[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK9gJQI51h6HymHwzOVpb7Suwoe9yItg8xcfVnKF4tsI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2920,"Suomalaisia legendoja","Iisalo, Osmo (oik. Railo, Eino)",1884,1948,"2920-iisalo-osmo-suomalaisia-legendoja","2920__Iisalo_Osmo__Suomalaisia_legendoja",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1923,36188,229447,false,72460,[23,24],"Legends -- Finland","Tales -- Finland",[26],"Mythology, Legends & Folklore","\"Suomalaisia legendoja\" by Eino Railo is a collection of Finnish legends written in the early 20th century. This work presents traditional folklore that explores moral themes often tied to Christian beliefs, featuring characters such as a beautiful yet troubled daughter of a priest and a tormented torppari (smallholder) facing a cruel lord. The collection aims to intertwine supernatural elements with moralistic tales that reflect the struggles of the common people against their oppressors.  The opening of \"Suomalaisia legendoja\" introduces readers to the first story titled \"Nainen, jolla ei ollut varjoa\" (The Woman Who Had No Shadow). It centers on a priest's beautiful daughter who is admired by all yet remains silent and aloof, concealing a profound anguish within her. After witnessing the pain of childbirth, she becomes increasingly withdrawn, even as she harbors a deep love for a fellow priest. Her internal conflict intensifies, leading her to a harrowing encounter with a mysterious gray man who offers to grant her wish to avoid the suffering of motherhood. The story unfolds as she navigates her desires and fears, ultimately facing a fate that culminates in her losing her shadow—symbolic of her loss of light and connection to life. This initial tale sets the tone for the others, blending tragic elements with the rich tapestry of Finnish legend. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Kokoelma suomalaisia kansantaruja ja legenda-aiheita, joissa käsitellään kristillisiä teemoja, yliluonnollisia ilmiöitä ja moraalisia opetuksia. Teos sisältää kertomuksia muun muassa Jeesuksen ja Pyhän Pietarin vaelluksista Suomessa, paholaisen juonista sekä syntisten ihmisten kohtaloista kansanperinteen valossa.","Osmo Iisalon 'Suomalaisia legendoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2920. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISIA LEGENDOJA\n\nKirj.\n\nOsmo Iisalo [Eino Railo]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\n      Äidilleni hänen täyttäessään 75 vuotta\n      omistan tämän kirjani vaatimattomaksi\n      kiitollisuuteni ja kunnioitukseni osoitukseksi.\n\n                                   _Tekijä_.\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nSuomalaiset legendat\n\n 1. Nainen, jolla ei ollut varjoa\n 2. Paholaisen viikate\n 3. Pitkän Pienan synti\n 4. Rikas vouti ja paholainen\n 5. Jeesus ja Pyhä Pietari Suomessa\n\n\n\n\nSUOMALAISET LEGENDAT\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa olevat legendatoisinnot\njakautuvat professori _Antti Aarnen_ mukaan seuraaviin eri tyyppeihin:\n\n1. _Toivomukset_. Vapahtaja ja Pietari myöntävät köyhälle miehelle,\njoka on ottanut heidät vieraanvaraisesti vastaan, kolme hyvää, mutta\nrikkaalle kolme vahingollista toivomusta.\n\n2. _Saita emäntä_: a) muutetaan palokärjeksi, b) saa kaksi käärmettä\nimetettäväkseen.\n\n3. _Vapahtaja ja Pietari riihellä_. Ahnas talonpoika pakoittaa heidät\nriihelle, jonka he puivat sytyttämällä ahdoksen tuleen; kun talonpoika\nkoettaa samaa keinoa, palaa riihi.\n\n4. _Vapahtaja ja seppä_. Vapahtaja leikkaa hevoselta jalat\nkengittääkseen ne, ja nuorentaa vanhan vaimon; koettaessaan samaa seppä\nepäonnistuu.\n\n5. _Synti ja armo_. Papin puoliso estää taikuudella lastensa\nsyntymisen; kun hän sen johdosta kadottaa varjonsa, hylkää pappi hänet\nja kieltää häneltä anteeksiannon siihen saakka, kunnes kivipöydästä\nkasvaa ruusu. Toinen pappi vie hylätyn vaimon yöksi kirkkoon; vaimon\nsyntymättömät lapset ilmestyvät äidillensä ja antavat hänelle anteeksi.\nHän palaa kotiin ja ruusu puhkeaa kukkimaan.\n\n6. _Kuollut, joka ei saa rauhaa haudassaan_. Mies polttaa kolme\nmorsiantaan eikä kuoltuaan pysy haudassaan; neito tuo ruumiin papin luo\nja hankkii hänelle murhattujen anteeksiannon.\n\n7. _Kova tilanomistaja paholaisen hevosena_: lähettää pojallensa\nkirjeen.\n\n8. _Äiti tahtoo tappaa lapsensa_. Isä pelastaa ja salaa ne, näyttäen ne\nvasta monen vuoden kuluttua. Äiti kuolee kauhusta.\n\n9. _Laulava luu_. Veli surmaa veljensä (sisarensa) ja kätkee ruumiin\nmaahan; paimen tekee kuolleen luusta huilun, joka ilmaisee salaisuuden.\n\n10. _Kuninkaan tytär, joka on surmannut lapsensa_. Lintujen kielen\noppinut nuorukainen kuulee linnulta kuninkaan tyttären salaisuuden ja\npaljastaa sen.\n\n11. _Kuka söi lampaan sydämen?_ Pietari vaelluksella erään toverin\nkanssa, joka syö saadun lampaan sydämen ja kieltää sen tehneensä;\ntunnustaa tekonsa, kun rahaa jaettaessa kolmas kasa oli tuleva sille,\njoka söi lampaan sydämen.\n\n12. _Alati tyytymätön suutari_ kartoitetaan taivaasta, koska hän ei\nvoinut sielläkään hillitä arvosteluhaluansa.\n\n13. _Paholaisen nolaus_. Pappi vie paholaiselle luvatun yöksi kirkkoon\nja piirtää viivan lattiaan hänen ympärilleen; paholainen ei onnistu\nhoukuttelemaan häntä piiristä pois. — Paholaiselle luvattu lukee\npapiksi ja pelastuu; pelastuu arvaamalla paholaisen ongelmat, joiden\nselitykset on metsässä kuullut.\n\n14. _Paholainen kirkossa_. Rikas herra on kuollut; suutari valvoo\nkirkossa; naulitsee paholaisen alttariin kiinni; kuolleen nahka;\nsuutari saa paljon rahaa.\n\n15. _Paholainen niittämässä päiväläisen sijassa_. Ilkeän voudin täytyy\nniittää siksi, kunnes kuolee.\n\n16. _Paholainen asianajajana_, a) Miestä syytetään varkaudesta;\npaholainen vie tuomarin oikeussalista; b) \"Keitetyt herneet itävät\nyhtä varmasti kuin keitetyistä munista tulee poikasia\"; paholainen vie\ntuomarin.\n\nKuten professori Aarne huomauttaa, on muutamissa tapauksissa vaikea\nratkaista, mitkä toisinnot olisi luettava legendamaisiin, mitkä\nsellaisiin satuihin, joissa esiintyy yliluonnollinen vastustaja. Jos\nylläolevaa luetteloa tarkastetaan päämääränä sellaiset sadut, jotka\nsopisivat legendan tavalliseen määritelmään, s.o. olisivat naivin\nhurskaita kertomuksia Jumalan, vapahtajan ja pyhimysten osanotosta\nja vaikutuksesta ihmisten elämään, sekä vielä laajemmin käsittäen\nyleensä hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen, nimenomaan\nkristillinen pohjatarkoitus, näyttäisivät tällaisiksi hyvin sopivan\nvain tyypit 1—7 ja 11; jäljelläolevat sisältävät siksi ylivoimaisesti\nmuita satuaineksia, ettei niiden legendaluonne ole varsin ilmeinen.\nAnkarasti ottaen ei siis suomalaisten legendatyyppien luettelo ehkä\npaisuisi niin laajaksi kuin yllä.\n\nMitä näiden toisintojen yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka\nsyventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmälläpitäen, voi\nasettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erikoisen korkealle. Aivan\ntoisin kuin esim. eläinsatu, jossa kertojat liikkuvat jokapäiväisen\nelämänsä ja \"metsätietonsa\", traditsioksi muuttuneiden kokemusten ja\nhuomioiden parissa, tahi kuin \"kuningassatu\", jonka kehitteleminen\nvetosi siihen mielikuvittelukyvyn puoleen, joka on lapsilla erikoisen\neloisa, legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista,\nsiveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei\nuseimmiten ole ollut. Ne toisinnot, joissa tällaista selvyyttä tapaa,\ntekevät muistitiedon vaikutuksen; jos muisti on pettänyt, ei oma ajatus\nja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan on pohjalanka\npudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja\nlahjattomuuttakin osoittava sirpale. Kerääjän läsnäolon aiheuttama\nhämmennys on myöskin ilmeisesti vaikuttanut tyrehdyttävästä ajattelun\nja kertomisen kulkuun. Muistettava on myös, että vain harvat kerääjät\nosasivat pikakirjoitusta, joten kirjaanpano voi olla katkonaisempi\nkuin kertojan esitys. Niinpä on näillä toisinnoilla, ehkä muuatta\nharvaa poikkeusta lukuunottamatta, kirjalliselta kannalta yleisleimana\nkaru ja kömpelö köyhyys, mielikuvituksen ja johdonmukaisuuden puute;\nsiitä hienosta, tunnelmarikkaasta runouden hengestä, joka todellisesta\nlegendasta tuulahtaa, ei niissä ole sanottavasti jälkeäkään. Poissa\non sanonnastakin se kansanomainen mehevyys ja sukkeluus, joka\ntekee esim. eläinsatutoisinnot kirjallisesti niin miellyttäviksi\nja käyttökelpoisiksi. Sadunkertojamme ovat lyhyesti sanoen olleet\nlegendoissa heille vieraalla ja liian vaikealla alalla, eivätkä ole\nyleensä niissä onnistuneet.\n\nMutta vaikka täten käykin selväksi, ettei näistä legendatoisinnoista\nole kirjallisessa tarkoituksessa sinänsä julkaistaviksi, ei sittenkään,\nvaikka niitä koneellisesti yhdistäisikin ottamalla toisesta lisäksi sen\npiirteen, mikä toisesta puuttuu, ja vaikka niiden kieli ja sanontatapa\non niin karua ja alkeellista, ettei siitäkään tunnu heruvan niille\nmitään hedelmöittäjää, huomaa lukija kuitenkin vähitellen niiden mukana\njoutuvansa ajatus- ja tunnelmapiiriin, joka on laatuaan erikoinen,\njopa eriskummallinen, ja arvoltaan sellainen, että se ansaitsee\nhuomiota. Se on niissä tavallaan vain aavistettu, vaistomaisesti\ntunnettu ja kömpelösti tavoiteltu, mutta sen saattaa niistä kuitenkin\nhavaita, jos lukijan mielikuvituksella on kykyä elävöityä pienistäkin\npiirteistä. Sinä keskipisteenä, josta lähteneiden säteiden sirpaleita\nnämä toisinnot ovat ja jonka ympärillä kansan mielikuvitus ja\najatus on haparoiden liikkunut, näyttää yleensä olleen kristillinen\nkäsitys synnistä ja armosta, ja nimenomaan jälkimäisen ratkaisevasta\nmerkityksestä ihmisen pelastukselle, eli siis kristillisen saarnan\nydinkohta. Tämä uskonnollisen, kirkolta saadun vakaumuksen tulkinta,\nse perusajatus, \"ettei mikään synti voi katuvaista kadottaa\", jos\nhän luottavaisesti turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon sekä\nJeesuksen lunastukseen, häämöittää kaukaa niidenkin toisintojen\ntakaa, joista ei sinänsä mitään tällaista ilmene. Tämän keskipisteen\nulko- ja yläpuolella, näkyvämpänä kuin se, kansa sitten tulkitsee\nmuita siveellisiä käsityksiänsä. Se uskoo, että salatuinkin rikos\nkerta saa tavalla tahi toisella rangaistuksensa, että väärin hankittu\nrikkaus tuo kirouksen mukanaan, että tyytyväinen ja siveä köyhyys\non pätevämpi elämän onnen perusta kuin rikkaus ja ylellisyys j.n.e.\nSinä varsinaisena aineksena, jonka alle ja yhteyteen tämä legendain\nsiveellinen sisällys sitten peittyy, esiintyy monenlaista, joukossa\nvaltasijalla, luojan tarkoitusten vastustajana, paholainen ja sen\nmukana kaikenlainen kirkko- ja kalmataikuus. On omituista huomata,\nkuinka kansa on uskomuksissaan puolueeton: tulkitessaan vakaumustaan\nsynnistä ja armosta se samalla avoimesti liittää tapahtumien menoon\nruumiillistuneen paholaisen ja kaikenlaista törkeätä taikuutta,\nkertoen näistä, mikäli voi päättää, ilmeellä, joka osoittaa tässäkin\nsuhteessa lujan ja piintyneen uskon olevan pohjalla. Kaikenkaikkiaan\nnämä legendamaiset sadut, kömpelöstä ja kehittymättömästä muodostaan\nja naivista sisällöstään huolimatta, sittenkin siis paljastavat erään\nkansansielun kolkan, joka tätäkin tietä ansaitsee tulla tunnetuksi.\n\nYllämainittujen piirteiden lisäksi on huomiota herättävänä vielä\nmainittava se \"uskonnollisen huumorin\" pilkahdus, joka useissa\ntoisinnoissa ilmenee. Saattaisi äkkiä ajatellen tuntua oudolta, että\nhuumorilla olisi sijaa näin vakavien asioiden yhteydessä, mutta\ntosiasia on, että kansan legendoissa sillä on oleellinen osansa. Se voi\nolla toisaalta aiheensa mukana perintöä keskiaikaisista kansanomaisista\nmiraakkeleista ja mysteerioista, joissa pyhästä sisällöstä huolimatta\nusein oli koomillisiakin kohtauksia, ja toisaalta kansan omaa\ntaipumusta leikillisyyteen, jolla se vaistomaisesti pyrkii lieventämään\nliian kolkoksi ja juhlalliseksi kiristyvää tunnelmaa. Ja kristillisessä\nvoitonriemussa, kun oltiin varmoja siitä, että paholainen yrityksistään\nhuolimatta oli tuomittu joutumaan tappiolle, oltiin taipuvaisia\nantamaan tälle ruhtinaalle nolo ja naurua herättävä osa. Legendojen\nhuumori onkin niiden tehoisinta taidetulosta, joka heittää koko\nkertomuksen ylle oman erikoisen hohteensa.\n\nYlläsanotusta on jo käynyt selville, etten ole voinut noudattaa\ntässä työssäni samaa menettelytapaa kuin \"Suomen kansan eläinkirjaa\"\ntehdessäni. Päästyäni selville siitä, etteivät toisinnot edes\nyhdistelemälläkään voi herättää nykyaikaisen lukijan mielenkiintoa,\nmutta samalla viehättyen niihin mielikuviin, joita ne synnyttivät,\nsiirsin ne syrjään ja kirjoitin vapaasti ja itsenäisesti, noudattaen\ntoisintoja ainoastaan sikäli kuin ne miellyttivät, \"runoillen\nkansantarinoiden pohjalla\", tässä teoksessa olevat kertomukset. Ja\nvaikka aihepiirin perusteella olenkin niille antanut yhteisnimen\n\"Suomalaisia legendoja\", ovat ne kuitenkin ei ainoastaan muotoon, vaan\nvarsinkin juonen rakennukseen ja toisissa tapahtumiinkin nähden minun\nvastuullani. Onko tämä menettelytapani ollut eduksi vai vahingoksi\nuudelleen saatettaessa suomalaista legendapiiriä yleisön ulottuville,\nsitä olen polkeellinen arvostelemaan; minulle vain ei muu tapa ole\nollut mahdollinen.\n\nKannattanee vihdoin merkitä muistiin, että _Juhani Aho_ tunsi\nmielenkiintoa suomalaisia legendoja kohtaan ja otti ne haltuunsa\nniihin tarkemmin tutustuakseen. Eri tyyppiryhmien kansilehdelle hän\nnäkyy tehneen joitakin muistiinpanoja, m.m. sellaisista, joista hänen\nmielestään yhdistelemällä olisi tullut julkaisemisen arvoinen. Kun\ntällaisia kuitenkin on vain muutama harva, joten niistä ei olisi mitään\nkokoelmaa syntynyt, tuli hänellekin eteen suomalaisten legendain\nkirjoittaminen toisintojen herättämien mielikuvien valossa vapaana\nkirjailijana, ja siihen hän ei ehtinyt tai ei tahtonut ryhtyä; jonkun\naikaa ennen sairastumistaan hän jätti toisinnot Suom. Kirj. Seuralle\ntakaisin.\n\nProfessori _Kaarle Krohn_ ja tohtori _E. A. Tunkelo_ ovat suhtautuneet\nyritykseeni kehoittaen ja myötämielin. Pitäen heidän osoittamaansa\nluottamusta suurena kunniana ja heidän auliisti antamiansa neuvoja\nmitä tärkeimpinä teokseni synnylle, pyydän täten saada lausua heille\nkiitokseni. Pälkäne, elokuun 16 p. 1923.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nNAINEN, JOLLA EI OLLUT VARJOA\n\n\nI\n\nOlipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että\nkaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten\nihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä\nniin erikoiset olivat molemmat.\n\nMutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja\nsynkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja\nharvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus\njoutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä\nniistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli,\nmutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä,\nettä se tunki läpi.\n\nKerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun\nkautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli\nentistäkin synkempi ja vaiteliaampi.\n\nEi ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään\nolisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus.\nKuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se\nraivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja\nse nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa\nneitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta\nturhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut\naavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan\ntoivottoman rakkauden surua.\n\nNeidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut\ntunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei\nkantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin\nmitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä\nhän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä\naiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka\nkalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila\ntuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin\nhäntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä\npiti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein\nentistä kauniimpi.\n\n\nII\n\nKerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä\nkävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka\nesti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova,\nettä hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän\noli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen\nvierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen\nilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti;\nhän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen\njalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi\nseisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja\nhyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin,\nhuomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän\nviereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin\nhänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua\nainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi\nja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä:\n\"Mitä tahdot?\"\n\nSilloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: \"Satuin kuulemaan toivomuksesi\nja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin,\nsillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan\". Tämän kuullessaan\nneito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin\nvietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja\ntuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi\nkiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti\npieni, harmaa mies sanomaan: \"Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn,\nniin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy\nse niin ettet huomaakaan\". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti\nliukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät\nkuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään.\nVälistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin\nsitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn\npimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa,\ntunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman\nvetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.\n\nSilloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja\nsanoi: \"Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa\nvastapäivään\". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen,\nja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan,\nkoetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin\nolisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi\npolttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut\nhento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä\nkuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen\nympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat\nsilmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa\nkaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.\n\nKun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan\ntuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti\nyötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin\npeittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa\noli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta\npäässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään,\nmitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa,\nsyyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa\nkatsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi\nsivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.\n\n\nIII\n\nNeito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt\nihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen\ntapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä\niloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä\nenää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt\nmikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä\nhilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky,\nsitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta\nhän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään\npäivinä.\n\nMutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei\nneito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin\nhe olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla\nrukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti\nihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet\nkylliksi häntä katsoa.\n\nEi ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori\npappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili\nmielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi\nilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä\nonnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi\nkului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin\nviivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain\ntoiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun\ntämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän\nkuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.\n\nJa vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen\npuolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja\ntuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja\nloppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa\nrupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen\nelämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän.\nEnnen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja\nihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska\nja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa\nkirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan\nkaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat\nvihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut.\nSeitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä\nsyyttävällä ilmeellään pois ilon.\n\nTulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen\nmuisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään\naamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä,\nhuokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän\nhänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken\nvuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden\ntoivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti\noli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna,\nsanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana\ntaakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä,\nvaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta.\nSilloin sanoi pappi vaimolleen: \"Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan\nrauha mieltämme virkistää\". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle\nmyllylle päin.\n\nHe kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet\npeittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas\nesteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa.\nHänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon\nolento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja\npelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi\njotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti\npuolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen,\nsalaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi:\n\"Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla\nihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?\"\n\nSilloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen\nläpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla\nja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin\nkamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä.\nHän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva\nteko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta\nja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä\nnaista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja\ntuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä\nsovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa\nosoittaen: \"Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin\nsinä saat tämän syntisi anteeksi\". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja\npakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki\nsydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen,\njolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.\n\nSinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan\nvoinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.\n\n\nIV\n\nPapin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän\nenää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi\nnyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei\nhän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen\nsydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta\najattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten\nkulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän\ntuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon\nvallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin\nkerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi,\nhänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin\nettä se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen,\nvanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.\n\nTulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi\nviljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran\ntemppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja\npuhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa\nnäkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi\nraskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen\nhänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti\nkuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä\ntulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää\nloputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten\ntunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko\nhän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja\nkuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän\nsiinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo\nvanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja\nviittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman\naavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana,\nkenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä\nkäsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli\nsyttynyt hänen sydämeensä.\n\nSen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei\nkuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan\nanoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla\nanteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä\nkirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: \"Ei mikään synti voi\nkatuvaista kadottaa\". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän\nsaarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken\nteiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän\nvakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se\ntunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä\npaikalleen.\n\nKun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä\nkukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut\nilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä\nhuomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan\nvapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui\nkuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus,\nja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle\nhän taas vaipui syvään rukoukseen.\n\nYhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista\nhetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä\nliekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi\nrukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti\nkirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja\nkammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo\nymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua,\nvaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko,\nmutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen\njuurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.\n\nSitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet\ntuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin\naituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni\nhänen sydämessään sanoi varoittaen: \"Älä mene!\" Hän näki, kuinka hänen\nmiehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin\nojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi,\netteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan\npysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten\nalkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä\nja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla.\nKeskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui\naituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: \"Tule! Olet\nluvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan\". Samalla\nhän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan\nhänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen\nkokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä,\nkäyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä\nturvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan\nvoimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti\nkatseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen,\ntuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui\nsynkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen\nlaskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.\n\nSilloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa\nkirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.\nIhmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi\nseitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan\nvaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi,\npolvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen\nlaulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden\nkirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: \"Minun\nlapseni!\"\n\nJa nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä\neivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon\nkatseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä,\njotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään,\nmitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän\nmaailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja\ntoteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli\nrikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä\nnäyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään\nlastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan:\n\"Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!\"\n\nSilloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän\nnäköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä\nsilmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä\nelämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu\nvaltasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan\nonnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: \"Nyt\nmenkää kotiin, äiti!\", ja niin oli kaikki kadonnut.\n\n\nV\n\nKun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana\nuskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan\ntarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä\nvanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka\nhän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli\nhuomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata\nsen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi\nhäneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen\nja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: \"Mene!\nJumala on antanut sinulle syntisi anteeksi\". Ja vaimo lähti. Hän kulki\nkevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen\nmuodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt\nja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli\nkerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt\nvoimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa\noli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli\npuhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen\nonnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.