Tuli ja leimaus

TULI JA LEIMAUS

Novelleja

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1935.

SISÄLTÖ:

I.

1. Iso-Aatin juhlapäivä

2. Kuuden markan porsaanpaisti

3. Sun-Maid — pieni rusinatyttö

4. Puoli kipollista mahlaa

5. Vanhan kanan uni

6. Tuli ja leimaus

7. Viimeinen kanto

II.

8. Helluntaiyön heräämys

9. Kadonnut postimerkkilähetys

10. Nuori munkki

11. Paratiisilintu

12. Pehtoori palaa kyydistä

13. Pieni korjaus

14. Suudelma

III.

15. Hevosella harjoituksiin

16. Pistokoe

17. Toiseksi paras koira

18. Tuomion tutkaimilla

19. Varastovitamiinia

20. Äkkilähtö

I

ISO-AATIN JUHLAPÄIVÄ

Raisu hevonen pyyhälsi järven jäätä täyttä laukkaa. Mies seisoi reessä ja lauloi. Sävelkorkeuden tapaamisen laita oli niin ja näin, mutta ääni oli kova ja sanat selvät sekä kansanomaiset: Voi minua poikaraukkaa. Paikkakuntalaisen näkökulmasta katsoen ei laulun sisältö soveltunut laulajan ulkoisolemukseen. Kysymyksessä oli Iso-Aati, hurjapäinen tappelija, yli satakiloinen miehen roikale.

Aati vietti 50-vuotisjuhliaan keväisenä Marianpäivänä. Tarkoitusta varten hän oli hankkinut kahden litran kanisterin vironviljaa, kourallisen sikaareja ja pussillisen sekahedelmiä. Tämä ei suinkaan ollut paljon, eipä liian vähäkään ottaen huomioon, että Aati vietti merkkipäiviään ypöyksinään: Ikäänkuin taivaan lintu... ei yhtään ystävää —, kuten laulussa aivan sattuvasti sanottiin.

Ei ollut väliäkään! Aati ohjasti höyryävää hevostaan suoraan metsäistä kalliorantaa kohti. Keväinen jää oli kannattavaa, saattoi oikaista mistä ja minne vain. Hän kertaili laulun säkeitä, huojahteli, kiljahteli tuttuun tahtiin. Hevonen, entinen kilpajuoksija, oli voimakkaan talviruokinnan jälkeen hyvässä kunnossa ja kiihtyi keveällä raiteella itsestäänkin hurjaan menoon.

He joutuivat selän ylitse asumattomalle kalliorannalle. Tämä ei ollut mikään erikoinen määränpää. No miksikä ei, jos siksi otti. Aati naurahti hypähtäessään jäälle, sivusi heinätukon reestään, taivutteli sen sukaharjaksi ja pyyhiskeli huolellisesti vaahtoutuneen hevosensa päästä jalkoihin. Se vavahteli vielä, mutta tottui pian tuttuun käsittelyyn, ojenteli jalkojaan ja kaulavarttaan; alahuuli lerpahteli mielihyvästä. Pyyhiskelyistä selviydyttyään sovitteli Aati karvaloimen hevosen selkään ja nakkasi sylyyksen heiniä eteen. Vällyt hän varasi itselleen asettautuessaan makuulle rantapälvelle kallion alla. Siinä olikin sopiva tuulilta suojaisa paikka, aurinko lämmitti, metsä humisi ylhäällä puiden latvoissa. Hän sytytti sikaarin, hevonen pureskeli jo heiniään.

Tänään oli myös äitivainajan nimipäivä, siis kaksin-, kolminkertainen juhlapäivä. Olipa somaa, miten ne kaikki niin kasautuivat päällekkäin. Aati pöläytti ensimmäiset savut ja mietiskeli. Oikeastaan ei tässä mitään ihmettä ollut, niinkuin ei missään, jos tarkemmin järkeili. Yhden kerranko piikaisen ihmisen nimi on Maria. Juhannuksen ja Marianpäivän välinen aika taas on aina yhdeksän kuukautta, tai kolme kuukautta riippuen siitä, miten päin milloinkin lähdettiin, jokatapauksessa se on juuri sama aika, mikä lasketaan kuluvaksi jokaisen naiseläväisen, myös heiveröisen piikapoloisen kuorman kuljetukseen elämän vastahakoisella tukkitiellä. Ja kerran täällä ihminen täyttää 50 vuotta, huonompikin mies, jos tarpeeksi jaksaa sisutella. Mutta kerran vain, ole miten jalo sankari tahansa!

Hän kaivoi vyönsä alta peltikanisterin, joka viime yön kuluessa oli keventynyt ja hölkähteli kuuluvasti, saman tien hän vetäisi sekahedelmäpaketin pomppatakkinsa ulkotaskusta. Arkioloissa ei Aatilla ollut erikoisempaa himoa väkeviin, vielä vähemmin tällaisiin lasten ja akkaväen imelämakeisiin, mutta kun nyt kerran oli kolminkertainen perhejuhla, ennen kokematon, vasta tulematon, niin pitihän sitä jollakin tavoin kunnioittaa. Samasta syystä hän oli ostanut hevoselleenkin kolme leipää ja viisi kappaa kauroja. Leivät oli jo syöty, kaurat vielä pääpussissa. Hän olisi heti paikalla saattanut nostaa kaurapussin päähän. No kerkiää tuon vielä. Kelpaa hevosen syödä hyviä heiniäkin.

Hän katseli silmät rakosellaan, miten hevonen nirsuilematta haukkasi hilpeitä valkoapilan kukkalatvoja. Tuollaisia hän aina osti, hyvätekoisia, apilansekaisia, maksoi vaikka messinkiä. Hevonen oli miehen apu ja ystävä. Synti olisi syöttää sillä mitä tahansa roskaa. Mutta noin kirkkaita kissankäpäliä ja kesäheinän kukkia olisi mieskin pureskellut, yhtä mieluisasti kuin näitä merentakaisia sekahedelmiä, joissa tuntui olevan poroa ja santaa, hitto ties mitä moskaa. Hän ruiskautti suustaan kauas hangelle luusydämet ja muut karikkeet, puhalsi kuin pyssyn piipusta.

Mutta sikaari, tämä se oli poikaa! Siinä ei ollut luita eikä santaa, tuollainen kaunis turkkivyö vain pullevanpuoleisen vatsan päällä. Hän imi vahvoja savuja ja puhalteli ylöspäin eteneviä hallavia renkaita. Ajatukset, monenmoiset mietteet pujahtelivat niiden lävitse.

Mitähän tuumiskeli piskuinen piikaparka Alitalon pakarissa viisikymmentä vuotta sitten? Mahdettiinko kätilön apua edes toimittaa? Vielä ja mitä, siihen aikaan paremmillekaan synnyttäjille. Pehtoorin velvollisuus se olisi ollut, pyhäinen velvollisuus, mutta mitäpä välitti tämä komeahenkinen vaari yhdestä piikaisesta yhdeksän kuukauden jälkeen. Semmoinen mies, joka ei tunne, eikä tunnusta edes omaa poikaansa kymmenen vuoden jälkeen! Olisit nyt tässä, noissa kourissani, voi yhden kerran! Kysyisinpä, tunnetko vieläkään, tunnetko poikaasi, isävaari!

Aati nousi istumaan vällyilleen ja puristeli vahvoja rystysiään. Mutta pian hän muisti, että komeahenkinen isävaari jo kolmekymmentä vuotta oli maannut kuoppasilmäisenä kirkkomaassa multapenkin alla. Ja äitikin yli neljäkymmentä, se Alitalon pikkarainen piikapahainen. Pyykkilaiturilta järveen oli lipsahtanut, sinne jäi ja jäätyi, koska ei löytynyt sitä ihmistä, joka airon tai teljolaudan olisi perässä nakannut. Kun ei löytynyt, niin ei löytynyt, jos näitä kaikkia rupesi muistelemaan, tuli heikkopäiseksi, akkamaiseksi aivan. Aati ryyppäsi hyvän kulauksen, karkoitti hempeileviä ajatuksiaan ja karkasi luontoaan. Se ei ollut tällä hetkellä niinkään helppoa, lähtivät tosin, kun lähetti, mutta keveästi palasivat jälleen takaisin. Jos tuntemansa rehellisesti itselleen tunnusti, niin äitiä oli ikävä, aikuisen miehen.

Hän kierähti selälleen vällyillään ja siirotteli silmillään suoraan aurinkoon päin. Valo liekehti somasti silmäluomien alla, sisiliskot ja häntäniekat sammakot soutelivat siellä kuin voisulassa. Niiden joukossa kierteli jo huulilta pullahtanut savukierukkakin kuin kuuden metrin mittainen jättiläiskäärme, jonka Aati oli kerran kaupungin sirkuksessa nähnyt. Voi yhden kerran sitäkin markkinamatkaa ja monia muita. Kerran paluumatkalla poikettiin ruotsalaisten kuulijaisiin, kuokkuriksi vain. Silloin sai loimeensa ukko kuin ukko, lystien lopuksi vielä tämäkin ukko avorailoa pintaan niin pitkälle kuin mahanahkaa riitti.

Millähän tavalla siitä osauduttiin tohtorin asuinpaikoille aamupuolella? Virkamies makaa, makuun aika lienee vielä ollutkin, herroissa liiatenkin. Onko hengenhätä, kun yöllä tänne ajetaan? Hengenhätä! Mitä joutavia! Meinaan vain, että jos tohtorin passaisi pistää tässä aamutuimaan muutamia tikkejä, koska ei muitakaan hantvärkkärejä näy lähitienoilla. Herra ei tahdo ymmärtää, tai eikö usko. Autetaan häntä vähän. Vedetään ryysyjä syrjään vähin äänin ja näytetään. On täällä repeämää hyvänkin säikeen varalta, niin että passaa käydä töihin vain, koska kuuluu olevan ammattimies sen asian päälle.

Jo oivaltaa ruotsalaisten tohtori, kalpenee hiukan ja ryyppää vettä. Yhtä ja toista lienee tohtori nähnyt, mutta varmaankaan ei ennen juuri tämän tapaista. Hyvin se kävi laatuun, mikäpä siinä. Tohtori pistelee tikkejään ja potilas vetelee hänen tarjoamaansa sikaaria. Ei mikään muu harmita, paitsi se ainainen säikeen katkaiseminen. Olisi pistänyt rohkeasti, kun kerran solmun sai pitämään, nopeammin sillä tavoin olisi päässyt loppuun. Mutta mikäpä herrain konstit tietää. Meneppä neuvomaan, niin jättää kesken koko urakan. Heveli herra tämä kuitenkin oli, kun sikaarinkin antoi.

Aati ryyppää jälleen tuikun, kallistaa syvälle kanisteria, koska muuten ei tarpeeksi heru. Se on lopun merkkiä, olkoon vain. Hän kallistuu jälleen vällyilleen. Silmä sirisee viivana ja taivaallinen tulikerä juoksuttaa esiin viliseviä virtojaan vuosien ja kymmenien vuosien varrelta. Joudutaan jo lopulta joukkometeleihin ja kapinanaikoihin, hei, hulinata! No, aika aikaa kutakin, niinkuin sitäkin. Mutta ei Aati kauan aikaa viitsi sitä menoa katsella, ei alkua eikä loppua, eikä keskipaikkaakaan. Se on tuo ihminen koko villitty luontokappale, milloin siksi rupeaa. Valmis susi kerta kaikkiaan, ei muuta puutu, kuin että heittäytyisi neljällä jalalla kävelemään ja kasvattaisi alas päin riippuvan hännän.

Hän työntelee ikäviä viikkoja menemään ja selviääkin siitä vihdoin valoisampiin päiviin. Mutta niitä ei pitkälle riitä. Sellaista on ihmispoloisen elämänjuoksu, Iso-Aatin liiatenkin. Valoisampia pälvipäitä on hänen melskeisen elämänjuoksunsa varrella turhan vähän. Milloin päivä hiukankin on pilkahtanut, niin eikös heti kohta jokin musta jynkäle ole eteen painumassa varhaisimmista penikkavuosista alkaen.

Hevonen pureskelee kaurojaan, jotka hän äsken avopussina oli nostanut hangelle. Aati ei ole halunnut asettaa pussin viilekkeitä hevosen korvan taakse turhan vuoksi painamaan, sen vuoksi pärskeet mustana kaarena tippuilevat hangelle. Tippukoot! Vapaus eläköön, niin hevosen kuin miehen ja kaurojenkin! Aati antaa vapaasti huhkia nyt jälleen niiden inisevien ajatushyttystenkin, joita koko juhlapäivänsä on ulommaksi räpsinyt. Hyppikööt, iniskööt! Vapaus eläköön, hyttysilläkin!

Hänet, äiditön isätön poika on tuomittu lapsenruokkoa maksamaan entiselle emännöitsijälleen Haaviston Santralle. Aati ei tunne itseään vikapääksi eikä näe tähän tuomion langetukseen mitään muutakaan järjellistä syytä. Tosin hän on asunut tämän hurnakan kanssa samassa töllissä puolisen vuotta, mutta oliko tuo sellainen rikkomus, jonka perusteella muuten viaton mies voidaan tuomita kymmenien tuhansien ruokkomaksuihin, pakkotyölaitoksiin, jos mihin helvettiin. Onko ihminen joku unissakävijä, sokea rotta, joka ei tiedä, milloin mistäkin syöttipalasta haukkaa? Niinkuin niitä ei olisi kiertänyt senkin pyydyksen ympärillä viisin kuusin, niitäkin, jotka roikkasivat, luihuja, jotka luikkivat. Mutta syylliseksi tuomitaan se, joka hoivailee yksin kaikkien puolesta. Tällaistako on maailmassa laki ja oikeus?

Aati ryyppää ja muistelee jo ennen kymmeniin kertoihin vatvottuja käräjöinnin yksityiskohtia. Tuomari istuu, viskaali seisoo, siinä vielä todistajat, palturinpuhujat, ja lautamiehet, laiskat pässit. Jokainen seivästää tappisilmin kuin suurta rosvoa tahi varasta. Todistajaämmäin ääni kinisee: On tämä Santran kanssa pitänyt seuraa. Yksi ämmä on nähnyt yhtä, toinen toista niljaskaisilla sammakon silmillään. Sitten viskaali taas: Jo se seikka, että tällainen mies asuu samassa torpassa naisen kanssa puoli vuotta, on minun mielestäni kylliksi todistava asianhaara. Tällainen mies... minun mielestäni... Voi, yhden kerran minunkin mielestäni!

Aati nousee, puraisee uuden sikaarin päästä lähes tuuman verran, siristelee silmiään ja koettaa tyynnyttää kuohahtelevaa mieltään onnistumatta siinä. Auringon virta on mustaa kuin terva. Siinä räpistelee rumasilmäisiä rupisammakon poikia.

Ei päästetä miestä itseänsä puhdistusvalalle. Nauretaan, kun esittääkin mokomaa: äpäräpoika, tappelija, linnan mies. Hän hypähtää jaloilleen ja moniaita kertoja tasakäpälää vällyiltään hankeen ja takaisin vällyille. Se rauhoittaa jonkin verran, mutta lopullisesti vasta se vanha tuttu laulu, jonka sanat Aati osaa ulkoa. Voi minua poikaraukkaa... Ikäänkuin taivaanlintu... Juuri niin, liian varhainen muuttolintu hankien keskellä.

Hän polttelee viimeistä sikaariaan ja pohtii rauhallisesti yhä samaa asiaa. Mitähän pahaa minä olen tehnyt taivasta vastaan, että minut väkipakolla tahdotaan sulkea pakkotyölaitokseen? Mitä vääryyttä tuo Pokukaan, että pannaan jättämään vilpoisat kesäiset laitumensa ja vetämään talonjussin raskasta lapiorullaäestä laiskan ruunajuntikan kanssa pitkät helteiset päivät. Olisikohan tämä seuraus isäin pahoista teoista, Alitalon pehtoorin, sen hirvaksen? Siitä hyvästäkö, että äiti yksinään on saanut kantaa kaikki kivut ja häpeät, pojan täytyy pakkotyölaitoksessa ruumiin kärsimyksellä maksaa toisten nauttimat huvituksen hedelmät? Tämäkö on taivaallinen laki ja oikeus?

Aati kyselee ääneen näitä, mutta kukaan ei vastaa, tuuli vain humisee ylhäällä puiden latvoissa. Se on laki. Se on oikeus ja kohtuus. Onko Iso-Aati jo täydessä hutikassa, hassuksi tulossa lopullisesti, kerta kaikkiaan.

Hän sytyttää uudelleen sikaarinsa, joka on päässyt sammumaan ja koettaa oikein järkevästi päivää vasten tarkastella, onko hän vikapää pakkotyöhön Lehtolan Santran lapsen ruokon takia. Ei sen asian vuoksi, siitä Aati on valmis kallistamaan päänsä pölkylle. Mutta jospa muista rötöksistä on tehty merkintöjä elämän teepettiin? Mitä muuta tuota saattaisi näinkin sävyisällä souvarilla olla?

Etteikö olisi? Niitä hyppii ja juoksee savurenkaitten lävitse, ylitsekin jo. Etsimälläkään hän ei löydä sitä katkismuksen käskyä, jota syntisen elämänsä taipaleella ei olisi ehtinyt rikkomaan. Kuudennen käskyn palstallakin on rumia läikkäpäitä, vaikkakaan ei Santran kanssa. Kuinka olisi, koska hän ei ole sopeutunut siinä mielessä tähän narttuun. Näin on asia, totta on, vaikka henki vietäisiin. Mutta mikä paholainen pani pesiytymään talven ajaksi samoihin pirtin lämpimiin? Mikäpä muu kuin kova onni, joka kirottua ihmistä kiertää.

Yhä Aati miettii ja etsii edes pientä vastapainoa syntisen elämänsä edesottamuksille, niin turhaa työtä kuin se näyttää olevankin. Hän laskee hiljalleen vuosi vuodelta silmäripsiensä lävitse siivilöiden elämän sameaa velliä, mutta mitään näkyvää ei jää maksupuolelle.

Äläpä huoli! Jotakin jää. Se on pieni linnunpoikanen, rääpiskä, jonka Aati pelastaa kärrynpyörän alta suureen kouraansa, puhelee sille, puhaltelee sen lämpimäksi ja virkeäksi. Sillä ei tosin montakaan veroäyriä makseta, olihan merkkinä kuitenkin. Hän siivilöitsee edelleen. Puoli kuutiota halkoja Helinin muorille. Tämäkin hyväteko sulaa vähiin, jälelle ei jää kuin tuomapalkkio, tuskin sitäkään, sillä asiasta ei tullut puhuttua Lehtisen Martille, halkojen omistajalle halkaistua sanaa.

Mitä nyt? Pikkuinen tyttö iltapimeällä tuiskuisella metsätiellä rääpistymässä. Aati siristää silmänsä hyvin pienelleen ja katsoo kauan joutavaa näkyä. Nyt tyttö istuu tukkikuorman tyvellä keveänä kuin valkoinen perhonen kellokukkasen tertussa. Hän katselee henkeään pidättäen. Se ei häviä, vaan istuu, kirkastuu yhä. Hän näkee jo tytön kasvotkin, tukan, mesiheleät silmät. Outo väristys lyö yksinäisen miehen lävitse. Siinä nyt vihdoin on ilmielävänä se tyttö, jota Aati on vuosikymmeniä etsinyt, milloinkaan löytämättä. Hän on Alitalon pikkuinen piika Maria, joka upposi pyykkiavantoon, koska oli niin väsynyt eikä kukaan heittänyt kannatuspuuksi edes airoa tai laudanpalaa.

Harhanäky se vain oli. Tämä selvenee Aatille piankin. Mutta vaikka selveneekin, ei katoa hänen silmistänsä enää ne tytön kasvot, jonka nimipäiviä tässä on määrä viettää. Katsoopa hän minne tahansa: hevosen silmiin, katajapensaaseen, päin aurinkoon, joka paikassa somat mesiheleät silmät hänen vastaansa pälyää.

Nyt tyttö tanssii jo jäällä. Ei mitään harhanäkyjä, selvä kuin päivä ja päivällä vielä nähtykin. Aati nousee seisomaan silmää väräyttämättä. Tyttö etenee Kiihtelyksen salmeen päin, vilauttaa kädellään kerran pari, sinne niemen taakse katoaa.

Kukaan ei ole maksanut vielä Alitalon pienelle piialle lapsenruokkoa eikä kipurahoja, ei edes airoa ole alle heitetty, että veden päällä pysyisi. Aati maksaa, maksaa tottavie kymmenen kertaa mieluummin kuin ventovieraalle Lehtolan Santralle, toisten puolesta. Hän kävelee hevosensa ympäri ja todistelee sille moneen kertaan, ettei hän ole päissään, tiedustelee neuvoakin ainoalta ystävältään: Eikö näin ole tehtävä, eikö se heidän molempien tulevaisuuden kannalta katsoen ole selvä ja reilu peli, satakertaisesti parempaa kuin pakkotyö. Hevonen nyökäyttelee päätään ja Aati katsoo sen myöntymisen merkiksi.

Kuitenkin hän istahtaa vielä vällyilleen, kallistaa kanisteria, jossa on tilkkanen pohjalla. Kiilapäinen pieni pilvi ajautuu aurinkoa kohden kuperalla taivaan selällä. Aati jää tuijottaen seurailemaan, osautuuko tuo maaliin, vai ajautuuko ohitse. Odotellessaan hän ehtii ajatella muutakin, hyvinkin jännittävää ja arvuutella somasti. Pieni pilvi lähenee. Kohti ajaa. Ei aja. Ajaapas! Ajoi kiertämättä, terävä kiilakärki suoraan auringon kiekkoon.

Aati hypähtää ja hihkaisee. Ellei hevonen olisi niin tottunut häneen, niin varmaan ryöpsähtäisi karkuun. Ei liikahda, katselee ja ihmettelee vain, tai ehkä silläkään ei ole halua lopuksi iäkseen Lehtolan Santran hyväksi lapiorullaäkeen eteen.

Aati juoksee rannalle ja kiskoo irti suuria kiviä, viisikymmenkiloisia, satakiloisia. Reen pohjalaudat rusahtelevat; Niitä lienee kuormassa jo liikaakin, mutta onpa nyt hyvä keli ja ylämaita ei taipaleella alkuunkaan. Hän köyttelee taitavasti kuormansa, eihän tukkimiehellä ole köysistä puutetta, parin sylen mittainen pätkä jää vapaaksi vastaisia tarpeita varten.

Nyt hän on jo hevosensa pääpuolessa, korjailee valjaita, haroo sormillaan hevosen harjaa ja puhelee sille kuin veljelleen: Vai pakkotöihin ne meitä! Ei sitten merkkiäkään, orjan merkkiä poikamiehiin! Mun ainoa veljeni elämässä ja kuolemassa! Me lähdemme etsimään uusia palstatiloja! Eläköön vapaus!

Hän sitoo irtoimena olevalla köydenpätkällä jalkansa rekeen ja ohjastaa päättävästi puoliavointa Kiihtelyksen salmea kohti. Hevonen laukkaa ja mies laulaa, koko matkan sitä ainoaa laulua, jonka sanat hän osaa.

Salmelan vaari tarkastelee haukirysälleen paikkaa, kuuntelee kotvan aikaa poika raukkaa, tuntee helposti miehen. Iso-Aati! kukaan muu koko seutukunnalla ei hoilaa noin jumalattomalla äänellä.

Pian lakkaa, vaikka ei vaari tiedä vaikenemisen todellista syytä, koska hänellä on puuhaa rysäavantonsa sytemisessä.

Mutta seuraavana päivänä Iso-Aatista puhutaan monessa talossa, radiossa ja kymmenissä sanomalehdissäkin mainitaan, koska tapaus oli erikoinen. Hautaustoimitukset sen sijaan ovat hiljaiset, sielukellot vaiteliaat, puheet lyhyet ja surunvoittoiset. Kukaan ei ole pystyttäny Iso-Aatin haudalle patsasta, kahta puupalikkaa ei ole lyöty ristiin.

Isätön ja äiditön poika eikä yhtään ystävää.

KUUDEN MARKAN PORSAANPAISTI

Vanhahko lasisilmäinen herra kuudennessa kerroksessa oli antanut hänelle viisi markan rahaa, sanallakaan soimaamatta. Tällaista ihmistä ei Risto luullut maailmassa enää olevankaan, Helsingin kaupungissa ei kuitenkaan.

Hän ei ajanut hissillä, koska siinä liikkui herrasväkeä, kaidepuuta alaspäin aina jaksoi liukua, nälkäisenäkin. Hän livahti ulko-ovesta, ennenkuin hissi kerkisi pysähtyä. Nälkä riipaisi ilkeästi tyhjää vatsanpohjaa, mutta markat helähtivät iloisesti taskussa. Nytpä hän söisikin kelpo aterian, koska kahteen päivään ei ollut maistanut kuin markan annoksen kauraryynipuuroa.

Hän käveli katukäytävää alaspäin. Tuttu kuppila oli kolmannen korttelin kellarikerroksessa. Asiakkaita istuskeli neljässä pöydässä ja tiskin takana kökötteli se lihava hattaratukkainen, joka aina oli hyvääkin emäntää ollakseen. Eikös vain hänen pienissä porsaansilmissään ollut nytkin entinen vaaniva ilme: Ei kai sinulla ole tarpeeksi rahaa! Pulita lantit tiskille, ennen kuin viitsin pyytääkään mitään sisältä!

Risto oli aikonut ottaa annoksen lihakeittoa ja vatkatun puolukkapuuron, mutta kun hän sivusi taulua silmillään ja laskeskeli hintoja, pysähtyi hänen katseensa pitkään sanaan, jonka perässä oli suuri rasvainen piste: Porsaanpaisti 6:— ja sitten oli se rasvatäplä, niinkuin porsas itse olisi kielellänsä läträissyt.

Porsaanpaisti! Miten ärsyttävä sana! Eikä se ollut edes oikein kirjoitettukaan. Ei suinkaan porsas tullut tänne kuuden markan paistiaan syömään, vaikka tämä olikin joksikin porsasmainen paikka. Ja miksi porsaanpaistin piti maksaa juuri kuusi markkaa? Eikö viisi olisi yhtä hyvin riittänyt mokomasta ihraisesta palasta.

Ehkä se maksoi kuusi markkaa sen vuoksi, kun hänellä oli taskussaan vain viisi markkaa, köyhänapua. Miksi hän oli tullutkaan tähän saastaiseen kuppilaan ja miksi ei saanut silmiään irti rasvapilkkuisesta ärsyttävästä porsaanpaistista, joka kaiken lisäksi oli liian kalliskin. Hattarapää naurahti ärsyttävästi. Kiusallakaan Risto ei tilannut vielä mitään, katseli vain rävähtämättömin silmin vasten naamaa, kääntyi sitten selin. Pidä porsaspaistisi! Hän olisi voinut sanoa sen tällä hetkellä hattarapäälle vasten naamaa.

Oviseinän raha-automaatti kiinnitti hänen huomionsa. Hän oli joskus kokeillut siinä, voittanut markan, hävinnyt kaksi. Sekin pyydys oli tänään niin ärsyttävän näköinen. Kiiltävät markat makasivat korkeina pinoina toinen toisensa päällä. Vain pinon alla pidätteli pieni rautatikku. Lipsauta pois ja vedä markat taskuusi! Eikö huoneesta löytynyt sitä onnenpoikaa, joka näppäisi salvan ja tipahuttaisi ne alas?

Jospa yrittäisi taas kerran, pudottaisi sen markan, mitä porsaanpaistista puuttuu. Markat hehkuivat jo. Hän ei voinut eikä tahtonut enää vastustaa kiusausta, vaan päätti koettaa onneaan, pudottaa ainakin sen puuttuvan markan ja syödä sitten porsaanpaistin, hattarapään kiusalla, vaikka ilman leipää. Hän kuvitteli jo, miten sanoisikin, kun palaisi uudelleen tiskin ääreen: Porr... saanpaisti! Tuo, jossa on rasvainen täplä! Näettekö sitä noin pienillä silmillä!

Hän käveli kädet housuntaskuissa automaatin luo ja päätti pelata järkevästi, hätäilemättä. Kun kuudes markka tipahtaa, niin heti lähtee pois. Ei hän ansaitsemaan ole tullut, mokomilla pyydyksillä. Hän tulee ja menee, elehtii kaiken aikaa, niinkuin muina miehinään. Silloin sieltä markka tipahtaa, jos tipahtaa.

Hän otti taskustaan ensimmäisen markan, pudotti syöttöreiästä ja kopahutti rystysellään nappiin. Ripinää ja rapinaa, niinkuin joku varpaisillaan pomppien olisi juossut sinne ja tänne. Se pysähtyi, lupsahti. Ja markkapino liikahti. Kuinka monta tulleneekaan! Jo tippui, jo, jo... yksi... kaksi... Kaksi vain.

Siinä se nyt oli porsaanpaisti ilman leipää. Mutta eihän rasvaista porsaanpaistia voinut syödä ilman leipää. Ja hattarapääkin luulisi tuolla, että hän oli yhden markan vaivainen. Eikä hän oikeastaan ollut kerinnyt edes kunnolla näppäisemään. Jos rystynen olisi hiukan kovempaa sattunut nappiin, niin olisi tullut kolme, neljä, tiedä vaikka viisi... Jospa tulisikin viisi, pari kolme kertaa. Sitten kun menisi tiskin ääreen ja täräyttelisi: Porr... saanpaisti! Riisikryynipyyro! Kahvi kahdenlaisen leivän kanssa! Kantakaa pöytään, jahka olen syönyt! Jestas, miten hattarapäätä harmittaisi.

Mutta ei auttaisi mikään, täytyisi tuoda vain, kun etukäteen löisi markat pöytään.

Hän oli pudottanut jo rahan ja näppäsi nappiin oikein tukevasti. Hätäistä ripinää ja rapinaa. Markka kuului hyppelevän kuin eksyksissä. Ei osannut oikeasta reiästä, häipyi sinne ja tukehtui kokonaan. No, ei se aina satu. Nyt juuri hän vasta oli omillaan. Seuraavalla kerralla varmasti putoaa kolme tahi neljä.

Hän syötti kolmannen kerran, hieman vavahtelevin sormin. Ei pudonnut, ei yhtään, ihmeellinen paikka. Mutta ei kai hän voinut tähänkään jättää, menettää näin ainoita markkojaan, joita ilmankin oli liian vähän. Hän syötti uudelleen, syötti, näppäsi, odotti... syötti, näppäsi, odotti...

Voi surkeuden kauhistus. Hänellä ei ollut enää markkaa, ei pelimarkkaa, ei puuromarkkaa, ei pennin pyöreätä, vaikka taskunsa olisi viiteen kertaan nurin kääntänyt.

— Koetappa, onko toisessakaan taskussasi mitään!

Suuri punakka mies nauraa röhähti läheisessä pöydässä ja pisteli maukasta porsaanpaistia rasvaa tirsuvin suupielin. Hattarapää tiskin takana nauroi, tukka tärisi, lihavat rintapäät hyllyivät. Joku muukin nauroi, minne ikinä hän katsoikin, niin kaikkialla naurettiin ilkkuen, vasten naamaa. Hänen rahansa menivät kaikki, hänellä oli kaksipäiväinen nälkä ja hänelle naurettiin. Ellei hän olisi paennut, niin hän olisi purskahtanut itkuun. Hän syöksähti ulos, kompastui liukkaissa portaissa ja löi polvensa kipeästi kiveen.

Hän selviytyi siitä jaloilleen kuitenkin, ennen kuin poliisi ehti kadun kulmasta ja ennenkuin ihmisiäkään kovin paljon kerkisi paikalle. Juoksujalkaa hän kiiruhti eteenpäin ilman päämäärää. Vasta useampien kortteleiden ympäri mutkiteltuaan hän rohkeni pysähtyä hengähtelemään. Väsytti ja oli hirmuinen nälkä. Tuntui kuin vatsa olisi ollut tyhjä peltitölkki, jonka pohjalla oli nupinauloja ja jota hiljalleen kierrettiin ylöspäin.

Hän pysähtyi ruokatavarakauppojen ikkunoiden alla. Niissä oli herkullisia kinkkuja, munia ja makkaroita. Erään leipäkaupan ikkunassa oli meheviä pullakorppuja, joiden alla suksillaan saksitteli pieni poika, joka yksinomaan sanoi syöneensä näitä korppuja. Sen näköinenkin hän oli, aikamoinen pallukka.

Risto muisteli aikaa vuosi taaksepäin. Silloin hänellä vielä oli koti, äiti ja isä elossa. Juuri tuollainen vesseli hän itse silloin oli. Isä vuoleskeli laskiaiseksi kelkan ja äiti keitti hernerokkaa. Kokonainen porsaansorkka nostettiin jokaisen kuppiin. Mantelisokerilla päällystetty laskiaispulla täytti koko lautasen, kun kuuma maito oli pullan päälle kaadettu. Hän lähti hiljalleen kävelemään, muisteli ja söi.

Kuinka kauas hän oli jo joutunutkaan? Katuvalot olivat jo himmentyneet, ruokakauppojen näyteikkunat häipyneet olemattomiin. Maassa hän näki leveitä alassuin käännettyjä veneitä, alempana oli mahtavia lumikinoksia ja niiden takana harmahtava merenselkä. Hän ei voinut käsittää, miten ja millä ajalla hän tänne, satamaseudun lumenkaatopaikoille saakka oli kulkenut.

Peräytymällä olisi päässyt takaisin, mutta pääsi suoraankin mennen. Pelastusarmeijan yöpaikka oli tuolla laitakaupungilla lahden takana. Ja suoraan mennen ei tarvinnut katsella punertavia siankinkkuja eikä rasvaisia makkaravyyhtejä lihakauppojen ikkunoissa. Eri värisinä säihkyvät mainosvalot vilkuttelivat lahden takaa kuin kiirehtien: Joudu jo! Olikin jouduttava, ennen kuin köyhäin yömajassa ehtivät sulkea ovensa. Silloin jäisi kokonaan suden tupaan.

Hän lähti tarpomaan jäätä. Kymmenessä minuutissa hän varmaankin matkan olisi kävellyt, ellei olisi ollut niin riipova nälkä. Lisäksi oli yltynyt tuulemaan. Hän kietoi lyhyen nuttunsa tiukemmin ympärilleen ja puski eteenpäin askeleitaan lukien, yhdestä sataan, sadasta toiseen, ehkä kahteenkymmeneen sataan saakka.

Hän ei ollut aivan varma, oliko päättynyt sata seitsemäs vaiko kahdeksas, sillä satoja merkitsevät sormet olivat nuttua korjatessa lipsahtaneet auki. Sama tuo, olipa kumpi tahansa.

Enempää hän ei ehtinyt sitä asiaa ajatella, sillä jalka tuntui liukastuvan. Hän kaatui vatsalleen eteenpäin. Irtonainen jääteli nousi ja pyörähti kuin saranoilla oleva taulu. Etäiset, sinisiltä ja punaisilta vilkkuvat mainosvalot kohosivat jossakin ylempänä, niinkuin varpailleen nousten olisivat pyrkineet katsomaan, mihin se poika jäällä hävisi.

Vesi oli viiltävän kylmää ja kirkasti pian hänen ajatuksensa. Hän oli kävellyt laivareitille. Tällaiseen paikkaan oli moni poika kuollut, tänäkin talvena. Jäätävä kauhuntunne riipaisi altapäin, niinkuin jaloista olisi vetänyt ja pyrkinyt kääntämään selälleen. Hän huusi kolme kertaa niin kovaa kuin jaksoi. Tuntui kuin huutokin olisi kääntynyt selälleen ja vaipunut jään alle. Mitään vastausta ei kuulunut, eikä mitään liikettä, vain hyvin etäistä kohinaa ja kaukainen junan vihlaisu, hätähuutona sekin. Silloin tällöin kuin aaltopäillä ajaen kantautui epämääräistä soiton pauhinaa, varmaan joltakin luistinradalta.

Hän piti edelleen jään reunasta kiinni. Ehkäpä hän olisi jaksanut huutaa vielä ääneen, mutta turhaa kai se olisi ollut. Mihinkäpä tällainen märkä lumppurääsy tuolla ylhäällä olisi kelvannut, kun ei kuivanakaan mihinkään kelvannut. Eikä täällä alhaalla tuntunut hänestä enää kylmältäkään, jäällä tuulessa ehkä olisi ollut paljonkin pahempaa. Kun hän tarkemmin mietiskeli, niin ei hän enää tuntenut väsymystä eikä nälkääkään, tämä oli ihmeellistä.

Näin kului vielä hetkiä. Mutta sitten vähitellen hänestä alkoi tuntua, niinkuin jalkoja ei olisi ollut ensinkään, ainoastaan kädet ja pää. Kädet pysyivät paikoillaan, pää liikkui ja oli täysin vapaa, ajatus myös ja se lensi.

Hän kuljeskeli ongella kaukana metsälammella. Vähän myöhemmin hän liikkui suurilla muurainsoilla, jonka mättäät olivat punertavia hilloja keltaisenaan. Sieltä hän hyppäsi talveen ja kelkkamäkeen ja liukui Perälän poikien kanssa suuressa suksimäessä. Mutta sitten he jo söivät laskiaisrokkaa koko kuusihenkinen perhe.

— Koko sorkanko te minulle, äiti!

— Syö pois, siitä nälkä lähtee!

— Niin, nythän on laskiainen. Syö pois, että jaksat laskea uudella kelkallasi!

Isä naurahti ja otti itsekin rasvaisen porsaankäpälän käteensä.

Juuri tähän Risto heräsi ja muisti, ettei hän kahteen päivään ollut syönyt muuta kuin markan kaurapuuron. Hän oli iloinen ja onnellinen, kun kerran vielä pääsi isän ja äidin kanssa yhteiseen laskiaispöytään.

Mutta sitä ennen hän tuli katsahtaneeksi ylös. Suuren pyöreäkattoisen salin seinälle oli ripustettu komea automaatti, jossa välkkyvät markkarivit odottelivat, kuka heidät tipahuttaisi. Hän luki yhden pinon markat, niitä oli seitsemän kappaletta. Niillä hän maksaa äidin porsaanpaistin ja yksi markka vielä jää syöttörahaksi.

Hän irroitti oikean kätensä ja nappasi kerran, tarkasti, mutta varmasti. Katseleva silmä sammui. Väsähtänyt pää pulpahti jäätelin alle.

Vain otavan seitsemän kirkasta markkaa katseli enää talviöiseltä taivaalta.

SUN-MAID — PIENI RUSINATYTTÖ

Sylvi loikoili vatsallaan sillalla ja katseli sen alta esiin kiertyviä vaahtopyörylöitä, joita tuli sieltä kuin uunista yksi toisensa jälkeen. Kaikilla niillä oli kova kiire, vain muutaman kerran ne ehtivät pyörähtää, sitten jo virran nieleminä hävisivät näkymättömiin. Sylvi kuvitteli, että ne pakenivat sillan alla vaanivaa peikkoa ja olivat riemuissaan päästyään pakoon auringon valaisemalle vesitielle. Niin Sylvi itsekin olisi riemuinnut.

Hän naputteli varpaitaan siltapalkkiin ja mietiskeli otsa rypyssä. Hän toivoi hartaasti, ettei yksikään vaahtopyörylä jäisi pahan peikon nieltäväksi. Varmaankin ne kaikki olivat hyvin kilttejä, koska olivat noin valkoisia. Opettaja oli koulussa kertonut, että hyvät enkelit olivat valkoisia ja niiden siivet hohtivat kuin keväinen hanki. Niin vaahtokaritsoidenkin hohti, opettaja olisi saanut tulla katsomaan.

Mutta minne ne joen päältä niin äkisti katosivat. Ehkä tuuli sieppasi ne valtoihinsa niin nopeasti, ettei Sylvi nähnytkään. Sitten ne eivät olleet enää vaahtokaritsoita, vaan valkosiipisiä perhosia, ja kun ne pääsivät oikein korkealle, muuttuivat ne pilvenhattaroiksi ja pieniksi enkeleiksi. Sylville tuli ikävä, kun ne lensivät niin korkealle ja muuttuivat enkeleiksi. Hän olisi tahtonut pidättää ne perhoina ja juosta niiden perässä niittyä pitkin.

Mutta nyt hän jälleen oli typerä tyttö, koska toivoi sellaista, joka ei koskaan tapahtunut. Täti oli torunut ja tukistanut häntä sen vuoksi monta kertaa ja antanut vitsaakin, niinkuin senkin tähden, ettei hän joutunut meijeriltä tai kauppapuodista niin nopeasti kuin täti olisi tahtonut. Tähän sillalle hän taas oli unohtunut katselemaan vesiperhoja ja enkeleitä, vaikka täti oli varoittanut viivyttelemästä. Täti teki syntymäpäiväkseen simaa ja oli lähettänyt Sylvin sitä varten hakemaan markan paketin rusinoita kauppapuodista.

Se oli soma pieni paketti, melkein kuin tulitikkulaatikko. Se oli punainen ja sen kannessa oli iloinen tyttö. Sylvi oli nähnyt tytön, ennen kuin puotineiti ehti kääriä paperia paketin ympärille. Jo ennenkin hän oli nähnyt samanlaisen rusinalaatikon tyttöineen, mutta hän ei muistanut tarkoin, minkänäköinen se oli. Hän rapisteli langan ja käärepaperin auki. Solmu ei ollut kovin tiukassa, ja hän kyllä osaisi laittaa kääreen samalla tavalla jälleen paikoilleen.

Rusinatyttö oli paljon hauskemman näköinen kuin Sylvi oli muistanutkaan. Hänellä oli nimikin: Sun-Maid Raisins, eri hieno nimi. Hän oli yhtä pieni tyttö kuin Sylvi itse, ellei pienempikin. Hänellä oli musta tukka ja mustat silmät, mutta punainen lakki ja punaiset lakinnauhat. Ja kaunis valkoinen puserokin hänellä oli. Hänen mustan tuuhean tukkansa takana paistoi säteilevä aurinko, niinkuin Sylvi oli nähnyt Vapahtajan kuvissa. Jospa Sun-Maid Raisins olikin Vapahtajan tyttö?

Sylvi olisi tahtonut tulla hyväksi ystäväksi Sun-Maidin kanssa, niinkuin Maijan ja Helvin ja kirjurin Mai-Lisin kanssa, paremmaksikin vielä. Mai-Lis ei ollutkaan oikein kiltti tyttö, ylpeili nimelläänkin, koska kenelläkään toisella tytöllä ei ollut muka sellaista. Olipa Sun-Maidilla, tämä Raisinskin vielä. Eikä Mai-Lis ollut Vapahtajan tyttö, niinkuin Sun-Maid oli, ei ainakaan ennen kuolemaansa.

Mai-Lis oli heti koulun päätyttyä päässyt matkustamaan äitinsä kanssa, ja siitäkin hän oli ollut kovin koppava. He saivat toisessa luokassa matkustaa miten pitkälle tahansa, vaikka Tornioon saakka ja vielä kauemmaksikin. Mai-Lis ylpeili silläkin, että hänellä oli sellainen isä, jonka tytär vapaasti sai matkustaa. Sylvi ei saanut, koska hänellä ei ollut isää, eikä ollut äitiäkään, täti vain, joka ei milloinkaan matkustanut, eikä päästänyt Sylviä toisten tyttöjen kanssa leikkimäänkään, sillä hän halusi kasvattaa Sylvistä kunnon ihmisen, joka osaisi lakaista lattiaa ja kuoria perunoita ja leikata likaisista lumpuista matonkuteita.

Ja kun kätilöneiti ja postineiti tulivat tädin luokse vieraisille, niin Sylvin täytyi niiata syvään ja kertoa, miten hyvä täti oli, yhtä hyvä kuin oma äiti. Paljon parempikin vielä! lisäsivät tädit ja joivat kolmannet kupit kahvia, ettei Sylville jäänyt pannuun mitään, eikä täti olisi muutenkaan antanut, koska kahvi ei ollut lapsille terveellistä, ja hän itse joi viisi kuppia tai kuusi, kahdeksankin, niin paljon kuin pannusta ikinä herui.

Sylvi kertoi kaiken tämän Sun-Maidin korvaan ja paljon muuta sen lisäksi. Sun-Maid taas puolestaan kuiskaili Sylville, mistä hän oli saanut kauniin punanauhaisen lakkinsa ja missä kaikissa maailman äärissä hän oli matkustanutkaan, kun hänellä oli sellainen isä. Mai-Lisin isä ei ollut mitään hänen rinnallaan. Asemakirjureita oli kaksi melkein jokaisella rautatieasemalla, mutta Vapahtajia vain yksi koko maassa ja taivaassa.

Sun-Maidilla oli käsissään kori, joka oli kukkuroillaan vihreitä marjoja. Rusinat eivät olleet vihreitä, vaan ruskeita, sen Sylvi muisti entiseltään. Kuitenkin hänen teki mieli nähdä, minkänäköisiä rusinoita Sun-Maidin laatikossa oli ja miten monta niitä oli. Helposti ne kyllä voisi lukea, sievästi vain avaisi laatikon pään ja kopistaisi rusinat siltalaudalle. Sylvi arvaili, että niitä oli yhtä monta kuin tulitikkuja täysinäisessä laatikossa, sata ehkä.

Mutta pakettia ei ollut lupa avata. Jos täti tietäisi, niin toruisi ja antaisi vitsaa. Sylvi kierteli kääröä sormissaan ja tiedusteli, mitä Sun-Maid asiasta arvelisi. Sun-Maid nauroi ja vilkutti silmiään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, ettei tädillä ole mitään tekemistä tässä asiassa. Kun hän vähän aikaa näin hyperteli ja pyöritteli pakettia, niin sen pää avautui itsestään, niinkuin Sun-Maid olisi altapäin avustanut. Laatikon mitta venyi, Sun-Maid hymyili ja kasvoi suuremmaksi. Pienet ruskeat rusinapoikaset henkäsivät ääneen, niillä varmaan oli ollut pimeässä laatikossa ahdasta ja tukalaa.

Sylvi puhalteli leveän siltapalkin pään puhtaaksi tuulen tuomista karikkeista ja tyhjensi laatikon siihen.

