[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz-7ZgsDXkJzf0OTvDk5_hLpbrhEZyeMFvlZxUMrBWA8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},2923,"Cloomber Hallin salaisuus","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"2923-doyle-arthur-conan-cloomber-hallin-salaisuus","2923__Doyle_Arthur_Conan__Cloomber_Hallin_salaisuus",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1888,1900,31161,199900,false,72780,[25,26,27,28,29,30,31],"Buddhist priests -- Fiction","East India Company. Army -- Officers -- Fiction","Hindu Kush Mountains Region (Afghanistan and Pakistan) -- Fiction","Massacres -- Fiction","Mystery fiction","Revenge -- Fiction","Wigtownshire (Scotland) -- Fiction",[33,34,35],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Cloomber Hallin salaisuus\" by Arthur Conan Doyle is a novel first published in 1889. A retired British general settles in remote Scotland, haunted by paranoid fears that intensify each October. His terror stems from a wartime massacre in Afghanistan forty years earlier, where he killed a Buddhist priest and slaughtered defenseless enemies. Now the priest's devoted students have finally tracked him down, prolonging his torment through psychic powers before exacting their long-delayed revenge at a bottomless pit in the marshes. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Skotlantiin sijoittuva jännitysromaani kertoo Cloomber Hallin salaperäisestä asukkaasta, kenraali Heatherstonesta, jota vainoavat menneisyyden teot Intiassa. Tarina etenee päiväkirjamerkintöjen ja todistusten kautta paljastaen itämaisen mystiikan ja koston vaikutuksen kenraalin kohtaloon.","A. Conan Doylen 'Cloomber Hallin salaisuus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2923. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","CLOOMBER HALLIN SALAISUUS\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nSuomennos Pohjalaiselle\n\n\n\n\n\nVaasassa,\nPohjalaisen kirjapainossa,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Westin perhe Edinburghista.\n   II. ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.\n  III. Kenraali ja hänen perheensä.\n   IV. Harmaapäinen nuori mies.\n    V. Ystävyys- ja rakkausliitto.\n   VI. Westin perhe Edinburghista.\n  VII. Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.\n VIII. Israel Stakesin kertomus.\n   IX. Lehtori John Easterlingin kertomus.\n    X. Kirje, joka tuli linnasta.\n   XI. Haaksirikko.\n  XII. Muukalaiset.\n XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.\n  XIV. Yöllinen käynti.\n   XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja.\n  XVI. Syvänne.\n  Salattu viisaustiede.\n\n\n\n\nI.\n\nWestin perhe Edinburghista.\n\n\nMinä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn\nyliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin\nsalaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi\nhuomata ainoatakaan tiedoketta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa\ntotuuden kanssa.\n\nAlussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa\nne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan,\nmutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.\n\nTahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla\non hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla\noli paras tilaisuus tuntea G.B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa\nseuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset.\nEdellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas\nkäytöllisenä lääkärinä Straenraerissa, Wigtownshiressa. Ja minä liitän\ntähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee\nThul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841\nsattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Terada-solan kahakasta ja Choolab\nShahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne\naukot, joita kertomuksessa voi löytyä.\n\nIsäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän\noli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön\nhuomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen\nHanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen\nparooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet.\nItämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä\nettä hän on \"der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh\"\n(kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).\n\nIsäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa\nvuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa\netsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin\nkirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen\nlukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä\nollut muuta kuin Firdusin ja Omar Caiamin lyhyet mietelmät ja\nohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos\nei isän velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut\nsuojelusenkeliksemme.\n\nTällä William Farintoshilla oli maatila Wigtonshiressä. Tähän taloon\nkuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä\nkankaita ja hiekkakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen\nmenonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoja ja olipa hän\nvielä pannut huomattavan rahasumman pankkiinkin.\n\nMe tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me\nolimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki\nlopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että\nhänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli\nmäärännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa.\nHän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan\nBranksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan\nmaatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme\nriippumattomaan asemaan.\n\nÄitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester\nolimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä\nherran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.\n\nSisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme\nmukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja,\njoita me pidimme tarpeellisina kulettaa.\n\n\n\n\nII.\n\nIhmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.\n\n\nMeistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa,\noli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata\nenglantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala\npunaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja\nmonine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty.\nAsuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin\nraasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa\noli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät\ntalonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä,\nkellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin\nmuihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää\npurppuranväriseltä.\n\nTällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea\nuseampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen\nkolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella\näänellään.\n\nKun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin\nkorkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui\nikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien\nympäröimänä.\n\nTuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman\nmatkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen\nkauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne\ntulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt\nkalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut,\nettä kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa\nlinjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.\n\nTähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja\nminut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset\nsaadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet\nuteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli\njättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me\nkäytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan\nympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla\nhilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista\nelämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin\nsattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset\ntapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.\n\nMinulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä\nja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni\nmukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli\nvaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä\njälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut\nveneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja\ntaivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni\ntakinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.\n\n\"Katso, John\". puhkesi hän sanomaan, \"tuolla Cloomberin tornissa on\nvalo!\"\n\nMinä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa.\nMinä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja\nsitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä\nleimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana\nolevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän\nselvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin\nportaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.\n\n\"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!\" huudahdin minä. \"Ehkä siellä on\nBranksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa.\"\n\nSisareni pudisti päätään. \"Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa\nportista sisälle\", sanoi hän. \"Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen\nhallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin\nBranksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi\ntunkeutua huoneeseen.\"\n\nKun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja\nikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla\ntunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko\ntäytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa.\nHaluten saada tietää asianlaidan joudutin rantaan soutamista siinä\nlujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut\nlinnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen\npäästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani\nSeth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.\n\n\"Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua\",\nhuomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle\naikeeni.\n\n\"Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tulla\nSkotlannin peninkulman päähän tänne.\"\n\n\"Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne\nmennä\", sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka\nloisti meille pimeästä.\n\nSe valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin\nalakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty\nikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi\nensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella\nkynttilä kädessä, tutki huonetta ylhäältä alas.\n\n\"Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten\nasioihin\", sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. \"Mitä\nse meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa!\nMeillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä.\"\n\n\"Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa\najaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa.\"\n\n\"Siinäpä todella olette oikeassa\", huudahti seuralaiseni paljoa\nkeveämmällä äänellä kuin ennen. \"Ohjatkaamme valoa kohden, nuori herra\nWest, ja ottakaamme selko mistä se tulee.\"\n\nTähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille\npaikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan\njohtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi\nruohoa tien vieressä.\n\n\"Te olitte oikeassa!\" sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. \"Minä\ntunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista,\nhän, jolla on avaimet.\n\n\"Siinä tapauksessa voimme me puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme\ntäällä\", sanoin minä. \"Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta.\"\n\nVielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävän portti lyötiin\nkiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä\nlähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He\npuhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat\nmenneet portista ulos.\n\n\"Hyvää iltaa, herra Mc Neil\", sanoin minä ja astuin muutaman askelen\neteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.\n\nPienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä\npuhuin, ja näytti etten minä ollut häntä väärin tuntenut. Mutta pitkä\nmies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti\nliikutettuna.\n\n\"Mitä tämä on, herra Mc Neil\", huudahti hän puoleksi hillityllä\näänenpainolla. \"Näinkö te pidätte lupauksenne? Mikä on tarkoituksenne?\"\n\n\"Älkää huolestuko kenraali! Älkää huolestuko\", sanoi pieni lihava mies\nrauhoittavalla äänellä, jolla säikähtynyttä lasta puhutellaan. \"Tämä on\nnuori Fothergill West Branksomesta. Mutta minä en ymmärrä syytä miksi\nhän on tullut tänne tänä iltana. Teistä tulee kaikessa tapauksessa\nnaapurukset, ja sen tähden minä tahdon esittää teidät toisillenne.\nHerra West, tämä on kenraali Heatherstone, joka aikoo asettua Cloomber\nHalliin asumaan.\"\n\nMinä ojensin käteni pitkälle miehelle, joka puolittain vastahakoisesti\npusersi sitä.\n\n\"Lähdin tänne\", sanoin minä, \"koska näin valoa ikkunoista ja luulin\njotakin olevan tekeillä. Minua ilahuttaa tänne tuloni, koska siten sain\ntilaisuuden tehdä tuttavuutta kenraalin kanssa.\"\n\nPuhuessani tiesin Cloomber Hallin uuden vuokralaisen tuijottavin silmin\nkatselevan minua. Kun olin lakannut puhumasta, ojensi hän pitkän,\nvapisevan käsivartensa ja käänsi vaunun lyhdyn niin että valo siirtyi\nminun kasvoilleni.\n\n\"Herra Jumala, Mc Neil\", huudahti hän samalla säikähdystä osottavalla\näänellä, \"tuo mieshän on ruskea kuin suklaatti. Hän ei ole\nenglantilainen. Ettehän te ole syntynyt Englannissa? Oletteko ehkä?\"\n\n\"Minä olen skotlantilainen, olen syntynyt ja kasvanut Skotlannissa\",\nvastasin minä ja mieli teki nauraa, mutta hillitsin nauruni, koska\nvanha mies nähtävästi oli kauhistuksissaan.\n\n\"Skotlantilainen\", sanoi hän, päästäen helpotuksen huokauksen.\n\"Suokaa minulle anteeksi, herra — herra — West. Minä olen kovin\nheikkohermoinen. Kiirehtikää nyt, Mc Neil, sillä tunnin kuluessa täytyy\nmeidän päästä takaisin Wigtowniin. Hyvää yötä, herrani, hyvää yötä!\"\n\nMolemmat miehet astuivat vaunuihin. Mc Neil lyödä läimähytti ruoskalla\nhevosta, ja vaunut vierivät pimeyteen, kadoten meidän näkyvistä.\n\n\"Mitä te ajattelette meidän uudesta naapurista, Jameison\", kysyin minä\nkauan vaiti oltuamme.\n\n\"Hän näytti todellakin heikkohermoiselta. Kenties on hänen omatuntonsa\nrauhaton.\"\n\n\"Uskottavampaa on että hänellä on huono maksa\", vastasin minä. \"Hän\nnäyttää sairaalta. Mutta nyt puhaltaa kylmä tuuli ja meidän on aika\nlähteä kotiin.\"\n\nMinä sanoin seuralaiselleni hyvää yötä ja lähdin käymään suoraa päätä\nahon poikki siihen suuntaan, josta loistivat Branksomen salinikkunasta\ntuikkivat ystävälliset valot.\n\n\n\n\nIII.\n\nKenraali ja hänen perheensä.\n\n\nNiinkuin voi olettaakin, herätti koko seudulla suurta huomiota\nse seikka että Cloomber Hall saisi uusia vuokralaisia, ja kaikki\nihmettelivät, tulisivatko nämä viihtymään siellä ja miksi he\ntahtoisivat asettua sinne asumaan. Wigtownista tuli käsityöläisiä, ja\nCloomber Hallista kuului vasaranpauke aamusta iltaan. Hämmästyttävän\npian pantiin korjaukset toimeen, ja selvästi näytti siltä ettei\nkenraali säästänyt rahaa.\n\nKun minä isäni kanssa aamiaispöydässä puhuin asiasta, huomautti hän:\n\n\"Kenraali Heatherstone on ehkä oppinut mies ja on valinnut tämän\npiilopaikan kirjoittaakseen tieteellisen kirjateoksen. Jos niin on\nlaita annan minä ilolla hänelle luvan käyttää kirjastoani.\"\n\nEster ja minä nauroimme tuolle juhlalliselle nimelle, jonka hän antoi\nmeidän vähäpätöiselle kirjavarastolle.\n\n\"Voipa niin olla\", vastasin minä, \"mutta kun näin kenraalin, ei hän\nminusta näyttänyt opintojen harrastajalta. Minä uskon pikemmin että hän\non tullut tänne saadakseen lepoa ja rauhaa sekä raitista ilmaa, sillä\nhän näytti sairaalta ja heikkohermoiselta ja katsoa tuijotti minuun\nkummallisella tavalla.\n\n\"Minua arveluttaa, onko hänellä vaimoa ja lapsia\", puhkesi sisareni\npuhumaan. \"Miten yksinäiseltä ja kolkolta tällä seudulla oleskelu\nnoista kurjista olennoista tuntuisikaan. Täällä ei koko seitsemän\npeninkulman alueella löydy muita kuin me, joitten kanssa he voisivat\nseurustella.\"\n\n\"Kenraali Heatherstone on erinomaisen taitava upseeri\", huomautti isäni.\n\n\"Kuinka isä tietää sanoa hänestä mitään?\"\n\n\"Oi lapseni, te olitte äsken valmiit nauramaan, kun minä puhuin\nkirjastostani, mutta se voi kuitenkin joskus minua hyödyttää.\"\n\nPuhuessaan nousi hän seisomaan ja otti kirjahyllyltä punaisen kirjan,\njota hän rupesi selailemaan.\n\n\"Tässä on luettelo Indian armeijasta kolme vuotta sitten\", sanoi\nhän, \"ja tässä luetaan juuri siitä miehestä, jota me haemme, Ja\nHeatherstone on Bathordenin varakansleri ja komentaja. Hän on ollut\nIndian jalkaväen översti, mutta on ottanut eron virastaan ja saanut\nkenraalimajorin arvon. Sitten on tässä hänen ansioluettelonsa. Viisi\nkertaa on hänen nimensä mainittuna pikasanomissa. Minä luulen, lapseni,\nettä meillä on hyvinkin syytä ylpeillä uudesta naapuristamme.\"\n\n\"Eikö kirjassa mainita, onko hän nainut\", kysyi Ester.\n\n\"Ei. Tietoa hänen naimisestaan ei ole otettu kappaleeseen, jonka\notsakkeena on 'urhokkaita tekoja', vaikka olisi voinut olla paikallaan,\njos se olisi sinne otettu.\"\n\nKaikki meidän tätä kohtaa koskevat epäilykset haihtuivat pian,\nsillä samana päivänä, jona korjaukset päättyivät, oli minulla asiaa\nWigtowniin, ja minä tapasin vaunut, joissa kenraali Heatherstone\nperheineen istui matkalla uuteen kotiinsa. Hänen vieressään istui\nvanhahtava rouva, jolla oli kärsivät kasvonpiirteet, ja vastapäätä\nheitä istuivat nuori mies ja nuori tyttö. Mies näytti olevan minun\nikäiseni, mutta tyttö tuntui muutamaa vuotta nuoremmalta.\n\nMinä nostin hattuani ja aioin juuri ratsastaa heidän ohitsensa, kun\nkenraali huusi ajajan seisahtumaan ja ojensi sitten minulle kätensä.\nMinä saatoin nyt täydessä päivänvalossa huomata että hänen ankarat\nkasvonsa kykenivät osottamaan ystävällisiäkin eleitä.\n\n\"Kuinka voitte, herra Fothergill West\", huudahti hän. \"Pyydän anteeksi,\njos osottauduin vähän ankaraksi, kun viimeksi tapasimme toisemme.\nTe saatte antaa anteeksi vanhalle sotilaalle, joka suurimman osan\nikäänsä on ollut palveluksessa. Mutta kaikessa tapauksessa täytyy\nteidän tunnustaa että olette liian tummaihoinen voidaksenne olla\nskotlantilainen.\"\n\n\"Meillä on myös espanjalaista verta suonissamme\", vastasin minä,\nhämmästyneenä siitä että hän uudestaan puuttui tähän asiaan.\n\n\"Se selvittää asian\", lisäsi hän\n\nSitten kääntyi hän vaimoonsa ja jatkoi:\n\n\"Salli, ystäväni, minun esittää sinulle herra Fothergill West. Ja tässä\nnäette poikani ja tyttäreni. Me olemme tulleet tänne lepäämään, herra\nWest, oikein lepäämään.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisi teidän ollut mahdoton löytää parempaa paikkaa\nkuin tämä\", vastasin minä.\n\n\"Vai luulette te niin\", sanoi hän. \"Minäkin luulen että täällä on hyvin\ntyyntä ja yksinäistä. Yöllä saa kai kulkea pitkiä matkoja tapaamatta\nainoatakaan olentoa?\"\n\n\"Useimmat pysyvät pimeän tultua huoneessa.\"\n\n\"Eivätkö maankulkijat ja kerjäläiset teitä ahdista? Eikö täällä tapaa\nkattilanpaikkaajia, tyhjäntoimittajia tai mustalaisia?\"\n\n\"Minusta tuntuu kylmältä\", sanoi rouva Heatherstone ja kääriytyi\nparemmin paksuun hylkeennahkakauhtanaansa. Sitten hän lisäsi:\n\"Lähtekäämme matkaan, sillä me viivytämme herra Westiä.\"\n\n\"Sinä olet ihan oikeassa. Sen me todella teemmekin. Ajakaa, ajomies!\nHyvästi herra West!\"\n\nVaunut vierivät siihen suuntaan, jossa linna oli, ja minä jatkoin\nmietteisiini vaipuneena ratsastustani pieneen kaupunkiin.\n\nKun ajoin isoakatua, juoksi herra Mc Neil ulos liiketoimistostaan ja\nviittasi minua pysähtymään.\n\n\"Meidän uudet vuokralaiset muuttavat jo tänään asuntoonsa. He ovat nyt\nmatkalla Cloomber Halliin\", sanoi hän.\n\n\"Minä tapasin heidät tiellä\", vastasin minä.\n\nSilmäillessäni pientä miestä huomasin että hänen kasvojaan kuumotti ja\nettä hän nähtävästi oli ottanut ylimääräisen lasillisen.\n\n\"On hauskaa tehdä kauppoja todellisen herrasmiehen kanssa\", sanoi\nhän ja pyrskähti nauramaan. \"Semmoinen ymmärtää minua ja minä häntä.\n'Kuinka paljo minä panen tähän', sanoo kenraali, ottaa vekselin\ntaskustaan ja panee sen pöydälle. 'Kaksisataa', sanon minä.\"\n\n\"Minä luulin teidän saaneen maksun Cloomber Hallin omistajalta\", sanoin\nminä asioitsijalle.\n\n\"Sainpa kyllä, mutta ei haitannut, vaikka hänkin minulle muutaman\nkolikan antoi. Sillä tavalla kaksi herrasmiestä kaupoista sopii. Ettekö\ntahdo tulla sisälle, herra West, maistamaan vähän konjakkia?\"\n\n\"En, kiitoksia! Minulla on asia toimitettavana.\"\n\n\"Niin, liikeasiat ennen kaikkia. Eikä minun tarjoomani ryyppy ole\njuuri mikään aamuryyppy. Mitä minuun itseeni tulee, en koskaan maista\nväkiviinaa päivällisen edellä, paitsi aamiaisen edellä lasillisen,\nkoska se antaa minulle ruokahalua, ja ehkä yhden tai kaksi lasillista\njälkeenpäin edistämään ruoansulatusta. Mutta sanokaa minulle, herra\nWest, mitä te pidätte kenraalista.\"\n\n\"Minulla on tuskin ollut tilaisuutta arvostella häntä\", vastasin minä.\n\nMc Neil napsutti etusormellaan kynäänsä.\n\n\"Minä ajattelen hänestä\", sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten, \"että\nhän epäilemättä on ihmeellinen mies. Jos kenraali kysyisi teiltä,\nmontako peninkulmaa on lähimpään satamaan ja laskevatko itämaiset\nlaivat sinne, ja jos kiertolaisia liikkuu teillä, ja jos hänellä\nvuokralaisena on oikeus rakennuttaa korkea muuri puiston ympärille,\nniin mitä te kaikesta tästä ajattaisitte?\"\n\n\"Minä pitäisin häntä haaveksijana\", vastasin minä.\n\n\"Jos hänelle tehtäisiin oikeuden mukaan, olisi hän — tarvitsematta\nmaksaa ainoatakaan ropoa — pian huoneessa, jonka puutarhan ympärillä on\nkorkea muuri.\"\n\n\"Missä sitten\", kysyin minä.\n\n\"Wigtownin hulluinhuoneessa\", vastasi pieni mies, pyrskähtäen kurkun\ntäydeltä nauramaan. Minä ratsastin heti tieheni, mutta hänen naurunsa\nsoi vielä pitkän ajan korvissani.\n\nCloomber Halliin tullut uusi perhe ei ollut seuraa rakastava eikä\nvälittänyt linnan läheisyydessä asuvien köyhäin mökkiläisten ja\nkalastajain auttamisesta. Se vetäytyi kaikkien yhteydestä ja uskalsi\nhädintuskin pistäytyä puutarhan portin ulkopuolella. Me huomasimme pian\nettä asioitsija oli puhunut totta, sillä koko joukko työmiehiä oli\naamusta iltaan työssä pystyttääkseen lankkuaidan puutarhan ympärille.\nSen valmistuttua oli Cloomber Halliin mahdoton päästä muitten kuin\nrohkeitten hiipijäin.\n\nIhmeellistä myös oli että kenraali oli varustanut huoneen runsailla\nravintoaineilla, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kestää\npiiritystilaa. Wiglownin etevin kauppamies oli kertonut minulle, että\nhän oli lähettänyt Cloomber Halliin tavattoman suuret määrät ilman\npitäviä purkkeja, jotka sisälsivät lihaa ja kasviksia.\n\nKenraali ja hänen perheensä herättivät kaikkien naapurien\nuteliaisuutta, ja me aprikoimme syytä, joka olisi aiheuttanut nämä\nmuukalaiset asettumaan meidän keskuuteen asumaan. Ainoa mahdollinen\nselitys, jonka voimme keksiä, oli se että kenraalin perheessä oli\nyksi ruuvi höltynyt. Yksi ja toinen luuli vanhan herran tehneen\njonkun kauhean rikoksen ja päästäkseen kärsimästä sen seurauksia\npiilottautunut tänne.\n\nOn totta että kenraali Heatherstone meidän ensi kertaa toisemme\ntavatessa käyttäytyi niin kummallisesti, että minä helposti saatoin\nuskoa hänen kärsivän sielunsairautta. Mutta kun me toisen kerran\ntapasimme toisemme, oli hän täydessä järjessään ja käyttäytyi täysin\nmallikelpoisesti. Ja se katsantotapa että hän pakenisi oikeuden\nkostavaa kättä ei vielä näyttänyt pitävän paikkaansa. Wigtownshire oli\ntosin syrjäinen ja yksinäinen paikka, mutta ei se kumminkaan ollut niin\nkaukainen maailman nurkka, että hyvin tunnettu upseeri siellä olisi\nvoinut pysyä piilossa.\n\nMinä olin siis halukas uskomaan että arvoituksen oikea selitys olisi\netsittävä hänen omasta halustaan saada elää yksinäistä elämää ja että\nhän oli tullut tänne perheensä kanssa siitä syystä että hänellä oli\nsairaanomainen halu saada elää yksinäisyydessä ja rauhassa. Me saimme\npian todistuksen siitä kuinka kauas tämä yksinäisyyteen pyrkimishalu\nsaattoi viedä tämän perheen.\n\nEräänä aamuna tuli isämme meitä katsomaan ja näytti selvästi tehneen\ntärkeän päätöksen.\n\n\"Tänään täytyy sinun pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseesi, Ester\",\nsanoi hän, \"ja sinun, John, täytyy panna itsesi hienoksi, sillä minä\nolen päättänyt että me kolme tänä iltapäivänä käymme tapaamassa rouva\nHeatherstonea ja kenraalia.\"\n\n\"Menemmekö me Cloomberiin\", huudahti Ester ja taputti käsiään.\n\n\"Minä olen asettunut tänne asumaan sekä isännän edustajana että hänen\nsukulaisenaan\", sanoi isäni arvokkaisuudella. \"Näihin asianhaaroihin\nnähden olen vakuutettu hänen tahtonsa olevan että minä käyn tapaamassa\nuusia tulokkaita ja osotan heille kaikkea minun valtani mukaista\nkohteliaisuutta. Nykyään täytyy heidän elämänsä olla melkoisen kolkkoa\nja yksinäistä. Suuri Firdusi sanoo:\n\n\"Miehen huoneen parhaimmat kaunistukset ovat hänen ystävänsä.\"\n\nSisareni ja minä tiesimme kokemuksestamme että kun ukko tahtoi\nvahvistaa päätöksensä lainaamalla jonkun paikan persialaisten\nrunoilijain kirjoituksista, niin ei mikään ihmisellinen voima saattanut\nsitä päätöstä horjuttaa.\n\nIltapäivällä seisoivat vaunut oven edustalla. Isäni istui uusi takki\nyllä ja uudet ajokintaat kädessä ajopenkille.\n\n\"Joutukaa vaunuihin, lapset\", huudahti hän ja lyödä läimähytti hevosia\nruoskalla. \"Me näytämme kenraalille, ettei hänellä ole mitään syytä\nhävetä naapureitaan.\"\n\nVoi, ylpeys käy lankeemuksen edellä! Meidän pienien, hyvin ruokittujen\nhevosten ja loistavain ajopeliemme ei kohtalo tänä päivänä ollut suonut\nvaikuttavan uusiin naapureihimme. Me olimme ehtineet kalleriportille\nja minä olin juuri sen avaamaisillani, kun kiinnitimme huomiomme\nhyvin suureen puutauluun, joka oli naulattu puuhun sillä tavalla että\nkaikkien tieltä kulkijain täytyi se huomata. Valkeaksi maalatulla\ntaululla oli suurilla kirjaimilla luettavana seuraava vierasvarainen\nkirjoitus:\n\n  Kenraali ja rouva Heatherstone\n            eivät halua\n     tehdä uusia tuttavuuksia.\n\nÄänettömällä hämmästyksellä me kaikki katsoa tuijotimme tähän\nkummalliseen ilmoitukseen. Ester ja minä, jotka katsoimme asiaa\nainoastaan ivalliselta puolelta, rupesimme nauramaan. Mutta isäni\nlähti ajamaan kotia päin huulet lujasti vihasta yhteen puserrettuina.\nEn koskaan ollut nähnyt tätä rehellistä miestä niin suuttuneena, ja\nminä olen vakuutettu siitä ettei hänen vihansa johtunut hänen oman\nturhamaisuutensa loukkaamisesta, vaan siitä aatteesta, että hänen\nedustamaansa Branksomen herraa oli loukattu.\n\n\n\n\nIV.\n\nHarmaapäinen nuori mies.\n\n\nPäivää sen jälkeen, kun olimme tehneet kurjasti päättyneen matkamme\nCloomber Halliin sattui niin että minä kävin siitä ohi. Pysähdyin\nuudestaan lukemaan taulussa olevia ikäviä sanoja. Minä seisoin siinä\njuuri ihmettelemässä mikä olisikaan aiheuttanut naapurimme käyttämään\nsemmoista keinoa, kun äkkiä huomasin poriin ristikkojen välistä\nkauniit tytön kasvot ja valkoisen käden, joka innokkaasti viittasi\nminua tulemaan lähemmäksi. Likemmäksi tultuani huomasin tytön samaksi\nnuoreksi naiseksi, jonka ennen olin nähnyt vaunuissa.\n\nHän katsoi levottomana ympärilleen kaikkiin suuntiin ja kuiskasi\nviimein tuskallisella äänellä:\n\n\"Herra West, minä pyydän teiltä anteeksi sitä loukkausta, joka eilen\nkohtasi teitä ja teidän perhettä. Veljeni oli lehtikujalla ja näki\nkaikki, mutta ei voinut mitään tehdä. Minä vakuutan teille, herra West.\nettä jos tuo inhottava esine on teissä herättänyt mielipahaa, on se\nvielä enemmän suututtanut veljeäni ja minua.\"\n\nNäin sanoen osotti hän taulua.\n\n\"Britannnia on vapaa maa, neiti Heatherstone\", sanoin minä ja naaroin.\n\"Jos joku haluaa elää itseensä sulkeutuneena, ei löydy ketään, joka\nvoisi häntä sitä estää tekemästä.\"\n\n\"Se on sietämätöntä\", sanoi hän ja polki pientä jalkaansa. \"Minä oikein\nraivostun ajatellessani että sisarennekin sai ottaa osaa häväistykseen.\nMinä olen valmis vaipumaan häpeästä maahan, kun ajattelen sitä asiaa.\"\n\n\"Älkää hetkeäkään olko siitä asiasta huolissanne\", sanoin minä\nvakavasti, sillä minä tunsin kärsimystä hänen tuskastaan. \"Minä olen\nvakuutettu siitä että isänne menettelytapa perustuu johonkin salaiseen\nsyyhyn.\"\n\n\"Niin, Herramme tietää että hänellä on\", vastasi hän surullisella\näänellä. \"Mutta minun ajatukseni mukaan olisi miehekkäämpää mennä\nvaaraa vastaan kuin paeta sitä. Mutta hän ymmärtää kuitenkin paremmin\nkuin minä, miten hänen tulee menetellä, ja meidän on mahdoton antaa\nsiitä arvosteluamme. Mutta kuka se on\", huudahti hän levottomana ja\nkatsoi lehtikäytävälle. \"Ai, se on veljeni Mordaunt.\"\n\nNuori mies tuli yhä lähemmäksi ja päästyään meidän luoksemme hän sanoi:\n\n\"Mordaunt, minä olen pyytänyt herra Westiltä sekä sinun että omassa\nnimessäni anteeksi sitä loukkausta, jonka hän ja hänen omaisensa eilen\nsaivat kärsiä.\"\n\n\"Minä olen erittäin iloinen saadessani omassa persoonassani pyytää\nanteeksi\", sanoi Mordaunt kohteliaasti. \"Tahtoisin myös osottaa\npaheksumiseni isällenne ja sisarellenne siitä mitä on tapahtunut. Mutta\njuokse nyt kotia, Gabrielia, sillä pian on toisen aamiaisen syömisaika.\nÄlkää, herra West, vielä menkö, sillä minulla on teille muutama sana\nsanottavaa.\"\n\nNeiti Heatherstone viittasi minulle ystävällisesti hymyillen ja poistui\nkevyein askelin, hänen veljensä avatessa portin ja sulkiessaan sen\nhuolellisesti, kun oli tullut tielle.\n\n\"Jos ei teillä ole mitään vastaväitteitä, niin minä seuraan teitä\nkappaleen matkaa. Huolitteko manillasta?\"\n\nHän otti taskustaan pari itäindialaista sikaaria ja tarjosi toisen\nniistä minulle.\n\n\"Te saatte havaita ettei se ole huono\", sanoi hän. \"Indiassa ollessani\nolen oppinut ymmärtämään tupakkaa. Onko teillä tulta? Minä toivon etten\nmillään tavalla häiritsisi teitä, kun nyt olen yhtynyt seuraanne.\"\n\n\"Te ette ensinkään häiritse minua, ja minä iloitsen teidän seurasta\",\nvastasin minä.