\n\nNiin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin\ntuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä\ntuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka\npaikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden\nonnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle\nruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka\nkaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen\nhelinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi\nyhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen\nlääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki\nlapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen\nhän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: \"Minä tulen!\"\n\n\nVI\n\nSe nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka\nsitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois,\nkieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies.\nRaskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja\nkiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa.\nAlati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen\njyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin\npäivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi,\nihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli\nomaa yksinäistä elämäänsä.\n\nNiin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan\nlepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän\nolisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että\nJumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä\nlohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.\n\nKerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän\nkoki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli\nkukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan,\ntunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan\nja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi\nja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta\nilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen\nkäteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.\n\nKun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon\nlepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin.\nNe olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi\nvaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen\npenkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa\nhän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin\nkatsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä\nhohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo\nvirtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen\nvaltaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi\nnurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: \"Kristus on syntien\nanteeksi antaja\", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että\ntuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.\n\nNiin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa,\npiirtäen ristiin sanat: \"Kristus on syntein anteeksi antaja\". Mutta kun\nhän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen\nhaudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat\nhänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE\nVERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA\nVAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.\n\n\n\n\nPAHOLAISEN VIIKATE\n\n\nI\n\nKerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat\ntehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati\nahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset\nkärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään\nlievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli\nkääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan.\nJa tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän\nusutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen\nsielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta\nentistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen\nheidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui\ntäydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi\nhän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten\nkäyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa\nhänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.\n\nYksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut\npäässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli\nvasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa,\ntunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut\nhänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä\nraskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi\nhänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien\nhän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan\nmuidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana,\neikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen,\njoka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä\nkohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää\nminkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän\nvihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.\n\n\nII\n\nEräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa.\nVastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja\nmasentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana\npäivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi\nkoko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää\nviimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä\naikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi,\nja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma\nainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön\nja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi\ntorppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia\nkohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.\n\nJuuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan,\nkiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä\nkova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni.\nKummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen,\ntuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan\ntakaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat\nolivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että\nvaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti\nsoutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän\noli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain\ntuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni.\nEikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo\nhänen vierellään.\n\nVeneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli\nhäntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla\nsilmillään. \"Hyvää ehtoota\", toivotti tulija, \"mitä torpparille nyt\nkuuluu?\" — \"Mitäpä tässä\", murahti torppari vastaan välttelevästi,\nkoettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt\npaikalleen. \"Ajattelin kysyä\", jatkoi vieras, \"saisiko talossa\nyösijaa?\" — \"Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin\", vastasi\ntorppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja\nsamalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman\nhäntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä\ntupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään\nviikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.\n\nKun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä\npuuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla\ntorppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen\njäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken,\nsillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja\nkun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen\novinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja\ntorpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät\nkynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta\nsamalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja\nniin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan.\nVieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista\nmielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää.\nVähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja\nkärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua\nvoudin tunnottomuutta ja julmuutta. \"Mutta kerta on hänkin palkkansa\nsaava\", sanoi hän, \"sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa,\njoka on jo noin kypsä\".\n\n— \"Niinpä kai\", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään\nvieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin\nvaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä\najatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä\nmerkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.\n\nKun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin\nviereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi\nsilmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: \"Kuule,\ntorppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi\nette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa,\nettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä\nuusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma\".\n\nTorpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli\nsama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei\nollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta,\njossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa\nhänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten\ntuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen\npitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi.\n\"Kyllä se siitä itsestään selviää\", sanoi hän, \"pääasia vain on, että\nsuostut tähän tekoon\".\n\nTorppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi\nhänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan\nkerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen\nvaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä\ntaas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen\nhän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti\ntorpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan.\nSitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli\nleukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.\n\nSinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa\nkanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli\nkammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki\niltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,\ntuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he\nriensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta\nlavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen\nsukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään\nhän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja\nsilloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän\npani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen\nrukousta.\n\n\nIII\n\nAamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan\nviikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän\nsitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä\nkaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista\nmahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin\noli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että\nvaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen\nmielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään\nhän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan\nmitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta\nnaurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista\nvierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. \"Se oli\nvarmaankin paholainen\", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus\nvoudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän\nharkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.\n\nTäällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka\nviivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi\npäiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei\nhän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat\nmuut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui\nviikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan\nnähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko\ntyömäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä\nuhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken\npäivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä\nsuoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin\nauttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja\naloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan\nsuoritti.\n\nSilloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei\nhän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi\nhän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha\naamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään\nvoisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen\nomaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän\nkiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa\nkohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä\nmistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen,\nvaltasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän\nkorpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta\nsekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.\n\nMutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi\nkatsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta,\nmutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen\nrinnallaan. \"Mihinkä kulku?\" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja\nkatsellen torpparia palavilla silmillään. \"Kotiinhan tästä\", sammalsi\ntämä vastaukseksi. \"Oliko viikate hyvä?\" kysyi vieras. \"Ka hyvä\",\nvastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.\n\nNiin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja\npaljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan.\n\"Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!\" lohdutteli nyt\nvieras salaperäisesti. \"Tulehan perässäni!\" Ja vieras lähti menemään\nomituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari\ntunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma\nvinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes\npysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon\nkirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien\nvälistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän\ntiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen\nkolkko saattajansa:\n\n\"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän\nrahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset\nkeskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse\nalttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne.\nSiitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä\nvoudille olet velkaa\".\n\nTorpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan\noli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman\nhän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet\nvoittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo\novella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan:\n\"Jätä viikate pois!\" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen\nterä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin\nsalaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta\nselvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan\nrahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.\n\nKirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja\nvalaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari\nkokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan,\nkun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa.\nTuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä,\nhenkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää.\nSaavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria\nkohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui\nukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.\n\nHerätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras\nistui hänen vierellään. \"Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua\nnoutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä\". —\n\"Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?\" kysyi torppari\nhämmästellen ja nousi ylös. \"Niinkuin tänne tulitkin\", vastasi vieras,\n\"kulje vain perässäni\". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan\nkorvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate\noli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.\n\nKun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia\nkulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän\nenää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet\nvaltaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon,\njoka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton\nonnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan\nsilmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous\ntuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut\nmitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen\npimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama\nkaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.\n\nÄkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla\ntorppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi,\nilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin\naskelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko\npirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan\nnenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä\nkoura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten\nestää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja\nkieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan\nvuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti.\nTorppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja\nlähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä\nhuomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa\npysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että\nse oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti\nvaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän\nottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.\n\nKissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä\nseurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui\nkoko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen\ntuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se\nmateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas\nkäveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi\ntaaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi\noudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä.\nNiin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari\nvoinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa\nkuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja\nmetsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.\n\nVihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen\nkiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: \"Niitä tästä\nviikatteellasi!\" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla\nlensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan\nnäköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä\nkatsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. \"Niin\", kuuli hän tytön\nkuiskaavan, \"se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt\nkonttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut\".\nTaas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja\nkysyi: \"Mitä minä tällä teen?\" — \"Vie kotiisi, pane talteen ja katso\naamulla\", vastasi tyttö, \"mutta seuraa sitä ennen vielä minua\". Ja\ntorpparin täytyi seurata.\n\nTaas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin\nhehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään.\nMutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme\ntaas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla\nveti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän\nei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä\nsiihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö\ntuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka\nse käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui\nvirtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja\nasioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla\nsen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka\nvouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden\nkesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan\nepätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja\nyhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille\nkuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli\nkadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.\n\nJossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä.\nSitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät\nlähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon,\nodottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka\nilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.\n\nTorppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä.\nKauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin\nperässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi\noli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa\nvoutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti\npiilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi\nkamalaa.\n\nKun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän\nsivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta\nkiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä\npäästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön\npuristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut\nvoudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena\ntuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan\ntuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin\nloihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä\njohdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille\npuristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan\nraivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta,\nja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka\nkäärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se\nkumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät\nsiivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla\nhornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan\nruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän\nkauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin\nviereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.\n\n\nIV\n\nHerätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen\nvarmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä.\nHänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa,\noliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin\nuskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan\nmielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni\nkuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari\nitseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.\n\nJa sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi\nsuhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli\nmuuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään\nollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut\nhänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä\nylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?\n\nHän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko\nhän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni\nkuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa,\nvaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli\naiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt\nyrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin\nmurhaaja.\n\nTuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti\nvaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli\nilkkuvan äänen lohduttavan: \"Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei\nnäy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen\nitsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan\nrahaveroasi taloon\".\n\nSilloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi,\nettä juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin,\nettä paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä\notaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen\nse oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan\npaholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama\nhänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.\n\nEtehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se\nmitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä\nvuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää,\nmiten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria\nniittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin\nse jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa\nliikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä\nolevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli\nammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä?\nVavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.\n\nSiellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti\npuolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset\nhomeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin\npäätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut\nepäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta.\nMutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto\noli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin\npaljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli\nrikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä\nmitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa\nmaksamaan.\n\nSaapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja\nmielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt\nkoko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa\nkatsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa\ntakaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin\nkuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti\noli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet\ntappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen\nottaneen häneltä hengen.\n\nVaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli\nmielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut\naavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki\njäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut\nverivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle\ntulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä\nhäädön uhalla häneltä vaatinut. \"Mistä sinulla rahaa on?\" kysyi nuori\nvouti epäilevästi ja halveksivasti. \"Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä\nkillinkiä nylkeä\", vastasi torppari pelkäämättä, \"joko luulet ruoskan\nheittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?\" kysyi nuori vouti\nuhkaavasti. \"Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää\nminun\", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta\niskien.\n\nMutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli\nsaanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti\nkeveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen\nhän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin\nhäntä odotellen. \"Mitähän se vielä tahtoo?\" vilahti torpparin mielessä\nja hän jo pelkäsi: \"Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin\nvoudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä\nrahat ovat minun\". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi\nantanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä\nolisi ollut.\n\nVieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi,\nhaastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä\nmuista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä\ntiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen\nnyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi\nkorvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti\neikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle:\n\"Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla\nvaimosi vyöliinan alla?\"\n\nTorppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän\naitan avaimen vyöliinan alle. \"Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee\nvarmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan\". Näin hän hymähti\nmielessään ja sanoi: \"Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi\". —\n\"Kerkeänpähän tuon vastakin\", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi,\n\"kiitoksia vain\". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon\npäin kadoten pian tien mutkaukseen.\n\nMutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään.\nHän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli\nlieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen\nselvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen\nsieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.\n\n\nV\n\nVoudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin\nmyötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa\nhän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt\nasumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä\nhyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja\ntoimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja\nhyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin\näkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu\nliioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen\nmies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja\nitsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos\njotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen\nsielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen\nseuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan\nvälittänyt.\n\nMutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää\nalituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan\npalkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa,\njoka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan,\ntuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä\nahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli\npuolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.\n\nSamalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki\nsäikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus\nsiitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti\nkysymään: \"Palkkiotasiko tulit hakemaan?\" — \"Enpähän minä sitä vielä\",\nvastasi toinen empien, \"muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta\ntaloasi ja elantoasi\". — \"Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo\",\nvastasi isäntä tuikeasti, \"ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan\nsanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä\". — \"So-so\", hymyili nyt\nvieras ilkeästi, \"mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se\non vasta kuukauden perästä valmiskin\". Ja hän viittasi emäntään, joka\nsattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi\nraskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana\nvieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän\nvaipui siihen sijallensa pyörryksiin.\n\nHerättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään\nsaadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken\nollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle?\nHän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan,\nsillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän\nmuisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut\nrikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä\nvoudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan\nhänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti\nhänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä\nja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen\npäätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen\nkuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.