[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnkPdcoRkkJMuNKqx78rKmRR9jakWoPhmlIYwR8uh0vo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2924,"Laivuri on rakastunut","Jacobs, W. W.",1863,1943,"2924-jacobs-w-w-laivuri-on-rakastunut","2924__Jacobs_W._W.__Laivuri_on_rakastunut","Merimiesjutelma","romaani",[14,15],"huumori","rakkaus",[17],"brittilainen","fi",1897,1907,21676,140029,false,72474,[26],"Sailors -- Fiction",[28,29,30,31],"British Literature","Humour","Novels","Romance","\"Laivuri on rakastunut: Merimiesjutelma\" by W. W. Jacobs is a fictional work likely written in the late 19th century. This story centers around a ship called \"Merilokki\" and its crew, particularly the captain, Wilson, who is portrayed as somewhat absent-minded, leading to various conflicts with the ship's first mate and crew. The narrative explores themes of love and misunderstandings, all set against a maritime backdrop.  The opening of the narrative introduces the setting aboard the \"Merilokki\" as it is docked in Northfleet, preparing to sail. The crew members are depicted in a somewhat comical light as they critique the captain's peculiar behavior and preoccupation, tied to a romantic interest back on land. The first mate's frustrations with the crew's lack of discipline and the ongoing banter among the men establish a lively atmosphere filled with tension and humor. As the plot unfolds, it becomes evident that the captain's infatuation complicates shipboard dynamics, as he is more concerned with his romantic pursuits than the business of sailing. This setup promises a mix of humor and drama as the story continues to develop. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Palm, Emil",249,"Merimiesaiheinen huumorikirja kertoo kuunari Merilokin kapteenista, joka yrittää voittaa nuoren naisen suosion. Tehtävä vaatii kadonneen sukulaisen etsimistä ja johtaa koomisiin tilanteisiin laivalla ja satamissa.","W. W. Jacobsin 'Laivuri on rakastunut' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2924. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LAIVURI ON RAKASTUNUT\n\nMerimiesjutelma\n\n\nKirj.\n\nW. W. JACOBS\n\n\nSuomensi\n\nE. P.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nLontoolainen kuunarilaiva \"Merilokki\", omistajansa laivuri Wilsonin\nkuljettama, oli juuri saatu täyteen sementtiä Northfleet'issä, mistä\noli aikomus purjehtia Brittleseaan. Joka tuuman ala oli sullottu\ntäyteen. Sementti, mikä rikkinäisistä tynnörien raoista oli päässyt\nlevenemään, teki kunniallisten meripoikain partaiset naamat melkein\naavemaisiksi, ja lakaistessa leveni se vielä keittiöönkin, sekoittuen\npäivälliseksi laitettavan lihapasteijin ryyteihin.\n\nVasta kun kansi oli pesty ja kuunari taas loisti puhtaana ja sievänä,\nehti perämies ajatella omaakin siivoustaan. Oli kaunis ja lämmin\ntoukokuun päivä, ja pieni osa lastista oli tarttunut hänenkin\nhiuksiinsa ja hikiseen otsaansa. Kajuuttapoika, tietäen tarpeet, oli\ntuonut ämpärin puhdasta vettä kajuutan katolle ja ämpärin viereen\nkeltaisen saippuapalasen ja pyyhinliinan. Perämies hymyili huomattuaan\nvalmistukset, riisui paidan päältään, kiersi housunkannattimet\nvyötäisilleen, kumartui ämpäriin ja alotti pesuhommansa melulla ja\ntyytyväisellä mielellä.\n\nAuttava palvelushenki, itse ijässä, jolloin ei vielä suuriakaan\nvälitetä omasta puhtaudesta, muutti vettä kolme kertaa ennenkun\nperämies oli tyytyväinen. Vihdoin kumminkin \"työ\" oli tehty. Kasvot\nja kaula hankauksesta kiiltävänä ja punottavana vetäytyi peränpitäjä\nkajuuttaan vaatteita vaihtamaan.\n\nKun oli päästy päivälliseltä, minkä perämies tällä kertaa nautti\nyksinään, ilmestyi hän uudestaan kannelle. Miehistö, joka samoin jo oli\nnauttinut ruoka-annoksensa, istuskeli keulassa ja poltteli. Perämies\nsytytti piippuunsa, istuutui kajuutan katolle ja jäi miettimään.\n\n\"Säilytän kapteenin päivällisen pienessä kattilassa lämpimänä\", sanoi\nkokki ja pisti nokisen päänsä keittiön ovesta.\n\n\"Hyvä on\", sanoi perämies.\n\n\"Kummallista missä se laivuri oikein oleskelee tällaiseen aikaan\npäivästä\", sanoi kokki erityisesti kääntymättä kehenkään, mutta\nvilkaisten kuitenkin perämieheen.\n\n\"Hyvinkin kummallista\", sanoi perämies, ollen erinomaisen puheliaalla\npäällä.\n\nKokki astui ulos keittiöstä, pyyhki märkiä käsiään likaisiin\npalttinahousuihinsa ja katseli kaihoten maalle.\n\n\"Parhain kapteeni, minkä kanssa koskaan olen purjehtinut\", sanoi hän\npitkäveteisesti. \"Oletteko panneet merkille, miten hajamielinen hän\nviime aikoina on ollut? Sanoin nytkin, kun hän meni maalle, että saamme\nlihapasteijia päivälliseksi. 'Hyvä on Joe', sanoi hän, ikäänkuin puhe\nolisi ollut piparuutilihasta ja perunoista, kauniista ilmasta tai\njostakin muusta vähäpätöisestä asiasta.\"\n\nPerämies pudisti päätään, puhalsi pöllyävän savupilven piipustaan ja\nkatseli sen haihtumista ilmaan.\n\n\"Hän varmaankin etsii lastia tai mitä hommanneekaan\", yhtyi\nvahvarakenteinen vanhempi merimies puheeseen. \"Huomatkaa vaan miten hän\npukeutuu tähän aikaan. Höyrylaivan kapteeni ei voisi olla hienompi.\"\n\n\"Ei sillä tapaa hieno\", sanoi jälellä oleva matruusi, astuen hänkin\nlähemmäksi huomatessaan perämiehen hyvän tuulen. \"Enpä luule hänen\nrahtia etsivän, sillä —, vaan — — —, sementistä saa hyvän maksun.\"\n\n\"Se _ei_ ole rahtia\", kuului pieni, mutta asiastaan varma ääni.\n\n\"Pötki sinä matkoihisi\", sanoi Sam vanhus. \"Ei sovi sinun ikäistesi\npoikaviikareitten sekaantua vanhempain ihmisten puheisiin! Mitä\nsinustakin vielä joskus tullee?\n\n\"Mihinkä minä pötkisin? Olenhan omalla laivaosallani\", vastasi poika\nkostonhaluisena.\n\nMiehet vavahtivat ja aikoivat rauhassa poistua, mutta se oli nyt jo\nmyöhäistä. Perämiehen hetkiseksi uinahtanut arvon tunne oli uudestaan\nherännyt ja hän hypähti raivoisana pystyyn.\n\n\"No, tämähän on oikein pirua\", karjasi hän. \"Tehän olette peräkannella\n— koko miehistö — joka 'sorkka'! Ehkä herrat suvaitsevat astua\nkajuuttaankin juomaan lasin totia ja polttamaan sikaarin? — Koko\nmiehistö istuskelee täällä lörpöttelemässä laivurista kuin joukko\npesuakkoja! Ja kaupan päälle vielä polttaa! — Polttaa! Kun laivuri\ntulee takaisin, saa hän hankkia uuden miehistön tai sitten uuden\n— perämiehen. Minä olen jo saanut tarpeekseni tästä. Täällä ei\nole enempää kunnioitusta päällystöä kohtaan kuin lastiproomussa.\nKajuutta-poika on ainoa merimies koko joukossa.\"\n\nRaivoisana marssi hän edestakaisin kannella. Kokki katosi keittiöön ja\nmolemmat matruusit olivat tekevinään jotakin keulassa. Pieni, asiastaan\nvarma veitikka, joka myrskyn sai puhkeamaan, mutta jolla ei ollenkaan\nnäyttänyt olevan halua joutua sen pudistettavaksi, pisti piipun\ntaskuunsa ja katseli ympärilleen.\n\n\"Tule tänne!\", sanoi perämies ankarasti.\n\nPoika lähestyi.\n\n\"Mitä äsken puhuit laivurista?\" kysyi toinen.\n\n\"Sanoin, ettei hän etsi rahtia\", vastasi Henry.\n\n\"Sinä et siitä mitään tiedä?\" sanoi perämies.\n\nHenry siirsi jalkaansa, vaan ei vastannut.\n\n\"Sinä et siitä mitään tiedä?\" toisti perämies.\n\nHenry siirsi toista jalkaansa.\n\n\"Annappas, että toisen kerran kuulen sinun juttelevan esimiestesi\nasioista, niin katso eteesi\", sanoi perämies terävästi. \"Muista se!\"\n\n\"Kyllä!\" sanoi poika nöyränä. \"Eihän ne minua liikutakaan.\"\n\n\"Mitkä ei sinua liikuta?\" sanoi perämies välinpitämättömästi.\n\n\"Laivurin hommat\", vastasi Henry.\n\nPerämies kääntyi kiukuissaan ja kuultuaan tirskumista keittiöstä,\nmeni hän sen ovelle ja jäi tuijottamaan kokkia — olento raukkaa, joka\nei edes viittä minuuttia voinut hillitä tunteitaan. Lyhyessä ajassa\nhuomasi hän keittiön kurjimmaksi luolaksi auringon alla ja kokin\nlikaisimmaksi olennoksi, mikä milloinkaan oli ruokavaroja käsitellyt.\nIlmoittaen kokille keksintönsä ja saatuaan tämän kunnon miehen tuskasta\nhikoilemaan, vetäytyi hän takaisin kannelle — ja miehistö sai uuden\nläksytyksen.\n\nNimittäen heitä hävyttömiksi, jos he vastasivat, pässinpäiksi, jos he\nvaikenivat, meni hän lopulta voitostaan varmana kajuuttaan. Miehistö\npuolestaan päästyään pahasta hengestään, alkoi vuorostaan ripittää\nHenryä.\n\n\"Olisit sinä minun poikani\", sanoi Sam, hammastaan purren, \"niin\npiiskaisinpa kun piiskaisinkin sinut, jotta tuuman alaa ei tervettä\nnahkaa ruumiissasi löytyisi.\"\n\n\"Ennen minä hirteen menisin, kuin sinun poikasi olisin\", sanoi Henry\nvarmasti.\n\nHenryn isä oli monasti sanonut pojan tulevan äitiinsä, ja äidillä taas\noli kieli sellainen, että koko Wapping sen tunsi, vieläpä etäisessä\nLimehousessakin oli se saavuttanut tunnustusta.\n\n\"Mitä arvon tunnetta tällaisessa laivassa voi vaatia, kun laivuri ei\nanna edes kajuutta-poikaa opettaa?\" sanoi Dick synkkänä. \"Pojalle\nitselle ääretön vahinko.\"\n\n\"Älkää minun tähteni surko, veljet\", sanoi Henry rauhallisena. \"Minä\nkyllä hoidan itse itseni. Ette koskaan ole nähneet _minun_ tulevan\nlaivaan niin 'täynnä', että hyttiin yrittäisin luukkua avaamatta. Ette\nkoskaan ole kuulleet _minun_ ostavan vääriä setelirahapakkoja. Ette\nkoskaan...\"\n\n\"Kuulkaas tuota lurjusta!\" sanoi Sam purppuranpunaisena. \"Totta\ntotisesti, vielä kerran tulen onnettomaksi tuon nulikan tähden — —\"\n\n\"Ellet sinä tule, tulen minä\", murisi Dick, jolle puhe vääristä\nsetelirahoista oli arka kohta.\n\n\"Henry!\" huusi perämies, pistäen päänsä kajuutan ovesta.\n\n\"Tulen, tulen!\" vastasi Henry. \"Olipa harmi, etten voi viipyä\nkauvemmin\", jatkoi hän kohteliaasti. \"Mutta meillä on perämiehen kanssa\nvähän asioita keskenämme.\"\n\n\"Kyllä minun ainakin on hankittava uusi paikka itselleni\", sanoi Dick,\nnähdessään pojan katoavan kajuutan rappusista. \"Elämässäni en ennen ole\npurjehtinut laivassa, missä poika saa tehdä mitä itse haluaa.\"\n\nSam pudisti päätään ja huokasi.\n\n\"Tämä on paras laiva, tuo poika poislaskettuna, missä olen\npurjehtinut\", sanoi hän vakavana.\n\n\"Ja mitä tulee hänestä miehenä?\", sanoi Dick, vaipuen aavistuksien\nmaailmoihin. \"Tehdään suuri vääryys pojalle, kun annetaan hänen kasvaa\nnoin omin valloin. Hyvä selkäsauna kerran viikossa tekisi mainiota\nhänelle ja meille myöskin.\"\n\nHellän huolenpidon esine oli tällä aikaa päässyt kajuuttaan ja kaminiin\nnojaten jäänyt odottamaan perämiehen tiedusteluja.\n\n\"Missä kapteeni on nyt?\" kysyi tämä, käyden suoraan asiaansa.\n\nHenry kääntyi ja katsoi pientä seinällä nakuttavaa kelloa.\n\n\"Käy edestakaisin pientä katua Gravesendissa\", sanoi hän hyvin\nrauhallisena.\n\n\"Vai niin! Sinä olet kaukonäkijä\", sanoi perämies ja punastui. \"No mitä\nhän siellä kuljeskelee?\"\n\n\"Nähdäkseen 'hänen' tulevan\", sanoi poika ja vilkutti silmillään.\n\nPerämies hillitsi luontonsa, joskin suurella vaivalla.\n\n\"Ja mitä sitten kun 'hän' tulee?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi pieni noita päättävästi. — \"Mitä te etsitte?\",\nkysyi hän samassa levottomana, nähdessään perämiehen kohottavan sohvan\nkantta ja etsivän jotakin.\n\n\"Köyden pätkää\", kuului vastaus.\n\n\"Miksi kysyitte minulta?\" sanoi Henry, muuttuen yht'äkkiä onnettoman\nnäköiseksi. \"Se on totta! Ei hän mitään tee, — ei hän koskaan mitään\ntee, — katselee vaan.\"\n\n\"Mitä sinä oikein tarkoitat valheillasi?\" kysyi perämies ja tarttui\npoikaa niskaan.\n\n\"Menkää itse katsomaan\", sanoi Henry valittaen.\n\nPerämies hellitti otteensa ja seisoi hetkisen ajattelevan näköisenä.\n\n\"Mene siivoomaan itsesi\", sanoi hän yhtäkkiä terävästi. \"Ja jos huomaan\nsinun valehdelleen, nyljen nahkasi elävänä.\"\n\nPoika ei tarvinnut toista käskyä. Kuin tuuli hyökkäsi hän kannelle,\nnosti ämpärin vettä laivan syrjältä ja huolimatta miehistön\npilapuheista alkoi pestä sellaisella innolla, millaista hänessä ei\nmiesmuistiin muistettu.\n\n\"No, viruttaja! Mikäs nyt on?\" kysyi kokki, voimatta hillitä\nuteliaisuuttaan.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" sanoi Henry arvokkaasti.\n\n\"Pesu ja kaikki tuo\", sanoi kokki, yksinkertainen luonnonlapsi.\n\n\"Vai niin! Ettekö te sitten koskaan peseydy, likainen sika\", sanoi\npoika nenäänsä nyrpistäen. \"Mutta ymmärtäähän sen. Arvelette tulevanne\nruuan laittamisesta tarpeeksi puhtaaksi.\"\n\nKokin koura puristautui nyrkkiin, ja huomaamatta ollenkaan toistavansa\ntoisten sanoja, sanoi hän Samille tulevansa vielä kerran onnettomaksi\ntuon poikanulikan tähden.\n\n\"Menemme vähän perämiehen kanssa kävelemään, Sam\", sanoi poika,\nsulloutuen merimiesröijyynsä. \"Pitäkää silmänne auki älkääkä taas\ntehkö mitään tyhmyyksiä. Voittehan muun työn puutteessa auttaa\n'kyökki-pelleä' patojen ja astiain puhdistuksessa. Mutta älkää tapanne\nmukaan rikkoko niitä. Kas niin! Älkää seiskö ja laiskotelko.\"\n\nPerämiehen tulo esti Samin vastaamasta; hän jäi hiljaa seisomaan\ntoisten viereen katsellen \"parin\" maallemenoa. Erityisesti huomattiin\nHenryn pään olevan tavallista pystympänä; tekikö sen sitten perämiehen\nseura vai tuo tavattoman puhdas naama, oli mahdoton päättää.\n\n\"Hiljempaa, — kulje hiljempaa\", huohotti perämies hengästyneenä,\npyyhkien punaista naamaansa vielä punaisempaan nenäliinaan. \"Mihin\nsinulla sellainen kiire on?\"\n\n\"Tulemme liian myöhään ellemme kiirehdi\", sanoi Henry, \"ja silloin\nluulette minun valehdelleen.\"\n\nPerämies ei tehnyt suurempia vastaväitteitä ja matkaa jatkettiin\nsamalla reippaudella, kunnes lopulta saavuttiin pienelle,\nvähäliikkeiselle kadulle Gravesendissä.\n\n\"Tuolla hän on\", sanoi Henry osoittaen katua hiljakseen astuvaa miestä.\n\"Neiti on koulussa toisessa päässä katua. Opettajatar tai jotain\nsentapaista. Kas nyt ne tulevat!\"\n\nSamassa ilmestyi eräästä rakennuksesta kadulle nuori tyttö koululaukku\ntoisessa ja nuottirulla toisessa kädessä. Perässä seurasi liuta\nkoulutyttöjä joista kukin hajaantui omalle suunnalleen.\n\n\"Jotenkin kauniita muutamat noista\", sanoi Henry ja katseli\nmielihyvällä koulutyttöjä. \"Kas tuossa _hän_ tulee. Minä en puolestani\nnäe mitään erityistä hänessä.\"\n\nPerämies katsoi tutkivasti lähestyvää tyttöä. Ne olivat siis varmaankin\nnuo harmaat silmät ja heikko puna tytön poskilla, jotka olivat\nsaattaneet \"Merilokin\" laivurin pään sekaisin. Kunnioitettavan matkan\npäässä seurasi laivuri tyttöä ja näytti hämmästyvän, kohdatessaan\nodottamatta perämiehensä.\n\n\"Päivää, Jack!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvää päivää\", vastasi perämies teeskennellen kummastusta. \"Kuka olisi\naavistanut tapaavansa teidät täällä.\"\n\nVälittämättä vastata näihin hieman pilkallisesti lausuttuihin sanoihin,\ntirkisteli laivuri Henryä siksi kunnes ystävällinen, pistävä hymyily\nkatosi tämän veitikan kasvoilta. \"Läksin vähän kävelemään\", sanoi hän\nlopulta, kääntyen perämieheen.\n\n\"Hyvästi sitten taas\", sanoi tämä päästääkseen laivurin pulasta.\n\nToinen nyökäytti päätään ja kääntyi jatkamaan kävelyään vauhdilla,\nminkä paljas näkeminenkin jo sai hikipisarat perämiehen otsalle.\n\"Saa hän kiiruhtaa, jos vielä aikoo saavuttaa tytön\", sanoi hän\najatuksissaan.\n\n\"Sitä hän ei haluakaan\", sanoi Henry. \"Sitä hän ei tee koskaan, —\ntai jos hän sen tekeekin, menee hän vaan neidin sivutse ja vilkuilee\nhäneen. Illalla hän sitten kirjoittelee rakkauskirjeitä, mutta tytön\nkäteen ne eivät koskaan tule.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi perämies.\n\n\"Olen vähän vilkaissut hänen olkansa ylitse, asettaessani astioita\nkaappiin\", sanoi Henry.\n\nPerämies pysähtyi ja tarkasteli nuorta lupaavaa ystäväänsä.\n\n\"Silloin joskus ehkä katselet minunkin kirjeitäni?\" sanoi hän.\n\n\"Te vaan kirjoittelette vaimollenne\", sanoi Henry välinpitämättömänä,\n\"tai äidillenne. Minä en kuitenkaan muuta ole huomannut.\"\n\n\"Sinä tulet huonosti lopettamaan elämäsi, poika\", murisi perämies\nhampaittensa raosta.\n\n\"En ymmärrä mitä hän niillä kirjeillään oikein tekee\", jatkoi poika,\nollenkaan välittämättä tulevaisuudestaan. \"Sen vaan varmasti tiedän,\nettä perille ne eivät koskaan mene. Luulen häneltä puuttuvan rohkeutta.\n— Puh! — Onpa nyt pakanan lämmin!\"\n\nOli uudestaan saavuttu joelle, ja poika pysähtyi epäillen pienen\nolutkapakan eteen, minkä puoliavonainen ovi ja sannoitettu lattia\nolivat ainaisia houkutuksia kaikille sivukulkijoille.\n\n\"Tilaappas pullo olutta\", sanoi perämies, tuntien samoin vetovoiman.\n\n\"En\", sanoi Henry lyhyesti. \"Mitäs minä sitä tilaan, kun te kerran\ntilaatte.\"\n\nPerämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa\nkahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään\ntämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.\n\n\"Varokaa päätänne, sir\", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi\nlasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä\ntuoppiin. \"Muuten saatte viiksenne vaahtoon.\"\n\nPoika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti\nhyökkääjää.\n\n\"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu\", sanoi hän\nlevollisesti, \"ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään.\"\n\nPoika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan\ntoisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen\npunertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä\nennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nKiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta\nperämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein\nennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta,\n— tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä\nlevottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen\novelle ja katoavan sisään.\n\n\"Kirottu perämies\", sanoi laivuri raivoissaan — \"ja poika\", lisäsi hän\nollakseen täydellisesti puolueeton.\n\nPäämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui\nkorkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.\n\nLaivuri pysähtyi ja nypisteli jotakin paperikappaletta takkinsa\ntaskussa.\n\n\"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä\", mutisi hän\nitsekseen. \"Rohkeutta, Wilson!\"\n\nHitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa\nikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin\nhiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman\nkerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha,\nvalkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.\n\n\"Onko kapteeni Jackson kotona?\" kysyi laivuri kauhean hermostuneena.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Kapteeni Jackson\", toisti laivuri punastuen.\n\n\"Ei täällä asu sen nimistä\", sanoi vanha rouva. \"Oletteko varma, että\netsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?\" lisäsi hän.\n\n\"En — varma en tosiaankaan ole\", sanoi Wilson totuuden mukaisesti.\n\nVanha rouva katsoi miestä uteliaana. \"Astukaahan sisään\", sanoi hän\nlähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri\nseurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden\nseisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan\nnoussutta tyttöä.\n\n\"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä\", sanoi\nvanha rouva tyttöön kääntyen. \"Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole\nvarma nimestä... ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin.\"\n\n\"Epäilen sitä, äiti\", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin\nrohkaisevasti. \"Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia.\"\n\n\"Oletteko häntä jo kauan etsinyt?\" kysyi äiti.\n\n\"Useita vuosia\", vastasi toinen, tarkemmin vastaustaan ajattelematta.\n\nVanha rouva huokasi osaaottavasti.\n\n\"Istukaahan\", sanoi hän.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi laivuri ja istuutui varovasti sohvan syrjälle.\n\n\"Ette siis ole oikein varma nimestä\", sanoi tyttö kylmästi.\n\n\"Se — se oli vähän Jacksonin tapainen\", mutisi vieras. \"Yhtähyvin se\nsentään taisi olla Blackson tai Dackson, vieläpä Snackson'kin — — sitä\nen uskalla mennä vannomaan.\"\n\nVanhan rouvan pää vaipui käsien varaan.\n\n\"Ehkä voisitte tietää jotakin minunkin miesraukastani\", sanoi hän\nlopulta. \"Hän katosi joku vuosi sitten ja kun te merenkulkijaa etsitte,\nluulin vihdoinkin saavani jotain tietoja hänestä.\"\n\n\"Tämä herrahan etsii aivan toista henkilöä, äiti\", sanoi tyttö. \"Sinä\nvaan suotta viivyttelet häntä.\"\n\n\"No, jos hän kerran useita vuosia on etsinyt\", sanoi vanha rouva\nnärkästyen, \"niin näillä muutamilla minuuteilla ei suinkaan suuria voi\naikaan saada.\"\n\n\"Ei! Tietystikään ei\", sanoi Wilson, koettaen turhaan saada äänensä\nvakavammaksi. \"Sanoitte miehenne kadonneen — — — tarkoitatte varmaankin\nettä hän on ollut kauan poissa?\"\n\n\"Viisi vuotta\", sanoi vanha rouva, asettaen kädet ristiin polvelleen.\n\"Miten kauan sanoitte te etsineenne kapteeni Jacksonia?\"\n\n\"Seitsemän\", vastasi laivuri, kummastellen itsekin levollisuuttaan.\n\n\"Ja toivoanne ette vieläkään ole kadottanut?\"\n\n\"En. En niin kauan kuin mailmassa vaellan\", vastasi toinen ja\ntarkasteli mattoa lattialla.\n\n\"Niin minäkin ajattelen\", sanoi vanha rouva päättävästi. \"Ihmettelen\nhämmästystänne, hänet kerran ehkä tavatessanne.\"\n\n\"Molempain\", sanoi tyttö.\n\n\"Siitä on viisi vuotta, toukokuussa — 20 päivä toukokuuta\", sanoi vanha\nrouva, \"kun minä viimeksi näin miesraukkani. Hän...\"\n\n\"Äiti hyvä! Tuo ei suinkaan vierasta huvita\", keskeytti tyttö.\n\n\"Päinvastoin, olen erinomaisen utelias\", sanoi laivuri. \"Kun sitäpaitsi\netsin Jacksonia, voin mainiosti tavata hänetkin... Kuka sen voi tietää!\"\n\n\"Niin, kuka sen voi tietää\", sanoi vanha rouva. \"Yksi häntä muuten jo\netsiikin... Herra Glover, tyttäreni tuleva mies.\"\n\nSeurasi kiusallinen äänettömyys, mutta lopulta kuitenkin, koottuaan\nkaiken kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa, sai laivuri puhelahjansa\ntakaisin.\n\n\"Toivon hänen löytävän miehenne\", sanoi hän pitkäveteisesti.\n\n\"Herra Glover tekee mitä ihmisvoimalle on mahdollista\", sanoi vanha\nrouva. \"Hän on kauppamatkustaja ja kulkee asioissansa ympäri maata.\"\n\n\"Oletteko koettaneet sanomalehdessä ilmoittaa?\" kysyi laivuri, yrittäen\nurhoollisesti pitää voimassa asian alussa osoittamaansa uteliaisuutta.\n\nRouva pudisti päätään, katsoen epäilevästi tyttäreensä.\n\n\"Se ei auttaisi mitään\", sanoi hän. \"Se ei auttaisi mitään.\"\n\n\"No niin! Enhän minä tahdo sekaantua teidän asioihinne\", sanoi laivuri.\n\"Mutta vuoden kuluessa käyn minä useammassa satamassa. Voisinhan vähän\ntarkemmin katsella ympärilleni, jos vaan tietäisin minkä näköinen\netsittävä henkilö on.\"\n\nRouva käänteli tuskallisesti ruumistaan, ikäänkuin haluten, mutta myös\npeläten, ilmoittaa jotakin.\n\n\"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa\",\nsanoi hän lopulta. \"Hän...\"\n\n\"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää\", keskeytti laivuri\nhyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.