[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnJiBiQWU_FVD5ZcBmf2rB6EjB8ECkOagSXWY1M53H0I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2921,"Kynäilijä","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"2921-peltonen-vihtori-kynailija","2921__Peltonen_Vihtori__Kynäilijä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1900,8413,58231,false,72423,[22],"Finnish language -- Style",[24,25,26],"How To ...","Language & Communication","Teaching & Education","\"Kynäilijä : Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä\" by Vihtori Peltonen is a guidebook on writing techniques aimed at youth organizations, educational extension courses, and self-learners, published in the early 20th century. The book focuses on enhancing literacy and writing skills among the Finnish population during a time of rising national consciousness. Peltonen emphasizes the necessity of writing skills for effective communication in various domains such as business and public speaking.  The opening of this guide introduces the pressing need for writing abilities in contemporary society, stating that almost every individual should aim to become proficient in writing. Peltonen observes a growing desire among the youth to acquire this skill and notes the lack of accessible educational resources on the subject up to that point. He sets the stage for the rest of the book by outlining its structure and objectives, hoping to provide readers with a foundational understanding of writing that encourages self-directed study and practical application in community and youth settings. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Kirjoitusopas tarjoaa käytännönläheisiä neuvoja tekstien laatimiseen, jäsentelyyn ja tyyliin. Opas on suunnattu erityisesti kansanmiehille, nuorisoseuroille ja itsekseen opiskeleville, jotka tarvitsevat taitoja pöytäkirjojen, kirjeiden ja sanomalehtikirjoitusten laatimisessa.","Vihtori Peltosen 'Kynäilijä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2921.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYNÄILIJÄ\n\nHelppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä\nnuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja\nja itsekseen opiskelevia varten\n\n\nKirj.\n\nVIHTORI PELTONEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\n     I. Yleisiä perusteita.\n    II. Alustavia töitä.\n   III. Kokoonpano.\n    IV. Esittäminen.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nAikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät\nomintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, tarvitaan\nkynäilytaitoakin entistä enemmän, jopa siinä määrässä, että miltei\njoka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Talonpojaltakin\nalkaa aika jo vaatia omaa liikekirjevaihtoa, taitoa laatia kokousten\npöytäkirjoja, sanomalehtikirjoituksia ja kaikenlaisia asiapapereita,\njopa julkisia puheita ja esitelmiä — muilla aloilla toimivista\npuhumattakaan.\n\nMutia taito — se ei ole joka miehen. Sanomalehtimiehenä on minulla\nkenties paremmin kuin millään muulla alalla ollut tilaisuus huomata\nmiten puutteellisella kannalla kansamme tässä suhteessa vielä on. Mutta\nsen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen,\nkansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon\nomistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa,\nkun vaan pikkuinenkaan hyväntahtoinen ohjaus tulee syrjästä avuksi sen\npyrkimystä tukemaan.\n\nUseimmissa tapauksissa on kuitenkin ollut pakko jäädä kaikkea ohjausta\nvaille, varsinkin kun mitään kansantajuista, itsekseen opiskeleville\nsoveliasta opasta ei tähän saakka ole kielellämme ilmestynyt. Kun tämä\npuutteellisuus on tunnustettu siksi toistuvaksi, että parissa yleisessä\nnuorisoseurojen kokouksessakin semmoisen aikaansaaminen on lausuttu\nsuotavaksi, ei ihmeteltäne jos allekirjoittanut rohkenee täten tehdä\njonkunlaisen kokeen kipeimmän ensi tarpeen tyydyttämiseksi. Siltä\nkannalta tätä tekelettä arvosteltakoonkin, tietäen että myöhempi aika\non synnyttävä paremmat opastajatkin.\n\nMinä luotan nuorisoon, sen elpyneeseen haluun ja harrastukseen. Sillä\non nykyaikana seuransa ja yhdistyksensä, ilta- ja jatkokurssinsa\nynnä monet muut pyrkimyksensä. Ajattelen että tokko sitä laskettanee\nhäveliäisyyden puutteeksi, jos itse suosittelen opustani\nedistysrientoisen nuorisomme kursseihin ja ehdotan oppaani esittämää\nainetta kurssiaineeksi muiden joukkoon. Ja missä seuroja ja kursseja\nei ole, siellä voi jokainen kirjasen johdolla ottaa tässä aineessa\nkurssin kotonaan, oman pöytänsä ääressä. Iloni olisi suuri, jos oppaani\nvoisi päästä nuorisomme vaatimattomaksi toveriksi näitä »kurssi-iltoja»\nistuttaessa.\n\nLopuksi pyydän lausua vilpittömät kiitokseni professori E.N. Setälälle,\njoka hyväntahtoisilla huomautuksillaan on minua tehtävässäni avustanut.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nI.\n\nYleisiä perusteita.\n\n\n\nSisällys ja muoto.\n\n\nMitä on sisällys ja mitä on muoto?\n\nKun talonrakentaja ryhtyy uutta rakennusta puuhaamaan, ei hän heti ensi\ntyöksi hanki rakennusaineita. Hän ottaa kynän käteensä ja paperiliuskan\neteensä. »Tuohon tulee pirtti, tuohon keittiö, tähän täytyy saada sali\nsopimaan, tähän taas haltijaväen kamari, tuolle sijalle lastenkamari\nja eteinen», tuumii hän vetäen viivoja paperille. »Pirtin tulee olla\nniin pitkä ja niin leveä, salin avaruus niin ja niin», jatkaa hän\nmerkiten paperille numeroita ja muutellen viivoja. — »Nyt tiedän mitä\nrakennuksen tulee sisältää», päättää hän suunnitelmansa.\n\n»Mutta», jatkaa hän vaipuen uudestaan miettimään. »Tässä on kyllä\npohjapiirustus, mutta miltähän rakennus tulee kokonaisuudessaan\nnäyttämään?» Hän vetää uudelleen viivoja ja tekee numeroita. »Pituus on\nniin ja niin monta metriä, korkeutta täytyy tulla ainakin niin ja niin\npaljo, muuten se näyttää ladolta», sanoo hän. »Porrassuojan katto on\nliitettävä itse rakennuksen kattoon, siten se näyttää parhaimmalta»,\njatkaa hän, »ja ikkunat on tehtävä entistä korkeammat.» — »Eipä se tule\nolemaan muotoakaan vailla, jos noin tekee», päättää hän tyytyväisenä.\n\nSama on kirjallisten esitystenkin laita. Kirjoittaja on rakentaja,\nuuden rakennuksen luoja. Hänen täytyy jo ennen työhön ryhtymistä\ntietää, että hänen kirjoitukseltaan tullaan vaatimaan sekä sisällystä\nettä muotoa.\n\n\u003Ctb>\n\nMihin tämä vaatimus perustuu?\n\nTarjoa pienelle lapselle ruma esine, niin näet kuinka hän käy totiseksi\nja työntää sen pois luotaan. Ojenna sen sijaan hänelle sievä leikkiase\n— hän hymyilee ja ottaa sen ihastellen vastaan.\n\nKauneuden vaisto on siis synnynnäinen, jokainen omaa sitä jossakin\nmäärässä. Ihminen rakastaa kaunista. Kauniin parissa hän viihtyy;\nkaunis tekee häneen ylentävän, kohottavan vaikutuksen. Siksi ihminen\netsii kauneutta. Hän pyrkii sitä itse omistamaan, vaikuttamaan sillä\nympäristöönsä ja kaikissa teoissaan luomaan kauniita muotoja.\n\nMutta yksin muodon kauneus ei häntä tyydytä. Hänen huomionsa tosin\nensi hetkenä kiintyy ulkopiirteisiin, s.o. muodolliseen puoleen, mutta\npian hän tunkeutuu syvemmälle: sisällystäkin tutkimaan. Ja juuri\nsisällyksestä useimmiten riippuu minkä arvon hän esineelle lopullisesti\nantaa.\n\nSisällyksen vaatimus nimittäin perustuu ihmisen henkiseen olemukseen.\nSisällyksen etsimistä ja löytämistä tarkoittaa hänen elämänsä ja\nkehityksensä, hänen työnsä ja toimensa. Sisällyksetön elämä ja\nsisällyksetön työ eivät tyydytä hänen luonteensa sisintä vaatimusta,\nsillä ne eivät vastaa sitä päämäärää, minkä hän tietää niille\nasetetuksi.\n\n\nMutta mikä on kaunista?\n\nEri henkilöt ovat siitä usein eri mieltä: toinen pitää sitä rumana,\nminkä toinen katsoo kauniiksi. Se mikä talonpojan mielestä on\nhyvinkin siroa, ei tyydytä säätyläisen kauneudenvaatimuksia, ja päin\nvastoin. Austraalialainen neekeri kaunistaa itseään tatueeraamalla,\neurooppalainen sanoo että hän siten piirtelee itsensä inhottavan\nrumaksi. Mikä on kaunista?\n\n»Makuasioista ei pidä kiistellä», sanoo latinalainen sananlasku.\nSiihen vaikuttaa suuresti luonne, tottumus, henkinen kehitysaste ynnä\nmonet muut seikat. Mutta tästä huolimatta muodollisella kauneudella\non kuitenkin muutamia määrätyitä ehtoja ja edellytyksiä, jotka ovat\nkaikille yhteisiä.\n\nIhminen, jolla on tavallista suurempi pää tahi tavallista pitemmät\nkädet, tekee meihin epämiellyttävän vaikutuksen, s.o. loukkaa\nluontaista kauneudenaistiamme. Kauneuden ensi ehto siis on että eri\nosain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia.\n\nPöytä, jonka yksi jalka on suora, toinen käyrä, yksi kulmikas, toinen\npyöreä, vaikuttaa kauneudenaistiamme loukkaavasti, sitä enemmän mitä\nerilaisempia toisiaan vastaavat osat ovat. Vaaditaan siis että eri\nosain tulee olla muotoonsa nähden sopusointuisia keskenään.\n\nMutta olkootpa eri osat kuinka sopusuhtaisia tahansa, ei niistä\nsynny kaunista kokonaisuutta, jos ne sattuvat väärille paikoille.\nAjatellaanpa vaan millaisen muodollisen hämmennyksen synnyttää esim.\nniinkin pieni hairahdus, kuin että jonkun esineen erilaatuiset\nkoristeet joutuvat vaihdoksiin, toisiin paikkoihin kuin ne on\ntarkoitettu. Kolmas kauneuden ehto siis on että kukin osa saa oikean,\nluonnollisen paikkansa kokonaisuudessa.