\n\nTämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen\nniin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä\nsalaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut\nsellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa,\njoka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki,\njolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys\nja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen\nkätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen.\nKuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin\nhän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan,\nniitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa\nja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja\nkalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa\nkaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän\nvuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta,\njonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.\n\nKuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi\nja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen\nmielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten\nmuka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän\nsitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain\niskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut,\nkeppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen\nhorrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin\nhän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä.\nNe tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja\nkauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti,\naskel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut\nhäntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan,\nmutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen\nsitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa\nvieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti\nhäneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen.\nHän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas\npaino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.\n\nMutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää\ntuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi\nhymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi\nrinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan\nvapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies\nnousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi,\nkuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa\nkuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja\nviehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä,\nsadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.\n\nKuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan\ntyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei\nhän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut\nnähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa,\njossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja\nsuru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka\nhiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se\nhänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka\noli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa\nmaahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.\n\nTyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja\nhaudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä,\neikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas\nriippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden\nlatvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava,\ntodellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta\npienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti,\nja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää\nrinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen.\nHän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin\nne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen\nanovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin\nlämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.\n\nMutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä\nhärkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja\ntoinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli\nvaljastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti\nheitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi\nruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan\nvaljakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä\nvain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä\nvilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa\nmurhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana\nkolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin,\nettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin\ntämä sanoi surullisella äänellä:\n\n\"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden\näärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!\"\n\nJa toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: \"Voi Tuonelan\nloputonta hämärää!\"\n\nNyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi\nlisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena\nparkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa\nyhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin\nhaudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan\nkirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti\nhoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.\n\nHän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä.\nSe näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää\neikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin\nkatsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka\ntuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä\ntunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen\nviikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku.\nEnnenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: \"Vieläkö\nviikate pystyy?\" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. \"Hyvä on\",\nvirkkoi siihen taas musta mies, \"kunhan vain varot katsomasta sen\nterään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa\".\n\nMutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja\nsanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: \"Minä en anna sinulle sitä,\nmikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!\" — \"Mutta olethan\nluvannut sen minulle\", sanoi nyt musta mies sähähtäen, \"ja lupaustasi\net voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin\". \"En sittenkään!\" vannoi toinen.\n\"On antaminen; pian tulen itse hakemaan\", vastasi taas kylmästi musta\nisäntä, \"Jumala auttaa minua\". — \"Eikä auta; täällä ei hänellä ole\nmitään valtaa\". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.\n\nMiehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka\nhänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen\nsielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi\noli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut,\ntuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä\noman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä\noli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut\nhänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä.\nOli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että\nhänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän\näkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan.\nKaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen\nsielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän\nvuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan,\nrautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta\nlavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.\n\nLevottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies\nojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan\nketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki\nhohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja\nkäpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä\nryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten\nnäytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita\nmies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen\nkiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti\nhennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen\nkäsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.\n\nKun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä,\nhäikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa\nihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat\nniin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien,\nkuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa.\nHänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän\nvaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen\nsanovan: \"Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!\" ja sitten katosi\nkaikki.\n\n\nVI\n\nHäntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan\nvalonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva\ntähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin\ntähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän\nvoimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta\nomituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui\nhänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta.\nJa silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.\n\nHän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen\nnäköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi\nilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten\npuoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies\nhymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt\nmitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen\nsalaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi\nhän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää\npoikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. \"Jumalan avulla\", sanoi\nhän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään,\n\"pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle\nitsellenikin pelastuksen tien avaamaan\". Kun hän oli tämän sanonut,\ntunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen\npistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko\npirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi\nsuorittamaan talonsa töitä.\n\nMutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli\nollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen\nmielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas\nja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli,\nmutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt\nitsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se,\nettä hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa\npuhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä\nkätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan\nmuotonsa takaisin.\n\nKun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan\nja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen.\nHänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes\nhän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin\nanteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä\nihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen\nilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei\ntiennytkään mitään.\n\nJa uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut\nkaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan,\nniin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla\nja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän\nauttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat\nolevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys\nseudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan,\nja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä\nmuutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt\njatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja\nse muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli\nkerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen\nja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi\nja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli\npalannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli\npuhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli\nperinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti\nkorjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa\nuskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.\n\nEräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä\noli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen\nsattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä\ntiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja\npappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta\nvoutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin\njälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut\neivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista\ntuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan\nvaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä\nkellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli,\neikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli\nnimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.\n\nPitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa\najatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi\nhuolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä\nkaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon\nja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat\nheränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut\nehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa\nnähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin\nansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan\nkuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti\nmuiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema\noli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut\nraskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen,\nvaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä\neletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta\nhuolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen\nuneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin\nliekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen\nsieluntaistelunsa alkoivat taas.\n\nSitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako\nkaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta\nnimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa\nsydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui\nniin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi\noli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa,\nylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen\nautuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi,\nei voinut.\n\nTämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä,\njolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi\ntuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla\nsilmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut\nsurullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: \"Tee se, tee se!\"\nMutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon\npihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut\nhuokaus: \"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta,\ntoivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta\", ja\nmurhatun vaikerrus: \"Voi Tuonelan loputonta hämärää\", sekä kaikkien\nkadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän,\nentinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään,\noli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut\nkyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta\nsitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: \"Poikani!\", ja\nsielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.\n\nTämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan\nomansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton;\njoku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman\nmahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt\nkaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut\nsaaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun\nkamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan.\nMutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi,\nhäntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se\ntyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää.\nEi käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää\nkuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi\nhiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa.\nMutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne\nnäyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten\nhänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli\nmuutaman vuoden perästä täyttyvä?\n\nJa outo vieras läksi ottamaan tarkempaa selkoa hänelle luvatusta\npojasta.\n\n\nVII\n\nJonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle\noli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti\nasumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti,\nettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui\nlevolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna,\nja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja\ntanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä\nja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla\nja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä\nja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada\nottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti\nsiihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja\nvieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.\n\nNäihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja\nkypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan\nharvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen\nelämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen\npäivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja\ntyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet.\nNäin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.\n\nMutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen\nsurumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä\nja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä\ntyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se,\nmikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt\nvähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken\noli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta\nhän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se\ntyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.\n\nTällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä\nhekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään\nhalun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista?\nOlihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä,\njota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli,\nsitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana\nlähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä,\njotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki,\nkuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea\npyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja\nnuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.\n\nOli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta\njuhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi\nhänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen\nkeskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti\nvaroittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä\nepätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti\nkäsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen\naikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman\npakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.\n\nMelu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin\nhiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien\nomituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät,\nmutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan\npelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja\ntämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan\nviivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa.\nVieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo\nja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen\nsilmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä\nloisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää\nmistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin\nsulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi\nhän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä\nsilmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys\nraukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen\nvalaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys,\njoka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli\nmuuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.\n\nMutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan\nkädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan\npäin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen\nharmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli\nnähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate,\njota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja\nrehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin\nriemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen\nväreilemään.\n\n\nVIII\n\nOli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän\nsydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä\nlähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin\nhän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja\nitsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä\noli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen\nsilmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja\nintohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi,\nminkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia\npäättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat\nhänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen\nkohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa\nja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan\nhuumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli\njoutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana\ntahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka\nkävi pohjatonta kuilua kohti.\n\nTässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman\näänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan\ntehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka\nse, jota sanotaan \"pahaksi\", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa\nkuin \"hyväkin\", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton\noppia tuntemaan ja eroittamaan \"pahasta\", ellei hanki itselleen täyttä\nkokemusta siitä, mitä tuo \"paha\" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi\nkaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi\nisän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut\nkuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen\nja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta\nkun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa\nja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden\nalta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa\nkuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko\nmaailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja\nsillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä\nkuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme\nkivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa\nmuka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli\nvuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan\npäätänsä vuoteensa patsaaseen.\n\nNiin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha\nsopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan\nisän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat\nja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta\nkuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna\nedessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän\nyhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen\nuskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti\nyhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien\nvuosien aikana valtasijan ottanut: \"Missä on meidän poikamme?\" Sillä\nhän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.\n\nSairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas\nraotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen\nviikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen,\nsillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen\nsielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia\nja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies\nkuului lausuvan tyynesti: \"Jumalan rauhaa!\" Samalla hetkellä lakkasi\nviikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman\nvaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut\nhänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut,\nJumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen\nsairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin\nja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan\nlepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten\nkätensä hänen polttavalle otsalleen.\n\nYö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa\noli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä\nkiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului\npihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat\nvalvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika,\ntuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui\npirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten.\nVanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista\ntuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää\nviimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja\nautuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.\n\nHetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä\nedestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt\ntaisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko\noman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä\ntaistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun\npoltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi\nse sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan\nilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä\nnuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman\nhekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman\nkätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo\nkammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin\nympärille... Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin,\nnousee ylös... Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu... Isä tahtoo\nhuutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin\nkäsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän\nkatsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut...\n\nMutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut\nhänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa\nkarvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta\nkauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden\nkauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen\nvihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko\ntahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan\ntuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä\npirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin\nseinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen...\n\n\"Seis!\" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan\nluo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin\nja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee\nheidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät\nja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin\nkuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa\nperustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten\nmurskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja\njulistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.\n\nKun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko\ntaivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden,\nulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät\nsotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään\nyön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden\nsijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi\nkiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta\npainajaisesta.\n\nMutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras\nherra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän\nnousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki\nitsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien.\nKun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka\nsuuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan\näidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta\nsanoi sitten nuorukaiselle synkästi:\n\n— Nyt olisi sitten lähdettävä, kuten sovittu on?\n\n— En lähdekään. Olen muuttanut aikomukseni ja jään kotiin.\n\nTässä sekaantui puheeseen vanha pappi, joka ojensi kätensä ja komensi:\n\n— Jeesuksen nimeen, mene pois, saatana!\n\nSilloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka\nhän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan\nhävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta.\nJa kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana\nkirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen,\nloistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen\nsieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella\nelettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli\ntemmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan,\nolikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut\npuupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes\nkatkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta\nja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä\nsitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin\nyöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan,\ntalon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin\nitse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli\npaholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten\nsovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin\nulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan\nnyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli\npastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt\nsitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea\nja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli\nruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin\npahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä\noikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt,\nvaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno\nhäätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki\nentiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta\nmistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi\noli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja\nsanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä\nnyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan\nkoetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli\ntodellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että\nhäiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki\nihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.