\n\n\"Minä sanon teille salaisuuden\", lausui seuralaiseni. \"Minä olen tänne\ntultuani ensi kertaa aidan tällä puolella.\"\n\n\"Ja sisarenne sitten?\"\n\n\"Ei hänkään ole käynyt ulkopuolella. Minä olen hiipinyt tieheni\nisäukolta, ja jos hän tietäisi missä minä olen, ei hän suinkaan pitäisi\nmenettelystäni. Hän on saanut päähänsä semmoisen oikun että meidän\npitäisi elää tykkänään maailmasta erotettuina. Kaikessa tapauksessa\nlöytyy niitä monta, jotka pitäisivät hänen yksinäisyyshalunsa oikkuna.\nMutta mitä minuun itseeni tulee, niin uskon että hänellä on syytä niin\nmenetellä, vaikka hän jossakin suhteessa menneekin liian pitkälle.\"\n\n\"Semmoinen elämä tuntuukin varmaankin teistä kolkolta\", huomautin minä.\n\"Ettekö voi sovittaa niin että aika ajoin tulisitte hetkeksi meille\npakinoimaan ja tupakoimaan? Talo, joka tuolta näkyy, on Branksome.\"\n\n\"Te olette erittäin ystävällinen, kun tahtoisitte nähdä minut\nkotonanne\", vastasi hän säteilevin silmin. \"Minä tahdon mielelläni\nsilloin tällöin käydä teillä. Ottamatta lukuun vanhaa ajajaamme ja\npuutarhuriamme Israel Sokesia ei minulla ole ainoatakaan ihmissielua,\njonka kanssa saisin puhua.\"\n\n\"Sisarenne luonnollisesti vielä vähemmin voi viihtyä tässä\nyksinäisyydessä\", huomautin minä, ajatellen että uusi ystäväni koetti\nkuvata omat huolensa liian suuriksi ja sisarensa liian pieniksi.\n\n\"Epäilemättä on Gabriella paran elämä sangen kolkkoa\", vastasi hän\nhuolettomuutta osottavalla äänenpainolla, \"mutta vielä luonnottomampaa\nkuin nuoren tytön on minun ikäiseni nuoren miehen istua tällä tavalla\nhäkkiin sulettuna. Katsokaa minua! Maaliskuussa täytän 23 vuotta\nenkä ole saanut käydä koulua enkä ollut yliopistossa. Minä olen yhtä\ntietämätön kuin talonpojan palvelija. Se tuntuu teistä varmaankin\nkummalliselta, mutta niin on kuitenkin laita. Enkö minä teidän mielestä\nansaitsisi parempaa kohtaloa?\" Hän pysähtyi, katsoi minuun ja kohotti\nkätensä ikäänkuin korkeampaan voimaan vedoten.\n\nKun minä kirkkaassa auringonvalossa katselin häntä, näytti hän\ntodellakin ihmeelliseltä linnulta, jonka ei sopinut istua häkissä.\nPitkänä ja jäntäreisenä, tummakasvoisena miehenä terävine, hienoine\nkasvonpiirteineen oli hän Murillon tai Velasquesin maalaaman muotokuvan\nnäköinen. Hänen lujasti puserretut huulensa, paksut silmäkarvansa ja\njoustava vartalonsa todistivat hänessä piileksivistä, uinailevista\nneronlahjoista.\n\n\"Oppia voi saada sekä kirjoista että kokemuksesta\", sanoin minä.\n\"Jos teillä on toista laatua vähemmän lienee teillä toista enemmän.\nMinun on mahdoton uskoa että te olisitte viettänyt koko elämänne\ntyhjäntoimituksessa tai ylellisyyden huumeessa.\"\n\n\"Luuletteko että minä olen huvitellut itseäni\", huudahti hän. \"Oi.\nkuinka te erehdytte. Tarkastakaa minua.\"\n\nHän otti hatun päästään ja minä näin että hänen mustain hiustensa\nseassa oli harmaita hapsia.\n\n\"Luuletteko että tämä johtuu huvitteluissa kulutetusta elämästä\", kysyi\nhän katkerasti nauraen.\n\n\"Te olette nuorempina vuosinanne varmaankin kokenut jotain kauheaa\ntai olette ollut vaarallisesti sairaana\", sanoin minä, suuresti\nihmetellen sitä näkymöä, joka avautui silmäini eteen. \"Vai johtunevatko\nharmaat hiuksenne aikakaudellisesta syystä — alituisesti kalvavasta\nlevottomuudesta? Minä olen tuntenut teidän ikäisiä miehiä, jotka myös\novat olleet harmaahapsisia.\"\n\n\"Mies raukat\", mutisi hän, \"minä surkuttelen heitä.\"\n\n\"Jos teillä joskus on tilaisuus hiipiä Branksomeen\", sanoin minä,\n\"niin ottakaa sisarenne mukaanne. Minä tiedän että isäni ja sisareni\niloitsevat saadessaan tutustua häneen ja oleskelupaikan muutos —\nvaikkapa vaan tunniksi tai kahdeksi — tekee hänelle hyvää.\"\n\n\"Meidän on melkein mahdoton olla samalla kertaa poissa\", vastasi\nhän. \"Mutta minä lupaan ottaa hänet mukaani, jos mahdollista. Voi\nolla mahdollista että meillä jonakin iltapäivänä on tilaisuus tulla,\nsillä isäni pitää joskus päivällislepoa.\" Me olimme nyt tulleet sille\nmutkikkaalle tielle, joka maantietä johtaa kartanonherran puutarhaan.\nSeuralaiseni pysähtyi.\n\n\"Minun täytyy nyt mennä kotia, muussa tapauksessa minua kaivataan\",\nsanoi hän. \"Te, West, olette erittäin ystävällinen ajatellessanne\nminun parastani. Minä olen teille sydämestäni kiitollinen ja niin on\nGabrieliakin, kun hän saa kuulla teidän kutsumuksen. Te kokoatte minun\npäähäni tulisia hiiliä, kun ajattelen isäni helvetillistä julkaisua.\"\n\nHän sanoi minulle \"hyvästi\" ja kääntyi kotimatkalle, mutta heti palasi\nhän juosten takaisin ja huusi minua pysähtymään.\n\n\"Minä tulin ajatelleeksi\", sanoi hän, \"että te varmaankin pidätte\nmeitä sangen omituisina. Te pidätte Cloomber Hallia yksityisenä\nhouruinhuoneena, enkä minä voi teitä siitä moittia. Jos te haluatte\noppia tuntemaan meidän oloja, niin näyttää minusta epäystävälliseltä\nolla tyydyttämättä uteliaisuuttanne. Mutta minä olen antanut isälleni\nlupauksen olla vaiti. Ja vaikkapa minä kertoisinkin kaikki mitä\ntiedän, niin ette sittenkään ymmärtäisi asian kokonaisuutta. Minä\ntahdon sanoa teille ainoastaan sen verran että isäni on terveessä\njärjessään ja että hänellä on hyviä syitä vetäytyä piiloon maailmalta.\nMinä voin vielä lisätä ettei hänen halunsa viettää syrjäistä elämää\njohdu arvottomista ja epärehellisistä vaikuttimista vaan ainoastaan\nitsensäsäilytysvietistä.\"\n\n\"Uhkaako häntä joku vaara\", huudahdin minä.\n\n\"Kyllä, hän on aina vaaran uhkaamana.\"\n\n\"Mutta miksi ei hän vetoa lain suojaan\", kysyin minä. \"Jos hän pelkää\njotakin, tarvitsee hänen vaan mainita tämän nimi tehdäkseen hänet\nvahingottomaksi.\"\n\n\"Sitä vaaraa, joka isääni uhkaa, eivät voi ihmiset torjua. Ja kuitenkin\non se todellinen ja mahdollisesti hyvin lähellä uhkaava.\"\n\n\"Ettehän aikone sanoa sitä yliluonnolliseksi\", kysyin minä epäillen.\n\n\"Tuskin sitä voi siksi sanoa\", vastasi hän epäilystä osottavalla\näänenpainolla. \"Mutta minä olen jo sanonut paljoa enemmän kuin minun\nsopisi sanoa ja toivon ettette käytä luottamustani väärin. Hyvästi!\"\nHän juoksi tiehensä minkä jaksoi ja oli pian kadonnut näkyvistäni\ntienmutkaan.\n\nVaara, joka oli todellinen ja läheltä uhkaava, jota ei ihmisvoima\nkyennyt torjumaan ja jota tuskin sittenkään voi nimittää\nyliluonnolliseksi — kaikki tämä tuntui minusta täydelliseltä\narvoitukselta!\n\nEnnen olin ainoastaan uskonut että Cloomber Hallin asujamet\nolivat haaveksivaisia, mutta nyt en enää sen mukaan mitä Mordaunt\nHeatherstonelta olin kuullut voinut epäillä että synkkä salaisuus\naiheutti heidän omituisen käytöksensä.\n\nJota enemmän tätä kysymystä ajattelin, sitä mahdottomammalta sen\nratkaisu minusta näytti enkä voinut poistaa sitä ajatuksistani. Tuo\nmuitten yhteydestä erotettu linna ja se vaara, joka uhkasi sen asujamia\npani kaiken kuvitusvoimani liikkeelle. Koko illan ja aina myöhäiseen\nyöhön istuin minä lieden ääressä synkkiin mietteisiin vaipuneena ja\najatellen kaikkea sitä mitä olin kuullut.\n\n\n\n\nV.\n\nYstävyys- ja rakkausliitto.\n\n\nToivon etteivät lukijani pidä minua liian uteliaana, kun kerron että\nminä seuraavina päivinä ja viikkoina yhä enemmän kiinnitin huomioni\nkenraali Heatherstoneen ja siihen salaisuuteen, joka häntä ympäröitsi.\nTurhaan koetin ankaralla työllä kääntää ajatukseni toiselle suunnalle.\nMitä tahansa teinkin, työskentelivät kuitenkin ajatukseni tuon\nCloomber Hallissa asuvan salaperäisen perheen asioissa. En koskaan\nsaattanut mennä puistoon johtavan ristikkoportin ohi pysähtymättä ja\najattelematta sitä salaisuutta, joka aukaisemattomalla teljellä oli\nsuojeltu minun tunkeilevaisuudeltani. Mutta kaikista aprikoimisistani\nhuolimatta en kuitenkaan voinut tehdä mitään johtopäätöstä, jota olisin\nvoinut käyttää apunani selvittääkseni sitä salaisuutta, joka oli\nkätkeytyneenä linnanmuurien takana.\n\nKerran illalla oli sisareni tehnyt pitemmän kävelyretken. Kotiin\ntultuaan sanoi hän:\n\n\"John, oletko tänä iltana huomannut Cloomber Hallia?\"\n\n\"En\", vastasin minä ja panin kädestäni kirjan, jota olin lukenut. \"En\nsitten kun samana muistettavana iltana, jolloin kenraali ja herra Mc\nNeil matkustivat sinne tutkimaan paikkaa.\"\n\n\"Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle\nkävelymatkalle?\"\n\nMinä huomasin helposti että sisareni oli tunteissaan.\n\n\"Mitä on tekeillä\", kysäsin minä levottomana. \"Eihän vanha linna liene\nsyttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kenties Wigtown on\nliekkien vallassa.\"\n\n\"Ei, niin huonosti eivät asiat ole\", vastasi hän hymyillen. \"Mutta tule\nnyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää.\"\n\nMinä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään\nhuolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä\nmielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan\ntäyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun\nedelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme\nylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen\nympärille istutetut hongat.\n\n\"Näetkö?\" kysyi sisareni ja pysähtyi.\n\nCloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alikerroksessa\nnäkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien\nkerrosten ikkunoista aina tornin huippuun asti loisti räikeä valo, joka\noli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta\nsitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja\noli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko\nrakennuksen.\n\nTuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista\nhuoneista olivat asumattomia ja että muutamat niistä vielä olivat\nkalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan\nihmisolentoa — ainoastaan kirkkaan, kellertävän valon, joka virtasi\nikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin\nnyyhkytystä vierestäni.\n\n\"Mikä sinua vaivaa rakas Ester\", sanoin minä ja käännyin sisareeni.\n\n\"Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi John. John, auta minua\nkotia! Minä pelkään.\"\n\nHän nojasi raskaasti käsivarteeni ja minä huomasin että hän oli\nmenehtymäisiliään pelosta.\n\n\"Eihän täällä ole mitään pelkäämistä\", sanoin minä rauhoittavalla\näänenpainolla. \"Ei sinulla ole mitään pelättävää. Mikä sinua niin on\nsäikäyttänyt?\"\n\n\"Minä pelkään heitä, John. Minä pelkään Heatherstoneja. Miksi he joka\nilta valaisevat huoneensa tällä tavalla? Olen kuullut useammilta\nhenkilöiltä että he aina niin tekevät. Ja miksi tuo vanha mies juoksee\nkuin säikähtynyt jänis niin pian kuin joku lähestyy häntä? Tässä\nmenetystavassa on jotakin kolkkoa, joka peloittaa minua.\"\n\nMinä koetin tyynnyttää häntä minkä osasin ja saatoin hänet kotia\nsekä annoin hänelle virkistävää juomaa ennen kuin hän meni levolle.\nPelosta että kiihottaisin häntä vältin puhumista Heatherstoneista.\neikä hän itsestään puuttunut tähän keskusteluaineeseen. Kuulemastani\ntein sen johtopäätöksen että hän jonkun ajan jo itsekseen oli\npitänyt naapureitamme silmällä ja että hänen hermonsa siten olivat\nheikontuneet. Minä ymmärsin ettei linnan valaistus ollut ainoa syy\nmiksi hänen mielensä oli niin kuohuksissa. Nyt minä tiedän että olin\noikeassa ja että sisarellani oli vielä suurempi syy kuin minulla luulla\nettä jotakin erinomaista oli tekeillä Cloomber Hallissa.\n\nHuomiomme kiintyi ensin kenraaliin ja hänen perheeseensä\nuteliaisuudesta mutta pian sattui tapauksia, jotka saattoivat meidät\nlähemmin tutustumaan muukalaisten vaiheisiin.\n\nMordaunt oli käyttänyt hyväkseen minun kutsumustani tulla herran\ntaloon ja toi kauniin sisarensa usein mukanaan. Me neljä nuorta teimme\npitkiä vaellusretkiä aholle, ja kun ilma oli kaunis, purjehdimme\nmerelle. Semmoisissa tilaisuuksissa olivat veli ja sisar yhtä iloisia\nja vallattomia kuin kaksi lasta. Heistä oli suurta huvitusta päästä\nulos tuosta kolkosta vankilasta ja nähdä ystävällisiä ja osanottoisia\nkasvoja ympärillään.\n\nTapahtui niinkuin usein tapahtuu nuorten seurustellessa. Tuttavuus\nmuuttui ystävyydeksi ja ystävyys rakkaudeksi. Gabriella istuu nyt\nsivullani tätä kirjoittaessani, ja hän on yksimielinen minun kanssani\nsiinä suhteessa että niin rakkaalta kuin tämä aine meistä itsestämme\ntuntuukin, niin on sen luonne kuitenkin liian persoonallista laatua\nvoidakseen kiinnittää muitten huomiota.\n\nRiittää siis kun sanon että Mordaunt Heatherstone muutamia viikkoja\nmeidän ensi yhtymisen jälkeen oli voittanut rakkaan sisareni sydämen ja\nettä Gabriella oli antanut minulle sen uskollisuuslupauksen, jota ei\nedes kuolema pysty rikkomaan.\n\nMinä olen ainoastaan lyhyesti viitannut siihen siteeseen, joka yhdisti\nmolemmat perheet, sillä kenraali Heatherstone näyttelee kertomukseni\npääosaa. On siis kylliksi kun mainitsen että veli ja sisar kihlauksemme\njälkeen useammin kuin ennen tulivat Branksomeen ja että he toisinaan\nsaivat viettää meillä koko päivän, kun asiat vaativat kenraalin\nmatkustamaan Wigtowniin tai kun luuvalo pidätti hänet huoneessa. Isämme\njakoi meidän ilomme, sillä ei meillä ollut mitään salattavaa häneltä,\nja hän piti kenraalin lapset jo ominaan.\n\nToisinaan oli Mordauntin ja Gabriellan mahdoton isänsä levottoman\nluonteen tähden päästä pois linnasta. Vanhus seisoi toisinaan itse\nvartijana ristikkoportilla tai käveli edestakaisin lehtikäytävällä,\nikäänkuin olisi pelännyt jonkun asiaan kuulumattoman henkilön tahtovan\ntunkeutua puistoon. Kun minä joskus iltasin menin Cloomber Hallin\nohi, näin kenraalin pitkän vartalon lehtikujassa tai huomasin hänen\nkylmän katseensa, joka sattui minuun, kun hän oli asettunut vartioimaan\nristikkoportille. Semmoisissa tilaisuuksissa surkuttelin minä häntä\nkaikesta sydämestäni. Kukapa olisi uskonut että tämä säikähtynyt olento\nkerran oli ollut urhokas upseeri, joka oli taistellut maansa puolesta\nja saanut voiton? Vanhan miehen valppaudesta huolimatta saimme me\nkuitenkin usein tavata hänen lapsensa. Heti linnan takana oli paikka,\njossa aita oli niin huolettomasti tehtyä että vaikeudetta saattoi\npoistaa siitä kaksi lautaa ja siten syntyi leveä aukko. Täten saimme\nme tilaisuuden pitää monta salaista kokousta, jotka luonnollisesti\nolivat hyvin lyhyitä, koska kenraali oli liian tuskallinen voidakseen\npysyä pitemmän aikaa samalla paikalla. Kuinka elävänä onkaan yksi\nnäistä salaisista kokouksista muistissani! Minä muistan että kun\nkävin ruohoston poikki, oli se märkää, sillä aamulla oli satanut.\nGabriella odotti minua ihan aidan ulkopuolella orapihlajan vieressä.\nSiinä seisoimme käsi kädessä katsellen ahoa ja aaltoilevaa merta.\nKaukana luoteessa välkkyi aurinko Throstonin korkealla huipulla.\nSeisomapaikaltamme saatoimme nähdä matkalla Belfastiin olevien\nhöyrylaivojen savun.\n\n\"Eikö tämä ole ihanaa\", huudahti Gabriella, tarttuen molemmin käsin\nminun käsivarteeni. \"Oi, John, kunpa me voisimme näitten aaltojen\nharjalla purjehtia pois ja jättää kaikki surumme rannalle!\"\n\n\"Mitkä ovat ne surut, joista tahtoisit päästä\", kysyin minä. \"Etkö\ntahtoisi mainita minulle niitä, että voisin auttaa sinua niitä\nkantamaan?\"\n\n\"Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, John\", vastasi hän.\n\"Niinkuin hyvin tiedät on isämme kummallinen käytös meidän suurimpana\nhuolena. Eikö meistä kaikista tuntuisi ikävältä että mies, joka on\nnäyttänyt niin mainiota osaa maailmassa, hiipii kaukaisesta loukosta\ntoiseen ja että hän tahtoo suojella itseään teljillä, lukoilla ja\nkorkeilla aidoilla, ikäänkuin hän olisi tavallinen varas, joka tahtoo\npaeta lain kättä? Tämä on meidän huolenamme. John, emmekä me voi\npoistaa isämme levottomuutta.\"\n\n\"Mistä syystä on hän levoton?\" kysyin minä.\n\n\"Sitä en tiedä sanoa\", vastasi hän vilpittömästi. \"Minä tiedän vaan sen\nverran että hän luulee hengenvaaran uhkaavan häntä, ja että tämä vaara\nsyntyi hänen ollessaan Indiassa. Mutta minä tiedän yhtä vähän kuin\nsinäkään mistä se aiheutuu.\"\n\n\"Veljesi tietää salaisuuden\", huomautin minä. \"Minä tulin siihen\njohtopäätökseen, kun joku aika sitten puhuin hänen kanssaan siitä\nasiasta. Ja minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara.\"\n\n\"Kyllä hän tietää kaikki samoin kuin äitinikin, mutta he ovat aina\npitäneet tietonsa minulta salassa\", vastasi hän. \"Isäparkani on nykyään\nlevottomampi kuin tavallisesti. Yöt päivät hän vapisee ja pelkää. Mutta\nnyt tulee pian lokakuun viides päivä, ja sen jälkeen hän taas muuttuu\ntyynemmäksi.\"\n\n\"Kuinka sen tiedät\", kysyin minä hämmästyneenä.\n\n\"Kokemuksesta\", vastasi hän vakavasti. \"Lokakuun viidentenä päivänä on\nhänen levottomuutensa aina noussut korkeimmilleen. Monena vuotena on\nhänellä tänä päivänä ollut tapana telkeä Mordaunt ja minut huoneisiimme\nettemme näkisi mitä mahdollisesti tapahtuisi. Mutta me olemme aina\nhuomanneet että hän sen jälkeen on tullut paljoa tyynemmäksi ja elänyt\nverrattain rauhallisesti, kunnes taas olemme lähestyneet lokakuun\nviidettä päivää.\"\n\nSyyskuu oli loppumaisillaan ja minä huomautin:\n\n\"Kymmenen päivän kuluttua on lokakuun viides päivä, eikä teillä siis\nole pitkää aikaa odotettavana. Mutta sano minulle rakkain ystävä, miksi\nte öisin pidätte koko talon valaistuna?\"\n\n\"Vai olet sinä sen huomannut\", vastasi hän. \"Se tulee isäni pelosta.\nHän ei kärsi ainoatakaan pimeää loukkoa huoneessaan. Melkoisen osan\nyötä kuleskelee hän ympäri ja tarkastaa huoneet ylisiltä kellariin\nasti. Suuria lamppuja palaa kaikissa huoneissa ja käytävissä ja\npalvelijain on käsketty ne sytyttää hämärän tullessa.\"\n\n\"Minua kummastuttaa että saatte pitää palvelusväkenne\", sanoin minä\nnauraen. \"Tämän seudun palvelustytöt ovat hyvin taikauskoisia, ja\nheidän mielikuvituksensa joutuu helposti kiihoitustilaan kaikesta, jota\neivät he voi ymmärtää.\"\n\n\"Keittäjätär ja molemmat sisäpalvelijattaret ovat Lontoosta ja ovat\ntottuneet meidän omituisuuksiin. Me maksamme heille hyvin isot palkat.\nAjaja Israel Stakes on ainoa, joka on syntynyt tällä maanpaikalla\nja hän näyttää olevan yksinkertainen mutta rehellinen mies, jota ei\nsuinkaan niin helposti peloteta.\"\n\n\"Pieni tyttöparka\", puhkesin minä sanomaan katsellessani vieressäni\nseisovaa hienoa ja miellyttävän näköistä olentoa. \"Tämä koti ei sovellu\nsinulle. Miksi et salli minun viedä sinua pois? Miksi et salli minun\nkursailematta mennä kenraalin puheille ja pyytää sinun kättäsi? Eipä\nhän voi tehdä meille pahempaa kuin kieltää.\"\n\nGabriella kalpeni ja vapisi, kun minä tein ehdotukseni.\n\n\"Minä rukoilen sinua Jumalan tähden. John, menemästä hänen puheilleen\",\nsanoi hän syvällisellä vakavuudella. \"Hän matkustaisi meidän kanssa\nvaan semmoiseen paikkaan, jossa voisi olla turvassa sinulta, ja viikon\nkuluttua olisimme me asumassa erämaassa, jossa et koskaan näkisi etkä\nkuulisi meitä. Sitä paitsi ei hän koskaan antaisi meille anteeksi sitä\ntekoa että olimme uskaltaneet poistua puistosta.\"\n\n\"Minä en usko häntä kovasydämiseksi mieheksi\", huomautin minä. \"Hänellä\non ankarat kasvot, mutta minä olen kuitenkin huomannut ystävyyden\nilmeitä hänen silmissään.\"\n\n\"Toisinaan on hän niin hyvä kuin parhaimmat isät ainakin\", vastasi hän.\n\"Mutta hän on hirmuinen, kun häntä vastustetaan tai jollain tavalla\nkoetetaan häntä estää. Sinä et koskaan ole nähnyt häntä siinä tilassa,\nja minä toivon ettet joutuisi näkemäänkään. Hänen tahdonvoimansa ja\nyksipäisyytensä tekivät hänestä kelpo upseerin. Minä vakuutan sinulle\nettä häntä pidettiin suuressa arvossa Indiassa. Sotamiehet pelkäsivät\nhäntä, mutta he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa.\"\n\n\"Oliko hänellä jo silloinkin heikkohermoisuuden kohtauksia?\"\n\n\"Toisinaan, mutta ei niin ankaria kuin nyt. Näyttää siltä kuin vaara\n— mitä laatua se sitten lieneekin — tulisi yhä uhkaavammaksi, jota\nenemmän aika kuluu. On kauheaa. John, kun miekka riippuu pääni päällä,\nja vielä paljoa kauheampaa minulle, koska en voi aavistaakaan miltä\ntaholta onnettomuus tulee.\"\n\n\"Rakas Gabriella\", sanoin minä, tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet\nlähelleni, \"katso tätä kaunista maisemaa ja tuota laajaa sinervää\nmertä. Eikö kaikki ole rauhaisaa ja kaunista? Näissä punakattoisissa\nja yksinkertaisissa hökkeleissä asuu jumalisia ihmisiä, jotka\ntekevät ahkerasti työtä eivätkä vihaa ainoatakaan olentoa. Seitsemän\npeninkulman päässä on iso kaupunki, jolla on käytettävinään kaikki\nsivistyskansain lainvalvontakeinot. Kymmenen peninkulman päässä tästä\non rykmentti sotaväkeä linnaleirissä ja sähkösanoman lähettämällä voi\nsaada apua kokonaiselta sotilaskomppaniialta. Nyt minä kysyn sinulta,\nluuletko todellakin jonkun vaaran uhkaavan teitä tässä syrjäisessä\npaikassa, kun meillä on niin pikaista apua saatavissa. Sinähän uskot\nettei tällä vaaralla ole mitään tekemistä isäsi terveydentilaan nähden?\"\n\n\"Minä olen ihan varma siitä. On totta että tohtori Easterling\nStraenraerista kävi pari kertaa hänen luonaan, mutta hän oli ainoastaan\nvilustunut. Minä voin vakuuttaa sinulle ettei vaara tule siitä\nsuunnasta.\" °\n\n\"Siinä tapauksessa voin minä vakuuttaa sinulle että vaara on\nainoastaan kuviteltua\", sanoin minä nauraen. \"Häntä vaivaa merkillinen\nyksinäisyysraivo tai kiusaavat häntä harhanäyt.\"\n\n\"Onko isäni yksinäisyysraivo voinut aiheuttaa veljeni harmaat hiukset\nja äitini surkastuneen olennon?\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasin minä. \"Kenraalin levottomuus ja ärtyisyys, joka\ntietysti on jatkunut pitkiä aikoja, on voinut tehdä tämän vaikutuksen\nheidän tunteekkaisiin luonteisiinsa.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi hän surullisesti ja pudisti päätänsä. \"Minullakin on\nollut syytä olla huolissani hänen levottomuudestaan ja ärtyisyydestään,\nmutta ne eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta. Erotuksen meidän\nvälillä tekee se tosiasia että he tietävät tuon kauhean salaisuuden ja\nminä olen tietämätön siitä.\"\n\n\"Perhekummituksia ei meidän aikaan enää ole. Ne kuuluvat menneisyyteen.\nHenkiolennot eivät ketään vainoa. Me voimme siis sen asian kokonaan\nsyrjäyttää. Kun sen olemme tehneet, niin mitä sitten on jälellä? Usko\nminua, koko salaisuus on siinä että Indian kuumuus on koskenut hänen\naivoihinsa.\"\n\nEn tiedä mitä Gabriella aikoi vastata, sillä samassa silmänräpäyksessä\nsäpsähti hän ikäänkuin olisi kuullut jonkun epäilyttävän äänen. Kun hän\nhämmästyneenä katsoi ympärillensä, huomasin minä että hänen kasvonsa\nkalpenivat ja että hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta.\n\nMinä seurasin hänen katseensa suuntaa ja tunsin äkkinäisen vavistuksen,\nkun huomasin kasvot, jotka pistäytyivät esiin puun takaa ja katsoivat\nmeihin — kasvot, jotka olivat vihasta ja suuttumuksesta kierossa,\nniin pian kuin mies, joka oli kasvojen omistaja, havaitsi että hänet\noli huomattu, tuli hän meitä vastaan. Silloin näin että mies oli itse\nkenraali. Hänen partansa nousi raivosta ja hänen syvälle painuneet\nsilmänsä loistivat raskasten silmälautain alta pirullisella välkkeellä.\n\n\n\n\nVI.\n\nMiten minä tulin kuulumaan Cloomberin varusväkeen.\n\n\n\"Mene huoneeseesi, tyttö!\" huudahti kenraali käheällä ja kovalla\näänellä.\n\nHän astui meidän väliin ja osotti käskeväisenä linnaa. Hän seisoi\nliikkumattomana, kunnes Gabriella poistui aidan sisäpuolelelle,\nheitettyään ensin minuun kauhistuksen silmäyksen. Sitten kääntyi\nhän minuun niin raivoisan näköisenä että minä astuin pari askelta\ntaaksepäin ja tartuin lujasti tammisauvaani.\n\n\"Te — — — te — — —\"\n\nHän kosketti kädellään kurkkuunsa ja sylkäsi, ikäänkuin olisi ollut\ntukehtumaisillaan raivoonsa. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Te olette uskaltanut tunkeutua minun yksityiselle alueelleni.\nLuuletteko että tämä aita pystytettiin tähän siinä tarkoituksessa\nettä kaikki maan heittiöt kokoontuisivat tänne! Te olette ollut hyvin\nlikellä kuolemaa, herraseni. Ette tule koskaan sitä niin likelle kuin\nelämänne lopussa. Katsokaa tätä!\"\n\nHän veti esiin pienen pistoolin povitaskustaan.\n\n\"Jos te\", jatkoi hän, \"olisitte mennyt tästä aukosta sisälle ja\nlaskenut jalkanne minun alueelleni, ette koskaan enää olisi saanut\nnähdä päivän valkeutta. Minä en tahdo olla missään roistojen\nyhteydessä. Minä tiedän miten semmoisia heittiöitä on kohdeltava,\nolkoot he sitten mustia tai valkeita.\"\n\n\"Minä en tarkoittanut tänne tulollani mitään pahaa ja tiedän etten ole\nansainnut semmoista vihanpurkausta teiltä. Sallikaa minun huomauttaa\nettä te vielä pidätte pistoolianne minuun tähdättynä, ja koska kätenne\nvapisee, on hyvin mahdollista että pistooli laukeaa. Jos ette käännä\ntorvensuuta alaspäin, niin täytyy minun itsepuolustuksekseni lyödä\nteitä käsiranteelle sauvallani.\"\n\n\"Miksi kaikkien perkeleitten nimessä te sitten olette tänne tullut\",\nkysyi hän tyynemmällä äänellä ja pisti aseen taskuunsa. \"Eikö\nherrasmies saa täällä elää rauhassa ja levossa teidän tarvitsematta\nkäydä ympäri taloa nuuskimassa? Oletteko oman etunne tähden tänne\ntullut? Ja miten te olette tullut tuntemaan minun tyttäreni ja mitä\nolette koettaneet häneltä tiedustella? Ettehän te tullut tänne\ntilapäisesti.\"\n\n\"En\", vastasin minä rohkeasti, \"minä en ole tilapäisesti tänne tullut.\nMinä olen useampia kertoja tavannut tyttärenne ja ymmärrän pitää hänen\noivallista luonnettaan arvossa. Me olemme menneet kihloihin, ja minä\nolen tullut tänne siinä varmassa päätöksessä että saisin tavata hänet.\"\n\nOlin odottanut että kenraali joutuisi äärimmäiseen raivoonsa, mutta\nsen sijaan päästi hän pitkäveteisen vihellyksen ja nojautui sitten\nnaurahdellen aitaan.\n\n\"Englantilaiset mäyräkoirat leikkivät mielellään tarhakäärmeitten\nkanssa\", huomautti hän lopuksi. \"Kun me olimme ottaneet muutamia\nsemmoisia koiria mukaamme Indiaan, juoksentelivat ne ympäri ruoikossa\nja rupesivat vaanimaan, kun näkivät eläimen, jonka luulivat\ntarhakäärmeeksi. Mutta se olikin myrkyllinen käärme, ja koiraraukat\nsaivat rangaistuksensa tyhmänrohkeasta menettelystään. Minä uskon että\nte joudutte samaan pulaan, jos ette ole varoillanne.\"\n\n\"Mutta eihän tarkoituksenne ole valehdella omasta tyttärestänne,\"\npuhkesin minä puhumaan, suuttumuksesta punastuen.\n\n\"Gabriella on kunnon tyttö\", vastasi hän huolettomasti. \"Mutta tahdon\nteille sanoa etten suosita ketään nuorta miestä avioliiton siteellä\nyhdistymään minun perheeseeni. Minä pyydän teidän kuitenkin minulle\nsanomaan, mistä se tuli ettei minulle ole mitään puhuttu siitä asiasta,\njoka on teidän välillä tapahtunut.\"\n\n\"Minä pelkäsin että te erottaisitte meidät, sillä minä ymmärsin\nettä olisi viisainta olla täysin rehellinen. On mahdollista että\nme erehdyimme. Mutta ennen kuin teette ratkaisevaa päätöstä pyydän\nhuomauttaa teille että hänen ja minun onneni ovat vaarassa. Teidän\nvallassanne on erottaa meidät toisistamme, mutta mieltämme ja\nrakkauttamme ette koskaan voi muuttaa.\"\n\n\"Ette tiedä mitä te pyydätte\", sanoi kenraali suopeammalla äänellä kuin\nhän ennen oli puhunut. \"Ei yksikään ihminen voi rakentaa siltaa sen\nkuilun yli, joka erottaa teidät minun perheestäni.\"\n\nKaikki vihan merkit olivat hänestä nyt kadonneet, ja koko hänen\nkäytöstapansa osotti pilkallista iloisuutta.\n\nMinun perheylpeyteni nousi näitten sanojen vaikutuksesta.\n\n\"Kuilu ei lienekään niin suuri kuin te luulitte\", vastasin minä\nkylmästi. \"Minä en ole mikään pölkkypää, vaikka asunkin syrjäisessä\npaikassa. Minä olen jaloa syntyperää, ja äitini oli Buchan Buchanin\nsuvusta. Minä vakuutan teille ettei arvoerotus meidän välillä olekaan\nniin tavattoman suuri.\"\n\n\"Te ymmärrätte minua väärin\", vastasi kenraali. \"Teille itsellenne\nolisi sopimatonta naida hänet. Löytyy syitä, joitten perusteella on\nvälttämätöntä että tyttäreni elää ja kuolee naimattomana. Te ette\ntoimisi oman etunne mukaisesti, jos ottaisitte hänet vaimoksenne.\"\n\n\"Minä osaan itse parhaiten arvostella omia asioitani ja etujani.\nKun te ensin olette esittänyt syynne, olen minä tyynellä mielellä\ntulevaisuuteeni nähden, sillä minä vakuutan teille että suurin\ntoivomukseni tässä maailmassa on naida se tyttö, jolle olen\nantanut rakkauteni. Jos tämä minun eduistani epäileminen on ainoa\nvastaväitteenne, jonka voitte tehdä meidän yhdistystä vastaan, niin\ntäytyy teidän lopuksi kumminkin antaa suostumuksenne, sillä se vaara,\njohon minä hänet naimalla voin joutua, merkitsee vähän elämänonneeni\nverrattuna.\"\n\n\"On helppoa uhitella vaaraa niin kauan kun ei tiedä mitä laatua se on\",\nvastasi vanha sotilas ja hymyili minun innostukselleni.\n\n\"Mitä laatua vaara siis on\", kysäsin minä ankarana. \"Ei mikään\nmaallinen vaara voi erottaa minua Gabriellasta. Sallikaa minun tietää\nkaikki ja pankaa minut sitten vasta koetukselle.\"\n\n\"En, en, se ei voi tapahtua.\"\n\nHän huokasi ja sanoi sitten miettivästi ikäänkuin itsekseen:\n\n\"Poika rohkea ja näyttää kunnolliselta. Me voimme ehkä käyttää häntä.\"\n\nHän katsoa tuijotti kauan eteensä, mutisten sanoja, joita en voinut\nymmärtää. Hän näytti kokonaan unohtaneen minun paikalla oloni.\n\n\"Kuulkaa, West\", sanoi hän viimein. \"Te saatte antaa anteeksi sen\nankaruuden, jota minä hetkinen sitten osotin teille. Jo toisen kerran\npyydän minä teiltä anteeksi samaa virhettä. Se ei enää saa tapahtua.\nEpäilemättä näytän minä jotakuinkin kummalliselta halutessani elää\nmaailmasta erotettuna mutta tämä haluni perustuu tosisyihin. Minä\npelkään että tähän linnaan joskus tehdään hyökkäys. Jos niin tapahtuu,\nsaanenko odottaa teiltä apua?\"\n\n\"Te saatte turvallisesti luottaa minuun.\"\n\n\"Jos te joskus saatte minulta kutsun, jos ainoastaan kirjoitan sanat\n'Tulkaa' tai 'Cloomber', niin te ymmärrätte että minä vetoan apuunne.\nJa tuletteko viipymättä vaikka sydänyöllä?\"\n\n\"Sen minä teen ihan varmaan\", vastasin minä ja lisäsin: \"Mitä laatua on\nse vaara, jota te pelkäätte?\"\n\n\"Ette voita mitään sen tietämisellä. Ette edes ymmärtäisi sitä, jos\nminä sanoisin teille kaikki. Minä sanon nyt hyvästi, sillä olen liian\nkauan viipynyt teidän seurassa. Muistakaa että minä pidän teidät\nCloomberin varusväkeen kuuluvana.\"\n\nKun hän oli poistumaisillaan, huomautin minä äkkiä:\n\n\"Minä toivon ettette suutu tyttärellenne siitä mitä minä olen teille\nkertonut. Minun tähteni hän vitkasteli puhumasta teille kaikkia.\"\n\n\"Minä en ole perheeni keskuudessa semmoinen peto kuin te näytätte\nluulevan\", sanoi hän kylmästi, hymyillen omalla käsittämättömällä\ntavallaan. \"Mitä avioliittoehdotukseen tulee, tahdon ystävänä kehottaa\nteitä jättämään se sikseen. Mutta kaikessa tapauksessa minä vaadin\nettä te nykyään jätätte sen kokonaan syrjään. On mahdoton sanoa minkä\nodottamattoman käänteen kohtalomme voi saada.\"\n\nHän meni puistoon ja oli pian kadonnut puitten väliin.