[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faccYxGxVlNo3QlFhJ9fXdT5yEHpBk4edoXrph0Zyrss":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2922,"Tuli ja leimaus","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2922-karhumaki-urho-tuli-ja-leimaus","2922__Karhumäki_Urho__Tuli_ja_leimaus","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1935,null,36381,240283,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää parikymmentä kertomusta suomalaisesta kansanelämästä, ihmiskohtaloista ja arjen sattumuksista. Tarinoissa liikutaan niin talvisilla jäillä merkkipäiväänsä viettävän voimamiehen seurassa kuin hengellisten ja romanttisten kohtaamisten äärellä.","Urho Karhumäen 'Tuli ja leimaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2922.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULI JA LEIMAUS\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nI.\n\n1. Iso-Aatin juhlapäivä\n2. Kuuden markan porsaanpaisti\n3. Sun-Maid — pieni rusinatyttö\n4. Puoli kipollista mahlaa\n5. Vanhan kanan uni\n6. Tuli ja leimaus\n7. Viimeinen kanto\n\nII.\n\n 8. Helluntaiyön heräämys\n 9. Kadonnut postimerkkilähetys\n10. Nuori munkki\n11. Paratiisilintu\n12. Pehtoori palaa kyydistä\n13. Pieni korjaus\n14. Suudelma\n\nIII.\n\n15. Hevosella harjoituksiin\n16. Pistokoe\n17. Toiseksi paras koira\n18. Tuomion tutkaimilla\n19. Varastovitamiinia\n20. Äkkilähtö\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nISO-AATIN JUHLAPÄIVÄ\n\n\nRaisu hevonen pyyhälsi järven jäätä täyttä laukkaa. Mies seisoi reessä\nja lauloi. Sävelkorkeuden tapaamisen laita oli niin ja näin, mutta ääni\noli kova ja sanat selvät sekä kansanomaiset: Voi minua poikaraukkaa.\nPaikkakuntalaisen näkökulmasta katsoen ei laulun sisältö soveltunut\nlaulajan ulkoisolemukseen. Kysymyksessä oli Iso-Aati, hurjapäinen\ntappelija, yli satakiloinen miehen roikale.\n\nAati vietti 50-vuotisjuhliaan keväisenä Marianpäivänä. Tarkoitusta\nvarten hän oli hankkinut kahden litran kanisterin vironviljaa,\nkourallisen sikaareja ja pussillisen sekahedelmiä. Tämä ei suinkaan\nollut paljon, eipä liian vähäkään ottaen huomioon, että Aati vietti\nmerkkipäiviään ypöyksinään: Ikäänkuin taivaan lintu... ei yhtään\nystävää —, kuten laulussa aivan sattuvasti sanottiin.\n\nEi ollut väliäkään! Aati ohjasti höyryävää hevostaan suoraan metsäistä\nkalliorantaa kohti. Keväinen jää oli kannattavaa, saattoi oikaista\nmistä ja minne vain. Hän kertaili laulun säkeitä, huojahteli,\nkiljahteli tuttuun tahtiin. Hevonen, entinen kilpajuoksija, oli\nvoimakkaan talviruokinnan jälkeen hyvässä kunnossa ja kiihtyi keveällä\nraiteella itsestäänkin hurjaan menoon.\n\nHe joutuivat selän ylitse asumattomalle kalliorannalle. Tämä ei ollut\nmikään erikoinen määränpää. No miksikä ei, jos siksi otti. Aati\nnaurahti hypähtäessään jäälle, sivusi heinätukon reestään, taivutteli\nsen sukaharjaksi ja pyyhiskeli huolellisesti vaahtoutuneen hevosensa\npäästä jalkoihin. Se vavahteli vielä, mutta tottui pian tuttuun\nkäsittelyyn, ojenteli jalkojaan ja kaulavarttaan; alahuuli lerpahteli\nmielihyvästä. Pyyhiskelyistä selviydyttyään sovitteli Aati karvaloimen\nhevosen selkään ja nakkasi sylyyksen heiniä eteen. Vällyt hän varasi\nitselleen asettautuessaan makuulle rantapälvelle kallion alla. Siinä\nolikin sopiva tuulilta suojaisa paikka, aurinko lämmitti, metsä humisi\nylhäällä puiden latvoissa. Hän sytytti sikaarin, hevonen pureskeli jo\nheiniään.\n\nTänään oli myös äitivainajan nimipäivä, siis kaksin-, kolminkertainen\njuhlapäivä. Olipa somaa, miten ne kaikki niin kasautuivat päällekkäin.\nAati pöläytti ensimmäiset savut ja mietiskeli. Oikeastaan ei tässä\nmitään ihmettä ollut, niinkuin ei missään, jos tarkemmin järkeili.\nYhden kerranko piikaisen ihmisen nimi on Maria. Juhannuksen ja\nMarianpäivän välinen aika taas on aina yhdeksän kuukautta, tai\nkolme kuukautta riippuen siitä, miten päin milloinkin lähdettiin,\njokatapauksessa se on juuri sama aika, mikä lasketaan kuluvaksi\njokaisen naiseläväisen, myös heiveröisen piikapoloisen kuorman\nkuljetukseen elämän vastahakoisella tukkitiellä. Ja kerran täällä\nihminen täyttää 50 vuotta, huonompikin mies, jos tarpeeksi jaksaa\nsisutella. Mutta kerran vain, ole miten jalo sankari tahansa!\n\nHän kaivoi vyönsä alta peltikanisterin, joka viime yön kuluessa\noli keventynyt ja hölkähteli kuuluvasti, saman tien hän vetäisi\nsekahedelmäpaketin pomppatakkinsa ulkotaskusta. Arkioloissa ei Aatilla\nollut erikoisempaa himoa väkeviin, vielä vähemmin tällaisiin lasten\nja akkaväen imelämakeisiin, mutta kun nyt kerran oli kolminkertainen\nperhejuhla, ennen kokematon, vasta tulematon, niin pitihän sitä\njollakin tavoin kunnioittaa. Samasta syystä hän oli ostanut\nhevoselleenkin kolme leipää ja viisi kappaa kauroja. Leivät oli jo\nsyöty, kaurat vielä pääpussissa. Hän olisi heti paikalla saattanut\nnostaa kaurapussin päähän. No kerkiää tuon vielä. Kelpaa hevosen syödä\nhyviä heiniäkin.\n\nHän katseli silmät rakosellaan, miten hevonen nirsuilematta haukkasi\nhilpeitä valkoapilan kukkalatvoja. Tuollaisia hän aina osti,\nhyvätekoisia, apilansekaisia, maksoi vaikka messinkiä. Hevonen oli\nmiehen apu ja ystävä. Synti olisi syöttää sillä mitä tahansa roskaa.\nMutta noin kirkkaita kissankäpäliä ja kesäheinän kukkia olisi mieskin\npureskellut, yhtä mieluisasti kuin näitä merentakaisia sekahedelmiä,\njoissa tuntui olevan poroa ja santaa, hitto ties mitä moskaa. Hän\nruiskautti suustaan kauas hangelle luusydämet ja muut karikkeet,\npuhalsi kuin pyssyn piipusta.\n\nMutta sikaari, tämä se oli poikaa! Siinä ei ollut luita eikä santaa,\ntuollainen kaunis turkkivyö vain pullevanpuoleisen vatsan päällä. Hän\nimi vahvoja savuja ja puhalteli ylöspäin eteneviä hallavia renkaita.\nAjatukset, monenmoiset mietteet pujahtelivat niiden lävitse.\n\nMitähän tuumiskeli piskuinen piikaparka Alitalon pakarissa\nviisikymmentä vuotta sitten? Mahdettiinko kätilön apua edes toimittaa?\nVielä ja mitä, siihen aikaan paremmillekaan synnyttäjille. Pehtoorin\nvelvollisuus se olisi ollut, pyhäinen velvollisuus, mutta mitäpä\nvälitti tämä komeahenkinen vaari yhdestä piikaisesta yhdeksän kuukauden\njälkeen. Semmoinen mies, joka ei tunne, eikä tunnusta edes omaa\npoikaansa kymmenen vuoden jälkeen! Olisit nyt tässä, noissa kourissani,\nvoi yhden kerran! Kysyisinpä, tunnetko vieläkään, tunnetko poikaasi,\nisävaari!\n\nAati nousi istumaan vällyilleen ja puristeli vahvoja rystysiään.\nMutta pian hän muisti, että komeahenkinen isävaari jo kolmekymmentä\nvuotta oli maannut kuoppasilmäisenä kirkkomaassa multapenkin alla.\nJa äitikin yli neljäkymmentä, se Alitalon pikkarainen piikapahainen.\nPyykkilaiturilta järveen oli lipsahtanut, sinne jäi ja jäätyi, koska\nei löytynyt sitä ihmistä, joka airon tai teljolaudan olisi perässä\nnakannut. Kun ei löytynyt, niin ei löytynyt, jos näitä kaikkia\nrupesi muistelemaan, tuli heikkopäiseksi, akkamaiseksi aivan. Aati\nryyppäsi hyvän kulauksen, karkoitti hempeileviä ajatuksiaan ja karkasi\nluontoaan. Se ei ollut tällä hetkellä niinkään helppoa, lähtivät tosin,\nkun lähetti, mutta keveästi palasivat jälleen takaisin. Jos tuntemansa\nrehellisesti itselleen tunnusti, niin äitiä oli ikävä, aikuisen miehen.\n\nHän kierähti selälleen vällyillään ja siirotteli silmillään suoraan\naurinkoon päin. Valo liekehti somasti silmäluomien alla, sisiliskot ja\nhäntäniekat sammakot soutelivat siellä kuin voisulassa. Niiden joukossa\nkierteli jo huulilta pullahtanut savukierukkakin kuin kuuden metrin\nmittainen jättiläiskäärme, jonka Aati oli kerran kaupungin sirkuksessa\nnähnyt. Voi yhden kerran sitäkin markkinamatkaa ja monia muita. Kerran\npaluumatkalla poikettiin ruotsalaisten kuulijaisiin, kuokkuriksi vain.\nSilloin sai loimeensa ukko kuin ukko, lystien lopuksi vielä tämäkin\nukko avorailoa pintaan niin pitkälle kuin mahanahkaa riitti.\n\nMillähän tavalla siitä osauduttiin tohtorin asuinpaikoille\naamupuolella? Virkamies makaa, makuun aika lienee vielä ollutkin,\nherroissa liiatenkin. Onko hengenhätä, kun yöllä tänne ajetaan?\nHengenhätä! Mitä joutavia! Meinaan vain, että jos tohtorin passaisi\npistää tässä aamutuimaan muutamia tikkejä, koska ei muitakaan\nhantvärkkärejä näy lähitienoilla. Herra ei tahdo ymmärtää, tai eikö\nusko. Autetaan häntä vähän. Vedetään ryysyjä syrjään vähin äänin ja\nnäytetään. On täällä repeämää hyvänkin säikeen varalta, niin että\npassaa käydä töihin vain, koska kuuluu olevan ammattimies sen asian\npäälle.\n\nJo oivaltaa ruotsalaisten tohtori, kalpenee hiukan ja ryyppää vettä.\nYhtä ja toista lienee tohtori nähnyt, mutta varmaankaan ei ennen juuri\ntämän tapaista. Hyvin se kävi laatuun, mikäpä siinä. Tohtori pistelee\ntikkejään ja potilas vetelee hänen tarjoamaansa sikaaria. Ei mikään\nmuu harmita, paitsi se ainainen säikeen katkaiseminen. Olisi pistänyt\nrohkeasti, kun kerran solmun sai pitämään, nopeammin sillä tavoin\nolisi päässyt loppuun. Mutta mikäpä herrain konstit tietää. Meneppä\nneuvomaan, niin jättää kesken koko urakan. Heveli herra tämä kuitenkin\noli, kun sikaarinkin antoi.\n\nAati ryyppää jälleen tuikun, kallistaa syvälle kanisteria, koska muuten\nei tarpeeksi heru. Se on lopun merkkiä, olkoon vain. Hän kallistuu\njälleen vällyilleen. Silmä sirisee viivana ja taivaallinen tulikerä\njuoksuttaa esiin viliseviä virtojaan vuosien ja kymmenien vuosien\nvarrelta. Joudutaan jo lopulta joukkometeleihin ja kapinanaikoihin,\nhei, hulinata! No, aika aikaa kutakin, niinkuin sitäkin. Mutta ei\nAati kauan aikaa viitsi sitä menoa katsella, ei alkua eikä loppua,\neikä keskipaikkaakaan. Se on tuo ihminen koko villitty luontokappale,\nmilloin siksi rupeaa. Valmis susi kerta kaikkiaan, ei muuta puutu, kuin\nettä heittäytyisi neljällä jalalla kävelemään ja kasvattaisi alas päin\nriippuvan hännän.\n\nHän työntelee ikäviä viikkoja menemään ja selviääkin siitä vihdoin\nvaloisampiin päiviin. Mutta niitä ei pitkälle riitä. Sellaista\non ihmispoloisen elämänjuoksu, Iso-Aatin liiatenkin. Valoisampia\npälvipäitä on hänen melskeisen elämänjuoksunsa varrella turhan vähän.\nMilloin päivä hiukankin on pilkahtanut, niin eikös heti kohta jokin\nmusta jynkäle ole eteen painumassa varhaisimmista penikkavuosista\nalkaen.\n\nHevonen pureskelee kaurojaan, jotka hän äsken avopussina oli nostanut\nhangelle. Aati ei ole halunnut asettaa pussin viilekkeitä hevosen\nkorvan taakse turhan vuoksi painamaan, sen vuoksi pärskeet mustana\nkaarena tippuilevat hangelle. Tippukoot! Vapaus eläköön, niin hevosen\nkuin miehen ja kaurojenkin! Aati antaa vapaasti huhkia nyt jälleen\nniiden inisevien ajatushyttystenkin, joita koko juhlapäivänsä on\nulommaksi räpsinyt. Hyppikööt, iniskööt! Vapaus eläköön, hyttysilläkin!\n\nHänet, äiditön isätön poika on tuomittu lapsenruokkoa maksamaan\nentiselle emännöitsijälleen Haaviston Santralle. Aati ei tunne itseään\nvikapääksi eikä näe tähän tuomion langetukseen mitään muutakaan\njärjellistä syytä. Tosin hän on asunut tämän hurnakan kanssa samassa\ntöllissä puolisen vuotta, mutta oliko tuo sellainen rikkomus, jonka\nperusteella muuten viaton mies voidaan tuomita kymmenien tuhansien\nruokkomaksuihin, pakkotyölaitoksiin, jos mihin helvettiin. Onko\nihminen joku unissakävijä, sokea rotta, joka ei tiedä, milloin\nmistäkin syöttipalasta haukkaa? Niinkuin niitä ei olisi kiertänyt\nsenkin pyydyksen ympärillä viisin kuusin, niitäkin, jotka roikkasivat,\nluihuja, jotka luikkivat. Mutta syylliseksi tuomitaan se, joka\nhoivailee yksin kaikkien puolesta. Tällaistako on maailmassa laki ja\noikeus?\n\nAati ryyppää ja muistelee jo ennen kymmeniin kertoihin vatvottuja\nkäräjöinnin yksityiskohtia. Tuomari istuu, viskaali seisoo, siinä vielä\ntodistajat, palturinpuhujat, ja lautamiehet, laiskat pässit. Jokainen\nseivästää tappisilmin kuin suurta rosvoa tahi varasta. Todistajaämmäin\nääni kinisee: On tämä Santran kanssa pitänyt seuraa. Yksi ämmä on\nnähnyt yhtä, toinen toista niljaskaisilla sammakon silmillään. Sitten\nviskaali taas: Jo se seikka, että tällainen mies asuu samassa torpassa\nnaisen kanssa puoli vuotta, on minun mielestäni kylliksi todistava\nasianhaara. Tällainen mies... minun mielestäni... Voi, yhden kerran\nminunkin mielestäni!\n\nAati nousee, puraisee uuden sikaarin päästä lähes tuuman verran,\nsiristelee silmiään ja koettaa tyynnyttää kuohahtelevaa mieltään\nonnistumatta siinä. Auringon virta on mustaa kuin terva. Siinä\nräpistelee rumasilmäisiä rupisammakon poikia.\n\nEi päästetä miestä itseänsä puhdistusvalalle. Nauretaan, kun esittääkin\nmokomaa: äpäräpoika, tappelija, linnan mies. Hän hypähtää jaloilleen ja\nmoniaita kertoja tasakäpälää vällyiltään hankeen ja takaisin vällyille.\nSe rauhoittaa jonkin verran, mutta lopullisesti vasta se vanha tuttu\nlaulu, jonka sanat Aati osaa ulkoa. Voi minua poikaraukkaa... Ikäänkuin\ntaivaanlintu... Juuri niin, liian varhainen muuttolintu hankien\nkeskellä.\n\nHän polttelee viimeistä sikaariaan ja pohtii rauhallisesti yhä samaa\nasiaa. Mitähän pahaa minä olen tehnyt taivasta vastaan, että minut\nväkipakolla tahdotaan sulkea pakkotyölaitokseen? Mitä vääryyttä tuo\nPokukaan, että pannaan jättämään vilpoisat kesäiset laitumensa ja\nvetämään talonjussin raskasta lapiorullaäestä laiskan ruunajuntikan\nkanssa pitkät helteiset päivät. Olisikohan tämä seuraus isäin pahoista\nteoista, Alitalon pehtoorin, sen hirvaksen? Siitä hyvästäkö, että\näiti yksinään on saanut kantaa kaikki kivut ja häpeät, pojan täytyy\npakkotyölaitoksessa ruumiin kärsimyksellä maksaa toisten nauttimat\nhuvituksen hedelmät? Tämäkö on taivaallinen laki ja oikeus?\n\nAati kyselee ääneen näitä, mutta kukaan ei vastaa, tuuli vain humisee\nylhäällä puiden latvoissa. Se on laki. Se on oikeus ja kohtuus. Onko\nIso-Aati jo täydessä hutikassa, hassuksi tulossa lopullisesti, kerta\nkaikkiaan.\n\nHän sytyttää uudelleen sikaarinsa, joka on päässyt sammumaan ja\nkoettaa oikein järkevästi päivää vasten tarkastella, onko hän vikapää\npakkotyöhön Lehtolan Santran lapsen ruokon takia. Ei sen asian vuoksi,\nsiitä Aati on valmis kallistamaan päänsä pölkylle. Mutta jospa muista\nrötöksistä on tehty merkintöjä elämän teepettiin? Mitä muuta tuota\nsaattaisi näinkin sävyisällä souvarilla olla?\n\nEtteikö olisi? Niitä hyppii ja juoksee savurenkaitten lävitse,\nylitsekin jo. Etsimälläkään hän ei löydä sitä katkismuksen käskyä, jota\nsyntisen elämänsä taipaleella ei olisi ehtinyt rikkomaan. Kuudennen\nkäskyn palstallakin on rumia läikkäpäitä, vaikkakaan ei Santran\nkanssa. Kuinka olisi, koska hän ei ole sopeutunut siinä mielessä tähän\nnarttuun. Näin on asia, totta on, vaikka henki vietäisiin. Mutta mikä\npaholainen pani pesiytymään talven ajaksi samoihin pirtin lämpimiin?\nMikäpä muu kuin kova onni, joka kirottua ihmistä kiertää.\n\nYhä Aati miettii ja etsii edes pientä vastapainoa syntisen elämänsä\nedesottamuksille, niin turhaa työtä kuin se näyttää olevankin. Hän\nlaskee hiljalleen vuosi vuodelta silmäripsiensä lävitse siivilöiden\nelämän sameaa velliä, mutta mitään näkyvää ei jää maksupuolelle.\n\nÄläpä huoli! Jotakin jää. Se on pieni linnunpoikanen, rääpiskä, jonka\nAati pelastaa kärrynpyörän alta suureen kouraansa, puhelee sille,\npuhaltelee sen lämpimäksi ja virkeäksi. Sillä ei tosin montakaan\nveroäyriä makseta, olihan merkkinä kuitenkin. Hän siivilöitsee\nedelleen. Puoli kuutiota halkoja Helinin muorille. Tämäkin hyväteko\nsulaa vähiin, jälelle ei jää kuin tuomapalkkio, tuskin sitäkään, sillä\nasiasta ei tullut puhuttua Lehtisen Martille, halkojen omistajalle\nhalkaistua sanaa.\n\nMitä nyt? Pikkuinen tyttö iltapimeällä tuiskuisella metsätiellä\nrääpistymässä. Aati siristää silmänsä hyvin pienelleen ja katsoo\nkauan joutavaa näkyä. Nyt tyttö istuu tukkikuorman tyvellä keveänä\nkuin valkoinen perhonen kellokukkasen tertussa. Hän katselee henkeään\npidättäen. Se ei häviä, vaan istuu, kirkastuu yhä. Hän näkee jo tytön\nkasvotkin, tukan, mesiheleät silmät. Outo väristys lyö yksinäisen\nmiehen lävitse. Siinä nyt vihdoin on ilmielävänä se tyttö, jota Aati\non vuosikymmeniä etsinyt, milloinkaan löytämättä. Hän on Alitalon\npikkuinen piika Maria, joka upposi pyykkiavantoon, koska oli niin\nväsynyt eikä kukaan heittänyt kannatuspuuksi edes airoa tai laudanpalaa.\n\nHarhanäky se vain oli. Tämä selvenee Aatille piankin. Mutta vaikka\nselveneekin, ei katoa hänen silmistänsä enää ne tytön kasvot, jonka\nnimipäiviä tässä on määrä viettää. Katsoopa hän minne tahansa: hevosen\nsilmiin, katajapensaaseen, päin aurinkoon, joka paikassa somat\nmesiheleät silmät hänen vastaansa pälyää.\n\nNyt tyttö tanssii jo jäällä. Ei mitään harhanäkyjä, selvä kuin päivä ja\npäivällä vielä nähtykin. Aati nousee seisomaan silmää väräyttämättä.\nTyttö etenee Kiihtelyksen salmeen päin, vilauttaa kädellään kerran\npari, sinne niemen taakse katoaa.\n\nKukaan ei ole maksanut vielä Alitalon pienelle piialle lapsenruokkoa\neikä kipurahoja, ei edes airoa ole alle heitetty, että veden päällä\npysyisi. Aati maksaa, maksaa tottavie kymmenen kertaa mieluummin kuin\nventovieraalle Lehtolan Santralle, toisten puolesta. Hän kävelee\nhevosensa ympäri ja todistelee sille moneen kertaan, ettei hän ole\npäissään, tiedustelee neuvoakin ainoalta ystävältään: Eikö näin ole\ntehtävä, eikö se heidän molempien tulevaisuuden kannalta katsoen ole\nselvä ja reilu peli, satakertaisesti parempaa kuin pakkotyö. Hevonen\nnyökäyttelee päätään ja Aati katsoo sen myöntymisen merkiksi.\n\nKuitenkin hän istahtaa vielä vällyilleen, kallistaa kanisteria, jossa\non tilkkanen pohjalla. Kiilapäinen pieni pilvi ajautuu aurinkoa\nkohden kuperalla taivaan selällä. Aati jää tuijottaen seurailemaan,\nosautuuko tuo maaliin, vai ajautuuko ohitse. Odotellessaan hän ehtii\najatella muutakin, hyvinkin jännittävää ja arvuutella somasti. Pieni\npilvi lähenee. Kohti ajaa. Ei aja. Ajaapas! Ajoi kiertämättä, terävä\nkiilakärki suoraan auringon kiekkoon.\n\nAati hypähtää ja hihkaisee. Ellei hevonen olisi niin tottunut häneen,\nniin varmaan ryöpsähtäisi karkuun. Ei liikahda, katselee ja ihmettelee\nvain, tai ehkä silläkään ei ole halua lopuksi iäkseen Lehtolan Santran\nhyväksi lapiorullaäkeen eteen.\n\nAati juoksee rannalle ja kiskoo irti suuria kiviä, viisikymmenkiloisia,\nsatakiloisia. Reen pohjalaudat rusahtelevat; Niitä lienee kuormassa\njo liikaakin, mutta onpa nyt hyvä keli ja ylämaita ei taipaleella\nalkuunkaan. Hän köyttelee taitavasti kuormansa, eihän tukkimiehellä ole\nköysistä puutetta, parin sylen mittainen pätkä jää vapaaksi vastaisia\ntarpeita varten.\n\nNyt hän on jo hevosensa pääpuolessa, korjailee valjaita, haroo\nsormillaan hevosen harjaa ja puhelee sille kuin veljelleen:\nVai pakkotöihin ne meitä! Ei sitten merkkiäkään, orjan merkkiä\npoikamiehiin! Mun ainoa veljeni elämässä ja kuolemassa! Me lähdemme\netsimään uusia palstatiloja! Eläköön vapaus!\n\nHän sitoo irtoimena olevalla köydenpätkällä jalkansa rekeen ja ohjastaa\npäättävästi puoliavointa Kiihtelyksen salmea kohti. Hevonen laukkaa ja\nmies laulaa, koko matkan sitä ainoaa laulua, jonka sanat hän osaa.\n\nSalmelan vaari tarkastelee haukirysälleen paikkaa, kuuntelee kotvan\naikaa poika raukkaa, tuntee helposti miehen. Iso-Aati! kukaan muu koko\nseutukunnalla ei hoilaa noin jumalattomalla äänellä.\n\nPian lakkaa, vaikka ei vaari tiedä vaikenemisen todellista syytä, koska\nhänellä on puuhaa rysäavantonsa sytemisessä.\n\nMutta seuraavana päivänä Iso-Aatista puhutaan monessa talossa, radiossa\nja kymmenissä sanomalehdissäkin mainitaan, koska tapaus oli erikoinen.\nHautaustoimitukset sen sijaan ovat hiljaiset, sielukellot vaiteliaat,\npuheet lyhyet ja surunvoittoiset. Kukaan ei ole pystyttäny Iso-Aatin\nhaudalle patsasta, kahta puupalikkaa ei ole lyöty ristiin.\n\nIsätön ja äiditön poika eikä yhtään ystävää.\n\n\n\n\nKUUDEN MARKAN PORSAANPAISTI\n\n\nVanhahko lasisilmäinen herra kuudennessa kerroksessa oli antanut\nhänelle viisi markan rahaa, sanallakaan soimaamatta. Tällaista ihmistä\nei Risto luullut maailmassa enää olevankaan, Helsingin kaupungissa ei\nkuitenkaan.\n\nHän ei ajanut hissillä, koska siinä liikkui herrasväkeä, kaidepuuta\nalaspäin aina jaksoi liukua, nälkäisenäkin. Hän livahti ulko-ovesta,\nennenkuin hissi kerkisi pysähtyä. Nälkä riipaisi ilkeästi tyhjää\nvatsanpohjaa, mutta markat helähtivät iloisesti taskussa. Nytpä hän\nsöisikin kelpo aterian, koska kahteen päivään ei ollut maistanut kuin\nmarkan annoksen kauraryynipuuroa.\n\nHän käveli katukäytävää alaspäin. Tuttu kuppila oli kolmannen korttelin\nkellarikerroksessa. Asiakkaita istuskeli neljässä pöydässä ja tiskin\ntakana kökötteli se lihava hattaratukkainen, joka aina oli hyvääkin\nemäntää ollakseen. Eikös vain hänen pienissä porsaansilmissään ollut\nnytkin entinen vaaniva ilme: Ei kai sinulla ole tarpeeksi rahaa! Pulita\nlantit tiskille, ennen kuin viitsin pyytääkään mitään sisältä!\n\nRisto oli aikonut ottaa annoksen lihakeittoa ja vatkatun\npuolukkapuuron, mutta kun hän sivusi taulua silmillään ja laskeskeli\nhintoja, pysähtyi hänen katseensa pitkään sanaan, jonka perässä oli\nsuuri rasvainen piste: Porsaanpaisti 6:— ja sitten oli se rasvatäplä,\nniinkuin porsas itse olisi kielellänsä läträissyt.\n\nPorsaanpaisti! Miten ärsyttävä sana! Eikä se ollut edes oikein\nkirjoitettukaan. Ei suinkaan porsas tullut tänne kuuden markan\npaistiaan syömään, vaikka tämä olikin joksikin porsasmainen paikka. Ja\nmiksi porsaanpaistin piti maksaa juuri kuusi markkaa? Eikö viisi olisi\nyhtä hyvin riittänyt mokomasta ihraisesta palasta.\n\nEhkä se maksoi kuusi markkaa sen vuoksi, kun hänellä oli taskussaan\nvain viisi markkaa, köyhänapua. Miksi hän oli tullutkaan\ntähän saastaiseen kuppilaan ja miksi ei saanut silmiään irti\nrasvapilkkuisesta ärsyttävästä porsaanpaistista, joka kaiken lisäksi\noli liian kalliskin. Hattarapää naurahti ärsyttävästi. Kiusallakaan\nRisto ei tilannut vielä mitään, katseli vain rävähtämättömin silmin\nvasten naamaa, kääntyi sitten selin. Pidä porsaspaistisi! Hän olisi\nvoinut sanoa sen tällä hetkellä hattarapäälle vasten naamaa.\n\nOviseinän raha-automaatti kiinnitti hänen huomionsa. Hän oli joskus\nkokeillut siinä, voittanut markan, hävinnyt kaksi. Sekin pyydys oli\ntänään niin ärsyttävän näköinen. Kiiltävät markat makasivat korkeina\npinoina toinen toisensa päällä. Vain pinon alla pidätteli pieni\nrautatikku. Lipsauta pois ja vedä markat taskuusi! Eikö huoneesta\nlöytynyt sitä onnenpoikaa, joka näppäisi salvan ja tipahuttaisi ne alas?\n\nJospa yrittäisi taas kerran, pudottaisi sen markan, mitä\nporsaanpaistista puuttuu. Markat hehkuivat jo. Hän ei voinut eikä\ntahtonut enää vastustaa kiusausta, vaan päätti koettaa onneaan,\npudottaa ainakin sen puuttuvan markan ja syödä sitten porsaanpaistin,\nhattarapään kiusalla, vaikka ilman leipää. Hän kuvitteli jo, miten\nsanoisikin, kun palaisi uudelleen tiskin ääreen: Porr... saanpaisti!\nTuo, jossa on rasvainen täplä! Näettekö sitä noin pienillä silmillä!\n\nHän käveli kädet housuntaskuissa automaatin luo ja päätti pelata\njärkevästi, hätäilemättä. Kun kuudes markka tipahtaa, niin heti lähtee\npois. Ei hän ansaitsemaan ole tullut, mokomilla pyydyksillä. Hän tulee\nja menee, elehtii kaiken aikaa, niinkuin muina miehinään. Silloin\nsieltä markka tipahtaa, jos tipahtaa.\n\nHän otti taskustaan ensimmäisen markan, pudotti syöttöreiästä ja\nkopahutti rystysellään nappiin. Ripinää ja rapinaa, niinkuin joku\nvarpaisillaan pomppien olisi juossut sinne ja tänne. Se pysähtyi,\nlupsahti. Ja markkapino liikahti. Kuinka monta tulleneekaan! Jo tippui,\njo, jo... yksi... kaksi... Kaksi vain.\n\nSiinä se nyt oli porsaanpaisti ilman leipää. Mutta eihän rasvaista\nporsaanpaistia voinut syödä ilman leipää. Ja hattarapääkin luulisi\ntuolla, että hän oli yhden markan vaivainen. Eikä hän oikeastaan\nollut kerinnyt edes kunnolla näppäisemään. Jos rystynen olisi hiukan\nkovempaa sattunut nappiin, niin olisi tullut kolme, neljä, tiedä vaikka\nviisi... Jospa tulisikin viisi, pari kolme kertaa. Sitten kun menisi\ntiskin ääreen ja täräyttelisi: Porr... saanpaisti! Riisikryynipyyro!\nKahvi kahdenlaisen leivän kanssa! Kantakaa pöytään, jahka olen syönyt!\nJestas, miten hattarapäätä harmittaisi.\n\nMutta ei auttaisi mikään, täytyisi tuoda vain, kun etukäteen löisi\nmarkat pöytään.\n\nHän oli pudottanut jo rahan ja näppäsi nappiin oikein tukevasti.\nHätäistä ripinää ja rapinaa. Markka kuului hyppelevän kuin eksyksissä.\nEi osannut oikeasta reiästä, häipyi sinne ja tukehtui kokonaan. No, ei\nse aina satu. Nyt juuri hän vasta oli omillaan. Seuraavalla kerralla\nvarmasti putoaa kolme tahi neljä.\n\nHän syötti kolmannen kerran, hieman vavahtelevin sormin. Ei pudonnut,\nei yhtään, ihmeellinen paikka. Mutta ei kai hän voinut tähänkään\njättää, menettää näin ainoita markkojaan, joita ilmankin oli liian\nvähän. Hän syötti uudelleen, syötti, näppäsi, odotti... syötti,\nnäppäsi, odotti...\n\nVoi surkeuden kauhistus. Hänellä ei ollut enää markkaa, ei pelimarkkaa,\nei puuromarkkaa, ei pennin pyöreätä, vaikka taskunsa olisi viiteen\nkertaan nurin kääntänyt.\n\n— Koetappa, onko toisessakaan taskussasi mitään!\n\nSuuri punakka mies nauraa röhähti läheisessä pöydässä ja pisteli\nmaukasta porsaanpaistia rasvaa tirsuvin suupielin. Hattarapää tiskin\ntakana nauroi, tukka tärisi, lihavat rintapäät hyllyivät. Joku muukin\nnauroi, minne ikinä hän katsoikin, niin kaikkialla naurettiin ilkkuen,\nvasten naamaa. Hänen rahansa menivät kaikki, hänellä oli kaksipäiväinen\nnälkä ja hänelle naurettiin. Ellei hän olisi paennut, niin hän olisi\npurskahtanut itkuun. Hän syöksähti ulos, kompastui liukkaissa portaissa\nja löi polvensa kipeästi kiveen.\n\nHän selviytyi siitä jaloilleen kuitenkin, ennen kuin poliisi ehti\nkadun kulmasta ja ennenkuin ihmisiäkään kovin paljon kerkisi paikalle.\nJuoksujalkaa hän kiiruhti eteenpäin ilman päämäärää. Vasta useampien\nkortteleiden ympäri mutkiteltuaan hän rohkeni pysähtyä hengähtelemään.\nVäsytti ja oli hirmuinen nälkä. Tuntui kuin vatsa olisi ollut tyhjä\npeltitölkki, jonka pohjalla oli nupinauloja ja jota hiljalleen\nkierrettiin ylöspäin.\n\nHän pysähtyi ruokatavarakauppojen ikkunoiden alla. Niissä oli\nherkullisia kinkkuja, munia ja makkaroita. Erään leipäkaupan ikkunassa\noli meheviä pullakorppuja, joiden alla suksillaan saksitteli pieni\npoika, joka yksinomaan sanoi syöneensä näitä korppuja. Sen näköinenkin\nhän oli, aikamoinen pallukka.\n\nRisto muisteli aikaa vuosi taaksepäin. Silloin hänellä vielä oli\nkoti, äiti ja isä elossa. Juuri tuollainen vesseli hän itse silloin\noli. Isä vuoleskeli laskiaiseksi kelkan ja äiti keitti hernerokkaa.\nKokonainen porsaansorkka nostettiin jokaisen kuppiin. Mantelisokerilla\npäällystetty laskiaispulla täytti koko lautasen, kun kuuma maito oli\npullan päälle kaadettu. Hän lähti hiljalleen kävelemään, muisteli ja\nsöi.\n\nKuinka kauas hän oli jo joutunutkaan? Katuvalot olivat jo\nhimmentyneet, ruokakauppojen näyteikkunat häipyneet olemattomiin.\nMaassa hän näki leveitä alassuin käännettyjä veneitä, alempana oli\nmahtavia lumikinoksia ja niiden takana harmahtava merenselkä. Hän\nei voinut käsittää, miten ja millä ajalla hän tänne, satamaseudun\nlumenkaatopaikoille saakka oli kulkenut.\n\nPeräytymällä olisi päässyt takaisin, mutta pääsi suoraankin mennen.\nPelastusarmeijan yöpaikka oli tuolla laitakaupungilla lahden takana.\nJa suoraan mennen ei tarvinnut katsella punertavia siankinkkuja eikä\nrasvaisia makkaravyyhtejä lihakauppojen ikkunoissa. Eri värisinä\nsäihkyvät mainosvalot vilkuttelivat lahden takaa kuin kiirehtien: Joudu\njo! Olikin jouduttava, ennen kuin köyhäin yömajassa ehtivät sulkea\novensa. Silloin jäisi kokonaan suden tupaan.\n\nHän lähti tarpomaan jäätä. Kymmenessä minuutissa hän varmaankin matkan\nolisi kävellyt, ellei olisi ollut niin riipova nälkä. Lisäksi oli\nyltynyt tuulemaan. Hän kietoi lyhyen nuttunsa tiukemmin ympärilleen ja\npuski eteenpäin askeleitaan lukien, yhdestä sataan, sadasta toiseen,\nehkä kahteenkymmeneen sataan saakka.\n\nHän ei ollut aivan varma, oliko päättynyt sata seitsemäs vaiko\nkahdeksas, sillä satoja merkitsevät sormet olivat nuttua korjatessa\nlipsahtaneet auki. Sama tuo, olipa kumpi tahansa.\n\nEnempää hän ei ehtinyt sitä asiaa ajatella, sillä jalka tuntui\nliukastuvan. Hän kaatui vatsalleen eteenpäin. Irtonainen jääteli\nnousi ja pyörähti kuin saranoilla oleva taulu. Etäiset, sinisiltä ja\npunaisilta vilkkuvat mainosvalot kohosivat jossakin ylempänä, niinkuin\nvarpailleen nousten olisivat pyrkineet katsomaan, mihin se poika jäällä\nhävisi.\n\nVesi oli viiltävän kylmää ja kirkasti pian hänen ajatuksensa. Hän\noli kävellyt laivareitille. Tällaiseen paikkaan oli moni poika\nkuollut, tänäkin talvena. Jäätävä kauhuntunne riipaisi altapäin,\nniinkuin jaloista olisi vetänyt ja pyrkinyt kääntämään selälleen.\nHän huusi kolme kertaa niin kovaa kuin jaksoi. Tuntui kuin huutokin\nolisi kääntynyt selälleen ja vaipunut jään alle. Mitään vastausta ei\nkuulunut, eikä mitään liikettä, vain hyvin etäistä kohinaa ja kaukainen\njunan vihlaisu, hätähuutona sekin. Silloin tällöin kuin aaltopäillä\najaen kantautui epämääräistä soiton pauhinaa, varmaan joltakin\nluistinradalta.\n\nHän piti edelleen jään reunasta kiinni. Ehkäpä hän olisi jaksanut\nhuutaa vielä ääneen, mutta turhaa kai se olisi ollut. Mihinkäpä\ntällainen märkä lumppurääsy tuolla ylhäällä olisi kelvannut, kun ei\nkuivanakaan mihinkään kelvannut. Eikä täällä alhaalla tuntunut hänestä\nenää kylmältäkään, jäällä tuulessa ehkä olisi ollut paljonkin pahempaa.\nKun hän tarkemmin mietiskeli, niin ei hän enää tuntenut väsymystä eikä\nnälkääkään, tämä oli ihmeellistä.\n\nNäin kului vielä hetkiä. Mutta sitten vähitellen hänestä alkoi tuntua,\nniinkuin jalkoja ei olisi ollut ensinkään, ainoastaan kädet ja pää.\nKädet pysyivät paikoillaan, pää liikkui ja oli täysin vapaa, ajatus\nmyös ja se lensi.\n\nHän kuljeskeli ongella kaukana metsälammella. Vähän myöhemmin hän\nliikkui suurilla muurainsoilla, jonka mättäät olivat punertavia hilloja\nkeltaisenaan. Sieltä hän hyppäsi talveen ja kelkkamäkeen ja liukui\nPerälän poikien kanssa suuressa suksimäessä. Mutta sitten he jo söivät\nlaskiaisrokkaa koko kuusihenkinen perhe.\n\n— Koko sorkanko te minulle, äiti!\n\n— Syö pois, siitä nälkä lähtee!\n\n— Niin, nythän on laskiainen. Syö pois, että jaksat laskea uudella\nkelkallasi!\n\nIsä naurahti ja otti itsekin rasvaisen porsaankäpälän käteensä.\n\nJuuri tähän Risto heräsi ja muisti, ettei hän kahteen päivään ollut\nsyönyt muuta kuin markan kaurapuuron. Hän oli iloinen ja onnellinen,\nkun kerran vielä pääsi isän ja äidin kanssa yhteiseen laskiaispöytään.\n\nMutta sitä ennen hän tuli katsahtaneeksi ylös. Suuren pyöreäkattoisen\nsalin seinälle oli ripustettu komea automaatti, jossa välkkyvät\nmarkkarivit odottelivat, kuka heidät tipahuttaisi. Hän luki yhden\npinon markat, niitä oli seitsemän kappaletta. Niillä hän maksaa äidin\nporsaanpaistin ja yksi markka vielä jää syöttörahaksi.\n\nHän irroitti oikean kätensä ja nappasi kerran, tarkasti, mutta\nvarmasti. Katseleva silmä sammui. Väsähtänyt pää pulpahti jäätelin alle.\n\nVain otavan seitsemän kirkasta markkaa katseli enää talviöiseltä\ntaivaalta.\n\n\n\n\nSUN-MAID — PIENI RUSINATYTTÖ\n\n\nSylvi loikoili vatsallaan sillalla ja katseli sen alta esiin kiertyviä\nvaahtopyörylöitä, joita tuli sieltä kuin uunista yksi toisensa jälkeen.\nKaikilla niillä oli kova kiire, vain muutaman kerran ne ehtivät\npyörähtää, sitten jo virran nieleminä hävisivät näkymättömiin. Sylvi\nkuvitteli, että ne pakenivat sillan alla vaanivaa peikkoa ja olivat\nriemuissaan päästyään pakoon auringon valaisemalle vesitielle. Niin\nSylvi itsekin olisi riemuinnut.\n\nHän naputteli varpaitaan siltapalkkiin ja mietiskeli otsa rypyssä.\nHän toivoi hartaasti, ettei yksikään vaahtopyörylä jäisi pahan peikon\nnieltäväksi. Varmaankin ne kaikki olivat hyvin kilttejä, koska olivat\nnoin valkoisia. Opettaja oli koulussa kertonut, että hyvät enkelit\nolivat valkoisia ja niiden siivet hohtivat kuin keväinen hanki. Niin\nvaahtokaritsoidenkin hohti, opettaja olisi saanut tulla katsomaan.\n\nMutta minne ne joen päältä niin äkisti katosivat. Ehkä tuuli sieppasi\nne valtoihinsa niin nopeasti, ettei Sylvi nähnytkään. Sitten ne eivät\nolleet enää vaahtokaritsoita, vaan valkosiipisiä perhosia, ja kun ne\npääsivät oikein korkealle, muuttuivat ne pilvenhattaroiksi ja pieniksi\nenkeleiksi. Sylville tuli ikävä, kun ne lensivät niin korkealle ja\nmuuttuivat enkeleiksi. Hän olisi tahtonut pidättää ne perhoina ja\njuosta niiden perässä niittyä pitkin.\n\nMutta nyt hän jälleen oli typerä tyttö, koska toivoi sellaista, joka\nei koskaan tapahtunut. Täti oli torunut ja tukistanut häntä sen vuoksi\nmonta kertaa ja antanut vitsaakin, niinkuin senkin tähden, ettei hän\njoutunut meijeriltä tai kauppapuodista niin nopeasti kuin täti olisi\ntahtonut. Tähän sillalle hän taas oli unohtunut katselemaan vesiperhoja\nja enkeleitä, vaikka täti oli varoittanut viivyttelemästä. Täti teki\nsyntymäpäiväkseen simaa ja oli lähettänyt Sylvin sitä varten hakemaan\nmarkan paketin rusinoita kauppapuodista.\n\nSe oli soma pieni paketti, melkein kuin tulitikkulaatikko. Se oli\npunainen ja sen kannessa oli iloinen tyttö. Sylvi oli nähnyt tytön,\nennen kuin puotineiti ehti kääriä paperia paketin ympärille. Jo\nennenkin hän oli nähnyt samanlaisen rusinalaatikon tyttöineen, mutta\nhän ei muistanut tarkoin, minkänäköinen se oli. Hän rapisteli langan ja\nkäärepaperin auki. Solmu ei ollut kovin tiukassa, ja hän kyllä osaisi\nlaittaa kääreen samalla tavalla jälleen paikoilleen.\n\nRusinatyttö oli paljon hauskemman näköinen kuin Sylvi oli\nmuistanutkaan. Hänellä oli nimikin: Sun-Maid Raisins, eri hieno nimi.\nHän oli yhtä pieni tyttö kuin Sylvi itse, ellei pienempikin. Hänellä\noli musta tukka ja mustat silmät, mutta punainen lakki ja punaiset\nlakinnauhat. Ja kaunis valkoinen puserokin hänellä oli. Hänen mustan\ntuuhean tukkansa takana paistoi säteilevä aurinko, niinkuin Sylvi oli\nnähnyt Vapahtajan kuvissa. Jospa Sun-Maid Raisins olikin Vapahtajan\ntyttö?\n\nSylvi olisi tahtonut tulla hyväksi ystäväksi Sun-Maidin kanssa,\nniinkuin Maijan ja Helvin ja kirjurin Mai-Lisin kanssa, paremmaksikin\nvielä. Mai-Lis ei ollutkaan oikein kiltti tyttö, ylpeili nimelläänkin,\nkoska kenelläkään toisella tytöllä ei ollut muka sellaista. Olipa\nSun-Maidilla, tämä Raisinskin vielä. Eikä Mai-Lis ollut Vapahtajan\ntyttö, niinkuin Sun-Maid oli, ei ainakaan ennen kuolemaansa.\n\nMai-Lis oli heti koulun päätyttyä päässyt matkustamaan äitinsä\nkanssa, ja siitäkin hän oli ollut kovin koppava. He saivat toisessa\nluokassa matkustaa miten pitkälle tahansa, vaikka Tornioon saakka\nja vielä kauemmaksikin. Mai-Lis ylpeili silläkin, että hänellä oli\nsellainen isä, jonka tytär vapaasti sai matkustaa. Sylvi ei saanut,\nkoska hänellä ei ollut isää, eikä ollut äitiäkään, täti vain, joka ei\nmilloinkaan matkustanut, eikä päästänyt Sylviä toisten tyttöjen kanssa\nleikkimäänkään, sillä hän halusi kasvattaa Sylvistä kunnon ihmisen,\njoka osaisi lakaista lattiaa ja kuoria perunoita ja leikata likaisista\nlumpuista matonkuteita.\n\nJa kun kätilöneiti ja postineiti tulivat tädin luokse vieraisille,\nniin Sylvin täytyi niiata syvään ja kertoa, miten hyvä täti oli, yhtä\nhyvä kuin oma äiti. Paljon parempikin vielä! lisäsivät tädit ja joivat\nkolmannet kupit kahvia, ettei Sylville jäänyt pannuun mitään, eikä täti\nolisi muutenkaan antanut, koska kahvi ei ollut lapsille terveellistä,\nja hän itse joi viisi kuppia tai kuusi, kahdeksankin, niin paljon kuin\npannusta ikinä herui.\n\nSylvi kertoi kaiken tämän Sun-Maidin korvaan ja paljon muuta sen\nlisäksi. Sun-Maid taas puolestaan kuiskaili Sylville, mistä hän oli\nsaanut kauniin punanauhaisen lakkinsa ja missä kaikissa maailman\näärissä hän oli matkustanutkaan, kun hänellä oli sellainen isä.\nMai-Lisin isä ei ollut mitään hänen rinnallaan. Asemakirjureita oli\nkaksi melkein jokaisella rautatieasemalla, mutta Vapahtajia vain yksi\nkoko maassa ja taivaassa.\n\nSun-Maidilla oli käsissään kori, joka oli kukkuroillaan vihreitä\nmarjoja. Rusinat eivät olleet vihreitä, vaan ruskeita, sen Sylvi\nmuisti entiseltään. Kuitenkin hänen teki mieli nähdä, minkänäköisiä\nrusinoita Sun-Maidin laatikossa oli ja miten monta niitä oli. Helposti\nne kyllä voisi lukea, sievästi vain avaisi laatikon pään ja kopistaisi\nrusinat siltalaudalle. Sylvi arvaili, että niitä oli yhtä monta kuin\ntulitikkuja täysinäisessä laatikossa, sata ehkä.\n\nMutta pakettia ei ollut lupa avata. Jos täti tietäisi, niin toruisi\nja antaisi vitsaa. Sylvi kierteli kääröä sormissaan ja tiedusteli,\nmitä Sun-Maid asiasta arvelisi. Sun-Maid nauroi ja vilkutti silmiään,\nniinkuin olisi tahtonut sanoa, ettei tädillä ole mitään tekemistä\ntässä asiassa. Kun hän vähän aikaa näin hyperteli ja pyöritteli\npakettia, niin sen pää avautui itsestään, niinkuin Sun-Maid olisi\naltapäin avustanut. Laatikon mitta venyi, Sun-Maid hymyili ja kasvoi\nsuuremmaksi. Pienet ruskeat rusinapoikaset henkäsivät ääneen, niillä\nvarmaan oli ollut pimeässä laatikossa ahdasta ja tukalaa.