\n\n\"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä\", sanoi nyt tyttö\nkirkkaalla äänellään. \"Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa... Hän oli\nhyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä\nmiestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet\nemmekä nähneet häntä.\"\n\n\"Isänne oli varmaan äärettömän vahva?\" tiedusteli laivuri.\n\n\"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä\", sanoi tyttö punastuen.\n\"Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan\ntyössään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni\nkohtaan.\"\n\n\"No, silloinhan hän voi olla missä tahansa\", sanoi laivuri päättävästi.\n\n\"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy\", sanoi vanha\nrouva, \"se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies\nei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan\nsiellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole\nlähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää.\"\n\n\"Parkkilaiva\", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua\nseinällä.\n\nVanha rouva nyökkäsi. \"Niin, se oli hänen laivansa\", sanoi hän laivurin\nkatsetta seuraten. \"Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen\nmielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka\nolisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän.\"\n\n\"Minkä näköinen hän suunnilleen oli?\" kysyi Wilson.\n\n\"Odottakaapas, näytän hänen valokuvansa teille\", sanoi rouva nousten\nseisomaan ja jättäen huoneen.\n\nTyttö istui ikkunan ääressä ja neuloi ahkerasti. Laivuri koetti\nkaikin mokomin näyttää häikäilemättömältä, yskäsi kerran, toisen ja\naikoi juuri sanoa jotakin ilmasta, kun tyttö käänsi päänsä ja katsoi\nuteliaasti ikkunasta kadulle. Laivuri hölmistyi, vilkasi uudestaan\nseinällä riippuvaa laivaa ja jäi katselemaan sen varjoja, ehkäpä\nsuuremmalla vastenmielisyydellä, kuin itse kadonnut kapteeni sitä oli\nkatsellut.\n\n\"Tämä otettiin juuri vähän ennen hänen katoamistaan\", sanoi vanha rouva\nastuen taas sisään ja ojentaen valokuvan laivurille. \"Voitte kernaasti\npitää sen.\"\n\nLaivuri tarkasti kuvaa: leveäharteinen, noin kuusikymmenvuotias\nposkipartainen mies. Sitten pisti hän sen povitaskuunsa ja nousi\nseisomaan.\n\n\"Jos hänet nyt tapaan\", sanoi hän pitkäveteisesti, \"niin saanen tietää\nmikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Gething\", vastasi vanha rouva. \"Kapteeni Gething. Jos hänet tapaatte\nja sanotte, ettei hänen mitään tarvitse pelätä ja että hänen vaimonsa\nja tyttärensä Annis kuolevat ikävään, silloin teette hyvän työn, josta\nelinaikamme olemme teille kiitollisia.\"\n\n\"Koetan parastani\", sanoi Wilson lämmeten. \"Hyvästi!\"\n\nHän puristi vanhan rouvan kättä, seisoi sitten hetkisen kädet sivulle\nriippuen ja katseli epäilevästi Annista.\n\n\"Hyvästi\", sanoi tämä ystävällisesti.\n\nRouva Gething seurasi laivuria ovelle.\n\n\"Olisimme hyvin kiitollisia\", sanoi hän, \"jos Gravesendissä käydessänne\nkävisitte kertomassa, miten pitkälle etsinnässä olette joutuneet.\"\n\nLaivuri lupasi, kiiruhti vikkelästi alas rappusia, vilkasi taaksensa\nylös ikkunaan, mutta huomatessaan tytön vaipuneen työhönsä, asteli hän\nhiljaa kohti laivaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaivuri istui jo myöhäisen päivällisensä ääressä, kun hän vasta\nmuisti neiti Gethingin kihlauksen. Yht'äkkiä lensi tämä ajatus hänen\naivoihinsa, veitsi putosi lautaselle, ja pää vaipui käsien varaan\nsynkkiin ajatuksiin. Hetken kuluttua otti hän kuvan taskustaan ja\ntarkasti sitä huolellisesti.\n\n\"Mitäs tästä sanotte?\" kysyi hän vihdoin ojentaen kuvan uteliaana\nvieressä katselevalle perämiehelle.\n\n\"Joku ystävänne?\" kysyi perämies varovasti.\n\n\"Ei!\"\n\n\"Hm! — — Niin! — — Mitäs sanomista minulla hänestä olisi\", tuumi\nperämies. \"Mistä olette saaneet sen?\"\n\n\"Joku antoi sen minulle\", sanoi laivuri salaperäisesti. \"Mies on\nkadoksissa ja minun pitäisi ottaa selvää hänestä. Hyvä jos tekin\npidätte silmänne auki.\"\n\n\"Mistä häntä sitten etsitään?\" kysyi perämies.\n\n\"Kaikkialta. Minulle sanottiin hänen epäilemättä oleskelevan jossakin\nmerikaupungissa. Jos hyväntahtoisesti tahdotte auttaa minua, olen\nteille erinomaisen kiitollinen.\"\n\n\"Tietystikin minä autan. Mitä mies muuten hommailee?\"\n\n\"Sitä en tiedä itsekään? Viisi vuotta on hän ollut kadoksissa, ja minä\nlupasin tehdä parhaani etsimisessä.\"\n\n\"Sukulaiset ovat levottomia, otaksun\", sanoi perämies.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Olen aina pannut merkille\", jatkoi perämies, \"naisten olevan\nlevottomampia kuin miesten tällaisissa tapauksissa.\"\n\n\"Avosydämisimpiä\", sanoi laivuri.\n\n\"Mikään ruma naama ei tuo totta vieköön olekaan, kun sitä tarkemmin\nkatselee\", sanoi perämies. \"Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt ennenkin\ntämännäköisen ihmisen, — tyttö, muistelen — mutta missä...?\"\n\n\"Kaiketi jonkun partaisen naisen markkinateltassa\", tiuskasi laivuri\nvihaisena.\n\nKeskustelu taukosi, kun Henry astui sisään. Huomattuaan kuvan\nperämiehen kädessä, alkoi hän kiireesti koota astioita kaappiin, mutta\nsamassa sanoi hänelle katseensa perämiehen pitelevän kuvaa ylösalaisin,\nomantunnon kuiskatessa sen tapahtuvan hänen tähtensä. Poika katsoi\nvälinpitämättömänä toisaalle, mutta pieneen kirjanpitovihkoon, jota\nhän huolellisesti piti (ajatuksissaan), tuli vienti perämiehen tilin\ndebet-puolelle.\n\n\"Henry!\" sanoi laivuri yht'äkkiä.\n\n\"Niin, kapteeni?\"\n\n\"Sinä olet vikkelä poika. Katsoppas tuota valokuvaa.\"\n\nHenryn kasvot loistivat ihastuksesta. Pilkallisesti vilkasi hän\nperämieheen, sieppasi valokuvan hänen kädestään ja kuunteli tarkkaavana\nsamoja selityksiä kuin perämies äsken.\n\n\"Voit viedä sen mukanasi keulaan ja näyttää miehistöllekin\", sanoi\nlaivuri lopuksi.\n\n\"Miehistölle —?\" kysyi Henry ihmetellen.\n\n\"Niin. Miehistölle. Enkö puhu tarpeeksi selvään?\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Mutta se vaan tahraantuu siellä. Ajatelkaa paksua Samia,\nkokkia ja Dickiä... .\"\n\n\"Tee sinä kuten käskin\", sanoi laivuri äreästi.\n\n\"Tietysti\", vastasi Henry. \"Mutta ihmettelen mitä vastaan kaikkiin\nheidän turhiin kysymyksiinsä, — kuka hän on ja miksi te haluatte\ntietoja hänestä?\"\n\n\"Ota se mukaasi keulaan\", sanoi laivuri, \"ja sano: kuka ensiksi tapaa\ntämän miehen, saa kaksi puntaa.\"\n\nPäästyään kannelle tarkasti poika kuvaa mahdollisesti ensimäiseksi\npäästäkseen rikkauden omistajaksi ja vei sen vihdoin keulaan. Paksu\nSam sanoi heti nähneensä saman miehen muutama päivä sitten Poplarissa;\nkokki tunsi naaman yhtähyvin kuin äitinsä, ja Dick oli useita vuosia\njo tuntenut hänet erääksi Plymouthin arvokkaimmaksi asujameksi. Henry\nvei kuvan takaisin laivurille ja kerrottuaan kuulemansa, esitti hän\nalamaisesti etsimisen alotettavaksi jo Gravesendissä.\n\nOli keskiyö, kun ankkuri vedettiin ylös. Gravesendissä oli kaikki\nhiljaista; ainoastaan joku kaasulyhty välähteli silloin tällöin\nrakennusten takaa \"Merilokin\" liukuessa jokea merelle.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nNeljässä päivässä saavuttiin Brittleseaan. Koko tämän ajan\nvietti laivuri suurimmaksi osaksi hiljaisessa mietiskelyssä ja\nsynkkämielisyydessä, jättäen työt kokonaan perämiehen huostaan.\n\nPäivä alkoi hämärtää, kun laiva oli kiinnitetty rantaan. Ainoastaan\npari kalastajaa istuskeli vielä laiturilla piippu hampaissaan.\nAvonaisesta kapakan ovesta vastapäätä kuului iloisia ääniä ja lasien\nkilinää, muistuttaen salaperäisesti miehistölle kapteeni Gething'iä.\n\nKylmäverisemmät miehistöstä epäilivät kapteenin löytyvän noin vaan ensi\ntilassa, mutta kokki päätti että \"kuta pikemmin alottaa, sitä pikemmin\nlöytää.\" Voihan hän yhtähyvin nyt juuri tuossa ravintolassa odotella\nlöytymistään.\n\nIllalla lähdettiin miehissä maalle ja tarkastettiin ensimäinen\nravintola, kuitenkin tuloksetta. Ainoa, mikä hiukankin muistutti\netsittävää, oli eräs vanha, hyvin kuumaverinen mies, joka kiukustui\nhuomatessaan kokin vaanivat katseet ja kysyi oliko kokki kadottanut\njotakin. Kokki pyysi kohteliaasti anteeksi, ja miehet siirtyivät\ntoiseen ravintolaan. Mutta täälläkään ei onni hymyillyt lempeämmin.\nDick selitti oluen olevan huonompaa kuin edellisessä eikä kenenkään\nhaluavan täällä rahojaan kuluttaa. Matkaa siis jatkettiin edelleen ja\nennenkuin puolissakaan niistä oli ehditty käydä oli jo ravintolain\nsulkemisaika käsissä.\n\n\"Tämähän on koko romaani\", sanoi Sam, ääni sopertaen, kun hänet\nviimeisestä oluttuvasta vähemmän lempeäkouraisesti syöstiin kadulle.\n\"Minne nyt mennään?\"\n\n\"Laivaan\", sanoi Dick. \"Tule nyt!\"\n\n\"Vasta sitten kun olen löytänyt hänet\", sanoi Sam arvokkaasti ja työnsi\napuaan tarjoavan Dickin syrjään.\n\n\"Et sinä häntä yöllä löydä, Sam\", sanoi kokki.\n\n\"Miksikä en?\" kysyi Sam ja tirkisti miehiä lasimaisine silmineen.\n\"Sitävartenhan juuri uloskin lähdimme.\"\n\n\"Nythän on pimeä\", sanoi kokki.\n\nSam nauroi halveksivasti.\n\n\"Tule mukaan nyt\", sanoi Dick ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Läksin ulos saadakseni selvän kapteeni... kapteeni... saadakseni\nselvän hänestä\", sanoi Sam. \"Minä en tule laivaan ilman häntä.\"\n\nHoiperrellen läksi hän alas katua, ja molemmat merimiehet, joiden\nyksinkertaiset elämäntavat kielsivät jättämästä kumppania tällaisessa\ntilassa, seurasivat muristen perässä.\n\nPuolituntinen asteltiin katuja. Dickin kärsivällisyys oli suuressa\nkoetuksessa nähdessään Samin tuontuostakin, milloin toisella, milloin\ntoisella puolen katua, kauppapuodin rappusten tai muiden senlaisten\nesteiden sattuessa, nenä maassa etsivän kadonnutta kapteenia. Lopulta\npysähtyi Sam erään talon eteen, otti muutamia askeleita eteenpäin —\ntakaisin ja ryntäsi vasten porttia.\n\n\"Tartu kiinni kokki!\" huusi Dick ja kiersi käsivartensa Samin\nvyötäisille.\n\nKokki tarttui kurkkuun, ja molemmat miehet koettivat ähkyen saada\ntoverin mukaansa.\n\n\"Tule sinä laivaan vaan, vanha hupsu\", sanoi Dick kiukuissaan. \"Olemme\njo saaneet tarpeeksi hullutuksistasi.\"\n\n\"Päästäkää\", kirkui Sam, potkien vastaan minkä voi.\n\n\"Hellitä portinkahvasta\", sanoi Dick varottavalla äänellä.\n\n\"Siellä hän on\", sanoi Sam ja nyökäytti itsetietoisena päätään taloa\nkohden.\n\n\"No, jos tulet, niin tule nyt, vanha hullu\", toisti Dick. \"Tosiaankin\nolisi parasta, ettet koskaan joisi mitään maitoa väkevämpää.\"\n\n\"Riisu takkini, kokki\", sanoi Sam, samalla kun hänen käytöksensä\nyht'äkkiä muuttui uhkaavaksi.\n\n\"Älä hulluttele\", pyyteli kokki.\n\n\"Riisu takkini, kuuletko, kokki\", toisti Sam, ylpeästi katsellen\nympärilleen.\n\n\"Eihän sinulla takkia olekaan\", sanoi kokki. \"Etkös näe\nmerimiespaidassa kulkevasi. Niin juovuksissa et sentään liene.\"\n\n\"Pitele kiinni sitten minusta, kunnes saan sen päältäni\", sanoi Sam\ntunteellisesti.\n\nVastoin parempaa tahtoansa piteli kokki leveähartiaista matruusia tämän\nriisuessa. Dick odotti kunnes paksu, ahdas paita oli noussut yli pään.\nSilloin työnsi hän kokin syrjään, tarttui uhriinsa ja alkoi vetää häntä\nperässään.\n\n\"Kuluttele nyt vähän housunpolviasikin ja rankaise sitten ketä haluat\",\nsanoi hän sydämettömästi. \"Kas niin, — ole hyvä ja istu!\"\n\nSam solui käytävälle ja Dick, kokin seuraamana, riensi matkaansa.\n\nSuurikokoinen matruusi-raukka sätisteli pitkän aikaa pää ja kädet\nahtaassa merimiespaidassa, päästellen lauseita, jotka, vaikkakin\ntulivat mailmalle yllämainitun vaatekappaleen lieventäminä, kuitenkin\nolivat merkillisen meheviä ja kuuluvia. Lopulta pääsi hän vapaaksi,\nheitti kiukkuisena paitansa kadulle, otti sen uudestaan ylös, pisti\nkainaloonsa ja marssi takaisin laivaan.\n\nSeuraavana aamuna herätessään ei hänen muistinsa ollut ollenkaan selvä.\nJoku pimeä aavistus loukkauksesta sai hänet kuitenkin kohtelemaan\nDick'iä nähtävällä kylmyydellä, mikä kannella yhdessä työskennellessä\nsentään vähitellen lämpeni. Sementin purkaus on kuivaa työtä, ja\nhetkisen taisteltuaan sydämessään seurasi hän kokin pyyntöä ja joi\nkupin kajuutasta takaisin tullutta kahvia.\n\nKokki pesi kahviastiat ja pitäen tomuista kantta kuumaa keittiötä\nmukavampana, siirtyi hän kannelle pesemään likaista puuropataa. Tämä,\nkuten jokainen lukija tietää, on työtä, missä ajatukset voivat vapaasti\nlennellä. Kokki katseli kaihoten maalle, koettaen keksiä keinoa\npäästäkseen kapteeni Gethingin jälille. Että valokuva oli parhain\napukeino, selveni hänelle yht'äkkiä, ja uuden ajatuksen valloittamana\njätti hän puuropadan ja meni alas kajuuttaan. Pian tuli hän uudestaan\nkannelle valokuva kädessään ja läksi kiireesti maalle.\n\nKolmelta ensimäiseltä vastaantulevalta, joiden kanssa hän jutteli\nasiasta, ei lähtenyt mitään tietoja. Katseltuaan uteliaasti kuvaa ja\ntehtyään mitättömiä huomautuksia sen onnistumisesta, olivat he kaikki\nvarmoja, ettei Brittleseassa sen näköistä miestä löytynyt. Kokki aikoi\njo jättää koko hommansa, kun samassa huomasi vanhan kalastajan seisovan\neräässä porttikäytävässä.\n\n\"Kaunis ilma tänään\", sanoi kokki.\n\nVanhus otti kohteliaasti piipun hampaistaan ja nyökkäsi.\n\n\"Olettekohan koskaan sattunut näkemään tämän muotoista ihmistä?\" kysyi\nkokki vetäen valokuvan taskustaan.\n\nVanha mies asetti piipun uudestaan suuhunsa ja katseli tarkasti kuvaa.\n\n\"Merkillistä, miten hyvin näitä tähän aikaan jo tehdään\", sanoi hän\nvapisevalla äänellä. \"Minun ja teidän nuoruudessanne ei tällaisista\nvielä tiedetty mitään.\"\n\n\"Niin, keksinnöt kehittyvät\", myönsi kokki ärtyisenä.\n\n\"Silloin tehtiin vaan maalaamalla muotokuvia\", jatkoi mies\nmuistelmiaan, \"tai piirustettiin mustalla liidulla.\"\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt sen näköistä miestä?\" kysyi kokki\nkärsimättömästi.\n\n\"Tietysti minä olen. Kyllä kuulette pian\", sanoi vanha mies\nvalittavalla äänellä. \"Antakaas kun vähän ajattelen... No, mikä hänen\nnimensä nyt taas olikaan?\"\n\n\"En minä vaan tiedä\", valehteli kokki.\n\n\"Kyllä minä sen muistaisin kunhan vaan kuulisin\", sanoi vanha mies\npitkäveteisesti. \"Kas, niin! Nyt minä sen muistan!\"\n\nIloisena naputti hän sormella otsaansa ja tirkisteli kokkia\nkyyneltyneillä vanhoilla silmillään.\n\n\"Muistoni on aivan entisellään\", sanoi hän itsekehuvasti. \"Toisinaan\nkyllä unohdan asioita, mutta ne tulevat takaisin. Äitini oli ihan\nsamanlainen, ja hän eli 93 vuoden vanhaksi.\"\n\n\"No mikäs se nimi oli?\" kysyi innostunut kokki.\n\nVanha mies hämmästyi. \"Kirottua\", huudahti hän huolestuneena, \"nyt se\nmeni taas — mutta kyllä se takaisin tulee, siitä olen varma.\"\n\nKokki odotti pakolaista kymmenen minuuttia. \"Ei suinkaan se ollut\nGething?\" kysyi hän lopulta.\n\n\"Ei\", vastasi vanha mies. \"Älkäähän nyt hätäilkö niin riivatusti; kyllä\nse takaisin tulee.\"\n\n\"Koska?\" kysyi kokki malttamattomana.\n\n\"Ehkäpä viiden minuutin — ehkäpä kuukauden perästä\", sanoi ukko,\nmuistoaan jännittäen.\n\n\"John Dunn'han se on!\" huudahti hän yht'äkkiä. \"John Dunn!\"\n\n\"Ja missä hän asuu?\" kysyi kokki hätäisesti.\n\n\"Holebournessa\", sanoi ukko, \"pikku kylässä, noin seitsemän penikulmaa\ntäältä.\"\n\n\"Oletteko varma asiasta?\" kysyi kokki vapisevalla äänellä.\n\n\"Kuin kallio\", vastasi toinen vakuuttavasti. \"Hän tuli tänne noin\nkuusi vuotta sitten, mutta riitaannuttuaan isäntänsä kanssa muutti hän\nHolebourneen.\"\n\nKokin korvia kuumotti; hän silmäsi kuunaria laiturin ääressä. Työ kävi\ntomupilven keskessä kuten ennenkin eikä kukaan näyttänyt huomanneen\nhänen poissaoloaan.\n\n\"Jos haluavat päivällistä\", sanoi hän itsekseen, tarkoittaen tomuisia\nolentoja kuunarin kannella, \"niin keittäkööt itse, siinä koko asia.\nEttekö ottaisi 'lasia' vanhus?\"\n\nTämä oli heti valmis, ja saatuaan kokilta muutaman lasin lönkytti mies\nhänen vieressään läpi pienen kaupungin ja osotettuaan kokille oikean\ntien Holebourneen, palasi hän takaisin rakkaaseen porttikäytäväänsä.\n\nKokki jatkoi vihellellen matkaansa, ajatellen mielihyvällä toisten\nharmia, kun he kuulevat hänen onnestaan. Kolme penikulmaa marssi hän\nväsymättä, kunnes lehmuksien välistä esiin pistävä ilmoitustaulu\nkiinnitti hänen huomionsa pieneen ravintolaan vähän matkaa tiestä.\nUlkopuolella puutuolilla istui paksu isäntä janoovia vieraita odotellen.\n\nKokki epäili silmänräpäyksen, lähestyi sitten hitaasti ravintolaa ja\nistuutui vastapäätä isäntää ja tilasi lasin olutta.\n\nIsäntä nousi raskaasti ja vaivalloisesti, meni asuntoon täyttämään\nmääräystä ja palasi hetken kuluttua vaahtoava olutlasi kädessään.\n\n\"Juokaahan itse vaahto pois\", sanoi kokki kohteliaasti.\n\nPaksu mies totteli iskien silmää.\n\n\"Varmaan kävelymatkalla maalle\", kysyi hän laskien melkein tyhjän\nolutlasin kokin eteen.\n\nKokki myönsi.\n\n\"En sentään yksin huvin vuoksi\", sanoi hän. \"Liikun asioissa.\"\n\n\"Vai niin! Olette siis niitä koko maailman rahain kokoojia\", sanoi\nisäntä leikillisesti. \"Miten pitkälle aiotte?\"\n\n\"Holebourneen\", vastasi toinen.\n\n\"Onko tuttavia siellä?\" kysyi isäntä.\n\n\"No, eipä juuri\", sanoi kokki. \"Etsin vaan erästä John Dunnia.\"\n\n\"Hänestä ette suuria hyödy\", sanoi ulos tullut emäntä. \"Hän on oikea\nerakko.\"\n\nKokki siristi silmiään ja hymyili pahantapaisesti.\n\n\"Hänessä on jotain kummallista\", jatkoi emäntä. \"Kukaan ei tiedä,\nmikä hän on, ja itse ei hän sitä myöskään ilmoita. Kun mies elelee\nsillälailla, huomaa heti hänen asioittensa olevan hullusti — ainakin\nminä huomaan.\"\n\n\"Hävytön hän kuitenkin kuuluu olevan\", sanoi isäntä.\n\n\"Vai niin\", sanoi kokki. \"Minulle ei hän tule olemaan hävytön.\"\n\n\"Tiedättekö hänestä sitten jotakin?\" kysyi emäntä.\n\n\"No, ehkäpä vähäsen\", sanoi kokki salaperäisesti.\n\nIsäntä viittasi vaimolleen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa;\nkokki kuuli selvästi sanan \"salapoliisi.\"\n\nVilkaisten uteliaasti vierasta, riensi emäntä tarjoilemaan parille\nsisäänpoikkeavalle ajomiehelle. Miehet istuutuivat viereiseen pöytään\nja keskustelu kävi yleiseksi. Ajomiehet olivat ihan samaa mielipidettä\nherra Dunnista kuin isäntäväkikin. Kokkia katseltiin syvällä\nkunnioituksella, ja hänen tarjottuaan kaikille lasin olutta, olisivat\nmiehet olleet valmiit kuljettamaan hänet maksutta jauhokuorman päällä\nHolebourneen.\n\n\"Kiitoksia, kävelen kernaimmin\", sanoi kokki katsahtaen lastivaunuihin.\n\"Toivon pääseväni perille kaikessa hiljaisuudessa, saadakseni vähän\nkatsella ympärilleni ennenkun alan toimia.\"\n\nHän jäi istumaan ja lepäämään vielä hetkiseksi, vastaten mahdollisimman\nvarovasti emännän uteliaisiin kysymyksiin. Lastivaunut jatkoivat\nritisten ratisten matkaansa Holebournen tietä, mutta vasta sitten kun\noli syönyt yksinkertaisen aamiaisen juustoa ja leipää ja polttanut\npiipullisen tupakkaa, jatkoi kokki matkaansa.\n\n\"Näes miten hän kävelee\", sanoi isäntä, pariskunnan katsellessa\nvieraansa kulkua maantiellä.\n\n\"Niin\", sanoi emäntä.\n\n\"Aivan kuin vainukoira\", sanoi isäntä. \"Katsoppas vaan häntä. Tunsin\nmiehessä heti salapoliisin.\"\n\nKokki kulki edelleen tietämättömänä käyntinsä aikaansaattamasta\nihailusta. Mutta vähitellen alkoi häntä harmittaa avomielisyytensä. No!\nPaljoa ei hän ollut puhunut, ja jos kuulijat väärin ymmärsivät, oli se\nheidän oma asiansa.\n\nTällaisten ajatusten valtaamana saapui hän Holebourneen, kylään, missä\nyksi katu, kapakka ja kirkko olivat tärkeimmät mainittavat. Kadun\ntoisessa päässä, pienen hyvin hoidetun puutarhan keskellä olevan\nrakennuksen edessä seisoi väkijoukko juttelemassa.\n\n\"Jotain on tekeillä\", tuumi kokki, maksaen korolla kyläläisten\nuteliaisiin katseihin. \"Missä herra Dunnin asunto on, poika?\"\n\n\"Kyllä se tässä on\", sanoi poika ja osoitti taloa, jonka edessä\nväkijoukko seisoi. \"Oletteko salapoliisi.\"\n\n\"En\", sanoi kokki terävästi.\n\nAukaistuaan puutarhan portin, astui hän pihaan. Jännityksen sorina\nkuului väkijoukosta, mutta kokki astui vakaana rappusille ja kolkutti\novelle.\n\n\"Sisään\", kuului matala basso-ääni.\n\nKokki seurasi käskyä ja sulki oven tarkkaan perässään. Hän oli nyt\npienessä salissa, vanhan suuttuneen näköisen, nojatuolissa sanomalehteä\nlukevan herrasmiehen edessä.\n\n\"Mitä haluatte?\" kuului ärtyinen kysymys.\n\n\"Haluaisin tavata herra Dunn'ia\", vastasi kokki levottomana.\n\n\"Se olen minä?\"\n\nKokin kaikki toiveet sammuivat, sillä partaa lukuunottamatta ei mies\nmuistuttanut valokuvaa enempää kuin hän itsekään.\n\n\"Se olen minä\", toisti ukko vahingoniloisena, rypistäen tuuheita\nkulmakarvojaan.\n\nKokki hymyili hieman, koettaen koota ajatuksiaan.\n\n\"Vai niin! Vai te se olette\", sanoi hän lopulta.\n\n\"Kuulin teidän etsivän minua\", sanoi vanha mies. (Ääni kohosi\nvähitellen karjunnaksi). \"Sen tietää koko kylä. Mitä pirua nyt haluatte\nminusta?\"\n\n\"Minä, — minä luulen — — tämä on erehdys\", änkytti pelästynyt kokki.\n\n\"Vai niin! — Todellakin!\" sanoi ukko pilkallisesti. \"Kyllä tekin olette\nkaunis salapoliisi — te! Haastatan oikeuteen teidät, annan vangita\nteidät ja poliisikonstaapelimme kyllä huolehtii rangaistuksestanne.\"\n\n\"Tämä on erehdystä kaikki\", sanoi kokki vavisten. \"En minä mikään\nsalapoliisi ole.\"\n\n\"Seuratkaa mukanani\", sanoi ukko, nousten seisomaan.\n\nKokki seurasi pihanpuoleiseen pieneen kamariin.\n\n\"Ettekö ole salapoliisi?\" kysyi ukko osoittaen tuolia kokille.\n\"Tiedätte varmaan, mitä teeskenteleminen salapoliisina maksaa? Istutte\ntäällä kunnes tuon poliisin.\"\n\nKokilla ei tuntunut olevan halua.\n\n\"Vai niin\", sanoi ukko. \"Kyllä sittenkin haluatte.\" Hän astui ovelle ja\nhuusi rappusille: \"Roger!\"\n\nEnnenkuin \"Merilokin\" hämmästynyt kokki oli kunnolla kääntynyt\nkatsomaan ovelle, kuului jo rappusilta sipsuttelevia askeleita ja\nsisään astui mahdottoman suuri verikoira. Ollen puhdasrotuinen omisti\nse vähintäänkin tusinan ominaisuuksia, mitkä muissa olosuhteissa\nolisivat herättäneet kokissa sekä ihmettelyä että ihastusta, mutta nyt\nhänen huomionsa kiintyi vaan sen erinomaisiin hampaisiin.\n\n\"Pidä silmällä häntä, Roger\", sanoi ukko ja otti hattunsa pöydältä.\n\"Elä laske liikkumaan.\"\n\nKoira murisi, istuutui muutaman askeleen päähän kokista ja katseli tätä\nepäiltävällä uteliaisuudella.\n\n\"Ei se teihin koske, ellette liikuttele\", sanoi ukko.\n\nKokin silmät pimenivät; hän ajatteli päänsä ympäri. \"Toivoisin\nmieluimmin teidän jäävän tänne\", huokasi hän, \"niin, sen todellakin\nteen. Koskaan maailmassa en ole tavannut ihmistä, johon niin olisin\nkiintynyt kuin juuri teihin — heti ensi hetkestä.\"\n\n\"Parasta kun säästätte kirotut hävyttömyytenne jollekin toiselle\",\ntiuskasi toinen suuttuneena. \"Pidä nyt silmällä vierasta, Roger.