\n\nSiten päättyi se merkillinen kokous, jonka alussa vieras mies oli\nojentanut pistoolin minun rintaani vastaan, mutta lopuksi kuitenkin\ntunnustanut mahdolliseksi että minusta sittenkin voisi tulla hänen\nvävynsä.\n\nTuskin tiesin mitä olisin ajatellut. Luultavaa oli että hän tarkasti\nvalvoisi tytärtään estääkseen meitä tapaamasta toisiamme. Mutta kun\nminä viimein ajatuksiini vaipuneena lähdin kotimatkalle, tulin siihen\nvakuutukseen että minun ja kenraalin yhtyminen pikemmin oli meille\nedullista kuin päinvastoin.\n\nMutta mitähän minun tulisi ajatella tästä vaarasta, joka tuntui\nniin olemattomalta ja näytti esiintyvän kaikkialla? Kuinka tahansa\naivojani vaivasinkin, en voinut saada selville kenraalin omituisen\nkäytöksen syytä. Yksi tosiseikka löytyi, jolla minusta näytti\nolevan merkityksensä. Sekä isä että poika olivat eri tilaisuuksissa\nvakuuttaneet minulle etten minä ymmärtäisi heitä, vaikka he puhuisivat\nminulle kaikki. Miten ihmeellinen ja eriskummallinen täytyykään sen\nvaaran olla, jota tuskin voidaan ymmärrettävällä kielellä ilmaista!\n\nMinä kohotin käteni yön pimeydessä ennen kuin tänä iltana menin\nlevolle, ja vannoin ettei yksikään ihminen eikä perkele voisi heikontaa\nminun rakkauttani siihen tyttöön, jonka viattoman sydämen olin\nonnistunut voittamaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nKorpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.\n\n\nMinä koetan esittää kertomukseni niin yksinkertaisin sanoin kuin\nmahdollista enkä korista sitä räikeillä väreillä, sillä minä vihaan\nkaikkia innostuspyyteitä. Tähän aikaan kohdistuivat kaikki minun\najatukseni Cloomberin murhetapauksiin eivätkä jokapäiväiset toimeni\nensinkään minua viehättäneet. Jos kävin pellolla tai aholla, näin\nCloomberin valkean, nelinurkkaisen tornin kohoutuvan puitten takaa.\nJa samassa tornin kaunistamassa talossa asui onneton perhe, joka\nvalvoi ja odotti — mitä? Tämä kysymys piti kaikki ajatukseni ripeässä\ntoiminnassa vielä sitä enemmän siitä syystä, että se nainen, jota minä\nrakastin tuhat kertaa enemmän kuin omaa henkeäni, oli tähän vaaraan\nkietoutuneena. Ja ennen kuin voisin arvoituksen selittää, en voinut\najatella mitään muuta.\n\nIsäni oli saanut talonomistajalta Neapelissa päivätyn kirjeen, jossa\ntämä ilmoitti ilmanalan muutoksen vaikutuksesta voivansa paljoa\nparemmin ja ettei hän pitkään aikaan ajatellut palata Skotlantiin.\nTämä tieto tyydytti meitä kaikkia, sillä isäni oli huomannut\nvoivansa hyvästi harjoittaa opinnoitaan Branksomessa, joka sijaitsi\nkaukana suurkaupungin melusta ja levottomuudesta. Sisarellani ja\nminulla oli vielä enemmän syytä olla tyytyväisiä maalaiskotiimme.\nHuolimatta kenraalin kanssa pitämästäni kokouksesta — tai paremmin\nsanoakseni sen kokouksen perusteella — oli minulla syytä kahdesti\npäivässä käydä Cloomberissa, saadakseni selville että kaikki oli\nasianmukaisessa kunnossa. Kenraali oli alussa raivostunut minun\nsinne tunkeutumisestani, mutta antoi minulle lopuksi puolinaisen\nluottamuksensa, vieläpä pyysi minulta apuakin. Minä tunsin siis olevani\nhäneen ihan toisessa suhteessa kuin ennen ja toivoin ettei hän enää\näkämystyisi minut nähdessään.\n\nMinä tapasin hänet todellakin muutamaa päivää myöhemmin. Hän\nkäyskenteli aidan ulkopuolella ja esiintyi minulle kohteliaana,\nvaikka ei hän sanallakaan viitannut edelliseen keskusteluumme. Hän\nnäytti olevan heikkohermoisessa tilassa, sillä hän säpsähti kerran\ntoisensa jälkeen ja katsoi arasti ympärilleen. Minä toivoin että hänen\ntyttärensä oli oikeassa sanoessaan että lokakuun viides päivä oli\nkenraalin käännekohta, sillä kun katsoin hänen vapisevia käsiään ja\nlevottomia silmiään, ymmärsin että ihmisen on mahdoton semmoisessa\ntilassa kauemmin elää. Kun minä tarkemmin tutkin aitaa, huomasin että\nirtonaiset laudat oli jälleen naulattu paikoilleen, ja vaikka koettelin\nkoko aidan pitkin pituuttaan, oli minun mahdoton enää löytää irtonaisia\nlautoja, joita olisin voinut nykästä paikaltaan.\n\nUseammin paikoin huomasin rakoja, joista näin linnan häämöttävän, ja\nkerran näin kehnoissa vaatteissa olevan keski-ikäisen miehen, joka\nseisoi ikkunan edustalla. Minä otaksuin että mies oli ajaja Israel\nStakes.\n\nMinä en nähnyt Gabriellaa enkä Mordauntia ja heidän poissaolonsa\nhuolestutti minua. Minä olin vakuutettu siitä että he tavalla tai\ntoisella olisivat antaneet minulle jonkun tiedon, jos vaan olisivat\nkyenneet sen tekemään. Pelkoni yltyi kun päivä vieri toisensa jälkeen\nminun saamatta nähdä heitä tai kuulla heistä mitään.\n\nEräänä aamuna olin matkalla linnaan saadakseni kuulla uutisia\nGabriellasta. Silloin huomasin äkkiä miehen istumassa kivellä tien\nvieressä. Lähemmäksi tultuani näin että hän oli vieras ja hänen\npölyisistä vaatteistaan ja väsyneestä ulkomuodostaan saatoin päättää\nettä hänellä oli ollut pitkä matka kulettavana. Hänellä oli iso\nleivänkappale polvellaan ja hän näytti juuri päättäneen aamiaisensa,\nsillä minut huomatessaan harjasi hän murut vaatteistaan ja nousi\nseisomaan.\n\nKun minä huomasin hänen tavattoman pituutensa ja näin hänellä aseen\nkädessä, pysyin tien toisella puolella, sillä minä tiesin että köyhyys\nsynnyttää epätoivoa, ja että liivilläni välkkyvät kellonkahleet\nherättäisivät maankiertäjässä suurta kiusausta. Pelkoni toteutui kun\nhän astui keskelle tietä ja esti minut käymästä edemmäksi.\n\n\"Mitä minä voin tehdä teille, ystäväni\", sanoin minä huolettomalla\näänenpainolla, sillä en tahtonut näyttää häntä pelkääväni.\n\nMiehen kasvot olivat mahonginkarvaiset ja limoittuneet ja niissä\noli syvä arpi, joka ulottui suupielestä korvaan asti eikä suinkaan\nkaunistanut hänen kasvonpiirteitään. Tukka oli harmaankirjava, mutta\nvartalo vielä suora ja joustava, ja nahkalakki, joka oli kallellaan\ntoisella korvalla, antoi hänelle veitikkamaisen, puoleksi sotilaallisen\nulkonäön. Hän näytti kokonaisuudessaan vaaralliselta veijarilta.\n\nSen sijaan että olisi vastannut kysymykseeni, tarkasti hän minua\nhetkisen sapen karvaisilla silmillään ja painoi paukahduksella\nlinkkuveitsensä kiinni.\n\n\"Tehän olette pahanpäiväinen maitoleuka, eikä minun tarvitse siis\nteitä pelätä\", sanoi hän. \"Paisleyssä pistettiin minut putkaan ja\nsamoin tehtiin Wigtownissa, mutta jos joku tästä lähtien kajoaa minuun\nkäpälällään, niin saa hän syytä muistaa korpraali Rufus Smithiä!\nSkotlanti on todellakin kaunis maa, jossa ei rehellinen mies saa pyytää\ntyötä hätyyttämättä.\"\n\n\"Minusta tuntuu ikävältä nähdä vanha sotilas niin kurjissa\nolosuhteissa. Missä rykmentissä te silloin palvelitte?\"\n\n\"Minä palvelin tykistössä. Hiisi vieköön! Nyt olen kohta kuudenkymmenen\nja saan ainoastaan kurjan eläkkeeni, joka nousee 38 puntaan vuodessa. —\neivätkä nämä rahat riitä edes olueeseen ja tupakkaan.\"\n\n\"Minusta tuntuu siltä että niinkin suuri summa on hyvä apu vanhuuden\npäivinä.\"\n\n\"Vai niinkö todellakin luulette\", sanoi hän ilvenaurulla ja asetti\npäivän polttamat kasvonsa hyvin likelle minun kasvojani. \"Kuinka\npaljoksi arvioitte minun arpeni? Ja miksi arvioitte maksan, joka on\nmuuttunut sieneksi ja vilutaudin, joka tulee itätuulesta? Voiko tuo\nmitätön summa korvata kaikki nämä viat?\"\n\n\"Tässä maanpaikassa asuu yksinomaan köyhää kansaa\", vastasin minä. \"Jos\nte asetutte tänne asumaan niin pidetään teitä rikkaana.\"\n\n\"Tällä paikalla ollaan köyhiä ja heillä on köyhäin tavat\", sanoi hän,\nvetäen taskustaan mustan piipun, jota hän rupesi täyttämään tupakalla.\n\"Minä tiedän kuinka eletään, ja jos minulla on ropo taskussani, niin\ntahdon käyttää sen oikealla tavalla. Minä olen taistellut maani\npuolesta, mutta maani on tehnyt kirotun vähän minun hyväkseni.\nMinulla on halu mennä venäläisten puolelle. Minä osaan näyttää heille\ntien Himalajan poikki paikassa, jossa eivät afghanilaiset eivätkä\nbrittiläiset voi estää heitä. Mitä luulisitte Venäjän keisarin antavan\nminulle salaisuudestani?\"\n\n\"Vanhan sotilaan ei sovi leikilläkään semmoista puhua. Minä häpeän\nteidän puolestanne\", sanoin minä ankaralla äänenpainolla.\n\n\"Leikilläkö\", huudahti hän kiroten. \"Olisin tehnyt sen jo useampia\nvuosia sitten, jos tilaisuus olisi ollut tarjona. Skobelella oli paras\nkoko joukosta, mutta nyt on häntä mahdoton lähestyä. Mutta tuota\nkaikkea ei meidän nyt tarvitse juuria. Ainoa asia, jota teiltä tahdon\nkysyä, on tämä: Oletteko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, jonka\nnimi on Heatherstone? Hän oli erään Bengaalin rykmentin ylipäällikkönä.\nMinulle kerrottiin Wigtownissa että hän asuisi täällä puolessa.\"\n\n\"Hän asuu tuolla talossa\", sanoin minä ja osotin Cloomberin valkoista\ntornia. \"Kun käytte kappaleen matkaa tietä, tulette pian käytävälle.\nMutta minä tahdon huomauttaa teille ettei kenraali mielellään ota\nvastaan vieraita.\"\n\nViimeinen osa puhettani meni korpraali Rulus Smithiltä hukkaan, sillä\nsamassa silmänräpäyksessä kun minä mainitsin ajoportin lähti hän hurjaa\nvauhtia tiehensä. Hänen kulkunsa oli merkillisintä mitä koskaan olen\nnähnyt, sillä hän laski oikean jalkansa maahan ainoastaan yhden kerran\nsillä aikaa kun hän vasemmalla jalallaan otti kuusi askelta.\n\nSiinä seisoessani ja hänen menoaan katsellessani olin niin hämmästynyt,\netten joutanut ajattelemaan niitä vakavanluonteisia seurauksia,\njotka johtuisivat tämän raakamaisen miehen ja kiivasluonteisen.\nheikkohermoisen kenraalin yhtymisestä. Minä seurasin siitä syystä\nukkoa, joka hyppi minun edelläni ikäänkuin iso, kömpelö lintu, ja\nsaavutin hänet ristikkoportin edustalla, jossa hän seisoi ja katsoi\nsisään rautasalkojen välistä.\n\n\"Hän on vanha viisas kettu\", sanoi hän minulle ja nyökäytti päätään\nlinnaan päin. \"Hän on syvä kuin meren hiekka. Onko tuo huone tuolla\nhänen omansa?\"\n\n\"Se on hänen huoneensa\", vastasin minä ja jatkoin:\n\n\"Minä kehotan teitä käyttäytymään kohteliaasti, jos joudutte puhumaan\nkenraalin kanssa. Hän ei kärsi nenäkkäisyyksiä, tahdon sanoa.\"\n\n\"Te olette oikeassa. Hän piti aina pintansa. Mutta eikö hän tule tuolta\nlehtikäytävää?\"\n\nMinä katsahdin portista sisään ja huomasin kenraalin, joka riensi meitä\nvastaan, sillä hän oli luultavasti kuullut äänemme. Mutta lähemmäksi\ntultuaan pysähtyi hän toisinaan ikäänkuin ei olisi tietänyt menisikö\neteenpäin vai kääntyisikö takaisin.\n\n\"Hän tunnustelee\", kuiskasi korpraali käheästi naurahtaen. \"Hän pelkää,\nja minä tiedän hänen pelkonsa syyn. Ukko ei mielellään tahdo mennä\nsatimeen.\"\n\nKorpraali nousi äkisti varpailleen, pisti kätensä rautaristikkojen\nväliin ja huusi rämeällä äänellä:\n\n\"Tulkaa vaan, urhollinen päällikköni! Tulkaa! Rannikko on puhdas eikä\nyhtään vihollista ole näkyvissä.\"\n\nTuttavallinen puhuttelu vaikutti tyynnyttävästi kenraaliin, sillä\nhän tuli suoraa päätä meitä kohden, vaikka minä hänen kasvojensa\nhohteesta huomasin että hänen mielenmalttinsa oli kiehumapisteessä.\nMinut huomattuaan hän sanoi: \"oletteko te täällä, herra West? Mitä te\ntahdotte ja miksi olette tuonut tämän miehen tänne?\"\n\n\"En minä ole häntä tuonut\", vastasin minä, tuntien itseni loukatuksi\najatellessani että hän piti minut vastuullisena kiertolaisen\nläsnäolosta. \"Minä tapasin hänet tiellä vähän matkan päässä täältä. Hän\nkysyi missä te asutte ja minä näytin hänelle paikan. Mitä minuun tulee,\nen ole koskaan ennen nähnyt häntä.\"\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi kenraali ärmeästi ja kääntyi seuralaiseeni.\n\n\"Minä olen vanha kuningattaren palveluksessa ollut tykkimies, ja kun\nkuulin teistä puhuttavan Indiassa, ajattelin että te mahdollisesti\nottaisitte minut tallirengiksenne tai puutarhanhoitajaksenne taikkapa\nantaisitte minulle jonkun muunkin paikan, jos teillä on joku avoinna.\"\n\nEntinen korpraali puhui vinkuvalla äänellä ja otti nöyrästi lakin\npäästään. Kaikki rohkeus ja tunkeilevaisuus, joka ennen oli hänessä\nesiintynyt, oli nyt ikäänkuin puhallettu pois.\n\n\"On ikävää etten ole tilaisuudessa tarvitsemaan palvelustanne\", vastasi\nkenraali välittämättömästi.\n\n\"Antakaa minulle edes vähä apua, että voisin jatkaa matkaani\", sanoi\nkerjäläinen matelevaa nöyryyttä osottavalla äänellä. \"Ettehän tahtone\nvanhan toverin joutuvan hunnikolle. Minä olin mukana, kun Kabul\nvalloitettiin.\"\n\nKenraali ei vastannut, vaan katsoi tuikeasti pyytäjään.\n\n\"Minä olin teidän mukananne Ghuzneessa, kun maanjäristys särki\nsuojahaudat ja me näimme neljäkymmentätuhatta afghanilaista\npyssynkantamän päässä meistä. Jos kysytte minulta tarkemmin tätä\nasiaa, niin huomaatte etten minä valehtele. Kaikki tämä tapahtui\nnuoruudessamme, ja nyt. kun olemme vanhentuneet asutte te hienossa\nhuoneessa, eikä minulla ole ruokaa eikä kattoa pääni suojana. Tuo\ntuommoinen ei ole oikeaa. Vai mitä te luulette?\"\n\n\"Minä luulen että te olette häpeämätön kähnys\". vastasi kenraali. \"Jos\nte olisitte ollut kunnon sotilas, ei teidän koskaan olisi tarvinnut\npyytää apua. Minä en anna teille ropoakaan.\"\n\n\"Ainoastaan yksi sana lisää, herra kenraali\", huudahti mies, sillä\ntoinen kääntyi jo pois. \"Minä olen ollut Terada-solassa.\"\n\nVanha kenraali kääntyi niin äkisti kuin pistoolin luoti olisi häneen\nsattunut.\n\n\"Mitä — — — mitä te tarkoitatte\", sopersi hän.\n\n\"Minä olen ollut Teradan läheisessä solassa ja siellä tullut tuntemaan\nmiehen, jonka nimi oli Choolab Shah.\"\n\nViime sanat kuiskasi hän matalalla äänellä, pilkallisesti nauraen.\n\nHänen lausuntonsa vaikutti tavattomasti kenraaliin. Hän horjui, ja\nhänen kellertävät kasvonsa muuttuivat harmaan kalpeiksi. Hetkeen aikaan\noli hänen mahdoton saada sanaa suustaan. Hän veti raskaan hengähdyksen\nja sanoi viimein:'\n\n\"Choolab Shah! Kuka te olette, joka tunnette hänet?\"\n\n\"Tarkastakaa minua vielä kerta. Teidän näkönne ei ole niin terävä kuin\nviisikymmentä vuotta sitten\", sanoi maankiertäjä.\n\nKenraali katsoi pörrötukkaista kiertolaista tarkasti. Viimein näytti\nhän pääsevän selville.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Tehän olette korpraali Rufus Smith\". puhkesi hän\npuhumaan.\n\n\"Viimeinkin olette osannut oikeaan\", sanoi hän täyttä kurkkua nauraen.\n\"Minä juuri arvelin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin tuntisitte minut.\nMutta ennen kaikkea pyydän teidän avaamaan portin. On vaikeaa puhella,\nkun rautaristikko on välissä. Menettely muistuttaa liian paljon\nkymmenminuuttikäyntiä koppivankien puheilla.\"\n\nKenraali, joka vielä näytti kiihoittuneelta, irroitti salvat\nheikkohermoisilla vapisevilla käsillään. Minä luulin kuitenkin että\nkorpraali Rufus Smithin tunteminen oli tyynnyttänyt häntä, vaikka ei\nhän juuri näyttänyt iloiselta tämän käynnistä.\n\nHeti portin avattuaan hän sanoi:\n\n\"Minä olen usein tuuminut, olisitteko te elävä vai kuollut, mutta en\nkoskaan odottanut saavani teitä enää nähdä. Kuinka te olette voinut\nkaikkina näinä pitkinä vuosina?\"\n\n\"Kuinka minä olen voinut\", toisti korpraali tylyllä äänellä. \"Enimmän\naikani olen ollut kohtalon varassa. Kun saan kolikkoni, ostan heti\nväkiviinaa, ja niin kauan kun tämä kestää voin jotakuinkin hyvin. Kun\nolen kaikki ryypännyt, lähden seikkailulle sekä siinä toivossa että\nsaisin silloin tällöin rovon että saisin selville missä te olette.\"\n\n\"Te saatte suoda anteeksi, West, että me näin puhumme toisillemme\nyksityisasioista\", sanoi kenraali ja kääntyi minuun, sillä minä olin\njuuri poistumaisillani. \"Älkää vielä menkö. Te tiedätte jo asiasta\njotakin, ja eräänä päivänä tullee teistä meidän liittolainen.\"\n\nKorpraali Rufus Smith katseli minua hämmästyksellä.\n\n\"Mistä se tulee että hän yhdistyy meihin?\" sanoi hän.\n\nKenraali muutti äänensä matalammaksi ja sanoi sukkelaan.\n\n\"Hän on minun naapureitani ja on luvannut — tarpeen vaatiessa — auttaa\nmeitä.\"\n\nTämä selitys lisäsi pitkän muukalaisen hämmästystä. Hän katseli minua\nhämmästyksellä ja sanoi:\n\n\"Mitään semmoista en ole koskaan ennen kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Sanokaa minulle, korpraali Smith, koska nyt kerran olette minut\ntavannut, mitä te haluatte.\"\n\n\"Kaikkea. Minä tahdon katon pääni suojaksi, vaatteita ruumiilleni ja\nruokaa niin riittävästi että saan syödä vatsani täyteen. Ja ennen\nkaikkea tahdon paloviinaa.\"\n\n\"Minä otan teidät huoneeseeni ja teen kaikki voitavani teitä\nauttaakseni\", sanoi kenraali pitkäveteisesti. \"Mutta sen minä teille\nsanon, Smith, että sotakuri on otettava huomioon. Minä olen kenraali\nja te olette korpraali. Minä olen isäntä ja te olette palvelija. Älkää\nsalliko minun useammin kuin kerran muistuttaa teitä siitä asiasta.\"\n\nKiertolainen ojensi vartalonsa koko pituudelleen ja teki sotilaallisen\ntervehdyksen.\n\n\"Minä voin käyttää teitä puutarhurina ja lähettää pois sen miehen, joka\nnyt hoitaa puutarhaa. Mitä paloviinaan tulee, saatte sitä rajoitetun\nmäärän, mutta ette tippaakaan enempää. Me emme ole juoppoja tässä\ntalossa.\"\n\n\"Ettekö te itse käytä opiumia tai paloviinaa, herra\", kysyi korpraali\nRufus Smith.\n\n\"En kumpaakaan\", vastasi kenraali päättävästi.\n\n\"Kaikki mitä minä tahdon sanoa on se että te olette osottanut suurempaa\nrohkeutta kuin minä. Jos minun yö toisensa jälkeen täytyisi kuulla mitä\nte kuulette enkä saisi tippaakaan väkevää sydämeni virkistykseksi, niin\nluulen että minä viimein tulisin hulluksi.\"\n\nKenraali Heatherstone teki kädellään merkin ikäänkuin olisi pelännyt\nmiehen puhuvan liian paljon.\n\n\"Minä kiitän teitä, herra West, siitä että seurasitte tätä miestä minun\nportilleni\", sanoi hän, \"Minä en soisi vanhan toverin, vaikka hän\nonkin minua melkoisesti alempiarvoinen, joutuvan hunnikolle. Se seikka\netten alussa tahtonut hänestä tietää, tuli siitä etten luullut häntä\ntodellisuudessa siksi mieheksi, joksi hän itsensä sanoi. Menkää nyt\nlinnaan, korpraali. Minä tulen heti jälestä.\"\n\n\"Senkin kurja paholainen\", sanoi hän kun tulokas hyppien meni\nlehtikujaa. \"Hän sai sääreensä luodin, joka särki luut, ja tuo\nitsepäinen hupsu ei sallinut lääkärien poistaa jalkaa. Minä muistan\nhänet niin hyvin kun hän oli nuori sotilas Afghanistassa. Hän ja minä\nteimme yhdessä muutamia omituisia seikkailuja, joista kerran puhun\nteille. Minä säälin ja tahdon mielelläni auttaa häntä. Kertoiko hän\njotakin minusta ennen kuin minä tapasin teidät?\"\n\n\"Ei sanaakaan\", vastasin minä.\n\n\"Vai niin\", vastasi kenraali huolimattomasti mutta äänellä, joka osotti\nhelpotusta. \"Minä luulin että hän olisi sanonut jotakin vanhoista\najoista. Nyt minun täytyy mennä häntä hakemaan, tai muuten palvelijat\nsäikähtyvät. Hän ei juuri ole mikään kauneuden perikuva. Hyvästi!\"\n\nVanhus viittasi minulle kädellään ja lähti kiireesti etsimään uutta\npuutarhuria. Minä kiersin aitaa ja kurkistelin kaikista raoista, mutta\nen voinut nähdä ainoatakaan jälkeä Mordauntista tai hänen sisarestaan.\n\nTultuani niin pitkälle että olen kertonut korpraali Rufus Smithin\ntulon, olen päässyt lopun alkuun. Minä olen kertonut syyn miksi\nmatkustimme Wigtownshireen, Heatherstonen perheen tulosta Cloomberiin\nja monista merkillisistä tapahtumista, jotka alussa herättivät meidän\nhuomioa mutta sittemmin harrastusta, ja minä olen lyhyesti esittänyt ne\nsyyt, jotka saattoivat minut ja sisareni kenraalin ja hänen perheensä\nlähempään yhteyteen.\n\nMinä en usko saavani tätä parempaa tilaisuutta jättää kertomuksen\njatkamista niitten tehtäväksi, jotka tiesivät jotakin siitä mitä\ntapahtui Cloomberin seinäin sisällä, minun tarkastaessani useampana\nkuukautena linnaa ulkoapäin.\n\nTässä esiintyvät kahden henkilön kirjoittamat tosiasiat eivät\nsemmoisinaan ole niin valaisevia, mutta vahvistavat kuitenkin minun\nomia kokemuksiani.\n\nAjaja Israel Stakes ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta\nStoneykirkin presbyteriläinen pappi Mathew Clark on kirjoittanut\nhänen sanelunsa mukaan. Israel todisti sitten kirjoituksen\nsisällyksen nimensä kohdalle piirtämällään ristillä. Minä luulen että\nkunnianarvoinen kirkkoherra on vähän parannellut esitystä, seikka,\njosta minä olen pahoillani, sillä esitys olisi varmaankin ollut mieltä\nkiinnittävämpi, jos se olisi ollut sanatarkka.\n\nSiinä esiintyy kumminkin vielä Israelin persoonallisuuden jälkiä ja\nsitä voidaan pitää hänen näkemäinsä ja kuulemainsa tarkkana esityksenä,\nhänen ollessaan kenraali Heatherstonen palveluksessa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nIsrael Stakesin kertomus.\n\n\n(Wigtownshiren Stoneykirkin presbyteriläisen kirkkoherran Mathew\nClarkin kirjoittama ja alkuperäiseksi todistama.)\n\nSekä nuoriherra Fothergill West että kirkkoherra sanovat että minä\ntiedän kertoa kaikki kenraali Heatherstonesta ja hänen huoneestaan,\nmutta he sanovat etten minä saa puhua liiaksi itsestäni tai omista\nasioistani, koska lukijat eivät välittäisi niistä. Mutta minä en\nole niin vakuutettu siitä asiasta, sillä sukuni on tunnettu ja\narvossa pidetty rajan kummallakin puolella. Sekä Nittesdalessa että\nAnnendalessa löytyy monta, jotka mielellään tahtoisivat kuulla jotakin\nGedeleshanista olevan Archie Stakesin pojasta.\n\nMutta herra Westin tähden teen hänen halunsa mukaan ja toivon ettei hän\nunohda minua, kun minä pyydän häneltä jotakin.\n\nVanha veijari sai hyvän palkan vaivoistaan, niin ettei hänen tarvinnut\npuhua korvauksesta.\n\nMinä en osaa itse käyttää kynää, sillä isä lähetti minut pelottelemaan\nvariksia sen sijaan että olisi päästänyt minut kouluun. Mutta toiselta\npuolen kasvatti hän minut periaatteitten mukaisesti; hän salli minun\nkäydä kalvinilaisessa kirkossa, ja siitä minä kiitän Herraa Jumalaa.\n\nToukokuun lopulla tuli asiamies Mc Neil kadulla minun luokseni ja\nkysyi, voisinko minä ottaa vastaan ajajan- ja puutarhurinpaikan. Ja\njuuri silloin sattui niin että minä olin työnhaussa, mutta enhän minä\nniin tyhmä ollut että olisin hänelle siitä puhunut.\n\n\"Te voitte ottaa paikan tai olla ottamatta, jos haluatte\", sanoo\nhän vihaisella äänellä. \"Se on hyvä paikka ja moni iloitsisi sen\nsaadessaan. Jos tahdotte tulla minun konttooriini klo 2:lta, niin\nsaatte itse puhua hänen kanssaan.\"\n\nTämä oli kaikki mitä minä voin saada häneltä ulos, sillä ei hän ole\ntaipuisa puhumaan, ja äreä ja vihainen on hän vielä päälliseksi,\nominaisuus, joka ei suinkaan hyödytä häntä toisessa elämässä vaikka\nhän käy purppurassa ja kalliissa liinavaatteessa. Kun se päivä tulee,\nniin silloin on suuri joukko asianajajia seisova istuimen vasemmalla\npuolella, eikä minua ensinkään kummastuta, jos näen hänet itsensä\nmuitten joukossa.\n\nNo sitten minä menin konttooriin, ja siellä oli herra Mc Neil ja\npitkä, laiha mies, jolla oli harmaat ruskeat ja ryppyiset kasvot kuin\nsaksanpähkinän kuori. Hän katsoa tuijotti minuun silmillä, jotka\nloistivat kuin tulenliekit ja sanoi sitten:\n\n\"Minä olen kuullut että te olette syntynyt tässä maassa.\"\n\n\"Niin olen\", vastasin minä, \"enkä ole koskaan käynyt oman maani\nulkopuolella.\"\n\n\"Ettekö koskaan ole käynyt ulompana Skotlantia\", kysyy hän.\n\n\"Kaksi kertaa olen käynyt Carlislen markkinoilla\", sanon minä, sillä\nminä olen mies, joka rakastan totuutta.\n\n\"Minä kuulen herra Mc Nelliltä, ettette osaa kirjoittaa\", sanoo\nkenraali Heatherstone, sillä hän se oli eikä kukaan muu.\n\n\"En\", sanon minä.\n\n\"Ettekö osaa lukeakaan?\"\n\n\"En\". sanon minä.\n\n\"Hän on juuri se mies, jonka minä tarvitsen\", sanoo hän ja kääntyy\nMc Noihin. \"Palvelijat on nykyaikana pilattu liian hienolla\nkasvatuksella\", sanoo hän \"Mutta minä luulen, Stakes, että me sovimme\nyhteen. Te saatte kolme puntaa kuukaudessa, mutta minä pidätän\nitselleni oikeuden saada mieleni mukaan sanoa teidät irti, ja teidän\ntulee silloin muuttaa 24 tunnin kuluessa. Tyydyttekö siihen?\"\n\n\"Minulla oli ihan toiset ehdot entisessä paikassani\", sanon minä\ntyytymättömänä.\n\nJa sanani olivat totta kyllä, sillä vanha Scott antoi minulle\nainoastaan yhden punnan kuukaudessa.\n\n\"Kenties minä voin vähän korottaa summaa\", sanoo hän. \"Herra Mc Neil\nkertoo minulle, että on tapana antaa käsirahaa. Tästä saatte. Minä\nodotan teitä Cloomberiin maanantaina.\"\n\nKun maanantai tuli, menin minä Cloomberiin, ja suuri talo se on, ja\nsiinä on sata ikkunaa tai enemmän ja sijaa kyllä puolen seurakunnan\nasukkaille. Mitä puutarhatyöhön tulee, niin siellä ei ollut mitään\npuutarhaa, jossa olisin voinut työskennellä, ja hevonen seisoi tallissa\nviikon toisensa jälkeen. Minulla oli kumminkin kurkisteltavaa sillä\nminä korjailin vähän siellä ja täällä, kiillotin veitsiä, harjasin\nsaappaita ja tein semmoisia vähäpätöisiä töitä, jotka paremmin\nsoveltuvat vanhalle akalle kuin miehelle.\n\nLisäksi oli- siellä kaksi palvelijatarta keittiössä, keittäjätär Elisa\nja sisäpalvelijatar Mary, kurjia taitamattomia olentoja, jotka ovat\ntuhlanneet koko elämänsä Lontoossa ja aina pitäneet maailmaa ja sen\nhimoja silmämääränään. Minulla ei ollut heille paljoa puhuttavaa,\nsillä he eivät huolineet mistään ja välittivät sielustaan yhtä vähän\nkuin sammakot aholla. Kun keittäjätär sanoi ettei hän ajatellut mitään\nsuurta John Knoxista ja toinen huomautti ettei hän antaisi ropoakaan\nsaadakseen kuulla Donald Mc Snawin saarnoja, niin älysin minä että oli\naika jättää heidät korkeamman tuomarin haltuun.\n\nPerheessä oli neljä henkeä, kenraali, hänen vaimonsa, herra Mordaunt\nja neiti Gabriella, eikä kestänyt kauan kun sain tietää ettei kaikki\ntalossa ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Rouva oli niin ohut ja\nlaiha kuin henki, ja monta kertaa olen minä huomannut hänen itkevän\nja valittavan itsekseen. Minä olen nähnyt hänen käyvän edestakaisin\nmetsässä, jossa ei hän luullut kenenkään häntä näkevän, ja hän väänteli\nkäsiään niinkuin mielipuoli. Nuoren herran ja hänen sisarensa mieltä\nnäkyi myös joku asia painostavan. Ja kenraalia kaikkein enimmin,\nsillä toiset olivat vallattoman iloisia toisena ja surullisia taas\ntoisena päivänä, mutta hänen kasvonsa olivat aina niin synkät kuin\npahantekijän, joka tuntee nuoran kaulassaan.\n\nMinä kysyin keittiössä olevilta neideiltä, tietäisivätkö he, mikä\nherrasväkeä vaivasi, mutta keittäjätär vastasi etteivät isäntäväen\nasiat koskeneet häneen rahtuakaan, ja ettei hänellä ollut talossa\nmuuta toimitettavaa kuin tehdä työtä ja saada palkkansa. Kumpikaan\ntyttö tuskin tahtoi vastata kohteliaaseen kysymykseen, vaikka he kyllä\npakisivat keskenään, kun olivat sillä tuulella.\n\nViikkojen vieriessä tuli linnassa olo yhä tukalammaksi. Kenraali\nnäytti vihaiselta ja hänen vaimonsa muuttui päivä päivältä aina vaan\nsynkkämielisemmäksi. Mutta aamiaishuoneesta ei sentään kuulunut mitään\ntoraa eikä rähinää, sillä minulla oli siihen aikaan usein tapana käydä\nikkunain ohi, kun olin ruusupensaita oksimassa, enkä silloin voinut\nolla kuulematta heidän keskusteluaan ihan vasten tahtoanikin.\n\nKun nuoret olivat heidän kanssaan sisällä eivät he puhuneet montakaan\nsanaa keskenään, mutta näitten poistuttua puhuivat vanhat minkä\njaksoivat, vaikka en minä koskaan päässyt heidän puheensa perille.\nUseammin kun kerran olen kenraalin kuullut sanovan, ettei hän pelännyt\nkuolemaa eikä mitään vaaraa, jota hän saattoi asettua vastustamaan\nmutta pitkällinen odotus ja epävarmuus ne riistivät häneltä tarmon ja\nvoiman.\n\nSemmoisissa tilaisuuksissa lohdutti vaimo häntä ja sanoi että kaikki\nviimein muuttuisi hyväksi, mutta hänen lohdutussanansa eivät tehneet\nkenraaliin vähintäkään vaikutusta.\n\nMinä kyllä tiesin etteivät nuoret aina pysyneet sisällä vaan hiipivät\nusein ulos tavatakseen herra Fothergill Westin Branksomesta. Mutta\nkenraalilla oli liiaksi omia surujaan ehtiäkseen pitämään huolta\nheistä, ja mitä minuun itseeni tulee, niin ei ollut ajajan eikä\npuutarhurinvirkaani kuuluvaa pitää vaaria lapsista. Ja pojalta\nja tytöltä jotakin kieltäminen on juuri suorin tapa saada heidät\nhankkimaan itselleen sitä mikä on kiellettyä. Herra teki saman\nhavainnon paratiisin huvitarhassa, eikä Eedenin ja Wigtownin väellä ole\nsuurta erotusta.\n\nLöytyy toinenkin asia, josta en ole puhunut, mutta nyt se tulee\nesille. Kenraali ei asunut samassa huoneessa kuin hänen vaimonsa, vaan\nmakasi yksin linnan toisessa päässä olevassa kamarissa niin kaukana\nkuin mahdollista muista ihmisistä. Se oli aina lukittuna, kun ei hän\nollut siellä, eikä kukaan meistä koskaan päässyt sinne. Hän teki itse\nvuoteen, siivosi ja järjesti huoneensa, eikä kukaan meistä saanut edes\ntilaisuutta astua askeltakaan käytävälle, joka johti sinne. Yöllä\nkäyskenteli hän ympäri koko talossa, ja lamppuja paloi joka nurkassa,\nniin että kaikkialla olisi valoisaa. Minä asuin ylikamarissa, ja monta\nkertaa kuulin minä hänen raskasten askeltensa lähenevän ja poistuvan,\nlähenevän ja poistuvan sydänyöstä aina kukonlaulamaan asti. Tuntui\nväsyttävältä maata, kun täytyi kuulla hänen kävelynsä retkutusta.\nMaatessani minä aprikoitsin, tokkohan miehellä olisi puhdasta leipää\npussissa vai oliko hän oppinut pakanallisia tapoja Indiassa vai oliko\nhänen omatuntonsa sen madon kaltainen, joka ei koskaan kuole. Minä\nolisin mielelläni tahtonut kysyä häneltä, eikö hän olisi halunnut\npuhua kirkkoherra Donald Mednawin kanssa, mutta minä olisin kai siinä\ntehnyt tyhmästi, ja kenraali oli mies hattunsa arvoinen eikä kärsinyt\ntyhmyyksiä.\n\nKun minä eräänä päivänä olin työssä kukkalavalla, tulee hän luokseni ja\nkysyy:\n\n\"Oletko sinä koskaan ollut tilaisuudessa laukasemaan pistoolia?\"\n\n\"Ei koskaan eläessäni minulla ole ollut semmoista kalua kädessäni\",\nsanon minä.\n\n\"On parasta ettet semmoista nytkään opettele\", sanoo hän. \"Osaatko\npidellä kelpo omenapuukalikkaa?\"\n\n\"Kyllä varmaan\", vastasin minä eloisasti.\n\n\"Tämä linna on niin kaukana syrjäpuolessa että saamme pelätä\nmurtovarkaita\", sanoo hän. \"Me saamme valmistautua odottamaan heidän\ntuloaan. Etkö sinä luule että minä ja sinä, poikani ja herra Fothergill\nWest Branksomesta voisimme heitä vastustaa jos he tulisivat?\"\n\n\"Kyllä minä sen uskon, herra, ja jos tahdotte korottaa palkkani yhdellä\npunnalla kuukaudessa, niin minä en hetken tultua väisty paikaltani.\"\n\n\"Siitä asiasta emme riitele\", sanoo hän ja sopii minun kanssani siitä\nettä minä saan kaksitoista ylimääräistä puntaa vuodessa.\n\nOlkoon kaukana minusta että ajattelisin kenestäkään pahaa, mutta minä\nen voinut olla epäilemättä, että niitä rahoja, jotka hän niin helposti\npäästi käsistään, ei ollut kunnialla ansaittu.\n\nLuonnostani en ole utelias enkä tiedonhaluinen, mutta minä tuumailin\nyksikseni kovasti, mikä oli syynä että kenraali yöllä käyskenteli koko\ntalon ympäri ja ettei hän voinut nukkua.\n\nKun minä eräänä päivänä olin käytävää lakasemassa, sattuivat silmäni\nsuureen läjään, jossa oli ikkunavarjostimia ja lattiaverhoja ja muuta\nsemmoista tavaraa, ja joka oli erääseen nurkkaan heitettynä, ei aivan\nkaukana kenraalin huoneen ovesta. Äkkiä juolahti mieleeni ajatus\nja minä sanoin itsekseni: \"Israel, mikä voi estää sinua tänä yönä\nryömimästä tuohon läjään, tarkastaaksesi ukkoa, kun ei mikään muu\nihmissilmä voi häntä nähdä?