\n\nSylvi puhalteli leveän siltapalkin pään puhtaaksi tuulen tuomista\nkarikkeista ja tyhjensi laatikon siihen.\n\nRusinat olivat painautuneet niin ahtaasti limittäin, että hänen\ntäytyi sormin auttaa niitä irti. Nyt ne vihdoin olivat laudalla.\nSylvi hajoitti ne niin, ettei kenenkään tarvinnut maata toisensa\nalla. Sitten hän rupesi laskemaan niitä, mutta jätti sen puuhan\nalkuunsa. Kun oli näin kaunis päivä, niin rusinapojat ja tytöt\nvarmaan mielellään leikkisivät piirileikkiä, siinä pyöriessä ne\nhelposti saattaisi laskea. Sylvi komensi nopeasti kaikki piiriin ja\nauttoi niskasta vastahakoisempia, niinkuin opettaja tapasi tehdä\nvoimistelutunnilla. Sun-Maidin hän nosti opettajaksi piirin keskelle.\nPiiri rupesi pyörimään, ensin toisinpäin ja sitten toisinpäin. Muutamat\nkompastuivat, koska siltapalkilla oli ahdasta. Rusinapoikia oli varmaan\nliian paljon, senvuoksi niillä laatikossakin oli niin ahdasta. Ne,\nmitä oli sadan yli, ne oli liikaa. Sylvi otti sillalta tikun ja päätti\nlaskea rusinat ihan tarkkaan. Sun-Maid katseli sitä toimitusta.\n\nMutta Sylvin täytyi aloittaa neljä kertaa alusta, koska hän ei voinut\nolla katsomatta Sun-Maidiin, ja sillä välin vallattomat rusinapojat\naina hämäsivät hänen laskunsa. Vasta viidennellä kerralla, sen jälkeen\nkun hän oli nostanut Sun-Maidin selkänsä taakse, hän pääsi loppuun.\n\nRusinapoikia oli satakahdeksan kappaletta, siis kahdeksan oli liikaa.\nSylvi tiedusti sitä asiaa Sun-Maidilta. Kahdeksan oli liikaa hänenkin\nmielestään. Sun-Maid ei tosin ääneen sitä sanonut, mutta eipä\nkieltänytkään, kun Sylvi vakavasti kysyi.\n\nSylvi nyppäsi kahdeksan vaivaisinta eroon ja järjesteli leikkipiirin\nnopeasti kuntoon. Leikkijöille tuli nyt paljon väljempää, eikä\nkäännöksissä tapahtunut enää mitään sekaannuksia. Mutta vaikeampi\npulma tuli siitä, mitä olisi tehtävä niille kahdeksalle kurttuiselle\nrusinalle, jotka olivat piiristä pois joutuneet. Sylvi tiedusteli\njälleen Sun-Maidilta neuvoa, koska ne olivat hänen rusinoitaan. He\nkatsoivat toisiaan silmiin ja kuiskuttelivat pitkän aikaa. Jospa Sylvi\nolisi voinut ottaa todesta, mitä Sun-Maid hänen korvaansa puheli! Miksi\nei olisi voinut? Se oli Sun-Maidin asia, eikä tädin.\n\nSylvi napisteli oman osansa, Sun-Maidin syömisestä sen sijaan ei tullut\nmitään. Hän suuteli vain rusinoita punaisin huulin ja halusi, että\nSylvi olisi syönyt hänenkin osansa. Sylvi söi, koska Sun-Maid niin\ntahtoi. Yhden kurttuisimman he heittivät virtaan. Kaikki vaahtopyörylät\nsyöksähtivät tavoittamaan sitä, mutta kukaan ei saanut, sillä pieni\nvikkelä kala pujahti altapäin ja nappasi sen suuhunsa. Tytöillä oli\nhauskaa ja he nauroivat ääneen.\n\nMutta pian taas he supisivat omia salaisia asioitaan ja unohtivat\nrusinalapset yksinään piirileikkiin. Toistensa käsistä kiinni pitäen he\nkurkistivat laudan pään ylitse mustaan uuniin, jossa paha peikko asui.\nSylvi kuiskutteli, miten ilkeä otus peikko oli ja miten se aina suu\navoimena vaaniskeli pieniä vaahtopyörylöitä. Onneksi virta kävi sillä\nkohdalla niin kovasti. Sivuun hypähtämällä pikkuiset pelastuivat surman\nsuusta, mutta kiirettä heidän oli pidettävä. Joka kerta, kun uusi\nvaahtokaritsainen pelastui peikon luolasta, tytöt huudahtivat ilosta,\npuristivat toisiaan käsistä ja suutelivatkin riemuissaan.\n\nRusinalapsilla siltapalkin tyvellä oli omat huvinsa. Ne olivat\nkyllästyneet jo piirileikkiin ja tepastelivat vain. Sylvi esitteli,\nettä pantaisiin runsinalapset tekemään voimistelutemppuja komennon\nmukaan. Ne hyppivät ja heiluivat, makasivat selällään ja sätkyttelivät\nsääriään. Naurettavan hullunkurisilta kömpelöimmät näyttivät ja\nkovin kankeasti sätkiminen niiltä kävi. Muutamia oli niskasta ottaen\nautettava, eikä siitä sittenkään tahtonut tulla mitään.\n\nPermantoliikkeiden jälkeen Sylvi asetteli voimistelijat kahteen riviin,\nsellaiseen kiilaan, jollaisessa kurjet lensivät lämpimille maille.\nSinne rusinapojatkin saivat hetkeksi lentää, kun ensin lupasivat, että\npalaavat takaisin. Voimistelutunti oli loppunut, nyt seurasi välitunti.\nTytöt menivät opettajan kamariin ja alkoivat kertoa satuja. Oikeastaan\nSylvi vain kertoi ja Sun-Maid kuunteli, sillä hänen oli pideltävä\nkoriaan.\n\nSylvi kertoili omasta koulustaan ja minkälaisen todistuksenkin hän\noli saanut. Ei se ollut niinkään huono. Hänet oli siirretty alakoulun\ntoiselle luokalle, vaikka täti oli varmana vakuuttanut, ettei siirretä\nja että täti saa Sylvin tähden ikuiset häpeät. Paremman todistuksen\nSylvi oli saanut, kuin oli osannut odottaakaan. Kertomisessa oli\nkahdeksainen ja piirustuksessa kokonainen yhdeksikkö. Mutta ne\nolivatkin hyviä piirustuksia. Jospa ne olisivat olleet tässä, niin\nSun-Maid olisi omin silmin nähnyt. Yhdessäkin oli taivas ja kuu\nja kaikki tähdet. Ja sitten siinä oli vielä se linnunrata, jota\npitkin äiti oli lentänyt taivaaseen. Äitiä ei piirustuksessa ollut,\nkoska hän ei olisi enää mahtunut siihen paperille, eikä Sylvi edes\ntarkoin muistanut, minkänäköinen äiti oli. Kun hän iltaisin katseli\nlinnunrataa, niin silloin hän näki äidin, mutta jos kamarista pyörähti\nhakemaan kynän ja paperia, niin ei nähnyt enää, eikä osannut piirtää\nnäköisekseen, vaikka kuun ja tähdet ja auringonkin osasi. Sitä hän oli\nihmetellyt monta kertaa.\n\nNäitä kertaillessaan tuli Sylvin taas äitiä niin kovasti ikävä, ettei\nSun-Maid osannut aavistaa sitä. Se tuntui kuin jano ja nälkä ja vielä\nvilukin olisi tullut yhtä aikaa. Täti muistutteli iltaisin, että Sylvin\npiti kiittää Jumalaa, koska hän oli korjannut äidin taivaaseen. Kuinka\nSylvi olisi voinut kiittää Jumalaa sellaisesta työstä. Jos Jumala\nolisi korjannut äidin takaisin lapsensa luokse, olisi Sylvi kiittänyt\nkäskemättä illoin ja aamuin.\n\nAurinko heloitti raukaisevasti. Sylvi asetti Sun-Maidin poskensa\nviereen siltalaudalle. Siltapalkilla rinnakkain maaten he katselivat\ntaas yhdessä virrassa pyörähteleviä vaahtokaritsoita. Aurinko hyväili\nsuloisesti heidän niskaansa.\n\nJospa he, Sun-Maid ja Sylvi olisivat tuollaisia joen tiellä pyöriviä\nvaahtokaritsoita. Käsi kädessä he sukeltaisivat mustaan uuniin sillan\nalle, kiertäen juoksisivat pahan peikon kidan ohitse. Sitten jo\nkelpaisi. Toisiaan syleillen he hyppelisivät toisten vaahtotyttöjen\nkanssa jokitietä alaspäin. Sylvi veti Sun-Maidin lähemmäksi poskeaan\nja suuteli hänen silmiään. Tämän jälkeen he pitkän aikaa äänettöminä\nkatselivat, miten vaahtokaritsat keveästi pyörähdellen etenivät\nkirkasta tietään.\n\nMutta mitä kauemmin he katselivat, sitä kirkkaammalta jokitie heistä\nnäytti. Se oli kuin markan rahoilla päällystetty satukuninkaan tie, se\nnousi ja laski. Kaukana metsän reunassa se kaartui ylöspäin ja kävi yhä\nkirkkaammaksi. Jospa se olikin Sylvin äidin taivaantie?\n\nSylvi siristeli silmiään ja katseli kauan aikaa. Miksi ei äidin\ntaivaantie saattanut hyvinkin kulkea tätä joen pintaa pitkin. Voihan\nse sitten sopivalla kohdalla kääntyä omalle tielleen, niinkuin koulun\ntie erkani valtamaantiestä ja nousi koulun mäelle. Taivaantie nousisi\ntaivaan mäelle, se oli jo ihan selvää. Mutta olikohan taivaantien\nhaarassa valkoinen tienviitta, johon oli kirjoitettu: Taivaantie?\n\nTämä oli äidin taivaantien alku, Sylvi ei enää epäillyt sitä. Hänen\ntuli vain haikean ikävä, kun Sun-Maid ja Sylvi eivät päässeet sitä\nkulkemaan, vaikka kaikki muut pumpulimekkoiset kulkijat pääsivät. Hänen\ntäytyi kertoa tästä ikävästä asiasta Sun-Maidille.\n\nMutta eihän Sun-Maid ollut kertonut Sylville, oliko hän orpo tyttö.\nKuinka Vapahtajan tyttö olisi voinut olla orpo? Olihan hänellä isä\nja sellainen isä! Keskusteltaessa selveni, ettei Sun-Maidilla ollut\näitiä, niinkuin Sylvi olikin aavistellut. Tämän johdosta Sun-Maid kävi\nSylville vielä entistäkin rakkaammaksi. Hän tunsi olevansa Sun-Maidin\nvanhempi sisar, melkein kuin äiti, ja jo sen vuoksi hänen täytyi pitää\nSun-Maidista hyvää huolta koko elämänsä aika.\n\nHän veti Sun-Maidin suojaavasti aivan poskeensa kiinni ja kertoili\nhänen korvaansa kauneimpia satujaan. Kerran oikein lämpimänä\nkesäpäivänä he lähtevät tästä sillalta käsikkäin taivaantielle. He\nhyppelevät toisten tyttöjen kanssa kilpaa markalta markalle. Jos\nmatkan varrella alkaa väsyttää, niin he seisovat vain, kumpikin omalla\nmarkallaan, tukevat toisiaan käsistä ja virta vie eteenpäin. Milloin\njanottaa, kumartuvat he yhdessä juomaan simaa joesta, saavat juoda niin\npaljon kuin haluttaa. Se ei lopu, eikä kukaan tule kieltämään.\n\nNäin he kulkevat monta, monta päivää, kunnes viimein tulee eteen\ntaivaanportti ja siellä on vastassa äiti ja isä, Sylvin oma äiti\nja Sun-Maidin oma isä. Ja kun he ovat sisarukset, niin Sylvin äiti\non myös Sun-Maidin äiti ja Sun-Maidin isä on Sylvin isä. Ja äiti\nottaa Sun-Maidia kädestä ja sanoo: Kiitos sinulle, lapseni, kun olet\nhoivannut minun pikku-Sylviäni ja Vapahtaja tarttuu Sylvin käteen ja\nsanoo samoin: Kiitos Sinulle, lapseni, kun olet hyvin hoivannut minun\npikku Sun-Maidiani.\n\nSylvi avasi silmänsä ja heräsi lyhyestä horrosunestaan, rusinapojat\npunoittivat laudalla ja hopeamarkat hyppelivät välkkyvää jokitietä\nniinkuin ennenkin. Sylvi säikähti. Oliko hän kauankin nukkunut? Nyt\ntäti oli varmaan kovasti vihainen, ehkä oli lähtenyt jo hakemaan.\nHän nosti Sun-Maidin ulommaksi ja alkoi hätäisesti poimia rusinoita\nlaatikkoon.\n\nÄkillinen tuulenpuuska puhalsi pölyä hänen silmiinsä ja sieppasi\nsillalta mukaansa keveän rusinalaatikon. Sylvi kirkasi, kahmasi tyhjää\nja putosi virtaavaan veteen. Tuntia myöhemmin heidät löydettiin\nrinnakkain joen yli kaatuneeseen koivuun pysähtyneenä.\n\nSylvin hoitajatäti teki kuitenkin simaa syntymäpäivikseen, kävi itse\nuudelleen puodissa ja leipoi rinkilänkin. Kätilö ja postineiti tulivat\nvieraiksi ja samalla pikku Sylvin hautajaisiin. Emäntä uskoi heille\nomana salaisuutenaan löytönsä: rusinat joen sillalla.\n\nTyttö oli varoituksista huolimatta avannut paketin ja arvatenkin\nnäpistellyt rusinoita. Hänellä oli jo aikaisemmin ilmennyt samoja\ntaipumuksia. Niitä ei voi karsia tuollaisista lapsista. Parasta oli,\nettä aikoinaan korjattiin pois, lapsiparka! Parasta oli! Parasta se oli!\n\nMutta ottakaa toki simaa ja tippaleipiä! Sitä varten minä ne olen\nvalmistanut, hyvänen aika!\n\n\n\n\nPUOLI KlPOLLISTA MAHLAA\n\n\nJuho repäisi paidastansa hihat ja viilteli ne kaistaleiksi. Toisella\nhän sitoi haavan niinkuin osasi, toisen kääräisi kiinteäksi\nvannesiteeksi haavan yläpuolelle, kuten oli tällaisten tapausten\nvaralta kuullut neuvottavan. Toimenpiteet eivät näyttäneet sanottavasti\ntehoavan, koska verta yhä pulppuili siteen lävitse. Kirveen terä oli\npäässyt haukkaisemaan liian pahasti valtimoon. Kaikkea piti sattua\njoutavan takia. Pinopönkkää karsiessa oli rääpäissyt, juuri kun kotiin\njo piti lähteä. Näin sattuu, mikä kunkin kohdalle, jälkisurkeilemisista\nei ole apua. Eikä tämä mahtanut olla mikään ennen näkemätön ihme,\nmoni halkomies jo varmaan tätä ennen varomattomuudessaan oli lyönyt\nkirveellä jalkaansa.\n\nNäin hän itseään puoliääneen sekä moitti että lohdutteli saamatta\nrauhoitetuksi levotonta mieltään. Kylään oli asumatonta taivalta liian\npitkä matka. Hän kiristi vielä kumpaakin sidettä, nousi seisomaan\nja karsi pinopönkän valmiiksi. Sisäinen ääni kolkutteli viipymättä\nlähtemään, mutta päivätyö oli turhan vähää vailla. Jos mies kerran\nkotiin aikoo ja jaksaa, niin jaksanee hän tuon lisäksi valmiin pinon\npönkittää. Rumalta näyttäisi sellainen halkopino, joka ensimmäisellä\ntuulella hajalle rääpsähtäisi.\n\nJospa kuitenkin rääpsähtää tämä halkopino? Jospa joku toinen mies ensi\ntalven lumilla ajelee näitä polttopuita kylään päin, saattaa rääpsähtää\nniinkin pahasti? Jäävätkö riihipuut sahaamatta, niittylato kattamatta,\nheinäseipäät teroittamatta? Entä myöhäisemmän kevään ja kesän työt:\ntouonteot, aitatyöt, kaikki työt!\n\nKaikki työt loikkivat perä perää kuin avatusta veräjäaukosta, vieläpä\nhyvästäkin lävestä, parin tuuman pituisesta rääpäisyhaavasta. Kylläpä\ntuntui sieltä nestettä noruvan. Liian hereästi pursuavaista on tuo\nihmisen veren voima. Pitäisi varoa ja säilyttää aina ehjä pinta kuin\nkoivupuun kuori. Jos siihen sattui pienempikin repeämä näin keväiseen\naikaan, niin mahlat vuotivat mäkeen.\n\nRehellisesti tunnustaen tämä ei ollut niitä kaikkein pienimpiä. Juho\nmyönsi sen jo itselleen, tempaisi eväsreppunsa havumajasta, kovanonnen\nkirveen pinon vierestä ja lähti enempää viivyttelemättä astelemaan\nhuovettavaa hankitietä. Haavaa kirveli, ja jokaisella askelella tuntui\nkuin joku rintapumpun mäntää olisi painellut. Lämmin veri norui\nsäärivartta pitkin saapasvarteen.\n\nHäntä heikotti jo oudosti, näköä samensi ja päätä huimasi, vaikka\nmatka tuskin oli vielä puolessakaan. Monta kertaa tähän mennessä\noli pitänyt istahtaa lepäämään ja haavasiteitä korjailemaan. Se oli\ntaidolla tehtävä. Jos löysästi kääri, niin siteestä ei ollut sanottavaa\napua, jos liiaksi kiristi, niin rupesi vetämään suonta ja koko jalka\nalkoi jäykistyä. Hän tuskastui joutavaan työhön. Turha sen kanssa\noli aikaansa kuluttaa, norui sieltä verta kuitenkin niin kauan kuin\npumppu kävi. Kuinkapa vaaterievuilla olisi pidättänyt juoksevaisen\nveren. Jospa olisi ollut matkassa naskali ja pari harjaspäistä\npikilankaa! Turha toivomus tämäkin, mistäpä rajasuutarin värkit tulivat\nhalkomiehelle sydänmaalla.\n\nHän kohoutui vaivalloisesti jaloilleen ja lähti hoippuroimaan jälleen\neteenpäin korkean harjumaan vastarinnettä. Siinä oli toista kilometriä\nyhtämittaista nousua. Sen jälkeen tulisi helpompaa, näkyisi kylä,\nnäkisi edes, minne pyrkii. Jos näkisi. Liian pahasti alkoi jo silmiä\nhämärtää. Kummallinen voima tuo verenmahti. Mies on muutoin terve\nkuin pukki, kaikki jäsenet, järkipahainenkin tallella, ei puutu muuta\nkuin puoli kipollista nestettä. Ja tämänkö vuoksi miehinen mies on\nsilmälleen kuukahtamassa joka siunaaman hetki.\n\nNäin jämerillä mietteillä hän koetti vahvistaa sammuvaa sisuaan,\nsillä todentotta se jo monta kertaa oli tämän ja tuon vaiheella.\nPienetkin vastukset tuntuivat kymmenkertaisilta ja niitä oli edessä\njoka askelella. Kun kanto pukkasi tai hanki huovetti, piti kahmaista\nkädellään lähinnä olevaan pökkelöön, ettei olisi horjahtanut nurin,\nsillä jos hankeen olisi kaatunut, niin sinne olisi jäänyt, niinkuin sen\npökkelön latvapää, joka kiinni tarttuessa oli huiskahtanut nurin.\n\nMonet mietteet välähtelivät, menivät niinkuin tulivat, ehkä pääpuoli\noli jo niin tyhjänä, että sinne esteettömästi painui kaikki,\nmitä ulkopuolella liikahteli. Toisinaan sävähti jokin kirkkaampi\nmietevälähtymä kuin öinen salama tuokiohetkeksi olisi valaissut hämärän\ntienoon. Tuttuja maita nämä olivat jo vuosikymmenien takaa. Tuon\nmaakiven suojasta mies ensimmäisellä rihlapyssyllään oli paukuttanut\nkukertavaa teertä ja saanutkin sen kukkarot kaulassa lentämään\nvastakkaiseen mäkeen. Tuossa kumpareella taas jo vuosia aikaisemmin\noli kukutettu kevätkäkeä. Näistä syksyistä ja keväistä oli vierähtänyt\nvuosia. Hän koetti muistella, miten monta, mutta sumu sokaisi silmät ja\npeitti kaikki näkemykset hämyyn.\n\nPienen lepohetken ansiosta kirkastus palasi jälleen. Keväisen poikaiän\nvuodet juoksivat viheriöitsevää rinnettä, siinä hiirenkorvakoivut,\nkukkuvat käet ja kukertavat teeret. Kaikkein viimeisenä pomppoili pojan\nvekara mättäitä nyysäilevä koirarakki kintereillään.\n\nLevähdystuokioiden jälkeen jaksoi hän taas ponnistella eteenpäin lyhyen\nhetken. Harjun laelle ei ollut enää pitkä matka. Voimissaan oleva mies\nolisi riipaissut sen yhdellä henkäyksellä.\n\nMutta riipaisee tuon verran toki mies, näin virheetön ja keveä mies.\nKahden tuuman pituinen reikä säärivarressa, eikä mitään muuta vikaa.\nNousen tuon töyrämän, vaikka kalliokamara jalan pettäisi, vaikka\näyräskivet avosuina susina vastaan syöksähtäisivät!\n\nHän terästi sammuvan tahtonsa, kokosi verettömän ruumiinsa viimeiset\nvoimanrippeet ja syöksähteli lyhyin ryöpsäyksin puulta puulle, kunnes\nvihdoin pysähtyi käyden syliksi valkokuoriseen koivuun harjun laella.\nPäivä pimeni tuokioksi. Hän olisi lysähtänyt säkkiriepuna tantereelle,\nellei kouristuksen tapaisesti olisi pusertautunut koivun kylkeen käsin\nja jaloin. Heikontunut sydän takoi pakahtuakseen, mutta kuitenkin\nriemuitsi: En jäänyt... Enpäs jäänyt... Pääsin harjulle... Pääsinpä\nkuitenkin!\n\nIltatuuli hivelee leppoisasti hänen kasvojaan, aurinko valaisee niitä,\nlämmittääkin vielä. Juho ei muista enää, mitä häneltä puuttuu, mutta\nkovin keveäksi hän itsensä tuntee. Jos hän hetkeksikään irroittaisi\nsyleilynsä koivusta, niin iltatuulen henki ottaisi hänet valtoihinsa ja\nkuljettaisi laaksoon kuin kuivettuneen lehden.\n\nMuistivälähtymä kirkastuu hetkeksi taas. Hänellä on kirveenviilto\njalassa ja suonissa on sen vuoksi liian vähän nesteitä. Tämä se\nraukaisee niin kovasti, ettei milloinkaan ennen. Sairaaloissa kuuluvat\nantavan heikoille ihmisille ulkoa päin veren lisää, jos vain löydetään\nsellainen hyvä ihminen, joka antaa toiselle omastaan. Juho kuvittelee\nniin mahdottomia, että löytyisi sellainen hänenkin kohdalleen, onhan\njokaisella lupa kuvitella, mitä haluaa. Puoli kipollista vain, ei\nse olisi kovin paljon... Eivät kai viranomaisetkaan tulisi sitä\nsallimaan... Mitä sallimaan... Sitä että... että... Että puolen\nkipollisen takia menetettäisiin terve parhaillaan oleva mies.\n\nKuvitelman selkeytyminen on vaatinut ylimääräistä voimanponnistusta.\nSen vuoksi maailma pimenee jälleen. Mutta koivusta hän ei\ntajuttomuudessaankaan irtaudu. Haava on lakannut pursuamasta, koska\nsydämen paine on jo vähäinen. Kuitenkin ajatus seestyy vielä kerran,\npalaa kuin emolintu hävitetylle pesälleen.\n\nEttä mistäkö löytyisi niin hyvä ihminen? Tässähän tämä... tässä ihan\nkäden ulottuvilla... Koivu antaa kevätmahlaansa! Riemullinen löytö\nkirkastaa sammuvalle miehelle jälleen näköalat sisällä ja ulkona.\nAntaahan veli veljelleen puolen kipon verran! Mitä merkitsee noin\nverevän miehen mahloissa puoli ämpärillistäkään! Sen vuoksi tähän näin\npiti päästäkin sylin kiinni. Salliman määräys tämä oli. Eihän meidän\ntalossa ole varaa parhaimmillaan olevan miehen menetyksiin.\n\nSilmät kuumeisina hän höpisee puoliääneen näitä, tapailee oikealla\nkädellään puukkoaan ja saa hellitetyksi sen tupesta. Sääli tulee\nkaunista koivua, kun pitää kaivaa reikää sen valkoiseen pintaan, mutta\nhätä ei lue lakia. Mahla ei pääse juoksemaan, ellei ole avoreikää. Se\non jo nähty ja koettu niin monta kertaa, tänä päivänäkin yhden kerran.\n\nVaivoin jukertamalla hän saa reiän kasvojensa kohdalle puuhun, imee\nkiihkeästi koivun mahlaa ja virkistyy. Kotikylä häämöittää hänen\nsilmiinsä jo laakson pohjalta. Saunat savuavat siellä, naiset ja lapset\nliikehtivät pihateillä.\n\nHän muistaa kuin unohtuneen asian. Nyt on suuren juhlan aatto, huomenna\non pääsiäinen. Sen vuoksi saunat savuavat ja naiset liikehtivät\npihateillä. Näinköhän myös Laitalassa... meidän talossa?\n\nHän kurkottaa päätään koivun ohitse, siristää silmiään ja etsiskelee.\nVihdoin hän keksii tutun rakennusryhmän ja riemuitsee löytäessään\nkodin. Vaimo kantaa tuvan räystästynnyristä saunavettä kahdella\nämpärillä, pieni tyttönen asettelee tuoreita havunoksia rappujen eteen.\nKun isä pian tulee halkometsästä, niin saa pyyhkiä jalkansa havuihin,\nettei kanna rapaa pestyihin huoneisiin.\n\nJuholle tulee kiire itselleenkin. Toiset siellä juhlan\nvastaanottajaisissa hääräilevät ja minä tässä vain joutilaana\nkatsastelen. Hän tuntee itsensä erittäin virkistyneeksi, mikäpä hätä\nenää olikaan alamäkeen hipsiessä. Hän sovittaa huulensa koivunreikään\nja imee vielä hyvän aikaa koivun piristävää mahlaa.\n\nLumi on sulanut harjun päivänpuoleiselta rinteeltä. Keveästi matka\njoutuu alamäkeen. Tien selkä on alempana metsässä jälleen jäinen ja\nliukas. Hän astuskelee varovasti ja lyhyin askelin, ettei kompastuisi\neikä pahasti lipsahtelisi. Sellainen aina venäyttää jalkaa ja ärsyttää\nhaavaa vuotamaan. Onhan onni kuitenkin, ettei ole enää sanottavampaa\nylämaata, vähän matkaa vain tällaista välkeää männikkömaata, sitten\nniitty ja peltorinne. Eevan tölli on riihikoivikossa, jos pahempi hätä\ntulee.\n\nRantakyläläisten metsätien risteyksessä hän löytää pyöreän halonpöllin,\njota sopii käyttää keppinä, koska jälleen tuntuu väsyttävän ja\nhuiputtavan päästä. Ja niityn aitakin on jo lähellä, tuolta\nkuusien alta näkyy jo. Hän kiiruhtaa, sivuuttaa veräjän ja ladon\nmetsänpuoleisen nurkan.\n\nLadon ovi on auki. Heinätukko on pudonnut kynnyspuulle. Oikeastaan\nei olisi aikaa enää viivyskellä, mutta eipä voi ohitse mennä, ei\njaksa. Eikä siinä tarvitse kauan istua, hetkisen vain. Tuollaisesta\npaikasta kelpaa lähteäkin... kuin... kuin nojatuolista. Hän pudottautuu\nkynnyspuulle istumaan. Oikein hyvä asia, että lepäämättä pääsi taas\nnäinkin pitkälle.\n\nHuimaa päästä. Ladon oviaukko liikahtelee ja seinähirret alkavat\nkeikkua hänen silmissään. Hän heittäytyy selälleen heinille. Tämäpä\nvasta soma paikka ja niin suloinen olo! Huimaus lakkaa ja seinähirret\npysyvät paikoillaan. Hän sulkee silmänsä ja lepää vähän aikaa, no\nvaikka vähän kauemmankin aikaa, ei kai saunaan ole vielä kovaa kiirettä.\n\nVarmaankin hän oli nukahtanut, sillä kun hän avaa silmänsä, kiiltää\nkaton reiästä tähti. Ihmeellistä! Katto kiiltää useammasta kohdasta.\nTuollainenko seulanpohja, meidän ladon katto!\n\nHän tahtoisi lähteä korjailemaan sitä, heti paikalla, mutta ei löydä\ntikkunauloja eikä vasaraa, mihin ne ovat hävinneet? Eikä ole tikapuita.\nEi koskaan ole ollutkaan. Kuinka niitä tikapuita niittyladon seinällä,\nladon katolle kiivetään nurkkaa pitkin.\n\nHän miettii pitkän aikaa taas tätäkin seikkaa. Kiivetköön pojat! Matti\non tuollaiseen työhön kätevimmillään ja Jussipoika tarkastelee täältä\nalhaalta päin kiilusilmiä ja näyttelee niitä Matille ongenvavalla.\n\nSe asia on selvä ja selvänä ovat pian muutkin asiat, kun Juho vähän\naikaa rauhallisesti miettii ja silmäilee. Ladon perällä on kiinteä kasa\nheiniä, mitä lieneekään vielä, neljä tai viisi kuormaa. Tuollainen\nkovaksi poljettu ladonpohja on näkyisää ottaa. Hyvä on näin, aina on\nparempi jäämään kuin uupumaan, eihän tähän aikaan vielä koskaan tiedä,\nmiten pitkäksi kevät muodostuu, jos oikein venyy, niin vielä Erkki\neinettä inuu ja Urpanuskin uikuttaa.\n\nHän muistaa aattoillan hiipuvan saunan, tyttären rappuhavut ja vaimon\ntippavedet. Jo on aika nousta ja lähteä. Hän nousee.\n\nOvesta hän aikoo, mutta meneekin pienestä kattoreiästä. Hän on jo\nkatolla ja katon yläpuolellakin. Miten se niin somasti kävi, ja kuinka\nihminen mahtuikaan pienestä pärekaton reiästä? Hän ei ehdi tätäkään\nihmettä enää kauemmin miettimään, koska iltatuulen keveä henkäys\npyyhkäisee hänet katolta ja kuljettelee minne tahtoo. Hän liihoittelee\nvaivattomasti niityillään ja oraspelloillaan, siitä yhä ylempänä nuoren\nmetsän kevätkerkeillä latvuksilla.\n\nSieltä hän vihdoin aivan kuin sattumalta osautuu äskeiseen\nlähtöpaikkaansa, niittyladon avonaiselle ovelle. Joku mies\non hervahtanut ladon kynnyspuulta heinille selälleen. Noin\ntutunnäköinen... Laitalan Juho! Kuinka hän tuollaiseen paikkaan on\nnukahtanut pääsiäisen aattoiltana? Eikä se liene terveellistäkään,\ntuolla tavoin tähän vuoden aikaan? Vilustuu siinä ja saa taudin.\nPitäisi herättää.\n\nMitä tautia hän saa, vahva mies. Kylläpähän nousee, kun aikansa\nlepäilee, aattosaunassa aina löylyä riittää.\n\nHän ei viivähdä kauempaa, eikä huolehdi nukkuvan puolesta sen enempää.\nHetkistä myöhemmin hän liihoittelee taas nuoren kuusimetsänsä\nkevätkerkeillä latvuksilla.\n\n\n\n\nVANHAN KANAN UNI\n\n\nAurinko paistoi akkunoista sisään. Kanalan viisi kukkoa kiekui kilpaa.\nKanat ryöpsähtelivät orsiltaan jalkojaan oikoen ja lattiapehkuja\npölistellen. Rehuastiat rapisivat, juomakupit kalisivat, tavanmukainen\naamukuhina kiehui kohta korkeimmillaan pitkän kanalan jokaisessa\nsopessa.\n\nVanha kana raoitti haaleita silmiään ja huomasi kyyhöttävänsä\nyksinään orrellaan. Se oli kantakirjakana numero 177,\nkolmensadankolmenkymmenenviiden munan kana. Kolme vuotta se oli ollut\nomistajansa, jopa koko maakunnan ylpeys. Sitä oli kotioloissaan käynyt\nihailemassa kymmenet asiantuntijat ja satalukuiset retkikunnat.\nEnsiluokkaisena eläinvaliona sitä oli kuljetettu neljässä kilpailussa,\nViipurin suuressa maatalousnäyttelyssäkin. Siellä se saavutti\nkomeimman voittonsa: kunniakirjan ja pokaalin, jota naapurit isännän\nmerkkipäivinä kateuden sekaisella kunnioituksella tarkastelivat, sillä\nsuuren maatalousnäyttelyn ensimmäistä palkintoa ei ollut toista koko\nmaanviljelysseuran alueella. Mutta eipä löytynyt toista tällaista\nkanaakaan, joka kolmena vuotena olisi päässyt yli kolmensadan munan.\nIsäntä itse vakuutteli, että se on pitkäaikaisen ja määrätietoisen\njalostustaidon näyte, vieraat taas kuiskivat toisilleen: Se on\nsattuma! Joskus tuollainen yksilö nousee mistä kanalasta tahansa! Kun\nisäntä käväisi eteisessä uusia vieraita tervehtimässä, kuiskailtiin\nmelkoista rotevampia: Kuka menisi vannomaan, onko koskaan muninut yli\nkolmensadan, oma tytärpä niitä yksinään merkkailee. Ehkäpä ennätyskana\non vahingossa tipauttanut kaksikin munaa päivässä, niinkuin se kuuluisa\nkantakirjalehmä rotuvasikoitaan taannoisina vuosina. Tämä oli toki\nmuutamain mielestä jo liian paksua. Vasikoitahan tuli vain kaksi koko\nvuodessa, lehmä kun on niin hidas kaikissa hankkeissaan.\n\nVanha kana ei itse tietänyt näistä kunnian kuulumisista mitään, tuskin\naikoinaankaan muuta kuin aavistuksen verran. Sen erikoistehtävänä oli\naina ollut vain munien tekeminen, kun yhden oli pyöräyttänyt, niin\ntoista jo valmisteli. Siitä oli aivan yhdentekevää, kuka munat laski ja\nleimaili, samoin kuin sekin, kuka niiden vuosi- ja painosaavutuksista\nnimipäivinään ylpeili.\n\nMutta sen vanha kana kuitenkin pitkäaikaisesta kokemuksestaan tiesi,\nettä jokainen valkokuorinen saavutus oli työn ja toimen takana. Se oli\nkoko puuhaisan elämänsä ajan ollut kuuluisan kanalan virkein asukki.\nSen vuoksi sitä hirveästi hävetti tämä herpaiseva uneliaisuutensa, jota\nse oli tänä syksynä tuntenut kohta kuukauden ajan, aikaisin alkaneen\nsulkasatonsa ensi päivistä lähtien. Vanha kana oli täysin valveilla\nja olisi tahtonut nousta, mutta se ei jaksanut päätänsä nostaa, ei\nsiipeänsä edes kohottaa. Niin se tunsi itsensä väsyneeksi, mutta\nminkäpä voimattomuudelleen mahtoi.\n\nVanha kana vaistosi, että tämä oli vaarallinen vaihe sen elämässä.\nHoitaja oli jo monena päivänä aamujyviä ripotellessaan katsonut\nkummeksuen ja kukkokin oli laulunsa välillä jäänyt tuijottamaan syvästi\npaheksuen. Vanha kana tunsi syvästi syyllisyytensä ja aavisteli\nlaiskottelun seuraukset, koska omin silmin oli nähnyt ne monta kertaa.\nKukko hylkäsi aina makaavan kanan, ei vilkaissutkaan, hoitajakin unohti\npäiviksi, viikkokausiksi, kunnes lopulta huomasi, otti kainaloonsa ja\nkantoi pois. Sen koommin ei uneliasta kanaa enää nähty toisten joukossa\neikä muuallakaan. Mutta ulkona pölkyn vieressä nähtiin tutunnäköinen\nverinen pää, jota toiset kanat kilvalla tokostelivat. Vanhaa kanaa oli\naina inhottanut tämä näky ja ruoka. Kun omalle kohdalleen ajatteli\ntätä mahdollisuutta, tuli aivan sairaaksi jo siitä ja tunsi kuin\nrautanauloilla olisi pistelty vatsaan ja varpaisiin. Kuitenkaan se ei\nvoinut ryöpsähtää toisten joukkoon lattialle, niin mahdottomasti sitä\ntänä aamuna raukaisi.\n\nSen sameat luomiverhot valahtivat silmien eteen. Akkuna hämärtyi,\npölisevä pehkulattia ikäänkuin nousi ja etääntyi. Pelmuavat\nkanat muuttuivat pieniksi varpusiksi, joiden keskellä yhtä pieni\npyöreväniskainen varpuskukko tekkaroi ja rehenteli. Kaikki elottomat\nesineetkin olivat niin pieniä ja naurettavan näköisiä. Vanha kana puri\nnokkaansa pidättääkseen nauruaan, etteivät pikkuiset kovin säikähtyisi,\nmutta samassa sen silmäluomet painuivat täydelleen kiinni, varpuskanala\nkatosi ja se tunsi lentävänsä säkkipimeässä pitkiä matkoja, kunnes\ntuli äkillinen pysähdys. Se olisi varmasti tuuksahtanut nokalleen,\nellei olisi puristanut niin kovasti varpaittensa tuntumalla olevasta\nkapulasta. Kuka kalikan siihen oli lennättänyt, sekin yksi käsittämätön\nihme.\n\nVielä kummallisempaa oli, ettei vanha kana tuntenut enää olevansakaan\nvanha. Ilmojen halki lentäessään se itsekin oli pienentynyt ensin\nvarikseksi, sitten varpuseksi, kohta varmaan pieneksi mettiäiseksi,\njota kanat usein turhaan tavoittelivat akkunaruudusta. (Käsitämme, että\nväsähtänyt vanha kana näki unta. Koetamme kääntää hänen näkemyksensä\nihmismielellä ymmärrettäväksi.)\n\nPieni asunto oli säkkipimeä ja hirvittävän kuuma. Sen seinä oli kupera\nja limainen, koettelipa sitä miltä laidalta tahansa. Jos hänellä\nolisi ollut aikuisen kanan voima, niin epäröimättä hän olisi iskenyt\npirstaleiksi niljaisen pimeän ikkunaruudun. Mutta hän itsekin tunsi\nolevansa pieni ja voimaton, niin surkea rääpäle, märkä ja niljainenkin,\njuuri sillä vaiheella, jaksaako liikuttaa voimatonta päätään ja\nhentoisella nokallaan hiljaa tikutella.\n\nHän koputteli kuitenkin mikäli jaksoi, sillä ellei hän pian vapautuisi,\nniin hän menehtyisi kosteaan kuumuuteen. Pieniä hetkiä lepäiltyään hän\nyritteli yhä uudestaan, siihen samaan kohtaan, joka antoi hiukan perään\nja josta kiilui hämärää valoa.\n\nHänen suureksi riemukseen niljainen ikkuna vihdoin säröili ja puhkesi.\nNokka putkahti ulos ja hän näki ensi kerran päivänvalon. Hyvään aikaan\nse sattui, hän ei olisi enää kauempaa jaksanut. Hän hervahti pitkäksi\nhetkeksi sortuneen vankilansa raunioille lepäilemään, tunsi itsensä\nkovin raukeaksi, mutta samalla onnelliseksi. Koko maailma oli avoinna\nedessä, kun vain olisi ymmärtänyt, mistä laidasta nyt olisi parasta\naloittaa.\n\nHänellä oli untuvan pehmoinen kellertävä höyhenpuku. Se kuivahti\nnopeasti, oli somannäköinen ja keveä pitää. Ja niin kauniit keltaiset\nsukat ja sievät nappikengät hänellä oli. Ja silmät olivat niin kirkkaat\nkuin kaksi vesipisaraa. Jos olisi ollut käytettävissä pieni soikea\npeili, niin niitä olisi katsellut päivän yhteen menoon. Hän katseli\nkalvopintaisesta munansirusta, koska parempaa kuvastinta ei ollut\nkäytettävänä.\n\nMutta ehkä hän siitäkin oli katsellut puoli päivää, sillä kohottaessaan\nkatseensa ulompia asioita tarkkailemaan hän huomasi kaiken ympärillään\ntavattomasti muuttuneen. Munavankiloita oli hänen ympärillään romuna\nsilmän kantamiin. Somia pikkuvarpusia, keikkuvia päänuppeja, sirkeitä\npisarasilmiä peilaili hävitetyillä raunioilla niin paljon kuin lukea\nosasi ja enemmänkin vielä. Hän itse tunsi olevansa kaunein kaikista,\nkuiva ja keveä. Hän olisi voinut lentää ja tanssia maailman ääriin\nsaakka. Samassa hän jo lensikin, hypähti toisten lintusten selkään ja\nniin eteenpäin selästä selkään, hyppeli ja sirkutteli omaksi huviksensa\npitkän aikaa.\n\nKeskellä huonetta hän viimein tahallaan soljahti maahan nähdäkseen,\nmillaista siellä oli. Ahdasta oli. Tuskin hän sai varvastaan lattiaan\nkoskettumaan, mutta eipä tarvinnutkaan, ei muuta kuin seisoi ja katseli\nvain, toiset kyllä huolehtivat pyörittämisestä.\n\nMutta uusia tapahtumia seurasi nopeammin kuin hän osasi odottaa.\nSeinäikkuna avautui ja ilmaa tulvahti sisään. Se oli yhtä yllättävän\nmieluisaa kuin valo äsken. Kun hän muutaman kerran oli haukannut ilmaa,\nei hän osannut enää kuvitellakaan, miten olisi voinut elää ilman sitä.\nJa sen mukana oli tullut uutta tilaa. Nyt sai jo juosta, lentääkin jos\nhalutti. Mutta se loppui lyhyeen, heti ulkona luukun takana. Hoitaja\noli tahallaan lennättänyt heidät sylissään olevaan koriin, jossa\nlento loppui ja parku alkoi. Hätäisimmät olivat taas milteipä hätää\nkärsimässä. Onni oli vain hänellä ja muilla viimeisillä, jotka saivat\ntanssia edellä hyppineiden päällä ja heitellä kuperkeikkojaan heidän\npehmeässä selkämättäikössään.\n\nHe saivat asuttavakseen siistin ja valoisan pikku talon. Suuri se oli,\njos vertaili sitä pieni-ikkunaiseen syntymäkotiin, pieni, hyvinkin\nsievä myöhäisempien aikojen ison kanakartanon rinnalla. Keskellä\nlattiaa oli pyöreä houkuttelevan näköinen laitos, jonka ympärillä oli\npaljon pieniä sisäänpäin avautuvia luukkuja. Aluksi ei kukaan tahtonut\nuskaltaa pistää niistä päätään sisälle, mutta kun yksi meni, niin jo\ntoinenkin meni ja sitä mukaa koko joukko. Sisällä oli hämärää, suloisen\nlämmintä, joka oli yhtä hyvää herkkua kuin valo ja ilma, jos kylmä oli,\nniin paljon parempaakin. Emon ympärillä piirikehässä lämmitellessään\njärkevimmät heistä monta kertaa keskustelivat siitä. He eivät voineet\nkäsittää, miten ilman lämpöä ollenkaan olisi tullut aikoihin.\n\nLähiaikoina tuli vielä yksi elämän ylläpitämisessä tärkeä aine. Se oli\nruoka, jota hoitaja tiputteli pieniin peltiastioihin. Kun siihen kerran\ntotuttiin, niin se kävi niin välttämättömäksi, että sen saamisesta\nsuorastaan tapeltiin. Kuppeja oli ehkä vähän, tai syöjiäkö oli liian\npaljon. Kilvoittelussa heikoimmat sortuivat alle tai saivat kyyrötellä\nlaitapuolilla osattomina ja nälkäisinä. Monta kertaa kävi niinkin,\nettä pienimmät eivät saaneet yhtä murenetta nokkaansa, vaikka varmaan\nkaikkein kipeimmin olisivat tarvinneet. Niitä raukkoja kävi aivan\nsääliksi, olisi mielellään luovuttanut jollekin niistä oman paikkansa,\nellei itsensä aina olisi tehnyt niin kovasti mieli ruokaa.\n\nEräänä pimeänä yönä sattui suuri onnettomuus. Tavan mukaan tapeltiin\ntaas emon läheisyydessä, koska oli kylmä. Siinä kahakassa joku\npienimmistä tipahti punaisesta aukosta sisään, kiljaisi kerran, kärysi\nvähän aikaa pahalle ja leimahti ilmituleen. Liekki tarttui siivestä\nsiipeen, pian koko keskimmäisten poikasten piiri leimusi ja kärisi.\nMutta takimmaiset, hullut eivät osanneet varoa, eivät tahtoneetkaan,\nvaan tunkivat kilvassa palavien päälle ja syttyivät tuleen itsekin. Ne,\njotka palavasta ryhmästä pääsivät eroon, juoksivat tuskissaan pienen\nhuoneen ympäri ja valaisivat kuin kynttilät. Se oli hirmuinen yö, koko\nmaailma näytti tuhoutuvan.\n\nMutta muutamia järkevimpiä suosi tälläkin kertaa onni. Hypellen ja\nräpiköiden he pysyttelivät palavasta joukosta erossa ja säilyttivät\nsillä tavoin henkensä, kunnes hoitaja vihdoin kuuli hätähuudot ja\nriensi pelastamaan. Vain muutamia kymmeniä monesta sadasta oli jäänyt\njäljelle. Tappelematta he kaikki mahtuivat nyt yhden kupin ympärille ja\nsilloin ruoka taas maistoi.\n\nKukko kiekaisi lähellä. Vanha kana koetti raoittaa silmiään, tunsi\nputoavansa, puristi kynsillään orteen ja uneksui jälleen.\n\nHän oli hohtavan valkoinen ja solakka ja hänellä oli kaunis\ntulipunainen helttaliina. Hänet ja joukko muita ryhmän vauraimpia oli\nerotettu omaan osastoon, jossa heille annettiin hyvää keittoruokaa\nja paljon vehnänjyviä. He saivat omintakeiseksi isännäkseen kanalan\nuljaimman kukon. Kun se aamuisin kohotti kaartuvan kaulansa ja komean\näänensä, niin kanalan kaikki toiset kukot vaikenivat ja jäivät päät\nkallellaan kuuntelemaan. Mutta kaikki oman osaston kanat kerääntyvät\npiiriin hänen ympärilleen suut avoimina ihastelemaan.\n\nKomea kukko oli syrjäsilmäyksin tarkastellut häntä jo monena päivänä.\nSitten se erään kerran oli hypähtänyt eteen ja tuijottanut palavin\nsilmin ja sitten he olivat juosseet kilpaa. Kukko ajoi siivet\nlevällään, mutta ei vain saanut kiinni, sillä hän juoksi kuin koiran\nedessä eikä antautunut kiinni, niinkuin muutamat kanat, milteipä\njuoksematta. Hän oli usein kummakseen nähnyt, miten monet, vanhatkin\nkanat aivan odottelivat kukkoja. Sellainen käyttäytyminen näytti niin\nrumalta, ettei sitä punastumatta kehdannut katsellakaan.\n\nPelkäsikö hän komeata kukkoisäntää? Pelkäsi vähän, rakasti enemmän,\noikein paljon. Hän olisi varmaan itkenyt itsensä kuoliaaksi, jos paha\nhaukka olisi vienyt heidän kukkonsa, niinkuin vanhat kanat kertoivat\njoskus tapahtuneen. Kaikki nuoret kanat nauroivat ääneen sellaisille\nkertomuksille. Vanhojen kanojen kukko oli varmaan ollut heikko rahjus,\nniinkuin he itsekin olivat. Sellaista haukkaa, joka pystyisi viemään\nheidän kukkonsa ei löytyisi koko maailmasta, ennen haukka pystyisi\nnappaamaan kiiltävän tähden taivaan laelta.\n\nKului ihania syyskesäisiä päiviä. Nuorten kanojen höyhenpuvut kävivät\npäivä päivältä yhä valkoisemmiksi ja punaiset niskalimat entistäänkin\npunaisemmiksi. Komea kukko otti ja sai toisia nuorikkoja kiinni niin\nusein kuin halusi, mutta yhtä vain ei saanut. Kunnes eräänä poutaisena\naamuna siiven kahaus kuului aivan läheltä ja kukko taas lähti ajamaan.