\"\n\nRoger murisi kuin olisi mieluisankin toimen saanut, ja isäntä, vielä\nkerran huomautettuaan liikkumisen vaarallisia seurauksia, poistui\nhuoneesta ja sulki oven jälkeensä.\n\nNyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Rogerin syvä,\nsäännöllinen hengitys.\n\nVarovasti kasteli kokki kielellään huuliansa ja alkoi hiljaa viheltää;\nRoger vastasi murinalla, nousi ylös ja haukotteli merkitsevästi.\n\n\"Roger raukka!\" sanoi kokki vapisevalla äänellä. \"Vanha Roger parka!\nKiltti, vanha poikaseni!\"\n\n\"Kiltti, vanha poikaseni\" astui uhkaavan näköisenä lähemmäksi ja\ntarkasteli kokin väriseviä sääriä.\n\n\"Kiss, kiss!\", sihisi kokki, saaden yht'äkkiä nopean tuuman, ja osoitti\novea. \"Kiss, kiss! Ota kiinni, Roger! Ota kiinni!\"\n\n\"R-r-r-r\", murisi Roger uhkaavasti. Kokin vapisevat jalat näyttivät\nsille olevan mieluisampana syöttinä; äänekkäästi se niitä nuuski.\n\nKokki katseli kauhuissaan ympärilleen löytääkseen edes hiilihangon.\nSitten koetteli hän varovasti takkinsa alle, sai käteensä suuren\ntuppiveitsen ja työnsi sen yht'äkkiä epätoivon rohkeudella koiran\nselkään. Tämä ei vielä ehtinyt kunnollisesti asiaa käsittääkään, kun\nveitsi jo uudestaan painui sen ruumiiseen. Kuului väkinäinen ulahdus,\nkoira kaatui lattialle, potkasi muutaman kerran ja heitti henkensä.\n\nKaikki oli tapahtunut niin pikaisesti, että kokki pyyhkiessään vielä\nveistään suureen pöytäliinaan, ei itsekään ymmärtänyt rikoksensa\nhalpamaisuutta; mutta halua ylistää vielä kerran tovereilleen\nrohkeuttaan hänellä oli. Vaan huomattuaan samassa, paitsi asiaa,\njonkatähden herra Dunn jo oli lähtenyt poliisia etsimään, olevansa\nvielä pakoitettu tekemään tiliä kuolleesta koirasta sekä pilaantuneesta\npöytäliinasta, katsoi hän parhaaksi silmänräpäyksessä poistua.\nPäästyään takaovelle pisti hän veitsen tuppeensa, hiipi hiljaa\npuutarhaan ja sieltä yli aidan. Sitten vilkasi hän kerran taaksensa\nmurhapaikkaa, nosti housujansa ja läksi laputtiin.\n\nJuostuaan yli kahden pellon saapui hän maantielle, kovin vaivalloisesti\nhengittäen. Tie kävi ylös mäkeä, mutta siitä huolimatta kokki jatkoi\njuosten kulkuaan ähkyen puhkuen aina mäen harjulle. Täällä heittäytyi\nhän pitkäkseen tien viereen, kasvot kohti Holebournea. Viisi minuuttia\nsen jälkeen ryntäsi hän uudestaan pystyyn ja jatkoi kiireesti pakoaan,\nsamalla kun useita henkilöitä juoksi kylästä, alkaakseen takaa-ajon.\n\nHetkisen pysytteli hän maantiellä, mutta tuli samassa ajatelleeksi,\nettä joku takaa-ajajista ehkä voisi käyttää jotakin nopeampaa\nkulkuneuvoa; sentähden tunkeutui hän läpi pensas-aidan ja läksi\njuoksemaan ketoa. Vaikka jalkansa töin tuskin enään kannattivat\nruumista, jatkoi hän kuitenkin matkaansa vuoroin juosten, vuoroin\nkäyden, kunnes takaa-ajajia ei enää näkynyt.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nTarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin\nrikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä\nvesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän\naivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi\najaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman päällä\nja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen tusinaa\npenikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan talonpoikaistalon\neteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan olevista lanteista\najomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen — eksyttääkseen takaa-ajajia\n— tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän tullen saapui pienen kylän\nsyrjään.\n\nAjatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt\nkyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse, kunnes\nvalot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella\nvarovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari taloa\nkylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti suovan\nhänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen pimeä\nsisällä... Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi, kompastui\npieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta saatuaan kiinni\njostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului sydäntäsärkeviä\navunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko vaja oli täynnä\nsiipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti villinään kokin\njalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri parahiksi\nrynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.\n\n\"Sain kiinni sen, Poli\", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.\n\"Sain kiinni sen!\"\n\nHän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta, kääntyi\nkokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä oli tämä\nkuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka yövaatteissaan\nriensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja asettaa polvensa\nhänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta ilmestyi avuksi ja\nsuurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa kokin ruumiissa,\nastui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä meluun.\n\n\"Aikoi varastaa kanojani\", sanoi ensimäinen mies puhkuen, \"mutta\nonneksi kuulin ajoissa.\"\n\n\"En minä mitään varastaa aikonut\", änkytti kokki.\n\n\"Suljetaan sisälle hänet\", sanoi toinen innokkaasti.\n\n\"Niin olen aikonutkin\", vastasi ensimäinen. \"Ole hiljaa, senkin varas.\"\n\n\"Viekää hän yöksi sisälle ja sitokaa hyvin kiinni, minä kyllä huomen\naamuna kuljetan hänet Wintonin poliisiasemalle. Se on vaarallinen\nsälli.\"\n\nKoska kokkia ei uskottu itse kävelemään, kannettiin hänet miesvoimalla\nkyökkiin. Vaimo veti tulta rikkitikkuun ja sytytti kynttilän. Sitten\naukaisi hän kaapin oven ja veti kokin kauhuksi esille ainakin\nkaksikymmentä syltä pitkän köyden.\n\n\"Paras ja varmin keino on sitoa hänet tuoliin\", sanoi naapuri.\n\"Muistelen isoisän kertoneen joskus tehneensä saman tempun jollekin\nroistolle.\"\n\n\"Se kyllä parasta lieneekin\", sanoi vaimo tuumivana. \"Mukavampikin\nhänen tuolissa on, vaikka ei suinkaan hän mitään sellaista ansaitsisi.\"\n\nMiehissä nostettiin kokki suureen tammiseen tuoliin ja sidottiin\nkiinni, jotta kokkiparka tuskin voi hengittää.\n\n\"Kiinni sidottuaan antoi iso-isä roistolle jonkun kerran 'pääkuoreen'\",\nsanoi naapuri ajattelevana kokkia katsellen.\n\n\"Niin, niin! Ne olivat niin raakoja siihen aikaan\", sanoi kokki\nennenkun toiset ennättivät vastata.\n\n\"Saadakseen vaan miehen pysymään paikallaan\", selitti naapuri\nesitystään puolustellen.\n\n\"Kyllä tämä paikoillaan muutenkin pysyy\", sanoi kanojen omistaja,\ntarkastaen vangin köysiä.\n\n\"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne hänet\nWintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Pettit — ja kokki värisi. \"Hyvää yötä nyt.\"\n\nMies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut\nvangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät he\njatkamaan häiriintynyttä untaan.\n\nPitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli\nvaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten\npaljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi\nlattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki\nuneen.\n\nHän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi hypätä\nlattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa ja\nraivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen\nsuonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän jonkunlaiseen\nseisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä, puoleksi etanaa\nlaahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi ajatteli hän vaan\nsuonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia liikkumiselle, sai\nrohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä selässään sai hän\nponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja aukaisi sen. Viiden\nminuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen veräjä selkänsä takana\nja — avonainen maantie edessään.\n\nMutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin hankalaa;\nkokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan tuoliinsa sekä\najattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksia. Pelko lisäsi\nsiipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin yksinkertaisia; huomatessaan jo\nolevansa ulkopuolella korvan kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten\nja kolahutteli tuolia runkoon.\n\nVikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan\ntehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse\nBlondinillekin.\n\nAina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä taakkoineen\neteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet istumassa keskellä\nmaantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta kapteeni Gethingille\nja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti. Yht'äkkiä hän pelästyi,\nkuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä oli mahdoton yksin kääntää,\nnousi hän ylös ja teki tuoleineen vaivaloisesti kokokäännöksen.\n\nAstuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja\nihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia\ninnokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin\nseikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoi kokki väsyneellä äänellä.\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasi mies ja peräytyi muutaman askeleen.\n\n\"Otaksun\", sanoi kokki ja koetti teeskennellä hymyä, \"teidän\nihmettelevän tavatessanne minut tällaisessa asemassa?\"\n\n\"En todellakaan ole ennen sellaista nähnyt\", sanoi mies näyttäen olevan\nvaruillaan.\n\n\"Ette luultavastikaan\", sanoi kokki. \"Olenkin ainoa koko Englannissa\njoka taidan tällaista.\"\n\nMies kertoi uskovansa.\n\n\"Teen tätä ainoastaan vedon tähden\", sanoi kokki.\n\n\"Vai niin\", sanoi mies ja kasvonsa kirkastuivat. \"Vedon! Ja minä kun\nluulin teitä hulluksi! No, paljoko on kysymyksessä?\"\n\n\"50 puntaa\", vastasi kokki. \"Olen kulkenut aina Lontoosta saakka.\"\n\n\"Ooh! Peijakas!\" huudahti mies. \"Mitähän ne keksivätkään ensi kerralla?\nAiotteko pitkällekin?\"\n\n\"Oakvilleen\", vastasi kokki; hän oli joskus matkoillaan kuullut\npuhuttavan Oakvillesta. \"Halusta sinne yrittäisin, mutta nyt tunnen sen\nolevan mahdotonta. Ettekö katkaisisi poikki näitä nuoria?\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti toinen rohkaisevasti, \"elkää antako perään.\nSeitsemän penikulmaa on enää jälellä!\"\n\n\"Minun täytyy\", sanoi kokki surullisesti hymyillen.\n\n\"Ei teidän täydy\", sanoi mies innokkaasti. \"Pitäkää päälle vaan, niin\ntulettepa pian iloiseksi kuin 'pelimanni', ajatellessanne miten vähällä\nolitte hävitä.\"\n\n\"Katkaiskaa vaan nuorat\", sanoi kokki, väristen malttamattomuudesta.\n\"Olen voittanut neljäkymmentä puntaa päästyäni näin pitkälle. Jos\nkatkaisette, lähetän teille kymmenen niistä.\"\n\nMies epäili; synnynnäinen urheiluharrastus taisteli ahneutta vastaan.\n\n\"Minulla on vaimo ja lapset\", sanoi hän lopuksi ikäänkuin lieventäviksi\nasianhaaroiksi, ja otettuaan kynäveitsen taskustaan olivat nuorat pian\npoikki.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon\", sanoi kokki ojennellen köyryyn käynyttä\nselkäänsä tuolin pudottua maahan.\n\n\"Nimeni on Jack Thompson\", sanoi hyväntekijä. \"Jack Thompson,\nWinchgate, sillä osotteella tulee kirje perille.\"\n\n\"Nostan summan 12 puntaan\", sanoi kokki, \"ja tuolin saatte\npäällekaupan.\"\n\nLyötiin kättä vahvikkeeksi, ja kokki jatkoi iloisena vapaata matkaansa,\nviattoman rikostoverinsa kääntyessä ympäri tuoli selässä — kuullakseen\nsen oikealta omistajalta kiukkuisia totuuksia yksinkertaisista\nluonnonlahjoistaan.\n\nKokki ei tiennyt miten paljon hän oli edellä pelkäämistään uusista\ntakaa-ajajista, ja huolimatta nälästä ja väsymyksestä asteli hän\neteenpäin minkä jaloista läksi. Tunnin kuluttua kysyi hän tietä\neräältä kyntäjältä ja pyysi samalla pienen, hyvin pienen osan hänen\naamiaisestaan. Seuraavalta kukkulalta näki hän vilahduksen merestä, ja\npitäen huolellisesti tätä vanhaa nuoruuden ystäväänsä silmällä marssi\nhän kohti Brittleseaa. Päivällisaikaan kerjäsi hän taas ylijääneitä\nruokavaroja eräästä metsänvartijan torpasta, ja saatuaan suurimman\nnälkänsä tyydytettyä jatkoi hän uudestaan kulkuaan. Kymmenen aikaan\nillalla laahusti hän pitkin Brittlesean laituria ja hiipi varovasti\nlaivaan. Kannella ei ollut ketään, mutta miehistön hytistä loisti\nvaloa. Kokki ryömi sisään. Henry, joka juuri oli häviämäisillään\ntammipelin Samille, hytkähti, hypähti pystöön ja käänsi laudan\nylösalaisin.\n\n\"Herra minun luojani! — Kokki!\" huudahti Sam. \"Missä sinä olet ollut?\"\n\nKokki ojensi ruumistaan ja osoitti kädellään kaikille ilmansuunnille.\n\"Vähän joka paikassa.\"\n\n\"Sinä olet ollut rellumassa\", sanoi Sam, katsoen terävästi kokkia.\n\n\"Rellumassa\", sanoi kokki itku kurkussa. \"Rellumassa!\"\n\nTunteensa olivat tukahuttaa hänet ja koetettuaan heikosti puolustautua,\nvaikkakin turhaan, kömpi hän kojuunsa ja nukkui heti.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nPurjehdittiin kello neljältä seuraavana aamuna ja kello 3,30\nherätettiin kokki kahvia keittämään. Uudestaan herätettiin hän 3,45 ja\n3,50 vedettiin hänet kojustaan pitämään huolta velvollisuuksistaan.\nKokki ryömi silmät ummessa takaisin kojuunsa heti kun pääsi\nkiusaajistaan, ja vaikkakin temppu uudistettiin kaksi eri kertaa, niin\nhän yhä tiedottomassa tilassa kömpi takaisin ja jatkoi untaan.\n\nBrittlesea oli jo kolmekymmentä penikulmaa takana päin kun hän\nvihdoinkin heräsi ja tuli kannelle, kuunarin kiitäessä rivakan tuulen\najamana aaltoja. Se oli juuri sellainen tuuli, jollaisesta perämies\npiti ja hänen katseensa oli rauhallinen ja tyytyväinen aina siihen\nsaakka, kun huomasi kokin kömpivän keittiöön.\n\n\"Kokki!\" kirkasi hän. \"Tulkaa tänne — kirottu kuleksija! Missä olette\nollut koko tämän ajan?\"\n\n\"Minulla on ollut vastoinkäymisiä, sir\", sanoi kokki nöyränä. \"Tuskin\nvoitte uskoa millaisia kidutuksia olen kärsinyt aikoessani palvella\nlaivuria.\"\n\n\"Säästäkää sellaiset jutut toisille\", kirkui perämies varottavasti.\n\"Missä olette ollut? Kas niin! Laulakaa ulos vaan.\"\n\nVielä väsyneenä seikkailuistaan, nojautui kokki kajuutan seinään\nja alkoi kertoa matkoistaan, selvittäen niitä monenmoisilla\nnäytelmällisillä eleillä. Perämiehen hengitys tiheni, hänen poskensa\nsaivat tavallista punaisemman värin ja peränpito alkoi käydä\nhuolimattomasti. Mielissään näistä näennäisistä osanoton merkeistä,\njatkoi kokki kahta innokkaammin.\n\n\"Lopettakaa nyt\", sanoi perämies vihdoin.\n\n\"Pahinta ette vielä kuullut\", sanoi kokki.\n\n\"Jos vielä sekunninkin seisotte ja valehtelette, niin väännän niskanne\nnurin\", sanoi perämies kiukustuneena. \"Juomassa olette ollut kaksi\npäivää — siinä koko asia.\"\n\n\"Puhun totta, Salomonin parran kautta puhun totta, sen vannon\", sanoi\nkokki juhlallisesti.\n\n\"Odottakaa vaan jahka laivuri tulee kannelle\", sanoi toinen ja puristi\nnyrkkiään. \"Uskaltaisinpa vaan jättää tämän peräsimen, niin kyllä asiat\nkanssanne pian selvittäisin, siitä saatte olla varma.\"\n\nKokin harmiksi oli laivuri samaa mieltä perämiehen kanssa ja\npidätti häneltä kahden päivän palkan — hyvin ajattelemattomasta ja\ntunteettomasti tehty. Alhaalla miehistön hytissä ei hänelle käynyt\nollenkaan paremmin, sillä näiden rehellinen tunnustus ja ihmettely\nhänen kaskujen kertomistaidostaan, meni yläpuolelle kaikkien\nsopivaisuuden rajojen.\n\nTämä epäuskoisuus oli surkea pettymys kokille. Itsekseen oli hän\najatellut tulevansa ihailluksi ja ihmetellyksi kuin sankari konsanaan.\nToimensa hoiti hän sentähden alakuloisena ja toverit, jotka kyllä\n\"sellaisia\" asioita ymmärsivät, luulivat hänellä olevan \"kupariseppiä.\"\n\nSivuutettiin Northfleet ja saavuttiin Rotherhitheen. Kokin persoona\nsai osakseen halventavaa arvostelua joka kerta kun poliisivene meni\nsivutse. Kului useita tuntia ennenkuin häntä halutti lähteä maalle,\nja kun hän sen vihdoin teki, tapahtui se niin tarpeettoman maailmaa\npelkäämättömän näköisenä, että olisi luullut häntä joksikin ylistetyksi\nrosvopäälliköksi.\n\nOli sateinen aamu kun taas palattiin Northfleetiin. Koko yö oli tullut\nvettä taivaan täydeltä ja mustia pilviä kulki taukoamatta taivaalla.\nLastaus aiottiin alkaa vasta seuraavana aamuna. Päivällisen jälkeen\nvaihtoivat Henry ja perämies merkitsevän katseen nähdessään laivurin\nottavan lakkinsa ja lähtevän maalle.\n\nHän asteli Gravesendiin, kulki ilman määrää ja suuntaa katuja, tuon\ntuostakin pysähtyen kauppapuotien ikkunain alle välittämättä mitään\nvirtaavasta sateesta. Jonkinlainen romantillinen ajatus sanoi hänelle\ntapaavansa Annis Gethingin. Kouluissa oli lupa — siksi oli luonnollinen\nasia, että neiti Gething kuljeskelisi huvin vuoksi Gravesendin katuja\nrankkasateessa. Noin neljän tienoissa, kun laivuri jo oli läpimärkä,\nhuomasi hän toivonsa turhaksi ja poikkesi erääseen siistin näköiseen\nravintolaan, joi lasinsa ja valmistautui apealla mielellä kotitielle.\nKuljettuaan kappaleen matkaa, vetäytyi hän syrjään antaakseen tietä\nnuorelle ohi kulkevalle neidolle, mutta vilkasi samassa vanhaan\ntapaansa, sateenvarjon alle. Katseensa kohtasi — miss Gethingin.\n\n\"Hyvää iltapäivää\", sanoi laivuri hämillään.\n\n\"Hyvää iltaa\", vastasi tyttö.\n\n\"Rivo ilma\", tuumi laivuri, seisten kunnioittavasti ainakin kolme\nmetriä käytävältä.\n\n\"Kovin ruma\", sanoi miss Gething.\n\n\"Minulle se ei mitään tee\", sanoi laivuri.\n\n\"Olette varmaan hyvin märkä\", sanoi miss Gething. \"Aiotteko mennä\näitiäni tervehtimään?\"\n\n\"Sitä juuri ajattelin\", sanoi laivuri iloisena, kun sai kiinni\nsopivasta valheesta.\n\n\"Minun on käytävä muutamissa kauppapuodeissa\", sanoi miss Gething.\n\"Hyvästi!\"\n\nLaivuri kohotti lakkiaan, teki kokokäännöksen ja lähti eteenpäin. Useat\nkerrat kääntyi hän ympäri, mutta miss Gething, tuntien paremmin miehet,\nkuin laivuri naiset, ei katsonut taakseen kertaakaan.\n\nNeljännestunnin reippaasti käveltyään oli laivuri pienen tutun\nrakennuksen edessä, pudisti veden lakistaan ja kolkutti varovasti\novelle.\n\n\"Onko rouva Gething kotona?\" kysyi hän kun ovi aukeni ja joku mies,\npitäen kiinni ovenkahvasta, katsoi kysyvästi häneen. \"Ei\", kuului\nvastaus.\n\n\"Ellei teillä ole mitään vastaan, astun hetkeksi sisään odottamaan\",\nsanoi laivuri, totellen silmänräpäyksellistä ajatustaan.\n\nToinen epäili, mutta vetäytyi kuitenkin syrjään ja antoi laivurin\nkulkea ohitsensa. Molemmat astuivat pieneen etuhuoneeseen. Rohkeudella,\njoka ihmetytti häntä itseäänkin, istuutui laivuri käskemättä tuolille\nja alkoi nenäliinalla pyyhkiä housujaan.\n\n\"Luulen rouva Gethingin viipyvän pitemmän aikaa\", sanoi toinen lopulta.\n\n\"Ei minulla ole mitään kiirettä, voin mainiosti odottaa jonkun\nminuutin\", sanoi laivuri, joka halusta olisi istunut paikoillaan vaikka\nkoko viikon.\n\nPyyhkittyään partansa ja viiksensä nenäliinaan muodosteli hän niitä\nsormillaan. Toinen katseli näitä toimia vastenmielisen levottomana.\n\n\"Ehkä saan sanoa terveisiä rouva Gethingille?\"\n\nLaivuri pudisti päätään ja alkoi nyt vuorostaan tarkastaa isäntäänsä:\nnuori, kaunis mies, vahatut mustat viikset, ohut silkkinen kaulaliina\nja komea rintaneula. Päällään hänellä oli ruskea pitkä takki ja keveät\nsamanväriset kengät.\n\nKului taas neljännes tunti.\n\n\"Häijyä ilmaa\", sanoi laivuri, saadakseen alkuun edes jonkinlaista\nkeskustelua.\n\nToinen myönsi, huomauttaen samalla epäilevänsä rouva Gethingin sateen\nvuoksi viipyvän hyvinkin kauan. Puhe taukosi siihen, kunnes keveitten\naskelten ääni ja avaimen vääntäminen lukossa sai molemmat hypähtämään\npystyyn.\n\n\"Eikö äiti vielä ole tullut?\" kysyi miss Gething kummissaan. \"Olittepa\nkiltti kun jäitte odottamaan, kapteeni.\"\n\n\"Ei se mitään\", vastasi laivuri, joka ei todella tiennyt tehneensä\nmitään kiitosta ansaitsevaa.\n\nTyttö puristi nuoren miehen kättä ja hymyili laivurille. \"Teidät\ntapasin jo kadulla\", sanoi hän. \"Olette varmaan hyvin märkä. Kapteeni\nWilson — herra Glover.\"\n\nMolemmat herrat kumarsivat kylmästi; laivuri tuli alakuloiseksi,\nkäsittäen nyt olevansa tiellä. Miss Gething vei pois hattunsa ja\ntakkinsa; hänen palattuaan alkoi keskustelu vähitellen sujua. Herrat\nkuitenkin käyttivät tyttöä jonkunlaisena telefoonina, minkä kautta\nilmaisivat ajatuksensa.\n\n\"Puoli kuusi\", sanoi yht'äkkiä miss Gething. \"Matkustatteko junalla\n6,30, herra Glover?\"\n\n\"Täytyy\", vastasi tämä synkkänä. \"Toimet, kuten ymmärrätte\", lisäsi hän\nalakuloisena.\n\n\"Juotteko kupin teetä ennen lähtöänne?\" kysyi Annis.\n\nTyttö seisoi herra Gloverin edessä tätä sanoessaan, ja laivuri, joka\nyhä enemmän ja enemmän alkoi tuntea olevansa tiellä, mutisi jotakin\npois lähdöstä ja nousi seisomaan. Hänen ihmettelynsä, kun miss Gething\nkääntyi häneen ja iski silmää varottavasti, olikin sentähden niin\näänekäs, että herra Glover kääntyi kiireesti katsomaan syytä siihen.\n\n\"Juotte myöskin kupin teetä, kapteeni?\" sanoi miss Gething kohteliaasti\nhymyillen.\n\n\"Kyllä, kiitoksia\", vastasi laivuri ja istuutui äskeiseen paikkaansa.\nAjatuksensa myllersivät hurjasti tytön asettaessa teepöytää kuntoon.\n\n\"Todellinen tee-seura\", sanoi miss Gething iloisesti. \"Yksikö kappale\nsokuria, herra Glover?\"\n\n\"Kaksi\", vastasi tämä loukatun äänellä.\n\nTyttö katsoi kysyvästi laivuria ja piti sokeripihtiä ylhäällä.\n\n\"Jätän sen teidän määrättäväksenne\", sanoi tämä ujosti. Herra Glover\nnosti vähäisen silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti.\n\nMiss Gething pudotti yhden kappaleen kuppiin ja ojensi sen laivurille.\n\n\"Toisinaan otan yhden, toisinaan taas kaksi, kolmekin\", sanoi laivuri\npuolustellen. \"En ole niiden kanssa niin turhan tarkka.\"\n\n\"Taidatte olla huoleton\", sanoi miss Gething.\n\n\"Tai ei hän tunne ruumistaan\", huomautti herra Glover nenäviisaasti.\n\n\"Toisissa tapauksissa ehkä sitä paremmin\", vastasi laivuri.\n\nÄäni millä tämä huomautus tehtiin, sai herra Gloverin ihmettelemään\nmitä sellaiset tapaukset olisivat. Herroilla ei kummallakaan ollut\nhalua keskusteluun, ja ilman emäntää olisi tee juotu hiljaisuuden\nvallitessa. Kymmenen minuuttia yli kuusi nousi herra Glover tuoliltaan,\nselittäen nyt olevan ajan lähteä.\n\n\"Paljoa ei enää sadakaan\", sanoi miss Gething lohduttavasti.\n\nHerra Glover otti eteisestä hattunsa ja sateenvarjonsa, puristi tytön\nkättä ja katsoi kysyvästi laivuria.\n\n\"Tuletteko samaan matkaan?\" kysyi hän erittäin kohteliaasti ja\nystävällisesti.\n\n\"Hm! — En\", vastasi toinen.\n\nHerra Glover painoi tulisesti hatun päähänsä, nyökkäsi suuttuneena ja\nläksi.\n\n\"Kyllä hän vielä junalle ennättää\", sanoi laivuri nähdessään miss\nGethingin ikkunasta katselevan Gloverin tulista kiirettä.