\n\n\n\n\nPITKÄN PIENAN SYNTI\n\n\nI\n\nOli kerran rikas ja uljas mies, jolla oli yltäkyllin sekä ruumiin\nkauneutta että muuta maallista hyvää, mutta sielun hyvyyttä ei. Hän\nasui talossa, joka oli komea kuin linna, täynnä aarteita ja kaikkea\nmahdollista upeutta, viettäen aikansa syömingeissä ja juomingeissa,\nmilloin ei ollut lisää rikkautta hankkimassa. Ei tiedetty, keitä\nhänen vanhempansa olivat olleet, eikä mistä hän oli kotoisin, sillä\nhän oli tullut kaukaa, ehkä vieraasta maasta; siihen viittasi hänen\nulkomuotonsakin, joka oli kaunis, mutta samalla outo ja peloittava.\n\nHän ei ollut naimisissa eikä hakenut naisten seuraa valitakseen\nitselleen puolisoa, vaan leikitelläkseen heidän rakkaudellaan. Hän\nkäytti kaikki mahdollisia keinoja houkutellakseen uhreiltansa kaikki,\nlumoten heidät tavalla, jota oli vaikea vastustaa. Pian hän tuli\ntästäkin asiasta laajalti kuuluisaksi, ja naiset sekä häntä pelkäsivät\nettä myös oudolla, viettelevällä kaiholla ajattelivat.\n\nNäin oli mies kerran solminnut lemmensuhteen kolmen naisen kanssa\nsamalla kertaa, näiden kuitenkaan mitään toisistaan tietämättä,\nja oli salaisesti kihlannut heidät jokaisen morsiamekseen. Mutta\nkun naiset vihdoin rupesivat vaatimaan, että hänen oli tehtävä\navioliittolupauksestaan tosi, ellei tahtonut saattaa heitä häpeään\nja itseänsä suureen vaaraan, joutui mies kovaan pulaan, sillä hän ei\nhalunnut mennä naimisiin, eikä todellisesti rakastanut ainoatakaan\nnäistä naisista. Hän rupesi miettimään, miten voisi parhaiten tästä\nselvitä.\n\nSilloin kuiskasi paholainen hänelle keinon, jota mies\npaatuneisuudessaan päätti noudattaa.\n\nHän oli pitänyt suhteensa näihin naisiin tarkoin salassa ja kutsui nyt\nheidät jokaisen, toisistaan tietämättä, häntä tapaamaan, käskien heidän\nvisusti pitää huolta siitä, ettei kukaan saisi heidän lähdöstään vihiä.\nNaiset tottelivat ja saapuivat kaikki kolme pimeänä iltana miehen\ntalolle, jossa tämä saatteli heidät saunaan. Sitten hän salpasi oven,\nsytytti saunan palamaan, ja sinne kuolivat hänen onnettomat morsiamensa.\n\nMutta Jumala oli tarkoin seurannut miehen ja paholaisen vehkeitä, ja\nkun mies palasi huoneeseensa tekonsa tehtyään, otti Jumala häneltä\nhengen. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat hänen kasvonsa aivan\nmustuneet ja oli niissä kamala ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin\nkauheata kuollessaan.\n\nKukaan ei saanut milloinkaan selvää, minne nuo kolme seudun nuorta\nnaista olivat kadonneet, sillä he olivat hävinneet aivan jäljettömiin.\nMiehen kuolema liittyi salaperäisellä tavalla näihin tapahtumiin, ja\nkoko asia herätti kaikkialla kauhua ja kammoa.\n\nMutta kun mies oli ollut rikas ja mahtava, pidettiin hänelle komeat\nhautajaiset, joissa hänen ansioitansa ylistettiin. Hänen hautansa\nkaivettiin kirkon juurelle ja hänen ruumiinsa siunattiin hartaudella\nmaan mustiin multiin.\n\n\nII\n\nTuskin oli kuitenkin seuraava päivä valjennut ja ensimmäinen kulkija\nmennyt kirkon ohi, kun levisikin outo tieto koko seudulle: rikkaan\nmiehen ruumis ei ollutkaan pysynyt haudassaan, vaan oli mennyt\nseisomaan kirkon ulko-oven pieleen. Kiireesti saatettiin asiasta sana\npapille, joka paikalla lähti kirkolle. Kaikki hänen kanssaan sinne\nkokoontuneet ihmiset huomasivat, että niin todellakin oli käynyt:\nruumis oli noussut haudasta ja tullut arkkuineen seisomaan kirkon\novenpieleen. Mutta huolimatta näyn herättämästä kammosta ja pelosta\nautettiin pappia kuitenkin sen verran, että hän sai lasketuksi\nuudelleen ruumiin hautaan, sen taas siunatuksi ja tarkoin peitetyksi.\nEikä sillä hetkellä taas huomattu mitään, vaan kaikki näytti jäävän\nkirkkomaan lepoon kuten tavallisestikin. Mutta pois mennessään tunsivat\nihmiset selittämätöntä kauhua, eivätkä olisi katsoneet taaksensa\nmistään hinnasta.\n\nKun pappi varhain seuraavana aamuna meni kirkolle katsomaan, oliko\nmitään tapahtunut, huomasi hän tyrmistyen jo kaukaa, että ruumis oli\ntaas ilmestynyt kirkon ovenpieleen. Sen lasimaiset silmät tuijottivat\nhäneen verta hyydyttävästi ja sen kädet olivat laskeutuneet rinnalta,\njohon ne oli asetettu ristiin arkkuun pantaessa, alemmaksi, kuin\ntarttuakseen johonkin; sormet olivat koukussa ja siirallaan kuin\nkotkan kynnet. Pappi vahvisti kuitenkin sydämensä, teki ristinmerkin\nja rupesi miettimään, mitkä voimat tämän mahtoivat aikaansaada. Mutta\nlopuksi hän päätteli, että koska mitään ei tapahdu vastoin Jumalan\ntahtoa, tämä kammottava ihme on sallittu varoitukseksi sen näkijöille\nja rangaistukseksi vainajalle itselleen jostakin ilmitulemattomasta ja\nsovittamattomasta rikoksesta. Sitten pappi toimitti ruumiin hautaan\ntaas.\n\nSeuraavana päivänä se kuitenkin oli jälleen entisellä paikallaan. Ja\nvaikka se olisi haudattu kuinka monta kertaa tahansa, ei se haudassansa\npysynyt, vaan nousi aina kirkon ovenpieleen entiseen asentoonsa.\nLopuksi se jätettiin siihen. Ilma ja tuuli kalvoivat siitä lihat pois,\nmutta kaikki huomasivat, ettei se mätänemällä vähentynyt, ja lopuksi\noli kirkon ovenpielessä vain luuranko, joka tuijotteli ontoilla\nsilmillään ohikulkijain kauhuksi. Ihmiset kuitenkin siihen vihdoin\ntottuivat, joten se ei herättänyt enää erikoisempaa pelkoa; jopa monet\nylimielisyydessään nauroivatkin sille. Kun se oli siinä ovenpielessä,\nruvettiin sitä yleensä sanomaan Pitkäksi Pienaksi.\n\n\nIII\n\nNiin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon\novenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa\nkoetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan.\nTulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan\niloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt\nystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa\ntarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa\nkatsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita\njänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin\nsellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär,\njoka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei\nvoinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja\nsanoi: \"Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin!\nIkävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!\" Toiset hämmästyivät tytön\nrohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko\nasia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.\n\nTässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne\naattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen\nseurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa\nkaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui\npuoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen\noli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi\nkäski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua\ntulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen\nmies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti\nkohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen\nympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua\njatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen\nhänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli,\nmutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja\ntuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi\nkeskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa\nhuulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät,\njotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja\nniiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan\nvanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa,\nheräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä\noutoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas,\nrupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan\nmatalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä\njokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen.\nHe huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui\nvaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan\nsiinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys\nalkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään\nvieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi;\nliha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas,\nja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä\nhalutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen\ntuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä\nyhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen\nnähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.\n\nSamalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja\npelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon\npalvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa\njotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään\nhiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin\ntainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman\nja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai\npalvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle\noli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli\nhävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen\nuutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen\nauttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen\nasettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen.\nTiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti\najamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan\nneitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui\nkaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät\nolivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen\nläsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen\ntarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen\nmielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.\n\n\nIV\n\nPappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta\nsydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän\nnousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän\nlevolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt\nyksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman.\nKoneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta\nja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla.\nHänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman\nkuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa.\nTytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan\nolisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta\nsitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin\nilmissä ainakin. \"Minne olen menossa?\" kysyi hän itseltään, ja silloin\nhän kuuli vastauksen: \"Pitkän Pienan luokse\". Häntä värisytti.\n\nMutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman\nraskaalta. \"Pitkä Pienahan on kadonnut\", kuuli hän itsensä sanovan,\n\"eihän hänen luokseen voi mennä\". — \"Mene katsomaan, onko hän\nkadonnut\", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi\nkirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän\nkatsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli\nhän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo\nkaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut\nnyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä\nlähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen\näskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen\ntäytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.\n\nSilloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä,\nluisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui\npimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli\nsäkeniä ja tähtiä.\n\nKun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä\noli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin\nympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja\nkoukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi\npelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla\nkatosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa\nollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista\nhymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla\nrauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin\npuhumaan.\n\n\"Kuuletko mitään?\" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen\nhuulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: \"Etkö kuule tuolta\nkirkosta laulua ja rukousta?\" — \"En\", vastasi tyttö. \"Ketkä siellä\nlaulaisivat tähän aikaan?\"\n\nSilloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: \"Etkö\nkuule edes tuskanhuutoakaan?\"\n\n\"En kuule mitään!\" vastasi pelosta värisevä tyttö. \"Päästä minut pois,\nminun täytyy mennä kotiin\".\n\nSilloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä\ntarttuen häneen kiinni sanoi: \"En päästä. Itsepä käskit minut\nvieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja\nnyt olet minun omani!\"\n\nSitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt\nkuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja\navunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin\nse kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman\nsurumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta\npakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä,\nmitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:\n\n\"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä?\nMiksi et pysy haudassasi?\"\n\nHaamu tuntui kuin heräävän raskaasta unesta ja vastasi vavahtaen:\n\n\"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa.\nMutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden\nvalituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat\npalata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan\nmorsiameksi\".\n\nJa kumartuen tyttöön päin hän kuiskasi käheästi:\n\n\"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi\nPitkän Pienan syntiä\".\n\n\"Mutta enhän voi mennä kirkkoon. Ovihan on lukittu\".\n\n\"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää,\nvaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin\nhän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan.\nViattomuutesi on sinun turvasi\".\n\nSilloin valaisi outo valo tytön sydäntä ja hän meni kirkon synkkää\nja vahvasti raudoitettua ovea kohti. Ja hänen ihmeekseen se aukeni\nitsestään, hiljaa kuin aave, ja siinä samassa hän huomasi olevansa\nkirkossa. Se oli pimeä, ikkunoista loisti kalpea kuutamo, luoden sen\nlattialle eriskummallisia kuvioita. Henkeään pidätellen tyttö hiipi\nalttaria kohti, josta hohti hänen silmiinsä outo valon kimmellys.\nKun hän tuli lähemmäksi, alkoi sieltä kuulua sama surumielinen,\nvieno laulun sävel kuin äskenkin, ja valon hohde kävi kirkkaammaksi.\nPian tyttö näki selvästi alttarin edessä kolme nuorta naista, kaikki\nkauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja jokaisella pieni lapsi\nkäsivarrellaan. Vaikka hän eroitti heidät aivan selvästi ja kuuli\nheidän laulunsa, huomasi hän silti, että kuutamo ikäänkuin loisti\nheidän lävitseen ja että he liikahdellessaan keinuivat kuin sumun\nhäivähdys. Ja kun laulu oli loppunut, alkoi naisten huulilta purkautua\nilmoille hiljainen valitus, joka sanomattomassa surumielisyydessään\npysähdytti tytön kuin patsaaksi paikoilleen; valitus kohosi yhä\nkorkeammaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se oli kuin kuoleman hädässä\nolevien ihmisten viimeinen avunhuuto, joka väräji kirkon holveissa kuin\nankara tuuli. Tyttö tunsi sydämensä avautuvan ymmärtämään koko maailman\ntuskaa, sen syntien ja rikkomusten raskautta, elämän kuvaamatonta\ntoivottomuutta ilman armoa ja anteeksiannon lohdutusta, ja hiipien\nalttarin aituuksen luo hän lankesi polvilleen ja ristien kätensä\nrukoili. Kooten kaikki sielunsa voimat hän pyysi anteeksi Pitkän Pienan\nsyntiä, oli se mikä hyvänsä, ja ilmestykset alttarin edessä näyttivät\nkuuntelevan häntä tarkkaavaisesti, katsoen häneen ihmeellisillä\nsilmillään. Hän kuvaili Pitkän Pienan ankaraa rangaistusta ja hänen\nkärsimystensä suuruutta, mutta siihen kaikki kolme pudistivat päätänsä;\nsitten hän vetosi omaan nuoruuteensa ja viattomuuteensa, ja silloin\nkaikki kolme surumielisesti hymyilivät ja kääntyivät suutelemaan\npienokaisiansa, jotka näyttivät suloisessa unessa nukkuvan heidän\nolkapäätään vasten; anteeksiannon merkkiä ei kuitenkaan kukaan tehnyt.\nTytön valtasi epätoivo. Hän ei osannut enää rukoilla, vaan sanoi\nainoastaan yksinkertaisesti: \"Antakaa hänelle anteeksi Jeesuksen\ntähden!\"\n\nSilloin nuo kolme ilmestystä ikäänkuin pysähtyivät ajattelemaan ja\nkäänsivät katseensa kysyvällä hartaudella alttarin yläpuolella olevaan\nvapahtajan kuvaan. Tyttö oli näkevinään, kuinka sieltä yht'äkkiä\nrupesi loistamaan lempeä hohde, joka valahti hänen sydämeensä kuin\nhunaja. Noiden kolmen nuoren naisen kasvoille ilmestyi sama kirkkaus,\njoka oli kuin äkkiä valjenneen onnen aamun loiste; he syleilivät\nlapsiaan hellästi, kuin riemuiten, kääntyivät kaikki tyttöön päin ja\nnyökäyttivät hänelle päätänsä. Siinä silmänräpäyksessä kuului kova\njyrähdys, koko kirkko tuntui keinuvan ja samalla oli kaikki kadonnut.\n\nKun tyttö vihdoin jaksoi lähteä kirkon ovea kohti, kuiskasi hänelle\njoku lempeä ääni: \"Kun nyt menet kynnyksen yli, niin astu molemmat\njalkasi yht'aikaa\". Tyttö teki niin ja kirkon ovi lupsahti lukkoon\nhänen takanansa niin hiljaa kuin oli auennutkin. Turhaan katsoi tyttö\nnyt, missä Pitkä Piena oli: hän oli kadonnut ainaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tyttö heräsi, huomasi hän olevansa ulkona pakkasessa,\nkimaltelevalla lumihangella. Tähdet rupesivat jo valkenemaan, kuu\noli painunut alemmaksi, ja kaukaa kuului ensimmäinen kukon laulu.\nHän hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja muisti sitten mitä\noli tapahtunut. Silloin hän meni kiireesti kotiinsa, jossa vanha\nsielunpaimen oli jo ylhäällä, valmistumassa joulukirkkoon. Isälleen\nnyt tyttö kertoi tarkoin kaikki. Vanhus vaipui mietteisiinsä, kunnes\nryhtyi hakemaan kirjoistansa, keitä ne nuoret naiset olivat olleet,\njotka silloin muinoin olivat niin salaperäisellä tavalla kadonneet. Ja\nlöydettyään heidän nimensä risti hän kätensä ja vaipui pöytänsä ääreen\nhiljaiseen rukoukseen.\n\nMutta Pitkän Pienan katoamista ihmettelevälle kansalle julisti hän\nsitten joulukirkossa vanhan ja aina uuden sanoman vapahtajan ja syntien\nlunastajan ihmiseksi tulosta Jumalan loputtoman armon ja rakkauden\nosoituksena, pyhällä vakaumuksella ja hartaudella kuin se olisi\nvaljennut hänelle itselleenkin uudessa kirkkaudessa. Ja kirkonmenojen\njälkeen hän meni Pitkän Pienan haudalle ja siunasi sekä hänet että\nkolme tuntematonta naista siihen lepoon, jota he tähän saakka olivat\nturhaan hakeneet, mutta jonka he nyt olivat yhteisessä sovinnossa ja\nanteeksiannossa löytäneet.\n\n\n\n\nRIKAS VOUTI JA PAHOLAINEN\n\n\nI\n\nOli kerran vouti, joka oli maankuulu saituudestaan, ahneudestaan ja\nvääryydenteostaan. Missä ikinä vain saattoi, hän kiskoi kaksinkertaiset\nverot, otti häpeämättömästi lahjuksia, ja sorti kansaa, varsinkin\nkaikkia köyhiä ja turvattomia, aivan veriin saakka. Ja hän menetteli\nniin viekkaasti, ettei esivalta milloinkaan saanut häntä rikoksista\nkiinni, vaan päinvastoin piti häntä parhaimpana ja uutterimpana\npalvelijanansa.\n\nMutta vaikka hän oli näillä keinoilla rikastunut suunnattomasti, ei\nhänellä silti mielestään ollut mammonaa kylliksi, vaan hän ahnehti yhä\nenemmän. Yöt päivät hän vain ajatteli ja suunnitteli, miten saisi vielä\nenemmän kultaa siihen raskaaseen, rautaiseen rahakirstuunsa, johon hän\naarteensa kätki. Silloin kun muut ihmiset iltaisin siunasivat itsensä\nlevolle Herran huomaan, istui hän rauhattomana kirstunsa ääressä ja\nantoi kullan kimallella silmissänsä, miettien, millä konnankoukulla\nsaisi sen moninkertaiseksi. Tämä oli voudin ainoa ilo elämässä,\nsillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta, ei ystäviä eikä tuttavia,\nvihamiehiä vain.\n\nOlipa sitten kerta tällainen yön hetki, pimeä ja myrskyinen syys-yö,\njolloin kolkko tuulen tohina kuului kaikkialta. Arkana oli hurskas\nihminen kätkeytynyt kotinsa lämpimään suojaan, rukoillen turvaa\nluojalta maailman pahoja voimia vastaan, mutta ahne vouti oli mistään\nvälittämättä hiipinyt jälleen aarrekirstulleen. Lepattavan liekin\nvalossa hän siinä istui laskien rahojansa tutisevin sormin ja jälleen\nsuunnitellen uutta petosta, jolla saisi sinne ylimääräisen lisän\nkiristetyksi. \"Antaisin vaikka mitä, jos vain saisin aarteeni tahtoni\nmukaan lisääntymään\", sanoi hän siinä itsekseen, silmät kiiluen ja\nkoukkuisten sormien hyväillessä homehtunutta kultaa.\n\nSilloinpa hän tunsikin, ettei hän enää ollutkaan holvissaan yksin.\nSäikähtyneenä hän kääntyi ja lyödä rämäytti kirstunsa kiinni.\nKauhistuen hän huomasi ovensuussa pitkän, mustiin vaatteisiin puetun\nmiehen, joka katseli häntä ivallisesti ja pistävästi. Vouti ei saanut\nsäikähdykseltään sanaakaan sanotuksi, tarkastaen vain kiinteästi outoa\nilmestystä. Ja pian hän huomasi, että tulijalla olikin toisen jalan\nasemesta kavio. Hänelle selvisi, että siinä seisoi itse paholainen.\n\"Älä pelkää, vouti!\" sanoi silloin paholainen, \"en suinkaan halua sinun\nrahojasi ryöstää, vaan päinvastoin auttaa sinua kokoamaan niitä vielä\nenemmän, koska niin tahdot. Mitä antaisit minulle, jos toimittaisin\nniitä sinulle aivan halusi mukaan?\"\n\nVouti oli tämän kuullessaan saanut takaisin entisen kylmäverisyytensä.\n\"Mitäpä minä sinulle antaisin\", vastasi hän; \"sinunhan täytyy muutenkin\nauttaa minua kokoamaan niitä kaikella mahdollisella tavalla, koskapa\nsiten juuri toimin parhaiten mieliksesi\".\n\n\"Mutta minäpä voin estää sinut niitä enempää saamasta\", uhkasi nyt\npaholainen, jota suututti voudin vastaus; \"teen sinut niin köyhäksi,\nettei jää äyriäkään\". \"Sitä et voi tehdä\", väitti vouti, \"sillä jos\nestät minua niitä saamasta, suojelet samalla kaikkia velallisiani\nja tulet siten tehneeksi heille paljasta hyvää. Niin tulee heistä\nonnellisia ja hyviä ihmisiä, jotavastoin he nyt ovat köyhyydessään ja\nkurjuudessaan paremminkin viettelyksillesi alttiita. Turhaa vaivaa siis\nnäet, jos luulet minut pettäväsi. En anna sinulle mitään\".\n\nPaholainen raivostui, sillä tätä hän ei ollut odottanut. Äkkiä hän\nmuuttui muodoltaan hirvittäväksi, karvaiseksi pedoksi, jonka pitkä\nhäntä kiemurteli kiukkuisesta lattialla. Hän uhkasi hampaitaan\nkiristellen:\n\n\"Odotahan, kun kuolet. Silloin on sielusi minun, ja sitten saat\npalkkasi kaikesta!\"\n\n\"En pelkää sinua ollenkaan\", vastasi vouti rauhallisesti; \"sieluni\non Jumalan huomassa, ja ilman hänen lupaansa et saa edes nahkaani\nomaksesi. Niin suurta syntiä ei ihminen voi tehdä, ettei Jumalan armo\nriittäisi pelastamaan häntä sinun kynsiltäsi. Jeesuksen nimessä siis:\npakene pois, saatana!\"\n\nKonsa vouti oli maininnut vapahtajan nimen, katosi paholainen\nhänen edestään kuin salaman leimaus. Kun vouti hetken perästä tuli\ntajuihinsa, oli hän yksin kuten äskenkin rahakirstunsa ääressä. Kylmä\nhiki oli kohonnut hänen otsalleen ja hän tunsi vapisevansa. Kaikki oli\nhiljaa, ei kuulunut muuta kuin myrskytuulen onea kohina.\n\n\nII\n\nOlisi luullut, että vouti tämän jälkeen olisi parantanut elämänsä ja\nlakannut tekemästä vääryyttä, mutta niin ei käynyt. Entiseen tapaansa\nhän jatkoi kiristystänsä rikastuen rikastumistaan. Hän tuli entistä\nvihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ja kätki rahansa salaisiin\npiilopaikkoihin, ettei kukaan voisi niitä löytää; kuoltuaankaan hän ei\ntahtonut antaa niitä kellekään.\n\nVouti oli nimittäin miettinyt entistä elämäänsä sen yön jälkeen,\njolloin paholainen oli käynyt hänen luonansa, ja huomannut, ettei\nhänellä ollut ainoatakaan hyvää työtä, ei pienintäkään tekoa, joka\nolisi aiheutunut hänen sydämensä hyvyydestä, ja johon hän olisi voinut\nJumalan edessä puolustuksekseen vedota. Kaikki oli vain saastaa,\nsyntiä ja itsekkyyttä. Ja hän arveli epätoivoissaan, että jos hän nyt,\npaholaisen käynnin säikähdyttämänä, rupeaisi elämään toisin kuin ennen,\nei Jumala ehkä lukisi enää sitä hänelle ansioksi, vaan itsekkäistä\nsyistä johtuneeksi lahjomiseksi, jolla hän nyt koettaisi Jumalaa\nlepytellä ja houkutella unohtamaan kaikki entiset. Masentuneena hän\nsilloin päätteli, että hänen osanaan maailmassa oli olla se, miksi\nhänet oli luotu, vääryydentekijä, kiskuri ja saituri, että hänen oli\nturhaa koettaakaan teeskennellä hyvyyttä, koska hänen sydämensä ei\nollut hyvä, vaan paha. \"Jumala määrää\", päätteli hän, \"suurimmankin\nsyntisen sielusta ja ruumiista, ja hänen sekä paholaisen välinen asia\non, minne ne molemmat joutuvat\". Näin hän paadutti sydämensä entistä\nkovemmaksi ja eli elämänsä synkkänä ja katumattomana loppuun saakka.\n\nKun vouti sitten sairastui kuolintautiinsa, meni paholainen Jumalan\nluo, osoitti voutia sormellaan ja sanoi: \"Tuon miehen sielu ja nahka\nkuuluvat minulle\". \"Niinkö luulet?\" hymähti siihen Jumala ajatuksissaan\nja rupesi tarkemmin tutkimaan voudin sielua. \"Katsoppas\", sanoi\nhän sitten paholaiselle, \"hänen tilikirjastaan näkyy, ettei hän\nsuostunut antamaan sieluaan sinulle, kun kävit sitä tahtomassa, vaan\nsanoi sen päinvastoin olevan minun huomassani. Mitä siitä arvelet?\"\n— \"Ei suostunutkaan\", vastasi paholainen, \"mutta jos milloinkaan\nsyntisen sielu on minun saaliini, niin on se nyt, sillä pahempaa\nja saastaisempaa vääryydentekijää ei maailmassa juuri liene ollut\nmonta\". \"Totta kyllä\", arveli nyt Jumala murheellisena, \"vouti on\ntuottanut minulle elämällään paljasta surua, mutta mitäpä hän muutakaan\nolisi voinut tehdä?\" \"Kuinka niin?\" kysyi nyt paholainen hämmästyen.\n\"Sinä et, paholaisparka, opi näitä asioita milloinkaan ymmärtämään.\nKurkistappas nyt tuonne voudin sieluun. Näetkös siellä erään nurkan,\njoka on erivärinen kuin muut? Tiedätkös, että tänne tuli eilen eräs\nmaailman hurskaimpia miehiä, jonka sielussa oli samanlainen kolkka;\nhänet se johdatti kulkemaan hyveen ja jalojen töiden tietä, voutiparan\ntaas ahneuden tietä. Se nurkka on kuitenkin annettu heille molemmille\ntäältä, ja se pani voudin kieltämään sielunsa sinulta; ilman sitä hän\nolisi ahneudessaan luovuttanut sen vaikka kirjallisella sopimuksella.\nYmmärtänet nyt, ettei sinulla ole mitään oikeutta hänen sieluunsa?\"\n\"Mutta miten on mahdollista, että samanlainen nurkka tuottaa niin\npäinvastaiset seuraukset?\" kysyi ällistynyt ja raivostunut paholainen.\n\"Niin, sanoppas se!\", hymyili siihen Jumala, ja hänen kasvoillaan oli\ntutkimaton ja ajatteleva ilme.\n\n\"Mutta hänen nahkansa minä ainakin tahdon!\" kiukutteli nyt paholainen.\n\"Vouti vannoi minulle, etten minä saa edes sitäkään ilman sinun\nlupaasi, mutta sepähän nähdään\". — \"Niin\", vastasi Jumala, \"et saakaan,\nluonnollisesti, mutta sitä, lupaanko sen vai en, en tahdo nyt sinulle\nilmoittaa. Saat koettaa ottaa sitä ja näyttää valtaasi. Ellet onnistu,\ntäytyy sinun jälleen myöntää, että minun aivoitukseni ovat sinulle\ntutkimattomat ja ylivoimaiset\". Näin sanottuaan vaipui Jumala jälleen\najatuksiinsa ja hänen kasvojensa ilme kuvastui maailman kaikkeudessa\nihmeen lempeänä, surumielisenä hohteena. Mutta paholainen pakeni hänen\nedestään maan päälle anastamaan voudin nahkaa ja osoittamaan siten\nmahtavuuttaan.\n\n\nIII\n\nKaikkialla tiedettiin voudin ankarasti sairastuneen ja iloittiin siitä,\nsillä toivottiin hänen kuolevan. Ainoatakaan osanoton ja säälin sanaa\nei kuulunut, sillä vouti oli ehtinyt tehdä pahaa kaikille ihmisille.\n\nPaljon pahaa hän oli tehnyt kylän köyhälle ja vanhalle suutarille.\nHän oli pakottanut suutarin tekemään kenkiä melkein ilmaiseksi, oli\nkiskonut häneltä ankarat verot ja kaksinkertaiset päivätyöt, oli\nryöstänyt hänen ainoan lehmänsä ja saattanut hänet melkein mieron\ntielle. Hän olisi ajanutkin suutarin maailmalle, ellei hän itse\nolisi tarvinnut kenkiä ja tiennyt saavansa ne vanhalta suutarilta\nmitättömästä hinnasta. Siksi hän ei ollut kiristänyt häneltä viimeistä\nhenkeä.\n\nNäiden kärsimysten keskellä oli suutarin elämä kulunut. Hän ei\nollut kuitenkaan niistä katkeroitunut, vaan oli oppinut panemaan\nkätensä ristiin ja nöyrtymään, kuten hän arveli, Jumalan tahdon\nalle. Ja olipa hän vielä säilyttänyt ennallaan iloisen ja\nherttaisen mielenlaatunsakin, purkaen murheensa lauluun ja hilpeään\nvasarankalkutteluun. Kun hän nyt kuuli voudin sairaudesta ja ihmisten\nvahingonilosta, pani hän vasaransa pois, risti kätensä, mietti maailman\nmurheellista menoa ja tunsi sääliä voutia kohtaan. Hänelle selveni\nsiinä, että vouti mahtoi olla hyvin onneton ihminen. Niinpä hän illan\ntullen otti hattunsa ja meni voudin taloon.\n\nSiellä ei ollut ketään, sillä kaikki palvelijatkin olivat hyljänneet\nsairaan herransa ja jättäneet hänet yksin kuolemaan. Suutari aukaisi\nvarovaisesti oven, ja kulki läpi laajojen huoneiden, kunnes tuli\nvoudin ovelle. Hiljaa hän astui sisään ja seisahtui ovensuuhun. Hän\nnäki sairaan vuoteellaan ja katsoi häntä. Silloin kääntyi vouti\nvaivalloisesti häneen päin ja suutari huomasi hänen silmissään\nsäikähtyneen ilmeen. \"Tuletko nyt kostamaan minulle kuolinvuoteellani?\"\nkysyi vouti ja hänen äänensä vapisi. Suutari ei vastannut mitään,\nvaan meni sairaan luo ja istui hänen vuoteensa ääreen pyöritellen\nhattukuluaan kädessään. Vaitiollen he tarkastelivat toisiaan.\n\n\"En tule kostamaan\", sanoi sitten suutari, \"sillä kosto on Jumalan.\nTulin siksi, että tunsin sääliä sinua kohtaan. Mahtaa olla katkeraa\nkuolla, kun on sellainen synnin taakka harteilla kuin sinullakin?\"\n\n\"Säälistäkö todella tulit?\" ihmetteli nyt vouti. \"Miten voit minua\nsääliä? Olenhan tehnyt sinulle kaikkea mahdollista pahaa\".\n\n\"En voi mitään sille, että sydämeni on sääliä täynnä. Säälin kaikkia\nihmisiä ja eläimiä, koko maailmaa, sinua ja eniten itseäni. Toivoisin\nvoivani heitä jotenkin auttaa, sinuakin. Etkö pelkää iankaikkista\nkadotusta?\"\n\n\"Se on Jumalan huomassa kaikki\", vastasi vouti; \"paljon, määrättömän\npaljon pahaa olen tehnyt, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen\npahaa olevan, enkä siis ansaitse mitään armoa Jumalalta; miksi niin\nolen tehnyt, sitä en voi itsekään ymmärtää. Mutta paholaiselle en ole\nsuostunut sieluani lupaamaan. Enkä nahkaanikaan\", lisäsi hän hetken\nperästä hymyillen.\n\nSuutaria kammotti.\n\n\"Kuuleppas, suutari\", jatkoi sitten vouti salaperäisesti. \"Koska olet\nnäin hyvä ihminen ja olet halunnut minua auttaa, niin tekisitkös\nminulle erään palveluksen?\"\n\n\"Jos vain voin\", vastasi suutari, \"niin teen mielelläni. Kun ajattelen\ntekosiasi minua kohtaan, ovat ne hyvin vähäpätöisiä. Annan ne sinulle\nsydämestäni kaikki anteeksi, sillä olet niistä jo saanut suuremman\nrangaistuksen kuin olisit ansainnutkaan. Mitä minun pitäisi tehdä?\"\n\n\"Kiitos, suutari\", vastasi vouti. \"Olet aina ollut kunnon mies, ja olen\niloinen, että olet nyt tässä. Näetkös, voisitkohan valvoa kirkossa\nkolme yötä sen jälkeen, kun minut on sinne haudattu? Katsos, niin kauan\nkuin olen hautaamatta ja pyhät kynttilät palavat pään pohjissa, ei ole\nhätää, mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen joutunut kirkon lattian\nalle, siitä ei ole takeita. Uskaltaisitkohan tehdä tämän hyvän työn\nminulle? Kolmen yön perästä ei ole enää vaaraa\".\n\n\"Kovinpa pyydät minulta kolkkoa asiaa\", jahkaili siihen suutari,\n\"mutta jos arvelet minun kirkossa olostani koituvan itsellesi jotakin\nhelpotusta, niin Jumalan avulla koetan täyttää pyyntösi. Eikäpähän\nminulla, vanhalla suutari-pahaisella, liene siellä mitään pelättävää,\nei ainakaan niin suurta, ettei Jumala minua pystyisi varjelemaan. Ja\nkukapa tietää, mitä hyviä seurauksia valvomisestani saattaisi olla\".\n\n\"Kiitos, kiitos, suutari!\" sanoi vouti; \"toivoisin nyt, että olisin\nkohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt,\nsillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin\nmieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni\npohjiin!\"\n\nJa suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja\najattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia\nhänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat\ntarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään;\nrautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki\nrahansa.\n\n\nIV\n\nMutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi,\nmitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä\nantamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta.\n\"Tottakai sinun on mentävä\", vastasi hurskas pappi, \"sillä eipä tiedä,\nmitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko\npahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita\nJumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi\nkirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle\".