\"\n\nJota enemmän tätä ajattelin, sitä enemmän tunsin siihen houkutusta, ja\nminä päätin toteuttaa tuumani.\n\nIllan tultua sanoin minä naisille, että tahdoin mennä varhain\nhuoneeseeni, koska hampaitani särki. Minä tiesin, ettei minua sinne\nonnellisesti päästyäni kukaan häiritsisi. Minä odotin siis melkoisen\najan, ja kun talossa oli kaikki hiljaista, vedin minä saappaat\njalastani, juoksin toisia portaita alas ja menin lattianpeiteläjälle.\nSiihen minä piilottauduin ja kurkistin ulos pienestä reiästä Sitä\npaitsi käärin ympärilleni ison rääsyisen lattiaverhon. Siellä minä\nmakasin niin hiljaa kuin hiiri, kunnes kenraali meni ohitseni ja\nhiljaisuus taas vallitsi huoneessa.\n\nKaikista niistä rahoista jotka ovat Dumfriesin säästöpankissa, en\ntahtoisi enää toista kertaa kokea sitä mitä silloin sain tuntea! Sitä\najatellessani karmii nytkin selkäpiitäni. Tuntui kolkolta maata siellä\nyön hiljaisuudessa, odottaa ja odottaa, saamatta kuulla ainoatakaan\nääntä paitsi jostakin alemmasta käytävästä kuuluvaa lujaäänistä\nseinäkellon naksutusta.\n\nEnsin katsoin minä toiseen ja sitten taas toiseen suuntaan, ja minusta\ntuntui aina siltä että jotakin liikkui siinä suunnassa, josta minä\nkäännyin pois päin. Kylmä hiki valui pitkin otsaani ja sydämeni löi\nkaksi kertaa niin nopeasti kuin kello.\n\nMitä minä enimmin kaikista pelkäsin oli se seikka että lattiaverhoista\njoutuisi tomua keuhkoihini ja että minun silloin täytyisi yskiä. Herra\nvarjelkoon minä vieläkin ihmettelen etteivät hiukseni harmaantuneet\nkaikesta siitä mitä silloin sain kokea! Minä en tahtoisi enää elää\nniitä hetkiä, vaikka pääsisin Glasgowin pormestariksi.\n\nKello oli ehkä kaksi aamupuolella, kentiesi vähän enemmänkin, ja minä\ntuumiskelin juuri ettei tässä makaamalla kumminkaan saisi juuri mitään\ntietää — eikä se ajatus minua suuresti pahoittanutkaan — kun yhtäkkiä\nyön hiljaisuudessa kuulen äänen. Minua on ennen pyydetty kertomaan\ntämän äänen luonnetta, mutta minä olen huomannut ettei se ole niinkään\nhelppo tehtävä, sillä ääni erosi kaikista muista äänistä. Se oli kirpeä\nja helisevä ikäänkuin ääni, joka syntyy vesilasin syrjän hieronnasta,\nmutta se oli selvempi ja puhtaampi, ja siinä kuului läiskäys, ihan\nniinkuin kuuluu vesipisaran pudotessa vesisankoon.\n\nHämmästyksessäni nousin minä lattiaverholäjässä istumaan, ikäänkuin\nsammakko istuu ojakärsämöjen keskellä ja kuuntelin tarmoni takaa\nkorvillani. Mutta kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, ja ainoa mitä minä\nkuulin, oli kellon tikutus.\n\nÄkkiä toistui ääni yhtä räikeänä ja kirpeänä kuin edelliselläkin\nkerralla, ja kenraalikin kuuli sen, sillä hän ähkyi niinkuin uuvuksiin\nväsynyt mies, joka herätetään unestaan. Hän nousi vuoteeltaan, ja\nsiitä rahisevasta äänestä, joka sitten seurasi, ymmärsin minä että\nhän puki vaatteet yllensä. Viimein rupesi hän kävelemään edestakaisin\nhuoneessaan. Minä olin taas tuossa tuokiossa piilottautunut\nlattiaverhoihin. Siellä maatessani vapisi joka jäseneni, ja minä\nluin niin monta rukousta kuin kiireessä saatoin muistaa. Sitten minä\nkurkistin kenraalin kamarinovessa olevasta tähystysreiästä tämän\nhuoneeseen.\n\nMinä kuulin, että hän kosketti lukkoa ja näin että ovi avautui.\nKynttilä paloi hänen huoneessaan, ja minä näin juuri vilaukselta\nmuutamia esineitä, jotka näyttivät miekoilta ja riippuivat seinillä,\nkun kenraali astui huoneestaan ja sulki oven. Hän oli yötakkiin\npukeutuneena, hänellä oli tupakoimislakki päässään ja jalassaan\ntohvelit, joissa oli ylöspäin pyrkivät kärjet.\n\nEnsin minä luulin hänen käyvän unissaan, mutta kun tuli likemmäksi,\nhuomasin että hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ikäänkuin\ntuskasta vääntyneet. Väristys tuntuu vielä selässäni, kun muistan hänen\npitkän vartalonsa ja kellertävät kasvonsa. Hiljaa ja juhlallisesti\nhiipi hän eteenpäin pitkässä käytävässä.\n\nMinä pidätin henkeäni ja katsoin häneen, mutta juuri kun hän tuli minun\nkohdalleni, pysähtyi sydämeni lyönti, sillä samassa silmänräpäyksessä\nkuului ääni korkeana ja kirkkaana, ei kyynäränkään päässä minusta. Se\noli sama helisevä ääni, jonka hetki aikaa sitten olin kuullut. Mistä\nääni tuli ja mikä sen synnytti, sitä en minä tiedä sanoa. Kentiesi\nse lähti kenraalista, mutta en voi sanoa, millä tavalla hän sai sen\naikaan, sillä hänen molemmat kätensä riippuivat pitkin kylkiä. Se tuli\nkumminkin ihan hänen vierestään, ja minusta tuntui melkein siltä, että\nse kuului melkein hänen päänsä yläpuolelta. Mutta ääni oli niin hieno\nja väräjävä ettei voinut, sanoa, mistä se tuli.\n\nKenraali ei kysellyt, mistä ääni tuli, vaan meni tiehensä eikä ollut\nenää nähtävänä.\n\nMinä en hukannut silmänräpäystäkään, vaan ryömin piilopaikastani ja\njuosta hölkötin omaan kamariini. Vaikka kuinka monta peikkoa tahansa\nmyöhemmin yöllä olisi käydä tissutellut pitkin käytävää, en minä olisi\ntahtonut pistää päätäni ovesta nähdäkseni niistä vilahdustakaan.\n\nMinä en yhdellekään ihmiselle puhunut sanaakaan siitä mitä tapahtui,\nmutta minä päätin etten kovin kauan olisi Cloomber Hallissa. Neljä\npuntaa kuukaudessa on iso palkka, mutta se on pieni silloin, kun sillä\nmaksetaan ihmisen sielunrauha, ja voipa hänen sielunsa vielä lopuksi\njoutua hukkaankin, sillä kun perkele käy ympäri kiljuvan jalopeuran\ntavalla, niin ei tiedä, kenen hän voi niellä. Ja vaikka sanovat että\nHerramme on häntä väkevämpi, niin ei sentään ole sopivaa ruveta asiaa\nkoettamaan. Minä ymmärsin selvästi että kenraalia ja hänen huonettaan\npainoi kirous, ja jos hän oli sen ansainnut, niin se oikeudella\nkohtaisi häntä eikä saisi koetella presbyteriläistä, joka aina on\nvaeltanut kaidalla tiellä.\n\nSydäntäni karvasteli ajatellessani nuorta Gabriella-neitiä — sillä hän\non sekä kaunis että sävyisä — mutta minä tunsin velvollisuuteni olevan\nlähteä tieheni, aivan samalla tavalla kuin Lot poistui syntisestä\nkaupungista.\n\nTämä kauhea kilinä soi alituisesti korvissani, enkä minä tohtinut\nyksin liikuskella käytävässä, sillä minä pelkäsin vielä kerran saavani\nsen kuulla. Ja ensi tilaisuudessa aioin kenraalille sanoutua irti\ntoimestani, hankkiakseni itselleni semmoisen paikan, jossa voisin\nseurustella kristittyin ihmisten kanssa ja lohdutuksekseni ja avukseni\nasua noin kivenheiton päässä kirkosta.\n\nMutta sitten kävi niin omituisesti ettei irtisanominen tapahtunutkaan\nminun puoleltani, vaan kenraalin.\n\nTapahtui eräänä päivänä syyskuun lopulla, että kun minä hevoselle\nkauroja annettuani astuin ulos tallista, näin minä suuren rötkäleen,\njoka tulee hyppien yhdellä jalalla ja on enemmän ison variksen kuin\nmiehen näköinen. Minä katsoa tuijotin häneen ja luulin että hän\noli niitä roistoja, joista kenraali oli puhunut. Sentähden en minä\npuhunut sanaakaan, vaan lähdin hakemaan sauvaani, jolla aioin koetella\nlurjuksen päätä.\n\nHän näkee minun tulevan ja huomaa sauvan kädessäni. Arvaten että minä\naioin koetella hänen nahkaansa, veti hän suuren veitsen taskustaan ja\nvannoi kauhistavalla valalla tappavansa minut, jos en peräytyisi.\n\nMinun hiukseni nousivat pystyyn ja me seisoimme vastatusten — hänellä\nveitsi, minulla oksainen kalikka kädessäni — kun kenraali tuli meitä\nkohden.\n\n\"Pistäkää veitsi taskuunne, korpraali. Pelkonne on poistanut teiltä\nymmärryksen\", sanoo hän.\n\n\"Hän olisi musertanut pääkalloni, jos en olisi vetässyt veistäni.\nTeidän ei tulisi pitää palveluksessanne niin vaarallista velikultaa\",\nsanoo hän.\n\nIsäntä rypisti otsaansa ja katsoi häneen vihaisesti ikäänkuin ei olisi\npitänyt hyvänä neuvojen saamista siltä taholta.\n\n\"Israel, minä en tarvitse sinua kauemmin kuin tämän päivän\", sanoo hän\n\"Sinä olet ollut uskollinen palvelija enkä minä voi sinua soimata,\nmutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy vaihtaa palvelijaa.\"\n\n\"Se käy päinsä, herra\", sanon minä.\n\n\"Sinä voit lähteä jo tänä iltana\", sanoo hän, \"ja koska sinut niin\näkkiarvaamatta sanottiin irti, annan minä sinulle päälliseksi vielä\nyhden kuukauden palkan. Näin sanottuaan meni hän linnaan, ja hänen\nkintereillään seurasi mies, jota hän oli nimittänyt korpraaliksi. Ja\nsiitä päivästä alkaen en ole tavannut kumpaakaan heistä. Minun rahani\nlähetettiin minulle paperiin käärittynä, ja sanottuani muutaman sanan\ntulevasta vihan päivästä keittäjättärelle ja toiselle lutukselle,\npudistin Cloomberin tomut jaloistani ja lähdin tieheni.\"\n\nHerra Fothergill West sanoo, ettei minun tarvitse puhua kaikesta mitä\nsittemmin tapahtui, vaan ainoastaan kertoa se mitä minä itse näin.\nMinä en ymmärrä hänen syitään — ja olkoon minusta kaukana väittääkseni\netteivät nämä syyt olisi hyviä — mutta tahdon vaan lisätä ettei se mikä\nsittemmin tapahtui minua rahtustakaan hämmästyttänyt.\n\nSe oli juuri se jota olin odottanutkin ja sen minä sanoin\nkirkkoherrallekin.\n\nNyt minä olen kertonut kaikki, eikä minulla ole mitään lisättävää eikä\nperuutettavaa. Minä olen kiitollinen herra Mathew Clarkille siitä,\nettä hän kirjoittaa kaikki minun puolestani, ja jos joku haluaa tietää\nenemmän, niin olen minä tunnettu ja arvossa pidetty Geclefechaanissa,\nja herra Mc Neil Wigtownissa tietää sanoa, missä minä asun.\n\n\n\n\nIX.\n\nTohtori John Easterlingin kertomus.\n\n\nEsitettyäni Israel Stakesin kertomuksen koko laajuudessaan, tahdon nyt\nliittää tähän tohtori Easterlingin lyhyet muistiinpanot.\n\nOn kyllä totta että tohtori ainoastaan kerran kävi Cloomberissa\nkenraali Heatherstonen siellä olon aikana, mutta tähän käyntiin liittyi\nmuutamia omituisia asianhaaroja, ja ne voivat valaista niitä oloja,\njotka lukija jo tuntee.\n\nTohtori on tehnyt muistiinpanoja tästä käynnistä, ja nämä muistiinpanot\nminä nyt jätän lukijalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielihalulla minä kerron herra Fothergill Westille ne vaikutelmat,\njotka sain Cloomber Hallissa käynnistäni, enkä minä kerro niitä\nainoastaan sen perusteella että kunnioitan herra Westiä, vaan myös\nsiitä syystä että ne tosiasiat, jotka tulin tuntemaan, ovat niin\nomituista laatua, että ne on julaistava luettavaksi.\n\nViime vuoden syyskuussa sain minä rouva Heatherstonelta Cloomber\nHallista kirjeen, jossa tämä pyysi minua käymään tapaamassa hänen\nmiestään, jonka terveys jo kauan oli ollut huonolla kannalla. Minä olin\njo ennen kuullut puhuttavan Heatherstoneista ja että he elivät muista\nerillään. Minusta tuntui siis hyvin tärkeäarvoiselta saada tehdä heidän\ntuttavuuttaan, ja minä päätin viipymättä matkustaa Cloomberiin.\n\nMinä olin käynyt siellä ennen, silloin kun sen omistaja siellä asui,\nja hämmästyin siis suuresti, kun perille tultuani näin että siellä oli\ntehty useampia muutoksia. Portti, joka ennen seisoi selkiselällään,\noli nyt sulettuna, ja korkea lauta-aita, jonka yläreuna oli varustettu\nrautapiikeillä, ympäröitsi koko puiston. Lehtikuja, joka vei linnaan\noli lehtien ja oksien peittämä, ja koko linnan piiri näytti yleensä\nhuonosti hoidetulta.\n\nMinun täytyi kahdesti soittaa ennen kuin palvelustyttö avasi oven,\njohtaen minut pieneen huoneeseen, jossa tapasin vanhanpuoleisen, laihan\nnaisen, joka esitti itsensä rouva Heatherstoneksi. Hänen kalpeat\nkasvonsa, harmaat hiuksensa, surulliset silmänsä ja vaaleaksi viertynyt\npukunsa soveltuivat täydellisesti kolkkoon ympäristöön.\n\n\"Me olemme kovin huolestuneina\", sanoi hän lempeällä, matalalla\näänellä. \"Minun miesparkani on liiaksi ponnistanut voimiaan, ja sen\nseurauksena on hänen hermostonsa heikontunut. Me muutimme tähän osaan\nmaata siinä toivossa että virkistävä ilma hiljaisuuden ja levon\nyhteydessä tekisi hänelle hyvää. Mutta sen sijaan että paranisi on\nhän tullut huonommaksi, ja tänä aamuna oli hänellä kuume ja hän\nhouraili. Lapset ja minä olimme niin kauhistuksissamme että lähetimme\nhakemaan teitä. Jos seuraatte minua, niin näytän teille tien kenraalin\nmakuukamariin.\"\n\nHän kävi edelläni useampia käytäviä, ja viimein me tulimme sairaan\nmiehen huoneeseen, joka sijaitsi kaikkein alimpana suuressa\nrakennuksessa. Tämän huoneen lattia oli paljas, ja huonekalut olivat\nsoukat telttivuode, kenttätuoli ja vaatimaton honkapöytä. Viimeksi\nmainittu oli kirjojen ja paperien peittämä ja sen keskellä seisoi\nvalkean huivin peittämänä muuan suuri esine, jolla oli epäsäännölliset\nulkopiirteet. Seinillä ja kaikissa nurkissa riippui valikoima aseita,\npääasiallisesti semmoisia, joita brittiläinen armeija käyttää. Mutta\nsiellä löytyi myös monta itämaista tekoa olevaa miekkaa, joista useat\nolivat tupessa ja joitten kädensijoissa välkkyi jalokiviä. Oli räikeä\nerotus vaatimattomien huonekalujen ja niitten välillä, jotka riippuivat\nseinillä.\n\nMinulla oli kuitenkin vähä aikaa katsella kenraalin kokoelmia, sillä\npotilaani makasi vuoteessa ja näytti kipeästi tarvitsevan minun apuani.\n\nHänen päänsä oli puolittain poispäin käännettynä; hän hengitti\nraskaasti ja oli nähtävästi tietämätön meidän läsnäolosta. Kirkkaat,\ntuijottavat silmät ja poskien kitukuumeellinen puna osottivat, että\nhänellä oli ankara kuume.\n\nMinä lähestyin vuodetta, kumarruin alas ja kosketin sormillani hänen\nvaltasuoneensa. Mutta hän nousi yhtäkkiä istumaan ja löi raivoisasti\nminua nyrkillään, Kun hän katsoi minuun, näkyi hänen kasvoissaan\näärettömän tuskan ja kauhistuksen ilme.\n\n\"Verikoira\", ulvoi hän. \"Päästä minut, päästä minut, sanon minä.\nOttakaa pois kätenne! Eikö siinä ole kylliksi että koko elämäni on\nsaatettu turmioon? Milloin kaikki tämä loppuu? Kuinka kauan minun\ntäytyy kärsiä tällä tavalla?\"\n\n\"Vaiti, ystäväni, vaiti\", sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävällä\näänellä ja laski viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen. \"Tämä on\ntohtori Easterling Straenraerista. Hän ei ole tullut tänne sinua\nvahingoittamaan, vaan auttamaan.\"\n\nKenraali vaipui väsyneenä päänalaiselleen, ja hänen kasvojensa\nmuuttuneista eleistä saattoi päättää, että kuume oli tauonnut ja että\nhän ymmärsi vaimonsa puheen.\n\nMinä pistin lämpömittarini hänen kainalokuoppaansa ja kun tarpeellisen\najan kuluttua tutkin sitä, huomasin että hän oli vapaa kuumeesta.\nNähtävästi ahdisti häntä semmoinen ajoittainen kuumetauti, joka usein\nvaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat viettäneet jonkun ajan kuumassa\nilmanalassa.\n\n\"Hän ei ole missään vaarassa\", huomautin minä. \"Kun hänelle annetaan\nvähä kiniiniä ja arsenikkia, saa hän pian takaisin terveytensä ja\nvoimansa.\"\n\n\"Ei mitään vaaraa\", sanoi hän. \"Tauti ei koskaan ole ollut minulle\nvaarallista. Minua on yhtä vaikea tappaa kuin kuleksivaa juutalaista.\nMinä vakuutan sinulle, Mary, että pääni nyt on ihan selvä, niin että\nhyvästi voit jättää minut kahdenkesken tohtorin kanssa.\"\n\nRouva Heatherstone lähti minusta nähden vastenmielisesti huoneesta, ja\nminä otin paikan vuoteen vieressä, kuunnellakseni potilaani puhetta.\n\nNiin pian kuin rouva Heatherstone oli sulkenut oven, sanoi kenraali:\n\n\"Minä haluan että te tutkitte minun maksani. Siellä on ollut märkäajos.\nja meidän rykmenttilääkäri Brodioe lausui aina, että se kerran\ntuottaisi minulle kuoleman. Tuskin se minua kumminkaan on vaivannut\nsitten kun lähdin Indiasta.\"\n\nTehtyäni tarkan tutkimuksen vastasin minä:\n\n\"Paikan olen löytänyt, mutta se on imeytynyt pois, niinkuin moisten\najosten usein käy. Luultavasti ei se tule tekemään teille mitään\nvahinkoa.\"\n\nHän ei näyttänyt sen enempää iloitsevan minun ennustuksestani.\n\n\"Niin minun aina käy\", puhkesi hän synkkänä puhumaan. \"Jos jollakin\nmuulla olisi kuumetautia ja hän hourailisi, niin hän varmaankin olisi\nvaarassa, ja kuitenkin te väitätte ettei minua mikään vaivaa. Katsokaa\nnyt tätä!\"\n\nHän paljasti rintansa ja näytti minulle umpeen parantuneen, rypistyneen\nhaavan sydämen lähellä.\n\n\"Erään vuorelaisen luoti otti tähän\", jatkoi hän. \"Teistä kyllä\ntuntunee siltä että se on osunnut oikeaan paikkaan viedäkseen minulta\nhengen, mutta se luiskahti kylkiluusta sivulle ja meni selästä ulos,\nlävistämättä keuhkopussia. Oletteko koskaan kuullut kerrottavan mitään\nsen tapaista?\"\n\n\"Te olette varmaankin syntynyt onnellisen tähden aikana\", huomautin\nminä hymyillen.\n\n\"Se riippuu mielipiteestä ja mausta\", vastasi hän ja pudisti päätään.\n\"Kuolema ei minua pelota, jos se tulee tavallisella tavalla, mutta minä\ntunnustan että ajatus ihmeellisestä tai yliluonnollisesta kuolemasta\npelottaa minua.\"\n\nHänen huomautuksensa hämmästytti minua, ja minä kysyin:\n\n\"Tarkoitatteko että pitäisitte luonnollisen kuoleman väkivaltaista\nparempana?\"\n\n\"En. Juuri niin en tarkoita. Minä tunnen liiankin hyvin kylmän teräksen\nja lyijyn niitä pelätäkseni. Tunnetteko te odyllistä voimaa, herra\ntohtori?\"\n\n\"En. semmoista en tunne\", vastasin minä ja katsoin häneen terävästi,\nsillä minä luulin hänen taas‘rupeavan hourailemaan. Mutta hänen\nkatseensa osotti järkeä, ja kuumeen puna oli kadonnut hänen poskiltaan.\n\n\"Te länsimaiset tiedemiehet olette monessa suhteessa aikaanne jälellä\",\nhuomautti hän. \"Kaikessa mikä on aineellista ja tulee ruumiin hyväksi,\nolette te kaikkia muita edellä, mutta mitä tulee luonnon sisäisiin\nvoimiin ja siihen uinailevaan kykyyn. jota ihmishenki käskee, ovat\nteidän suurimmat miehet paljoa lähempänä halvintakin indialaista\nvedenkantajaa. Lukemattomat lihansyöjäin ja mukavuutta rakastavien\nesi-isien sukupolvet ovat antaneet eläimellisille vieteillemme vallan\nhallita henkisiä kykyjämme. Ruumis, jonka ainoastaan tulisi olla\nhengen työase, on alennettu vankilaksi, jossa henki on teljettynä.\nItämaalaisten sielut ja ruumiit eivät ole yhtyneet niinkuin meidän, ja\nne eroavat kuolemassa toisistaan paljoa helpommin kuin meidän.\"\n\n\"Arvattavasti heillä ei ole suurtakaan hyötyä tästä elimistönsä\nomituisuudesta\", huomautin minä.\n\n\"Heillä on tieto, joka melkoisesti voittaa meidän omistettavissa olevan\ntiedon\", vastasi kenraali. \"Jos matkustatte Indiaan, saatte luultavasti\npian nähdä taidenäytännön, joka tehdään mangopuulla, ja jonka moni\nhindulainen tuntee. Luonnollisesti olette kuullut siitä puhuttavan.\nMies, jolla on tekemistä asiassa, istuttaa mangopuun siemenen ja\nkäyttelee vähän käsiään. Sen jälkeen pistää esiin oras, lehdet ja\nhedelmä — kaikki tämä puolen tunnin kuluessa. Tämä ei kumminkaan ole\ntaidenäytäntö, vaan se saadaan aikaan voimalla. Nämä miehet tietävät\nenemmän luonnon salaisuuksista kuin sekä Tyndall että Huxley ja voivat\njouduttaa tai viivyttää sen kehityskulkua salaisilla välineillä,\njoista ei meillä ole aavistustakaan. Nämä niin sanotut manaajat, jotka\novat alhaista syntyperää, ovat vaan hutiluksia verrattuina niihin\nmiehiin, joilla on korkeampi suunnitelma, niinkuin veljekset Ragi-Zog,\njotka tiedoissa ovat paljoa etevämmät meitä kuin me hottentotteja ja\npatagonialaisia.\"\n\n\"Te puhutte niinkuin tuntisitte heidät\", huomautin minä.\n\n\"Onnettomuudekseni minä tunnen heidät\", vastasi hän. \"Minä olen\njoutunut tekemisiin heidän kanssaan tavalla, jota toivon ei kenenkään\nmuun raukan ennen minua koettaneen. Mutta mitä odylliseen voimaan\ntulee, tulisi teidän ottaa siitä selko, koska sillä on suuri\ntulevaisuus lääketieteen alalla. Teidän tulee lukea Reichenbachin\nkirjaa, joka koskee magnetismin ja elinvoiman tutkimuksia. Nämä,\nMesmerin 27 mietelmää ja tohtori Justinus Kernerin teokset kehittävät\naatteitanne.\"\n\nMinä en tuntenut hänen ehdotuksensa miellyttävän itseäni ja nousin\nhiljaa sanoakseni hänelle jäähyväiset. Vielä kerran koettelin hänen\nvaltasuontaan ja huomasin että hän oli täysin vapaa kuumeesta. Minä\nkäänsin kasvoni häneen, lausuakseni hänelle tyytyväisyyteni. Samassa\nojensin käteni ottaakseni käsineeni pöydältä, mutta sillä seurauksella\nettä jouduin kohottamaan liinavaatetta, joka peitti pöydän keskellä\nolevan esineen.\n\nMinä en olisi asiaa sen pitemmältä ajatellut, jos en olisi\nnähnyt sairaan kasvojen synkistyvän ja kuullut, hänen päästävän\nkärsimättömyyden huudahdusta. Heti käännyin minä ja panin huivin\npaikoilleen niin pian etten voinut nähdä mitä sen alla oli. Ainoa\nhavainto minkä tein, oli se, että esine oli hääleivoksen näköinen.\n\n\"Ei se mitään tee, tohtori\", puhkesi kenraali sävyisästi puhumaan,\nkun hän huomasi että vahinko oli kokonaan tilapäinen. \"Ei minulla ole\nvastaan, vaikka te näette sen.\"\n\nHän ojensi kätensä ja otti pois peiton. Minä näin silloin, että se\nminkä olin luullut hääleivokseksi, itse asiassa olikin hyvin tehty\nvuorenselänteen malli, jonka lumipeitteiset huiput syvästi muistuttivat\nniitä torneja ja harjanteita, jotka sokurileipoja tekee makeisiin.\n\n\"Tämä on osa Himalajaa\", lausui hän, \"ja siinä näemme tärkeimmät Indian\nja Afghanistanin väliset solat. Malli on oivallinen. Tähän seutuun\nliittyy minun erityinen huomioni, sillä minä olen täällä ollut ensi\nkertaa tulessa. Tuo on Kalabughin ja Thul-laaksoa vastapäätä oleva\nsola, jossa minun kesällä 1841 piti suojella kuormastoa. Se ei ollut\nmitään laiskan tehtävää, saan sanoa.\"\n\nMinä näytin solan toisella puolella olevaa veripunaista pilkkua ja\nkysyin:\n\n\"Tämä pilkku kai merkitsee että siinä paikassa on ollut taistelu, johon\nte olette ottanut osaa?\"\n\n\"Niin, siellä oli meillä kahakka\", vastasi hän, kumartuen eteenpäin ja\ntarkastellen punaista merkkiä. \"Meidän kimppuun hyökkäsivät — — —.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä kaatui hän päänalaiselleen ikäänkuin hänet\nolisi luoti lävistänyt, ja hänen kasvoistaan kuvastuivat samat\nkauhun eleet kuin minun huoneeseen astuessani. Ja samana hetkenä\nkuului ilmasta hänen vuoteensa kohdalta kimakan helisevä ääni, jota\nsuunnilleen voin verrata polkupyörän hälytyskellon sointiin. Koskaan en\nole ennen enkä jälkeenpäin kuullut ääntä, joka täydelleen olisi tuon\näänen kaltainen. Minä kurkistelin ympärilleni ihmetellen mistä ääni\ntulisi, mutta en voinut keksiä sen syytä.\n\nPakollisesti hymyillen sanoi kenraali:\n\n\"Ei siinä ole mitään merkillistä, herra tohtori. Se on vaan minun\nyksityinen malmirumpuni. Lienee parasta että menette alas ruokasaliin.\nSiellä voitte kirjoittaa rohtomääräyksen.\"\n\nOli päivän selvää että hän tahtoi päästä minusta vapaaksi. Minun oli\nsiis pakko sanoa jäähyväiset, vaikka mielelläni olisin viipynyt vähän\nkauemmin toivossa saada selville tuon salaperäisen äänen syyn.\n\nOllessani paluumatkalla linnasta päätin minä piakkoin käydä uudestaan\ntapaamassa huomioa ansaitsevaa potilastani, saadakseni tietää mitä\nhänelle oli tapahtunut ennen ja nyt. Minä tunsin siis suurta pettymystä\nkun samana iltana sain kenraalilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti että\nminun käsittelyni oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen, ettei hän\nenää tarvinnut minun apuani ja että hän toivoi minun tyytyvän siihen\npalkkioon, jonka kirje sisälsi.\n\nTämä oli viimeinen tieto minkä sain Cloomber Hallin asukkailta.\n\nUseammat meidän naapurit ja muutkin, joitten huomioa asia on\nherättänyt, ovat usein kysyneet, oliko kenraali täydessä järjessään.\nArvelematta vastasin minä myöntävästi. Hänen puheestaan ymmärsin, että\nhän oli sekä lukenut että miettinyt.\n\nMutta hänen ruumiinrakennuksensa oli heikontunut, ja saattoi milloin\ntahansa pelätä onnettomuuden kohtausta.\n\n\n\n\nX.\n\nKirje, joka tuli linnasta.\n\n\nValaistuani kertomustani antamalla puhevuoron muillekin henkilöille,\ntahdon nyt kertoa omia havaintojani.\n\nMinä lopetin kertomalla Rufus Smithin tulosta. Tohtori Easterling oli\nkäynyt linnassa kolme viikkoa sitten, ehkäpä vähää aikaisemminkin.\nTähän kertomukseni aikaan olin minä kovin levoton, sillä en ollut\nnähnyt Gabriellaa enkä hänen veljeään sen koommin kuin sinä päivänä,\njolloin kenraali aidan vieressä yllätti minut ja kihlattuni. Minä\npelkäsin että veli ja sisar oli teljetty huoneisiinsa, ja sisareni oli\nsamaa mieltä.\n\nMe tunsimme siis melkoista huojennusta, kun paria päivää viime\nkeskusteluni jälkeen kenraalin kanssa saimme kirjeen Mordaunt\nHeatherstonelta. Kirjeen jätti meille pieni kalastajapaikalta oleva\nrääsyinen poika, joka kertoi saaneensa sen linnan portin edustalla\neräältä vanhalta naiselta — arvattavasti Cloomberin keittäjättäreltä.\n\n \"Rakkaimmat muistoni\", kirjoitti hän. \"Gabriella ja minä olemme\n kovin suruissamme siitä ettemme ole saaneet ilmoittaa teille mitään.\n Asian laita on se että meidät pakotetaan pysymään sisällä. Ja tämä\n pakko ei ole voimaperäistä vaan siveellistä laatua. Isä parkamme,\n joka tulee yhä heikkohermoisemmaksi, jota enemmän aika joutuu, on\n kehottanut meitä pysymään sisällä lokakuun viidenteen päivään. Häntä\n tyynnyttääksemme lupasimme me täyttää hänen toivomuksensa.\n\n Ja hän on puolestaan luvannut että me viidennen päivän jälkeen — se on\n viikon kuluttua — pääsemme yhtä vapaiksi kuin ilma ja saamme tulla ja\n mennä mielemme mukaan.\n\n Gabriella on minulle kertonut teille puhuneensa, että isämme lokakuun\n viidennen päivän mentyä on muuttunut mies. Mutta tänä vuonna\n näyttää siltä että hänellä on suurempi syy kuin muulloin huolehtia\n onnettomasta perheestään, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen\n käyttävän niin monta varovaisuuskeinoa kuin nyt.\n\n Joka nyt katselee hänen köyryistä vartaloaan ja vapisevia käsiään,\n ei voi käsittää että hän on sama mies, joka muutama vuosi sitten\n jalkaisin pyysi tiikereitä Terain lähellä olevassa ruoikossa ja\n nauroi varovaisemmille metsästäjille, jotka etsivät suojaa niistä\n pikkuhuoneista, joita norsut kantoivat selässään. Te tiedätte että\n hän voitti viktoriaristin Delhin läheisessä tappelussa, ja kumminkin\n vapisee hän kauhistuksesta, kun kuulee pienimmänkin melun, vaikka hän\n asuu maailman mitä rauhallisimmassa seudussa.\n\n Muista, West, mitä jo olen sinulle sanonut, ettei vaara suinkaan ole\n kuvittelua. Päinvastoin on se kovin uhkaavaa laatua. Se on kuitenkin\n luonteeltaan semmoista, ettei sitä voida välttää eikä myöskään selvin\n sanoin lausua.\n\n Jos kaikki käy hyvin, niin saatte tavata meidät kuudentena päivänä\n Branksomessa.\n\n Sydämellisesti teitä molempia tervehtien, olen minä aina teidän\n uskollinen.\n\n                                                   Mordaunt.\"\n\nTämä kirje tyynnytti meitä jossakin määrin. Kuitenkin vaivasi meitä\nsanomattomasti se seikka, ettemme voineet ymmärtää emmekä torjua sitä\nvaaraa, joka uhkasi ystäviämme, ja vähintäinkin viisikymmentä kertaa\npäivässä me puhuimme siitä.\n\nViimein me väsyimme kaikkiin näihin turhiin mietiskelyihin ja\nlohdutimme itseämme sillä että vaara muutaman päivän kuluessa olisi\nvältetty. Me pelkäsimme että nämä päivät kuluisivat hitaasti,\nmutta sattuipa tapaus, joka antoi levottomalle mielellemme uuden\najatussuunnan.\n\n\n\n\nXI.\n\nHaaksirikko.\n\n\nLokakuu alkoi säteilevällä auringolla ja pilvettömällä taivaalla.\nAamulla puhalsi navakka tuuli, mutta myöhemmin päivällä oli ihan tyven.\nAurinko paistoi polttavan kuumasti, ja aholle rupesi nousemaan usvaa,\njoka esti kanaalin tuolla puolella olevat Irlannin vuoret näkymästä.\nSuurina ja raskaina vierähtelivät aallot kalliorannikkoa vastaa.\nKokemattomasta silmästä oli kaikki tyyntä ja rauhallista, mutta niistä,\njotka ymmärtävät luonnon viittauksia, oli selvää, että ilma, taivas ja\nmeri ennustivat myrskyä.\n\nMinä lähdin sisareni kanssa iltapäivällä käyskentelemään ja me menimme\nsille mereen pistävälle hietasärkälle, jonka toisella kupeella on\nLucelahti ja toisella Kirkmaidenin satamansuu, jonka rannoilla\nBranksomen maatilat sijaitsevat. Oli liian lämmin meidän voidaksemme\ntehdä pitempää kävelymatkaa. Me istuuduimme eräälle hiekkakunnaalle,\njoka oli saraheinän peittämä.\n\nLepomme keskeytti kuitenkin pian askelten töminä, joka tuli yhä\nlähemmäksi meitä, ja Jameison, se vanha mies, josta jo olen puhunut,\nlähestyi meitä selässä semmoinen haavi, jolla katkorappoja pyydetään.\nHän lähestyi suoraa päätä meitä ja sanoi tavallisella oikosuoralla\ntavallaan, että hän toivoi meidän ei panevan pahaksemme, jos hän\nlähettäisi meille muutamia katkorappoja illalliseksemme.\n\n\"Noita eläimiä on niin helppo pyytää juuri ennen myrskyn tuloa\", lisäsi\nhän.\n\n\"Luuletteko että myrsky on tulossa\", kysyin minä.\n\n\"Kyllä sen voi merisotilaskin nähdä\", vastasi hän, pistäen suuren\ntupakkapurun suuhunsa. \"Cloomberia yinpäröitsevä aho on ihan valkea\nkalalokeista. Ne tulevat rannalle suojellakseen sulkiaan myrskyltä.\nMinä muistan päivän, joka oli ihan tämän päivän kaltainen, jolloin olin\nCharlie-Napier-laivalla Kronstadtin edustalla. Myrsky tempasi meidät\nlinnoituksen tykkien eteen.\"\n\n\"Tapahtuuko haaksirikkoja näillä seuduilla\", kysyin minä.\n\n\"Valitettavasti kyllä herra, tämä paikka on laajalti tunnettu monista\nhaaksirikoistaan. Jos vesi tässä ympäristöllä voisi kertoa oman\nhistoriansa, paljastaisi se monemmoisia asioita. Ja kun tuomiopäivä\ntulee, nousevat aallot korkealle, jolloin ne heittävät maalle ne\nlukemattomat ihmiset, jotka makaavat tuolla pohjassa.\"\n\n\"Minä toivon ettei haaksirikkoa tapahtuisi meidän täällä ollessa\",\nsanoi Ester painavasti.\n\nVanha mies pudisti harmaata päätään ja katsoi miettivästi usvaista\ntaivaanrantaa. Viimein hän sanoi:\n\n\"Jos tuuli tulee lännestä, on kyllä vaara tarjona. Katsokaa tuota\nlaivaa! Minä luulen että kapteeni iloitsee sydämestään, kun hän pääsee\nturvalliseen Clydeen.\"\n\n\"Näyttää siltä kuin se seisoisi ihan liikkumattomana\", huomautin minä,\nkatsellen tuota suurta laivanrunkoa. \"Kentiesi me sittenkin erehdymme\nmyrskyn suhteen.\"\n\nVanha mies nauroi täyttä kurkkua ja lähti käydä luhnustamaan\nkatkorappohaavi kädessään. Sisareni ja minä kävimme verkalleen kotia\npäin.\n\nVähää myöhemmin menin minä isäni työhuoneeseen saadakseni tietää,\nolisiko minulla jotakin tehtävää, sillä vanhus oli kiintynyt\nerään uuden kirjateoksen kääntämiseen, joka käsitteli itämaista\nkirjallisuutta, ja minun täytyi sillä aikaa yksin hoitaa ja pitää\nhuolta koko maatilasta.\n\nHän istui suuren neliskulmaisen pöydän ääressä kirjastossaan. Hänellä\noli edessään semmoinen läjä kirjoja ja papereita, etten minä huoneeseen\nastuessani nähnyt hänestä muuta kuin muutamia harmaita hiuksenhaivenia.\nMinut huomattuaan hän lausui:\n\n\"Rakas poikani, minä olen kovin pahoillani siitä että sinä niin vähän\ntunnet sanskritia. Kun minä olin sinun ijässäsi, puhuin minä sekä tätä\njaloa kieltä että myös tamulin- ja malajinkieltä ja useampia murteita.\"\n\n\"Minä olen todellakin pahoillani, etten ole perinyt isän hyvää\nkielipäätä\", vastasin minä.\n\nIsäni jatkoi:\n\n\"Minä olen alkanut työn, joka, jos sitä vaan jatkettaisiin polvesta\npolveen, tekisi West-nimen kuolemattomaksi. Työ ei ole mitään sen\nvähempiarvoista kuin että me julkaisemme englanninkielisen käännöksen\nDjarmaasta, alkulauseella, joka tekee selkoa Brahman opista ennen\nSakjamunia. Suurinta ahkeruutta käyttämällä voi olla mahdollista että\nminä ehdin saamaan suurimman osan alkulausetta valmiiksi ennenkuin\nkuolen.