\n\n\"Toivon niin\", vastasi tämä. \"Ompa ikävää, ettei äitinne sattunut\nkotona olemaan\", sanoi laivuri pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n\"Niin. Ehkä teillä on ollut ikävä täällä?\" sanoi tyttö.\n\nLaivuri huokasi raskaasti ja ihmetteli itsekseen, oliko herra Glover\nsellainen mestari tekemään tyhmiä huomautuksiaan miltä hän näytti.\n\n\"Onko hänellä pitkäkin matka edessään\", sanoi hän lopulta, tarkoittaen\nherra Gloveria. \"Lontoo\", vastasi Annis lyhyesti. \"Minun on sentään\nlähdettävä\", sanoi laivuri, huomaten mahdottomaksi viipyä pitemmälle.\n\nAnnis vetäytyi syrjään laivurin noustessa ja seurasi tätä hitaasti\neteiseen.\n\n\"Jospa voisin antaa teille edes sateenvarjon\", sanoi hän ja katseli\nympärilleen.\n\n\"Oo! Kyllä se näinkin menee\", sanoi laivuri. \"Minähän olen jo melkein\nkuiva.\"\n\n\"Kuiva?\" sanoi Annis, laskien pienen kätensä laivurin hihalle.\n\n\"Tehän olette läpimärkä\", sanoi hän vastenmielisesti. \"Että saatoinkin\nantaa teidän istua sellaisessa tilassa.\"\n\n\"Hiha onkin märjin\", sanoi laivuri, jonka olosuhteet olivat opettaneet\nviekkaaksi. \"Täältä on aivan kuiva.\"\n\nHän silitteli takkinsa etupuolta.\n\n\"Sepä hauskaa\", sanoi Annis kohteliaasti.\n\n\"Hm!... Mutta täältä\", sanoi laivuri ja piteli takkinsa kaulusta.\n\nAnnis koetteli keveästi.\n\n\"Te olette perinpohjin kastunut\", sanoi hän. \"Ei saisi istua\npaikoillaan tuonlaisissa vaatteissa. Odottakaahan silmänräpäys. Lainaan\nteille jonkun isäni päällystakeista.\"\n\nHän juoksi ketterästi toiseen huoneeseen, tuli takaisin pitkän, paksun\ntakin kanssa ja ojensi sen laivurille.\n\n\"Kyllä se teidät kuivana pitää\", sanoi hän, kun laivuri heikkojen\nvastustelujen jälkeen alkoi vetää takkia päälleen.\n\n\"Sanotteko hyväntahtoisesti terveiseni rouva Gethingille?\" kysyi\nlaivuri aukaisten eteisen oven.\n\n\"Kyllä, kiitoksia\", vastasi tyttö. \"Hän varmaan on pahoillaan, ettei\nsattunut olemaan kotona. Viivyttekö kauankin täällä?\"\n\n\"No, ehkäpä kolme päivää.\"\n\nAnnis mietti.\n\n\"Huomenna menee äiti pois\", sanoi hän koetteeksi.\n\n\"Ylihuomenna on minulla muitakin asioita tännepäin\", sanoi laivuri.\n\"Ellen häiritse, niin voinhan poiketa sisään. Hyvästi.\"\n\nPää sekaisin puristi hän tytön kättä, ajatellen lieneekö mennyt liian\npitkälle, ja sulettuaan oven, pisti hän kätensä kapteeni Gethingin\ntaskuihin ja kulki synkkäin ajatusten vaivaamina kohden laivaansa.\nAjatuksensa muodostuivat vähitellen kokonaisuudeksi — ja lopulta alkoi\nhän puhua ääneensä. \"Tyttö tiesi minut kadulla kohdatessaan äitinsä\nolevan poissa\", sanoi hän pitkäveteisesti, \"samoin kuin toisenkin\nolevan siellä. Olisi sentään luullut... Rakkauskiusottelua!\" huudahti\nhän yht'äkkiä katkerasti. \"Ja tyttö tekeytyi minulle rakastettavaksi,\nkiusotellakseen häntä. Mies on huomenna siellä uudestaan, kun äiti on\npoissa.\"\n\nPahoilla mielin saapui hän laivaansa. Kirosi teetä, jota Henry tarjosi,\nvaihtoi vaatteita ja heittäytyi selälleen sohvalle polttelemaan.\n\n\"Olette vähän märkä\", sanoi perämies. \"Mistä tuollaisen takin olette\nsaanut?\"\n\n\"Eräs tuttava\", vastasi laivuri, \"lainasi sen minulle. Muistatte kai\nvielä sen kapteeni Gethingin, josta kerran puhuin?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi perämies.\n\n\"Antakaa miehistölle tieto, että palkinto on nostettu viiteen puntaan\",\nsanoi laivuri ja veteli sankkoja sauhuja piipustaan.\n\n\"No! Jos palkinto on korotettu viiteen puntaan, tulee kokki\nhirtettäväksi murhasta tai muusta kauheasta rikoksesta\", sanoi\nsaapuvilla oleva Henry. \"Ei ole ollenkaan hyvä antaa miehistön auttaa\nkoko asiassa — ei ollenkaan.\"\n\nLaivuri ei suvainnut vastata. Mutta kun hänen terveisensä saapui\nmiehistön hyttiin, syntyi siellä ilo ja elämä.\n\n\"No! Nyt lähden _minä_ ulos\", sanoi Dick innostuneena. \"Viisi puntaa! —\nEi sitä niin kannata halveksua.\"\n\n\"Toivon ettei kohtalo leiki teidän kanssanne, kuten minun\", sanoi kokki\ntunteellisesti.\n\n\"Mitä nyt tarvitaan\", sanoi paksu Sam, \"niin se on sellainen kuin\nihmisillä on kaupungissa... sellainen... mikä sen nimi nyt taas onkaan?\"\n\n\"Taksamittari\", esitteli kokki.\n\n\"Taksamittari! — Miten kirotun tyhmästi puhuttu\", sanoi Sam\nhalveksivasti. \"Ei, vaan tarkoitan sellaista — sellaista, jossa on\npaljon ihmisiä.\"\n\n\"Raitiotievaunu\", sanoi kokki ollen aivan väärillä jälillä. \"Mutta\nethän sillä voi matkustaa ympäri Englantia, Sam.\"\n\n\"Sinä olet tyhmä kuin pässi\", tiuskasi Sam kärsimättömästi. \"Tarkoitan\njotain sellaista, johon ihmiset kiinnittävät rahansa.\"\n\nKokki oli jo ennättänyt sanoa: \"säästölaatik...\", kun Henry nyhjäsi\nhäntä kylkeen.\n\n\"Mitä sinä oikein tarkoitat, Sam?\" sanoi Dick. \"Mikset sitä sano?\"\n\n\"Kun en muista sanaa\", vastasi Sam suuttuneena. \"Ihmisiä yhtyy monta\nyhteen ja jakaa saamansa voitot.\"\n\n\"Tarkoitat osakeyhtiötä\", sanoi Dick.\n\n\"Juuri niin!\" sanoi Sam henkäisten helpotuksesta.\n\n\"No mihin sitä tarvittaisi?\" kysyi Dick.\n\n\"Me perustamme osakeyhtiön ja ja'amme rahat miehen löydettyämme. Sehän\nolisi julmaa, Dick, jos minä, kun sinä olet päässyt miehen jäljille,\ntulisin ja sieppaisin hänet juuri nenäsi edestä.\"\n\n\"Koetappas yrittää\", sanoi Dick synkkänä.\n\n\"Ajatuksesi on mainio, Sam\", sanoi kokki. \"Minä olen mukana.\"\n\n\"Tule mukaan sinäkin, Dick\", sanoi Sam.\n\n\"En kiitoksia\", vastasi Dick. \"Tarvitsen kyllä viisi puntaani\njakamattakin.\"\n\n\"Mehän tullaan työskentelemään sinua vastaan, minä, kokki ja poika\",\nsanoi Sam innokkaasti.\n\n\"Ohoo!\" sanoi Henry. \"Älkää luulko minun suostuvan.\"\n\n\"No niin\", sanoi Sam. \"Os... Osak... Miksi sitä taas kutsuitkaan, Dick?\"\n\n\"Osakeyhtiö.\"\n\n\"Osakeyhtiö on siis minä ja kokki\", sanoi Sam. \"Lyö tuohon kourasi.\"\n\nNäin yksinkertaisesti perustettiin _\"Osakeyhtiö kapteeni Gethingin\netsimistä varten\"_, ja osakkaat, luullen mainion keksinnön tehneensä\nalkoivat karttaa tovereitaan ja pitää salaperäisiä neuvotteluja missä\nkulloinkin. Uhrattiin shillinki salapoliisikertomukseen \"Jälillä\", ja\nmiesten elämä oli saanut uuden, seikkailuhaluisen suunnan, joka piti\nheitä polttavassa jännityksessä.\n\nSeuraavana päivänä työskenteli laivuri uutterasti, mutta iltapäivällä\nmuisti hän kilpakosijansa juuri samalla hetkellä istuvan kahden\nkesken Anniksen kanssa. Teen jälkeen seurasi purkaus ja kiitokseksi\nosanotostaan, jonka perämies osasi sovittaa oikeaan kohtaan, sai hän\ntietää kaikki. Sama onni tuli Henrynkin osaksi, jonka ei tarvinnut\nmuuta kun vaijeten kuunnella.\n\n\"Onni että laiva on omanne\", sanoi perämies, \"nyt voitte mennä mihin\nhaluatte. Jos te isän löydätte, ei ole mikään mahdottomuus, että tyttö\nantaa matkapassin toiselle.\"\n\n\"En juuri sitä tarkoittanut\" sanoi laivuri. \"Etsin isää ainoastaan\ntuottaakseni tytölle iloa.\"\n\nKadehtien katseli yhtä ja toista Henryltä kuullut miehistö laivurin\nmaallemenoa iltapäivällä. Tämä poikkesi ensin parturiin ja lähti sitten\nparta ja tukka siistittynä astelemaan rouva Gethingin asunnolle. Rouva\noli kotona ja ihastui äärettömästi kuultuaan miehistönkin ottavan osaa\netsimiseen, antoipa vielä toisen valokuvankin laivurille.\n\n\"Miss Gething jaksaa luultavasti hyvin\", sanoi laivuri, huomatessaan\nrouvan asettavan vain kahdet teekupit pöydälle.\n\n\"Kyllä. Hän matkusti Lontooseen\", sanoi rouva Gething. \"Tiedättehän\nhänellä olevan tuttavia siellä.\"\n\n\"Herra Glover\", ajatteli laivuri synkkänä. \"Tapasin täällä eilen erään\nhänen tuttavansa.\"\n\n\"Niin, herra Gloverin\", sanoi vanha rouva huomattavalla äänenpainolla.\n\"Hän on hyvin komea mies. Eikö totta?\"\n\n\"Erinomaisen\", vastasi laivuri välinpitämättömästi.\n\n\"Tytön takia tekisi hän vaikka mitä\", jatkoi tunteellinen äiti. \"On\noikein liikuttavaa nähdä miten hän huolehtii hänestä.\"\n\n\"No, menevätkö he piankin naimisiin?\" kysyi laivuri kyllä tietäen\nkysymyksensä olevan tungettelevan, mutta voimatta hillitä\nuteliaisuuttaan.\n\n\"Kun mieheni on löytynyt\", sanoi vanha rouva ja pudisti päätään\nsurullisena. \"Tyttäreni ei ennen ole suostunut menemään.\"\n\nLaivuri keikutteli tuolillaan, laski teekupit kädestään pöydälle ja\nalkoi tuumia kuulemaansa asiaa. Ensin käsitti hän kaikki halpamaiseksi\nloukkaukseksi itseään ja vaivojaan kohtaan, mutta tuskin oli tämä\najatus saanut vallan hänessä, kun hän unohti sen kelpaamattomana ja\npäätti miehuullisesti tehdä parhaansa etsimisessä. Tunnin istui hän\nvielä ja kuunteli vanhan rouvan asiatonta lörpötystä, nousi sitten ylös\n— Anniksesta kun ei kuulunut — otti hyvästit ja palasi \"Merilokkiinsa.\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nKokki huokasi helpotuksesta kuultuaan \"Merilokin\" purjehtivan Bymouthin\nkautta länsirannalle Cocklemouthiin. Samille sanoi hän kiven putoavan\nrinnaltaan päästessään näiltä seuduilta, ja selvästi näytti hän\nluottavan siihen, että ainakin osakeyhtiö uskoi hänen kertomuksensa\nmatkastaan. Suurimman osan ajasta vietti tämä yhtiö nyt keittiössä,\nkoska oltiin varmempia, ettei rahan ahneita kuuntelijoita siellä\nlöytynyt. Perunoita kuorittaessa ja patoja puhdistettaessa kypsyivät\naatteet kokonaisuudeksi. \"Jälillä\" oli merkillisen jännittävä ja siitä\nsaatiin useita mainioita ohjauksia, vaikkakin Henryn lyijykynällä\ntuhrimat rivit aikaansaattivat monta päänvaivaa.\n\nIllalla Bymouthiin saavuttua lähti osakeyhtiö maalle. Kaikkien\ntuumiskelujen ja keskustelujen tulokseksi oli tullut se, että\nravintolat olivat ainoat paikat, missä tällainen entinen merimies taisi\nviettää iltaansa ja siksi päätettiin ne perinpohjaisesti tarkastaa.\n\n\"Pahinta\", sanoi Sam, kun hiljakseen asteltiin kaupunkiin, \"on se\njuominen. Kun olen saanut päähäni viisi, kuusi lasia, pidän joka\nihmistä kapteeni Gethinginä.\"\n\n\"Älkäämme juoko\", sanoi kokki. \"Tehdään niinkuin mies romaanissakin\nteki. Onko sinulla kuutta penceä?\"\n\n\"Mitäs niillä tekisit?\" kysyi Sam varovasti.\n\n\"Ulosmenoja\", vastasi kokki itsetietoisesti korottaen ääntänsä.\n\n\"Siitä tulee kolme penceä mieheen\", sanoi Sam ja katseli epäluuloisesti\nkokkia.\n\n\"Kuusi penceä mieheen\", sanoi tämä. \"Arvaappas mitä nyt teemme?\"\n\n\"Tuhlaamme rahaa\", murisi Sam ottaen vastenhakoisesti taskustaan\nkuparirahan ja antoi sen kokille. \"Missä on sinun 6 penceäsi?\"\n\nKokki näytti rahaansa ja Sam, jonka usko ihmisen rehellisyyteen, viime\naikoina oli suuresti heikentynyt, purasi kiukkuisesti lanttiin.\n\n\"Ravintolaan emme muuten voi mennä, ellemme tavalliseen tapaan siellä\nnauti\" sanoi kokki. \"Sentähden teemme toisen tempun. Me ostamme kengän\nnauhoja ja kaupittelemme niitä. Ymmärrätkö nyt?\"\n\n\"Miksemme jotain halvempaa voi aluksi yrittää?\" murisi Sam. \"Mittailla\njalanjälkiä tai kuunnella jos ihmiset jotain tietäisivät. Sinä kokki\nvaadit aina sitä mikä on kalleinta.\"\n\nKokki katsoi ylenkatseellisesti toveriaan. Sam tuli ensin vaaleaksi,\nsitten hävyttömäksi ja lopetti pyytämällä rahojaan takaisin.\n\n\"Älä hulluttele\", sanoi kokki suuttuneena. \"Anna minun hoitaa tämä\nasia.\"\n\n\"Ja minä ehkä lopulta joudun sidotuksi tuoliin omilla\nkengännauhoillani\", sanoi julmistunut merimies. Kokki ei viitsinyt\nvastata, katseli vaan ympärilleen ja huomattuaan kenkäkaupan astui hän\nsisään ja osti shillingin edestä kengänrihmoja.\n\n\"Mitä minä sitten sanon?\" kysyi Sam, kun miehet uudestaan seisoivat\nulkona ja kokki ripusti hänen käsivarrelleen tusinan nauhoja.\n\n\"Eihän sinun mitään tarvitse sanoa\", selitti kokki. \"Menet sisään vaan\nja pidät niitä ihmisten nenän edessä. Jos joku tarjoo lasin niin juot.\"\n\n\"Laseista ei vielä kannata kiittää\", tuumi Sam profeetallisesti\nennustaen.\n\n\"Ota sinä kaikki ravintolat tältä puolelta katua, minä otan toiselta\npuolelta\", sanoi kokki. \"Ja jos noin surkealta näytät, tulet tekemään\nhyvät kaupat.\"\n\nKokki varoitti vielä kerran juopottelemisesta, mutta paksu merimies\nkohautti olkapäitään, otti nauhat käteensä, kirosi itsekseen uutta\nammattiaan ja poikkesi pieneen, mutta hyvin äänirikkaaseen ravintolaan.\nIso sali oli väkeä täynnä. Samin sydän pamppaili kurkussa koettaessaan\nkokin neuvoa seuraten parhaansa mukaan pitää tavaroitaan vieraitten\nnenän edessä. Useimmat eivät hänestä välittäneet mitään; ainoa mies,\njoka jotain virkkoi, oli punanenäinen merisotilas, joka huomattuaan\ntusinan kengännauhoja luikertelevan puseronsa hihalla laski varovasti\nlasinsa pöydälle. Samassa selvisi hänelle Samin yhteys niiden kanssa ja\npuhe, mikä nyt syntyi muistutti kaikkein vähimmän olutlasin tarjousta.\n\nSeuraavassa ravintolassa tapasi Sam ihmisystävän, joka osti koko hänen\nvarastonsa. Paksu merimies ei ollut ollenkaan ottanut laskuihinsa\ntällaista hyväntekoa ja sentähden seisoikin hän nyt suu ammollaan,\nhuulet kiukusta väristen.\n\n\"Kas niin! Kas niin!\" puheli hyväntekijä ystävällisesti. \"Ei mitään\nkiittelemisiä, ei ensinkään.\"\n\nSam tottelikin halusta, poistui vitkaan ja poikkesi kiukuissaan\nlähimpään puotiin ostamaan uusia nauhoja. Kokemuksesta viisastuneena\npisti hän nyt osan uudesta varastostaan taskuunsa; kädessään vain kaksi\nparia astui hän seuraavaan kahvilaan.\n\nHuone oli täälläkin väkeä täpötäynnä, mutta Sam työntäytyi joukkoon\nvälinpitämättömänä tarjoten tavaroitaan, mutta sitä tarkemmin etsien\nkapteeni Gethingiä.\n\n\"Korjatkaa luunne täältä\", sanoi närkäs tarjoilijaneiti keikauttaen\nniskaansa, huomattuaan Samin.\n\n\"Kyllä, kyllä minä menen, neiti\", vastasi Sam häpeästä\npurppuranpunaisena. Tähän saakka olivat useimmat tarjoilijattaret\nkohdelleet häntä ystävällisesti, ja kapakoissa, joissa hän oli enemmän\ntunnettu, kutsuneet häntä herraksikin.\n\n\"Olette varmaan huonoissa varoissa?\" kuului ääni, kun Sam kääntyi\nmennäkseen.\n\n\"Näen nälkää, sir\", vastasi Sam luottaen vanhaan sananparteen:\nulkomuoto pettää.\n\n\"Istukaa tänne\", sanoi uusi ystävä iskien silmää tarjoilijattarelle.\n\nSam istui ja siunasi ajatuksissaan hyväntekijää sekä maksutonta\nkestitystä. Hänen silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta — osaksi\nnaurunhalustakin, kun toveri palasi tarjoilupöydän luota toisessa\nkädessä olutlasi, toisessa suuri limpun puolikas.\n\n\"Syö ystäväni\", sanoi mies ojentaen leivän Samille. \"Tuolla kyllä\nlöytyy enemmänkin.\"\n\nHän istui vastapäätä Samia, ryyppäsi lasistaan ja odotti\nhyväntahtoisesti hymyillen nälkäisen pikkukauppiaan syömistä.\nMerkillisenä omituisuutena huomautti hän, että nälkäiset ihmiset\ntavallisesti nyppivät muutamia muruja leivän kuoresta ja sitten syövät\npienen pieniä suupaloja sisällyksestä; se varmaankin on enemmän vaisto\nkuin ymmärrys, joka varoittaa heitä liian nopeasta syömisestä.\n\nToinen silmä toverinsa lasissa, toinen ovessa, ponnisteli Sam hetkisen\nosansa näyttelemisessä. Sitten nousi hän ylös, kuiskasi joitakin\nkatkonaisia sanoja kiitokseksi, sanoen vievänsä lopun leivästä kotiin\nvaimolle ja lapsille.\n\n\"Älkää heistä huolehtiko\", sanoi hyväntekijä ja laski tyhjän lasinsa\npöydälle. \"Syökää tuo pois vaan, niin annan teille pari kappaletta\nkotiinkin vietäväksi.\"\n\n\"Sydämeni on liian täynnä voidakseni syödä\", sanoi Sam koettaen päästä\novelle.\n\n\"Vatsansa — hän tarkoittaa\", kuului samassa nuorenpuoleinen ääni, jonka\nonneton merimies tunsi liiankin hyvin. Hän kääntyi ympäri ja huomasi\nHenryn nauravan naaman ja Dickin irvistelevän vieressä.\n\n\"Laivassamme hän kävi iltapäivällä\", jatkoi nuori kiusanhenki,\nosoittaen sormellaan uudestaan tuolille vaipunutta Samia, \"sai hyvän\naterian ja kiitokseksi hiipi pois erään toverimme vaatteissa.\"\n\n\"Siten se juuri kävi, hyvät ystävät\", sanoi ihastunut Dick, nyökäyttäen\npäätään kuuntelijoille.\n\n\"Erään toverimme Samin\", jatkoi Henry. \"Parhaan ja hyväsydämisemmän\nihmisen koko maailmassa.\"\n\n\"Oikein kunnian miehen\", säesti Dick.\n\n\"Pitkä, komea, kaunis mies\", sanoi Henry, \"ja tällä miehellä ovat nyt\nhänen vaatteensa.\"\n\nVieraat katsoivat vihaisesti suu selällään ylistystä kuuntelevaa Samia.\nJokaisessa väkikokouksessa tavallisesti löytyy yksi tai kaksi, joiden\nsisällinen oikeudentunto pakottaa heidät sen palvelijoiksi ja niin\ntässäkin. Eräs vaati vaatteet heti toimitettaviksi takaisin. Ehdotus\notettiin vastaan mielihyvällä ja tusina miehiä kokoontui onnettoman\nSamin ympärille.\n\n\"Menkää ulos, herrat!\" kuului samassa tarjoilijattaren käskevä ääni.\n\nMentiin ulos, koko joukkio, paksu merimies keskellä huitoen ympärilleen\nkuin hullu. Pari iskuista sattui kolmeen sivu kulkevaan sotilaaseenkin.\nNäistä oli kaksi Murphyä ja yksi O'Sullivan, ja nyt tarvittiin kolme\npoliisia ja apulainen, ennenkuin saatiin loppumaan syntynyt elämä. Sam\nei ehtinyt näkemään kuin alun, sillä iloisena, päästessään syntyneessä\nsekamelskassa pakoon, pysähtyi hän juoksustaan vasta kun puoli tusinaa\nkatuja oli hänen takanaan.\n\nHetken hengähdettyään ja pyyhkittyään hikeä otsaltaan lähti hän\nuudestaan jatkamaan matkaansa, tuumien menisikö takaisin laivaan vai\nyrittäisikö etsimistä uudestaan. Päämäärättä samoili hän ympäri, mutta\npäätti lopulta olla huolimatta Dickin ja pojan koirankujeista, pysähtyi\nerään ensi luokan ravintolan eteen ja astui sisään. Kaksi tai kolme\npöydän ääressä istuvaa hyvin puettua herrasmiestä pudistivat päätään\nhänen tavaroilleen, ja hän oli juuri aikeissa poistua, kun pitkä\nmustapartainen mies astui sisään.\n\n\"Tuo varmaan on huono elinkeino\", sanoi pitkä ja katsoi kengän nauhoja.\n\n\"Kyllä\", vastasi Sam nöyrästi.\n\n\"Eipä juuri ammatti näytä miestänsä synnyttäneen\", sanoi toinen kovaa.\n\n\"Näyttää vaan siltä\", sanoi Sam ja pudisti päätään läheten ovea.\n\n\"Juotte varmaankin?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, koska viimeksi maistoitte ruokaa?\"\n\n\"Aamulla\", vastasi Sam ja koetti kielellään irroittaa leivänkappaletta\nhampaistaan.\n\n\"Ehkä haluatte jotain virkistävää?\" kysyi toinen.\n\nSam hymyili odottavana ja istui tuolille. Hän kuuli uuden ystävänsä\ntilaavan lasin olutta ja vesi solahti hänen suuhunsa. Mutta verensä\njähmettyi kun ystävä palasi ja ojensi hänelle puolikkaan suurta kakkua.\n\n\"Kas tässä, ystäväni\", sanoi hän hyväntahtoisesti. \"Alkakaa nyt\ntälläkin.\"\n\nSam otti leivän ja koetti sovittaa sitä taskuunsa toistaen juttunsa\nvaimosta ja lapsista.\n\n\"Syökää tuo yksin vaan\", sanoi toinen. \"Saatte sitten pari\nlapsillennekin vietäväksi.\"\n\nLeipä putosi Samin voimattomista hyppysistä lattialle. Eräs viereisessä\npöydässä istuja otti sen ylös ja pyhittyään ojensi sen Samille.\n\n\"Jatkakaa\", sanoi pitkä ja joi kulahduksen lasistaan. \"Syökää,\nkuuletteko!\"\n\n\"Minun pitää ensin nähdä lapseni syövän\", sanoi Sam katkonaisella\näänellä.\n\n\"Syökää tuo leipä tai kutsun poliisin ja annan vangita teidät\", sanoi\ntoinen ääntänsä korottaen. \"Taidatte ollakin joku petturi. Missä on\nlupakirjanne?\"\n\nTavalla joka parhaiten muistutti mielenvikaisuutta, puri Sam leipää\nja koetti niellä, ryypäten aina palan päälle siemauksen vesiastiasta.\nViiden minuutin kuluttua oli leipä vähentynyt yhtä monella suupalalla.\n\n\"Antakaa mennä vaan\", sanoi antaja kiivaasti. \"Minä en syö\", sanoi Sam\nvimmoissaan, \"vieköön minut vaikka piru, mutta minä en syö.\"\n\nToinen nousi ja meni ovelle. \"Konstaapeli, tännepäin\", sanoi hän\nlevollisesti.\n\nSamassa astuivat sisään Dick ja Henry, pudistivat päätään ja katselivat\nsuruissaan leipä kourassa istuvaa Samia. Pitkä istuutui uudestaan\ntuolille ja nauroi katketakseen. Nyt selvisi asia Samillekin. Kiivaasti\nheitti hän Henryä kakulla päähän, ryntäsi kadulle ja päättäen lujasti\nettä hän ei enää koskaan tarvitse kengännauhoja viskasi hän ne yli\nläheisen puutarha-aidan.\n\n\"Halloo, Sam!\" kuului samassa ääni toiselta puolen katua. \"Käykö hyvin?\"\n\nSam pudisti mykkänä päätään.\n\n\"Sinä olet ryypännyt\", sanoi kokki astuen yli kadun.\n\n\"En\", sanoi Sam. Samassa sai hän mielestään mainion päähänpiston ja\ntarttui kokkia käsivarteen.\n\n\"Tuossa ravintolassa\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"on eräs ukko,\njosta minä en ollenkaan ole varma. Mitäs jos sinä menisit katsomaan\nsinne?\"\n\n\"Missä?\" kysyi viaton ystävä.\n\nVahingoniloisena vei Sam kokin piinapaikan ovelle ja kun kokki oli\npäässyt kunnollisesti sisälle, kyykistyi hän oven taakse kuuntelemaan.\n\n\"No. Minkätähden ne eivät riitele?\" kysyi hän ihmeissään, kun pitkä\nepäselvä mumina kuului sisältä. Hän höristi korviaan, mutta mahdotonta\noli eroittaa sanoja. Kärsivällisyytensä loppui, ja hän aikoi juuri\nraottaa ovea, kun samassa kuului äänekäs naurunrähäkkä. Toinen\nnaurunpuuska seurasi toista, kunnes koko ravintola kaikui yhtenä\nnauruna. Samin naama sai onnellisen levollisuuden leiman ajatellessaan\nsisälläolijoita.\n\n\"Ei, ei...\" kuului kokin heikko ääni.\n\nUusi naurunrähäkkä, johon Samkin hiljaisella mielihyvällä yhtyi.\n\n\"Viette hengen minulta\", sanoi taas kokki sammuvalla äänellä.\n\n\"Saman ne minullekin olivat tehdä\", myhäili Sam sisäisellä\ntyytyväisyydellä.\n\nTaas kaikui nauru ja Sam kuuli kokinkin yhtyneen siihen. Hän kuunteli\nhämmästyksellä. Aivan oikein! Kokin ääni kuului.\n\n\"Vanha Sam raukka\", sanoi kokki aivan selvästi. \"Vanha Sam raukka.\nSaakeli, ettei minun pitänyt nähdä sitä! Vuoden elämästäni olisin\nluovuttanut sellaisesta näytelmästä.\"\n\nKuuntelija oven takana ojentautui yht'äkkiä suoraksi ja pidätti\nhenkeään. Varpaillaan hiipi hän kadulle, kiusaavan naurun yhä soidessa\nkorvissaan. Ajatukset pyörivät villeinä hänen aivoissaan, mutta\nkaksi vakaata päätöstä niissä kuitenkin syntyi: tehdä ensin loppu\nosakeyhtiöstä ja sitten kokista. Nämä ajatukset valmiiksi kypsyneinä\nsaapui hän laivaan, astui tyhjään hyttiin ja kiipesi kojuunsa haudaten\nsurunsa uneen — uneen niin sikeään, että toisten, saavuttuaan tuntia\nmyöhemmin laivaan, oli mahdoton saada häntä hereille. Vasta kun\nHenry viimeisenä apukeinona heitti leivänkappaleen hänen kojuunsa,\nkarkasi hän pystyyn ja nosti sellaisen raivoisan rymäkän, että toiset\nhuomasivat viisaimmaksi pysytellä koko yön valveilla, ollakseen varmoja\nhengestään.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nEtsinnälle Bymouthissa ei Samista enää ollut apua. Loppuajalla, minkä\nlaiva täällä vielä viipyi hän tuskin poistui laivasta. Piippunsa\npolttamista rauhassa kannella piti hän parempana, kuin kengännauhoja\nhaluavain irvistelijäin kohtaamista. Dickin ja pojan kanssa kieltäytyi\nhän keskustelemasta kokonaan, ja vasta Cocklemouthissa suvaitsi hän\ntäyttää piippunsa kokin kukkarosta.\n\nCocklemouth on pieni syrjäinen paikkakunta Walesin rannikolla. Kun\nsuurempi laiva saapuu sen pieneen satamaan, rientävät kaupungin\nasukkaat katsomaan sitä, ja pienempäin alusten laivurit riitelevät\nkajuuttainsa ovista sen mahdollisesta ankkuripaikasta.