\nHe juoksivat moneen kertaan tarhan ympäri, eikä kukko sittenkään saanut\nkiinni. Hän ei olisi saanut lopultakaan, ellei vanhasta omenapuusta\npudonnut kuiva oksa olisi tarttunut pakenijaa jalkaan.\n\nMutta kaiken kaikkiaan se ei ollut niin hirmuinen tapaus, kuin hän\nennakolta oli kuvitellut, päinvastoin se oli niin ihana hetki, ettei\nhän koskaan ollut osannut oikein aavistella sitä. Hän ei unohtanut tätä\naamua milloinkaan mielestään.\n\nJa uusi kirkas elämän täyteläisyys alkoi hänelle tästä päivästä. Se\noli niin riemullista, ettei hän voinut nukkua aamuisin eikä päivisin\nnuhjotella paikoillaan, täytyi kuopia ja nokkaista pelloille pudonnutta\nohranjyvää tai pallukkamahaista madon toukkaa, hiiltä ja hiekkaa,\nseinärakojen valkoista laastiakin.\n\nMutta ne kaikki katosivat helposti vatsaan. Sinne upposi tavattoman\npaljon tavaraa. Kun hän yöpuulla mietiskeli, mitä kaikkea päivän\nkuluessa oli nieleskellyt, niin hirvitti aivan. Eikä se tavaran paljous\nollut olemattomiin kadonnut, sen tunsi kuvussaan ja lantioissaan.\n\nTuli sitten taas kerran uusi päivä ja uusi elämys, raskas mutta ihana.\nRuoka ei maittanut, päinvastoin teki mieli pusertaa ulos kaikki\nviikkojen aikana kokoomansa kuin yhtä aikaa. Omassa osastossa oli\nsopiva piiloutumispaikka tehtynä tätä varten. Avopaikoilla ei olisi\nkehdannut valittaa niin kovaäänisesti niinkuin siellä täytyi. Onneksi\nei kukaan nähnyt muuta kuin pään, eikä sitäkään, jos veti sen pyöreästä\nreiästä sisään.\n\nVoi, surkeus, miten kova paikka se oli. Pitkään aikaan ei nähnytkään\nmitään, ja tuntui kuin ruumis olisi hajonnut kymmeneen osaan. Mutta kun\nsiitä piankin toipui, niin vieressä lepäsi esikoismuna niin leppoisena,\nlämpöisenä, ettei olisi osannut kuvitellakaan, mistä sirusista se oli\nkokoonpantu.\n\nSitten hoitaja tuli nostamaan pesästä, kehui ja silitteli päätä,\npunnitsi emoa sekä munaa ja napsautti jalkaan sellaisen hauskan\nkiiltävän renkaan, jollainen hänellä itselläänkin oli omassa\nsormessaan. Heikko ja sairas hän vähän aikaa oli, mutta niin äärettömän\nonnellinen. Kukko tuli tarkastelemaan ja kaikki toiset nuorikot\nkaakattelivat ympärillä, kateellisina ihmetellen.\n\nTäyttymisen vaiva lakkasi vain siksi päiväksi. Seuraavana päivänä\noli uusi hätä ja uusi vapahdus ja niin eteenpäin. Se tuli hänelle\nmelkein jokapäiväiseksi tavaksi. Eräinä päivinä tuntui siltä, niinkuin\npurkautuminen olisi ollut tarpeellista kaksikin kertaa, mutta vanhemmat\nja kokeneemmat kanat sanoivat, ettei sellaista oltu kuultukaan, eikä\nse olisi säädyllistä kunnialliselle kanalle. Sitten onneksi tuli ilta,\njoten puuha muutenkin raukeni sinä päivänä.\n\nHänen loistavat saavutuksensa herättivät kadehtijoita, salajuonia ja\npanettelua. Monta kertaa hän sai katkerasti itkeä toisten kanojen\nvuoksi. Minkä hän sille mahtoi, ettei jaksanut nukkua niin kauan kuin\ntoiset ja että hänellä oli kuin sisäinen pakko kuopustella yksinään\ntarhassa ja pelloilla, ja sitten oli pakko piiloutua munimaan kerran\npäivässä, koska muuten ei päässyt eroon kaikesta siitä, mitä päivän\nmittaan ahkerasti ruoputellessaan oli kasannut.\n\nHän oli kaikkien kanalassa kävijöiden lemmikki. Hoitaja otti usein\nhänet kainaloonsa, puheli ystävällisesti ja silitteli päätä, vaihtoipa\nnokkaakin, vaikka ei siitä sanottavaa iloa ollut, koska hoitajan nokka\noli niin arka ja pehmeä, ettei siihen sopinut kovasti lyödä. Kun\nvieraita kävi kanalassa, niitä kävikin melkein joka päivä, kutsuttiin\nhänet aina esiin, nostettiin vaakalautaselle ja tarkasteltiin sääret,\nsilmät, vatsa. Mutta toiset kanat olivat jälkeenpäin vihaisia, olisivat\nnokkaisseet silmän päästä, jos olisivat uskaltaneet.\n\nPeltinen ruokakaukalo rämähti lattialla, vanha kana havahtui, raotti\nluomiaan, sulki ne jälleen. Hän ei tahtonut herätä ja armollinen uni\nottikin hänet vielä valtoihinsa.\n\nOli toisen sulkasadon aika. Tällöin hän oli jo kuuluisa kana, monet\nsuuret näyttelyt voitollisesti läpäissyt. Sattui sateinen ja likainen\nsyyskausi. Tämän vuoksi sekä paljosta munimisesta rasittuneena ei hän\nmaan mainio tahtonut selviytyä huonosta kunnostaan ja alakuloisesta\nmielialastaan entisillä keinoilla. Iltaisin kolotti sääriä ja\naamuisinkin yhä väsytti. Helttaliina oli ruttuinen ja hävettävän\nhaalistunut. Tiesi hän toki vielä yhden keinon ja sitäpä hän lopuksi\nkäyttikin, meni sateisinakin päivinä ulos savisille kynnöspelloille,\njuoksi ja ruoputteli, vaikka toiset kanat pilkkasivat ja ihmisetkin\nsormellaan osoittelivat. Kipeimmin koski hoitajan nauru. Eikö hänkään\njaksanut pilkkaamatta katsella lemmikkinsä onnetonta alastomuutta,\neikö käsittänyt sen vertaa, että tämä oli viimeinen keino. Hän ei\nturhan vuoksi olisi juossut märille pelloille. Elämän rippeitä hän\nepätoivoissaan keräili syksyn rapakoista.\n\nJa niinpä hän saikin vielä kerran punaisesta langasta kiinni.\nHelttakangas piristyi, sulkahöyhenet uusiutuivat. Hoitaja hymyili taas\nja vaihtoi nokkaa niinä viikkoina erittäinkin, jolloin katkeamaton\nmunasarja sattui. Mutta jospa hän olisi puoliksikaan aavistanut, miten\ntuskaisen työn takana sarjan kokoaminen jo monta kertaa oli! Itse\ntoimitus sen sijaan oli helpompaa kaikki päinvastoin kuin nuorempana.\n\nHän ei ollut enää maan eikä maakunnan paras, eipä enää edes oman\nosastonsakaan. Sarjan välit venähtivät helposti viikon, jopa kahdenkin\nmittaisiksi. Hoitaja otti tällöinkin syliinsä, mutta ei puhunut\nystävällisiä sanoja, koetteli vain kovakouraisesti. Ainoa seikka, minkä\nvuoksi vanhaa kanaa vielä siedettiin, poikkeuksellisesti mainittiinkin,\noli hänen tuotantonsa korkea laatu. Munat olivat valioluokan tavaraa.\nJospa vain niitä olisi tipahdellut useammin.\n\nMutta kuinka hän niitä olisi antanut enemmän kuin voi antaa, minkä\ntyhjyydelleen mahtoi. Jokainen valmistuva muna tuntui vievän\nviimeiset elinmehut, eikä sarjan jatko kangastellut enää milloinkaan\npunavalkoisena umppuilevin kukkanupuin niinkuin aina ennen. Jos jotakin\nvielä näkyi tai kangasteli, niin se oli vain: viimeinen... viimeinen...\n\nVanha kana heräsi ja avasi raukeat luomensa. Täysi päivä oli jo ulkona.\nHoitaja oli tullut kanalaan toiselle tarkastuskäynnilleen. Hän seisoi\nosaston ovella ja katseli vanhaa kanaa, niinkuin vainajaa katsellaan.\nSitten hän veti oven perässään säppiin ja läheni totisena.\n\nVanha kana aavisti, mitä se merkitsi. Hän olisi voinut hypätä lattialle\nja voittaa aikaa päivän pari, ehkäpä kokonaisen viikonkin. Oikeastaan\nolisi ollut somaa elää vielä yksi viikko tai edes yksi päivä. Hän\nmietti sitä asiaa, mutta ajatus jäi jollakin tavalla hajanaiseksi.\nTällä välin hoitaja oli ehtinyt orren luo ja koppasi sanaa sanomatta\nvanhan kanan kainaloonsa.\n\nKanalan pitkää käytävää hiljalleen astuskellessaan hän mietti, mitä\nvalmistaisi päivälliseksi, paistia vaiko puljonkia, monta muuta hyvää\nruokalajia hän olisi nyt osannut vanhasta kanasta valmistaa, sillä\nsyntymäpäivälahjakseen hän oli saanut sulhaseltaan kirjan: VANHA KANA,\nalaotsakkeena: vaihteluksi kotien ruokalistaan.\n\nMutta vanha kana itse ei miettinyt enää mitään, ei yksinkertaisesti\njaksanut eikä viitsinyt. Luottavaisesti, milteipä onnellisena se painoi\npäänsä hoitajan kainaloon ja sulki haaleat silmänsä viimeisen kerran.\n\n\n\n\nTULI JA LEIMAUS\n\n\nKantolan vaari on sairastanut sängyssä maaten jo kolmatta\nkuukautta. Äijä tekee kuolemaa! sanovat ihmiset. Niinkuin ei yli\nkahdeksankymmenvuotias elämänsä elänyt mies tekemättä osaisi kuolla.\n\nVaari makaa pitkät unettomat vuorokautensa tunkkaisessa kamarissaan,\njossa lukemattomat kärpäset yhä uusiutuvissa polvissa lyhyen elämänsä\nriemusta nauttivat. Saisivat korjata liisterinauhansa katosta kokonaan.\nSiihen ei enää monta kärpästä mahtuisikaan. Ja mitä Luojan elukoista\npiinaamaan, antaisivat pikkulintusten pörrätä. Näin vaari omasta\npuolestaan menettelee. Hänelle on samantekevää, jos pieni kärpänen\ntai kärpäspari nenän päässä laulaa tahi syö, tahi tekee muuta, mitä\nluontonsa vaatii. Menee se siitä matkoihinsa, kunhan aikansa on\npuuhaillut.\n\nPelkääkö vaari kuolemaa, joka jo öisin vanhan tuvan seinustoilla\nkiertelee ja kähmii. Miksi hän sitä pelkäisi. Ovat tiedustaneet\nvaarilta, haluaisiko hän ehkä tohtoria tahi pappia. Haluaisiko!...\nKustannuksia se aiheuttaa, mutta jos kuoleva itse haluaa, niin...\n\nNiinkuin vaari ei ymmärtäisi näitä puoliksi kuiskailtuja ajatuksia ja\nsilmäniskuja. Aivan oikein, mitäpä hän turhan vuoksi heidän rahojaan\nkuluttamaan. Multiin panossa sitä paitsi pakostakin hupenee, koska\narkkukin on ostettava. Kukaan talon nuorista miehistä ei rohkenisi eikä\nosaisikaan enää ruumisarkkua tehdä. Niin paljon on kehitys viimeisinä\nvuosikymmeninä kulkenut eteenpäin. Oikein vaaria naurattaa tämä\nnykyajan paljon ylistetty huimaava edistys.\n\nVaari on valmistellut lähiaikoina tapahtuvaa majanmuuttoaan vähitellen\nitsekseen. Hän kuvittelee siirtyvänpä takamaalle uutta taloa asumaan.\nMonenmoista työkalua täytyy varata konttiin peltomaan raivaamista\nja tuvan rakentamista varten: kirvestä ja kuokkaa, poratalttaa ja\nseinäkairaa. Hän etsiskelee niitä pimeiltä ullakoilta, kaivelee porojen\nalta pajan nurkista, vain vanhoja tuttuja ramujaan, mitäpä hän heidän\nuusia kalujaan. Eivät taitaisi siitä hyvää tykätä, vaikka itse eivät\npysty niillä edes arkkua rakentamaan.\n\nHän suuntailee tulevista rakennuspuuhistaan yöhämyillä myös muorille,\njoka jo vuosia aikaisemmin on lähtenyt uuden torpan pellavamaita\nkatsastelemaan. Muori on kovasti touhuissaan, milloin näin yöhetken\npienellä vieraskäynnillä vanhoille rukinsijoilleen palaa. Hän kapaisee\nroskaa lattialta, mettiäistä ikkunasta ja suu mutruilee sanoja: Voi,\nonnetonta, miten se on sottainen! Kun sänkynsä ja kaikki olopaikkansa\ntuolla tavalla pärstää ja pahnaa!\n\nVaikka ei toinen pariin viikkoon ole jalkaterällään lattiaan astunut.\nJa niinkuin tällä nyt muutenkaan enää olisi väliä, lähtevän miehen\npahnassa. Tämä pamina on niin muorin tapaista, aina pitää löytyä\nroikaistavaa niin huulilla kuin hyppysillä. Kättään ei muori kuitenkaan\nole vielä tarjonnut. Se olisi jokseenkin varma lähtömerkki. Toissa yönä\ntosin jo varsin läheltä piti, mutta tuli ulkopuolinen keskeytys, mikä\nkulkuri lienee kolauttanut hereille juuri pahimpaan aikaan.\n\nOn yö jälleen. Kuu välkyttelee ikkunasta suoraan vaarin sänkyyn. Talon\nkovaääninen, se kaiket illat ja iltayötkin huuteleva rajapiru on\nhiljentynyt aikoja sitten. Uskaltaisiko nousta jaloittelemaan? Miksi\nei uskaltaisi! Mitä pelättävää miehellä omassa tuvassaan keskiyöllä\nolisi, ei muuta paitsi oma ajatus: Jospa en kykenekään enää nousemaan\njaloilleni! Mutta senpä vuoksi juuri. Uhallakin tekee hänen mieli\nyrittää ja näyttää se ihme, itselleen.\n\nVaari kuorii peittonsa ja heilauttaa kutistuneet, mutta armottomasti\nkutisevat jalkansa sängyn reunan ylitse. Kovin päästä huimaisee ja\nhuiputtaa. No, eipä hänellä ole kiirettä, kunhan tässä lepäilee ja\nkatsastelee vähän aikaa. Hiki kihahtaa hartioihin ja polvet pyrkivät\nlyömään yhteen. Hän on nyt päässyt kuitenkin jaloilleen ja tapailee\nkoukkupäistä keppiänsä sängyn päälaudasta.\n\nTuoli on liian etäällä keskilattialla. Haparoiden, kepillään tukien hän\npääsee sen selkänojaan käsiksi. Sittenpä taas ei olekaan enää mitään\nhätää. Oikein somasti sydänalasta hetkauttaa, kun hän sentään on vielä\nnäinkin omavarainen, tämmöinen pitkät kesäkuukaudet ravistunut vanha\npikipytty. Tuolin ja kepin turvin hän hinautuu kuutamoista palkkisiltaa\npitkin ikkunapenkin luo. Hieman mutkittelee, hieman kolisee, mutta\nmenee, menee vain, kun ei kompuroi eikä turhia hätäile.\n\nPäättävästi, taitavasti luovaillen hän pääsee permannon ylitse\nikkunapenkin ääreen. Jos takaisin sängylle pitäisi perääntyä, niin ei\ntulisi mitään, mutta siitäpä ei olekaan nyt kysymys. Hän laskeutuu\ntuolilleen istumaan ikkunapielestä tukea ottaen. Tässäpä nyt kuitenkin\nollaan. Niinhän se kävi kuin vanhalta tekijältä. Vanhaltapa hyvinkin!\n\nMutta joka paljon saa, hän enemmän ottaisi. Semmoinen on ihmisen\nluonto, kuoleman kynnyspuilla kuukkuilevan Kantolan vaarinkin\npohjimmainen mieliteko. Hän imaisisi henkeensä vielä muutaman hyvän\nsiemauksen elokuista yöilmaa. Siinä on kypsyneen eloviljan voimaa.\nRuispelto lienee kuhilaalla, ehkäpä riihikin jo lämpiää.\n\nKuinka hän saisi ikkunahakaset auki. Aina tuon alimmaisen, mutta\nkun ylimmäinenkin näkyy olevan kiinni, niin korkealla, pakana! Hän\nharkitsee ja mielessänsä harjoittelee taas tätäkin tehtävää. Alimmaisen\nhakasen hän kopeloi tuolilla istuen hyppysillään. Ylimmäisessä on työ\nja tuska. Monta kertaa kepin pää horjahtaa ohi, tutisee yhä ankarammin,\ntoki lopulta sattuu. Haka naksahtaa auki. Tuulihakasen kiinnittämisestä\nei tulisi enää mitään. Miksi siitä pitäisi tulla mitään: tyyni yö, ei\nlehti liiku.\n\nTotisesti, riihi siellä lämpiää. Hän ei näe sitä, vaan tuntee sen\nhikevän ja elokylläisen savun sieraimissaan. Syyskynnönkin ovat jo\naloittaneet. Ruokamullan haju juoksee vakoa pitkin, matalammilla\njaloilla. Elopellolla ohran vihne taittuu ja kaurakin on jo\nkiintojyvällä. Hän haistaa, tuntee kaiken tämän, kotvan aikaa\nikkunapenkkiin nojaten paljon enemmänkin. Hän heittää suurta yöpölkkyä\npunaisena hehkuvaan riihen uuniin, potkiskelee muhevaa kyntömultaa,\nhyväilee keveällä kädellä nuokkuvia ohran päitä.\n\nHän tahtoo nähdä vielä enemmän, kohottautuu kättensä varassa tuoliltaan\nja kurkistaa kuuhun päin. Pihapuiston reunassa kuvastelee suuri haavan\nhahmo. Pienenä vesana vaari on sen Kulovuoren reunasta kuokkinut,\nolkapäällään kantanut ja asuinrakennuksen päätyyn istuttanut. Se on nyt\nsuuri puu, kuun peittää ja taivasta verhoaa.\n\nHieno tuulenvire henkäisee. Haavan lehtien kahina leikkaa ilmaa\ntyynessä yössä. Kuun hopea välkähtää lehtien pisaroissa. Vaarin\nsisäisemmissä elokarsinoissa jotakin ratkeaa.\n\nHänen edessään ei olekaan enää Kulovuoren kupeesta kannettu haavan\nvesa, vaan nuori, myrttikruunuissaan värisevä morsian, joka on lähtenyt\nsulhastaan vastaan.\n\nTuli ja leimaus!\n\nVaari hypähtää istuimeltaan, niinkuin ennenmuinoin oli tapana. Yhdellä\nriipaisulla hän tempaisee risaiset ryysynsä, joista ei moneen herran\nvuoteen ole ollut muuta kuin kantamisen vaiva. Ikkunalaudalle rävähtää\nrivakka nuori mies, joka majaa muuttaa, uusia taloja rakentaa.\n\nHaavanlehdet kahahtavat toisen kerran. Tämän jälkeen ei kuulu mitään.\nOn kuutamoinen, hiljainen elokuun yö.\n\n\n\n\nVIIMEINEN KANTO\n\n\nSiinä oli uljas talo!\n\nSen katto välkkyi kultaa ja hopeaa. Entä ulkokuistin pylväät! Ei kaksi\nmiestä sylimitalla olisi ympäri ulottunut. Ja seinät? Olivatko ne\nperäti peililasia! Rahaa piti olla sillä miehellä, joka tuollaisen\ntalon oli itselleen rakennuttanut.\n\nHän varjosti kädellään silmiään ja tuijotteli loistavaa rakennusta\nkuin paikoilleen naulittuna. Lasiseinien lävitse näkyi, mitä sisällä\ntoimitettiin.\n\nVanha valkotukkainen herra kiikkui hiljalleen leveässä keinutuolissa..\nHän oli isäntä, sen näki kaikesta. Sisäovesta tuli keveästi hipsutellen\nnuori mies, jolla oli pilkkumikaulukset kaulassa ja kengänkärjet\nkiiltävinä. Hän antoi vanhalle herralle suuren mustakantisen kirjan\nsyvään kumartaen. Vanha herra luki ja käänsi lehteä. Nuori mies katseli\nulompaa ja sai tulla muutaman kerran selittämään. Hän osoitteli\nsormellaan ja oli hyvin tietävän näköinen.\n\nVanha herra tarkasteli jälleen otsanahka rypyssä, murahti jotakin\nitsekseen. Mutta vähitellen hänen tuima katsantonsa lientyi ja kasvojen\nrypyt silisivät. Kun hän vielä vähän aikaa tarkasteli kirjaa, niin\nhänen otsansa paistoi kuin syksyinen kuu. Hän työnsi silmälasit\nnenältään ja keinutteli pitkin hujauksin. Päivän kilo leikki lasien\nterillä. Sanaa sanomatta hän ponnahti jaloilleen, käveli ulkokuistiin\njohtavalle pariovelle ja potkaisi kummankin puolikkaan selkoselälleen.\n\n— Kuokkuri, sinä siellä! Astu sisään, kantoinesi, synteinesi!\n\nPilkkumikauluksinen nuori herra katseli hämmästyneenä. Oviaukkoon\nilmestyi suuri rapainen kuokkurin kanto. Se läheni, tunkeutui sisään.\nHohtavat ovenpielet rusahtelivat ja maaliin tuli rumia raapamia. Kannon\nalta näkyivät leveät lapikkaan kärjet ja sivusta pörröinen tukka,\nrapaiset miehen kasvot... Herrajumala!\n\nNäky sokaisi Matin silmät. Hän putosi jysähtäen polvilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi tavanmukaisesti repivään yskäänsä. Untako se vain olikin.\n\nSelviydyttyään pahimmasta hengen salpauksestaan hän jäi mietiskelemään\nnäkemäänsä. Seinät lasista ja katto kullasta. Kuistipylväätkin kuin\npäällekkäisistä myllynkivistä. Navakka herra niin vanhaksi mieheksi.\nJa aikamoinen kannonroikale, niin siivottoman rapainenkin. Kaikkia\nsitä pitää makaavan mieleen tullakin. Tulee kai näitä kuokkamiehen\njoskus väännettyä ja halailtua tuollaisiakin. Mutta eihän niitä toki\nsellaisenaan kanneta lasipalatsien pariovista sisään. Siitä nousisi\npilkkumikaulaisten kesken paha meteli.\n\nMatti koettaa unohtaa koko unennäön, nukahtaakin jälleen, mutta\najatukset kiertävät ja kaartavat ja joutuvat uudelleen lasipalatsin\nrapaiseen kantoon ja sen kantajaan. Mitähän tuollainen uni tietää? Jaa\nmitäkö tietää? Niinkuin tässä ei ilman unennäköjä arvattaisi, mitä\nkaikki tästä lähtien tietää. Kun on loppu, niin on loppu.\n\nHän on maannut sängyn omana jo kolme kuukautta. Talvella iskeytyneen\nkeuhkokuumeen seuraajana tuli nelistävä keuhkotauti. Väkevästä miehestä\non enää jäljellä suuret luut, kohollaan olevat jänteet ja keltainen\nnahka.\n\nApteekista on haettu monta kertaa roppeja ja tippoja. Mitä niistä muuta\nkuin rahan meno ja nielemisen vaiva. Tohtori on käynyt, kuunnellut\nrinnan rahinoita ja kärpäsen laulua. Piti muka nauttia vielä joitakin\nuusia roppeja ja lepäillä kaikessa rauhassa.\n\nKaikessa rauhassa! Vieläköhän suuremmassa rauhassa kuin jo kohta\nkolme kuukautta oli maattu. Se oli sitä tavanmukaista tohtoreiden\nnukutuslaulua. Ymmärsi kai tässä tavallinen kuokkamieskin tuon verran\nkärpäsen laulua.\n\nLuulikohan tohtori, että hän pelkäsi kuolemaa. Olisi pitänyt vapauttaa\nmies turhista luuloista. Kun olisi huomannut käskeä tilaamaan\nkirkkotarhasta jo torpanmaan, vaikkapa kuopankin kaivamaan, ennenkuin\nmaa routautuu.\n\nMatin teki mieli nauraa kaikelle tälle, koko elämälle, ellei olisi\npistänyt niin kipeästi ja ellei sen seurauksena olisi ollut aina henkeä\nsalpaava yskä.\n\nHänen puolestaan tämä maailmapahainen oli asuttu jo melkein valmiiksi.\nHän uskoi sen jo.\n\nMelkein... suunnilleen... osapuilleen!\n\nMiksi kaiken piti jäädäkin aina vähän kesken kuin rähmälleen. Niinkuin\nsekin viemärioja, viimeinen miehinen työ nevakuokoksella. Pari kolme\nsyltä enää jäljellä, puolen päivän kaivu ja tämän edessä aikuinen mies\nlehmääntyy ja jättää työnsä kesken.\n\nTietenkin oli tarkoitus lopetella, kunhan parantuu ja lepäilee.\nHuokailee ja lepäilee kuin lehmä hetossa. Makaa siinä, missä olet! Älä\nmissään tapauksessa nosta käpälääsi! Niin aina, näin nukutuskärpänen\nmakaavan lehmän korvaan surisee.\n\nJa kun kuuntelet tätä, etkä aikoinaan nosta, niin etpä sitten ollenkaan\nenää nosta. Painot on varattu ja punnukset ripustettu, on jo.\n\nKestäneekö köyriin taikka jouluun? Mitä merkitsee näin pitkän matkan\nlähdössä kuukausi enemmän tai kuukausi vähemmän? Köhisevä, mätänevä,\ntautia levittävä ruumis heikompainsa vastuksina! Kenelle saastaisen\nelämän jatkumisesta lähti onni ja autuus? Punaisille luteille!\nKöntiville madoille!\n\nHän iski kantapäällään sängynpohjaan.\n\nAlhaalla nevalla viemäri rähmöttää keskentekoisena ja nevalähteen\npirulainen keittelee myrkkyjään niinkuin ennenkin. Heittää tuosta\ntuulen pohjoiseen ja kuoraisee taivaankannen pilvettömäksi? Puree\nmaitoisen jyvän ja panee perunanvarret vanhaan tuttuun tapaan.\n\nKohtalaisen lämmin kesä toki kuului olleen. Kuului olleen! Oliko hän jo\nniin mätä mies, että toisilta piti kuulostaa, minkälainen kesä kuului\nolleen? Olipa varmaankin, koska rauhassa piti maata ja odottaa. Vieläpä\ntässä isoistakin vierasta madoissa maaten odottaa.\n\nHarmin hiki alkoi kohoutua hänen otsalleen.\n\nEntäpä ellei odoteta! Jospa noustaan ja lähdetään kujaportille vastaan.\nEikö näin ole tapana köyhillä: suurellisempia vastaan, maantieportille\nasti avopäisenä pokkaillen! Mitä siitä sanotte, roppiherrat ja\nkirkkoherrat!\n\nHän potkaisi peiton päältään ja riipaisi istumaan.\n\n— Hei, pojat, häh!\n\nUuninpankolla makaava kissa avasi silmänsä ja haukotteli pitkään.\n\nMitähän jos yrittelisi nousta tänään, hoippuroisi ulos, koikkaroisi\nsuolle. Matkako tämä oli alamäkeen lämpöisenä kesäpäivänä. Ei pitäisi\nmitään kiirettä, hiljalleen varovasti köpittelisi.\n\nHän jäi pitkäksi aikaa herkuttelemaan rohkealla mielijohteellaan.\n\nTuollainen kirkas päivä. Näkisi edes kerran vielä kesäisen auringonkin\nsilmästä silmään. Kuulisi kuovin äänen ja tuntisi suopursun hajun. Eikö\nollut muurainten aika parhaillaan. Saisi suoraan suomättäältä punaisen\nmehevän hillukan, vaikkapa yhdenkin vain, tämän ainoan kerran vielä.\n\nHiukaiseva kesän ikävä tempoili hänen rahisevassa rinnassaan. Hän\ntunnusteli käsivarsiaan, joiden juhmuiset jänteet pongottelivat\nkeltaisen nahan alla.\n\nEntä jos heittäisi porstuan naulasta olalleen lapion ja kuokan. Ei\nollut liikoja rehkimisen voimia, ei sen vuoksi. Mutta liikojako\ntuossa tarvittiinkaan, parissa ojasylessä pehmeällä suomaalla. Pienin\nlapiopistoin heittelee, väliin lepäilee ja taas tihrailee pienen tovin.\nOn synti ja ikuinen häpeä talollekin, jos viemäri jää rähmälleen ja\nkuivilleen, noin vähää vaille. Se pieni kannon vietäväkin siinä heton\nreunassa. Mitä siitä ihmisetkään sanoisivat: Kaksi syltä ja yksi kanto!\nPieni kanto! Jopa tarkalla piti!\n\nHän muisti äskeisen unensa ja suurta rapaista kantoa raahaavan miehen,\nmuisti parhaimpia vuosiaan suolla, satoja voitettuja suuria kantoja.\nVäkevä toiminnanhalu heräsi ja tempasi hänet valtoihinsa.\n\n— Jukoliste, minä väännän siltä niskat nurin!\n\nKissa vötkähti lattialle ja samaa tietä ulos. Rappusilta kuului\naskeleita. Hän heittäytyi selälleen ja veti peiton silmilleen. Eveliina\nsieltä tuli, käveli suoraan sängyn luo.\n\n— Nukutko sinä?\n\nMatti avasi hitaasti silmänsä.\n\n— Meinaan lähteä tänään käväisemään kirkolla ja Heikkilässä. On asioita\nvähän ja keväälliset porsaatkin ovat vielä maksamatta.\n\n— Porsaatko maksamatta! Se pääsi vahingossa liian iloisesti. Hän\nkorjaili ja tasoitteli. — Jo toki ne pitää maksaa! Aina pitää maksaa,\nettä toisen kerran saa.\n\n— Tarvitsisikohan käydä hakemassa kotimiestä?\n\n— Kotimiestäkö? Et suinkaan pelkää, että minä tästä enää mihinkään\nkarkaan.\n\nMatti nauroi hilpoisesti hihittäen, vaikka maksuksi täytyi nieleskellä\nkourallinen neuloja ja naskaleita.\n\nEveliina ei tarjoillut enempää, vaan alkoi valmistella hiljalleen\nlähtöään. Matti seuraili puolisilmällä sängystään ja mietiskeli omia\nohjelmiaan. Pojat käskee ongelle ja tytöt marjaan. On iltalypsyn aika,\nennenkuin kukaan heistä palaa. Silloin nevalla on kaikki selvänä.\nOnnestipa vielä yhden kerran. Olisi vain päässyt tästä aikoinaan\ntoimimaan.\n\nHän alkoi hätäillä Eveliinan viipymisen vuoksi. Mitä hän yhä hakee ja\nkähnii. Aitassa pyörähtää, ullakollakin juoksee. Ahaa, valkoiset sukat\nja puolikengät! Eevantytär se on tämä Eveliinakin, liiankin korea tytär\nnäin kehnoissa oltavissa. Eveliina toi maitotuopin tuolille Matin\nsängyn viereen.\n\n— Kai sinä sitten tulet täällä sen aikaa aikoihin.\n\n— Totta maar tulenkin.\n\n— Mutta muista maata hiljaa!\n\n— Hiljaa, no kuinkas sitten.\n\nEveliina kääntyi lähteäkseen. Matin mieleen johtui väläyksenä\nvuosikymmenien takainen kuva: Orava kuusen alimmalla oksalla, pieni\npoika jousipyssyineen puun juurella.\n\n— Kuule, äläpä vielä juuri mene! hän alkoi vikitellä. Eveliina palautui\nsängyn luo. Matti nosti suonikkaan kätensä peiton alta.\n\n— Tuota, sitä minä vain, että eikö matkalle lähtijän ole tapana hyvästi\nsanoa. Hän naurahti tuskin kuuluvasti.\n\n— Niinpä kyllä, ei täällä ihminen koskaan tiedä...\n\n— Ei tarvitsekaan kaikkea tietää.\n\nEveliinan ääni oli ollut ehkä liian helläpohjainen. Matti alkoi tuntea,\nniinkuin jotakin olisi pyrkinyt ylös, painui takaisin ja hän saattoi\nvärähtämättömin äänin jatkaa.\n\n— Maksa pois porsaat! Maksa aina kaikki selväksi, jos jaksat. Se on\nselvä ja reilu peli.\n\nEveliina katseli häntä suurin, kostuvin silmin. Matti jatkoi.\n\n— Pitäkää tämä paikka, jos voitte. Ei tämä niin häävi ole, kovin on\nhallainenkin, mutta onpahan oma kuitenkin. Aina se on toista kuin\nvieraissa nurkissa.\n\nEveliina ymmärsi, ei vastaan kiistellyt. Kaksi kyyneltä kuin\nkirkassilmäistä pikku hiirtä syöksähti yhtä aikaa esiin\npiilopaikoistaan, juoksivat kilpaa hänen liian aikaisin muodostuneita\nposkiuurteitaan. Niiden perässä lipitteli hetkistä myöhemmin kokonainen\npoikuus. Hän pyyhkäisi poskensa kuiviksi ja puristi suonikasta kouraa\nmolemmin käsin.\n\nMitään puhumatta hän kääntyi ja livahti. Matti katseli silmää\nräpäyttämättä hänen menoaan. Olipa somaakin, kun pani nuo kauniit sukat\nja korkeakorkoiset puolikenkänsä. Ei se näytä mukavalta, jos kylään\nmenevällä naisella on länttäiset kengät. Joko hän nyt livahti? Niinpä\nkai, koska ei näy. Ei oravaakaan sen jälkeen näkynyt, kun kuuseen\nlivahti.\n\nMatti kääntyi sängyn laidalle istumaan. Kolme kertaa hänen täytyi\nyrittää, ennenkuin pääsi kannoilleen. Pusero meni jollakin tavoin ylle,\nvielä housutkin tuolin varassa. Missä lapikkaat mahtoivat olla? Syvällä\nsängyn alla, hyväkkäät. Hän aikoi hakea uunin luota hiilikoukun, mutta\nsamassa Ville pujahti sisään. Tänäänpä vasta kaikilla tavoin onnesti.\nVille käväisi sängyn alla ja kaivoi esiin molemmat, lienee kummastellut\nhieman isän hankkeita.\n\n— Meinaan tässä vähän jaloittelemaan, minäkin. Ihminen ei jaksa eikä\nkehtaakaan koko kesää yhteen menoon maata. Etkö sinäkin Ville niin tätä\nasiaa tuumaa?\n\nEhkä Ville lienee tuumannut, mitään ei puhunut. Lapikkaat olivat\npahasti kuivuneet. Hän sai ne kuitenkin jalkoihinsa kopistelemalla ja\npuristelemalla, mutta koville se otti.\n\n— Ville, kuule! Tänään sinä saat mennä Matin kanssa Nurkkalammelle\nongelle.\n\n— Ihan heti, jo päivälläkö?\n\nPoika sai sähköä jäseniinsä. Harvoin sellaiseen oli käsketty,\naamupäivällä ei milloinkaan.\n\n— Heti pääsette. Ja tytöille saat sanoa, että pääsevät Putkisuolle\nmuuraimeen.\n\nVille aikoi livahtaa uutisineen ulos, isää läväytti sisältä päin,\nniinkuin poika ei juuri vielä olisi saanut mennä, teki mieli vikeltää\nkuin oravanpojalle: tui, tui.\n\n— Kuule, Ville, tulehan tänne!\n\nPoika palasi ja isä vetäisi hänet polvelleen. Poika katseli\nkummastelevin silmin. Edellisestä kerrasta varmaan oli kulunut pitkä\naika. Isä kertoili lyhyin särähtelevin lausein omista onkimatkoistaan.\nSyvässä kalliorantaisessa lammessa uiskenteli suuria ahvenia.\nRoikkuvien puiden rungoilla sai onkimies kiipeillä, mutta eteensä\npiti katsoa, terävin kynsin kiipertää vesipuita kulkiessaan. Heikot\nkynnethän nämä vielä olivat. No, olipa aika kasvaa. Isä sanoi\ntoivovansa, että Villestä tulee kunnon mies ja Matista myös. Ja sitten\nte pojat pistätte suon ojaan laitojaan myöten! Panette kasvamaan viljaa!\n\nHän sipaisi karkealla luisevalla käsiselällään valkoista tukkaa, mutta\nVille ajatteli mustia ahvenia, livahti lattialle ja samaa menoa ulos.\nIsä katseli taaskin niin kauan kuin vilahtumaa näkyi, kauemminkin,\netsiskeli sitten nurkasta jotakin, lakkia kai. Mitä mies kesäisenä\npäivänä teki lakilla! Lapion ja kuokan hän löysi omilta paikoiltaan.\nNiiden terät olivat ruskeassa ruosteessa.\n\nUlkona auringon valo häikäisi hänen silmiään, välkkyi pelto ja\nniitty, taivas ja metsä monissa väreissään. Lehmät märehtivät\nlaidunkumpareella. Illalla Eveliina palaa, tekee savun ja kiiruhtaa\nlypsämään.\n\nNiinpä tekee, niinpä menee. Hän muisti viemäriojan kaksi kaivamatonta\nsyltä ja alkoi kiiruhtaen hoippua polkua alaspäin. Lapio ja kuokka\nkeikkui olkapäällä, puseron helma lepatteli väljänä tuulessa. Niinkuin\nviimesyksyinen variksenpelätti. So, so, ei nyt sentään. Viimesyksyinen\nvariksenpelätti ei kaiva viemäriojaa puoltakaan syltä.\n\nOliko kotoa suolle näin pitkä matka? Niinkuin suo olisi viety\nedemmäksi, tai polkuko oli venytetty pitemmäksi. Oliko tämä kesä ollut\nniin lämpöinen, että kivennupulatkin olivat kasvaneet? Vaikka mies\nmiten olisi varonut, niin aina hän tahtoi kuukahtaa silmilleen. Joku\nsilmitön pörriäinen lensi otsaan paukahtaen. Kovinpa maailma olikin jo\nahdasta, oli jo.\n\nHän pääsi suolle ja istahti kannolle. Hiotti ja ryitti. Kaivamaton\nviemärikannake ei tosiaan ollut kuin parisen syltä, mutta kanto\noli suurempi kuin hän oli muistanut. Se oli mustapäinen ja näytti\nulohtaammalta katsoen oikein julman näköiseltä. Näytti, mitä näytti.\nYhden kannon juurista aina selviytyisi lapionterällä.\n\nTuollainen mieskö, lapion terällä, hä-hä-hää! Niinkuin joku olisi\nläheltä korvaan sen rääkäissyt. Hän nousi ja sylkäisi kouriinsa.\n\nKamaraturve oli sitkeätä kuin laihan karvakoiran nahka ja antoi\nkiusoittaen perään ruostuneen kuokan terän edessä. Jospa olisi\nhuomannut sen tahkota. Ville sen verran olisi tahkoa kierittänyt.\n\nHän löi ja ähkyi, kiskoi ja raastoi varpua ja kanervaa ja suopursun\njuurta. Kun kuokan terä tissahteli kamaraa läpäisemättä, teki mieli\nhampain käsiksi käydä. Närästeli kurkussa ja hikikarpalot kierivät\nsilmiin, mutta ei hän joutanut niitä edes pyyhkäisemään. Sittenpä\nhuilii kauemmin yksin istuimin, kun kamara on kokonaan pois.\n\n— Ähä, lähditkös siitä!\n\nHän kieritteli viimeisen turvetyynyn ulommaksi viemärin kohdalta ja jäi\nsen varassa pitkäksi ajaksi puuskuttamaan. Rintaa kouristi ja päätä\nhuimasi, mutta hän oli läpäissyt sen. Se oli jonkinlainen koe, joka\nennusti lopullista voittoa.\n\nAurinko lämmitti kuluneen kesän menetyksiä osattomalle korvaten.\nSuopursu haisi väkevästi juovuttaen. Mättään suojassa piilotteli pari\nmuuraimen raakiletta. Hän kurkotti ne ja pureskeli hitaasti nauttien\nkantalehtineen kaikkineen, heittäytyi suulleen kosteauhoiselle\nsammalkamaralle ja haisteli suota.\n\nHän nousi, liian kauan kai oli jo maannutkin. Raskasta oli, mutta\nennakkosuunnitelmansa mukaisesti hän alkoi kaivaa kevein lapiopistoin\nkuin voikauhalla lipsien. Maassa ei tuntunut olevan juuria, lapio\nupposi siihen melkein omalla painollaan. Hän mielitteli lohkaista jo\nvahvempia kimpaleita. Ei ollut siihen lupaa ja mikäpä kiire tässä\nolikaan hauskaa työtä kesken aikojaan lopettamaan. Jos jo alkukesästä\nolisi tämän keksinyt, niin koko piiriojan ja kymmenen sarkaojaa olisi\nlipsien pistellyt.\n\nIhme ja kumma, keveä työskentely alkoi väsyttää. Mutta ensimmäinen\nsyli kuitenkin oli ennen huilaamista läpäistävä. Menipäs äsken\nkamaran kettäminenkin, kun ei päästänyt väsymystä mieleensä, eikä\nkesken aikojaan antanut peräksi. Ja mitäpä iloa oli tämmöisen miehen\nhuilaamisesta. Kun koko päivän makasi, niin illalla oli niin kuittina,\nettei maitokuppiaan jaksanut kuiviin ryypätä. Semmoista se oli\nvaivaisen lepääminen!\n\nKun ärsyttäminen ei auttanut, alkoi hän kohentaa pahasti riutuvaa\nolemustaan nopeasti vaihtuvilla mielikuvilla.\n\nMitä tämä oli? Mustaa suopaa! Jäätynyttä saippuavaahtoa! Ei\ntuollainen juuri mitään painakaan, turhaa luuloa. Mitäpä, jos\nlukisi lapiopistojaan: yksi... kaksi... kolme... neljä... Näin vain\nhelposti lueskelee vaikkapa tuhanteen asti. Täysille sadoille tökkää\nviirun ojan seinään. Oliko se nyt kolmeneljättä, vai neljäneljättä?\nOlipa kumpi tahansa, riittäähän näitä. Aloitetaan alusta kuin\nHoppa-vaari huoneentaulunsa... yhdeksänkymmentäkahdeksan...\nyhdeksänkymmentäyhdeksän... täysi sata ja viiru ojan seinään.\n\nEveliina ei ollut vieläkään hullumman näköinen korkeakorkoisissa\npuolikengissään. Oikein hauskalta näyttää, kun muijalla on kauniit\nkengät ja korot suorina. Puolikengät hänellä oli silloinkin... Rasilan\nleikkuutalkoista palattiin. Satoi aikatavalla. Takkini alla minä häntä\nsuojailin.\n\nHenkeä salpaa, rinnassa pistää.\n\nNiinpä niin, täytyykin vain pistää ja pistää. Lammen rannalla\nkaatuneita honkia. Syvää siellä on ja niljainen vesipuu on ylen\nliukas... Ei sellainen poikanen putoa, turha pelätäkään. Varpaat\nkuin vieterit ja kynnet kuin kollikissalla... Ahvenia se sieltä saa,\nsaunakekäleitä. Vapa jutisee. Vesi on mustaa kuin joulukalja.\n\nSe äskeinen muuraimenlehtikö se noin röyhäyttelee. Joko lienevät\navonevoilla kypsiä. Esteri varmaankin otti hinkin ja Hilja vanhemman\nlypsyämpärin... Minkä näköinen se Hilja onkaan... Esterikin\nkasvoiltaan... No johan pitää olla miehen pöppyräinen, kun omien\ntyttäriensä muotokuvaa ei enää saa näkyviin.\n\nEi, ei tahdo saada enää mitään näkyviin, ei lakkapetäjää, ei mustaa\nkannontyveä, ei edes lapion terää lapikkaan pohjan alla. Niin sokaisee\ntänään näköä, aurinko varmaankin.\n\nMikä sokaisee näköä? Lasiseinät ja myllynkivipylväät... Silmälasit ja\nlakeerikenkä... Sielläkö suomättäällä nyt istut ja kurkkailet senkin...\nKyllä kai sitä pysyy kengänkärjet kiiltävinä, kun lasipalatsissa istuu\nja ainoaksi työkseen merkkailee muistiin toisten syntejä. Merkkaa,\nmitä merkkaat, tämä poika kaivelee viemäriojaa vain. Näetkö, toisenkin\nurakkansa näin vain vei huilimatta päätökseen!\n\nMutta kylläpä osasi huiputtaa. Hän heittäytyi rentoimenaan mättäälle\nja loikoili pitkän aikaa. Nikotti ja tyhjän vuoksi tunki vatsasta ja\nrinnasta kuin suolaista suupalaa. Jospa vastapainoksi olisi ollut edes\nhipenen verran suolaista leivänpalaa. Aurinko oli jo alhaalla. Kovin\npianpa se tänään painuikin. Mitä kello mahtoi jo ollakaan?\n\nHän nousi viimeistä urakkaansa suorittamaan vaivalloisesti\nhoippuroiden. Lapio tuntui entistä painavammalta ja ajatukset\nhyppelivät hätiköiden sinne ja tänne. Eveliina ennen ja nyt. Poika\nlammen rannalla mäntyjen latvoissa ahvenia kiikutellen. Tytöt nevaa\ntarsimassa täysinäisine muurainämpäreineen... Komean kartanon\nsilmälasiherra... Pilkkumikaulainen lakeerikenkä suuret syntikirjat\nkainalossaan. Hän pistää ja nostaa.\n\nTalkoopihan piirileikki käy suolla. Siellä tytöt, siellä pojat,\npilkkumikaulainen kirjoineen... Ja lasisilmäinen kartanoherra. Kas, kun\nvanha mies on viitsinyt lähteä joutavoimaan... Mitä kummaa. Siellä se\nheiskuu Eveliinakin vaaleine sukkineen ja korkokenkineen.\n\nMinäkö mukaan? En tule, en kerkiäkään! Urakka kesken vielä,\nettekö näe!... En, en tule, uskokaa se kerta sanomalla... Vetäkää\nsudenkorentoja piiriinne, senkin... Yksi... kaksi... kolme...\n\nKanto antoi arvaamattomasti lisätyötä. Hän kaarsi ja kaivoi joka\npuolelta. Lapion terä ei mahtunut juuren koloihin. Hän löi lapion\nsivuun, painui polvilleen, kuopi myyränä kourillaan.\n\nSuuta kuivasi armottomasti, rinnassa jylkytti, repi ja raastoi,\nniinkuin joku tunnoton tylsällä puukollaan kiertäen olisi kaivanut\nkeuhkoja irti. Kannon juurien alta alkoi tirsua kylmää rapaista vettä.\nHän kostutteli sammaltuppoa siinä ja imeskeli hampaittensa välitse.\nOlipa tuolla vietävällä tervaiset juuret. Pitikin unohtaa kirves\nkotiin, kantomiehen ensimmäinen ase, voi kova lykky!\n\nHän alkoi jylkytellä lapiollaan ylhäältä päin. Kuin rinnassa\njylkyttelevä piinanhenki olisi keksinyt saman tempun, sekin röykytteli\njo ylhäältä päin. Kova tervainen puu tenäsi itsepintaisesti vastaan.\nToisinaan se yllättäen antoi peräksi, lapionterä jutkahti lävitse,\nliian syvälle ja kiilautui sitkeästi kiinni.\n\nAika kului nopeasti, työ edistyi hitaasti. Aurinko sivusi jo nevaa\npitkin ja mitteli keskentekoista viemäriojaa ruskeilla nauhoillaan.\nMutta oli kantokin toki jo reunoiltaan irti, vain karajuuri enää\npidätteli pohjasta päin, taisi olla siinä karaa kerrakseen.\n\nJos olisi ollut ryntäissä entinen voiman mahti. Ei muuta kuin sylin\nkiinni, yksi ähkäys, yksi rusaus olisi kuultu! Satoja kertoja tämä\ntemppu oli tehty vähän suuremmillekin öykkäreille.\n\nPieniä tummia purosia liritteli jo juuren tynkien alta. Matti tunsi,\nmiten hänen omassa rinnassaan ratkeili tummanpunaisena liritteleviä\npurosia tylsällä puukolla raastettujen tynkien alta. Suuhun kihosi\nkuumaa verta, jota ei tohtinut ulos sylkeä, ellotti se nielläkin.\n\nHän peräytyi askelen, upposi, horjahti istumaan.\n\n— Tprui Helunata! Tprui Lemmikkiä, tprui kotiin, tprui, tprui!\n\nIlta käsissä! Eveliina jo kotona! Auringon mittanauhat piiskasivat\npistäen. Kannon juuret ilkkuivat irvistäen. Siihenkö lopultakin jäit\nirvistelemään?\n\nHänellä olisi elon viimeisinä riutumahetkinä ollut paljonkin tärkeätä\nmuisteltavaa: nuoruuden erheet, miehuuden rikkomukset, vastahakoisten\nsairausviikkojenkin veriruskeat synnit.\n\nMutta hänen himmenevään näköpiiriinsä ei tällä kohtalon hetkellä\nmahtunut noita tärkeitä asioita, niin suppea se oli, ettei näkimien\naukoista mahtunut muuta kuin karajuurensa varassa uhitteleva\nmustapäinen kanto. Tietensä tai tietämättään hän teki vielä\nyksisanaisen synnin.