Rusinat olivat painautuneet niin ahtaasti limittäin, että hänen täytyi sormin auttaa niitä irti. Nyt ne vihdoin olivat laudalla. Sylvi hajoitti ne niin, ettei kenenkään tarvinnut maata toisensa alla. Sitten hän rupesi laskemaan niitä, mutta jätti sen puuhan alkuunsa. Kun oli näin kaunis päivä, niin rusinapojat ja tytöt varmaan mielellään leikkisivät piirileikkiä, siinä pyöriessä ne helposti saattaisi laskea. Sylvi komensi nopeasti kaikki piiriin ja auttoi niskasta vastahakoisempia, niinkuin opettaja tapasi tehdä voimistelutunnilla. Sun-Maidin hän nosti opettajaksi piirin keskelle. Piiri rupesi pyörimään, ensin toisinpäin ja sitten toisinpäin. Muutamat kompastuivat, koska siltapalkilla oli ahdasta. Rusinapoikia oli varmaan liian paljon, senvuoksi niillä laatikossakin oli niin ahdasta. Ne, mitä oli sadan yli, ne oli liikaa. Sylvi otti sillalta tikun ja päätti laskea rusinat ihan tarkkaan. Sun-Maid katseli sitä toimitusta.

Mutta Sylvin täytyi aloittaa neljä kertaa alusta, koska hän ei voinut olla katsomatta Sun-Maidiin, ja sillä välin vallattomat rusinapojat aina hämäsivät hänen laskunsa. Vasta viidennellä kerralla, sen jälkeen kun hän oli nostanut Sun-Maidin selkänsä taakse, hän pääsi loppuun.

Rusinapoikia oli satakahdeksan kappaletta, siis kahdeksan oli liikaa. Sylvi tiedusti sitä asiaa Sun-Maidilta. Kahdeksan oli liikaa hänenkin mielestään. Sun-Maid ei tosin ääneen sitä sanonut, mutta eipä kieltänytkään, kun Sylvi vakavasti kysyi.

Sylvi nyppäsi kahdeksan vaivaisinta eroon ja järjesteli leikkipiirin nopeasti kuntoon. Leikkijöille tuli nyt paljon väljempää, eikä käännöksissä tapahtunut enää mitään sekaannuksia. Mutta vaikeampi pulma tuli siitä, mitä olisi tehtävä niille kahdeksalle kurttuiselle rusinalle, jotka olivat piiristä pois joutuneet. Sylvi tiedusteli jälleen Sun-Maidilta neuvoa, koska ne olivat hänen rusinoitaan. He katsoivat toisiaan silmiin ja kuiskuttelivat pitkän aikaa. Jospa Sylvi olisi voinut ottaa todesta, mitä Sun-Maid hänen korvaansa puheli! Miksi ei olisi voinut? Se oli Sun-Maidin asia, eikä tädin.

Sylvi napisteli oman osansa, Sun-Maidin syömisestä sen sijaan ei tullut mitään. Hän suuteli vain rusinoita punaisin huulin ja halusi, että Sylvi olisi syönyt hänenkin osansa. Sylvi söi, koska Sun-Maid niin tahtoi. Yhden kurttuisimman he heittivät virtaan. Kaikki vaahtopyörylät syöksähtivät tavoittamaan sitä, mutta kukaan ei saanut, sillä pieni vikkelä kala pujahti altapäin ja nappasi sen suuhunsa. Tytöillä oli hauskaa ja he nauroivat ääneen.

Mutta pian taas he supisivat omia salaisia asioitaan ja unohtivat rusinalapset yksinään piirileikkiin. Toistensa käsistä kiinni pitäen he kurkistivat laudan pään ylitse mustaan uuniin, jossa paha peikko asui. Sylvi kuiskutteli, miten ilkeä otus peikko oli ja miten se aina suu avoimena vaaniskeli pieniä vaahtopyörylöitä. Onneksi virta kävi sillä kohdalla niin kovasti. Sivuun hypähtämällä pikkuiset pelastuivat surman suusta, mutta kiirettä heidän oli pidettävä. Joka kerta, kun uusi vaahtokaritsainen pelastui peikon luolasta, tytöt huudahtivat ilosta, puristivat toisiaan käsistä ja suutelivatkin riemuissaan.

Rusinalapsilla siltapalkin tyvellä oli omat huvinsa. Ne olivat kyllästyneet jo piirileikkiin ja tepastelivat vain. Sylvi esitteli, että pantaisiin runsinalapset tekemään voimistelutemppuja komennon mukaan. Ne hyppivät ja heiluivat, makasivat selällään ja sätkyttelivät sääriään. Naurettavan hullunkurisilta kömpelöimmät näyttivät ja kovin kankeasti sätkiminen niiltä kävi. Muutamia oli niskasta ottaen autettava, eikä siitä sittenkään tahtonut tulla mitään.

Permantoliikkeiden jälkeen Sylvi asetteli voimistelijat kahteen riviin, sellaiseen kiilaan, jollaisessa kurjet lensivät lämpimille maille. Sinne rusinapojatkin saivat hetkeksi lentää, kun ensin lupasivat, että palaavat takaisin. Voimistelutunti oli loppunut, nyt seurasi välitunti. Tytöt menivät opettajan kamariin ja alkoivat kertoa satuja. Oikeastaan Sylvi vain kertoi ja Sun-Maid kuunteli, sillä hänen oli pideltävä koriaan.

Sylvi kertoili omasta koulustaan ja minkälaisen todistuksenkin hän oli saanut. Ei se ollut niinkään huono. Hänet oli siirretty alakoulun toiselle luokalle, vaikka täti oli varmana vakuuttanut, ettei siirretä ja että täti saa Sylvin tähden ikuiset häpeät. Paremman todistuksen Sylvi oli saanut, kuin oli osannut odottaakaan. Kertomisessa oli kahdeksainen ja piirustuksessa kokonainen yhdeksikkö. Mutta ne olivatkin hyviä piirustuksia. Jospa ne olisivat olleet tässä, niin Sun-Maid olisi omin silmin nähnyt. Yhdessäkin oli taivas ja kuu ja kaikki tähdet. Ja sitten siinä oli vielä se linnunrata, jota pitkin äiti oli lentänyt taivaaseen. Äitiä ei piirustuksessa ollut, koska hän ei olisi enää mahtunut siihen paperille, eikä Sylvi edes tarkoin muistanut, minkänäköinen äiti oli. Kun hän iltaisin katseli linnunrataa, niin silloin hän näki äidin, mutta jos kamarista pyörähti hakemaan kynän ja paperia, niin ei nähnyt enää, eikä osannut piirtää näköisekseen, vaikka kuun ja tähdet ja auringonkin osasi. Sitä hän oli ihmetellyt monta kertaa.

Näitä kertaillessaan tuli Sylvin taas äitiä niin kovasti ikävä, ettei Sun-Maid osannut aavistaa sitä. Se tuntui kuin jano ja nälkä ja vielä vilukin olisi tullut yhtä aikaa. Täti muistutteli iltaisin, että Sylvin piti kiittää Jumalaa, koska hän oli korjannut äidin taivaaseen. Kuinka Sylvi olisi voinut kiittää Jumalaa sellaisesta työstä. Jos Jumala olisi korjannut äidin takaisin lapsensa luokse, olisi Sylvi kiittänyt käskemättä illoin ja aamuin.

Aurinko heloitti raukaisevasti. Sylvi asetti Sun-Maidin poskensa viereen siltalaudalle. Siltapalkilla rinnakkain maaten he katselivat taas yhdessä virrassa pyörähteleviä vaahtokaritsoita. Aurinko hyväili suloisesti heidän niskaansa.

Jospa he, Sun-Maid ja Sylvi olisivat tuollaisia joen tiellä pyöriviä vaahtokaritsoita. Käsi kädessä he sukeltaisivat mustaan uuniin sillan alle, kiertäen juoksisivat pahan peikon kidan ohitse. Sitten jo kelpaisi. Toisiaan syleillen he hyppelisivät toisten vaahtotyttöjen kanssa jokitietä alaspäin. Sylvi veti Sun-Maidin lähemmäksi poskeaan ja suuteli hänen silmiään. Tämän jälkeen he pitkän aikaa äänettöminä katselivat, miten vaahtokaritsat keveästi pyörähdellen etenivät kirkasta tietään.

Mutta mitä kauemmin he katselivat, sitä kirkkaammalta jokitie heistä näytti. Se oli kuin markan rahoilla päällystetty satukuninkaan tie, se nousi ja laski. Kaukana metsän reunassa se kaartui ylöspäin ja kävi yhä kirkkaammaksi. Jospa se olikin Sylvin äidin taivaantie?

Sylvi siristeli silmiään ja katseli kauan aikaa. Miksi ei äidin taivaantie saattanut hyvinkin kulkea tätä joen pintaa pitkin. Voihan se sitten sopivalla kohdalla kääntyä omalle tielleen, niinkuin koulun tie erkani valtamaantiestä ja nousi koulun mäelle. Taivaantie nousisi taivaan mäelle, se oli jo ihan selvää. Mutta olikohan taivaantien haarassa valkoinen tienviitta, johon oli kirjoitettu: Taivaantie?

Tämä oli äidin taivaantien alku, Sylvi ei enää epäillyt sitä. Hänen tuli vain haikean ikävä, kun Sun-Maid ja Sylvi eivät päässeet sitä kulkemaan, vaikka kaikki muut pumpulimekkoiset kulkijat pääsivät. Hänen täytyi kertoa tästä ikävästä asiasta Sun-Maidille.

Mutta eihän Sun-Maid ollut kertonut Sylville, oliko hän orpo tyttö. Kuinka Vapahtajan tyttö olisi voinut olla orpo? Olihan hänellä isä ja sellainen isä! Keskusteltaessa selveni, ettei Sun-Maidilla ollut äitiä, niinkuin Sylvi olikin aavistellut. Tämän johdosta Sun-Maid kävi Sylville vielä entistäkin rakkaammaksi. Hän tunsi olevansa Sun-Maidin vanhempi sisar, melkein kuin äiti, ja jo sen vuoksi hänen täytyi pitää Sun-Maidista hyvää huolta koko elämänsä aika.

Hän veti Sun-Maidin suojaavasti aivan poskeensa kiinni ja kertoili hänen korvaansa kauneimpia satujaan. Kerran oikein lämpimänä kesäpäivänä he lähtevät tästä sillalta käsikkäin taivaantielle. He hyppelevät toisten tyttöjen kanssa kilpaa markalta markalle. Jos matkan varrella alkaa väsyttää, niin he seisovat vain, kumpikin omalla markallaan, tukevat toisiaan käsistä ja virta vie eteenpäin. Milloin janottaa, kumartuvat he yhdessä juomaan simaa joesta, saavat juoda niin paljon kuin haluttaa. Se ei lopu, eikä kukaan tule kieltämään.

Näin he kulkevat monta, monta päivää, kunnes viimein tulee eteen taivaanportti ja siellä on vastassa äiti ja isä, Sylvin oma äiti ja Sun-Maidin oma isä. Ja kun he ovat sisarukset, niin Sylvin äiti on myös Sun-Maidin äiti ja Sun-Maidin isä on Sylvin isä. Ja äiti ottaa Sun-Maidia kädestä ja sanoo: Kiitos sinulle, lapseni, kun olet hoivannut minun pikku-Sylviäni ja Vapahtaja tarttuu Sylvin käteen ja sanoo samoin: Kiitos Sinulle, lapseni, kun olet hyvin hoivannut minun pikku Sun-Maidiani.

Sylvi avasi silmänsä ja heräsi lyhyestä horrosunestaan, rusinapojat punoittivat laudalla ja hopeamarkat hyppelivät välkkyvää jokitietä niinkuin ennenkin. Sylvi säikähti. Oliko hän kauankin nukkunut? Nyt täti oli varmaan kovasti vihainen, ehkä oli lähtenyt jo hakemaan. Hän nosti Sun-Maidin ulommaksi ja alkoi hätäisesti poimia rusinoita laatikkoon.

Äkillinen tuulenpuuska puhalsi pölyä hänen silmiinsä ja sieppasi sillalta mukaansa keveän rusinalaatikon. Sylvi kirkasi, kahmasi tyhjää ja putosi virtaavaan veteen. Tuntia myöhemmin heidät löydettiin rinnakkain joen yli kaatuneeseen koivuun pysähtyneenä.

Sylvin hoitajatäti teki kuitenkin simaa syntymäpäivikseen, kävi itse uudelleen puodissa ja leipoi rinkilänkin. Kätilö ja postineiti tulivat vieraiksi ja samalla pikku Sylvin hautajaisiin. Emäntä uskoi heille omana salaisuutenaan löytönsä: rusinat joen sillalla.

Tyttö oli varoituksista huolimatta avannut paketin ja arvatenkin näpistellyt rusinoita. Hänellä oli jo aikaisemmin ilmennyt samoja taipumuksia. Niitä ei voi karsia tuollaisista lapsista. Parasta oli, että aikoinaan korjattiin pois, lapsiparka! Parasta oli! Parasta se oli!

Mutta ottakaa toki simaa ja tippaleipiä! Sitä varten minä ne olen valmistanut, hyvänen aika!

PUOLI KlPOLLISTA MAHLAA

Juho repäisi paidastansa hihat ja viilteli ne kaistaleiksi. Toisella hän sitoi haavan niinkuin osasi, toisen kääräisi kiinteäksi vannesiteeksi haavan yläpuolelle, kuten oli tällaisten tapausten varalta kuullut neuvottavan. Toimenpiteet eivät näyttäneet sanottavasti tehoavan, koska verta yhä pulppuili siteen lävitse. Kirveen terä oli päässyt haukkaisemaan liian pahasti valtimoon. Kaikkea piti sattua joutavan takia. Pinopönkkää karsiessa oli rääpäissyt, juuri kun kotiin jo piti lähteä. Näin sattuu, mikä kunkin kohdalle, jälkisurkeilemisista ei ole apua. Eikä tämä mahtanut olla mikään ennen näkemätön ihme, moni halkomies jo varmaan tätä ennen varomattomuudessaan oli lyönyt kirveellä jalkaansa.

Näin hän itseään puoliääneen sekä moitti että lohdutteli saamatta rauhoitetuksi levotonta mieltään. Kylään oli asumatonta taivalta liian pitkä matka. Hän kiristi vielä kumpaakin sidettä, nousi seisomaan ja karsi pinopönkän valmiiksi. Sisäinen ääni kolkutteli viipymättä lähtemään, mutta päivätyö oli turhan vähää vailla. Jos mies kerran kotiin aikoo ja jaksaa, niin jaksanee hän tuon lisäksi valmiin pinon pönkittää. Rumalta näyttäisi sellainen halkopino, joka ensimmäisellä tuulella hajalle rääpsähtäisi.

Jospa kuitenkin rääpsähtää tämä halkopino? Jospa joku toinen mies ensi talven lumilla ajelee näitä polttopuita kylään päin, saattaa rääpsähtää niinkin pahasti? Jäävätkö riihipuut sahaamatta, niittylato kattamatta, heinäseipäät teroittamatta? Entä myöhäisemmän kevään ja kesän työt: touonteot, aitatyöt, kaikki työt!

Kaikki työt loikkivat perä perää kuin avatusta veräjäaukosta, vieläpä hyvästäkin lävestä, parin tuuman pituisesta rääpäisyhaavasta. Kylläpä tuntui sieltä nestettä noruvan. Liian hereästi pursuavaista on tuo ihmisen veren voima. Pitäisi varoa ja säilyttää aina ehjä pinta kuin koivupuun kuori. Jos siihen sattui pienempikin repeämä näin keväiseen aikaan, niin mahlat vuotivat mäkeen.

Rehellisesti tunnustaen tämä ei ollut niitä kaikkein pienimpiä. Juho myönsi sen jo itselleen, tempaisi eväsreppunsa havumajasta, kovanonnen kirveen pinon vierestä ja lähti enempää viivyttelemättä astelemaan huovettavaa hankitietä. Haavaa kirveli, ja jokaisella askelella tuntui kuin joku rintapumpun mäntää olisi painellut. Lämmin veri norui säärivartta pitkin saapasvarteen.

Häntä heikotti jo oudosti, näköä samensi ja päätä huimasi, vaikka matka tuskin oli vielä puolessakaan. Monta kertaa tähän mennessä oli pitänyt istahtaa lepäämään ja haavasiteitä korjailemaan. Se oli taidolla tehtävä. Jos löysästi kääri, niin siteestä ei ollut sanottavaa apua, jos liiaksi kiristi, niin rupesi vetämään suonta ja koko jalka alkoi jäykistyä. Hän tuskastui joutavaan työhön. Turha sen kanssa oli aikaansa kuluttaa, norui sieltä verta kuitenkin niin kauan kuin pumppu kävi. Kuinkapa vaaterievuilla olisi pidättänyt juoksevaisen veren. Jospa olisi ollut matkassa naskali ja pari harjaspäistä pikilankaa! Turha toivomus tämäkin, mistäpä rajasuutarin värkit tulivat halkomiehelle sydänmaalla.

Hän kohoutui vaivalloisesti jaloilleen ja lähti hoippuroimaan jälleen eteenpäin korkean harjumaan vastarinnettä. Siinä oli toista kilometriä yhtämittaista nousua. Sen jälkeen tulisi helpompaa, näkyisi kylä, näkisi edes, minne pyrkii. Jos näkisi. Liian pahasti alkoi jo silmiä hämärtää. Kummallinen voima tuo verenmahti. Mies on muutoin terve kuin pukki, kaikki jäsenet, järkipahainenkin tallella, ei puutu muuta kuin puoli kipollista nestettä. Ja tämänkö vuoksi miehinen mies on silmälleen kuukahtamassa joka siunaaman hetki.

Näin jämerillä mietteillä hän koetti vahvistaa sammuvaa sisuaan, sillä todentotta se jo monta kertaa oli tämän ja tuon vaiheella. Pienetkin vastukset tuntuivat kymmenkertaisilta ja niitä oli edessä joka askelella. Kun kanto pukkasi tai hanki huovetti, piti kahmaista kädellään lähinnä olevaan pökkelöön, ettei olisi horjahtanut nurin, sillä jos hankeen olisi kaatunut, niin sinne olisi jäänyt, niinkuin sen pökkelön latvapää, joka kiinni tarttuessa oli huiskahtanut nurin.

Monet mietteet välähtelivät, menivät niinkuin tulivat, ehkä pääpuoli oli jo niin tyhjänä, että sinne esteettömästi painui kaikki, mitä ulkopuolella liikahteli. Toisinaan sävähti jokin kirkkaampi mietevälähtymä kuin öinen salama tuokiohetkeksi olisi valaissut hämärän tienoon. Tuttuja maita nämä olivat jo vuosikymmenien takaa. Tuon maakiven suojasta mies ensimmäisellä rihlapyssyllään oli paukuttanut kukertavaa teertä ja saanutkin sen kukkarot kaulassa lentämään vastakkaiseen mäkeen. Tuossa kumpareella taas jo vuosia aikaisemmin oli kukutettu kevätkäkeä. Näistä syksyistä ja keväistä oli vierähtänyt vuosia. Hän koetti muistella, miten monta, mutta sumu sokaisi silmät ja peitti kaikki näkemykset hämyyn.

Pienen lepohetken ansiosta kirkastus palasi jälleen. Keväisen poikaiän vuodet juoksivat viheriöitsevää rinnettä, siinä hiirenkorvakoivut, kukkuvat käet ja kukertavat teeret. Kaikkein viimeisenä pomppoili pojan vekara mättäitä nyysäilevä koirarakki kintereillään.

Levähdystuokioiden jälkeen jaksoi hän taas ponnistella eteenpäin lyhyen hetken. Harjun laelle ei ollut enää pitkä matka. Voimissaan oleva mies olisi riipaissut sen yhdellä henkäyksellä.

Mutta riipaisee tuon verran toki mies, näin virheetön ja keveä mies. Kahden tuuman pituinen reikä säärivarressa, eikä mitään muuta vikaa. Nousen tuon töyrämän, vaikka kalliokamara jalan pettäisi, vaikka äyräskivet avosuina susina vastaan syöksähtäisivät!

Hän terästi sammuvan tahtonsa, kokosi verettömän ruumiinsa viimeiset voimanrippeet ja syöksähteli lyhyin ryöpsäyksin puulta puulle, kunnes vihdoin pysähtyi käyden syliksi valkokuoriseen koivuun harjun laella. Päivä pimeni tuokioksi. Hän olisi lysähtänyt säkkiriepuna tantereelle, ellei kouristuksen tapaisesti olisi pusertautunut koivun kylkeen käsin ja jaloin. Heikontunut sydän takoi pakahtuakseen, mutta kuitenkin riemuitsi: En jäänyt... Enpäs jäänyt... Pääsin harjulle... Pääsinpä kuitenkin!

Iltatuuli hivelee leppoisasti hänen kasvojaan, aurinko valaisee niitä, lämmittääkin vielä. Juho ei muista enää, mitä häneltä puuttuu, mutta kovin keveäksi hän itsensä tuntee. Jos hän hetkeksikään irroittaisi syleilynsä koivusta, niin iltatuulen henki ottaisi hänet valtoihinsa ja kuljettaisi laaksoon kuin kuivettuneen lehden.

Muistivälähtymä kirkastuu hetkeksi taas. Hänellä on kirveenviilto jalassa ja suonissa on sen vuoksi liian vähän nesteitä. Tämä se raukaisee niin kovasti, ettei milloinkaan ennen. Sairaaloissa kuuluvat antavan heikoille ihmisille ulkoa päin veren lisää, jos vain löydetään sellainen hyvä ihminen, joka antaa toiselle omastaan. Juho kuvittelee niin mahdottomia, että löytyisi sellainen hänenkin kohdalleen, onhan jokaisella lupa kuvitella, mitä haluaa. Puoli kipollista vain, ei se olisi kovin paljon... Eivät kai viranomaisetkaan tulisi sitä sallimaan... Mitä sallimaan... Sitä että... että... Että puolen kipollisen takia menetettäisiin terve parhaillaan oleva mies.

Kuvitelman selkeytyminen on vaatinut ylimääräistä voimanponnistusta. Sen vuoksi maailma pimenee jälleen. Mutta koivusta hän ei tajuttomuudessaankaan irtaudu. Haava on lakannut pursuamasta, koska sydämen paine on jo vähäinen. Kuitenkin ajatus seestyy vielä kerran, palaa kuin emolintu hävitetylle pesälleen.

Että mistäkö löytyisi niin hyvä ihminen? Tässähän tämä... tässä ihan käden ulottuvilla... Koivu antaa kevätmahlaansa! Riemullinen löytö kirkastaa sammuvalle miehelle jälleen näköalat sisällä ja ulkona. Antaahan veli veljelleen puolen kipon verran! Mitä merkitsee noin verevän miehen mahloissa puoli ämpärillistäkään! Sen vuoksi tähän näin piti päästäkin sylin kiinni. Salliman määräys tämä oli. Eihän meidän talossa ole varaa parhaimmillaan olevan miehen menetyksiin.

Silmät kuumeisina hän höpisee puoliääneen näitä, tapailee oikealla kädellään puukkoaan ja saa hellitetyksi sen tupesta. Sääli tulee kaunista koivua, kun pitää kaivaa reikää sen valkoiseen pintaan, mutta hätä ei lue lakia. Mahla ei pääse juoksemaan, ellei ole avoreikää. Se on jo nähty ja koettu niin monta kertaa, tänä päivänäkin yhden kerran.

Vaivoin jukertamalla hän saa reiän kasvojensa kohdalle puuhun, imee kiihkeästi koivun mahlaa ja virkistyy. Kotikylä häämöittää hänen silmiinsä jo laakson pohjalta. Saunat savuavat siellä, naiset ja lapset liikehtivät pihateillä.

Hän muistaa kuin unohtuneen asian. Nyt on suuren juhlan aatto, huomenna on pääsiäinen. Sen vuoksi saunat savuavat ja naiset liikehtivät pihateillä. Näinköhän myös Laitalassa... meidän talossa?

Hän kurkottaa päätään koivun ohitse, siristää silmiään ja etsiskelee. Vihdoin hän keksii tutun rakennusryhmän ja riemuitsee löytäessään kodin. Vaimo kantaa tuvan räystästynnyristä saunavettä kahdella ämpärillä, pieni tyttönen asettelee tuoreita havunoksia rappujen eteen. Kun isä pian tulee halkometsästä, niin saa pyyhkiä jalkansa havuihin, ettei kanna rapaa pestyihin huoneisiin.

Juholle tulee kiire itselleenkin. Toiset siellä juhlan vastaanottajaisissa hääräilevät ja minä tässä vain joutilaana katsastelen. Hän tuntee itsensä erittäin virkistyneeksi, mikäpä hätä enää olikaan alamäkeen hipsiessä. Hän sovittaa huulensa koivunreikään ja imee vielä hyvän aikaa koivun piristävää mahlaa.

Lumi on sulanut harjun päivänpuoleiselta rinteeltä. Keveästi matka joutuu alamäkeen. Tien selkä on alempana metsässä jälleen jäinen ja liukas. Hän astuskelee varovasti ja lyhyin askelin, ettei kompastuisi eikä pahasti lipsahtelisi. Sellainen aina venäyttää jalkaa ja ärsyttää haavaa vuotamaan. Onhan onni kuitenkin, ettei ole enää sanottavampaa ylämaata, vähän matkaa vain tällaista välkeää männikkömaata, sitten niitty ja peltorinne. Eevan tölli on riihikoivikossa, jos pahempi hätä tulee.

Rantakyläläisten metsätien risteyksessä hän löytää pyöreän halonpöllin, jota sopii käyttää keppinä, koska jälleen tuntuu väsyttävän ja huiputtavan päästä. Ja niityn aitakin on jo lähellä, tuolta kuusien alta näkyy jo. Hän kiiruhtaa, sivuuttaa veräjän ja ladon metsänpuoleisen nurkan.

Ladon ovi on auki. Heinätukko on pudonnut kynnyspuulle. Oikeastaan ei olisi aikaa enää viivyskellä, mutta eipä voi ohitse mennä, ei jaksa. Eikä siinä tarvitse kauan istua, hetkisen vain. Tuollaisesta paikasta kelpaa lähteäkin... kuin... kuin nojatuolista. Hän pudottautuu kynnyspuulle istumaan. Oikein hyvä asia, että lepäämättä pääsi taas näinkin pitkälle.

Huimaa päästä. Ladon oviaukko liikahtelee ja seinähirret alkavat keikkua hänen silmissään. Hän heittäytyy selälleen heinille. Tämäpä vasta soma paikka ja niin suloinen olo! Huimaus lakkaa ja seinähirret pysyvät paikoillaan. Hän sulkee silmänsä ja lepää vähän aikaa, no vaikka vähän kauemmankin aikaa, ei kai saunaan ole vielä kovaa kiirettä.

Varmaankin hän oli nukahtanut, sillä kun hän avaa silmänsä, kiiltää katon reiästä tähti. Ihmeellistä! Katto kiiltää useammasta kohdasta. Tuollainenko seulanpohja, meidän ladon katto!

Hän tahtoisi lähteä korjailemaan sitä, heti paikalla, mutta ei löydä tikkunauloja eikä vasaraa, mihin ne ovat hävinneet? Eikä ole tikapuita. Ei koskaan ole ollutkaan. Kuinka niitä tikapuita niittyladon seinällä, ladon katolle kiivetään nurkkaa pitkin.

Hän miettii pitkän aikaa taas tätäkin seikkaa. Kiivetköön pojat! Matti on tuollaiseen työhön kätevimmillään ja Jussipoika tarkastelee täältä alhaalta päin kiilusilmiä ja näyttelee niitä Matille ongenvavalla.

Se asia on selvä ja selvänä ovat pian muutkin asiat, kun Juho vähän aikaa rauhallisesti miettii ja silmäilee. Ladon perällä on kiinteä kasa heiniä, mitä lieneekään vielä, neljä tai viisi kuormaa. Tuollainen kovaksi poljettu ladonpohja on näkyisää ottaa. Hyvä on näin, aina on parempi jäämään kuin uupumaan, eihän tähän aikaan vielä koskaan tiedä, miten pitkäksi kevät muodostuu, jos oikein venyy, niin vielä Erkki einettä inuu ja Urpanuskin uikuttaa.

Hän muistaa aattoillan hiipuvan saunan, tyttären rappuhavut ja vaimon tippavedet. Jo on aika nousta ja lähteä. Hän nousee.

Ovesta hän aikoo, mutta meneekin pienestä kattoreiästä. Hän on jo katolla ja katon yläpuolellakin. Miten se niin somasti kävi, ja kuinka ihminen mahtuikaan pienestä pärekaton reiästä? Hän ei ehdi tätäkään ihmettä enää kauemmin miettimään, koska iltatuulen keveä henkäys pyyhkäisee hänet katolta ja kuljettelee minne tahtoo. Hän liihoittelee vaivattomasti niityillään ja oraspelloillaan, siitä yhä ylempänä nuoren metsän kevätkerkeillä latvuksilla.

Sieltä hän vihdoin aivan kuin sattumalta osautuu äskeiseen lähtöpaikkaansa, niittyladon avonaiselle ovelle. Joku mies on hervahtanut ladon kynnyspuulta heinille selälleen. Noin tutunnäköinen... Laitalan Juho! Kuinka hän tuollaiseen paikkaan on nukahtanut pääsiäisen aattoiltana? Eikä se liene terveellistäkään, tuolla tavoin tähän vuoden aikaan? Vilustuu siinä ja saa taudin. Pitäisi herättää.

Mitä tautia hän saa, vahva mies. Kylläpähän nousee, kun aikansa lepäilee, aattosaunassa aina löylyä riittää.

Hän ei viivähdä kauempaa, eikä huolehdi nukkuvan puolesta sen enempää. Hetkistä myöhemmin hän liihoittelee taas nuoren kuusimetsänsä kevätkerkeillä latvuksilla.

VANHAN KANAN UNI

Aurinko paistoi akkunoista sisään. Kanalan viisi kukkoa kiekui kilpaa. Kanat ryöpsähtelivät orsiltaan jalkojaan oikoen ja lattiapehkuja pölistellen. Rehuastiat rapisivat, juomakupit kalisivat, tavanmukainen aamukuhina kiehui kohta korkeimmillaan pitkän kanalan jokaisessa sopessa.

Vanha kana raoitti haaleita silmiään ja huomasi kyyhöttävänsä yksinään orrellaan. Se oli kantakirjakana numero 177, kolmensadankolmenkymmenenviiden munan kana. Kolme vuotta se oli ollut omistajansa, jopa koko maakunnan ylpeys. Sitä oli kotioloissaan käynyt ihailemassa kymmenet asiantuntijat ja satalukuiset retkikunnat. Ensiluokkaisena eläinvaliona sitä oli kuljetettu neljässä kilpailussa, Viipurin suuressa maatalousnäyttelyssäkin. Siellä se saavutti komeimman voittonsa: kunniakirjan ja pokaalin, jota naapurit isännän merkkipäivinä kateuden sekaisella kunnioituksella tarkastelivat, sillä suuren maatalousnäyttelyn ensimmäistä palkintoa ei ollut toista koko maanviljelysseuran alueella. Mutta eipä löytynyt toista tällaista kanaakaan, joka kolmena vuotena olisi päässyt yli kolmensadan munan. Isäntä itse vakuutteli, että se on pitkäaikaisen ja määrätietoisen jalostustaidon näyte, vieraat taas kuiskivat toisilleen: Se on sattuma! Joskus tuollainen yksilö nousee mistä kanalasta tahansa! Kun isäntä käväisi eteisessä uusia vieraita tervehtimässä, kuiskailtiin melkoista rotevampia: Kuka menisi vannomaan, onko koskaan muninut yli kolmensadan, oma tytärpä niitä yksinään merkkailee. Ehkäpä ennätyskana on vahingossa tipauttanut kaksikin munaa päivässä, niinkuin se kuuluisa kantakirjalehmä rotuvasikoitaan taannoisina vuosina. Tämä oli toki muutamain mielestä jo liian paksua. Vasikoitahan tuli vain kaksi koko vuodessa, lehmä kun on niin hidas kaikissa hankkeissaan.

Vanha kana ei itse tietänyt näistä kunnian kuulumisista mitään, tuskin aikoinaankaan muuta kuin aavistuksen verran. Sen erikoistehtävänä oli aina ollut vain munien tekeminen, kun yhden oli pyöräyttänyt, niin toista jo valmisteli. Siitä oli aivan yhdentekevää, kuka munat laski ja leimaili, samoin kuin sekin, kuka niiden vuosi- ja painosaavutuksista nimipäivinään ylpeili.

Mutta sen vanha kana kuitenkin pitkäaikaisesta kokemuksestaan tiesi, että jokainen valkokuorinen saavutus oli työn ja toimen takana. Se oli koko puuhaisan elämänsä ajan ollut kuuluisan kanalan virkein asukki. Sen vuoksi sitä hirveästi hävetti tämä herpaiseva uneliaisuutensa, jota se oli tänä syksynä tuntenut kohta kuukauden ajan, aikaisin alkaneen sulkasatonsa ensi päivistä lähtien. Vanha kana oli täysin valveilla ja olisi tahtonut nousta, mutta se ei jaksanut päätänsä nostaa, ei siipeänsä edes kohottaa. Niin se tunsi itsensä väsyneeksi, mutta minkäpä voimattomuudelleen mahtoi.

Vanha kana vaistosi, että tämä oli vaarallinen vaihe sen elämässä. Hoitaja oli jo monena päivänä aamujyviä ripotellessaan katsonut kummeksuen ja kukkokin oli laulunsa välillä jäänyt tuijottamaan syvästi paheksuen. Vanha kana tunsi syvästi syyllisyytensä ja aavisteli laiskottelun seuraukset, koska omin silmin oli nähnyt ne monta kertaa. Kukko hylkäsi aina makaavan kanan, ei vilkaissutkaan, hoitajakin unohti päiviksi, viikkokausiksi, kunnes lopulta huomasi, otti kainaloonsa ja kantoi pois. Sen koommin ei uneliasta kanaa enää nähty toisten joukossa eikä muuallakaan. Mutta ulkona pölkyn vieressä nähtiin tutunnäköinen verinen pää, jota toiset kanat kilvalla tokostelivat. Vanhaa kanaa oli aina inhottanut tämä näky ja ruoka. Kun omalle kohdalleen ajatteli tätä mahdollisuutta, tuli aivan sairaaksi jo siitä ja tunsi kuin rautanauloilla olisi pistelty vatsaan ja varpaisiin. Kuitenkaan se ei voinut ryöpsähtää toisten joukkoon lattialle, niin mahdottomasti sitä tänä aamuna raukaisi.

Sen sameat luomiverhot valahtivat silmien eteen. Akkuna hämärtyi, pölisevä pehkulattia ikäänkuin nousi ja etääntyi. Pelmuavat kanat muuttuivat pieniksi varpusiksi, joiden keskellä yhtä pieni pyöreväniskainen varpuskukko tekkaroi ja rehenteli. Kaikki elottomat esineetkin olivat niin pieniä ja naurettavan näköisiä. Vanha kana puri nokkaansa pidättääkseen nauruaan, etteivät pikkuiset kovin säikähtyisi, mutta samassa sen silmäluomet painuivat täydelleen kiinni, varpuskanala katosi ja se tunsi lentävänsä säkkipimeässä pitkiä matkoja, kunnes tuli äkillinen pysähdys. Se olisi varmasti tuuksahtanut nokalleen, ellei olisi puristanut niin kovasti varpaittensa tuntumalla olevasta kapulasta. Kuka kalikan siihen oli lennättänyt, sekin yksi käsittämätön ihme.

Vielä kummallisempaa oli, ettei vanha kana tuntenut enää olevansakaan vanha. Ilmojen halki lentäessään se itsekin oli pienentynyt ensin varikseksi, sitten varpuseksi, kohta varmaan pieneksi mettiäiseksi, jota kanat usein turhaan tavoittelivat akkunaruudusta. (Käsitämme, että väsähtänyt vanha kana näki unta. Koetamme kääntää hänen näkemyksensä ihmismielellä ymmärrettäväksi.)

Pieni asunto oli säkkipimeä ja hirvittävän kuuma. Sen seinä oli kupera ja limainen, koettelipa sitä miltä laidalta tahansa. Jos hänellä olisi ollut aikuisen kanan voima, niin epäröimättä hän olisi iskenyt pirstaleiksi niljaisen pimeän ikkunaruudun. Mutta hän itsekin tunsi olevansa pieni ja voimaton, niin surkea rääpäle, märkä ja niljainenkin, juuri sillä vaiheella, jaksaako liikuttaa voimatonta päätään ja hentoisella nokallaan hiljaa tikutella.

Hän koputteli kuitenkin mikäli jaksoi, sillä ellei hän pian vapautuisi, niin hän menehtyisi kosteaan kuumuuteen. Pieniä hetkiä lepäiltyään hän yritteli yhä uudestaan, siihen samaan kohtaan, joka antoi hiukan perään ja josta kiilui hämärää valoa.

Hänen suureksi riemukseen niljainen ikkuna vihdoin säröili ja puhkesi. Nokka putkahti ulos ja hän näki ensi kerran päivänvalon. Hyvään aikaan se sattui, hän ei olisi enää kauempaa jaksanut. Hän hervahti pitkäksi hetkeksi sortuneen vankilansa raunioille lepäilemään, tunsi itsensä kovin raukeaksi, mutta samalla onnelliseksi. Koko maailma oli avoinna edessä, kun vain olisi ymmärtänyt, mistä laidasta nyt olisi parasta aloittaa.

Hänellä oli untuvan pehmoinen kellertävä höyhenpuku. Se kuivahti nopeasti, oli somannäköinen ja keveä pitää. Ja niin kauniit keltaiset sukat ja sievät nappikengät hänellä oli. Ja silmät olivat niin kirkkaat kuin kaksi vesipisaraa. Jos olisi ollut käytettävissä pieni soikea peili, niin niitä olisi katsellut päivän yhteen menoon. Hän katseli kalvopintaisesta munansirusta, koska parempaa kuvastinta ei ollut käytettävänä.

Mutta ehkä hän siitäkin oli katsellut puoli päivää, sillä kohottaessaan katseensa ulompia asioita tarkkailemaan hän huomasi kaiken ympärillään tavattomasti muuttuneen. Munavankiloita oli hänen ympärillään romuna silmän kantamiin. Somia pikkuvarpusia, keikkuvia päänuppeja, sirkeitä pisarasilmiä peilaili hävitetyillä raunioilla niin paljon kuin lukea osasi ja enemmänkin vielä. Hän itse tunsi olevansa kaunein kaikista, kuiva ja keveä. Hän olisi voinut lentää ja tanssia maailman ääriin saakka. Samassa hän jo lensikin, hypähti toisten lintusten selkään ja niin eteenpäin selästä selkään, hyppeli ja sirkutteli omaksi huviksensa pitkän aikaa.

Keskellä huonetta hän viimein tahallaan soljahti maahan nähdäkseen, millaista siellä oli. Ahdasta oli. Tuskin hän sai varvastaan lattiaan koskettumaan, mutta eipä tarvinnutkaan, ei muuta kuin seisoi ja katseli vain, toiset kyllä huolehtivat pyörittämisestä.

Mutta uusia tapahtumia seurasi nopeammin kuin hän osasi odottaa. Seinäikkuna avautui ja ilmaa tulvahti sisään. Se oli yhtä yllättävän mieluisaa kuin valo äsken. Kun hän muutaman kerran oli haukannut ilmaa, ei hän osannut enää kuvitellakaan, miten olisi voinut elää ilman sitä. Ja sen mukana oli tullut uutta tilaa. Nyt sai jo juosta, lentääkin jos halutti. Mutta se loppui lyhyeen, heti ulkona luukun takana. Hoitaja oli tahallaan lennättänyt heidät sylissään olevaan koriin, jossa lento loppui ja parku alkoi. Hätäisimmät olivat taas milteipä hätää kärsimässä. Onni oli vain hänellä ja muilla viimeisillä, jotka saivat tanssia edellä hyppineiden päällä ja heitellä kuperkeikkojaan heidän pehmeässä selkämättäikössään.

He saivat asuttavakseen siistin ja valoisan pikku talon. Suuri se oli, jos vertaili sitä pieni-ikkunaiseen syntymäkotiin, pieni, hyvinkin sievä myöhäisempien aikojen ison kanakartanon rinnalla. Keskellä lattiaa oli pyöreä houkuttelevan näköinen laitos, jonka ympärillä oli paljon pieniä sisäänpäin avautuvia luukkuja. Aluksi ei kukaan tahtonut uskaltaa pistää niistä päätään sisälle, mutta kun yksi meni, niin jo toinenkin meni ja sitä mukaa koko joukko. Sisällä oli hämärää, suloisen lämmintä, joka oli yhtä hyvää herkkua kuin valo ja ilma, jos kylmä oli, niin paljon parempaakin. Emon ympärillä piirikehässä lämmitellessään järkevimmät heistä monta kertaa keskustelivat siitä. He eivät voineet käsittää, miten ilman lämpöä ollenkaan olisi tullut aikoihin.

Lähiaikoina tuli vielä yksi elämän ylläpitämisessä tärkeä aine. Se oli ruoka, jota hoitaja tiputteli pieniin peltiastioihin. Kun siihen kerran totuttiin, niin se kävi niin välttämättömäksi, että sen saamisesta suorastaan tapeltiin. Kuppeja oli ehkä vähän, tai syöjiäkö oli liian paljon. Kilvoittelussa heikoimmat sortuivat alle tai saivat kyyrötellä laitapuolilla osattomina ja nälkäisinä. Monta kertaa kävi niinkin, että pienimmät eivät saaneet yhtä murenetta nokkaansa, vaikka varmaan kaikkein kipeimmin olisivat tarvinneet. Niitä raukkoja kävi aivan sääliksi, olisi mielellään luovuttanut jollekin niistä oman paikkansa, ellei itsensä aina olisi tehnyt niin kovasti mieli ruokaa.

Eräänä pimeänä yönä sattui suuri onnettomuus. Tavan mukaan tapeltiin taas emon läheisyydessä, koska oli kylmä. Siinä kahakassa joku pienimmistä tipahti punaisesta aukosta sisään, kiljaisi kerran, kärysi vähän aikaa pahalle ja leimahti ilmituleen. Liekki tarttui siivestä siipeen, pian koko keskimmäisten poikasten piiri leimusi ja kärisi. Mutta takimmaiset, hullut eivät osanneet varoa, eivät tahtoneetkaan, vaan tunkivat kilvassa palavien päälle ja syttyivät tuleen itsekin. Ne, jotka palavasta ryhmästä pääsivät eroon, juoksivat tuskissaan pienen huoneen ympäri ja valaisivat kuin kynttilät. Se oli hirmuinen yö, koko maailma näytti tuhoutuvan.

Mutta muutamia järkevimpiä suosi tälläkin kertaa onni. Hypellen ja räpiköiden he pysyttelivät palavasta joukosta erossa ja säilyttivät sillä tavoin henkensä, kunnes hoitaja vihdoin kuuli hätähuudot ja riensi pelastamaan. Vain muutamia kymmeniä monesta sadasta oli jäänyt jäljelle. Tappelematta he kaikki mahtuivat nyt yhden kupin ympärille ja silloin ruoka taas maistoi.

Kukko kiekaisi lähellä. Vanha kana koetti raoittaa silmiään, tunsi putoavansa, puristi kynsillään orteen ja uneksui jälleen.

Hän oli hohtavan valkoinen ja solakka ja hänellä oli kaunis tulipunainen helttaliina. Hänet ja joukko muita ryhmän vauraimpia oli erotettu omaan osastoon, jossa heille annettiin hyvää keittoruokaa ja paljon vehnänjyviä. He saivat omintakeiseksi isännäkseen kanalan uljaimman kukon. Kun se aamuisin kohotti kaartuvan kaulansa ja komean äänensä, niin kanalan kaikki toiset kukot vaikenivat ja jäivät päät kallellaan kuuntelemaan. Mutta kaikki oman osaston kanat kerääntyvät piiriin hänen ympärilleen suut avoimina ihastelemaan.

Komea kukko oli syrjäsilmäyksin tarkastellut häntä jo monena päivänä. Sitten se erään kerran oli hypähtänyt eteen ja tuijottanut palavin silmin ja sitten he olivat juosseet kilpaa. Kukko ajoi siivet levällään, mutta ei vain saanut kiinni, sillä hän juoksi kuin koiran edessä eikä antautunut kiinni, niinkuin muutamat kanat, milteipä juoksematta. Hän oli usein kummakseen nähnyt, miten monet, vanhatkin kanat aivan odottelivat kukkoja. Sellainen käyttäytyminen näytti niin rumalta, ettei sitä punastumatta kehdannut katsellakaan.

Pelkäsikö hän komeata kukkoisäntää? Pelkäsi vähän, rakasti enemmän, oikein paljon. Hän olisi varmaan itkenyt itsensä kuoliaaksi, jos paha haukka olisi vienyt heidän kukkonsa, niinkuin vanhat kanat kertoivat joskus tapahtuneen. Kaikki nuoret kanat nauroivat ääneen sellaisille kertomuksille. Vanhojen kanojen kukko oli varmaan ollut heikko rahjus, niinkuin he itsekin olivat. Sellaista haukkaa, joka pystyisi viemään heidän kukkonsa ei löytyisi koko maailmasta, ennen haukka pystyisi nappaamaan kiiltävän tähden taivaan laelta.

Kului ihania syyskesäisiä päiviä. Nuorten kanojen höyhenpuvut kävivät päivä päivältä yhä valkoisemmiksi ja punaiset niskalimat entistäänkin punaisemmiksi. Komea kukko otti ja sai toisia nuorikkoja kiinni niin usein kuin halusi, mutta yhtä vain ei saanut. Kunnes eräänä poutaisena aamuna siiven kahaus kuului aivan läheltä ja kukko taas lähti ajamaan. He juoksivat moneen kertaan tarhan ympäri, eikä kukko sittenkään saanut kiinni. Hän ei olisi saanut lopultakaan, ellei vanhasta omenapuusta pudonnut kuiva oksa olisi tarttunut pakenijaa jalkaan.