\n\n\"Täältä emme häntä löydä, kokki\", sanoi Sam, kun osakeyhtiö taas\nsovinnossa istui kannella ja katseli harvoja pimeän tultua ilmeneviä\nvalopilkkuja kaupungissa.\n\n\"Minä en toivo löytäväni häntä mistään\", vastasi kokki.\n\n\"Ellen pelkäisi Dickin tai pojan löytävän häntä\", sanoi Sam, \"jättäisin\nminäkin etsimisen hiiteen.\"\n\n\"Jos joku hänet löytää, on se laivuri itse\", sanoi kokki ja alensi\nääntänsä, nähdessään kysymyksessä olevan henkilön tulevan kajuutasta\nja menevän maalle. \"Joka satamassa menee hän suoraan poliisikamariin,\nnäyttää valokuvan ja ajaa 'koirat' liikkeelle. Mitä toiveita meillä\nsitten enää on?\"\n\nMatruusi pudisti päätään, ja istuttuaan hetkisen ääneti nousi hän ylös\nja meni maalle, mistä vasta myöhään palasi takaisin pää merkillisen\n\"kuumana.\" Tuumien päiviensä nyt olevan lopussa antoi hän auliisti\nanteeksi vihollisilleen, tekipä testamenttinsakin — antamalla\nyksinkertaisesti veitsensä Dickille ja kaksi shilling'iä seitsemän\npenceä Henrylle.\n\nOli kaunis ja kirkas päivä, kun hän seuraavana aamuna heräsi pää\nkipeänä ja mielessä selvä tuntumus siitä millaiseen kurjuuteen\nihmisluonto-raukka maailmassa voi vaipua. Kaupungin kirkonkellon\ntaukoamaton räminä ja kahden virsikirja kainalossa sivutse kulkevan\ntytön näkeminen selvittivät hänelle päivän olevan sunnuntain.\n\nLaivuri harjotteli uusia tapoja ja seurasi kellon kutsuntaa. Perämies\nlähti pitemmälle kävelymatkalle, ja miehistö istui kannella katsellen\nkokin päivällis-valmistuksia. Vasta kun ruoka-annokset olivat vatsassa,\netsittiin sunnuntai-vaatteet ja mentiin maalle.\n\nDick läksi ensimäiseksi ja otti kaikille yhteisesti annetun valokuvan\nmukaansa. Hetkisen asteli hän katuja, mutta suljetut kauppapuodit\nja autiot kadut tekivät mielensä pian alakuloiseksi ja hän kääntyi\nympäri, lähtien kädet housuntaskuissa astelemaan takaisin satamaan.\nSattumalta joutui hän puheisiin erään vanhanpuoleisen miehen kanssa, ja\nkeskustelu, mikä alkoi ilmasta, sai yht'äkkiä toisen suunnan, kun Dick\nveti esiin valokuvan ja alkoi kysellä kapteeni Gethingiä.\n\n\"Olen ainakin nähnyt hyvin tämän näköisen miehen\", sanoi uusi tuttava,\npitkän ja tarkan katselemisen perästä.\n\n\"Missä?\" kysyi Dick ihastuneena.\n\n\"No niin, minä en ymmärrä miksi minun pitää sekoittautua koko asiaan\",\nsanoi mies. \"Eihän se minuun kuulu.\"\n\n\"Ehkä shillingi voisi...?\"\n\n\"Jaa, se kylläkin voi\", vastasi mies ja pisti hymyillen rahan\ntaskuunsa. \"Hän asuu... Piggotin lahdella.\"\n\n\"Missä sellainen on?\" kysyi merimies.\n\n\"Seuratkaa tuota tietä suoraan eteenpäin\", sanoi mies ja osoitti\nvuorenrinnettä kiertelevää kivistä polkua.\n\n\"Miten pitkälle?\"\n\n\"Toisille on matka pitempi, toisille lyhempi\", kuului oraakkelimainen\nvastaus. \"Sanokaamme vaikka kuusi penikulmaa.\"\n\nDick toivoi kolmen riittävän.\n\n\"No, lähemmä kuusi\", sanoi mies ja hymyili hyväntahtoisesti. \"Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi Dick ja alkoi astuskella kivistä ja routaista polkua.\n\nOnnettomuudeksi sattuivat Sam ja kokkikin lähtemään ulos; he olivat\nolleet vähän matkan päässä Dickin keskustelun huomaamattomina\nnäkijöinä. He riensivät nyt vuorostaan vanhan miehen luokse ja lyhyen\nristikuulustelun jälkeen oli heillä selvillä syy Dickin kiireeseen.\n\n\"Mikä tie se on?\" kysyi Sam.\n\n\"Seuratkaa vaan häntä\", sanoi vanha mies ja osoitti vuoren rinnettä\nparhaansa mukaan kiipeävää Dickiä, \"niin saavutte yhtä pian sinne kuin\nhänkin.\"\n\nAikeissa ollut vähäinen huvimatka sai jäädä sikseen, ja miehet\nalkoivat kunnioitettavan matkan päässä seurata Dickiä. Päivä oli\ntavallista kuumempi, ja tietä, mikä toisinaan nousi vuorten harjalle,\nlaskeutuakseen jälleen laaksoihin, eivät tie- ja vesihallituksen herrat\nuseinkaan olleet tarkastaneet. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; muutamat\nlampaat vaan nyppivät niukkaa ravintoaan kalliolla ja jokunen lokki\nleijaili korkealla ilmassa.\n\n\"Pitäisi välttämättä päästä perille ennen häntä\", sanoi Sam ja\nsipsutteli varovasti kuoppaista tietä.\n\n\"Kyllä, mutta jos rannan puolelta yritämme sivutse, huomaa hän heti\nmeidät\", sanoi kokki.\n\n\"No ei suinkaan meitä se hyödytä, että tulemme perille vaan nähdäksemme\nhänen löytäneen kapteenin.\"\n\n\"Vartokaamme tilaisuutta\", sanoi kokki.\n\nSam murisi.\n\n\"Ja kun se tulee, tartumme siihen lennosta\", sanoi kokki, jota Samin\nmurina ei ollenkaan miellyttänyt.\n\nKuljettiin taas hetkinen; Sam kiroili kuumaa ilmaa ja huonoa tietä.\n\n\"Nyt menee hän rantaan\", sanoi kokki yht'äkkiä. \"Kiiruhda, Sam!\nPyyhkäsemme hänen ohitsensa.\"\n\nPaksu merimies teki parastaan ja kun saavuttiin paikkaan, josta Dick\noli kadonnut, heittäytyi hän maahan ja veti syvään henkeään. Samassa\npääsi kokilta heikko huudahdus.\n\n\"Ylös Sam\", sanoi hän innokkaasti. \"Se menee Guineaan.\"\n\nYstävä nousi maasta ja lähestyi varovasti vuoren rinnettä. Pieni läjä\nvaatteita oli melkein hänen allaan ja Dick asteli alastomana, pitkin\naskelin, santaista rantaa mereen.\n\n\"Tule nyt\", sanoi kokki kiiruhtaen. \"Nyt jätämme hänet.\"\n\n\"Nauraisinpa jos joku varastaisi hänen vaatteensa\", sanoi Sam\nhäijynilkisesti ja katseli vaateläjää.\n\n\"Olisipa se hyvä meille, jos joku sen tekisi\", sanoi kokki. \"Silloinhan\nvoisimme rauhassa tarkastaa Piggotin lahtea.\" Samassa luki hän Samin\nsilmistä pahan aikomuksen. \"Ei, ei\", sanoi hän kiireesti.\n\n\"Ei, _varastaa_ niitä en aio\", sanoi Sam puolustellen. \"Ainoastaan\npiilottaa kivien alle. Kysymys on vaan kuka sen tekee.\"\n\nKuusikymmentä sekuntia taisteli kokki urhoollisesti viettelijää vastaan.\n\n\"No, leikkiä se vaan on\", sanoi Sam. \"Dick puolestaan olisi ensimäinen\nmies nauramassa, jos jonkun toisen vaatteet täten katoaisi.\"\n\nSamassa otti hän taskustaan kuparirahan, heitti sen ilmaan, sieppasi\nsen sieltä uudestaan kouraansa ja ojensi suljetun kätensä kokille.\n\n\"Kruuna\", sanoi tämä.\n\n\"Klaava\", huudahti Sam iloisesti. \"Kiiruhda, kokki.\"\n\nKokki ryömi alas puhumatta sanaakaan, kaivoi vaatteet kiviröykkiöön,\ntuontuostakin arasti vilkaisten kylpevää miestä rannalla, ja kiipesi\nsitten rinnettä ylös riemuitsevan rikostoverinsa luokse.\n\n\"Kauppa on kauppaa\", sanoi hän hetken kuluttua, kun äänettöminä matkaa\njatkettiin. \"Miksei yhtynyt osakeyhtiöön!\"\n\n\"Hän oli ahne; toivoi yksin saavansa koko summan\", sanoi Sam jyrkästi.\n\n\"Ehkäpä tämä on pieni opetus hänelle\", tuumi kokki vahingoniloisena.\n\"Panin merkille paikan, ellei hän sattuisi löytämään niitä. Sitäkään\neivät kaikki olisi tehneet.\"\n\nMiehet marssivat vielä tunnin ja lopulta päästiin pieneen\nkalastajakylään pitkän, kapean lahdelman rannalla. Pari kolme vähäistä\nalusta oli ankkuroituna kivilaiturin ääressä, ja muutamia lapsia\npyhäpukimissaan asteli hartaan näköisenä rannalla.\n\n\"Tässä sen täytyy olla\", sanoi Sam. \"Pidä varasi, kokki.\"\n\n\"Mikä tämän paikan nimi on?\" kysyi hän samassa vanhalta\nohitsekulkevalta \"merikarhulta.\"\n\n\"Stonepen Quay\", vastasi ukko.\n\nSamin naama venyi pitkäksi.\n\n\"Missä sitten on Piggotin lahti?\" kysyi hän.\n\n\"Mikä?\" kysyi ukko, otti piipun suustaan ja jäi silmät selällään\nkatselemaan miehiä.\n\n\"Piggotin lahti.\"\n\n\"Ettehän totisesti vaan aikone Piggotin lahteen\", sanoi mies.\n\n\"Ja miksikä ei?\"\n\nVastaamatta löi ukko kädet reisiinsä ja nauroi oikein ukkosnaurua.\n\n\"Ettekö jo pian lopeta nauruanne\", kysyi kokki viimein arvokkaasti.\n\n\"En, sitä en vielä ajattelekaan\", sanoi vanhus ja otti piipun\nsuustaan, saadakseen nauraa esteettömästi. \"Ne etsivät Piggotin lahtea,\nJoe\", lisäsi hän kääntyen kahteen paikalle saapuneeseen kalastajaan.\n\n\"Mitä koiruutta se on?\" sanoi Joe kasvot loistaen ihastuksesta.\n\"Tuletteko kaukaakin?\"\n\n\"Cocklemouthista\", vastasi Sam näyttäen hyvin tyhmältä. \"Jahka olette\ntarpeeksenne nauranut, niin selvittäkää syy meillekin.\"\n\n\"Kyllä. Katsokaas, sen nimistä paikkaa ei löydy koko maailmassa\", sanoi\nhän. \"Koko nimi on vaan leikillinen sanantapa tällä paikkakunnalla.\"\n\n\"Mikä?\" kysyi Sam hämmästyneenä.\n\n\"Sanantapa\", vastasi mies ja vilkasi tovereihinsa.\n\n\"En oikein ymmärrä teitä\", sanoi kokki. \"Miten joku paikka voi olla\nsanantapa?\"\n\n\"Asia johtuu kokonaan eräästä velikullasta, jonka nimi oli kapteeni\nPiggot\", selitti kalastaja. \"Hän oli kovin hauska veitikka ja erään\nkerran oli päänsä tavallista täysinäisempänä. Silloin hän löysi\nEtelä-Amerikan! Eikös se niin ollut Dan?\"\n\n\"Niin kai se oli\", vastasi vanha mies. \"Hän luuli löytäneensä uuden\nmaanosan\", jatkoi kalastaja \"ja laski laivansa erääseen lahteen, veti\nSuurbritannian lipun tangon nenään ja kutsui lahden nimensä mukaan\nPiggotin lahdeksi. Tämä pääsi ulos miehistöltä kotia saavuttua. Ja nyt\njos joku täällä käyttäytyy hullumaisesti sanotaan hänen ajavan takaa\nPiggotin lahtea. Siinä koko juttu.\"\n\nHän alkoi uudestaan nauraa, ja Sam, joka surukseen huomasi miehen\nsuureksi ja vahvarakenteiseksi, kääntyi ympäri ja seurasi jo mäkeä\nylöspäin harppaavaa kokkia. Saavuttuaan kukkulalle katsoivat miehet\ntaakseen; Stonepen Quay nauroi vielä.\n\nTurvatakseen \"koskemattomuuttaan\" tekivät miehet ison kierroksen\nmaallepäin. \"Ennen pari penikulmaa toiselle suunnalle ennenkuin kohdata\nDickiä\", oli kokin tunnuslause. Puhe ei ottanut sujuakseen, ja kuivin\nsuin ja särkevin säärin asteltiin alakuloisina tomuista tietä.\n\n\"Merilokkiin\" saavuttua kello 7 pyydettiin laivalla yksinään oleva\nHenry keittämään teetä.\n\n\"Missä Dick on?\" kysyi Sam ikäänkuin sattumalta.\n\n\"En ole nähnyt sitten päivällisen\", vastasi poika. \"Luulin hänen olleen\nteidän seurassanne.\"\n\nSam pudisti päätään, hörppäsi teensä ja heittäytyi purjepakalle kokin\nviereen. Väsyneinä kävelystä ei kumpikaan liikahtanut paikaltaan\nennenkuin yhdeksältä, jolloin noustiin ylös. Odottavan näköisinä\nvilkaistiin suunnalle, mistä Dickiä varrottiin, mutta kun ei mitään\nnäkynyt, kiivettiin kojuihin.\n\nLamppu sai palaa romaania lukevan Henryn suureksi mielihyväksi. Kello\nlöi kaupungilla kymmenen — miehet vaihtoivat levottomia katseita. Kun\nmolemmat nyt makasivat lämpimissä vuoteissaan, muistui väkistenkin\nmieleen Dick; oltiin ehkä oltu liian ajattelemattomia. Puoli tuntia\nmyöhemmin katsoi Henry yht'äkkiä ylös; jotakin pehmeää kuului\npudonneen kannelle ja lähestyvän tassutellen hyttiä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä huudahti poika pyhällä hartaudella.\n\n\"Dick! _Dick_?!”\n\n\"Tuki suusi!\" ärisi Dick vaipuen merimies-arkulleen. \"Oi, Herra Jumala!\nJos joku ihminen tietäisi mitä minä olen kärsinyt!\"\n\n\"Ihmettelen teitä\", sanoi Henry ja heitti peitteen alastoman merimiehen\nhartioille. \"Mihin häveliäisyytenne on joutunut Dick?\"\n\n\"Jos vielä sanallakin pilkkaat, väännän niskasi nurin, kirottu\nirvinaama\", sanoi Dick suuttuneena. \"Ellei minulla häveliäisyyttä\nolisi, niin päivällä jo olisin laivaan saapunut. Ei yksikään syntinen\nihminen voi tietää, mitä minä olen kärsinyt.\"\n\n\"Missä teidän vaatteenne ovat?\" kysyi Henry. \"Mistä helkatista minä\nsen tiedän\", tiuskasi toinen. \"Jätin ne rannalle, kun menin uimaan,\nja palatessani olivat ne poissa. Olen istunut noilla kirotun kylmillä\nkivillä aina kello kolmesta iltapäivällä, eikä ristin sielua kulkenut\nohitseni. Se oli ensi kerta, kun etsin kapteeni Gethingiä, mutta\nviimeinen se myöskin oli.\"\n\n\"Vai sellaisissa asioissa olette liikkunutkin\", sanoi Henry. \"Sanoinhan\nteille niistä seuraavan vaan ikävyyksiä.\"\n\n\"Olet aivan liian viisas ikäiseksesi\", murisi Dick. \"Samille ja kokille\net puhu tästä mitään. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Sentähden, että minä en tahdo sitä\", sanoi Dick ärtyisesti. \"Se on\nsyy.\"\n\n\"Luultavasti he sen jo tietävätkin\", sanoi Henry kiusottelevasti.\n\"Luulen Samin kuuntelevan unissaan.\"\n\nDick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia.\nToistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla\ntottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä\nunen helmaan.\n\nDick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän\ntiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä\nlikaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä\nSamille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet,\nkuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään\nsuuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan\ntahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat\nsiihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen\ntilaisuutta.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\n\"Merilokki\" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana\nDick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa\nkaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen\nomaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.\n\n\"Olen tullut ajatelleeksi, Sam\", sanoi hän seuraavana aamuna, \"että\nolen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi\npitänyt yhtyä siihen.\"\n\n\"Voithan sen vielä tehdä\", sanoi Sam.\n\n\"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan\", sanoi Dick ja\nkääntyi kokkiin. \"Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille.\"\n\nKokki näytti hämmästyvän.\n\n\"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin\nlahdeksi\", jatkoi Dick. \"Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna\niltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista'\nmieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen.\"\n\n\"Oo...\", sanoi Sam ja seisoi kuin kivettyneenä moisesta julkeudesta.\n\n\"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick\", sanoi kokki. \"Emmekä me voi\nnauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun.\"\n\n\"Minä en niistä huoli\", sanoi Dick totisena. \"Ahneuteni saakoon\nrangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän\nsitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä.\"\n\n\"No! Voimmehan siellä käydä\", sanoi kokki teeskennellyllä ihastuksella.\n\n\"Dickillä on sydän oikealla paikallaan\", sanoi Sam kokille. \"Parasta\nkun menemme heti juomaan teemme.\"\n\n\"Anna kun puristan kättäsi, Dick\", sanoi kokki kiitollisena.\n\n\"Sen tahdon minäkin tehdä\", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan\nDickin kouraan. \"Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri\nmielipidettä.\"\n\n\"Oikein kunnon mies\", säesti kokki.\n\n\"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille,\nDick\", sanoi Sam.\n\n\"Lipun?\" toisti Dick. _\"Lipun?\"_\n\n\"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun\", sanoi Sam ja katseli miestä\nviattomalla kummastuksella. \"Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian\nliputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla.\"\n\nSam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä\noikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin\nkimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa\nollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin\nuimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän\nhalusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.\n\nNorthfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti\nkadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua\nalttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen\nkannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin\nvallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.\n\n\"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä\", sanoi hän erään kerran,\nkun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. \"Te ette edes voi\nodottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja\nBrittlesean välillä; tyytykää siihen.\"\n\n\"En, siihen en tyydy\", sanoi laivuri itsepintaisesti.\n\n\"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin\nikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän\notuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin,\nsiitä olen varma.\"\n\n\"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta\", sanoi\nlaivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.\n\n\"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne\", sanoi perämies. \"Ja kenen\ntähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka\nasiaa mihin päin vääntelisitte.\"\n\n\"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä\", sanoi laivuri\nsuuttuneena.\n\nHiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle,\nkäveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen\nGravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään\nolivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi\nhän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello\nneljältä ilmeni.\n\nMutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo\naikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan\nAnnis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli.\nPuoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa,\nkun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.\n\n\"Kas! Tekin olette taas täällä\", sanoi hän ja tervehti laivuria.\n\n\"Saavuimme juuri äsken.\"\n\n\"Ei mitään tietoja isästäni, otaksun?\" kysyi Annis.\n\n\"Ei, ikävä kylläkin\", vastasi laivuri! \"Olitte myöhään koululla tänään.\nEikö totta?\"\n\n\"No! — Kyllä.\"\n\n\"Näytätte väsyneeltä\", sanoi laivuri auliisti.\n\n\"Mutta sitä en ole\", vastasi Annis. \"Olin miss Grattan luona juomassa\nkupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt\nmitään kiirettä.\"\n\n\"Onko hän ulkona vieläkin?\" kysyi laivuri.\n\nMiss Gething nyökkäsi ja pysähtyi seuraavassa kadun kulmassa.\n\n\"En aio vielä mennä kotiin\", sanoi hän. \"Täytyy vähäsen kävellä\nraittiissa ilmassa.\"\n\nWilson oli kahdella päällä tarjoutuako seuraan vai ei.\n\n\"Hyvästi\", sanoi hän lopulta ja ojensi kätensä.\n\n\"Hyvästi\", vastasi Annis. \"Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa,\nniin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen.\"\n\n\"Onko siellä ketään, jotta pääsen sisään\", kysyi laivuri.\n\n\"Herra Glover, luullakseni\", vastasi Annis ja katsoi pitkin katua.\n\n\"Sitten — sitten tulen toisella kerralla\", änkytti Wilson\nhätääntyneenä. \"Luulin muuten...\"\n\n\"Mitä luulitte?\"\n\n\"En mitään\", vastasi laivuri. \"Minä... Menettekö pitkällekin?\"\n\n\"No, enpä juuri. Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Ajattelin vaan, että kernaammin kai kävelette yksinänne?\"\n\n\"Samantekevää\", sanoi Annis. \"Voittehan tekin tulla mukaan jos\nhaluatte.\"\n\nHe astuivat äänettöminä katua alas.\n\n\"Mitä te äsken aioitte sanoa?\" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti\nvaivaavan kumpaakin.\n\n\"Koska?\"\n\n\"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te\nluulevanne...?\" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä,\njota tämän oli mahdoton käsittää.\n\n\"Niin, minä luulin\", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, \"teidän\nkernaimmin haluavan kotiin.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", sanoi Annis kylmästi. \"Olette äärettömän\nnenäviisas.\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi Wilson nöyrästi. \"Olen hyvin — hyvin\npahoillani.\"\n\nSeurasi uusi hiljaisuus.\n\n\"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne\", sanoi Wilson\ntotisena.\n\n\"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan\",\nsanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.\n\n\"Otaksumpa herra Gloverinkin tekevän parhaansa\", sanoi Wilson.\n\n\"Minun täytyy saada isäni takaisin\", huudahti yht'äkkiä Annis. \"Minun\ntäytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra\nGloverin, löytävän hänet.\"\n\n\"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy\", sanoi laivuri\nihmeissään.\n\n\"Niin, jos herra Glover hänet löytää\", sanoi Annis matalalla äänellä.\n\n\"Tarkoitatteko...?\" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen.\n\"Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän\nlöydä isäänne?\"\n\n\"Niin\", sanoi Annis. \"Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja\nminulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut\nlupaukseni.\"\n\n\"Mutta jos joku toinen hänet löytää?\" änkytti Wilson.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia,\n\"en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?\"\n\n\"En... En minä juuri sitä tarkoittanut\", sanoi laivuri. \"Aijoin\nsanoa...\"\n\n\"Katsokaa\", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, \"mikä ihana näköala tästä\non joelle.\n\n\"Hurmaava\", sanoi laivuri.\n\n\"Tämä onkin lempikävelypaikkani\", jatkoi Annis.\n\nWilson painoi sen mieleensä.\n\n\"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne\", sanoi\nhän enempää ajattelematta.\n\n\"Herra Glover on ollut hyvin kiltti\", sanoi Annis totisena. \"Hän on\nollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä.\"\n\n\"Toivon kumminkin, ettei hän onnistu löytämään häntä\", virkkoi Wilson.\n\nAnnis kääntyi ja tarkasti laivuria.\n\n\"Onko tuo ystävällistä?\" sanoi hän kiivaasti.\n\n\"Tahdon itse hänet löytää\", sanoi laivuri. \"Te tiedätte minkätähden.\"\n\n\"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin\", sanoi Annis vastaamatta laivurin\narveluihin.\n\nWilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada\nsanottavansa lausutuksi.\n\n\"Toivoisin teidän kohtelevan minua samalla tavalla kuin herra\nGloveriakin.\"\n\n\"Sen teen halusta\", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää\nhuuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.\n\n\"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä\", sanoi laivuri yht'äkkiä\nlaukaisten.\n\nAivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething\ntiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi\nhän toisaalle.\n\n\"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes\nvilahdukseltakin nähdäkseni teidät\", jatkoi Wilson. \"Toisinaan olen\nihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet.\"\n\nMiss Gethingin karmiinin punainen poski kääntyi häneen.\n\n\"Sen ne kylläkin ovat tehneet\", sanoi hän. \"Eräs pieni toitottaja sai\nseistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni.\"\n\n\"Minä en voi sitä auttaa\", sanoi Wilson. \"Saatte panna vaikka koko\nkoulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta\nteitä.\"\n\n\"Ehkä nyt käännymme ympäri\", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat\najatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin\nsaapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä\nsilmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi.\nMiss Gething peräytyi ja katsoi maahan.\n\n\"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?\" kysyi Wilson\nmatalalla äänellä.