\n\n— Lähdet siitä p...le!\n\nHän karjahti sen kuin kuoleva karhu, sylkäisi verisen suuntäyden\nkouriinsa ja kahmaisi kannon armottomaan syleilyyn. Rinnan rikkonaiset\nsuonet purkautuivat valtoiminaan, aurinko pimeni, kannon kara kiertyi\nja rutisi.\n\nSuu tulvahti kuumaa verta täyteen. Hän sulki silmänsä, puri hampaansa\nyhteen ja rytkäytti viimeisen kerran.\n\nLyhyt hetkinen kuin kahden vaiheella. Mies voitti ja keikahti\nkantoineen viemäriin.\n\nPienen ajan jälkeen holvahti suolähteestä valtoimeksi vapautunut\nvesiryöppy, huuhteli alas vieriessään miehen verisiä kasvoja ja kannon\nmultaisia juuria.\n\nKuovi lensi suon ylitse matalalta, valittaen.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nHELLUNTAIYÖN HERÄÄMYS\n\n\n— Ei suinkaan herralla koskaan ole ollut pahempia seikkailuja naisväen\nkanssa, minä kysyn vain.\n\n— Naisväen kanssa?\n\n— Ei herra huoli lossata noin pöllämystyneen näköisenä. Herra kyllä\ntietää, mitä minä meinaan. Mutta eihän tämä asia mitenkään minua\nliikuta, pyydän vain ilmoittaa, että tämä on Filippa-neidin huone.\nNeiti tulee herraa katsomaan siinä puolenyön aikoihin, jos... Hyvää\nyötä nyt sitten vain.\n\nTyttö pyörähti ympäri kynttilöineen ja eteni pimeää ullakkokäytävää,\nettä lieskat hulmusivat. Agronoomi oli väsynyt, riisuutui ja heittäytyi\nsänkyyn oudossa mielentilassa. Oli hiljainen yö ja herpaiseva\nympäristö. Kuinka monet raput ja mutkat tänne mahtoi ollakaan?\nFilippa-neidin kuuluisa kummituskamari! Kova onni, kun tuli istuttuakin\nisännän kärryyn, kaupunkiin olisin hyvin ehtinyt! Pelkäsikö hän\nkummituksia, nuori uuden ajan mies? Hän naurahti väkinäisesti, nukkui\nja unohti lampun palamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFilippa-neiti, Vanhakartanon kuuluisa kummitus ei tänä yönä nukkunut.\nHän oli tyytymättömällä tuulella, vaikka olikin varhaiskevään\nhelluntaiyö. Ottaen huomioon hänen ylhäisen syntyperänsä sekä\nsuoritettavakseen sälytettyjen tehtävien laadun ja runsauden, ei tämä\nollut ensinkään kummeksuttavaa. Vuosisadasta vuosisataan hän, Filippa\nFleming, Uljaan Klaus-herran kuuluisa sisko, oli saanut jo kiertää\nVanhakartanon rakennuksia ja peltomaita kuin mikäkin kuljeskeleva\nturkulainen kattilan paikkaaja. Ja välitöinään hän oli joutunut\nhoitamaan milloin mitäkin, alemmallekin palvelijakunnalle kuuluvia\ntehtäviä. Miten monta kertaa hän oli käsivarresta nykäissyt torkkuvaa\nkamarineitsyttä, tai varastelevaa sisäkköä, tai kuorsaavaa tallimiestä,\nnoita rappioituneiden aikakausien hulttioituneita vetelyksiä. Entä\nkaikennäköiset maantienkulkijat: kiroilevat kisällit ja kiljuvat\nteinit, helsinkiläiset tirehtöörit ja turkulaiset agronoomit, kun\nnämä vanhoihin perintätietoihin uskomattomat puolipakanat olivat\nilkkuen uneksuneet milloin mitäkin, sellaistakin, että toimivat muka\nkotiopettajina Flemingien sukukartanossa ja opettivat Filippa-neidin\nlapsia.\n\nMikä kalpenematon häpeämättömyys! Jos Filippa-neidin käsivarsissa\nolisi ollut entinen mahti ja toimeenpanovalta, niin päärakennuksen\nkivikellarin kosteimmassa komerossa olisivat saaneet ryhtyä opettamaan\naakkosiaan sisiliskoille ja sammakonpoikasille, komeljanttarit!\nOlisivatkohan saaneet tarpeekseen Filippa Flemingistä ja hänen\nlapsistaan.\n\nMutta Filippa-neidin suonikkaissa jäntereissä ei ollut enää entistä\nvoimaa, eipä sanottavasti nykyistäkään. Keveä tuulenhenkäys nousi\nkeväisiltä toukopelloilta ja tempasi hänet vastusteluista huolimatta\nmukaansa. Filippa-neidin vahankeltainen poski värähti voimattomasta\nkiukusta. Mikä lienee miehiään tämä kartanon nykyinenkin omistaja, joka\nhelluntaiyöksi järjestää minun kamarini makuupaikaksi kunniattomille\nkulkijoille! Varokaa keskiyötä, niin isäntä kuin vieras!\n\nFilippa-neiti oli niin vihainen, ettei ollenkaan huomannut, miten\nihanan kesäistä tänä helluntaiyönä kartanon mailla jo oli. Kevätviljan\noraat siirottelivat lehtevinä peltosarkojen riviharjuissa, tuomet\ntuoksuivat valkohunnuissaan ja yökehrääjät hyrisivät vihertävissä\npeltoviidakoissa.\n\nFilippa-neiti aikoi pyörtää omaan kamariinsa puoliavoimen\nullakkoakkunan kautta, mutta vanhan rakennuksen haltiatonttu pysäytti\nhänet puutarhan hiekkakäytävän päässä. Tonttu oli tuskin kartanon\nkoiran kokoinen, hauskannäköinen hallavapartainen äijän käppyrä.\nKuitenkaan hän ei pelännyt kartanon suurta koiraa, vihaista kummitusta\nei senkään vertaa. Arvelematta hän tarttui Filippa-neidin viileään\nkäteen ja alkoi taluttaa häntä. He etenivät käsityksin vihertäville\nkasvilavoille, valkoumpuissaan häämöttävään omenapuutarhaan ja sieltä\nikivanhaan rantapuistoon, jonka salaperäiset hiekkakäytävät nykyisen\nomistajan toimesta oli jälleen kaivettu esiin.\n\nÄijä rupattelee hiljalleen yhtä mittaa, puistokoski porisee ja tuomen\nkukka tuoksuaa. Hiekkakäytäviä pujotellessaan he joutuvat kapealle\nsillalle ja sitä pitkin muinaiseen lempisaareen. Lehtevän oksaportin\nalitse rinnakkain kumartuessaan ovat he vähällä pujahtaa rannalle\nviritettyyn haukirysään. Äijä naurahtaa ääneen ja hymynväre häivähtää\njo Filippa-neidinkin kalpeilla kasvoilla. He kääntyvät siitä taloon\npäin, äijä nyppäisee keveällä hyppäyksellä tuomen kukan ja kurkoittaa\nsen Filippa-neidin rintaan. Vieläpä tässä kavaljeeri!\n\nIsolla portilla neiti itsepäisesti jälleen aikoo omille teilleen,\nmutta tonttuäijä ei hellitä hänen kädestään, vaan johdattelee\nedelleen vanhaan rakennukseen, hänellä kun muka sielläkin on neidille\nmielenkiintoista näytettävää. Filippa-neiti ei viitsi tehdä väkivalloin\ntenää, koska se kuitenkaan ei mitään auttaisi.\n\nVanha asetupa on mullistettu täysin uuteen asuun. Siellä on siistejä\npenkkejä ja pöytiä ja keskilattialla puolipyöreä pöytä. Hyllyillä on\nkirjoja ja seinillä tauluja, mutta peräsalin yhdellä seinällä on jykevä\nmusta kaappi. — Se on rautakaappi! kuiskaisee äijä. Filippa neidin\nmielestä se on yksi tämän helluntaiyön suurimpia valeita. Mutta kun\nhe yhdessä yrittävät nostaa sitä, täytyy hänen uskoa, vieläpä sekin,\nettä kymmenen aikuista miestä on ollut rautakaappia parihevosten reestä\nnostamassa ja taitokeinoja käyttäen paikoilleen asettamassa.\n\nNäkemiensä ja kuulemiensa johdosta Filippa-neiti alkaa käydä yhä\ntarkkaavammaksi. He istuvat leposohvaan ja äijä kohottaa käsivartensa\nneidin käsimutkaan. Filippa-neiti tuskin sallisi tätä tuttavallisuutta,\nellei hän olisi niin utelias kuulemaan yhä uusia.\n\nÄijä tarinoitsee kauan, ihmeellisiä asioita hän kertoilee.\nFilippa-neidin täytyy ajoittain keskeyttää hänet. Hän nipistää\nkäsivarresta sekä itseään että äijää todetakseen, puhuuko\nmonisatavuotinen vekkuli edes siteeksi totta. Valveilla he ovat\nmolemmat ja totisena äijä rupattelee.\n\n— Niin paljon ovat olot muuttuneet Yläneen kartanon mailla sitten\nFilippa-neidin aikojen ja erittäinkin viimeisinä vuosikymmeninä.\nKartanon entisten muonamiesten, torpparien ja tallimiesten jälkeläiset\novat itse nyt tilanomistajia järki järkiään.\n\n— Tilanomistajia!\n\n—Jaa'a! Satamäärin niitä on jo kartanon entisillä mailla. Heillä\njokaisella on nyt itsellään lasi-ikkunaiset kartanot, lehmikarjat ja\nsiipikarjat ja sikoja, ettei vanha mies lukuun saa.\n\n— Mitä kartano niin paljolla maidolla ja sianlihalla tekee? ehtii\nFilippa-neiti välillä keskeyttää.\n\n— Mitä kartano heidän maidoillaan, ja lihoillaan kun liikaa on\nitselläkin, intoutuu äijä selittämään niin taajasanaisesti, ettei\nFilippa-neiti kerkiä saada sanakiilaa rakoon. Äijä kertoilee\nnäkemästään ihmeellisestä maitomyllystä, joka on seiniltään puhtaampi\nkuin Katariina-prinsessan neitsytkammio, ja kooltaan avarampi kuin\nJuhana-herttuan majesteetillinen hevostalli. Siellä kirnutaan suurella\npyörivällä myllyllä sekä kartanon että pikkukartanoiden maidot\nkauppavoina aina Englannin valtakuntaan asti lähetettäviksi, ja kukin\nsaa maksuosuutensa juuri sen mukaan kuin on yhteiseen kirnuun aineita\nantanut.\n\nTämä on Filippa-neidistä niin ihmeellistä, ettei hän osaa enää mitään\npuhua. Mutta vieläkin ihmeellisempiä asioita vanha tonttuhaltija tietää\nhänen korvaansa kuiskia.\n\n— Neiti ei osaa arvata, mikä nykyään on tämä vanha asesali, jossa\nennen muinoin vangit vaikeroivat, vielä neidinkin hallinnan aikoina?\nNeiti rypistää silmäkulmiaan ja äijä jatkaa: — Aarrekammio tämä on,\nihmeellinen raha-aitta. Kenelle rahaa säästyy, tänne hän sen tuo\ntalletettavaksi, keneltä uupuu, täältä hän käy lainaamassa. Tuolla\nmustassa kaapissa rahaa säilytetään, senvuoksi varmaan se niin\nerinomaisesti painaakin. Siellä on säästörahaa joka kolmannella\npitäjäläisellä, sadoilla paitaressuilla, kymmenillä sylivauvoillakin.\nKun aloitteleva tilanomistaja rakentaa navettaa tai peltoa, niin täältä\nlähtee apu. Mustan rautakaapin raha pannaan kasvamaan jumalanviljaa,\nkiljuvia porsaita tai vasikanpäitä ja kaiken lisäksi se kasvaa vielä\ntallettajalleenkin rahaa rahasta. Miten tämä tapahtuu, sitä ei vanha\nhaltijatonttu jaksa käsittää, eipä itselleenkään selittää.\n\nMutta sensijaan hän selittää, miten rahaa lainataan. Hän on\nmonta kertaa kuunnellut ullakolla ja tirkistänyt rautanaulalla\npuhdistelemastaan oksanreiästä.\n\n— Joskus palaa pienen tilanomistajan navetta. Sattuuhan sellaista\nkevätahavien aikaan, niin ennen kuin nykyään. Mitäpä tekee vahingon\nkärsinyt mies? Tänne kävelee melkein heti, kun on saanut kekäleensä\nsammumaan. Tuossa he sitten seisovat pitkän pöydän kahden puolen,\ntilanomistajat neuvottelemassa, mitä pitäisi tehdä. Siinä ei kirota\neikä kiljuta, mies juttuaa kuin veli veljelleen: palorahoista,\nlisälainoista, hirsistä ja kattotiilistä, mistä puhelevatkaan.\nUllakolle ei kaikkea kuule, mutta sen arvaa, että yksimielisyyteen\non päästy ja monet umpisolmut ovat avautuneet. Kotiin kiiruhtavalla\npikkutilan miehellä on niin kepeä askel kuin vahinkoa ei olisi\nsattunutkaan, mutta syksyllä on hänen uusi navettansa valmiina, parempi\nkuin entinen olikaan.\n\n— Tällaista ei koskaan tapahtunut Flemingien aikoina, hätkähtää\nFilippa-neiti mielessään painautuen jälleen tarkastelemaan seinällä\nhäämöttävää pitäjän karttakuvaa, joka on melkeinpä tarkalleen sydämen\nmuotoinen. Filippa-neiti tuntee, niinkuin hänen omassa rinnassaan\nliikahtelisi kipeästi riipoen jotakin saman muotoista. Haltijatonttu\nrupattelee edelleen:\n\n— Kerronpa vielä neidille, mitä sattui eräänä aamuna varhaiskeväällä.\nKartanon etumies, Lammisen Justus, täyttää 80 vuotta. Mitä tekeekään\ntänä aamuna talon isäntä, joka on kuin eläväinen elohopea ehtien joka\npaikkaan ja muistaen kaikki: nykäisee lipun pihasalkoon, pitää miehen\npuolesta syntymäpäiväkekkerit koko talonväelle ja Justukselle itselleen\nvielä erikseen.\n\nFilippa-neiti katselee yhä karttasydäntä, hänen rintansa kohoilee,\npunaa nousee poskiin. — Näin ei tehty meidän aikoinamme. Koirana\nkohdeltiin talonpoikaa ja työmiestä, ärjäistiin, jos niskansa\nnosti, ruoskittiin, jos sanan vastaan sanoi tai päätänsä kohotti.\nFilippa-neiti muistaa kaiken tämän ja näkee vielä enemmän:\nrakkaudessaan hairahtuneen sisäkkötyttönsä, jonka hän lapsiraukkoineen\najoi talviseen yöhön — sutten suuhun.\n\nHaltiatonttu arvailee hänen sielunsa tuskan, luulee itse liikoja\npuhuneensa. Mitä hän vanha hupakko ryhtyikään muistuttelemaan\ntyttöparalle joutavia ja menneitä. Mutta oli kai asia vielä\nautettavissa.\n\n— Tuota, sitä minä vain, että uljas herra Klaus-veljenne oli, ehkei\nhänellä ollutkaan juuri hellää sydäntä...\n\nSillä hetkellä se asia Filippa-neidille kirkastuu. Kuin karttakuvan\nsuuri sydän asesalin seinällä olisi syttynyt tuleen, niinkuin ne\nneljä leiviskää vahakynttilöitä, jotka oli poltettu Filippa-neidin\nsielumessuissa yhtäaikaisesti olisivat leimahtaneet täyteen liekkiin.\n\n— Meillä, Flemingeillä, enempää kuin muillakaan sen ajan aatelisilla\nei ollut elämälle tykkivää sydäntä, sitäpä ainoastaan meiltä puuttui.\nNyt täällä eli ja sykähteli sellainen sydän, kymmenet sydämet. Koko\nkartanolla, sadoilla pikku kartanoilla, koko pitäjällä oli lämmin\nyhteissydän, joka sykähteli voimakkaasti samaan tahtiin. Keväisenä\naurinkona se elävöitti esiin pientilat kartanon autioilla takamailla,\nhyödätti viljat, kasvatti karjat, iloisten ihmislasten säästömarkatkin\nasesalin rautaisessa kassakaapissa. Filippa-neiti tuntee ensi kerran\nväkevänä omankin sydämensä tykinnän, eikä voi pysyttäytyä enää\naloillaan.\n\nHän syöksähtää ylös, leijailee ulos puutarhaan, peltomaille, sieltä\ntakaisin kartanolle ja rantapuistoon. Valkoumpuissaan nuokkuvien\ntuomien tuoksu hurmioi hänen sielunsa, yökehrääjien hyrinä kantautuu\nhänen korviinsa ihanan taivaallisena soitantona.\n\nSyvemmältä puistikosta, lempisaaren koivumajasta kuuluu hiljaista\nkuisketta. Filippa-neiti kuuntelee kotvan aikaa, hiipii sitten\nvarovasti oksia taivutellen kuin omaan ensilemmen kohtaukseensa.\nLehtimajan keskellä kuiskuttelee nuori pari, tyttö kuin puistikon\nritvakoivu ja onneaan säteilevä poika. Filippa-neiti astuu vielä\naskelen, katsoo salaa, sitten oman täyteläisen sydämensä pakottamana\nsyleilee ja puistaa tuomipuuta, että valkoiset kukkalehdet ilmassa\nleijailevat.\n\nMutta kauan ei Filippa-neiti saata katsella nuorten lempeä. Hän ei pysy\naloillaan enää rantapuistossa, ei missään. Kaikkialla näkyy nuorta\nrakkautta, hehkuvia sydämiä. Pellot, niityt ja metsämaat sädehtivät\npunaisina sydäminä vihertävin ääriviivoin. Koko helluntaiöinen maailma\non väkevää luomisvoimaansa huokuileva sydän.\n\nFilippa-neidin nuortunut henki leijailee kevään tuoksuvien usvien\nkannattelemana pelloilla ja niityillä, pitkän aikaa valkoumppuisen\nomenatarhan yllä. Keveytynyt henki kohoutuisi mielellään ja helposti\nkorkeampiin avaruuksiin, jonne se vuosisatoja turhaan on kaihonnut,\nmutta helluntaiyön henki, rakkaus ja elämä vetää sykkivää sydäntä\npuistoon ja pelloille, jopa jokirannan vihreille ruissaroille saakka,\njossa hyrisee salaperäisten kevätkehrääjien ääni. Hän hengittää syvään\nkeväisen viljan voimaa, häviää kokonaan alas ruissarkoihin, vasta\naamusumun matkassa taivaalle noustakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori agronomi herää ja hieroo silmiään. Aamuinen hämärä on jo ulkona.\nHän ei näe Filippa-neitiä, eikä kartanon ruispeltoakaan, koska\nkummituskamarin akkunat ovat pihalle päin.\n\nHän on nukkunut Filippa-neidin huoneessa yhden yön, eikä ole juossut\nalakertaan talonväkeä herättelemään, kuten monet muut kulkijat kuuluvat\ntehneen. Sähkölamppu vain on unohtunut palamaan, se on harmin paikka.\nMutta kartanon väki ei ole vielä jalkeilla ja kukaan tuskin lienee yön\naikana pihamaalla käynyt.\n\nHän hypähtää näppärästi katkaisijan luo ja sammuttaa valon. Lämpöisten\nlakanoittensa välissä hän ehtii ottamaan vielä oikein makeat unet.\n\n\n\n\nKADONNUT POSTIMERKKILÄHETYS\n\n\nHe valvoivat, vaikka piti jo nukkua. Supisemalla he keskustelivat Lauri\nPeltosen postimerkkikirjeestä, jonka jo eilen oli pitänyt tulla, mutta\njostakin syystä oli jäänyt tulematta, eikä tullut vielä tänäänkään.\nLouhen Heikin kirje oli tullut heti seuraavana päivänä ja Lampisen\nErkinkin jo kolmantena, nyt oli jo neljäs päivä. Mutta huomenna se\nkuitenkin jo tulisi, mitään estettä ei voinut enää olla, paitsi jos\nLauri Peltonen oli juuri lähtenyt matkoille, tai hänen ulkomaalaiset\npostimerkkinsä olivat sattumalta lopussa, tai jos postimies olisi\nvienyt tilauskirjeen väärään paikkaan.\n\nMitään muuta syytä ei saattanut olla, eivätkä nämäkään esteet pysyneet\nkauan paikallaan, kun pojat yhdessä vähän aikaa pohtivat asiaa. Mihin\nLauri Peltonen keskellä viikkoa kotoaan lähtisi, ei sopinutkaan lähteä,\nkoska tilauskirjeitä tuli joka päivä. Ja etteikö hänellä aina ollut\nsen verran ulkolaisia merkkejä, mitä yhteen kirjeeseen tarvittiin?\nOli varmasti, pöytälaatikoissaan, ellei muualla. Eikä postimies\nmilloinkaan pudota kirjettä väärästä luukusta sellaisessa kaupungissa\nkuin Hangossa, jossa on tulimajakka ja talvisatama. Tällaisesta\nhuolimattomuudesta saattaisi äijä menettää virkansa ja saisikin\nmenettää.\n\nHe olisivat nähtävästi käsitelleet asiaa vielä pitkän aikaa, ellei\näidin kolmas varoitus olisi kuulunut niin jyrkässä äänensävyssä,\nettä oli toteltava. Kello oli jo lähes puoli tuntia yli määräajan,\nyhtään sanaa ei saanut kuulua siunauksen jälkeen. Mutta ajatukset\ntoki saattoivat liidellä aamenenkin jälkeen. Jo siunaukseensa\nhe kumpainenkin liittivät sen hartaan toivomuksen, että Lauri\nPeltonen vaikkapa vahingossa nostaisi heidän kirjeeseensä kaikkein\nharvinaisimman ulkolaisen merkkinsä. Taavi ajatteli egyptiläistä\njuhlamerkkiä, jonka vuosilukuun erehdyksessä oli tullut väärä numero,\nTopi taas Englannin kuninkaan jupileumia, joka oli yhtä pitkä ja leveä\nkuin isän partakoneen teräpaperi, ja jossa oli jupileumikuninkaan\npartainen kuva.\n\nTaavi oli väsynyt ja nukkui seuraavana aamuna lähes puolituntisen\nliikaa. Miestä toimitettiin matkaan monen ihmisen voimalla, hän itse\nsulloi kirjoja reppuunsa samalla kuin ruokaa suuhunsa, mutta kerkisi\nkuitenkin antamaan Topille hyödyllisiä neuvoja Lauri Peltosen kirjeen\nsuhteen. — Katsokin, ettet pudota sitä! Jos se on avonainen, niin paina\nläppä sisään ja sitten pane se heti taskuusi ja taskusi läppä kiinni!\nJa tule suoraan kotiin, äläkä jää hoopoilemaan poikien kanssa! Hyvästi\näiti, morjensta Topi! Muista mitä sanoin!\n\nKirje tuli päiväpostissa. Se oli sinisessä kuoressa ja sen päällä oli\nkuusi postimerkkiä. Topi valkeni ja vapisi, kun postirouva työnsi\nkirjeen hänen käteensä. Kuoreen oli koneella kirjoitettu: Herra\nTaaavi... Taavissa oli kolme aata. Topi ei milloinkaan ennen ollut\nnähnyt Taavia kirjoitetun sillä tavalla. Pojat sanoivat, että Lauri\nPeltoselle oli tullut kirjoitusvirhe. Mistä pojat sen tiesivät. Jospa\nLauri Peltosella oli tapana kirjoittaa Taavin nimi sillä tavalla?\n\nErkki ja Eino ja Heikki ja Aimo kokoontuivat Topin ympärille\ntarkastelemaan Taavin kirjettä, vaikka heidän olisi kiireesti pitänyt\njuoksuttaa aamulehtiä kotiinsa luettavaksi. Kirjeen yläreunassa oli\nLauri Peltosen omakin nimi ja osoite. Se oli painettuna mustilla\nsuurilla kirjaimilla. Se oli senvuoksi, että postirouva olisi osannut\npalauttaa kirjeen, jos vastaanottajaa ei olisi tavattu kahden viikon\nkuluessa. Heikki näitä tietoja lateli ja Aimo lisäili väliin, sanoi\nErkki ja Einokin kaiken tämän tietävänsä, Topi ei puhunut mitään, hän\ntarkasteli vain kirjettä.\n\nSe oli aikatavalla vahva, keskipalkaltaan melkein pullottava. Sen\nlipukka oli painettu sisään, ettei Topin tarvinnutkaan sitä laittaa.\nPojat ehdottelivat, että tarkasteltaisiin yhdessä, oliko Lauri Peltonen\nlähettänyt yhtään arvokasta merkkiä. Melkein lupaa pyytämättä he\nolisivat olleet valmiit avaamaan kirjeen, mutta Topi ei myöntynyt\nalkuunkaan. Hän korotti äänensä ja tempaisi kirjeen Aimon kädestä.\nJuuri sillä hetkellä asemapäällikkö aukaisi konttorin oven ja kääntyi\nkatsomaan, mikä meteli odotushuoneessa kävi, mutta ei silloin enää\nmitään meteliä käynyt, sillä pojat olivat kiiruhtaneet juoksujalkaa\nulos.\n\nToiset juoksuttivat lehtiä kotiinsa, Topilla ei ollut mitään kiirettä.\nHänellä ei ollut tänään edes läksyjen lukemista, koska huomenna oli\nsunnuntai. Taavi tuli somerolaisella vasta tunnin kuluttua. Hän\npysähtyi talouskaupan eteen ja katseli pää kallellaan, miten Heino\npumppasi pentsiiniä kauppamatkustajan letukan tankkiin. Se oli\njokseenkin tyhjä, koska Heino asetti viisarinaulan kolmeenkymmeneen.\nPumpun varsi vippasi somasti edestakaisin. Heinon nenänpäässä oli\nkärpäsen kokoinen nokitippa, mutta ei Heino itse ollenkaan sitä\nhuomannut. Lasikupit täyttyivät ja tyhjentyivät vuoronperään kilvalla\nkiikkuen, pumpun salpa rapsahteli ja viisari sätkähteli viiden litran\npituisilla askelilla nollaan päin.\n\nKauppamatkustaja tuli puodista tupakkaa pöllytellen, vaikka pentsiiniä\nmitatessa ei olisi saanut polttaa. Heino ei koskaan polttanutkaan\nja varmaan kauppias olisi tästä matkustajalle murahtanut, jos olisi\nsattunut näkemään. Topi katseli siihen saakka, kunnes viisari joutui\nnollaan asti, ja kun hänellä ei ollut mihinkään kiirettä, niin hän\nkatsoi vielä senkin, miten Heino kaatoi puolen litran nokkakannulla\nA-öljyä koneeseen. Kone oli aikatavalla pölyinen ja syylarin tulppa\npahasti kallellaan. Se oli jokseenkin huonosti pidelty letukka.\n\nTopi lähti, ennenkuin matkustaja kerkisi pöristää, mutta makasiinin\nulkonurkan kohdalla halkopinon suojassa hän pysähtyi tarkastelemaan\nkirjettä. Hän kohotti sormellaan lipukkaa niin paljon, että näki\nkirjeen sisään. Siellä oli ainakin parikymmentä merkkiä. Hän olisi\nlukenut ne, ellei Alenin setä parahiksi olisi ajanut hevosellaan tietä\npitkin asemalle päin. Topi sujautti kirjeen vikkelästi taskuunsa ja\nlähti kävelemään kuin muina miehinään.\n\nVikmanin kohdalla hän aikoi yrittää uudestaan, mutta tuuli alkoi\npuhaltaa ja joku kulkukauppias harjanippuineen tuli takaapäin. Ja\nsitten Järvensivun mummo haravoitsi pihamaataan ja Leinon Alli\nkuoputteli jotakin rappujensa edessä ja Kauhajärven täti ja Hellen\ntäti, kaikki olivat tänä iltana pihamaillaan. Topi ei kerinnyt muuta\nkuin hät'hätää siirtelemään kirjettä taskusta taskuun.\n\nVelinin pojat olivat tiellä. Heillä oli polttolasi ja filminauhaa.\nMutta se ei palanut, koska aurinko oli mennyt pilveen eikä Velinien\nfilmi palanut auringonpaisteellakaan. Nuorempi Velini ehdotti, että\nmentäisiin uittamaan paperipuita pelto-ojalle Permannin tien varteen.\nHän oli katkonut paljon paperipuita luutavarvuista. Vanhempi Velini\nväitti, etteivät ne olleet paperipuita nähneetkään, tuollaiset silput,\nmutta Topi ja nuorempi Velini eivät välittäneet mitään hänen puheistaan.\n\nHe juoksivat ojalle ja kantoivat paperipuita kenkälaatikon kannella.\nOjassa ei kuitenkaan ollut niin paljoa vettä, että paperipuita olisi\nkunnolla voinut uittaa, siksi heidän täytyi vahvistaa ensin jokea. He\nsulloivat ylemmäksi ojan lunta, pellon laidasta he kierittivät turpeita\nja sitten vettä valui pian koko järvellinen. Kun he vielä kotvan\nodotettuaan päästivät sen menemään, olisi ojassa voinut uittaa jo\ntukkipuita tai kolmipiippuisia valtamerilaivoja.\n\nHe uittivat vain Velinin paperipuita, nostivat ne joesta\nasemalaiturille ja lastasivat koko junallisen avonaisiin\ntavaravaunuihin. He möivät ne Lohjan selluloosatehtaaseen ja olisivat\npian kaiketi menneet nostamaan konttorista suuria rahojakin, ellei\nTaavin ääni olisi kuulunut ylhäältä koulun pihamaalta: Hei Topi, mitä\nsiellä hoopoilet, tuo kirje heti tänne!\n\nTopi lähti viivyttelemättä ja tunnusteli juostessaan kirjettä,\nkoska hän ei muistanut, kumpaan taskuun viimeksi oli sen laittanut.\nOikeanpuolisessa oli, mutta surkean ohut se oli! Hän vetäsi sukkelasti\nsen esiin. Lipukka oli auki, kuori tyhjänä ja tasku tyhjänä... ja\ntoinenkin tasku tyhjänä...\n\nTopista tuntui niinkuin päivä olisi mennyt pilveen, kuin pää olisi\nollut tyhjänä ja housutkin tyhjänä. Hän rypisteli kirjekuorta ja\nhypisteli taskujaan, pysähtyi vähäväliä ja astui lyhkäisin askelin.\nTaavi kiirehti juosten häntä vastaan, huohotus kuului ja polku tömisi.\n\n— Lauri Peltosen kirje tuli tänään, anna tänne se jo! Topi käveli\nallapäin ja kädet taskuissa hyvin lyhkäisin askelin. — Älä ole\nolevinasi, anna heti se tänne! Taavia oikein jo harmittaa. Topi on aina\ntuollainen, venkoilee ja pimittelee. Hän hypähtää muutamalla pitkällä\naskeleella Topin luokse, nykii olkapäästä ja tempoo käsiä taskusta. —\nÄlä viitsi enää, tiedänhän minä, että se on sinulla!\n\nJospa olisikin. Mutta Topi ei voi enää kauempaa pimittää eikä pidättää\nitseään. Hän vetää taskustaan tyhjän kurttuisen kuoren ja purskahtaa\nitkemään. Taavi arvaa nopeasti asian vaiheet ja parahtaa hänkin.\nNuorempi Velini aavistelee puolittain, katselee ojan takaa pyörein\nihmettelevin silmin. Taavi selviytyy itkun sekaisiin sanoihin.\n\n— Pudottaa Lauri Peltosen kirjeen, on siinä mies, aika hölmö! Topi\ntuijottelee märkiin kenkiinsä, eikä sano sanallakaan vastaan.\nAika hölmö hän on ollutkin, mitäpä siihen osaisi sanoa. Taavi ei\ntyydy tähänkään, vaan sanoo paljon, paljon enemmän. Topi ottaa sen\nkaiken napisematta vastaan, mutta ei tunne tulevansa siitä sen\ntäyteläisemmäksi, ohkaisemmaksi ennemminkin. Hän lienee kohta kuin\nkädessään oleva ruttuinen kirjekuori.\n\nPian kuitenkin Taavin toimintatarmo herää. — Muistele edes, missä olet\nkäynyt. Lähdetään heti hakemaan. Lähdetään. Juostaan ensiksi nuoremman\nVelinin luokse pelto-ojalle, patojärvelle ja lastauslaiturille. Topi\nkatsastelee nöyränä, miten Taavi potkii ja pauhaa. Ojalta ei löydy\nmuuta kuin hyyhmäistä lunta, rapaa ja katkottuja luudan varpuja.\n\nSiitä he juoksevat Hellelle ja Kauhajärvelle ja Leinolle ja\nJärvensivulle, päät lähes maassa kuin jäniskoirat. Mistään ei löydy\nmitään. Ei Alenin navetan takaa, ei Talouskaupan makasiinin nurkalta,\neikä aseman odotushuoneen penkiltäkään, sieltä kaikkein vähimmin. Meni\nse, joka kerran meni, voi sinua hölmöä kuitenkin!\n\nNuorempi Velini on käskemättä juoksuttanut sanaa Aimolle ja Heikille ja\nnämä taas Einolle ja Erkille. He kaikki juoksevat asematielle etsimään\nja ihmettelemään. Pengotaan ja nuuskitaan joka mutka ja kuoppa,\nTalouskaupan halkopinojen solat ja Alenin lantatunkiotkin. Mistään ei\nlöydy jälkeäkään. Aurinko laskehtii jo nummen taakse, toiset pojat\nlähtevät kotiinsa kylpemään. Taavi ei lähde, eikä Topikaan lähde,\nsyyllisyyden tunto lepää raskaana painona hänen kapeilla värisevillä\nhartioillaan.\n\nHe käyvät kahteen mieheen vielä kerran matkan, vaikka hyvin tietävät,\nettei sieltä mitään löydy. Topi juoksee Ungerin kuusiaidalla ja Taavi\nVikmanin pihamaalla, jos tuuli olisi kuljettanut. Tietysti se on\nkuljettanut, minne lienee kuljettanut. Voi sinua onnetonta! Voi tätä\nsurkeata päivää!\n\nOnneton päivä tämä on, Topi itse vielä onnettomampi. Hänen jalkineensa\novat likomärät, naama itkuinen ja rapaviiruinen. Mutta kun Taavi\najattelee arvokkaita kadonneita merkkejä, ei hänen tule vieläkään surku\npöhlöä poikaa. Jos pyytäisi uuden lähetyksen? Kuinka kehtaa tällaisesta\nasiasta Lauri Peltoselle kirjoittaa?\n\nHeidän on vihdoin noustava kotiin syömään, saunaan ja nukkumaankin\nkohta. Kovin tuhruista on kaikki tänä onnettomana lauantai-iltana.\nKeitto on kylmä, sauna liian kuuma, yhteisen sängyn pohjalla\nkaikenlaisia muhkuroita.\n\nTaavi kääntyy heti selin ja murjottaa. Topi painautuu syvemmälle peiton\nalle ja hengittää hänen selkäänsä, hiljaa pidätellen. Hän nukkuu jo\npiankin, kovin väsyksissä lienee posteljooniparka. Taavin mielen\nvaltaa katumus, kun hän itseksensä muistelee illan tapahtumia ja kovia\nsanojaan. Hän on soimannut, suorastaan haukkunut kylän poikien kuullen\npientä veliparkaansa hölmöksi, vaikka miksi. Jos merkit putosivatkin\navonaisen kirjeen sisältä, niin oliko se hänen syynsä?\n\nTaaville tulee kaikkea tätä muistellessaan niin paha mieli että\nuudelleen itkettää. Hänen tekee mieli kuiskata Topin korvaan jotakin\nsovittavaa, mutta ei keksi heti ja sitten Topi nukkui jo. Hän tarttuu\npeiton alla pieneen käteen ja puristaa sitä. Topi vastaa juuri tuntuman\nverran ja Taaville tulee pitkästä aikaa oikein hyvä olo. Muutaman\nminuutin kuluttua hänkin jo nukkuu.\n\nTopin Matti-niminen kissa on vaaninut hetkeä, jolloin tuli sammutetaan.\nHeti kohta se hiipii hiljaa sängyn luo ja hypähtää jalkapäähän. Se\nnuolaisee karhealla kielellään muutaman kerran peiton alta pistäytyvää\npientä jalkaa, toistakin vielä pienempää jalkaa, asettuu siitä itsekin\nmakuulle. Matilla on myös ollut onneton iltapäivä, hiiri pääsi karkuun.\nMutta se on saanut sen jälkeen kupillisen lämmintä maitoa ja osittain\njo unohtanut suuren vahinkonsa.\n\nPojat ovat lähteneet vielä kerran asematielle ja lopultakin löytäneet\nkadonneet merkkinsä. Tuuli oli juoksuttanut ne Hännisen pellolle\nsaakka, eikä kukaan onneksi niitä sieltä keksinyt. Siellä oli kuin oli\nerittäin harvinainen egyptiläinen, vuosiluvussa tavaton painovirhe,\nyhdeksäisen tilalla kahdeksainen. Jo ensi vuonna koko maailma etsii\nniitä, maksetaan tuhannen markkaa... kymmenen tuhatta... kokonainen\nmiljoona...\n\nTopin harvinainen on lähtenyt pomppimaan hänen edellään kuin keltainen\nperhonen nummella. Se on Englannin kuninkaan jupileumi, keltainen ja\npartateräpaperin kokoinen. Se hyppelehtii niin alhaalla, että Topi on\nmonta kertaa saamaisillaan sen kiinni. Elleivät hänen kenkänsä olisi\nniin märät ja raskaat, niin hän olisi tavoittanut jo sen. Nyt se\nliitelee torille, siitä sähkö-Lehtosen portille ja ylös Nummenharjun\nhiekkahautaa kohti. Se liputtaa keltaisena ja punaisena ja Englannin\njupileumikuninkaan ajamaton parta liehuu tuulessa. Topi juoksee oikein\nkovasti, että tavottaisi sen, ennenkuin tuuli ryöpsähtää harjulta.\n\nMatti löytää omansa pitkän halkopinon solasta. Se on lähes rotan\nkokoinen vötkäle. Sen silmät kiiltävät kuin napit ja kuonokarvat\nliikahtelevat. Matti hiipii oikein varovasti muutaman askeleen,\npysähtyy, hiipii vielä kaksi askeletta, yhden askeleen.\n\n\n\n\nNUORI MUNKKI\n\n\nPili-pili-pili-piii, pim, pom-pom-pom!\n\nKello on kuusi. Isokirkon kellot kutsuvat iltamessuun. Ontrei,\nluostarin nuorin pappismunkki seisoo sataman halkopinon solassa,\nkuuntelee, vavahtelee. Milloin lakkaavat isokirkon kellot? Eivätkö\nlakkaa jo?\n\nEivät lakkaa. Vanha soittajaveli seisoo ylhäällä lavalla ja kiskoo\nviidellä nauhalla. Hän hoputtaa ja rukoilee, piiskaa aivan. Messuun!\nMessuun! Veljet messuun! Pyhän Jumalan-äidin nimessä iltamessuun!\n\nPili-pili-pili-pili, pim, pom-pom-pom!\n\nOntrei tukkii korviaan käsillään, mutta isokirkon kellojen ääni ei\nlakkaa kuulumasta, kauheasti se iskee, milloin Ontrei vähänkään\nhellittää käsiään korvistaan. Se piiskaa jäisillä rakeilla:\npili-pili... tuikkaa veitsenterällä: pim..., iskee pajavasaroilla:\npom-pom-pom!\n\nOntrei kääntyy ja juoksee ahdasta pinosolaa laivalaiturille päin,\nkyyristyy polvilleen ja ryömii pinon tukipuiden alitse. Jos hän\nvahingossa kopauttaisi irti ne, niin suuret pinot vöyryisivät ja\nhautaisivat hänet alleen. Silloin loppuisi kellojen soitto, ei loppuisi\nsilloinkaan. Tuomiokellojen ääni iskisi: Pom! Pom! Pom!\n\nLoppui. Isokirkon tornista ei kuulunut enää mitään. Ontrei kohoutuu\nseisomaan, kuuntelee käsi korvalla ja hengähtää syvään. Vain tuuli\nhumisee puiden latvoissa ja aaltojen loiskina kantautuu etäämpää\nmereltä. Pönkkäpuita on jälleen edessä. Hän kyyristyy ja pujottelee\noravana kapeaa pinosolaa eteenpäin ja keveästi käpsien tunnustelee\narveluttavimpia tukipuita.\n\nNäin hän onnellisesti läpäisee vaarallisen solan ja huomaa jo ilokseen\nvälkkyvän veden ja Laatokan kalastajan ruskean moottoriveneen\nsatamassa, mies itse istuu laiturilla syöntiään lopetellen.\n\n— Kah, pian merelle lähtenet, hyvä veli!\n\n— En.\n\nPieni ruskeanaamainen mies vilkaisee olkansa ylitse ja availee\nuudelleen eväskääreitään, niinkuin ei olisi saanutkaan vielä syömisestä\nkyllikseen. Juonittelee vain! Ontrei tuntee nämä veijarit. Jos olisi\nenemmän aikaa, niin kyllä Ontreikin osaisi kauppaa tehdä, yhtä hyvin\nkuin Laatokan mies, paremminkin vielä. Mutta Ontreilla ei ole nyt\naikaa. Sydän takoo, laituri polttaa, setelinippu povitaskussa ahdistaa\nhenkeä ja hoputtaa kiirehtimään. Mikä onni sentään, ettei Laatokan\nmies vielä ole kerinnyt lähteä ulos merelle. Viisikymmentä, kokonaisen\nsatamarkkasen Ontrei tästä hyvästä maksaisi hänelle ja maksaakin vielä.\n\nRuskeanaamainen mies järsii kovaa leipäkannikkaansa, tunnustelee sen\nohella silmäänsä siristäen pyhän miehen poven polttoja ja kukkaron\nvahvuutta. Kaupunkiin mielii, sitä varten on pukeutunut jo. Paperirahaa\npaljon lompakon lokeroissa, mitä lienee pajarin poikia.\n\nSormiaan noin levottomana napsii, silmä ympyriäisenä kiiltää.\nViisisataa markkaa maksanet! arvelee hän ja jatkaa rauhallisena\nsyöntiään.\n\n— Kah, hyvä veli, kaupunkiin vienet, kaksisataa saat!\n\nLaatokan mies ei päätään käännä, kallistaa vain sitä oikeaan ja\nvasempaan, sillä leipä on kovaa ja ulapalla varmaan aikatavalla tuulee.\nOntrei kävelee edestakaisin ja ottaa askelin mittaa hänen veneestään.\nKaksitoista kyynärää, vai kolmetoistako lienee. Hän mittaa uudestaan\ntoiseen ja vielä kolmanteen kertaan.\n\n— Kolmesataa markkaa, hyvä veli! Eikö sinulle raha kelpaa?\n\nHyvä veli hellittää leukaotteensa kesken aikojaan, katsahtaa olkansa\nylitse taivaan hattaroihin, henkäisee, huokaisee.\n\n— Vaimo ja lapset, näetkös. Pieni vene ja kovasti tuulee.\n\n— Sata vaimosi tähden! Nouse, kierrä kone käyntiin!\n\nLeipä on kovaa, vaimo on rakas ja Laatokan merellä tottatotisesti\ntänään ylen ankarasti tuulee. Ontrei on mitannut veneen jo kymmeneenkin\nkertaan, hänen sydämessään riehuu lähes täysi myrsky.\n\n— Satanen lastesi tähden, hyvä veli! Jätä leipä, nouse jo!\n\nMutta Laatokan mies ei vieläkään nouse. Hän kallistaa päätään puoleen\nja toiseen ja järsii yhä kannikkaansa. Jos hän istuisi välittämättä\nvielä kotvan aikaa, niin pyhä veli tarjoaisi sata markkaa hänen\nsyntymättömien lastensa vuoksi. Kun hän kuitenkin jo mielessään on\npannut viisisataa omaksi määräkseen, ei hän viitsi enää kauempaa\nkiusata kärsivää hengenmiestä. Hän kääräisee eväänsä paperiin ja\nkäpsähtää jaloilleen. Oikein onnellinen päivä, niin somasti puiden\nlatvoissa tohisee. Tekeepä kuitenkin mieli vielä vähän kiusoitella\nverensä hyrinöissä hytisevää miestä. Hän hypähtää aluksensa kajuuttaan\nja vetäisee katon alta kaksi korkkivyötä. Ontrei huomaa ja säpsähtää.\n\n— Mitä, hyvä veli, pelkäätkö vaaraa?\n\n— Siltä varalta vain, jos satuttaisiin syvimpiin syövereihin, että...\n\n— Että?\n\n— Löytäisivät edes.\n\nOntrein otsalle valahtaa kylmä hiki. Hän hypistelee korkkivyötä\nvapisevin sormin. Mutta ei ole aikaa enempiin katumusmietteisiin. Vene\non jo irti laiturista, huiskii pahaa petroolin katkuaan, hytkii ja\nsytkii. Laatokan mies on aikonut kiristää kyytimaksunkin etukäteen vain\nkiusoitellakseen, eiväthän löytäessään muuten muka tiedä, mikä kuuluu\nkummankin perintöosuuteen. Hän pidättyy kujeilustaan, koska pyhä mies\nmuutenkin on veretön kuin palttinariepu.\n\nÄänettöminä he sivuuttavat luostarin nuottaveneet, metsäniemet,\nulkosaaret. Pian kuohuu edessä avara vaahtopäinen selkä, aalto nousee\nja laskee, vene keinuu. Enää ei ole kääntymisen varaa.\n\nNäin myhäilee itsekseen ruskeanaamainen Laatokan mies tanakasti\nruorirattaansa ääressä seisoen. Näin haluaisi ajatella myös veli\nOntrei, oikein hauskasti hän tahtoisi kuvitella tämänpäiväisistä\nkokemuksistaan ja lähituntien ihanuuksistaan, mutta äsken niin\nkiehtovana väikkynyt taulu ei tahdo sopeutua enää heiluviin\npuitteisiin. Hän puristaa kaksin käsin kajuutan penkistä, sulkee\nsilmänsä ja sovittelee sitä, pientä väkivaltaa tehden.\n\nMissä veli Ontrei ilmestyksensä tänään tapasikaan? Metsäkappelin\nnihkeäpintaisella puistotiellä tämä tapasi veli Ontrein. Kuin itse\nNeitsyt, Pyhä Jumalanäiti hän ilmestyi veli Ontrein taakse hiljaisesti\nkahisevan haapapuun takaa. Miten hän astuikaan! Miten hän katsoikaan!\nMitä hän veli Ontreilta kysyi? Kysyikö hän mitään?\n\nKysyi, paljonkin tiedusteli, luostarin hotellista, isokirkon messuista,\nrukouskappeleista, pyhimyslegendoista. Veli Ontrei ei enää muista,\nmitä hän vastaili, eikä hän tahdokaan enää muistella mitään muuta\nkuin ilmestysneitsyen säteileviä silmiä, tummaa leikkotukkaa ja\nruusunpunaista suuta. Hän tahtoisi tavoittaa ja syliinsä sulkea\nyllättäen lähenevän, keinuen etenevän enkelinsä, nyt ja ikuisesti.\n\nMetsäkappelin nihkeä santakäytävä nousee ja laskee, korkeat koivut ja\nhavupuut keinuvat. Ne alkoivat keinua sen jälkeen, kun ilmestysneitsyt\nkeveästi liihoitellen niiden keskelle hävisi. Ontrei tiivistää\nräpyttelevät silmänsä aivan kiinni ja puristaa kajuutan sälepenkin\nlaidasta, että sormet verettömiksi valkenevat. Hän tahtoo tavoittaa\npuiston kätköihin katoavan neitsytilmestyksen ja tavoittaakin hänet\nvihdoin.\n\nNeitsyt kääntyy ja naurahtaa. Hänen taivaalliset silmänsä säihkyvät\ntimantteina, koreat korvanlehdet heijastelevat kultaa.\n\nNoin nuori uljas mies! Te kaipaatte täällä jotakin. Pyhä Jumalanäiti!\nihan näillä kiusaajan sanoilla se suloinen synninilmestys veli\nOntreita kappelikirkon puistotiellä nauraen puhutteli. Hän kuiskasi\nvielä muutakin. Veli Ontrei punastui kovasti, koska hän kuuli sen.\nHän muistelee sitä nyt, vaan ei muista, miten puristaakin sormillaan,\nkuinka siristääkin silmillään. Ruskean keltaisena hulmehtiva tiekäytävä\nvain nousee ja laskee. Suuret koivut ja havupuut kallistuvat tuulen\nalla, kultakupoolisen kappelikirkon tornikin kaartuilee edes takaisin.\n\nMutta kesken kaiken kirkkaana muistivälähtymänä veli Ontrei nyt\nkuitenkin saa ilmestysneitsyen sanat kiinni, yhtä kirkkaana, yhtä pian\nkatoavana niinkuin näkee sinitaivaan huojuvien koivun latvojen välistä.