\n\nVaan eipä vielä tälläkään ehyt kokonaisuus ole taattu. Esine, jonka eri\nosat eivät liity läheisesti toisiinsa, on ruma ja ehyttä kokonaisuutta\nvailla. Eri osain tarkka, elimellinen toisiinsa liittyminen on siis\nkauneuden neljäs pääehto.\n\nMuodollisella kauneudella on vielä muitakin ehtoja, riippuen siitä\nminkälaatuisista muodoista on kysymys. Edellämainitut neljä ovat ne,\njoista etupäässä riippuu kirjallisten esitysten muodollinen kauneus.\n\n\nMikä on sisällökästä?\n\nTähän kysymykseen saattaa sommitella pitkiä selityksiä, mutta siihen\nsaattaa vastata aivan lyhyestikin. Sokrates sanoi: »ainoastaan se\non kaunista, mikä on tarkoituksenmukaista», s.o. esineen todellinen\nkauneus, sisällyksen kauneus riippuu sen tarkoituksenmukaisuudesta.\n\nSaamme siis ohjeen: sisällyksen arvo riippuu siitä, missä määrin esine,\ntyö ja teko vastaa sille ajateltua käytäntöä eli tarkoitusta.\n\nOnko muodolla ja sisällyksellä mitään keskinäistä yhteyttä vai ovatko\nne toisistaan riippumattomia?\n\nAjatellaanpa että joku laittaa itselleen vaatekaapin, jonka\nulkopiirteet ja värit ovat mitä sirointa vaatekaapin kuosia. Siinä\non siis muotoa. Sisältä hän varustaa sen tiheään asetetuilla\nhyllyillä kirjakaapin tapaan. Siinä on siis sisällystäkin. Mutta se\non aivan epäkäytännöllinen vaatekaapiksi, sillä sen sisällys ei ole\nsopusoinnussa muodon kanssa.\n\nToinen esimerkki. Erään maamme rautatieradan varrella on erittäin\nkaunismuotoinen, kirkon yleviä piirteitä tarkoin jäljittelevä\nrakennus. Kun juna seisahtuu lähellä olevalle pysäkille kuulee\noutojen matkustajain tavallisesti huudahtavan: »siinäpä siromuotoinen\ntehtaankirkko!» Mutta tuskin voi arvata heidän hämmästystään, kun joku\npaikkakuntaa tunteva hymähtäen selittää: »ei se kirkko ole, se on —\nviinatehtaan konttori- ja asuinrakennus».\n\nVaaditaan siis sisällyksen ja muodon sopusointuisuutta. Kun sisällys\nja muoto ovat keskenään sopusointuisia, syntyy siitä kokonaisuuden\ntarkoituksenmukaisuus, s.o. kokonaisuuden kauneus eli täydellisyys.\n\nEdellämainitut kauneuden ja sopusointuisuuden vaatimukset koskevat\nkaikkia inhimillisiä tehtäviä. Niinpä kaikenlaisia kirjallisia\nesityksiäkin — olipa niillä kirjeen, puheen, esitelmän, kertomuksen\ntai tieteellisen tutkimuksen muoto. Niiden vaikutus kuulijoihin tai\nlukijoihin riippuu siitä, missä määrin esitys vastaa sisällyksen ja\nmuodon vaatimuksia. Sisällökäs, ehyt ja sopusuhtainen esitys tekee\ntarkoitetun vaikutuksen: miellyttää ja tempaa mukaansa, jopa saa meidät\nomistamaan ja toteuttamaan siinä lausuttuja ajatuksia. Hajanainen ja\nsotkuinen esitys sen sijaan, vaikkapa se sisältää aivan samat asiat,\nvaikuttaa päin vastoin: ikävystyttää ja väsyttää.\n\n\n\nOnnistumisen ehdot.\n\n\nIhminen ei synny mestarina. Hän on kasvatuksen ja luontaisen kehityksen\ntulos, hänen työnsä taas edellisten tulos.\n\nTehtävissään onnistuakseen tarvitsee ihminen ensinnäkin perehtyä\ntyöalaansa. Lahjat ja luontaiset taipumukset ovat eri ihmisillä\nerilaiset, mutta kyvykkäimmänkin tulee tarkoin tuntea työn\nsuorittamistavat.\n\nEikä tässä kyllin. Tarvitaan vielä lisäksi uutteraa, huolellista\ntyötä ja ankaraa itsearvostelua. Usein ihmetellään maailman suuria\nkirjailijoita ja muita neroja, mutta harvoin aavistetaan että heidän\ntaitonsa, suurten synnynnäisten taipumusten ohessa, on ankaran työn\ntulos. Paljon on heiltä vaadittu uutteraa harjoitusta, ennenkuin he\novat kyenneet hämmästyttävää mestariteoksiaan luomaan.\n\nMutta jos maailman nerokkaimmilta kyvyiltä tätä vaaditaan, mitä sitte\ntavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä. Välttämättömiä ehtoja\nkirjallisissa tehtävässä onnistuaksemme siis on: työtapojen tarkka\ntunteminen, väsymätön uutteruus, ankara itsearvostelu ja huolellisuus\ntyön suorittamisessa. Meidän tulee olla vaateliaita työmme suhteen:\nkirjoittaa ja hyljätä ja yhä uudelleen kirjoittaa, kunnes työ tulee\ntäysikelpoista. Meitä tulee työssämme elähdyttää pyrkimys saada aikaan\nmahdollisimman hyvää, sillä paraskaan ei ole kyllin hyvää.\n\nTätä saavuttaaksemme meidän tulee antautua lämmöllä tehtäväämme.\nAinoastaan siten voimme siihen kiintyä ja ajatuksemme syventyä\ntutkittavaan aineeseen. Silloin esitys syntyy luonnollisesti eikä\npakottamalla.\n\nJos meillä on täysi selvyys näistä vaatimuksista, on meillä\nonnistumisen avain hallussamme. Me varmistumme askel askeleelta, kunnes\nehyt työ muuttuu meille vähitellen tottumukseksi, toiseksi luonnoksi,\ns.o. me opimme taidon — juuri tuon, jota yleensä ollaan taipuvaisia\nuskomaan synnynnäiseksi lahjaksi.\n\n\n\n\nII.\n\nAlustavia töitä.\n\n\n\nEsitysten laatu.\n\n\nKirjalliset esitykset ovat hyvin erilaisia. Janamme ne sisällykseensä\nnähden kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkisteluihin.\n\nKertomus esittää yhtäjaksoisesti tapauksia ja vaiheita elämästä. Kun\nse kertoo jonkun henkilön elämänvaiheita, sanotaan sitä elämäkerraksi\n(biografiaksi).\n\nKuvaus luo eteemme jonkun rajoitetun katseltavan: esineen, eläimen,\nkasvin, seudun, kylän, kaupungin, ilmiön y.m. Kun kuvaus esittää jonkun\nhenkilön luonnetta ja sisäisten ominaisuuksien kehitystä, saa se\nluonnekuvan (karakteristiikin) nimen.\n\nTutkistelma nimensä mukaisesti tutkii ja selvittelee asioita ja\nolosuhteita, niiden syitä ja seurauksia, sisäistä yhteyttä j.n.e. Tähän\nosastoon kuuluvat m.m. tieteelliset teokset.\n\nLikimainkaan kaikki esitykset eivät ole puhtaasti yhtä lajia, vaan\nuseinkin eri lajien rinnakkain esiintymistä. Niinpä monesti yhtyy\nkertomus ja tutkistelma, kertomus ja luonnekuva. Samoin voipi samasta\naineesta tehdä useampia eriluontoisia esityksiä. Niinpä jostakin\nhenkilöstä, esim. Snellmanista, joko elämäkerran, luonnekuvan tahi\ntutkistelman, riippuen siitä käsitteleekö esitys hänen elämänvaiheitaan\n(elämäkerta), hänen luonteensa ominaisuuksia (luonnekuva) tahi hänen\nvaikutustaan aikansa oloihin (tutkistelma). Samoin voi jostakin\nesineestä, esim. vaatteista, tehdä kertomuksen niiden historiasta ja\nkehityksestä, kuvauksen eri kansojen ja eri aikakausien puvuista sekä\nkolmanneksi tutkistelman vaatteista terveyden, kauneuden, kestävyyden\ny.m. kannalta katsottuna.\n\n\nAiheen valitseminen ja rajoittaminen.\n\nKirjallisten esitysten aiheet voivat joko olla ennakolta määrätyitä\ntahi jää niiden valitseminen kirjoittajan vapaaseen valtaan. Aihetta\nvalitessa on huomioon otettava kirjoittajan tiedot ja kehityskanta. On\nvalittava semmoinen aihe, jonka kirjoittaja voi hyvästi esittää. Niinpä\nei alottelijan sovi heti ryhtyä omintakeisia kirjoituksia laatimaan,\nvaan on hänelle erittäin kehittävänä alkuasteena ennen kirjoitettujen\nkyhäelmien mukaileminen. Saavutettuaan siinä jonkunlaisen kätevyyden\nhän siirtyy pienempiin, selväpiirteisiin omintakeisiin aineisiin,\nensin kertomukseen, joka on itsenäisten esitysten helpoin laji, sekä\nsiitä vähitellen kuvauksiin ja tutkistelmiin, jotka vaativat suurempaa\ntaitoa. Tässä, niinkuin kaikessa muussakin, on »tyvestä puuhun\nnoustava», jos mieli koskaan mitään kunnollista aikaan saada.\n\nKun aihe on määrätty, on ensi tehtävä sen tarkastaminen ja\nrajoittaminen. On tarkoin punnittava mitä se sisältää, muuten saattaa\nheti alussa syntyä väärinkäsitys aiheen tarkoituksen suhteen tai\neksymme pintapuolisuuteen ja ydin jää löytämättä. Monet aiheet sitä\npaitsi sisältävät useampia suunnan mahdollisuuksia. Niistä on aina yksi\nvalittava ja sille asetettava varma, määrätty päämaali.\n\n\nAinesten kerääminen.\n\nAinesten laatu. Kun talonrakentaja on määrännyt rakennuksen\ntarkoituksen ja laatinut suunnitelmansa, on hänen ryhtyminen\nrakennusaineita hankkimaan. Samoin on kirjoittajan, aiheensa valittua\nja rajoitettua, ruvettava esityksensä aineksia kokoamaan. Sitä\nnimitämme ainesten keräämiseksi.\n\nEnsi tehtävä on selvitellä millaisia aineksia kysymyksessä oleva\nesitys vaatii, sillä ainekset ovat aina etsittävät tehtävän laadun\nmukaan. Kertomuksen aineksia kerätessä on huomioon otettava: aika\nja paikka, henkilöt, toiminnan alku, jatkuminen ja loppu, syyt ja\nseuraukset. Elämäkerrassa taas: henkilö, syntyminen, aika, paikka,\nvanhemmat, kasvatus, kehitys, toiminta, kuolema ja elämäntyön tulos.\nKuvauksessa tarkataan kuvattavan aiheen ori puolia: muotoa, sisäisiä\nominaisuuksia, kokonaisvaikutusta y.m., aina aiheen laadun mukaan.\nLuonnekuvauksessa kiinnitetään huomio henkilön lahjoihin ja luontaisiin\ntaipumuksiin, kasvatuksen vaikutukseen ja sisäisten ominaisuuksien\nkehitykseen, niiden ilmenemiseen toiminnassa ja niiden vaikutukseen\nkuvattavan henkilön ympäristössä. Tutkistelmassa selvitellään asian tai\ntapahtuman alkuaiheita, olojen syitä, vaikutuksia ja seurauksia, niiden\noikeellisuutta, väitteitten ja päätelmäin pätevyyttä y.m.\n\nKeräämistapa. Ajatellessamme ja selvitellessämme aihetta, johtuu\naineksia mieleemme, mutta muistimme ei jaksa niitä säilyttää, sitä\nvähemmän kokonaisuudeksi järjestää. Siksi ne ovat kokoon kerättävät ja\nmuistiin merkittävät.\n\nKeräys toimitetaan paperille. Siihen merkitsemme kaikki, mitä asiasta\ntiedämme ja muistamme. Elleivät näin saadut ainekset riitä, ryhdymme\nlisäaineksia hankkimaan. Niitä saamme kirjoista, joissa muistamme\nkäsiteltävästä aineesta jotakin puhutun. Onpa usein tarpeen varta\nvasten hankkia asiaa koskevia teoksia. Toiseksi kyselemme muiden\nasiantuntijain tietoja ja neuvoja. Varsin hyödyllistä on tutustua aivan\nvastakkaisiin, jopa nurinkurisiinkin mielipiteisiin. Ne vaan valaisevat\nasiaa sekä selventävät ja varmentavat kirjoittajan omaa kantaa.