\n\n\"En\", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin\nhuumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet\nluoksensa.\n\n\"Ei\", sanoi Annis ja vetäytyi kiireesti syrjään. \"Ei, se ei sovi.\"\n\nWilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai\nhänessä uudestaan vallan.\n\n\"Miksikä se ei sovi?\" kysyi hän koettaen näyttää viattomalta.\n\nLyhyt, mutta onnettomuutta uhkaava kipinä välähti miss Gethingin\nsilmissä.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi laivuri nöyrästi.\n\n\"Mitä?\" kysyi miss Gething, ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää\nviattomalta.\n\nVäsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson\ntaas käydä suoraan asiaan.\n\n\"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön\",\nsanoi hän avomielisesti.\n\n\"Kapteeni Wilson... minä... minä en käsitä mitä te tarkoitatte.\"\n\n\"Kyllä te käsitätte\", sanoi Wilson levollisena.\n\nKipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja\nkääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä\nolentoa.\n\n\"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle\",\nsanoi hän lopulta. \"Niin\", sanoi Wilson vakuuttavasti.\n\n\"Tahdotte harjotella\", sanoi miss Gething halveksivasti.\n\n\"Niin, sitä juuri haluan\", sanoi Wilson innokkaasti.\n\nHän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti\nhänet.\n\n\"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa\", sanoi\nAnnis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. \"Se ei ole oikein.\"\n\n\"Tietääkö hän asian oikean laidan?\" kysyi Wilson, tietystikin\ntarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.\n\n\"Silloin katson asian olevan aivan oikein ja paikallaan\", sanoi Wilson.\n\n\"Mutta sitä en tee minä\", sanoi Annis ja ojensi kätensä. \"Hyvästi\nnyt!\" sanoi hän varmalla äänellä. \"En halua tavata teitä ennen isäni\nlöytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä\nkoskaan. Voikaa hyvin.\"\n\nLaivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän\nvastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss\nGethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia.\nTyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi\nnurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa\nhevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti\nNorthfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin\nponnistuksiin.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nLaivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin,\nettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden\notti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan,\nlisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki\nviisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.\n\nEtsimistä jatkettiin koko kesä, ja \"Merilokin\" miehistö sai osakseen\nmonet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.\n\nSyyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa,\nLebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut\njohtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen\npaikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai\nHenry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä\nlastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja\nsamalla katselemaan vähän ympärilleen.\n\nHenry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa\ntomupilveen, mikä ympäröi \"Merilokkia.\" Paikkakunta oli uusi ja\ntuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.\n\nKaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen\nrautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen\nkadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi \"Merilokkia\", löytyi vaan\npari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.\n\nHiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen\npuolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet\nhousuntaskuissa.\n\n\"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista\", sanoi hän ja pysähtyi korkean\ntiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. \"Täällähän on\nkaikki ihan kuollutta.\"\n\nHän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli.\nKasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut\npeittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein\npakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän\nkautta sulloa omenia taskuihinsa.\n\nKaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa\n\"punanahkain\" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin\nkuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten\ntutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä,\npaitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.\n\nMutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä\naskeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja\nkiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.\n\n\"Pysy tuolla, hävytön penikka\", kuului samassa naisääni. \"Ja ennen et\npääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä.\"\n\nJoku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon.\nAskeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko\nvaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.\n\n\"Minä en välitä teidän saarnoistanne\", kuului vastustava ääni. \"Minä en\nvälitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen\nteidän jokiinne.\"\n\nÄänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa\nasentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.\n\n\"Ooooh!...\" huusi pieni tyttö kauhistuneena. \"Älkää peljätkö\", sanoi\nHenry nöyrästi ja katsoi tyttöön. \"En minä tee teille pahaa.\"\n\n\"Hyi! — Hyi\", sanoi tyttö. \"Poika...!\"\n\nHenry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona\nhuomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.\n\n\"Mitä sinulla on taskuissasi?\" kysyi tyttö. \"Omenia\", vastasi Henry\nhoukuttelevasti. \"Ostin niitä kaupungista.\"\n\nTyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. \"Olet paha ja\nkelvoton poika\", sanoi hän ja purasi toista omenaa. \"Mutta kyllä tulet\nsaamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee.\"\n\n\"Kuka miss Dimchurch on?\" kysyi Henry, anteeksiannettavalla\nuteliaisuudella. \"Opettajatar.\"\n\n\"Onko tämä koulu?\"\n\nPieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. \"Onko täällä miehiäkin\nopettamassa?\" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä.\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt\", sanoi hän\niloisesti. \"Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee.\"\n\nJoku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili\ntyytyväisenä.\n\n\"Vanhoja mamselleja minä en pelkää\", sanoi hän rauhallisesti, veti\npiipun taskustaan ja täytti sen.\n\nPienen tytön silmät loistivat ihastuksesta.\n\n\"Oi! Jos minäkin olisin poika\", sanoi hän kaiholla. \"Silloin en\nvälittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?\"\n\n\"Merimies\", oikaisi Henry. \"Kyllä.\"\n\n\"Minä pidän merimiehistä\", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. \"Saat\nkappaleen omenastani, jos haluat.\"\n\n\"En, kiitoksia\", sanoi Henry kiireesti. \"Minulla on vielä alkamattomia.\"\n\nPikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta\nhuomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan\nomenaansa. \"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi tyttö. \"Henry Hatkins\",\nvastasi poika. \"Entäs sinun?\"\n\n\"Gertrude Ursula Florence Harcourt\", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä.\n\"Minä en pidä Hatkins nimestä.\"\n\n\"Etkö?\" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. \"Minä en taas\npidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt\nminusta on kaikkein hullumpi.\"\n\nMiss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti\nhermostuneesti sormenpäillään pöytää.\n\n\"Minä en välitä mistä sinä pidät\", sanoi hän ylpeästi.\n\n\"Minä pidän Gertystä\", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä\nrusottavia kasvoja. \"Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän.\"\n\n\"Siten minua tavallisesti kutsutaankin\", sanoi miss Harcourt\nhuolimattomasti. \"Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?\"\n\"Kyllä\", vastasi poika.\n\n\"Ja kuinka monta kertaa\", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt,\n\"olet taistellut merirosvojen kanssa?\"\n\n\"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa\", sanoi Henry\nHatkins. \"Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi.\"\n\n\"Kerro minulle niistä kaikista\", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin\npysyi alallaan.\n\nHenry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen,\njuttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit\nolisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina\ntulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet\n(eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta\nkovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.\n\n\"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä\", sanoi tyttö pojan\nlopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.\n\n\"Sitä en voi niin varmaan sanoa\", vastasi hän lyhyesti. \"Katsos\ntaistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma.\"\n\n\"Ei tietystikään\", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään.\n\"Sinä _olet urhoollinen_.\" Henry punastui. \"Oletko upseeri?\" kysyi miss\nHarcourt.\n\n\"En vielä juuri\", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.\n\n\"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi\ntultuani\", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. \"Se tahtoo sanoa:\njos sinua haluttaa?\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", sanoi Henry halukkaasti. \"Minä en äsken\ntarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi.\"\n\n\"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella\", sanoi miss\nHarcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. \"Minä en voi kärsiä\nvalehtelijoita.\"\n\nHenryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan\naikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. \"Europan joet\" olivat pudonneet\npöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten\nsorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.\n\n\"Välitunti\", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi\nkuin mahdollista Henrystä. \"Thames, Seine, Donan, Rhein...\"\n\nMiesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin\nlukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen\nhämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä,\njotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat\nselvitystä.\n\n\"Miss Harcourt!\" huudahti opettajatar uhkaavalla äänellä.\n\n\"Niin\", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja\nkatsoi ylös.\n\n\"Miten rohkenette istua täällä tuollaisen henkilön seurassa?\"\n\n\"Ei se ollut minun syyni\", vastasi miss Harcourt ja onnistui\npusertamaan kyyneleen silmästään. \"Te suljitte sisään minut ja hän oli\ntäällä.\"\n\n\"Miksette huutaneet takaisin minua?\" kysyi miss Dimchurch.\n\n\"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla\", sanoi\nmiss Harcourt.\n\nMiss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa\nunohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt\npidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti\njotain merkillistä tapahtuvaksi.\n\n\"Hän on varastanut omenoita\", sanoi miss Dimchurch. \"Missä on\nvoimistelun opettajatar?\"\n\nVoimistelun opettajatar, pitkä kaunis tyttö, seisoi aivan hänen\ntakanaan.\n\n\"Viekää pois tuo siivoton poika, miss O'Brien\" sanoi johtajatar.\n\n\"Älkää nostako niin suurta elämää\", sanoi Henry ja koetti puhua\nlevollisesti. \"Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua\npidellä naisväkeä kovakouraisesti.\"\n\n\"Viekää ulos se\", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan\nsaadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui\nsisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt\nkapakan isännän tekevän Samille. \"Ei! Kuulkaa nyt\", sanoi Henry ja\nvaaleni. \"Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa\nteille.\"\n\nHän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät\nvoimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja\nHenry sätkytteli koipiaan ilmassa.\n\n\"Minä potkasen teitä\", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan\njalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin\nkasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.\n\n\"Tehkää se!\" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin\nvoimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.\n\n\"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika\", sanoi miss\nDimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, \"niin jätän sinut poliisille.\nAvatkaa portti, tytöt.\"\n\nPortti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle\nkatua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.\n\n\"Mitä? — Henry?\" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi\nmuutaman askeleen taaksepäin. \"Mitä sinä olet tehnyt?\"\n\n\"Varastanut minun omenoitani\", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. \"Jos\nhänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä.\"\n\n\"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa\nkenellekään\", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.\n\nMiss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin\nseisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry\nseurasi masentuneena perässä.\n\n\"Tahdotteko omenan, kokki\", sanoi jälkimäinen. \"Piilotin kaikkein\nkauneimman juuri teille.\"\n\n\"En, kiitoksia.\"\n\n\"Ei se teitä pure.\"\n\n\"Ei, enkä minäkään sitä\", sanoi kokki.\n\nJatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry \"Valkoisen\nHevosen\" edessä.\n\n\"Astukaa sisään, juomaan pullo olutta, toveri\", sanoi hän\nsydämellisesti.\n\n\"En, kiitoksia\", sanoi kokki taas. \"Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä\net niillä keinoilla petä.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Sen sinä aivan hyvin tiedät.\"\n\n\"En, en todellakaan.\"\n\n\"Niin, minä en olisi puhumatta tätä asiaa kuudestakaan olutpullosta\",\nsanoi kokki. \"Sinä olet oppinut veijari, Henry, mutta niin olen\nminäkin.\"\n\n\"Onpa hyvä, että sanotte\", sanoi Henry. \"Kukaan ei sitä ilman\ntietäisikään.\"\n\nKokki hymyili maltillisesti, ja laivaan saavuttua jätti hän nuoren\nkarkulaisen laivurille, selvittelemään poissaolonsa syitä niinkuin\nparhaiten taisi. Itse hän pojan suureksi harmiksi meni keulaan ja\nnäytteli miss O'Brienin osaa korkkinen hengenpelastusrenkaan kappale\nsylissään, jota hän pieksi ja mukuloitsi ja laskesteli tuon tuostakin\nsekalaisia kurkkuääniä, mitkä hänen mielestään suuresti muistuttivat\nHenryä. Miehistö nauroi täyttä kurkkua, ja kokki sai useat kerrat\nuudistaa temppunsa, ennenkuin leikistä oli tarpeeksi nautittu.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nIronbridgestä purjehdittiin kahden päivän perästä laiva\nkappaletavaralla lastattuna Stourwichiin.\n\nHenryssä oli tapahtunut suuri muutos. Ennen niin suruttoman\nleikinlaskun sijaan oli nyt astunut ylpeä ylimielisyys, eikä hän enää\nseurustellut miehistönkään kanssa. Ajatuksissaan naitti hän miss\nO'Brienin vahvan, pahaluontoisen ja nautinnonhimoisen miehen kanssa;\nmutta ne selvitykset, mitkä hän omasta puolestaan suunnitteli miss\nHarcourtille, olivat siksi laajat ja sisältörikkaat, että niistä\nkoituisi koko erityinen lukunsa. Näihin valveilla uneksittuihin\nunelmiinsa palasi hän aina kun oli kuullut miehistön yksinkertaisia\npilapuheita.\n\nMyötätunto kuitenkin pian lauhdutti hänen vihansa, ja hän alkoi tuntea\nosanottoa laivurin suruihin.\n\nSivuutettiin aallonmurtaja ja ankkuroitiin Stourwichin satamaan, juuri\nkun nouseva aurinko kultasi kaupungin kirkon tornia. Kapeat, kalalta\nhaisevat kadut olivat vielä autioina; ainoastaan eräällä kujalla näkyi\nunisia matkustajia kaksin ja kolmisin kiiruhtavan rannalla laiturin\nluona kelluvaan höyrylaivaan, joka savutorvestaan lasketteli sankkoja\nja sakeita pilviä.\n\n\"Merilokin\" lasti, tällä kertaa pieni ja vähäpätöinen, oli purettu\nkello kolmelta iltapäivällä, ja kun miehistö oli peseytynyt ja\npuhdistautunut, läksi kukin maalle. Koetettiin houkutella Henryäkin\nmukaan, mutta hän ei suostunut lähtemään toisten seurassa. Vasta\nkun laivurikin oli lähtenyt ja perämiehen pilapuheet omenoista ja\nsylivauvana olemisesta alkoivat käydä liiaksi kouraantuntuviksi,\nsieppasi hän lakin päähänsä ja meni matkoihinsa.\n\nKesä läheni loppuaan; vain muutamia harvoja terveytensä hoitajia\nliikkui enää kävelypaikalla tai loikoili rannan pehmeällä hiekalla.\nHenry katseli välinpitämättömänä rakennuksia ja laitoksia ja asteli\nkädet housuntaskuissa, kunnes saapui läheiseen kylpypaikkaan\nOvercourtiin.\n\nKävelytie loppui tässä kaksiin rappusiin; toinen vei alas\nkylpypaikkaan, toinen taas maantielle ja ylös vuorelle. Henkilöille,\njoita ei huvittanut jatkaa matkaansa edemmäksi, oli paikallinen\nhallintoneuvosto asettanut tähän pitkän puutarhapenkin. Henry\nvalitsi viimemainitun, istuutui penkille ja katseli kypsyneen ijän\nylimielisyydellä lasten leikkiä rannikolla. Hän oli jo istunut pitemmän\naikaa, kun huomasi vanhan miehen lähestyvän merenpuoleisia rappuja.\nNiiden juurella katosi hän hetkeksi näkyvistä, sitten ilmestyi suuri\nkarvainen käsi kaidepuuhun... ensin näkyi suippopäinen lakki, sitten\nkasvot... Henry hämmästyi. Mies oli sama kuin valokuvassakin.\n\nTietämättömänä pienen miehenalun mielenliikutuksesta, pysähtyi vanha\nmies levähtämään, päästyään ylimmälle rappuselle.\n\n\"Onko... onko teillä... onko teillä tulitikkuja?\" kysyi Henry, koettaen\nturhaan puhua levollisesti.\n\n\"Olet liian nuori vielä polttelemaan\", sanoi vanha mies ja katsahti\npoikaan.\n\nTällaisessa tapauksessa olisi kuka tahansa saanut nenäviisaan\nvastauksen Henryltä, mutta nyt pakotti hän itsensä kohteliaaksi.\n\n\"Pidän sitä rauhottavana\", sanoi hän kunnioittavasti, \"jos on väsynyt\ntai pahoilla mielin.\"\n\nVanhan miehen parran peittämälle suulle ilmestyi katkera hymy.\n\n\"Olisitpa minun poikani\", sanoi hän ja pisti etusormen ja peukalon\nliivinsä taskuun, vetäen esiin vanhan tulitikkulaatikon, \"niin tiedätkö\nmitä silloin tekisin?\"\n\n\"Ette antaisi minun polttaa\", esitti Henry.\n\n\"Jaa'a\", sanoi toinen ja kääntyi mennäkseen.\n\n\"Miten vanha olitte te alkaessanne polttaa?\" kysyi poika.\n\n\"Suunnilleen sinun ikäisesi\", vastasi vanha mies ajattelevana, \"mutta\nminä olin paljoa pitempi sinua. Tuollaisen pienen varpusraukan kuin\nsinä olet, ei pitäisi laisinkaan polttaa.\"\n\nHenry hymyili väkinäisesti tuumien viiden punnan tulevan katkerien\nloukkausten korvaukseksi.\n\n\"Ettekö polta piipullista?\" kysyi hän ja ojensi ukolle korean\ntupakkakartuusin.\n\n\"Kirottu penikka!\" ärjäsi mies suuttuneena. \"Kun minä haluan sinun\ntupakkaasi, annan siitä tiedon kysymättäsikin.\"\n\n\"Älkää pahastuko\", sanoi Henry kiireesti. \"Älkää pahastuko. Sain tätä\nhyvin halvasta hinnasta ja toverit sanovat minun sittekin tulleen\npetetyksi. Tahtoisin tietää teidänkin ajatuksenne.\"\n\nVanha mies näytti epäilevän, istuutui sentään hetken päästä pojan\nviereen, otti tarjotun kartuusin ja nuuski arvostelevasti sen sisältöä.\n\n\"Kelpaa kylläkin\", sanoi hän muutaman sauhun vedettyään, nojautui\ntaaksepäin ja silmät puoleksi ummistettuina poltteli hartaan näköisenä.\nHenry tarkasteli hänen rikkinäisiä vaatteitaan ja paikattuja kenkiään\nsuurella uteliaisuudella.\n\n\"Vieras täällä?\" kysyi vanha mies ystävällisesti.\n\n\"Kuunari 'Merilokki' alhaalla satamassa\", sanoi Henry ja osoitti kohti\nStourwichia.\n\n\"Vai niin\", sanoi vanhus jatkaen polttamistaan. \"Seisomme täällä\nmuutaman päivän\", sanoi Henry. \"Lontooseen?\"\n\n\"Northfleethiin\", sanoi Henry välinpitämättömästi. \"Tulemmekin sieltä.\"\n\nJoku lihas värähti vanhan miehen kasvoissa ja hän puhalsi sankan sauhun.\n\n\"Asutteko siellä?\" kysyi hän. \"Wappingissa\", vastasi Henry. \"Mutta minä\ntunnen hyvin Northfleetin, — myöskin Gravesendin. Oletteko koskaan\nkäynyt siellä?\"\n\n\"En, en koskaan\", vastasi vanhus hätäisesti. \"Erittäin kaunista\npaikkakuntaa\", sanoi Henry. \"Pidän paremmin Gravesendistä kuin\nWappingista. Vuoden ajan olemme jo purjehtineet siellä ja laivurimme\non äärettömästi ihastunut siihen paikkakuntaan. Kuuluu olevan joku\ntyttökin siellä... opettajatar.\"\n\n\"Missä koulussa?\" Poika nauroi.\n\n\"Eihän niitä teille kannata selittää, kun ette kerran paikkoja tunne\",\nsanoi hän huolettomasti. \"Onpahan joku tyttökoulu.\"\n\n\"Eräs tuttavistani on kerran asunut siellä\", sanoi toinen hitaasti ja\nvarovasti. \"Mikäs tytön nimi on?\"\n\n\"Sen olen unohtanut\", sanoi poika ja haukotteli.\n\nKeskustelu katkesi ja molemmat jäivät katselemaan viimeisiä meren\nrannalta kotiin kiirehtiviä lapsia. Aurinko oli laskenut ja ilma tuntui\nviileältä.\n\n\"Nyt pitää minun lähteä kotiin\", sanoi mies ja nousi seisomaan. \"Hyvää\nyötä, poikaseni.\"\n\n\"Hyvää yötä, herra.\"\n\nHenry seurasi vierasta, kunnes tämä poikkesi likaiseen talorähjään\nja katosi näkyvistä. Otettuaan tarkan selvän mökin asemasta ja\nulkomuodosta hiipi hän hiljaa paikalta.\n\nPäästyään Stourwichiin ryntäsi hän kuunarin kannelle ja törmäsi kokin\nselkään. Ennenkuin tämä vielä ehti kääntyä ympäri syleili hän jo Samin\nlihavaa vatsaa ja koetti turhaan saada miestä tanssimaan kanssaan.\n\n\"Hulluhan se on\", sanoi Sam ja työnsi pojan luotaan. \"Voitko pahoin,\npenikka.\"\n\n\"Päinvastoin paremmin kuin koskaan\", vastasi Henry riemuiten.\n\n\"Omenista\", sanoi kokki pilkallisesti irvistellen.\n\n\"Ei! Nyt ei ole kysymys omenista\", sanoi Henry kiivastuneena. \"Teidän\npäähänne ei näy mahtuvan kuin yksi ajatus kerrallaan. Missä laivuri on?\nHän kyllä tanssii kanssani.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" sanoivat kokki ja Sam vaaleten.\n\n\"No, no! Elkää hämmästykö\", sanoi Henry ja nosti varottavasti kättään.\n\"Se on epäterveellistä teille, Sam, kun olette niin lihava, ja\nvaarallista kokille, jolla on heikot hermot. Aikanaan saatte siitä\nkyllä selvän.\"\n\nMiehet saivat jäädä miettimään ilon syytä, ja poika ryntäsi rymyllä\nja elämällä kajuutanrappusille ja alas kajuuttaan. Merkillinen,\nsalaperäinen hymyily huulillaan katsoi hän vihaista laivuria.\n\n\"Missä sinä olet lurjustellut?\" ärjäsi tämä ja nousi tuoliltaan.\n\n\"Ulkona\", vastasi poika hämmästymättä, ajatellen laivurin naamaa\nuutisen kuultuaan.\n\n\"Tämä on jo toinen kerta, kun olet mennyt matkoihisi minun luvattani\",\ntiuskasi laivuri. \"Tarvitsisitpa todellakin parhaan selkäsaunan.