\n»Nuori mies, tulkaa kaupunkiin! Odotan teitä, päivän, kaksi! Ja nyt on\nveli Ontrei Laatokan miehen moottoriveneessä matkalla kaupunkiin, hänen\nluokseen. Hän odottaa hotellissa siellä.\n\nKuvitelma huimaa veli Ontreita, aaltojenkeinunta vieläkin enemmän.\nHän ei voi kauan pidättää pahoinvointiaan vaikka urhoollisesti\nponnisteleekin sitä vastaan. Hänen on syöksähdettävä avoperään laidan\nylitse ylönantamaan.\n\nPyhä Jumalanäiti! He ovat jo keskellä ulappaa. Jyrkkäharjainen Laatokan\naalto hyökkää vuoren korkuisena, kohisee valkovaahtoisena, vyöryy\nja lyö. Kuin soittajaveljen tuomiokello se armahtamatta lyö ja lyö.\nKaikkein kamalimmin iskee korkeuksista syöksyvä hirmuaalto pom-pom-pom!\n\nVeli Ontrei on uhrannut merelle kaiken, mitä hänellä on ollut\nannettavaa, vähän enemmänkin jo. Yrittää vielä harvenevin väliajoin,\nsaamatta mitään irti. Kohtausten mentyä hän katselee kalvakkaana\ntuomiomyrskyn kiehuvaa kauheutta. Mitä hän, veli Ontrei, kadotettu\nsieluparka tänään on nähnyt, tehnyt ja kuvitellut? Minne hän nyt\non matkalla? Siihen vastaa hänen puolestaan vaahtopäisenä kiehuva\ntuomioaalto, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs, mikä lieneekään:\nKadotuksen kattilaan! Helvettiin... Helvettiin... Helvettiin...\n\nVaivainen öljymoottori sytkii kuin kuoleman kourissa. Pieni\nlaholautainen, ruumisarkkua muistuttava alus haukkaa tuulen puolelta\nvettä, keikahtaa aallonharjalta aallonpohjaan puoliksi nurinniskoin.\nVeli Ontrei tekee ristinmerkin ja kiljahtaa. Laatokan mies kelaa\nruoriaan silmäänsä räpäyttämättä.\n\nVeli Ontrei siirtyy vettä roiskivaan peräkokkaan, horjahtaa\nsälepenkille polvilleen veneen laidoista kiinnipitäen ja heittää\nrukoilevan katseensa kaukana vaahtopäisen selän takana kangastelevan\nkultakupoolin puoleen. Hän, vaivainen syntinen, katuu ja rukoilee,\nristii rintansa ja otsansa monta kertaa, hospoti pomiluuta hartaana\nmumisee. Auringon kultaama kupooli nousee ja laskee, katoaa, ilmestyy\njälleen ja muuttaa muotoaan. Se on tulisilmä, soikea ja läikehtivä,\nPyhän Jumalanäidin murheellinen silmä!\n\nVeli Ontrei peittää silmänsä ja katselee salaa sormiensa lävitse.\nPyhän Jumalanäidin silmä on ylen murheellinen, mutta veli Ontrei on\nsen väläyksistä sentään näkevinään jo armon ja anteeksiantamuksen.\nHelvetin kuohuvaan tulikattilaan ei Armas Pyhä Äiti kuitenkaan työnnä\nhairahtunutta poikaansa.\n\nOntrei ristii, rukoilee, maanitteleekin välillä. Pyhä Jumalanäiti!\nSyntinen liha liian heikko, ilmestysneitsyt ylen ihana! Kynttilänä\nsilmä loistaa, mansikkana suu kutsuu! Ei jaksa voittaa kiusausta!\n\nPyhän Jumalanäidin silmä lientyy leppoisaan hymyyn. Jo veli Ontrei\ntuntee armon joutuvan. Se laskeutuu taivaasta alas ja lähenee\nkultaisina vitjoina vyöryäviä aaltoja pitkin. Veli Ontrei kohoutuu\npolvilleen, ristii ja kiittää: Kah, ihana nainen on ilmestyksen\nneitsyt, ylen ihana! Kymmenen kertaa ihanaisempi on Pyhä Jumalanäiti!\nItse Isä Jumala Häneen ihastuu!\n\nMaa nousee, aalto madaltuu. Häviäviin aamusiintoihin katoaa vastaisella\nrannalla Pyhän Jumalanäidin silmä, enää vain silloin tällöin leppeästi\nnuhdellen välkähtää. Veli Ontrei kulkee horjahtelevin polvin\nkajuuttakokkaan, hymyilee vaisusti Laatokan miehen ohi kulkiessaan.\n\n— Enää ei mitään hätää!\n\n— Ei ole ollutkaan!\n\nMantere häämöittää edessäpäin tumman sinisenä vyönä. Korkealla\nkalliolla tuikahtelee majakkalyhdyn tulisilmä. Veli Ontrei ei ainakaan\nvielä tahtoisi ajatella, niinkuin ajattelee. Maihin on tunnin\nmatka, vaara ei ole kokonaan ohitse. Mutta minkä veli Ontrei mahtaa\najatuksilleen. Ne kulkevat, minne tahtovat, kaivavat ulos ja sisään ja\nimeytyvät sydämen seinään kiinni. Se on ilmestysneitsyen silmä, tämä\nedessäpäin vilkkuva tulisilmä. Siinä on ihana, niin syntisen ihana\nvälke.\n\nVeli Ontrei kävelee peräkokkaan päästäkseen tulisilmän tenhopiiristä\nirti. Mutta se kiertää veneen kahden puolen, polttaa reikänsä nutun\nlävitse, kajuutan kahden lautaseinänkin lävitse. Turha taistella\ntuliporaa vastaan. Kuitenkin veli Ontrei kääntyy vielä kerran\nsammuksiin häipyneen Pyhän Jumalanäidin puoleen, ennenkuin valtoimenaan\nvastaa ilmestysneitsyen silmän välkkeeseen. Nuku rauhassa, Pyhä Äiti!\nYlihuomenna jo takaisin palaan! Sitten olen uskollinen Sinulle,\nikuisesti!\n\nPili-pili-pili-pili, pim, pom-pom-pom!\n\nMies ponnahtaa istumaan ja hieroo silmiään. Vähään aikaan hän ei pääse\nselville, missä on. Kun vihdoin pääsee, niin naurahtaa vapautuneesti.\n\nMutta hän tahtoo ehtiä iltamessuun, harppii pian isokirkkoon kohoutuvaa\npuistotietä. Joukko nauravia matkailijoita, ilmestysneitosia, tulee\nsivutietä pitkin. Heidän kintereillään kiirehtii kirkkoon nuori, komea\nmunkki, veli Ontrei, mikä lienee.\n\n\n\n\nPARATIISILINTU\n\n\nAamu valkeni, kottarainen jo aloitti laulunsa pihakoivussa. Se\nrummutti ja hakkasi, niiskutteli kuin nuhaista nenää ja huuhteli\nkurkkuaan kurlausvedellä. Varmaan se olisi keksinyt vielä monia muita\nääntelemistapoja, mutta Iida ei jaksanut enää kuunnella, koska jälleen\ntuntui lähestyvän polttojen tukala hetki.\n\nUseita kertoja uusiutuessaan ne kävivät yhä vaikeimmiksi kestää. Kipu\nvihloi ja raastoi yli ruumiin, jalkoja puudutti ja korvat humisivat.\nKätilöneiti ei ollut näistä tietääkseenkään, vakuutteli vain tämän\nolevan tavallista tuttua ja kaiken aivan normaalissa. Kyllä kai se\noli hänelle normaalissa, mutta tuttua ei varmaankaan, koska noin\nrauhallisesti nukkui.\n\nTämä polte oli ankarampi kuin yksikään edellinen. Se viilteli jo\npitkin kylkiäkin ja sivalteli armottomalla ruoskalla selkään. Vain\nponnistaen hän jaksoi pidättäytyä ääneensä valittamasta varoen\nherättämästä neitiä, joka vielä puoliyön jälkeenkin oli vakuutellut,\nettei ennen aamua ollut mitään odotettavissa. Hän lienee tarkoittanut\ntämän viittaukseksi, ettei turhan vuoksi pitäisi hänen untansa\nhäiritä. Turhan vuoksi todella, mitäpä neiti olisi voinut polttojen\nlievittämiseksi tehdä.\n\nIida puristeli äännähtelyjään tukahduttaakseen käsiään, muovaili kuin\nkylmää lumipalloa, tätä toivojensa palloa, jonka tulosta hän kuukausia\netukäteen oli niin onnellisena unelmoinut. Näinkö armottomasti se\nsaapuessaan nyt kivisteli palelevia sormia.\n\nPoltot hiljentyivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleet, vain heikot\njälkiväreilyt enää säteilivät vastaisista kivuista ilmoittaen.\nAamuvarhainen tavarajuna puhkui raskaasti ylämaata noustessaan,\nasemaa lähestyessään se vihelsi pitkään kuin väsymystään valittaen.\nKottarainen oli lentänyt akkunan alle koivuun, jossa se alkoi kurnuttaa.\n\nNyt oli varmaan tulossa kaunis kevätaamu. Iida olisi tahtonut\niloita siitä lyhyenä levähdyshetkenään, niinkuin aina muulloinkin\naamuvarhaisella herättyään, mutta ulkoiset äänet häiritsivät tänään.\nTavarajuna lienee kerännyt halko- ja heinävaunuja, koska veturi kolisi\nmonta kertaa vislaten ja pohottaen. Jarrut kirskuivat ilkeästi. Ja\nkottarainenkin tirskutteli liian lähellä niin pistävästi, piti pienen\ntauon ja kurlasi kurkkuaan saamatta lopullista selvää enempää kuin\nrintatautinen yskiessään. Huoneilma oli hiostavaa. Terveysakkuna lienee\nollut liian vähän auki. Ei, liian paljon se oli auki, koska veturin\nraskaat huokaukset kuuluivat noin selvästi.\n\nSen vedettävänä varmaan oli monta kymmentä raskasta vaunua? Miksi\nkottarainen tänä aamuna noin lähellä ja noin kirpeästi tirskui? Missä\nJohannes viipyi? Miksi ei hän tullut katsomaan. Nukkuiko hän vielä tai\noliko mennyt jo pelloilleen?\n\nJo tulen, kohta tulen! huokaili veturi. Puren, pistän, puren, pistän,\ntirskui kottarainen. Kohta poltot taas tulevatkin, purevat ja pistävät.\nMutta Iida tahtoi sitä ennen nauttia kevätaamusta ja levätä irtautuen\nvaikka lyhyenkin hetken. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä\npieneksi perhoseksi, joka tyynyltä siivilleen nousten saattoi lentää\npuoliavoimesta akkunasta ulos.\n\nHän tiivistää silmänsä ja lämmittää kuvitelmiensa perhon hentoa\nruumista. Se liikahtelee, ja punatäpläiset siivet kohoutuvat\ntyynynliinasta. Nyt se räpyttelee jo edestakaisin huoneessa.\n\nJos hän kääntyisi katsomaan, niin hän näkisi valvovan ihmisen korkeaksi\npielustetulla vuoteella. Miksi hän kääntyisi. Akkunassa ei ole liikoja\ntiloja tarkastikaan lentäen. Mutta pian hän riemukseen tuntee olevansa\nulkona ja levittäytyy siivilleen.\n\nTuolla vaanii kottarainen, tirskulintu. Niitä istuu puistikon\npönttöpuissa monta mustaa palloa. Hän varoo niitä ulommaksi kaartaen.\nKevään musta lintu on vaarallinen vihollinen värikkäälle perhoselle.\nOnneksi kottaraiset eivät näytä huomaavan häntä. Hän leijailee\nylemmäksi ja antaa tuulen kuljettaa. Hän tahtoo etsiä Johanneksen, joka\nlienee mennyt niitylle kauramaata muokkaamaan. Mutta miten hän tuulisen\npellon ylitse rohkenee lentää sinne asti? Matkalla vaanii monta\nkottaraista ja varista, kenties varpushaukkojakin.\n\nHän toivoo jo, ettei Johannes tänä aamuna olisi mennytkään niitylle.\nKasvilavoilla olisi hänellä yllin kyllin puuhailemista ja voisi hän\ntällaisena kauniina aamuna levähdelläkin, sireenimajan penkillä.\n\nVähän aikaa mielessään näin toivottuaan on hän jo varma, että\nJohannes on puutarhassa ja lähtee siihen luottaen rohkeasti lentämään\nrakennuksen ylitse. Tuuli vastustaa hiukan, mutta ei mahda mitään.\nHän kohoaa räystään tasalle, ponnistelee siitä ylemmäksi harjan\nkorkeudelle, huomaa savupiipun ja laskeutuu sen laidalle.\n\nViinimarjapensaiden takana liikkuu harmaata, se on Johanneksen\nhattu. Suuri ilo täyttää hänen mielensä. Varsin keveästi hän täältä\nlentäisi lavoille saakka ja Johanneksen aavistamatta laskeutuisi\nhänen hatulleen. Sinne ei yksikään kottarainen uskaltaisi tulla\nahdistelemaan. Kunpa hän vain vainoojainsa huomaamatta pääsisi\nalkumatkan pönttökoivujen ohitse. Ajattelematon on Johanneskin ollut,\nkun on rakentanut pönttöjä tuollaisille rosvoille.\n\nHän istuu nokisen piipputiilen reunalla ja nostelee siipiään. Matka\nmyötätuulessa alaspäin ei kauankaan kestäisi. Lieneekö kottarainen\ntarkka huomaamaan ja vikkelä tavoittamaan? Irtautuminen tapahtuisi\nkeveästi, sillä alhaalta piipun aukosta nousee lämmintä ilmaa, joka\nkohottelee siipiä ja lämmittää hentoista ruumista suloisesti. Mutta\nensimmäinen polttokipu jo taas tuntuu. Hän ei pääse enää edemmäksi.\n\nJohannes on puoliksi riisuutuneena nukahtanut ruokasalin sohvalle.\nHän on valvonut kaiken yötä, kävellyt edestakaisin ja lukenut milloin\nmitäkin: Linnankoskea, »Sairasta eläintä», tai Jobin kirjaa vanhasta\npuukantisesta perheraamatusta. Kätilöneiti on kehotellut huoletta\nnukkumaan, hän kyllä ajoissa herättää, jos tarvitaan. — Jos vaikka\nlääkäriäkin tarvitaan! — Mitä lääkäriä tässä tarvitaan! Neiti katsahtaa\npotilaaseensa tottuneen itsetietoisesti kuin tahtoisi jatkaa: Eri\nihmiset ne ovat, kenelle lääkäriä tarvitaan!\n\nKaikesta huolimatta on Johannes päättänyt valvoa tämän yön ja hän\nvalvookin niin kauan kuin jaksaa, tutkii taas »Ikuista taistelua»,\njonka korkeaa runoutta ei kuitenkaan nyt ymmärrä, enempää kuin vanhan\ntestamentin Jobiakaan, jonka kärsimys on luonnotonta ja teksti\nvaivalloista lukea. Aika kuluu armottoman hitaasti. Hän ei nuku eikä\nvalvo, lopulta kuitenkin nukkuu. »Sairas eläin» putoaa permannolle\nja miehen pää retkahtaa luonnottomaan asentoon puolikovan sohvan\nnurkkaukseen. Hengitys käy vaivalloisesti pihisten, ajatus tarsii\npiinallisia kärsimysten teitä.\n\nHevonen, sairas eläin seisoo vavahtelevin kyljin aitaan sidottuna\nkärpästen ja veripaarmojen piinassa. Kuka onneton on sitonut\nkyntöhevosensa noin lyhyeen riimuvarteen? Kiusallisinta asiassa on,\nettei hän voi auttaa sitä, ei pääse eteenpäin muutamaa askelta,\nriimunvarsi on liian lyhyt. Missä se on, kun ei sitä edes näe?\n\nEipä se olekaan sairas hevonen, se on musta savuava maa, jota mies\nhevostaan rääkäten kyntää. Siinä on pitkiä kantoja ja valkoisia kiviä.\nMutta maa itse on sysimusta ja kytee. Muutamin paikoin se palaa\nilmiliekissä. Mies raatelee sitä koukkuteräisellä haarukalla, jota\nhevonen etukumaraisena kiskoo. Mies kyntää... kyntää... Mitä tuollainen\nkyntäminen on! Rautapiikeillä raastaa elävää olentoa ja painaa\npolttavia tulenkipunoita sen lihaan ja vereen!\n\nJohannes koettaa nytkäyttää ruumistaan herätäkseen tai ainakin\nkohottaakseen päätään henkeä salpaavasta nurkkauksesta, mutta ei\nonnistu siinä. Raateleva kyntötyö jatkuu edelleen.\n\nSe ei enää olekaan poltettu palava maa, jota raastetaan rautapiikeillä?\nTuossa on jalat, rinta, kasvot! Tämä ei voi olla mahdollista! Ellet\nkohta häviä siitä mustalainen piikkeinesi, niin huudan taivaaseen asti\nja potkaisen sinut...\n\nHän onnistuu potkaisemaan todella niin voimakkaasti, että pääsee\njaloilleen, ponnahtaa lattialla ja mutisee puoliääneen: Kaikkea pitää\nihmisen unissaan nähdäkin ja mokomassa rotanloukussa nukahtaa! Hän\nhiipii makuuhuoneen ovelle ja kuuntelee. Mitään hätää ei ole, koska\nkahden ihmisen tasainen hengitys kuuluu sieltä.\n\nUlkona jo päivä hiukan sarastaa. Hän ei mene lyhyelle sohvalle,\nmokomaan rapumertaan, vaan ottaa sohvatyynyn ja heittäytyy lattialle\npöydän viereen. Siinä ei ainakaan tarvitse kaulaansa ongenkoukuksi\nmutkistaa. Onni lopultakin, että tapaus siirtyy valoisaan päivään.\nSilloin on helpompi saada lääkäri, hänet onkin haettava joka\ntapauksessa.\n\nJohannes taistelee urhoollisesti uudelleen hiipivää unta vastaan, mutta\npää nuokahtelee jo kätten varassa, vaikka hän hoputtamalla ajeleekin jo\nmaantietä pitkin ja hakee lääkäriä.\n\nPäiväkummun ahteessa hevonen karkaa ilmaan, eivätpä edes rattaat pysy\nenää maaperässä, vaan nousevat puiden latvojen tasalle ja kohoavat\nomille teilleen. Mitä ihmettä, ei suinkaan tämä ole lentokone? —\nEi, tämä on se uudenaikainen lentokone, jossa siivet pyörivät kuin\nvyyhdinpuut.\n\nJohannes ei näe sanojaa. Hän tuntee kuitenkin hyvin hänen äänensä.\nUusi lentokone etenee hiljalleen hyristen lehtipuistossa, tuuli\nhumisee puiden latvoissa. Johannes olisi utelias näkemään, millaista\non maassa, onko tämä metsä vaiko suuri kartanopuisto, mutta jos hän\nyrittää kumartua kumman laidan ylitse tahansa, niin kone kallistuu\narveluttavasti, onpa se vaappera rakenteeltaan, vaikka katon päällä\npyöriikin tasapainoa järjestelevät vyyhdinpuut.\n\nHän hillitsee uteliaisuutensa, lepäilee liikahtamatta pitkin pituuttaan\npermannolla käsiensä varassa. Kone etenee hyristen, keikkuen. Joudutaan\nväljempään metsään. Ilma lämpenee ja taivas valkenee.\n\nJohannes on oudostellut pitkän aikaa, miksi mistään päin ei kuulu\nlintujen laulua. Hän ei ole huomannut pesäpönttöjäkään. Ehkä tämä\nsittenkin on joku asumaton luonnonpuisto. Jos uskaltaisi nousta\nseisomaan ja lähemmin tarkkailemaan.\n\nMitä nyt? Hän kohottautuu ryntäilleen ja herkistäytyy kuuntelemaan.\nErikoisen kirkasääninen linnun liverrys kantautuu hänen korviinsa\nnopeasti läheten, nyt jo ihan selvästi. Se on heleän kirkasta kuin\nleivosen viserrys, vain monin verroin kauniimpaa, hivelevän ihanaa.\nTaivaallinen leivonen puhaltelee hopeahuiluun. Lintu lähenee, sävel\nvahvistuu.\n\nKauempaa hän ei voi pidättää enää uteliaisuuttaan. Putoamisen vaaran\nuhallakin hänen täytyy nähdä tämä lintu. Käsillään permannosta tukien\nhän nousee polvilleen. Ääni kuuluu tällä kertaa oikealta puolen. Hän\nkurkottautuu sinne päin laidan ylitse. Tietenkin kone taas kallistuu,\nmutta hän ei välitä enää siitä. Lintu on jo niin lähellä, sen ääni\nhivelee korvaa. Hän ehtii nähdä sen vilahtumalta. Se välähti kuin\npilvestä vapautunut auringon säde. Paratiisilintu!\n\nTällä hetkellä hän ei ollenkaan muista, miten vaarallinen hänen\nasemansa vaappuvassa kulkuvälineessä on. Voittamaton tavoittamisen\nhalu valtaa hänet kokonaan. Hänen täytyy saada loistava lintu\nkiinni, ikiomakseen. Se on pyörähtänyt vähän ulommaksi, mutta nyt\nsen hopeahuilun ääni kuuluu jo taas. Hohkavat siivet heijastelevat\nhäikäisevästi silmiin. Hän kääntyilee aina sinne päin, missä välkähtää,\nkulkuneuvo lienee kierähtänyt ympäri jo kerran pari.\n\nPyydystämisinnoissaan hän ei pitkään aikaan ole muistanut\nmatkaseuralaistaan. Jospa hän lienee kokonaan jo pudonnutkin liukkaalta\nkatolta. — En minä putoa, älä pelkää! Se kuului jälleen katolta,\nniinkuin väkkäräsiivet olisivat heläyttäneet.\n\nMutta tämän jälkeen he innokkaasti yksissä neuvoin lähtevät\ntavoittamaan lintuaan. Tuntuu kuin hyrisevä kulkuneuvokin innostuisi\nasiaan. Se ei kääntyilekään enää niin pelottavasti, ehkäpä ajajat\nkurkistelevat kumpikin omalta puoleltaan. He hoputtavat kantajaansa\nkilvassa. Se hyrisee ja kiitää yhä korkeampiin ja kirkkaampiin\navaruuksiin. Enää ei tule kysymykseenkään, että he hellittäisivät\ntakaa-ajoaan. Joko he tavoittavat paratiisilintunsa tai lentävät itse\nparatiisiin.\n\nMutta lintukin on jo hyvissä ajoissa huomannut tavoittelijansa. Se\nsyöksähtelee ja eksyttää taitavasti, kuitenkin aina kiusoittavasti\näännellen ja välähdellen. Mahtaneeko sillä todellista eksyttämisen\nhalua ollakaan! Miten hurmaava ja houkutteleva se on, kuin sirpale\nauringon liekkiä, kappale ikuisesti elävää alkuainetta, joka Mestarin\nkädellä on muovattu ihanaksi paratiisilinnuksi.\n\nNyt se on lähempänä kuin milloinkaan ennen. Tavoittajat hoputtavat\nkulkuneuvonsa vauhdin äärimmilleen, kurkottautuvat kumpikin laidallaan\nlevitetyin sylin. Se on lähellä, aivan edessä. Se ei kerkiä enää\ntekemään tavallista eksytyspolveaan. Sivuilleen vilkuen se yrittää sitä\nkuitenkin. Nyt tai ei milloinkaan. Katolta syöksähtää toinen ajaja\npaljain käsivarsin tukka hulmuten äärettömään avaruuteen ja saa sen\nkiinni.\n\nMakuuhuoneessa on armoton koura tarttunut kuvittelujen perhoon ja\nnykäissyt sen nokisen piipun kautta synnyttäjän sänkyyn.\n\nKipu lyö ankarammin, mutta sen läväykset ovat jollakin tavoin\nvapauttavampia kuin ennen. Iida tuntee, että ratkaisevaa on nyt\nlähellä, mutta hän ei enää pelkää, päinvastoin hän toivoo ja tahtoisi\njouduttaa sitä. Hän tahtoisi kerätä veri- ja hermovoimansa jokaisesta\njäsenestä ja solusta viimeiseen ponnistukseen.\n\nTuska syöksähtelee, puree. Päivä valkenee. Jos hän huutaisi, niin\nkätilö heräisi ja Johanneskin juoksisi sisään. Älköön tulko, ei juuri\nvielä.\n\nMutta neiti herää ilmankin, nousee ripeästi, nyökäyttää huomenta ja\nnäkee ajan tulleen. Miten nopeasti hän pukeutuu, pyörähtelee keittiön\nja makuuhuoneen väliä vikkelänä kuin västäräkki. Iidaa naurattaa\ntuskansa keskellä katsellessaan. Hän ei ole osannut kuvitellakaan,\nettä lihava ihminen voisi olla noin näppärä. Kerran hän epähuomiossa\nkuitenkin kolauttaa vatinsa tuolin jalkaan ja Johannes herää ruokasalin\nlattialla.\n\nVikkelästi hänkin on jaloillaan, ja oven takana naputtelemassa. — Mitä\nkuuluu? Joko saa tulla! — Ei kuulu mitään, eikä saa tulla! — Kauanko se\nvielä sitten... — Ei kovinkaan kauan, ulos siitä!\n\nJohannes menee ulos. Samaa vauhtia hän rientää edemmäksikin, pellolle,\nmetsään, mäkeen. Tuuli on kääntynyt lounaaseen, lämmin on, kastehelmet\npisaroivat pihkalehtien terällä.\n\nHän juoksee takaisin niitylle, pellolle, puutarhan kasvilavoille,\nnostaa mattoa ja lava-akkunaa, raapaisee multaa paljain kourin, ei\ntiedä, mitä nykäisisi.\n\nSamassa kuuluu kamarin akkunasta kimeä kirkaisu. Hän ei nykäise enää\nmuuta kuin sadan metrin vauhtia lavojen, penkkien ja pensaitten ylitse\nsuoraan makuukamariin.\n\nAuringon säteet pilkahtavat samaan aikaan akkunasta kuin Johannes\novesta. Huone valkenee, seinä hehkuu. Myhäilevä kätilöneiti istuu\ntuolilla ja kannattelee lasta, joka on kullan keltainen ja kippurainen,\nehkä hieman säikähtynyt yllättävän tempaisun jälkeen.\n\nHän huitoo ja potkii saamatta jalkojaan suoriksi, mutta ääni on jo\nkimeä ja kirkas. Se kuuluu ihanalta äidin korvaan ja isästä se on kuin\näskeisen paratiisilinnun viserrys.\n\n— Anna nyt aamusuukko tälle nuorelle äidille ja tuolle isällekin. Niin\nvain me tultiin, että keikkui paikat!\n\nKeikkui vain ja keikkuu vielä. Kätilöneiti myhäilee, Johannes hymyää,\nmutta äidin silmissä pisartelee auringon voisulaa. Se sattuu hänen\npäänsä kohdalle sänkyyn.\n\nJohannes kumartuu vaimonsa säteilevien kasvojen puoleen, tarttuu\nruskein, mullalta tuoksahtelevin käsin hänen poskiinsa, suutelee otsaa,\nsilmiä, suuta.\n\nAurinko saa hehkuvan silmänsä kokonaan maan vihreiden uutimien ylitse.\nHuone tulvahtaa kevätaamun kultaa huiveilleen. Kätilöneiti nousee ja\nastuu askelen. Johannes kohoaa ja antaa tilaa. Äiti ojentaa kätensä ja\nneiti laskee kippuraisen paratiisilinnun onnellisen äidin suudeltavaksi.\n\n\n\n\nPEHTOORI PALAA KYYDISTÄ\n\n\nKalle, Väisälän pehtoori ajeli hiljalleen kotiin päin. Mikä pehtoori\nhän oli, kolmitoistavuotias pojan pölvästi, joka vuosipalkkansakin\nnosti talosta luonnossa, kolme kertaa päivässä. Kuluvan päivän\nviimeinen osasuoritus näytti kuitenkin myöhästyvän pahasti. Lienevätkö\nedes keittokupin pöydältä uunin lämpimiin nostaneet?\n\nPehtoori oli joutunut kyyditsemään insinööriä asemalle. Kiire oli,\nkuten herroilla aina omissa touhuissaan. Vain hät'hätää, hevosen jo\nrappujen edessä seisoessa oli kyytimies ehtinyt hotkaista kuivaa\nruokaa. Matkaa Kantolasta asemalle ja takaisin tuli lähes viisi\npenikulmaa. Pakkanen puri, reen jalas narisi, mutta kopukka löntysti,\nniinkuin vanha tamma löntystää.\n\nHän ei viitsinyt nousta sitä enää edes ohjasperillä hälväisemään, ja\nvähistäkö se olisi välittänytkään, naaraskaakki! Kalle äkiintyi omasta\npuolestaan ja antoi tamman jumpsia. Ellei olisi ollut niin tulenpalava\npakkanen, ei hän olisi välittänyt tämänkään vertaa. Oli kerrassaan\ntuima ilma, porotti ja paleli niin surkean tavalla, sormia ja varpaita,\nnenänpäätä ja korvalehtiä, kaikkia erikseen ja kaikkia yhtä aikaa.\nPehtoori kopisteli saappaittensa kärkiä yhteen, hakkasi käsiään\nja hieroi korviaan. Toisinaan hänen täytyi hosua samanaikaisesti\njos viidelläkin taholla, eikä sittenkään tahtonut pysyä sulana.\nKaikenlaiseen rahtiin tässä maailmassa ihmisen pennun pitää joutuakin,\nmokomalla tulipalopakkasella! Hänen olisi pistänyt vihaksi eri\nkäskystä, ellei insinööri hyvittäjäisiksi olisi tyrkännyt kokonaista\nviitosta juomarahaksi.\n\nPakkasen ja tamman kiusalla hän koetti käpristellä reen pohjilla\nviimeiseen saakka. Loppu siitä kuitenkin tuli, sillä ei kärsinyt\nenempää. Mutta juoksukin oli hankalaa. Jalkineet tuntuivat jäätyneen,\nvarpaita niperteli ja naperteli kuin tusina hiiriä olisi pyörinyt\nkummassakin sukan terässä. Hän ei muistanut enää edes kilometrien\nlukua. Nevan takaa toki vilkahteli taas seuraavan pylvään valkoinen\nläsipää. Etäämmältä tarkaten numero näytti yhdeksäiseltä, mutta olikin\nvasta seitsikko, viirupää!\n\nHän koppasi maantieltä jäisen kikaleen ja heitti sen vasten valkoista\ntaulua. Ähä, ryökäle, saitkos motoosi! Harmillisinta asiassa oli, ettei\nse saanut, oikealta puolen ohitti kiusoittavan läheltä. Eikä tiellä\nvähiin aikoihin näkynyt toista kikaletta, paitsi... Etkö saa jalkoja\nallesi siitä, senkin luuska!\n\nTamma, joka osaaottavaisesti ja osittain omien asioittensa vuoksi\noli pysähtynyt seurailemaan hänen tarkkuusheittoaan, alkoi jälleen\nlöntystää. Sai se luuska juoksuaskeleitakin niin kauan kuin Kalle\nkahlasi lumihangessa ja lapsutteli rukkasellaan kylkeen. Mutta sitäkään\nei viitsinyt tehdä kovin kauan, eikä jaksanutkaan vahvassa hangessa.\nHän rytkähti jälleen rekeen ja kietoi peitot ympärilleen. Eipä ollut\ntammalla vällyjä kuitenkaan, ähä kutti!\n\nKymmenen kilometrin lopputaival kesti hänen mielestänsä kuin\ntypistämätön iankaikkisuus. Tamma laiskistui laiskistumistaan, kunnes\nlopulta venyi astumisen asemasta. Pehtoorin jalkoja paleli kaiken aikaa\narmottomasti. Mutta kiusallakaan hän ei noussut enää juoksemaan, puri\nvain leukojaan yhteen ja äkäpäissään kuvitteli vallan mahdottomia.\nJospa tuo oja olisi tulikuumaa rautavelliä täynnä!... Vaikka olisi\nniinkin kuumaa! Kyllä varmaan hän sen lävitse näin jäppyräisenä\niltikseen sukeltaisi!\n\nPäivä oli pimentynyt hämäräksi illaksi, vastaan tuli yksinäinen\nhautausmaa. Olisi maantien toisella puolella ollut edes yksikin mökki\nja lampputuikku, niin olisi tuntunut turvallisemmalta. Mutta kukapa\ntänne, hautuumaan ja ruumishuoneen viereen tuikkujaan sytyttelemään.\nHautuumaan portti häämötti jo kuusenoksien välitse ja hautaristien päät\nvilahtelivat korkean kiviaidan takaa. Muutakin siellä vilahteli, ellei\nhän väärin nähnyt, kuoppasilmäisiä päitä siellä pylkähteli... Tamma\nseisahtelee, venyy pitkän kiviaidan vierustaa. Pehtoori ei rohkene enää\npäätään nostaa, eikä kättänsä väräyttää. Voi, onneton paikka, mihin\npiti joutuakin! Jospa kerran vielä pääsisi ehjin nahoin kotipihaan!\n\nKävi niin onnellisesti. Hän pääsi kotiin illalla kuuden tai seitsemän\naikoihin. Matti, iso renki tuli riisumaan hevosta ja kaikki muutkin\ntouhusivat pehtoorin paluun vuoksi, niinkuin talossa ei olisi\nmuuta työtä enää ollutkaan. Yksi kiskoo takkia päältä, toinen\njäisiä saappaita, kolmas surkuttelee, ei kai muutakaan siinä enää\nkeksi. Kun ihan umpipuuksi jäätyy pakkasen kourissa, poika parka!\nMutta Maija kaivelee jo uunista kuumaa keittokuppia ja emäntä itse\nlohkaisee puulusikalla suuren nokareen tuoretta voita vasta paistetun\nneljännesleivän kämpäleelle.\n\nKohta Kalle istuu pöydän päässä ja levittelee kiverällä peukalollaan\nkeltaista voinokaretta. Se on tavaton pala emännän lohkaisemaksi. Ja\nmakeata luusoppaa on vadillinen lähes laiteillaan. Hän haukkaa pehmeää\nvoileipää ja pistää kukkupäälusikalla lämmintä soppaa. Mattikin on\njoutunut jo tallista tupaan. Santra rakentelee kuivista haloista\npystyvalkeaa. Penu hipsii norkoilemaan luuta ja toisella puolella\nkissa tönii kostealla nöpönenällään säärivarteen. Kohta se nuolaisee,\nvarmasti lipaisee. Kalle melkein jo pitkästyy, kun se ei jo nuolaise.\nJo viimein lipsauttaa karhealla kielellään jalkaterän sivuun siihen\npaikkaan, josta muutenkin niin kovasti kutkuttaa. Kalle mielisi kopata\nkattia lusikalla pääkuoreen, jos viitsisi kumartua mokoman takia. Mutta\ntoisekseen tekee niin sanomattoman mukavaa, kun se niin lämpöisesti\nviilaa.\n\nNuoltuaan lusikkansa hän nousee hiljalleen, kävelee pimeään nurkkaan\nja kiipeää yläsänkyyn. Se on tyttöjen sänky, Santran ja Maijan,\neikä sinne olisi lupa nousta iltapuhteellakaan, mutta tänä iltana\nhän nousee, yksi ja toinen lienee sen huomannut. Siellä on pehmeää\nja lämmintä. Pystyvalkea on syttynyt täyteen paloon ja loimottelee\nleppoisassa kaaressa ympäri tuvan. Selällään maaten Kalle katselee\nkotvan aikaa seinille ja kattoon, vaihteeksi pyörähtää jo ympäri siitä.\nNäin on parempi, paljonkin mukavampi. Kun hän hierustaa tyynyjen ja\npatjan rajaan sopivan kokoisen kuopan, niin hän tuntee elämänsä täysin\nmoitteettomaksi.\n\nYläsängystä on peräti hauska seurailla ihmisten puuhailuja tuolla\nalhaalla. Matti vuoleskelee kirvesvartta, ojentelee ja sihtailee\ntarvispuutaan pyssymiehen silmällä. Anna ja Ville lukevat uunin\ntoisella puolella koululäksyjään. Tämän pojan ei tarvitse käydä enää\nkoulua ja saa lukea mitä haluttaa. Saa olla kokonaan lukematta, ellei\nhaluta. Näin saa tehdä vain aikamies.\n\nHän availee muutamia nappejaan edestä päin ja kaivautuu pehmeissä\nvuodevaatteissa sellaiseen asentoon, ettei mistään paikasta ahdista.\nSantra kehräilee sukkalankaa, suupielet nytkähtelevät, niinkuin\npuhuisi itsekseen. Santra on jo kohta valmis vanhapiika, vaikka ei\nse mikään ihme ole, mitähän on noin tölsän näköinen. Toista on tuon\nMaijan! Ai, ai, miten sievästi hän puikuttelee sukkaa, sormet vippaavat\nyhtenä tuuliväkkäränä vain. Matti on puhunut menevänsä Maijan kanssa\nnaimisiin. Koettakoonpas, könssikkä!\n\nKissa kuuluu hypähtävän jalkapuoleen, ei kai silläkään olisi lupaa\ntyttöjen sänkyyn, mutta se hyppää vain. Annahan olla, mitä vöntti\nmeinaa. Kalle ei ole tietääkseenkään, niinkuin ei olisi kuullutkaan.\n\nKissa astuu muutaman askeleen ja lipaisee jalkapohjaa. Älä peijooni\nkutkuta! Se nousee jo selkään, nousee ja nousee ja tapailee\nkynsipiikeillään vaatteiden lävitse. Älä, älä pistele siellä,\nkoukkukäpälä! Mitä sitten sanot, jos haen alhaalta sakset ja nappaan\npuoli senttiä piikeistäsi pois!\n\nMitäpä kissa turhista sanoisi, piikittelee vain. Tietää se hyvin,\nettei poika mitään hae, eikä mitään nappaa, ei saisi enää mahaansa\nvällyistä irti, vaikka naskalin terillä pakaroihin pisteltäisiin. Mutta\neipä kissakaan viitsi enää sen jälkeen piikitellä, kun on löytänyt\nmieleisensä paikan. Se kyykistyy jaloilleen ja alkaa kehrätä. Hyrinä\nkuuluu varsin läheltä, melkeinpä Kallen korvan lehteä täristäen ja\nkieli lipaisee silloin tällöin paidan kaulusta paljaan ihon rajasta.\nKalle tuntee nahoissaan hyrisevän nykerönenän kutkuttavan läheisyyden.\nHän on näkevinään silmissäänkin sen kaksi punaista hereästi vipajavaa\nnaskalin reikää.\n\nNiin kissan nenä hyrisee. Mutta alhaalla pystyloimun äärellä Santran\nrukki surisee. Matin kirvesvarsi ohenee ja Maijan puikonterät\ntanssivat hauskaa piirileikkiään. Hiilille palaneet punaiset roihupuut\nkatkeilevat ja putoilevat alas, leppoisa valo läikehtii seinillä. Kalle\nsulkee silmänsä muutamiksi sekunneiksi vain. Menee useampia sekuntteja,\nminuutteja, puolituntinen.\n\nKun hän jälleen avaa silmänsä, ei pystyvalkea loimota enää ollenkaan,\nei kai valaisekaan, koska ovat pistäneet lamppuun tulen. Perunakellarin\nluukku on kiskaistu auki. Aukko ammottaa mustana neliskulmaisena kitana\npermannon keskeltä ylöspäin. Mutta pian Maija hypähtää ämpäri toisessa\nja palava päretikku toisessa kädessä luukusta alas. Hänen hameen\nhelmansa lepsahtavat somasti hypähtäessä eikä luukkuaukko näytä enää\nniin mustalta, koska Maijan päreen valo heijastelee läikkyen sieltä\nalhaalta. Kallen tekisi kovasti mieli Maijan perässä kellariin. Hän on\nitsekin ollut iltaisin sieltä perunoita noppimassa ja muistaa, miltä\nmulta haisee. Entä perunat! Ja Maija rasvanahkaisine kenkineen!\n\nHän kuvittelee asiaa jo niinkin pitkälle, mitä tekisi, jos nyt viitsisi\nnousta ja hypähtää Maijan luokse kellariin. Etsisi tytön käsiinsä,\ntarttuisi niskaan kädellään, painaisi päätä perunakasaan monta kertaa,\noikein monta kertaa ja kysyisi aina välillä: Joko laulat kukkuluuruu!\nEtkö vielä! Koetetaanpa, etkö laula! Hän yrittää kuvitella, mitä Maija\nsanoisi, miten pyristelisi vastaan, mutta hän ei saa enää selvää\nnäkemystä siitä, koska silmät painuvat kiinni.\n\nKun pehtoori kolmannen kerran herää, ovat ihmiset jo illallispöydässä.\nSuuri paistirasvakouru on keskellä pöytää, perunavadit kahden puolen.\nEivät ole pehtooria herättäneet, mutta eipä ole väliäkään. Tuskin hän\nolisi viitsinyt nousta, vaikka olisivat pyytämällä pyytäneet. Hän on\nnukkunut vatsalleen eikä liikahda vieläkään, kääntää vain varovasti\npäätään ja siirottelee sormiensa välitse.\n\nHe lopettavat illallisensa ja hankkiutuvat makuulle. Matti asettelee\nsaappaitaan kuivamaan, tunkien pyöreätä halkoa kummankin sisään.\nSantra istuu selkänojattomalla jakkaralla ja kuorii sukkansa suuta,\nraaputtelee säärtään ja jälleen kuorii hipenen verran alaspäin.\nMaija rapistelee ulko-ovea hakaan. Emäntä kiskoo pimeässä nurkassa\nuuninpellejä kiinni. Santra on saanut toisen säärensä kokonaan\npaljaaksi, ennenkuin toista käy kuorimaan, ehtii hönkäistä väliin:\n\n— Mitäs tehdään tuon pehtoorin kanssa, kun kapusi tuonne meitin sänkyyn?\n\n— Antakaa pojan nukkua siellä, väsyttäähän tuota ressukkata pitkän\nreissun jälkeen.\n\nKuin aameneksi sanoilleen saa emäntä uunin pellin vihdoinkin\nlupsahtamaan kiinni. Mutta Matinkin pitää heittää lusikkansa tähän\nkeitokseen.\n\n— Jopa tuli pehtoorille papin Kallun olot!\n\nPehtoorin pistää kovasti vihaksi. Jos Matti olisi lähempänä häntä, niin\nvasten kuonoaan saisi. Emäntä murahtaa Matille jotakin sopimattomista\npuheista ja häviää välikamarin ovesta. Lamppu sammuu. Mutta uunin\npuolesta kuuluu edelleen hiljaista käpsehtimistä ja jälleen Santran\nkalsea ääni:\n\n— Mene sinä sinne! Sovitte paremmin, ja mitä aikuisen ihmisen tarvitsee\nvälittää tuommoisesta vasikasta!\n\nPehtoori on vihainen Santralle näistä sanoista ja kaikista\nvanhoistakin. Itse olet vasikka! Mullikka! Maholehmä! Vanhaksi piiaksi\njäät kuitenkin! Ja se on sinulle parahiksi, pisamanaama! Taas kuuluu\nSantran ääni:\n\n— Menetkö siitä, vai menenkö minä?\n\nPehtoori raivoaa itsekseen. Koetahan tulla! Harakyntisen kissan\npaiskaan vasten höskiäisi! Jännittyneenä hän jää seurailemaan, kumpiko\ntulee. Jos Santra tulee, niin silloin hän loikkaa.\n\nEi tule. Raskaat askeleet etenevät välikamarin ovelle päin ja Maijan\nkeveät hipsutukset vähän ajan kuluttua sänkyyn päin. Pojan sydän\nläppää. Hän siirtyy selällään maaten seinän puoleen niin pitkälle kuin\npääsee. Ellei kissa makaisi niin rehevästi hänen ryntäillään, niin hän\nkääntyisi kyljelleen seinään päin.\n\nMaija seisoo sängyn vieressä pitkän aikaa hiiren hiljaa. Jo ripsahtaa\ntaas. Hän tavoittaa keveästi kädellään porrasaskelmiin, sängynlaitaan,\nastuu ja nousee. Poika makaa värähtämättömänä henkeään pidätellen.\n\nMaija istuu jo sängyn laidalla, istuu taas pitkän aikaa, siirtyy siitä\nkäsillään auttaen jonkun matkaa pääpuoleen ja heittäytyy kyljelleen.\nNyt hän vihdoin lepää sängyssä pitkin pituuttaan, vaikka sylellään\nmittaisi.\n\nHänen selkänsä koskettaa hipenen verran pojan kylkeen. Hän tahtoisi\nväistää etemmäksi seinän puoleen, ja väistäisikin, ellei sängyn reuna\nottaisi vastaan ja ellei olisi kissaa.\n\nNiin he makaavat kauan aikaa. Kello ehtii lyödä kymmenen ja puoli\nyksitoista. Mutta sitten kissa kyllästyy makuupaikkaansa pojan\nryntäillä ja pudottautuu seinän puolelle sänkyyn. Siinä tulee pojalle\nuusi pulma. Ei kai hän voi litistää kissaparkaa kovaa sängyn laitaa\nvastaan, eikä tönäistä Maijaakaan, taitaa nukkuakin jo. Hän kääntyy\nhiljaa kyljelleen, Maijan puoleen. Mutta vaikka hän varovastikin\nkääntyy, tulee hän tönäisseeksi polvellaan Maijaa. Maija värähtää\nhieman, muuten ei ole tietääkseenkään. Maija on niin hyvä tyttö. Jos\nSantra olisi ollut, niin ääneensä olisi tästäkin ärähtänyt. Pehtoori\ntuntee olleensa äsken erittäin tuhma poika, kun painoi Maijan päätä\nmultaisiin perunoihin ja laulatti kukkuluuruuta. Unta se vain oli!\nOnneksi.\n\nHän hengittää nenän kautta. Hänestä tuntuu kuin Maija tulisi sitä tietä\nja sillä tavoin vieläkin lähemmäksi. Niinkuin koko tyttö olisi pieni\nkesäisessä ilmassa tanssiva hyttynen, tai keveä savukierukka, jonka\nsyvään henkeään vetäisemällä sai nenän kautta sisään. Hän vetää monta\nkertaa peräkkäin ja hiljaa pidätellen taas Maijaksi muuttuneena laskee\nhänet vierelleen sänkyyn.\n\nVoi, jos hän uskaltaisi kädellään sivellä Maijan lämpöistä käsivartta.\nOn niin pimeää, ettei yhtään näe. Hän ei varmaan tiedä, onko Maijan\nkäsivarsi siinä paljaana. Miksi ei hän kuitenkin voisi kuljettaa\nkättään ilmassa Maijan käden suuntaan, ihoon koskettamatta?\n\nHän rohkaisee mielensä ja kuljettelee varovasti, niin taitavasti, ettei\nMaija huomaa mitään. Ei milloinkaan olisi huomannut, elleivät sormet\nvahingossa olisi koskettaneet olkapäähän. Tyttö värähtää, liikahtaa\nkoko pituudeltaan, lähemmäksi.\n\nSiinä vasta erinomainen tyttö! Hän on kiistämättömästi sitä\nmielipidettä, että Maija on maailman paras tyttö ja kaunein tyttö. Jos\nMatti joskus vielä leikilläänkin sanoo, että nai Maijan, niin hän ei\ntiedä, mitä tekisikään sellaisesta hävyttömyydestä.\n\nMutta huomispäivänä hän multahaudalta palatessaan pyörähtää kaupan\nkautta ja ostaa Maijalle pastillereja kokonaisen pektusaskin. Kaksi\nmarkkaa jää vielä jälelle insinöörin viitosesta.\n\nPehtoorilla on suloisempi olo kuin milloinkaan tätä ennen. Hän siirtyy\nvarovasti hieman lähemmäksi Maijaa, että kissalle tulisi väljempää.\nMaija siirtyy yhtä varovasti edellä, mutta palaa kimmoisasti vähitellen\näskeiselle tilalleen. Hänen polvensa lienevät koskettaneet sängyn\nreunaan.\n\nTotisesti pehtoorilta ei puutu tällä hetkellä mitään. No, jos hän\ntunnustaa asian ihan niin suoraan kuin se on, niin puuttuu vähän, tai\non hipenen verran liikaa. Häntä hieman harmittaa, ettei illallisen\naikana tullut pujahtaneeksi ulkona, tuskin kukaan olisi sitä huomannut.\nMutta menettelee se näinkin. Aina ihmisellä hyvänsä hinnaksi pitää\npientä harmia olla, niin emäntäkin aina sanoo, milloin särkee\nkahvikupin tai kananmunan keskenaikojaan.\n\nPehtoori ei välitä nyt turhista pienistä, uinahtaa pian kaikkein\nkesäisimpiin uniinsa ja sivelee sormillansa Maijan lämpöistä käsivartta\nhyvin keveästi kosketellen.\n\n\n\n\nPIENI KORJAUS\n\n\nÄiti istui Väinön vuoteen vieressä ja siveli hänen otsaansa. Monta\nkertaa ennenkin äiti oli herättänyt hänet tällä tavoin. Väinö nousi\nistumaan, hieroi silmiään ja haukotteli pitkään. Hän muisti heti,\nmihin tänä aamuna oli määrä lähteä, ja äiti oli iloinen, ettei hänen\ntarvinnut ryhtyä selittelemään enää aikaisemmin sovittua asiaa. Voitiin\nkäydä heti pukeutumispuuhiin.