Mutta kaiken kaikkiaan se ei ollut niin hirmuinen tapaus, kuin hän ennakolta oli kuvitellut, päinvastoin se oli niin ihana hetki, ettei hän koskaan ollut osannut oikein aavistella sitä. Hän ei unohtanut tätä aamua milloinkaan mielestään.

Ja uusi kirkas elämän täyteläisyys alkoi hänelle tästä päivästä. Se oli niin riemullista, ettei hän voinut nukkua aamuisin eikä päivisin nuhjotella paikoillaan, täytyi kuopia ja nokkaista pelloille pudonnutta ohranjyvää tai pallukkamahaista madon toukkaa, hiiltä ja hiekkaa, seinärakojen valkoista laastiakin.

Mutta ne kaikki katosivat helposti vatsaan. Sinne upposi tavattoman paljon tavaraa. Kun hän yöpuulla mietiskeli, mitä kaikkea päivän kuluessa oli nieleskellyt, niin hirvitti aivan. Eikä se tavaran paljous ollut olemattomiin kadonnut, sen tunsi kuvussaan ja lantioissaan.

Tuli sitten taas kerran uusi päivä ja uusi elämys, raskas mutta ihana. Ruoka ei maittanut, päinvastoin teki mieli pusertaa ulos kaikki viikkojen aikana kokoomansa kuin yhtä aikaa. Omassa osastossa oli sopiva piiloutumispaikka tehtynä tätä varten. Avopaikoilla ei olisi kehdannut valittaa niin kovaäänisesti niinkuin siellä täytyi. Onneksi ei kukaan nähnyt muuta kuin pään, eikä sitäkään, jos veti sen pyöreästä reiästä sisään.

Voi, surkeus, miten kova paikka se oli. Pitkään aikaan ei nähnytkään mitään, ja tuntui kuin ruumis olisi hajonnut kymmeneen osaan. Mutta kun siitä piankin toipui, niin vieressä lepäsi esikoismuna niin leppoisena, lämpöisenä, ettei olisi osannut kuvitellakaan, mistä sirusista se oli kokoonpantu.

Sitten hoitaja tuli nostamaan pesästä, kehui ja silitteli päätä, punnitsi emoa sekä munaa ja napsautti jalkaan sellaisen hauskan kiiltävän renkaan, jollainen hänellä itselläänkin oli omassa sormessaan. Heikko ja sairas hän vähän aikaa oli, mutta niin äärettömän onnellinen. Kukko tuli tarkastelemaan ja kaikki toiset nuorikot kaakattelivat ympärillä, kateellisina ihmetellen.

Täyttymisen vaiva lakkasi vain siksi päiväksi. Seuraavana päivänä oli uusi hätä ja uusi vapahdus ja niin eteenpäin. Se tuli hänelle melkein jokapäiväiseksi tavaksi. Eräinä päivinä tuntui siltä, niinkuin purkautuminen olisi ollut tarpeellista kaksikin kertaa, mutta vanhemmat ja kokeneemmat kanat sanoivat, ettei sellaista oltu kuultukaan, eikä se olisi säädyllistä kunnialliselle kanalle. Sitten onneksi tuli ilta, joten puuha muutenkin raukeni sinä päivänä.

Hänen loistavat saavutuksensa herättivät kadehtijoita, salajuonia ja panettelua. Monta kertaa hän sai katkerasti itkeä toisten kanojen vuoksi. Minkä hän sille mahtoi, ettei jaksanut nukkua niin kauan kuin toiset ja että hänellä oli kuin sisäinen pakko kuopustella yksinään tarhassa ja pelloilla, ja sitten oli pakko piiloutua munimaan kerran päivässä, koska muuten ei päässyt eroon kaikesta siitä, mitä päivän mittaan ahkerasti ruoputellessaan oli kasannut.

Hän oli kaikkien kanalassa kävijöiden lemmikki. Hoitaja otti usein hänet kainaloonsa, puheli ystävällisesti ja silitteli päätä, vaihtoipa nokkaakin, vaikka ei siitä sanottavaa iloa ollut, koska hoitajan nokka oli niin arka ja pehmeä, ettei siihen sopinut kovasti lyödä. Kun vieraita kävi kanalassa, niitä kävikin melkein joka päivä, kutsuttiin hänet aina esiin, nostettiin vaakalautaselle ja tarkasteltiin sääret, silmät, vatsa. Mutta toiset kanat olivat jälkeenpäin vihaisia, olisivat nokkaisseet silmän päästä, jos olisivat uskaltaneet.

Peltinen ruokakaukalo rämähti lattialla, vanha kana havahtui, raotti luomiaan, sulki ne jälleen. Hän ei tahtonut herätä ja armollinen uni ottikin hänet vielä valtoihinsa.

Oli toisen sulkasadon aika. Tällöin hän oli jo kuuluisa kana, monet suuret näyttelyt voitollisesti läpäissyt. Sattui sateinen ja likainen syyskausi. Tämän vuoksi sekä paljosta munimisesta rasittuneena ei hän maan mainio tahtonut selviytyä huonosta kunnostaan ja alakuloisesta mielialastaan entisillä keinoilla. Iltaisin kolotti sääriä ja aamuisinkin yhä väsytti. Helttaliina oli ruttuinen ja hävettävän haalistunut. Tiesi hän toki vielä yhden keinon ja sitäpä hän lopuksi käyttikin, meni sateisinakin päivinä ulos savisille kynnöspelloille, juoksi ja ruoputteli, vaikka toiset kanat pilkkasivat ja ihmisetkin sormellaan osoittelivat. Kipeimmin koski hoitajan nauru. Eikö hänkään jaksanut pilkkaamatta katsella lemmikkinsä onnetonta alastomuutta, eikö käsittänyt sen vertaa, että tämä oli viimeinen keino. Hän ei turhan vuoksi olisi juossut märille pelloille. Elämän rippeitä hän epätoivoissaan keräili syksyn rapakoista.

Ja niinpä hän saikin vielä kerran punaisesta langasta kiinni. Helttakangas piristyi, sulkahöyhenet uusiutuivat. Hoitaja hymyili taas ja vaihtoi nokkaa niinä viikkoina erittäinkin, jolloin katkeamaton munasarja sattui. Mutta jospa hän olisi puoliksikaan aavistanut, miten tuskaisen työn takana sarjan kokoaminen jo monta kertaa oli! Itse toimitus sen sijaan oli helpompaa kaikki päinvastoin kuin nuorempana.

Hän ei ollut enää maan eikä maakunnan paras, eipä enää edes oman osastonsakaan. Sarjan välit venähtivät helposti viikon, jopa kahdenkin mittaisiksi. Hoitaja otti tällöinkin syliinsä, mutta ei puhunut ystävällisiä sanoja, koetteli vain kovakouraisesti. Ainoa seikka, minkä vuoksi vanhaa kanaa vielä siedettiin, poikkeuksellisesti mainittiinkin, oli hänen tuotantonsa korkea laatu. Munat olivat valioluokan tavaraa. Jospa vain niitä olisi tipahdellut useammin.

Mutta kuinka hän niitä olisi antanut enemmän kuin voi antaa, minkä tyhjyydelleen mahtoi. Jokainen valmistuva muna tuntui vievän viimeiset elinmehut, eikä sarjan jatko kangastellut enää milloinkaan punavalkoisena umppuilevin kukkanupuin niinkuin aina ennen. Jos jotakin vielä näkyi tai kangasteli, niin se oli vain: viimeinen... viimeinen...

Vanha kana heräsi ja avasi raukeat luomensa. Täysi päivä oli jo ulkona. Hoitaja oli tullut kanalaan toiselle tarkastuskäynnilleen. Hän seisoi osaston ovella ja katseli vanhaa kanaa, niinkuin vainajaa katsellaan. Sitten hän veti oven perässään säppiin ja läheni totisena.

Vanha kana aavisti, mitä se merkitsi. Hän olisi voinut hypätä lattialle ja voittaa aikaa päivän pari, ehkäpä kokonaisen viikonkin. Oikeastaan olisi ollut somaa elää vielä yksi viikko tai edes yksi päivä. Hän mietti sitä asiaa, mutta ajatus jäi jollakin tavalla hajanaiseksi. Tällä välin hoitaja oli ehtinyt orren luo ja koppasi sanaa sanomatta vanhan kanan kainaloonsa.

Kanalan pitkää käytävää hiljalleen astuskellessaan hän mietti, mitä valmistaisi päivälliseksi, paistia vaiko puljonkia, monta muuta hyvää ruokalajia hän olisi nyt osannut vanhasta kanasta valmistaa, sillä syntymäpäivälahjakseen hän oli saanut sulhaseltaan kirjan: VANHA KANA, alaotsakkeena: vaihteluksi kotien ruokalistaan.

Mutta vanha kana itse ei miettinyt enää mitään, ei yksinkertaisesti jaksanut eikä viitsinyt. Luottavaisesti, milteipä onnellisena se painoi päänsä hoitajan kainaloon ja sulki haaleat silmänsä viimeisen kerran.

TULI JA LEIMAUS

Kantolan vaari on sairastanut sängyssä maaten jo kolmatta kuukautta. Äijä tekee kuolemaa! sanovat ihmiset. Niinkuin ei yli kahdeksankymmenvuotias elämänsä elänyt mies tekemättä osaisi kuolla.

Vaari makaa pitkät unettomat vuorokautensa tunkkaisessa kamarissaan, jossa lukemattomat kärpäset yhä uusiutuvissa polvissa lyhyen elämänsä riemusta nauttivat. Saisivat korjata liisterinauhansa katosta kokonaan. Siihen ei enää monta kärpästä mahtuisikaan. Ja mitä Luojan elukoista piinaamaan, antaisivat pikkulintusten pörrätä. Näin vaari omasta puolestaan menettelee. Hänelle on samantekevää, jos pieni kärpänen tai kärpäspari nenän päässä laulaa tahi syö, tahi tekee muuta, mitä luontonsa vaatii. Menee se siitä matkoihinsa, kunhan aikansa on puuhaillut.

Pelkääkö vaari kuolemaa, joka jo öisin vanhan tuvan seinustoilla kiertelee ja kähmii. Miksi hän sitä pelkäisi. Ovat tiedustaneet vaarilta, haluaisiko hän ehkä tohtoria tahi pappia. Haluaisiko!... Kustannuksia se aiheuttaa, mutta jos kuoleva itse haluaa, niin...

Niinkuin vaari ei ymmärtäisi näitä puoliksi kuiskailtuja ajatuksia ja silmäniskuja. Aivan oikein, mitäpä hän turhan vuoksi heidän rahojaan kuluttamaan. Multiin panossa sitä paitsi pakostakin hupenee, koska arkkukin on ostettava. Kukaan talon nuorista miehistä ei rohkenisi eikä osaisikaan enää ruumisarkkua tehdä. Niin paljon on kehitys viimeisinä vuosikymmeninä kulkenut eteenpäin. Oikein vaaria naurattaa tämä nykyajan paljon ylistetty huimaava edistys.

Vaari on valmistellut lähiaikoina tapahtuvaa majanmuuttoaan vähitellen itsekseen. Hän kuvittelee siirtyvänpä takamaalle uutta taloa asumaan. Monenmoista työkalua täytyy varata konttiin peltomaan raivaamista ja tuvan rakentamista varten: kirvestä ja kuokkaa, poratalttaa ja seinäkairaa. Hän etsiskelee niitä pimeiltä ullakoilta, kaivelee porojen alta pajan nurkista, vain vanhoja tuttuja ramujaan, mitäpä hän heidän uusia kalujaan. Eivät taitaisi siitä hyvää tykätä, vaikka itse eivät pysty niillä edes arkkua rakentamaan.

Hän suuntailee tulevista rakennuspuuhistaan yöhämyillä myös muorille, joka jo vuosia aikaisemmin on lähtenyt uuden torpan pellavamaita katsastelemaan. Muori on kovasti touhuissaan, milloin näin yöhetken pienellä vieraskäynnillä vanhoille rukinsijoilleen palaa. Hän kapaisee roskaa lattialta, mettiäistä ikkunasta ja suu mutruilee sanoja: Voi, onnetonta, miten se on sottainen! Kun sänkynsä ja kaikki olopaikkansa tuolla tavalla pärstää ja pahnaa!

Vaikka ei toinen pariin viikkoon ole jalkaterällään lattiaan astunut. Ja niinkuin tällä nyt muutenkaan enää olisi väliä, lähtevän miehen pahnassa. Tämä pamina on niin muorin tapaista, aina pitää löytyä roikaistavaa niin huulilla kuin hyppysillä. Kättään ei muori kuitenkaan ole vielä tarjonnut. Se olisi jokseenkin varma lähtömerkki. Toissa yönä tosin jo varsin läheltä piti, mutta tuli ulkopuolinen keskeytys, mikä kulkuri lienee kolauttanut hereille juuri pahimpaan aikaan.

On yö jälleen. Kuu välkyttelee ikkunasta suoraan vaarin sänkyyn. Talon kovaääninen, se kaiket illat ja iltayötkin huuteleva rajapiru on hiljentynyt aikoja sitten. Uskaltaisiko nousta jaloittelemaan? Miksi ei uskaltaisi! Mitä pelättävää miehellä omassa tuvassaan keskiyöllä olisi, ei muuta paitsi oma ajatus: Jospa en kykenekään enää nousemaan jaloilleni! Mutta senpä vuoksi juuri. Uhallakin tekee hänen mieli yrittää ja näyttää se ihme, itselleen.

Vaari kuorii peittonsa ja heilauttaa kutistuneet, mutta armottomasti kutisevat jalkansa sängyn reunan ylitse. Kovin päästä huimaisee ja huiputtaa. No, eipä hänellä ole kiirettä, kunhan tässä lepäilee ja katsastelee vähän aikaa. Hiki kihahtaa hartioihin ja polvet pyrkivät lyömään yhteen. Hän on nyt päässyt kuitenkin jaloilleen ja tapailee koukkupäistä keppiänsä sängyn päälaudasta.

Tuoli on liian etäällä keskilattialla. Haparoiden, kepillään tukien hän pääsee sen selkänojaan käsiksi. Sittenpä taas ei olekaan enää mitään hätää. Oikein somasti sydänalasta hetkauttaa, kun hän sentään on vielä näinkin omavarainen, tämmöinen pitkät kesäkuukaudet ravistunut vanha pikipytty. Tuolin ja kepin turvin hän hinautuu kuutamoista palkkisiltaa pitkin ikkunapenkin luo. Hieman mutkittelee, hieman kolisee, mutta menee, menee vain, kun ei kompuroi eikä turhia hätäile.

Päättävästi, taitavasti luovaillen hän pääsee permannon ylitse ikkunapenkin ääreen. Jos takaisin sängylle pitäisi perääntyä, niin ei tulisi mitään, mutta siitäpä ei olekaan nyt kysymys. Hän laskeutuu tuolilleen istumaan ikkunapielestä tukea ottaen. Tässäpä nyt kuitenkin ollaan. Niinhän se kävi kuin vanhalta tekijältä. Vanhaltapa hyvinkin!

Mutta joka paljon saa, hän enemmän ottaisi. Semmoinen on ihmisen luonto, kuoleman kynnyspuilla kuukkuilevan Kantolan vaarinkin pohjimmainen mieliteko. Hän imaisisi henkeensä vielä muutaman hyvän siemauksen elokuista yöilmaa. Siinä on kypsyneen eloviljan voimaa. Ruispelto lienee kuhilaalla, ehkäpä riihikin jo lämpiää.

Kuinka hän saisi ikkunahakaset auki. Aina tuon alimmaisen, mutta kun ylimmäinenkin näkyy olevan kiinni, niin korkealla, pakana! Hän harkitsee ja mielessänsä harjoittelee taas tätäkin tehtävää. Alimmaisen hakasen hän kopeloi tuolilla istuen hyppysillään. Ylimmäisessä on työ ja tuska. Monta kertaa kepin pää horjahtaa ohi, tutisee yhä ankarammin, toki lopulta sattuu. Haka naksahtaa auki. Tuulihakasen kiinnittämisestä ei tulisi enää mitään. Miksi siitä pitäisi tulla mitään: tyyni yö, ei lehti liiku.

Totisesti, riihi siellä lämpiää. Hän ei näe sitä, vaan tuntee sen hikevän ja elokylläisen savun sieraimissaan. Syyskynnönkin ovat jo aloittaneet. Ruokamullan haju juoksee vakoa pitkin, matalammilla jaloilla. Elopellolla ohran vihne taittuu ja kaurakin on jo kiintojyvällä. Hän haistaa, tuntee kaiken tämän, kotvan aikaa ikkunapenkkiin nojaten paljon enemmänkin. Hän heittää suurta yöpölkkyä punaisena hehkuvaan riihen uuniin, potkiskelee muhevaa kyntömultaa, hyväilee keveällä kädellä nuokkuvia ohran päitä.

Hän tahtoo nähdä vielä enemmän, kohottautuu kättensä varassa tuoliltaan ja kurkistaa kuuhun päin. Pihapuiston reunassa kuvastelee suuri haavan hahmo. Pienenä vesana vaari on sen Kulovuoren reunasta kuokkinut, olkapäällään kantanut ja asuinrakennuksen päätyyn istuttanut. Se on nyt suuri puu, kuun peittää ja taivasta verhoaa.

Hieno tuulenvire henkäisee. Haavan lehtien kahina leikkaa ilmaa tyynessä yössä. Kuun hopea välkähtää lehtien pisaroissa. Vaarin sisäisemmissä elokarsinoissa jotakin ratkeaa.

Hänen edessään ei olekaan enää Kulovuoren kupeesta kannettu haavan vesa, vaan nuori, myrttikruunuissaan värisevä morsian, joka on lähtenyt sulhastaan vastaan.

Tuli ja leimaus!

Vaari hypähtää istuimeltaan, niinkuin ennenmuinoin oli tapana. Yhdellä riipaisulla hän tempaisee risaiset ryysynsä, joista ei moneen herran vuoteen ole ollut muuta kuin kantamisen vaiva. Ikkunalaudalle rävähtää rivakka nuori mies, joka majaa muuttaa, uusia taloja rakentaa.

Haavanlehdet kahahtavat toisen kerran. Tämän jälkeen ei kuulu mitään. On kuutamoinen, hiljainen elokuun yö.

VIIMEINEN KANTO

Siinä oli uljas talo!

Sen katto välkkyi kultaa ja hopeaa. Entä ulkokuistin pylväät! Ei kaksi miestä sylimitalla olisi ympäri ulottunut. Ja seinät? Olivatko ne peräti peililasia! Rahaa piti olla sillä miehellä, joka tuollaisen talon oli itselleen rakennuttanut.

Hän varjosti kädellään silmiään ja tuijotteli loistavaa rakennusta kuin paikoilleen naulittuna. Lasiseinien lävitse näkyi, mitä sisällä toimitettiin.

Vanha valkotukkainen herra kiikkui hiljalleen leveässä keinutuolissa.. Hän oli isäntä, sen näki kaikesta. Sisäovesta tuli keveästi hipsutellen nuori mies, jolla oli pilkkumikaulukset kaulassa ja kengänkärjet kiiltävinä. Hän antoi vanhalle herralle suuren mustakantisen kirjan syvään kumartaen. Vanha herra luki ja käänsi lehteä. Nuori mies katseli ulompaa ja sai tulla muutaman kerran selittämään. Hän osoitteli sormellaan ja oli hyvin tietävän näköinen.

Vanha herra tarkasteli jälleen otsanahka rypyssä, murahti jotakin itsekseen. Mutta vähitellen hänen tuima katsantonsa lientyi ja kasvojen rypyt silisivät. Kun hän vielä vähän aikaa tarkasteli kirjaa, niin hänen otsansa paistoi kuin syksyinen kuu. Hän työnsi silmälasit nenältään ja keinutteli pitkin hujauksin. Päivän kilo leikki lasien terillä. Sanaa sanomatta hän ponnahti jaloilleen, käveli ulkokuistiin johtavalle pariovelle ja potkaisi kummankin puolikkaan selkoselälleen.

— Kuokkuri, sinä siellä! Astu sisään, kantoinesi, synteinesi!

Pilkkumikauluksinen nuori herra katseli hämmästyneenä. Oviaukkoon ilmestyi suuri rapainen kuokkurin kanto. Se läheni, tunkeutui sisään. Hohtavat ovenpielet rusahtelivat ja maaliin tuli rumia raapamia. Kannon alta näkyivät leveät lapikkaan kärjet ja sivusta pörröinen tukka, rapaiset miehen kasvot... Herrajumala!

Näky sokaisi Matin silmät. Hän putosi jysähtäen polvilleen.

Hän heräsi tavanmukaisesti repivään yskäänsä. Untako se vain olikin.

Selviydyttyään pahimmasta hengen salpauksestaan hän jäi mietiskelemään näkemäänsä. Seinät lasista ja katto kullasta. Kuistipylväätkin kuin päällekkäisistä myllynkivistä. Navakka herra niin vanhaksi mieheksi. Ja aikamoinen kannonroikale, niin siivottoman rapainenkin. Kaikkia sitä pitää makaavan mieleen tullakin. Tulee kai näitä kuokkamiehen joskus väännettyä ja halailtua tuollaisiakin. Mutta eihän niitä toki sellaisenaan kanneta lasipalatsien pariovista sisään. Siitä nousisi pilkkumikaulaisten kesken paha meteli.

Matti koettaa unohtaa koko unennäön, nukahtaakin jälleen, mutta ajatukset kiertävät ja kaartavat ja joutuvat uudelleen lasipalatsin rapaiseen kantoon ja sen kantajaan. Mitähän tuollainen uni tietää? Jaa mitäkö tietää? Niinkuin tässä ei ilman unennäköjä arvattaisi, mitä kaikki tästä lähtien tietää. Kun on loppu, niin on loppu.

Hän on maannut sängyn omana jo kolme kuukautta. Talvella iskeytyneen keuhkokuumeen seuraajana tuli nelistävä keuhkotauti. Väkevästä miehestä on enää jäljellä suuret luut, kohollaan olevat jänteet ja keltainen nahka.

Apteekista on haettu monta kertaa roppeja ja tippoja. Mitä niistä muuta kuin rahan meno ja nielemisen vaiva. Tohtori on käynyt, kuunnellut rinnan rahinoita ja kärpäsen laulua. Piti muka nauttia vielä joitakin uusia roppeja ja lepäillä kaikessa rauhassa.

Kaikessa rauhassa! Vieläköhän suuremmassa rauhassa kuin jo kohta kolme kuukautta oli maattu. Se oli sitä tavanmukaista tohtoreiden nukutuslaulua. Ymmärsi kai tässä tavallinen kuokkamieskin tuon verran kärpäsen laulua.

Luulikohan tohtori, että hän pelkäsi kuolemaa. Olisi pitänyt vapauttaa mies turhista luuloista. Kun olisi huomannut käskeä tilaamaan kirkkotarhasta jo torpanmaan, vaikkapa kuopankin kaivamaan, ennenkuin maa routautuu.

Matin teki mieli nauraa kaikelle tälle, koko elämälle, ellei olisi pistänyt niin kipeästi ja ellei sen seurauksena olisi ollut aina henkeä salpaava yskä.

Hänen puolestaan tämä maailmapahainen oli asuttu jo melkein valmiiksi. Hän uskoi sen jo.

Melkein... suunnilleen... osapuilleen!

Miksi kaiken piti jäädäkin aina vähän kesken kuin rähmälleen. Niinkuin sekin viemärioja, viimeinen miehinen työ nevakuokoksella. Pari kolme syltä enää jäljellä, puolen päivän kaivu ja tämän edessä aikuinen mies lehmääntyy ja jättää työnsä kesken.

Tietenkin oli tarkoitus lopetella, kunhan parantuu ja lepäilee. Huokailee ja lepäilee kuin lehmä hetossa. Makaa siinä, missä olet! Älä missään tapauksessa nosta käpälääsi! Niin aina, näin nukutuskärpänen makaavan lehmän korvaan surisee.

Ja kun kuuntelet tätä, etkä aikoinaan nosta, niin etpä sitten ollenkaan enää nosta. Painot on varattu ja punnukset ripustettu, on jo.

Kestäneekö köyriin taikka jouluun? Mitä merkitsee näin pitkän matkan lähdössä kuukausi enemmän tai kuukausi vähemmän? Köhisevä, mätänevä, tautia levittävä ruumis heikompainsa vastuksina! Kenelle saastaisen elämän jatkumisesta lähti onni ja autuus? Punaisille luteille! Köntiville madoille!

Hän iski kantapäällään sängynpohjaan.

Alhaalla nevalla viemäri rähmöttää keskentekoisena ja nevalähteen pirulainen keittelee myrkkyjään niinkuin ennenkin. Heittää tuosta tuulen pohjoiseen ja kuoraisee taivaankannen pilvettömäksi? Puree maitoisen jyvän ja panee perunanvarret vanhaan tuttuun tapaan.

Kohtalaisen lämmin kesä toki kuului olleen. Kuului olleen! Oliko hän jo niin mätä mies, että toisilta piti kuulostaa, minkälainen kesä kuului olleen? Olipa varmaankin, koska rauhassa piti maata ja odottaa. Vieläpä tässä isoistakin vierasta madoissa maaten odottaa.

Harmin hiki alkoi kohoutua hänen otsalleen.

Entäpä ellei odoteta! Jospa noustaan ja lähdetään kujaportille vastaan. Eikö näin ole tapana köyhillä: suurellisempia vastaan, maantieportille asti avopäisenä pokkaillen! Mitä siitä sanotte, roppiherrat ja kirkkoherrat!

Hän potkaisi peiton päältään ja riipaisi istumaan.

— Hei, pojat, häh!

Uuninpankolla makaava kissa avasi silmänsä ja haukotteli pitkään.

Mitähän jos yrittelisi nousta tänään, hoippuroisi ulos, koikkaroisi suolle. Matkako tämä oli alamäkeen lämpöisenä kesäpäivänä. Ei pitäisi mitään kiirettä, hiljalleen varovasti köpittelisi.

Hän jäi pitkäksi aikaa herkuttelemaan rohkealla mielijohteellaan.

Tuollainen kirkas päivä. Näkisi edes kerran vielä kesäisen auringonkin silmästä silmään. Kuulisi kuovin äänen ja tuntisi suopursun hajun. Eikö ollut muurainten aika parhaillaan. Saisi suoraan suomättäältä punaisen mehevän hillukan, vaikkapa yhdenkin vain, tämän ainoan kerran vielä.

Hiukaiseva kesän ikävä tempoili hänen rahisevassa rinnassaan. Hän tunnusteli käsivarsiaan, joiden juhmuiset jänteet pongottelivat keltaisen nahan alla.

Entä jos heittäisi porstuan naulasta olalleen lapion ja kuokan. Ei ollut liikoja rehkimisen voimia, ei sen vuoksi. Mutta liikojako tuossa tarvittiinkaan, parissa ojasylessä pehmeällä suomaalla. Pienin lapiopistoin heittelee, väliin lepäilee ja taas tihrailee pienen tovin. On synti ja ikuinen häpeä talollekin, jos viemäri jää rähmälleen ja kuivilleen, noin vähää vaille. Se pieni kannon vietäväkin siinä heton reunassa. Mitä siitä ihmisetkään sanoisivat: Kaksi syltä ja yksi kanto! Pieni kanto! Jopa tarkalla piti!

Hän muisti äskeisen unensa ja suurta rapaista kantoa raahaavan miehen, muisti parhaimpia vuosiaan suolla, satoja voitettuja suuria kantoja. Väkevä toiminnanhalu heräsi ja tempasi hänet valtoihinsa.

— Jukoliste, minä väännän siltä niskat nurin!

Kissa vötkähti lattialle ja samaa tietä ulos. Rappusilta kuului askeleita. Hän heittäytyi selälleen ja veti peiton silmilleen. Eveliina sieltä tuli, käveli suoraan sängyn luo.

— Nukutko sinä?

Matti avasi hitaasti silmänsä.

— Meinaan lähteä tänään käväisemään kirkolla ja Heikkilässä. On asioita vähän ja keväälliset porsaatkin ovat vielä maksamatta.

— Porsaatko maksamatta! Se pääsi vahingossa liian iloisesti. Hän korjaili ja tasoitteli. — Jo toki ne pitää maksaa! Aina pitää maksaa, että toisen kerran saa.

— Tarvitsisikohan käydä hakemassa kotimiestä?

— Kotimiestäkö? Et suinkaan pelkää, että minä tästä enää mihinkään karkaan.

Matti nauroi hilpoisesti hihittäen, vaikka maksuksi täytyi nieleskellä kourallinen neuloja ja naskaleita.

Eveliina ei tarjoillut enempää, vaan alkoi valmistella hiljalleen lähtöään. Matti seuraili puolisilmällä sängystään ja mietiskeli omia ohjelmiaan. Pojat käskee ongelle ja tytöt marjaan. On iltalypsyn aika, ennenkuin kukaan heistä palaa. Silloin nevalla on kaikki selvänä. Onnestipa vielä yhden kerran. Olisi vain päässyt tästä aikoinaan toimimaan.

Hän alkoi hätäillä Eveliinan viipymisen vuoksi. Mitä hän yhä hakee ja kähnii. Aitassa pyörähtää, ullakollakin juoksee. Ahaa, valkoiset sukat ja puolikengät! Eevantytär se on tämä Eveliinakin, liiankin korea tytär näin kehnoissa oltavissa. Eveliina toi maitotuopin tuolille Matin sängyn viereen.

— Kai sinä sitten tulet täällä sen aikaa aikoihin.

— Totta maar tulenkin.

— Mutta muista maata hiljaa!

— Hiljaa, no kuinkas sitten.

Eveliina kääntyi lähteäkseen. Matin mieleen johtui väläyksenä vuosikymmenien takainen kuva: Orava kuusen alimmalla oksalla, pieni poika jousipyssyineen puun juurella.

— Kuule, äläpä vielä juuri mene! hän alkoi vikitellä. Eveliina palautui sängyn luo. Matti nosti suonikkaan kätensä peiton alta.

— Tuota, sitä minä vain, että eikö matkalle lähtijän ole tapana hyvästi sanoa. Hän naurahti tuskin kuuluvasti.

— Niinpä kyllä, ei täällä ihminen koskaan tiedä...

— Ei tarvitsekaan kaikkea tietää.

Eveliinan ääni oli ollut ehkä liian helläpohjainen. Matti alkoi tuntea, niinkuin jotakin olisi pyrkinyt ylös, painui takaisin ja hän saattoi värähtämättömin äänin jatkaa.

— Maksa pois porsaat! Maksa aina kaikki selväksi, jos jaksat. Se on selvä ja reilu peli.

Eveliina katseli häntä suurin, kostuvin silmin. Matti jatkoi.

— Pitäkää tämä paikka, jos voitte. Ei tämä niin häävi ole, kovin on hallainenkin, mutta onpahan oma kuitenkin. Aina se on toista kuin vieraissa nurkissa.

Eveliina ymmärsi, ei vastaan kiistellyt. Kaksi kyyneltä kuin kirkassilmäistä pikku hiirtä syöksähti yhtä aikaa esiin piilopaikoistaan, juoksivat kilpaa hänen liian aikaisin muodostuneita poskiuurteitaan. Niiden perässä lipitteli hetkistä myöhemmin kokonainen poikuus. Hän pyyhkäisi poskensa kuiviksi ja puristi suonikasta kouraa molemmin käsin.

Mitään puhumatta hän kääntyi ja livahti. Matti katseli silmää räpäyttämättä hänen menoaan. Olipa somaakin, kun pani nuo kauniit sukat ja korkeakorkoiset puolikenkänsä. Ei se näytä mukavalta, jos kylään menevällä naisella on länttäiset kengät. Joko hän nyt livahti? Niinpä kai, koska ei näy. Ei oravaakaan sen jälkeen näkynyt, kun kuuseen livahti.

Matti kääntyi sängyn laidalle istumaan. Kolme kertaa hänen täytyi yrittää, ennenkuin pääsi kannoilleen. Pusero meni jollakin tavoin ylle, vielä housutkin tuolin varassa. Missä lapikkaat mahtoivat olla? Syvällä sängyn alla, hyväkkäät. Hän aikoi hakea uunin luota hiilikoukun, mutta samassa Ville pujahti sisään. Tänäänpä vasta kaikilla tavoin onnesti. Ville käväisi sängyn alla ja kaivoi esiin molemmat, lienee kummastellut hieman isän hankkeita.

— Meinaan tässä vähän jaloittelemaan, minäkin. Ihminen ei jaksa eikä kehtaakaan koko kesää yhteen menoon maata. Etkö sinäkin Ville niin tätä asiaa tuumaa?

Ehkä Ville lienee tuumannut, mitään ei puhunut. Lapikkaat olivat pahasti kuivuneet. Hän sai ne kuitenkin jalkoihinsa kopistelemalla ja puristelemalla, mutta koville se otti.

— Ville, kuule! Tänään sinä saat mennä Matin kanssa Nurkkalammelle ongelle.

— Ihan heti, jo päivälläkö?

Poika sai sähköä jäseniinsä. Harvoin sellaiseen oli käsketty, aamupäivällä ei milloinkaan.

— Heti pääsette. Ja tytöille saat sanoa, että pääsevät Putkisuolle muuraimeen.

Ville aikoi livahtaa uutisineen ulos, isää läväytti sisältä päin, niinkuin poika ei juuri vielä olisi saanut mennä, teki mieli vikeltää kuin oravanpojalle: tui, tui.

— Kuule, Ville, tulehan tänne!

Poika palasi ja isä vetäisi hänet polvelleen. Poika katseli kummastelevin silmin. Edellisestä kerrasta varmaan oli kulunut pitkä aika. Isä kertoili lyhyin särähtelevin lausein omista onkimatkoistaan. Syvässä kalliorantaisessa lammessa uiskenteli suuria ahvenia. Roikkuvien puiden rungoilla sai onkimies kiipeillä, mutta eteensä piti katsoa, terävin kynsin kiipertää vesipuita kulkiessaan. Heikot kynnethän nämä vielä olivat. No, olipa aika kasvaa. Isä sanoi toivovansa, että Villestä tulee kunnon mies ja Matista myös. Ja sitten te pojat pistätte suon ojaan laitojaan myöten! Panette kasvamaan viljaa!

Hän sipaisi karkealla luisevalla käsiselällään valkoista tukkaa, mutta Ville ajatteli mustia ahvenia, livahti lattialle ja samaa menoa ulos. Isä katseli taaskin niin kauan kuin vilahtumaa näkyi, kauemminkin, etsiskeli sitten nurkasta jotakin, lakkia kai. Mitä mies kesäisenä päivänä teki lakilla! Lapion ja kuokan hän löysi omilta paikoiltaan. Niiden terät olivat ruskeassa ruosteessa.

Ulkona auringon valo häikäisi hänen silmiään, välkkyi pelto ja niitty, taivas ja metsä monissa väreissään. Lehmät märehtivät laidunkumpareella. Illalla Eveliina palaa, tekee savun ja kiiruhtaa lypsämään.

Niinpä tekee, niinpä menee. Hän muisti viemäriojan kaksi kaivamatonta syltä ja alkoi kiiruhtaen hoippua polkua alaspäin. Lapio ja kuokka keikkui olkapäällä, puseron helma lepatteli väljänä tuulessa. Niinkuin viimesyksyinen variksenpelätti. So, so, ei nyt sentään. Viimesyksyinen variksenpelätti ei kaiva viemäriojaa puoltakaan syltä.

Oliko kotoa suolle näin pitkä matka? Niinkuin suo olisi viety edemmäksi, tai polkuko oli venytetty pitemmäksi. Oliko tämä kesä ollut niin lämpöinen, että kivennupulatkin olivat kasvaneet? Vaikka mies miten olisi varonut, niin aina hän tahtoi kuukahtaa silmilleen. Joku silmitön pörriäinen lensi otsaan paukahtaen. Kovinpa maailma olikin jo ahdasta, oli jo.

Hän pääsi suolle ja istahti kannolle. Hiotti ja ryitti. Kaivamaton viemärikannake ei tosiaan ollut kuin parisen syltä, mutta kanto oli suurempi kuin hän oli muistanut. Se oli mustapäinen ja näytti ulohtaammalta katsoen oikein julman näköiseltä. Näytti, mitä näytti. Yhden kannon juurista aina selviytyisi lapionterällä.

Tuollainen mieskö, lapion terällä, hä-hä-hää! Niinkuin joku olisi läheltä korvaan sen rääkäissyt. Hän nousi ja sylkäisi kouriinsa.

Kamaraturve oli sitkeätä kuin laihan karvakoiran nahka ja antoi kiusoittaen perään ruostuneen kuokan terän edessä. Jospa olisi huomannut sen tahkota. Ville sen verran olisi tahkoa kierittänyt.

Hän löi ja ähkyi, kiskoi ja raastoi varpua ja kanervaa ja suopursun juurta. Kun kuokan terä tissahteli kamaraa läpäisemättä, teki mieli hampain käsiksi käydä. Närästeli kurkussa ja hikikarpalot kierivät silmiin, mutta ei hän joutanut niitä edes pyyhkäisemään. Sittenpä huilii kauemmin yksin istuimin, kun kamara on kokonaan pois.

— Ähä, lähditkös siitä!

Hän kieritteli viimeisen turvetyynyn ulommaksi viemärin kohdalta ja jäi sen varassa pitkäksi ajaksi puuskuttamaan. Rintaa kouristi ja päätä huimasi, mutta hän oli läpäissyt sen. Se oli jonkinlainen koe, joka ennusti lopullista voittoa.

Aurinko lämmitti kuluneen kesän menetyksiä osattomalle korvaten. Suopursu haisi väkevästi juovuttaen. Mättään suojassa piilotteli pari muuraimen raakiletta. Hän kurkotti ne ja pureskeli hitaasti nauttien kantalehtineen kaikkineen, heittäytyi suulleen kosteauhoiselle sammalkamaralle ja haisteli suota.

Hän nousi, liian kauan kai oli jo maannutkin. Raskasta oli, mutta ennakkosuunnitelmansa mukaisesti hän alkoi kaivaa kevein lapiopistoin kuin voikauhalla lipsien. Maassa ei tuntunut olevan juuria, lapio upposi siihen melkein omalla painollaan. Hän mielitteli lohkaista jo vahvempia kimpaleita. Ei ollut siihen lupaa ja mikäpä kiire tässä olikaan hauskaa työtä kesken aikojaan lopettamaan. Jos jo alkukesästä olisi tämän keksinyt, niin koko piiriojan ja kymmenen sarkaojaa olisi lipsien pistellyt.

Ihme ja kumma, keveä työskentely alkoi väsyttää. Mutta ensimmäinen syli kuitenkin oli ennen huilaamista läpäistävä. Menipäs äsken kamaran kettäminenkin, kun ei päästänyt väsymystä mieleensä, eikä kesken aikojaan antanut peräksi. Ja mitäpä iloa oli tämmöisen miehen huilaamisesta. Kun koko päivän makasi, niin illalla oli niin kuittina, ettei maitokuppiaan jaksanut kuiviin ryypätä. Semmoista se oli vaivaisen lepääminen!

Kun ärsyttäminen ei auttanut, alkoi hän kohentaa pahasti riutuvaa olemustaan nopeasti vaihtuvilla mielikuvilla.

Mitä tämä oli? Mustaa suopaa! Jäätynyttä saippuavaahtoa! Ei tuollainen juuri mitään painakaan, turhaa luuloa. Mitäpä, jos lukisi lapiopistojaan: yksi... kaksi... kolme... neljä... Näin vain helposti lueskelee vaikkapa tuhanteen asti. Täysille sadoille tökkää viirun ojan seinään. Oliko se nyt kolmeneljättä, vai neljäneljättä? Olipa kumpi tahansa, riittäähän näitä. Aloitetaan alusta kuin Hoppa-vaari huoneentaulunsa... yhdeksänkymmentäkahdeksan... yhdeksänkymmentäyhdeksän... täysi sata ja viiru ojan seinään.

Eveliina ei ollut vieläkään hullumman näköinen korkeakorkoisissa puolikengissään. Oikein hauskalta näyttää, kun muijalla on kauniit kengät ja korot suorina. Puolikengät hänellä oli silloinkin... Rasilan leikkuutalkoista palattiin. Satoi aikatavalla. Takkini alla minä häntä suojailin.

Henkeä salpaa, rinnassa pistää.

Niinpä niin, täytyykin vain pistää ja pistää. Lammen rannalla kaatuneita honkia. Syvää siellä on ja niljainen vesipuu on ylen liukas... Ei sellainen poikanen putoa, turha pelätäkään. Varpaat kuin vieterit ja kynnet kuin kollikissalla... Ahvenia se sieltä saa, saunakekäleitä. Vapa jutisee. Vesi on mustaa kuin joulukalja.

Se äskeinen muuraimenlehtikö se noin röyhäyttelee. Joko lienevät avonevoilla kypsiä. Esteri varmaankin otti hinkin ja Hilja vanhemman lypsyämpärin... Minkä näköinen se Hilja onkaan... Esterikin kasvoiltaan... No johan pitää olla miehen pöppyräinen, kun omien tyttäriensä muotokuvaa ei enää saa näkyviin.

Ei, ei tahdo saada enää mitään näkyviin, ei lakkapetäjää, ei mustaa kannontyveä, ei edes lapion terää lapikkaan pohjan alla. Niin sokaisee tänään näköä, aurinko varmaankin.

Mikä sokaisee näköä? Lasiseinät ja myllynkivipylväät... Silmälasit ja lakeerikenkä... Sielläkö suomättäällä nyt istut ja kurkkailet senkin... Kyllä kai sitä pysyy kengänkärjet kiiltävinä, kun lasipalatsissa istuu ja ainoaksi työkseen merkkailee muistiin toisten syntejä. Merkkaa, mitä merkkaat, tämä poika kaivelee viemäriojaa vain. Näetkö, toisenkin urakkansa näin vain vei huilimatta päätökseen!

Mutta kylläpä osasi huiputtaa. Hän heittäytyi rentoimenaan mättäälle ja loikoili pitkän aikaa. Nikotti ja tyhjän vuoksi tunki vatsasta ja rinnasta kuin suolaista suupalaa. Jospa vastapainoksi olisi ollut edes hipenen verran suolaista leivänpalaa. Aurinko oli jo alhaalla. Kovin pianpa se tänään painuikin. Mitä kello mahtoi jo ollakaan?

Hän nousi viimeistä urakkaansa suorittamaan vaivalloisesti hoippuroiden. Lapio tuntui entistä painavammalta ja ajatukset hyppelivät hätiköiden sinne ja tänne. Eveliina ennen ja nyt. Poika lammen rannalla mäntyjen latvoissa ahvenia kiikutellen. Tytöt nevaa tarsimassa täysinäisine muurainämpäreineen... Komean kartanon silmälasiherra... Pilkkumikaulainen lakeerikenkä suuret syntikirjat kainalossaan. Hän pistää ja nostaa.

Talkoopihan piirileikki käy suolla. Siellä tytöt, siellä pojat, pilkkumikaulainen kirjoineen... Ja lasisilmäinen kartanoherra. Kas, kun vanha mies on viitsinyt lähteä joutavoimaan... Mitä kummaa. Siellä se heiskuu Eveliinakin vaaleine sukkineen ja korkokenkineen.

Minäkö mukaan? En tule, en kerkiäkään! Urakka kesken vielä, ettekö näe!... En, en tule, uskokaa se kerta sanomalla... Vetäkää sudenkorentoja piiriinne, senkin... Yksi... kaksi... kolme...

Kanto antoi arvaamattomasti lisätyötä. Hän kaarsi ja kaivoi joka puolelta. Lapion terä ei mahtunut juuren koloihin. Hän löi lapion sivuun, painui polvilleen, kuopi myyränä kourillaan.

Suuta kuivasi armottomasti, rinnassa jylkytti, repi ja raastoi, niinkuin joku tunnoton tylsällä puukollaan kiertäen olisi kaivanut keuhkoja irti. Kannon juurien alta alkoi tirsua kylmää rapaista vettä. Hän kostutteli sammaltuppoa siinä ja imeskeli hampaittensa välitse. Olipa tuolla vietävällä tervaiset juuret. Pitikin unohtaa kirves kotiin, kantomiehen ensimmäinen ase, voi kova lykky!

Hän alkoi jylkytellä lapiollaan ylhäältä päin. Kuin rinnassa jylkyttelevä piinanhenki olisi keksinyt saman tempun, sekin röykytteli jo ylhäältä päin. Kova tervainen puu tenäsi itsepintaisesti vastaan. Toisinaan se yllättäen antoi peräksi, lapionterä jutkahti lävitse, liian syvälle ja kiilautui sitkeästi kiinni.

Aika kului nopeasti, työ edistyi hitaasti. Aurinko sivusi jo nevaa pitkin ja mitteli keskentekoista viemäriojaa ruskeilla nauhoillaan. Mutta oli kantokin toki jo reunoiltaan irti, vain karajuuri enää pidätteli pohjasta päin, taisi olla siinä karaa kerrakseen.

Jos olisi ollut ryntäissä entinen voiman mahti. Ei muuta kuin sylin kiinni, yksi ähkäys, yksi rusaus olisi kuultu! Satoja kertoja tämä temppu oli tehty vähän suuremmillekin öykkäreille.

Pieniä tummia purosia liritteli jo juuren tynkien alta. Matti tunsi, miten hänen omassa rinnassaan ratkeili tummanpunaisena liritteleviä purosia tylsällä puukolla raastettujen tynkien alta. Suuhun kihosi kuumaa verta, jota ei tohtinut ulos sylkeä, ellotti se nielläkin.

Hän peräytyi askelen, upposi, horjahti istumaan.

— Tprui Helunata! Tprui Lemmikkiä, tprui kotiin, tprui, tprui!

Ilta käsissä! Eveliina jo kotona! Auringon mittanauhat piiskasivat pistäen. Kannon juuret ilkkuivat irvistäen. Siihenkö lopultakin jäit irvistelemään?

Hänellä olisi elon viimeisinä riutumahetkinä ollut paljonkin tärkeätä muisteltavaa: nuoruuden erheet, miehuuden rikkomukset, vastahakoisten sairausviikkojenkin veriruskeat synnit.

