[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ8S5fbVxWGT1p2vFvIhHBJu6IbAGMXyzOsLGw43Egl4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2926,"Poikien kirja","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2926-korhonen-veikko-poikien-kirja","2926__Korhonen_Veikko__Poikien_kirja",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1924,17114,97833,false,72475,[22],"Children's stories, Finnish",[24,25],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Poikien kirja\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around two brothers, Heikki and Paavo, as they navigate their daily lives, schoolwork, and preparations for a summer visit to their Uncle Jonni's farm. The narrative begins by exploring their dynamics at home, their interactions with their mother, and the innocent squabbles between the siblings, which set the stage for themes of childhood camaraderie, responsibility, and growth.  At the start of the novel, Heikki and Paavo struggle with their homework while eagerly anticipating summer adventures. The reader is introduced to their personalities, with Heikki being more aloof and reflective, and Paavo showcasing a lively spirit and curiosity about the world. Their mother encourages a strong work ethic, highlighting the importance of responsibility, while also fostering a playful atmosphere at home. As they receive the exciting news of their summer plans to visit Uncle Jonni, the brothers' enthusiasm grows, though underlying tensions and the need for personal growth become evident throughout their playful interactions. This opening portion effectively establishes the characters and hints at the experiences that will shape them during their summer at the farm. (This is an automatically generated summary.)",[],219,"Kertomuskokoelma seuraa nuorten poikien arkea ja seikkailuja 1920-luvun alun Suomessa. Tarinoissa seurataan veljesten koulunkäyntiä ja keskinäistä sanailua sekä retkiä luonnon helmaan. Teos sisältää kertomukset Jonni-sedän luona, Punikki ja porvari sekä Lokkiluodolla.","Veikko Korhosen 'Poikien kirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2926.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","POIKIEN KIRJA\n\nKirj.\n\nVeikko Korhonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Mattila & Kumpp,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJonni-sedän luona.\nPunikki ja porvari.\nLokkiluodolla.\n\n\n\n\nJONNI-SEDÄN LUONA.\n\n\n1.\n\nHeikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia\nläksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja\nsiistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa\nhellalla.\n\nLäksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli\nsyynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään\nja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman\nhauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä,\nennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin\nyhdessä.\n\n— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta\nvuotta nuorempi veljeään.\n\n— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.\n\n— Minulla on enemmän läksyjäkin.\n\n— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.\n\nViimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle\nja jäi siihen.\n\nHeikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.\n\n— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin....\n\n— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.\n\nHeikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle\ntultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.\n\nHeikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika.\nHän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli\nhän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan\nseuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea,\nteräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi\nloistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä\nkeväänä kokonaan luokalleen.\n\nNiin surullisesti olivat asiat.\n\nEi auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa.\nHeikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään\nkiusottelemaan:\n\n— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha\nkandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa,\nseitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.\n\n— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa\ntekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena\nkuin veljensä, hyvin edistynyt.\n\nVesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä\nlukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä\nsilmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi.\nKostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin\nkovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten...\nsitten...\n\nVärikkäät kuvat kesästä keskeyttivät kokonaan Paavon lukemisen.\n\nPortaissa kuului askeleita, ja äiti tuli sisään.\n\n— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi\nhän heti pojille.