\n\nVäinön sininen paita oli tuolilla sängyn vieressä, uudet housut olivat\ntuolin selustalla, taikka eivät ne ihan uudet olleet. Joulupukki ne\njo oli tuonut, ja lumimajan kynttilä oli polttanut toiseen lahkeeseen\nsormenpään kokoisen reiän, mutta äiti oli paikannut harmaalla langalla\nsen niin sievästi, ettei kukaan vieras sitä enää huomannut, ja tänä\naamuna äiti varmaan oli silittänyt Väinön housuihin saumat, niinkuin\nhän silitteli isänkin housuihin, milloin isä meni kokoukseen. Tuolin\nselustalla oli vielä Väinön viheriäinen lankapuserokin, jonka pukki oli\ntuonut. Äiti senkin oli salaa virkannut ja pistänyt pukin konttiin.\nSiinä oli oikea vetoketjukin, ja se oli muutenkin ihan kuin kaupasta\nostettu, kauniimpi ja lämpöisempi vain.\n\nHän riisui yöpukunsa, ja äiti pujotti paidan hänen ylleen, mutta Väinö\npujotti kätensä äidin kaulaan, ennenkuin äiti kerkisi hihan nappeja\nkiinni laittamaan. Yhdelläkään pikkupojalla koko kaupungissa ei ollut\nnäin kultaista äitiä. Väinö ei itkisi eikä ikävöisi sairaalassa\nkertaakaan, sen äiti saisi nähdä.\n\nHän nousi reippaasti ylös ja kävi peseytymässä. Olikin jo kiire, nyt\nvasta äiti sen sanoi. Mutta eivät he kauan viipyneet. Äiti nauhoitti\nkenkiä, ja Väinö haukkasi samaan aikaan voileipää. Isä kiskoi jo\neteisessä päällystakkia ylleen.\n\nVäinö olisi halunnut sanoa hyvästi Erkille ja Helville, mutta he olivat\nehtineet lähteä jo kouluun. Äiti lohdutteli, että he olivat käyneet\nsanomassa Väinölle hyvästi, ennenkuin hän oli herännyt. Se oli hyvä, ja\näiti voisi sanoa heille terveisiä. Äidille Väinö sanoi hyvästi kaulasta\nottaen ja vakuutteli, ettei itkisi, vaikka vähän sattuisikin. Äiti\nvakuutteli, ettei sellainen pieni korjaus ollenkaan satu, sillä kiltit\nlääkärisedät nukuttavat aina ensin.\n\nMutta tätä vakuuttaessaan äiti itse alkoi itkeä, niinkuin pieni korjaus\nsittenkin olisi sattunut, häneen itseensä. Äidin tuli ikävä, Väinö\narvasi sen. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, ja kirkkaat pisarat\nalkoivat juosta kahden puolen nenävartta ja suuta kiertäen. Ellei isä\nolisi kiirehtinyt eteisessä, niin Väinökin olisi ruvennut nyyhkimään.\nHän juoksi eteiseen, ja isä auttoi takkia hänen ylleen. Väinö huomasi\nsuuren tavara-autonsa arkun kannella, johon se eilen illalla oli\nunohtunut. Siinä oli paljon tavaraa, melkein kaikki mitä pukki oli\njouluna tuonut. Karva-Nalle makasi päällimmäisenä sääret levällään\n— sillä tavoin piteli allansa olevaa tavaraa! Nallen kyljessä oli\nrepeämä, josta vuoti sahanpurua. Jos olisi ollut enemmän aikaa, niin\nVäinö olisi juoksuttanut Nallen keittiöön ja pyytänyt äidin neulomaan\nhaavan kiinni parsinneulalla ja mustalla langalla. Mutta ei ollut\naikaa, isä avasi jo ovea ja yhteen menoon hissin veräjää, koska se\nsattui olemaan samassa kerroksessa.\n\nPirssi oli melkein talon kohdalla kadun toisella puolella. Isä viittasi\nauton. Kuljettajalle tuli kiire, mutta hän ei tahtonut saada konettansa\nkäyntiin. Se jurisi pitkän aikaa, hengähti välillä ja taas jurisi.\nLopulta lämpeni ja kääntyi ottamaan heitä.\n\nHe ajoivat suoraan eteenpäin, yhden raitiovaunun, punaisen leipävaunun\nja monen tavaravaunun ohitse. Sitten he ajoivat pitkän perävaununkin\nohitse. Takapyörät olivat hyvin kaukana, mutta pitkien rautojen\nhäntäpäät olivat vielä kauempana. Isä sanoi, että se oli talon\nrakentajien vaunu, raudat upotetaan maan alle sementtikellarin seinien\nsisään.\n\nLoppumatkalla he ajoivat mustien kärryjen ohitse. Se oli ruumisvaunu,\njota ajoi musta setä kahdella mustalla hevosella. Kyllä Väinö sen hyvin\ntiesi, ja arvasi hän senkin, että katon alla oli arkku, musta tai\nvalkoinen. Hän ei viitsinyt katsoa sitä, koska toisella puolella tuli\nvastaan raitiovaunu, että tulikipunat vain sinkoilivat. Kun ajeltiin\nvielä vähän matkaa, tuli yhä hauskempaa katseltavaa, suuren koulun\npihamaa, jossa pojat potkivat palloa. Niitä oli ainakin viisikymmentä\nyhden pallon kimpussa. Muutamat kierivät pallon kanssa kilpaa.\n\nPian tämän jälkeen auto pysähtyi pitkän valkoisen talon eteen. Isä\nmaksoi kuljettajalle kymmenen markkaa. Kuljettaja kaiveli markan rahaa\ntakaisin antaakseen, isä viittasi kädellään, ja kuljettaja sujautti\nviivyttelemättä kymmenmarkkasen taskuunsa.\n\nHe nousivat leveitä rappuja ylös ja kulkivat pitkää käytävää, josta\nei tahtonut tulla loppua ollenkaan. Valkoisia tätejä tuli vastaan\näänettömästi hipsutellen. He olivat kuin enkeleitä, vain siipiä\npuuttui, tai ehkä ne olivat supussa esiliinan nauhojen alla.\n\nHeidät johdatettiin huoneeseen, jossa oli neljä vuodetta ja kattolamppu\nkuin valkoinen kaalinkerä. Reunimmaisessa sängyssä makasi pikkuinen\npoika, jonka pään ympärille oli kääritty monta kierrosta haavasidettä.\nToisessa sängyssä lepäsi isompi tyttö, mutta hän katseli kieroon.\nHeidän välillään olevaan tyhjään sänkyyn hoitajat alkoivat tiloittaa\nVäinöä. Toinen avasi peiton, ja toinen pöyhötteli tyynyjä, ja sitten\nhe yhdessä aikoivat ryhtyä riisumaan Väinöä, mutta hän pyysi, että\nisä riisuisi. Sopisi se, jos isällä olisi aikaa. Väinö vakuutteli\nolevan, ja olikin sitä, vaikka kello oli jo yli yhdeksän, ja isän oli\njouduttava virastoonsa puoli kymmeneksi.\n\nVäinö venytteli toimitusta, koska jokainen irtautuva vaatekappale\nveti isää pois. Kuitenkin vaatteet vähentyivät, lopuksi ei ollut kuin\npaita ja muutaman pyörähdyksen jälkeen ei enää sitäkään. Ainoana\nvaatekappaleena tämän jälkeen oli sairaalan pitkä valkoinen paita,\njosta ei edes tietänyt, oliko se pojan vai tytön.\n\nIsä katsahti kelloonsa. Nyt ei ollut näkyväisesti enää mitään, mikä\nolisi pidättänyt häntä. Väinö mietti samaa asiaa otsanahka rypyssä ja\nkeksi isän kellon. Milloin he tulisivat kotoa katsomaan? Isä tarkasteli\nseinällä olevaa ohjetta. Kahden ja neljän välillä äiti jo ehkä tänään\ntulisi. Tämähän oli lyhyt aika, yhdeksästä kahteen. Ja sitten joka\npäivä joku, ehkä useampikin heistä kävisi kahden ja neljän välillä.\n\nVäinö hypisteli isän kellon lasia, laskeskeli tunteja eteenpäin ja\ntaaksepäin. Sitten hän veti isän päätä lähemmäksi, etteivät tädit\nkuulisi. Jos isä tai äiti tai molemmat voisivat olla täällä neljästä\nkahteen, niin niinpäin olisi mieluisampaa. Juuri niin olisi ollut\nisästäkin, jos se vain olisi käynyt laatuun.\n\nMutta korjaushan oli niin pieni asia, se menisi muutamassa päivässä.\nJa sen jälkeen Väinöstä tulisi terve mies moneksi kymmeneksi vuodeksi.\nVäinön täytyi uskoa se, sitä oli niin monta kertaa vakuutettu. Hän ei\ntahtonut pidättää isää enää kauan, vain yhden minuutin; isän omasta\nkellosta katsottiin aikaa.\n\nSe kului hirvittävän pian. Kuitenkin ennenkuin se kokonaan kului\numpeen, sulki Väinö silmänsä ja hellitti isän sormen kädestään. Ikävä\ntosin kovasti riipaisi, ja kuumat kyynelpisarat pyrkivät silmistä ulos,\nmutta hän pusersi luomet kiinni, eikä päästänyt niitä tulemaan. Kun hän\nvihdoin avasi silmänsä, ei isää enää ollutkaan sängyn vieressä eikä\nkoko huoneessa.\n\nNyyttipää poika oli varmaan kipeä, koska hän marisi yhtä mittaa, ja\nkierosilmäinen iso tyttö katsoi aina toisella silmällään Väinöön,\nvaikka oli katsovinaan kattoon. Väinö painoi päänsä huppupeiton alle,\nmutta tyttö tuntui katsovan sinnekin jostakin raosta.\n\nOnneksi tädit jälleen tulivat huoneeseen. He kantoivat sänkyä, jossa\noli korvat. Siihen korvasänkyyn he nostivat Väinön ja kantoivat hänet\nmonen pitkän käytävän kautta huoneeseen, jossa sänky seisoi korkeilla\njaloilla keskellä lattiaa ja kattolamppu valaisi silmiä huikaisten. He\nnostivat Väinön taas tähän uuteen korkeajalkaiseen sänkyyn.\n\nTohtorisetä liikuskeli lattialla valkoisessa takissaan. Hän nosti\nVäinön paitaa ja koetteli kädellään kipeää paikkaa. Sängyssä ei ollut\npeittoa, ei edes lakanaa, jolla Väinö olisi voinut jalkojaan peittää.\nSiinä hän makasi paljaana ja avoimena, kaikkien katseltavana kuin\nkärpänen akkunaruudulla. Mutta sitten joku täti kaatoi takaapäin hänen\npäänsä ylitse sellaisen kopan, niinkuin pikkulasten vaunuissa oli\ntapana käyttää auringon ja kärpästen vuoksi. Se haisi tärpätille, eikä\nsuojannut silmiä lampun valolta. Väinö halusi sanoa heille, ettei nyt\nole kärpäsiä ja ettei hän tahtonut pitää haisteltavanaan tuollaista\ntärpättikoppaa. Hän lienee sanonutkin sen, vaan he eivät kuulleet.\nMutta saattoi kai hän itsekin nyrkillä töytäistä sen lattialle? Mitä\njoutavaa hän tuollaisen vuoksi heidän apuaan pyytelikään. Koppa jäi\nsiihen kuitenkin, kun häntä nukutti niin kovasti.\n\nHän pukkasi nasevasti. Helposti se kävi, niin vaivattomasti, että hän\nitse kellahti mukana ja putosi istumaan koppaan. Se alkoi liikkua,\nkeinui kuin pyykkipata aalloilla. Väinö keinui ja kiikutteli lisää\nvauhtia. Hän tahtoi saada vähän vettä laidasta sisään, vaikka sairaalan\nenkelinpaita olisi kastunutkin. Mutta koppa ei keinunutkaan enää\naalloilla, se oli kohoutunut ilmaan. Väinön oli monta kertaa tehnyt\nmieli lentämään. Nyt hän pääsi.\n\nHän nousi yhä korkeammalle, kaupungin yläpuolelle. Kirkot ja kivitalot\nolivat kohta kuin tulitikkulaatikolta, meri kuin pesuamme, taivas\nlähempänä kuin maa.\n\nSiellä liiteli paljon muita lentäjiä, muutamat ylempänä, useimmat\nalempana kuin Väinö itse. Hän tunsi monta heistä. Mutta miten\nhassunkurisia lentokoneita heillä oli! Muiden mukana hujelsivat\nsiellä ne äskeiset rakennusäijät, jotka majakka-perävaunulla ajoivat\npetoonirautoja. Samalla hökötyksellä he nytkin ajoivat. Takapyörät\nvemppasivat kaukana alhaalla, ja rautojen hännät viippasivat, että koko\nkuorma oli heittämäisillään takaperoisen kuperkeikan. Toinen äijistä\nhuomasi ajoissa, kapusi jäähdyttäjän tulpalle, minkä jälkeen takapyörät\nalkoivat nousta. Savu pöllysi etupäästä. Väinö ei päässyt selville,\noliko moottori lämmennyt ylämäkeä ajettaessa, vai oliko jäähdyttäjän\nnokalla istuva mies ruvennut tupakoimaan.\n\nKovaa surinaa kuului edestä päin. Hän käänsi raitiovaunu-lentokoneen\nohitse. Sillä oli pyörät, ja se ajoi linnunrataa pitkin, ylämäkeen\nmennä jurrasi. Se ei mikään ihme ollut, raitiovaunu nousi maan\npäälläkin monta kertaa yhtä jyrkkää mäkirinnettä Hakaniemen torilta\nKallioon päin. Mutta se näytti hassunkuriselta, ettei konduktöörillä\nollut käsiä ollenkaan, vain siivet, joiden kärjet hipoivat vaunun\nakkunoita. Ihmisten piletteihin hän pykälteli reikiä terävillä\netuhampaillaan, siirtomerkin pyytämättä.\n\nKun Väinö vilkaisi toiselle puolelle, huomasi hän ruumisvaunun mustine\nhevosineen. Sekin näytti nousevan ylämäkeen. Hevoset meloivat laiskasti\nkoppuraisilla kavioillaan, ja ajuri auttoi käsillään kahden puolen.\nMäki jyrkkeni. Hevosten hännät kulkivat suoraan selän jatkona. Jos\nperälauta olisi avautunut, niin arkku varmasti putoaisi. Jos musta\narkku sattui olemaan ja meren kohdalle putoaisi, niin sitä olisi vaikea\nlöytääkään. Väinöä aivan suretti ajurin puolesta.\n\nJoku lensi kurauttaen ohitse ja siivitteli jo edessä. Eka pesuvadilla!\nVäinö tunsi hänet selvästi ruskeasta puserostaan ja paikatuista\nKalle-kengistään ja olisi hän Ekan muutenkin tuntenut. Kukaan poika\nkoko Tölikän puolessa ei osannut pyörittää silmiään eikä liputtaa\nkieltään niinkuin Eka osasi. Hän ehti näyttämään nämä taitonsa nytkin\nkyllin monta kertaa. Lopuksi hän käänsi koneensa kokan pystyyn ja teki\ntakaperin yhdeksän kuperkeikkaa yhteen menoon.\n\nSinne poika katosi Kalle-kenkineen, mutta tilalle hujelsi kohta Väinön\noma tavara-auto karva-Nalle hajasäärin kuormalla. Se onneton oli jäänyt\nkorjaamatta, koko kuorma köyttämättä! Kone keikkui ja liiteli hänen\nsivullaan. Sen moottori surisi kuin pölyimuri. Karva-Nalle piteli käsin\nja jaloin tavaroita. Ellei hänen kupeessaan olisi ollut repeämäreikää,\nolisi kaikki ollut hyvin. Nyt siitä tuprutteli sahajauhoja ilmaan,\nja karva-Nallen sääret ohenivat, ettei kohta ollut jälellä kuin\npaljas nahkapussi. Mitenkä karva-Nalle sitten jaksaisi pidellä Väinön\ntavaroita?\n\nHän ei joutanut enempää miettimään sitä asiaa, sillä taivas kirkastui,\nniinkuin aurinko olisi helahtanut paistamaan. Aurinko läheni! Ei, ei se\nollutkaan aurinko, vaan Isä Jumalan iso ilmalaiva. Hänkin oli lähtenyt\nhuviajelulle, kun oli näin kaunis päivä. Väinö käänsi koppansa jälkeen\nja painoi lusikan pohjaan, että vähänkin aikaa olisi pysynyt Isä\nJumalan vanavedessä.\n\nHän heräsi omassa sängyssään, siinä huoneessa, jossa makasi käärepäinen\npikku poika ja kierosilmäinen iso tyttö. Äiti ja isä istuivat hänen\nsänkynsä vieressä, ja kaalikupuinen lamppu valaisi katossa.\n\n— Oletteko te täällä?\n\n— Olemme, lapseni!\n\n— Kello on kahden ja neljän välillä, katso!\n\nVäinö katsoi isän kelloa, tunnusteli sormellaan sen lasia, mutta\npitkään aikaan hän sittenkään ei päässyt alas, niin korkealla hän oli\nlennellyt.\n\nHän tiedusteli, mihin Isä Jumalan suuri ilmalaiva oli hävinnyt ja oliko\nEka onnellisesti päässyt kotiin yhdeksän takaperoisen kuperkeikkansa\njälkeen ja miten oli nyt karva-Nallen vatsan ja säärien laita?\n\nKaikki olivat onnellisesti päässeet kotiinsa ja voivat erittäin hyvin.\nKarva-Nallen kupeeseen on pistelty muutamia tikkejä lujalla langalla,\nja kun Nalle nyt muutaman päivän vielä lepäilee, niin on hän täysin\nterve ja kestää monta kymmentä vuotta.\n\nVäinön lentosumut kirkastuivat, ja hän tunsi pian pääsevänsä täydelleen\nmaaperään. Ekat ja karva-Nallet, oman talon lapset ja naapuritalon\npojat, kaikki Tölikän tytöt ja pojat unohtivat omat leikkikalunsa ja\nkääntyivät katsomaan. Kohta he kilvassa juoksivat hänen luokseen.\n\nVäinö oli käynyt niin hirvittävän korkealla, ettei yksikään heistä\nmilloinkaan, ei edes unissaan. Hän oli ajanut pitkän matkaa Isän\nJumalan lentolaivan perässä. Mutta sittenkin palannut takaisin heidän\nluokseen.\n\nHän katsahti vuoroon äitiin ja isään. Totta tämä oli, hän oli palannut.\nIsä ja äiti olivat tulleet vastaanottamaan. Hän hymyili kummallekin ja\nnukahti keveään uneen.\n\n\n\n\nSUUDELMA\n\n\nHe odottivat laiturilla laivaa, kesävieras, joka matkusti kaupunkiin,\ntyttö, joka oli lähtenyt häntä hevosella kyytiin ja koira, joka myös\noli lähtenyt vierasta kyytiin. Se oli puolivuotias ajokoiran pentu.\nSe varautui aina matkaan, pyydettäessä halukkaasti, pyytämättä yhtä\nmieluisasti.\n\nAurinko ei juuri vielä päässyt esiin, koska lahden takana sen\nnousupaikalla oli korkeahko vuori. Mutta sen pirteät säteet karkasivat\nkiertoteitse vallattomina suihkuina vuoren kahden puolen yhtyen\nilkamoiden metsän rajassa taivaanrannan alla. Ja missä ikinä ne\nliikehtivätkin, siellä maailma valkeni ja kirkastui.\n\nLahdella makasi vielä usmainen sumu, mutta sekin liikahteli jo auringon\nläikkyvien säteiden alla, kohosi ylemmäksi, painui alemmaksi kuin\nvarpaillaan hiipien ja hävisi näkymättömiin.\n\nKäki valvoi, ei vielä kukkunut. Muutkin aamuvarhaiset laulajat\nodottelivat merkkiä. Ainoastaan kalastajan kukko kiekautteli harvalleen\ntäydellä äänellään, ehkä se juuri luuli olevansa itseoikeutettu\nkonserttimestari. Mutta kukaan metsän laulajista ei kukon\nmerkinannoista ollut tietääkseenkään.\n\nKesävieraan tavarat olivat jo alhaalla laiturilla, kyytimiehellä ei\nrannassa olisi ollut enää mitään tekemistä. Hän odotteli ilman aikojaan\nlaivaa tai auringon nousua, tai molempia niitä. Nähtävästi hän sen\nlisäksi odotteli vielä jotakin muuta. Koira istui tytön vieressä ja\nlipoi punaisella kielellään suupieliään. Tyttö silitteli sen liikkuvaa\npäätä ja antoi sille leikillään muutamia keveitä luunappeja. Hänellä ei\nollut enää mitään muuta askartelemista.\n\nKesävieras seisoi rattaiden aisaan nojaten ja katseli vuoroon\nkirkastuvaa maisemaa, vuoroon taas tyttöä ja koiraa. Hänelläkään ei\nollut muuta tehtävää. Maisema oli todella kaunis, tyttö sievä, eikä\nkoirakaan hullumman näköinen.\n\nTytöllä oli yllään sinisestä langasta kudottu villatakki, päässään\npyöreä lakki, samaa lankaa. Melkein uudet ruskeat nahkakäsineetkin\nhänellä oli. Kylmän tähden niitä tuskin olisi tarvittu, sillä kesäinen\naamu oli erittäin lämmin ja ennusti helteistä päivää.\n\n— Tuo tuolla on minun kotini, virkahti tyttö kuin jotakin sanoakseen,\ntai ehkä vieraan huomiota ulommaksi kiinnittääkseen. Hän näytti\nkädellään lahden takaa häämöittävää torppaa ja punastui hieman.\nPenna puski päällään hänen polveensa ja lipaisi taas suupieliään.\nTyttö kosketteli myös kielellään huuliaan ja antoi koiralle useampia\nluunappeja yhteen menoon. Mitä hassua hän tässä oli ryhtynyt\nselvittelemään, vaikka vieras herra ei mitään kysynyt.\n\nVieras vastasi jotakin. Sitten he yhdessä katselivat kotvan aikaa\nlahden takana näkyvää torppaa, jonka ääriviivat olivat selviytyneet\nsumusta. Siihen kuului vähäinen asuinrakennus, ehkä tupa ja kamari,\nulompana oli navetta ja sauna rantatörmän alla. Se oli vielä miltei\nkokonaan sumun peitossa, niinkuin vesirajassa häämöttävä venekin, josta\nei erottunut selvästi vielä muuta kuin kokkapuu. Tyttö ei kertonut\nkodistansa enempää, eikä vieraskaan lisää udellut. He sivusivat\nsilmillään hevosen kahden puolen, niinkuin aurinko vuoren ohitse. Sen\nsäteet kävivät yhä kirkkaammiksi. Kauan ei vuori enää voisi pidättää\nsitä selkänsä takana.\n\nTalon isäntäväki oli kesävieraalle kertoillut tästä tytöstä. Hän\npalveli sisäkkönä heillä, oli iältään vasta 16-vuotias ja viime kevännä\npäässyt ripille. Sanottiin, että hän oli seutukunnan kaunein tyttö ja\nyhteen menoon kerrottiin vielä muuta. Hänen kotitorpassaan oli aina\nollut kaunis tyttö, aina kreivin aikoihin asti, ei edemmäksi, mutta\nolipa tuota aikaa siinäkin, sukupovia kymmenkunta.\n\nTytöllä tiedettiin olevan jo vakinainen sulhanenkin, ei kreivi, vaan\nnuori reipas perämies, joka ohjaili »Sandels»-laivaa tästä ohitse\nkaksi kertaa päivässä; sanottiin, että pieni laiva viipyi ja huuteli\ntarpeettoman kauan talon laajoilla rantavesillä. Tänä aamuna se vain\nei päässyt esiin, ei kiljaissut edes, niinkuin salaa kytäten olisi\ntahtonut syöksähtää niemen takaa, vasta sitten, kun itse sopivaksi\nkatsoi. Ja aurinko pysyi vuoren vankina, sivuteitä varastautuneet\nsäteet vain kipenöivät taivaan rantamalla. Mutta ne säihkyivät kuin\ntuliraketteja olisi lasketeltu vuoren kahden puolen, ylitsekin jo.\n\nTaivas kävi hetki hetkeltä yhä kirkkaammaksi, sumu hälveni kokonaan.\nTytön kotitorppa kasvoi ja kohosi. Rannan lehtipuut saivat loisteliaita\nkoruja, vanha vene nousi mittaansa ylemmäksi. Kesävieraan katse\nnauliutui uuninpiippuun, joka liekehti kuin tulessa. Se oli lyhyt,\nleveähkö pätkä, tavallisina aikoina liian suuri pienen harmaan\nrakennuksen savupiipuksi. Tällä kertaa se ei savupiippu ollutkaan, vaan\nkultainen jakkara, johon Päivänherra hetkeksi oli istahtanut tulevan\nvaltakuntansa ääriviivoja tarkastelemaan.\n\nTyttö varjosti kädellään silmiään, jotka nousevaa päivää vasten\nloistivat kuin kaksi helmeä. Hän varmaan oli monta kertaa istunut\ntuon kultaisen jakkaran juuressa, missä Päivänherra nyt istui. Satoja\nkertoja tyttö oli juossut kirkastuvaa rantatietä, astunut mustaan\nveneeseen, kiivennyt vihertävään koivuun. Nyt lapsuusvuosien kesäiset\naamut ja illat juoksivat hänen luokseen leikkihevosilla ajaen,\nvallattomasti loistavilla ohjaksillaan kahden puolen huiskien. Hänen\npovensa kumpuili keveästi, silmäin helmet saivat yhä kirkkaamman\nloisteen. Tapansa mukaan hän kostutti kielensä kärjellä keveästi\nhuuliaan, joiden nuorteata punaa auringon säde suuteli.\n\nKäki helähti kukkumaan, kaksi, kolme käkeä, tai kaikuko ehkä vastaili.\nSamassa myös laiva syöksähti niemen kärkeen, hujautti iloisesti\nkihahtavan savumerkkinsä taivasta kohti ja äänsi lyhyeen. Tyttö\nunohti siinä hetkessä kotimökkinsä kullattuine savupiippuineen, eipä\naurinkokaan enää sen kauempaa harmaalla katolla viipynyt, vaan hypähti\npuihin, hajosi vuorille ja mäkiin.\n\nMutta laiva ajoi suoraan laituria kohti peilityyneen lahden pintaan\nhopeista vakoansa kyntäen. Savu kaartui viuhkana taaksepäin, kesävieras\nja tyttö ja koira katsoivat laivan tuloa päätään kääntämättä. Se viipyi\nmatkallansa minuutin tai kaksi. Aurinko oli tällä välin valloittanut\ntäydelleen itsepäisen kukkulan ja laskenut lähiseudun maat ja vedet\nvallanalaisuuteensa, torpanmaatkin. Mutta samalla kun sen valta\nlaajeni, niin loisto himmentyi, kävi muutenkin kuin arkipäiväisemmäksi.\nKultainen jakkara oli jälleen vain rosoinen savupiippu, liian\nsuuri tiilikasa pienen harmaan tuvan katolla. Kukkulametsiköiden\nlatvakultaukset olivat jakautuneet laajoille aloille, mutta menettäneet\nsamalla eloisimman värinsä.\n\nLaiva on liukunut lahden yli, lähes laiturin ääreen. Vasta taaksepäin\nlyövän potkurin pohina hätkäyttää matkamiehen valveilleen. Tyttö\nja perämies ovat vaihtaneet tervehdyksensä. Tyttö katsoo ylöspäin\nkasvoillaan hämillinen hymy. Perämies on jämerä, hartiakas poika\nsinisessä takissaan ja ankkurilakissaan. Ruorirattaansa takaa hän\nväläyttää salavihkaisen, hieman epäluuloisen silmäyksen matkamieheen:\nOn majaillut kartanossa jo kuukauden päivät, mitä hänellä on täällä\nasiaa?\n\nLaiva on asennoitunut sivuun. Sen köysi heitetään pystytolppaan.\nApupoika hypähtää alas ja nykäisee kokkapuolen tavarasillalle pari\nmaitokannua, yhden porsaslaatikon ja kaksi kanakoppaa. Perämies on\nsiirtynyt ohjauspyörästään laiturin puoleisen kaiteen ääreen, katselee\nsiinä kiinteästi tyttöön. Liian pitkä matka on sanaheittoon, eikä\nhänellä tällä hetkellä tunnu olevan, mitä sanoisikaan. Herra tuossa\nkorvankuulumilla nostelee laukkujaan ja apupoika kokan puolessa yhä\nviipyy ja kähnii.\n\nMatkamies on päässyt ylös, poika on hypännyt alas ja vetänyt\nlastaussillan perässään laivaan. Sopisi irroittaa köysilenkki\nlaituritolpasta, jos olisi kiire. Ei ole hätää, »Sandels» ehtii\naikoinaan kaupunkiin, ehtii aikaisemminkin jos tarvitaan. Paistetaan\nsärkeä tyttö ja poika, kesävieras jo kolmantena savupiipun vieressä\nyläkannella.\n\nTyttö kääntää hevosensa puolitielle, nikkaa silmää tuskin näkyvästi\nperämiehelle, toisella silmällään kesävieraalle, unohtaa tahallaan\nmolemmat ja puhelee koiralleen. Sininen lankalakki on heilahtanut\ntoiselle korvalle, hiuslatvat kaartavat, säihkyvät, niinkuin kimppu\nauringon säteitä olisi sotkeutunut niihin pääsemättä irti.\n\nHän kohottaa päänsä ja katsoo taas yläkannelle, hymyilee kummallekin\nvalkoisen hammasrivinsä takaa. Liika on liikaa, hän punastuu ja\npuistelee koiraa kaulasta. Koira luulee olevansa hyväkin tekijä tässä\nasetelmassa, livauttaa sujakan päänsä tytön käsistä, hypähtää ylöspäin\nja kielellään lipaisten suutelee tyttöä vasten suuta.\n\nMatkamies ja perämies, apupoika ja kaikki laiturin puolella seisovat\nmatkustajat huomaavat sen, yksi naurahtaa ääneen, toinen ihmettelee.\nMutta tyttö lehahtaa tulipunaiseksi kasvoltaan, pyyhkäisee huuliaan,\nsylkäisee, tarttuu kiukkuisesti toisella kädellään koiraa korvasta ja\ntoisella napsii taajaan luunappejaan pitkäkorvaiseen päähän.\n\nKoneenkäyttäjä saa määräyksensä. Laiva irtautuu laiturista, rattaat\nsamoin. Kesävieras huiskuttaa tytölle iloisesti nauraen. Perämies\nnäyttää vapautuneen epäluuloistaan. Hevonen kaartaa juosten tielle,\nkeveiden ajelurattaiden vieterit notkahtelevat. Tyttö ohjastaa oikealla\nkädellään hevosta, vasemmallaan huiskuttaa. Jo perämiehenkin käsi\nirtautuu ruorirattaasta ja huiskahtaa vastaan. Tyttö ei ole Pennalle\nvihainen enää vähääkään. Jos se tahtoisi uudelleen lipaista, niin saisi\ntehdä kuin haluaa.\n\nSandels kyntää laajaa selkää, vastarannalla loistaa valkoinen\nmerimerkki. Suoraa vakoa tulee. Mikä tietää, vaikka poika vielä kerran\nauraisi isompaa selkää »von Döbelnillä» kaupungista kaupunkiin. Mutta\nsilloin ei tyttö enää lähde herroja kyytiin, eikä loppakorva nuolaise.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiturilla on jo täysi hiljaisuus. Auringon säteet värisevät\nrantakivikkoon hiertyvillä mainingeilla. Kalaparvi pyrähtää pinnalle,\npainuu syvemmälle jälleen.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nHEVOSELLA HARJOITUKSIIN\n\n\nPentti oli liittynyt jäseneksi kirkonkylän voimisteluseuraan, eipä\nsellaisenaan mikään ihmeenä mainittava asia. Seuroja on jokaisessa\nkirkonkylässä ja helposti niihin usein liitytään, piirretään nimi\nkirjoihin ja sillä hyvä. Pentti ei ollut tämäntapaisia merkkimiehiä.\nHän otti asian totiselta kannalta, maksoi vuosiveronsa ja kävi\nharjoituksissa kerran viikossa satoi tai paistoi.\n\nEpävakaisten säiden sattuessa teki molempia. Pentin kotoa kirkolle\noli matkaa kaksikymmentä kilometriä. Kun kirkonkylän keskuksesta,\njohon tolppien viisarit osoittivat, oli seuratalolle vielä kilometrin\ntaival, muodostui hänen harjoittelumatkastaan edestakaisin kuljettuna\n42 kilometriä, tuo urheilupiireissä hyvin tunnettu ja kunnioitettu\njuoksumatka. Muutamat vääräleukaiset seuratoverit keksivät Pentille\ntämän johdosta oivallisen liikanimen, joka tuli ihmeteltävän pian\ntietoon ja suosittuun käytäntöön myös kotikyläläisten kesken:\nMaratoonari.\n\nKesäisin sujui harjoitusmatka hyvin, mitäpä tämä neljä penikulmaa\npyörämiehelle kahteen otteeseen olikaan. Meni se talvellakin\nkunnollisten suksikelien aikaan. Mutta kunnollisia suksikelejä ei\nnykyisen maailman aikaan enää ollut, nyt, jolloin niitä osattaisiin\noikein käyttää.\n\nJoskus Pentin valtasi synnillinen kiusaus: Saisi äijä antaa hevosen\nmuutaman kerran talvessa. Jopahan antoi, ei sinne päinkään. Isä oli\njämeä periaatteen mies, niinkuin poikakin omissa asioissaan. Tässä\nasiassa oli ukko vakavasti sitä mielipidettä, ettei nelijalkaista panna\nturhan juoksuihin kaksijalkaisen takia, hevoset saivat ennemmin seistä\ntallissa joutilaina, vähemmän söivät. Asiasta ei kannattanut ukolle\nenempää puhua ja Pentti oli siksi ylpeä luonnoltaan, ettei toista\nkertaa olisi puhunutkaan.\n\nMutta äiti puhui. Kerran keskitalvella, kun maratoonari aamupuhteella\nkäristeli suksirasvojaan, esitti hän, että poika tänään menisi\nhevosella harjoituksiinsa ja tekisi puotiostokset samalla kertaa. — No,\nmenköön nyt tämän kerran varsalla! Äijä paukautti sanat kuin vihassa,\npaiskasi ovea, että akkunat helähtivät. Pentti ei olisi tästä armosta\ntänään juuri sanottavasti välittänyt, koska oli kohtalainen suksikeli,\nmukautui kuitenkin, kun käskettiin. Vanhempi veli, joka oli enemmän\nhevosmies kuin urheilumies, antoi varsan käsittelyyn nähden selventäviä\nlisäasetuksia.\n\n— Se on vähän vikuri, ettäs sen tiedät. Älä päästä mäessä ryöstämään,\neikä tienhaaroissa viuruilemaan, ettei opi pahoille tavoille. Asettele\nvällyt kunnollisesti selkään ja katso, ettei säkeenny riimunvarteensa.\n\nVähän myöhemmin seurasi äidin epistola.\n\n— Pidä silmäsi auki, että punnitsevat oikein. Ja muista hiiva ja\nkartemummat! Ja apteekista tärpätti ja mikstuuratipat! Pidä varasi,\nettä antavat rahasta oikein takaisin!\n\nÄidillisiä neuvoja sateli vielä lähtöhetkelläkin, että harmittamaan\ntuppasi:\n\n— Isän turkit otat päällesi, otat poika! Vai ilman lähtisit pakkaseen,\nei puhettakaan! Ja huopatossut jalkaan, ei sanaakaan vastaan!\n\nPentti rimpuili kuitenkin sekä turkkia että huopatossuja vastaan,\nmutta aikansa turhaan pyristeltyään näki viisaammaksi antautua kuin\ntaistella. Hänet varustettiin kuin hyväkin napamatkailija. Huopatossut\nkolmen sukan kanssa pakotettiin jalkaan, isän turkki könnystettiin\nniskaan ja vyötettiin punaisella vyöllä ristiin rastiin. Äidin\nkapaloidessa juolahti Pentin mieleen lauselma kouluajalta: Kun tulet\nvanhaksi, niin toinen tulee ja vyöttää sinut...\n\n— Muista, mitä piti tuoda! Ja varo, ettet kaada rekeä, etkä säre\npaketteja! kuului rapulta vielä viimeisenä suolauksena, olisi\nluultavasti kuulunut enemmänkin, mutta varsa pyyhälsi juoksuun.\n\nVarsa oli ollut kuukauden päivät tallissa yhteen menoon. Se tahtoi\npitää hauskaa, sen kerran milloin oli tilaisuus. Yht'äkkiä se nykäisi\nkäskemättä ja ampaisi täyteen laukkaan, väliin se taas pysähtyi\ntöksähtäen, nuuski, päristeli ja työnsi taka-askeleita, niinkuin\nhuomaamattaan liikaa olisi tullut menneeksi eteenpäin. Pentin täytyi\nnousta suupielestä hurvittelemaan. Tien poikki piipersi metsähiiren\njäljet, jos edes niitäkään. Osasipa olla vempele, hevoseksi.\n\nMatkan jotenkuten edistyessä tuli eteen niitä tienhaaroja, joista\nvanhin veli oli varoitellut: Kesämäen, Peuralan, Tiihalan. Kesämäen\ntielle ei näyttänyt johtavan tuoreita jälkiä, varsa juosta jolkutteli\nepäilyttävän hevosmaisesti. Ehkäpä ei huomaa ollenkaan! toivoskeli\nPentti itsekseen. Eipä se taida tienhaaroissa niin...\n\nVarsa pyörähti Kesämäen tielle kuin rasvattu kärppä. Ajomiehen hymistys\njäi keskeneräiseksi ja sellaisena pysyi, koska perääntyminen kapealla\ntiellä oli jokseenkin hankalaa.\n\nPeuralan isolla portilla tepasteltiin kymmenkunta minuuttia. Reki\nei kokonaan päässyt portista sisään, se toki on miehen kunniaksi\nmainittava. Sitten kaputeltiin sulassa sovinnossa Tiihalan mäkeen\nsaakka. Siinä tuli toisen kerran tenä, milteipä selvä tappelu. Tämä\nnähtävästi oli sitä opetusta, mistä vanhempi veli oli maininnut.\nKaikeksi onneksi ei sattunut silminnäkijöitä lähimaille.\n\nLoppumatkalla ei tapahtunut mitään erikoisempia, vain hiirenjälkiä,\ntöksäyksiä, pyräyksiä sopivin väliajoin, että ajajan mieli pysyi\nsopivassa jännityksen vireessä.\n\nPäästiin kirkolle. Pentti sitaisi riimuvarren puomin renkaaseen, varsa\ntönäisi häntä päällään kylkeen. Ukon turkin päälliseen jäi suuri\nvalkoinen kuolalaikka. Olet sinä vasta eri luikuri! Varsa tönäisi\ntoisen kerran kuin olisi tahtonut sanoa: En minä vielä mitään ollut,\nmutta varrohan, kun kotiin palataan!\n\nOstokset puodissa ja apteekissa tehtiin ohjeiden mukaan, mikäli\nmahdollista. Pentti sovitteli pienet paketit taskuunsa, suuret rekeen\nheinien alle. Kovin pitkää aikaa ei ostoksilla ollut kulunut, mutta\nvarsa oli kuitenkin tällävälin ehtinyt puuhailla yhtä jos toista. Osan\nvällyistä se oli kietonut takajalkojensa suojaksi ja toiseen päähän\nkääräissyt lämpimiä kotituliaisia. Joku vieras rahtimies selvitteli sen\netujalkoja riimun silmukasta samalla moitiskellen: Onpa siinä mies,\nnuoren hevosensa noin huolimattomasti sitoo!\n\n— Se oli hyvin sidottu, ei tarvitse tulla puhumaan!\n\n— Ei kai olisi tarvinnut tulla auttamaankaan. Mies katsahti kulmainsa\nalta, naurahti tarkoituksellisen ilkeästi. Pentti jäi yksinään,\nkunnosteli äskeistä huolellisemmin vällyt ja riimut ja kiiruhti\nseuratalolle.\n\n— Katsokaas maratoonaria! Hän on lainannut vaariltansa töppöset!\n\n— Ja papalta turkit ja punaisen vyön! selvitteli Pentti itse jatkon.\nPörinä loppui yhteiseen naurunhöräykseen. Oli jo aika painautua riviin.\n\nMutta Pentti oli koko harjoitusten ajan kuin kuumilla hiilillä.\nVarsa ei antanut hetken rauhaa. Mikä sen otuksen meni takaamaan,\nmitä jo taas tällä välin oli kerinnyt tekemään. Ehkä oli repinyt\nvällyt nahkanauhojenkin alta? Vaikka hirttäisi itsensä ilkikurissaan?\nVapaaliikesarjan päätyttyä hän pyyhälsi henki kurkussa katsomaan.\n\nAivan oikein. Vällyt olivat takajalkojen alla, heinät samoin, uusia\nkotituliaisiakin siellä oli. Onneksi ei jalkaansa sentään ollut saanut\nriimunvarteen.\n\nHän keräsi heinäkarheen rekeen, puhdisti vällyt ja kääräisi ne rekeen.\nOle peitotta ja ole syömättä, koska ei hyvä anti kelpaa! Varsa\nnyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi.\n\nAvoimelta pellolta kävi kylmä viima. Pentin toivomus lientyi\nkatumukseksi, ennenkuin hän ehti talolle saakka takaisin. No, eipä\ntässä enää niin kovin pitkää aikaa! Ja ottakoon opikseen, mitähän\nkeljuilee!\n\nSauvaliikkeiden aikana tuli viluissaan värjöttelevä varsankuvatus\nmonta kertaa hänen mieleensä. Tyhjin suin siellä värisee ja kuopii.\nPohjatuuli puhaltaa armottomasti kaupan pihaan. Miksi en riisunut\nvarsaa ja pyytänyt sitä jonnekin talliin.\n\nTelineliikkeet olivat vielä jälellä, mutta Pentti livisti, vaikka tämä\noli viimeisen edellinen harjoitus kevätiltamien edellä. Hän kahmaisi\neteisen naulasta turkkinsa vöineen ja kiiruhti juoksujalkaa kaupan\npihaan.\n\nVastoin hänen arvelujaan seisoi varsa tällä kertaa varsin rauhallisena\neikä näyttänyt olevan viluissaan. Tuuli olikin lakannut ja ilma\nmuuttunut melkein suojaiseksi. Voimistelutalossa toiset parhaillaan\nkeikkuivat rekillä ja renkaissa. Senkin rakine, mokoma kopelehvi, minkä\ntulit ja teit! Varsa kurkkasi aisan päitse kuin paremmin tarkatakseen,\nolivatko saamansa nimet käyttökelpoisia.\n\nNo, välipä tällä, ajetaan edes kotimatka herroiksi. Pentti pehmusteli\nrekensä istuimen ja asetteli peitot huolellisesti paikoilleen. Varsa\nkatseli hänen touhuilujaan rauhallisesti, riimunvartta irroittaessakaan\nei tuuppinut eikä nipistellyt ja tielle käännettynä alkoi juosta\nhölkytellä hiljalleen, niinkuin aikuinen hevonen konsanaan.\n\nPentti istui vällyissään. Hänellä oli lämmin ja hätäkö muutenkaan enää\noli istuskellessa, koska varsa oli noin tasautunut. Olihan tämä toki\ntoista kuin suksilla rämpästäminen suojaisella kelillä. Tukkimiehiä\ntuli vastaan parirekineen ja heinäkuormineen. Varsa kääntyi heikolla\nohjastamiselle oikealle tiensivuun kuin koulittu tekijä. Ihme,\nmiten pian se oli oppinut aikuisen hevosen tavoille. Kirkonkylä jo\nhäipyi näkyvistä taloineen ja valoineen. Varsa hölkytteli tasaista\nravia ja Pentti painautui takakenoon alkaen herutella ajatuksiinsa\nmahdollisimman hauskoja muistikuvia.\n\nMutta Virtasalmen mäen töyräällä tuli ensimmäinen pysähdys. Tavallinen\nvalakkahevosen asia, mutta mistä se tuonkin jo oli oppinut? Ja niinkuin\nei kaupan pihalla seisoskellessa olisi ollut tällaisiin puuhiin\ntarpeeksi aikaa. Osaaottavaiseksi käyden Pentti kaivautui vällyjensä\nmutkista ja hypähti tielle. Varsa joutui jo valmiiksi, katsahti\nsalavihkaa aisan päitse ja nähtyään hetken kaikin puolin otolliseksi\nampaisi täyteen vauhtiin kuin hyväkin pikajuoksija. Pentti havahtui\nvain hetkisen myöhästyneenä. Karkulaisella oli tarvittava etumatka.\nSe kiristi yhä vauhtiaan ja pyyhälsi jo täyttä laukkaa vastakkaiselle\nmäelle.\n\nPentti pyyhkäisi perässä, mutta havaitsi piankin harmikseen, etteivät\nnahoitetut äijän huopatossut olleet kaikkein parhaimmat juoksukengät\nja ettei pikamatkoilla parempansa kanssa olisi lähdössä vara\nmyöhästyä. Mutta siitä ei muodostunutkaan mikään pika- eipä edes\nkeskimatkan kilpailu. Nelijalkaisen kilpatoverin mielessä kangasteli\nviisituhatta metriä, kymmenentuhatta, ehkäpä puoli maratoonia. Pentin\noli aluksi vaikea uskoa tätä. Senvuoksi varsan käytännössä täytyi\nryhtyä opettamaan hänelle sitkeätä läksyä. Sangen pian huomasi Pentti\nkieltelemisen turhaksi, jopa vahingolliseksi toimenpiteeksi. Ääntelyä\nkuullessaan karkuri osasi vain pitää paremmin varansa. Miehen kiusaksi\nkuukin selkiytyi pilven takaa esiin.\n\nNiin jatkettiin vaanien matkaa. Jos mies hiljensi juoksunsa käynniksi,\nniin hevonen teki samoin. Pyräykset tapahtuivat samoissa merkeissä.\nNiiden alkaessa sekä päättyessä karkulainen kurkki aisan päitse kuin\nmikäkin Paavo Nurmi. Pentti sadatteli: Jos minulla olisi piikkarit,\nniin näkisit! Turha toivo. Hänellä oli vain ne kankeiksi nahoitetut\nviheliäisen liukkaat isävaarin huopatossut, ja tien raide oli kuin\nyksiöinen lammen jää, takareuna aina hipenen verran korkeammalla.\n\nPentti rauhoittui, käveli pitkiä matkoja, mietiskeli uusia keinoja.\nKeinoja nähtävästi varsakin mietiskeli ja oli etuisampi niitä\nkäytännössä kokeilemaan. Jos se hyväkäs panee näissä tamineissa\ntalsimaan koko matkan, puoli maratoonia? Pentin hartioihin kohosi hiki\njo tätä mahdollisuutta ajatellessakin.\n\nJo oli taivallettu vaivalloinen, lähes puolen kilometrin mittainen\nRasinmäki. Varsa oli heittäytynyt kesymmäksi. Välirakoa oli tuskin enää\nkymmentä metriä. Pentti kyyristyi, otti muutaman hiipivän askelen ja\npäätti ampaista kuin hiirtä vaaniva kissa. Jo todella yritys näytti\nonnistuvan. Vielä pari hiipivää askelta ja sitten pitkä hyppäys. Hänen\nmielessään välähteli jo erinäisiä rangaistustapoja.\n\nMutta varsa varasti. Kahta kymmenesosaa aikaisemmin se ampaisi lentoon\nkuin paras sprintteri. Mikäpä oli ampaistessa, kun oli piikkikengät.\nAjajan sydäntä vihlaisi. Tietysti hän rääpäisi jälkeen, häpesi ja\nharmitteli sitäkin jälkeenpäin, niinkuin kissa aina epäonnistunutta\nhyppyään. Voittaja kurkisteli jo vastakkaisella mäentöyryllä. Häviömies\nistahti tielle, paiskasi lakkireuhkansa raiteeseen ja laususkeli\nsanoja, joita hän varmaankaan ei ollut oppinut joululehdistä eikä\nkoulun lainakirjoista.\n\nHän istui kauan ja olisi istunut ehkä vieläkin kauemmin, ellei\nistuinsija olisi alkanut tuntua epäilyttävän kostealta. Hän nousi\nja alkoi tassutella hiljalleen eteenpäin. Kiusantekijä seisoi yhä\nkuutamossa mäen töyryllä, odotteli ehkä, että joku hyväntahtoinen\nihminen kulkisi ohitse ja nakkaisi reestä vällyt selkään.