\n\nKun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin\naituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. \"Mitä\nsinä noilla teet?\" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla\noli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. \"Arvelin vain\", selitti\nsuutari vilpittömästi, \"että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun\nvalvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti\nja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja\nniinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan\nolen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä\ntapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä\". — \"Niinpä\nvainkin\", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen\nhurskauden, \"suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet\nJumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se\nvain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin\nkaikki tekopyhän maailman messut\". Näin puhellen he saapuivat jo\nhämärtyneeseen kirkkoon.\n\nTäällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin\neteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän\nreunalle Jeesuksen nimen. \"Pane nyt, suutari\", neuvoi hän, \"pönttösi\ntämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä\nhyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä\nlähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle\ntarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on\nsinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä,\nmutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti\nhäneen\".\n\nNäin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari\nyksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin\njuurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui\nsuutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti\nvasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että\nkirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän\noli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö\njoka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä\naina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia\nja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon\nomaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi\nkiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.\n\nKirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään\nerikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin\nvouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta\nsitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien\npursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt\nitse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä\npaholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.\n\nVanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut\nkoskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä\njälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja\nkarvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä\nkatsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä\näkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa\najatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi\nhiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.\n\nTämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin\nhaudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun\nja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että\npaholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei\nihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin\naivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa\nluonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: \"Ähäs, sainpa\nminä nahkasi!\" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi\nlattialla myrkyllisen näköisesti.\n\nSaatuaan voudin nyljetyksi, viskasi paholainen touhuissaan nahan\nsyrjään ruveten asettelemaan arkun kantta paikoilleen ja sitä takaisin\nhautaan toimittamaan. Nahka sattui kuitenkin lentämään kuorin aidalle.\nHirmustuneena tällaisesta kauhistavasta teosta suutari nyt tunsi\nomituisen rohkeuden heräävän sielussaan, ja päätti ruveta riitelemään\nvoudin nahasta itsensä paholaisen kanssa. Hänen sydämessään vilahti\nvaloiselta ja rohkealta kuin olisi itse Jumala siellä hymyillyt, ja\nsylkäisten kouraansa hän tarttui pihteihinsä, nipisti kuorin aidalla\nolevan voudin nahan niihin, varoen kuitenkin astumasta ympyränsä\nulkopuolelle, ja veti tyynesti ja varovaisesti nahan turvaan oman\nympyränsä sisään, jääden sitten odottamaan, mitä tuleman piti.\n\nSaatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan\nvoudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan\nmissään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi\nsuutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja\nkatseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään.\nPaholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä\nsuutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen\nsenkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän\nvärisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:\n\n\"Anna pois nahka! Se on minun. Tarvitsen sitä\".\n\nSuutaria kammotti kovasti, mutta hän älysi kuitenkin vastata:\n\n\"En anna! Ethän sinä nahkaa tarvitse, vaan minä, joka suutari olen\".\n\n\"Sinun täytyy antaa! Nahka on minun — minähän sen olen nylkenytkin!\"\n\n\"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan\nnahkaa nylkemään\".\n\nTästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan,\nkenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa\nkoettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa\nitselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:\n\n\"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!\"\n\nJa vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään,\nmutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin\nkuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin\nisoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla\nkurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain\nrauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen\npuuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari\njo luuli, että kaikki oli ohi.\n\nVähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä\ntuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin\nmuina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:\n\n\"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja\nkovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa\".\n\n\"Niin vain\", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt.\n\"Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'.\nAloitahan sinä\".\n\n\"Veisataan vain\", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari\nkuulikin hänen lausuvan: \"Suksi luisti ihana\", ja pysäytti hänet.\n\"Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'\". \"Suksi\nluisti ihana\", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi\nhäntä vasaralla otsaan ja sanoi: \"Pakene pois, saatana\", ja samalla\nmies katosikin.\n\nTuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet\ntaas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha\npappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin\naituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:\n\n\"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde\nkotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun\npelkäsin puolestasi\".\n\n\"Niinpä kylläkin, lähdetään vain\", sanoi suutari ja oli muka\nkokoavinaan kompeitaan. \"Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi,\nkun minulla on näitä kojeita näin paljon\", ja suutari ojensi kirjan\npapille.\n\nMutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se\nkärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan\noli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman\nnäköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:\n\n\"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?\"\n\nTätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä\noli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat\nkuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli\nsaanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin\nrahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta\nnehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja\nsilloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta\nsittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa\nmistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan\nvaroittavan: \"Älä anna nahkaa paholaiselle!\" Mitä oli siis tehtävä?\nSuutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä.\nAhdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi\nitsekseen: \"Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt!\nSuo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse\npimeyden pääruhtinas. Amen\". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi\npaholaiselle suoraan: \"Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin\nolkoon menneeksi\".\n\nMuuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa\nja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja\nkultaa. \"Tässä ovat voudin rahat\", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki\nsuutarin eteen. \"Työntelehän ne tänne piirini sisään\", komensi tämä\ntyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa,\nsanoi suutari vain: \"Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa\nolla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää\nminua\". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman\ntaakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että\naavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua,\noli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa,\neikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi\ntakaisin ja sanoi: \"Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden\nkallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja\nniitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta\ntässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen\nlattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!\"\n\nMutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon.\nSuutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi\nyhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen\ntungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan\nnahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla\nlattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan\nparkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon\nensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti\nrikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.\n\n\nV\n\nKun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin\nhyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin\nhämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan\nhänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta\nyöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: \"Suurta asetta ei Jumala\ntarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa\nheikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman\nrohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala\nei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut\nluovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä,\nosoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta\nmitäs nämä tässä ovat?\"\n\nJa pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka\nyöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi\nlehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa.\nJa kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat\nhe sen alkavan kutistumistaan kutistua. \"Tässä on vieläkin saatanan\nsormi pelissä\", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan\nkolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he\nsitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi\nsen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut\nmennä kirkkoon valvomaan.\n\nVoudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja\nsiunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi\nmoneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt\npaholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä\nhänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka,\nkuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä\nvieläkin harjoittaa.\n\n\n\n\nJEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA\n\n\nI\n\nJeesus istui iankaikkisuutensa istuimella ja hänen lempeä hymynsä\nlevisi kirkkautena ja rauhana loppumattomuuteen. Kaukaa siinsi hänen\nsilmiinsä ihmisten asuinsija, jonka yllä väreili milloin suru, milloin\nilo, mutta enimmäkseen suru. Hänen jalkainsa juuressa istui pyhä\nPietari ja kuunteli tarkkaavaisesti.\n\n— Mitä kuuntelet, Pietari? kysyi Jeesus häneltä hymyillen itsekseen.\n\n— Katso tuonne, vastasi Pietari, ihmisten asuinsijoille, jotka tunnet.\nKaukana siellä Pohjan perillä on pienoinen maa, täynnä humisevia\nvaaroja, leppeitä lehtoja ja välkkyviä järvenselkiä. Tuolla vaaran\nkainalossa on pieni mökki, köyhän asunto, täynnä yhtä ainoata\nrikkautta, lapsia. Näetkö?\n\n— Kyllä näen, myönsi Jeesus, muuttuen surumieliseksi ilmeeltään.\n\n— Tuo köyhä mies ei tahdo mitenkään jaksaa elättää lapsiaan, vaimoaan\nja itseään. Kaikki he ovat nälkäisiä. Siksipä ukko, hurskas mies, alati\nkantaa rukouksissa huoliaan tänne Jumalan istuimen eteen, toivoen, että\nluoja hänen kohtalonsa korjaisi. Hän on rukoillut jo kauan. Usein öisin\nportillani valvoessani olen maailman sorinan keskeltä erottanut hänen\nhätäisen äänensä, kun hän lakkaamatta rukouksissaan taistelee asiansa\npuolesta, ja syvä sääli on vallannut sydämeni. Olen ajatellut monta\nkertaa, että tuota miesparkaa pitäisi auttaa, sillä hän on todellakin\nkurjassa tilassa ja hänen rukouksiansa pitäisi jo kuulla. Vai mitä\narvelet?\n\n— Ei suinkaan häntä sentään auttaa pidä, vastasi Jeesus, kuunneltuaan\nhänkin miehen rukousta. Jos hän pääsee parempiin oloihin, ei hän enää\nmuista Jumalaa eikä lähimmäisiään ollenkaan. Olen selvästi hänen\näänestään kuullut, että vain hätä panee hänet rukoilemaan; \"hätä käskee\nhärän juosta\", sanoo noiden suomalaisten oma sananlasku.\n\nMutta Pietari kiisti vastaan ja näin sukeutui Jeesuksen ja\nhänen välillään eräs niistä tuttavallisista ja herttaisista\nriitelykohtauksista, joiden kautta he olivat tulleet maan ihmisille\nniin kodikkaiksi ja toverillisiksi. Hän väitti:\n\n— Hätä, niinpä tietysti, että hätä. Mutta nälkäisen ääni on käreä ja\nkärty, ei niin huokaava ja nöyrä kuin tällä miehellä. Hänen pitkistä\nrukouksistaan olen kuullut, että hänen sydämensä on aivan puhdas\nkaikesta ylpeydestä, joten hän varmaankin menestyisi myötäkäymisessä.\n\nMutta Jeesus vain pudisti surumielisesti päätänsä ja nuo Pietarin\nväitteet eivät näyttäneet saavan häntä vakuutetuksi. Pietari tästä jo\nhiukan suutahti ja jatkoi:\n\n— En suinkaan minä tässä nyt suotta aikojani miehen puolesta rukoilisi,\nelleivät hänen hätähuutonsa olisi tosiaankin sydäntäni lämmittäneet.\nKun et tahtone ruveta häntä auttamaan, niin menen itsensä Ukko-Jumalan\npuheille asiaa esittämään. Menen vaikka takuuseen, että mies on\nsellainen kuin olen sanonut.\n\nSilloin Jeesus hymähtäen kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:\n\n- No, jos todellakin menet siitä takuuseen, niin koetetaan.\n\n— Menen kyllä, vakuutti Pietari ja lisäsi: Olkoon asia sitten sovittu.\nVoimmehan jonkun ajan kuluttua mennä katsomaan, minkälaiseksi\nmyötäkäyminen on miehen muuttanut?\n\n— Kyllä, vastasi Jeesus ajattelevaisesi. Minun on muutenkin mentävä\nkatsomaan tuota kaukaista ja pientä maata sekä siellä elävää kansaa.\nVoisivat kurjuudessaan pian ruveta luulemaan, että olen heidät\nunohtanut.\n\nJa Vapahtajan käsky meni kirkkautena maata kohti saapuen perille köyhän\nmiehen matalaan majaan, kaukaiseen Suomen saloon. Mutta ihmisen sydän\noli Jeesuksen kädessä selvänä ja läpinäkyvänä kuin taivaan avaruus,\neikä pieninkään piirto ollut häneltä salattu, ja huoaten katseli sitä\nmaailman vapahtaja.\n\n\nII\n\nNiinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun\nhän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme\nhirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa.\nOli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli\nsaalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä\nja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin\nsaanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä.\nLaajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti\nkumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä\nrikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.\n\nNäin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana\nkylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen\nkävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi\npyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän\nnäköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:\n\n— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään\nsinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin\nrunsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja\narveli:\n\n— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi\nluokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.\n\nSilloin hänen toverinsa, joka oli Jeesus, hymähti ja sanoi:\n\n— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies,\njosta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen\nmukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet\nvastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.\n\nPietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin\nmyöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa\nköyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin\nhiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli\nmuuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi\npitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt\nköyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä,\nvaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:\n\n— Etkö luotakaan enää tuohon mieheen?\n\n— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha\nvälillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.\n\nHe menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa\nkauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: \"Katso, minä seison\novella ja kolkutan\". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn\npimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista,\njoiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen\ntuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut,\npaitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä\nunessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä\ntuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.\n\nVihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli\nilostuneena: \"Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat\nihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti\navaamaan\". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli\näsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.\n\nMutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni\nkuului tiedustelevan, kuka koputti.\n\n— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden\npyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti,\nkatsahtaen samalla Pietariin.\n\n— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä\ntympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!\n\n— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä\nmuutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on\nnäin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin\ntyötä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?\n\n— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän\nääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.\n\n— Kyllähän me... kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt\nriihelle...\n\nSilloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään.\nHänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi\nmurissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen\nvieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas\nsurumielin: \"Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin\nihminen\". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan\nvuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla\nvarhain valmiina riihelle lähtöön.\n\nEikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa\nseinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa\nhuminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen.\nRaskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla\nolkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.\n\nEi luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan\npimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle\nja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus\nkuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan\nantoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä\nvihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan\nrauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla\nnukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi\nvakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä\ntaas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen\nruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt\non mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.\n\nJeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen\nosoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:\n\n— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa\nnousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei\nsinua enää lyö.\n\n— Mutta jos lyö sinua? epäili Pietari.\n\n— Ei hän minua lyö. Siirry vain tänne.\n\nJa Pietari totteli, vaipuen taas raskaaseen uneen.\n\nKun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä\ntodenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin\nja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan:\n\"Vai nämä puimamiehet!\" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen\nlyömistään hän itsekseen sanoi: \"Äsken sai tuo laidalla oleva jo\nosansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro\", ja hutki niin\nPietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät\njalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää\nkivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken\nolleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan\nkaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja\npyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä\nhänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja\nsydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.\n\nUlkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa\nhaparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat\nsisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä\nisäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä\nparsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus\nriisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse\nistahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.\n\nSiinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo\noli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen\nmelkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen\nja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä\nkannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika\nrikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi\ntuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka\nuseinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin\npiilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän\nkatsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä\nollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.\n\nHän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa\nhän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin\nkummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki,\nkeskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan\nlyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. \"Mitähän se tuolla\nlyhdyllä...? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä...? No eihän vain...?\"\nIsäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi,\nkuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli\ntarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut\nääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta\npelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen,\nvaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti\ntuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja\nhyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja\nsaamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti\ntajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.\n\nKun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen\nhän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia\nraunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja\nnäki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta\nulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja\nkovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä\nmitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin\najatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt\nniitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut\nemäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. \"Miksi niin?\" — \"Ei\nolisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin\npuida suuren riihen\".\n\nSen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli\nhartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen\nsydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset\ntavata.\n\n\nIII\n\nMutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla\nvuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista\nSuomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli\nhäntä ja kysyi:\n\n— Mitä itket, Pietari?\n\n— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle\nmiehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko\nrikkaus siis ihmisille kiroukseksi?\n\nJeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja\nloistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:\n\n— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin\npäinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin\nhaltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä\nköyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin\nkosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen\nrauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja\nkirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se\nsielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.\n\nTässä Jeesus pysähtyi ja osoitti kaukana siintävän metsän päälle.\n\nPietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka\nsielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen\njättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten\nja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki.\nVavisten kysyi Pietari:\n\n— Mitä hän siellä tekee?\n\n— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on\nsuurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on\nkytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.\n\n— Käykö hän tässä maassa useinkin? kysyi nyt Pietari arasti.\n\n— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan\nhuomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden\npoloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa.\nKatso itse!\n\nJa Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän\npieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän\nnousi ja sanoi:\n\n— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus\nkatsoi häneen surumielisesti ja vastasi:\n\n— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö\nnäe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme\ntulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle,\nja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko\nrajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat\nmaailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään,\nellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on\ntodellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden\ntörmätä yhteen, jos sillä olisi valta?\n\n— Varmastikin antaisi, vakuutti Pietari.\n\n— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys.\nSiispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki,\njoka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.\n\nHe laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat\nhiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää.\nSiinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään\nomituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena\nhunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta\nKristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu\nauttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti\nruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne\nkaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.\n\n\nIV\n\nSeppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat\nkirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja\nnautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä,\nettä sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa\nmukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina\nvaltasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä\nolisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi\nniin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi\nihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä\nhengenkin?\n\nTakoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat\nne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja\ntulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi\ntässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei\nmilloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin\nvaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja\ntuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan\nnuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon\najatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut\ntarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin\npääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota\nei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen;\nsalaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä\ntäällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen;\npäästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi,\nniin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa\nsekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut\nhänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä\nherätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä,\nraivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan\nkansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi\nhäneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha\nseppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt\nniiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden\nja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa\nuskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa\nsiintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet\nparrassa hilisten.\n\nJa tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi\najatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta\nkauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä\niltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään\nmaisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon.\nSilloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin\npaikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset\nnäpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä\npäivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia\naineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas\nsärkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut\njäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä.\nHän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden\näärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa\nkirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen\ntielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon\nolemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen\nsamaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain\nhevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana\nnousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi\naivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani\nnäkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään\nase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta\nvavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti\nhänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden\nhalu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää\nmökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä\ntuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään\nmaallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän\ntuijotti herkeämättä.\n\nJa sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta\n— hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla\ntaas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla\nja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja\nmiettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden.\nHän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut\nkammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt\nja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään.\nSe kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä\ntunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen\npimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi\nvalaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa\nhäilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja,\nmutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi\nvärisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen.\nSilloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista\nnastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä\ntuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat\nsinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri\nvärivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin\nseppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista\nnastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne\nolivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä\nkohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan\ntahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana\nhänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta\nlähemmäksi... se ei kävele... se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta\nlähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä\ntuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.\n\nSeppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat\nsuonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon\nkauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen\nyhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa\nkätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi,\nkunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä\nsilmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan\nviimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän\nenää elossa vai vainaja.\n\nMutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen\nedessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on\nhänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa,\nkäskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee\nnäitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa,\nmillä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan\nsepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia\nja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne\nhänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon,\nelämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu.\nKun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös\nhänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään\npimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon\nhankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.\n\nSitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: \"Tietoa en voi\nsinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle\nmyös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen\nvuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois.\nSovitaanko näin?\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä\nviehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä\nlöytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman\ntietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.\n\nNäitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa\nääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten\ntakonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä\ntarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi\nsujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli\ntullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset\nja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja\nhän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja\ntaitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että\noli pajansa oven päälle kirjoittanut: \"Tässä asuu itse mestariseppä\".\nKorkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi\nkauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat\nhuomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat\nkunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin,\nmutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta,\nvarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.\n\nMutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen\nhymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan\ntaidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen\ntieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen\nmieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun\nhänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut\nnousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan\noli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut\nsilmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt\npajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. \"Taito\",\noli hän huutanut, \"nyt sinua tarvitaan\", ja hän oli tunkenut ahjoonsa\nkultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut\nkultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa\nmilloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa\nvoinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut\nsepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi\ntaidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.\n\nSeppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten\nhalusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä\naikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta\nulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja\nselittämätön tunnelma oli hänet vallannut.\n\nHän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä\nvuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa\nnoutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?\n\n\nV\n\nKuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä\nhevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen\nliukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt,\nmiksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan\nsatoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita,\nmaan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut.\nMutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti\nkohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden\nsisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu.\nHe vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä\nistunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli\nyksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin\nkuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta\nseppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi\ntuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin\nsanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:\n\n— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen\nparempaan kenkään.\n\n— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti\nseppä ja takoi takomistaan.\n\n— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta\nkuin hiukan työkalujasi lainaisimme.\n\nSilloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin,\nmutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla\nsamassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo,\njoka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen\nsilmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen\nseppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti\nhuumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen\npään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula\nrauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän\nterve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä?\nOliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä\nsammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?\n\nSilloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä\npuuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä\ntotuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse,\ntarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin.\nEi ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli\nsamalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan\npaljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana.\nNyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta,\nmutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.\n\nSeppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat\nmuuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin\nkirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi\nseppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa\nmusta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä\nseppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee\nhimmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo\nuskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan\nnurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee\npaikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin\nlopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta\npihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti\non, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan\ntunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä... Mutta ei — ei täällä\nole märkiä hiiliä... \"Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja\nheleästi kirkas\". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen\nnostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia\novat, ei luonnista. Mitä nyt?\n\nSeppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee\nkauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee\nhevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta\nkummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot\npajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt?\nYhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain\npistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nNyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa\nkäsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan\nhakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään\nsiihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin\nkäsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon\nsalaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään\nterveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.\n\nKylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan\nulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo\noudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia\nhiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.\n\n\nVI\n\nJeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon\nselkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se\ntaaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:\n\n— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen\nvaltaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään\nsaalistaan?\n\nJeesus katseli vakaasti taivaan tuikkivaan avaruuteen ja vastasi:\n\n— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää\ntekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?\n\n— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi.\nEtkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä\nlopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän\non koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle\nmahdottomuus?\n\nMutta Jeesus vain katseli taivaan pohjattomuuteen ja kysyi:\n\n— Kuuletko mitään?\n\nPietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi\nyhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää\npakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä\nhiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen\nmielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta\nJeesus sanoi taas:\n\n— Kuuntele vielä!\n\nPietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa\nouto humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman\ntuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta,\nsurullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä\nhiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma,\ntuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa\njäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli\nvaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:\n\n— Odotetaan ja katsotaan, kuinka tässä käy.\n\nPietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän\npuolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle,\neikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän\nkohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso\neteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on\nsokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!\n\nPietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui\nheidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti\nSurma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui\ntainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea\nviima.\n\nSeppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään\npienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen\nja ajatteli: \"Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin\".\nKarmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin\nkuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja\nlohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:\n\n— Mitä hiihdit, seppä?\n\nSilloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti\nuudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut\nja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin\nasiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa,\njonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi\nsurumielisesti:\n\n— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää\npyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto\nJumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.\n\nMutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän\nkuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis\nsiihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:\n\n— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin\nkellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle\nvoiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin\npitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä\nvoimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon\nselällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset\nmatkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt\nselville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima?\nIhmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi,\nettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta,\nettä siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos\nJumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin\nJumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja\nmuisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä\nväsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan\nhänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?\n\nTaas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin\nunohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului\näidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta,\njoka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä\nkesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie,\ntotuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle\nselvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa\nvilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen\nsiihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen\nkätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta\nnousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen\nmittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka\noli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja\nantanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.\n\nSeppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen\nparrakkaita kasvojaan. \"Saadaanpa nähdä!\" mutisi hän itsekseen\nlähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas\nrupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä\nilmassa.\n\nSaapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo\nvieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan\nviritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi\ntakomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten\nkokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.\n\nNiin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää,\nkiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin\nmustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui\nedestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen\nrupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli\naivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin\nkuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään.\nMutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut,\nja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi\nrahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:\n\n— Vieras käypi istumaan.\n\nSilloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi\nomaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä\nse nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten\nja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa.\nMutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:\n\n— Mitä olisi asiaa?\n\nPaholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa\nsopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä\ntiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:\n\n— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En\nsuinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.\n\n— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani\nanna.\n\nTästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi.\nVaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin\niskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:\n\n— Tässä ei kysytäkään, vaan otetaan, koska kerran valta on!\n\nJa hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä\nkäsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä\nihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi\nkuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan\nantamalla pelastuksen uskolla:\n\n— Tartu kiinni!\n\nSamassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän\nsilmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä\nvyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena,\nja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän\nkimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei\nenää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti\nmennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko\nkohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa\ntulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen\nkorkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen\nsieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka\npaholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus\nkäski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa,\netkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan\niltikseen.\n\nJeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa\nedelleen ja puheli:\n\n— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä... ja totuutta\netsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois\nniine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi\nhiihtelisivät — johan nyt!\n\nJa hän todisti suruisena ja tyytymättömänä:\n\n— Eivät hiihtele, eivät... Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka\ntarjolle tulet.\n\nSilloin kohotti Jeesus sormensa, katsoi Pietariin nuhdellen ja sanoi:\n\n— Ole vaiti, Pietari, ja kuuntele!\n\nPietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain\ntalviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen\nmieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen\nvingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla\nmyös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan\nJeesukselle:\n\n— Mutta sieltähän täisikin tulla paholaiselle liukas lähtö!\n\nHyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus\nkäski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan\nja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui\nhohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari\nymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden\nvallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa\nherää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan\nkahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen\nrakkaus.\n\n\nVII\n\nJeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä\nkotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi\nkuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi,\nherättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa,\njärvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut,\njättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta\npitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan\nkaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja\ntuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään\nastua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä\nnauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi.\nHän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään,\nperustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin\nhiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle\nmiehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan\nkannettavaksi, sanoi Jeesus:\n\n— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle\nominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin\nviisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten\ntoisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.\n\nPietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan\ntietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän\nvapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin\nsiunausta heidän keskuuteensa.\n\nTämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron\nsotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä\nsiihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun\nhäntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja\nsanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla\nrahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään\nkotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa\noli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies\nLusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä\npuhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä\nsilmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja\najatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne\npäin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.\n\nEipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen,\nvalkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa\nnojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen\nsilmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko\ntarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:\n\n— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?\n\nSotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen\ntervehdykseen ja sanoo:\n\n— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?\n\nSilloin Pietari älyää sanoa:\n\n— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.\n\nJa hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä\ntuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa\ntiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta\nsyömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää\nkoetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:\n\n— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan\naivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.\n\nSotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes\nrupeaa nauramaan ja sanoo:\n\n— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä\npidän sinusta — kas siinä, heh!\n\nJa hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein\nsykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena\npureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen\nleivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden\nvuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja\nhyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen\nmuotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki,\npuhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä\npureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli\nkovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:\n\n— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo\nyhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta\nmitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!\n\nJa hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää\nsydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti\nkuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas\nuuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli\nhänelle Lusti:\n\n— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos\ntarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse\nterveydeksesi!\n\nViimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet\nsilmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:\n\n— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!\n\nSitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä\nensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon\nmiehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän\noikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:\n\n— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä\ntoista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute,\nniin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me\nkauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.\n\n— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen\nkoituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän\nSanttepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.\n\n— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti,\nja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta,\nSanttepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä\nmaailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen\npakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä\nnikarasta toiseen muutenkin keinottelee.\n\nSanttepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:\n\n— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?\nTyöstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.\n\n— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan,\nmutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka\nviitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen\nkunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei\nvain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy\njo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin\nrangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.\n\nSanttepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon\nhänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä\nhänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta\nnäin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla\nLusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:\n\n— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo\nmoneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion\nelää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta\nvarkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä.\nMutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä\nihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen\ntullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa\nsieluni iankaikkiseen autuuteensa.\n\nSanttepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:\n\n— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina\npetkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?\n\n— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa\nmitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha,\nurhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni\nmuiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen\nsaanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt\npahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina\npuolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen\nlapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta\nolevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi,\nettä sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan,\nolivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se!\nJa minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan\nitseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen,\nnimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia\nansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit\nrinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen\nkohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on\nmahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä\nluottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko\nnyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?\n\nSanttepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen\nihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään,\noli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei\nkäynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti\nhänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken,\nmitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta\nsiitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla\nominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen\nvuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies\nLusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti,\nmitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa\nsekaannustaan ja virkahti ankarasti:\n\n— Helvettiin sinä joudut!\n\n— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi\ntähän hyväntuulisesti Lusti.\n\nHe astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan,\nkunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he\nnäkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli\nsilmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti\nja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä\nsilmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli\nkuullut. \"Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu\", lopetti\nhän. Isäntä huokaili:\n\n— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan\nhuojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.\n\n— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun,\näläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se\non, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy,\nSanttepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä,\nvaikka onkin näkö pilalla.\n\nSanttepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli\nhiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen\nsilmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että\nhuoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän\nkielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne\noli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se\nhän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä,\notsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan\nrukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan\nsokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi\nrahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:\n\n— Minähän näen! Näen hyvin! Sinä, ukko, paransit silmäni!