\"\n\n\"All right, sir\", vastasi Henry hiukan nolostuneena. \"Minä...\"\n\n\"Älä vastaa\", ärjäsi laivuri kiivaasti. \"Mene kojuusi.\"\n\n\"Tahtoisin...\", alkoi Henry pelästyen käskystä.\n\n\"Mene kojuusi, kuuletko!\" toisti laivuri ja astui askeleen eteenpäin.\n\n\"Kojuunko?\" kysyi Henry ja kasvonpiirteensä kovenivat. \"Kojuun... kello\nseitsemältä?\"\n\n\"Rangaistus sinun on saatava\", sanoi laivuri ja kääntyi sisään\ntulleseen kokkiin. \"Kokki!\"\n\n\"Niin, sir\", vastasi kokki reippaasti.\n\n\"Vie poika sänkyynsä\", sanoi laivuri, \"ja heti.\"\n\n\"All right\", vastasi irvistelevä kokki. \"Tule nyt, Henry.\"\n\nHeitettyään rukoilevan katseen laivuriin seurasi poika kokkia vaaleana,\nmutta ylpeä ilme kasvoillaan.\n\n\"Hän menee kojuunsa\", sanoi kokki kannella seisoville Dickille ja\nSamille. \"On ollut hävytön.\"\n\n\"Kuka niin sanoi?\" kysyi Sam innokkaasti.\n\n\"Laivuri\", vastasi kokki. \"Käski viedä nukkumaan.\"\n\n\"Säästäkää vaivanne\", sanoi Henry ylpeästi. \"Pääsen sinne avuttannekin.\"\n\n\"Eihän se mikään vaiva ole\", sanoi Sam palveluksen haluisena.\n\n\"Päinvastoin ilo\", sanoi Dick totuuden mukaisesti.\n\nHenry astui hyttiin ja haukotteli teeskennellyllä\nvälinpitämättömyydellä, katsellen ympärilleen pimeässä.\n\n\"Mene kojuusi\", sanoi Sam uhkaavasti, otti pojan käsivarrelleen ja\nojensi hänet kokille — jalat edellä — sen tunsi tämä kunnioitusta\nherättävä herrasmies — leukaluissaan.\n\n\"Saunoittaa pitäisi\", sanoi Sam. \"Ja tänäänhän on maanantai, puhdas\nyöpaitakin on annettava.\"\n\n\"Onko hänen pieni vuoteensa jo valmis?\" kysyi kokki auliilla\nhuolehtivaisuudella.\n\n\"Kyllä! Hänen pieni sänkynsä on erinomaisessa kunnossa\", vastasi Dick\nja silitteli peitettä kädellään.\n\n\"Emme saunoita häntä tänään\", sanoi Sam ja sitoi pyhinliinan\nvyötäröilleen, \"se kestäisi niin kauan. Kas niin, Henry, tule nyt\nistumaan polvelleni.\"\n\nRaivoisesta potkimisestaan huolimatta nousi poika hyväntahtoisten\nkäsien auttamana Samin polvelle. Kokin innokkaista pyynnöistä otettiin\nkengät ensiksi jaloista, ja Dickin puheen mukaan kävi kaikki senjälkeen\nmainiosti. Pestyään pojan kasvot saippualla ja villalappupalasella\nnosti Sam hänet kojuunsa ja irvisteli kunnioittavasti hytin ovesta\ntirkistelevälle perämiehelle, joka suuresti näytti nauttivan\nnäytelmästä.\n\n\"Nukkuuko hän?\" kysyi perämies nähdessään Henryn käsien ja jalkojen\nkoittavan ylettyä kiusanhenkiinsä.\n\n\"Kuin Herran enkeli, sir\", vastasi Sam kunnioittavasti. \"Tulkaahan\nkatsomaan miten hänellä on mukavaa.\"\n\n\"En ehdi nyt\", sanoi tyrskivä perämies. \"Luoja häntä siunatkoon.\"\n\nHenry koetti näyttää hyvää ilmettä huonossa pelissä, sulki silmänsä\neikä vastannut toisten pistopuheisiin. Aina laivalle tulostaan saakka\noli hän, laivurin nimenomaisesta kiellosta, päässyt vapaaksi miehistön\nkurituksista — etu, jota hän oli ymmärtänyt käyttää mainiosti. Nyt oli\nhänen valtansa lopussa, hän makasi hammasta purren ja ajatellen tuota\nkohtuutonta rangaistustaan.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nHenry päätti pitää salaisuuden takanaan, niin kallis kun se olikin.\nVasta kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua saisi laivuri tietää\ntekemänsä tyhmyyden. Tämän ajatuksen lohduttamana vaipui hän uneen.\n\nPäätöksensä oli vahva vielä aamulla herätessään, mutta muuttui\nvähitellen aamun kuluessa. Laivuri ei enää muistanut koko eilistä\nvihaansa, oli lauhkealla ja hyvällä tuulella. Viisi puntaa on viisi\npuntaa, sanoi Henry viisikymmentä kertaa itsekseen. Kun kello löi\nkymmenen, ei hän enää voinut vastustaa haluaan, vaan astui, täysin\ntuntien ilon, jonka valmistaa laivurille, tämän luokse.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, kuului melua laiturilta\nja käännyttyään katsomaan syytä, huomasi hän kokin täyttä laukkaa\nrientävän kohti kuunaria. Tämä herrasmies työnteli armotta\njalankulkijoita ja pudotti kaalinpäät koristaan — kaikki samalla\nhalveksivaisuudella.\n\n\"Mikä Herran nimessä kokkia vaivaa?\" huudahti laivuri ja miehet\npysähtyivät työssään.\n\nKokki oli pitkällä harppauksella kannella, ryntäsi laivurin luokse ja\nkuiskasi jotakin.\n\n\"Mitä?\"\n\nKokki painoi kädellään rintaansa ja koetti vetää henkeään.\n\n\"Kap — teeni Gething\", änkytti hän lopulta kovalla ponnistuksella\nsaatuaan ilmaa keuhkoihinsa \"Nurkassa...\"\n\nMelkein yhtä liikutettuna kuin kokkikin, hyppäsi laivuri maalle, veti\nkokin mukaansa ja läksi juoksemaan laituria.\n\n\"Sinä luultavasti erehdyit\", sanoi laivuri, miesten kadulle saavuttua.\n\"Elä juokse... saamme vaan kokoon suuren väkijoukon.\"\n\n\"No, ellei se ollut hän, oli se hänen kaksoisveljensä\", vastasi kokki.\n\"Kas, tuolla hän on! Tuolla on mies.\"\n\nHän osoitti Henryn eilistä tuttavaa, joka hiljaa ja moitteettomasti\nkädet taskuissa astuskeli toisella puolen katua.\n\n\"Käänny takaisin\", sanoi laivuri kiireesti, \"ja voit vaikka juosta\nhiukan, niin nuo ammottelevat marakatit seuraavat sinua.\"\n\nKokki totteli, ja kun katsojat huomasivat hänen olevan hullunkurisimman\nnoista kahdesta sekä odottivat hänen tekevän jotakin naurettavaa,\nryntäsivät kaikki joukolla hänen jälessään. Laivuri meni yli kadun ja\nalkoi seurata saalistaan.\n\nPäästyään miehen sivulle kääntyi hän ympäri ja teki tarkastuksiansa,\nvälittämättä mitään kohteliaisuudesta. Yhdenmuotoisuus oli\nhämmästyttävä; muutaman sekunnin tuumi laivuri mitä hänen nyt olisi\ntehtävä. Yht'äkkiä astui hän vanhan miehen sivulle. \"Hyvää huomenta\",\nsanoi hän ystävällisesti. \"Hyvää huomenta\", vastasi vanha mies ja\npysähtyi.\n\n\"Olen tässä vähän pinteessä\", sanoi laivuri naurahtaen. \"Olisi\nterveisiä eräälle miehelle tässä kaupungissa, vaan en tiedä hänen\nosotettaan. Ehkäpä te voisitte auttaa minua?\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysyi toinen. \"Kapteeni Gething.\" Vanhus\nvavahti ja vaaleni. \"En ole koskaan kuullut sen nimistä\", sanoi hän\nvaivaloisesti ja aikoi jatkaa matkaansa.\n\n\"Ei kukaan muukaan tunnu tuntevan häntä\", sanoi laivuri ja seurasi,\nmiestä, \"siinä se vaikeus juuri onkin.\"\n\nHän odotti vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Vanha mies astui\nkiireesti, päättävä ilme kasvoillaan.\n\n\"Kuuluu piilottelevan\", jatkoi laivuri. \"Jos joskus sattuisitte\ntapaamaan hänet, voitte samalla kertoa hänen vaimonsa ja tyttärensä\nodottaneen tietoja häneltä viisi pitkää vuotta, ja että hän aivan\nturhan tähden on levoton. Mies, jota hän löi, on terve ja raitis kuin\npukki. Hyvästi.\"\n\nVanha mies pysähtyi, tarttui ojennettuun käteen ja hengitti\nvaivalloisesti.\n\n\"Sanonko hänelle... miehen siis elävän?\" kysyi hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Aivan niin\", vastasi laivuri ystävällisesti, ja huomattuaan toisen\nkasvojeneleet kääntyi hän poispäin. Hetkisen seisoivat molemmat\näänettöminä.\n\n\"Jos minä vien teidät kotiin, tulee Annis vaimokseni\", sanoi laivuri\nvihdoin ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle. Tämä kääntyi ympäri ja\nseurasi laivuria sanaakaan sanomatta.\n\nHitaasti kuljettiin satamaa kohden, nuorempi mies puhui, vanhempi\nkuunteli. Sähkölennätinaseman edessä pysähtyi laivuri yht'äkkiä.\n\n\"Mitäs jos lähettäisimme sähkösanoman?\" kysyi hän.\n\n\"Se sopii\", sanoi vanha mies innostuneena, \"sopii mainiosti.\"\n\nTarkkaavana katseli hän, miten laivuri repi kappaleiksi toisen\nkonseptin toisensa jälkeen ja kasteli lyijykynää suussaan, saadakseen\najatuksensa paremmin juoksemaan. Kun viides paperilappu rypistyneenä\nlensi nurkkaan näytti laivuri suuttuvan; ikäänkuin puolustuksekseen hän\nsanoi:\n\n\"Lempo vieköön! Enpä totisesti tiedä miten kirjottaisin. Katsokaas,\npelkään sen tulevan liian äkkiarvaamatta.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi toinen.\n\nSamassa ilmestyi laivurin kasvoille voitonylpeä hymyily. Hän kumartui\nuudestaan pöydän ylitse ja raaputti kiireesti sähkösanoman.\n\n\"Onko se valmis nyt?\" kysyi Gething ja huokasi helpotuksesta.\n\n\"Mitäs tuumitte?\" sanoi laivuri. \"Isänne lähettää teille sydämelliset\nterveiset.\"\n\n\"Mainio\", sanoi kapteeni.\n\n\"Siinä ei ole mitään kiihottavaa\", sanoi laivuri. \"Ei edes sitä, että\nminä olen teidät löytänyt. Ainoastaan hieno viittaus vaan. Oikein minä\nylpeilen siitä.\"\n\n\"Onhan teillä syytäkin\", sanoi kapteeni Gething ollen mielentilassa,\njolloin myönnytään kaikkeen. \"Herra Jumala! Miten iloisiksi ne\nihmisraukat tulevatkaan. Oikein häpeän vielä kerran katsoa heidän\nsilmiinsä.\"\n\n\"Ooh! Mitä vielä\", sanoi laivuri ja taputti vanhaa miestä selkään.\n\"Mutta nyt on meidän saatava jotain vahvistavaa vatsaamme.\"\n\nPoikettiin lähimpään ravintolaan ja noin tunnin kuluttua näki kuunarin\nmiehistö molempain kapteenien lähestyvän laivaa, kummallakin pitkä\nsikari suussaan.\n\nTyö pysähtyi kannella, kun vieras sitä läheni. Kokin kasvoilla leikki\nhyväntahtoinen, suojeleva hymyily, ja hän katsoi ihmetellen Henryä,\njoka turhaan koetti peittää harmiansa välinpitämättömyyden naamarin\ntaakse.\n\n\"Kas tässä on mies\", sanoi laivuri ja laski kätensä kokin olkapäälle,\n\"tässä on mies, joka löysi teidät, kapteeni. Viisain ja paras toveri\nminkä kanssa koskaan olen purjehtinut.\"\n\nPunastuen kiitoksesta, mutta hyvin tietäen ne ansainneensa, tarttui\nkokki käteen, jonka kapteeni Gething lyhyen sisäisen taistelun jälkeen\nojensi hänelle, ja puristi sitä itsetietoisen näköisenä. Kun ukko näin\noli kerran päässyt alkuun, tervehti hän kädestä toisiakin ja lopetti\nvastahakoiseen Henryyn. \"Tämän pojanhan olen nähnyt jo ennenkin\", sanoi\nhän hämmästyen. \"Juttelin hänen kanssaan eilen ja tulin tänään alas\nvain tavatakseni häntä.\"\n\n\"Peijakas\", huudahti laivuri ihmeissään. \"Muuten on poika terävä kuin\npartaveitsi. Missä silmäsi ovat olleet, Henry?\"\n\nRaivoissaan, huomatessaan miesten vahingonilosta loistavat kasvot, ei\npoika ollut kuulevinaan koko kysymystä. Kokki seurasi laivurin käskystä\nmukana kajuuttaan, ja hänen takaisin tulonsa oli merkkinä toverien\nkymmenille, innokkaille kysymyksille. Mutta kokki vaan taputteli\niloisena taskuaan ja veti esiin viisi kirkasta kultarahaa sanomatta\nsanaakaan.\n\n\"Olisitpa nyt ollut mukana osakeyhtiössä, Dick!\" sanoi Sam yskäisten\nmerkitsevästi.\n\n_\"Mitä?\"_ huudahti kokki ja pisti kiireesti rahat taskuunsa.\n\n\"Kysyin häneltä vaan, jos nyt harmittaa, kun ei aikanaan yhtynyt\nosakeyhtiöön\", sanoi Sam, koettaen puhua rauhallisesti.\n\nKokki levitti kätensä ja viittoili joka ilmansuunnalle, ikäänkuin\nottaakseen koko mailman todistajaksi tälle ennen kuulumattomalle\nkiristysyritykselle.\n\n\"Älä ollenkaan näytä happamalta\", sanoi Sam. \"Kaksi puntaa, kymmenen,\novat minun ja minä tahdon ne ennenkuin ovat loppuneet.\"\n\nNyt sai kokki takaisin puhelahjansa, ja Dickin ja Henryn suureksi\nkummaksi piti hän pitkän innokkaan puolustuspuheen pyhästä\nomistusoikeudesta. Ei koskaan oltu luultu hänen olevan niin\nkaunopuheliaan ja keksintörikkaan. Lopetettuaan puheensa muodikkaaseen\nloppuponteen persoonallisesta omistusoikeudesta, jossa hän muun muassa\nkuvaili paksua velikultaa sen rikkojaksi, oli hän varma voitostaan.\n\n\"Kaksi puntaa, kymmenen\", sanoi Sam, katsoen leimuavin katsein kokkia.\n\nKokki kostutti huuliansa kielellään ja jatkoi esitystään.\n\n\"Kaksi puntaa, kymmenen. Etkö sinä kuule?\" sanoi Sam uudestaan. \"Minä\nen tiedä mitä sinä teet osallesi, mutta minä aion antaa kymmenen\nshillingiä Dick'ille.\"\n\n\"Mikset miehelle anna hänen rahojaan?\" sanoi Dick, hetikohta yhtyen\ninnokkaasti asiaan.\n\n\"Siksi että koko osakeyhtiö on mennyt suohon\", sanoi kokki. \"Osakeyhtiö\noli osakeyhtiö vaan niinkauan, kuin molemmat yhdessä etsimme. Jos\nosakeyhtiö...\"\n\n\"Tarpeeksi\", sanoi Dick kärsimättömänä. \"Anna miehelle hänen rahansa.\nKaikkihan tiedämme teillä olleen aikomuksen ne tasata. Häpeän\ntodellakin puolestasi, kokki; en tuollaista olisi koskaan voinut uskoa\nsinusta.\"\n\nAsia päättyi jakoon; Dick sai sen, mikä oli yli Samin kahden punnan,\nja viittaili selvästi olevansa valmis tekemään saman palveluksen\nkokillekin. Mutta tämä tekeytyi kuuroksi hänen puheilleen; pisteliäillä\nsanoilla hän kieltäytyi illalla seuraamasta toisia maalle ja meni\nharmistuneena kojuunsa.\n\nViiden aikaan oli lasti sisässä ja luukut paikoillaan. Molemmat\nkapteenit istuivat perämiehen seurassa kajuutassa ja hörppivät puheen\nohella teetään.\n\n\"Purjehdimme kai kolmen aikaan?\" kysyi perämies.\n\nLaivuri nyökkäsi.\n\n\"Niin, purjehdimme kolmen seuduissa\", sanoi hän, \"ja sitten\nNorthfleetiin. Koko miehistön kutsun häihini ja teistä tehdään\njuhlain pääohjaaja, Jack.\"\n\n\"Ja Henrystä morsiuspoika. Valkoisissa silkkihousuissa kantaa hän\nmorsiamen laahustinta\", sanoi perämies ja nauroi omalle sukkeluudelleen.\n\nKaikki nauroivat, paitsi Henry, joka oli tuonut kuumaa vettä keittiöstä\nja katseli nyt juhlivia huonosti salatulla ivalla.\n\nPuoli tuntia senjälkeen läksi laivuri perämiehen keralla maalle, ja\nvanha mies jäi yksin polttelemaan piippuaan kajuuttaan. Kokkikin,\njoka jo oli unohtanut vanhat riidat, läksi Samin ja Dickin seurassa\nkapakkaan. Henry jäi yksinään kannelle.\n\n\"Pysy sinä laivassa, poika\", huusi laivuri laiturilta.\n\n\"Kyllä\", vastasi Henry vihaisesti. Molemmat miehet astelivat laituria\naina Isollekadulle saakka. Laivuri hymähti hyväntahtoisesti,\nhuomatessaan eräästä raolleen jääneestä ovesta miestensä olevan\ntäydessä \"työssä.\" Se oli esimerkki, mikä nykyisissä olosuhteissa vaati\nseuraamaan itseään; seuraavassa kahvilassa joikin perämies uhraantuvana\nportviiniä tavallisen lempijuomansa whiskyn sijasta. Samaten pisti\nhän piippu-nysänsä taskuunsa ja sytytti sikaarin, jonka laivuri oli\npoislähtiessään ostanut.\n\n\"Missä on hyvä räätäli?\" kysyi laivuri kadulle päästyään ja katseli\nympärilleen.\n\n\"Miksi niin?\" sanoi perämies.\n\n\"Pitäisi hankkia vähän vaatetta kapteeni Gethingille. Hän ei mitenkään\nvoi näyttäytyä perheelleen sellaisessa kunnossa kuin hän nyt on.\"\n\n\"Hänenhän olisi tarvinnut itse olla mukana\", sanoi perämies. \"Emmehän\nmuuten voi saada sopivia.\"\n\n\"Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta\", sanoi laivuri ja\npysähtyi erään räätälin akkunan ääreen katselemaan kolmea vaatetettua\nvahapoikaa. \"Ukko on kovin itsepäinen. Mutta jos minä ostan vaatteet\nvalmiina hänelle ja vien ne laivaan, niin tuskinpa hän voi kieltäytyä\npukeutumasta niihin.\"\n\nLaivuri astui puotiin ja pyysi nähdä miesten valmiita vaatteita.\nPerämiehen kehotuksesta katseli hän useampia lajeja ja tiedusteli\noliko siinä jo koko varasto, sekä saatuaan sen kuulla rupesi tekemään\nlopullista valintaa. On aina kovin vaikeaa saada sopivia vaatteita\npoissaolevalle, mutta laivuri ja perämies koettelivat koettelemistaan\nlöytääkseen kultaisen keskitien. Yht'äkkiä putosi perämiehen palava\nsikaarin pätkä erään takin hihaan, ja kun ei hän löytänyt sitä niin\nkiireesti kuin räätäli olisi toivonut, kadotti tämä kärsivällisyytensä\nja neuvoi parhaaksi ostaa juuri ne vaatekappaleet.\n\n\"No, ei siinä mitään vahinkoa tullut\", sanoi perämies, kun oli päästy\nkadulle ja paketit olivat kainalossa. \"Minä muuten pidin siitä puvusta\njo heti sen nähtyäni.\"\n\n\"Miksette sitä sitten sanonut\", sanoi laivuri.\n\n\"Saadaksemme sen halvemmalla\", sanoi perämies. \"Lyönpä vetoa, että\njos kohta olisimme tyytyneet siihen, olisimme varmasti saaneet maksaa\nkymmenen shillingiä enemmän.\"\n\nNyt oli jo aivan pimeä. Kun vielä oli ostettu lakki sekä pari kolme\nmuuta pienempää tarvekappaletta, poikkesivat miehet ravintolaan\nottamaan lasin mieheen.\n\n\"Eihän meillä mitään hengen hätää ole\", sanoi perämies ja laski\npakettinsa pöydälle nähtävällä helpotuksella. \"Mitä lajia myrkkyä\nhaluatte tällä kertaa, kapteeni?\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nVanhoina hyvinä aikoina, jolloin telegrafi ja muut tieteelliset\nkomeudet vielä olivat piilossaan, olisi kapteeni Gething rauhassa\npysynyt \"Merilokissa\" ja päässyt perheensä luokse suuremmitta\nselkkauksitta. Toisin nyt. Wilsonin sähkösanoma saapui rouva\nGethingille juuri kun herra Glover, joka koko iltapäivän oli istunut\nhänen luonaan ja koettanut ylläpitää ikävää keskustelua, oli\naikeissa lähteä. Häneen teki se melkein suuremman vaikutuksen kuin\nitse emäntään, ja rautatieasemalle saapui hän mielentilassa, missä\nmustasukkaisuus ja raivo taistelivat keskenään ylivallasta. Koko\nmatkan Lontooseen ajatteli hän vaan miten parhaiten voisi ryöstää\nkilpakosijansa saavuttaman saaliin ja junan saapuessa Fenchurch\nStreetille oli hänellä valmiina hienoin soppa, minkä konsanaan mies,\njonka koko elämänikä oli viattomasti kulunut naissukkain seurassa,\noli keittänyt. Puoli tuntia myöhemmin istui hän erään hyvän ystävänsä\nhienosti kalustetussa vastaanottohuoneessa Welworth tien varrella.\n\n\"Pyydän palvelusta sinulta Tillotson\", sanoi hän tervehdittyään.\n\n\"Vai niin. Annappas kuulua sitten\" virkahti herra Tillotson, työnsi\nkädet housuntaskuihin ja lämmitteli pesän edessä. \"Autan kyllä, jos\nvaan jotenkin taidan.\"\n\n\"Se on suuri palvelus, jota sinulta nyt pyydän\", sanoi Glover.\n\nHerra Tillotson näytti tulevan alakuloiseksi, mutta sanoi tietysti\nhuvinkin olevan sitä suuremman.\n\n\"Keltään muulta en sitä pyytäisi\", sanoi Glover. \"Ja jos se onnistuu,\nhankin sinulle sen paikan Leatham & Robertsilla, jota niin olet\nhalunnut.\"\n\n\"Sitten kyllä onnistuu\", sanoi herra Tillotson ja hänen katseena\nkirkastui. \"Odotappas hetkinen... Jos palvelustyttö on kotona lähetän\nhänet hakemaan vähän suuhunpantavaakin.\"\n\n\"On parasta, että alan aivan alusta\", sanoi herra Glover ja kaatoi\npienestä pullosta whiskyä lasiinsa Silläaikaa kuin kaikki \"jos\" oli\nsaatu selväksi. \"Ei se kauan kestä.\"\n\nHän sytytti piippunsa ja lopetti historiansa kertaakaan pysähtymättä.\n\n\"Olet sukkela mies, Glover\", sanoi ystävä ihmetellen jutun loputtua.\n\"Tuo 'pikipöksy' siis nappasi kiinni ukon. Todellakaan, minä en ymmärrä\nmitä olisi tehtävä.\"\n\n\"On saatava ukko pois\", sanoi toinen. \"Ellen minä häntä löydä, ei\nkukaan muukaan ole sitä tekevä. Ja — sinä autat minua.\"\n\n\"Ehkä matkustan Stourwichiin, pistän ukon pussiin ja upotan meren\nsyvyyteen\", sanoi Tillotson, koettaen ylläpitää mainetta, minkä oli\nsaavuttanut ilkkuvilla pilapuheillaan.\n\n\"Voitko matkustaa huomenna?\" kysyi Glover kärsimättömästi.\n\n\"Minä olen vapaa, kuin taivaan lintu\", sanoi Tillotson synkkänä, \"sillä\nainoalla eroituksella vaan, ettei kukaan sirottele leivänmuruja eteeni.\"\n\n\"Saan siis luottaa sinuun\", sanoi Glover. \"Niin toivoinkin. Olemme\nolleet kauan tuttavia Tillotson ja minun täytyy todellakin myöntää,\nettä sinä olet ystävä hädässäkin.\"\n\nHerra Tillotson nyökkäsi kainosti.\n\n\"Et suinkaan unohda Leatham & Robertsia?\" sanoi hän.\n\n\"En tietystikään\", sanoi Glover. \"Katsos minun ei ollenkaan sovi\npersoonallisesti sekaantua tähän asiaan. Mitä sinulta siis pyydän, on,\nettä seuraat minua Stourwichiin ja tuot ukon sieltä Lontooseen. Minä\ntaas löydän hänet kadulta, tai mistä tahansa, aivan sattumalta — sinä\nymmärrät.\"\n\n\"En oikein täydellisesti\", sanoi Tillotson. \"Miten kaikki saadaan\nonnistumaan?\"\n\n\"Tule huomenaamuna Waterloo-asemalle, kymmenen yli kahdeksan\", sanoi\nGlover, juoden lasinsa pohjaan ja nousten seisomaan, \"niin yritämme\nainakin.\"\n\nHän puristi ystävänsä kättä ja lähti kotiinsa miettimään huomispäivän\ntapahtumia.\n\nSeuraavana aamuna oli Glover ensimäisenä asemalla ja herra Tillotson\nilmestyi sinne myöskin niin ylenpalttisella täsmällisyydellä, että\nhädin tuskin ennätti hypätä junaan, ennenkuin se oli liian suuressa\nvauhdissa.\n\n\"Jo vähän epäilin, etten ehtisi mukaan\", sanoi hän ja heittäytyi\nsohvalle. \"Tupakkavaunu päälle päätteeksi! Tämän parempaa en olisi\nsaanut vaikka jo seitsemältä olisin asemalle tullut.\"\n\nYstävä mörähti ja kun vaunussa ei löytynyt ketään vierasta alkoi hän\nheti neuvotella yrityksen eri seikoista.\n\n\"Taitaisipa hän vaan lukea, niin yksinkertaisesti lähettäisimme kirjeen\nlaivaan\", sanoi herra Tillotson ja työnsi hatun niskaansa. \"On outoa\najatella lukutaidotonta miestä hänen ijässään.\"\n\n\"Hän kuuluu vanhaan kouluun\", sanoi Glover. \"Lysti koulu!\" nauroi\nTillotson pilkallisesti. \"No, voimmehan toki toivoa hänen käyvän ulkona\nkävelemässä.\"\n\nStourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen\nastuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan\nselvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä,\npienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.\n\n\"Tuolla se on\", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei\nystävänsä akkunaan. \"Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka\nhäärähtelee toisten mukana?\"\n\nHerra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti\nhämmästyksestä.\n\n\"Totta totisesti! Hän se juuri on! No, mitäs nyt teemme?\"\n\nTillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui\nGlover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla.\nMutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän\npainoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä\n\"Merilokista\", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian\nhänet löysi.\n\n\"Kas, nyt lähtee kolme niistä kaupunkiin\", sanoi Tillotson yht'äkkiä.\n\nJännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä\nyhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.\n\n\"Tuossa tulee Wilson\", kuiskasi Glover. \"Hän menee kaupunkiin, jonkun\ntoisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat\nnarrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa...\nTotta totisesti teen sen, Tillotson.\"\n\n\"Mitä komeaa tarkoitat\", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan\npamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.\n\n\"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa\", sanoi Glover.\n\"Mene nyt, minä odotan täällä.\"\n\nKun asia oli sovittu näin kauppamaisesti lähti Tillotson, suruttomasti\nväännellen harvoja viiksiään, kuunarin luo, jonka kannella vaan\npoikapahanen näytti askaroivan.\n\n\"Onko kapteeni Gething laivassa, poikaseni?\" kysyi Tillotson\nystävällisesti.\n\n\"Kajuutassa luultavasti\", vastasi Henry ja osotti peukalollaan.\n\n\"Olisin halunnut tavata häntä\", jatkoi herra Tillotson.\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", vastasi Henry.\n\nIhastuneena onnistumisestaan nousi herra Tillotson laivaan ja katseli\nhuolettomasti ympärilleen.\n\n\"Olemme vanhat ystävät ukon kanssa\", sanoi hän tuttavallisesti. \"Mitä\nsinä poltat?\"\n\n\"Palturia.\"\n\n\"Maistappa sikaaria\", sanoi herra Tillotson, ottaen esiin\nsikaarikotelonsa. \"Niiden ei pitäisi olla hullumpia.\"\n\nHenry otti yhden ja haisti sitä tuntijan arvokkuudella. Herra Tillotson\nhiipi kajuuttaan.