Mutta hänen himmenevään näköpiiriinsä ei tällä kohtalon hetkellä mahtunut noita tärkeitä asioita, niin suppea se oli, ettei näkimien aukoista mahtunut muuta kuin karajuurensa varassa uhitteleva mustapäinen kanto. Tietensä tai tietämättään hän teki vielä yksisanaisen synnin.

— Lähdet siitä p...le!

Hän karjahti sen kuin kuoleva karhu, sylkäisi verisen suuntäyden kouriinsa ja kahmaisi kannon armottomaan syleilyyn. Rinnan rikkonaiset suonet purkautuivat valtoiminaan, aurinko pimeni, kannon kara kiertyi ja rutisi.

Suu tulvahti kuumaa verta täyteen. Hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja rytkäytti viimeisen kerran.

Lyhyt hetkinen kuin kahden vaiheella. Mies voitti ja keikahti kantoineen viemäriin.

Pienen ajan jälkeen holvahti suolähteestä valtoimeksi vapautunut vesiryöppy, huuhteli alas vieriessään miehen verisiä kasvoja ja kannon multaisia juuria.

Kuovi lensi suon ylitse matalalta, valittaen.

II

HELLUNTAIYÖN HERÄÄMYS

— Ei suinkaan herralla koskaan ole ollut pahempia seikkailuja naisväen kanssa, minä kysyn vain.

— Naisväen kanssa?

— Ei herra huoli lossata noin pöllämystyneen näköisenä. Herra kyllä tietää, mitä minä meinaan. Mutta eihän tämä asia mitenkään minua liikuta, pyydän vain ilmoittaa, että tämä on Filippa-neidin huone. Neiti tulee herraa katsomaan siinä puolenyön aikoihin, jos... Hyvää yötä nyt sitten vain.

Tyttö pyörähti ympäri kynttilöineen ja eteni pimeää ullakkokäytävää, että lieskat hulmusivat. Agronoomi oli väsynyt, riisuutui ja heittäytyi sänkyyn oudossa mielentilassa. Oli hiljainen yö ja herpaiseva ympäristö. Kuinka monet raput ja mutkat tänne mahtoi ollakaan? Filippa-neidin kuuluisa kummituskamari! Kova onni, kun tuli istuttuakin isännän kärryyn, kaupunkiin olisin hyvin ehtinyt! Pelkäsikö hän kummituksia, nuori uuden ajan mies? Hän naurahti väkinäisesti, nukkui ja unohti lampun palamaan.

Filippa-neiti, Vanhakartanon kuuluisa kummitus ei tänä yönä nukkunut. Hän oli tyytymättömällä tuulella, vaikka olikin varhaiskevään helluntaiyö. Ottaen huomioon hänen ylhäisen syntyperänsä sekä suoritettavakseen sälytettyjen tehtävien laadun ja runsauden, ei tämä ollut ensinkään kummeksuttavaa. Vuosisadasta vuosisataan hän, Filippa Fleming, Uljaan Klaus-herran kuuluisa sisko, oli saanut jo kiertää Vanhakartanon rakennuksia ja peltomaita kuin mikäkin kuljeskeleva turkulainen kattilan paikkaaja. Ja välitöinään hän oli joutunut hoitamaan milloin mitäkin, alemmallekin palvelijakunnalle kuuluvia tehtäviä. Miten monta kertaa hän oli käsivarresta nykäissyt torkkuvaa kamarineitsyttä, tai varastelevaa sisäkköä, tai kuorsaavaa tallimiestä, noita rappioituneiden aikakausien hulttioituneita vetelyksiä. Entä kaikennäköiset maantienkulkijat: kiroilevat kisällit ja kiljuvat teinit, helsinkiläiset tirehtöörit ja turkulaiset agronoomit, kun nämä vanhoihin perintätietoihin uskomattomat puolipakanat olivat ilkkuen uneksuneet milloin mitäkin, sellaistakin, että toimivat muka kotiopettajina Flemingien sukukartanossa ja opettivat Filippa-neidin lapsia.

Mikä kalpenematon häpeämättömyys! Jos Filippa-neidin käsivarsissa olisi ollut entinen mahti ja toimeenpanovalta, niin päärakennuksen kivikellarin kosteimmassa komerossa olisivat saaneet ryhtyä opettamaan aakkosiaan sisiliskoille ja sammakonpoikasille, komeljanttarit! Olisivatkohan saaneet tarpeekseen Filippa Flemingistä ja hänen lapsistaan.

Mutta Filippa-neidin suonikkaissa jäntereissä ei ollut enää entistä voimaa, eipä sanottavasti nykyistäkään. Keveä tuulenhenkäys nousi keväisiltä toukopelloilta ja tempasi hänet vastusteluista huolimatta mukaansa. Filippa-neidin vahankeltainen poski värähti voimattomasta kiukusta. Mikä lienee miehiään tämä kartanon nykyinenkin omistaja, joka helluntaiyöksi järjestää minun kamarini makuupaikaksi kunniattomille kulkijoille! Varokaa keskiyötä, niin isäntä kuin vieras!

Filippa-neiti oli niin vihainen, ettei ollenkaan huomannut, miten ihanan kesäistä tänä helluntaiyönä kartanon mailla jo oli. Kevätviljan oraat siirottelivat lehtevinä peltosarkojen riviharjuissa, tuomet tuoksuivat valkohunnuissaan ja yökehrääjät hyrisivät vihertävissä peltoviidakoissa.

Filippa-neiti aikoi pyörtää omaan kamariinsa puoliavoimen ullakkoakkunan kautta, mutta vanhan rakennuksen haltiatonttu pysäytti hänet puutarhan hiekkakäytävän päässä. Tonttu oli tuskin kartanon koiran kokoinen, hauskannäköinen hallavapartainen äijän käppyrä. Kuitenkaan hän ei pelännyt kartanon suurta koiraa, vihaista kummitusta ei senkään vertaa. Arvelematta hän tarttui Filippa-neidin viileään käteen ja alkoi taluttaa häntä. He etenivät käsityksin vihertäville kasvilavoille, valkoumpuissaan häämöttävään omenapuutarhaan ja sieltä ikivanhaan rantapuistoon, jonka salaperäiset hiekkakäytävät nykyisen omistajan toimesta oli jälleen kaivettu esiin.

Äijä rupattelee hiljalleen yhtä mittaa, puistokoski porisee ja tuomen kukka tuoksuaa. Hiekkakäytäviä pujotellessaan he joutuvat kapealle sillalle ja sitä pitkin muinaiseen lempisaareen. Lehtevän oksaportin alitse rinnakkain kumartuessaan ovat he vähällä pujahtaa rannalle viritettyyn haukirysään. Äijä naurahtaa ääneen ja hymynväre häivähtää jo Filippa-neidinkin kalpeilla kasvoilla. He kääntyvät siitä taloon päin, äijä nyppäisee keveällä hyppäyksellä tuomen kukan ja kurkoittaa sen Filippa-neidin rintaan. Vieläpä tässä kavaljeeri!

Isolla portilla neiti itsepäisesti jälleen aikoo omille teilleen, mutta tonttuäijä ei hellitä hänen kädestään, vaan johdattelee edelleen vanhaan rakennukseen, hänellä kun muka sielläkin on neidille mielenkiintoista näytettävää. Filippa-neiti ei viitsi tehdä väkivalloin tenää, koska se kuitenkaan ei mitään auttaisi.

Vanha asetupa on mullistettu täysin uuteen asuun. Siellä on siistejä penkkejä ja pöytiä ja keskilattialla puolipyöreä pöytä. Hyllyillä on kirjoja ja seinillä tauluja, mutta peräsalin yhdellä seinällä on jykevä musta kaappi. — Se on rautakaappi! kuiskaisee äijä. Filippa neidin mielestä se on yksi tämän helluntaiyön suurimpia valeita. Mutta kun he yhdessä yrittävät nostaa sitä, täytyy hänen uskoa, vieläpä sekin, että kymmenen aikuista miestä on ollut rautakaappia parihevosten reestä nostamassa ja taitokeinoja käyttäen paikoilleen asettamassa.

Näkemiensä ja kuulemiensa johdosta Filippa-neiti alkaa käydä yhä tarkkaavammaksi. He istuvat leposohvaan ja äijä kohottaa käsivartensa neidin käsimutkaan. Filippa-neiti tuskin sallisi tätä tuttavallisuutta, ellei hän olisi niin utelias kuulemaan yhä uusia.

Äijä tarinoitsee kauan, ihmeellisiä asioita hän kertoilee. Filippa-neidin täytyy ajoittain keskeyttää hänet. Hän nipistää käsivarresta sekä itseään että äijää todetakseen, puhuuko monisatavuotinen vekkuli edes siteeksi totta. Valveilla he ovat molemmat ja totisena äijä rupattelee.

— Niin paljon ovat olot muuttuneet Yläneen kartanon mailla sitten Filippa-neidin aikojen ja erittäinkin viimeisinä vuosikymmeninä. Kartanon entisten muonamiesten, torpparien ja tallimiesten jälkeläiset ovat itse nyt tilanomistajia järki järkiään.

— Tilanomistajia!

—Jaa'a! Satamäärin niitä on jo kartanon entisillä mailla. Heillä jokaisella on nyt itsellään lasi-ikkunaiset kartanot, lehmikarjat ja siipikarjat ja sikoja, ettei vanha mies lukuun saa.

— Mitä kartano niin paljolla maidolla ja sianlihalla tekee? ehtii Filippa-neiti välillä keskeyttää.

— Mitä kartano heidän maidoillaan, ja lihoillaan kun liikaa on itselläkin, intoutuu äijä selittämään niin taajasanaisesti, ettei Filippa-neiti kerkiä saada sanakiilaa rakoon. Äijä kertoilee näkemästään ihmeellisestä maitomyllystä, joka on seiniltään puhtaampi kuin Katariina-prinsessan neitsytkammio, ja kooltaan avarampi kuin Juhana-herttuan majesteetillinen hevostalli. Siellä kirnutaan suurella pyörivällä myllyllä sekä kartanon että pikkukartanoiden maidot kauppavoina aina Englannin valtakuntaan asti lähetettäviksi, ja kukin saa maksuosuutensa juuri sen mukaan kuin on yhteiseen kirnuun aineita antanut.

Tämä on Filippa-neidistä niin ihmeellistä, ettei hän osaa enää mitään puhua. Mutta vieläkin ihmeellisempiä asioita vanha tonttuhaltija tietää hänen korvaansa kuiskia.

— Neiti ei osaa arvata, mikä nykyään on tämä vanha asesali, jossa ennen muinoin vangit vaikeroivat, vielä neidinkin hallinnan aikoina? Neiti rypistää silmäkulmiaan ja äijä jatkaa: — Aarrekammio tämä on, ihmeellinen raha-aitta. Kenelle rahaa säästyy, tänne hän sen tuo talletettavaksi, keneltä uupuu, täältä hän käy lainaamassa. Tuolla mustassa kaapissa rahaa säilytetään, senvuoksi varmaan se niin erinomaisesti painaakin. Siellä on säästörahaa joka kolmannella pitäjäläisellä, sadoilla paitaressuilla, kymmenillä sylivauvoillakin. Kun aloitteleva tilanomistaja rakentaa navettaa tai peltoa, niin täältä lähtee apu. Mustan rautakaapin raha pannaan kasvamaan jumalanviljaa, kiljuvia porsaita tai vasikanpäitä ja kaiken lisäksi se kasvaa vielä tallettajalleenkin rahaa rahasta. Miten tämä tapahtuu, sitä ei vanha haltijatonttu jaksa käsittää, eipä itselleenkään selittää.

Mutta sensijaan hän selittää, miten rahaa lainataan. Hän on monta kertaa kuunnellut ullakolla ja tirkistänyt rautanaulalla puhdistelemastaan oksanreiästä.

— Joskus palaa pienen tilanomistajan navetta. Sattuuhan sellaista kevätahavien aikaan, niin ennen kuin nykyään. Mitäpä tekee vahingon kärsinyt mies? Tänne kävelee melkein heti, kun on saanut kekäleensä sammumaan. Tuossa he sitten seisovat pitkän pöydän kahden puolen, tilanomistajat neuvottelemassa, mitä pitäisi tehdä. Siinä ei kirota eikä kiljuta, mies juttuaa kuin veli veljelleen: palorahoista, lisälainoista, hirsistä ja kattotiilistä, mistä puhelevatkaan. Ullakolle ei kaikkea kuule, mutta sen arvaa, että yksimielisyyteen on päästy ja monet umpisolmut ovat avautuneet. Kotiin kiiruhtavalla pikkutilan miehellä on niin kepeä askel kuin vahinkoa ei olisi sattunutkaan, mutta syksyllä on hänen uusi navettansa valmiina, parempi kuin entinen olikaan.

— Tällaista ei koskaan tapahtunut Flemingien aikoina, hätkähtää Filippa-neiti mielessään painautuen jälleen tarkastelemaan seinällä häämöttävää pitäjän karttakuvaa, joka on melkeinpä tarkalleen sydämen muotoinen. Filippa-neiti tuntee, niinkuin hänen omassa rinnassaan liikahtelisi kipeästi riipoen jotakin saman muotoista. Haltijatonttu rupattelee edelleen:

— Kerronpa vielä neidille, mitä sattui eräänä aamuna varhaiskeväällä. Kartanon etumies, Lammisen Justus, täyttää 80 vuotta. Mitä tekeekään tänä aamuna talon isäntä, joka on kuin eläväinen elohopea ehtien joka paikkaan ja muistaen kaikki: nykäisee lipun pihasalkoon, pitää miehen puolesta syntymäpäiväkekkerit koko talonväelle ja Justukselle itselleen vielä erikseen.

Filippa-neiti katselee yhä karttasydäntä, hänen rintansa kohoilee, punaa nousee poskiin. — Näin ei tehty meidän aikoinamme. Koirana kohdeltiin talonpoikaa ja työmiestä, ärjäistiin, jos niskansa nosti, ruoskittiin, jos sanan vastaan sanoi tai päätänsä kohotti. Filippa-neiti muistaa kaiken tämän ja näkee vielä enemmän: rakkaudessaan hairahtuneen sisäkkötyttönsä, jonka hän lapsiraukkoineen ajoi talviseen yöhön — sutten suuhun.

Haltiatonttu arvailee hänen sielunsa tuskan, luulee itse liikoja puhuneensa. Mitä hän vanha hupakko ryhtyikään muistuttelemaan tyttöparalle joutavia ja menneitä. Mutta oli kai asia vielä autettavissa.

— Tuota, sitä minä vain, että uljas herra Klaus-veljenne oli, ehkei hänellä ollutkaan juuri hellää sydäntä...

Sillä hetkellä se asia Filippa-neidille kirkastuu. Kuin karttakuvan suuri sydän asesalin seinällä olisi syttynyt tuleen, niinkuin ne neljä leiviskää vahakynttilöitä, jotka oli poltettu Filippa-neidin sielumessuissa yhtäaikaisesti olisivat leimahtaneet täyteen liekkiin.

— Meillä, Flemingeillä, enempää kuin muillakaan sen ajan aatelisilla ei ollut elämälle tykkivää sydäntä, sitäpä ainoastaan meiltä puuttui. Nyt täällä eli ja sykähteli sellainen sydän, kymmenet sydämet. Koko kartanolla, sadoilla pikku kartanoilla, koko pitäjällä oli lämmin yhteissydän, joka sykähteli voimakkaasti samaan tahtiin. Keväisenä aurinkona se elävöitti esiin pientilat kartanon autioilla takamailla, hyödätti viljat, kasvatti karjat, iloisten ihmislasten säästömarkatkin asesalin rautaisessa kassakaapissa. Filippa-neiti tuntee ensi kerran väkevänä omankin sydämensä tykinnän, eikä voi pysyttäytyä enää aloillaan.

Hän syöksähtää ylös, leijailee ulos puutarhaan, peltomaille, sieltä takaisin kartanolle ja rantapuistoon. Valkoumpuissaan nuokkuvien tuomien tuoksu hurmioi hänen sielunsa, yökehrääjien hyrinä kantautuu hänen korviinsa ihanan taivaallisena soitantona.

Syvemmältä puistikosta, lempisaaren koivumajasta kuuluu hiljaista kuisketta. Filippa-neiti kuuntelee kotvan aikaa, hiipii sitten varovasti oksia taivutellen kuin omaan ensilemmen kohtaukseensa. Lehtimajan keskellä kuiskuttelee nuori pari, tyttö kuin puistikon ritvakoivu ja onneaan säteilevä poika. Filippa-neiti astuu vielä askelen, katsoo salaa, sitten oman täyteläisen sydämensä pakottamana syleilee ja puistaa tuomipuuta, että valkoiset kukkalehdet ilmassa leijailevat.

Mutta kauan ei Filippa-neiti saata katsella nuorten lempeä. Hän ei pysy aloillaan enää rantapuistossa, ei missään. Kaikkialla näkyy nuorta rakkautta, hehkuvia sydämiä. Pellot, niityt ja metsämaat sädehtivät punaisina sydäminä vihertävin ääriviivoin. Koko helluntaiöinen maailma on väkevää luomisvoimaansa huokuileva sydän.

Filippa-neidin nuortunut henki leijailee kevään tuoksuvien usvien kannattelemana pelloilla ja niityillä, pitkän aikaa valkoumppuisen omenatarhan yllä. Keveytynyt henki kohoutuisi mielellään ja helposti korkeampiin avaruuksiin, jonne se vuosisatoja turhaan on kaihonnut, mutta helluntaiyön henki, rakkaus ja elämä vetää sykkivää sydäntä puistoon ja pelloille, jopa jokirannan vihreille ruissaroille saakka, jossa hyrisee salaperäisten kevätkehrääjien ääni. Hän hengittää syvään keväisen viljan voimaa, häviää kokonaan alas ruissarkoihin, vasta aamusumun matkassa taivaalle noustakseen.

Nuori agronomi herää ja hieroo silmiään. Aamuinen hämärä on jo ulkona. Hän ei näe Filippa-neitiä, eikä kartanon ruispeltoakaan, koska kummituskamarin akkunat ovat pihalle päin.

Hän on nukkunut Filippa-neidin huoneessa yhden yön, eikä ole juossut alakertaan talonväkeä herättelemään, kuten monet muut kulkijat kuuluvat tehneen. Sähkölamppu vain on unohtunut palamaan, se on harmin paikka. Mutta kartanon väki ei ole vielä jalkeilla ja kukaan tuskin lienee yön aikana pihamaalla käynyt.

Hän hypähtää näppärästi katkaisijan luo ja sammuttaa valon. Lämpöisten lakanoittensa välissä hän ehtii ottamaan vielä oikein makeat unet.

KADONNUT POSTIMERKKILÄHETYS

He valvoivat, vaikka piti jo nukkua. Supisemalla he keskustelivat Lauri Peltosen postimerkkikirjeestä, jonka jo eilen oli pitänyt tulla, mutta jostakin syystä oli jäänyt tulematta, eikä tullut vielä tänäänkään. Louhen Heikin kirje oli tullut heti seuraavana päivänä ja Lampisen Erkinkin jo kolmantena, nyt oli jo neljäs päivä. Mutta huomenna se kuitenkin jo tulisi, mitään estettä ei voinut enää olla, paitsi jos Lauri Peltonen oli juuri lähtenyt matkoille, tai hänen ulkomaalaiset postimerkkinsä olivat sattumalta lopussa, tai jos postimies olisi vienyt tilauskirjeen väärään paikkaan.

Mitään muuta syytä ei saattanut olla, eivätkä nämäkään esteet pysyneet kauan paikallaan, kun pojat yhdessä vähän aikaa pohtivat asiaa. Mihin Lauri Peltonen keskellä viikkoa kotoaan lähtisi, ei sopinutkaan lähteä, koska tilauskirjeitä tuli joka päivä. Ja etteikö hänellä aina ollut sen verran ulkolaisia merkkejä, mitä yhteen kirjeeseen tarvittiin? Oli varmasti, pöytälaatikoissaan, ellei muualla. Eikä postimies milloinkaan pudota kirjettä väärästä luukusta sellaisessa kaupungissa kuin Hangossa, jossa on tulimajakka ja talvisatama. Tällaisesta huolimattomuudesta saattaisi äijä menettää virkansa ja saisikin menettää.

He olisivat nähtävästi käsitelleet asiaa vielä pitkän aikaa, ellei äidin kolmas varoitus olisi kuulunut niin jyrkässä äänensävyssä, että oli toteltava. Kello oli jo lähes puoli tuntia yli määräajan, yhtään sanaa ei saanut kuulua siunauksen jälkeen. Mutta ajatukset toki saattoivat liidellä aamenenkin jälkeen. Jo siunaukseensa he kumpainenkin liittivät sen hartaan toivomuksen, että Lauri Peltonen vaikkapa vahingossa nostaisi heidän kirjeeseensä kaikkein harvinaisimman ulkolaisen merkkinsä. Taavi ajatteli egyptiläistä juhlamerkkiä, jonka vuosilukuun erehdyksessä oli tullut väärä numero, Topi taas Englannin kuninkaan jupileumia, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin isän partakoneen teräpaperi, ja jossa oli jupileumikuninkaan partainen kuva.

Taavi oli väsynyt ja nukkui seuraavana aamuna lähes puolituntisen liikaa. Miestä toimitettiin matkaan monen ihmisen voimalla, hän itse sulloi kirjoja reppuunsa samalla kuin ruokaa suuhunsa, mutta kerkisi kuitenkin antamaan Topille hyödyllisiä neuvoja Lauri Peltosen kirjeen suhteen. — Katsokin, ettet pudota sitä! Jos se on avonainen, niin paina läppä sisään ja sitten pane se heti taskuusi ja taskusi läppä kiinni! Ja tule suoraan kotiin, äläkä jää hoopoilemaan poikien kanssa! Hyvästi äiti, morjensta Topi! Muista mitä sanoin!

Kirje tuli päiväpostissa. Se oli sinisessä kuoressa ja sen päällä oli kuusi postimerkkiä. Topi valkeni ja vapisi, kun postirouva työnsi kirjeen hänen käteensä. Kuoreen oli koneella kirjoitettu: Herra Taaavi... Taavissa oli kolme aata. Topi ei milloinkaan ennen ollut nähnyt Taavia kirjoitetun sillä tavalla. Pojat sanoivat, että Lauri Peltoselle oli tullut kirjoitusvirhe. Mistä pojat sen tiesivät. Jospa Lauri Peltosella oli tapana kirjoittaa Taavin nimi sillä tavalla?

Erkki ja Eino ja Heikki ja Aimo kokoontuivat Topin ympärille tarkastelemaan Taavin kirjettä, vaikka heidän olisi kiireesti pitänyt juoksuttaa aamulehtiä kotiinsa luettavaksi. Kirjeen yläreunassa oli Lauri Peltosen omakin nimi ja osoite. Se oli painettuna mustilla suurilla kirjaimilla. Se oli senvuoksi, että postirouva olisi osannut palauttaa kirjeen, jos vastaanottajaa ei olisi tavattu kahden viikon kuluessa. Heikki näitä tietoja lateli ja Aimo lisäili väliin, sanoi Erkki ja Einokin kaiken tämän tietävänsä, Topi ei puhunut mitään, hän tarkasteli vain kirjettä.

Se oli aikatavalla vahva, keskipalkaltaan melkein pullottava. Sen lipukka oli painettu sisään, ettei Topin tarvinnutkaan sitä laittaa. Pojat ehdottelivat, että tarkasteltaisiin yhdessä, oliko Lauri Peltonen lähettänyt yhtään arvokasta merkkiä. Melkein lupaa pyytämättä he olisivat olleet valmiit avaamaan kirjeen, mutta Topi ei myöntynyt alkuunkaan. Hän korotti äänensä ja tempaisi kirjeen Aimon kädestä. Juuri sillä hetkellä asemapäällikkö aukaisi konttorin oven ja kääntyi katsomaan, mikä meteli odotushuoneessa kävi, mutta ei silloin enää mitään meteliä käynyt, sillä pojat olivat kiiruhtaneet juoksujalkaa ulos.

Toiset juoksuttivat lehtiä kotiinsa, Topilla ei ollut mitään kiirettä. Hänellä ei ollut tänään edes läksyjen lukemista, koska huomenna oli sunnuntai. Taavi tuli somerolaisella vasta tunnin kuluttua. Hän pysähtyi talouskaupan eteen ja katseli pää kallellaan, miten Heino pumppasi pentsiiniä kauppamatkustajan letukan tankkiin. Se oli jokseenkin tyhjä, koska Heino asetti viisarinaulan kolmeenkymmeneen. Pumpun varsi vippasi somasti edestakaisin. Heinon nenänpäässä oli kärpäsen kokoinen nokitippa, mutta ei Heino itse ollenkaan sitä huomannut. Lasikupit täyttyivät ja tyhjentyivät vuoronperään kilvalla kiikkuen, pumpun salpa rapsahteli ja viisari sätkähteli viiden litran pituisilla askelilla nollaan päin.

Kauppamatkustaja tuli puodista tupakkaa pöllytellen, vaikka pentsiiniä mitatessa ei olisi saanut polttaa. Heino ei koskaan polttanutkaan ja varmaan kauppias olisi tästä matkustajalle murahtanut, jos olisi sattunut näkemään. Topi katseli siihen saakka, kunnes viisari joutui nollaan asti, ja kun hänellä ei ollut mihinkään kiirettä, niin hän katsoi vielä senkin, miten Heino kaatoi puolen litran nokkakannulla A-öljyä koneeseen. Kone oli aikatavalla pölyinen ja syylarin tulppa pahasti kallellaan. Se oli jokseenkin huonosti pidelty letukka.

Topi lähti, ennenkuin matkustaja kerkisi pöristää, mutta makasiinin ulkonurkan kohdalla halkopinon suojassa hän pysähtyi tarkastelemaan kirjettä. Hän kohotti sormellaan lipukkaa niin paljon, että näki kirjeen sisään. Siellä oli ainakin parikymmentä merkkiä. Hän olisi lukenut ne, ellei Alenin setä parahiksi olisi ajanut hevosellaan tietä pitkin asemalle päin. Topi sujautti kirjeen vikkelästi taskuunsa ja lähti kävelemään kuin muina miehinään.

Vikmanin kohdalla hän aikoi yrittää uudestaan, mutta tuuli alkoi puhaltaa ja joku kulkukauppias harjanippuineen tuli takaapäin. Ja sitten Järvensivun mummo haravoitsi pihamaataan ja Leinon Alli kuoputteli jotakin rappujensa edessä ja Kauhajärven täti ja Hellen täti, kaikki olivat tänä iltana pihamaillaan. Topi ei kerinnyt muuta kuin hät'hätää siirtelemään kirjettä taskusta taskuun.

Velinin pojat olivat tiellä. Heillä oli polttolasi ja filminauhaa. Mutta se ei palanut, koska aurinko oli mennyt pilveen eikä Velinien filmi palanut auringonpaisteellakaan. Nuorempi Velini ehdotti, että mentäisiin uittamaan paperipuita pelto-ojalle Permannin tien varteen. Hän oli katkonut paljon paperipuita luutavarvuista. Vanhempi Velini väitti, etteivät ne olleet paperipuita nähneetkään, tuollaiset silput, mutta Topi ja nuorempi Velini eivät välittäneet mitään hänen puheistaan.

He juoksivat ojalle ja kantoivat paperipuita kenkälaatikon kannella. Ojassa ei kuitenkaan ollut niin paljoa vettä, että paperipuita olisi kunnolla voinut uittaa, siksi heidän täytyi vahvistaa ensin jokea. He sulloivat ylemmäksi ojan lunta, pellon laidasta he kierittivät turpeita ja sitten vettä valui pian koko järvellinen. Kun he vielä kotvan odotettuaan päästivät sen menemään, olisi ojassa voinut uittaa jo tukkipuita tai kolmipiippuisia valtamerilaivoja.

He uittivat vain Velinin paperipuita, nostivat ne joesta asemalaiturille ja lastasivat koko junallisen avonaisiin tavaravaunuihin. He möivät ne Lohjan selluloosatehtaaseen ja olisivat pian kaiketi menneet nostamaan konttorista suuria rahojakin, ellei Taavin ääni olisi kuulunut ylhäältä koulun pihamaalta: Hei Topi, mitä siellä hoopoilet, tuo kirje heti tänne!

Topi lähti viivyttelemättä ja tunnusteli juostessaan kirjettä, koska hän ei muistanut, kumpaan taskuun viimeksi oli sen laittanut. Oikeanpuolisessa oli, mutta surkean ohut se oli! Hän vetäsi sukkelasti sen esiin. Lipukka oli auki, kuori tyhjänä ja tasku tyhjänä... ja toinenkin tasku tyhjänä...

Topista tuntui niinkuin päivä olisi mennyt pilveen, kuin pää olisi ollut tyhjänä ja housutkin tyhjänä. Hän rypisteli kirjekuorta ja hypisteli taskujaan, pysähtyi vähäväliä ja astui lyhkäisin askelin. Taavi kiirehti juosten häntä vastaan, huohotus kuului ja polku tömisi.

— Lauri Peltosen kirje tuli tänään, anna tänne se jo! Topi käveli allapäin ja kädet taskuissa hyvin lyhkäisin askelin. — Älä ole olevinasi, anna heti se tänne! Taavia oikein jo harmittaa. Topi on aina tuollainen, venkoilee ja pimittelee. Hän hypähtää muutamalla pitkällä askeleella Topin luokse, nykii olkapäästä ja tempoo käsiä taskusta. — Älä viitsi enää, tiedänhän minä, että se on sinulla!

Jospa olisikin. Mutta Topi ei voi enää kauempaa pimittää eikä pidättää itseään. Hän vetää taskustaan tyhjän kurttuisen kuoren ja purskahtaa itkemään. Taavi arvaa nopeasti asian vaiheet ja parahtaa hänkin. Nuorempi Velini aavistelee puolittain, katselee ojan takaa pyörein ihmettelevin silmin. Taavi selviytyy itkun sekaisiin sanoihin.

— Pudottaa Lauri Peltosen kirjeen, on siinä mies, aika hölmö! Topi tuijottelee märkiin kenkiinsä, eikä sano sanallakaan vastaan. Aika hölmö hän on ollutkin, mitäpä siihen osaisi sanoa. Taavi ei tyydy tähänkään, vaan sanoo paljon, paljon enemmän. Topi ottaa sen kaiken napisematta vastaan, mutta ei tunne tulevansa siitä sen täyteläisemmäksi, ohkaisemmaksi ennemminkin. Hän lienee kohta kuin kädessään oleva ruttuinen kirjekuori.

Pian kuitenkin Taavin toimintatarmo herää. — Muistele edes, missä olet käynyt. Lähdetään heti hakemaan. Lähdetään. Juostaan ensiksi nuoremman Velinin luokse pelto-ojalle, patojärvelle ja lastauslaiturille. Topi katsastelee nöyränä, miten Taavi potkii ja pauhaa. Ojalta ei löydy muuta kuin hyyhmäistä lunta, rapaa ja katkottuja luudan varpuja.

Siitä he juoksevat Hellelle ja Kauhajärvelle ja Leinolle ja Järvensivulle, päät lähes maassa kuin jäniskoirat. Mistään ei löydy mitään. Ei Alenin navetan takaa, ei Talouskaupan makasiinin nurkalta, eikä aseman odotushuoneen penkiltäkään, sieltä kaikkein vähimmin. Meni se, joka kerran meni, voi sinua hölmöä kuitenkin!

Nuorempi Velini on käskemättä juoksuttanut sanaa Aimolle ja Heikille ja nämä taas Einolle ja Erkille. He kaikki juoksevat asematielle etsimään ja ihmettelemään. Pengotaan ja nuuskitaan joka mutka ja kuoppa, Talouskaupan halkopinojen solat ja Alenin lantatunkiotkin. Mistään ei löydy jälkeäkään. Aurinko laskehtii jo nummen taakse, toiset pojat lähtevät kotiinsa kylpemään. Taavi ei lähde, eikä Topikaan lähde, syyllisyyden tunto lepää raskaana painona hänen kapeilla värisevillä hartioillaan.

He käyvät kahteen mieheen vielä kerran matkan, vaikka hyvin tietävät, ettei sieltä mitään löydy. Topi juoksee Ungerin kuusiaidalla ja Taavi Vikmanin pihamaalla, jos tuuli olisi kuljettanut. Tietysti se on kuljettanut, minne lienee kuljettanut. Voi sinua onnetonta! Voi tätä surkeata päivää!

Onneton päivä tämä on, Topi itse vielä onnettomampi. Hänen jalkineensa ovat likomärät, naama itkuinen ja rapaviiruinen. Mutta kun Taavi ajattelee arvokkaita kadonneita merkkejä, ei hänen tule vieläkään surku pöhlöä poikaa. Jos pyytäisi uuden lähetyksen? Kuinka kehtaa tällaisesta asiasta Lauri Peltoselle kirjoittaa?

Heidän on vihdoin noustava kotiin syömään, saunaan ja nukkumaankin kohta. Kovin tuhruista on kaikki tänä onnettomana lauantai-iltana. Keitto on kylmä, sauna liian kuuma, yhteisen sängyn pohjalla kaikenlaisia muhkuroita.

Taavi kääntyy heti selin ja murjottaa. Topi painautuu syvemmälle peiton alle ja hengittää hänen selkäänsä, hiljaa pidätellen. Hän nukkuu jo piankin, kovin väsyksissä lienee posteljooniparka. Taavin mielen valtaa katumus, kun hän itseksensä muistelee illan tapahtumia ja kovia sanojaan. Hän on soimannut, suorastaan haukkunut kylän poikien kuullen pientä veliparkaansa hölmöksi, vaikka miksi. Jos merkit putosivatkin avonaisen kirjeen sisältä, niin oliko se hänen syynsä?

Taaville tulee kaikkea tätä muistellessaan niin paha mieli että uudelleen itkettää. Hänen tekee mieli kuiskata Topin korvaan jotakin sovittavaa, mutta ei keksi heti ja sitten Topi nukkui jo. Hän tarttuu peiton alla pieneen käteen ja puristaa sitä. Topi vastaa juuri tuntuman verran ja Taaville tulee pitkästä aikaa oikein hyvä olo. Muutaman minuutin kuluttua hänkin jo nukkuu.

Topin Matti-niminen kissa on vaaninut hetkeä, jolloin tuli sammutetaan. Heti kohta se hiipii hiljaa sängyn luo ja hypähtää jalkapäähän. Se nuolaisee karhealla kielellään muutaman kerran peiton alta pistäytyvää pientä jalkaa, toistakin vielä pienempää jalkaa, asettuu siitä itsekin makuulle. Matilla on myös ollut onneton iltapäivä, hiiri pääsi karkuun. Mutta se on saanut sen jälkeen kupillisen lämmintä maitoa ja osittain jo unohtanut suuren vahinkonsa.

Pojat ovat lähteneet vielä kerran asematielle ja lopultakin löytäneet kadonneet merkkinsä. Tuuli oli juoksuttanut ne Hännisen pellolle saakka, eikä kukaan onneksi niitä sieltä keksinyt. Siellä oli kuin oli erittäin harvinainen egyptiläinen, vuosiluvussa tavaton painovirhe, yhdeksäisen tilalla kahdeksainen. Jo ensi vuonna koko maailma etsii niitä, maksetaan tuhannen markkaa... kymmenen tuhatta... kokonainen miljoona...

Topin harvinainen on lähtenyt pomppimaan hänen edellään kuin keltainen perhonen nummella. Se on Englannin kuninkaan jupileumi, keltainen ja partateräpaperin kokoinen. Se hyppelehtii niin alhaalla, että Topi on monta kertaa saamaisillaan sen kiinni. Elleivät hänen kenkänsä olisi niin märät ja raskaat, niin hän olisi tavoittanut jo sen. Nyt se liitelee torille, siitä sähkö-Lehtosen portille ja ylös Nummenharjun hiekkahautaa kohti. Se liputtaa keltaisena ja punaisena ja Englannin jupileumikuninkaan ajamaton parta liehuu tuulessa. Topi juoksee oikein kovasti, että tavottaisi sen, ennenkuin tuuli ryöpsähtää harjulta.

Matti löytää omansa pitkän halkopinon solasta. Se on lähes rotan kokoinen vötkäle. Sen silmät kiiltävät kuin napit ja kuonokarvat liikahtelevat. Matti hiipii oikein varovasti muutaman askeleen, pysähtyy, hiipii vielä kaksi askeletta, yhden askeleen.

NUORI MUNKKI

Pili-pili-pili-piii, pim, pom-pom-pom!

Kello on kuusi. Isokirkon kellot kutsuvat iltamessuun. Ontrei, luostarin nuorin pappismunkki seisoo sataman halkopinon solassa, kuuntelee, vavahtelee. Milloin lakkaavat isokirkon kellot? Eivätkö lakkaa jo?

Eivät lakkaa. Vanha soittajaveli seisoo ylhäällä lavalla ja kiskoo viidellä nauhalla. Hän hoputtaa ja rukoilee, piiskaa aivan. Messuun! Messuun! Veljet messuun! Pyhän Jumalan-äidin nimessä iltamessuun!

Pili-pili-pili-pili, pim, pom-pom-pom!

Ontrei tukkii korviaan käsillään, mutta isokirkon kellojen ääni ei lakkaa kuulumasta, kauheasti se iskee, milloin Ontrei vähänkään hellittää käsiään korvistaan. Se piiskaa jäisillä rakeilla: pili-pili... tuikkaa veitsenterällä: pim..., iskee pajavasaroilla: pom-pom-pom!

Ontrei kääntyy ja juoksee ahdasta pinosolaa laivalaiturille päin, kyyristyy polvilleen ja ryömii pinon tukipuiden alitse. Jos hän vahingossa kopauttaisi irti ne, niin suuret pinot vöyryisivät ja hautaisivat hänet alleen. Silloin loppuisi kellojen soitto, ei loppuisi silloinkaan. Tuomiokellojen ääni iskisi: Pom! Pom! Pom!

Loppui. Isokirkon tornista ei kuulunut enää mitään. Ontrei kohoutuu seisomaan, kuuntelee käsi korvalla ja hengähtää syvään. Vain tuuli humisee puiden latvoissa ja aaltojen loiskina kantautuu etäämpää mereltä. Pönkkäpuita on jälleen edessä. Hän kyyristyy ja pujottelee oravana kapeaa pinosolaa eteenpäin ja keveästi käpsien tunnustelee arveluttavimpia tukipuita.

Näin hän onnellisesti läpäisee vaarallisen solan ja huomaa jo ilokseen välkkyvän veden ja Laatokan kalastajan ruskean moottoriveneen satamassa, mies itse istuu laiturilla syöntiään lopetellen.

— Kah, pian merelle lähtenet, hyvä veli!

— En.

Pieni ruskeanaamainen mies vilkaisee olkansa ylitse ja availee uudelleen eväskääreitään, niinkuin ei olisi saanutkaan vielä syömisestä kyllikseen. Juonittelee vain! Ontrei tuntee nämä veijarit. Jos olisi enemmän aikaa, niin kyllä Ontreikin osaisi kauppaa tehdä, yhtä hyvin kuin Laatokan mies, paremminkin vielä. Mutta Ontreilla ei ole nyt aikaa. Sydän takoo, laituri polttaa, setelinippu povitaskussa ahdistaa henkeä ja hoputtaa kiirehtimään. Mikä onni sentään, ettei Laatokan mies vielä ole kerinnyt lähteä ulos merelle. Viisikymmentä, kokonaisen satamarkkasen Ontrei tästä hyvästä maksaisi hänelle ja maksaakin vielä.

Ruskeanaamainen mies järsii kovaa leipäkannikkaansa, tunnustelee sen ohella silmäänsä siristäen pyhän miehen poven polttoja ja kukkaron vahvuutta. Kaupunkiin mielii, sitä varten on pukeutunut jo. Paperirahaa paljon lompakon lokeroissa, mitä lienee pajarin poikia.

Sormiaan noin levottomana napsii, silmä ympyriäisenä kiiltää. Viisisataa markkaa maksanet! arvelee hän ja jatkaa rauhallisena syöntiään.

— Kah, hyvä veli, kaupunkiin vienet, kaksisataa saat!

Laatokan mies ei päätään käännä, kallistaa vain sitä oikeaan ja vasempaan, sillä leipä on kovaa ja ulapalla varmaan aikatavalla tuulee. Ontrei kävelee edestakaisin ja ottaa askelin mittaa hänen veneestään. Kaksitoista kyynärää, vai kolmetoistako lienee. Hän mittaa uudestaan toiseen ja vielä kolmanteen kertaan.

— Kolmesataa markkaa, hyvä veli! Eikö sinulle raha kelpaa?

Hyvä veli hellittää leukaotteensa kesken aikojaan, katsahtaa olkansa ylitse taivaan hattaroihin, henkäisee, huokaisee.

— Vaimo ja lapset, näetkös. Pieni vene ja kovasti tuulee.

— Sata vaimosi tähden! Nouse, kierrä kone käyntiin!

Leipä on kovaa, vaimo on rakas ja Laatokan merellä tottatotisesti tänään ylen ankarasti tuulee. Ontrei on mitannut veneen jo kymmeneenkin kertaan, hänen sydämessään riehuu lähes täysi myrsky.

— Satanen lastesi tähden, hyvä veli! Jätä leipä, nouse jo!

Mutta Laatokan mies ei vieläkään nouse. Hän kallistaa päätään puoleen ja toiseen ja järsii yhä kannikkaansa. Jos hän istuisi välittämättä vielä kotvan aikaa, niin pyhä veli tarjoaisi sata markkaa hänen syntymättömien lastensa vuoksi. Kun hän kuitenkin jo mielessään on pannut viisisataa omaksi määräkseen, ei hän viitsi enää kauempaa kiusata kärsivää hengenmiestä. Hän kääräisee eväänsä paperiin ja käpsähtää jaloilleen. Oikein onnellinen päivä, niin somasti puiden latvoissa tohisee. Tekeepä kuitenkin mieli vielä vähän kiusoitella verensä hyrinöissä hytisevää miestä. Hän hypähtää aluksensa kajuuttaan ja vetäisee katon alta kaksi korkkivyötä. Ontrei huomaa ja säpsähtää.

— Mitä, hyvä veli, pelkäätkö vaaraa?

— Siltä varalta vain, jos satuttaisiin syvimpiin syövereihin, että...

— Että?

— Löytäisivät edes.

Ontrein otsalle valahtaa kylmä hiki. Hän hypistelee korkkivyötä vapisevin sormin. Mutta ei ole aikaa enempiin katumusmietteisiin. Vene on jo irti laiturista, huiskii pahaa petroolin katkuaan, hytkii ja sytkii. Laatokan mies on aikonut kiristää kyytimaksunkin etukäteen vain kiusoitellakseen, eiväthän löytäessään muuten muka tiedä, mikä kuuluu kummankin perintöosuuteen. Hän pidättyy kujeilustaan, koska pyhä mies muutenkin on veretön kuin palttinariepu.

Äänettöminä he sivuuttavat luostarin nuottaveneet, metsäniemet, ulkosaaret. Pian kuohuu edessä avara vaahtopäinen selkä, aalto nousee ja laskee, vene keinuu. Enää ei ole kääntymisen varaa.

Näin myhäilee itsekseen ruskeanaamainen Laatokan mies tanakasti ruorirattaansa ääressä seisoen. Näin haluaisi ajatella myös veli Ontrei, oikein hauskasti hän tahtoisi kuvitella tämänpäiväisistä kokemuksistaan ja lähituntien ihanuuksistaan, mutta äsken niin kiehtovana väikkynyt taulu ei tahdo sopeutua enää heiluviin puitteisiin. Hän puristaa kaksin käsin kajuutan penkistä, sulkee silmänsä ja sovittelee sitä, pientä väkivaltaa tehden.

Missä veli Ontrei ilmestyksensä tänään tapasikaan? Metsäkappelin nihkeäpintaisella puistotiellä tämä tapasi veli Ontrein. Kuin itse Neitsyt, Pyhä Jumalanäiti hän ilmestyi veli Ontrein taakse hiljaisesti kahisevan haapapuun takaa. Miten hän astuikaan! Miten hän katsoikaan! Mitä hän veli Ontreilta kysyi? Kysyikö hän mitään?

Kysyi, paljonkin tiedusteli, luostarin hotellista, isokirkon messuista, rukouskappeleista, pyhimyslegendoista. Veli Ontrei ei enää muista, mitä hän vastaili, eikä hän tahdokaan enää muistella mitään muuta kuin ilmestysneitsyen säteileviä silmiä, tummaa leikkotukkaa ja ruusunpunaista suuta. Hän tahtoisi tavoittaa ja syliinsä sulkea yllättäen lähenevän, keinuen etenevän enkelinsä, nyt ja ikuisesti.

Metsäkappelin nihkeä santakäytävä nousee ja laskee, korkeat koivut ja havupuut keinuvat. Ne alkoivat keinua sen jälkeen, kun ilmestysneitsyt keveästi liihoitellen niiden keskelle hävisi. Ontrei tiivistää räpyttelevät silmänsä aivan kiinni ja puristaa kajuutan sälepenkin laidasta, että sormet verettömiksi valkenevat. Hän tahtoo tavoittaa puiston kätköihin katoavan neitsytilmestyksen ja tavoittaakin hänet vihdoin.

Neitsyt kääntyy ja naurahtaa. Hänen taivaalliset silmänsä säihkyvät timantteina, koreat korvanlehdet heijastelevat kultaa.

Noin nuori uljas mies! Te kaipaatte täällä jotakin. Pyhä Jumalanäiti! ihan näillä kiusaajan sanoilla se suloinen synninilmestys veli Ontreita kappelikirkon puistotiellä nauraen puhutteli. Hän kuiskasi vielä muutakin. Veli Ontrei punastui kovasti, koska hän kuuli sen. Hän muistelee sitä nyt, vaan ei muista, miten puristaakin sormillaan, kuinka siristääkin silmillään. Ruskean keltaisena hulmehtiva tiekäytävä vain nousee ja laskee. Suuret koivut ja havupuut kallistuvat tuulen alla, kultakupoolisen kappelikirkon tornikin kaartuilee edes takaisin.