\nKolmanneksi on usein tarpeen lyhtyä asiaa persoonallisesti tutkimaan\nja tekemään havainnolta päästäksemme täyteen selvyyteen hämäristä ja\nepäilyksen alaisista kohdista. Niinpä täytyy kirjailijain joskus uhrata\nkokonaisia vuosia jonkun aineen lähempään tutkimiseen, jopa tehdä sitä\nvarten varsinaisia tutkimusmatkoja.\n\nAinesten paperille merkitseminen toimitetaan lyhyesti, ainoasti\nmuutamalla sanalla, juuri siksi että asia siitä mieleen palautuu.\n[Katso erästä myöhempää kappaletta »Ainekeräys- ja jäsennysnäyte».]\nNiinkuin kivet, hirret, sammaleet y.m. vedetään rakennuspaikalla eri\nläjiin, samoin erilaatuiset kirjoitusainekset merkitään eri liuskoille\ntahi eri ryhmiin samalle paperille. Niin tehden on niitä järjestämään\nruvetessa helppo käsitellä.\n\nPaperille merkitään kaikki asiaa koskevat seikat. Niinpä mieleen\njohtuvat onnistuneet lauseet ja sattuvat käänteet, sillä ne eivät\ntavallisesti kirjoittaessa enää uudelleen mieleen palaudu, mikä\ntietenkin on esitykselle vahingoksi.\n\nAinesten kerääminen on erinomaisen tärkeä tehtävä, se kun on koko\nesityksen perus. Siksi se on erityisellä huolella toimitettava,\nsaadaksemme esityksen niin asialliseksi ja sisällysrikkaaksi kuin\nsuinkin. On muistettava, että kun huolellinen ainesten keräys on\nsuoritettu, on suurin työ tehty.\n\nVanhaan aikaan käytettiin ainesten keräämisessä n.s. kriiaa. Se oli\n8-osainen aineslista, jonka kuhunkin osaan etsittiin tarvittavat\nainekset. Nykyään ei enää kriiaa semmoisenaan käytetä, vaan kirjoittaja\nkokoaa aineksia niin moneen ryhmään, kuin tarve kulloinkin vaatii.\n\nAinesten tarkastaminen ja pohtiminen. Keräystyön päätyttyä ovat\nainekset ensin tarkastettavat, ennenkuin rupeamme niitä käyttämään. On\narvosteltava ainesten runsaus, s.o. kunkin aineslajin riittäväisyys\nrakennuksen suuruuteen nähden. Jos huomaamme varaston liian niukaksi,\non keräystyötä jatkettava.\n\nMutta tarkastus ei saa supistua yksin ainesten runsauteen, vaan sitäkin\ntähdellisemmin niiden laatuun. Vähäarvoiset ja asiaan kuulumattomat\nainekset ovat säälimättä hyljättävät, vaikkapa se joskus saattaa tuntua\nvaikealtakin. Ellei niin tehdä, eksytään helposti vähäpätöisyyksiin\nja lasketaan ala-arvoista kelvollisen joukkoon, joten koko laitos\nturmeltuu. Toiselta puolen voivat tällaiset ainekset houkutella\nesittäjän »puhumaan pellon aidoista, kun pitäisi puhua itse pellosta».\nJuuri tässä tulee kirjoittajan itsearvostelu kysymykseen.\n\nJoskus saattaa asiaan kuuluvia kelvollisiakin aineksia keräytyä\nliiaksi. Niistä täytyy vähemmän tärkeät hyljätä ja käyttää vaan\nsen verran, kuin asian valaiseminen todella vaatii. Sillä ainesten\nliikarunsaus on omansa hämmentämään aiheen johtavaa lankaa ja\ntekemään esityksestä rungottoman ainesläjän. — Poikkeuksena tästä\novat tieteelliset tutkimukset, joihin usein kerätään kaikki saatavana\nolevat ainekset ja joiden pienillä, hajanaisillakin tiedoilla voi olla\nmitä suurin merkitys sekä aikalaisille että varsinkin myöhemmille\ntutkijoille.\n\n\n\n\nIII.\n\nKokoonpano.\n\n\n\nAinesten järjestämisen välttämättömyys.\n\n\nSaatuamme näin tarpeellisen varaston kelvollisia aineksia, on niitä\nryhdyttävä järjestämään, sillä eri ainesten tulee kirjoituksessa\nsaada laatunsa mukaan luonnollinen sijansa. [Katso edellä eri osain\nluonnollisesta paikasta kokonaisuudessa]. Kirjoittajan tulee hallita\naineksia eikä ainesten häntä. Ilman ei synny ehyttä ja luontevaa\nkokonaisuutta, vaan epäjohdonmukainen sekasotku.\n\nNäytteeksi siitä, miten samanlaisista aineksista saattaa syntyä aivan\nerilaiset esitykset, seuratkoon tässä kaksi kirjettä.\n\n\nSotkuinen, ilman suunnitelmaa kyhätty sepustus.\n\n Helsingissä 25 p. joulukuuta 1899.\n\n Rakas Äiti!\n\n Terveisiä täältä pääkaupungista kaikilta ja hyvää voimista toivotan\n Teille, hyvä Äiti, ja pyydän ettette unohtaisi minua, vaan\n antaisitte Latolan Ellin kirjoittaa muutaman rivin voimisistanne\n ja kotipuolen kuulumisista. Tiedättekös, kun täällä on semmoiset\n kansanopistokurssit, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat\n opettavaista ja hyödyllistä, ja väliin lauletaan. Sitte täällä\n on kelkkamäki, laitettu jäälle puutelineitten avulla, ja siellä\n lasketaan ja se maksaa 5 penniä kerta. Ja toverit ovat kunnon tyttöjä,\n keittäjä on vähän hienonlainen ja pitää hiuksensa päälaella kuin\n herrasväki. Olen ollut teaatterissakin ja siellä vasta ihmeitä näkee,\n yksikin piika hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii. Ja\n kaikki siellä näytetään niinkuin olisi tapahtunut. Emäntä on oikein\n semmoinen ihminen, että niitä saa etsimällä etsiä. Se pitää hyvän\n järjestyksen, niin että jokainen tietää tehtävänsä. Sitte meillä\n on vielä iltakurssit, joissa opetetaan laskemaan ja kirjoittamaan.\n Keittäjä tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään ulkona\n promeneeraamassa, kun vaan saa aikaa. Olen usein maatapannessani Teitä\n muistanut, jotta kuinkahan siellä Kaatamossakin jaksetaan. Ja meitä\n on neljä tyttöä samassa paikassa: keittäjä, keittäjän apulainen,\n lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkö. Mutta kyllä keittäjäkin\n on pohjaltaan hyvä tyttö. Ja akateemiassa on hirmuinen valaskalan\n luuranko, ainakin 20 syltä pitkä. Herra on myös ystävällinen ja\n puhutteleekin niin kauniisti, että oikein hyvältä tuntuu. Täällä on\n paljon tyttöjä huonoilla jäljillä. Mutta professorit ja muut korkeasti\n oppineet sanovat että mekin olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin\n kaikki muut, ettemme me ole vaan piikoja ja »piikoja». Ja herra on\n pankin virkamies. Tiedättekös kun tapasin Aholan Tanun kelkkamäessä,\n ja se on nyt aliupseeri ja voisi olla vaikka rovastin nimipäivillä,\n niin on kohtelias ja pulska, että minäkin olen ollut hänen seurassaan.\n Eikä täällä rouva räiski ja roiski niinkuin nimismiehen rouva\n siellä kotona, vaikka on piikoja yhtä paljon kuin nimismiehessä\n ja pappilassa yhteensä. En ole Teille kirjoittanut, vaikka on jo\n kulunut kaksi kuukautta kun läksin kotoa, joka oli minulta hyvin\n pahasti tehty. Tiedättekös millä jäljillä se Mäkelän Tiina on sieltä\n Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette, minä näin sen kerran kadulla\n humalassa. Niin että kyllä täällä niin hyvää huolta pidetään kaikista,\n ettei olisi voinut arvatakkaan. Ja on niin hauska olla oppineitten\n ja viisasten ihmisten seurassa. Ei ole ihmekään että olette ollut\n huolissanne, kun aina niin hellästi seuraatte lastenne askeleita.\n Kyllä paikka on harvinaisen hyvä ja kyllä täällä on nuorella tytöllä\n niin paljon viettelyksiä ja täällä on niin paljon huvituksia. Ja\n kansanopistokursseissa keskustellaan kuinka tulee säästää palkat oman\n kodin perustamista varten ja vanhanpäivän varaksi. Vaan meidän rouva\n tietääkin kaikki, lakanasta parsineulaan asti. Ja täällä täytyy tietää\n kenen kanssa seurustelee. Sanoitte kotoa lähteissäni: »pidä, lapseni,\n Jumala silmäisi edessä!» En ole sitä unhottanutkaan, vaan päivä\n päivältä yhä paremmin oppinut ymmärtämään hyvien neuvojenne arvon.\n Mutta kyllä se valaskala oli niin suuri, ettei oikein uskoisikaan, sen\n vatsaan mahtuisi vaikka kymmenen Joonasta. Eikä nyt muuta kuin hyvästi\n vaan ja terveisiä kaikille ja voikaa hyvin.\n\n Oma tyttärenne\n\n Aliina.\n\n\nHyvin järjestetty, suunnitelman mukaan laadittu esitys.\n\n Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.\n\n Rakas Äiti!\n\n Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lupasin kotoa lähteissäni Teille\n piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta\n ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni\n voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut, minun puoleltani hyvin\n pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen\n hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan\n että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme:\n yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin,\n maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.\n\n Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään\n huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme\n aavistaakaan.\n\n Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia.\n Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin\n kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on\n virkatoimissaan suurimman osan päivästä.\n\n Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt\n tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän\n räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä.\n Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin\n piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.\n\n Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen,\n lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme\n keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan\n hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on\n tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla\n promeneerailemassa tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa.\n Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.