\"\n\n\"Kuinka pitkä aika työn valmistumiseen tarvitaan?\"\n\nIsäni hieroi käsiään ja vastasi:\n\n\"Se pienoispainos, joka löytyy Pekingin keisarillisessa kirjastossa,\nkäsittää 325 suurta nidettä. Ja alkulause, jossa puhutaan Rig-vedasta,\nSama-vedasta, Jagnr-vedasta ja Atharva-vedasta, tulee käsittämään\nvähintäin kymmenen nidettä. Jos me nyt kirjoitamme yhden niteen\nvuodessa, niin voimme otaksua että työ päättyy vuonna 2250.\nKahdestoista miespolvi voi siis päättää työn, kun kolmannellatoista on\nkyllin tekemistä sisällysluettelon laatimisessa.\"\n\n\"Sano minulle, isä, millä jälkeläisemme elävät tuota suurta teosta\nvalmistaessaan\", kysyin minä hymyillen.\n\n\"Niin tuo kysymys on juuri sinun luonteesi mukainen, Jack\", vastasi\nisäni äreällä äänellä. \"Sinussa ei ole vähääkään käytöllisyyttä. Sen\nsijaan että tarkkuudella kiinnittäisit ajatuksesi minun suunnitelmaani,\nteet sinä kaikellaisia järjettömiä vastaväitteitä. Onhan\nvähempiarvoista huolehtia mitä he syövät ja juovat, kun heillä on niin\nsuuri tehtävä silmämääränään. Minä tahtoisin että sinä nyt menet Fergus\nMc Donaldille ja otat selville, tarvitseeko hänen hattonsa peittämistä,\nja William Fullerton on kirjoittanut että hänen lypsylehmänsä on tullut\nkipeäksi. Sinä voit mennä sinne kuulustelemaan asioita.\"\n\nEnnen lähtöäni silmäsin ilmapuntaria ja näin että se oli melkoisesti\nlaskenut. Vanha merimies oli siis oikeassa selittäessään luonnon\nmerkkejä.\n\nKun minä illalla kotia palatessani kävin ahon poikki, puhalteli\ntuuli lyhyinä, voimakkaina sysäyksinä ja koko läntistä taivaanrantaa\npeittävät tummat pilvet joitten pitkät, säännöttömät soikaleet\nulottuivat aina keskitaivaalle asti. Valittava ääni nousi mereltä,\nikäänkuin se olisi tietänyt vaaran olevan tarjona.\n\nKaukana kanaalissa näin pienen höyrylaivan joka pyrki matkansa perille\nBelfastin satamaan, ja suuri laiva, jonka muutama tunti sitten olin\nhuomannut, oli vielä avoimella merellä, koettaen päästä pohjoiseen päin.\n\nKello 9:ltä tuuli ankarasti, 10:ltä rupesi myrskyämään, ja ennen\npuoltayötä raivosi hirmumyrsky rannikolla.\n\nMinä istuin kauan meidän pienessä vierashuoneessa, jonka seinät oli\npäällystetty tammilaudoilla, ja kuuntelin myrskyn ulvonaa. Luonnon\nsuurelta soittamolta kuului yhdyslaulu, johon sekaantui useampia\nerilaatuisia ääniä, aina meren kumeasta pauhinasta pienten merilintujen\nsäikähdystä osottaviin ääniin asti. Kerran aukaisin ikkunan, mutta\ntuuli ja sade löivät huoneeseen. Minä riensin niin pian kuin suinkin\nsulkemaan ikkunan.\n\nSisareni ja isäni olivat menneet levolle, mutta koska minä en voinut\nnukkua niin istuin hiilivalkean ääressä ja polttelin tupakkaa.\n\nMinä mietiskelin, mitä nyt tapahtuisi Clooinber Hallissa, mitä\nGabriella ajattelisi myrskystä ja olisiko vanha kenraali tavallista\nlevottomampana rajuilman johdosta. Nyt oli enää vaan neljä päivää\njälellä lokakuun viidenteen päivään. Kentiesi oli hänestä tämä\nankara myrsky jossakin yhteydessä siihen salaiseen kohtaloon, joka\nodotti häntä. Minun ollessa näissä mietteissä sammuivat hehkuvat\nhiilet vähitellen, ja kun kylmyys yhä eneni, täytyi minunkin kääntyä\nvuoteelleni.\n\nMinä olin nukkunut ehkä kaksi tuntia kun äkkiä heräsin siitä, että joku\nrajusti tempasi minua olkapäästä. Kun minä nousin vuoteessani istumaan,\nnäin huoneessa vallitsevassa hämärässä että isäni puoleksi pukeutuneena\nseisoi vuoteeni ääressä.\n\n\"Nouse, Jack, nouse\", huudahti hän mielenjännityksessä. \"Tuolla\nlahdella makaa suuri laiva, ja ihmisparat ovat hukkumaisillaan. Seuraa\nminua, poikani, ja me koetamme saada selville, mitä voisimme tehdä.\"\n\nVanhus oli melkein suunniltaan liikutuksesta ja kärsimättömyydestä.\n\nMinä hypähdin vuoteeltani ja heitin vaatteet ylleni. Silloin kuului\nlaukaus tuulen ulvonnan ja tyrskyjen pauhun läpi.\n\n\"Sieltä se taas kuuluu\", huudahti isäni. \"Se on laivan hätämerkki.\nJamieson ja kalastajat ovat tuolla alhaalla Ota sadetakki yllesi.\nKiirehdi, joka sekunti on kallis!\"\n\nMyrsky ulvoi kuin hornan kuilusta, ja meidän oli vaikea päästä perille.\nHiekkaa ja soraa lensi silmiimme, ja meidän oli tukalaa päästä\neteenpäin. Oli juuri siksi valoisa, että saatoimme nähdä kiitävät\npilvet ja valkoharjaiset hyökyaallot. Ympärillämme oli täydellinen\npimeys.\n\nMe varjostimme silmiämme käsillä, jos mahdollista saadaksemme jotakin\nopastusta. Mutta emme voineet mitään nähdä. Minä luulin kuulevani\ntuskallisia ihmisääniä, mutta en voinut sanoa, miltä suunnalta ne\ntulivat. Äkisti näkyi valonpilkahdus pauhaavassa myrskyssä, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä valaisi merkkituli rantaa ja kuohuvaa\nmertä.\n\nLaiva makasi kyljellään kauhean Hanselriutan keskellä. Minä tunsin\nlaivan heti samaksi, jonka olin nähnyt aamupäivällä. Yhdyslippu, joka\nylösalaisin käännettynä riippui keskimaston kappaleella, ilmaisi laivan\nkansallisuuden. Joka masto ja köysi näkyi selvästi sinervänvaalakassa\nvalossa.\n\nMe saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka\nmerkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa\nmeihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän\nläsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko\nmyrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kulettamaan.\n\nLaivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi\nkolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne\nkurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan\nkeskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan\ntietämättömät siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa\nsaatoimme me nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän\ntummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.\n\nMeillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen.\nLaiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni\nihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli\nLuce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava\nveneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä\nnuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun\nkanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme\nvaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme\nlähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.\n\nTehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita\nkorkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä\nrepesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan\nnuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin.\nLaivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta\nJumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme\nolleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto\npyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.\n\nRannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja\nriensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä\noli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta\npaitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin\nkalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme me mukaamme Branksomeen,\njossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin härän paistia ja\nolutta.\n\nKapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli\nsitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen,\nrupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.\n\n\"Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin\nmakaisimme me nyt meren pohjassa\", sanoi hän ja hymyili sydämellisesti\nmeille. \"Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta\nvakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä.\"\n\n\"Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne\",\nsanoi isäni murheellisena. \"Sen sattuman varalle että aallot\nheittäisivät heidät rannalle, olen minä jättänyt sinne muutamia\nmiehiä. Mutia minä pelkään että asia on hukassa Kun laiva jakaantui\nkahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen\nkiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua.\"\n\n\"Keitä he olivat\", kysyin minä. \"En milloinkaan olisi voinut ajatella\nettä ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomina ollessaan uhkaavassa\nhengenvaarassa.\"\n\n\"Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat\", sanoi kapteeni ja puhalsi\nsavua piipustaan. \"Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja\nsieltä he tulivat laivaan, matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin.\nRam Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä\nollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja\nvaatimattomia. Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta,\nvaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he\nliiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut\nymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin\nheitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin.\"\n\n\"Pelkäsivätkö miehet heitä!\" huudahdin min hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä. He luulivat että muukalaisten olo laivalla ennustaisi sen\nonnettomuutta. Minä en epäile, että jos te tällä hetkellä menette\nkeittiöön, saatte kuulla heidän kaikkien olevan yksimielisiä siitä,\nettä matkustajamme ovat syylliset koko onnettomuuteen.\"\n\nKapteenin vielä puhuessa avautui ovi ja punapartainen perämies astui\nhuoneeseen. Hän oli saanut lainata vaatteet eräältä hyväntahtoiselta\nkalastajalta ja esiintyi jersey-takki yllään ja pitkävartiset\nrasvanahkasaappaat jalassa.\n\nKiitettyään muutamalla sanalla meitä vierasvaraisuudestamme, vetäsi hän\ntuolin pöydän ääreen ja lämmitteli auringon polttamia käsiään leimuavan\nvalkean ääressä.\n\n\"Mitä te nyt ajattelette, kapteeni Meadows?\" kysyi hän. \"Enkö minä\nteitä varoittanut ottamasta noita mustanaamoja Belindaan?\"\n\nKapteeni nojautui tuolin selkänojaan ja nauroi sydämestään.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa\", huudahti hän ja kääntyi meihin.\n\n\"Asiassa ei ole mitään naurettavaa\", huomautti toinen ärmeällä\näänenpainolla. \"Minä olen menettänyt kaikki mitä minulla oli ja\npäälliseksi olin menettämäisilläni vielä henkenikin.\"\n\n\"Luuletteko todellakin että haaksirikkonne aiheutuu noitten onnettomain\nmatkustajain laivalla olosta\", kysyin minä.\n\n\"Miksi onnettomain?\" kysyi perämies, avaten silmänsä selälleen.\n\n\"Koska he varmaankin ovat kuolleet uppoamalla\", vastasin minä.\n\nHän ähkäsi epäileväisesti ja jatkoi käsiensä lämmittämistä lieden\nääressä!\n\nHetkisen kuluttua puhkesi hän puhumaan:\n\n\"Semmoiset miehet eivät koskaan kuole uppoamalla. Heidän isänsä perkele\nottaa heidät turviinsa. Näittekö, kuinka he seisoivat peräkannella ja\npyörittelivät Sikaareja? Minä näin heidän menettelynsä ja se vahvisti\nminun arvosteluani heistä. Minua ei ihmetytä ettette te eivätkä\nmaamiehenne ymmärrä semmoisia asioita. Mutta tämän kapteenin, joka\non ollut merellä pienestä pojasta asti, tulisi tietää että kissa ja\npappi ovat pahimmat seuralaiset, mitkä voi saada kanssaan laivalle.\nJos kristitty pappi on huono, niin minä uskon että pakanallinen\nepäjumalanpalvelija on viisikymmentä kertaa pahempi. Minä pysyn\nvanhassa uskonnossa enkä alistu minkään muun kuin sen tuomittavaksi.\"\n\nIsäni ja minä rupesimme nauramaan. Mutta perämies ei myöntynyt, vaan\nkääntyi kapteeniin ja sanoi nuhtelevalla äänenpainolla:\n\n\"Jo Kurracheessa, heti kun he olivat laivaan tulleet, varoitin minä\nteitä. Meillä oli kolme indialaista merimiestä palveluksessamme.\nMitä nämä tekivät, kun kolme matkustajaamme tulivat laivaan? He\nlankesivat vatsalleen ja hieroivat neniään laivankanteen — niin he\ntekivät. He eivät olisi edes amiraalia niin suuresti kunnioittaneet.\nHe tunsivat nuo mustanaamat, ja minä aavistin onnettomuutta heti kun\nnäin heidän makaavan kasvoillaan. Sitten kysyin minä heiltä teidän\nollessa paikalla, kapteeni, miksi he niin tekivät, ja he vastasivat\nettä matkustajat olivat pyhiä miehiä. Tehän kuulitte itse heidän\nvastauksensa.\"\n\n\"Niin, mutta ei siitä mitään vahinkoa voinut tulla\", sanoi kapteeni.\n\n\"Pyhin kristitty ihminen on lähimpänä Jumalaa, mutta pyhin mustanaama\non minun käsitykseni mukaan lähimpänä perkelettä. Ja te näitte itsekin,\nkapteeni Meadows, miten he käyttäytyivät matkalla. He lukivat kirjoja,\njotka oli kirjoitettu puulle paperin sijasta, ja he valvoivat yöllä\nlörpöteilen keskenään. Miksi he käyttivät omia keinojaan seuratakseen\nlaivan suuntaa?\"\n\n\"Sitä eivät he varmaankaan tehneet?\"\n\n\"Kyllä vaan. Heillä oli omat keinonsa, mutta minä en voi sanoa, koska\nhe niitä käyttivät. Minä näin että heillä oli tieto laivan suunnasta,\nja sen näki muonastonhoitajakin.\"\n\n\"Vaikka tämä seikka kuulostaa ihmeelliseltä, en minä kuitenkaan tiedä,\nmitä te siitä voitte johtaa\", huomautti kapteeni.\n\n\"Minä kerron teille toisen omituisuuden\", sanoi perämies päättävästi.\n\"Tiedättekö, mikä nimi on sillä lahdella, jossa me jouduimme\nhaaksirikkoon?\"\n\n\"Ystäviltämme olen kuullut, että me olemme Wigtownshiren rannikolla,\nmutta minä en tiedä lahden nimestä.\"\n\nPerämies nojautui häneen päin kasvot vakavan näköisinä.\n\n\"Sen nimi on Kirkmaiden\", vastasi hän.\n\nJos hän odotti saavansa nähdä kapteenin hämmästyvän, niin ei hän\nodotuksessaan pettynytkään, sillä Meadows istui muutaman minuutin ihan\nvaiti. Viimein kääntyi hän meihin ja sanoi:\n\n\"Se on todellakin ihmeellistä. Nämä muukalaiset kysyivät meiltä matkan\nalussa, löytyisikö sennimistä lahtea. Tämä Hawkins ja minä sanoimme\nkumpikin ettemme tienneet mitään Kirkmaidenista, sillä kartalla on\nse luettu Luce-lahteen kuuluvaksi. On omituinen sattumus että myrsky\nohjasi meidät tänne häviötä kärsimään.\"\n\n\"Se on liian omituinen voidakseen olla sattumus\", sanoi perämies.\n\n\"Eilen aamulla, jolloin oli tyven, näin minä heidän seisovan kannella\nja näyttävän maata kohden. He tiesivät silloin sangen hyvin, missä\nnousisivat maihin.\"\n\n\"Sanokaa minulle, Hawkins, mitä johtopäätöksiä te kaikesta tästä\nteette\", kysyi kapteeni levottomat eleet kasvoissaan.\n\n\"Minun ajatukseni mukaan ei noiden kolmen lurjuksen ole vaikeampi\nloihtia esiin myrskyä kuin minun juoda kylmätotini. Heillä oli omat\nsyynsä nousta maihin tällä kirotulla paikalla ja he käyttivät sitä\nkeinoa, joka heistä oli pikaisin ja mukavin, ajautua tänne myrskyn\nmukana. Tämä on minun ajatukseni asiasta, vaikka en voi käsittää, mitä\ntehtävää noilla kolmella buddalaispapilla on tällä seudulla.\"\n\nIsäni kohotti kulmakarvojaan osottaakseen epäilystään, jota ei hän\nisäntänä tahtonut sanoin lausua.\n\n\"Minusta tuntuu että te, herrani, tarvitsette lepoa tuon kauhean\nseikkailun jälkeen. Minä seuraan teitä huoneeseenne.\"\n\nHän johdatti heidät vanhanaikaisella kohteliaisuudella talon isännän\nhienoimpaan vierashuoneeseen. Sitten palasi hän minun luokseni ja\nehdotti että me menisimme rantaan ottamaan selvää, olisiko mitään uutta\ntapahtunut.\n\nPäivä sarasti idässä, kun me toisen kerran olimme matkalla rantaan.\nMyrsky oli asettunut, mutta aallot vierivät korkeina. Pitkin rantaa oli\nkalastajia ja talollisia pelastustyössä. Ei kukaan heistä ollut nähnyt\nonnettomien ruumiita, ja he sanoivat ettei maihin voinut ajautua mikään\nmuu kuin veden pinnalla pysyvä tavara, sillä vedenalainen virta oli\nniin voimakas, että kaikki mitä löytyi pinnan alla ajautui ulapalle.\n\nMinun esitykseni, että noitten kolmen matkustajan olisi onnistunut\npäästä maihin, selittivät kalastajat mahdottomuudeksi.\n\n\"Me olemme tehneet voitavamme\", sanoi isäni surullisena, \"kun olimme\npaluumatkalla. Minä pelkään että perämiesparka oli hieman väännähtänyt\nkauhistuksesta. Kuulitko mitä hän sanoi, että hindulaiset papit\nvoisivat loihtia esiin myrskyn?\"\n\n\"Kuulin kyllä.\"\n\n\"Häntä kuuleminen oli tuskastuttavaa\", jatkoi isäni. \"Minä arvelen,\nenkö saisi panna sinappitaikinaa hänen korvainsa taakse. Semmoinen\nrohtoileminen estäisi veren tulvaamasta aivoihin. Minulla on muutamia\noivallisia pillereitä käytettävänä, kun sappi on saanut vikaa. Kentiesi\ntulee minun antaakin hänelle pari semmoista. Voinhan minä herättää\nhänet heti kun tulemme kotia. Mitä sinä arvelet, Jack?\"\n\n\"Minä arvelen\", vastasin minä haukotellen, \"että isän tulee mennä\nlevolle ja antaa hänen olla rauhassa. Anna hänelle pillereitä sen\nsijaan aamulla, jos hän silloin niitä tarvitsee.\"\n\nNäin sanottuani menin minä omaan huoneeseeni, heittäydyin vuoteelle ja\nolin pian vaipunut sikeään uneen.\n\n\n\n\nXII.\n\nMuukalaiset.\n\n\nMinä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni\nja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat\nolleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka\nkiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina\noli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen\nvapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi\nnyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut\nosottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat\nmuutokseen.\n\nAlhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka\nnyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat\nminun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta,\njota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi\nWigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin,\nja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin\nvoileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.\n\nKapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä\ntavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä\nlausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet\naamiaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran\nkäydäksemme onnettomuuspaikalla.\n\nAallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta\nne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti\nnyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla\nrannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä\nja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari\nmerilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut,\nikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla.\nToisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen\nilmoittivat näkemiään.\n\n\"Laiva oli kurja ja vanha\", puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi\nsurullisena ulapalle päin. \"Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta\nkatsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet.\nMutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa\ntapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuiksi myytäväksi.\"\n\n\"Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta\", huomautin minä.\n\"Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä\nluonnonvoimain raivotessa!\"\n\n\"Miesparat\", puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. \"Jos heidän\nruumiinsa meidän lähdettyä ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne\nhaudataan kunniallisesti.\"\n\nMinä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua\nnauramaan ja löi reiteensä.\n\n\"Jos tahdotte heidät haudata\", sanoi hän, \"niin on parasta kiirehtiä\nennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin\nteille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitte minulle,\nolinko minä oikeassa vai väärässä.\"\n\nJonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla\nseisoi ihmisolento, joka oli herättänyt perämiehen huomioa. Kun\nkapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.\n\n\"Se on Ram Singh omassa persoonassaan\", huudahti hän. \"Menkäämme\ntavoittamaan häntä!\"\n\nNäin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme\nminä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet\nmuukalaisen.\n\nHindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja\nlähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.\n\nMinä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin\nsitä hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat\nhänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen kun hän syvään\nkumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat\nopettajansa edessä.\n\nMuukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin\nhänen sileää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta\nsuutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin\nhänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja\nitsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.\n\nHänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut,\ntakin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo\nedellisenä yönä olin huomannut.\n\nKun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästyksekseni ettei\nyhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean\nseikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.\n\nHän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:\n\n\"Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne\non joutunut hyviin käsiin.\"\n\n\"Me olemme kaikki turvassa\", vastasi kapteeni. \"Mutta me luulimme että\nte olisitte hukkuneet — te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin\npitämään huolta hautauksestanne.\"\n\nMuukalainen katsoi minuun ja hymyili.\n\n\"Tällä kerralla emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä\",\nlausui hän. \"Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja\nsaaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä\nrannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä\ntarvitsemme.\"\n\n\"Me aiomme mennä Glasgowiin\", sanoi kapteeni. \"Minä iloitsen, jos te\nseuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä\nvaikealta matkustaa yksin.\"\n\n\"Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi\nkäyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta\", vastasi Ram Singh.\n\"Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vahan\nviivähtää ja katsella ympärillemme, ennen kuin jatkamme matkaamme.\"\n\n\"Tehkää niinkuin parhaaksi näette\", vastasi kapteeni olkapäitään\nkohottaen. \"Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä\nrumalla seudulla.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", vastasi Ram Singh hymyillen. \"Tehän olette lukenut\nmitä Milton kirjoittaa:\n\n    \"Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestänsä luoda voi\n    Taivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.\n\n\"Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja\nhetkiä, ja mahdollista myös on että tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö\ntämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit\nkunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?\"\n\n\"Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskritkielen taidostaan\",\nvastasin minä hämmästyneenä.\n\n\"Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi\", huomautti\nmuukalainen hitaasti. \"Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa\nsuurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne\non tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin\nyleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää\nitseensä moniaita heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin\nminun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä\nsuhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja\ntamulinkielten sananmuodostuksessa.\"\n\n\"Jos te kunnioittavat meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun\najan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa\", vastasin\nminä. \"Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla ja te tiedätte hyvin,\nettä talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on\nvierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita.\"\n\nMinä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi\nminua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä\nmuukalainen pudisti päätään merkiksi että hänen oli mahdoton ottaa\nvastaan minun vierasvaraista tarjoustani.\n\n\"Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia\", vastasi hän,\n\"mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa\nasumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme\ntottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, jotka pidetään\nvälttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen\naksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas\nsuhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisiin\naarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja\nme olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas\nmies toivoisi saavansa!\"\n\n\"Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään\nilmanalaan\", väitti kapteeni.\n\n\"Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa\ntarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan\nlumiseudulla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia.\"\n\n\"Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa\nja lihaa meidän ruoka-aitasta.\"\n\n\"Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia\", vastasi\nhän. \"Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä.\nHän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut\nkaikkivaltiaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman\nvälttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän\nlahjaa.\"\n\n\"Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta\nvoimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte — ehkäpä kuolettekin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa kuolkaamme\", vastasi hän suloisesti hymyillen.\nSitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:\n\n\"Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta\nhyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins,\nsanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on\nummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin\npoistun tältä seudulta. Hyvästi!\"\n\nHän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan,\njosta oli tullutkin.\n\nKun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:\n\n\"Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistähän tulee kapteeni\nennenkuin vuosi on lopussa.\"\n\n\"Siitä ei minulla ole vähintäkään toivoa, mutta eipä tiedä kuinka voi\nkäydä. Mitä te, herra West, hänestä ajattelette?\"\n\n\"Hän miellyttää minua mitä suurimmassa määrässä. Niin nuoreksi mieheksi\non hänellä tavattoman aivokas ja ylevä käytös. Minä arvelen että hän on\nkorkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen.\"\n\n\"Neljänkymmenen\", huomautti perämies.\n\n\"Kolmenkymmenen yhtä varmasti kuin hän on yhden päivänkin vanha\",\nsanoi kapteeni Meadows, \"Minä olen kuullut hänen asiantuntevaisuudella\npuhuvan ensimmäisestä afghanilaissodasta. Sitä sotaa käytäessä oli hän\nmies, ja lähes neljäkymmentä vuotta on siitä kulunut.\"\n\n\"Niin ihmeellistä\", huudahdin minä. \"Hänen ihonsa on sileä ja silmänsä\nyhtä nuorekkaat kuin minunkin. Hän on luultavasti etevin noista\nkolmesta.\"\n\n\"Alin järjestyksessä\", vastasi kapteeni. \"Siitäpä syystä puhuukin hän\naina heidän sijassaan. Heidän henkensä ovat niin ylevät etteivät tahdo\nalistua puhumaan maailmallisista asioista.\"\n\n\"Tämä on ihmeellisintä romutavaraa mitä koskaan on tälle rannalle\najautunut\", huudahdin minä ja lisäsin: \"Isäni ihastuu suuresti heihin.\"\n\n\"Minä luulen että jota vähemmin teillä on heidän kanssaan tekemistä,\nsitä parempi teille itsellenne\". sanoi perämies. \"Minä voin teille\nvakuuttaa, että kun saan oman laivan, en koskaan ota kuormaksi sitä\nlaatua tavaraa, en ainoatakaan mustaa. Mutta nyt me olemme perillä\ntalossa, ja minä näen että kaikki on järjestetty meidän lähtöä varten.\"\n\nVaunut pysähtyivät oven edustalle. Merimiehet istuivat jo paikoillaan.\nParhaat paikat ajajan kummallakin puolella oli jätetty seuralaisilleni.\nHaaksirikkoiset hurrasivat meille ennen lähtöään. Isämme. Ester ja\nminä liehutimme heille nenäliinoja, kunnes he matkalla Wigtownin\nrautatienasemalle olivat kadonneet Cloomberin metsien taakse.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMinä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.\n\n\nPuolipäivän aikaan samana päivänä kerroin minä isälleni uutisen\nkolmen buddalaispapin tulosta, ja niinkuin olin odottanutkin, herätti\nkertomukseni suuressa määrässä isäni huomiota. Mutta kun hän kuuli että\nRam Singh oli ylistänyt häntä kuuluisaksi kielimieheksi, innostui hän\nniin että Ester ja minä saimme panna liikkeelle kaiken kehoituskykymme\nestääksemme häntä heti lähtemästä heitä hakemaan. Me olimme kovin\ntyytyväisinä ja mielihyvillämme, kun meidän onnistui vetää häneltä\nsaappaat jalasta ja viedä hänet makuukamariinsa, sillä hän oli suuressa\nlevon tarpeessa ja väsyneenä edellisen yön tapahtumista.\n\nIso käytävänovi oli vielä auki. Minä olin ottanut paikkani eteisessä\nja katsoin ulos pimeyteen, kun sisareni yhtäkkiä istuutui viereeni ja\nlaski kätensä minun käteeni.\n\n\"Eikö sinusta, Jack\", sanoi hän lempeällä äänellään, \"tunnu siltä että\nunohdamme Cloomberissä olevat ystävämme? Eikö kaikki se uusi mikä on\ntapahtunut, ole karkoittanut heitä meidän ajatuksista?\"\n\n\"Mahdollisesti ajatuksistamme mutta ei sydämistämme\", vastasin minä\nnauraen. \"Minä menen sinne varhain aamulla ja koetan saada tavata\njonkun heistä. Niin, se on totta. Huomennahan on tuo onneton lokakuun\nviides päivä! Ylihuomenna saamme siis taas ruveta rauhoittumaan.\"\n\n\"Tai tulemme vaan levottomammiksi\", sanoi sisareni alakuloisena.\n\n\"Miksi sinä olet semmoinen onnettomuuden ennustajatar? Mikä sinua\nvaivaa\", huudahdin minä.\n\n\"Minä tunnen olevani niin levoton ja ahdistettu\", vastasi hän ja\nsiirtyi likemmäksi minua. \"Minusta tuntuu siltä kuin kauhea vaara\nuhkaisi rakastettujamme. Miksi ovat nuo muukalaiset jääneet meidän\nrannikolle?\"\n\n\"Buddalaisetko\", kysäsin minä. \"Noilla ihmisillä on kaikenmoisia juhlia\nja uskonnollisia muototapoja, joita heidän täytyy noudattaa. Sinä voit\nolla vakuutettu siitä että heillä on hyviä syitä viipyä.\"\n\n\"Eikö sinun mielestäsi\", jatkoi Ester salaperäisesti kuiskaten,\n\"se seikka että nämä indialaiset papit juuri nyt tulevat tänne ole\nihmeellinen sattuma? Etkö sinä ole ymmärtänyt kaikesta siitä mitä\nkenraalista olet kuullut, että hänen pelkonsa keskittyy Indiaan ja\nhindulaisiin?\"\n\nHänen huomautuksensa pani minut miettimään. \"Kun sinä nyt huomautat\nsiitä\", vastasin minä, \"muistan himmeästi, että salaisuus kohdistuu\njohonkin Indiassa sattuneeseen tapahtumaan. Mutta kuitenkin ole\nvakuutettu siitä että pelkosi häviää, jos saat nähdä Ram Singhin.\nHän kauhistui ajatellessaan että me tappaisimme lampaan tai kalan\nantaaksemme hänelle lahjan. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla kuin\nosaltaan vaikuttaa siihen että eläin menettäisi henkensä.