Mutta kesken kaiken kirkkaana muistivälähtymänä veli Ontrei nyt kuitenkin saa ilmestysneitsyen sanat kiinni, yhtä kirkkaana, yhtä pian katoavana niinkuin näkee sinitaivaan huojuvien koivun latvojen välistä. »Nuori mies, tulkaa kaupunkiin! Odotan teitä, päivän, kaksi! Ja nyt on veli Ontrei Laatokan miehen moottoriveneessä matkalla kaupunkiin, hänen luokseen. Hän odottaa hotellissa siellä.

Kuvitelma huimaa veli Ontreita, aaltojenkeinunta vieläkin enemmän. Hän ei voi kauan pidättää pahoinvointiaan vaikka urhoollisesti ponnisteleekin sitä vastaan. Hänen on syöksähdettävä avoperään laidan ylitse ylönantamaan.

Pyhä Jumalanäiti! He ovat jo keskellä ulappaa. Jyrkkäharjainen Laatokan aalto hyökkää vuoren korkuisena, kohisee valkovaahtoisena, vyöryy ja lyö. Kuin soittajaveljen tuomiokello se armahtamatta lyö ja lyö. Kaikkein kamalimmin iskee korkeuksista syöksyvä hirmuaalto pom-pom-pom!

Veli Ontrei on uhrannut merelle kaiken, mitä hänellä on ollut annettavaa, vähän enemmänkin jo. Yrittää vielä harvenevin väliajoin, saamatta mitään irti. Kohtausten mentyä hän katselee kalvakkaana tuomiomyrskyn kiehuvaa kauheutta. Mitä hän, veli Ontrei, kadotettu sieluparka tänään on nähnyt, tehnyt ja kuvitellut? Minne hän nyt on matkalla? Siihen vastaa hänen puolestaan vaahtopäisenä kiehuva tuomioaalto, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs, mikä lieneekään: Kadotuksen kattilaan! Helvettiin... Helvettiin... Helvettiin...

Vaivainen öljymoottori sytkii kuin kuoleman kourissa. Pieni laholautainen, ruumisarkkua muistuttava alus haukkaa tuulen puolelta vettä, keikahtaa aallonharjalta aallonpohjaan puoliksi nurinniskoin. Veli Ontrei tekee ristinmerkin ja kiljahtaa. Laatokan mies kelaa ruoriaan silmäänsä räpäyttämättä.

Veli Ontrei siirtyy vettä roiskivaan peräkokkaan, horjahtaa sälepenkille polvilleen veneen laidoista kiinnipitäen ja heittää rukoilevan katseensa kaukana vaahtopäisen selän takana kangastelevan kultakupoolin puoleen. Hän, vaivainen syntinen, katuu ja rukoilee, ristii rintansa ja otsansa monta kertaa, hospoti pomiluuta hartaana mumisee. Auringon kultaama kupooli nousee ja laskee, katoaa, ilmestyy jälleen ja muuttaa muotoaan. Se on tulisilmä, soikea ja läikehtivä, Pyhän Jumalanäidin murheellinen silmä!

Veli Ontrei peittää silmänsä ja katselee salaa sormiensa lävitse. Pyhän Jumalanäidin silmä on ylen murheellinen, mutta veli Ontrei on sen väläyksistä sentään näkevinään jo armon ja anteeksiantamuksen. Helvetin kuohuvaan tulikattilaan ei Armas Pyhä Äiti kuitenkaan työnnä hairahtunutta poikaansa.

Ontrei ristii, rukoilee, maanitteleekin välillä. Pyhä Jumalanäiti! Syntinen liha liian heikko, ilmestysneitsyt ylen ihana! Kynttilänä silmä loistaa, mansikkana suu kutsuu! Ei jaksa voittaa kiusausta!

Pyhän Jumalanäidin silmä lientyy leppoisaan hymyyn. Jo veli Ontrei tuntee armon joutuvan. Se laskeutuu taivaasta alas ja lähenee kultaisina vitjoina vyöryäviä aaltoja pitkin. Veli Ontrei kohoutuu polvilleen, ristii ja kiittää: Kah, ihana nainen on ilmestyksen neitsyt, ylen ihana! Kymmenen kertaa ihanaisempi on Pyhä Jumalanäiti! Itse Isä Jumala Häneen ihastuu!

Maa nousee, aalto madaltuu. Häviäviin aamusiintoihin katoaa vastaisella rannalla Pyhän Jumalanäidin silmä, enää vain silloin tällöin leppeästi nuhdellen välkähtää. Veli Ontrei kulkee horjahtelevin polvin kajuuttakokkaan, hymyilee vaisusti Laatokan miehen ohi kulkiessaan.

— Enää ei mitään hätää!

— Ei ole ollutkaan!

Mantere häämöittää edessäpäin tumman sinisenä vyönä. Korkealla kalliolla tuikahtelee majakkalyhdyn tulisilmä. Veli Ontrei ei ainakaan vielä tahtoisi ajatella, niinkuin ajattelee. Maihin on tunnin matka, vaara ei ole kokonaan ohitse. Mutta minkä veli Ontrei mahtaa ajatuksilleen. Ne kulkevat, minne tahtovat, kaivavat ulos ja sisään ja imeytyvät sydämen seinään kiinni. Se on ilmestysneitsyen silmä, tämä edessäpäin vilkkuva tulisilmä. Siinä on ihana, niin syntisen ihana välke.

Veli Ontrei kävelee peräkokkaan päästäkseen tulisilmän tenhopiiristä irti. Mutta se kiertää veneen kahden puolen, polttaa reikänsä nutun lävitse, kajuutan kahden lautaseinänkin lävitse. Turha taistella tuliporaa vastaan. Kuitenkin veli Ontrei kääntyy vielä kerran sammuksiin häipyneen Pyhän Jumalanäidin puoleen, ennenkuin valtoimenaan vastaa ilmestysneitsyen silmän välkkeeseen. Nuku rauhassa, Pyhä Äiti! Ylihuomenna jo takaisin palaan! Sitten olen uskollinen Sinulle, ikuisesti!

Pili-pili-pili-pili, pim, pom-pom-pom!

Mies ponnahtaa istumaan ja hieroo silmiään. Vähään aikaan hän ei pääse selville, missä on. Kun vihdoin pääsee, niin naurahtaa vapautuneesti.

Mutta hän tahtoo ehtiä iltamessuun, harppii pian isokirkkoon kohoutuvaa puistotietä. Joukko nauravia matkailijoita, ilmestysneitosia, tulee sivutietä pitkin. Heidän kintereillään kiirehtii kirkkoon nuori, komea munkki, veli Ontrei, mikä lienee.

PARATIISILINTU

Aamu valkeni, kottarainen jo aloitti laulunsa pihakoivussa. Se rummutti ja hakkasi, niiskutteli kuin nuhaista nenää ja huuhteli kurkkuaan kurlausvedellä. Varmaan se olisi keksinyt vielä monia muita ääntelemistapoja, mutta Iida ei jaksanut enää kuunnella, koska jälleen tuntui lähestyvän polttojen tukala hetki.

Useita kertoja uusiutuessaan ne kävivät yhä vaikeimmiksi kestää. Kipu vihloi ja raastoi yli ruumiin, jalkoja puudutti ja korvat humisivat. Kätilöneiti ei ollut näistä tietääkseenkään, vakuutteli vain tämän olevan tavallista tuttua ja kaiken aivan normaalissa. Kyllä kai se oli hänelle normaalissa, mutta tuttua ei varmaankaan, koska noin rauhallisesti nukkui.

Tämä polte oli ankarampi kuin yksikään edellinen. Se viilteli jo pitkin kylkiäkin ja sivalteli armottomalla ruoskalla selkään. Vain ponnistaen hän jaksoi pidättäytyä ääneensä valittamasta varoen herättämästä neitiä, joka vielä puoliyön jälkeenkin oli vakuutellut, ettei ennen aamua ollut mitään odotettavissa. Hän lienee tarkoittanut tämän viittaukseksi, ettei turhan vuoksi pitäisi hänen untansa häiritä. Turhan vuoksi todella, mitäpä neiti olisi voinut polttojen lievittämiseksi tehdä.

Iida puristeli äännähtelyjään tukahduttaakseen käsiään, muovaili kuin kylmää lumipalloa, tätä toivojensa palloa, jonka tulosta hän kuukausia etukäteen oli niin onnellisena unelmoinut. Näinkö armottomasti se saapuessaan nyt kivisteli palelevia sormia.

Poltot hiljentyivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleet, vain heikot jälkiväreilyt enää säteilivät vastaisista kivuista ilmoittaen. Aamuvarhainen tavarajuna puhkui raskaasti ylämaata noustessaan, asemaa lähestyessään se vihelsi pitkään kuin väsymystään valittaen. Kottarainen oli lentänyt akkunan alle koivuun, jossa se alkoi kurnuttaa.

Nyt oli varmaan tulossa kaunis kevätaamu. Iida olisi tahtonut iloita siitä lyhyenä levähdyshetkenään, niinkuin aina muulloinkin aamuvarhaisella herättyään, mutta ulkoiset äänet häiritsivät tänään. Tavarajuna lienee kerännyt halko- ja heinävaunuja, koska veturi kolisi monta kertaa vislaten ja pohottaen. Jarrut kirskuivat ilkeästi. Ja kottarainenkin tirskutteli liian lähellä niin pistävästi, piti pienen tauon ja kurlasi kurkkuaan saamatta lopullista selvää enempää kuin rintatautinen yskiessään. Huoneilma oli hiostavaa. Terveysakkuna lienee ollut liian vähän auki. Ei, liian paljon se oli auki, koska veturin raskaat huokaukset kuuluivat noin selvästi.

Sen vedettävänä varmaan oli monta kymmentä raskasta vaunua? Miksi kottarainen tänä aamuna noin lähellä ja noin kirpeästi tirskui? Missä Johannes viipyi? Miksi ei hän tullut katsomaan. Nukkuiko hän vielä tai oliko mennyt jo pelloilleen?

Jo tulen, kohta tulen! huokaili veturi. Puren, pistän, puren, pistän, tirskui kottarainen. Kohta poltot taas tulevatkin, purevat ja pistävät. Mutta Iida tahtoi sitä ennen nauttia kevätaamusta ja levätä irtautuen vaikka lyhyenkin hetken. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä pieneksi perhoseksi, joka tyynyltä siivilleen nousten saattoi lentää puoliavoimesta akkunasta ulos.

Hän tiivistää silmänsä ja lämmittää kuvitelmiensa perhon hentoa ruumista. Se liikahtelee, ja punatäpläiset siivet kohoutuvat tyynynliinasta. Nyt se räpyttelee jo edestakaisin huoneessa.

Jos hän kääntyisi katsomaan, niin hän näkisi valvovan ihmisen korkeaksi pielustetulla vuoteella. Miksi hän kääntyisi. Akkunassa ei ole liikoja tiloja tarkastikaan lentäen. Mutta pian hän riemukseen tuntee olevansa ulkona ja levittäytyy siivilleen.

Tuolla vaanii kottarainen, tirskulintu. Niitä istuu puistikon pönttöpuissa monta mustaa palloa. Hän varoo niitä ulommaksi kaartaen. Kevään musta lintu on vaarallinen vihollinen värikkäälle perhoselle. Onneksi kottaraiset eivät näytä huomaavan häntä. Hän leijailee ylemmäksi ja antaa tuulen kuljettaa. Hän tahtoo etsiä Johanneksen, joka lienee mennyt niitylle kauramaata muokkaamaan. Mutta miten hän tuulisen pellon ylitse rohkenee lentää sinne asti? Matkalla vaanii monta kottaraista ja varista, kenties varpushaukkojakin.

Hän toivoo jo, ettei Johannes tänä aamuna olisi mennytkään niitylle. Kasvilavoilla olisi hänellä yllin kyllin puuhailemista ja voisi hän tällaisena kauniina aamuna levähdelläkin, sireenimajan penkillä.

Vähän aikaa mielessään näin toivottuaan on hän jo varma, että Johannes on puutarhassa ja lähtee siihen luottaen rohkeasti lentämään rakennuksen ylitse. Tuuli vastustaa hiukan, mutta ei mahda mitään. Hän kohoaa räystään tasalle, ponnistelee siitä ylemmäksi harjan korkeudelle, huomaa savupiipun ja laskeutuu sen laidalle.

Viinimarjapensaiden takana liikkuu harmaata, se on Johanneksen hattu. Suuri ilo täyttää hänen mielensä. Varsin keveästi hän täältä lentäisi lavoille saakka ja Johanneksen aavistamatta laskeutuisi hänen hatulleen. Sinne ei yksikään kottarainen uskaltaisi tulla ahdistelemaan. Kunpa hän vain vainoojainsa huomaamatta pääsisi alkumatkan pönttökoivujen ohitse. Ajattelematon on Johanneskin ollut, kun on rakentanut pönttöjä tuollaisille rosvoille.

Hän istuu nokisen piipputiilen reunalla ja nostelee siipiään. Matka myötätuulessa alaspäin ei kauankaan kestäisi. Lieneekö kottarainen tarkka huomaamaan ja vikkelä tavoittamaan? Irtautuminen tapahtuisi keveästi, sillä alhaalta piipun aukosta nousee lämmintä ilmaa, joka kohottelee siipiä ja lämmittää hentoista ruumista suloisesti. Mutta ensimmäinen polttokipu jo taas tuntuu. Hän ei pääse enää edemmäksi.

Johannes on puoliksi riisuutuneena nukahtanut ruokasalin sohvalle. Hän on valvonut kaiken yötä, kävellyt edestakaisin ja lukenut milloin mitäkin: Linnankoskea, »Sairasta eläintä», tai Jobin kirjaa vanhasta puukantisesta perheraamatusta. Kätilöneiti on kehotellut huoletta nukkumaan, hän kyllä ajoissa herättää, jos tarvitaan. — Jos vaikka lääkäriäkin tarvitaan! — Mitä lääkäriä tässä tarvitaan! Neiti katsahtaa potilaaseensa tottuneen itsetietoisesti kuin tahtoisi jatkaa: Eri ihmiset ne ovat, kenelle lääkäriä tarvitaan!

Kaikesta huolimatta on Johannes päättänyt valvoa tämän yön ja hän valvookin niin kauan kuin jaksaa, tutkii taas »Ikuista taistelua», jonka korkeaa runoutta ei kuitenkaan nyt ymmärrä, enempää kuin vanhan testamentin Jobiakaan, jonka kärsimys on luonnotonta ja teksti vaivalloista lukea. Aika kuluu armottoman hitaasti. Hän ei nuku eikä valvo, lopulta kuitenkin nukkuu. »Sairas eläin» putoaa permannolle ja miehen pää retkahtaa luonnottomaan asentoon puolikovan sohvan nurkkaukseen. Hengitys käy vaivalloisesti pihisten, ajatus tarsii piinallisia kärsimysten teitä.

Hevonen, sairas eläin seisoo vavahtelevin kyljin aitaan sidottuna kärpästen ja veripaarmojen piinassa. Kuka onneton on sitonut kyntöhevosensa noin lyhyeen riimuvarteen? Kiusallisinta asiassa on, ettei hän voi auttaa sitä, ei pääse eteenpäin muutamaa askelta, riimunvarsi on liian lyhyt. Missä se on, kun ei sitä edes näe?

Eipä se olekaan sairas hevonen, se on musta savuava maa, jota mies hevostaan rääkäten kyntää. Siinä on pitkiä kantoja ja valkoisia kiviä. Mutta maa itse on sysimusta ja kytee. Muutamin paikoin se palaa ilmiliekissä. Mies raatelee sitä koukkuteräisellä haarukalla, jota hevonen etukumaraisena kiskoo. Mies kyntää... kyntää... Mitä tuollainen kyntäminen on! Rautapiikeillä raastaa elävää olentoa ja painaa polttavia tulenkipunoita sen lihaan ja vereen!

Johannes koettaa nytkäyttää ruumistaan herätäkseen tai ainakin kohottaakseen päätään henkeä salpaavasta nurkkauksesta, mutta ei onnistu siinä. Raateleva kyntötyö jatkuu edelleen.

Se ei enää olekaan poltettu palava maa, jota raastetaan rautapiikeillä? Tuossa on jalat, rinta, kasvot! Tämä ei voi olla mahdollista! Ellet kohta häviä siitä mustalainen piikkeinesi, niin huudan taivaaseen asti ja potkaisen sinut...

Hän onnistuu potkaisemaan todella niin voimakkaasti, että pääsee jaloilleen, ponnahtaa lattialla ja mutisee puoliääneen: Kaikkea pitää ihmisen unissaan nähdäkin ja mokomassa rotanloukussa nukahtaa! Hän hiipii makuuhuoneen ovelle ja kuuntelee. Mitään hätää ei ole, koska kahden ihmisen tasainen hengitys kuuluu sieltä.

Ulkona jo päivä hiukan sarastaa. Hän ei mene lyhyelle sohvalle, mokomaan rapumertaan, vaan ottaa sohvatyynyn ja heittäytyy lattialle pöydän viereen. Siinä ei ainakaan tarvitse kaulaansa ongenkoukuksi mutkistaa. Onni lopultakin, että tapaus siirtyy valoisaan päivään. Silloin on helpompi saada lääkäri, hänet onkin haettava joka tapauksessa.

Johannes taistelee urhoollisesti uudelleen hiipivää unta vastaan, mutta pää nuokahtelee jo kätten varassa, vaikka hän hoputtamalla ajeleekin jo maantietä pitkin ja hakee lääkäriä.

Päiväkummun ahteessa hevonen karkaa ilmaan, eivätpä edes rattaat pysy enää maaperässä, vaan nousevat puiden latvojen tasalle ja kohoavat omille teilleen. Mitä ihmettä, ei suinkaan tämä ole lentokone? — Ei, tämä on se uudenaikainen lentokone, jossa siivet pyörivät kuin vyyhdinpuut.

Johannes ei näe sanojaa. Hän tuntee kuitenkin hyvin hänen äänensä. Uusi lentokone etenee hiljalleen hyristen lehtipuistossa, tuuli humisee puiden latvoissa. Johannes olisi utelias näkemään, millaista on maassa, onko tämä metsä vaiko suuri kartanopuisto, mutta jos hän yrittää kumartua kumman laidan ylitse tahansa, niin kone kallistuu arveluttavasti, onpa se vaappera rakenteeltaan, vaikka katon päällä pyöriikin tasapainoa järjestelevät vyyhdinpuut.

Hän hillitsee uteliaisuutensa, lepäilee liikahtamatta pitkin pituuttaan permannolla käsiensä varassa. Kone etenee hyristen, keikkuen. Joudutaan väljempään metsään. Ilma lämpenee ja taivas valkenee.

Johannes on oudostellut pitkän aikaa, miksi mistään päin ei kuulu lintujen laulua. Hän ei ole huomannut pesäpönttöjäkään. Ehkä tämä sittenkin on joku asumaton luonnonpuisto. Jos uskaltaisi nousta seisomaan ja lähemmin tarkkailemaan.

Mitä nyt? Hän kohottautuu ryntäilleen ja herkistäytyy kuuntelemaan. Erikoisen kirkasääninen linnun liverrys kantautuu hänen korviinsa nopeasti läheten, nyt jo ihan selvästi. Se on heleän kirkasta kuin leivosen viserrys, vain monin verroin kauniimpaa, hivelevän ihanaa. Taivaallinen leivonen puhaltelee hopeahuiluun. Lintu lähenee, sävel vahvistuu.

Kauempaa hän ei voi pidättää enää uteliaisuuttaan. Putoamisen vaaran uhallakin hänen täytyy nähdä tämä lintu. Käsillään permannosta tukien hän nousee polvilleen. Ääni kuuluu tällä kertaa oikealta puolen. Hän kurkottautuu sinne päin laidan ylitse. Tietenkin kone taas kallistuu, mutta hän ei välitä enää siitä. Lintu on jo niin lähellä, sen ääni hivelee korvaa. Hän ehtii nähdä sen vilahtumalta. Se välähti kuin pilvestä vapautunut auringon säde. Paratiisilintu!

Tällä hetkellä hän ei ollenkaan muista, miten vaarallinen hänen asemansa vaappuvassa kulkuvälineessä on. Voittamaton tavoittamisen halu valtaa hänet kokonaan. Hänen täytyy saada loistava lintu kiinni, ikiomakseen. Se on pyörähtänyt vähän ulommaksi, mutta nyt sen hopeahuilun ääni kuuluu jo taas. Hohkavat siivet heijastelevat häikäisevästi silmiin. Hän kääntyilee aina sinne päin, missä välkähtää, kulkuneuvo lienee kierähtänyt ympäri jo kerran pari.

Pyydystämisinnoissaan hän ei pitkään aikaan ole muistanut matkaseuralaistaan. Jospa hän lienee kokonaan jo pudonnutkin liukkaalta katolta. — En minä putoa, älä pelkää! Se kuului jälleen katolta, niinkuin väkkäräsiivet olisivat heläyttäneet.

Mutta tämän jälkeen he innokkaasti yksissä neuvoin lähtevät tavoittamaan lintuaan. Tuntuu kuin hyrisevä kulkuneuvokin innostuisi asiaan. Se ei kääntyilekään enää niin pelottavasti, ehkäpä ajajat kurkistelevat kumpikin omalta puoleltaan. He hoputtavat kantajaansa kilvassa. Se hyrisee ja kiitää yhä korkeampiin ja kirkkaampiin avaruuksiin. Enää ei tule kysymykseenkään, että he hellittäisivät takaa-ajoaan. Joko he tavoittavat paratiisilintunsa tai lentävät itse paratiisiin.

Mutta lintukin on jo hyvissä ajoissa huomannut tavoittelijansa. Se syöksähtelee ja eksyttää taitavasti, kuitenkin aina kiusoittavasti äännellen ja välähdellen. Mahtaneeko sillä todellista eksyttämisen halua ollakaan! Miten hurmaava ja houkutteleva se on, kuin sirpale auringon liekkiä, kappale ikuisesti elävää alkuainetta, joka Mestarin kädellä on muovattu ihanaksi paratiisilinnuksi.

Nyt se on lähempänä kuin milloinkaan ennen. Tavoittajat hoputtavat kulkuneuvonsa vauhdin äärimmilleen, kurkottautuvat kumpikin laidallaan levitetyin sylin. Se on lähellä, aivan edessä. Se ei kerkiä enää tekemään tavallista eksytyspolveaan. Sivuilleen vilkuen se yrittää sitä kuitenkin. Nyt tai ei milloinkaan. Katolta syöksähtää toinen ajaja paljain käsivarsin tukka hulmuten äärettömään avaruuteen ja saa sen kiinni.

Makuuhuoneessa on armoton koura tarttunut kuvittelujen perhoon ja nykäissyt sen nokisen piipun kautta synnyttäjän sänkyyn.

Kipu lyö ankarammin, mutta sen läväykset ovat jollakin tavoin vapauttavampia kuin ennen. Iida tuntee, että ratkaisevaa on nyt lähellä, mutta hän ei enää pelkää, päinvastoin hän toivoo ja tahtoisi jouduttaa sitä. Hän tahtoisi kerätä veri- ja hermovoimansa jokaisesta jäsenestä ja solusta viimeiseen ponnistukseen.

Tuska syöksähtelee, puree. Päivä valkenee. Jos hän huutaisi, niin kätilö heräisi ja Johanneskin juoksisi sisään. Älköön tulko, ei juuri vielä.

Mutta neiti herää ilmankin, nousee ripeästi, nyökäyttää huomenta ja näkee ajan tulleen. Miten nopeasti hän pukeutuu, pyörähtelee keittiön ja makuuhuoneen väliä vikkelänä kuin västäräkki. Iidaa naurattaa tuskansa keskellä katsellessaan. Hän ei ole osannut kuvitellakaan, että lihava ihminen voisi olla noin näppärä. Kerran hän epähuomiossa kuitenkin kolauttaa vatinsa tuolin jalkaan ja Johannes herää ruokasalin lattialla.

Vikkelästi hänkin on jaloillaan, ja oven takana naputtelemassa. — Mitä kuuluu? Joko saa tulla! — Ei kuulu mitään, eikä saa tulla! — Kauanko se vielä sitten... — Ei kovinkaan kauan, ulos siitä!

Johannes menee ulos. Samaa vauhtia hän rientää edemmäksikin, pellolle, metsään, mäkeen. Tuuli on kääntynyt lounaaseen, lämmin on, kastehelmet pisaroivat pihkalehtien terällä.

Hän juoksee takaisin niitylle, pellolle, puutarhan kasvilavoille, nostaa mattoa ja lava-akkunaa, raapaisee multaa paljain kourin, ei tiedä, mitä nykäisisi.

Samassa kuuluu kamarin akkunasta kimeä kirkaisu. Hän ei nykäise enää muuta kuin sadan metrin vauhtia lavojen, penkkien ja pensaitten ylitse suoraan makuukamariin.

Auringon säteet pilkahtavat samaan aikaan akkunasta kuin Johannes ovesta. Huone valkenee, seinä hehkuu. Myhäilevä kätilöneiti istuu tuolilla ja kannattelee lasta, joka on kullan keltainen ja kippurainen, ehkä hieman säikähtynyt yllättävän tempaisun jälkeen.

Hän huitoo ja potkii saamatta jalkojaan suoriksi, mutta ääni on jo kimeä ja kirkas. Se kuuluu ihanalta äidin korvaan ja isästä se on kuin äskeisen paratiisilinnun viserrys.

— Anna nyt aamusuukko tälle nuorelle äidille ja tuolle isällekin. Niin vain me tultiin, että keikkui paikat!

Keikkui vain ja keikkuu vielä. Kätilöneiti myhäilee, Johannes hymyää, mutta äidin silmissä pisartelee auringon voisulaa. Se sattuu hänen päänsä kohdalle sänkyyn.

Johannes kumartuu vaimonsa säteilevien kasvojen puoleen, tarttuu ruskein, mullalta tuoksahtelevin käsin hänen poskiinsa, suutelee otsaa, silmiä, suuta.

Aurinko saa hehkuvan silmänsä kokonaan maan vihreiden uutimien ylitse. Huone tulvahtaa kevätaamun kultaa huiveilleen. Kätilöneiti nousee ja astuu askelen. Johannes kohoaa ja antaa tilaa. Äiti ojentaa kätensä ja neiti laskee kippuraisen paratiisilinnun onnellisen äidin suudeltavaksi.

PEHTOORI PALAA KYYDISTÄ

Kalle, Väisälän pehtoori ajeli hiljalleen kotiin päin. Mikä pehtoori hän oli, kolmitoistavuotias pojan pölvästi, joka vuosipalkkansakin nosti talosta luonnossa, kolme kertaa päivässä. Kuluvan päivän viimeinen osasuoritus näytti kuitenkin myöhästyvän pahasti. Lienevätkö edes keittokupin pöydältä uunin lämpimiin nostaneet?

Pehtoori oli joutunut kyyditsemään insinööriä asemalle. Kiire oli, kuten herroilla aina omissa touhuissaan. Vain hät'hätää, hevosen jo rappujen edessä seisoessa oli kyytimies ehtinyt hotkaista kuivaa ruokaa. Matkaa Kantolasta asemalle ja takaisin tuli lähes viisi penikulmaa. Pakkanen puri, reen jalas narisi, mutta kopukka löntysti, niinkuin vanha tamma löntystää.

Hän ei viitsinyt nousta sitä enää edes ohjasperillä hälväisemään, ja vähistäkö se olisi välittänytkään, naaraskaakki! Kalle äkiintyi omasta puolestaan ja antoi tamman jumpsia. Ellei olisi ollut niin tulenpalava pakkanen, ei hän olisi välittänyt tämänkään vertaa. Oli kerrassaan tuima ilma, porotti ja paleli niin surkean tavalla, sormia ja varpaita, nenänpäätä ja korvalehtiä, kaikkia erikseen ja kaikkia yhtä aikaa. Pehtoori kopisteli saappaittensa kärkiä yhteen, hakkasi käsiään ja hieroi korviaan. Toisinaan hänen täytyi hosua samanaikaisesti jos viidelläkin taholla, eikä sittenkään tahtonut pysyä sulana. Kaikenlaiseen rahtiin tässä maailmassa ihmisen pennun pitää joutuakin, mokomalla tulipalopakkasella! Hänen olisi pistänyt vihaksi eri käskystä, ellei insinööri hyvittäjäisiksi olisi tyrkännyt kokonaista viitosta juomarahaksi.

Pakkasen ja tamman kiusalla hän koetti käpristellä reen pohjilla viimeiseen saakka. Loppu siitä kuitenkin tuli, sillä ei kärsinyt enempää. Mutta juoksukin oli hankalaa. Jalkineet tuntuivat jäätyneen, varpaita niperteli ja naperteli kuin tusina hiiriä olisi pyörinyt kummassakin sukan terässä. Hän ei muistanut enää edes kilometrien lukua. Nevan takaa toki vilkahteli taas seuraavan pylvään valkoinen läsipää. Etäämmältä tarkaten numero näytti yhdeksäiseltä, mutta olikin vasta seitsikko, viirupää!

Hän koppasi maantieltä jäisen kikaleen ja heitti sen vasten valkoista taulua. Ähä, ryökäle, saitkos motoosi! Harmillisinta asiassa oli, ettei se saanut, oikealta puolen ohitti kiusoittavan läheltä. Eikä tiellä vähiin aikoihin näkynyt toista kikaletta, paitsi... Etkö saa jalkoja allesi siitä, senkin luuska!

Tamma, joka osaaottavaisesti ja osittain omien asioittensa vuoksi oli pysähtynyt seurailemaan hänen tarkkuusheittoaan, alkoi jälleen löntystää. Sai se luuska juoksuaskeleitakin niin kauan kuin Kalle kahlasi lumihangessa ja lapsutteli rukkasellaan kylkeen. Mutta sitäkään ei viitsinyt tehdä kovin kauan, eikä jaksanutkaan vahvassa hangessa. Hän rytkähti jälleen rekeen ja kietoi peitot ympärilleen. Eipä ollut tammalla vällyjä kuitenkaan, ähä kutti!

Kymmenen kilometrin lopputaival kesti hänen mielestänsä kuin typistämätön iankaikkisuus. Tamma laiskistui laiskistumistaan, kunnes lopulta venyi astumisen asemasta. Pehtoorin jalkoja paleli kaiken aikaa armottomasti. Mutta kiusallakaan hän ei noussut enää juoksemaan, puri vain leukojaan yhteen ja äkäpäissään kuvitteli vallan mahdottomia. Jospa tuo oja olisi tulikuumaa rautavelliä täynnä!... Vaikka olisi niinkin kuumaa! Kyllä varmaan hän sen lävitse näin jäppyräisenä iltikseen sukeltaisi!

Päivä oli pimentynyt hämäräksi illaksi, vastaan tuli yksinäinen hautausmaa. Olisi maantien toisella puolella ollut edes yksikin mökki ja lampputuikku, niin olisi tuntunut turvallisemmalta. Mutta kukapa tänne, hautuumaan ja ruumishuoneen viereen tuikkujaan sytyttelemään. Hautuumaan portti häämötti jo kuusenoksien välitse ja hautaristien päät vilahtelivat korkean kiviaidan takaa. Muutakin siellä vilahteli, ellei hän väärin nähnyt, kuoppasilmäisiä päitä siellä pylkähteli... Tamma seisahtelee, venyy pitkän kiviaidan vierustaa. Pehtoori ei rohkene enää päätään nostaa, eikä kättänsä väräyttää. Voi, onneton paikka, mihin piti joutuakin! Jospa kerran vielä pääsisi ehjin nahoin kotipihaan!

Kävi niin onnellisesti. Hän pääsi kotiin illalla kuuden tai seitsemän aikoihin. Matti, iso renki tuli riisumaan hevosta ja kaikki muutkin touhusivat pehtoorin paluun vuoksi, niinkuin talossa ei olisi muuta työtä enää ollutkaan. Yksi kiskoo takkia päältä, toinen jäisiä saappaita, kolmas surkuttelee, ei kai muutakaan siinä enää keksi. Kun ihan umpipuuksi jäätyy pakkasen kourissa, poika parka! Mutta Maija kaivelee jo uunista kuumaa keittokuppia ja emäntä itse lohkaisee puulusikalla suuren nokareen tuoretta voita vasta paistetun neljännesleivän kämpäleelle.

Kohta Kalle istuu pöydän päässä ja levittelee kiverällä peukalollaan keltaista voinokaretta. Se on tavaton pala emännän lohkaisemaksi. Ja makeata luusoppaa on vadillinen lähes laiteillaan. Hän haukkaa pehmeää voileipää ja pistää kukkupäälusikalla lämmintä soppaa. Mattikin on joutunut jo tallista tupaan. Santra rakentelee kuivista haloista pystyvalkeaa. Penu hipsii norkoilemaan luuta ja toisella puolella kissa tönii kostealla nöpönenällään säärivarteen. Kohta se nuolaisee, varmasti lipaisee. Kalle melkein jo pitkästyy, kun se ei jo nuolaise. Jo viimein lipsauttaa karhealla kielellään jalkaterän sivuun siihen paikkaan, josta muutenkin niin kovasti kutkuttaa. Kalle mielisi kopata kattia lusikalla pääkuoreen, jos viitsisi kumartua mokoman takia. Mutta toisekseen tekee niin sanomattoman mukavaa, kun se niin lämpöisesti viilaa.

Nuoltuaan lusikkansa hän nousee hiljalleen, kävelee pimeään nurkkaan ja kiipeää yläsänkyyn. Se on tyttöjen sänky, Santran ja Maijan, eikä sinne olisi lupa nousta iltapuhteellakaan, mutta tänä iltana hän nousee, yksi ja toinen lienee sen huomannut. Siellä on pehmeää ja lämmintä. Pystyvalkea on syttynyt täyteen paloon ja loimottelee leppoisassa kaaressa ympäri tuvan. Selällään maaten Kalle katselee kotvan aikaa seinille ja kattoon, vaihteeksi pyörähtää jo ympäri siitä. Näin on parempi, paljonkin mukavampi. Kun hän hierustaa tyynyjen ja patjan rajaan sopivan kokoisen kuopan, niin hän tuntee elämänsä täysin moitteettomaksi.

Yläsängystä on peräti hauska seurailla ihmisten puuhailuja tuolla alhaalla. Matti vuoleskelee kirvesvartta, ojentelee ja sihtailee tarvispuutaan pyssymiehen silmällä. Anna ja Ville lukevat uunin toisella puolella koululäksyjään. Tämän pojan ei tarvitse käydä enää koulua ja saa lukea mitä haluttaa. Saa olla kokonaan lukematta, ellei haluta. Näin saa tehdä vain aikamies.

Hän availee muutamia nappejaan edestä päin ja kaivautuu pehmeissä vuodevaatteissa sellaiseen asentoon, ettei mistään paikasta ahdista. Santra kehräilee sukkalankaa, suupielet nytkähtelevät, niinkuin puhuisi itsekseen. Santra on jo kohta valmis vanhapiika, vaikka ei se mikään ihme ole, mitähän on noin tölsän näköinen. Toista on tuon Maijan! Ai, ai, miten sievästi hän puikuttelee sukkaa, sormet vippaavat yhtenä tuuliväkkäränä vain. Matti on puhunut menevänsä Maijan kanssa naimisiin. Koettakoonpas, könssikkä!

Kissa kuuluu hypähtävän jalkapuoleen, ei kai silläkään olisi lupaa tyttöjen sänkyyn, mutta se hyppää vain. Annahan olla, mitä vöntti meinaa. Kalle ei ole tietääkseenkään, niinkuin ei olisi kuullutkaan.

Kissa astuu muutaman askeleen ja lipaisee jalkapohjaa. Älä peijooni kutkuta! Se nousee jo selkään, nousee ja nousee ja tapailee kynsipiikeillään vaatteiden lävitse. Älä, älä pistele siellä, koukkukäpälä! Mitä sitten sanot, jos haen alhaalta sakset ja nappaan puoli senttiä piikeistäsi pois!

Mitäpä kissa turhista sanoisi, piikittelee vain. Tietää se hyvin, ettei poika mitään hae, eikä mitään nappaa, ei saisi enää mahaansa vällyistä irti, vaikka naskalin terillä pakaroihin pisteltäisiin. Mutta eipä kissakaan viitsi enää sen jälkeen piikitellä, kun on löytänyt mieleisensä paikan. Se kyykistyy jaloilleen ja alkaa kehrätä. Hyrinä kuuluu varsin läheltä, melkeinpä Kallen korvan lehteä täristäen ja kieli lipaisee silloin tällöin paidan kaulusta paljaan ihon rajasta. Kalle tuntee nahoissaan hyrisevän nykerönenän kutkuttavan läheisyyden. Hän on näkevinään silmissäänkin sen kaksi punaista hereästi vipajavaa naskalin reikää.

Niin kissan nenä hyrisee. Mutta alhaalla pystyloimun äärellä Santran rukki surisee. Matin kirvesvarsi ohenee ja Maijan puikonterät tanssivat hauskaa piirileikkiään. Hiilille palaneet punaiset roihupuut katkeilevat ja putoilevat alas, leppoisa valo läikehtii seinillä. Kalle sulkee silmänsä muutamiksi sekunneiksi vain. Menee useampia sekuntteja, minuutteja, puolituntinen.

Kun hän jälleen avaa silmänsä, ei pystyvalkea loimota enää ollenkaan, ei kai valaisekaan, koska ovat pistäneet lamppuun tulen. Perunakellarin luukku on kiskaistu auki. Aukko ammottaa mustana neliskulmaisena kitana permannon keskeltä ylöspäin. Mutta pian Maija hypähtää ämpäri toisessa ja palava päretikku toisessa kädessä luukusta alas. Hänen hameen helmansa lepsahtavat somasti hypähtäessä eikä luukkuaukko näytä enää niin mustalta, koska Maijan päreen valo heijastelee läikkyen sieltä alhaalta. Kallen tekisi kovasti mieli Maijan perässä kellariin. Hän on itsekin ollut iltaisin sieltä perunoita noppimassa ja muistaa, miltä multa haisee. Entä perunat! Ja Maija rasvanahkaisine kenkineen!

Hän kuvittelee asiaa jo niinkin pitkälle, mitä tekisi, jos nyt viitsisi nousta ja hypähtää Maijan luokse kellariin. Etsisi tytön käsiinsä, tarttuisi niskaan kädellään, painaisi päätä perunakasaan monta kertaa, oikein monta kertaa ja kysyisi aina välillä: Joko laulat kukkuluuruu! Etkö vielä! Koetetaanpa, etkö laula! Hän yrittää kuvitella, mitä Maija sanoisi, miten pyristelisi vastaan, mutta hän ei saa enää selvää näkemystä siitä, koska silmät painuvat kiinni.

Kun pehtoori kolmannen kerran herää, ovat ihmiset jo illallispöydässä. Suuri paistirasvakouru on keskellä pöytää, perunavadit kahden puolen. Eivät ole pehtooria herättäneet, mutta eipä ole väliäkään. Tuskin hän olisi viitsinyt nousta, vaikka olisivat pyytämällä pyytäneet. Hän on nukkunut vatsalleen eikä liikahda vieläkään, kääntää vain varovasti päätään ja siirottelee sormiensa välitse.

He lopettavat illallisensa ja hankkiutuvat makuulle. Matti asettelee saappaitaan kuivamaan, tunkien pyöreätä halkoa kummankin sisään. Santra istuu selkänojattomalla jakkaralla ja kuorii sukkansa suuta, raaputtelee säärtään ja jälleen kuorii hipenen verran alaspäin. Maija rapistelee ulko-ovea hakaan. Emäntä kiskoo pimeässä nurkassa uuninpellejä kiinni. Santra on saanut toisen säärensä kokonaan paljaaksi, ennenkuin toista käy kuorimaan, ehtii hönkäistä väliin:

— Mitäs tehdään tuon pehtoorin kanssa, kun kapusi tuonne meitin sänkyyn?

— Antakaa pojan nukkua siellä, väsyttäähän tuota ressukkata pitkän reissun jälkeen.

Kuin aameneksi sanoilleen saa emäntä uunin pellin vihdoinkin lupsahtamaan kiinni. Mutta Matinkin pitää heittää lusikkansa tähän keitokseen.

— Jopa tuli pehtoorille papin Kallun olot!

Pehtoorin pistää kovasti vihaksi. Jos Matti olisi lähempänä häntä, niin vasten kuonoaan saisi. Emäntä murahtaa Matille jotakin sopimattomista puheista ja häviää välikamarin ovesta. Lamppu sammuu. Mutta uunin puolesta kuuluu edelleen hiljaista käpsehtimistä ja jälleen Santran kalsea ääni:

— Mene sinä sinne! Sovitte paremmin, ja mitä aikuisen ihmisen tarvitsee välittää tuommoisesta vasikasta!

Pehtoori on vihainen Santralle näistä sanoista ja kaikista vanhoistakin. Itse olet vasikka! Mullikka! Maholehmä! Vanhaksi piiaksi jäät kuitenkin! Ja se on sinulle parahiksi, pisamanaama! Taas kuuluu Santran ääni:

— Menetkö siitä, vai menenkö minä?

Pehtoori raivoaa itsekseen. Koetahan tulla! Harakyntisen kissan paiskaan vasten höskiäisi! Jännittyneenä hän jää seurailemaan, kumpiko tulee. Jos Santra tulee, niin silloin hän loikkaa.

Ei tule. Raskaat askeleet etenevät välikamarin ovelle päin ja Maijan keveät hipsutukset vähän ajan kuluttua sänkyyn päin. Pojan sydän läppää. Hän siirtyy selällään maaten seinän puoleen niin pitkälle kuin pääsee. Ellei kissa makaisi niin rehevästi hänen ryntäillään, niin hän kääntyisi kyljelleen seinään päin.

Maija seisoo sängyn vieressä pitkän aikaa hiiren hiljaa. Jo ripsahtaa taas. Hän tavoittaa keveästi kädellään porrasaskelmiin, sängynlaitaan, astuu ja nousee. Poika makaa värähtämättömänä henkeään pidätellen.

Maija istuu jo sängyn laidalla, istuu taas pitkän aikaa, siirtyy siitä käsillään auttaen jonkun matkaa pääpuoleen ja heittäytyy kyljelleen. Nyt hän vihdoin lepää sängyssä pitkin pituuttaan, vaikka sylellään mittaisi.

Hänen selkänsä koskettaa hipenen verran pojan kylkeen. Hän tahtoisi väistää etemmäksi seinän puoleen, ja väistäisikin, ellei sängyn reuna ottaisi vastaan ja ellei olisi kissaa.

Niin he makaavat kauan aikaa. Kello ehtii lyödä kymmenen ja puoli yksitoista. Mutta sitten kissa kyllästyy makuupaikkaansa pojan ryntäillä ja pudottautuu seinän puolelle sänkyyn. Siinä tulee pojalle uusi pulma. Ei kai hän voi litistää kissaparkaa kovaa sängyn laitaa vastaan, eikä tönäistä Maijaakaan, taitaa nukkuakin jo. Hän kääntyy hiljaa kyljelleen, Maijan puoleen. Mutta vaikka hän varovastikin kääntyy, tulee hän tönäisseeksi polvellaan Maijaa. Maija värähtää hieman, muuten ei ole tietääkseenkään. Maija on niin hyvä tyttö. Jos Santra olisi ollut, niin ääneensä olisi tästäkin ärähtänyt. Pehtoori tuntee olleensa äsken erittäin tuhma poika, kun painoi Maijan päätä multaisiin perunoihin ja laulatti kukkuluuruuta. Unta se vain oli! Onneksi.

Hän hengittää nenän kautta. Hänestä tuntuu kuin Maija tulisi sitä tietä ja sillä tavoin vieläkin lähemmäksi. Niinkuin koko tyttö olisi pieni kesäisessä ilmassa tanssiva hyttynen, tai keveä savukierukka, jonka syvään henkeään vetäisemällä sai nenän kautta sisään. Hän vetää monta kertaa peräkkäin ja hiljaa pidätellen taas Maijaksi muuttuneena laskee hänet vierelleen sänkyyn.

Voi, jos hän uskaltaisi kädellään sivellä Maijan lämpöistä käsivartta. On niin pimeää, ettei yhtään näe. Hän ei varmaan tiedä, onko Maijan käsivarsi siinä paljaana. Miksi ei hän kuitenkin voisi kuljettaa kättään ilmassa Maijan käden suuntaan, ihoon koskettamatta?

Hän rohkaisee mielensä ja kuljettelee varovasti, niin taitavasti, ettei Maija huomaa mitään. Ei milloinkaan olisi huomannut, elleivät sormet vahingossa olisi koskettaneet olkapäähän. Tyttö värähtää, liikahtaa koko pituudeltaan, lähemmäksi.

Siinä vasta erinomainen tyttö! Hän on kiistämättömästi sitä mielipidettä, että Maija on maailman paras tyttö ja kaunein tyttö. Jos Matti joskus vielä leikilläänkin sanoo, että nai Maijan, niin hän ei tiedä, mitä tekisikään sellaisesta hävyttömyydestä.

Mutta huomispäivänä hän multahaudalta palatessaan pyörähtää kaupan kautta ja ostaa Maijalle pastillereja kokonaisen pektusaskin. Kaksi markkaa jää vielä jälelle insinöörin viitosesta.

Pehtoorilla on suloisempi olo kuin milloinkaan tätä ennen. Hän siirtyy varovasti hieman lähemmäksi Maijaa, että kissalle tulisi väljempää. Maija siirtyy yhtä varovasti edellä, mutta palaa kimmoisasti vähitellen äskeiselle tilalleen. Hänen polvensa lienevät koskettaneet sängyn reunaan.

Totisesti pehtoorilta ei puutu tällä hetkellä mitään. No, jos hän tunnustaa asian ihan niin suoraan kuin se on, niin puuttuu vähän, tai on hipenen verran liikaa. Häntä hieman harmittaa, ettei illallisen aikana tullut pujahtaneeksi ulkona, tuskin kukaan olisi sitä huomannut. Mutta menettelee se näinkin. Aina ihmisellä hyvänsä hinnaksi pitää pientä harmia olla, niin emäntäkin aina sanoo, milloin särkee kahvikupin tai kananmunan keskenaikojaan.