\n\nKaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois\nja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin\njälleen päähänsä ja arveli itsekseen: \"Kyllä tästä nyt matkaeväitä\nheltiää!\"\n\nJa isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa\nhänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta\nSanttepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies\nLusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:\n\n— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä!\nMiksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?\n\n— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta\nhän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.\n\n— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt\nLusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa.\nOttaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.\n\nJa isäntä lisäsi:\n\n— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne,\nniin on jotakin, mitä tiellä pureksia.\n\nHuomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä\nsydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi\nlampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät\nkulkemaan.\n\n— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti\nopettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka,\nettä kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä\ntaidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi\nolla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja\nminä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä\ntunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin\npidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta,\nemme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka\nmuuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.\n\nSanttepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen..\nMitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei\nnäyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun\njumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin\nhän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan\ntarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko\nmitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä\navatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin\nsuhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen\nkaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella\nmestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi\nLustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:\n\n— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä\nvähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat;\nminä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse\npilautumaan.\n\nJa hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi\nmennessään Lustille:\n\n— Paista sydänkin ja säästä se minulle.\n\n— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään\npuuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla\nmielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.\n\nKun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen\ntuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko\nvarasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki\npalasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:\n\n— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.\n\nJa vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut\nasiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä\nhuolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat\nedelleen.\n\n\nVIII\n\nKuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati\niloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi\nLusti:\n\n— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä\nisännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada\nsieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan\nvaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne,\nkoska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä\nrahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.\n\nHän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana\nikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti\nujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa\npysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä\nmielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään.\nLusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle\nja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui\nolevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle.\nÄllistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada\nitseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä\nLusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että\nsynnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. \"Onko tämä\nmahdollista?\" ajatteli Santtepekki ymmällä; \"lähden hakemaan oikein\nhyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä\nkoetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea\nporsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi\nruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa,\nettä pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja\nvinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?\" Ja\nSanttepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.\n\nKrouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti\nlasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä\ntäältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana\ntuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja\ntervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli\nkohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla\näänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä\nnaurunpuuskilla ja huomautuksilla.\n\nHiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen\nhämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa\nihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään\nihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa\nhimojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan\nvaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta,\ntäynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä,\nkuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan\nohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi\nitseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan\nkärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin,\njota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui\nSanttepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat\nja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon\nreunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton\nvarjelus.\n\nSanttepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven\nnarahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka\nsynkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet\nhuomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina;\nkaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa\nrauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina\ntuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät\nhehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka\nlevisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi\ntarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän\noli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.\n\nVihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli\njoltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin\ntuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä\nja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja\närjäisi tulijalle:\n\n— Käy sisään, mies, äläkä siellä turhia tuijottele!\n\nSilloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen\njoka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:\n\n— Täytynee tulla, koska kristitty ihminen sitä nimenomaan vaatii.\n\n— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen\nvastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras\nei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka\nluvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan\nsiirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen,\nkunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi\ntuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä\nviinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen\nkädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa\nhyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän\ntempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:\n\n— Riitaako haastat?\n\n— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli\nnokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa\nja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:\n\n— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat!\nLusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt!\nPian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.\n\nJa samassa oli tuima ottelu käynnissä.\n\nSanttepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin\nhuomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta\nsamalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut\ntuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että\nhänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan.\nLusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien\nyhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja\nsuoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet\nkarkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan\nLustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli\nlapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti\nkovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.\n\nMiekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen\nseurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat\ntähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari,\nei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti\nja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan\nkärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. \"Joko antaudut?\" kysyi\npilkallisesti vieras. \"En\", vastasi Lusti, \"sillä luoja minun miekkaani\nennenkin on ohjannut\".\n\nSanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin\nkumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman\nkätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän\nhänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle.\nLusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen\nhyväntuulisesti:\n\n— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa\neläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut\nnahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja\nlohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!\n\nVieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin\nvarjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia\nkannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti\nriemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan\nkaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt\nkuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken\nnähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken\npuhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen\npuuhiansa seurasi. Lusti sanoi:\n\n- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin\nsurullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy,\nniin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!\n\nJa hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet\nystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen,\nkomentaen:\n\n— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa,\nennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä\nukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein\nantaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin\nhienona tänne joukkoomme yritti?\n\n— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään\nsanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin\noli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon\nhänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä\ntuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen\neteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:\n\n— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle\nystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko\nsen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi,\nkuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!\n\nJa hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.\n\n\"Kuin muutkin ihmiset\". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa\nomituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä\nlempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni,\njoka oli tullut \"muiden ihmisten kaltaiseksi\". Santtepekki tajusi nyt,\nmitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla\nhänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan\nsaakka. Lusti sanoi hyväksyen:\n\n— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä\nsinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin\nuudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä\nihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän\naste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta\nja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti\nuimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä.\nJa hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen,\nmutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka\nJumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on\nelävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä\nsynnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja\noksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja\nteeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin\nkyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden\nsoitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään\nkrouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat,\nuneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti\nhaastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä\nkyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä\npoloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret\nkyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen.\nSotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:\n\n— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!\n\nSanttepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä\nyhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön\npimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä\nhetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet\nhänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin\ntarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:\n\n— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui\nkauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat\nvoimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu\nja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson\ntoiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut\nsinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti\npalavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä\njoukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen\nhaahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi\nPietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja...\n\nSanttepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt\nensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa\noudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti.\nSanttepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:\n\n— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen,\njoka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin\nsurumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen\npaikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama\nkysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon\nNasarealaisen opetuslapsia, ja...\n\nNyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan,\nkurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen\ntaisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän\njatkoi:\n\n— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran...\n\nVaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville.\nJokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko\nulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi\nkätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:\n\n— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas\nkatsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: \"Ennenkuin kukko\nkolmesti laulaa, sinä minut kiellät\". Hän meni pois ja itki katkerasti.\nSanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne\nPietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?\n\nSilloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:\n\n— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista\njuuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan\nvakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä\nPietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen\npapin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee\nPietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä\nsotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä\nperille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi\nilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti\nkielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja\nHerraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos\non kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä\ntunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen\ntarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa\nja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata\nlajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla\nmillänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa\nkieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi\njuuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat,\neivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin\npoikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo\nkerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti\npohjaan!\n\nSanttepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta\nhuolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta\nja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa.\nVaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili\nrakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille\niloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja\nvakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä\nihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja\njuhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla\nkerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun\nvihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta,\nvalaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin\npainoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: \"Amen!\"\n\nSanttepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat\nsiinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.\n\n\nIX\n\nHerätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä\ntuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan\nkarkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella\nrymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:\n\n— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni\nporotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta\nminulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois\najettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän\nuskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat\nraha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka\nsepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos.\nHyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas\ntässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan\nsitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin\ntein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!\n\nMutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti\nkätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa\nkanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli\nhänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen,\npitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla\nopettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut\nsiihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan\nkitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin\ntavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta\nkuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla\näänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa\nollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha\nsotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.\n\nEipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään,\nperässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä:\n\n— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen\nsiipi hiipaisi!\n\nJa kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen,\nymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja\npuheli touhuten:\n\n— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja\nperässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja\nylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta\nmaan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan,\nmutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt\nrikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa\nsille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin\ntänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä\nneito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki\nihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?\n\nJa kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta,\npyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko\nhän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa.\nSanttepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti\ntoimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen\nedellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat\nrikkaan miehen asunnolle.\n\nKun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe\nkuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka\nsilmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä\nympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa\nhänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.\n\nSanttepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön\nkatse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi\nSanttepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse\nmaallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli\nsininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen\nvalo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas\nvuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä\nvalju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon\nkulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja\nrinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren\npuhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä\ntuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle\nvieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle,\nyksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito\nSanttepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa\nhetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka\nsama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä\nSanttepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta\nhänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan\npolvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen\nkoko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi\nja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen\nedessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että\ntunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi\ntaakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois.\nSanttepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa\ntaistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski\nsiunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti\nsilmänsä.\n\nLusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin\nsumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna.\nSamalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi\nkatsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.\n\nLustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä,\njoka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät\nnäyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi\nhiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän\nsokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.\nSe läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä,\nja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka\ntulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.\n\nTämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon\notsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin\ntästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja\njumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä\nkuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole.\nSanttepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella\neikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle,\njoka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru\nsaattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja\nvapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli,\nkuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin,\niäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään\nkuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena.\nJa kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi\ntuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa\nihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.\n\nJa tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta\nkohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus,\njonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu.\nVuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja\nluoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä\nkuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin\nläpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen\ntuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.\n\nMutta neidon isä seisoi tyttärensä kuolinvuoteen vierellä vaieten,\nhiljaa ja liikkumatta kuin kivikuva. Ja kun väki oli nöyränä huoneeseen\nkokoontunut, heräsi Santtepekki rukouksestaan ja rupesi puhelemaan\nkuin itsekseen. Hän noudatti Jumalan käskyä sydämessään ja ilmoitti\nkaikille sen, minkä hän täällä yksin tiesi: sen ihanuuden, josta neidon\nkuolematon henki nyt oli päässyt osalliseksi. Ja hänen puhuessaan\ntunsivat kaikki, kuinka selittämätön lohdun aalto tulvahti heidän\nsydämeensä, tuoden mukanaan onnellisen aavistuksen ikuisesta rauhasta.\n\n\nX\n\nLusti ja Santtepekki poistuivat hiljaa, mutta ovella rikas mies\npysähdytti heidät. Hän pyysi tarjota heille rahalahjaa, koska tiesi\nheidät köyhiksi matkalaisiksi ja koska he olivat osanneet lohduttaa\nhäntä suuressa surussa. Santtepekki ei vastannut mitään, mutta Lustin\nkäsi kohosi ensin epäröivästi, laskeutui taas, kohosi kuitenkin, ja\npisti kiireesti, kuin häpeillen, raskaan kukkaron avaraan taskuun.\nSanttepekki katsoi häneen omituisen tutkivasti, mutta ei nytkään\nsanonut mitään. Vaitiollen he menivät takaisin krouviinsa. Siellä vasta\nSanttepekki sanoi:\n\n— Annappas tänne se kukkaro!\n\nLusti epäröi, mutta totteli sitten. Santtepekki otti kukkarosta\nrahat, laski ne ja eroitteli ne mitään sanomatta kolmeen erään. Yhden\nhän pisti omaan taskuunsa, toisen siirsi Lustin eteen, mutta jätti\nkolmannen koskematta. Lusti oli katsellut hänen puuhiansa ihmetellen,\nkunnes lopuksi kysyi:\n\n— No, kenelle tuo kolmas läjä annetaan? Santtepekki katseli häntä\nnuhtelevaisesti ja sanoi:\n\n— Sille, joka söi sen lampaan sydämen.\n\nLustilta pääsi hänen surustaan ja raskaasta sydämestään huolimatta\nmakea nauru, sillä Santtepekki oli hänestä niin viattoman ja\nlapsellisen näköinen siinä moista asiaa tutkiessaan. Hän pyyhkäisi\nhilpeästi kolmannenkin läjän taskuunsa ja sanoi:\n\n— Vielä häntä kysyy! Minähän sen tietysti söin. Luulin sinun sen\nälynneen.\n\nSanttepekki huokasi. Hän oli aikonut tällä tavalla päästä pienen\nnuhdesaarnan alkuun, mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän ei siis\npuhunut mitään, rykäisihän vain kuivasti ja katseli toveriaan. Ja\nsilloin hän huomasi, että Lusti oli sittenkin muuttunut.\n\nHän näki sen, mikä oli astunut Lustin sydämeen. Se oli se\nkalpeakasvoinen haamu, joka juoksee jokaisen ihmisen perässä ja\nvarmasti kerran saavuttaa hänet, huolimatta kaikista varokeinoista;\nsilloin se jättää saaliinsa seisomaan autiolle, kulovalkean\nhävittämälle nummelle, jossa on joka taholla vain hiiltä, tuhkaa,\nmaahan sortuneita runkoja, ilmassa alakulon hiljaa tihkuva murhe;\nse jättää hänet elämän rannattoman, aution jängän selälle, jossa ei\nkuule muuta kuin kuovin alati valittavaa huutoa ja tuulen oneaa,\nsurumielistä suhinaa menneiden keväiden ja kesien kuloruohossa; se\njättää hänet yksinäiseksi ja orvoksi maailman ihmisvilinän keskelle,\ntakana poltettu maa, edessä ammottava kuilu, sydämessä katkeran kipeä\ntyhjyys, yhtyneenä sammumattomaan, kiihkeään paremman kaipuuseen. Se\nkalpeakasvoinen vieras on elämän ikävä, onttosilmäinen kummitus, joka\nastuu hiljaa ja vastustamattomasti sielun öisestä ikkunasta sisään\nkuin kolkko murtovaras, vieden kaikki ja jättäen jäljelle kumisevan\ntyhjyyden.\n\nSen näki Santtepekki ystävänsä sydämessä ja huomasi, kuinka Lusti\niloisesta ilmeestään huolimatta salaa vääntelehti tuskansa vuoksi.\nKatse harhaili levottomasti ja sielu huusi hätäisenä takaisin sitä\nhuolettoman iloisuuden ja tyytyväisyyden tilaa, jossa se vielä äsken\noli ollut. Luoja oli ojentanut lahjomattoman kätensä ja painanut\nLustiin poltinmerkkinsä.\n\nLusti tunsi, kuinka suuri tuska jäyti hänen sieluaan, ja avutonna kuin\nhukkuva hän koetti etsiä itselleen lievennystä. Hänen kätensä sattui\nmenemään taskuun, josta kylmä kulta tuntui hänen sormiinsa. Silloin\nvälähti uhman tuli hänen katseessaan. Hän riensi myymäpöydän luo ja\nkaasi itselleen suuren lasin viinaa, jonka valutti keskeyttämättä\nkurkkuunsa. Santtepekki yritti häntä estää, aikoi puhua ja kieltää,\nmutta tunsi olevansa kuin naulattu paikoilleen.\n\nNäin ajoi suuri tuska ja elämän ikävä sotamies Lustin juomaan. Hän\njatkoi sitä päivästä toiseen, milloin iloisena remuten toisten\nvierasten kanssa, milloin hurjana mellastaen, niin että kaikki\nhäntä pakenivat, milloin taas itkien ja huokaillen sekä puhellen\nitsekseen outoja asioita. Tällaisena liikutuksen hetkenä kuvastui\nhänen kasvoillaan kirkastunut, nöyrä ja kauas katsova ilme, kuin\nolisi hän nähnyt edessään ihanan näyn, jonka kauneus ja puhtaus pani\nhänen likaantuneen sydämensä vääntelehtimään kuin polttavien liekkien\nkorventamana. Santtepekki näki, kuinka hänen sielunsa silloin kääntyi\nsynnin syvimmästä loasta avunhuudolla Herran puoleen, ja hän hoiteli\nystävä-parkaansa kärsivällisesti ja anteeksiantaen, odotellen hänen\nvapahduksensa hetkeä.\n\nNäin kului pitkiä aikoja ja yhä elivät Santtepekki ja sotamies Lusti\ntuossa samassa paikassa. Lustin rahat olivat ruvenneet loppumaan ja\nhän oli alkanut tiukata Santtepekiltä lisää, mutta tämä ei antanut.\nTällaisen riidan johdosta oli Lusti lopuksi todella sydäntynyt, juonut\nähmissään viimeisenkin killinkinsä, ja makasi nyt, humalan, heikkouden\nja päällerynnänneen sairauden uuvuttamana vuoteellaan raukeana\nkuin lanka. Nöyrästi Santtepekki hoiteli hänet lepoon, viihdytti\nhänen levottomuuttansa, jäähdytti kuumaa otsaa ja puhui lohdutuksen\nsanoja. Silloin Lusti taas ratkesi itkemään ja kääntyi seinään päin.\nSanttepekki meni hiljaa ulos, jättäen sairaan yksin yhä pimenevään,\nalakuloiseen huoneeseen.\n\nHänen palatessaan oli jo aivan pimeä. Varsinaisessa krouvissa\ntuikutti pieni tuiju, jonka savuava liekki loi harmaille ja kolkoille\nseinille levottomia, oudosti häilyviä varjokuvia. Krouvissa oli\nväkeä, mutta Santtepekkiä kummastutti siellä vallitseva hiljaisuus.\nVastoin tavallisuutta ei kukaan puhunut mitään, ja pian Santtepekki\nälysi miksi. Huoneesta seinän takaa, jossa Lusti makasi, kuului\npuhetta. Lusti siellä puhui, ja sitä kaikki kuuntelivat kalpeina ja\njännittyneinä. Santtepekki rupesi myöskin tarkkaamaan, mitä Lusti\njutteli ja kenen kanssa.