\n\n Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä\n täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä\n toisenlaista kuin siellä Kaatamon perukoilla.\n\n Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan\n käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmeniä yhteen ja\n sanoisitte: '»jopa jotakin!» Esim. yliopiston museossa on valaskalan\n luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä,\n jotta olisi varmaan vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.\n\n Entäs sitte teaaiterissä! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään\n niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa —\n Kuopion takana taisi olla sen nimi — piikatyttö hoasteli ihan »sitä\n meijän puolen puhheen tyylii», jotta multa kesken kaiken pääsi hörä\n nauru.\n\n Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan\n jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä\n ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet\n jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että\n suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.\n\n Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt\n aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että\n kelpaisi vannaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon\n poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.\n\n Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa\n seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin\n sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette.\n Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla —\n humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän\n tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään.\n Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja\n kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä\n Kuutamossakaan.\n\n Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta\n saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa\n neuvosta vaarin. Täällä pidetään n.s. kansanopintokursseja, semmoisia\n illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä\n ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista\n asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin\n perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j.n.e. Ette usko, Äiti\n hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa\n olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.\n\n Tämän lisäksi on vielä erittäin n.s. palvelijatarkurssit, joissa\n opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j.n.e. ja joissa minäkin olen\n saanut käydä.\n\n Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin.\n On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa\n vertaisenaan. Ei kukaan sano vain »piika» ja »piika», vaan nämä\n professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä\n isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja\n täytämme rehellisesti tehtävämme.. Saatatte arvata miten hyvältä tämä\n meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia\n voimia.\n\n Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä\n pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen.\n Sanoitte lähteissäni: »pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!» Ne\n sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä\n yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että\n kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen\n omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne\n neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.\n\n Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata\n pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini.\n Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä\n voinnistanne ja kotipuolen kuulumisista.\n\n Oma tyttärenne\n\n Aliina.\n\nNämä näytteet parhaiten osoittavat ainesten järjestämisen\nvälttämättömyyden, miten hyvistäkin aineksista ilman järjellistä johtoa\nsyntyy sotkuinen, vääriin käsityksiin viepä surkea töherrys.\n\n\n\nJärjestäminen eli jäsennys.\n\n\nKirjoitusten ainesten järjestämistä nimitämme jäsennyksen eli\nsuunnitelman laatimiseksi. Niinkuin rakennuksessa erotamme kolme osaa:\nkivijalan, itse rakennuksen ja katon, samoin erotamme kirjoituksen\nkokoonpanossa kolme pääosaa: johdannon, käsittelyn ja loppulauseen.\nJohdanto on esityksen kivijalka, jolla se kiintyy maaperään, s.o.\nlukijan tajuntaan ja hänen entiseen tietovarastoonsa, käsittely on sen\nvarsinainen osa eli itse rakennus ja loppulause esityksen huippu, joka\nkaton tavoin käsittää ylimmät, kauvimmas näkyvät piirteet.\n\nTämän mukaan ovat aineksetkin jaettavat. Niinkuin kivijalka\nrakennuksessa ei ole mikään rakennuksen varsinainen osa, vaan\njonkunlainen välittäjä eli tasoittaja maaperän ja rakennuksen välillä,\nsamoin johdanto kirjoituksessa on välittäjä lukijan entisten tietojen\nja entisen mielialan sekä esityksessä ilmaantuvien uusien tietojen ja\nuuden mielialan välillä. Johdantoon siis, samoin kuin kivijalkaan,\nkuuluu ainoastaan _perustusaineksia_ ja _varsinaiset ainekset_\nkuuluvat itse rakennukseen, s.o. kirjoituksen keskimäiseen osaan\neli käsittelyyn. Kattoon s.o. loppulauseeseen niinikään kuuluu enää\nperin vähä aineksia, se on ainoastaan kuin rakennuksen suojus eli\npäätöshuippu.\n\nJäsennyksen merkitys on erittäin suuri. Jäsennys on aineessa sama\nkuin luuranko ihmisruumiissa. Luuranko on ruumiin koossapitäjä ja\nhallitsija, sen ympärille järjestyvät kaikki muut kudokset. Luurankoa\nei näy, vaan ovat lihakset varsinaisena näkyvänä osana. Mutta sen\nolemassaolo ja muotoa hallitseva merkitys tulee kuitenkin lihasten\npäälläkin näkyviin. Samoin ei esityksen runko, sen jäsennys, saa\nmissään kohti pistää varsinaisesti näkyviin, mutta sen sisällystä ja\nmuotoa hallitseva voima ilmenee esityksen joka rivillä. Jäsennys on\nsiis esityksen luuranko, jonka ympärille ajatuksen lihakset ja jänteet\npunoutuvat.\n\nRakennuksen aineita järjestettäessä ei koskaan panna kaikkia\naineksia samaan läjään, vaan ne sovitetaan useampiin suurempiin tai\npienempiin ryhmiin. Tämmöiseen ryhmään saattaa kuitenkin kuulua\njoukko samanlaatuisia eri tarpeita, jonka vuoksi on eduksi erottaa\nne pienempiin alaryhmiin ja tarpeen vaatiessa vielä alaryhmätkin\npienempiin osastoihin, etteivät eri ainekset sotkeudu toisiinsa.\n\nMutta näitä ryhmiä ja osastoja voi järjestää monella tavalla. Niinpä\ntalonrakentaja voi järjestää rakennusaineensa niin, että I:een\nryhmään tulee kivet, II:een vankemmat puuainekset: hirret, permannon\nja välikaton kannattimet, III:een lautatarpeet, IV:een muut tarpeet:\ntiilet, sammalet, kattohuopa y.m. Mutta rakentamaan ryhtyessään\nhän pian huomaa ettei järjestys olekaan parhain. Jo heti alussa,\nseinähirsiä paikoilleen asetettaessa, tarvitaan seinäsammalia, mutta ne\novatkin haettavat kaikkein takimmaisesta ryhmästä. Samaa menoa jatkuu\nkoko rakentamisajan: myöhemmin tarvittavat ainekset ovat aina tiellä\nja ensi kädessä tarvittavat siellä täällä muissa ryhmissä. Hänen olisi\nsiis pitänyt aineensa ryhmittää sen mukaan, missä järjestyksessä niitä\ntarvitaan, mitkä niiden käytäntöön nähden ovat samanlaisia ja toisiaan\nseuraavia. Silloin olisi I:een ryhmään tullut kivet, II:een seinä-\nja vesikattotarpeet, III:een uunitarpeet, IV:een kaikki permanto- ja\nvälikattotarpeet.\n\nNäemme siis että ensi tehtävä on etsiä sopiva näkökohta, jonka mukaan\nainekset ryhmitetään. Tässä on huomattava että valitaan yksi ainoa\nnäkökohta ja että tämä näkökohta on oikea, varma ja selvä. Ellei niin\nole, joutuvat ainekset sinne tänne vääriin ryhmiin.\n\nRyhmityksen johtava säije on eri aineissa eri luontoinen. Semmoisena on\nkertomuksissa aika, s.o. asiat kerrotaan siinä järjestyksessä kuin ovat\ntapahtuneet. Elämäkerrassa on johtavana näkökohtana joko aika, esim.\nlapsuus, kouluaika, elämäntoiminta, vanhuus ja kuolema, tahi toiminta,\nesim. elämänvaiheet lyhyesti mainittuna, toiminta maanviljelijänä,\nkunnallismiehenä, valtiopäivämiehenä j.n.e. Kuvauksessa aineen eri\nosat, esim. aiheessa »kotiseutuni luonto»: metsät, vuoret, vedet,\npellot ja niityt. Tutkistelmassa aineen eri puolien sisäinen yhteys,\nesim. aiheessa »irtolaiskysymys»; irtolaisuuden syyt ja aiheet,\nnykyiset ilmenemismuodot seurauksineen, toimenpiteet vastaisen varalta.\n\nKun näin on löydetty ainesten ryhmityksen johtava runko, ryhdytään\nitse ryhmitykseen. Sen suorituksessa on huomioon otettava useampia\neri seikkoja, joiden — jopa yhden ainoan — laiminlyöminen helposti\nturmelee koko laitoksen. Koetamme niiden tärkeyttä valaista seuraavalla\nryhmitys-esimerkillä.\n\nOn laadittava kirjoitus »maatalon rakennuksista.» Aineksina ovat kaikki\ntalon rakennukset ja kirjoittaja tekee niistä seuraavan ryhmityksen\n(nimittäin käsittelyyn kuuluvista aineksista, johdannon ja loppulauseen\nainekset eivät ole tässä näkyvissä):\n\n    I ryhmä: Eläinten suojia. 1 talli, 2 navetta, 3 lammasläävä,\n             4 sikolätti.\n\n   II ryhmä: Ihmisten suojia.\n             1 asuinrakennuksessa: a) eteinen ruokakammioineen,\n               b) pirtti, c) keittiö, d) haltijaväenkamari, e)\n               vieraskamari.\n             2 karjankartanossa: a) karjankeittiö.\n             3 saunarakennuksessa: a) pesutupa, b) sauna.\n  III ryhmä: Eläinrehusuojia.\n             1 karjankartanossa: a) rehulato.