\n\nTeetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka\nääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos\nmahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. \"Oletteko yksin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kapteeni Gething ja ihmetteli outoa ääntä.\n\n\"On niin pimeä, etten oikein näe teitä\", kuiskasi Tillotson\nsalaperäisesti, \"mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kapteeni levottomasti.\n\n\"Ja aijotte matkustaa Northfleetiin?\" sanoi Tillotson yhä kuiskaten.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi kapteeni ja tarttui pöydän syrjään.\n\n\"Luuletteko tekevänne viisaasti matkustaessanne?\" jatkoi Tillotson.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" toisti kapteeni. \"Puhukaa, suoraan!\"\n\n\"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte\", sanoi Tillotson\ninnokkaasti kuiskaten. \"On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja\nWilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta\npääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt.\" Kapteeni Gething peitti\nkasvonsa käsillään. \"Minun täytyy päästä kotiin\", sanoi hän sortuneella\näänellä. \"Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo\nanteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, —\nsaakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen.\"\n\n\"Mutta vaimonne ja tyttärenne?\" sanoi herra Tillotson. \"Näin\nsanomalehdessä tänään, että Wilson on saanut teidät kiinni. Luultavasti\non hän nyt mennyt saamaan tarkempia määräyksiä suhteenne.\"\n\n\"Hän sai aamulla kirjeen tyttäreltäni\", sanoi vanha mies surullisesti.\n\n\"Sanoi saaneensa tyttäreltänne. — Ottakaa nyt vaan tavaranne ja\nseuratkaa minun mukanani.\"\n\nInnostuneena näyttelemäänsä osaan, tarttui hän vanhan miehen\nkäsivarteen. Kapteeni Gething nousi, otti vanhan, kuluneen hatturasansa\nseinältä ja seurasi Tillotsonia kannelle.\n\n\"Menemme ottamaan lasin\", sanoi Tillotson pojalle. \"Kymmenen minuutin\nkuluttua olemme taas täällä.\"\n\n\"All right\", sanoi Henry. \"Toivoisin vaan pääseväni mukaan minäkin.\"\n\nTillotson nauroi ja astuskeli vanhan miehen vieressä laituria ylös\nkaupunkiin. Alussa kulki kapteeni hyvin välinpitämättömänä, mutta\nkuta kauemmaksi päästiin kuunarista, sitä enemmän kasvoi hänessä\ntakaa-ajetun eläimen vaistomainen pakohalu ja lopulta oli hän niin\ninnokas pääsemään matkaansa, kuin Tillotson konsanaan voi toivoakin.\n\n\"Minne mennään?\" kysyi hän, kun lähestyttiin rautatietä. \"Junalla minä\nen matkusta.\"\n\n\"Lontooseen\", vastasi Tillotson. \"Siellä parhaiten voi pysyä piilossa.\"\n\n\"Mutta junalla minä en matkusta\", toisti kapteeni uhmaavana.\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Palattuaan laivaan ja huomattuaan minun olevan poissa, sähköittävät ne\nheti Lontooseen\", sanoi vanha mies. \"Minä en halua tulla kiinniotetuksi\nkuten rotta loukkuunsa.\"\n\n\"No mitä sitten aijotte tehdä?\" kysyi Tillotson ällistyneenä.\n\n\"En ymmärrä. Parasta kai lähteä kulkemaan jalkaisin. Nythän on pimeä\nja päivän sarastaessa voimme olla jo kahdenkymmenen penikulman päässä\ntäältä.\"\n\n\"Niin! Voimmehan niin\", sanoi Tillotson, jota ei ollenkaan huvittanut\ntällainen yöllinen pyhiinvaellusretki, \"mutta niin emme sentään tee.\"\n\n\"Antakaa minun mennä yksinäni\", pyysi vanha mies.\n\nTillotson pudisti päätään. \"Ne tietysti ilmoittavat poliiseille teidän\nkulkevan maita mantereita\", sanoi hän. \"Kas niin! Minä kyllä tiedän,\nmikä on parasta. Matkustakaa junassa vaan.\"\n\n\"Sitä en tee\", sanoi Gething itsepintaisesti. \"Olitte erinomaisen\nystävällinen varoittaessanne minua. Antakaa minun nyt mennä omia\nteitäni.\"\n\nTillotson pudisti päätään ja vilkasi muutaman metrin jälessä kulkevaa\nGloveria.\n\n\"Ah! Jos vaan uskoisitte minua\", sanoi hän vakavana. \"Lontoossa te\nolisitte varmimmassa turvassa.\"\n\nKapteeni Gething ajatteli. \"Pienen matkaa 'Merilokista', yläpuolella,\non kuunari, joka luultavasti purjehtii yhden aikaan yöllä\", sanoi hän.\n\"Olen muutaman kerran ollut työssä siinä ja laivuri, joka tuntee minut\nStroud-nimisenä, ottaa kyllä meidät mukaansa, jos te maksatte hyvin.\"\n\"Vartokaahan pari minuuttia, jotta saan tavarani asemalta\", sanoi\nTillotson, haluten päästä neuvottelemaan päämiehensä kanssa.\n\n\"Varron tässä porttikäytävässä\", sanoi kapteeni Gething.\n\n\"Mutta älkää juosko matkoihinne\", varoitti Tillotson peloissaan.\n\"Ellette tahdo matkustaa junassa, lienee kai parasta, että yritämme\nkuunarilla.\"\n\nHän läksi asemalle päin ja neuvoteltuaan kiireesti Gloverin kanssa,\npalasi hän levottomana porttikäytävään. Gething seisoi yhä pimeässä ja\nodotti kärsivällisenä kädet housuntaskuissa.\n\n\"Nyt olen valmis\", sanoi Tillotson iloisena. \"Parasta kun heti lähdemme\nmerimatkallemme. Tiedätte kai tien kuunariin?\"\n\nKäännyttiin ympäri ja kapteeni Gething poikkesi vasemmalle, pienelle,\nlikaiseen sivukaupunkiin vievälle kadulle. Täällä ei suinkaan ollut\nmikään kävelypaikka, mutta Henry, joka oli tullut rauhattomaksi ja\nlähtenyt ulos etsimään poistuneita, seurasi hämmästyneenä miehiä,\nsaatuaan heidät silmiinsä eräässä kadun kulmauksessa.\n\nHänen kummastuksensa yhä suureni, kun kaupungin asuttu osa jäi selän\ntaakse ja joen kylmä viima alkoi tuntua ohuen takin lävitse. Tie oli\npimeä ja kuoppainen, mutta poika seurasi äänettömästi ja varovasti\nedellä kulkijoita, kunnes nämä pysähtyivät mädäntyneeseen laituriin\nkiinnitetyn kuunarin ääreen ja lyhyen neuvottelun jälkeen nousivat sen\nkannelle. Ei näkynyt yhtään ihmistä, mutta kajuutasta loisti valo ja\nmiehet astuivat sisään.\n\nTunti tai kaksi kului ja muutamien tynnörien takana oleva pieni\nvakoilija vapisi vilusta. Tietämättömänä ystävällisestä keskustelusta\nkajuutassa, jonka tuloksena oli, että \"Feben\" kapteeni otti kaksi\nmatkustajaa, jotka eivät olleet niin turhan tarkkoja ruoan ja\nmukavuuksien suhteen, ei poika uskaltanut jättää piilopaikkaansa.\nKului vielä tunti. Pari matruusia tuli kaupungista, nousivat laivaan\nja kiipesivät hyttiinsä. Joku kello löi yksitoista ja muutama minuutti\nsenjälkeen sammui valo kajuutassa.\n\nPoika odotti vielä neljännestunnin, mutta kun kuunarissa kaikki pysyi\nhiljaa ja pimeänä, hiipi hän äänettömästi sen kannelle. Kajuutasta\nkuului syviä kuorsauksia; poika hyppäsi takaisin laiturille ja juoksi\nminkä jaloista lähti takaisin \"Merilokkiin.\"\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nWilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin\nkannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.\n\n\"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä\", sanoi perämies. \"Ja\nhyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin\nluona.\"\n\n\"Menkää te ja lähettäkää hän ylös\", sanoi laivuri. \"On muutenkin\nkiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten,\njos joku vielä seisoo vieressä katselemassa.\"\n\n\"Ei siellä ole edes valkeaa\", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään\nkajuutan ikkunaan.\n\n\"Istutteko pimeässä?\" kysyi hän iloisesti, oven avattuaan.\n\nEi vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja\nkatseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja\nvilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.\n\n\"Hän on mennyt pojan kanssa ulos\", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset,\notti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään\npiippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.\n\n\"Yhdeksän\", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen.\n\"Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin\nkoirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen\nkummallinen ja juonittelevan näköinen.\"\n\n\"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä\", sanoi laivuri ja\nrypisti silmäkulmiaan.\n\n\"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin\", jatkoi\nperämies. \"Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät.\"\n\nHän otti lakkinsa ja läksi. Kului tunti; laivuri nousi kannelle hyvin\nhuolestuneena.\n\nKauppapuodit olivat suljetut ja lukuunottamatta pieniä katulyhtyjä, oli\nkoko kaupunki pimeyden peitossa. Pari miestä tulivat käyden laituria\nja katosivat viereiseen höyrylaivaan. Joku nainen lähestyi hitaasti,\nkatseli etsivästi kutakin laivaa ja säpsähti kun eräs merimies\nkulki hänen ohitsensa. Saavuttuaan \"Merilokin\" viereen pysähtyi\nhän ja tarkasti samaan epäilevään tapaansa tätä. Laivuri ponnisti\nnäköhermojaan.\n\n\"Onko tämä 'Merilokki'? kysyi reipas tytönääni.\n\n\"Annis!\" huudahti laivuri ihmeissään. \"Annis!\"\n\nYhdellä harppauksella oli laivuri laiturilla ja tarttui tytön käteen.\nSitten veti hän vastustamattomalla voimalla tytön luoksensa ja aikoi\njuuri kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, kun samassa näytti\nmuistavan jotakin ja vetäytyi nolona takaisin.\n\n\"Tulkaa laivaan\", sanoi hän sydämellisesti.\n\nHän auttoi tytön yli syrjän kannelle.\n\n\"Missä isä on?\" kysyi tämä innokkaasti.\n\nWilson tuli hämilleen, eikä vastannut.\n\n\"Missä hän on?\" toisti tyttö. Laivuri pudisti päätään.\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi hän alakuloisesti. \"Minä en tiedä. Vielä pari\ntuntia sitten oli hän täällä.\"\n\nAnnis tarttui suonenvedontapaisesti laivurin käsivarteen.\n\n\"Missä hän nyt on? — Mitä olette tehneet hänelle?\"\n\nWilson kertoi kaiken mitä tiesi ja lopetettuaan katsoi rukoilevasti\ntyttöön.\n\nSamassa kuului laiturilta kuoro, mikä voimassa korvasi sen mitä\nsoinnusta puuttui, lähestyi vähitellen \"Merilokkia\" ja pysähtyi aivan\nsen ääreen, laskeakseen loppuvirityksen. Sen suoritti kokki ja Dick\nmahtavalla äänen voimalla ja Sam tanssi laiturilla nuotin jälkeen, kuin\nhullu.\n\n\"Hiljaa siellä\", huusi laivuri ankarasti.\n\n\"All right, sir\", kuiskasi Dick juhlallisesti. \"Kyllä minä niistä\nhuolen pidän. — Varo vaan, ettet taita niskaasi, Sam.\"\n\nSam pysytteli laiturin ulommalla lankulla ja teki muutamia\npyörähdyksiä, näyttääkseen miten varma hän oli jaloillaan. Sitten\ntarttui hän laivan syrjään ja heilautti itsensä kannelle. Dick ja kokki\nseurasivat samalla tapaa, molemmat juovuksissa ja yliluonnollisen\njuhlallisina.\n\n\"Menkää kojuunne\", komensi laivuri suuttuneena.\n\n\"Kyllä — kyllä, sir\", soperteli Dick ja hoiperteli. \"Tule nyt, — Sam, —\ntäällä ei meitä — tar-tarvita.\"\n\n\"Se on vaan sen sinun kirotun tanssisi tähden, Sam\", sanoi kokki\nvalittaen; hän piti kovasti kauniista tytöistä.\n\n\"Korjatkaa luunne\", ärjäsi raivostunut laivuri ja kääntyi, kun miehet\nolivat kadonneet, Annis'een. \"Kaikki näyttää käyvän hullusti tänä\niltana.\"\n\n\"Ei se mitään tee\", sanoi Annis kylmästi. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Mihin aijotte mennä?\" kysyi Wilson.\n\n\"Ravintolaan\", vastasi Annis. \"Ei mene mitään junaa enään tänään.\"\n\n\"Tyytykää kajuuttaan\", pyysi Wilson. \"Minä ja perämies menemme keulaan.\"\n\n\"En, kiitoksia\", vastasi Annis.\n\nLaivurin avulla hyppäsi hän takaisin laiturille. Samassa tuli\nperämieskin ja pysähtyi uteliaana katselemaan.\n\n\"Se on miss Gething\", sanoi laivuri. \"Onko teillä mitään tietoja?\"\n\n\"Ei\", sanoi perämies kunnioittavasti. \"He ovat kadonneet kuin tuhka\ntuuleen.\"\n\n\"Oletteko varma\", sanoi Annis ja kääntyi perämieheen, \"että se oli\nminun isäni?\"\n\nPerämies vilkasi laivuriin ja työnsi lakkinsa korvalle.\n\n\"Emmehän muutakaan voineet luulla\", sanoi hän lyhyesti. \"Kaikki on nyt\nsalaperäisen verhon peittämänä. Junalla hän ei ole voinut matkustaa,\nsillä rahoja hänellä ei ollut.\"\n\n\"Se ei ole ollut minun isäni\", sanoi Annis. \"Joku on pitänyt teitä\nnarreinaan. Hyvää yötä! Tulen takaisin huomen aamulla.\"\n\n\"Mihin aijotte mennä?\" kysyi perämies.\n\n\"Neiti aikoo ravintolaan\", vastasi laivuri tytön edestä.\n\n\"On kovin myöhäinen\", sanoi perämies epäillen, \"eikä täällä ole juuri\nmitään ravintoloita. Eikö ole parempi saattaa neiti sen vaimon luokse,\njossa hänen isänsäkin asui? Sanoittehan hänen olleen kunnon ihmisen.\"\n\n\"Siellä on vähän epäsiistiä\", sanoi laivuri.\n\n\"Kelpaa kylläkin\", sanoi Annis. \"Jos se kerran on kelvannut minun\nisälleni, saa se kelvata minullekin. Onko sinne pitkältäkin?\"\n\n\"Kaksi penikulmaa\", sanoi perämies.\n\n\"On parasta, että heti lähdemme\", sanoi laivuri ja otti hyvän esimerkin\nvuoksi pari askelta.\n\n\"Te ehkä voitte lähteä myöskin mukaan?\" kysyi Annis perämieheltä.\n\nEhdotus oli houkutteleva, mutta perämies oli uskollinen ystävä.\n\n\"Ei, kyllä minun täytyy joka tapauksessa jäädä kojuuni\", sanoi hän,\npunastuen epäkohteliaisuuttaan. \"Olen kovin väsynyt.\"\n\nHäpeissään nosti hän lakkiaan ja meni kajuuttaan. Annis seurasi\nlaivuria pää paljoa pystympänä, kuin mitä mukavuuden lait olisivat\nsallineet.\n\n\"Ikävää ettei perämies lähtenyt seuraan\", sanoi laivuri jäykästi.\n\nKuljettiin likaista katua, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.\nAnnis alkoi vaistomaisesti tuntea, että mies hänen rinnallaan oli\nvähintäänkin tusinan verran alakuloisempi, kuin hän itse — ja jokin\nlämpimämpi tunne ajoi hänet lähemmäksi laivuria. Yht'äkkiä sipasi hänen\nkätensä laivuriin; tämä sulloi kädet takkinsa taskuihin.\n\nLähestyttiin vihdoin kapteeni Gethingin salaperäistä asuntoa. Vanhat\nvaununryjät olivat aivan portin edessä ja joku koira viereisessä\npihassa haukkui vimmatusti.\n\n\"Tässä se on\", sanoi laivuri ja pysähtyi. \"Numero viisi. — Mikä teitä\nvaivaa?\"\n\nAnnis oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan.\n\n\"Olen väsynyt\", sanoi hän. \"Väsynyt ja pahoillani.\"\n\nHetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan\njärkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero\nviiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen\nvaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa\njaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän\ntytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki\noven jälkeensä.\n\nPää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri\ntakaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta.\nSamoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.\n\n\"Sinä kuljeksija\", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin\nsivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.\n\n\"No? Minähän teen vaan kuten tekin\", sanoi Henry.\n\n\"Heittäkää yli syrjän\", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli\nuudestaan tullut kannelle.\n\nPimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti,\nja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian\ntakanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi\nhiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan\nolleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä\nasianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.\n\n\"Minä en ymmärrä hölyn pölyä\", sanoi laivuri, kun kertoja\nkuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. \"Joku on\npeloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä.\"\n\n\"Ne purjehtivat kello yhdeltä\", sanoi perämies. \"Ja ajatelkaa mitä\nteette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei\nolekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu.\"\n\n\"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin\", sanoi laivuri. \"En ollenkaan\nymmärrä mikä olisi viisainta.\"\n\n\"Niin, minua ei asia tietystikään koske\", sanoi Henry\nvälinpitämättömästi, \"mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni.\"\n\nMolemmat miehet kumartuivat uteliaana. \"Minä tietysti olen\nkatukuleksija\", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa\ntuntemisesta. \"Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä\njoukko kantaa kojuun. — Minä tietysti...\"\n\n\"Mitä sinä tekisit?\" kysyi laivuri rauhallisena.\n\n\"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan\", sanoi poika, \"ja sillä\nolisi koko asia autettu.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa\", huudahti perämies. \"Kunhan\nvaan ehdittäisi.\" Mutta laivuri oli jo matkalla. \"Sinä olet kiltti\npoika, Henry\", sanoi perämies. \"Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa\ntähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda\ntakaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri\non tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä\nkaikki merkitsee.\" Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa,\nOvercourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri\nhetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.\n\n\"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?\" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja\näskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.\n\n\"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne\",\nsanoi laivuri. \"Heti!\"\n\n\"Mitä? Näin myöhään yöllä?\" sanoi vaimo. \"Olkaa toki järkevä, nuori\nmies, niin rakastunut kuin lienettekin.\"\n\n\"Asiani on erittäin tärkeä\", sanoi laivuri kärsimättömästi.\n\n\"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?\" kysyi eukko, joka välttämättä\ntahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.\n\n\"Olen saanut tietoja hänen isästään\", sanoi laivuri, koettaen pysyä\nrauhallisena.\n\nPää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui\nijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis\nseisoi hänen edessään.\n\nLähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa.\nTie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin\nylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin\nmuistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille\nnäkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran\nsydämentykytyksen.\n\n\"Sinne ei enään kannata mennä\", sanoi perämies. \"'Febe' on jo matkalla.\nHuudammeko kun se menee ohitse?\"\n\nLaivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti\njokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän\nepäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.\n\n\"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta\", huusi\nhän perämiehelle.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi tämä ihmeissään.\n\n\"Tehkää kuten käskin\", huusi laivuri kiukkuisesta \"Henry, auta näiden\nluukun kansien nostamisessa.\"\n\nPerämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. \"Febe\"\noli enään parikymmentä metriä peränpuolella.\n\n\"Ohoii! Kuunari, ohoi!\" huusi Wilson ja juoksi syrjälle.\n\n\"Halloo\", kuului käheä ääni.\n\n\"Onko teillä täysi lasti?\" kysyi \"Merilokin\" kapteeni.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen\", huusi Wilson. \"Meidän\npitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa\nsillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä\nviikolla.\"\n\n\"Febe\" oli nyt aivan \"Merilokin\" rinnalla; laivuri pidätti henkeään\nlevottomuudesta.\n\n\"Ette siinä viivy jos puolen tuntia\", huusi hän huolestuneena.\n\nAnkkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen\nsilmiinsä, näki hän \"Feben\" miesten korjaavan juuri ylös saatuja\npurjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.\n\n\"Merilokin\" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty\nmärssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille.\nPerämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen\nkorvaan.\n\n\"Rientäkää\", sanoi \"Feben\" laivuri, \"otan ne vaan kannelle kun matka ei\nole pitempi.\"\n\nToimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti\nuteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.\n\n\"Kaunis laiva\", sanoi Annis. \"Saanko tulla katsomaan sinne?\"\n\n\"Kernaasti, ellette vaan tule tielle\", kuului vastaus.\n\nKäyttäen hyväkseen tätä ehdollista lupausta, astui Annis \"Febeen\" ja\nkuljeskeli ympäri sen kantta. Saavuttuaan kajuutan rappusille, hän\npysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat toimissaan, eikä kukaan\nnäyttänyt enempää kiinnittäneen huomiotansa häneen. Tyttö epäili\nsilmänräpäyksen ja astui sitten pimeään kajuuttaan.\n\n\"Oletteko se te, kapteeni?\" kuului ääni. \"Minkätähden pysähdyimme?\"\nAnnis ei vastannut.\n\n\"Kuka se on?\" kuului ääni uudestaan, tällä kertaa jyrkemmin.\n\n\"Hiljaa\", sanoi Annis.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi herra Tillotson.\n\nAnnis säpsähti ja koetti kuunnella toista ääntä. Mutta ainoastaan\nheikko hengitys oli kaikki mitä hän saattoi eroittaa.\n\n\"Isä!\" huudahti hän yht'äkkiä. \"Se olen minä, — Annis! Missä sinä olet?\"\n\nKuului huudahdus toiselta puolen kajuuttaa ja Annis näki jonkun\nhypähtävän pystyyn ja lähestyvän häntä. Se tarttui hänen vyötäisiinsä\nja partaset kasvot koskettivat hänen hienoa hipiäänsä. Vuoroin nauraen,\nvuoroin itkien, kiersi Annis käsivartensa isänsä kaulaan ja puristi\nhäntä suonenvedontapaisesti.\n\n\"Kas niin! — kas niin, lapseni\", sanoi lopulta kapteeni Gething.\n\n\"Oli kerrassaan ihme, että onnistuimme pysäyttää teidät\", sanoi Annis\ninnoissaan. \"'Merilokki' on aivan vieressä, enkä minä ymmärrä miksi sinä\nuudestaan aiot mennä matkaasi.\"\n\n\"Sitä en itsekään ymmärrä\", sanoi Gething väsyneesti.\n\n\"Voit toki käsittää, etten minä johda sinua mihinkään vaaraan. Ota\ntakki päällesi ja tule mukaan.\"\n\nSanomatta sanaakaan teki kapteeni Gething mitä käskettiin ja seurasi\ntytärtään kannelle.\n\n\"En tulekaan mukaan, kapteeni\", sanoi hän, tavatessaan \"Feben\" laivurin\nnostamassa sillitynnöreitä.\n\n\"Vai niin\", vastasi tämä lyhyesti, \"mutta rahoja ette enää saa\ntakaisin.\"\n\nHäpeissään ja pitäen tyttärensä käsivarresta, astui kapteeni Gething\n\"Merilokkiin\" ja pudisti Wilsonin kättä. Saavuttuaan kertomuksensa\nja selvityksensä puoliväliin sai laivuri ihmeellisen halun kohdata\nTillotsonia, mutta Annis sai hänet sentään estettyä, ja kun \"Febe\"\noli saanut lastattua sillinsä, liukui se hiljalleen, toivotettuaan\nystävällisesti hyvää yötä, jokea ulos ulapalle. \"Merilokin\" miehistö\npääsi jatkamaan häirittyä untansa.\n\n\"Oletteko tyytyväinen nyt?\" kysyi laivuri Annikselta, kun kapteeni\nGething väsyneenä oli mennyt kajuuttaan.\n\n\"Täydellisesti\", vastasi Annis.\n\n\"Mutta minä en ole\", sanoi Wilson merkitsevällä äänenpainolla.\n\nMiss Gething hymyili ja nojautui laivan syrjälle katselemaan tummaa\nvettä ja nukkuvaa kaupunkia. Hän ei liikahtanut, kun Wilson asettui\nhänen viereensä ja kun tämä tarttui hänen käteensä ei hän estellyt.\n\n\"Minä en ole tyytyväinen — — vielä\", sanoi Wilson ja vei tytön käden\nhuulilleen.\n\nSamassa huomasi hän merkkilyhtyjen loistavan liian kirkkaasti. Hän\nlaski ne alas ja puhalsi sammuksiin. Vaan yht'äkkiä kuului pidätettyä\nnaurua, laivuri kääntyi ympäri — silmänräpäystä liian myöhään. Annis\nGething katosi kajuutan rappusista.\n\n\n\n"]