\"\n\n\"Minun on hyvin tyhmää olla niin levottomana\", sanoi sisareni. \"Yksi\nasia täytyy sinun kumminkin minulle luvata. Jack. Mene aamulla varhain\nCloomberiin, ja jos näet jonkun sen asujamista, niin puhu niistä\nihmeellisistä naapureista, joita me olemme saaneet, ja silloin he\nvoivat lausua mielipiteensä siitä, merkitseekö muukalaisten läsnäolo\njotakin heille.\"\n\nSisälle mentyämme sanoin minä:\n\n\"Minä koetan tehdä toivomuksesi mukaan. Mutta nyt ovat tunteesi\njännittyneet haaksirikosta, ja sinä tarvitset lepoa. Minä täytän\ntoivomuksesi, ja ystävämme voivat itse päättää, ovatko hindulaiset\ntulleet tänne heidän tähtensä vai eivätkö.\"\n\nMinä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun\naurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan\nmielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja\naikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cioomberin\nasukkaisiin nähden.\n\nKuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun\nHeatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamiaiselta\npäästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät niin\nmuista eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime\ntapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun\ntuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.\n\nLinnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin.\nMinä kurkistin ristikkoikkunasta, mutta ainoatakaan ihmistä en nähnyt.\nYhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi\npoikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa\npuistossa.\n\nMinä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä\nvilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali\noli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin\nhuolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli\njäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet\nirtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla\nolevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin\npysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cioomberin\nasukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin\nuhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin\npalata tyhjin toimin.\n\nOnneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä\nnoin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja\nkenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin, että\nhän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen\narmeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia,\noli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset,\nmutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja\nsuora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.\n\nHänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi\nsiistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin\nmietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.\n\nMinä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti\nympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.\n\nMinä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken,\nmutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani\nlauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he\nminuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt\nsauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.\n\nKenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta\ntoinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin\nhuomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin.\nTämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin\nolin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja\ntervehti minua mitä sydämellisimmästi.\n\n\"Se on todellakin ystävällinen teko, West\", sanoi hän. \"Hädässä ystävä\nkoetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle,\nmutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidät nähdessäni.\"\n\n\"Minä olen ollut levottomana teidän kaikkien tähden\", sanoin minä. \"Nyt\non melkoisen pitkä aika kulunut siitä kun minä olen teidät nähnyt tai\nmitään teiltä kuullut. Miten te voitte?\"\n\n\"Me voimme jotenkin hyvin, mutta huomenna ovat asiat paremmalla\nkannalla. Tai kuinka, korpraali?\"\n\n\"Kyllä, herra\", sanoi korpraali ja teki sotilastervehdyksen. \"Huomenna\nme voimme kuin prinssit.\"\n\n\"Korpraali ja minä olemme tänä hetkenä vähän levottomia\", selitti\nkenraali. \"Kaikki muuttuu lopulta hyväksi. Miten tahansa käykin olemme\nJumalan käsissä. Ja sanokaa nyt minulle, kuinka te itse voitte?\"\n\n\"Meillä on ollut paljo tekemistä. Ettehän te ole kuulleet puhuttavan\nsuuresta haaksirikosta?\"\n\n\"Emme ole sanaakaan siitä kuulleet.\"\n\n\"Minä arvelin kyllä että myrskyn raivo estäisi teidän kuulemasta\nmerkkilaukauksia. Viime yönä ajoi myrsky Indiasta tulevan laivan tänne\nlahteen, jossa se hukkui.\"\n\n\"Indiasta\", huudahti kenraali.\n\n\"Niin. Miehistö onneksi pelastui ja on nyt tähän aikaan jo Glasgowissa.\"\n\n\"Ovatko kaikki matkustaneet sinne\", kysyi kenraali\n\nHänen kasvonsa olivat kellertävän kalpeat.\n\n\"Kaikki muut paitsi kolmea ihmeellistä olentoa, jotka sanovat olevansa\nbuddalaisia pappeja. He ovat päättäneet muutamaksi päiväksi jäädä tälle\npaikalle.\"\n\nMinä olin tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun kenraali laskeutui\npolvilleen ja ojensi pitkät, laihat käsivartensa taivasta kohden.\n\n\"Tapahtukoon sinun tahtosi\", huudahti hän, \"tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\nMinä saatoin raosta nähdä että korpraalikin oli vaalennut, ja että hän\npyyhki hikeä otsaltaan.\n\n\"Se on minun tavallinen onnettomuuteni\", sanoi hän. \"Monena vuotena\nolen kärsinyt puutetta ja kurjuutta, ja oli minun täällä niin hyvä\nolla.\"\n\n\"Älkää siitä välittäkö\", puhkesi kenraali puhumaan, joka nyt oli\nnoussut seisomaan ja koetti hillitä itseään. \"Jos onnettomuus\ntulee, niin on meidän ottaminen se vastaan niinkuin brittiläisten\nsotilasten sopii. Muistatteko, kuinka me sodassa teimme vastarintaa ja\nvoitimme? Emme nytkään peräydy. Minä tunnen nyt voivani paremmin kuin\nvuosikausiin. Epävarmuus on kuolettavaa.\"\n\n\"Ja tuo helvetillinen sointikin\", sanoi korpraali ja lisäsi:\n\n\"Me tulemme jakamaan saman kohtalon, ja siinä on aina lohdutusta.\"\n\n\"Hyvästi, West\", sanoi kenraali. \"Olkaa hyvä Gabriellalle, kun olette\nottanut hänet vaimoksenne, ja sallikaa hänen äitinsä saada koti teillä.\nMinä en usko että hän kauan teitä on rasittamassa. Hyvästi! Jumala\nsiunatkoon teitä!\"\n\n\"Malttakaapas, kenraali\", puutuin minä puheeseen. \"Tätä asiain kulkua\non jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on\njo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa\nsuoraan! Pelkäättekö te hindulaisia? Jos niin on laita, kykenen minä\nsiihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttamaan\nheidät roistoina ja maankiertäjinä.\"\n\n\"Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi\", sanoi kenraali ja\npudisti päätään. \"Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä\nhän löytää paperit, joihin minä olen kirjoittanut kaikki mikä koskee\nsitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan.\"\n\n\"Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen\ntorjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte,\nniin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä.\"\n\n\"Rakas Ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää\nvaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi\netsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana.\nAsian todellinen laita oli kuitenkin se, että toimettomuus tuntui\nminusta sietämättömältä ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin\nkäyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä\nnuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en\nsoisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan\njättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä\nmaailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon\nmennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä.\nHyvästi!\"\n\nHän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt\naitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuserruksen. Sitten meni hän\nvakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.\n\nBranksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tietänyt mitä minun\nolisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa,\nja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä\nsalaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.\n\nMinun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi\ntehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin\nkuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen tiheäin\nkulmakarvainsa ja tummien, tuijottavien silmiensä takana.\n\nMutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoasteilla olevaa miestä\nkuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset\nvihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli\nruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja\nvangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa\nettä minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla\nkohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan\ntekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa\nperusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa\ntodellisuuttaan.\n\nYksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten\nmillään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että\nrakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisiin.\n\nMinä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen\npuistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Uteliaana tietämään mikä\nsaattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan,\navasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt\nlaakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri\nsen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin\nbuddalaisen Ram Singhin.\n\nHe istuivat puutarhapenkillä ja olivat syventyneet vilkkaaseen\nkeskusteluun. He eivät huomanneet minua ennen kuin seisoin ihan\nheidän vieressään. Kun pappi viimein huomasi minut, nousi hän\nseisomaan ja tervehti minua samalla erinomaisella kohteliaisuudella ja\nystävällisellä mielihyvällä, joka ennen oli herättänyt minun huomioani.\n\n\"Minä en voinut kieltää itseltäni huvia käydä tapaamassa isäänne\",\nsanoi hän. \"Ja minä olen ollut niinkin rohkea että olen kysynyt hänen\nmielipidettään muutamista kohdista, jotka koskevat sanskritia ja\nhindostania, sillä seurauksella että olemme keskustelleet kokonaisen\ntunnin voimatta vakuuttaa toisiamme. Vaikka ei minulla muutamissa\nkohdissa olekaan semmoista oppia kuin James Hunter Westillä, niin\ntiedän kuitenkin että hän jossakin asiassa voi erehtyä. Minä vakuutan\nteille, herra, että aina vuoteen 700, vieläpä myöhemminkin oli sanskrit\nIndian yleisin kieli.\"\n\n\"Ja minä vakuutan teille\", puhkesi isäni innokkaasti ja kiivaasti\npuhumaan, \"että se oli kuollut ja unohdettu siihen aikaan, sillä\npoikkeuksella että oppineet käyttivät sitä tieteellisissä ja\nuskonnollisissa teoksissa, samoin kuin latinaa käytettiin keskiaikana,\npitkiä aikoja sen jälkeen kun eurooppalaiset kansat olivat lakanneet\nsitä puhumasta.\"\n\n\"Jos te kysytte neuvoa Puranasilta, niin saatte nähdä että\nkatsantotapanne, niin yleinen kuin se onkin, on kuitenkin tukea\nvailla\", vastasi Ram Singh.\n\n\"Ja jos te tahdotte kysyä neuvoa Ramayanalta ja meidän kanoonisilta\nkirjoilta, niin huomaatte että katsantotapanne on tukea vailla\",\nhuudahti isäni.\n\n\"Mutta muistakaa Kullavaggaa\", sanoi vieraamme vakavasti.\n\n\"Ja muistakaa kuningas Asokaa\", sanoi isäni voittoriemulla.\n\"Kolmesataa vuotta ennen kristittyä ajanlaskua määräsi hän että Buddan\nlait kirjoitettaisiin kallioihin. Mitä kieltä tähän tarkoitukseen\nkäytettäisiin? Sanskritiako? Ei! Ja miksi ei sanskritia? Sentähden\nettei alhaisempi kansa olisi sanaakaan siitä ymmärtänyt. Hah—haa! Siinä\nsyy. Ja miten oli niitten lainkäskyjen laita jotka kuningas Asoka\nantoi?\"\n\n\"Ne kirjoitettiin useammalla kielimurteella. Mutta nyt minä näen\nauringon asemasta, että päivä on pitkälle kulunut, ja minun täytyy\npalata matkatovereittani luo.\"\n\n\"Minua huolestuttaa ettette ottanut heitä mukaanne tänne\", sanoi isäni\nkohteliaasti.\n\nMinä huomasin että hän pelkäsi innokkaan väittelyn kestäessä\nrikkoneensa vieraanvaraisuuden lakeja.\n\n\"He eivät koskaan seurustele muitten ihmisten kanssa\", vastasi Ram\nSingh, nousten seisomaan. \"He ovat korkeammalla kehitysasteella\nkuin minä ja pelkäävät joutuvansa jonkun saastaisen yhteyteen. He\novat syventyneet mietiskelyyn, joka kestää kuusi kuukautta. Tämän\nmietiskelyn, joka koskee kolmannen lihaantulemisen salaisuutta,\nalkoivat he silloin kun me lähdimme Himalajasta. Minä en enää joudu\nteitä tapaamaan, herra Hunter West, ja sanon teille sentähden\njäähyväiset. Vanhuutenne on oleva onnellinen, ja itämaiset opintonne\ntuottavat pysyväistä hyötyä oman maanne kirjallisuudelle. Hyvästi!\"\n\n\"Täytyykö minunkin sanoa teille jäähyväiset\", kysyin minä.\n\n\"Kyllä, jos ei teillä ole halua seurata minua rantaa pitkin\", vastasi\nhän. \"Nyt olette te jo ollut ulkona ja tunnette kentiesi jo olevanne\nväsynyt. Minä pyydän teiltä siis liian paljon.\"\n\n\"Ette ensinkään. Minä tahdon suurimmalla halulla tulla mukananne\",\nvastasin minä vilpittömästi.\n\nMe lähdimme siis matkaan. Isäni olisi mielellään seurannut meitä ja\njatkanut riitaa, jos ei hän olisi tuntenut väsyneensä keskustelusta ja\nhänen sentähden olisi täytynyt jäädä kotia.\n\n\"Hän on oppinut mies\", sanoi Ram Singh, \"mutta hän on kärsimätön\nniinkuin moni muukin, kun hän tapaa jonkun, joka on toista mieltä.\nAikaa voittaen tulee hän viisaammaksi.\"\n\nMinä en vastannut, ja pitkän ajan jatkoimme me äänettöminä matkaamme\nja pysyttelimme veden lähellä jossa oli helpompi kävellä kuin kuivalla\nhiekalla. Korkeat, rannikkoa seuraavat hietakummut muodostivat\nvasemmalla puolella muurin, kun taas leveä kanava avautui oikealla\npuolellamme.\n\nVesi oli hopeanvalkeaa, eikä purjetta näkynyt niin kauas kuin silmä\nkannatti. Pappi ja minä olimme kahdenkesken luonnon helmassa. Minä\nmuistin perämiehen sanat että mies oli vaarallinen henkilö, ja että\nminä nyt olin kokonaan hänen vallassaan. Mutta tarkastaessani hänen\nmajesteetillista ulkomuotoaan, hävisivät kohta epäluuloni. Hänen\nkasvoissaan voi nähdä ankarat eleet, mutta näissä ei ollut mitään\nalhaista eikä halpaa.\n\nHän vei minut pienelle kalastajamajalle, jonka omistaja muutamia\nvuosia sitten oli jättänyt kylmille, ja joka nyt oli rappeutunut ja\npuoleksi hävinneessä tilassa. Melkein koko katon oli tuuli vienyt\nmukanaan: ovet ja ikkunat olivat korjauksen puutteessa. Tämä asunto,\njossa ei kurjinkaan skotlantilainen kerjäläinen olisi tahtonut asua,\nsulki nyt seinäinsä sisään nämä kolme vierasta miestä. Majaa ympäröi\npieni puutarha, joka oli ihan luonnontilassa. Uusi tuttavani tunkeutui\npensasten läpi ja majalle tultuaan viittasi minua seuraamaan. Hän sanoi\nmatalalla äänellä:\n\n\"Te saatte nyt nähdä semmoista, jota harvojen eurooppalaisten on\nsuotu nähdä. Majassa näette kaksi djogia, s.o. kaksi miestä, joilla\non ainoastaan yksi askel astuttava päästäkseen viisasten joukkoon.\nHe ovat molemmat horrostilassa, sillä muussa tapauksessa en olisi\nteidän läsnäololla tahtonut heitä häiritä. Heidän tähtiruumiinsa ovat\nnyt heistä eronneina ja ovat saapuvilla eräässä Tiibetin pyhässä\nlaamatemppelissä. Käykää varovasti, ettei askeltenne kapse kutsuisi\nheitä takaisin ennen kuin he ovat lopettaneet hartausharjoituksensa.\"\n\nVerkalleen ja äänettömin askelin lähestyin minä huonetta ja katsoin\nsitten avoimesta ovesta sisään. Mitään huonekaluja ei vaatimattomassa\nmajassa ollut. Nurkkaan oli tehty vuode. Tällä valmistelemattomalla\nvuoteella istui kaksi miestä toisiinsa kumartuneina, jalat ristissä\nitämaisella tavalla. Toinen oli pieni ja kuihtunut, toinen tavattoman\nisokasvuinen ja muuten melkein yhtä laiha kuin edellinenkin.\nHeidän päänsä olivat rinnoille painuneina, eikä kumpikaan heistä\nnostanut silmiään eikä mitenkään huomannut meitä. He olivat niin\nhiljaa ja liikkumattomina, että olisi voinut luulla heidät kahdeksi\npronssipatsaaksi, jos ei olisi huomannut heidän tasaista ja\nsäännöllistä hengitystään.\n\nKasvoilla oli kumminkin omituinen, tuhkanharmaa väri ja erosivat\ntykkänään heidän matkatoverinsa terveen näköisestä ruskeasta ihosta,\nja minä huomasin, kun kumarruin katsomaan, että ainoastaan silmäkalvo\noli näkyvissä: koko silmäterän kehä oli kohoutunut ylöspäin ja kadonnut\nsilmälaudan taakse.\n\nVastapäätä noita kahta kuvaa oli lattiavaate, ja tällä oli vettä\nsisältävä saviastia, puolikas leipää ja paperiarkki, joka ihmeellisillä\nmerkeillä ja kirjaimilla oli täyteen kirjoitettu.\n\nRam Singh viittasi minua seuraamaan häntä, ja pian seisoimme me taas\npuutarhassa.\n\n\"Minä en tahdo häiritä heitä ennen kello 10:tä\", sanoi hän. \"Te\nolette nyt nähnyt yhden suurimpia tuloksia, joka voidaan saavuttaa\nsalaisen viisaustieteen avulla, nimittäin hengen erottaminen ruumiista.\nAsianlaita on se, etteivät ainoastaan näitten pyhäin miesten henget\ntänä hetkenä ole Gangeksen rannoilla, vaan että nämä henget ovat\npuettuina verhoon, joka on niin heidän todellisten ruumistensa\nnäköinen, ettei yksikään uskovainen voi epäillä että Lal Hoomi ja\nMowdar Khan todella ovat heidän keskuudessaan. Tämä tosiasia tapahtuu\nsiten että meillä on kyky jakaa esine kemiallisiin atoomeihinsa,\nsalaman nopeudella lähettää nämä atoomit määrättyyn paikkaan ja taas\nkutsua ne takaisin sekä vaatia niitten ottamaan entinen luonnollinen\nmuotonsa. Entisinä aikoina oli välttämätöntä että koko ruumis\nsiirrettiin tällä tavalla, mutta sittemmin me olemme huomanneet, että\non yksinkertaisempaa ja mukavampaa muuttaa ainoastaan tähtiruumis.\"\n\n\"Mutta jos te voitte lähettää henkenne mihin vaan haluatte, niin miksi\nsitten sallitte niitten olla ruumisten ympäröiminä?\" kysyin minä.\n\n\"Kun me seurustelemme vihittyjen veljien kanssa, kykenemme me\nsuorittamaan sen tehtävän henkemme avulla, tarvitsematta käyttää\nruumiin muotoa, mutta kun tahdomme tulla tavallisten ihmisten\nyhteyteen, on välttämätöntä että me näyttäydymme heille tavalla, jonka\nhe voivat ymmärtää ja pitää arvossa.\"\n\n\"Kaikki mitä minä olen nähnyt ja kuullut, on mitä suurimmassa määrässä\nkiinnittänyt huomioani, ja minä muistan usein lyhyttä yhdessä olomme\naikaa\", sanoin minä ja pusersin sitä kättä, jonka Ram Singh ojensi\nminulle merkiksi että keskustelumme nyt oli lopussa.\n\n\"Teillä on siitä hyötyä\", sanoi hän hitaasti, pitäessään minun kättäni\nomassaan ja katsoessaan minua surullisena silmiin. \"Teidän täytyy\najatella, ettei sen mikä pikaisessa tulevaisuudessa tapahtuu tarvitse\njohtua vääryydestä, vaikka ei se sovellukkaan ennakkoluuloisiin\noikeuskäsitteisiinne. Älkää siis liiaksi hätäilkö arvostelua\ntehdessänne. Määrättyjä sääntöjä täytyy noudattaa, vaikka yksilöt siten\nsaavatkin kärsiä. Menettely voi näyttää kovalta ja julmalta, mutta\nniitten sääntöjen noudattamisen laimiinlyöminen olisi itse asiassa\npaljoa vaarallisempaa. Härkä ja lammas ovat meiltä turvassa, mutta\nmies, joka on tahrannut kätensä viisaan verellä, ei saa elää.\"\n\nHurjalla ja uhkaavalla liikkeellä nosti hän molemmat kätensä, kääntyi\nminusta ja meni nopein askelin takaisin majalle.\n\nMinä katsoin hänen menoaan kunnes hän oli kadonnut ovesta huoneeseen.\nSitten käännyin kotia päin, ajatellen matkalla kaikkea sitä mitä olin\nnähnyt ja kuullut. Erittäinkin olivat ajatukseni kiintyneet salaisen\nviisaustieteilijän viime sanoihin.\n\nKaukana oikealla kohoutui Cloomberin valkoinen torni synkkien pilvien\nmuodostamaa taustaa vastaan. Minä kuvittelin mielessäni, että vieras,\njoka sattumalta kulkisi tätä tietä, sydämessään ehkä kadehtisi miestä,\njoka asui tässä komeassa rakennuksessa, ja minä ajattelin kuinka\nvähän hän saattoi aavistaa sitä sanomatonta vaaraa, joka uhkasi tätä\nmiestä. Nuo onnettomuutta ennustavat myrskypilvet oli vaan ainoastaan\nennustajina vielä kauheammasta myrskystä, joka pian raivollaan\npiirittäisi linnan.\n\n\"Mitä tahansa tapahtuneekin, niin toivon ettei syyttömien tarvinne\nkärsiä syyllisen kanssa\", huudahdin minä.\n\nKotia tultuani olivat isäni ajatukset vielä kiintyneinä muukalaisen\nkanssa pitämäänsä oppineeseen väittelyyn. Minut nähtyään rupesi hän\npuhumaan:\n\n\"Minä toivon, Jack, etten näyttäytynyt epäkohteliaana hänelle. Minun\nolisi tullut muistaa, että olen isännän sijainen ja ettei minun\ntule väitellä vieraitten! kanssa. Mutta en saattanut olla hänelle\nvakuuttamatta hänen erehdystään. Ja huomasitko sinä kuinka kuolettavan\nvaikutuksen minun muistutukseni kuningas Asokan määräyksestä teki, että\nhän heti nousi seisaalleen ja sanoi jäähyväiset?\"\n\n\"Isä puolustautui urhoollisesti\", vastasin minä. \"Sano nyt, isä, minkä\nvaikutelman hänen käyntinsä sinuun teki.\"\n\n\"Hän on yksi niitä pyhiä miehiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Buddan\nopin salaisuuksien tutkimiseen. Hän on teosoofi (jumaluusviisas).\nKorkeimman asteen teosoofi on adepti (perille päässyt). Tämä mies ja\nhänen seuralaisensa eivät ole ehtineet niin korkeaan asemaan, sillä\njos he olisivat olleet adepteja, eivät he saastumatta olisi voineet\nmatkustaa valtameren yli. Sen sijaan on luultavaa että he ovat pitkälle\nkehittyneitä chelaita, jotka aikaa voittaen toivovat pääsevänsä\nvihittyjen joukkoon.\"\n\n\"Mutta, isä\", keskeytti sisareni, \"tästä ei selviä miksi niin pyhät ja\ntäydelliset olennot valitsisivat asunnokseen meidän autiolla rannalla\nolevan mökin.\"\n\n\"Juuri tästä aion mainitakin\", vastasi isäni. \"Mutta se asia ei liikuta\nketään niin kauan kun he pysyvät hiljaisuudessa eivätkä loukkaa maan\nlakeja.\"\n\n\"Oletteko kuullut, että näillä tämmöisillä papeilla on voimia, jotka\novat meille tuntemattomia\", kysyin minä.\n\n\"Itämaan kirjallisuus on täynnä kertomuksia siitä asiasta. Raamattu\non itämainen kirja, ja kannesta kanteen puhutaan siinä salaisista\nvoimista. On kieltämätön totuus että ne ihmiset, jotka ovat eläneet\nentisinä aikoina, ovat tunteneet monta luonnonvoimaa, joista ei meillä\nolle aavistustakaan. Mutta minä en tiedä, onko nykyajan teosoofeilla\ntodella niitä voimia, joita he itsellään sanovat olevan.\"\n\n\"Ovatko he kostonhaluisia\", kysyin minä.\n\n\"Eivät tietääkseni\", vastasi isäni, kohottaen hämmästyksestä\nkulmakarvojaan. \"Mitä se merkitsee että sinä olet niin kyselyhaluinen\ntänään? Ovatko itämaiset naapurimme jollakin tavalla herättäneet sinun\nuteliaisuuttasi tai epäluulojasi?\"\n\nMinä vastasin kysymykseen niin hyvin kuin saatoin, sillä en tahtonut\nilmaista isälleni sitä levottomuutta, joka minua vaivasi. Tapahtumien\nkertominen ei olisi mitään hyödyttänyt, ja minä olin sitä haluttomampi\nsitä tekemään, kun ajattelin että isäni oli vanha ja heikko, ja että\nminun tuskani voisi masentavasti vaikuttaa häneen.\n\nKoko elämässäni ei ole minusta ainoakaan päivä kulunut niin hitaasti\nkuin tämä. Kaikin tavoin koetin kuluttaa tunteja, ja kuitenkin tuntui\nminusta siltä kuin ei koskaan tulisi pimeää. Minä koetin lukea ja\nkirjoittaa, käyskentelin puutarhassa, järjestin kalastustarpeitani ja\nkoetin monella muulla tavalla kuluttaa aikaani, sillä epävarmuus oli\nsietämätöntä.\n\nMinä näin että kuumeentapainen levottomuuteni tarttui sisareeni.\nIsä nuhteli ja torui meitä omalla lempeällä tavallaan siitä ettemme\nsaattaneet pysyä alallamme, vaan lakkaamatta vaihdoimme työtä.\n\nViimein tuli teenjuonnin aika. Ikkunaverhot vedettiin alas, lamput\nsytytettiin ja tavattoman pitkän väliajan kuluttua luettiin iltarukous\nja palvelijat menivät levolle. Isäni joi iltatotinsa ja meni sitten\nhuoneeseensa. Ester ja minä istuimme kahden vierashuoneessa sydämemme\ntäynnä kauhua siitä mitä saisimme nähdä ja kuulla.\n\n\n\n\nXIV.\n\nYöllinen käynti.\n\n\nKello oli neljänneksen yli 10, kun isämme meni huoneeseensa, jättäen\nEsterin ja minut kaksin. Me kuulimme hänen hitaitten askeltensa kapseen\nnarisevilta porrasastuimilta, ja viimein ilmoitti oven avaaminen ja\nsulkeminen, että hän oli astunut makuuhuoneeseensa.\n\nPöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan\nhuoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja\nhaaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.\n\nSisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä\nselvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva.\nPöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni\nhäirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein\nlisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme kun kuulimme\nmaantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme\nkuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.\n\nAlussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani\nlukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istuimme\nlevottomina odotellen. Me katsoimme säikähtyneinä toisiimme, kun\nliedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen\ntakana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan\nonnettomuuden esimakua.\n\nMinä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven\npäästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta\nsilloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisti sen lomista,\nvalaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani\nnäin Cioomberin metsän ulkoreunan, itse linnaa ei voinut nähdä\nennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan\npäässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri shaalin päähänsä ja me\nlähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna,\nollut valaistu: koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä\nympäröivien puitten keskeltä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta\nkuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me\nkotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin\nolimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.\n\nKello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikaltaan\nja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.\n\n\"Kuuletko jotakin\", kysyi hän.\n\nMinä kuuntelin, mutta turhaan.\n\n\"Mene ulos ja avaa eteisen ovi\", sanoi hän vapisevalla äänellä.\n\"Kuuletko nytkään mitään?\"\n\nYön syvää hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui\nlähenevän meitä.\n\n\"Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä\", sanoi hän.\n\nYhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen\nja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena\nnyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.\n\nMinä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa, joku\noli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi.\nHänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt\nkertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän\nenää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät\njalkansa tulivat yhä lähemmäksi.\n\nJatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen?\nTuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi\nkulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä.\nMinä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme\navasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kuu\nvalaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.\n\n\"Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Isäni\", sanoi hän läähättävällä äänellä. \"Isäni!\"\n\nHänen hattunsa oli poissa, silmät tuijottivat kauhusta ja kasvot olivat\nkuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini,\nvapisivat rajusti.\n\n\"Sinä olet uuvuksissa\", sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen.\n\"Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten\nystäväisi luona.\"\n\nMinä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli\nmennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle.\nKiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen\nposkensa saivat entisen värinsä, ja hänen silmistään näkyi että hän\ntunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa,\nikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen\nsiitä että todellakin on turvassa.\n\n\"Miten isäsi laita on\", kysyin minä.\n\n\"Hän on poissa.\"\n\n\"Puissako?\"\n\n\"Niin, hän on poissa, ja samoin on korpraali Rufus Smith. Me emme enää\nkoskaan saa heitä nähdä.\"\n\n\"Mutta mihin ne ovat menneet!\" huudahdin minä. \"Tämä ei sovellu sinun\narvollesi. Mordaunt. Ei meillä ole oikeutta istua täällä tunteittemme\nkuohussa niin kauan kun on jälellä joku mahdollisuus auttaa isääsi.\nNouse ylös! Lähtekäämme hänen jälkeensä! Sano minulle vaan, mihin\nsuuntaan hän meni.\"\n\n\"Siitä ei lähde mitään apua\", vastasi nuori Heatherstone ja peitti\nkasvonsa käsillään. \"Älä nuhtele minua, West, ennen kuin olet saanut\ntietää kaikki asianhaarat. Mitäpä me voisimme kauheita ja tuntemattomia\nvoimia vastaan, jotka meitä uhkaavat? Uhkaavasta vaarasta on viimein\ntullut todellisuus. Jumala auttakoon meitä!\"\n\n\"Sano minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut! Emme saa antautua\nepätoivoon\", puhkesin minä puhumaan, ollen ihan suunniltani.\n\n\"Emme voi tehdä mitään ennenkuin päivänkoitteessa\", vastasi hän. \"Emme\nvoi nyt nähdä heidän jälkiään. Tänä hetkenä ei ole mitään toivoa.\"\n\n\"Miten Gabriella ja rouva Heatherstone voivat\", kysyin minä. \"Emmekö me\nvoi tuoda heitä linnasta tänne? Sinun sisarparkasi tietysti on kauhusta\npuolittain mielettömänä?\"\n\n\"Hän ei tiedä mitään\", vastasi Mordaunt. \"Hän makaa huoneessa, joka\nsijaitsee talon peräpuolella, eikä ole nähnyt eikä kuullut mitään.\nMitä äitiparkaani tulee, on hän jo kauan odottanut tätä tapahtumaa,\nja kun sen aika nyt oli tullut, on hän valmis. Luonnollisesti on hän\nsurun valtaamana, mutta minä uskon kuitenkin että hän mieluimmin\ntahtoo olla yksin. Hänen lujuutensa ja tyyneytensä tulisi tehdä minuun\nhyvän vaikutuksen, mutta minä olen luonnostani tunteellinen, ja kauhea\ntapahtuma, joka sattui niin pitkän ja epävarman odotusajan kuluttua,\nriisti minulta hetkeksi järkeni.\"\n\n\"Jos emme voi tehdä mitään ennen aamua, niin on sinulla aikaa kertoa\nkaikki mitä on tapahtunut\". huomautin minä.\n\n\"Sen tahdon tehdäkin\", sanoi hän ja nousi seisomaan, lämmittäen\nvapisevia käsiään takkavalkean ääressä. \"Sinä tiedät\", jatkoi hän,\n\"että meillä jonkun ajan kuluessa — vieläpä itse asiassa useampana\nvuotena — on ollut syytä pelätä, että isäni jollakin kauhealla tavalla\nrangaistaisiin eräästä nuoruudessaan tekemästänsä työstä.