\n\nPian hän älysi, että Lusti ilmeisesti pelasi korttia. Pelihimon\nkiihdyttämällä äänellä hän lausuili siellä korttisutkauksiaan, välillä\nlyöden valtin pöytään, niin että jysähti. Hänen äänensä kiihtyi\nkirskuvaksi vihaksi ja hän kuului ryntäävän ylös vuoteeltaan, kunnes\ntaas tuntui rauhoittuvan, pani uudelleen maata ja ilmeisesti sakaili\nja jakoi korttipakkaa. Mutta tässähän ei ollut mitään krouvissa\nkävijöille outoa, jonka olisi tarvinnut ketään peloittaa. Se ei sitä\nnähtävästi tehnytkään, vaan tuohon peliin selittämättömällä tavalla\nliittyvä, kammottava tunnelma, joka hiipi jokaisen mieleen kuin\nlattiasta hiljaa nouseva jäätävä ja värisyttävä sumu. Lustin äänestä,\nnaurusta ja raivosta ilmeni selvästi, että hänen toverinansa oli joku\nouto, jonka kanssa hän ei ollut ennen pelannut, ja hänen erikoinen\nkiihkonsa ilmaisi, että pelipanokset olivat korkeammat kuin milloinkaan\nennen. Ja vaikka hänen puheisiinsa ei saattanut sanoa kuuluvan\nmitään inhimillisen äänen lausumaa vastausta, tuntui kuuntelijoista\nkuitenkin, kuin olisi hänen sanoihinsa väliin kaikunut vastaan jotakin\nsaatanallista muminaa, jonka tajuaminen jääti sielun kylmällä ivallaan\nja irroitti sen järjen valvonnasta. Se vangitsi kaikki paikoilleen ja\nherpaisi sydämen lyönnit.\n\nSanttepekki oli ainoa, joka heti pääsi selville siitä, mitä Lustin\nhuoneessa tapahtui. Se mikä muille oli sairaan kuumehouretta, oli\nhänelle, joka näki salatunkin, valtavinta kamppailua ihmisen sielusta.\nHänen poissa ollessaan oli tuo sama tumma mies, jonka kanssa Lusti oli\ntaistellut, ilmestynyt tuonne vuoteen viereen ja ehdottanut peliä. Ja\nvoitonhimo, halu taas saada paljon rahaa, oli saanut sairaan Lustin\nheti myöntymään ja niin oli peli alkanut. Onni oli aluksi suosinut\nLustia. Kultaa oli kasautunut hänen vierelleen ja vavisten kiihkosta\nhän oli intohimoisesti jatkanut. Mutta sittenpä oli onni vaihtunut.\nRaha rahalta vyöryivät kolikot takaisin tumman miehen taskuun,\nhänen kolkosti ja kylmästi hymyillessään ja taitavasti korttejansa\nkäsitellessään. Tämä kiihdytti Lustia yhä enemmän. Menettäen malttinsa\nhän pani peliin vähitellen kaikki, mitä omisti, jopa vihdoin nekin\nrahat, joita tiesi Santtepekillä olevan. Vihdoin hän oli aivan tyhjä,\nei ollut enää jäljellä mitään. Kärsimättömästi hän viskasi kortit\nsyrjään ja sanoi synkästi:\n\n— Loppui kaikki. Vie omasi pois ja mene!\n\n— Onhan vielä jotakin, sanoi vieras hymyillen jäätävästi. Hän kumartui\nLustin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Silloin\nLusti karkasi ylös vuoteeltaan.\n\nVäki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista\nrupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa.\nSanttepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen,\nkun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle\nilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen\nmiekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin\ntällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja\nkaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat\nvarjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti\nja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen\npäin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi\nilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti\nmiekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta\nulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan,\nja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja\nkirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana,\nvaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena\nja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen,\nkohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:\n\n— Jumala, sinun miekkasi on minut vapahtanut!\n\nJa sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti\nhänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen\nkuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen\nkahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus\njostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät\ntäydelleen ymmärtäneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanttepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä\nhellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti,\nvaltavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti\ntuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin\nvaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.\n\nHoureissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa.\nKuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas\nlapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine\npurosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto\nrauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi\nsairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää,\nkuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten\nseurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen\nja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen\nrinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä\nsalamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika,\nkulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin\nja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut\nsekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin\nmennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella\ntaivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden\nsielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi,\njoka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon\npäivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän\nsyvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen\nhetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman\nkirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja\nsynnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan\ntunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on\niskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen\nsielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän\nja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen\nnyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen\ntoivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin\ntaivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena\nsanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan\nne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho\nkaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen\nihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva\nlähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja\nanteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet,\nja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko,\njumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja\ntaistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana\nollut.\n\nLusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti\nlähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli\ntuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se\nsaapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi,\nettä hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa.\nHän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän\nenää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin\nja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan\niankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi\nlauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen\nrauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi\nsinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka\nhänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään,\noli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena\nlempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden\nisänä.\n\nLusti avasi äkkiä silmänsä ja katsoi iloisesti Santtepekkiin sanoen:\n\n— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain\nkaikesta hyvyydestäsi.\n\nSanttepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli\nvähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas:\n\n— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja\nvalehtelin?\n\nSanttepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa\ntärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä.\nLusti puhui taas:\n\n— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet\npaholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi\nvaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni,\nLustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei\nkestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt,\ntunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki\nanteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt\nlähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!\n\nJa Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi\nkynnykselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja\nkylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä\ntavalla nuorensi häntä.\n\nSanttepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan,\ntasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis\nkoivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä\nliverryksiään, onnellisina ja surematta.\n\nToimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten\netsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli\nsattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko\nhän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.\n\n\nXI\n\nTällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko\nSuomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta\npahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut.\nKuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen\nkolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä\nsyvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja\najoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.\n\nSaapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui\ntutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet\nrikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään.\nJeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja\nkurkisti sisään.\n\nTakassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen\ntuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman\nentisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä,\nsytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen\ntuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä\npitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta\nkukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä\nhän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.\n\nMutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi\nhiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen\nharmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa\nkaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa\nkytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan\nkylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa\nvarassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja\nruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli\nhumalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet\njo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys\ntuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti\nsiihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla\nvanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja\nruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen\nsinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan\ntutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:\n\n— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies,\nlepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.\n\nKerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä,\nmutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä\npöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut\nottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:\n\n— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti,\nkunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä\nrupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli\nkatkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä\nhäntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon\nkertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa\nmaailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa\nsydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko\nsisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän\nkaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja\nväliaikaisuudessaan. \"Tässäkö tämä nyt on kaikki?\" hän kysyi\nitseltään, ja vastasi huoaten mielessään: \"Tässä. Ei ole maailmassa\nmuuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet\nvoimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole\nmitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et\nmilloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy\nmaallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla\nvalmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi\". Ja kirkkaana täytti\nvanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä\nhorjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä\nristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:\n\n— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin...\n\nEmäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.\nIsäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:\n\n— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo\nmaat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan\nraivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä\njo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta\nsaakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan\noppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan\nmeilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan\npois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki\nvoimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin\ntoisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.\n\n— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.\n\n— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli\nsitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin\nkiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina\nhyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja\ntuhkaan.\n\nEmäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi\nhuivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton,\nhiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja\nmuistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:\n\n— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja\nitseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi\nollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti\npojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken,\nkun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun\nhän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät\nja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento\nlapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.\n\nIsäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:\n\n— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii.\nKun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka\nnapsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta\nkasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua.\nMutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa\nluultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.\n\nHämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat\nvanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen\nkultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin,\navailivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle\nomituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille\nselittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan\nilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat\nruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen\nkauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo\noli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla\nkotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan\nsuvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti\nkaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet\nsilmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten\nmuistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua.\nMutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan,\nse muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan\nkorkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen\npäämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen,\nvalju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden,\nsamoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.\n\nKulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen\nvaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson,\nedessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja\nrajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan\nhänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja\nkatsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen,\nihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:\n\n— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla\nmurheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä\nja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme\nolkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.\n\nJa huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle\nvuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa,\nkuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat\navautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta\nmieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin\nilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut\npojan kasvoja ja hampaita. \"Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme,\nkuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset\nhampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!\"\n\nKun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka\nisäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka\nkenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan\nsäilyttänyt:\n\n    Sun haltuus annan, isäni,\n    Mä sielun, ruumiin, henkeni,\n    Suo suloisesti maataksein\n    Ja apus aina saadaksein.\n\n    Suo nousta jälleen raitisna,\n    Sua kiittämähän valmisna,\n    Mull' ole aina armias,\n    Suloinen, hyvä, laupias.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa\nisännältä:\n\n— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja\nonnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?\n\nIsäntä katseli häneen pitkään, mutta hymähti sitten, arvellen vieraan\nlaskevan leikkiä:\n\n— Mitä nyt näihin ajallisen elämän tarpeisiin tulee, niin olisihan\npuuttumaton leipä kuolemaan saakka hyvä olemassa.\n\nVieras sanoi vakavasti:\n\n— Sen Jumala sinulle ja vaimollesi varmaan suopi. Mutta olisiko sinulla\nehkä vielä joku toivomus?\n\nIsäntä mietti ja katsoi vaimoonsa, joka vaieten oli kuunnellut heidän\nkeskusteluaan. Vihdoin hän sanoi:\n\n— Kun ajallisesta on huoli pidetty, on edessä iankaikkisuus. Toivoisin\nhartaasti, että Jumala armossaan lahjoittaisi meille iankaikkisen\nautuuden ja että silloin saisimme tavata rakkaan poikamme.\n\nVieraan ilme oli vakava ja hänen katseensa läpitunkevan kirkas hänen\nsanoessaan:\n\n— Mitä anoit, se tapahtukoon! Jos nyt Jumala olisi päättänyt täyttää\nkolmannenkin toivomuksesi, niin mitä vielä anoisit?\n\nIsäntä ryhtyi harkitsemaan asiaa, kynsien korvallistaan ja katsoen\nkysyvästi vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Lopuksi isäntä\nselitti hämillään:\n\n— Kun on nyt taattuna jokapäiväinen leipä ja autuas lähtö, niin eihän\ntässä muusta enää väliä. Se ei, näet, tämä tavallinen hämäläinen\nrahvaan ihminen enempää älyä kaivatakaan...\n\n— Olkoon sitten siunaus työllesi kolmantena korvauksena, lausui vieras\nhymyillen.\n\n— Sitäpä aina ihminen tarvitseekin, myönnytti nyt isäntä ja jatkoi,\nottaessaan kirveen seinältä: Kun siunautuisikin voimia vielä runsaasti,\nettä jaksaisi saada tämän töllin ja muut huoneet hyvään kuntoon, niin\nolisihan jo sekin jotakin.\n\n— Varmasti siunautuu, vakuutti vieras ja lähti.\n\nIsäntä ja emäntä jäivät katsomaan hänen jälkeensä, tuntien sydämessään\nrauhaa ja iloa.\n\n\nXII\n\nRikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle\nkohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi\nelämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi,\nmillä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut.\nHeti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen,\nhän riensi vilkaisemaan töllille päin.\n\nUni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä\nkuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä\nheiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin\nnuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä\nja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti\nkuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus.\nOmituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky,\nvaltasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan,\noliko mitään uutta tapahtunut.\n\nKyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta\nkerjäläis-äijästä. \"Se sama se on varmaankin ollut\", päätteli hän\nmielessään, \"toinen niistä kahdesta\", ja kun hän lopuksi sai kuulla\nkolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan\nyhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet,\nvahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. \"Mitä sinä sitten toivoit?\"\nkysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi\nensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja\npäästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo\naivan kauhistuneena kiljaisi:\n\n— No jopa olit...! Mitä tietä se lähti?\n\nKiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista\nvauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn,\nvilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. \"Mikä sillä\nnyt!\" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet\nviiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi\nedelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.\n\nRikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla,\njonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin\nhän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi?\nSaadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli\nhänen korkein toivomuksensa?\n\nMilloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa\nvalossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se\ntosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se\nsitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko\naivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos\ntapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän\nkuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: \"Mikä on sinun korkein\ntoivomuksesi?\" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden\nkopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen\nomastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa,\nuhkaavaa: \"toivomuksesi, toivomuksesi...?\"\n\nVielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut\nälynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli\nkaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut\nenää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa,\nniin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo\nhänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta,\njotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.\n\nHän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut\nsiihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin\nsuurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle\nmyöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin\nmiksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti\nkoko päivän.\n\nHän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka\noli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet\nhänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo\nkiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä\ntuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli\njo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain\nnäy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun\nilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja\naavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat\nköyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs\nole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta,\nkun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen\ntapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi\nyösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja\nsyömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan\nhyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut\nniin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!\n\nOli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä.\nÄkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa\npäässänsä ja pyörtyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi\niloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän\npäässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä\nkissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä\noli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla\nkiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön.\nSen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset,\nhartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko\nsiinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen\naivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka\non poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että\nse on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi\nkohdella.\n\nHän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan\nhänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen\ntutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon\nkädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja\nkuiskasi: \"Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän\nkylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa.\nKohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa,\nsillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet\nhylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin\ntaas näyttäytyy...\"\n\nVäsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo\nkatsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt,\nja lausui kuiskaten: \"Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää\ntärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä\nse rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa\nrahilta\".\n\nMutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä\nja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä\nsuruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen\nkätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä\nkuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui\nrauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis\nraukeni lepoon.\n\nVieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo\nmakasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli\nsisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui\nkuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta\nhuonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas\npuhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja\nrauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.\n\nKun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi\nvuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas,\nkirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän\nälysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän\npenkilleen.\n\nKun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut\ntuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia\ntäydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut\nvain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan\nkysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta\nolivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle.\nKaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta\nkestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta,\ntiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. \"Hän\nkuuluu\", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut,\n\"vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan\njoka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli\nkohdelluksi vähän ynseästi\". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät\nsellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: \"Jos vain satutte\ntapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen\ntaloon, jossa kerta olivat riihellä!\" Ilmeistähän näin ollen oli, että\nrikas isäntä oli niinkuin sanotaan \"vähän noin\", joten ei ollenkaan\nkummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. \"Sen kun oli pää\nhaljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin\nJeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin\".\n\nMutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja\nisännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä\nuskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon\naavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen\nvakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut\ntapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. \"Minun\ntieni eivät ole teidän teitänne\", muisteli hän hurskaasti ja kiitti\nJumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli\nkuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.\n\n\nXIII\n\nJeesus ja Pietari katselivat Suomenmaata, joka lepäsi heidän jalkainsa\njuuressa kaikessa kesän neitseellisessä vihreydessä. He olivat jo\nsuorittaneet siellä maallisen vaelluksensa, kolkuttaneet joka ovelle,\nkoskettaneet joka sydäntä, ja katselivat nyt poislähdön hetkellä sitä\nkuin jäähyväisiksi. Hopeavöinä kiertelivät vedet lehtoisia rantoja,\nsuunnattoman laajat selkoset sinersivät poutaisessa autereessa,\nkaskisavut kohosivat vaaleanharmaina vaarojen kupeiden vehmailta\nahorinteiltä, ja lintujen laulu kantautui kuuluville kirkkaana,\nhelkkyvänä soittona. Pietari huokasi ja sanoi surumielisesti:\n\n— Kaunis maa, luojamme ihana lahja. Ja kuitenkaan en löytänyt sieltä\nparempaa ihmistä kuin... kuin Lusti-rievun. Tuolta näkyy hänen\nhautansa, jonka kamaralla jo nurmi ja kesän kukkaset kukoistavat...\n\nJeesus kosketti Pietarin silmiä ja sanoi:\n\n— Katso uudelleen!\n\nPietari katsoi:\n\nKaikkialla, meren ja järvien rannoilla, saarilla, vaaroilla, kankailla\nja ahoilla, näkyi lukematon joukko hautoja, joiden päällä unohduksen ja\nanteeksiannon ruoho surumielisesti suhisi. Tuhannet ja taas tuhannet,\nlukemattomat sukupolvet, olivat vuorollaan tähän unohdukseen astuneet,\njättäen pienen kortensa kekoon jälkeentulevaisille astinlaudaksi.\nJeesus sanoi Pietarille:\n\n— Näetkö tuota lempeätä ilmettä, joka väikkyy vastaamme tämän maan\nkauneudesta, joka lepää sen hautojenkin yllä kuin isän ymmärtävä hymy?\nSe hymy on Jumalan anteeksiannon merkki kaikille tämän poloisen maan\nasukkaille...\n\n— Lusti-rievullekin? kysyi Pietari huolestuneena.\n\n— Hänelle, sepälle, rikkaalle saiturille, voudille, syntiselle\nvaimolle, Pitkälle Pienalle, kaikille raskautetuille. Ei ole mittaa\nJumalan rakkaudella...\n\n— Annatko siunauksesi Suomelle? kysyi Pietari rukoilevasti.\n\nJeesus vaikeni ja hänen kasvoillansa kuvastui tuska. Pietari näki,\nkuinka maailman vapahtaja tällä hetkellä taas uudelleen kärsi\nsovintokuolemansa tuskat, kuinka orjantappurakruunu ilmestyi\nhänen otsalleen, kuinka häntä suomalaisten ylpeyden, röykkeyden,\nkovakorvaisuuden, pahain himojen ja halujen, eripuraisuuden, kavaluuden\nja kaiken saastan vuoksi piinattiin ja vaivattiin, syljettiin ja\npilkattiin, vitsoilla piestiin, ristinpuun päällä kuoletettiin,\nkuinka hän kärsi kuoleman kaikki kauhut, kunnes hän, Jumalan sankari,\nvoitti, nousi kuolleista ja astui ylös iankaikkiseen kirkkauteensa. Ja\nkun tuskan ilme Jeesuksen kasvoilla vaihtui jälleen jumalalliseksi,\nyleväksi rauhaksi, vieri hänen ohimoltaan, johon orjantappuran oka\noli tunkeutunut, punainen, kuultava veripisara. Se putosi halki\näärettömyyksien, kohti Suomenmaata, tuoden sinne kärsimyksien tien\nonneen.\n\n\n\n"]