\n             2 riihirakennuksessa: a) olkilato, b) ruumennus.\n   IV ryhmä: Säilytyssuojia.\n             1 asuinrakennuksessa: a) eteinen ruokakammioineen.\n             2 aittarakennuksessa: a) vilja-aitta, b) liha-aitta,\n               c) vaateaitta.\n             3 vajarakennuksessa: a) kalustosuoja, b) halkovaja.\n    V ryhmä: Elonkorjuusuojia. 1 riihi, 2 puimahuone.\n\nKun ottaa lähemmin tarkastaakseen tätä ryhmitystä, huomaa pian että\nkirjoittaja on tehnyt koko joukon pahoja hairahduksia.\n\n1. Ryhmityksen perustuksena on yhden näkökohdan sijasta ollut kolme: 1)\nhuoneissa eläjät, 2) niissä säilytettävät, 3) niissä suoritettava työ.\nSe on ollut päävirhe, josta useimmat muut ovat johtuneet.\n\n2. Kaikki samanlaatuiset ainekset eivät ole yksissä kohti, vaan\non osa hajallaan eri ryhmissä, josta seuraa että esim. eteinen\nruokakammioineen tulee puheeksi kaksi eri kertaa, ensin ihmisten\nsuojana, sitte säilytyssuojana. Aivan päin vastoin taas niin perin\nerilaiset suojat kuin asuinhuoneet, sauna ja karjankeittiö ovat\njoutuneet samaan ryhmään. Tästä saamme ohjeen:\n\nKaikki samanlaatuiset ainekset on järjesteltävä samaan ryhmään, kaikki\nerilaatuiset eri ryhmiin.\n\n3. Ihmissuojaryhmä on liian avara, koska siihen on sovitettu semmoisia\neriluontoisia suojia kuin sauna ja karjankeittiö. Siitä on vielä\njohtunut että joku toinen ryhmä, johon niiden olisi pitänyt kuulua, on\njäänyt kokonaan pois. Sen vuoksi:\n\nMikään ryhmä ei saa olla liian avara, toisen alueelle ulottuva, eikä\nmikään tarpeen vaatima ryhmä saa jäädä pois.\n\n4. Ryhmityksessä huomaamme kaksi liian ahdasta ja turhantarkkaa ryhmää,\nnimittäin säilytyssuoja- ja eläinrehusuoja-ryhmät. Molemmat olisivat\nkuuluneet samaan ryhmään »säilytyssuojia», jossa olisi voinut olla\nneljä alaryhmää: 1) ihmisten ruoka-aineita, 2) eläinten rehuja, 3)\nvaatteita, 4) työaseita. Nyt ne ovat kahtena pääryhmänä, joten on saatu\nyksi tyhmä liikaa. Siitä johtuu vaatimus:\n\nMikään ryhmä ei saa olla liian ahdas eikä tarpeettomia ryhmiä saa\nasettaa.\n\n5. Eri ryhmillä ei ole oikeaa paikkaansa järjestyksessä eikä luontevaa\nyhteyttä keskenään, sillä eläinsuojat ovat ennen ihmissuojia,\nihmissuojia seuraa eläinrehusuojat, sitte säilytyssuojat j n e. Saamme\nsiis ohjeen:\n\nKunkin ryhmän tulee saada oikea, luonnollinen paikkansa järjestyksessä\nja liittyä elimellisesti viereisiinsä ryhmiin. [Katso sivu 8, eri osain\npaikasta kokonaisuudessa ja toisiinsa liittymisestä.]\n\nJos kirjoittaja olisi näitä seikkoja silmällä pitäen vähääkään\ntarkemmin ajatellut, olisi hän laatinut ryhmityksensä samalla\nluonnollisella tavalla kuin rakentaja rakentaessaan. Johtavana\nnäkökohtana olisi ollut se tarkoitus, mihin kutakin rakennusta\npääasiallisesti käytetään, ja ryhmitys olisi saanut seuraavan muodon:\n\n     I ryhmä: Asuinrakennus, 1 eteinen ruokakammioineen, 2 pirtti,\n              3 keittiö, 4 haltijaväen kamari, 5 vieraskamari.\n    II ryhmä: Karjankartano, 1 talli, 2 navetta, 3 lammasläävä,\n              4 sikolätti, 5 rehulato, 6 karjankeittiö.\n   III ryhmä: Aittoja, 1 vilja-aitta, 2 liha-aitta, 3 vaateaitta.\n    IV ryhmä: Vajoja, 1 kalustosuoja, 2 halkovaja.\n     V ryhmä: Riihirakennus, 1 riihi, 2 puimahuone, 3 olkilato,\n              4 ruumennus.\n    VI ryhmä: Saunarakennus, 1 sauna, 2 pesutupa.\n\n\n\n  Johdanto.\n\n\n  Kun teemme kanssaihmisillemme jonkun pyynnön tahi koetamme vaikuttaa\n  heidän mielipiteisiinsä, emme sano heti suoraapäätä: »antakaa minulle\n  sitä ja sitä», »asia on niin ja niin». Ei, me tarkoin mietimme millä\n  sanoin puheemme ulotamme, miten käyntimme syyn sopivasti esitämme ja\n  miten voimme häntä valmistaa asiallemme myötätuntoiseksi.\n\n  Samaa tähtää kirjallisten esitysten johdantokin. Sekin tarkoittaa olla\n  valmistuksena asian varsinaiselle esitykselle. Esitystä ulottaessa\n  nimittäin aina oletetaan että asia on lukijalle enemmän tai vähemmän\n  tuntematon. Siksi johdannossa muodossa tahi toisessa mainitaan aihe\n  asian esille ottamiseen ja tehdään lyhyesti tarpeen vaatimat selitykset.\n\n  Toiseksi koetetaan, viittaamalla asian tärkeyteen tahi muihin puoliin,\n  herättää lukijan huomiota ja aineeseen mieltymystä.\n  Eduksi on tässä suhteessa käyttää semmoisia\n  kiinnitysaiheita, jotka tunnettavuudellaan ja sattuvaisuudellaan ovat\n  omiaan mielenkiintoa kohottamaan. Varsinkin on tämä varteen otettava\n  puheissa ja esitelmissä. Sopivia johdantoaiheita ovat sananparret,\n  vertaukset, pikku kertomukset j.n.e.\n\n  Tutkimusaineen johdannoksi sopii se tosiasia, jota tutkimus koskee,\n  kysymykseen liittyvät vaikeudet, eri mielipiteet asiasta j.n.e.\n  Historiallisen aineen johdannoksi on omiaan lyhyt katsaus edelliseen\n  aikakauteen tahi käsiteltäväksi otettavan ajanjakson oloihin j.n.e.\n  Kuvauksen johdannossa sijoitetaan kuvattava aihe siihen aikaan tahi\n  paikkaan taikka niihin olosuhteisiin, joissa kuvaus liikkuu.\n\n  Esimerkkejä. 1. Kirjoitetaan puhe Snellmanista. Johdannossa kuvataan\n  kuinka suomalainen kansallisuustunne nukkui syvää untaan ruotsalaisen\n  sivistyksen helmaan tuuditettuna. Harva uskalsi edes uneksia\n  omintakeisesta suomenkielisestä sivistyksestä. Silloin astui esiin\n  Snellman...\n\n  2. Kirjoituksessa »tiedon ja valistuksen arvo» sopii johdantona käyttää\n  tunnettua lausetta: ihminen ei elä ainoastaan leivästä j.n.e.\n\n  3. Aineessa »kodin merkityksestä» on runopätkä »koria kotoinen leipä,\n  vaikka täynnä tähkäpäitä» varsin sattuva johdannoksi.\n\n  4. Lausunnon johdannoksi keskustelussa sopii mainita esim. että\n  edellinen puhuja teki sen ja sen väitöksen. Minä kuitenkin uskallan\n  olla kokonaan toista mieltä. (Seuraa sitte eroava mielipide ja sen\n  perusteet).\n\n  Johdannon suhteen on vielä muistettava seuraavaa:\n\n  1. Johdannon tulee koskea koko aineita eikä vaan jotakuta sen osaa.\n\n  2. Johdanto ei saa sisältää mitään, mikä kuuluu varsinaiseen aineeseen,\n  koska johdanto on ainoastaan valmistus itse asialle.\n\n  3. Johdannon tulee olla lyhyt.\n\n  4. Johdannon lopun tulee sisältää luonteva siirtyminen itse\n  käsittelyyn. [Katso edellä eri osain elimellisestä toisiinsa\n  liittymisestä].\n\n  Johdannon pituutta ovat jotkut tyyliopin kirjoittajat koettaneet\n  aivan tarkoin määritellä, esim. niin että sen tulee olla noin 8:s\n  osa kirjoituksen koko pituudesta, toiset taas että sen pituus saa\n  olla korkeintaan 6:s osa. Kaikki tarkemmat määrittelyt ovat kuitenkin\n  tarpeettomia, kunhan vain muistetaan että johdanto on ainoastaan aineen\n  valmistus ja että sen siis tulee olla lyhyt. Jotkut aineet vaativat\n  pitempää johdantoa, toisissa riittää yksi ainoa lause. Esim. pienissä\n  historiallisissa kertomuksissa ja kaskuissa näkee joskus johdantona\n  ainoastaan »Vuonna 000 e.Kr.», luonnonkuvauksissa esim.: Seisomme\n  Pallatvaaran korkeimmalla huipulla» j.n.e. Jotkut esitykset voivat\n  alkaa aivan ilman johdantoa. Pienet kertomukset: n.s. pikakuvat,\n  useimmat sanomalehtiuutiset y.m. alkavat suoraan aineen käsittelyllä.\n\n\n\n  Käsittely.\n\n\n  Käsittely on esityksen varsinainen osa, jossa itse asia ja sen\n  perusteet esitetään. Siitä meidän ei kuitenkaan tarvitse enää sen\n  enempää puhua, vaan ainoastaan viitata edellä esitettyyn ainesten\n  ryhmittämistä koskevaan osastoon. Siellä on kaikki sanottuna, sillä\n  jos ainesten ryhmittäminen on oikein suoritettu, ei tarvita muuta kuin\n  liittää ainekset rakennukseen siinä järjestyksessä kuin ne esille\n  tulevat\n\n  Muuan huomautus kuitenkin tehtäköön. Puhuimme alussa siitä, että\n  eri osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia. Joku\n  voisi ehkä käsittää tämän niin, että käsittelyn eri ryhmäin tulee\n  olla mahdollisuuden mukaan samankokoisia. Se ei ole tarkoitus.\n  Niinkuin esineessä kukin osa, sopusuhtainen ollakseen, saa kokoa\n  sisällyksensä eli tarkoituksensa mukaan, samoin tulee kunkin ryhmän\n  kirjoituksessa saada laajuutta sisällyksensä eli arvonsa mukaan, niin\n  ettei vähäpätöisille asioille anneta kovin paljo tilaa eikä taas\n  tärkeämpiä seikkoja liiaksi supisteta. Kun kukin asia saa laajuutta ja\n  painoa arvonsa mukaan, silloin syntyy eri ryhmäin välillä luonnollinen\n  sopusointuisuus.\n\n\n\n  Loppulause.\n\n\n  »Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo», vakuuttaa sananparsi.\n  Samaa voipi sanoa loppulauseesta. Se on esityksen viimeinen ja hyvinkin\n  tärkeä osa. Siihen supistetaan koko esityksen sisällys, osoitetaan että\n  kysymys, joka johdannossa annettiin ratkaistavaksi,\n  tai tehtävä, joka otettiin suoritettavaksi, todellakin\n  käsittelyssä on tullut perille saatetuksi. Loppulauseessa ikäänkuin\n  kerrataan muutamalla sanalla esityksen sisällys, vedetään siitä\n  lopputulos ja kiinnitetään tämä lukijan huomioon. Toisinaan taas,\n  varsinkin sanomalehtikirjoituksissa ja puheissa, lausutaan esityksen\n  johdosta joku mietelmä, kehoitus tai toivomus. Loppulause on siitäkin\n  syystä tärkeä, kun se jättää loppuvaikutuksen lukijaan. Se on sen\n  vuoksi taitavasti laadittava.\n\n  Loppulause ei saa olla pitkä. Joskus riittää lause tai pari, onpa\n  toisinaan niinkin, ettei erikoista loppulausetta kaivata ensinkään, se\n  vaan tuntuisi liialliselta, etsityltä. Loppulauseen, milloin semmoinen\n  on, tulee koskea koko esitystä eikä ainoastaan sen osaa ja siirtymisen\n  käsittelystä loppulauseeseen tulee tapahtua luontevasti.