\n\nVaikka Pentti oli jo päättänyt, ettei välittäisi enää koko otuksesta,\nei hän voinut vastustaa kiusausta, koska tilaisuus oli mitä\nhoukuttelevin. Äskeinen temppu uudistui täsmälleen, erona vain oli se,\nettä hävinnyt kilpatoveri tällä kertaa istahti tien vieressä makaavalle\ntukkipuun tyvelle, josta hihkaisi lähtöterveisensä, että hiljainen\nkorpi kajahteli.\n\nTämä jälkeen Pentti päättämällä päätti unohtaa koko eläväisen. Mutta\näijän turkkeja ei voinut unohtaa enempää kuin huopatossuja. Hän\nkiskaisi puukkonsa ja aikoi sivaltaa niistä nahat irti, jätti kuitenkin\ntekemättä sen. Ne olivat äijän tossut, eikä aiotusta toimenpiteestä\nvarmaankaan kunnian kukko olisi laulanut. Mutta turkit hän kiusallakin\nkiskoi päältään, nehän painoivatkin jo, kuin parisängyt olisi\ntiloitettu hartioille makaajineen kaikkineen ja haisivat lampaanhielle.\n\nTaas jatkettiin matkaa ja annosteltiin tavoittelutaipaleita,\nsillätavoin kuin voittaja sen itselleen hupaisimmaksi katsoi ja maasto\nmilloinkin myöten antoi. Jospa kiusantekijä olisi edes hävinnyt\nsilmistä, mutta sitä juuri se visusti varoi. Aina riitti edessäpäin\närsyttelykukkuloita ja kuu paistoi kuin rasvattu pannukakku.\n\nVihdoin jouduttiin Tiihalan tienhaaraan. Ehkäpä kääntyy tunnustelemaan\ntulomatkan jälkiään, toivoskeli Pentti itsekseen. Jopa vielä, niinkuin\nei olisi huomannutkaan. Naurissuon pitkällä tasaisella taipaleella\nhän muisteli kaikkea hyvää, mitä jo kohta kolmen vuoden kuluessa oli\nkiusanhengellensä tarinnut, kuinka monet kerrat hän olikaan jo pilttuun\noljittanut, sukinut ja harjannut ja harjan alta kyhnyttänyt. Entä\nkaurat, leivät ja sokerinpalat! Kiittämättömyys oli maailman palkka,\nsaman maksun näkyi taritsevan luontokappalekin. Neva oli pitkä, tuuli\nvastainen ja raide liukas. Häntä väsytti jo kovasti, harmitti vielä\nenemmän.\n\nHän koetti herutella muististaan kaikkein hauskimpia muisteloita:\nonkimatkoja, jolloin oli saanut suuria kaloja, hiihtokilpailuja, joissa\noli saanut palkinnon, talkootanssiaisia, joissa oli oppinut polkan sekä\njenkan ja tullut tuntemaan koreapäisen naapurikylän tytön. Ne menivät,\nniinkuin tulivat. Kun vähänkin hellitti, niin niiden keskeltä loisti\ntämä, viimeinen ja paras: Kun poika pääsi hevosella harjoituksiin.\nVähitellen sivuutettiin Peurala ja Kesämäki, ei pysähdystä eikä\nkääntymystä kummassakaan tienhaarassa. Hyvä muistikin sillä vietävällä\noli, oikea konin muisti!\n\nMonen suuttumuksen ja pettymyksen, väsymyksen ja virkoomuksen jälkeen\njouduttiin vihdoin henkeä haukkoen Lamminahon mäelle, josta kotiin oli\nenää vajaa kaksi kilometriä. Paistoiko kuu tahi pimeni, pysähtyikö\nvarsa tai eteni, kaikki sellainen oli Pentistä jo yhden tekevää, niin\nkypsä hän oli. Mutta yhden asian hän oli vakaasti päättänyt ja yhä\nedelleen kykeni sitä itselleen vakuuttelemaan. Ikinä hän ei antaisi\nvarsalle anteeksi sen tämän iltaisia kepposia, ei harjalla koskettaisi,\nei makupaloja tarjoaisi, ei vaikka polvillaan pyytäisi.\n\nMutta Kivelän mäessä, josta kotipihaan oli enää puoli kilometriä,\nvarsa kääntyi katsomaan taakseen ja antoi kiinni. Pentti oli jo\nistahtamaisillaan rekeen, toki viime hetkessä pisti hänenkin mieleensä\nkiusa. Oli kai hänellä vielä senverran voimia, ettei tarvinnut mokoman\nvaivaisapuja. Hän asteli hitaasti ohitse vilkaisematta koko eläväiseen.\nVarsa tuntui hölmistyvän aikatavalla, koputteli etujalallaan tietä ja\nteki saman tempun, paljon rivakammin vain. Reki souteli tiepuolessa\npitkät matkat toisella jalaksellaan liukuen.\n\nSydän syrjällään Pentti seuraili vallattoman menoa. Jos hujauttaa\nreen nurin ja tavarat tielle. Kaiken lisäksi saa tässä vielä keskellä\nyötä ruveta kahvipapuja ja kartemummeja hangelta poimimaan. Sitä\nkai enää vain puuttuikin. Meni toki onnellisesti jo kujatiellä,\nporttikäänteestäkin. Hän käveli perässä, laahustaen.\n\nMatkan varrella hän oli ajatellut jo niinkin ilkeitä, ettei riisuisi\nvarsaa edes valjaista, vaan menisi maata. Se oli synnillisesti\najateltu, ei ihmisen sopinut luontokappaleelle kostaa pientä\nkiusantekoa.\n\nHän laahusti varsan luo ja vetäisi rinnustinnauhan auki. Varsa tönäisi\ntutunomaisesti päällään ja alkoi liikkuvilla huulillaan höplötellä\nkäsivartta. Se kutkutteli somasti ja puhalteli sieraimistaan paidan\nalle lämmintä ilmaa. Jään riitteet Pentin rinnassa alkoivat sulaa,\nei kai niitä sanottavasti vielä ollutkaan. Hän piehtaroitti varsaa\npihamaalla pitkät ajat. Se hujautteli kaurakappoja viisin kuusin,\nylämäkeenkin päin, kun vähän suitsilla auttoi, hei vain. Hän olisi\nantanut sokeripalankin, vahinko vain, ettei taskussa sattunut olemaan.\nMutta karsinan ovella suitsia päästellessään hän raaputteli harjan alta\npitkän aikaa.\n\n— Kylläpä maratoonaria nyt nukuttaa, vaikka hevosella pääsi\nharjoituksiin.\n\n— Hevosellapa hyvinkin, urahti poika, käänsi kylkeä ja veti peittoa\nkorviinsa. Toiset istuivat aamiaispöytään.\n\n\n\n\nPISTOKOE\n\n\nSataa, tihruilee hiljalleen.\n\nKaroliinan Topias on heittänyt viikatteensa mättäälle, makaa mahallaan\nlatomörskässä ja pureskelee suolaheinää. Toisenpäiväiset niitokset\novat pienissä rukopäissä, eilisille ei sade mahda vielä mitään. Tämän\nvuoksi hän ei välitä, vaikka sataakin, tihuuttakoon kernaasti hänen\npuolestaan lopun päivää. Jyrähtäisi vielä ukkonen niin kuuluvasti, että\nkantautuisi Karoliinan korviin torpalle saakka.\n\nTopias vaihtaa hampaisiinsa uuden suolaheinän varren; näitä ei tarvitse\nsäästää. Heinän pureskeleminen on yksi niitä harvoja nautintoja, joita\nKaroliina ei vielä ole saanut nypäistyksi häneltä pois, mutta varmasti\nKaroliina tämänkin karsisi, jos sattuisi saamaan kiinni itse teossa.\nNiin kävi tupakalle, viinaksille ja turkkiliiville, joista kaikista oli\njälellä enää vain vuosikymmenien takainen muisto. Kunnon henkisavua\nja huoletonta viinaryyppyä ei Topias tottatotisesti ollut nauttinut\nsen päivän jälkeen, jolloin oli vakituisesti joutunut tämän Karoliinan\nhoitoon, samoihin aikoihin hävisi myös pässinnahkainen turkkiliivi.\n\nKaroliinan Topias! Kas siinäkin yksi vietävänmoinen keksintö, kuka\nkoiranleuka lienee tämänkin muninut. Ei Kapanen eikä Särkisiltä,\nvaan aina Karoliinan Topias. Näin huuteli konstaapeli käräjillä,\nkirkkoherrakin lukukinkereillä, ehkä se olikin lakimääräinen\ntemplamerkki, joka iskettiin jokaisen akkavallan alla hikoilevan\nmiespoloisen tyvipuoleen. Hyi, halavattua kuitenkin!\n\nKaroliinan Topias sylkäisi suolaheinän pärskeet suustaan ja imaisi\nputkipillillä pitkän kulauksen lähdevettä, jota oli varannut kätensä\nulottuville tuohiseen. Hän oli syönyt aamiaisekseen muutamia suolaisia\nsilakoita, ja saattoihan suolaheinän varressakin olla hipenen verran\nsuolaa, ei kai sillä muutoin olisi sellaista nimeä? Hän laski\njuomapillin heinäkarheelle eteensä ja valikoitsi kasasta vahvaruotoisen\nsuolaheinän. Siinä riittäisi napsimista pitkäksi aikaa.\n\nNiin vain oli päästy taas uuteen kesään ja sen mukana lampiniitylle\nheinään, jonne Karoliina ei pääse, koska on liian lihava ja pelkää\nkyykäärmeitä, ukkosen jyrähdystäkin. Hyvä näin, mutta mitenkähän\nihminen ollenkaan eläisi, ellei olisi kyykäärmeitä ja ukkosta ja\nellei kerran kesässä pääsisi tänne lampiniitylle heinään? Tätä asiaa\nKaroliinan Topias on monta kertaa ja monelta puolelta mietiskellyt.\n\nHäntä naurattaa ihan ääneen, kun hän mahallaan maaten ja kirpeän\nmakuista suolaheinäänsä pureskellen muistelee lampiniittonsa\nmonivuotisia taisteluvaiheita. Niittoviikko on venynyt ja vanunut vuosi\nvuodelta, pituuttakin. Aluksi se oli vain neljä päivää, sitten viisi,\nkuusi, kunnes lopulta päästiin nykyiseen kymmeneen päivään saakka. Jos\nsaisi sen jollakin ilveellä venäytetyksi neljääntoista, eli kahteen\nkalenteriviikkoon, niin enempää ei tavallinen kuolevainen ihminen\nelämältä osaisi toivoakaan.\n\nKaroliinan Topias kohentautuu hieman ryntäillään, siirottelee\nrakoviivaisin silmin tihkuiseen ilmaan ja puree heinää. Kolmas\npäivä nyt vasta on menossa ja sataa, tihuuttaa. Kun täräyttäisi nyt\nvielä ukkonen, yhden kerrankin vain! Hän painautuu muistelemaan\nlampiviikkojaan ja niihin liittyviä asianhaaroja, niinkuin esimerkiksi\ntätä, miten ja millä keinoilla hän on saanut huviviikkonsa venähtämään\nnäin pitkäksi, kymmenpäiväiseksi kerrassaan.\n\nSe on monien tutkistelujen tulos, jopa taistelujen takainen voitto,\nniinkuin kaikki mainitsemisen arvoiset asiat tässä maailmassa. Se\nperustuu erinäisiin nurkkakiviin. Enempiä aprikoimatta, milteipä\nsuoralta kädeltä tempaisten Karoliinan Topias voi vetää niitä\nnäkemystensä heinäkarheelle tavallisen määrän, neljä kappaletta,\nkuten hirsistäkin tehdyissä rakennelmissa on tapana käyttää. Ne ovat\nkäärmeenpelko, ukkosenpelko, kiertelevä saarnamies eli kolpörttööri ja\nKaroliinan itsepäisyys, joka on koko seutukunnalla hyvin tunnettu asia.\n\nHän imaisee taas pitkän hörppäyksen lähdevettä. Sitä saattaa nauttia,\nvaikka ei janottaisikaan, niinkuin suolaheinää voi pureskella\nhiukaisematta. Luonnonantimet ovat siitä ihmeellisiä, ettei niistä\nmilloinkaan saa tarpeekseen. Hän valitsee karheelta suurimman\nsuolaheinän ja palautuu muistelmiinsa.\n\nHän on vanhempi renkimies Veikkolassa, huoleton kuin käkilintu,\nSärkisillan Karoliina oli tällöin jo Eemelivainaan leski. Mutta ei kai\nVeikkolan renki-Topias olisi tullut kiinnittäneeksi huomiotaan tähän\nasiantilaan, ellei olisi ollut Selkäsen Santeria, hyväkästä. Paha\nhänet periköön ja periikin vielä varmaan. Se poika se osasi visertää:\nJätä rengin virka ja nai Karoliina, ennenkuin joku toinen kerkiää!\nHätäkö sinun Särkisillassa, valmiiksi asutussa paikassa, ei muuta kuin\npöljäilet! Karoliinahan on tosiupea nainen ja kyllä hänessä ihmistä\nriittää sinun iäksesi!\n\nJoopa joo! Ja kymmeneksi vuodeksi vielä jälkeenkin päin. Oikein\natvokaatti siinä puhui. Mitä palkakseen mahtoi saadakaan, pitkän\npaidanko ehkä tai muuta tilpehööriä? Upea nainen se on Karoliina\nvieläkin, kuin Kaisa-keisarinna entisellä Venäjänmaalla. Mutta\npuhuiko Santeri mitään, miten valtaanpyrkiväinen ja ärmäkkä on\nluonnonlaadultaan, henkäisikö puolella sanallakaan, se hirttämätön\nlurjus! Jo kohta hääpäivästä ne alkoivat vapaalle miehelle orjanpäivät,\njoiden rinnalla huolettoman renkimiehen päivät olivat kuin parhainta\nlampiviikkoa kolmesataakuusikymmentäviisi päivää yhteen menoon. Mutta\nkaikkeenpa vain ihminen näyttää mukautuvan, mikähän auttaa, kun pannaan\nmukautumaan. Vaikka ensimmäinen neljännes se hirressäkin pahinta\nkuuluu olevan; joka sen kunnialla läpäisee, hän kyllä jo eteenpäin\nmeneskelee. Niinkuin on menty, kohta parikymmentä vuotta Särkisillassa\nKaroliina-keisarinnan kanssa.\n\nRiippuu hyvin paljon siitä, miten osaa hoitaa asiansa. Jos sopivalla\nhetkellä saa sujautettua vaikkapa vain napin kurkun ja silmukan\nväliin ja sitten vielä jotakin tukea varpaan alle, niin henki pihisee\nhiljalleen ja mies elää ritkuttelee vuosikymmeniä. Omakohtaisesti\nsovittaen Karoliinan Topias on monta kertaa ihmetellyt ja ihastelee\nnytkin, miten hyvin hän sentään vuosien mittaan on osannut hoitaa tämän\nhengitystoimituksensa eli kesäisen heinäviikkolomansa.\n\nMutta kyllä vain hän on sitä taidolla ja huolella vaalinutkin kuin\nristihämähäkki parhainta verkkoaan. Karoliina on yhtä viisas kuin\nvanha, ei sitä ämmää kepulikonsteilla narrata. Karoliina on käynyt\ntäällä heinässä Eemelivainaan aikoina usein, mutta hänen matkassaan\nvain yhden ainoan kerran. Silloin he tapasivat kyykäärmeen veräjän\nalla. Hän tappoi sen ja kohotti raadon aidanseipääseen, mutta Karoliina\nvaikerteli kaiken päivää: Jos se olisi pistänyt minua kantapäähän, niin\nse olisi ollut vasta surkea paikka! Toinenkin käärme nähtiin samana\npäivänä ja seuraavana päivänä monta. Niitä kurkkaili heinäseipään\navoimista reiistä, ladon permantopuiden raoista, jos mistä. Karoliina\nniitä näki, Topiaksen ei tarvinnut muuta kuin hiljalleen myötäili.\nAsian varmentamiseksi hän kuitenkin kertoili ennen kuulemansa jutun\nnukkuvasta heinämiehestä, jonka sisään käärme luikerteli suun kautta.\nArvaa sanomatta, mikä elämä miehen sisälmyksissä tällöin syntyi;\nKaroliinalla hyvänpäiväinen metakka juttua kuunnellessakin. Kun\nkaikeksi onnettomuudeksi iltapäivällä vielä sattui komeakaikuinen\nukonilma, ja hän Topias sen johdosta tuli selittäneeksi, miten salama,\nse taivaallinen tulenpurkaus avoniityllä kaikkein halukkaimmin iskee\nkipenöivät kyntensä hikoilevaan naisihmiseen, niin Karoliinaa ei\nkolmantena päivänä enää olisi saatu lampiniitylle, vaikka olisi luvattu\npuoli Israelin valtakuntaa. Siitä lähtien koko niitty jäi Topiaksen\nhoimeisiin.\n\nMutta niittoviikon venyttämisessä on Topiaksella kuitenkin ollut työ ja\ntuska. Vaikka Karoliina itse pelkää kyykäärmeitä ja ukonilmaa, on hän\nhyvinkin hanakka järjestelemään toiselle työtehtäviä ja päiväurakoita\nkatsomatta ollenkaan, ehtiikö tämä niitä suoritellessaan varoa\nkäärmeitä ja salamaniskuja. Tällöin on ollut monta kertaa hyväänkin\ntarpeeseen se kolmas tukipylväs, Karoliinan itsepäisyys. Se on ollut\nviisaan miehen käytännössä kuin tunkraffi eli väkivipu. Sitä sopivasti\nkäsittelemällä nostetaan tien sivuun ankarimmatkin painot ja esteet.\nJonakin kevätaamuna Topias esimerkiksi sanoo: Ei kai minun vanhan\nmiehen enää tänä suvena tarvitse lähteä lampiniityn kylmiin vesiin\nrähmimään? Enempää ei tarvita. — Vai et viitsisi enää lähteä, laiskuri!\nVillojako tahdot kasvattaa! Ei kelpaa, minä sanon! Meidän töllissä ei\nkannata pitää talven ylitse kaksijalkaista pässiä!\n\nNo, Karoliina sen asian kai paremmin tietänee. Mitäpä hän sitten muuta\nkuin vuoleskelee viikatteen vartta tai haravan piikkiä, kuuntelee\nvalmista ja viheltelee itsekseen. Kyllä Karoliina sen asian kittaa,\nettei naulan sijaa. Kymmenen vuotta lupaa ajaa ilman apumiestä, ei\npiikarääsyään edes anna haravoimaan, sitäpä kaikkein vähimmin.\n\nSitten ilmestyi taivaanrannalle tämä saarnamies, mikä lieneekään\nomatekoisilla valtakirjoillaan liikuskeleva kolporttööri, muuten\nkyllä etevä mies lajissaan. Kohta ensi käynnillään hän valtasi\nKaroliinan sielun. Karoliina paistaa rasvaisia pannukakkuja, pitkiä ja\nleveitä kuin karvalankamattoja ja kolporttööri saarnaa riettaudesta\nja elämänkoreudesta, kuolemasta ja helvetinvaltakunnasta, jonka\niankaikkisuudella ei ole äärtä eikä rajaa. Siinä kaivetaan esiin\nkaivamattomatkin, ja tavallinen ihminen tehdään vikapääksi niin\nkauheisiin rikkomuksiin, joita ei löydä edes pitkästä katkismuksesta.\nKolporttööri kylläkin löytää, rasvaisen ateriansa jälkeen löytää\npaljon enemmän kuin puolinälkäisen sanankuulijan luonto riitelemättä\nvastaanottaa. Ja sitten he tuijottavat häneen kiiluvin silmin,\nkolporttööri ja Karoliinakin, niinkuin hän juuri olisi se vanha kolli,\njoka pitäisi keihästää ja työntää armotta hiilillään hehkuvaan uuniin.\nOikein ilkeältä tuntuu siinä muurin vierellä istuskellessa. Ja ellei\najatuksissaan pääsisi karkailemaan omille kesäisille laitumilleen, niin\neipä tiedä, miten järkipahalle kävisikään.\n\nToisinaan he taas oikein urakalla rupeavat jahtaamaan sanankuulijoitaan\ntaivaanvaltakuntaan. Toinen vetää, toinen lykkää. Niin hinataan kuin\nteurasmullikkaa pimeään rautatievaunuun. Menetkö siitä, menetkö jo!\nKun vielä saadaan syli tai puolitoista, niin sitten lupsautetaan\nrautapyöräinen ovi kiinni. Mitähän iloa ihmisellä mahtanee olla\nsellaisessakin taivaassa, paitsi itsellään hinaajilla, jotka tietenkin\nluulevat pääsevänsä konduktöörivaunuun.\n\nSe ilo hänelle tästä kolporttööristä ja Karoliinan täyskäännöksestä\nnyt kuitenkin on juontunut, että lampiviikot ovat pidentyneet\nihmeteltävässä määrässä, eikä hän enää kovin hämmästyisi,\nvaikka lähivuosina pääsisikin korkeimpaan päämääräänsä, kahteen\nkalenteriviikkoon saakka. Karoliina ikäänkuin haluaa hänet kotoa\npois heinäntekoaikoihin, jolloin kolporttööri tavallisimmin näillä\nmailla liikuskelee. Niinkuin Topias ei sitä arvaisi, minkä vuoksi\nKaroliina näin haluaa. Mutta hän on jo ikämies eikä välitä, vaikka he\nmatkustaisivat tulivaunuilla, joita jo ilmojen teilläkin hyrisee. Eipä\ntaitaisi Karoliinakaan enää pahasti surra, vaikka heinämies tipahtaisi\nhetteeseen ja sinne jäisi.\n\nMutta kuitenkin Karoliina vaanii hänen heinämatkojaan, aavistelee,\nmitähän aavistelee ja puhelee sitä pelottavaa kieltään, jota\ntäyskäännöksensä jälkeen on saarnamieheltään oppinut. — Kerran minä\nvielä tulen niitylle, tulen kuin varas yöllä! Tai: Varo, varo, etten\nlöydä sinua makaamasta! Entä tämä viimeinen toissa sunnuntaina! —\nSaat nähdä, että teen vielä pistokokeen! Pistokokeen! Kolporttöörin\nopetuksia lienee tämäkin sana, mutta mistä hiivatista hän on löytänyt\nnoin ilkeätuntuisen okaan, oikeasta Jumalansanasta ei kuitenkaan.\n\nKaroliinan Topias makaa yhä ja siirottelee tihkusateeseen, niinkuin sen\nsisästä tahtoisi kiskoa selvityksen pelottavasta uhkauksesta. Hän on\njo ennenkin kuullut sanan, mutta ei tällä hetkellä saa sitä mieleensä.\nSitten lopultakin tulee: juustotahkoja, voidritteleitä? Olikohan se\nTurun satamassa, jossa pitkällä poralla, kairaavat voipyttyihin reikiä,\ntutkiakseen onko tavara täysin laadullista. Entä kun sahan kirjanpitäjä\ntislasi yhtiön varoja ja vietiin tiilenpäitä lukemaan, niin silloinkin\ntuli pari herraa Helsingistä asti ja tekivät hänen tilikirjoissaan\npistokokeita, niin sanomalehdissä jälkeenpäin kerrottiin. Ihan\nkirkkaasti Karoliinan Topias nyt jo sen sanan merkityksen mielessänsä\nkäsittää.\n\nKuitenkaan nämä vertaukselliset kirkastukset eivät selvitä hänelle\nitse pääasiaa. Minkälainen tulee olemaan Karoliinan pistokoe, jos hän\nuhkauksensa mukaisesti saa itsestänsä niin paljon irti, että pystyy sen\nsuorittamaan? Mieluisaa ei se missään tapauksessa tule olemaan. Hänestä\ntuntuu jo ajatellessakin, niinkuin kylmällä teräsporalla kairattaisiin\nvatsapuoleen tunnustelureikää. Hyi, halavattua kuitenkin!\n\nHän sylkäisee puoliksi pureskelemansa suolaheinän korren lähes ovelle\nsaakka, kohentelee vatsansa tilaa, mutta neulaset ja muut kairaset\neivät lakkaa pistelemästä. Tässä hän taas on kohta märehtinyt jo kolme\ntuntia, vaikka niitto on vasta alullaan. Onko ihminen joku pässi tai\nmullikka, joka päiväkaupalla ruohopalaansa pyörittää? Jospa sataisi\nedes, tai jyrähtäisi ukkonen, yhden kerrankin vain.\n\nHän nousisi, jos jaksaisi. Mutta minkä luonnolleen mahtaa, kun\nei jaksa, niin ei jaksa. Hän on tullut nyppäisseeksi vielä uuden\nsuolaheinänkin hampaisiinsa; niitä on siinä vielä, juuri pahimmoiksi\nkäden ulottumalla. Perin sukkela tauti, tuokin mieliteko, mihin asiaan\ntai aineeseen se itse kullakin sattuu suuntautumaan. Hän unohtaa\njälleen sekä niityt että niittämiset ja syventyy pohtimaan tätä asiaa.\n\nMuutamilla kasvaa himo tupakkaan, toisilla viinaan, monella taas\non aivan auttamaton kiho naisihmisten perään. Ja hyvin paljon on\nsellaisiakin, jotka mieluisasti harrastelevat näitä kaikkia. Topias\nitsekin on tuntenut, kutakin näistä, juuri sen verran, että hyvään\nmakuun on päässyt. Mutta Karoliina on karsinut ne kaikki pois, tämän\nviimeisenkin, ihan tyystin. Niiden tilalle ei hänelle ole jäänyt muuta\nkuin tämä heinätikkujen pureskeleminen kesäisillä niittomatkoilla\nja muulloinkin, milloin ämmän silmä välttää. Tämä on siis tämäkin\njonkinlaista jalomman imelän korviketta, eli sakariinia niinkuin\nmenneenä sota-aikana tavattiin käyttää sokeripalan vastikkeena.\n\nKaroliinan Topias tempaisee ajatuksissaan siihen silmiensä eteen\nmuitakin ihmisiä, oikeinpa jalojakin kansalaisia, joilta on\nalkuperäiset intohimon hampaat kiskaistu pois ja tilalle annettu\nkaikenlaisia korvikkeita.\n\nKuvitellaanpa nyt tätä meidän kolporttööriäkin, tätä puhtauden\npulmusta, jonka esikuvallisuuteen Karoliina joka päivä ja monta kertaa\npäivässä sormellansa osoittaa. On kai se hänelläkin himokorvikkeensa,\nhalavattu soikoon! Hän kittaa Karoliinan ja muiden täyskihahtaneiden\nuskonsisariensa rasvaisia pannukakkuja enemmän kuin luonto määrää.\nMuutoin ei mies kehkeytyisi tuollaiseksi pallokiiliäiseksi, ettei kohta\ntiedä, kiiriikö vai käy.\n\nEntä tämä Jumalansanan paasaaminen, jota kolporttööri nautintojensa\nväliajoilla harjoittaa? Eiköpä vain sekin liene joku mieliteko tai\nsen korvike, sillä eihän suinkaan Jumalan tarkoitus liene, että hänen\nvaltakuntaansa tuon tapaisella metelillä ja väkipakolla maan päälle\nrakennetaan. Suoraan tunnustaen Karoliinan Topias epäilee suuresti,\ntokko Jumala ollenkaan on kutsunut tämän tapaisia työskentelijöitä\nelovainioilleen.\n\nEikä hän jaksa ymmärtää nyt enemmän kuin muulloinkaan edes sellaista\nJumalan rakkautta, jota kolporttööri ainoana autuaaksitekevänä\nsanankuulijoilleen tarjoaa. Hänhän väin väkiään tahtoo tehdä Jumalasta\nilkimyksen, joka huvikseen kiduttelee kärpäspoloisia ja enemmänkin\nvielä: pienimmistäkin rikkomuksista hän, kolporttöörin kuvaama Herra\nSeebaot on valmis työntämään ihmisraukan iankaikkiseen tulihelvettiin,\njossa ei ole laitaa eikä pohjaa.\n\nJos Topias uskaltaisi täysin luottaa siihen, että oikea Jumala oikein\nymmärtää hänen ajatuksensa, niin hän antaisi palttua kolporttöörille\nja hänen jumalalleen. Eikä hän haluaisi siihen taivaaseenkaan, johon\nkolporttööri ja Karoliina häntä yhteisvoimin korvista kiskovat, olkoon\nse tunnustettu tässä yksin häpein.\n\nHänestä näyttää, niinkuin tihkusade olisi hiljenemässä. Lakatkoon\nkokonaan, on tässä vielä aikaa, niittämisiin ja muuhunkin. Muutamia\nsuolaheiniä on jälellä. Hän nyppäisee niitä suuhunsa kaksi kappaletta\nyhtä aikaa.\n\nVai iankaikkisiin rangaistuksiin olipa rikos suurempi tahi pienempi?\nJohan monissa puuttuvaisen ihmistuomarinkin lakikirjassa on useampia\npykäliä ja rangaistuksen asteita. Jos esimerkiksi minä, Karoliinan\nTopias olisin Ylimmäinen Tuomari, — suo anteeksi Jumala, en osaa\ntätä asiaa muulla tavoin itselleni kirkastaa, — jos olisin Tuomari\nuudessa Jerusalemissa ja yhyttäisin sitten kolporttöörin Karoliinalle\nilkeyksiään tekemässä, niin en suinkaan minä iankaikkiseen kadotukseen\näijäpahaa työntäisi kaamean rikkomuksensa johdosta. Muutaman vuoden\nropsauttaisin kuritushuonetta; olisi kai sitä annettava rikoksen\nlaatuun ja laajuuteen katsoen. Mutta ehdonalaiseksi minä sitten heti\näijä pahan päästäisin. Hänhän oli rangaistuksensa kärsinyt jo rikosta\ntehdessään, miespoloinen!\n\nAurinko helähti paistamaan, pimeni äkisti jälleen. Karoliinan mahtava\nruho oli ilmestynyt ladon oviaukkoon.\n\n— Äähs, laiskimus! Minä arvasin tämän!\n\nMinkä hän arvasi? Jos maa olisi sillä hetkellä revennyt ja\ntulijärvi Karoliinan Topiaksen edessä avautunut, niin ei hän olisi\nenempää säikähtänyt, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei olisi\nvoinut. Kolporttöörin helvetti oli laidaton, mutta inhimillisellä\nsäikähtymisellä on toki rajansa.\n\nKaroliina oli todella hirmuisen näköinen, vaikka hänen pistokokeensa\noli onnistunut yli rohkeimpien toiveitten.\n\n\n\n\nTOISEKSI PARAS KOIRA\n\n\nHeiskanen asui talvet kartanossa, kesät lehtorin perheessä.\nKaikenlaisten väärinkäsitysten välttämiseksi ilmoitettakoon heti, ettei\nnyt ole kysymys mistään eläkkeelle joutuneesta setämiehestä, eikä\nhunningolle ajautuneesta sisarenpojasta, vaan lehtorin pystykorvasta,\nrehellisestä ja äärettömän älykkäästä koirasta, jonka alkuperäinen nimi\noli Heiska. Lehtorin lapset tämän savolaisperäisen liitteen olivat\nkeksineet, niinkuin kaupunkilaislapset kesäisin maalla kekkaloidessaan\nkaikkea keksivät.\n\nHeiskanen oli todella hieno koira ja niin viisaskin, ettei koko\nkylässä, ei koko pitäjässä ollut hänen vertaistaan, ei koko Turun\nkaupungissakaan, jos sanoi rehellisesti asian ihan niinkuin se oli.\nHeiskanen ymmärsi kaiken, niin toden kuin leikin, kaikki lehtorin väen\najatusmeiningitkin yhtä hyvin ehkä vähän paremminkin kuin lehtori\nitse. Jo neljännestuntia aikaisemmin se arvasi, milloin lehtori\nhankkiutui laituritöihin; sitä tosin ei ollutkaan vaikea arvata, koska\nlehtori hankkiutui niihin aina. Mutta Heiskanen tiesi senkin, milloin\nVeikko lähti piilipyssyn nuolia vuolemaan tai Elna vuohta lypsämään,\nja lehtorskan hääpäivän se muisti viikkoa aikaisemmin kalentereihin\nkatsomatta, juuri samoihin aikoihin kuin lehtorska mietiskeli, miten\nmonta lajia kahvileipää tänä vuonna leipoisi.\n\nIhmiset sanoivat, että Heiskanen oli hieman laiskanpulska, senvuoksi\nmuka lihoikin vuosi vuodelta yhä sikamaisemmaksi. Tämä oli\nparjauspuhetta, niinkuin ihmisten takapuheet yleensä. Pulska Heiskanen\nkyllä oli, vaan ei laiska. Ahkerampaa ja yritteliäämpää pystykorvaa\nei ollut koko maaherran läänissä. Mitä liikaan lihomiseen taas tuli,\nniin sen pohjavaikuttimiin ei Heiskanen ollut vikapää viidellä\nhäntäkarvallaan. Päinvastoin hän oli taistellut kynsin hampain sitä\nvastaan, ja ellei eläinlääkäri, lurjus, olisi käyttänyt salakavaloita\nkeinojaan, niin milloinkaan ei olisi tapahtunut, mitä silloin tapahtui.\nMutta kyllä konitohtori siitä kunniansa oli kuullut ja kuuli yhä,\nmilloin tällä puolen pitäjää liikkui.\n\nKoirien koira Heiskanen oli. Isäntäväki ja kartanon isäntä, lankomies,\nsen toki osasivat tunnustaakin kerran päivässä, montakin kertaa.\nVilpittömällä sydämellä ja välittömällä antaumuksella Heiskanen\notti osaa lehtorin perheen iloihin ja suruihin ja kesäiseen\nelinkeinoelämään kaikissa sen muodoissa. Olipa kysymys perunan\nkaivamisesta, saunanlämmittämisestä tai rotanreikien tukkeamisesta,\nniin aina hän touhusi parhaimpana miehenä mukana, yskien, räyskien,\nhäntäänsä heiluttaen, miten asianhaarat milloinkin vaativat. Ja milloin\nlähdettiin huvimatkalle, lyhyemmälle tai pitemmälle maantieajelulle\nlankomiehen autolla, niin sielläkin oli Heiskanen mukana, ehdottomasti,\nkuudentena tai seitsemäntenä. Peräakkunasta hän tölläili kuin\nilmatorjuntaa varten justeerattu kanuunanpiippu. Eikä hän tullut\nkoskaan edes merikipeäksi. Toisilla sensijaan oli monta kertaa\nkatajikkoon kiireellistä asiaa.\n\nOman perheen ja lähinaapureidenkin keskuudessa Heiskanen oli hyvin\ntunnettu myös musikaalisten taipumustensa vuoksi, samoin kuin lehtorin\nvanhempi tytär, joka soitteli näppärästi viulua. Heiskasella ei ollut\nmitään ulkoisesti näkyvää instrumenttia, senvuoksi hän säesteli vain\nsuupelillä. Mutta milloin Elna soitti, silloin Heiskanen säesti;\nviipymättä hän joutui aina mukaan, vaikka olisi työskennellyt\nhalkoliiterissä tai metsähiirien kimpussa katajan alla. Viivana hän\njuoksi Elnan luokse, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi kaikkiin\nilmansuuntiin. Sanoivat, että Heiskanen säesti mollissa, vaikka Elna\nsoitteli duurissa. Oli miten tahansa, jokatapauksessa se sointui\nyhteen, koska kaikilla kuuntelijoilla oli aina äärettömän hauskaa,\nlehtorskalla aivan kyyneleet silmissä.\n\nKesä kului kuin päiväinen uni. Pääskyset jo alkoivat muodostella\nhelminauhojaan puhelinlangalle, kohta kurjetkin aurasivat etelän\nmaille korvia vihlovasti kirkuen. Niitä ei Heiskanen halunnut säestää,\nloikoili vain mättäikössä silmät rakosellaan, pää käpälien varassa.\nHän ei viitsinyt edes korvaansa liikauttaa, vaikka hyttynen inisi ja\ntarrautui imemään. Pyykkiä oli taas pesty, kurnuteltu viikkokaupalla,\nlaiturilautoja keräilty, luukkuja naulailtu, jokainen touhusi, niinkuin\nolisi ollut hyvillään siitä, että pian pääsi pois. Muutaman päivän\nperästä se oli menoa. Heiskanen kyllä jo sen sanomatta arvasi, ja\nsanoivatkin ne sen, hokivat liiaksikin.\n\nHeiskanen muka taas pääsee kartanoon lankomiehen leipiin, samaan\npaikkaan, johon vuohetkin vietiin. Siellä saisi olla ihan niinkuin\nkotonaan, paiskia töitä, mikäli viitsii ja jaksaa ja syödä talon\nruokaa. Ja siellä Heiskanen sai leikkiä Kivan kanssa pitkät päivät,\nöisin he yhdessä saisivat huolehtia suuren kartanon vahtimisesta.\nMikä kunniakas tehtävä se heille olikaan! Jassoo! Vai niin! Heiskanen\nhuokasi tämän itsekseen, mutta puhuttelijan puoleen hän ei viitsinyt\nedes päätään kääntää.\n\nNiin aina. Heiskanen pääsi kartanoon ja Heiskaselle annettiin sitä ja\nsitä. Kaikkea hyvyyttä hänelle tarittiin hyvästä sydämestä, paljon\nenemmän kuin hän milloinkaan oli ansainnut. Kun hän, Heiskanen\nvain olisi osannut olla kyllin kiitollinen tästä ansiottomasta\narmonpaisteesta. Mutta eipäs milloinkaan pyydetty talveksi kaupunkiin,\nherraskotiin. Vai pyydettiinkö? Ei pyydetty edes leikilläkään, koska\nHeiskasta ei siellä tarvittu, enempää kuin vuohia. Siinä se, jos\nasian suoraan sanoi. Kyllä Heiskanen itsekin olisi osannut Turkuun,\nkyselemättä aivan olisi voinut painella monen vanhan kirkon ohitse ja\nAurajoen suuren sillan ylitse. Pienessä ajassa hän sen matkan olisi\njuossut, jos olisi tarvittu; kun ei, niin eipä sitten. Heiskanen painoi\nkuononsa syvälle käpälien sisään, eikä avannut silmiään, vaikka lehtori\npuhui kaikkein parhaimpiaan ja ravisteli kaulapannasta.\n\nKartanon Kiva ei ollut ollenkaan ilkeäluontoinen koira, olipahan\nvain sellainen punaisenkirjava mullikan kokoinen hohlu. Syksyisin se\naina hartaasti odotteli Heiskasta kartanoon talvea viettämään. Se\nhyppeli iloissaan, töni ja hohlusi ja haukkui niin avoimella kidalla,\nettä varis vaaratta olisi sisään lentänyt. Ääni kuului kilometrien\npäähän: hou! hou! hou! Heiskanen ei viitsinyt sanoa, mitä hänen\najatuksissaan kierteli, piti koettaa olla mukana vain, hypellä ja\nheilutella häntäänsäkin tämän herran mieliksi, mokomankin nelijalkaisen\npeltomasiinan! Kiva oli ollakseen isoakin isäntää, vaikka se ei sitä\nsuoraan sanonut. Mutta Heiskanen ymmärsi tällaiset asiat niin vähästä.\n\nKiva söikin aivan hirmuisesti. Ruoka-astiana sillä oli suuri\nemaljivati, Heiskaselle toki annettiin porsliinilautasella, sen\njälkeen, kun hän emännöitsijälle kyllin selvällä kielellä oli\nilmoittanut, ettei halunnut syödä kuin sika. Syksyisinä muuttopäivinään\nei Heiskanen syönyt ollenkaan, katseli vain ja nuoleskeli huuliaan.\nKylläpä Kiva sensijaan söi hänenkin puolestaan, kaksi, kolmekin\nemaljivadillista keittoa se poika pisteli päätään kääntämättä ja\nvälipalaa haukkaili tarpeen mukaan pitkin päivää. Muutamassa viikossa\nse pisteli poskeensa pienviljelijätautiin kuolleen lehmän lihat, yksin\npopsi, sillä Heiskanen suinkaan ei iskenyt näppiään siihen välipalaan.\n\nKivalla oli oma koppi, melkein yhtä suuri kuin isännän autotalli.\nMakuuvaatteina siellä oli vanhat vällyt ja isännän turkit, pari\npeittohuopaa ja mitä lienee ollutkaan. Heiskaselle oli varattu vain\npakkilaatikko ja Lammisen Justun vanha sarkatakki, mutta harvoinpa\nHeiskanen tuli käyttäneeksi edes niitäkään. Mieluummin hän makaili\nvesikivellä joen rannassa. Kuutamoöinä oli siinä soma katsella,\nmiten virta kuljetteli lastuja. Hauska oli katsella sitä kuvaakin,\nmikä vedestä näkyi. Se ei ollut ollenkaan hullumman näköinen koira.\nEllei se olisi ollut niin läheinen kuin oli, niin Heiskanen olisi\narvelematta sanonut, että se oli kaikkein kaunein koiran kuva, mitä hän\nikimaailmassa oli nähnyt.\n\nEräänä kuutamoyönä Heiskanen nukahti vesikivelle. Se tapahtui myöhemmin\nsamana syksynä, jolloin Kiva oli syönyt kuolleen lehmän lihat.\n\nOli olevinaan lämmin kesäinen päivä. Leppeästi henkäilevä tuulenlöyhkä\nkävi järveltä päin, hiveli kutkuttaen kuonon päätä ja puhalteli\nkärpäset korvista. Lehtori vihelteli saunakamarissa, lehtorska perkaili\nkukkapenkkejään. Varikset raakkuilivat männikössä, vuohet haisivat\ntuulen alla, kaikki oli juuri, niinkuin pitikin olla.\n\nMutta oli vielä enemmänkin. Elnan viulusta ei lähtenyt ääntä, ei niin\npiraustakaan, vaikka tyttö veteli, hartiavoimalla. Sitten ajoi pihaan\nlankomies, kartanon isäntä, eikä hänkään saanut ääntä autotorvestaan,\neipä edes pienestä messinkitorvestaan, jonka varta vasten oli varannut\nmukaansa Heiskasta ärsyttääkseen. Voi, voi, miten Heiskasta nauratti.\n\nJa sitten tapahtui vieläkin hauskempaa. Suuri ja lihava heinäsorsan\nvötkäle ajelehti hiljalleen rantaan päin juuri Heiskasen kiveä kohti,\nniinkuin tilattuna. Heiskanen pidätteli hengitystään, ei korvalehti,\nei häntäkarva liikahtanut. Sorsa kaapaisi kerran leveällä räpylällään,\njuuri kuten hän toivoi, ettei olisi liukunut sivuun. Sorsan rasvainen\nkupu paistoi järvipeilistä, vesi pakeni hienona virinä sen edessä.\nHeiskanen katseli silmärakostensa lävitse. Tule vielä vähän, noin! Vedä\nmelallasi yhden kerran! Kas noin, sinä vöntti! Sinä punasilmäinen,\nrasvakupuinen tallukka! Tule vielä pieni hiukkanen tännemmäksi!\n\nSorsa tuli, Heiskanen ei voinut enää kauemmin mielihaluaan hillitä.\nViukahtaen hän pomppasi paistinsa niskaan.\n\nVoi hirmuinen paikka! Vesi oli jääkylmää ja kylmempääkin. Se vihloi\nja pisteli tuhannella veitsen terällä. Jäähileet kirskuivat ilkeästi\nkorvissa. Mutta lihavasta sorsasta ei näkynyt merkkiäkään. Niin kovasti\ntämä kaikki koski Heiskasen sydämeen, että hän rupesi surkeasti\nulvomaan.\n\nKiva kuuli koppiinsa valituksen ja alkoi suurella äänellään haukkua.\nHeiskanen säikähti: koko talon vielä herättää. Hän huuteli vastaan,\nettei täällä pahempaa hätää ole, etukäpälät vain olivat liukkaalta\nvesikiveltä lipsahtaneet. Kiva hönttäsi juoksujalkaa rantaan, mutta\nonneksi Heiskanen jo ennen sitä oli päässyt omin voimin kuivalle. He\nmenivät Kivan koppiin ja kaivautuivat samojen vällyjen alle. Kiva\nlämmitti kuin masiina ja nuoleskeli Heiskasta leveällä lämpöisellä\nleipälapiollaan.\n\nHullumminkin olisi saattanut käydä. Jos kaikki puolet otti huomioon,\nniin Kiva oli sentään hyvä koira. Maailman toiseksi paras koira!\nHeiskanen olisi ollut valmis myöntämään tämän jo kenelle tahansa.\n\n\n\n\nTUOMION TUTKAIMILLA\n\n\nJere astui vihaisesti tössähdellen kaivotietä saunalle päin. Hänen\nkainalossaan roikkui kollikissa. Toisessa käsimutkassa oli kirveskynä\nja kappale ohjasnarua. Kaiken varalta hän ylimääräiseksi aseekseen\noli varannut taskuunsa vielä vanhan ruostuneen rullarevolverinsa ja\nmuutamia panoksia. Kollikissa, tämä Maijastiinan monivuotinen vihapito\nja kahvikerman varas oli tämän sunnuntain aamupäivänä saava tuhonsa\nlopullisesti ja armottomasti.\n\nViheliäinen köntys! Saamaton ryötys! Laiska syytinkiläinen! Voi,\nsaastainen, miten osasi ihmisen haukkua Maijastiina, se vanha\nnaakka, vieläpä mokoman asian kuin yhden kollin takia. Kun Jere\nuudelleen Maijastiinan tämänaamuista meteliä muisteli, tuli hän niin\nvihaiseksi, että hypähti juoksuhölkkään lumisohjuisella tiellä ja\nnipisteli tuimasti kissaa hännän päästä. Kissa mourusi, yritti kiertyä\nmakkarakerään ja puraista Jereä sormeen, mutta ei siitä mitään asiaa\ntullut. Mitä vanhan kollin hampaanterällä mahdettiin aikamiehen\npikiytyneelle peukalolle.\n\nJere joutui jo saunan ovelle ja raksautti linkkusalvan auki. Saunasta\nhöyrähti vastaan kosteauhoinen lämpö eilisiltaisen kylpemisen jäleltä.\nJere kiersi oven salpaan ja istahti akkunapenkille laskien murhakalut\ntoiselle, ja uhrieläimen toiselle puolelle viereensä. Saattoi huoletta\nlaskea jo kissankin, mihin se täältä enää pääsisi; eipä tuo näyttänyt\nedes pyrkivänkään.\n\nJere pani tupakaksi, tarkasteli työaseitaan ja pohti edessään olevaa\ntehtävää perin pohjin. Kirveskynä oli epäilyttävän tylsä ja huonosti\nvarressaan, vanhan rumpurevolverin nallivasara iski laiskasti, juuri\nsenverran, että lissahti. Tuo ei tapa nallia, vielä vähemmin kollia,\nja jos kirves lipsahtaa varrestaan, niin voipa kajauttaa paukun omaan\nkalloon.\n\nEi pojat, ei tämä vetele! Hirttäminen sittenkin oli varmin, ainakin\nvaarattomin keino toimeenpanijalle. Ja hirteen kaikki suuret varkaat\nja lurjukset oli vedetty kautta maailman sivun, armottomasti. Kun Jere\njälleen muisteli sitä sanansiivoa, millä Maijastiina tänä aamuna,\nsunnuntaiaamuna oli häntä, peräti viatonta miestä ryöpyttänyt, ei\nmikään sääli eikä tuomion armahdus enää tullut kysymykseenkään. Hirteen\nheti, narun jatkoksi vain, että takatassut kerran huiskahtavat!\n\nHän pujotteli narun pään orren ylitse ja teki surmansilmukan valmiiksi.\n\nJaa että minäkö olen niin saamaton miehen kuvatus, ettei toista koko\npitäjässä. Minä en muka osaa sitä enkä tätä, en mitään, mitä kaikki\ntoiset miehet. Ja etten minä pysty ottamaan nirriä pois edes vanhasta\nkollista, saakeli soikoon! Mutta nyt se kuitenkin tapahtuu, ellet usko,\nniin riennä katsomaan senkin...\n\nJere on Maijastiinalle jälleen niin vihainen, että päättää rangaista\nrikoksentekijää kolmella kovalla kuolemalla: hirttämällä, ampumalla ja\nmestaamalla, silläkin uhalla, että rullarevolverin rumpu halkeaisi ja\nkirveenterä singahtaisi varrestaan silmäkulmaan. Eiköhän Maijastiina\nsittenkään vielä saisi kyllikseen, jos löytäisi molemmat täältä,\nruumiina kumpaisenkin. Jo pitää olla luontoa vanhalla naisihmisellä!