\n\n\"Korpraali Rufus Smith auttoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille\noli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut ja\nettä lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi\nolemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos\nen erehdy on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla\nhuomasin että hän oli pukeutunet vanhaan virkapukuun, jota hän oli\ntallettanut afganilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että\nloppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.\n\n\"Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen\nvuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden\nseikkailuistaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme\nja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun\nsynkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä\nsiltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä\nsyleili hän hellästi äitiäni ja Gabriellaa. Sitten seurasi hän minua\nhuoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle\npienen kääreen, joka oli osotettu sinulle.\"\n\n\"Minulle\", keskeytin minä.\n\n\"Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani.\nMinä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään\nsaadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä\ntekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein\nnäin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen\nteljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä\nmyöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut\nottaa vastaan apuani!\"\n\n\"Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä\",\nsanoi sisareni.\n\n\"Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa,\nteinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui enkä minä enää kuullut hänen\naskeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan\nkävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin\ntäysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kemppiläistä ja rukoilin\nkoko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin\nviimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kukunnasta.\nMinä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista.\nLamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä.\nMinä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni\nkynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin\nluja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni.\nMinun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni\nasuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on\nnäköala lehtikuvalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja\nkatsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on\nleveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja\nnämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin\nettä he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa\nja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea\nlainehtiva parta, näytti majesteetilliselta kuin kuningas.\"\n\n\"Ram Singh!\" huudahdin minä.\n\n\"Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät!\" huudahti Mordaunt\nhämmästyneenä.\n\n\"Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!\"\n\n\"He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia\nkertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisivat\ntoistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan\nalallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan\näänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä\nkauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä\ntänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että\nsalvos sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani.\nettä isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain\npäin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät\nsormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein\naskelin lehtikujaan päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti\nvakuutettu siitä, ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla\nolisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä\nettä isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan\nkuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi\nminuuttia kulunut ensi kukunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin\nsaattanut uskoa että tämä kaikki olikin vaan kamala uni, jos en olisi\ntietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että\nne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea\nvastaan, toivoen voivani särkeä lukun.\n\n\"Alussa ei yritykseni onnistunut, mutta viimein oli voimaini\nponnistuksilla se menestys että lukko särkyi ja minä pääsin käytävälle.\nEnsi ajatukseni koski äitiäni. Minä juoksin hänen huoneelleen ja avasin\nsalvan. Hän tuli heti käytävälle ja nosti sormensa varoitusmerkiksi.\n\n\"'Hiljaa', sanoi hän, 'Gabriella nukkuu. Onko heidät kutsuttu pois?'\n\n\"'On', vastasin minä.\n\n\"'Tapahtukoon Jumalan tahto\", huudahti hän, \"lsäparkasi tulee toisessa\nelämässä onnellisemmaksi kuin hän on ollut tässä. Olen iloinen siitä\nettä Gabriella nukkuu. Minä kaadoin kloraalia hänen suklaatiinsa.'\n\n\"'Mitä minun on tehtävä', puhkesin minä puhumaan ihan suunniltani\nsurusta. 'Mihin he ovat menneet? Me emme voi sallia heidän häviävän\ntällä tavalla tai sietää sitä että nuo miehet tekevät heille mielensä\nmukaan. Ratsastanko minä Wigtowniin hakemaan poliisia.'\n\n\"'Ennemmin kaikkea muuta kuin sitä', vastasi äitini painolla 'Hän\non useammassa tilaisuudessa pyytänyt, ettei poliisia sekotettaisi\nasiaan. Poikani, emme enää koskaan saa nähdä isääsi. Sinä luultavasti\nihmettelet että silmäni ovat kuivat, mutta jos tietäisit yhtä hyvin\nkuin minä, että ainoastaan kuolema voi antaa hänelle rauhan, niin et\nsurisi hänen menoaan. Etsiminen ei hyödytä ensinkään, ja kuitenkin\ntäytyy meidän etsiä häntä, mutta tavalla, joka ei herätä vähintäkään\nhuomiota. Hänen toivomustensa mukaan tekemällä me parhaiten häntä\npalvelemme.'\n\n\"'Mutta jokainen minuuttihan on kallis', huudahdin minä. 'Kentiesi hän\njuuri tänä hetkenä huutaa meitä apuun ja vannottaa meitä pelastamaan\nhänet noitten ihmispaholaisten kynsistä.'\n\n\"Tämä ajatus teki minut melkein mielettömäksi. Minä syöksyin ulos\nlinnasta, mutta maantielle tultuani en tietänyt mihin päin olisin\nkääntynyt. Koko laaja kangas oli edessäni, mutta en voinut kuulla\nainoatakaan ääntä. Siinä neuvottomana seisoessani ymmärsin taistelevani\nvoimia vastaan, joita en ensinkään tuntenut. Kaikki oli ihmeellistä,\nsynkkää ja kauhistavaa.\n\n\"Niinpä tulin ajatelleeksi teitä, ja että te mahdollisesti voisitte\nneuvoa ja auttaa minua. Minä tiesin että Branksomessa saisin osanottoa\nettä te myös voisitte antaa minulle hyvän neuvon. Omaan arvosteluuni en\nminä kauemmin tohtinut luottaa. Äitini tahtoi mieluimmin olla yksin.\nsisareni nukkui, ja aina päivänkoittoon asti täytyisi minun olla\ntoimettomana. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että juoksisin\ntänne niin sukkelaan kuin jalkani kantaisivat! Sinulla, Jack, on terävä\npää. Sano minulle, mitä minun sinun mielestäsi tulisi tehdä. Ester,\nmihin minun tulee ryhtyä?\"\n\nHän kääntyi meihin kädet ojennettuina ja silmät kiihkeästi\ntiedustelevina.\n\n\"Sinä et voi tehdä mitään pimeän aikana\", vastasin minä. \"Meidän täytyy\nantaa tieto asiasta Wigtownin poliisille, mutta ei meidän tarvitse\nantaa sinne sanaa ennen kuin omasta puolestamme olemme lähteneet\ntiedusteluretkelle. John Fullertonilla, joka asuu mäen toisella\npuolella, on vainukoira, jolla on samat etevät ominaisuudet kuin\nverikoirallakin. Minä uskon varmaan, että se voi seurata kenraalin\njälkiä.\"\n\n\"Mutta kauheaa on kädet ristissä odottaminen. Hän tarvitsee tänä\nhetkenä meidän apua.\"\n\n\"Minä pelkään että meidän apu vähän häntä hyödyttää. Niitä voimia,\njotka tässä ovat vaikuttamassa, ei voida masentaa ihmisen välityksellä.\nEikä meillä myöskään ole muuta valintaa kuin odottaminen. Meillä ei\nole aavistustakaan siitä, mihin suuntaan he ovat menneet, ja jos me\npäämäärää tietämättä risteilisimme sinne tänne kankaalla, niin me\nvaan tarpeettomasti hukkaisimme voimiamme. Kello 5:ltä rupeaa päivä\nsarastamaan. Me saamme siis tunnin kuluttua lähteä matkaan ja ottaa\nFullertonin koira mukaamme.\"\n\n\"Kokonainen tunti! Jokainen minuutti on pitkä kuin vuosisata\", valitti\nMordaunt.\n\n\"Paneudu sohvalle lepäämään\", sanoin minä. \"Sinä palvelet parhaiten\nisääsi siten että kokoat voimia minkä voit, sillä matkamme tulee\nolemaan kylläkin vaivalloinen. Mutta sinähän puhuit äsken kääreestä,\njonka isäsi oli minulle lähettänyt.\"\n\n\"Tässä se on\", sanoi hän, ottaen taskustaan pienen kirjekääreen, jonka\nhän antoi minulle. \"Epäilemättä se selvittää sinulle kaikki mikä nyt\nnäyttää salaperäiseltä.\"\n\nKääre oli varustettu kenraalin vaakunalla, lentävällä aarnella, ja\nsidottu paksulla nuoralla, jonka minä katkaisin metsästysveitselläni.\n\nOsote kuului: \"J. Fothergill West.\" Alempana luettiin: \"Annettakoon\ntälle herralle siinä tapauksessa että kenraalimajori J.B. Heatherstone\nkatoaa tai kuolee.\"\n\nViimeinkin minä siis saisin selville sen salaisuuden, joka oli\nvarjostanut meitä! Tässä minun kädessäni oli arvoituksen selitys.\nVapisevin sormin minä mursin sinetit ja avasin kuoren. Kirje ja\nmuutamia paperiarkkeja putosi pöydälle. Minä vedin lampun luokseni,\notin kirjeen, joka oli kirjoitettu edellisenä iltana, ja luin seuraavaa:\n\n \"Rakas West!\n\n Minä olisin mielelläni tyydyttänyt uteliaisuutenne, koskeva sitä\n ainetta, josta me niin usein olemme puhuneet, mutta teidän itsenne\n tähden minä pidättäydyin sitä tekemästä. Ikävästä kokemuksestani\n tiesin, kuinka sietämätöntä on odottaa ratkaisevaa loppukohtausta,\n jota ei millään tavalla voi viivyttää tai välttää. Vaikka tämä\n loppukohtaus oikeastaan tarkoittaa ainoastaan minua itseäni, niin\n tiedän kumminkin että teillä On myötätuntoisuutta minun oman itseni\n tähdeniₐ siitä syystä että minä olen Gabriellan isä. Minä pelkäsin\n siis häiritseväni teidän rauhaa ja pysyin siitä syystä hiljaa.\n\n Monet merkit, muitten muassa buddalaisten pappien tulo tälle\n rannikolle, ovat vakuuttaneet minulle, että pitkästä odotuksestani on\n tullut loppu ja että koston hetki lähestyy. En voi ymmärtää, miksi\n olen saanut elää noin neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, jolloin tein\n syntiä. Mutta mahdollista on, että ne, joitten käsissä minun kohtaloni\n on, tietävät että semmoinen elämä, jota minä olen viettänyt, itsessään\n on suuri rangaistus. En ainoanakaan tuntina, yönä tai päivänä ole\n saanut unohtaa olevani heidän käsissään. Heidän kirottu tähtikellonsa\n on neljänäkymmenenä vuotena soinut sielukellona korvissani ja\n muistuttanut minulle, että maassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa\n minä voisin toivoa saavani olla turvassa. Oi, kuinka minä ikävöitsen\n lepoa! Haudan toisella puolella ei ainakaan tämä kauhistava ääni minua\n enää vaivaa.\n\n Minä en tässä tahdo kertoa mitä tapahtui lokakuun 5 p:nä 1841 ja\n mikä aiheutti Choolab Shahin kuoleman. Olen repässyt muutamia lehtiä\n päiväkirjastani. Ne minä liitän tähän, ja niistä te näette, että\n meidän tiedemiesten täytyy tunnustaa löytyvän voimia ja lakeja, joita\n ei eurooppalainen sivistys tunne.\n\n Vaikka ei tarkoitukseni suinkaan ole valittaa, tahdon kuitenkin sanoa\n että olen paljo kärsinyt. Jumala tietää ettei minulla ole halua ottaa\n ihmiseltä henkeä, vielä vähemmin silloin kun tämä ihminen on vanha.\n Mutta luonteeni on aina ollut tulinen ja raju, ja kun vereni on\n ruvennut kuohumaan, niin en tiedä mitä teen. Ei korpraali enkä minä\n olisi sormellakaan koskenut Choolab Shahiin, jos emme olisi nähneet\n että hänen väkensä oli tahtonut hyökätä kimppuumme. Niin, tämä on\n vanha historia, eikä sen toistamisesta ole mitään hyötyä. Älköön\n kukaan muu joutuko samaan onnettomuuteen!\n\n Minä olen nyt kirjottanut lyhyen lisäyksen niihin tapahtumiin,\n jotka olen kertonut päiväkirjassani. Tästä lisäyksestä voi teillä\n toistaiseksi olla hyötyä.\n\n Ja nyt hyvästi! Tehkää Gabriellasta onnellinen vaimo. Jos sisarenne\n tahtoo mennä naimisiin minun poikani kanssa huolimatta meitä\n kohdanneista suruista, niin älkää häntä estäkö. Jättämäni omaisuus\n on niin suuri että vaimoni voi huoletta elää. Kun hän on toisessa\n elämässä yhtynyt minuun, on jäännös jaettava tasan lasten kesken.\n\n Kun saatte kuulla että minä olen mennyt pois, niin älkää surkutelko\n vaan toivottakaa sen sijaan onnea\n\n                                   onnettomalle ystävällenne\n                                 John Berthier Heatherstonelle.\"\n\nMinä heitin kirjeen syrjään ja otin esille ne paperiarkit, jotka\nsisälsivät salaisuuden selityksen. Niitten reunat olivat repaleisia.\nNäissä lehdissä nähtävät langan ja gummin jäljet osottivat, että ne\noli revitty irti kirjasta. Ensi sivulla oli luettavalla käsialalla\nkirjoitettuna: \"Luutnantti J.B. Heatherstonen päiväkirja Thul-laaksossa\nsyksyllä 1841.\" Ja alempana luettiin: \"Tämä veto selvittää mitä saman\nvuoden lokakuun ensi viikkona tapahtui ja samalla kerrotaan siinä\nTerada-solassa tapahtuneesta kahakasta ja Choolab Shahin kuolemasta.\"\nMinulla on nyt tämä veto edessäni ja otin siitä sanatarkan jäljennöksen.\n\n\n\n\nXV.\n\nJohn Berthier Heatherstonen päiväkirja.\n\n\nThul-laaksossa lokak. 1 p. - —\n\nKaksi meikäläistä rykmenttiä on tanaan kulkenut ohi matkalla rintamaan.\nMe söimme parempaa aamuruokaa Bengaalin rykmentin upseerien kanssa.\n\nNäyttää tulevan ankara talvi. Lumivyo vuorilla on laskeutunut\ntuhat jalkaa, mutta solat tulevat lähimpien viikkojen kuluessa\nkulkukelpoisiksi ja jos ne saarrettaisiin, on meillä niin monta\nvaraloukkoa, että Pollock ja Nott vaikeudetta voivat edetä. He eivät\ntule jakamaan Elphinstonen armeijan kohtaloa.\n\nElliot tykistön päällikkönä ja minä olemme vastuulliset liikeyhteyden\nturvallisuudesta noin kahdenkymmenen peninkulman matkalla, aina laakson\nsuusta Lotarin yli vievään puusiltaan asti. Godenough tarkka-ampujain\npäällikkönä vastaa sillan tuonpuolisesta tiestä, ja eversti-luutnantti\nSidney Herbert valvoo molempia osastoja.\n\nVoimamme eivät riitä meille määrättyyn työhön. Minulla on puolitoista\nkomppaniaa omaa rykmenttiämme ja yksi eskadroona sovareita, josta ei\nole vähintäkään hyötyä vuorilla. Elliotilla on kolme tykkiä, mutta\nhän voi käyttää ainoastaan kahta, sillä useat hänen miehensä ovat\nsairastuneet koleeraan. Jokainen sotilasosasto on kumminkin varustettu\nvartijoilla, mutta nämä ovat riittämättömiä.\n\nNe laaksot ja rotkot, jotka haaraantuvat pääsolasta, ovat täynnä\ntummaihoisia kansanheimoja, jotka ovat uskonkiihkoisia ja sitä paitsi\nryövääjiä ja roistoja. Minua ihmetyttää etteivät he koeta hyökätä\nmuutamain meidän karavaanien kimppuun. He olisivat voineet ne ryöstää\nja vetäytyä takaisin vuorille meidän heitä saavuttamatta. Ei mikään\nmuu kuin pelko voi pitää näitä ihmisiä aisoissa. Jos minä saisin olla\nmäärääjänä, hirtettäisiin heistä toinen toisensa jälkeen jokaisen\nrotkon suulle. Haukannenineen, paksuine huulineen ja pitkine, liehuvine\nhiuksineen näyttävät he oikeilta paholaisilta. Heidän naurunsa on\nsaatanallisen pilkallista. Ei mitään uutisia tänään rintamasta.\n\nLokak. 2 p. — Minä olen todellakin pakotettu pyytämään vielä yhden\nkomppaniian Herbertilta. Jos kimppuumme hyökätään, on välitysyhteys\nkatkaistu. Tänä aamuna on kaksi sanantuojaa lähetetty eri tahoilta\nilmoittamaan, että afghanilaiset vuorelaiset ovat ruvenneet astumaan\nalas vuorilta. Elliot lähti sovareineen yksi tykki mukanaan\näärimmäiselle rotkolle, kun minä taas jalkaväkineni riensin lähimmälle.\nMutta pian me saimme vakuutuksen siitä että hälytys oli ollut\nperusteeton.\n\nMinä en nähnyt ainoatakaan vuorelaista, ja vaikka meitä tervehdittiin\nluotisateella, oli meidän mahdoton saada vangiksi ainoatakaan noista\nheittiöistä. Voi heitä, jos he joutuisivat minun käsiini!\n\nViime aikana emme ole saaneet mitään tietoja rintamasta, mutta tänään\nilmoittivat haavoitetut, joita kuletettiin meidän ohi, että Nott oli\nottanut Ghuzneen. Minä toivon että hän lämmitti niitä ryövääjiä,\njotka joutuivat hänen käsiinsä. Pollockilta ei ole tullut mitään\ntietoja. Punjabista tuli norsu patteriin, joka näytti olevan hyvässä\nkunnossa. Useampia paranevia seurasi mukana, sillä he tahtoivat yhtyä\nrykmentteihinsä. Minä en tuntenut heistä ketään muuta kuin husaari\nMostyn ja nuoren Blackesleyn. Me tupakoimme ja joimme punssia heidän\nkanssaan aina kello 11:een asti.\n\nSaanut tänään kirjeen Wills & Co:ltä siitä laskusta, jonka he olivat\nlähettäneet minulle Delhistä. Minä olin luullut että keskellä sodan\nriehunaa saisi olla vapaana moisista kiusallisuuksista. Wills\nkirjoittaa, että koska eivät kirjeelliset muistutukset mitään auta käy\nhän minua leirissä tapaamassa. Jos hän todellakin tulee, pidän minä\nhäntä maailman rohkeimpana räätälinä.\n\nLokak. 3 p. — Hyviä uutisia rintamasta. Barclay on tuonut tänne\npikasanomia. Viime kuun 16 p:nä on Pollock voittajana marssinut\nKabuliin. Te Deum laudamus (sinua Jumala kiitämme). Minä toivon että\nkaupunki muutetaan soraläjäksi ja että kedoille kylvetään suolaa.\nKaikessa tapauksessa on linna hävitettävä. Täten saavat Burnes ja\nmoni muu heidän urhollinen tietää, että vaikka emme voineetkaan heitä\npelastaa, me kumminkin kostamme heidän puolestaan.\n\nOn vaikeaa viipyä tässä kurjassa paikassa, kun muitten on suotu olla\nmukana taistelussa niittämässä voittoa ja kunniaa. Eräällä meidän\njemidaarilla [jemidaariksi sanotaan Englannin armeijassa palvelevia\nhindulaisia upseereja] oli tänään mukanaan vuorelainen, joka sanoo että\nafghanilaiset keräytyvät joukottain Terada-solaan, kymmenen peninkulmaa\npohjoiseen päin meistä, ja että he aikovat hyökätä seuraavan\nsotilasjoukon kimppuun. Tämänlaatuisiin tietoihin ei kumminkaan aina\nole luottamista. Minä ehdotin että me ampuisimme ennustajamme ja siten\nestäisimme hänet tekemästä kahdenkertaista kavallusta ilmoittamalla\nkansalleen meidän aikeet. Elliot ei hyväksynyt minun ehdotustani. Minä\nen voi sietää puolinaisia toimenpiteitä. Lopuksi saatoin kehoittaa\nhänet pidättämään mies vankina ja ampumaan hänet, jos hänen tietonsa\nolisivat vääriä. Viimeinen sotilasjoukkue kuletti mukanaan suuren\njoukon säilytysastioita, jotka sisälsivät kastia. Mutta koska oli\nunohdettu ottaa mukaan mitään syötävää, lahjoitettiin kasti sovareille,\njotka halulla joivat sitä. Olemme saaneet tietää, että toinen suuri\nsotilasjoukkue voi parin päivän päästä olla täällä. Se tulee tasangolta.\n\nLokak. 4 p. — Afghanilaisilla on tositarkoitus tällä kerralla. Kaksi\nmeikäläistä vakoilijaa toi eilen sen tiedon, että viholliset todellakin\nKokoontuvat Terada-solaan. Me odotamme joukkuetta aamulla varhain,\nmutta ennen sen tuloa ei meidän tarvitse pelätä hyökkäystä.\n\nMinä olen tehnyt oivallisen suunnitelman, ja Elliot on sen hyväksynyt.\nTarkoituksemme on mennä pitkin laaksoa joukkuetta vastaan ja saartaa\nerään solan suu, josta odotamme hyökkäystä.\n\nMutta itse asiassa teemme yömarssin joukkueen leiripaikalle. Ja sinne\nehdittyämme kätken minä 200 miestäni vaunuihin ja matkustan joukkueen\nkanssa takaisin.\n\nVihollisemme, jotka ovat saaneet kuulla että me olemme menneet\netelään päin ja nähdessään joukkueen menevän pohjoiseen päin ilman\nmeitä hyökkäävät luonnollisesti sen kimppuun siinä luulossa että me\nolemme kahdenkymmenen peninkulman päässä heistä. Me annamme heille\nläksytyksen, jota eivät he koskaan unohda.\n\nElliotin tykit näyttävät hedelmäkaupustelijain rattailta. Tykkimiehet\npiiloutuvat niihin rattaisiin, jotka seuraavat tykkejä Jalkaväki\nmuodostaa etu- ja jälkijoukon. Me olemme ilmoittaneet luotettaville\nmaassa syntyneille palvelijoillemme sen suunnitelman, jota emme aio\nhyväksyä, sillä jos tahtoo antaa tiedoksi jonkun asian, tulee ilmoittaa\njollekin maassa syntyneelle palvelushengelle.\n\nKello 8.45 illalla. — Nyt me lähdemme matkaan joukkuetta tapaamaan'.\nSeuratkoon onni meitä!\n\nLokak. 5 p. — Kello 7 illalla. Me olemme voittaneet. Elliot ja minä.\nJuuri nyt olen palannut, väsyneenä ja näännyksissä vaatteet tomun ja\nveren tahraamina. Mutta ennen kuin muutin vaatteita tai edes peseydyin,\ntahdoin huvittaa itseäni merkitsemällä päiväkirjaan, mitä tänään olen\nkokenut. Tämä toimenpide on sitä paitsi oleva valmistuksena siihen\nviralliseen tiedonantoon, jonka Elliotin ja minun täytyy toimittaa\ntapauksesta.\n\nSopimuksen mukaan lähdimme joukkueen leiripaikalle. Chamberlain\npäällikkyyttä pitävä upseeri. Me selitimme hänelle asiain tilan,\nja päivänkoitteessa olimme valmiina lähtemään. Meidän täytyi pitää\nuseampia tonneja heiniä, saadaksemme sijan indialaisille sotilaillemme\nja tykistölle. 6:n ajoissa oli kaikki valmiina, ja me lähdimme matkaan.\nSaattojoukkomme ei seurannut meitä säännöllisessä järjestyksessä, sillä\nemme tahtoneet herättää epäluuloja.\n\nMinä näin että tällä kerralla olisi tosi kädessä. Tähystyspaikastani,\njoka oli telttipeitteen takana niissä vaunuissa, joissa olin ottanut\npaikkani, huomasin turbaanilla peitettyjä päitä pistäytyvän esiin\nkallioilta. Mutta kun me saavuimme Terada-solalle, joka oli tavattomien\nvuoriseinien rajoittama, rupesimme ymmärtämään että viholliset olivat\nkokoontuneet tänne, ja jos emme olisi pitäneet niin tarkkaa tähystystä,\nolisimme epäilemättä joutuneet satimeen.\n\nMutta nyt pysähtyi joukkue, ja kun viholliset näkivät että heidät\nhuomattiin, rupesivat he ampumaan meitä. Minä olin pyytänyt\nChamberlainin verkalleen peräytymään. Sotajuoni onnistui. Kun\npunatakit peräytyivät, seurasivat viholliset heitä ilosta ulvoen ja\nhyppivät kiveltä kivelle heidän perässään. Tummine, surkeannäköisine\nkasvonpiirteineen ja liehuvine vaatteineen olisivat he soveltuneet\nmalliksi jollekin maalaajalle, joka olisi halunnut tulkita Miltonin\nesitystä tuomittujen sotajoukoista. Kaikilta puolilta tunkeutuivat he\nesiin, sillä he luulivat että voitto oli jo niin hyvin kuin saatu, ja\nheidän keskellään liehui profeetan lippu.\n\nNyt oli meillä tilaisuus käsissä, ja me riensimme käyttämään sitä\nhyväksemme. Kaikista vaunuista paukkui laukauksia, ja luodit sattuivat\ntiheään sullottuihin joukkoihin. Näitten vastarinnan tekeminen oli\nturhaa. Viholliset pakenivat ja koettivat pelastautua. Nyt oli meidän\nvuoro ajaa takaa. En koskaan ole saanut niin pikaista ja perinpohjaista\nvoittoa. Vihollisen peräytyminen muuttui hurjaksi paoksi vuorille.\n\nSaatuani heidät käsiini en tahtonut päästää heitä niin helpolla. Minä\npäätin antaa heille semmoisen läksytyksen, jota eivät koskaan unohtaisi.\n\nMe seurasimme heitä kintereillä ja tulimme Terada-solaan. Chamberlain\nja Elliot jäivät vartioitsemaan solan suuta, kun minä tunkeuduin\nindialaisineni ja tykistöineni eteenpäin. Kankeat eurooppalaiset\nvirkapukumme ja tottumattomuutemme vuorilla kiipeilemiseen olisi\nkuitenkin ehkäissyt menestystämme, jos ei onni olisi meitä suosinut.\nPääsolasta aukeaa pienemmän rotkon suu. Kiireessään ja hämmästyksessään\nolivat muutamat pakolaiset menneet sinne. Minä arvioin heidän\nlukumääränsä 60 tai 70:ksi ja olin juuri aikeessa mennä heidän\nohitsensa, ajaakseni takaa pääjoukkoa. Samassa syöksyi eräs vakoojani\nesiin ja ilmoitti minulle että kapeampi rotko oli nuotanperä, ja\netteivät siis ne afganilaiset, jotka olivat menneet sinne voineet\npäästä pakoon raivaamatta ensin tietä meidän joukkojen läpi. Tässä oli\ntilaisuus kostaa, enkä minä tahtonut jättää sitä käyttämättä.\n\nKehotettuani Chamberlainia ja Elliotia ryntäämään pääsolaan,\najaakseen takaa sitä suurta joukkoa, joka oli paennut sinne, lähdin\nminä poikineni ahtaampaan solaan, johon me tunkeuduimme hitaasti ja\nvarovasti Ei shakaalikaan olisi päässyt pujahtamaan sivuitsemme meidän\nsitä huomaamatta. Kapinoitsijat olivat vangittuina kuin rotat satimessa.\n\nSola, jossa me olimme, oli majesteetillisin ja kolkoin mitä koskaan\nolen nähnyt. Kummallakin puolella kohoutuivat jyrkät vuorenseinät,\njotka olivat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Ne lähenivät toisiaan\nylhäällä niin että ainoastaan kapea juomu päivänvaloa oli nähtävissä.\nRotko oli suulta jokseenkin leveä, mutta kapeni kapenemistaan, jota.\nkauemmaksi me etenimme. Tässä ihmeellisessä rotkossa vallitsi melkein\npuolipimeys. Maa oli epätasaista, mutta me riensimme eteenpäin\nniin nopeaan kuin mahdollista. Minä näin että me lähestyimme sitä\nkohtaa, jossa vuorenseinät yhtyivät, muodostaen terävän kulman. Juuri\nitse kulmassa oli kiviläjä, ja pakolaisemme kiipesivät nyt sille.\nNähtävästi olivat he menettäneet rohkeutensa ja olivat kykenemättöminä\nvastustamaan. He olivat tarpeettomia vankeina eikä heitä vapauteen\nlaskeminen tullut kysymykseenkään. Sapeli paljastettuna johdin minä\nväkeäni, kun meidät äkkiä pysäytti näky, jonka usein saa nähdä Dryry\nLanesin teaatterissa, mutta harvoin tai ei koskaan todellisessa\nelämässä.\n\nToisessa kallioseinässä, ei kaukana kiviläjästä, oli luola, joka\nparemmin soveltui eläimen kuin ihmisen asunnoksi. Sen pimeydestä\nastui esiin vanha mies, niin vanha, että kaikki vanhat sotilaat\nnäyttivät maitoleuoilta häneen verrattuina. Hänen hiuksensa ja partansa\nolivat lumivalkeat ja ulottuivat kauas selälle ja rinnalle. Kasvot\nolivat ryppyiset, ruskeat ja lihattomat, näyttäen apinan ja muumion\nvälimuodolta. Silmät loistivat kuin mahonkipohjalle kiinnitetyt\ntimantit.\n\nTämä ihmeellinen olento syöksyi ulos luolasta, asettui pakolaisten ja\nmeidän väliin ja osotti majesteetillisella kädenliikkeellä, että me\nvetäytyisimme takaisin.\n\nJyrisevällä äänellä huudahti hän ymmärrettävällä englanninkielellä:\n\n\"Tämä paikka on pyhä. Täällä vajoudutaan rukoukseen ja mietiskelyyn\nteurastuksen ja murhan sijasta. Vetäytykää takaisin ettei jumalien viha\nteitä kohtaisi!\"\n\n\"Menkää tieltä ukko\", huudahdin minä. \"Te joudutte itse vaaraan, jos\nette ole varoillanne.\"\n\nMinä huomasin että Iranilaiset rohkaistuivat ja että oma väkeni\nepäröi. Nähtävästi täytyi minun esiintyä tarmokkaana, jos mieli päästä\nvoitolle. Minä riensin siis tykkiväen etunenässä eteenpäin. Vanhus\nseurasi meitä kädet levitettynä, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää\nmeidät. Mutta kun ei minulla ollut aikaa viivytellä pikkuasioissa\nlävistin minä hänen ruumiinsa miekallani samassa silmänräpäyksessä kun\neräs ylikonstaapeli ratsupyssyllään antoi hänelle iskun päähän. Vanhus\nkaatui silmänräpäyksessä maahan. Nähdessään hänen kaatuvan päästivät\nafganilaiset kauhun ja hämmästyksen huudon. Indialaiset, jotka olivat\nolleet halukkaita peräytymään, tulivat nyt avukseni ja pian oli\nvoittomme täydellinen. En luule ainoankaan miehen päässeen hengissä\nsolasta.\n\nTappiomme oli mitätön, — ainoastaan kolme kuollutta ja viisitoista\nhaavoittunutta. Me otimme heidän lippunsa, joka oli väriltään viheriä,\nja jossa oli luettavana koraanista otettu värssy.\n\nKun kaikki oli päättynyt, tähystelin minä nähdäkseni vanhuksen ruumiin,\nmutta se oli kadonnut, vaikka minä en voi käsittää, miten se oli\ntapahtunut. Hänen verensä tulkoon hänen omalle päälleen! Hän olisi\nvielä elänyt, jos ei hän olisi tahtonut, kuten konstaapelit sanovat\nEnglannissa, \"ehkäistä upseeria hänen velvollisuutensa täyttämisessä.\"\n\nMinä olen nyt saanut kuulla että hänen nimensä oli Choolab Shah ja että\nhän oli suuri ja pyhä buddhalainen. Häntä pidettiin profeettana ja hän\nVoi tehdä ihmetöitä. Kerrottiin että hän asui juuri tässä luolassa, kun\nTamerlan kulki tätä tietä vuonna 1397. Minä menin luolaan ja minusta on\nihan käsittämätöntä, miten ihminen olisi saattanut siellä viikkoakaan\nviettää. Luola oli ainoastaan neljä jalkaa korkea ja sitä paitsi\npimeä ja kostea. Puupenkki ja vaatimaton pöytä oli koko huonekalusto.\nPergamenttirullia, jotka olivat täynnä hieroglyyfikirjoitusta, oli\nsekaisin kaikkialla.\n\nNiin, nyt on hän mennyt siihen maahan, jossa rauhan evankeli voittaa\nkaikki pakanalliset noitatemput. Rauha hänelle!\n\nElliot ja. Chamberlain eivät saaneet kiinni ketään niistä, jotka\npakenivat suuren solan kautta. Minä olen päivän sankari. Nyt voin\najatella korotusta. Minun täytyy kumminkin hankkia jotakin syötävää\nsillä minä olen \"valmis kuolemaan nälkään.\" Kunnia on ihana, mutta ei\nsillä voi elää.\n\nLokak. 6 p. kello 11 a.p. — Minä koetan niin selvästi ja tyynesti kuin\nmahdollista kertoa mitä viime yönä tapahtui.\n\nKoskaan en minä ole ollut uneksija enkä näkyjen näkijä ja voin\nvakuuttaa että aistimeni ovat täysikuntoiset, vaikka kyllä mielelläni\ntahdon tunnustaa, että jos joku muu olisi kertonut minulle semmoista,\nolisin epäillyt hänen puheensa todenperäisyyttä. Olisin tietysti\nuskonut pettyneeni, jos en sitten olisi kuullut kellon ääntä. Nyt minä\nkerron mitä tapahtui. Elliot istui tupakoiden minun teltissäni aina\nkello 10 asti. Sitten minä tein kiertokävelyn indialaisen upseerini\nkanssa ja saatuani vakuutuksen siitä että kaikki oli asianmukaisessa\nkunnossa, menin minä 11 aikaan levolle.\n\nOlin juuri nukkumaisillani, sillä minä olin rutiväsynyt päivätyön\npäätyttyä, kun heräsin hiljaiseen paukkeeseen, ja kun tähystelin\nympärilleni, huomasin aasialaiseen pukuun puetun miehen seisovan\ntelttikäytävän suulla. Hän oli liikkumaton, mutta katseli minua ankaran\nja juhlallisen näköisenä.\n\nEnsi ajatukseni oli että minulla oli edessäni kiihkoisa vihollinen,\njoka oli hiipinyt aina tänne asti minua tappamaan. Minä koetin hypähtää\nPystyyn puolustautuakseni häntä vastaan, mutta minun oli mahdoton\nliikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vaikkapa olisin nähnyt tikarinkärjen\nojennettavan rintaani vastaan, niin en ainoallakaan liikkeellä olisi\nvoinut sitä välttää. Minä luulen että lintu ollessaan käärmeitten\nhurmaamana tuntee samaa mitä minä tunsin, kun silmäni tapasivat tuon\nkolkon muukalaisen katseen. Pari kertaa ummistin silmäni ja koetin\nkuvitella uneksivani, mutta kun ne avasin, seisoi mies siinä ja katsoi\nuhkaavasti minuun. Hiljaisuus kävi viimein sietämättömäksi. Tuntui\nsiltä että minun täytyisi ponnistaa kaikki voimani, kyetäkseni puhumaan\nhänelle. Minä en ole mikään heikkohermoinen mies enkä ensimmältä\nymmärtänyt, mitä Virgilius tarkoitti, kun hän kirjoitti: \"Adhesit\nfaucibus ora\" (kieli tarttui suulakeen).\n\nViimein saatoin mongertaa muutamia sanoja ja kysyin, kuka hän oli ja\nmitä hän tahtoi.\n\n\"Luutnantti Heatherstone\", vastasi hän pitkäveteisesti ja vakavasti,\n\"te olette tänään tehnyt suurimman ilkityön mikä ihmisen on mahdollista\ntehdä. Te olette tappanut kolmenkertaisesti siunatun miehen, ensi\nasteen pääadeptin, vanhemman veljen, joka on vaeltanut viisauden tietä\nuseampana vuotena kuin te olette elänyt kuukausia. Te katkaisitte hänen\nelämänlankansa aikana, jolloin hänen työnsä oli melkein täytetty ja\njolloin hän oli saavuttamaisillaan suurimmat salatut tiedot, jotka\nolisivat vieneet ihmisen askelta lähemmäksi hänen luojaansa. Kaiken\ntämän olette te tehnyt aiheettomasti ja juuri siinä silmänräpäyksessä,\njolloin hän rukoili avuttomien ja onnettomien puolesta. Kuunnelkaa nyt\nminun sanojani, John Heatherstone.