\n\n\n\n  Ainekeräys- ja jäsennysnäyte.\n\n\n  [Huomattakoon että tämä on järjestetty ainekeräysnäyte. Ensimäisessä\n  eli varsinaisessa ainekeräyksessä eivät tietysti ryhmät eikä eri\n  ryhmien ainekset ole vielä oikeassa järjestyksessä, jopa saattaa\n  jossakin ryhmässä olla aineksia, jotka tarkemmin ajateltua kuuluvatkin\n  toiseen ryhmään.]\n\n  Kirje Äidille [katso ed.)\n\n    Johdanto. 1. Lupaus.\n              2. Kauvan kirjoittamatta.\n              3. Anteeksi.\n              4. Äidin huolehtivaisuus.\n\n   Käsittely. I. Palveluspaikka.\n                 1. Herra.\n                    a) Hänen kohtelunsa.\n                    b) Hänen virkatoimensa.\n                 2. Rouva.\n                    a) Hänen toimekkuntensa.\n                    b) Nimismiehen rouva.\n                    c) Meidän rouva.\n                 3. Palvelustoverit.\n                    a) Niiden luku ja tehtävät.\n                    b) Keskinäinen sopu.\n                    c) »Promeneeraaja».\n             II. Huvipuolia.\n                 1. Museot.\n                    a) Äiti varmaan hämmästyisi.\n                    b) Valaskala, Joonas.\n                 2. Teaatteri.\n                    a) Mitä näytetään.\n                    b) »Meijän puolen puhheen tyylii».\n                 3. Jäällä.\n                    a) Kelkkamäki.\n                    b) Vanha tuttavuus.\n                       aa) Tanun nykyinen asema.\n                       bb) Seurustelumme.\n            III. Varjopuolia.\n                 1. Silmät auki.\n                 2. Mäkelän Tiina.\n                 3. Itsestä kaikki riippuu.\n             IV. Valopuolia.\n                 1. Kansanopistokurssit.\n                    a) Luennot.\n                    b) Keskustelut.\n                    c) Laulu.\n                    d) Innostus.\n                 2. Palvelijatarkurssit.\n                 3. Tasa-arvoisuus.\n                    a) »Piika» ja »piika.»\n                    b) Mitä oppineet sanovat.\n                    c) Vaikutus.\n     Loppulause, 1. Viihdyn.\n                 2. Äidin varoitus.\n                 3. Terveiset.\n                 4. Muistelen teitä.\n                 5. Odotan kirjettä.\n\n\n\nOtsake.\n\n\nTärkeätä on löytää esitykselle sopiva otsake (rubriikki). Otsakkeen\nmerkitys on näet niin suuri, että se usein määrää tuleeko kirjoitus\ntahi teos luetuksi vaiko ei. Esim. sanomalehtikirjoitusten, väreinkin\nuutisten kohtalo: lainataanko niitä useampiin lehtiin vaiko ei ja\nluetaanko niitä ollenkaan, riippuu usein kokonaan otsakkeesta.\n\nEsimerkki. Kun kirjoittaja tekee kyhäyksen laivojen rappeutumisesta,\nniiden pelastusneuvojen puutteellisuudesta eli siis niiden\nepäluotettavuudesta merellä, voipi hän käyttää otsakkeena:\n»Uiskentelevia ruumisarkkuja». Se varmaan kiinnittää lukijan huomiota\nsiinä määrin, että hän suurimmassa kiireessäkin tahtoo kirjoituksen\nsisällystä vilkaista.\n\nOtsakkeen valinnassa on pidettävä päämääränä että se on lyhyt, sattuva\nja asiallinen, esityksen ydintä ilmaiseva sekä lukijan huomiota\nkiinnittävä. Vielä on muistettava että yksinkertainen ja vaatimaton\notsake, jos se vaan vastaa tarkoitustaan, on aina paras ja miellyttävin\nesityksen kaunistus, ja ettei liiotetuilla otsakkeilla sovi antaa\nkyhäykselle suurempaa merkitystä kuin sisällys ansaitsee.\n\n\n\n\nIV.\n\nEsittäminen.\n\n\n\nEsityksen hallitseminen.\n\n\nHuolellisella jäsennyksellä on ehyen ja johdonmukaisen esityksen pohja\nlaskettu. Esityksessä pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät\nliitetään taitavasti tämän rungon ympärille.\n\nEsitys olkoon asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyitä ja reipasta.\n\nEnsiksikin asiallista ja arvokasta. Puhuimme alussa siitä,\nettä niin suuri merkitys kuin muodollisella puolella onkin,\nsisällys kuitenkin pääasiassa määrää kaiken työn todellisen\narvon. Kirjoitus, jossa sisällykselle, s.o. tosiasiain tarkalle\nesittämiselle on annettu arvoa, on asiallinen. Ollakseen asiallinen\nvaaditaan kirjoittajalta puolueettomuutta ja totuudenrakkautta;\nsilloin hän esittää asiat oikein, olivatpa ne myötä tahi\nvastaan. Asiallisuuden ja puoluettoinuuden puute ilmenee ehkä\nräikeimmin sanomalehtikirjoituksissa, varsinkin tottumattomain\nmaaseutukirjeenvaihtajain kyhäyksissä, joista usein seuraa pitkiä\nkynäkiistoja, oikaisuja, selityksiä, vastalauseita ja oikeusjuttuja\nsekä mielipahaa laajoissa piireissä. Erittäinkin moitekirjoituksissa\nvaaditaan kirjoittajalta mitä suurinta puolueettomuutta ja\nhienotunteisuutta moitteenalaiseen asiaan liittyvien henkilöiden\npersooniin nähden, olkoonpa moite muuten kuinka oikeutettu tahansa.\n\nAsiallisuuden puute ilmenee vielä eräässä toisessa, paljoa\nviattomammassa muodossa. Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on\nmelkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa.\nTästä johtuu että varsinkin alkavat kirjoittajat usein syrjäyttävät\nitse asian koettaen leikillisellä esitystavalla ja sanasutkauksilla\nlisätä kirjoituksen viehätystä. Mutta se kaikki tapahtuu useimmiten\nasiallisuuden kustannuksella: kirjoitus sisältää hyvin vähän ja sekin\nvähä hämmentyy hämärään kokkapuheisuuteen, niin että tuskin ne, jotka\npuheenaolevan asian perinpohjin tuntevat, ymmärtävät mitä kirjoittaja\ntarkoittaa. Sitä paitsi tämmöinen luuloteltu sukkelasanaisuus eksyy\nleikillisyyteen semmoisissakin asioissa, joissa vakava kirjoitustapa on\nainoa oikea. [Katso, seuraavaa lukua »Aineen laatu ja esitystapa»].\n\nEdellämainituista seikoista riippuu esityksen arvokkuuskin.\nKirjoitukselle, joka noudattaa puolueettomuutta ja totuudenmukaisuutta\neikä eksy teennäisen sukkelasanaisuuden tavoittelemiseen, antavat arvoa\nnekin, jotka itse asian suhteen ovat toista mieltä. Erikseen huomattava\nseikka, jota kuitenkin harva lie tullut ajatelleeksi, on että\nleikillisyydeltäkin vaaditaan arvokkuutta. Kepeä, leikkisä esitystapa\nsemmoisissa asioissa, joihin se soveltuu, on kaikille mieluinen\ntuttavuus, mutta sen käyttäjältä vaaditaan luontaista taipumusta,\ntarkkaa vaistoa ja hienotunteisuutta. Ilman sitä leikillisyys on joko\nkömpelöä ja nulikkamaista tai sen pahempi epähienoa ja rivoa.\n\nToiseksi on esityksen selvyydelle omistettava huomiota. Esitys,\njohon jää väärinkäsityksen mahdollisuuksia, on ehdottomasti huonon\nkynänkäyttäjän merkki ja saattaa semmoisissa tarkkaluontoisissa\nkirjoituksissa kuin asiapapereissa, kokousten pöytäkirjoissa y.m.,\nantaa aihetta pitkiin oikeusjuttuihin, jopa suuriin aineellisiin\nvaurioihin.\n\nEsityksen selvyys riippuu suuresti ajatuksen selvyydestä. »Hämärästi\nsanottu on hämärästi ajateltu», lausui Tegnér; sitä vastoin\nkirjoittaja, joka ajattelee selvästi, erottaen pääasiat ja sivuseikat,\nkyllä aina löytää selvän sanallisenkin muodon.\n\nErikoisesti mielessä pidettävä seikka on esityksen lyhyys ja\nsattuvaisuus, sitä suuremmalla syyllä kun se riippuu pääasiassa\ntottumuksesta. Jos totumme pitkäveteiseen kirjoitustapaan, käy se\nmeille luonteenomaiseksi; samoin lyhyt ja sattuva. Molemmat sisältävät\nsamat asiat, mutta ensin mainittu pitkäpiimäisyydellään tai kauniita\nkuvallisia lausumatapoja tavoittelevalla lavertelemisellaan tekee\nesityksen väsyttäväksi, jopa sekavaksi. Tämä on erittäin huomattava\nsemmoisten tilapäisten kyhäysten kuin sanomalehtikirjoitusten suhteen.\nNe kun usein luetaan kiireen kaupalla, niin harvalla on uskallusta\npyrkiä esim. tuommoisen kolmen neljän palstan mittaisen uroksen\ntuttavuuteen, varsinkin elleivät väliotsakkeet tee sitä vähemmän\npeloittavan näköiseksi.\n\nEsityksen teippaus riippuu melkoisesti kappalejaosta. Taitava esittäjä\nei koskaan tee pitkiä kappaleita, vaan muodostuu esitys hänen käsissään\nsamantapaiseksi, kuin lukuisista pienemmistä kivistä taidokkaasti\nkokoonpantu kivijalka. Pitkät, yhtäjaksoiset kappaleet ovat kyllä\ntavallaan juhlallisia, mutta tekevät esityksen pitkäveteiseksi ja\nväsyttäväksi. Lyhyet kappaleet sen sijaan antavat sille vilkkautta ja\nelävyyttä.\n\nEri kappaleet tietysti muodostuvat eri pitkiksi, aina sisällyksen\nmukaan. Se on esitykselle hyvinkin tärkeätä, sillä siten syntyvä\nvaihtelevaisuus estää esitystä jäykistymästä yksitoikkoiseksi ja\nsamankaavaiseksi. Kappaleiden pituuteen vaikuttaa jossain määrässä\naineen laatukin. Kertomus ennen muita suosii lyhyitä kappaleita, ne\nkun antavat sille mukaansa tempaavaa elävyyttä. Kuvauksissa, varsinkin\nhillityissä, tyyniluontoisissa, ovat pitemmänpuoleiset kappaleet\ntoisinaan paikallaan; samoin tutkistelmissa, joissa todisteleva\nesitystapa tulee kysymykseen.\n\nMutta olkootpa kappaleet pitempiä tahi lyhyempiä, missään\ntapauksessa ei kappalejako saa olla mielivaltainen, silläkin täytyy\nolla perusteensa. Perusteena on sisällyksessä ja asiasta toiseen\nsiirtymisessä ilmaantuvat sattuvat käänteet. Niiden keksimisessä juuri\ntulee kirjoittajan taito ja huomaamiskyky näkyviin.\n\nEri kappaleet eivät suinkaan saa olla irrallaan, vaan ne ovat\ntaitavasti toisiinsa sidottavat, niin että ne muodostavat kuin\nyhtäjaksoisen helminauhan. Vertaa edellä eri osain toisiinsa\nliittymisestä]. On tärkeätä että nuo lukuisat siirtymäkohdat ovat\nluontevia, ettei esitys niissä tee hyppyjä, vaan ponnahtaa joustavasti\nja sulavasti asiasta toiseen. Siten kappale tavallisesti loppuu niin,\nettä lukija jo viime sanoista saattaa huomata miten seuraava kappale\nalkaa ja miten siis siirtyminen tapahtuu. Ellei luontaista sidettä ole\nolemassa, on semmoinen keksittävä sopivan käänteen muodossa.