\n\nTätä kuvitellessaan Jerelle tuli ilkeätuntuinen olo, niinkuin silloin\nkuin ylenannattaa, mutta ei ole, mitä antaisi. Ennen varsinaiseen\ntoimeen ryhtymistään hänen täytyi pistää uudelleen tupakaksi. Kissa\nistui vieressä ja kehräsi, katsahti luottavaisesti kellertävillä\nsilmillään kuin hyvääkin ystäväänsä, Mikkiparka! Noin tikun varassa\nse on täällä maailmassa luontokappaleen elämänlanka, niin Mikin kuin\nJeren. Hän huojuu kuin kukkainen kedolla, ei hipenen vertaa aavista,\nmilloin niittomies vartavasten lähenee naru kourassa, kirves toisessa\nja rullarevolveri takin taskussa.\n\nMutta mitä pahaa me sitten olemme tehneet, että meidät näin\narmottomasti pois temmataan? Jaa'a, tiedätkö sanoa sen, Mikkipaha? En\nminä kuitenkaan tiedä.\n\nMitäpä Mikki muuta kuin kehrätä hyristeli ja Jere mietiskeli\nsenkin puolesta. Että muutaman kerran on litkitellyt Maijastiinan\nkahvikerman ja ettei enää tapa hiiriä? Syö, ettei kuolisi ja on käynyt\nluonnonlaadultaan sen kaltaiseksi, ettei halua toisenkaan kuolemaa.\nOnpa siinä kuoleman syytä kerrakseen, saakeli soikoon!\n\nNiinkuin Maijastiina ei itse söisi, söisi ja varsinkin joisi. Kuusi,\nseitsemän kupillista, koko pannullisen imee yhteen menoon kahvia,\nrahaneteistä tavaraa. Entä miten lienee paljon puhutun tappamisen\nlaita? Tappaako riihtä, tappaako rottaa, tappaako edes punaista\nludetta sänkylaudalta? Katin villat, sanon minä! Päivät päästään vain\nhissuttelee ja tissuttelee nurkkakaapin ja hellan väliä myllyineen\nja pyllyineen, tukkasaparo ruokkoomatta, sukanvarret syltyssä,\nhameenlempsat auki! Jeremias, hae puita! Voi surkeus, miten meillä on\nhuonoja puita! Noin saamatonta köhnystä ei ole yhdelläkään toisella\nihmisellä koko pitäjässä! Ei kai olekaan. Mutta eipä liene sellaista\nkomentajaakaan.\n\nPiipunpesä rutisi jälleen tyhjää. Jere kopisti porot saappaansa korkoon\nja pisti nysän taskuunsa. Tekonen nyt kuitenkin oli suoritettava\ntavalla tai toisella. Ja kun se kerran on tehty, niin sittenpä on\ntehty. Luontonsa pitää karaista aikuisen miehen. Mitä tämä on tällainen\nasia. Vanha katti, hiirentappaja! Senkin ryöväri ja varas! Kerran\ntapoit emopääskyn ja kerran aikuisen kanankin! Kyllä sinut opetan,\nsaakeli soikoon!\n\nHän kahmaisi narunpäästä ja tavoitti kirvestä. Mutta Mikki käänsi\npäänsä ja katseli keltaisen vihertävillä silmillään niin laupiaan\nluottavaisesti kuin jaloimpaan ystäväänsä. Jere laski murhavälineet\nkädestään ja kiskoi tupakkakukkaron housunsa taskusta. Oikeastaan,\nmihinkä heillä tämän asian kanssa oli niin tuhannen kiire?\nSunnuntaipäivähän nyt oli, Herran sapatti. Sauna oli sopivan lämpöinen.\nJa kuolemansa täällä ajassa jokainen lopuksi löytää, vaikka ei ikenet\nirvessä kiirehdikään sitä vastaanottamaan tai toisen niskoille\njouduttamaan.\n\nKolmatta piipullista poltellessa Jere nosti kissan syliinsä, silitteli\nselkää ja muisteli niitä monen monia pikkutapahtumia, joita he vuosien\nkuluessa yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kuinkas kerrankin,\nkun he elopellolla yhdessä löysivät hiirenpesän. Mikki napsutteli\nkaikki kahdeksan punaista vitisevää mansikkaa yhteen menoon, nätisti\nhuulillensa nappasi ja purematta nieleskeli, vaikka hän, Jere kaiken\naikaa sesetteli: Älä, hyvä mies, jätä Jerelle edes yksi pikkuinen!\nEi tämä jättänyt, kaikki lipitteli. Päivän kirkkaana Jere näki tämän\ntapahtuman, vaikka siitä oli kulunut yli viisi vuotta. Kun hän\nsiristi silmiään ja katsoi pimeään saunan karsinaan, niin hän näki\nleikkaamattoman saran nuokkuvat tähkäpäät, tunsi tuleentuneen elon\nvoimantäyteiset hajutkin. Sen jälkeen ei ole saatukaan niin hyvää\nviljavuotta.\n\nVastahakoisesti hän siirsi silmänsä elopellolta ja joutui riihen eteen.\nMontakin kertaa he siellä yhdessä kävivät uunia lämmittämässä, tällä\nkertaa pellavariihtä. Harakoita, huiskuhäntiä kerääntyi aina siihen\nkynnyspuun alle hevosen kikasijoille. Pysy aloillasi nyt, annetaan\nniiden hylkyjen kokoontua vielä enemmän kasapäähän, varoittelin\nminä. Pysyihän tämä, kun tukevasti takatassuista pidin kiinni. Mutta\netukäpälä kopri permantopalkkia äimänaskalin terinä ja silmä leiskui\nkuin vallesmannin virkatakin nappi. Hyppää jo! sanoin minä. Ja\nsilloinkos tämä poika säväytti. Juuri napilla piti, ettei saanutkin\nyhtä ruipeloa häntäjouhista kiinni. Jesta, sitä rähäkkätä koivikossa!\nSiitähän ei tahtonut loppua tullakaan.\n\nNämä olivat ulkopuolisia tapahtumia pelloilla ja rakennuksilla. Selkää\nsilitellessä sisäisiäkin löytyi miten paljon tahansa. Kymmeniä,\nsatojakin kertoja uusiutunut oli tämä: Pystyvalkea räiskyy takan\nperässä, Maijastiinan rukki hyristää ja suu mutruilee. He kaksi,\nJere ja Mikki makaavat sängyssä päällekkäin, mies selällään, katti\nmahallaan. Mies vetelee savuja harvalleen, juuri senverran, ettei\npesä sammu. Katti kehrää hyristelee muorin kanssa kilpaa ja nostelee\ntassujaan. Katti on totinen naamaltaan, ja leikin vuoksi mies silloin\ntällöin nostaa sitä hännästä kuin paistinpannun varresta. Mitäpä tämä\nlaiskuri siitäkään, koprii vain ja kehrää, tuskin silmiään viitsii\nraottaa.\n\nNiinkuin Mikki olisi ymmärtänyt. Vanhaan tuttuun tapaan se alkoi\nnostella etutassujaan ja Jerekin puolestaan nosteli hännästä useampaan\notteeseen.\n\nMutta sitten hän heräsi kuin unesta, huomasi murha-aseet ja muisti,\nmitä kamalaa tehtävää varten Maijastiina oli heidät saunaan\npassittanut. Millään verukkeella ei enää voinut edes viivytellä,\nhevosta oli jouduttava ruokkimaan ja sitten puolelta päivin\nmeijerikokoukseen. Mitä tämäkin, että tällaiset kokoukset järjestellään\nsapatinpäiväksi. Kaikki tänään ovat yhdessä juonessa.\n\nSe oli nyt kuitenkin tehtävä, siitä ei enää päässyt yli eikä ympäri.\nSen takia oli jo vuosikausia kyllin monta kertaa riidelty. Jos hän\nvieläkin menisi kissa kintereillään tupaan, niin akka ei enää suutansa\nsulkisi. Että elävä ihminen ajetaan yhden kissan takia suoraa päätä\nhelvettiin, pyhäpäivänä! Voi, surkeuden paikka kuitenkin!\n\nHän nosti kehräävän kissan ylemmäksi syliinsä, sopotteli sen korvaan\nkuin rakkaimmalle veljelleen: Kyllä vain tämä nyt sitten on menoa\nsinun, ystävä parka. Vaikka mikäpä sinun onkaan mennäksesi, kun minä\nnäytän tien päätä käteen. Toista on minun, peräti toista. Tulen tästä\nvielä ruttuisemmaksi ja Maijastiina tarvitsee kaikki maidon. Kukapa\nminut lähettäisi näin vaivattomasti tästä murheen laaksosta, jo laki\nsen kieltää.\n\nKyyneleet alkoivat pyrkiä Jeren silmäkulmaan, mutta hän teristäytyi\nmiehevästi:\n\nÄläkä rupea raapimaan, äläkä joutavata mouruamaan, vanha kolli, joka\nkäärmeitäkin olet syönyt! Hyvästi nyt! Anna tänne etutassusi!\n\nPermannon puolesta kuului hiljaista rapinaa. Hiiri putkahti\nkeskilattialle, oikein aikamoinen villakerä olikin, silmät kuin\nlasipäiset neulan nupit. Tämä oli sallimuksen lähetti, Jere ei epäillyt\nhetkeäkään. Jos Mikki hyppää niskaan ja tappaa sen, niin... Jos taas ei\nhyppää, eikä tapa, niin... Hän ei tahtonut ärsyttää Mikin Sallijaista,\nsen vuoksi hän ei jatkanut pitemmälle kumpaankaan suuntaan. Sallijainen\nitse osaisi sen paremmin ratkaista.\n\nHiiri lähenee heitä turpakarvoillaan tunnustellen. Katti huomaa\nsen ja katselee käpäliään nostellen. Hyppää jo hemmetissä! on Jere\ntuuskahtamaisillaan, mutta muistaa toki hyvissä ajoissa, että\nsivullisen on pysyteltävä erossa Sallijaisen arpapelistä. Katti nousee\nhitaasti jaloilleen, on hyppäämäisillään, malttaa kuitenkin mielensä.\nHiirenvöntti häviää Jeren jalkojen välitse penkin alle. Vähään aikaan\nei Jere tahdo ymmärtää, mitä ajattelisi ja sanoisi, sitten asia\nkirkastuu ja kirkastuukin selväksi.\n\nKas, noin! Arvasinhan sen! Todistakoonpa joku vielä tämän jälkeen, että\nolet rosvo ja murhamies! Kuka uskaltaakaan himoita viatonta vertasi!\nMaijastiina, häh, tiedä huutia!\n\nJere nousee jämerästi, kerää murhakapineet käteensä, koppaisee kissan\nkainaloonsa ja potkaisee saunan oven selkoselälleen.\n\nHei, akka! Jos sapatinpäivänä tappaa tahdot, niin tapa meidät molemmat!\nJa ota sitten itsellesi uusi vireämpi kolli! Mutta se on kyllä\nhelpommin sanottu kuin tehty, saakeli soikoon!\n\nHän paiskaa oven rämähtäen kiinni, kääntyy kartanolle päin ja astuu\ntukevasti jässähdellen vetisiksi venähtäneihin askelmiinsa. Märkä\nlumi roiskahtelee kauaksi tiepuoleen. Kissan häntä heilahtelee hänen\noikeanpuoleisen kainalonsa kolosta.\n\n\n\n\nVARASTOVITAMIINEJA\n\n\nVilho hypähti sängystään permannolle. Koulun portista kääntyi kukkupää\nhevoskuorma vieraita. Ainakin kolme naisen hattua ja yhtä monta\nmiespäätä hän sai ensi silmäyksellään laskuun. Senkin kanaljat, kun\neivät etukäteen ilmoita! Oli sunnuntaiaamu ja huone jokseenkin sekainen.\n\nHän alkoi huiskia kuin tulipalossa. Kengät, sukat ja käytetyt\npitovaatteet hän sulloi sikin sokin lähimpään konttoriin. Niitä\noli tuoleilla ja lattialla, kirjoituspöydälläkin. Mistä nuorelle\nvelkaiselle opettajalle piti kasaantuakaan noin paljon alushousuja ja\nrisaisia sukkia! Vielä piti ehtiä pyyhkäisemään eiliset lakaisuroskat\nnurkasta ja iltaiset hiilenporot uunin edestä. Entä tenavien vihot ja\npiirustuspaperit lattialta! Mitä kiskoinkaan niitä tänne vastuksikseni,\nvieläpä tässä hyvääkin taidetta!\n\nHän ehti nykäistä harjan ja rikkalapion keittiön halkolaatikosta,\nroskat nurkkapuolesta keskilattialle ja hiilen porot pölynä ilmaan;\nenempää hän ei kerinnyt, tai miten tuon ottaa, ehkä hän kerkisi\nliiaksikin. Potkiskellessaan lasten piirustuksia edes vähänkään\nkarhepäihin hän samantien hujautti hontelojalkaisen kukkapöytänsä\nnurin. Ruukut rätkähtivät kappaleiksi ja mullat roiskahtivat\npitkin lattiaa. Hänen ainoa lasimaljakkonsakin parkaisi siinä\nrytäkässä viimeisen virtensä ja sylkäisi kellastuneen mahanesteensä\npiirustuspapereitten päälle. Mahdollisesti niissä olikin entisestään\nliian vähän väriä, lapsethan yleensä pyrkivät vain piirtämään ja\nsottaamaan yhä uusia papereita.\n\nVaikka hän olikin verraten rauhallinen luonne, niin tämä viimeinen\nkoettelemus oli sentään liikaa. Jos olisi ollut kesä ja yksinkertainen\nakkuna, niin hän nähtävästi olisi loikannut pellolle, nyt ei\nollut edes siihenkään varaa. Keskittäen tahdonvoimansa viimeiseen\nponnistukseen hän kahmaisi permannolta sylin täyden märkiä papereita,\npelargunivainajia ja muuta moskaa ja painoi ne arvelematta\nvaatekonttoriin.\n\nMitä? Hän heristäytyi kuuntelemaan. Ne pahanonnen linnut kolistelivat\njo rappusissa. Äsken ulkona käydessään hän oli unohtanut kiertää oven\nlukkoon, nyt se oli jo myöhäistä. Hän aikoi syöksähtää ovelle vastaan\nja huutaa kuin hengenhädässä: Paetkoon, ken voi! Täällä on tulirokko!\nKurkkumätä! Aasialainen koleera!\n\nMutta tämäkin oli jo myöhästä. Koko joukko hevosmiestä lukuunottamatta\noli säntännyt jo hänen eteiseensä ja Niemistön Annan äänestä saattoi\npäätellä, että hän syöksähtäisi sisälle millä hetkellä tahansa\nmuistamatta riisua edes hattuaan ja päällyskenkiään. Horna periköön\nsen amatsoonin ja kaikki nuo muutkin hunnien jälkeläiset, ihmisten\npyhärauhan häiritsijät!\n\nHän tuskin oli ehtinyt saada tämän vähemmän hurskaan toivomuksensa\npäätökseen, kun huoneen ovi jo narisi, ja ellei hän olisi\nollut piirikunnan pelätyin pikamatkuri ja yhdentoista sekunnin\nmestarispintteri, ei hän mitenkään olisi ajoissa ehtinyt sukeltaa\npeittonsa alle. Hyvin täpärällä se nytkin piti.\n\nHe pullahtavat ovesta pälpättäen ja metelöiden, hajoavat kuin\npahantekijähyönteiset ja alkavat nuuskia paikkoja. Tytöt tyrskivät\nääneen, mutta kaikkein ylinnä kuuluu Syrjäsen Ilmarin, nuoren\nvirkaatekevän nimismiehen hölöttävä ääni: Oi, nouse, sinä mätä ahven!\nKatso, minä ja me kaikki toiset olemme vetten ja mantereitten takaa\nvaivautuneet tervehdyskäynnille luoksesi!\n\nVilho on kahden vaiheilla, noustako vai ei. Hän ei tiedä, mitä niille\nsyöttäisi, vaarallista on kauempaa aikaa enää maatakaan, aavistus antaa\ntietää, että levottomia tapahtuu pian tässä huoneessa, ellei heti\nnouse. Joku ramistelee jo epäilyttävästi rikkalapiota, toinen penkoo\nlattialle jääneitä taideteoksia, kolmas nakuttelee ruukun kappaleita\nkonttorin ovella. Hän kääräisee peittonsa reunan, venyttelee ja\nhaukottelee.\n\n— Mitä? Mitä rosvoja minun pitää lepopäivän aamuna huoneessani\nnäkemänkään!\n\nYleinen, hillitön naurunrähäkkä keskeyttää.\n\n— Ja esivallan miekankantaja tätä vandaalien laumaa johtamassa!\n\n— Veltostuneen Rooman ja laavavirtojensa alle hukkuvan Pomppeijin\nraunioille, aivan niin sinä Caecar Imperator!\n\nVilho nousee istumaan, huomaa hävityksen, kauhistuu ja kovenee.\n\n— Kuka onneton on raiskannut minun neitseellisen majani ja rikkonut\nminun ehta etruskilaisen vaasini!\n\nKukapa pahatekonsa koskaan mielisuosiolla omistaisi, ei ainakaan\nvirkavalta, milloin itse on mukana. Kaikki muka oli heidän sisään\ntullessaan näin, aivan näin ja hullumminkin vielä. Vilho miettii\nja raapii päätään, näkee viisaammaksi vierittää kaiken syyn ainoan\nkotieläimensä, suuren rotan hartioille, se täällä kaiket yöt jyllää.\n\n— Rottako!\n\n— Johan ihmeitä puhelet!\n\n— Voiko joku nelijalkainen luontokappale saada tällaisen hävityksen\naikaan!\n\n— On siinä meidän mestarilla jyrsijää kerrakseen!\n\n— On, jo on!\n\nHe kokoontuvat hämmästyneinä sängyn ympärille ja Vilhon täytyy antaa\nnäytetunti ex tempore, tämän tarmokkuudestaan tunnettuun, jyrsijöiden\nheimoon kuuluvan luontokappaleen elintavoista, tämän eksemplaarin\nedesottamuksista erittäinkin.\n\n— Se särppii jalkaansa vaihtamatta vadillisen ohraryynipuuroapa kilon\npainoisen limppuleivän se pistelee yhdellä kertaa poskeensa, ettei\nmurenettakaan tipahda pöydän alle.\n\n— Jo on elukka! On! On! On se!\n\n— Ja sitte se loikkaa käsityöpajaan, potkaisee ovet auki mennessään ja\npyörittää suurta tahkoa tunnin yhteen menoon, että humina maantielle\nsaakka kuuluu!\n\n— Ai, ai! Oi, oi! Voi, voi, voi!\n\n— Ettekö usko! Mitä pölkkypäille pakanoille kannattaa puhua\nluonnonihmeistä!\n\n— Puhu kuitenkin, kerro lisää, hyvä mies!\n\n— Tottakai me uskomme, joka murenen!\n\n— Niin aina, täytyyhän sen treenata tahkon kanssa, mitenkä se muutoin\njaksaisi limppuja niellä ja pöytiä kaataa!\n\n— Ehkä se iltaisin pinkaisee sinun kanssasi sataa metriä maantiellä?\n\nVilho itse pinkaisisi kohta vaikka tuhattaviittäsataa, jos keksisi\nvaatteensa ja jalkineensa. Mihin hän onneton onkaan ne survaissut. Se\nselvenee, tietysti rojukonttoriin, muiden ryysyjen kanssa. Ja kohta ne\nkanaljat rupeavat aavistelemaan, mistä kenkä puristaa, auttelemaan jo\nrupeavat kukin lahjoillaan ja luonnon vääristämillä leuoillaan.\n\n— Nouse, miksi et nouse? Et suinkaan vieraittesi nähden koko päivää\nmakaa!\n\n— Vaatteitasiko etsit?\n\n— Ehkä se kuningasrotta on syönyt nekin!\n\n— Tai pukenut ylleen, kun ei mestarista kuitenkaan tänä päivänä\nvalmista tule!\n\n— Älkääpäs! Minä luulen, että ne sittenkin ovat täällä konttorissa.\nOdota hetkinen, minä tuon ne sinulle.\n\nVilho aikoo hypähtää alusvaatteisillaan hätiin ja hypähtäisikin, ellei\npyjamaksen vyötärönauha olisi äskeisessä rytäkässä katkennut. Nyt se\nolisi muutenkin jo myöhäistä, sillä Niemistön Anna, se amatsooni on\nlupaa kysymättä kiskaissut konttorin oven selälleen, ja sitten siellä\non nokkineen koko joukko, etupäässä eevansuku.\n\n— Ai, ai tätä siivoa!\n\n— Ihan minua pyörryttää!\n\n— Se on rotan työtä!\n\n— Sepä se yökaudet jyllää, kaikki särkee ja sitten pimittää.\n\nMutta nyt on mestarin kärsivällisyys jo lopussa. Hän hypähtää yhdellä\nsätkäyksellä uunin nurkkaan, vaikka kauhistuttavia paljastuksia\ntapahtuisikin eteläisellä pallopuoliskolla. Nurkassa on tukeva\nhiilihanko, jonka rotta toki vielä on jättänyt nielemättä.\n\n— Ellette hyvän sään aikana häviä täältä joka mutikka, niin näytän\nteille revontulet!\n\nHe painuvat yhtenä kasana, niinkuin tulivatkin. Nimismies uhkasi\nmenevänsä soittamaan poliisivoimaa. Korpikoulun vesikauhuinen rotta\nkävi todentotta yhteiskunnalle vaaralliseksi luontokappaleeksi.\n\nHe lurittelivat neljännestunnin kansanlauluja koulun urkuharmoonin\nsäestyksellä ja Vilho sai tämän aselevon aikana itsensä ja huoneensa\njotenkuten näyttävään kuntoon. Konttoriin hän kahmi ja sulloi kaiken\npermannolla olevan irtaimistonsa jäämistön, päällimmäiseksi maljakon\nsirut, hiilenporot ja lakaisuroskat, kiersi oven lukkoon ja pisti\navaimen taskuunsa. Jopa oli korkea aikakin. Kansanlaulut lienevät\nloppuneet, tai mahtoiko rotta treenata käsityöpajassa, koska oven\ntakana kiihkeästi kolkuteltiin.\n\nHän päästi heidät kätensä alitse, yksitellen. Osasi hän toki\nsäädyllistäkin seuraa pitää, koska näinkin kunnialla oli selviytynyt\nalkuseremonioista. Mutta mitä hän tarjoaisi noin suurelle nälkäiselle\njoukolle, siinä pulma, joka ei ollut varsin helppo ratkaista.\nVieraatkin alkoivat jo viittailla tähän asiaan melko suorin sanoin.\n\n— Nyt on puolipäivä jo kohta.\n\n— Me olemme ajaneet kaksi penikulmaa, emmekä mitään ole vielä\nhaukanneet.\n\n— Tällä paikkakunnalla on isäntäväen tapana tarjota, huonommillekin\nvieraille.\n\n— Miten lienee tässä talossa?\n\n— Niin, mitenkähän se rotta...\n\nTämän viimeisen nuolen puolitiessä se Vilholle selveni, kirkastui kuin\nkesäinen Naantalin aurinko. Ohukaisia ja muurainhilloa! Hänellä oli\nvehnäjauhoja, voita, maitoa ja munia! Kellarissa oli avaamaton saavi\nmitä parhainta hilloa! Ja ohukaisten paistajana hän oli suorastaan\ntaituri kuin mikä tahansa maailmanmestari tai keittiömestari alias\nNissinen.\n\nHän marssitti joukkokuntansa keittiöön, jonka siivoojamuori oli\nlauantaina pessyt. Kun hän täälläkin ehti sipaista avaimet konttorien\novista, niin näyttämö, paikalliset olosuhteet huomioonottaen oli\nsuorastaan paraatikunnossa. Hän kaatoi maidon ja vispasi munaa, kuusi,\nseitsemän, kahdeksan munaa, juoksutti urakkakaupalla vehnäjauhoja\nsuoraan pussin suusta, opetti ja esitelmöi kaiken aikaa. Sormenpäistä\nse pitää löytyä desilitra ja grammapuntari, nähkääs! Mikä keittiövaaka\non hienossa taloudessa? Poropeukalojen kuollut apuri, jolla vaakittiin\ntaitamattomille köyhäntodistuksia!\n\nHella ja pannu joutuivat pian siihen asteeseen, että päästiin\npaistamaan. Kieltämättä se työ kävi häneltä Hän jätti mainitsematta,\nettä jo viisi kuukautta joka iltapäivä puolituntisen oli paistanut\nlettuja. Hän määräsi vieraat vuoronsa jälkeen kääntöveitsi kädessä\npannun ääreen, katseli itse kädet selän takana ulompaa keskilattialta\nja ärisi. Lopuksi hän arvosteli kunkin taidot. Minus kuutonen oli\nkorkein numero, useimmilla oli vain vajaita viitosia. Nimismies, joka\ntässä tehtävässä oli täysi uuno, sai vain tunnetun tuolin merkin\nja jätettiin ehdoitta luokalle. Vastahakoisen luontonsa mukaisesti\nhän tietysti kapinoi mestariansa vastaan arvellen lopuksi, ettei\nhän miksikään lettuspesialistiksi koskaan aiokaan ja että heidän\nhuushollissa riittää aivan hyvin Annan paistamat. Mestari heitti häneen\ntämän viimeisen maininnan johdosta murhaavan katseen kukkurapäisen\nvadin ylitse.\n\nViimeiset kauhalliset jo kihisivät seitsenlokeroisessa pannussa. Tämä\noli vahinko, koska Vilho ei enää saattanut havainnollisesti näyttää,\nmiten hän lettunsa paistaa, milloin kiire on. Hänen täytyi senvuoksi\nvain selittää, miten se tapahtuu. Hän hujauttaa pannua ilmassa. Kaikki\nseitsemän leipää hypähtävät, pyörähtävät näppärästi ympäri ja putoavat\nkukin omaan osastoonsa.\n\n— Se on temppu se!\n\n— On siinä meillä koulumestari!\n\n— On jo!\n\n— Mutta eikö joku niistä putoa toiseen pyörylään?\n\n— Putoaapa tietenkin, jos pudotetaan, pannun lokerothan ovat\nkaikki samankokoisia. Toisinaan minä huvikseni panen ne kiertämään\npiirileikkiä pannun ympäri moneen kertaan.\n\nIhmetyksen hyminä kiertää sähkövirtana tarkkaavaisen oppilaskerhon\nympäri. Mutta mahtava vadillinen nostetaan keskelle keittiön pöytää.\nMestari itse ehättää etsimään ruokakonttoristaan sieltä mahdollisesti\nlöytyviä erilaisia aterioimisvälikappaleita. Vielä kuitenkaan ei istuta\npöytään, eikä seisotakaan. Suuri kivikuppi toisessa, lusikka toisessa\nkädessä hän komentaa harjoittelijajoukon perässään ulos. Riennetään\nhanhenmarssissa lapioimatonta tieuraa pitkin rakennuksen päädyssä\nolevalle kellarin ovelle. Hän ei avaa vielä ovea, vaan kääntyy päin,\nviittaa oppilaansa puoliympyrään ja kellarin avaimella auttaen pitää\nviimeisen kaunopuheisen esitelmän siitä, mitä kohta nähtävissä ja\nnautittavissa on.\n\nHänellä on kellarissaan täysinäinen avaamaton saavi mitä ihanimpia\nsuomuuraimia! Suomen korpisoiden mittaamattomien syvyyksien\njuovuttavinta rypälemehua! Tuon pyörryttävästä korkeudesta katselevan\ntaivaan auringon hehkuvimpien violettisäteiden nektariaa eli...\n\n— Avaa helkkarissa, älä enää saarnaa! keskeyttää nimismies, paatunut\nmaterialisti, mutta mestari ei ole kuullakseenkaan. Hän selittelee jo\nnaisille tieteen viimeisen sanan mukaista hilloamismenetelmäänsä. Ei\nenää mitään keittämisiä eikä sylttäämisiä. Ei muuta kuin raakoihin\nmarjoihin viisi-, kuusisataa grammaa sokeria tuhannelle grammalle\nmarjoja ja puolitoista grammaa bentsoehappoa. Hän ei mainitse, onko\nhän hillotessaan mainitut määrät hyppystuntumalla punninnut, sen saa\ntarkkaavainen kuulijakunta itse arvata. Yksinkertaista se on. Ja mikä\nparhainta, niin tämän uuden hilloamistavan avulla marjojen hieno aroomi\nja kaikki vitamiinit voidaan varastoida vuosikausiksi. Entä hapot ja\nemäkset? Tiedättekö, ne ovat tieteellisen ravinto-opin viimeisin sana!\n\n— Avaa jo toki ne emäkset, taikka minun varpaani paleltuu, pippuroi\njälleen tottelematon esivalta. Mestarin ajatukset heittävät\nkuperkeikkaa ja komea loppulause menee höpinäksi. Hän kääntyy,\npistää avaimen reikään, kiertää kaksi kertaa ja astuu sisään.\nKoko joukko painuu perässä ja pimittää auringon, joka myös pyrkii\nultraviolettipoikasiaan tervehtimään. Vitamiinisaavi nykäistään\nmiesvoimin ulos päivänvaloon.\n\nVoi, karvainen kauhistus! Naiset kirkaisivat, miehet hirnahtivat,\naurinko taivaalla näytti kalpenevan, vaikka pilveä ei näkynyt mailla\nhalmeilla. Hilloja peittävän vahapaperin keskellä oli miehen pään\nmentävä avanto, jossa rähmötti suuri rotanraato.\n\n— Siinä se nyt on! siunasivat naiset, kun ensi säikähdyksestään\nselvenivät.\n\n— Joo, siinä hän lepää! totesi pehtoori.\n\n— Eikä pyöritä enää tahkoa, täydensi Vänttilän Verneri, vakainen\nhevosmies. Mutta nimismies muovasi loppulausunnon, hänelle se viran\npuolesta kuuluikin, sillä hän oli lukenut lakitiedettä ja auskultoinut\nkolmilla käräjillä.\n\n— Voi tuo rosvo, minkä tuli ja teki! Kun koulumestarin\nvitamiinipurkissa harakirin otti ja teki!\n\nMestari itse ei puhunut sanaakaan, vaan otti saavia korvista kiinni ja\nnosti sen takaisin kellariin yliluonnollisella keveydellä, lukkosi oven\nja pisti avaimen taskuunsa; niinkuin itsekseen kuollutta rotan raatoa\nkukaan kunnon ihminen olisi pyrkinyt varastamaan.\n\nKäveltiin keittiöön kuin ruumissaatto; vainaja oli jäänyt kellariin.\nOhukaislautanen väheni väkinäisesti, sittenkin, vaikka mestari tarjosi\npöytäsuolaa sokerin asemasta, kastoi itse edellä ja nieli irvistämättä.\n\nVieraat lähtivät pois, parempi etteivät olisi tulleetkaan, nimismies\nliiatenkin. Senkin harakiri! Niemistön Annan jälessä jokapaikassa\nhäärää!\n\nVilho koetti unohtaa rotan ja olisi kai hän lopulta sen unohtanutkin,\nmutta emärotan harakiriä muurainsaavissa, sitä ei saanut silmistään\nyöllä eikä päivällä, koulutunnilla, eipä edes saunan lavoilla.\n\nHän koetti viikon, koetti toisen. Turha vaiva, unettomuus jo alkoi\nrasittaa. Mutta eräänä hankiaisaamuna hän teki ratkaisevan päätöksen,\nkäveli kellariin ja kantoi saavin lantaruumaan. Rotta jäi vierivän\nmuurainkasan alle. Oikein sydämestä pahaa teki sitä haaskioon\njoutunutta herkkukasaa katsellessa. Hän keräsi nopeasti talikolla sen\npeitoksi saatavissa olevaa roskaa.\n\nRutto syököön kaikki rotat ja rotanraadot! Ja varastovitamiinit\njälkiruoakseen!\n\nHän naksautti suksisiteensä kiinni ja potkaisi ladulleen\nmetsärinteeseen.\n\n\n\n\nÄKKILÄHTÖ\n\n\nPaksun rautakangen kärkipuoli jysähti ilkeästi täräyttäen kiveen. Siinä\ntuli nyt eteen se paha paikka, jota Taavetti kohta viikon päivät oli\naavistellut: pohjakallio, väistämätön ja kova. Hän kirosi karkeammin\nkuin hampaattomista leuoistaan kohtuudella sai irti, hellitti kangen\nkouristaan töytäisten ja kyykähti istumaan kuivan kuoppansa pohjalle.\n\nMistä tässä nyt enää otti rahat dynamiidin ostamiseen enempää kuin\nkiviporien terittämiseen tai apumiehen palkkoihin. Ja kuka hullu tänne\nvieraan puolesta laskeutuisikaan, kolmenkymmenen kyynärän syvyyteen\nhenkensä kaupoille. Pahin kaikesta kuitenkin oli tämä, pohjakallio. Ja\nsitä riittäisi, juuri sillä nuotilla se kangen kärkeen ja käsivarsiin\ntäräytti. Kaivotyö tässä kuopassa oli auttamattomasti topissa, enempiä\nkokeilematta tuon saattoi jo uskoa.\n\nMutta kun ei jaksanut uskoa vieläkään, niin tuiki mahdottomalta\nTaavetista, vanhasta kaivontekijästä tuntui tämä nahkapäätös. Kaivo\noman töllin mäkeen, se kerta kaikkiaan oli jo pitkän aikaa ollut\nhänelle henki ja elämä. Veden takiako? Mitä Taavetti välitti vedestä,\njota jo näin syyspuolella oli kaikki kankaatkin hulveillaan. Vähän\nkai se merkitsi heidän huushollissa muulloinkaan. Yhden ämpärillisen\npäivässä ja saavillisen saunapäivänä Taavetti olisi Anna-Marialle\nkantanut vaikka Atlannin valtamerestä, mutta kun ihmiset hyväkkäät\neivät viime aikoina enää muuhun nousseet eivät laskeneet, eipä edes\nAnna-Mariakaan, oma akka.\n\n— No hyvää päivää, vanha kaivomestari! Ainako vain pitää kuivaa perää\nse mestarin oma kaivo?\n\n— Niin aina meidän äijää! Pitkin maakuntaa kaivoja kaivaa, mutta vaimo\nparka saa kerustella vetensä kupilla mäkien alta lätäköistä.\n\nVieläpä tässä hyväkin parka, voi yhden kerran! Kun Taavetti vedettömän\nkaivonsa pohjalla istuen taas näitä muisteli, kyläisiä kohinoita,\nkotoisia narinoita, äkämystyi hän hengessään ja kirosi jälleen ääneen.\nJo yhden kerran ihmisen pitää olla hullu! Lääpistyy munimaan näin\nkuivaan kuoppaan! Voi, tuhkapisto kuitenkin!\n\nJa oliko tässä ainoastaan tämä yksi, kaivottomuus, vedettömyys? Mitä\ntämän ammattimiehen ja kaivontekijän elämä jo yli seitsemänkymmentä\najastaikaa oli ollut muuta kuin tätä, yhtä ja samaa: turhan\ntouhuamista, vedettömän kuopan rassaamista. Sadot laihoja, lehmät\nmahoja, eikä akka edes saa ruumiinsa hedelmää irti!\n\nPeltolämpäre ainoastaan puskee juolavehnää ja karinaisen ohdaketta,\ntyöntää kuin narttupaholainen. Ja sitten tätä, vieläpä hyvääkin\nparatiisin nisupeltoa, tulee valtiovalta ja ahne talonisäntä\nyhteisvoimin mittelemään, torpparien vapautuslakineen ja\nvuokralautakuntineen.\n\n— Mitä tämä tekee näin paljolla peltomaalla, vanha kaivontekijä ja\nlapseton mies! Niinkuin sekin olisi ollut joku syy ja hänen viakseen\nluettava.\n\nTotta maar se oli viaksi luettu joissakin oikeuksissa, koska hän\ntässä nyt istui kuivan kuoppansa pohjalla, vanha kaivontekijä ja\nlapseton mies. Ilmotun ikänsä, kaupantekijäisinä vielä tämän vetisen\nkesän ja kirotun syyspuolen oli mies huhtonut kuin hullu, menettänyt\nviimeisetkin voimansa ja säästömarkkansa, unohtanut perunansakin,\nainoan vuodentulonsa hankien alle. Mutta vettä vain ei tirsunut tähän\nsynnin kuoppaan, ei tuon vertaa, että kielenpäätänsä kostuttaisi. Ja\nnyt siunatuksi lopuksi tulee pohjakallio ja tekee täyden topin. Voi,\nvoi vanha... tana kuitenkin, minkäs minulle tulit ja teit!\n\nTaavetti hieroskeli hiljalleen vavahtelevaa käsivarttaan, jota vieläkin\npakotteli äskeisen täräyksen jälkeen. Muistui mieleen, mitä Anna-Maria\ntaas tänä aamuna ylös noustessaan oli narissut:\n\n— Ei vain tule lopultakaan vettä sinun kaivoosi, ei tule! Enkö sanonut\nsitä sinulle, ennenkuin aloititkaan, sanoinhan jo! Ja mitä tässä\ntehdään enää vedellä, kun ei ole kohta leivänpalaa hampaan koloon. Ei\nnälkäistä janota!\n\nEi janota, oikein akka siinä sanoi. Huonosti oli viime aikoina tullut\nsyödyksi, jos mitään kunnon syötäviä lienee pöydässä ollutkaan. Mitäpä\nAnna-Maria enää tällaiselle, vanhalle rahjukselle, kuivan kuopan\nkaivajalle.\n\nHän oikaisi leinin vaivaamat jalkansa ja kopeloi housunsa takataskusta\ntupakkalaatikon. Vetääpä edes henkisavut, kun ei tässä ole enää\nmuutakaan elämännautintoa. Mutta laatikko oli tyhjä. Mustanenäinen\nimukeholkki irvisteli orpona vastaan. Niin vainen, jo aamuvarhaisella\nhän oli viimeisen tumppinsa nauttinut. Kaiken lisäksi tupakkakin oli\nsiis lopussa, eikä rahaa killingin pyöreää, millä uutta ostaisi.\n\nTämän lopullisen surkeuden todetessaan Taavetti tunsi, miten kuuma\nmahasylki kihahti suuhun, ja sen avaamaa tietä lipittelivät esiin\njälleen kaikki mielensynkeydet perä perään: vedetön kaivo, perunaton\nkuoppa, lapseton akka ja tyhjä tupakkalaatikko. Selvä umpiperä, sylen\nvahvuinen pohjakallio kaikkialla, minne katsoikin. Jos on loppu, niin\nolkoon loppu, koko vaivaisen elämän loppu!\n\nHän ajatteli viimeiset sanat puoliääneen, hätkähti niitä, muutoinkin\noli tuntunut, niinkuin joku olisi olkapäästä nykäissyt. Hän palautui\nuudelleen hytkäyttävää ajatustaan kertailemaan.\n\nEntä tämä, jos loppuisikin tässä kuopassa vaivaisen elämä? Kuka täällä\nkaipasi vanhaa kaivontekijää. Nykyään jo kaikilla, yksin muonamiehillä\nja korven mökkiläisilläkin oli sohisevat raanat seinissä, rehellisestä\nvinttikaivosta tuskin kukaan olisi enää huolinut, vaikka toinen\nilmaiseksi olisi sen pihamaalle rakentanut. Entä Anna-Maria? Mitäpä\nhuvitusta hänellekään herahti leinin runtelemasta äijänkappurasta,\njonka sisäkalut olivat kylmentyneet, kylkikappaleetkin jo puoliksi\njäässä.\n\nNiin loppukoonkin tähän kuivaperäiseen kuoppaan vanhan maamyyrän elämä.\nMiksi en sitä tekisi? Ilkkukoot vielä tämän jälkeen, ettei Taavetti\nosaa omaa kuoppaansa kaivaa! Kolmekymmentä kyynärää maaseinää ja sylen\nvahvuinen pohjakallio permantona? Tällainen juuri se pitääkin olla\nvanhan maamyyrän kuolinkuoppa, ...tti soikoon!\n\nMutta miksi pitää poismenevän miehen riehua ja sadatella lähtiessään,\nihankohan minä ääneen kirosinkin taas? Tämä ei kelpaa ollenkaan\nvanhalle miehelle, uhitellen koota viimeisen kerran kamppeitaan.\nHengenlähtö on juhlaisa tapaus. Kerran elämässä se vain sattuu,\nparemmillekin herroille, sattuu kerran ennemmin tai myöhemmin, kukaan\nei ole vielä ohittanut.\n\nTaavetti rauhoittuu täydelleen ryhtyessään miettimään, millä tavoin\ntuo elämän totinen välttämättömyys nyt hänen kohdallaan parhaiten ja\nvaivattomammin kävisi laatuun, ettei henkiriepu ritkuisi pitkiä aikoja\nkynnyspuun vaiheella. Mitähän, jos dynamiittipanoksella täräyttäisi?\nNiin kivimiehet joskus tekevät ja sanomalehdissäkin jälkeenpäin\nmainitaan tästä heidän äkkilähdöstään. Mutta siinäkin oli paha puntti\nja mutka. Ennenkuin dynamiidilla saadaan täräystä aikaan, niin\ntarvitaan dynamiittia. Mitenkä täräyttää tällainen mies, jolla ei ole\nperän takana varaa edes sen vertaa, että viiden leivän taikinan saisi\npytyn seinää pitkin nousemaan.\n\nEntä jos nitistäytyisi hirttämällä? Se oli vanha ja varma keino,\neikä tulisi tyyriiksi. Kuolemanrangaistuksen käytäntöönottamista\nrakentelevat isot herrat kuuluivat muutenkin suosittelevan sitä\nkaikkein helpoimpana hengenottotapana.\n\nTaavetti raaputteli mietteliäänä kaulaansa harmahtavan leukaparran alta.\n\nTiedä häntä. Tuskinpa kukaan tohtoreista ja kirjanoppineista mahtoi\nmennä omavelkaiseen takaukseen tässä asiassa, joten siinä loppujen\nlopuksi ei tainnut olla muu helppoa kuin se narunpätkä, jonka avulla\ntehtävä toimitettiin. Eikä täällä ollut edes narua, paitsi multaämpärin\nkelaköysi, joka tarvittiin...\n\nMihin köyttä enää tämän tapahtuman jälkeen tarvittiin? Taavetin ajatus\nseisahtui pitkäksi aikaa mustan seinän eteen, sitten hiljalleen kääntyi\nylöspäin, näki kappaleen taivasta ja liikkui jälleen.\n\nTotisesti kelaköyttä ei tarvittaisi tämän päivän jälkeen! Ei suinkaan\nAnna-Maria olisi niin hassu, että yksinään rupeaisi häntä ylös\nkiskomaan? Mitä järkeä siinä olisi. Eikä siitä hänen voimillaan mitään\ntulisikaan, ei yhtään mitään. Mitä järkeä siinä ollenkaan olisi,\nturhanpäiten ryhtyä kiskomaan?\n\nSillä hetkellä asia Taavetille kirkastui, niinkuin kaikki seinät olisi\nkiskaistu pois ja aurinko täydellä terällään helahtanut paistamaan.\n\nVai ylös kiskomaan! Ei kiskota eikä viskota! Ei hirtetä eikä täräytetä!\nLankut vain tempaistaan kuopan seinistä ja mullat vyöräytetään niskaan!\nNäin yksin häpein kuolee ja kuopataan, vanha maamyyrä omaan kuoppaansa\nkuin merirosvo uppoavaan laivaansa!\n\nOikein Taavetti helpoituksesta henkäisi, päästyään asiassaan näin\nkirkkaaseen päätökseen. Itse toimeenpanolla ei ollut enää mitään\nkiirettä. Parempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä. Kuinkahan\nkauan esimerkiksi ihminen mahtoi elää mullan alla? Ehkä minuutin,\nehkäpä kaksi. Se on varmaan pitkänpuoleinen minuutti, mutta kestänee\nmiehinen mies minuutin, kaksikin, jos vartavasten asiakseen ottaa.\nVoisi tuon järjestellä ehkä niinkin, että raskas puupölli putoaisi\nylhäältä suoraan päähän. Ei mies viitsi vasikan tavalla! Yhtä aikaa\nkuoli ja kuopattiin, vanha kaivontekijä!\n\nKuopattiinko? Kuka tämän meni vannomaan kyläläisten enempää kuin\nAnna-Mariankaan puolesta, joka muutoinkin aina tekee niinkuin haluaa\nja varmaan mielellään tekisi kaivontekijälleen tämän viimeisen\npalveluksen. Rääpimistä se olisi, pahaa riesaamista. Oikein ilkeytti,\nkun rupesi ajattelemaan, eikä ollut edes tupakantumppia vastapainoksi.\nJo piti ihmisen olla viheliäisen köyhä omissa hautajaisissaan!\n\nTaavetin mieli painui apeaksi jälleen ja ajatukset pyrkivät\npoistumaan koko pääasiasta. Mutta hän ei päästänyt niitä enää\nhajautumaan. Hän mietti kotvan aikaa totisena pinnistellen ja pääsi\nsiitä taas selville vesille. Hän päätti kirjoittaa testamentin ja\nilmaista siinä vakavasti viimeisen tahtonsa. Tottapahan tuon verran\nnoudattaisi vanhan vainajansa pyyntöä Anna-Mariakin, kun mitään\nmuuta ei enää pyytäisikään, ei edes arkkulautoja eikä muitakaan\nhautajaiskustannuksia. Joo, se oli tehtävä viivyttelemättä: testamentti\ntupakkalaatikon yhteen tai vaikka kahteenkin kansipuoliskoon.\n\nHän ryhtyi toimeen heti, irroitti tupakkalaatikon kannet, kaivoi\nKiviensä rintataskusta lyhyen kynänpätkän ja alkoi jukertaa.\n\nSe on ny loppu annamariia että sen Tierät. Ei tähän kuoppaan nestettä\nNoru ja kun ei Noru, niin ei Noru ittestäsi tuon asian parhaiten Tierät.\n\nHän kostutteli välillä kosmoskynän pätkää suussaan. Kirjoitus tuli\nsinistä ja karkeaa. Hänen täytyi vaihtaa jo toinen kansi, koska pääasia\noli vielä riipustamatta.\n\n Täytä Mun kuoppani ääriään myören, tämä on Mun viimeinen tahtoni eikä\n Mulla muuta juuri olekaan ettäs sen tierät, äläkä turhista poraa\n ittesi eikä ihmistenkään takia ja hyvästi ny sitten vain toivoo\n\n                                                  Taavetti\n\nKun hän näin lopultakin pääsi päätökseen, niin tupakkalaatikon kannet\nolivat molemmin puolin täynnä, kynänpätkä lopussa ja huulet sinisenä\nkosmoksesta. Hän tarkasteli jämerää työtään etäämpääkin katsoen,\npäätään kallistellen. Oikeastaan se oli liian pitkästi, loppupuoleltaan\nliian koreastikin sanottu. Mutta mikä tehty oli, niin tehtynä pysyi ja\nehkäpä Anna-Maria paremmin ottaisi huomioon, kun oli yhä vieläkin niin\nkorean perään.\n\nHän asetteli riipustamansa pahvinpalaset multaämpärin pohjalle ja\nkiskoi sen ylös. Työn vakavasti suoritettuaan hän kiinnitteli vetonarun\npään tavalliseen tapaan solmuun tukiarkun kehyspuuhun ja istahti\nmietiskelemään, miten nopeimmalla tavalla sortaisi seinät alas. Siinä\nsaattoi vielä hyvinkin olla muutaman tunnin työ, jos pahoin rupesi\nrikeeraamaan. Mutta kyllä tämä hökötys nyt kuitenkin sortui ennen\nauringonlaskua, se oli jo päätökseen ajettu asia.\n\nMitä?... Mitä! Voi yhden kerran! Hänen housuntakamuksensa olivat\nläpimärkinä! Kylmää vettä norui virtailemalla pohjakallion ja maan\nrajasta.\n\nHän pyörähti jaloilleen vikkelämmin kuin leinin runtelemat jäsenet\nkohtuudella olisivat myöntäneet, kahmaisi rautakangen kuopan pohjalta\nja kalkutteli vesisuonen kohdalta irti pari kiven mukulaa. Vesi\nalkoi pulputella avoimesta kangen reiästä virtoinaan. Hän maistoi\nsitä kourakupillaan. Se oli kylmää ja kirkasta, sitä tuli ja tuli,\npulputteli kuin härän kurkusta. Tuollaista räyhäämistä ei Taavetti\nvuosikymmeniin ollut nähnyt isoisempienkaan kaivoissa. Hän keräili\nkiireen vilkkaa työkapineensa kelaköyden silmukkaan ja alkoi kömpiä\nylös.\n\nNäin sen taas piti käydä. Jos ihmisellä on kirotun huono onni, niin\nmistään ei tule mitään, ei hengenlähdöstäkään. Tulipa kuitenkin\nvettä omaan kaivoon. Kun vain Anna-Maria ei ehtisi kahvia tuomaan ja\ntestamentteja availemaan. Mitä hänen pitääkin kantaa tänne joka päivä\nsitä sikurivettään, vaikka oman kaivon pohja pulputtaa noin kirkasta\npohjavettä!\n\nKiire oli, mutta kuitenkin hän pujotteli ylöspäin varovasti\ntunnustellen. Niljaisiin porraspuihin ei ollut juuri liikoja\nluottamista ja huonojen kapineiden kanssa ihminen oli aina henkensä\nkaupoilla. Vanha kaivontekijä oli pitkän elämänsä varrella pannut tämän\nmerkille jo monta kertaa.\n\n\n\n"]