Pehtoori ei välitä nyt turhista pienistä, uinahtaa pian kaikkein kesäisimpiin uniinsa ja sivelee sormillansa Maijan lämpöistä käsivartta hyvin keveästi kosketellen.

PIENI KORJAUS

Äiti istui Väinön vuoteen vieressä ja siveli hänen otsaansa. Monta kertaa ennenkin äiti oli herättänyt hänet tällä tavoin. Väinö nousi istumaan, hieroi silmiään ja haukotteli pitkään. Hän muisti heti, mihin tänä aamuna oli määrä lähteä, ja äiti oli iloinen, ettei hänen tarvinnut ryhtyä selittelemään enää aikaisemmin sovittua asiaa. Voitiin käydä heti pukeutumispuuhiin.

Väinön sininen paita oli tuolilla sängyn vieressä, uudet housut olivat tuolin selustalla, taikka eivät ne ihan uudet olleet. Joulupukki ne jo oli tuonut, ja lumimajan kynttilä oli polttanut toiseen lahkeeseen sormenpään kokoisen reiän, mutta äiti oli paikannut harmaalla langalla sen niin sievästi, ettei kukaan vieras sitä enää huomannut, ja tänä aamuna äiti varmaan oli silittänyt Väinön housuihin saumat, niinkuin hän silitteli isänkin housuihin, milloin isä meni kokoukseen. Tuolin selustalla oli vielä Väinön viheriäinen lankapuserokin, jonka pukki oli tuonut. Äiti senkin oli salaa virkannut ja pistänyt pukin konttiin. Siinä oli oikea vetoketjukin, ja se oli muutenkin ihan kuin kaupasta ostettu, kauniimpi ja lämpöisempi vain.

Hän riisui yöpukunsa, ja äiti pujotti paidan hänen ylleen, mutta Väinö pujotti kätensä äidin kaulaan, ennenkuin äiti kerkisi hihan nappeja kiinni laittamaan. Yhdelläkään pikkupojalla koko kaupungissa ei ollut näin kultaista äitiä. Väinö ei itkisi eikä ikävöisi sairaalassa kertaakaan, sen äiti saisi nähdä.

Hän nousi reippaasti ylös ja kävi peseytymässä. Olikin jo kiire, nyt vasta äiti sen sanoi. Mutta eivät he kauan viipyneet. Äiti nauhoitti kenkiä, ja Väinö haukkasi samaan aikaan voileipää. Isä kiskoi jo eteisessä päällystakkia ylleen.

Väinö olisi halunnut sanoa hyvästi Erkille ja Helville, mutta he olivat ehtineet lähteä jo kouluun. Äiti lohdutteli, että he olivat käyneet sanomassa Väinölle hyvästi, ennenkuin hän oli herännyt. Se oli hyvä, ja äiti voisi sanoa heille terveisiä. Äidille Väinö sanoi hyvästi kaulasta ottaen ja vakuutteli, ettei itkisi, vaikka vähän sattuisikin. Äiti vakuutteli, ettei sellainen pieni korjaus ollenkaan satu, sillä kiltit lääkärisedät nukuttavat aina ensin.

Mutta tätä vakuuttaessaan äiti itse alkoi itkeä, niinkuin pieni korjaus sittenkin olisi sattunut, häneen itseensä. Äidin tuli ikävä, Väinö arvasi sen. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, ja kirkkaat pisarat alkoivat juosta kahden puolen nenävartta ja suuta kiertäen. Ellei isä olisi kiirehtinyt eteisessä, niin Väinökin olisi ruvennut nyyhkimään. Hän juoksi eteiseen, ja isä auttoi takkia hänen ylleen. Väinö huomasi suuren tavara-autonsa arkun kannella, johon se eilen illalla oli unohtunut. Siinä oli paljon tavaraa, melkein kaikki mitä pukki oli jouluna tuonut. Karva-Nalle makasi päällimmäisenä sääret levällään — sillä tavoin piteli allansa olevaa tavaraa! Nallen kyljessä oli repeämä, josta vuoti sahanpurua. Jos olisi ollut enemmän aikaa, niin Väinö olisi juoksuttanut Nallen keittiöön ja pyytänyt äidin neulomaan haavan kiinni parsinneulalla ja mustalla langalla. Mutta ei ollut aikaa, isä avasi jo ovea ja yhteen menoon hissin veräjää, koska se sattui olemaan samassa kerroksessa.

Pirssi oli melkein talon kohdalla kadun toisella puolella. Isä viittasi auton. Kuljettajalle tuli kiire, mutta hän ei tahtonut saada konettansa käyntiin. Se jurisi pitkän aikaa, hengähti välillä ja taas jurisi. Lopulta lämpeni ja kääntyi ottamaan heitä.

He ajoivat suoraan eteenpäin, yhden raitiovaunun, punaisen leipävaunun ja monen tavaravaunun ohitse. Sitten he ajoivat pitkän perävaununkin ohitse. Takapyörät olivat hyvin kaukana, mutta pitkien rautojen häntäpäät olivat vielä kauempana. Isä sanoi, että se oli talon rakentajien vaunu, raudat upotetaan maan alle sementtikellarin seinien sisään.

Loppumatkalla he ajoivat mustien kärryjen ohitse. Se oli ruumisvaunu, jota ajoi musta setä kahdella mustalla hevosella. Kyllä Väinö sen hyvin tiesi, ja arvasi hän senkin, että katon alla oli arkku, musta tai valkoinen. Hän ei viitsinyt katsoa sitä, koska toisella puolella tuli vastaan raitiovaunu, että tulikipunat vain sinkoilivat. Kun ajeltiin vielä vähän matkaa, tuli yhä hauskempaa katseltavaa, suuren koulun pihamaa, jossa pojat potkivat palloa. Niitä oli ainakin viisikymmentä yhden pallon kimpussa. Muutamat kierivät pallon kanssa kilpaa.

Pian tämän jälkeen auto pysähtyi pitkän valkoisen talon eteen. Isä maksoi kuljettajalle kymmenen markkaa. Kuljettaja kaiveli markan rahaa takaisin antaakseen, isä viittasi kädellään, ja kuljettaja sujautti viivyttelemättä kymmenmarkkasen taskuunsa.

He nousivat leveitä rappuja ylös ja kulkivat pitkää käytävää, josta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan. Valkoisia tätejä tuli vastaan äänettömästi hipsutellen. He olivat kuin enkeleitä, vain siipiä puuttui, tai ehkä ne olivat supussa esiliinan nauhojen alla.

Heidät johdatettiin huoneeseen, jossa oli neljä vuodetta ja kattolamppu kuin valkoinen kaalinkerä. Reunimmaisessa sängyssä makasi pikkuinen poika, jonka pään ympärille oli kääritty monta kierrosta haavasidettä. Toisessa sängyssä lepäsi isompi tyttö, mutta hän katseli kieroon. Heidän välillään olevaan tyhjään sänkyyn hoitajat alkoivat tiloittaa Väinöä. Toinen avasi peiton, ja toinen pöyhötteli tyynyjä, ja sitten he yhdessä aikoivat ryhtyä riisumaan Väinöä, mutta hän pyysi, että isä riisuisi. Sopisi se, jos isällä olisi aikaa. Väinö vakuutteli olevan, ja olikin sitä, vaikka kello oli jo yli yhdeksän, ja isän oli jouduttava virastoonsa puoli kymmeneksi.

Väinö venytteli toimitusta, koska jokainen irtautuva vaatekappale veti isää pois. Kuitenkin vaatteet vähentyivät, lopuksi ei ollut kuin paita ja muutaman pyörähdyksen jälkeen ei enää sitäkään. Ainoana vaatekappaleena tämän jälkeen oli sairaalan pitkä valkoinen paita, josta ei edes tietänyt, oliko se pojan vai tytön.

Isä katsahti kelloonsa. Nyt ei ollut näkyväisesti enää mitään, mikä olisi pidättänyt häntä. Väinö mietti samaa asiaa otsanahka rypyssä ja keksi isän kellon. Milloin he tulisivat kotoa katsomaan? Isä tarkasteli seinällä olevaa ohjetta. Kahden ja neljän välillä äiti jo ehkä tänään tulisi. Tämähän oli lyhyt aika, yhdeksästä kahteen. Ja sitten joka päivä joku, ehkä useampikin heistä kävisi kahden ja neljän välillä.

Väinö hypisteli isän kellon lasia, laskeskeli tunteja eteenpäin ja taaksepäin. Sitten hän veti isän päätä lähemmäksi, etteivät tädit kuulisi. Jos isä tai äiti tai molemmat voisivat olla täällä neljästä kahteen, niin niinpäin olisi mieluisampaa. Juuri niin olisi ollut isästäkin, jos se vain olisi käynyt laatuun.

Mutta korjaushan oli niin pieni asia, se menisi muutamassa päivässä. Ja sen jälkeen Väinöstä tulisi terve mies moneksi kymmeneksi vuodeksi. Väinön täytyi uskoa se, sitä oli niin monta kertaa vakuutettu. Hän ei tahtonut pidättää isää enää kauan, vain yhden minuutin; isän omasta kellosta katsottiin aikaa.

Se kului hirvittävän pian. Kuitenkin ennenkuin se kokonaan kului umpeen, sulki Väinö silmänsä ja hellitti isän sormen kädestään. Ikävä tosin kovasti riipaisi, ja kuumat kyynelpisarat pyrkivät silmistä ulos, mutta hän pusersi luomet kiinni, eikä päästänyt niitä tulemaan. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, ei isää enää ollutkaan sängyn vieressä eikä koko huoneessa.

Nyyttipää poika oli varmaan kipeä, koska hän marisi yhtä mittaa, ja kierosilmäinen iso tyttö katsoi aina toisella silmällään Väinöön, vaikka oli katsovinaan kattoon. Väinö painoi päänsä huppupeiton alle, mutta tyttö tuntui katsovan sinnekin jostakin raosta.

Onneksi tädit jälleen tulivat huoneeseen. He kantoivat sänkyä, jossa oli korvat. Siihen korvasänkyyn he nostivat Väinön ja kantoivat hänet monen pitkän käytävän kautta huoneeseen, jossa sänky seisoi korkeilla jaloilla keskellä lattiaa ja kattolamppu valaisi silmiä huikaisten. He nostivat Väinön taas tähän uuteen korkeajalkaiseen sänkyyn.

Tohtorisetä liikuskeli lattialla valkoisessa takissaan. Hän nosti Väinön paitaa ja koetteli kädellään kipeää paikkaa. Sängyssä ei ollut peittoa, ei edes lakanaa, jolla Väinö olisi voinut jalkojaan peittää. Siinä hän makasi paljaana ja avoimena, kaikkien katseltavana kuin kärpänen akkunaruudulla. Mutta sitten joku täti kaatoi takaapäin hänen päänsä ylitse sellaisen kopan, niinkuin pikkulasten vaunuissa oli tapana käyttää auringon ja kärpästen vuoksi. Se haisi tärpätille, eikä suojannut silmiä lampun valolta. Väinö halusi sanoa heille, ettei nyt ole kärpäsiä ja ettei hän tahtonut pitää haisteltavanaan tuollaista tärpättikoppaa. Hän lienee sanonutkin sen, vaan he eivät kuulleet. Mutta saattoi kai hän itsekin nyrkillä töytäistä sen lattialle? Mitä joutavaa hän tuollaisen vuoksi heidän apuaan pyytelikään. Koppa jäi siihen kuitenkin, kun häntä nukutti niin kovasti.

Hän pukkasi nasevasti. Helposti se kävi, niin vaivattomasti, että hän itse kellahti mukana ja putosi istumaan koppaan. Se alkoi liikkua, keinui kuin pyykkipata aalloilla. Väinö keinui ja kiikutteli lisää vauhtia. Hän tahtoi saada vähän vettä laidasta sisään, vaikka sairaalan enkelinpaita olisi kastunutkin. Mutta koppa ei keinunutkaan enää aalloilla, se oli kohoutunut ilmaan. Väinön oli monta kertaa tehnyt mieli lentämään. Nyt hän pääsi.

Hän nousi yhä korkeammalle, kaupungin yläpuolelle. Kirkot ja kivitalot olivat kohta kuin tulitikkulaatikolta, meri kuin pesuamme, taivas lähempänä kuin maa.

Siellä liiteli paljon muita lentäjiä, muutamat ylempänä, useimmat alempana kuin Väinö itse. Hän tunsi monta heistä. Mutta miten hassunkurisia lentokoneita heillä oli! Muiden mukana hujelsivat siellä ne äskeiset rakennusäijät, jotka majakka-perävaunulla ajoivat petoonirautoja. Samalla hökötyksellä he nytkin ajoivat. Takapyörät vemppasivat kaukana alhaalla, ja rautojen hännät viippasivat, että koko kuorma oli heittämäisillään takaperoisen kuperkeikan. Toinen äijistä huomasi ajoissa, kapusi jäähdyttäjän tulpalle, minkä jälkeen takapyörät alkoivat nousta. Savu pöllysi etupäästä. Väinö ei päässyt selville, oliko moottori lämmennyt ylämäkeä ajettaessa, vai oliko jäähdyttäjän nokalla istuva mies ruvennut tupakoimaan.

Kovaa surinaa kuului edestä päin. Hän käänsi raitiovaunu-lentokoneen ohitse. Sillä oli pyörät, ja se ajoi linnunrataa pitkin, ylämäkeen mennä jurrasi. Se ei mikään ihme ollut, raitiovaunu nousi maan päälläkin monta kertaa yhtä jyrkkää mäkirinnettä Hakaniemen torilta Kallioon päin. Mutta se näytti hassunkuriselta, ettei konduktöörillä ollut käsiä ollenkaan, vain siivet, joiden kärjet hipoivat vaunun akkunoita. Ihmisten piletteihin hän pykälteli reikiä terävillä etuhampaillaan, siirtomerkin pyytämättä.

Kun Väinö vilkaisi toiselle puolelle, huomasi hän ruumisvaunun mustine hevosineen. Sekin näytti nousevan ylämäkeen. Hevoset meloivat laiskasti koppuraisilla kavioillaan, ja ajuri auttoi käsillään kahden puolen. Mäki jyrkkeni. Hevosten hännät kulkivat suoraan selän jatkona. Jos perälauta olisi avautunut, niin arkku varmasti putoaisi. Jos musta arkku sattui olemaan ja meren kohdalle putoaisi, niin sitä olisi vaikea löytääkään. Väinöä aivan suretti ajurin puolesta.

Joku lensi kurauttaen ohitse ja siivitteli jo edessä. Eka pesuvadilla! Väinö tunsi hänet selvästi ruskeasta puserostaan ja paikatuista Kalle-kengistään ja olisi hän Ekan muutenkin tuntenut. Kukaan poika koko Tölikän puolessa ei osannut pyörittää silmiään eikä liputtaa kieltään niinkuin Eka osasi. Hän ehti näyttämään nämä taitonsa nytkin kyllin monta kertaa. Lopuksi hän käänsi koneensa kokan pystyyn ja teki takaperin yhdeksän kuperkeikkaa yhteen menoon.

Sinne poika katosi Kalle-kenkineen, mutta tilalle hujelsi kohta Väinön oma tavara-auto karva-Nalle hajasäärin kuormalla. Se onneton oli jäänyt korjaamatta, koko kuorma köyttämättä! Kone keikkui ja liiteli hänen sivullaan. Sen moottori surisi kuin pölyimuri. Karva-Nalle piteli käsin ja jaloin tavaroita. Ellei hänen kupeessaan olisi ollut repeämäreikää, olisi kaikki ollut hyvin. Nyt siitä tuprutteli sahajauhoja ilmaan, ja karva-Nallen sääret ohenivat, ettei kohta ollut jälellä kuin paljas nahkapussi. Mitenkä karva-Nalle sitten jaksaisi pidellä Väinön tavaroita?

Hän ei joutanut enempää miettimään sitä asiaa, sillä taivas kirkastui, niinkuin aurinko olisi helahtanut paistamaan. Aurinko läheni! Ei, ei se ollutkaan aurinko, vaan Isä Jumalan iso ilmalaiva. Hänkin oli lähtenyt huviajelulle, kun oli näin kaunis päivä. Väinö käänsi koppansa jälkeen ja painoi lusikan pohjaan, että vähänkin aikaa olisi pysynyt Isä Jumalan vanavedessä.

Hän heräsi omassa sängyssään, siinä huoneessa, jossa makasi käärepäinen pikku poika ja kierosilmäinen iso tyttö. Äiti ja isä istuivat hänen sänkynsä vieressä, ja kaalikupuinen lamppu valaisi katossa.

— Oletteko te täällä?

— Olemme, lapseni!

— Kello on kahden ja neljän välillä, katso!

Väinö katsoi isän kelloa, tunnusteli sormellaan sen lasia, mutta pitkään aikaan hän sittenkään ei päässyt alas, niin korkealla hän oli lennellyt.

Hän tiedusteli, mihin Isä Jumalan suuri ilmalaiva oli hävinnyt ja oliko Eka onnellisesti päässyt kotiin yhdeksän takaperoisen kuperkeikkansa jälkeen ja miten oli nyt karva-Nallen vatsan ja säärien laita?

Kaikki olivat onnellisesti päässeet kotiinsa ja voivat erittäin hyvin. Karva-Nallen kupeeseen on pistelty muutamia tikkejä lujalla langalla, ja kun Nalle nyt muutaman päivän vielä lepäilee, niin on hän täysin terve ja kestää monta kymmentä vuotta.

Väinön lentosumut kirkastuivat, ja hän tunsi pian pääsevänsä täydelleen maaperään. Ekat ja karva-Nallet, oman talon lapset ja naapuritalon pojat, kaikki Tölikän tytöt ja pojat unohtivat omat leikkikalunsa ja kääntyivät katsomaan. Kohta he kilvassa juoksivat hänen luokseen.

Väinö oli käynyt niin hirvittävän korkealla, ettei yksikään heistä milloinkaan, ei edes unissaan. Hän oli ajanut pitkän matkaa Isän Jumalan lentolaivan perässä. Mutta sittenkin palannut takaisin heidän luokseen.

Hän katsahti vuoroon äitiin ja isään. Totta tämä oli, hän oli palannut. Isä ja äiti olivat tulleet vastaanottamaan. Hän hymyili kummallekin ja nukahti keveään uneen.

SUUDELMA

He odottivat laiturilla laivaa, kesävieras, joka matkusti kaupunkiin, tyttö, joka oli lähtenyt häntä hevosella kyytiin ja koira, joka myös oli lähtenyt vierasta kyytiin. Se oli puolivuotias ajokoiran pentu. Se varautui aina matkaan, pyydettäessä halukkaasti, pyytämättä yhtä mieluisasti.

Aurinko ei juuri vielä päässyt esiin, koska lahden takana sen nousupaikalla oli korkeahko vuori. Mutta sen pirteät säteet karkasivat kiertoteitse vallattomina suihkuina vuoren kahden puolen yhtyen ilkamoiden metsän rajassa taivaanrannan alla. Ja missä ikinä ne liikehtivätkin, siellä maailma valkeni ja kirkastui.

Lahdella makasi vielä usmainen sumu, mutta sekin liikahteli jo auringon läikkyvien säteiden alla, kohosi ylemmäksi, painui alemmaksi kuin varpaillaan hiipien ja hävisi näkymättömiin.

Käki valvoi, ei vielä kukkunut. Muutkin aamuvarhaiset laulajat odottelivat merkkiä. Ainoastaan kalastajan kukko kiekautteli harvalleen täydellä äänellään, ehkä se juuri luuli olevansa itseoikeutettu konserttimestari. Mutta kukaan metsän laulajista ei kukon merkinannoista ollut tietääkseenkään.

Kesävieraan tavarat olivat jo alhaalla laiturilla, kyytimiehellä ei rannassa olisi ollut enää mitään tekemistä. Hän odotteli ilman aikojaan laivaa tai auringon nousua, tai molempia niitä. Nähtävästi hän sen lisäksi odotteli vielä jotakin muuta. Koira istui tytön vieressä ja lipoi punaisella kielellään suupieliään. Tyttö silitteli sen liikkuvaa päätä ja antoi sille leikillään muutamia keveitä luunappeja. Hänellä ei ollut enää mitään muuta askartelemista.

Kesävieras seisoi rattaiden aisaan nojaten ja katseli vuoroon kirkastuvaa maisemaa, vuoroon taas tyttöä ja koiraa. Hänelläkään ei ollut muuta tehtävää. Maisema oli todella kaunis, tyttö sievä, eikä koirakaan hullumman näköinen.

Tytöllä oli yllään sinisestä langasta kudottu villatakki, päässään pyöreä lakki, samaa lankaa. Melkein uudet ruskeat nahkakäsineetkin hänellä oli. Kylmän tähden niitä tuskin olisi tarvittu, sillä kesäinen aamu oli erittäin lämmin ja ennusti helteistä päivää.

— Tuo tuolla on minun kotini, virkahti tyttö kuin jotakin sanoakseen, tai ehkä vieraan huomiota ulommaksi kiinnittääkseen. Hän näytti kädellään lahden takaa häämöittävää torppaa ja punastui hieman. Penna puski päällään hänen polveensa ja lipaisi taas suupieliään. Tyttö kosketteli myös kielellään huuliaan ja antoi koiralle useampia luunappeja yhteen menoon. Mitä hassua hän tässä oli ryhtynyt selvittelemään, vaikka vieras herra ei mitään kysynyt.

Vieras vastasi jotakin. Sitten he yhdessä katselivat kotvan aikaa lahden takana näkyvää torppaa, jonka ääriviivat olivat selviytyneet sumusta. Siihen kuului vähäinen asuinrakennus, ehkä tupa ja kamari, ulompana oli navetta ja sauna rantatörmän alla. Se oli vielä miltei kokonaan sumun peitossa, niinkuin vesirajassa häämöttävä venekin, josta ei erottunut selvästi vielä muuta kuin kokkapuu. Tyttö ei kertonut kodistansa enempää, eikä vieraskaan lisää udellut. He sivusivat silmillään hevosen kahden puolen, niinkuin aurinko vuoren ohitse. Sen säteet kävivät yhä kirkkaammiksi. Kauan ei vuori enää voisi pidättää sitä selkänsä takana.

Talon isäntäväki oli kesävieraalle kertoillut tästä tytöstä. Hän palveli sisäkkönä heillä, oli iältään vasta 16-vuotias ja viime kevännä päässyt ripille. Sanottiin, että hän oli seutukunnan kaunein tyttö ja yhteen menoon kerrottiin vielä muuta. Hänen kotitorpassaan oli aina ollut kaunis tyttö, aina kreivin aikoihin asti, ei edemmäksi, mutta olipa tuota aikaa siinäkin, sukupovia kymmenkunta.

Tytöllä tiedettiin olevan jo vakinainen sulhanenkin, ei kreivi, vaan nuori reipas perämies, joka ohjaili »Sandels»-laivaa tästä ohitse kaksi kertaa päivässä; sanottiin, että pieni laiva viipyi ja huuteli tarpeettoman kauan talon laajoilla rantavesillä. Tänä aamuna se vain ei päässyt esiin, ei kiljaissut edes, niinkuin salaa kytäten olisi tahtonut syöksähtää niemen takaa, vasta sitten, kun itse sopivaksi katsoi. Ja aurinko pysyi vuoren vankina, sivuteitä varastautuneet säteet vain kipenöivät taivaan rantamalla. Mutta ne säihkyivät kuin tuliraketteja olisi lasketeltu vuoren kahden puolen, ylitsekin jo.

Taivas kävi hetki hetkeltä yhä kirkkaammaksi, sumu hälveni kokonaan. Tytön kotitorppa kasvoi ja kohosi. Rannan lehtipuut saivat loisteliaita koruja, vanha vene nousi mittaansa ylemmäksi. Kesävieraan katse nauliutui uuninpiippuun, joka liekehti kuin tulessa. Se oli lyhyt, leveähkö pätkä, tavallisina aikoina liian suuri pienen harmaan rakennuksen savupiipuksi. Tällä kertaa se ei savupiippu ollutkaan, vaan kultainen jakkara, johon Päivänherra hetkeksi oli istahtanut tulevan valtakuntansa ääriviivoja tarkastelemaan.

Tyttö varjosti kädellään silmiään, jotka nousevaa päivää vasten loistivat kuin kaksi helmeä. Hän varmaan oli monta kertaa istunut tuon kultaisen jakkaran juuressa, missä Päivänherra nyt istui. Satoja kertoja tyttö oli juossut kirkastuvaa rantatietä, astunut mustaan veneeseen, kiivennyt vihertävään koivuun. Nyt lapsuusvuosien kesäiset aamut ja illat juoksivat hänen luokseen leikkihevosilla ajaen, vallattomasti loistavilla ohjaksillaan kahden puolen huiskien. Hänen povensa kumpuili keveästi, silmäin helmet saivat yhä kirkkaamman loisteen. Tapansa mukaan hän kostutti kielensä kärjellä keveästi huuliaan, joiden nuorteata punaa auringon säde suuteli.

Käki helähti kukkumaan, kaksi, kolme käkeä, tai kaikuko ehkä vastaili. Samassa myös laiva syöksähti niemen kärkeen, hujautti iloisesti kihahtavan savumerkkinsä taivasta kohti ja äänsi lyhyeen. Tyttö unohti siinä hetkessä kotimökkinsä kullattuine savupiippuineen, eipä aurinkokaan enää sen kauempaa harmaalla katolla viipynyt, vaan hypähti puihin, hajosi vuorille ja mäkiin.

Mutta laiva ajoi suoraan laituria kohti peilityyneen lahden pintaan hopeista vakoansa kyntäen. Savu kaartui viuhkana taaksepäin, kesävieras ja tyttö ja koira katsoivat laivan tuloa päätään kääntämättä. Se viipyi matkallansa minuutin tai kaksi. Aurinko oli tällä välin valloittanut täydelleen itsepäisen kukkulan ja laskenut lähiseudun maat ja vedet vallanalaisuuteensa, torpanmaatkin. Mutta samalla kun sen valta laajeni, niin loisto himmentyi, kävi muutenkin kuin arkipäiväisemmäksi. Kultainen jakkara oli jälleen vain rosoinen savupiippu, liian suuri tiilikasa pienen harmaan tuvan katolla. Kukkulametsiköiden latvakultaukset olivat jakautuneet laajoille aloille, mutta menettäneet samalla eloisimman värinsä.

Laiva on liukunut lahden yli, lähes laiturin ääreen. Vasta taaksepäin lyövän potkurin pohina hätkäyttää matkamiehen valveilleen. Tyttö ja perämies ovat vaihtaneet tervehdyksensä. Tyttö katsoo ylöspäin kasvoillaan hämillinen hymy. Perämies on jämerä, hartiakas poika sinisessä takissaan ja ankkurilakissaan. Ruorirattaansa takaa hän väläyttää salavihkaisen, hieman epäluuloisen silmäyksen matkamieheen: On majaillut kartanossa jo kuukauden päivät, mitä hänellä on täällä asiaa?

Laiva on asennoitunut sivuun. Sen köysi heitetään pystytolppaan. Apupoika hypähtää alas ja nykäisee kokkapuolen tavarasillalle pari maitokannua, yhden porsaslaatikon ja kaksi kanakoppaa. Perämies on siirtynyt ohjauspyörästään laiturin puoleisen kaiteen ääreen, katselee siinä kiinteästi tyttöön. Liian pitkä matka on sanaheittoon, eikä hänellä tällä hetkellä tunnu olevan, mitä sanoisikaan. Herra tuossa korvankuulumilla nostelee laukkujaan ja apupoika kokan puolessa yhä viipyy ja kähnii.

Matkamies on päässyt ylös, poika on hypännyt alas ja vetänyt lastaussillan perässään laivaan. Sopisi irroittaa köysilenkki laituritolpasta, jos olisi kiire. Ei ole hätää, »Sandels» ehtii aikoinaan kaupunkiin, ehtii aikaisemminkin jos tarvitaan. Paistetaan särkeä tyttö ja poika, kesävieras jo kolmantena savupiipun vieressä yläkannella.

Tyttö kääntää hevosensa puolitielle, nikkaa silmää tuskin näkyvästi perämiehelle, toisella silmällään kesävieraalle, unohtaa tahallaan molemmat ja puhelee koiralleen. Sininen lankalakki on heilahtanut toiselle korvalle, hiuslatvat kaartavat, säihkyvät, niinkuin kimppu auringon säteitä olisi sotkeutunut niihin pääsemättä irti.

Hän kohottaa päänsä ja katsoo taas yläkannelle, hymyilee kummallekin valkoisen hammasrivinsä takaa. Liika on liikaa, hän punastuu ja puistelee koiraa kaulasta. Koira luulee olevansa hyväkin tekijä tässä asetelmassa, livauttaa sujakan päänsä tytön käsistä, hypähtää ylöspäin ja kielellään lipaisten suutelee tyttöä vasten suuta.

Matkamies ja perämies, apupoika ja kaikki laiturin puolella seisovat matkustajat huomaavat sen, yksi naurahtaa ääneen, toinen ihmettelee. Mutta tyttö lehahtaa tulipunaiseksi kasvoltaan, pyyhkäisee huuliaan, sylkäisee, tarttuu kiukkuisesti toisella kädellään koiraa korvasta ja toisella napsii taajaan luunappejaan pitkäkorvaiseen päähän.

Koneenkäyttäjä saa määräyksensä. Laiva irtautuu laiturista, rattaat samoin. Kesävieras huiskuttaa tytölle iloisesti nauraen. Perämies näyttää vapautuneen epäluuloistaan. Hevonen kaartaa juosten tielle, keveiden ajelurattaiden vieterit notkahtelevat. Tyttö ohjastaa oikealla kädellään hevosta, vasemmallaan huiskuttaa. Jo perämiehenkin käsi irtautuu ruorirattaasta ja huiskahtaa vastaan. Tyttö ei ole Pennalle vihainen enää vähääkään. Jos se tahtoisi uudelleen lipaista, niin saisi tehdä kuin haluaa.

Sandels kyntää laajaa selkää, vastarannalla loistaa valkoinen merimerkki. Suoraa vakoa tulee. Mikä tietää, vaikka poika vielä kerran auraisi isompaa selkää »von Döbelnillä» kaupungista kaupunkiin. Mutta silloin ei tyttö enää lähde herroja kyytiin, eikä loppakorva nuolaise.

Laiturilla on jo täysi hiljaisuus. Auringon säteet värisevät rantakivikkoon hiertyvillä mainingeilla. Kalaparvi pyrähtää pinnalle, painuu syvemmälle jälleen.

III

HEVOSELLA HARJOITUKSIIN

Pentti oli liittynyt jäseneksi kirkonkylän voimisteluseuraan, eipä sellaisenaan mikään ihmeenä mainittava asia. Seuroja on jokaisessa kirkonkylässä ja helposti niihin usein liitytään, piirretään nimi kirjoihin ja sillä hyvä. Pentti ei ollut tämäntapaisia merkkimiehiä. Hän otti asian totiselta kannalta, maksoi vuosiveronsa ja kävi harjoituksissa kerran viikossa satoi tai paistoi.

Epävakaisten säiden sattuessa teki molempia. Pentin kotoa kirkolle oli matkaa kaksikymmentä kilometriä. Kun kirkonkylän keskuksesta, johon tolppien viisarit osoittivat, oli seuratalolle vielä kilometrin taival, muodostui hänen harjoittelumatkastaan edestakaisin kuljettuna 42 kilometriä, tuo urheilupiireissä hyvin tunnettu ja kunnioitettu juoksumatka. Muutamat vääräleukaiset seuratoverit keksivät Pentille tämän johdosta oivallisen liikanimen, joka tuli ihmeteltävän pian tietoon ja suosittuun käytäntöön myös kotikyläläisten kesken: Maratoonari.

Kesäisin sujui harjoitusmatka hyvin, mitäpä tämä neljä penikulmaa pyörämiehelle kahteen otteeseen olikaan. Meni se talvellakin kunnollisten suksikelien aikaan. Mutta kunnollisia suksikelejä ei nykyisen maailman aikaan enää ollut, nyt, jolloin niitä osattaisiin oikein käyttää.

Joskus Pentin valtasi synnillinen kiusaus: Saisi äijä antaa hevosen muutaman kerran talvessa. Jopahan antoi, ei sinne päinkään. Isä oli jämeä periaatteen mies, niinkuin poikakin omissa asioissaan. Tässä asiassa oli ukko vakavasti sitä mielipidettä, ettei nelijalkaista panna turhan juoksuihin kaksijalkaisen takia, hevoset saivat ennemmin seistä tallissa joutilaina, vähemmän söivät. Asiasta ei kannattanut ukolle enempää puhua ja Pentti oli siksi ylpeä luonnoltaan, ettei toista kertaa olisi puhunutkaan.

Mutta äiti puhui. Kerran keskitalvella, kun maratoonari aamupuhteella käristeli suksirasvojaan, esitti hän, että poika tänään menisi hevosella harjoituksiinsa ja tekisi puotiostokset samalla kertaa. — No, menköön nyt tämän kerran varsalla! Äijä paukautti sanat kuin vihassa, paiskasi ovea, että akkunat helähtivät. Pentti ei olisi tästä armosta tänään juuri sanottavasti välittänyt, koska oli kohtalainen suksikeli, mukautui kuitenkin, kun käskettiin. Vanhempi veli, joka oli enemmän hevosmies kuin urheilumies, antoi varsan käsittelyyn nähden selventäviä lisäasetuksia.

— Se on vähän vikuri, ettäs sen tiedät. Älä päästä mäessä ryöstämään, eikä tienhaaroissa viuruilemaan, ettei opi pahoille tavoille. Asettele vällyt kunnollisesti selkään ja katso, ettei säkeenny riimunvarteensa.

Vähän myöhemmin seurasi äidin epistola.

— Pidä silmäsi auki, että punnitsevat oikein. Ja muista hiiva ja kartemummat! Ja apteekista tärpätti ja mikstuuratipat! Pidä varasi, että antavat rahasta oikein takaisin!

Äidillisiä neuvoja sateli vielä lähtöhetkelläkin, että harmittamaan tuppasi:

— Isän turkit otat päällesi, otat poika! Vai ilman lähtisit pakkaseen, ei puhettakaan! Ja huopatossut jalkaan, ei sanaakaan vastaan!

Pentti rimpuili kuitenkin sekä turkkia että huopatossuja vastaan, mutta aikansa turhaan pyristeltyään näki viisaammaksi antautua kuin taistella. Hänet varustettiin kuin hyväkin napamatkailija. Huopatossut kolmen sukan kanssa pakotettiin jalkaan, isän turkki könnystettiin niskaan ja vyötettiin punaisella vyöllä ristiin rastiin. Äidin kapaloidessa juolahti Pentin mieleen lauselma kouluajalta: Kun tulet vanhaksi, niin toinen tulee ja vyöttää sinut...

— Muista, mitä piti tuoda! Ja varo, ettet kaada rekeä, etkä säre paketteja! kuului rapulta vielä viimeisenä suolauksena, olisi luultavasti kuulunut enemmänkin, mutta varsa pyyhälsi juoksuun.

Varsa oli ollut kuukauden päivät tallissa yhteen menoon. Se tahtoi pitää hauskaa, sen kerran milloin oli tilaisuus. Yht'äkkiä se nykäisi käskemättä ja ampaisi täyteen laukkaan, väliin se taas pysähtyi töksähtäen, nuuski, päristeli ja työnsi taka-askeleita, niinkuin huomaamattaan liikaa olisi tullut menneeksi eteenpäin. Pentin täytyi nousta suupielestä hurvittelemaan. Tien poikki piipersi metsähiiren jäljet, jos edes niitäkään. Osasipa olla vempele, hevoseksi.

Matkan jotenkuten edistyessä tuli eteen niitä tienhaaroja, joista vanhin veli oli varoitellut: Kesämäen, Peuralan, Tiihalan. Kesämäen tielle ei näyttänyt johtavan tuoreita jälkiä, varsa juosta jolkutteli epäilyttävän hevosmaisesti. Ehkäpä ei huomaa ollenkaan! toivoskeli Pentti itsekseen. Eipä se taida tienhaaroissa niin...

Varsa pyörähti Kesämäen tielle kuin rasvattu kärppä. Ajomiehen hymistys jäi keskeneräiseksi ja sellaisena pysyi, koska perääntyminen kapealla tiellä oli jokseenkin hankalaa.

Peuralan isolla portilla tepasteltiin kymmenkunta minuuttia. Reki ei kokonaan päässyt portista sisään, se toki on miehen kunniaksi mainittava. Sitten kaputeltiin sulassa sovinnossa Tiihalan mäkeen saakka. Siinä tuli toisen kerran tenä, milteipä selvä tappelu. Tämä nähtävästi oli sitä opetusta, mistä vanhempi veli oli maininnut. Kaikeksi onneksi ei sattunut silminnäkijöitä lähimaille.

Loppumatkalla ei tapahtunut mitään erikoisempia, vain hiirenjälkiä, töksäyksiä, pyräyksiä sopivin väliajoin, että ajajan mieli pysyi sopivassa jännityksen vireessä.

Päästiin kirkolle. Pentti sitaisi riimuvarren puomin renkaaseen, varsa tönäisi häntä päällään kylkeen. Ukon turkin päälliseen jäi suuri valkoinen kuolalaikka. Olet sinä vasta eri luikuri! Varsa tönäisi toisen kerran kuin olisi tahtonut sanoa: En minä vielä mitään ollut, mutta varrohan, kun kotiin palataan!

Ostokset puodissa ja apteekissa tehtiin ohjeiden mukaan, mikäli mahdollista. Pentti sovitteli pienet paketit taskuunsa, suuret rekeen heinien alle. Kovin pitkää aikaa ei ostoksilla ollut kulunut, mutta varsa oli kuitenkin tällävälin ehtinyt puuhailla yhtä jos toista. Osan vällyistä se oli kietonut takajalkojensa suojaksi ja toiseen päähän kääräissyt lämpimiä kotituliaisia. Joku vieras rahtimies selvitteli sen etujalkoja riimun silmukasta samalla moitiskellen: Onpa siinä mies, nuoren hevosensa noin huolimattomasti sitoo!

— Se oli hyvin sidottu, ei tarvitse tulla puhumaan!

— Ei kai olisi tarvinnut tulla auttamaankaan. Mies katsahti kulmainsa alta, naurahti tarkoituksellisen ilkeästi. Pentti jäi yksinään, kunnosteli äskeistä huolellisemmin vällyt ja riimut ja kiiruhti seuratalolle.

— Katsokaas maratoonaria! Hän on lainannut vaariltansa töppöset!

— Ja papalta turkit ja punaisen vyön! selvitteli Pentti itse jatkon. Pörinä loppui yhteiseen naurunhöräykseen. Oli jo aika painautua riviin.

Mutta Pentti oli koko harjoitusten ajan kuin kuumilla hiilillä. Varsa ei antanut hetken rauhaa. Mikä sen otuksen meni takaamaan, mitä jo taas tällä välin oli kerinnyt tekemään. Ehkä oli repinyt vällyt nahkanauhojenkin alta? Vaikka hirttäisi itsensä ilkikurissaan? Vapaaliikesarjan päätyttyä hän pyyhälsi henki kurkussa katsomaan.

Aivan oikein. Vällyt olivat takajalkojen alla, heinät samoin, uusia kotituliaisiakin siellä oli. Onneksi ei jalkaansa sentään ollut saanut riimunvarteen.

Hän keräsi heinäkarheen rekeen, puhdisti vällyt ja kääräisi ne rekeen. Ole peitotta ja ole syömättä, koska ei hyvä anti kelpaa! Varsa nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi.

Avoimelta pellolta kävi kylmä viima. Pentin toivomus lientyi katumukseksi, ennenkuin hän ehti talolle saakka takaisin. No, eipä tässä enää niin kovin pitkää aikaa! Ja ottakoon opikseen, mitähän keljuilee!

Sauvaliikkeiden aikana tuli viluissaan värjöttelevä varsankuvatus monta kertaa hänen mieleensä. Tyhjin suin siellä värisee ja kuopii. Pohjatuuli puhaltaa armottomasti kaupan pihaan. Miksi en riisunut varsaa ja pyytänyt sitä jonnekin talliin.

Telineliikkeet olivat vielä jälellä, mutta Pentti livisti, vaikka tämä oli viimeisen edellinen harjoitus kevätiltamien edellä. Hän kahmaisi eteisen naulasta turkkinsa vöineen ja kiiruhti juoksujalkaa kaupan pihaan.

Vastoin hänen arvelujaan seisoi varsa tällä kertaa varsin rauhallisena eikä näyttänyt olevan viluissaan. Tuuli olikin lakannut ja ilma muuttunut melkein suojaiseksi. Voimistelutalossa toiset parhaillaan keikkuivat rekillä ja renkaissa. Senkin rakine, mokoma kopelehvi, minkä tulit ja teit! Varsa kurkkasi aisan päitse kuin paremmin tarkatakseen, olivatko saamansa nimet käyttökelpoisia.

No, välipä tällä, ajetaan edes kotimatka herroiksi. Pentti pehmusteli rekensä istuimen ja asetteli peitot huolellisesti paikoilleen. Varsa katseli hänen touhuilujaan rauhallisesti, riimunvartta irroittaessakaan ei tuuppinut eikä nipistellyt ja tielle käännettynä alkoi juosta hölkytellä hiljalleen, niinkuin aikuinen hevonen konsanaan.

Pentti istui vällyissään. Hänellä oli lämmin ja hätäkö muutenkaan enää oli istuskellessa, koska varsa oli noin tasautunut. Olihan tämä toki toista kuin suksilla rämpästäminen suojaisella kelillä. Tukkimiehiä tuli vastaan parirekineen ja heinäkuormineen. Varsa kääntyi heikolla ohjastamiselle oikealle tiensivuun kuin koulittu tekijä. Ihme, miten pian se oli oppinut aikuisen hevosen tavoille. Kirkonkylä jo häipyi näkyvistä taloineen ja valoineen. Varsa hölkytteli tasaista ravia ja Pentti painautui takakenoon alkaen herutella ajatuksiinsa mahdollisimman hauskoja muistikuvia.

Mutta Virtasalmen mäen töyräällä tuli ensimmäinen pysähdys. Tavallinen valakkahevosen asia, mutta mistä se tuonkin jo oli oppinut? Ja niinkuin ei kaupan pihalla seisoskellessa olisi ollut tällaisiin puuhiin tarpeeksi aikaa. Osaaottavaiseksi käyden Pentti kaivautui vällyjensä mutkista ja hypähti tielle. Varsa joutui jo valmiiksi, katsahti salavihkaa aisan päitse ja nähtyään hetken kaikin puolin otolliseksi ampaisi täyteen vauhtiin kuin hyväkin pikajuoksija. Pentti havahtui vain hetkisen myöhästyneenä. Karkulaisella oli tarvittava etumatka. Se kiristi yhä vauhtiaan ja pyyhälsi jo täyttä laukkaa vastakkaiselle mäelle.

Pentti pyyhkäisi perässä, mutta havaitsi piankin harmikseen, etteivät nahoitetut äijän huopatossut olleet kaikkein parhaimmat juoksukengät ja ettei pikamatkoilla parempansa kanssa olisi lähdössä vara myöhästyä. Mutta siitä ei muodostunutkaan mikään pika- eipä edes keskimatkan kilpailu. Nelijalkaisen kilpatoverin mielessä kangasteli viisituhatta metriä, kymmenentuhatta, ehkäpä puoli maratoonia. Pentin oli aluksi vaikea uskoa tätä. Senvuoksi varsan käytännössä täytyi ryhtyä opettamaan hänelle sitkeätä läksyä. Sangen pian huomasi Pentti kieltelemisen turhaksi, jopa vahingolliseksi toimenpiteeksi. Ääntelyä kuullessaan karkuri osasi vain pitää paremmin varansa. Miehen kiusaksi kuukin selkiytyi pilven takaa esiin.

Niin jatkettiin vaanien matkaa. Jos mies hiljensi juoksunsa käynniksi, niin hevonen teki samoin. Pyräykset tapahtuivat samoissa merkeissä. Niiden alkaessa sekä päättyessä karkulainen kurkki aisan päitse kuin mikäkin Paavo Nurmi. Pentti sadatteli: Jos minulla olisi piikkarit, niin näkisit! Turha toivo. Hänellä oli vain ne kankeiksi nahoitetut viheliäisen liukkaat isävaarin huopatossut, ja tien raide oli kuin yksiöinen lammen jää, takareuna aina hipenen verran korkeammalla.

Pentti rauhoittui, käveli pitkiä matkoja, mietiskeli uusia keinoja. Keinoja nähtävästi varsakin mietiskeli ja oli etuisampi niitä käytännössä kokeilemaan. Jos se hyväkäs panee näissä tamineissa talsimaan koko matkan, puoli maratoonia? Pentin hartioihin kohosi hiki jo tätä mahdollisuutta ajatellessakin.

Jo oli taivallettu vaivalloinen, lähes puolen kilometrin mittainen Rasinmäki. Varsa oli heittäytynyt kesymmäksi. Välirakoa oli tuskin enää kymmentä metriä. Pentti kyyristyi, otti muutaman hiipivän askelen ja päätti ampaista kuin hiirtä vaaniva kissa. Jo todella yritys näytti onnistuvan. Vielä pari hiipivää askelta ja sitten pitkä hyppäys. Hänen mielessään välähteli jo erinäisiä rangaistustapoja.

Mutta varsa varasti. Kahta kymmenesosaa aikaisemmin se ampaisi lentoon kuin paras sprintteri. Mikäpä oli ampaistessa, kun oli piikkikengät. Ajajan sydäntä vihlaisi. Tietysti hän rääpäisi jälkeen, häpesi ja harmitteli sitäkin jälkeenpäin, niinkuin kissa aina epäonnistunutta hyppyään. Voittaja kurkisteli jo vastakkaisella mäentöyryllä. Häviömies istahti tielle, paiskasi lakkireuhkansa raiteeseen ja laususkeli sanoja, joita hän varmaankaan ei ollut oppinut joululehdistä eikä koulun lainakirjoista.

Hän istui kauan ja olisi istunut ehkä vieläkin kauemmin, ellei istuinsija olisi alkanut tuntua epäilyttävän kostealta. Hän nousi ja alkoi tassutella hiljalleen eteenpäin. Kiusantekijä seisoi yhä kuutamossa mäen töyryllä, odotteli ehkä, että joku hyväntahtoinen ihminen kulkisi ohitse ja nakkaisi reestä vällyt selkään.