\n\nTarkattakoon siirtymäkohtia edellä esitetyssä, suunnitelman mukaan\nlaaditussa kirjeessä. Useat kappaleet loppuvat ajatukseen, joka\ntavallaan odottaa jatkoa seuraavassa. Ikäänkuin siderihmain tehtävää\nsuorittavat tässä semmoiset vähäpätöiset, kappaleitten ensi lauseessa\nlöytyvät sanat kuin: mutta, ensinnäkin, taas, näet, sentään, vielä,\nnyt, jo; tahi ainoastaan liitepäätteet: -hän, -hän, -pa, -pä, -kä.\n\nTäten syntyy tasainen, sujuva ja luonteva esitys. Täydellisen taidon\nvoittaminen tässä suhteessa vaatii huomaavaisuutta ja väsymättömyyttä.\nErittäin oivallisena apuna on hyvä kirjallisuus. Etevien kirjailijain\nesittämis- ja aineenhallitsemis-taitoa tarkkaamalla saamme tehokasta\nohjausta esiintyvien vaikeuksien voittamiseksi. Semmoisten\nkirjailijataiteilijain kuin Juhani Ahon teokset ovat mitä parhaimpia\noppaita.\n\nJoskus mennään tässä vääräänkin suuntaan, kun lainataan sieltä täältä\neteväin kirjailijain kaunismuotoisia lauseita siinä määrin, että esitys\nmenettää omintakeisuutensa muuttuen helposti kirjalliseksi näpistelyksi\n(plagiaatiksi). Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista.\nEmme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme\nnäköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa\nsanojen ja lauseiden käyttämisessä.\n\n\n\nAineen laatu ja esitystapa.\n\n\nOivalliselta esitykseltä vaaditaan paljon. Ei kyllin että aine on\nkehitetty luontevan johdonmukaisesti, ehyesti ja tasaisesti, vaan\nesityksen vaikutus riippuu suuresti siitä, onko esitystapa sisällyksen\nja aineen laadun mukainen. Semmoisten laulujen sävel kuin »Ainoa olen\ntalon tyttö», »Linjaalirattaat» y.m. sopii yhtä vähän virren sanoille,\nkuin virren sävel näitten laulujen sanoille. Samoin ei kirjoituksissa\nsovi jokapäiväisiin asioihin ylevä esitystapa ja juhlakieli, enemmän\nkuin leikinlasku ja sanansutkaukset vakavissa ja ylevissä asioissa.\n[Katso edellä sisällyksen ja muodon keskinäisestä sopusointuisuudesta].\n\nSävelillä on eri äänilajinsa, suruluontoiset ja iloluontoiset\njuokselonsa. Tähän lisäksi tulee nuottien erilainen pituus, tahtinopeus\ny m. Näitten erilainen käyttäminen määrää sävellyksen luonteen ja\nvärityksen. Samoin on esitystavallakin ikäänkuin eri äänilajinsa, eri\njuokselonsa. Erotamme helposti esim. vakavan, pontevan, runollisen,\nleikkisän ja ivallisen esitystavan. Nämä esitystavan eri muodot\nja vivahdukset saadaan aikaan kielen erilaisella käyttötavalla\nlauserakennukseen ja sanoihin nähden.\n\nKirjoittajan tulee siis tuntea eri esitystavat ja käyttää kutakin\naikanaan, antaakseen esitykselle sisällyksenmukaisen muodon ja\nvärityksen. Asiaa valaistaksemme mainitsemme seuraavassa muutamia\nesimerkkejä.\n\n1. Vakava, arvokas. Näin olivat Suomenniemelle asettuneet esi-isämme\nmenettäneet itsenäisyytensä ja joutuneet Ruotsin vallan alle.\nMutta he olivat tämän valloituksen kautta kääntyneet pakanuudesta\nkristinuskoon. Heidän keskuudessaan astuivat voimaan samat lait ja sama\nyhteiskunnallinen järjestys, mitkä Ruotsissakin vallitsivat. Tämä oli\nkansallemme suureksi eduksi, sillä Ruotsin yhteiskunnallinen järjestys\noli rakennettu terveelle perustukselle. (Raitio).\n\n2. Leikkisä. No herranen aika, mies! Kiusotathan ihmisen aivan\nkuoliaaksi tuolla jäykällä jääkarhun naamallasi. Ole varuillasi,\nkämmeniäni kutkuttaa. Kopras tänne näin! (»Saimaan rannalla»).\n\n3. Ponteva. Jos niin luullaan, erehdytään surkeasti. Sillä se\ntiedettäköön, että mikä vastainen kohtalomme lieneekin, tämä kansa,\njoka on uskaltanut kohottaa valon soihdun näillä pimeillä perukoilla,\nei ole yöhön häipyvä: että tämä kansa, joka on hankien keskelle\npeltonsa raivannut, ei ole koskaan maaperästään irtautuva, vaan seisova\nvankkumatta kuin petäjä kotoisilla kankaillaan.\n\n4. Lämmin, myötätuntoinen. Mutta se ei esi-isiämme pelästyttänyt.\nUljaasti iskivät he kirveensä aarniokorpeen ja kuokkansa karuun\nmaankamaraan. Heillä oli horjumaton usko siihen, että uuras ja\nlannistumaton ihmiskäsi oli kerran taltuttava raa’at luonnonvoimat,\nheitä elähdytti se toivo, että kerran oli koittava kirkkaampi ja\nlämpimämpi päivä näille poloisille Pohjan maille.\n\n5. Vieno, runollinen. Jo nousi valon lempeä valtias. Se ensin loi\nkultiaan petäjien latvoihin, hypähti siitä alemma ja valoi hopeitaan\nmaille, maisemille. Metsän siivekäs laulukunta viritti aamuvirtensä,\nhempeä etelätuuli piirteli väreitään järven peilityyneen pintaan ja\nhoukutteli vaalenevan vainion hiljoilleen aaltoilemaan.\n\n6. Lyhyt, terävä. Olette halunnut kuulla suoraa puhetta. Kas tässä!\nHorjuinko Siikajoella? Vastatkaa! Huotraansa ruostunutko oli miekkani\nRevonlahdella? Koettakaahan muistella! Jalkoihinko vai käsiin\nluotettiin Juuttaalla? Vastatkaa, jos teillä vastaamista lie!\n\n7. Pureva, ivallinen. Luuletteko todellakin että tuo nulikka tuossa,\njoka sanoo itseään minun pojakseni, tahtoisi hienoilla hansikkaisilla\nkäsillään maata kyntää. Entäs hänen sormuksensa? Kissankultaa!\nTurhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Oiva lahja\nkulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. (Välskärin kertom.)\n\n8. Kuvaannollinen esitystapa voi joskus olla erittäin sopiva\nselventämään esityksen sisällystä, jos kuvat vain ovat sattuvasti\nvalittuja. Esimerkkinä mainittakoon Tegnérin kuvaannollinen esitys\nluonnontieteiden merkityksestä sivistysvälikappaleina:\n\n»Luonnon kirjako olisi kaikista kirjoista ainoa, joka ei sivistä,\nja siis kaikkea kasvatuksellista merkitystä vailla? Ah, se uusi\ntestamentti, joka ilmestyy joka kevät, jossa kukat ovat kirjaimia\nja lintujen laulut nuottiliitteitä — se raamattu, joka on painettu\nhopea kirjaimin taivaansiniselle, joka avautuu päittemme päällä joka\nilta, jossa tähtisikermät ovat lukuja ja yksityiset tähdet, nuo\nsäteilevät maailmat, sanoja — tahi viisaus, joka tunkeutuu syvyyksiin\nja tutkii sen sisällystä, maan kylkiluurakennetta — eikö tämä kirja ole\nihmiselämän pääteoksia ja tuskin arvossa alempi kuin Hellas ja Rooma,\nkuinka korkealle ne arvostelemmekin.»\n\nNiinkuin edellisestä käy selville, tulee kirjoittajan täydellisesti\nhallita esitystapaa ja väritystä. Hänen tulee aina tarpeen mukaan\nvalaa esitykseensä vakavuutta, voimaa, tulta ja pontevuutta, lämpöä,\nrunollisuutta ja reipasta leikillisyyttä, jopa ivan purevaa suolaa.\nSilloin saa sisällys oikean värityksen ja tekee lukijaan tarkoitetun\nvaikutuksen.\n\n\n\nEsityksen kieli.\n\n\nSuorastaan kielellisessä suhteessa on pääpaino ensinnäkin pantava\nsille, että esityksen kieli on virheetöntä. Mallina on pidettävä\nkirjakieltä, s.o. sitä kielen käyttötapaa, mikä on kirjallisuuteen\nvakaantunut ja siten parhaimmaksi tunnustettu.\n\nToiseksi tulee kielen olla puhdasta. Tätä silmällä pitäen tulee välttää:\n\n1. Tarpeetonta muukalaisuutta, s.o. vieraskielisten sanojen\nkäyttämistä silloin, kun oma kieli kykenee tarpomaan täysin vastaavia\nilmaisumuotoja. Esim. aptiitti (ruokahalu), putiikki (myymälä),\nintressi (harrastus, mielenkiinto), koomillinen (hullunkurinen).\nPahimpana muukalaisuutena suomenkielessä esiintyy ruotsinvoittoisuus\n(svetisismi). Mainittakoon vaan: hantuukki, nestuukki, prikka,\ntalrikki, vekki, räkninki, vinkkeli, kukkapuketti j.n.e. Meille\ntarjottiin päivällinen kolmella ruokalajilla, jonka päälle juotiin\nkahvia vehnäsen kanssa.\n\n2. Murteellisuutta (provinsialismia), s.o. kirjakielestä poikkeavia eri\npaikkakuntien sanoja, sanamuotoja ja puhetapoja, niin houkuttelevilta\nkuin ne saattavatkin tuntua. Vereksien ja sattuvien kansansanain\nkäyttämistä ei kuitenkaan tarvitse tyyten varoa, päinvastoin kirjakieli\nniistä saa runsaita lisävaroja. Mutta muistaa tulee että niitä on\nkäytettävä säästeliäästi, semmoisissa paikoissa että lukija lauseen\nsisällyksen johdolla ne täysin ymmärtää, vaikka sana onkin outo, ja\nettä niille annetaan kirjakielen sääntöjen mukainen muoto.\n\n3. Vanhentuneita sanamuotoja ja lausumatapoja (arkaismia). Esim.\ntainkaltainen (tällainen), neitsykäinen (neito). He etseit (etsivät).\nMahdamme alati muistaa (muistakaamme aina).\n\n4. Kieliväänteisiä uusia sanamuodostuksia (neologismia). Esim.\nmarjanpointa (marjanpoiminta), tulennos (takkatuli), sonnus\n(takinlieve), sise (sisuste), kismerä (kirpeä), höngätön (viimaton,\nvedosta vapaa).\n\nTätä paitsi tulee kielen olla selvää ja täsmällistä. Sen tulee\nilmaista ajatus helposti ymmärrettävästi, lyhyesti, ytimekkäästi ja\nkoruttomasti. Tätä saavuttaakseen sen tulee välttää liikoja sanoja\n(pleonasmia) ja saman ajatuksen tarpeetonta toistamista (tautologiaa).\nEsim. Hän nauttii kaikkein yleistä kunnioitusta. (Jompikumpi sana:\nkaikkein tai yleistä, riittää yksinään). Me nousemme säännöllisesti\nkello 5 joka aamu. Hän laukasi pyssynsä ja ampui. Siitä hän rikastui\nja tuli äveriääksi. Nuorukaisen kasvot kirkastuivat ja hänen muotonsa\nmuuttui iloiseksi. — Upeilevat korulauseet ja tyhjä sanahelinä,\nmikä usein pyrkii vaivaamaan alottelijaa, ovat ainoastaan ajatuksen\nköyhyyden merkkejä tai väärinkäsitetyn kauneuden tavoittelemista.