\n\n\"Monta tuhatta vuotta sitten, kun salattuja tieteitä ensin vainottiin,\nhuomasivat oppineet ihmisen olemassaolon liian rajoitetuksi salliakseen\nihmisen kehittymistä sielunelämän korkeimmille asteille. Sen ajan\nviisaat omistivat siis voimansa etupäässä ikänsä pitentämiseen,\nsaadakseen tilaisuuden lisätä tietomääräänsä. Koska he tunsivat luonnon\nsalaiset lait, voivat he aseestautua tautia ja korkean iän raihnautta\nvastaan. Jälellä oli ainoastaan keinon etsiminen, millä voisivat\nsuojella itseään pahojen ja väkivaltaisten ihmisten hyökkäyksiltä,\nihmisten, jotka aina ovat valmiit hävittämään sitä, mikä on viisaampaa\nja parempaa kuin he itse ovat.\n\n\"Mitään suoranaisia välineitä ei tämän suojan hankkimiseksi voitu\nkeksiä, mutta sen sijaan määräsivät salatut voimat kauhean ja\nvälttämättömän koston sille ihmiselle, joka tappaa adeptin. Nämä lait\novat vielä tänä päivänä voimassa, John Heatherstone ja te olette\nniitten rangaistavana. Vaikka te olisitte kuningas tai keisari, niin\nette sittenkään välttäisi niitten rangaistusta. Teillä ei siis ole\nmitään laupeutta odotettavissa.\n\n\"Entisinä aikoina kuoli murhaaja aina samana hetkenä, jolloin hänen\nuhrinsakin, mutta sittemmin muutettiin tämä laki, sillä, asia\nkatsottiin siksi, että murhaajan tulisi saada aikaa käsittää ja\nymmärtää se rikos, jonka hän oli tehnyt. Siitä syystä määrättiin,\nettä kaikissa semmoisissa tapauksissa jätettäisiin kosto pyhän miehen\noppilasten chelanten tehtäväksi. Näillä olisi valta mielensä mukaan\npitentää tai lyhentää aikaa ja vaatia kosto vuosipäivänä siitä\npäivästä, jolloin rikos tehtiin. Teidän ei tarvitse tietää, niiksi\nrangaistus kohtaa teitä semmoisena päivänä. Riittää kun tiedätte\nolevanne kolmenkertaisesti siunatun Choolab Shahin murhaaja, ja että\nminä olen vanhin niistä kolmesta chelaasta, jotka ovat saaneet käskyn\nkostaa hänen kuolemansa.\n\n\"Ennemmin tai myöhemmin me siis tulemme tapaamaan teitä, vaatiaksemme\nhenkeänne sovitukseksi siitä, jonka olette ottanut. Sama kohtalo\nodottaa tuota kurjaa sotamiestä Smithiä, joka, vaikka vähemmin\nrikoksellisena kuin te, on tuottanut itselleen saman rangaistuksen\nnostamalla kätensä Buddhan valittua vastaan. Jos te saatte elää\nmuutamia vuosia, niin tapahtuu se ainoastaan siitä syystä että saatte\naikaa katua rikostanne ja tuntea olevanne tuomittu. Te ette koskaan\ntule unohtamaan tekemäänne pahaa, sillä meidän tähtikello muistuttaa\nteille aina menneisyyttä ja tulevaisuutta. Te kuulette sen päivällä\nja yöllä ja se on oleva teillä merkkinä, että te, — missä tahansa te\nolettekin ja mitä tehnettekin, ette koskaan voi vapautua Choolab Shahin\nchelaista. Te ette näe minua ennen kuin sinä päivänä, jona me tulemme\nnoutamaan henkeänne. Pelossa ja kuolontuskassa vietetty elämä on\nkuolemaa pahempi.\"\n\nTehden uhkaavan liikkeen kääntyi olento ja poistui teltistä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä katosi raukeus, joka oli painanut minun\njäseniäni. Minä hypähdin vuoteeltani ja katselin ulos telttiaukosta.\nVartijasotamies seisoi muutaman askelen päässä minusta, pyssyynsä\nnojautuen.\n\n\"Mitä sinä kurja mies ajattelet, kun sallit ihmisten sillä tavalla\nhäiritä minua?\" sanoin minä hindustaninkielellä.\n\n\"Onko sahibia häiritty?\" kysyi hän.\n\n\"Juuri nyt. Pari sekuntia sitten. Sinun on täytynyt nähdä hänen menevän\nulos minun teltistäni.\"\n\n\"Sahib varmaankin erehtyy\", vastasi mies kunnioitusta osottavalla mutta\nvakavalla äänellä. \"Minä olen ollut tässä lunnin ajan, eikä ainoakaan\nihminen ole mennyt ulos teltistä.\"\n\nHämmästyneenä ja tyytymättömänä istuin minä vuoteeni viereen ja\ntuumailin että kaikki olisikin vaan harhanäkyä, joka oli syntynyt\nheikkohermoisuuteen asti kiihoittuneesta tilastani edellisenä päivänä.\nSilloin tapahtui uusi ihme. Juuri pääni kohdalta kuului kirpeän\nsointuva ääni. Minä katsoin ylös, mutta en huomannut mitään. Minä\ntarkastin huolellisesti koko teltin, mutta keksimättä tuon omituisen\näänen syytä.\n\nViimein heittäydyin minä rutiväsyneenä vuoteelle ja nukuin melkein heti.\n\nAamulla herättyäni olin taipuisa uskomaan että yön tapahtumat olivat\nainoastaan esiintyneet minun mielikuvituksissani, mutta tuskin olin\nehtinyt nousemaan vuoteeltani, kun sama ihmeellinen ääni taas tapasi\nkorvaani. Minä en voi käsittää, mikä se on ja mistä se tulee. Onko\ntämä se varoittava kello, josta mies puhui? Olen koettanut muistaa ja\nkirjoittaa kaikki mitä hau sanoi, mutta pelkään unohtaneeni useamman\nseikan. Mikä on oleva tämän ihmeellisen historian loppu? En ole sanonut\nmitään Elliotille ja Chamberlainille. He väittävät, että minä näytän\nsairaalta ja kurjalta.\n\nSamana ihana. — Olen ollut tilaisuudessa puhumaan tykkimies Rufus\nSmithin kanssa. Hän on nähnyt saman näyn ja myös kuullut saman äänen.\nMitä tämä kaikki merkitsee?\n\nLokak. 10 p. (neljä päivää myöhemmin.) — \"Jumala auttakoon meitä!\"\n\nNäillä sanoilla päättyi päiväkirja.\n\nMukana seurasi lisäys, jonka kenraali hiljattain oli liittänyt\npäiväkirjaan.\n\n \"Tästä päivästä alkaen\", kirjoitti hän, \"en yöllä enkä päivällä\n saanut rauhaa tuolta kauhealta ääneltä. Vuosia on vierinyt, mutta\n levottomuuteni ei vähene vaan yltyy. Minä olen sekä sielultani että\n ruumiiltani murtunut mies. Minä elän aina jännitystilassa ja vaivaan\n korviani kuullakseni tuon vihatun äänen. Minulla ei ole odotettavissa\n toivoa eikä lohdutusta haudan tällä puolella. Jumala tietää että minä\n ikävöitsen kuolemaa, ja kun lokakuun viides päivä tulee, niin olen\n kuitenkin ihan suunniltani pelosta, sillä enhän minä tiedä, mikä\n kauhea kohtalo minua odottaa.\n\n \"Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, jolloin minä tapoin\n Choolab Shahin ja neljäkymmentä kertaa olen ollut kuoleman kauhun\n ympäröimänä, saamatta sitä siunattua rauhaa, joka löytyy haudan\n tuolla puolella. Minä en tiedä, millä tavalla kosto minua kohtaa.\n Olen asettunut tälle autiolle paikalle asumaan ja ympäröinyt huoneeni\n korkealla lankkuaidalla, sillä täytyihän minun tehdä jotakin\n itsepuolustuksekseni.\n\n \"Olen ylpeä siitä etten ole käyttänyt sinihappoa enkä opiumia!\n Olisinhan minä näitä välineitä käyttämällä aina päässyt vainoojistani.\n Mutta minä olen saanut sen opetuksen, ettei miehen koskaan tule luopua\n tehtävästään. Sen sijaan en ensinkään epäillyt antautua vaaraan Indian\n sodan aikana, mutta kuolema vältti aina minua, ja minut kuormitettiin\n arvomerkeillä ja kunnianosotuksilla osotetun urhollisuuteni tähden.\n\n \"Suuren lohdutuksen on kaitselmus antanut minulle uskollisessa ja\n rakkaassa vaimossani. Ennen häitämme uskoin minä hänelle kauhean\n salaisuuteni, mutta siitä huolimatta tahtoi hän kuitenkin jakaa minun\n kohtaloni. Hän on todellakin jakanut minun kuormani, mutta on melkein\n musertunut sen painon alla.\n\n \"Lapsenikin ovat tuottaneet minulle suurta lohdutusta. Mordaunt\n tietää kaikki tai melkein kaikki. Olemme koittaneet salata asian\n Gabriellelta, vaikka hän kyllä aavistaa, ettei kaikki ole niinkuin\n olla pitäisi.\n\n \"Minä toivon että tämän paperin sisällys annetaan Straenraerin tohtori\n John Easterlingin tiedoksi. Hän kuuli kerran itse kellonsoinnin.\n Tekemäni surullinen kokemus voi hänelle osottaa minun puhuneen totta,\n kun sanoin tässä maailmassa löytyvän voimia, jotka ovat tuntemattomia\n Englannissa.\n\n                                               J.B. Heatherstone.\"\n\nPäivä rupesi koittamaan, kun minä olin lopettanut tämän ihmeellisen\nhistorian lukemisen, jota sisareni ja Mordaunt olivat suurimmalla\ntarkkuudella kuunnelleet.\n\nTähdet olivat ruvenneet vaalenemaan ja harmaa valo, loisii idässä.\nMies, jolla oli vainukoira, asui parin peninkulman piiassa, ja meidän\noli siis aika lähteä matkaan. Uskottuamme Esterin tehtäväksi asian\nkertomisen isällemme, varustauduimme tarpeellisilla matkaeväillä ja\nlähdimme viipymättä käymään.\n\n\n\n\nXVI.\n\nSyvänne.\n\n\nAlussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan\npoikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle\npäästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo\npystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti\nvalmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin\nmukana.\n\nMordaunt olisi mieluummin tahtonut että mies olisi jäänyt kotiin, mutta\nminun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt,\nmitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja\nSekä mies että koira seurasivat minua.\n\nEräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen\nisännällään, jolla oli pörröinen kellertävä tukka ja pitkä,\nvanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta\nälykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän\ntarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksistani äsken\nlukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia,\nja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta\nkun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen\ntoivossa saavansa nähdä kadonneitten jäljet, mutta ei ainoatakaan elon\ntai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä\nja autiota.\n\nLinnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja\npalasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi sen\nFullertonille, joka näytti sen koiralleen.\n\nÄlykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi\ntaas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas\nmuutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään\ntehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä.\nIsäntä piti nuorasta, ja me lähdimme matkaan.\n\nPari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan\naukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko\noli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten\nloistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.\n\nKoira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt\neikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä,\nettä kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet\npienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen\npoikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti\nvaanittuaan, ulvahti koira taas ja riensi eteenpäin tiettömällä\nkankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä\nemme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen\nja kanerva toisinaan ulottui vyötäisiimme asti.\n\nMinä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme\nperille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddhalaisella\nolisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt\nmatkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun\nluuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta\nkauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi\nsisämaahan.\n\nKello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi\npysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me\nkulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat\njalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman\nleviävän pohjoiseen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta\nkuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa, ikäänkuin maanosa\nolisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa\nlätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt\nturvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia\nmaalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön\nmerkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.\n\nTämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee,\nettä se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä\nsisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä\npetollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei\ntarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.\n\nKun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi\nepäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka,\njossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika\nkieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää\nkoko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän\nkanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut,\njatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen\ninnostuksesta.\n\nMeidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä\nmissä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata\nperässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys\nnyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti\nnähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä\nkaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa,\njolla kenraali ja hänen palvelijansa oli pakotettu seuraamaan mukana.\nPakko, jota oli käytetty, oli ollut henkisiä laatua.\n\nMe olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi\nmeille jalantukea. Molemmin puolin meitä nousi vesi siellä täällä\nmaanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja\npurppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punaruskeita\nmatoja ryömi vaalentuneitten kaislojen välissä. Suuret hyönteispilvet\nmuodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät\nmeitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut\nniin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui\nrivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.\n\nSillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme että etsimäimme\nmiesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni\nnyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja\nminä muodostin jälkijoukon.\n\nTalonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin\nvastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän\ntykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.\n\n\"Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään\", sanoi\nhän.\n\n\"Mihin sitten mennään?\" kysyin minä.\n\n\"Creen syvänteelle\", vastasi hän. \"Minä luulen että se on tässä\nlähellä.\"\n\n\"Creen syvänteellekö?\"\n\n\"Se on niin syvä ettei kukaan koskaan ole löytänyt sen pohjaa. Kansa\nväittää että siitä juuri johtaa ovi manalan syvyyteen.\"\n\n\"Oletteko te ollut siellä?\" kysyin minä.\n\n\"Ollut siellä! Mitä minä siellä tekisin? Ei yksikään ihminen, jolla on\nterve järkensä tallella, koskaan mene sinne.\n\n\"Mistä te sitten tiedätte että tuo syvänne todellakin on olemassa?\"\n\n\"Isänisäni isä on ollut siellä, ja sentähden minä sen tiedän\", vastasi\nFullerton. \"Eräänä lauantai-iltana oli hän aika humalassa ja löi\nvetoa mennäkseen sinne. Hän ei jälestäpäin mielellään puhunut siitä\nkäynnistään eikä koskaan kertonut näkemiään. Hän oli ikäänkuin\nmieletön kun joku vaan puhui syvänteestä. Totelkaa siis minun neuvoani\nja palatkaa kotiin, sillä siihen paikkaan menemisestä ei lähde mitään\nhyvää.\"\n\n\"Me voimme jatkaa matkaamme ilman teitä\", huomautti Mordaunt. \"Jos vaan\nlainaatte meille koiraanne, niin voitte kääntyä kotimatkalle.\"\n\n\"E-enpäs\", huusi hän. \"Minä en tahdo koirani joutuvan saatanan kynsiin.\nSentähden täytyy sen seurata minua.\"\n\n\"Koira seuraa meitä\", puhkesi seuralaiseni puhumaan säkenöivin silmin,\n\"Meillä ei ole aikaa riidellä teidän kanssa. Katsokaa, tässä minä jätän\nteille 5 punnan setelin. Jos estätte meitä ottamasta koiraa, niin minä\nheitän teidät veteen.\"\n\nMies otti toisella kädellään setelin samalla kun hän toisella jätti\nMordauntille nuoran, joka oli koiran kaulassa. Hänen poistuessaan\njatkoimme me matkaamme kauemmaksi järvelle. Liejussa näkyvät syvät\njäljet kiihoittivat meitä jouduttamaan askeliamme. Tunkeuduttuamme\nkokonaisen pienen kaislametsän läpi, tulimme me niin kolkkoon paikkaan\nettä jos Dante olisi sen nähnyt olisi hän siitä saanut uutta ainetta\nkuvauksensa manalasta.\n\nKoko rämeikkö aleni tässä ratin muotoiseksi syvänteeksi, jonka keskessä\noli noin 40 jalan levyinen aukko. Maa vietti vesipyörrettä kohden\nkaikilta suunnilta. Nähtävästi oli tämä se syvänne, jota paikkakunnan\nväestö niin pelkäsi. Enkä minä asiaa ihmetellytkään, sillä kolkompaa\nseutua en koskaan ole nähnyt.\n\nSieltä nousi läkähdyttävä haju, ja me kuulimme sorisevan äänen,\nikäänkuin vesi olisi kiehunut. Minä heitin syvänteeseen suuren kiven,\njoka makasi liejuun vajonneena mutta emme kuulleet sen putoamista\npohjaan.\n\nKumartuessamme haisevan veden yli, kuulimme me yhtäkkiä sointuvan\näänen sen syvyydestä. Mahdollista on että ääni syntyi luonnollisista\nvaikuttimista, mutta voi se myös tulla siitä kellosta, josta minä olen\nniin paljon kuullut. Olkoon sen asian laita miten tahansa. Tämä oli\nkaikessa tapauksessa ainoa merkki, mikä meille annettiin molempien\nmiesten lepopaikasta. Ja nämä miehet olivat nyt maksaneet sen velan,\njoka niin kauan oli heitä painanut.\n\nMe huusimme kaikin voimimme, mutta ainoastaan kaiku vastasi syvyydestä.\nKovin murheellisina lähdimme taas kulkemaan rinnettä ylöspäin.\n\n\"Mitä me nyt teemme, Mordaunt?\" sanoin minä matalalla äänellä. \"Me\nvoimme ainoastaan rukoilla heidän sielujensa rauhan puolesta.\"\n\nHeatherstone katsoi säkenöivin silmin minuun.\n\n\"Nuo ihmiset ovat mahdollisesti menetelleet salattujen lakien mukaan\",\nhuudahti hän, \"mutta nyt katsotaan, mitä Englannin lait asiasta\nsanovat. Minä luulen että chela voidaan hirttää niinkuin joku muukin\nkuolevainen. Meillä lienee vielä aikaa saada, heidät kiinni. Tule\ntänne, koirani, tule!\"\n\nHän veti koiran noitten kolmen miehen jäljille. Eläin nuuski niitä pari\nkertaa ja laskeutui sitten maahan karvat pystyssä ja vavisten.\n\n\"Siinä näet\", sanoin minä, \"että on turhaa taistella heidän kanssaan,\njoilla on käytettävinä voimia, joita emme kykene edes nimittämään. Me\nemme voi muuta kuin myöntyä siinä toivossa että nuo miesparat toisessa\nelämässä saavat korvauksen kaikesta siitä, mitä heidän on täytynyt\nkärsiä.\"\n\n\"Ja että heidät vapautettaisiin kaikista perkeleellisistä uskonnoista\nja niitten murhanhimoisista tunnustajista\", huudahti Mordaunt, kokonaan\nsuunniltaan raivosta.\n\nOikeudentunto vaati minut tunnustamaan, että nuo kristityt miehet\nolivat itse syypäät kohtaloonsa, kun teurastivat tuon turvattoman\nbuddhalaisen, mutta minä en tahtonut ilmaista mielipidettäni\nMordauntille pelosta että hän yhä enemmän kiihoittuisi.\n\nMonen turhan koetuksen jälkeen onnistui minun viimein saada hänet\nlähtemään tuosta onnettomuuden paikasta. Oi, miten pitkä ja väsyttävä\nolikaan paluumatka. Menomatkakin oli kyllä vaivaloinen, vaikka meillä\noli heikko toivokin, mutta nyt. kun kaikki oli mennyttä, tuntui\nkotimatka kauhean pitkältä. Raskain askelin ja vielä raskaammalla\nsydämellä kulimme me koko päivän erämaassa ja ehdimme juuri auringon\nlaskiessa Cloomberiin.\n\nMinä en koetakaan kertoa vaimon ja tyttären surua. Useampana viikkona\nhorjui Gabriella-parkani elämän ja kuoleman välillä, mutta tohtori\nEasterlingin huolellisesti häntä hoitaessa toipui hän kumminkin,\nvaikka ei hän tosin enää koskaan päässyt entisiin voimiinsa. Mordaunt\noli synkkä ja alakuloinen eikä tointunut ennen kuin olimme muuttaneet\nEdinburghiin. Mutta ei lääkärinhoito eikä ilmanvaihdos voinut auttaa\nrouva Heatherstone-parkaa. Hän kuihtui hitaasti, ja jotenkin varmaa oli\nettä hän muutaman viikon kuluttua yhtyy mieheensä.\n\nBranksomen omistaja palasi Italiasta terveenä ja virkeänä, ja tästä\nsyystä me muutimme takaisin Edinburghiin. Asuinpaikan muutos teki\nmeille hyvää, sillä viime tapahtumat olivat synkistyttäneet elämäämme.\nSitä paitsi oli isälleni tarjottu kunniakas ja hyväpalkkainen paikka\nyliopiston kirjastossa, ja hän riensi ottamaan sen vasaan.\n\nMinä olen nyt useamman kuukauden ollut naimisissa rakkaan Gabriellani\nkanssa, ja tämän kuun 23 p:nä viettää Ester häitään. Minä toivon että\nMordaunt saa hänestä hyvän vaimon.\n\nEnnen kuin lopetan kertomukseni tahdon vielä omistaa muutaman ajatuksen\nkenraalin ja Rufus Smithin katoamiselle ja kuolemalle.\n\nYhtä asiaa en voi ymmärtää. Minä tunnustan aprikoivani sitä seikkaa,\nmiksi nuo kolme chelasta ottivat uhreiltaan hengen Creen syvänteessä\nsen sijaan että olisivat sen ottaneet miesten ollessa linnassa.\nMutta luultavasti oli buddhalaispapeilla pätevät syyt tehdä niinkuin\ntekivätkin.\n\nMuutama kuukausi kauhuntapahtuman jälkeen luin eräästä Indian lehdestä\nlyhyen uutisen jossa sanottiin että nuo kolme buddhalaista Lal Hoomi,\nMowdar Khan ja Ram Singh olivat palanneet Euroopasta. Tämän ilmoituksen\njälkeen seurasi esitys kenraalimajori Heatherstonen elämästä ja\ntoiminnasta sekä tietoja siitä että hän äskettäin oli kadonnut kotoaan\nja että oli syytä pelätä hänen saaneen surmansa veteen hukkumalla.\nMinä epäilen, tokkohan yksikään muu ihmissilmä saattoi keksiä mitään\nyhteyttä näitten kahden ilmoituksen välillä. Minä en niitä koskaan\nnäyttänyt vaimolleni enkä Mordauntille, ja vasta sitten kun he lukevat\nnämä rivit, saavat he tietää ne.\n\nEn tiedä, tarvitseeko minun antaa pitempiä selityksiä tai lisätä\nmitään. Ymmärtäväinen lukija on jo saanut tietää syyn miksi kenraali\npelkäsi tummia kasvoja, muukalaisia ja vieraita. Hänen unettomuutensa,\njonka perusteena oli tuo kamala kellonsointi, saattoi hänet öisin\nkulkemaan ympäri huoneissa, ylisiltä kellariin asti, ja aina valaistut\nhuoneet estäisivät pimeyden kauhujen häntä ympäröimästä.\n\nTiede opettaa meille, ettei semmoisia voimia, joita itämaiset\nuskonnonhaaveilijat sanovat omistavansa, itse asiassa ole olemassa.\nMinä John Fothergill West voin päättävästi väittää että se on väärässä.\nHistoria osottaa että oppineet ovat hitaita uskomaan sitä mikä on\ntotta. Tiede ivaili kauan Newtonia. Tiede näytti matemaatillisesti,\nettei rautalaiva voisi pysyä vedenpinnalla ja ettei höyrylaiva voisi\nkulkea Atlannin yli. Itämailla, jotka ovat suurten uskontojen kehto,\nlöytyy viisaustieteilijöitä ja oppineita, jotka työskentelevät toisten\nmenetystapqjen mukaan kuin länsimaitten tiedemiehet, mutta edellisillä\non äärettömän paljo enemmän tietoja luonnon salaisuuksista kuin\njälkimmäisillä.\n\n\n\n\nSalattu viisaustiede.\n\nMordaunt Heatherstonen tekemä lisäys.\n\n\nMinä olen vastikään lukenut käsikirjoituksen, jossa hyvä ystäväni\nkertoo kaikista niistä tapahtumista, jotka päättyivät isäni kuolemalla,\nja olen hyväksynyt kaikki paitsi yhdessä kohdassa. Ystäväni on näet\npannut liian vähän painoa siihen hyvyyteen, jota hän koko aikana meille\nosotti.\n\nNyt olen pyytänyt saada tehdä pienen lisäyksen, voidakseni lausua\nmuutaman sanan Indian salatusta viisaustieteestä, jota niin vähän\ntunnetaan.\n\nItämaisia adepteja löytyy nykyään pohjoisessa Indiassa ja Tiibetissä,\nmutta luultavaa on että he muinoin olivat paljoa laajemmalle\nlevinneinä. Historiassa näemme heistä vilahduksia useammalla eri\nnimellä. Siellä kulkevat he Egyptin pappien, Kaldean nioagien.\nteurgisten uusplatonilaisten ja hengennäkijäin nimisinä. He muodostavat\nsuletun, salaisen seuran, johon jokainen tutkimushaluinen mies\nsaa yhtyä. Mutta seuraan liittyneen täytyy antautua ruumiillisiin\nvaaroihin, kärsiä puutteita ja kestää ankaraa kuria, ja siitä\nsyystä vaan sangen harvoilla on mielenlujuutta ja rohkeutta kestää\nloppuun asti. Ne, jotka ovat voittaneet niin että heidät on\notettu vihkiytyneitten joukkoon, ovat saaneet täyden korvauksen\nkärsimyksistään, sillä he saavat semmoiset voimat, jotka tekevät heidät\ntavallisia ihmisiä korkeammiksi.\n\nSalattujen viisaustieteilijäin tiedot ovat sekä fyysisistä että\nmetafyysillistä laatua. Mutta erittäinkin metafysiikan ja etupäässä\nihmissielun tutkimiseen ovat he kiinnittäneet huomionsa. Mutta heidän\nfyysilliset tietonsa ja heidän kykynsä käsitellä niitä salaisia\nlakeja, joitten mukaan luonto rakentaa tai hävittää, ovat paljoa\nkorkeammat kuin ne, mitkä eurooppalaiset tiedemiehet tuntevat. Täytyy\nmuistaa, että meidän tieteellisten tutkimusten tulokset ovat syntyneet\nmuutaman sadan vuoden aikana, kun taas salattu viisaustiede ulottuu\nkeskeymättömässä jaksossa vähintäin 20 tuhatta vuotta taaksepäin, aika,\njonka kuluessa jokainen adepti on ilmoittanut viisautensa oppilailleen\nsamaten kuin hänelle itselleenkin se oli ilmoitettu tai semmoisilla\nlisäyksillä, mitkä hän elämässään ja kokemuksillaan oli kyennyt\nitselleen hankkimaan. Vaikka nämä miehet ovat saaneet ihmeellisiä\nvoimia, ovat he kuitenkin ensimmäisiä vakuuttamaan, etteivät ne johdu\nmistään yliluonnollisesta lähteestä. Ne ovat syntyneet läheisestä ja\nperinpohjaisesta luonnon ja maailmaa hallitsevien salaisten lakien\ntuntemisesta. Koko ihmiskunta voi toivoa saavansa sen viisauden, minkä\nnämä jo ovat hankkineet itselleen.\n\nEnsimmäinen läksy, jonka saa oppia, kun kulkee salatun viisauden\ntietä, on se, ettei viisautta saavuteta yksinomaan ahkeruudella ja\nopinnoilla, vaan että jotakin muuta tarvitaan lisäksi. Maaperä on ensin\nvalmistettava, ennen kuin kallisarvoinen siemen siihen lasketaan.\nTeräväjärkisinkään ihminen ei voi koskaan toivoa suorittavansa ensi\nkoetuksia, jotka kohtaavat salattua viisaustieteilijää, jos hän on\nylpeä, ahne, aistillinen, itsekäs ja laiska. Rikkaruoho on poistettava\nennen kuin puutarha voidaan istuttaa. Seitsemänä pitkänä vuotena pyrkii\nnuori chela saamaan omaa itseään hallitsevan vallan, ja jos hänen\nonnistuu se saavuttaa, niin on hän puhdas ruumiiltaan ja sielultaan,\nvapaa karkeammista eläimellisistä vaistoista ja välittämätön\npersoonallisista mukavuuksistaan. Hänen luontonsa henkinen puoli on\nkehittynyt ja osaksi voittanut eläimellisen osan.\n\nHän kykenee silloin ottamaan vastaan niitä opetuksia, jotka johtavat\nhäntä korkeammalla tiellä. Moni luonnollisesti sortuu ennenkuin\nvihkimyspäivä on tullut. Tässä koulussa tulee valistus sisästä eikä\nulkoapäin.\n\nJa mitkä ovat ne tulokset, jotka näillä tiedoilla saavutetaan? Me,\njotka olemme niitten ulkopuolella, emme voi niitä juuri arvostella.\n\nKuitenkin ovat he epäilyksen varjonkaan sijaa saamatta todistaneet\nettä ihmisellä on sielu ja tehneet sen siten, että he itse erottavat\nsielunsa ruumiistaan, yhdistääkseen sen jälleen siihen milloin vaan\nitse hyväksi näkevät. Adepti voi erottaa sielunsa ruumiistaan yhtä\nhelposti kuin hän riisuu päällimmäisen takin yltään ja saattaa\najatuksen nopeudella siirtää sielunsa mihinkä paikkaan tahansa maan\npäällä. Tällä kyvyllään voi viisas olla missä hän vaan mielii tämän\nmaan päällä, ja hän tietää että sielu itsessään on aineellinen ja että\nse sisältää paljoa eetterisemmän olemuksen jota me kutsumme hengeksi.\n\nKun Tarsoksesta kotoisin oleva Paavali sanoo että ihmisellä on ruumis,\nsielu ja henki, niin tämä lausunto ei ole hänen joutavaa otaksumistaan.\nvaan se osottaa että hän oli tullut samaan lopputulokseen kuin salattua\nviisaustiedettä käsittelevä koulu, johon hän varmaan kuuluikin.\n\nAdeptien ei tarvitse käyttää sanoja toistensa kanssa keskustellakseen,\nvaan he suorittavat senkin tehtävän ajatuksen muuttamisella.\nVihkiytyneet voivat siis tuhannen peninkulman päästä puhua toisilleen\nyhtä helposti kuin he olisivat samassa huoneessa. Heidän Himalajalla\nolevat asuinpaikkansa, jotka meistä tuntuvat niin kolkolta, ovat itse\nasiassa kaiken henkisen toiminnan polttopisteinä. Toistensa huomiota\nherättääkseen on heillä kyky loihtia esiin se kellonsoinnilta kuuluva\nääni, joka näytti niin suurta osaa isäparkani historiassa.\n\nHe väittävät ja tukevat väitteitään todistuksilla, että he hallitsevat\nluontoa siinä määrässä että voivat ottaa elementit ilmapiiristä ja\nyhdistää ne tai antaa niille minkä muodon vaan haluavat.\n\nHe voivat erittää kiinteän kappaleen, muuttaa sen molekyyleiksi\n(hiukkasiksi), lähettää nämä molekyylit kuinka kauas he vaan tahtovat\nja sitten taas liittää ne toisiinsa siten että ne muodostavat saman\nkappaleen, johon ne alkuperäisen kuuluivat. Tällä tavalla siirrettiin\nsuuri marmorimöhkäle Bombaysta Kalkuttaan, ja kirjeitä on lähetetty\nsemmoisella nopeudella, että sähkölennätin siten on joutunut häpeälle.\n\nNämä ovat muutamia niistä voimista, joita itämaiset viisaat väittävät\nomaavansa, ja heidän järjestelmänsä ansaitsee kyllä länsimaisten\ntiedemiesten huomiota.\n\nAdeptit huomauttavat kuitenkin painolla, että fyysilliset ilmiöt,\njotka kyllä voivat olla hyödyksi täällä maailmassa, kumminkin ovat\nvähäarvoisia. He vakuuttavat että heidän järjestelmänsä todellinen\narvo on sen metafyysillisessä ja uskonnollisessa ylevämmyydessä, ja he\nväittävät suurilla valovirroilla selvittäneensä sielun ominaisuuksia.\nJa tämä tosiasia, poistaa uskonnolta sen haaveellisesti henkisen\nluonteen ja tekee siitä yhtä tarkan tieteen kuin mittausoppikin.\n\nTämän salaperäisen järjestelmän korkeampiin ei voi tunkeutua kukaan\nmuu kuin se, joka on suorittanut alempien asteitten oppijakson ja\npuhdistunut sielultaan ja ruumiiltaan.\n\nLuonnollisesti väittää länsimainen lukija, että on vaikea uskoa\nmuutamien harvojen miesten voivan pitää salassa semmoista tietämistä,\nsitä vähemmin kuin sen alkuaan on täytynyt olla aiottu koko\nihmiskunnalle. Salatun viisauden tutkija vastaa tähän väitteeseen,\nettä ne voimat, jotka saadaan hänen järjestelmäänsä seuraamalla, ovat\nniin pelottavaa laatua että niitä helposti voitaisiin käyttää väärin,\njos väärä henkilö tulisi niitten omistukseen. Hän siis katsoo asian\nsiksi ettei ihmissuku vielä ole valmistunut näitä voimia käyttämään ja\nettä hänen täytyy ankarasti tutkia kaikki tiedonhaluiset, ettei kukaan\narvoton pääsisi veljeskunnan jäseneksi.\n\nNiistä tiedoista, joita tässä olen antanut, voin kiittää isäni\nmielipiteitä asiasta ja osaksi herra A.V. Sinnetin salatusta\nviisaustieteestä antamia lausuntoja. Viimeksi mainittu sanoo muun\nmuassa:\n\n\"Koko salatun viisaustieteen oppirakennus perustuksesta katonharjaan\nasti eroaa niin perinpohjin muista käsitteistä, että on vaikea selittää\nsen sisällystä. Miten voisi selvittää kirjoituskonetta henkilölle,\njoka ei tunne yksinkertaistakaan mekaanista laitosta, ja jolla ei ole\naavistustakaan laskuopista? Ja nykyaikaisen Euroopan oppineet ovat\nsalattuun viisaustieteeseen nähden — huolimatta heidän omaamistaan\nsuurista tiedoista — ihan täydellisessä tietämättömyydessä sen\naakkosista.\"\n\nHerra Sinnet kirjoittaa myös äänistä, joita adeptit suurella\netäisyydellä panevat toimeen, ja että nämä äänet ovat niitten\nkaltaiset, jotka niin kauan vainosivat isääni. \"Ääni ei ole kova\",\nsanoo hän, \"mutta selvä ja kuuluva. Jos veitsellä kevyesti lyötte\njuomalasin laitaan, voitte saada aikaan samallaisen äänen, vaikka\nedellinen on puhtaampi ja selvempi. Salatun viisaustieteen harjoittajat\nkäyttävät usein näitä kellonääniä, kun tahtovat herättää jonkun\nhuomaavaisuutta.\"\n\nSe lisäys, jonka minä olen kirjaan liittänyt, voi mahdollisesti\nvalaista muutamia himmeitä kohtia siinä kertomuksessa, jonka niin\nasiallisesti on kirjoittanut ystäväni ja veljeni John Fothergill West.\n\n\n\n"]