Vaikka Pentti oli jo päättänyt, ettei välittäisi enää koko otuksesta, ei hän voinut vastustaa kiusausta, koska tilaisuus oli mitä houkuttelevin. Äskeinen temppu uudistui täsmälleen, erona vain oli se, että hävinnyt kilpatoveri tällä kertaa istahti tien vieressä makaavalle tukkipuun tyvelle, josta hihkaisi lähtöterveisensä, että hiljainen korpi kajahteli.

Tämä jälkeen Pentti päättämällä päätti unohtaa koko eläväisen. Mutta äijän turkkeja ei voinut unohtaa enempää kuin huopatossuja. Hän kiskaisi puukkonsa ja aikoi sivaltaa niistä nahat irti, jätti kuitenkin tekemättä sen. Ne olivat äijän tossut, eikä aiotusta toimenpiteestä varmaankaan kunnian kukko olisi laulanut. Mutta turkit hän kiusallakin kiskoi päältään, nehän painoivatkin jo, kuin parisängyt olisi tiloitettu hartioille makaajineen kaikkineen ja haisivat lampaanhielle.

Taas jatkettiin matkaa ja annosteltiin tavoittelutaipaleita, sillätavoin kuin voittaja sen itselleen hupaisimmaksi katsoi ja maasto milloinkin myöten antoi. Jospa kiusantekijä olisi edes hävinnyt silmistä, mutta sitä juuri se visusti varoi. Aina riitti edessäpäin ärsyttelykukkuloita ja kuu paistoi kuin rasvattu pannukakku.

Vihdoin jouduttiin Tiihalan tienhaaraan. Ehkäpä kääntyy tunnustelemaan tulomatkan jälkiään, toivoskeli Pentti itsekseen. Jopa vielä, niinkuin ei olisi huomannutkaan. Naurissuon pitkällä tasaisella taipaleella hän muisteli kaikkea hyvää, mitä jo kohta kolmen vuoden kuluessa oli kiusanhengellensä tarinnut, kuinka monet kerrat hän olikaan jo pilttuun oljittanut, sukinut ja harjannut ja harjan alta kyhnyttänyt. Entä kaurat, leivät ja sokerinpalat! Kiittämättömyys oli maailman palkka, saman maksun näkyi taritsevan luontokappalekin. Neva oli pitkä, tuuli vastainen ja raide liukas. Häntä väsytti jo kovasti, harmitti vielä enemmän.

Hän koetti herutella muististaan kaikkein hauskimpia muisteloita: onkimatkoja, jolloin oli saanut suuria kaloja, hiihtokilpailuja, joissa oli saanut palkinnon, talkootanssiaisia, joissa oli oppinut polkan sekä jenkan ja tullut tuntemaan koreapäisen naapurikylän tytön. Ne menivät, niinkuin tulivat. Kun vähänkin hellitti, niin niiden keskeltä loisti tämä, viimeinen ja paras: Kun poika pääsi hevosella harjoituksiin. Vähitellen sivuutettiin Peurala ja Kesämäki, ei pysähdystä eikä kääntymystä kummassakaan tienhaarassa. Hyvä muistikin sillä vietävällä oli, oikea konin muisti!

Monen suuttumuksen ja pettymyksen, väsymyksen ja virkoomuksen jälkeen jouduttiin vihdoin henkeä haukkoen Lamminahon mäelle, josta kotiin oli enää vajaa kaksi kilometriä. Paistoiko kuu tahi pimeni, pysähtyikö varsa tai eteni, kaikki sellainen oli Pentistä jo yhden tekevää, niin kypsä hän oli. Mutta yhden asian hän oli vakaasti päättänyt ja yhä edelleen kykeni sitä itselleen vakuuttelemaan. Ikinä hän ei antaisi varsalle anteeksi sen tämän iltaisia kepposia, ei harjalla koskettaisi, ei makupaloja tarjoaisi, ei vaikka polvillaan pyytäisi.

Mutta Kivelän mäessä, josta kotipihaan oli enää puoli kilometriä, varsa kääntyi katsomaan taakseen ja antoi kiinni. Pentti oli jo istahtamaisillaan rekeen, toki viime hetkessä pisti hänenkin mieleensä kiusa. Oli kai hänellä vielä senverran voimia, ettei tarvinnut mokoman vaivaisapuja. Hän asteli hitaasti ohitse vilkaisematta koko eläväiseen. Varsa tuntui hölmistyvän aikatavalla, koputteli etujalallaan tietä ja teki saman tempun, paljon rivakammin vain. Reki souteli tiepuolessa pitkät matkat toisella jalaksellaan liukuen.

Sydän syrjällään Pentti seuraili vallattoman menoa. Jos hujauttaa reen nurin ja tavarat tielle. Kaiken lisäksi saa tässä vielä keskellä yötä ruveta kahvipapuja ja kartemummeja hangelta poimimaan. Sitä kai enää vain puuttuikin. Meni toki onnellisesti jo kujatiellä, porttikäänteestäkin. Hän käveli perässä, laahustaen.

Matkan varrella hän oli ajatellut jo niinkin ilkeitä, ettei riisuisi varsaa edes valjaista, vaan menisi maata. Se oli synnillisesti ajateltu, ei ihmisen sopinut luontokappaleelle kostaa pientä kiusantekoa.

Hän laahusti varsan luo ja vetäisi rinnustinnauhan auki. Varsa tönäisi tutunomaisesti päällään ja alkoi liikkuvilla huulillaan höplötellä käsivartta. Se kutkutteli somasti ja puhalteli sieraimistaan paidan alle lämmintä ilmaa. Jään riitteet Pentin rinnassa alkoivat sulaa, ei kai niitä sanottavasti vielä ollutkaan. Hän piehtaroitti varsaa pihamaalla pitkät ajat. Se hujautteli kaurakappoja viisin kuusin, ylämäkeenkin päin, kun vähän suitsilla auttoi, hei vain. Hän olisi antanut sokeripalankin, vahinko vain, ettei taskussa sattunut olemaan. Mutta karsinan ovella suitsia päästellessään hän raaputteli harjan alta pitkän aikaa.

— Kylläpä maratoonaria nyt nukuttaa, vaikka hevosella pääsi harjoituksiin.

— Hevosellapa hyvinkin, urahti poika, käänsi kylkeä ja veti peittoa korviinsa. Toiset istuivat aamiaispöytään.

PISTOKOE

Sataa, tihruilee hiljalleen.

Karoliinan Topias on heittänyt viikatteensa mättäälle, makaa mahallaan latomörskässä ja pureskelee suolaheinää. Toisenpäiväiset niitokset ovat pienissä rukopäissä, eilisille ei sade mahda vielä mitään. Tämän vuoksi hän ei välitä, vaikka sataakin, tihuuttakoon kernaasti hänen puolestaan lopun päivää. Jyrähtäisi vielä ukkonen niin kuuluvasti, että kantautuisi Karoliinan korviin torpalle saakka.

Topias vaihtaa hampaisiinsa uuden suolaheinän varren; näitä ei tarvitse säästää. Heinän pureskeleminen on yksi niitä harvoja nautintoja, joita Karoliina ei vielä ole saanut nypäistyksi häneltä pois, mutta varmasti Karoliina tämänkin karsisi, jos sattuisi saamaan kiinni itse teossa. Niin kävi tupakalle, viinaksille ja turkkiliiville, joista kaikista oli jälellä enää vain vuosikymmenien takainen muisto. Kunnon henkisavua ja huoletonta viinaryyppyä ei Topias tottatotisesti ollut nauttinut sen päivän jälkeen, jolloin oli vakituisesti joutunut tämän Karoliinan hoitoon, samoihin aikoihin hävisi myös pässinnahkainen turkkiliivi.

Karoliinan Topias! Kas siinäkin yksi vietävänmoinen keksintö, kuka koiranleuka lienee tämänkin muninut. Ei Kapanen eikä Särkisiltä, vaan aina Karoliinan Topias. Näin huuteli konstaapeli käräjillä, kirkkoherrakin lukukinkereillä, ehkä se olikin lakimääräinen templamerkki, joka iskettiin jokaisen akkavallan alla hikoilevan miespoloisen tyvipuoleen. Hyi, halavattua kuitenkin!

Karoliinan Topias sylkäisi suolaheinän pärskeet suustaan ja imaisi putkipillillä pitkän kulauksen lähdevettä, jota oli varannut kätensä ulottuville tuohiseen. Hän oli syönyt aamiaisekseen muutamia suolaisia silakoita, ja saattoihan suolaheinän varressakin olla hipenen verran suolaa, ei kai sillä muutoin olisi sellaista nimeä? Hän laski juomapillin heinäkarheelle eteensä ja valikoitsi kasasta vahvaruotoisen suolaheinän. Siinä riittäisi napsimista pitkäksi aikaa.

Niin vain oli päästy taas uuteen kesään ja sen mukana lampiniitylle heinään, jonne Karoliina ei pääse, koska on liian lihava ja pelkää kyykäärmeitä, ukkosen jyrähdystäkin. Hyvä näin, mutta mitenkähän ihminen ollenkaan eläisi, ellei olisi kyykäärmeitä ja ukkosta ja ellei kerran kesässä pääsisi tänne lampiniitylle heinään? Tätä asiaa Karoliinan Topias on monta kertaa ja monelta puolelta mietiskellyt.

Häntä naurattaa ihan ääneen, kun hän mahallaan maaten ja kirpeän makuista suolaheinäänsä pureskellen muistelee lampiniittonsa monivuotisia taisteluvaiheita. Niittoviikko on venynyt ja vanunut vuosi vuodelta, pituuttakin. Aluksi se oli vain neljä päivää, sitten viisi, kuusi, kunnes lopulta päästiin nykyiseen kymmeneen päivään saakka. Jos saisi sen jollakin ilveellä venäytetyksi neljääntoista, eli kahteen kalenteriviikkoon, niin enempää ei tavallinen kuolevainen ihminen elämältä osaisi toivoakaan.

Karoliinan Topias kohentautuu hieman ryntäillään, siirottelee rakoviivaisin silmin tihkuiseen ilmaan ja puree heinää. Kolmas päivä nyt vasta on menossa ja sataa, tihuuttaa. Kun täräyttäisi nyt vielä ukkonen, yhden kerrankin vain! Hän painautuu muistelemaan lampiviikkojaan ja niihin liittyviä asianhaaroja, niinkuin esimerkiksi tätä, miten ja millä keinoilla hän on saanut huviviikkonsa venähtämään näin pitkäksi, kymmenpäiväiseksi kerrassaan.

Se on monien tutkistelujen tulos, jopa taistelujen takainen voitto, niinkuin kaikki mainitsemisen arvoiset asiat tässä maailmassa. Se perustuu erinäisiin nurkkakiviin. Enempiä aprikoimatta, milteipä suoralta kädeltä tempaisten Karoliinan Topias voi vetää niitä näkemystensä heinäkarheelle tavallisen määrän, neljä kappaletta, kuten hirsistäkin tehdyissä rakennelmissa on tapana käyttää. Ne ovat käärmeenpelko, ukkosenpelko, kiertelevä saarnamies eli kolpörttööri ja Karoliinan itsepäisyys, joka on koko seutukunnalla hyvin tunnettu asia.

Hän imaisee taas pitkän hörppäyksen lähdevettä. Sitä saattaa nauttia, vaikka ei janottaisikaan, niinkuin suolaheinää voi pureskella hiukaisematta. Luonnonantimet ovat siitä ihmeellisiä, ettei niistä milloinkaan saa tarpeekseen. Hän valitsee karheelta suurimman suolaheinän ja palautuu muistelmiinsa.

Hän on vanhempi renkimies Veikkolassa, huoleton kuin käkilintu, Särkisillan Karoliina oli tällöin jo Eemelivainaan leski. Mutta ei kai Veikkolan renki-Topias olisi tullut kiinnittäneeksi huomiotaan tähän asiantilaan, ellei olisi ollut Selkäsen Santeria, hyväkästä. Paha hänet periköön ja periikin vielä varmaan. Se poika se osasi visertää: Jätä rengin virka ja nai Karoliina, ennenkuin joku toinen kerkiää! Hätäkö sinun Särkisillassa, valmiiksi asutussa paikassa, ei muuta kuin pöljäilet! Karoliinahan on tosiupea nainen ja kyllä hänessä ihmistä riittää sinun iäksesi!

Joopa joo! Ja kymmeneksi vuodeksi vielä jälkeenkin päin. Oikein atvokaatti siinä puhui. Mitä palkakseen mahtoi saadakaan, pitkän paidanko ehkä tai muuta tilpehööriä? Upea nainen se on Karoliina vieläkin, kuin Kaisa-keisarinna entisellä Venäjänmaalla. Mutta puhuiko Santeri mitään, miten valtaanpyrkiväinen ja ärmäkkä on luonnonlaadultaan, henkäisikö puolella sanallakaan, se hirttämätön lurjus! Jo kohta hääpäivästä ne alkoivat vapaalle miehelle orjanpäivät, joiden rinnalla huolettoman renkimiehen päivät olivat kuin parhainta lampiviikkoa kolmesataakuusikymmentäviisi päivää yhteen menoon. Mutta kaikkeenpa vain ihminen näyttää mukautuvan, mikähän auttaa, kun pannaan mukautumaan. Vaikka ensimmäinen neljännes se hirressäkin pahinta kuuluu olevan; joka sen kunnialla läpäisee, hän kyllä jo eteenpäin meneskelee. Niinkuin on menty, kohta parikymmentä vuotta Särkisillassa Karoliina-keisarinnan kanssa.

Riippuu hyvin paljon siitä, miten osaa hoitaa asiansa. Jos sopivalla hetkellä saa sujautettua vaikkapa vain napin kurkun ja silmukan väliin ja sitten vielä jotakin tukea varpaan alle, niin henki pihisee hiljalleen ja mies elää ritkuttelee vuosikymmeniä. Omakohtaisesti sovittaen Karoliinan Topias on monta kertaa ihmetellyt ja ihastelee nytkin, miten hyvin hän sentään vuosien mittaan on osannut hoitaa tämän hengitystoimituksensa eli kesäisen heinäviikkolomansa.

Mutta kyllä vain hän on sitä taidolla ja huolella vaalinutkin kuin ristihämähäkki parhainta verkkoaan. Karoliina on yhtä viisas kuin vanha, ei sitä ämmää kepulikonsteilla narrata. Karoliina on käynyt täällä heinässä Eemelivainaan aikoina usein, mutta hänen matkassaan vain yhden ainoan kerran. Silloin he tapasivat kyykäärmeen veräjän alla. Hän tappoi sen ja kohotti raadon aidanseipääseen, mutta Karoliina vaikerteli kaiken päivää: Jos se olisi pistänyt minua kantapäähän, niin se olisi ollut vasta surkea paikka! Toinenkin käärme nähtiin samana päivänä ja seuraavana päivänä monta. Niitä kurkkaili heinäseipään avoimista reiistä, ladon permantopuiden raoista, jos mistä. Karoliina niitä näki, Topiaksen ei tarvinnut muuta kuin hiljalleen myötäili. Asian varmentamiseksi hän kuitenkin kertoili ennen kuulemansa jutun nukkuvasta heinämiehestä, jonka sisään käärme luikerteli suun kautta. Arvaa sanomatta, mikä elämä miehen sisälmyksissä tällöin syntyi; Karoliinalla hyvänpäiväinen metakka juttua kuunnellessakin. Kun kaikeksi onnettomuudeksi iltapäivällä vielä sattui komeakaikuinen ukonilma, ja hän Topias sen johdosta tuli selittäneeksi, miten salama, se taivaallinen tulenpurkaus avoniityllä kaikkein halukkaimmin iskee kipenöivät kyntensä hikoilevaan naisihmiseen, niin Karoliinaa ei kolmantena päivänä enää olisi saatu lampiniitylle, vaikka olisi luvattu puoli Israelin valtakuntaa. Siitä lähtien koko niitty jäi Topiaksen hoimeisiin.

Mutta niittoviikon venyttämisessä on Topiaksella kuitenkin ollut työ ja tuska. Vaikka Karoliina itse pelkää kyykäärmeitä ja ukonilmaa, on hän hyvinkin hanakka järjestelemään toiselle työtehtäviä ja päiväurakoita katsomatta ollenkaan, ehtiikö tämä niitä suoritellessaan varoa käärmeitä ja salamaniskuja. Tällöin on ollut monta kertaa hyväänkin tarpeeseen se kolmas tukipylväs, Karoliinan itsepäisyys. Se on ollut viisaan miehen käytännössä kuin tunkraffi eli väkivipu. Sitä sopivasti käsittelemällä nostetaan tien sivuun ankarimmatkin painot ja esteet. Jonakin kevätaamuna Topias esimerkiksi sanoo: Ei kai minun vanhan miehen enää tänä suvena tarvitse lähteä lampiniityn kylmiin vesiin rähmimään? Enempää ei tarvita. — Vai et viitsisi enää lähteä, laiskuri! Villojako tahdot kasvattaa! Ei kelpaa, minä sanon! Meidän töllissä ei kannata pitää talven ylitse kaksijalkaista pässiä!

No, Karoliina sen asian kai paremmin tietänee. Mitäpä hän sitten muuta kuin vuoleskelee viikatteen vartta tai haravan piikkiä, kuuntelee valmista ja viheltelee itsekseen. Kyllä Karoliina sen asian kittaa, ettei naulan sijaa. Kymmenen vuotta lupaa ajaa ilman apumiestä, ei piikarääsyään edes anna haravoimaan, sitäpä kaikkein vähimmin.

Sitten ilmestyi taivaanrannalle tämä saarnamies, mikä lieneekään omatekoisilla valtakirjoillaan liikuskeleva kolporttööri, muuten kyllä etevä mies lajissaan. Kohta ensi käynnillään hän valtasi Karoliinan sielun. Karoliina paistaa rasvaisia pannukakkuja, pitkiä ja leveitä kuin karvalankamattoja ja kolporttööri saarnaa riettaudesta ja elämänkoreudesta, kuolemasta ja helvetinvaltakunnasta, jonka iankaikkisuudella ei ole äärtä eikä rajaa. Siinä kaivetaan esiin kaivamattomatkin, ja tavallinen ihminen tehdään vikapääksi niin kauheisiin rikkomuksiin, joita ei löydä edes pitkästä katkismuksesta. Kolporttööri kylläkin löytää, rasvaisen ateriansa jälkeen löytää paljon enemmän kuin puolinälkäisen sanankuulijan luonto riitelemättä vastaanottaa. Ja sitten he tuijottavat häneen kiiluvin silmin, kolporttööri ja Karoliinakin, niinkuin hän juuri olisi se vanha kolli, joka pitäisi keihästää ja työntää armotta hiilillään hehkuvaan uuniin. Oikein ilkeältä tuntuu siinä muurin vierellä istuskellessa. Ja ellei ajatuksissaan pääsisi karkailemaan omille kesäisille laitumilleen, niin eipä tiedä, miten järkipahalle kävisikään.

Toisinaan he taas oikein urakalla rupeavat jahtaamaan sanankuulijoitaan taivaanvaltakuntaan. Toinen vetää, toinen lykkää. Niin hinataan kuin teurasmullikkaa pimeään rautatievaunuun. Menetkö siitä, menetkö jo! Kun vielä saadaan syli tai puolitoista, niin sitten lupsautetaan rautapyöräinen ovi kiinni. Mitähän iloa ihmisellä mahtanee olla sellaisessakin taivaassa, paitsi itsellään hinaajilla, jotka tietenkin luulevat pääsevänsä konduktöörivaunuun.

Se ilo hänelle tästä kolporttööristä ja Karoliinan täyskäännöksestä nyt kuitenkin on juontunut, että lampiviikot ovat pidentyneet ihmeteltävässä määrässä, eikä hän enää kovin hämmästyisi, vaikka lähivuosina pääsisikin korkeimpaan päämääräänsä, kahteen kalenteriviikkoon saakka. Karoliina ikäänkuin haluaa hänet kotoa pois heinäntekoaikoihin, jolloin kolporttööri tavallisimmin näillä mailla liikuskelee. Niinkuin Topias ei sitä arvaisi, minkä vuoksi Karoliina näin haluaa. Mutta hän on jo ikämies eikä välitä, vaikka he matkustaisivat tulivaunuilla, joita jo ilmojen teilläkin hyrisee. Eipä taitaisi Karoliinakaan enää pahasti surra, vaikka heinämies tipahtaisi hetteeseen ja sinne jäisi.

Mutta kuitenkin Karoliina vaanii hänen heinämatkojaan, aavistelee, mitähän aavistelee ja puhelee sitä pelottavaa kieltään, jota täyskäännöksensä jälkeen on saarnamieheltään oppinut. — Kerran minä vielä tulen niitylle, tulen kuin varas yöllä! Tai: Varo, varo, etten löydä sinua makaamasta! Entä tämä viimeinen toissa sunnuntaina! — Saat nähdä, että teen vielä pistokokeen! Pistokokeen! Kolporttöörin opetuksia lienee tämäkin sana, mutta mistä hiivatista hän on löytänyt noin ilkeätuntuisen okaan, oikeasta Jumalansanasta ei kuitenkaan.

Karoliinan Topias makaa yhä ja siirottelee tihkusateeseen, niinkuin sen sisästä tahtoisi kiskoa selvityksen pelottavasta uhkauksesta. Hän on jo ennenkin kuullut sanan, mutta ei tällä hetkellä saa sitä mieleensä. Sitten lopultakin tulee: juustotahkoja, voidritteleitä? Olikohan se Turun satamassa, jossa pitkällä poralla, kairaavat voipyttyihin reikiä, tutkiakseen onko tavara täysin laadullista. Entä kun sahan kirjanpitäjä tislasi yhtiön varoja ja vietiin tiilenpäitä lukemaan, niin silloinkin tuli pari herraa Helsingistä asti ja tekivät hänen tilikirjoissaan pistokokeita, niin sanomalehdissä jälkeenpäin kerrottiin. Ihan kirkkaasti Karoliinan Topias nyt jo sen sanan merkityksen mielessänsä käsittää.

Kuitenkaan nämä vertaukselliset kirkastukset eivät selvitä hänelle itse pääasiaa. Minkälainen tulee olemaan Karoliinan pistokoe, jos hän uhkauksensa mukaisesti saa itsestänsä niin paljon irti, että pystyy sen suorittamaan? Mieluisaa ei se missään tapauksessa tule olemaan. Hänestä tuntuu jo ajatellessakin, niinkuin kylmällä teräsporalla kairattaisiin vatsapuoleen tunnustelureikää. Hyi, halavattua kuitenkin!

Hän sylkäisee puoliksi pureskelemansa suolaheinän korren lähes ovelle saakka, kohentelee vatsansa tilaa, mutta neulaset ja muut kairaset eivät lakkaa pistelemästä. Tässä hän taas on kohta märehtinyt jo kolme tuntia, vaikka niitto on vasta alullaan. Onko ihminen joku pässi tai mullikka, joka päiväkaupalla ruohopalaansa pyörittää? Jospa sataisi edes, tai jyrähtäisi ukkonen, yhden kerrankin vain.

Hän nousisi, jos jaksaisi. Mutta minkä luonnolleen mahtaa, kun ei jaksa, niin ei jaksa. Hän on tullut nyppäisseeksi vielä uuden suolaheinänkin hampaisiinsa; niitä on siinä vielä, juuri pahimmoiksi käden ulottumalla. Perin sukkela tauti, tuokin mieliteko, mihin asiaan tai aineeseen se itse kullakin sattuu suuntautumaan. Hän unohtaa jälleen sekä niityt että niittämiset ja syventyy pohtimaan tätä asiaa.

Muutamilla kasvaa himo tupakkaan, toisilla viinaan, monella taas on aivan auttamaton kiho naisihmisten perään. Ja hyvin paljon on sellaisiakin, jotka mieluisasti harrastelevat näitä kaikkia. Topias itsekin on tuntenut, kutakin näistä, juuri sen verran, että hyvään makuun on päässyt. Mutta Karoliina on karsinut ne kaikki pois, tämän viimeisenkin, ihan tyystin. Niiden tilalle ei hänelle ole jäänyt muuta kuin tämä heinätikkujen pureskeleminen kesäisillä niittomatkoilla ja muulloinkin, milloin ämmän silmä välttää. Tämä on siis tämäkin jonkinlaista jalomman imelän korviketta, eli sakariinia niinkuin menneenä sota-aikana tavattiin käyttää sokeripalan vastikkeena.

Karoliinan Topias tempaisee ajatuksissaan siihen silmiensä eteen muitakin ihmisiä, oikeinpa jalojakin kansalaisia, joilta on alkuperäiset intohimon hampaat kiskaistu pois ja tilalle annettu kaikenlaisia korvikkeita.

Kuvitellaanpa nyt tätä meidän kolporttööriäkin, tätä puhtauden pulmusta, jonka esikuvallisuuteen Karoliina joka päivä ja monta kertaa päivässä sormellansa osoittaa. On kai se hänelläkin himokorvikkeensa, halavattu soikoon! Hän kittaa Karoliinan ja muiden täyskihahtaneiden uskonsisariensa rasvaisia pannukakkuja enemmän kuin luonto määrää. Muutoin ei mies kehkeytyisi tuollaiseksi pallokiiliäiseksi, ettei kohta tiedä, kiiriikö vai käy.

Entä tämä Jumalansanan paasaaminen, jota kolporttööri nautintojensa väliajoilla harjoittaa? Eiköpä vain sekin liene joku mieliteko tai sen korvike, sillä eihän suinkaan Jumalan tarkoitus liene, että hänen valtakuntaansa tuon tapaisella metelillä ja väkipakolla maan päälle rakennetaan. Suoraan tunnustaen Karoliinan Topias epäilee suuresti, tokko Jumala ollenkaan on kutsunut tämän tapaisia työskentelijöitä elovainioilleen.

Eikä hän jaksa ymmärtää nyt enemmän kuin muulloinkaan edes sellaista Jumalan rakkautta, jota kolporttööri ainoana autuaaksitekevänä sanankuulijoilleen tarjoaa. Hänhän väin väkiään tahtoo tehdä Jumalasta ilkimyksen, joka huvikseen kiduttelee kärpäspoloisia ja enemmänkin vielä: pienimmistäkin rikkomuksista hän, kolporttöörin kuvaama Herra Seebaot on valmis työntämään ihmisraukan iankaikkiseen tulihelvettiin, jossa ei ole laitaa eikä pohjaa.

Jos Topias uskaltaisi täysin luottaa siihen, että oikea Jumala oikein ymmärtää hänen ajatuksensa, niin hän antaisi palttua kolporttöörille ja hänen jumalalleen. Eikä hän haluaisi siihen taivaaseenkaan, johon kolporttööri ja Karoliina häntä yhteisvoimin korvista kiskovat, olkoon se tunnustettu tässä yksin häpein.

Hänestä näyttää, niinkuin tihkusade olisi hiljenemässä. Lakatkoon kokonaan, on tässä vielä aikaa, niittämisiin ja muuhunkin. Muutamia suolaheiniä on jälellä. Hän nyppäisee niitä suuhunsa kaksi kappaletta yhtä aikaa.

Vai iankaikkisiin rangaistuksiin olipa rikos suurempi tahi pienempi? Johan monissa puuttuvaisen ihmistuomarinkin lakikirjassa on useampia pykäliä ja rangaistuksen asteita. Jos esimerkiksi minä, Karoliinan Topias olisin Ylimmäinen Tuomari, — suo anteeksi Jumala, en osaa tätä asiaa muulla tavoin itselleni kirkastaa, — jos olisin Tuomari uudessa Jerusalemissa ja yhyttäisin sitten kolporttöörin Karoliinalle ilkeyksiään tekemässä, niin en suinkaan minä iankaikkiseen kadotukseen äijäpahaa työntäisi kaamean rikkomuksensa johdosta. Muutaman vuoden ropsauttaisin kuritushuonetta; olisi kai sitä annettava rikoksen laatuun ja laajuuteen katsoen. Mutta ehdonalaiseksi minä sitten heti äijä pahan päästäisin. Hänhän oli rangaistuksensa kärsinyt jo rikosta tehdessään, miespoloinen!

Aurinko helähti paistamaan, pimeni äkisti jälleen. Karoliinan mahtava ruho oli ilmestynyt ladon oviaukkoon.

— Äähs, laiskimus! Minä arvasin tämän!

Minkä hän arvasi? Jos maa olisi sillä hetkellä revennyt ja tulijärvi Karoliinan Topiaksen edessä avautunut, niin ei hän olisi enempää säikähtänyt, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei olisi voinut. Kolporttöörin helvetti oli laidaton, mutta inhimillisellä säikähtymisellä on toki rajansa.

Karoliina oli todella hirmuisen näköinen, vaikka hänen pistokokeensa oli onnistunut yli rohkeimpien toiveitten.

TOISEKSI PARAS KOIRA

Heiskanen asui talvet kartanossa, kesät lehtorin perheessä. Kaikenlaisten väärinkäsitysten välttämiseksi ilmoitettakoon heti, ettei nyt ole kysymys mistään eläkkeelle joutuneesta setämiehestä, eikä hunningolle ajautuneesta sisarenpojasta, vaan lehtorin pystykorvasta, rehellisestä ja äärettömän älykkäästä koirasta, jonka alkuperäinen nimi oli Heiska. Lehtorin lapset tämän savolaisperäisen liitteen olivat keksineet, niinkuin kaupunkilaislapset kesäisin maalla kekkaloidessaan kaikkea keksivät.

Heiskanen oli todella hieno koira ja niin viisaskin, ettei koko kylässä, ei koko pitäjässä ollut hänen vertaistaan, ei koko Turun kaupungissakaan, jos sanoi rehellisesti asian ihan niinkuin se oli. Heiskanen ymmärsi kaiken, niin toden kuin leikin, kaikki lehtorin väen ajatusmeiningitkin yhtä hyvin ehkä vähän paremminkin kuin lehtori itse. Jo neljännestuntia aikaisemmin se arvasi, milloin lehtori hankkiutui laituritöihin; sitä tosin ei ollutkaan vaikea arvata, koska lehtori hankkiutui niihin aina. Mutta Heiskanen tiesi senkin, milloin Veikko lähti piilipyssyn nuolia vuolemaan tai Elna vuohta lypsämään, ja lehtorskan hääpäivän se muisti viikkoa aikaisemmin kalentereihin katsomatta, juuri samoihin aikoihin kuin lehtorska mietiskeli, miten monta lajia kahvileipää tänä vuonna leipoisi.

Ihmiset sanoivat, että Heiskanen oli hieman laiskanpulska, senvuoksi muka lihoikin vuosi vuodelta yhä sikamaisemmaksi. Tämä oli parjauspuhetta, niinkuin ihmisten takapuheet yleensä. Pulska Heiskanen kyllä oli, vaan ei laiska. Ahkerampaa ja yritteliäämpää pystykorvaa ei ollut koko maaherran läänissä. Mitä liikaan lihomiseen taas tuli, niin sen pohjavaikuttimiin ei Heiskanen ollut vikapää viidellä häntäkarvallaan. Päinvastoin hän oli taistellut kynsin hampain sitä vastaan, ja ellei eläinlääkäri, lurjus, olisi käyttänyt salakavaloita keinojaan, niin milloinkaan ei olisi tapahtunut, mitä silloin tapahtui. Mutta kyllä konitohtori siitä kunniansa oli kuullut ja kuuli yhä, milloin tällä puolen pitäjää liikkui.

Koirien koira Heiskanen oli. Isäntäväki ja kartanon isäntä, lankomies, sen toki osasivat tunnustaakin kerran päivässä, montakin kertaa. Vilpittömällä sydämellä ja välittömällä antaumuksella Heiskanen otti osaa lehtorin perheen iloihin ja suruihin ja kesäiseen elinkeinoelämään kaikissa sen muodoissa. Olipa kysymys perunan kaivamisesta, saunanlämmittämisestä tai rotanreikien tukkeamisesta, niin aina hän touhusi parhaimpana miehenä mukana, yskien, räyskien, häntäänsä heiluttaen, miten asianhaarat milloinkin vaativat. Ja milloin lähdettiin huvimatkalle, lyhyemmälle tai pitemmälle maantieajelulle lankomiehen autolla, niin sielläkin oli Heiskanen mukana, ehdottomasti, kuudentena tai seitsemäntenä. Peräakkunasta hän tölläili kuin ilmatorjuntaa varten justeerattu kanuunanpiippu. Eikä hän tullut koskaan edes merikipeäksi. Toisilla sensijaan oli monta kertaa katajikkoon kiireellistä asiaa.

Oman perheen ja lähinaapureidenkin keskuudessa Heiskanen oli hyvin tunnettu myös musikaalisten taipumustensa vuoksi, samoin kuin lehtorin vanhempi tytär, joka soitteli näppärästi viulua. Heiskasella ei ollut mitään ulkoisesti näkyvää instrumenttia, senvuoksi hän säesteli vain suupelillä. Mutta milloin Elna soitti, silloin Heiskanen säesti; viipymättä hän joutui aina mukaan, vaikka olisi työskennellyt halkoliiterissä tai metsähiirien kimpussa katajan alla. Viivana hän juoksi Elnan luokse, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi kaikkiin ilmansuuntiin. Sanoivat, että Heiskanen säesti mollissa, vaikka Elna soitteli duurissa. Oli miten tahansa, jokatapauksessa se sointui yhteen, koska kaikilla kuuntelijoilla oli aina äärettömän hauskaa, lehtorskalla aivan kyyneleet silmissä.

Kesä kului kuin päiväinen uni. Pääskyset jo alkoivat muodostella helminauhojaan puhelinlangalle, kohta kurjetkin aurasivat etelän maille korvia vihlovasti kirkuen. Niitä ei Heiskanen halunnut säestää, loikoili vain mättäikössä silmät rakosellaan, pää käpälien varassa. Hän ei viitsinyt edes korvaansa liikauttaa, vaikka hyttynen inisi ja tarrautui imemään. Pyykkiä oli taas pesty, kurnuteltu viikkokaupalla, laiturilautoja keräilty, luukkuja naulailtu, jokainen touhusi, niinkuin olisi ollut hyvillään siitä, että pian pääsi pois. Muutaman päivän perästä se oli menoa. Heiskanen kyllä jo sen sanomatta arvasi, ja sanoivatkin ne sen, hokivat liiaksikin.

Heiskanen muka taas pääsee kartanoon lankomiehen leipiin, samaan paikkaan, johon vuohetkin vietiin. Siellä saisi olla ihan niinkuin kotonaan, paiskia töitä, mikäli viitsii ja jaksaa ja syödä talon ruokaa. Ja siellä Heiskanen sai leikkiä Kivan kanssa pitkät päivät, öisin he yhdessä saisivat huolehtia suuren kartanon vahtimisesta. Mikä kunniakas tehtävä se heille olikaan! Jassoo! Vai niin! Heiskanen huokasi tämän itsekseen, mutta puhuttelijan puoleen hän ei viitsinyt edes päätään kääntää.

Niin aina. Heiskanen pääsi kartanoon ja Heiskaselle annettiin sitä ja sitä. Kaikkea hyvyyttä hänelle tarittiin hyvästä sydämestä, paljon enemmän kuin hän milloinkaan oli ansainnut. Kun hän, Heiskanen vain olisi osannut olla kyllin kiitollinen tästä ansiottomasta armonpaisteesta. Mutta eipäs milloinkaan pyydetty talveksi kaupunkiin, herraskotiin. Vai pyydettiinkö? Ei pyydetty edes leikilläkään, koska Heiskasta ei siellä tarvittu, enempää kuin vuohia. Siinä se, jos asian suoraan sanoi. Kyllä Heiskanen itsekin olisi osannut Turkuun, kyselemättä aivan olisi voinut painella monen vanhan kirkon ohitse ja Aurajoen suuren sillan ylitse. Pienessä ajassa hän sen matkan olisi juossut, jos olisi tarvittu; kun ei, niin eipä sitten. Heiskanen painoi kuononsa syvälle käpälien sisään, eikä avannut silmiään, vaikka lehtori puhui kaikkein parhaimpiaan ja ravisteli kaulapannasta.

Kartanon Kiva ei ollut ollenkaan ilkeäluontoinen koira, olipahan vain sellainen punaisenkirjava mullikan kokoinen hohlu. Syksyisin se aina hartaasti odotteli Heiskasta kartanoon talvea viettämään. Se hyppeli iloissaan, töni ja hohlusi ja haukkui niin avoimella kidalla, että varis vaaratta olisi sisään lentänyt. Ääni kuului kilometrien päähän: hou! hou! hou! Heiskanen ei viitsinyt sanoa, mitä hänen ajatuksissaan kierteli, piti koettaa olla mukana vain, hypellä ja heilutella häntäänsäkin tämän herran mieliksi, mokomankin nelijalkaisen peltomasiinan! Kiva oli ollakseen isoakin isäntää, vaikka se ei sitä suoraan sanonut. Mutta Heiskanen ymmärsi tällaiset asiat niin vähästä.

Kiva söikin aivan hirmuisesti. Ruoka-astiana sillä oli suuri emaljivati, Heiskaselle toki annettiin porsliinilautasella, sen jälkeen, kun hän emännöitsijälle kyllin selvällä kielellä oli ilmoittanut, ettei halunnut syödä kuin sika. Syksyisinä muuttopäivinään ei Heiskanen syönyt ollenkaan, katseli vain ja nuoleskeli huuliaan. Kylläpä Kiva sensijaan söi hänenkin puolestaan, kaksi, kolmekin emaljivadillista keittoa se poika pisteli päätään kääntämättä ja välipalaa haukkaili tarpeen mukaan pitkin päivää. Muutamassa viikossa se pisteli poskeensa pienviljelijätautiin kuolleen lehmän lihat, yksin popsi, sillä Heiskanen suinkaan ei iskenyt näppiään siihen välipalaan.

Kivalla oli oma koppi, melkein yhtä suuri kuin isännän autotalli. Makuuvaatteina siellä oli vanhat vällyt ja isännän turkit, pari peittohuopaa ja mitä lienee ollutkaan. Heiskaselle oli varattu vain pakkilaatikko ja Lammisen Justun vanha sarkatakki, mutta harvoinpa Heiskanen tuli käyttäneeksi edes niitäkään. Mieluummin hän makaili vesikivellä joen rannassa. Kuutamoöinä oli siinä soma katsella, miten virta kuljetteli lastuja. Hauska oli katsella sitä kuvaakin, mikä vedestä näkyi. Se ei ollut ollenkaan hullumman näköinen koira. Ellei se olisi ollut niin läheinen kuin oli, niin Heiskanen olisi arvelematta sanonut, että se oli kaikkein kaunein koiran kuva, mitä hän ikimaailmassa oli nähnyt.

Eräänä kuutamoyönä Heiskanen nukahti vesikivelle. Se tapahtui myöhemmin samana syksynä, jolloin Kiva oli syönyt kuolleen lehmän lihat.

Oli olevinaan lämmin kesäinen päivä. Leppeästi henkäilevä tuulenlöyhkä kävi järveltä päin, hiveli kutkuttaen kuonon päätä ja puhalteli kärpäset korvista. Lehtori vihelteli saunakamarissa, lehtorska perkaili kukkapenkkejään. Varikset raakkuilivat männikössä, vuohet haisivat tuulen alla, kaikki oli juuri, niinkuin pitikin olla.

Mutta oli vielä enemmänkin. Elnan viulusta ei lähtenyt ääntä, ei niin piraustakaan, vaikka tyttö veteli, hartiavoimalla. Sitten ajoi pihaan lankomies, kartanon isäntä, eikä hänkään saanut ääntä autotorvestaan, eipä edes pienestä messinkitorvestaan, jonka varta vasten oli varannut mukaansa Heiskasta ärsyttääkseen. Voi, voi, miten Heiskasta nauratti.

Ja sitten tapahtui vieläkin hauskempaa. Suuri ja lihava heinäsorsan vötkäle ajelehti hiljalleen rantaan päin juuri Heiskasen kiveä kohti, niinkuin tilattuna. Heiskanen pidätteli hengitystään, ei korvalehti, ei häntäkarva liikahtanut. Sorsa kaapaisi kerran leveällä räpylällään, juuri kuten hän toivoi, ettei olisi liukunut sivuun. Sorsan rasvainen kupu paistoi järvipeilistä, vesi pakeni hienona virinä sen edessä. Heiskanen katseli silmärakostensa lävitse. Tule vielä vähän, noin! Vedä melallasi yhden kerran! Kas noin, sinä vöntti! Sinä punasilmäinen, rasvakupuinen tallukka! Tule vielä pieni hiukkanen tännemmäksi!

Sorsa tuli, Heiskanen ei voinut enää kauemmin mielihaluaan hillitä. Viukahtaen hän pomppasi paistinsa niskaan.

Voi hirmuinen paikka! Vesi oli jääkylmää ja kylmempääkin. Se vihloi ja pisteli tuhannella veitsen terällä. Jäähileet kirskuivat ilkeästi korvissa. Mutta lihavasta sorsasta ei näkynyt merkkiäkään. Niin kovasti tämä kaikki koski Heiskasen sydämeen, että hän rupesi surkeasti ulvomaan.

Kiva kuuli koppiinsa valituksen ja alkoi suurella äänellään haukkua. Heiskanen säikähti: koko talon vielä herättää. Hän huuteli vastaan, ettei täällä pahempaa hätää ole, etukäpälät vain olivat liukkaalta vesikiveltä lipsahtaneet. Kiva hönttäsi juoksujalkaa rantaan, mutta onneksi Heiskanen jo ennen sitä oli päässyt omin voimin kuivalle. He menivät Kivan koppiin ja kaivautuivat samojen vällyjen alle. Kiva lämmitti kuin masiina ja nuoleskeli Heiskasta leveällä lämpöisellä leipälapiollaan.

Hullumminkin olisi saattanut käydä. Jos kaikki puolet otti huomioon, niin Kiva oli sentään hyvä koira. Maailman toiseksi paras koira! Heiskanen olisi ollut valmis myöntämään tämän jo kenelle tahansa.

TUOMION TUTKAIMILLA

Jere astui vihaisesti tössähdellen kaivotietä saunalle päin. Hänen kainalossaan roikkui kollikissa. Toisessa käsimutkassa oli kirveskynä ja kappale ohjasnarua. Kaiken varalta hän ylimääräiseksi aseekseen oli varannut taskuunsa vielä vanhan ruostuneen rullarevolverinsa ja muutamia panoksia. Kollikissa, tämä Maijastiinan monivuotinen vihapito ja kahvikerman varas oli tämän sunnuntain aamupäivänä saava tuhonsa lopullisesti ja armottomasti.

Viheliäinen köntys! Saamaton ryötys! Laiska syytinkiläinen! Voi, saastainen, miten osasi ihmisen haukkua Maijastiina, se vanha naakka, vieläpä mokoman asian kuin yhden kollin takia. Kun Jere uudelleen Maijastiinan tämänaamuista meteliä muisteli, tuli hän niin vihaiseksi, että hypähti juoksuhölkkään lumisohjuisella tiellä ja nipisteli tuimasti kissaa hännän päästä. Kissa mourusi, yritti kiertyä makkarakerään ja puraista Jereä sormeen, mutta ei siitä mitään asiaa tullut. Mitä vanhan kollin hampaanterällä mahdettiin aikamiehen pikiytyneelle peukalolle.

Jere joutui jo saunan ovelle ja raksautti linkkusalvan auki. Saunasta höyrähti vastaan kosteauhoinen lämpö eilisiltaisen kylpemisen jäleltä. Jere kiersi oven salpaan ja istahti akkunapenkille laskien murhakalut toiselle, ja uhrieläimen toiselle puolelle viereensä. Saattoi huoletta laskea jo kissankin, mihin se täältä enää pääsisi; eipä tuo näyttänyt edes pyrkivänkään.

Jere pani tupakaksi, tarkasteli työaseitaan ja pohti edessään olevaa tehtävää perin pohjin. Kirveskynä oli epäilyttävän tylsä ja huonosti varressaan, vanhan rumpurevolverin nallivasara iski laiskasti, juuri senverran, että lissahti. Tuo ei tapa nallia, vielä vähemmin kollia, ja jos kirves lipsahtaa varrestaan, niin voipa kajauttaa paukun omaan kalloon.

Ei pojat, ei tämä vetele! Hirttäminen sittenkin oli varmin, ainakin vaarattomin keino toimeenpanijalle. Ja hirteen kaikki suuret varkaat ja lurjukset oli vedetty kautta maailman sivun, armottomasti. Kun Jere jälleen muisteli sitä sanansiivoa, millä Maijastiina tänä aamuna, sunnuntaiaamuna oli häntä, peräti viatonta miestä ryöpyttänyt, ei mikään sääli eikä tuomion armahdus enää tullut kysymykseenkään. Hirteen heti, narun jatkoksi vain, että takatassut kerran huiskahtavat!

Hän pujotteli narun pään orren ylitse ja teki surmansilmukan valmiiksi.

Jaa että minäkö olen niin saamaton miehen kuvatus, ettei toista koko pitäjässä. Minä en muka osaa sitä enkä tätä, en mitään, mitä kaikki toiset miehet. Ja etten minä pysty ottamaan nirriä pois edes vanhasta kollista, saakeli soikoon! Mutta nyt se kuitenkin tapahtuu, ellet usko, niin riennä katsomaan senkin...

Jere on Maijastiinalle jälleen niin vihainen, että päättää rangaista rikoksentekijää kolmella kovalla kuolemalla: hirttämällä, ampumalla ja mestaamalla, silläkin uhalla, että rullarevolverin rumpu halkeaisi ja kirveenterä singahtaisi varrestaan silmäkulmaan. Eiköhän Maijastiina sittenkään vielä saisi kyllikseen, jos löytäisi molemmat täältä, ruumiina kumpaisenkin. Jo pitää olla luontoa vanhalla naisihmisellä!