\n\nMutta ei kyllin että kieli on virheetöntä, puhdasta, selvää ja\ntäsmällistä, kieleltä vaaditaan vielä sointuisuutta. Sointu on\nikäänkuin kielen sävel, ja sen suhteen on kirjoittajalla paljon\noppimista. Sen kehittynein muoto on runomittainen kieli, mutta\nsuorasanaiseltakin kieleltä vaaditaan jonkunlaista n.s. suorasanaisen\nkielen poljentoa (rytmiä); varsinkin lämpimissä, aiheeltaan\nrunollisissa esityksissä ovat soinnun vaatimukset huomioon otettavat.\nEsitystä, jossa tämä runollisen sisällyksen ohessa on hyvin onnistunut,\nsanommekin suorasanaiseksi runoksi.\n\nMitään suoranaisia neuvoja sointuvan suorasanaisen kielen\naikaansaamiseksi tuskin voitaneen antaa, se kuu riippuu pääasiallisesti\nkirjoittajan kieliaistista ja taidosta. Pahimpiin seikkoihin, jotka\nsynnyttävät yksitoikkoisuutta ja jäykkyyttä, voitaneen kuitenkin\nviitata. Semmoisia ovat:\n\n1. Pitkäveteinen, raskas lauserakenne monine välilauseineen.\nKuvaavimmat esimerkit tässä suhteessa tapaa oikeuksien pöytäkirjoissa,\njoiden pitkät, raskaat lauseet tekevät usein esityksen vaikeasti\ntajuttavaksikin. Mutta aivan lyhytkin lause voi olla jäykkä, riippuen\nsen rakenteesta. Esim. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin,\nateenalaiset, tehneet, en tiedä. (En tiedä minkä vaikutuksen syyttäjäni\novat tehneet teihin, ateenalaiset).\n\n2. Yksitoikkoinen poljento. Se saattaa syntyä ensiksikin käyttämällä\nsatunnaisesti suorasanaisessa kielessä runokielelle kuuluvaa mittaa\ntai loppusointua. Esim. Tässä tulee kaksi nuorta miestä pitkän matkan\ntakaa. Kaiken yötä teimme työtä ja meillä oli onni myötä. — Toiseksi\nasettamalla useampia samanluontoisia lauseenosia peräkkäin aivan samaan\njärjestykseen. Esim. Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki,\nlehtojen läpi ja kukkulan ympäri. (Se juosta vilisti ahojen poikki,\nhalmeiden halki, läpi lehtojen ja kukkulan ympäri).\n\n3. Samoin tai samanlaisten sanojen kertautuminen lähekkäin. Esim.\nHerkules tuli tienhaaraan, jossa häntä vastaan tuli kaksi jumalatarta.\nMolemmat jumalattaret koettivat häntä viehätellä itseään seuraamaan.\nHerkules viehättyi seuraamaan Siveyttä, mutta kieltäysi Himoa\nseuraamasta.\n\nJo edellä viittasimme kirjallisuuden viljelemisen suureen merkitykseen\nesityksen muodollisen puolen kehittäjänä. Yhtä suuri vaikutus on\nsillä kielen käyttämiseenkin nähden. On henkilöitä, joilla ei ole\ntarpeellista kieliopillista pohjaa, minkä perusteella voisivat käyttää\ntaatusti virheetöntä kieltä, mutta jotka kirjakieltä tarkkaamalla ovat\nomanneet aivan tyydyttävän kielitaidon. Siitä on esimerkkinä moni\nkansanmies, joka ei tunne ainoata kieliopin sääntöä, vaan järkevän ja\nhuomioivan kirjallisuuden viljelemisen kautta on saavuttanut suuremman\nvarmuuden kielen käytössä kuin moni kielensääntöjen pintapuolinen\ntuntija. Kirjallisuutta lukiessa on siis sisällyksen ohessa erittäin\ntarkattava kielellistä asua ja siitä ohjausta otettava.\n\n\n\nSomistuskeinoja.\n\n\nEsitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä\nkielen sointuisuutta voi lisätä muutamilla erikoisilla keinoilla.\nSanomme niitä somistuskeinoiksi eli kielikuviksi. Semmoisia ovat esim.\nseuraavat:\n\n1. Alkusointu (alliteratsiooni). joka syntyy siten että kaksi tahi\nuseampia samalla kerakkeella tai ääntiöllä alkavia sanoja asetetaan\nperäkkäin tahi lähekkäin.\n\nEsimerkkejä. »Oma maa Mansikka, muu maa mustikka.» »Soisin Suomeni\nhyväksi, maani marjan kasvavaksi.» Kevät herkesi, järvi purki jäänsä ja\nsinivuokko silmänsä avasi.\n\n2. Saman sanan toistaminen antaa sopivasti käytettynä esitykselle\npainokkuutta.\n\nEsimerkkejä. Paljon on tämä kansa kestänyt, se on kestänyt korpiemme\njäykän vastuksen, kestänyt hallan turmat, kestänyt sodan turmat ja\nnälkäkuoleman tuskat, vaan ei ole sortunut. — Siinä, missä äsken\nvallitsi ikuinen yö, helotti nyt päivän hopeaterä; missä äsken\nkaikkeuden usvat vyöryivät, siihen nyt maa muotoutui; missä äsken\nkuolema vallitsi, siinä nyt elon suoni voimakkaasti löi. Käy kanssani,\nmies, käy! Tule, lapseni, tule!\n\n3. Kiihtymiseksi eli yltymiseksi (klimax) sanotaan vaikutuksen\nasteettaista kartuttamista kohoamalla pienemmästä kuvasta suurempaan.\n\nEsimerkki. Se vasta ääntä! Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se\nkasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon.\n(Runeberg).\n\n4. Laimenemiseksi eli alenemiseksi (antiklimax) nimitetään vaikutuksen\nlisäämistä alenemalla asteettain suuremmasta pienempään.\n\nEsimerkki. Jumala siunatkoon kallista synnyinmaatamme, hän\nsiunatkoon hallitsijaamme ja hänen neuvonantajiansa, kaikkia virka-\nja palvelusmiehiä, opettajia ja kasvattajia, hän siunatkoon meitä\nitsekutakin!\n\n5. Vertauksellinen sanankäyttö on jonkun käsitteen kuvaannollinen eli\nvertauksellinen esitys.\n\nEsimerkkejä. Kultainen päivänkehrä, päivän hopeaterä (aurinko), silmäin\npohjaton meri (sielukkuus), elämän myrskyt (vastoinkäymiset), elon ilta\n(vanhuus), kalman kammio (hauta), idän irju (itäinen viima).\n\n6. Sananpartta käytetään jonkun ajatuksen lyhyenä, sattuvana\nilmaisijana ja varmentajana.\n\nEsimerkkejä. Kukapa meistä välittäisi: »ei sääsken ääni taivaaseen\nkuulu». — Hän on poissa, hän ei enää koskaan palaja keskuuteemme:\n»tulee mies merentakainen, ei tule turpehen alainen». — Naisten puoleen\nmeidän on tässä asiassa käännyttävä, sillä: »karjassa talon juuri,\nemännässä karjan juuri».\n\n7. Huudahdusta käytetään huomion kiinnittämiseksi johonkin erityiseen\nkohtaan.\n\nEsimerkki. Katsokaa: päivä helottaa! Kuulkaa: aalto vapaana soittaa\nkeväistä säveltään!\n\n8. Kysymyksellä tahdotaan kiinnittää huomio sisällykseen ja antaa sille\npainokkuutta.\n\nEsimerkki. »Kussa olit sinä silloin, kun minä maan perustin? Tiedätkö,\nken on sen kulmakivet laskenut? Kuka on sulkenut meren ovinensa?\nKuka sanonut aalloille: tähän asti ei etemmä? Tiedätkö ken on sateen\nisä? Ken on synnyttänyt kastepisaraiset? Kuka pitkäisen leimaukset\nlähettänyt?» (Job).\n\n9. Olennoimisella eli personoimisella halutaan antaa esitykselle\nelävyyttä, kuvaamalla eloton esine eläväksi olennoksi.\n\nEsimerkkejä. Mies makasi, vaate valvoi (nukkui koiranunta). — Miekka\nsiihen vastaeli: »miks en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa,\nviallista verta joisi?» (Kalevala).\n\n10. Äänen mukailua (onomatopoeesia) käytetään kuvaamaan alkuperäisiä\nluonnonääniä.\n\nEsimerkki. Sen käsissä nurkat vonkuu, hongat voihkaa, aallot pauhaten\nroiskuvat kallioita vasten, rannan kaislikko kimakasti viheltää ja\nvenhe jysähdellen lyö vanhan natisevan laiturin kylkeen.\n\n11. Nykyistä aikaa käyttämällä menneen ajan sijasta tapahtuma ikäänkuin\nsiirretään lähemmäksi ja tehdään siten taitavammaksi.\n\nEsimerkki. Korpraali kertoo: »Silloin hurraahuuto kaikuu. Keisari\ntulee, ratsastaen uljaalla, valkoisella oriilla. 'Starova rebjataa',\nhuutaa hän armeijalle.» (»Saimaan rannalla»).\n\n12. Sala-ivalla (ironia) lausutaan pilkka päinvastaisessa muodossa.\n\nEsimerkki. Renki kehuskelee kylällä: »Se meidän emäntä se vasta lujaa\nja huolellista työtä tekee: leivänkin leipoo tiiviin kuin tinakakun.»\n\nKielikuvat, kuten sanottu, ovat somistuskeinoja, mutta huomata\ntulee että niitä on käytettävä säästeliäästi ja ennen kaikkea\njohdonmukaisesti, s.o. samaa ajatuksen juoksua on pidettävä yllä\nloppuun asti. Muuten ne helposti viettelevät liiallisuuteen, jopa\nluonnottomien ja suorastaan hullunkuristen kuvien käyttämiseen,\njolloin ne somistamisen sijaan vaan rumentavat esitystä ja tekevät sen\nnaurettavaksi. Ken vähänkään huomaavasti tarkkaa vähemmän kehittyneiden\nhenkilöiden kirjoituksia, puheita ja esitelmiä, huomaa pian mitenkä\näärettömästi tässä suhteessa tehdään virheitä. Mainitkaamme esimerkkinä\nainoastaan seuraavat:\n\nKuoleman viikatemies niitti varhain tämän ihanan ruusun. (Ruusuja\npoimitaan tai katkaistaan, ei niitetä.) Uskonpuhdistuksen henki puhalsi\nkumoon kaikki luostarit niissä maissa, joissa se pääsi juurtumaan.\n(Henki pääsi juurtumaan). Mutta juuri niillä pauloilla, joita hän\nviritti muiden eteen, hän kaivoihin oman hautansa. (Pauloilla kaivetaan\nhautoja). Hän hiihti ladun, jolle koko myöhempi tutkimus perustuu.\n(Perustuu ladulle).\n\n\n\nLopputoivomus.\n\n\nEdellisessä olemme selvitelleet sisällökkään ja sujuvan kirjallisen\nesityksen pääehdot. Tähän tulee vielä lisätä että nämä vaatimukset\neivät koske ainoastaan kirjallisia tehtävää, vaan myös kaikkia\nsuullisia esityksiä. Eikähän esim. vapaasti esitetty puhe olekaan\nuseasti muuta kuin muistiin luettu kirjallinen esitys. Samoin\ntulee lyhyen, satunnaisen lausunnon jossakin keskustelussa täyttää\nsisällyksen ja muodon vaatimuksia.\n\nVaatimuksia ja huomioon otettavia puolia on, niinkuin olemme nähneet,\nvarsin runsaasti, ja niitä on koetettava täyttää. On pyrittävä\ntäydellisyyteen niin suhteessa kuin toisessa.\n\nMutta vaatimukset eivät saa meitä pelättää. Niiden kaikkien\nsilmälläpito yhtä aikaa tuntuu kyllä aluksi hankalalta. Mutta vain\naluksi. Huomiokykymme vähitellen tarkistuu, kunnes ohjeet painuvat\nveriin, kasvavat luontoon. Jokainen huolella suoritetta yritys,\nvaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel.\nEdistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme,\nkunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.\n\n\n\n"]