Tätä kuvitellessaan Jerelle tuli ilkeätuntuinen olo, niinkuin silloin kuin ylenannattaa, mutta ei ole, mitä antaisi. Ennen varsinaiseen toimeen ryhtymistään hänen täytyi pistää uudelleen tupakaksi. Kissa istui vieressä ja kehräsi, katsahti luottavaisesti kellertävillä silmillään kuin hyvääkin ystäväänsä, Mikkiparka! Noin tikun varassa se on täällä maailmassa luontokappaleen elämänlanka, niin Mikin kuin Jeren. Hän huojuu kuin kukkainen kedolla, ei hipenen vertaa aavista, milloin niittomies vartavasten lähenee naru kourassa, kirves toisessa ja rullarevolveri takin taskussa.

Mutta mitä pahaa me sitten olemme tehneet, että meidät näin armottomasti pois temmataan? Jaa'a, tiedätkö sanoa sen, Mikkipaha? En minä kuitenkaan tiedä.

Mitäpä Mikki muuta kuin kehrätä hyristeli ja Jere mietiskeli senkin puolesta. Että muutaman kerran on litkitellyt Maijastiinan kahvikerman ja ettei enää tapa hiiriä? Syö, ettei kuolisi ja on käynyt luonnonlaadultaan sen kaltaiseksi, ettei halua toisenkaan kuolemaa. Onpa siinä kuoleman syytä kerrakseen, saakeli soikoon!

Niinkuin Maijastiina ei itse söisi, söisi ja varsinkin joisi. Kuusi, seitsemän kupillista, koko pannullisen imee yhteen menoon kahvia, rahaneteistä tavaraa. Entä miten lienee paljon puhutun tappamisen laita? Tappaako riihtä, tappaako rottaa, tappaako edes punaista ludetta sänkylaudalta? Katin villat, sanon minä! Päivät päästään vain hissuttelee ja tissuttelee nurkkakaapin ja hellan väliä myllyineen ja pyllyineen, tukkasaparo ruokkoomatta, sukanvarret syltyssä, hameenlempsat auki! Jeremias, hae puita! Voi surkeus, miten meillä on huonoja puita! Noin saamatonta köhnystä ei ole yhdelläkään toisella ihmisellä koko pitäjässä! Ei kai olekaan. Mutta eipä liene sellaista komentajaakaan.

Piipunpesä rutisi jälleen tyhjää. Jere kopisti porot saappaansa korkoon ja pisti nysän taskuunsa. Tekonen nyt kuitenkin oli suoritettava tavalla tai toisella. Ja kun se kerran on tehty, niin sittenpä on tehty. Luontonsa pitää karaista aikuisen miehen. Mitä tämä on tällainen asia. Vanha katti, hiirentappaja! Senkin ryöväri ja varas! Kerran tapoit emopääskyn ja kerran aikuisen kanankin! Kyllä sinut opetan, saakeli soikoon!

Hän kahmaisi narunpäästä ja tavoitti kirvestä. Mutta Mikki käänsi päänsä ja katseli keltaisen vihertävillä silmillään niin laupiaan luottavaisesti kuin jaloimpaan ystäväänsä. Jere laski murhavälineet kädestään ja kiskoi tupakkakukkaron housunsa taskusta. Oikeastaan, mihinkä heillä tämän asian kanssa oli niin tuhannen kiire? Sunnuntaipäivähän nyt oli, Herran sapatti. Sauna oli sopivan lämpöinen. Ja kuolemansa täällä ajassa jokainen lopuksi löytää, vaikka ei ikenet irvessä kiirehdikään sitä vastaanottamaan tai toisen niskoille jouduttamaan.

Kolmatta piipullista poltellessa Jere nosti kissan syliinsä, silitteli selkää ja muisteli niitä monen monia pikkutapahtumia, joita he vuosien kuluessa yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kuinkas kerrankin, kun he elopellolla yhdessä löysivät hiirenpesän. Mikki napsutteli kaikki kahdeksan punaista vitisevää mansikkaa yhteen menoon, nätisti huulillensa nappasi ja purematta nieleskeli, vaikka hän, Jere kaiken aikaa sesetteli: Älä, hyvä mies, jätä Jerelle edes yksi pikkuinen! Ei tämä jättänyt, kaikki lipitteli. Päivän kirkkaana Jere näki tämän tapahtuman, vaikka siitä oli kulunut yli viisi vuotta. Kun hän siristi silmiään ja katsoi pimeään saunan karsinaan, niin hän näki leikkaamattoman saran nuokkuvat tähkäpäät, tunsi tuleentuneen elon voimantäyteiset hajutkin. Sen jälkeen ei ole saatukaan niin hyvää viljavuotta.

Vastahakoisesti hän siirsi silmänsä elopellolta ja joutui riihen eteen. Montakin kertaa he siellä yhdessä kävivät uunia lämmittämässä, tällä kertaa pellavariihtä. Harakoita, huiskuhäntiä kerääntyi aina siihen kynnyspuun alle hevosen kikasijoille. Pysy aloillasi nyt, annetaan niiden hylkyjen kokoontua vielä enemmän kasapäähän, varoittelin minä. Pysyihän tämä, kun tukevasti takatassuista pidin kiinni. Mutta etukäpälä kopri permantopalkkia äimänaskalin terinä ja silmä leiskui kuin vallesmannin virkatakin nappi. Hyppää jo! sanoin minä. Ja silloinkos tämä poika säväytti. Juuri napilla piti, ettei saanutkin yhtä ruipeloa häntäjouhista kiinni. Jesta, sitä rähäkkätä koivikossa! Siitähän ei tahtonut loppua tullakaan.

Nämä olivat ulkopuolisia tapahtumia pelloilla ja rakennuksilla. Selkää silitellessä sisäisiäkin löytyi miten paljon tahansa. Kymmeniä, satojakin kertoja uusiutunut oli tämä: Pystyvalkea räiskyy takan perässä, Maijastiinan rukki hyristää ja suu mutruilee. He kaksi, Jere ja Mikki makaavat sängyssä päällekkäin, mies selällään, katti mahallaan. Mies vetelee savuja harvalleen, juuri senverran, ettei pesä sammu. Katti kehrää hyristelee muorin kanssa kilpaa ja nostelee tassujaan. Katti on totinen naamaltaan, ja leikin vuoksi mies silloin tällöin nostaa sitä hännästä kuin paistinpannun varresta. Mitäpä tämä laiskuri siitäkään, koprii vain ja kehrää, tuskin silmiään viitsii raottaa.

Niinkuin Mikki olisi ymmärtänyt. Vanhaan tuttuun tapaan se alkoi nostella etutassujaan ja Jerekin puolestaan nosteli hännästä useampaan otteeseen.

Mutta sitten hän heräsi kuin unesta, huomasi murha-aseet ja muisti, mitä kamalaa tehtävää varten Maijastiina oli heidät saunaan passittanut. Millään verukkeella ei enää voinut edes viivytellä, hevosta oli jouduttava ruokkimaan ja sitten puolelta päivin meijerikokoukseen. Mitä tämäkin, että tällaiset kokoukset järjestellään sapatinpäiväksi. Kaikki tänään ovat yhdessä juonessa.

Se oli nyt kuitenkin tehtävä, siitä ei enää päässyt yli eikä ympäri. Sen takia oli jo vuosikausia kyllin monta kertaa riidelty. Jos hän vieläkin menisi kissa kintereillään tupaan, niin akka ei enää suutansa sulkisi. Että elävä ihminen ajetaan yhden kissan takia suoraa päätä helvettiin, pyhäpäivänä! Voi, surkeuden paikka kuitenkin!

Hän nosti kehräävän kissan ylemmäksi syliinsä, sopotteli sen korvaan kuin rakkaimmalle veljelleen: Kyllä vain tämä nyt sitten on menoa sinun, ystävä parka. Vaikka mikäpä sinun onkaan mennäksesi, kun minä näytän tien päätä käteen. Toista on minun, peräti toista. Tulen tästä vielä ruttuisemmaksi ja Maijastiina tarvitsee kaikki maidon. Kukapa minut lähettäisi näin vaivattomasti tästä murheen laaksosta, jo laki sen kieltää.

Kyyneleet alkoivat pyrkiä Jeren silmäkulmaan, mutta hän teristäytyi miehevästi:

Äläkä rupea raapimaan, äläkä joutavata mouruamaan, vanha kolli, joka käärmeitäkin olet syönyt! Hyvästi nyt! Anna tänne etutassusi!

Permannon puolesta kuului hiljaista rapinaa. Hiiri putkahti keskilattialle, oikein aikamoinen villakerä olikin, silmät kuin lasipäiset neulan nupit. Tämä oli sallimuksen lähetti, Jere ei epäillyt hetkeäkään. Jos Mikki hyppää niskaan ja tappaa sen, niin... Jos taas ei hyppää, eikä tapa, niin... Hän ei tahtonut ärsyttää Mikin Sallijaista, sen vuoksi hän ei jatkanut pitemmälle kumpaankaan suuntaan. Sallijainen itse osaisi sen paremmin ratkaista.

Hiiri lähenee heitä turpakarvoillaan tunnustellen. Katti huomaa sen ja katselee käpäliään nostellen. Hyppää jo hemmetissä! on Jere tuuskahtamaisillaan, mutta muistaa toki hyvissä ajoissa, että sivullisen on pysyteltävä erossa Sallijaisen arpapelistä. Katti nousee hitaasti jaloilleen, on hyppäämäisillään, malttaa kuitenkin mielensä. Hiirenvöntti häviää Jeren jalkojen välitse penkin alle. Vähään aikaan ei Jere tahdo ymmärtää, mitä ajattelisi ja sanoisi, sitten asia kirkastuu ja kirkastuukin selväksi.

Kas, noin! Arvasinhan sen! Todistakoonpa joku vielä tämän jälkeen, että olet rosvo ja murhamies! Kuka uskaltaakaan himoita viatonta vertasi! Maijastiina, häh, tiedä huutia!

Jere nousee jämerästi, kerää murhakapineet käteensä, koppaisee kissan kainaloonsa ja potkaisee saunan oven selkoselälleen.

Hei, akka! Jos sapatinpäivänä tappaa tahdot, niin tapa meidät molemmat! Ja ota sitten itsellesi uusi vireämpi kolli! Mutta se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, saakeli soikoon!

Hän paiskaa oven rämähtäen kiinni, kääntyy kartanolle päin ja astuu tukevasti jässähdellen vetisiksi venähtäneihin askelmiinsa. Märkä lumi roiskahtelee kauaksi tiepuoleen. Kissan häntä heilahtelee hänen oikeanpuoleisen kainalonsa kolosta.

VARASTOVITAMIINEJA

Vilho hypähti sängystään permannolle. Koulun portista kääntyi kukkupää hevoskuorma vieraita. Ainakin kolme naisen hattua ja yhtä monta miespäätä hän sai ensi silmäyksellään laskuun. Senkin kanaljat, kun eivät etukäteen ilmoita! Oli sunnuntaiaamu ja huone jokseenkin sekainen.

Hän alkoi huiskia kuin tulipalossa. Kengät, sukat ja käytetyt pitovaatteet hän sulloi sikin sokin lähimpään konttoriin. Niitä oli tuoleilla ja lattialla, kirjoituspöydälläkin. Mistä nuorelle velkaiselle opettajalle piti kasaantuakaan noin paljon alushousuja ja risaisia sukkia! Vielä piti ehtiä pyyhkäisemään eiliset lakaisuroskat nurkasta ja iltaiset hiilenporot uunin edestä. Entä tenavien vihot ja piirustuspaperit lattialta! Mitä kiskoinkaan niitä tänne vastuksikseni, vieläpä tässä hyvääkin taidetta!

Hän ehti nykäistä harjan ja rikkalapion keittiön halkolaatikosta, roskat nurkkapuolesta keskilattialle ja hiilen porot pölynä ilmaan; enempää hän ei kerinnyt, tai miten tuon ottaa, ehkä hän kerkisi liiaksikin. Potkiskellessaan lasten piirustuksia edes vähänkään karhepäihin hän samantien hujautti hontelojalkaisen kukkapöytänsä nurin. Ruukut rätkähtivät kappaleiksi ja mullat roiskahtivat pitkin lattiaa. Hänen ainoa lasimaljakkonsakin parkaisi siinä rytäkässä viimeisen virtensä ja sylkäisi kellastuneen mahanesteensä piirustuspapereitten päälle. Mahdollisesti niissä olikin entisestään liian vähän väriä, lapsethan yleensä pyrkivät vain piirtämään ja sottaamaan yhä uusia papereita.

Vaikka hän olikin verraten rauhallinen luonne, niin tämä viimeinen koettelemus oli sentään liikaa. Jos olisi ollut kesä ja yksinkertainen akkuna, niin hän nähtävästi olisi loikannut pellolle, nyt ei ollut edes siihenkään varaa. Keskittäen tahdonvoimansa viimeiseen ponnistukseen hän kahmaisi permannolta sylin täyden märkiä papereita, pelargunivainajia ja muuta moskaa ja painoi ne arvelematta vaatekonttoriin.

Mitä? Hän heristäytyi kuuntelemaan. Ne pahanonnen linnut kolistelivat jo rappusissa. Äsken ulkona käydessään hän oli unohtanut kiertää oven lukkoon, nyt se oli jo myöhäistä. Hän aikoi syöksähtää ovelle vastaan ja huutaa kuin hengenhädässä: Paetkoon, ken voi! Täällä on tulirokko! Kurkkumätä! Aasialainen koleera!

Mutta tämäkin oli jo myöhästä. Koko joukko hevosmiestä lukuunottamatta oli säntännyt jo hänen eteiseensä ja Niemistön Annan äänestä saattoi päätellä, että hän syöksähtäisi sisälle millä hetkellä tahansa muistamatta riisua edes hattuaan ja päällyskenkiään. Horna periköön sen amatsoonin ja kaikki nuo muutkin hunnien jälkeläiset, ihmisten pyhärauhan häiritsijät!

Hän tuskin oli ehtinyt saada tämän vähemmän hurskaan toivomuksensa päätökseen, kun huoneen ovi jo narisi, ja ellei hän olisi ollut piirikunnan pelätyin pikamatkuri ja yhdentoista sekunnin mestarispintteri, ei hän mitenkään olisi ajoissa ehtinyt sukeltaa peittonsa alle. Hyvin täpärällä se nytkin piti.

He pullahtavat ovesta pälpättäen ja metelöiden, hajoavat kuin pahantekijähyönteiset ja alkavat nuuskia paikkoja. Tytöt tyrskivät ääneen, mutta kaikkein ylinnä kuuluu Syrjäsen Ilmarin, nuoren virkaatekevän nimismiehen hölöttävä ääni: Oi, nouse, sinä mätä ahven! Katso, minä ja me kaikki toiset olemme vetten ja mantereitten takaa vaivautuneet tervehdyskäynnille luoksesi!

Vilho on kahden vaiheilla, noustako vai ei. Hän ei tiedä, mitä niille syöttäisi, vaarallista on kauempaa aikaa enää maatakaan, aavistus antaa tietää, että levottomia tapahtuu pian tässä huoneessa, ellei heti nouse. Joku ramistelee jo epäilyttävästi rikkalapiota, toinen penkoo lattialle jääneitä taideteoksia, kolmas nakuttelee ruukun kappaleita konttorin ovella. Hän kääräisee peittonsa reunan, venyttelee ja haukottelee.

— Mitä? Mitä rosvoja minun pitää lepopäivän aamuna huoneessani näkemänkään!

Yleinen, hillitön naurunrähäkkä keskeyttää.

— Ja esivallan miekankantaja tätä vandaalien laumaa johtamassa!

— Veltostuneen Rooman ja laavavirtojensa alle hukkuvan Pomppeijin raunioille, aivan niin sinä Caecar Imperator!

Vilho nousee istumaan, huomaa hävityksen, kauhistuu ja kovenee.

— Kuka onneton on raiskannut minun neitseellisen majani ja rikkonut minun ehta etruskilaisen vaasini!

Kukapa pahatekonsa koskaan mielisuosiolla omistaisi, ei ainakaan virkavalta, milloin itse on mukana. Kaikki muka oli heidän sisään tullessaan näin, aivan näin ja hullumminkin vielä. Vilho miettii ja raapii päätään, näkee viisaammaksi vierittää kaiken syyn ainoan kotieläimensä, suuren rotan hartioille, se täällä kaiket yöt jyllää.

— Rottako!

— Johan ihmeitä puhelet!

— Voiko joku nelijalkainen luontokappale saada tällaisen hävityksen aikaan!

— On siinä meidän mestarilla jyrsijää kerrakseen!

— On, jo on!

He kokoontuvat hämmästyneinä sängyn ympärille ja Vilhon täytyy antaa näytetunti ex tempore, tämän tarmokkuudestaan tunnettuun, jyrsijöiden heimoon kuuluvan luontokappaleen elintavoista, tämän eksemplaarin edesottamuksista erittäinkin.

— Se särppii jalkaansa vaihtamatta vadillisen ohraryynipuuroapa kilon painoisen limppuleivän se pistelee yhdellä kertaa poskeensa, ettei murenettakaan tipahda pöydän alle.

— Jo on elukka! On! On! On se!

— Ja sitte se loikkaa käsityöpajaan, potkaisee ovet auki mennessään ja pyörittää suurta tahkoa tunnin yhteen menoon, että humina maantielle saakka kuuluu!

— Ai, ai! Oi, oi! Voi, voi, voi!

— Ettekö usko! Mitä pölkkypäille pakanoille kannattaa puhua luonnonihmeistä!

— Puhu kuitenkin, kerro lisää, hyvä mies!

— Tottakai me uskomme, joka murenen!

— Niin aina, täytyyhän sen treenata tahkon kanssa, mitenkä se muutoin jaksaisi limppuja niellä ja pöytiä kaataa!

— Ehkä se iltaisin pinkaisee sinun kanssasi sataa metriä maantiellä?

Vilho itse pinkaisisi kohta vaikka tuhattaviittäsataa, jos keksisi vaatteensa ja jalkineensa. Mihin hän onneton onkaan ne survaissut. Se selvenee, tietysti rojukonttoriin, muiden ryysyjen kanssa. Ja kohta ne kanaljat rupeavat aavistelemaan, mistä kenkä puristaa, auttelemaan jo rupeavat kukin lahjoillaan ja luonnon vääristämillä leuoillaan.

— Nouse, miksi et nouse? Et suinkaan vieraittesi nähden koko päivää makaa!

— Vaatteitasiko etsit?

— Ehkä se kuningasrotta on syönyt nekin!

— Tai pukenut ylleen, kun ei mestarista kuitenkaan tänä päivänä valmista tule!

— Älkääpäs! Minä luulen, että ne sittenkin ovat täällä konttorissa. Odota hetkinen, minä tuon ne sinulle.

Vilho aikoo hypähtää alusvaatteisillaan hätiin ja hypähtäisikin, ellei pyjamaksen vyötärönauha olisi äskeisessä rytäkässä katkennut. Nyt se olisi muutenkin jo myöhäistä, sillä Niemistön Anna, se amatsooni on lupaa kysymättä kiskaissut konttorin oven selälleen, ja sitten siellä on nokkineen koko joukko, etupäässä eevansuku.

— Ai, ai tätä siivoa!

— Ihan minua pyörryttää!

— Se on rotan työtä!

— Sepä se yökaudet jyllää, kaikki särkee ja sitten pimittää.

Mutta nyt on mestarin kärsivällisyys jo lopussa. Hän hypähtää yhdellä sätkäyksellä uunin nurkkaan, vaikka kauhistuttavia paljastuksia tapahtuisikin eteläisellä pallopuoliskolla. Nurkassa on tukeva hiilihanko, jonka rotta toki vielä on jättänyt nielemättä.

— Ellette hyvän sään aikana häviä täältä joka mutikka, niin näytän teille revontulet!

He painuvat yhtenä kasana, niinkuin tulivatkin. Nimismies uhkasi menevänsä soittamaan poliisivoimaa. Korpikoulun vesikauhuinen rotta kävi todentotta yhteiskunnalle vaaralliseksi luontokappaleeksi.

He lurittelivat neljännestunnin kansanlauluja koulun urkuharmoonin säestyksellä ja Vilho sai tämän aselevon aikana itsensä ja huoneensa jotenkuten näyttävään kuntoon. Konttoriin hän kahmi ja sulloi kaiken permannolla olevan irtaimistonsa jäämistön, päällimmäiseksi maljakon sirut, hiilenporot ja lakaisuroskat, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. Jopa oli korkea aikakin. Kansanlaulut lienevät loppuneet, tai mahtoiko rotta treenata käsityöpajassa, koska oven takana kiihkeästi kolkuteltiin.

Hän päästi heidät kätensä alitse, yksitellen. Osasi hän toki säädyllistäkin seuraa pitää, koska näinkin kunnialla oli selviytynyt alkuseremonioista. Mutta mitä hän tarjoaisi noin suurelle nälkäiselle joukolle, siinä pulma, joka ei ollut varsin helppo ratkaista. Vieraatkin alkoivat jo viittailla tähän asiaan melko suorin sanoin.

— Nyt on puolipäivä jo kohta.

— Me olemme ajaneet kaksi penikulmaa, emmekä mitään ole vielä haukanneet.

— Tällä paikkakunnalla on isäntäväen tapana tarjota, huonommillekin vieraille.

— Miten lienee tässä talossa?

— Niin, mitenkähän se rotta...

Tämän viimeisen nuolen puolitiessä se Vilholle selveni, kirkastui kuin kesäinen Naantalin aurinko. Ohukaisia ja muurainhilloa! Hänellä oli vehnäjauhoja, voita, maitoa ja munia! Kellarissa oli avaamaton saavi mitä parhainta hilloa! Ja ohukaisten paistajana hän oli suorastaan taituri kuin mikä tahansa maailmanmestari tai keittiömestari alias Nissinen.

Hän marssitti joukkokuntansa keittiöön, jonka siivoojamuori oli lauantaina pessyt. Kun hän täälläkin ehti sipaista avaimet konttorien ovista, niin näyttämö, paikalliset olosuhteet huomioonottaen oli suorastaan paraatikunnossa. Hän kaatoi maidon ja vispasi munaa, kuusi, seitsemän, kahdeksan munaa, juoksutti urakkakaupalla vehnäjauhoja suoraan pussin suusta, opetti ja esitelmöi kaiken aikaa. Sormenpäistä se pitää löytyä desilitra ja grammapuntari, nähkääs! Mikä keittiövaaka on hienossa taloudessa? Poropeukalojen kuollut apuri, jolla vaakittiin taitamattomille köyhäntodistuksia!

Hella ja pannu joutuivat pian siihen asteeseen, että päästiin paistamaan. Kieltämättä se työ kävi häneltä Hän jätti mainitsematta, että jo viisi kuukautta joka iltapäivä puolituntisen oli paistanut lettuja. Hän määräsi vieraat vuoronsa jälkeen kääntöveitsi kädessä pannun ääreen, katseli itse kädet selän takana ulompaa keskilattialta ja ärisi. Lopuksi hän arvosteli kunkin taidot. Minus kuutonen oli korkein numero, useimmilla oli vain vajaita viitosia. Nimismies, joka tässä tehtävässä oli täysi uuno, sai vain tunnetun tuolin merkin ja jätettiin ehdoitta luokalle. Vastahakoisen luontonsa mukaisesti hän tietysti kapinoi mestariansa vastaan arvellen lopuksi, ettei hän miksikään lettuspesialistiksi koskaan aiokaan ja että heidän huushollissa riittää aivan hyvin Annan paistamat. Mestari heitti häneen tämän viimeisen maininnan johdosta murhaavan katseen kukkurapäisen vadin ylitse.

Viimeiset kauhalliset jo kihisivät seitsenlokeroisessa pannussa. Tämä oli vahinko, koska Vilho ei enää saattanut havainnollisesti näyttää, miten hän lettunsa paistaa, milloin kiire on. Hänen täytyi senvuoksi vain selittää, miten se tapahtuu. Hän hujauttaa pannua ilmassa. Kaikki seitsemän leipää hypähtävät, pyörähtävät näppärästi ympäri ja putoavat kukin omaan osastoonsa.

— Se on temppu se!

— On siinä meillä koulumestari!

— On jo!

— Mutta eikö joku niistä putoa toiseen pyörylään?

— Putoaapa tietenkin, jos pudotetaan, pannun lokerothan ovat kaikki samankokoisia. Toisinaan minä huvikseni panen ne kiertämään piirileikkiä pannun ympäri moneen kertaan.

Ihmetyksen hyminä kiertää sähkövirtana tarkkaavaisen oppilaskerhon ympäri. Mutta mahtava vadillinen nostetaan keskelle keittiön pöytää. Mestari itse ehättää etsimään ruokakonttoristaan sieltä mahdollisesti löytyviä erilaisia aterioimisvälikappaleita. Vielä kuitenkaan ei istuta pöytään, eikä seisotakaan. Suuri kivikuppi toisessa, lusikka toisessa kädessä hän komentaa harjoittelijajoukon perässään ulos. Riennetään hanhenmarssissa lapioimatonta tieuraa pitkin rakennuksen päädyssä olevalle kellarin ovelle. Hän ei avaa vielä ovea, vaan kääntyy päin, viittaa oppilaansa puoliympyrään ja kellarin avaimella auttaen pitää viimeisen kaunopuheisen esitelmän siitä, mitä kohta nähtävissä ja nautittavissa on.

Hänellä on kellarissaan täysinäinen avaamaton saavi mitä ihanimpia suomuuraimia! Suomen korpisoiden mittaamattomien syvyyksien juovuttavinta rypälemehua! Tuon pyörryttävästä korkeudesta katselevan taivaan auringon hehkuvimpien violettisäteiden nektariaa eli...

— Avaa helkkarissa, älä enää saarnaa! keskeyttää nimismies, paatunut materialisti, mutta mestari ei ole kuullakseenkaan. Hän selittelee jo naisille tieteen viimeisen sanan mukaista hilloamismenetelmäänsä. Ei enää mitään keittämisiä eikä sylttäämisiä. Ei muuta kuin raakoihin marjoihin viisi-, kuusisataa grammaa sokeria tuhannelle grammalle marjoja ja puolitoista grammaa bentsoehappoa. Hän ei mainitse, onko hän hillotessaan mainitut määrät hyppystuntumalla punninnut, sen saa tarkkaavainen kuulijakunta itse arvata. Yksinkertaista se on. Ja mikä parhainta, niin tämän uuden hilloamistavan avulla marjojen hieno aroomi ja kaikki vitamiinit voidaan varastoida vuosikausiksi. Entä hapot ja emäkset? Tiedättekö, ne ovat tieteellisen ravinto-opin viimeisin sana!

— Avaa jo toki ne emäkset, taikka minun varpaani paleltuu, pippuroi jälleen tottelematon esivalta. Mestarin ajatukset heittävät kuperkeikkaa ja komea loppulause menee höpinäksi. Hän kääntyy, pistää avaimen reikään, kiertää kaksi kertaa ja astuu sisään. Koko joukko painuu perässä ja pimittää auringon, joka myös pyrkii ultraviolettipoikasiaan tervehtimään. Vitamiinisaavi nykäistään miesvoimin ulos päivänvaloon.

Voi, karvainen kauhistus! Naiset kirkaisivat, miehet hirnahtivat, aurinko taivaalla näytti kalpenevan, vaikka pilveä ei näkynyt mailla halmeilla. Hilloja peittävän vahapaperin keskellä oli miehen pään mentävä avanto, jossa rähmötti suuri rotanraato.

— Siinä se nyt on! siunasivat naiset, kun ensi säikähdyksestään selvenivät.

— Joo, siinä hän lepää! totesi pehtoori.

— Eikä pyöritä enää tahkoa, täydensi Vänttilän Verneri, vakainen hevosmies. Mutta nimismies muovasi loppulausunnon, hänelle se viran puolesta kuuluikin, sillä hän oli lukenut lakitiedettä ja auskultoinut kolmilla käräjillä.

— Voi tuo rosvo, minkä tuli ja teki! Kun koulumestarin vitamiinipurkissa harakirin otti ja teki!

Mestari itse ei puhunut sanaakaan, vaan otti saavia korvista kiinni ja nosti sen takaisin kellariin yliluonnollisella keveydellä, lukkosi oven ja pisti avaimen taskuunsa; niinkuin itsekseen kuollutta rotan raatoa kukaan kunnon ihminen olisi pyrkinyt varastamaan.

Käveltiin keittiöön kuin ruumissaatto; vainaja oli jäänyt kellariin. Ohukaislautanen väheni väkinäisesti, sittenkin, vaikka mestari tarjosi pöytäsuolaa sokerin asemasta, kastoi itse edellä ja nieli irvistämättä.

Vieraat lähtivät pois, parempi etteivät olisi tulleetkaan, nimismies liiatenkin. Senkin harakiri! Niemistön Annan jälessä jokapaikassa häärää!

Vilho koetti unohtaa rotan ja olisi kai hän lopulta sen unohtanutkin, mutta emärotan harakiriä muurainsaavissa, sitä ei saanut silmistään yöllä eikä päivällä, koulutunnilla, eipä edes saunan lavoilla.

Hän koetti viikon, koetti toisen. Turha vaiva, unettomuus jo alkoi rasittaa. Mutta eräänä hankiaisaamuna hän teki ratkaisevan päätöksen, käveli kellariin ja kantoi saavin lantaruumaan. Rotta jäi vierivän muurainkasan alle. Oikein sydämestä pahaa teki sitä haaskioon joutunutta herkkukasaa katsellessa. Hän keräsi nopeasti talikolla sen peitoksi saatavissa olevaa roskaa.

Rutto syököön kaikki rotat ja rotanraadot! Ja varastovitamiinit jälkiruoakseen!

Hän naksautti suksisiteensä kiinni ja potkaisi ladulleen metsärinteeseen.

ÄKKILÄHTÖ

Paksun rautakangen kärkipuoli jysähti ilkeästi täräyttäen kiveen. Siinä tuli nyt eteen se paha paikka, jota Taavetti kohta viikon päivät oli aavistellut: pohjakallio, väistämätön ja kova. Hän kirosi karkeammin kuin hampaattomista leuoistaan kohtuudella sai irti, hellitti kangen kouristaan töytäisten ja kyykähti istumaan kuivan kuoppansa pohjalle.

Mistä tässä nyt enää otti rahat dynamiidin ostamiseen enempää kuin kiviporien terittämiseen tai apumiehen palkkoihin. Ja kuka hullu tänne vieraan puolesta laskeutuisikaan, kolmenkymmenen kyynärän syvyyteen henkensä kaupoille. Pahin kaikesta kuitenkin oli tämä, pohjakallio. Ja sitä riittäisi, juuri sillä nuotilla se kangen kärkeen ja käsivarsiin täräytti. Kaivotyö tässä kuopassa oli auttamattomasti topissa, enempiä kokeilematta tuon saattoi jo uskoa.

Mutta kun ei jaksanut uskoa vieläkään, niin tuiki mahdottomalta Taavetista, vanhasta kaivontekijästä tuntui tämä nahkapäätös. Kaivo oman töllin mäkeen, se kerta kaikkiaan oli jo pitkän aikaa ollut hänelle henki ja elämä. Veden takiako? Mitä Taavetti välitti vedestä, jota jo näin syyspuolella oli kaikki kankaatkin hulveillaan. Vähän kai se merkitsi heidän huushollissa muulloinkaan. Yhden ämpärillisen päivässä ja saavillisen saunapäivänä Taavetti olisi Anna-Marialle kantanut vaikka Atlannin valtamerestä, mutta kun ihmiset hyväkkäät eivät viime aikoina enää muuhun nousseet eivät laskeneet, eipä edes Anna-Mariakaan, oma akka.

— No hyvää päivää, vanha kaivomestari! Ainako vain pitää kuivaa perää se mestarin oma kaivo?

— Niin aina meidän äijää! Pitkin maakuntaa kaivoja kaivaa, mutta vaimo parka saa kerustella vetensä kupilla mäkien alta lätäköistä.

Vieläpä tässä hyväkin parka, voi yhden kerran! Kun Taavetti vedettömän kaivonsa pohjalla istuen taas näitä muisteli, kyläisiä kohinoita, kotoisia narinoita, äkämystyi hän hengessään ja kirosi jälleen ääneen. Jo yhden kerran ihmisen pitää olla hullu! Lääpistyy munimaan näin kuivaan kuoppaan! Voi, tuhkapisto kuitenkin!

Ja oliko tässä ainoastaan tämä yksi, kaivottomuus, vedettömyys? Mitä tämän ammattimiehen ja kaivontekijän elämä jo yli seitsemänkymmentä ajastaikaa oli ollut muuta kuin tätä, yhtä ja samaa: turhan touhuamista, vedettömän kuopan rassaamista. Sadot laihoja, lehmät mahoja, eikä akka edes saa ruumiinsa hedelmää irti!

Peltolämpäre ainoastaan puskee juolavehnää ja karinaisen ohdaketta, työntää kuin narttupaholainen. Ja sitten tätä, vieläpä hyvääkin paratiisin nisupeltoa, tulee valtiovalta ja ahne talonisäntä yhteisvoimin mittelemään, torpparien vapautuslakineen ja vuokralautakuntineen.

— Mitä tämä tekee näin paljolla peltomaalla, vanha kaivontekijä ja lapseton mies! Niinkuin sekin olisi ollut joku syy ja hänen viakseen luettava.

Totta maar se oli viaksi luettu joissakin oikeuksissa, koska hän tässä nyt istui kuivan kuoppansa pohjalla, vanha kaivontekijä ja lapseton mies. Ilmotun ikänsä, kaupantekijäisinä vielä tämän vetisen kesän ja kirotun syyspuolen oli mies huhtonut kuin hullu, menettänyt viimeisetkin voimansa ja säästömarkkansa, unohtanut perunansakin, ainoan vuodentulonsa hankien alle. Mutta vettä vain ei tirsunut tähän synnin kuoppaan, ei tuon vertaa, että kielenpäätänsä kostuttaisi. Ja nyt siunatuksi lopuksi tulee pohjakallio ja tekee täyden topin. Voi, voi vanha... tana kuitenkin, minkäs minulle tulit ja teit!

Taavetti hieroskeli hiljalleen vavahtelevaa käsivarttaan, jota vieläkin pakotteli äskeisen täräyksen jälkeen. Muistui mieleen, mitä Anna-Maria taas tänä aamuna ylös noustessaan oli narissut:

— Ei vain tule lopultakaan vettä sinun kaivoosi, ei tule! Enkö sanonut sitä sinulle, ennenkuin aloititkaan, sanoinhan jo! Ja mitä tässä tehdään enää vedellä, kun ei ole kohta leivänpalaa hampaan koloon. Ei nälkäistä janota!

Ei janota, oikein akka siinä sanoi. Huonosti oli viime aikoina tullut syödyksi, jos mitään kunnon syötäviä lienee pöydässä ollutkaan. Mitäpä Anna-Maria enää tällaiselle, vanhalle rahjukselle, kuivan kuopan kaivajalle.

Hän oikaisi leinin vaivaamat jalkansa ja kopeloi housunsa takataskusta tupakkalaatikon. Vetääpä edes henkisavut, kun ei tässä ole enää muutakaan elämännautintoa. Mutta laatikko oli tyhjä. Mustanenäinen imukeholkki irvisteli orpona vastaan. Niin vainen, jo aamuvarhaisella hän oli viimeisen tumppinsa nauttinut. Kaiken lisäksi tupakkakin oli siis lopussa, eikä rahaa killingin pyöreää, millä uutta ostaisi.

Tämän lopullisen surkeuden todetessaan Taavetti tunsi, miten kuuma mahasylki kihahti suuhun, ja sen avaamaa tietä lipittelivät esiin jälleen kaikki mielensynkeydet perä perään: vedetön kaivo, perunaton kuoppa, lapseton akka ja tyhjä tupakkalaatikko. Selvä umpiperä, sylen vahvuinen pohjakallio kaikkialla, minne katsoikin. Jos on loppu, niin olkoon loppu, koko vaivaisen elämän loppu!

Hän ajatteli viimeiset sanat puoliääneen, hätkähti niitä, muutoinkin oli tuntunut, niinkuin joku olisi olkapäästä nykäissyt. Hän palautui uudelleen hytkäyttävää ajatustaan kertailemaan.

Entä tämä, jos loppuisikin tässä kuopassa vaivaisen elämä? Kuka täällä kaipasi vanhaa kaivontekijää. Nykyään jo kaikilla, yksin muonamiehillä ja korven mökkiläisilläkin oli sohisevat raanat seinissä, rehellisestä vinttikaivosta tuskin kukaan olisi enää huolinut, vaikka toinen ilmaiseksi olisi sen pihamaalle rakentanut. Entä Anna-Maria? Mitäpä huvitusta hänellekään herahti leinin runtelemasta äijänkappurasta, jonka sisäkalut olivat kylmentyneet, kylkikappaleetkin jo puoliksi jäässä.

Niin loppukoonkin tähän kuivaperäiseen kuoppaan vanhan maamyyrän elämä. Miksi en sitä tekisi? Ilkkukoot vielä tämän jälkeen, ettei Taavetti osaa omaa kuoppaansa kaivaa! Kolmekymmentä kyynärää maaseinää ja sylen vahvuinen pohjakallio permantona? Tällainen juuri se pitääkin olla vanhan maamyyrän kuolinkuoppa, ...tti soikoon!

Mutta miksi pitää poismenevän miehen riehua ja sadatella lähtiessään, ihankohan minä ääneen kirosinkin taas? Tämä ei kelpaa ollenkaan vanhalle miehelle, uhitellen koota viimeisen kerran kamppeitaan. Hengenlähtö on juhlaisa tapaus. Kerran elämässä se vain sattuu, paremmillekin herroille, sattuu kerran ennemmin tai myöhemmin, kukaan ei ole vielä ohittanut.

Taavetti rauhoittuu täydelleen ryhtyessään miettimään, millä tavoin tuo elämän totinen välttämättömyys nyt hänen kohdallaan parhaiten ja vaivattomammin kävisi laatuun, ettei henkiriepu ritkuisi pitkiä aikoja kynnyspuun vaiheella. Mitähän, jos dynamiittipanoksella täräyttäisi? Niin kivimiehet joskus tekevät ja sanomalehdissäkin jälkeenpäin mainitaan tästä heidän äkkilähdöstään. Mutta siinäkin oli paha puntti ja mutka. Ennenkuin dynamiidilla saadaan täräystä aikaan, niin tarvitaan dynamiittia. Mitenkä täräyttää tällainen mies, jolla ei ole perän takana varaa edes sen vertaa, että viiden leivän taikinan saisi pytyn seinää pitkin nousemaan.

Entä jos nitistäytyisi hirttämällä? Se oli vanha ja varma keino, eikä tulisi tyyriiksi. Kuolemanrangaistuksen käytäntöönottamista rakentelevat isot herrat kuuluivat muutenkin suosittelevan sitä kaikkein helpoimpana hengenottotapana.

Taavetti raaputteli mietteliäänä kaulaansa harmahtavan leukaparran alta.

Tiedä häntä. Tuskinpa kukaan tohtoreista ja kirjanoppineista mahtoi mennä omavelkaiseen takaukseen tässä asiassa, joten siinä loppujen lopuksi ei tainnut olla muu helppoa kuin se narunpätkä, jonka avulla tehtävä toimitettiin. Eikä täällä ollut edes narua, paitsi multaämpärin kelaköysi, joka tarvittiin...

Mihin köyttä enää tämän tapahtuman jälkeen tarvittiin? Taavetin ajatus seisahtui pitkäksi aikaa mustan seinän eteen, sitten hiljalleen kääntyi ylöspäin, näki kappaleen taivasta ja liikkui jälleen.

Totisesti kelaköyttä ei tarvittaisi tämän päivän jälkeen! Ei suinkaan Anna-Maria olisi niin hassu, että yksinään rupeaisi häntä ylös kiskomaan? Mitä järkeä siinä olisi. Eikä siitä hänen voimillaan mitään tulisikaan, ei yhtään mitään. Mitä järkeä siinä ollenkaan olisi, turhanpäiten ryhtyä kiskomaan?

Sillä hetkellä asia Taavetille kirkastui, niinkuin kaikki seinät olisi kiskaistu pois ja aurinko täydellä terällään helahtanut paistamaan.

Vai ylös kiskomaan! Ei kiskota eikä viskota! Ei hirtetä eikä täräytetä! Lankut vain tempaistaan kuopan seinistä ja mullat vyöräytetään niskaan! Näin yksin häpein kuolee ja kuopataan, vanha maamyyrä omaan kuoppaansa kuin merirosvo uppoavaan laivaansa!

Oikein Taavetti helpoituksesta henkäisi, päästyään asiassaan näin kirkkaaseen päätökseen. Itse toimeenpanolla ei ollut enää mitään kiirettä. Parempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä. Kuinkahan kauan esimerkiksi ihminen mahtoi elää mullan alla? Ehkä minuutin, ehkäpä kaksi. Se on varmaan pitkänpuoleinen minuutti, mutta kestänee miehinen mies minuutin, kaksikin, jos vartavasten asiakseen ottaa. Voisi tuon järjestellä ehkä niinkin, että raskas puupölli putoaisi ylhäältä suoraan päähän. Ei mies viitsi vasikan tavalla! Yhtä aikaa kuoli ja kuopattiin, vanha kaivontekijä!

Kuopattiinko? Kuka tämän meni vannomaan kyläläisten enempää kuin Anna-Mariankaan puolesta, joka muutoinkin aina tekee niinkuin haluaa ja varmaan mielellään tekisi kaivontekijälleen tämän viimeisen palveluksen. Rääpimistä se olisi, pahaa riesaamista. Oikein ilkeytti, kun rupesi ajattelemaan, eikä ollut edes tupakantumppia vastapainoksi. Jo piti ihmisen olla viheliäisen köyhä omissa hautajaisissaan!

Taavetin mieli painui apeaksi jälleen ja ajatukset pyrkivät poistumaan koko pääasiasta. Mutta hän ei päästänyt niitä enää hajautumaan. Hän mietti kotvan aikaa totisena pinnistellen ja pääsi siitä taas selville vesille. Hän päätti kirjoittaa testamentin ja ilmaista siinä vakavasti viimeisen tahtonsa. Tottapahan tuon verran noudattaisi vanhan vainajansa pyyntöä Anna-Mariakin, kun mitään muuta ei enää pyytäisikään, ei edes arkkulautoja eikä muitakaan hautajaiskustannuksia. Joo, se oli tehtävä viivyttelemättä: testamentti tupakkalaatikon yhteen tai vaikka kahteenkin kansipuoliskoon.

Hän ryhtyi toimeen heti, irroitti tupakkalaatikon kannet, kaivoi Kiviensä rintataskusta lyhyen kynänpätkän ja alkoi jukertaa.

Se on ny loppu annamariia että sen Tierät. Ei tähän kuoppaan nestettä Noru ja kun ei Noru, niin ei Noru ittestäsi tuon asian parhaiten Tierät.

Hän kostutteli välillä kosmoskynän pätkää suussaan. Kirjoitus tuli sinistä ja karkeaa. Hänen täytyi vaihtaa jo toinen kansi, koska pääasia oli vielä riipustamatta.

 Täytä Mun kuoppani ääriään myören, tämä on Mun viimeinen tahtoni eikä
 Mulla muuta juuri olekaan ettäs sen tierät, äläkä turhista poraa
 ittesi eikä ihmistenkään takia ja hyvästi ny sitten vain toivoo

                                                  Taavetti

Kun hän näin lopultakin pääsi päätökseen, niin tupakkalaatikon kannet olivat molemmin puolin täynnä, kynänpätkä lopussa ja huulet sinisenä kosmoksesta. Hän tarkasteli jämerää työtään etäämpääkin katsoen, päätään kallistellen. Oikeastaan se oli liian pitkästi, loppupuoleltaan liian koreastikin sanottu. Mutta mikä tehty oli, niin tehtynä pysyi ja ehkäpä Anna-Maria paremmin ottaisi huomioon, kun oli yhä vieläkin niin korean perään.

Hän asetteli riipustamansa pahvinpalaset multaämpärin pohjalle ja kiskoi sen ylös. Työn vakavasti suoritettuaan hän kiinnitteli vetonarun pään tavalliseen tapaan solmuun tukiarkun kehyspuuhun ja istahti mietiskelemään, miten nopeimmalla tavalla sortaisi seinät alas. Siinä saattoi vielä hyvinkin olla muutaman tunnin työ, jos pahoin rupesi rikeeraamaan. Mutta kyllä tämä hökötys nyt kuitenkin sortui ennen auringonlaskua, se oli jo päätökseen ajettu asia.

Mitä?... Mitä! Voi yhden kerran! Hänen housuntakamuksensa olivat läpimärkinä! Kylmää vettä norui virtailemalla pohjakallion ja maan rajasta.

Hän pyörähti jaloilleen vikkelämmin kuin leinin runtelemat jäsenet kohtuudella olisivat myöntäneet, kahmaisi rautakangen kuopan pohjalta ja kalkutteli vesisuonen kohdalta irti pari kiven mukulaa. Vesi alkoi pulputella avoimesta kangen reiästä virtoinaan. Hän maistoi sitä kourakupillaan. Se oli kylmää ja kirkasta, sitä tuli ja tuli, pulputteli kuin härän kurkusta. Tuollaista räyhäämistä ei Taavetti vuosikymmeniin ollut nähnyt isoisempienkaan kaivoissa. Hän keräili kiireen vilkkaa työkapineensa kelaköyden silmukkaan ja alkoi kömpiä ylös.

Näin sen taas piti käydä. Jos ihmisellä on kirotun huono onni, niin mistään ei tule mitään, ei hengenlähdöstäkään. Tulipa kuitenkin vettä omaan kaivoon. Kun vain Anna-Maria ei ehtisi kahvia tuomaan ja testamentteja availemaan. Mitä hänen pitääkin kantaa tänne joka päivä sitä sikurivettään, vaikka oman kaivon pohja pulputtaa noin kirkasta pohjavettä!

Kiire oli, mutta kuitenkin hän pujotteli ylöspäin varovasti tunnustellen. Niljaisiin porraspuihin ei ollut juuri liikoja luottamista ja huonojen kapineiden kanssa ihminen oli aina henkensä kaupoilla. Vanha kaivontekijä oli pitkän elämänsä varrella pannut tämän merkille jo monta kertaa.