\n\n— Minä käskin Paavoa, mutta hän ei korjannut tulta, puolustautui Heikki.\n\n— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien\nsuorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin\npitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.\n\nÄiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat\nmiettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin\näidillä.\n\nPian valmistui tee äidin laittamana, ja katettuaan pöydän sanoi äiti:\n\n— Minullapa on hyviä uutisiakin. Ja se koskee teitä, pojat\n\n— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. —\nSanohan sitten meillekin.\n\n— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii,\nniin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.\n\nSain häneltä kirjeen, jossa hän lupaa ottaa teidät koko kesäksi\nkotiinsa.\n\n— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii\ntekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan\nkesälomalla.\n\n— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä\nliikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei\nelä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät\nsaa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.\n\n— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota\nei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.\n\n— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä\ntarvitsette.\n\n— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan\nhurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa,\nmiltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin\nolivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus\noli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.\n\n— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä,\nsillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän\ntyönsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää\npaljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan\npääelinkeinoa.\n\nPuheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.\nPojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.\n\n— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo\nhypähdellen innoissaan.\n\n— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.\n\n— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö\nsitä nyt tiedä, äiti.\n\n— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa\nsällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.\n\nPojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle\nmuutostaan toisille tovereille.\n\n— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri\nkiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.\n\n— Yhtähyvin kuin kaupunkirotatkin.\n\n— Olemmeko me rottia, hä?\n\nKinastus jatkui ja pian oli tappelu valmis. Kieriskeltiin pihamaan\nsannassa, ja kun vastapuoli oli lukuisampi, mutusteltiin poikia\nhyvänpäiväisesti. Karkuunkaan eivät pojat olisi lähteneet, ellei\npihamaalle olisi sattunut tulemaan vanhempia ihmisiä. Lähtiessään\nmutaisi kuitenkin Paavo muuatta poikaa nyrkillään naamaan ja huusi:\n\n— Siitä saa lukkarin Sami tortun.\n\nPoika tupertui pihamaalle ja suusta tuli verta. Vaivoin pääsi hän\nkotiin, jossa kanteli asian, ja pian se joutui rehtorin korviin.\nVeljeksillä oli aresti varmasti tiedossa. Tulipa se vielä äidinkin\nkorville samana iltana, ennenkuin pojat ehtivät mennä nukkumaan.\n\nÄiti liikkui keittiössä kyynelsilmin, ja pojat arvasivat hänen kuulleen\nheidän nujakoinnistaan naapurin pihalla.\n\nTuntui pahalta, sitä ei voinut kieltää, vaikka olisi ollut kuinkakin\nurhoollinen olevinaan.\n\n— Mitä luulet äidin sanovan? arveli Paavo veljelleen.\n\n— Tietysti niitä tavanmukaisia neuvojaan latelee, sanoi Heikki.\n\nPaavon mielestä ei Heikin olisi niin pitänyt sanoa, mutta ei virkkanut\nsiitä mitään veljelleen. Sanoipa toista, mitä ajatteli:\n\n— Niitähän se aina...\n\nÄiti neuvoikin taas tapansa mukaan ja varoitteli enää sellaiseen\nseikkailuun antautumasta. Nyt he olivat häpäisseet itsensä ja äitinsä.\n\nPaavollakin oli vielä paha omatunto siitä, että oli kannattanut\nHeikkiä, kun tämä puhui halveksien äidin neuvoista.\n\nSe olisi nyt pyydettävä anteeksi äidiltä, mutta he olivat jo\nvuoteessaan, ja Heikki varmasti nauraisi hänelle, jos hän rupeaisi\nsellaisia anteeksi pyytämään.\n\nMutta hän ei saanut rauhaa.\n\nSamapa se. Jos Heikki nauroi, niin naurakoon. Siitäpä näkee, ettei se\nollut oikein.\n\n— Kuule äiti. Annatko minulle anteeksi vielä toisenkin asian.\n\nSe tuli tuskin kuuluvasti Paavon vuoteesta.\n\n— No, mitä se olisi?\n\nÄiti kumartui Paavon vuoteen yli.\n\n— No kun minä tulin sanoneeksi halveksivasti sinun neuvoistasi, äiti\n\nPaavo kuulosti, eikö Heikki tunnustaisi samalla, mutta tämä nauroi\nvain. Paavo aikoi jo sanoa äidille, että Heikin alkua oli kaikki tyyni,\nmutta ei kuitenkaan kehdannut.\n\n— Saahan Paavo pieni anteeksi, mutta eihän poju enää vasta halveksi\näidin neuvoja.\n\n— En milloinkaan.\n\nKun äiti poistui huoneesta, kivahti Paavo veljelleen:\n\n— Miksi et tunnustanut sinäkin äidille?\n\nHeikki nauroi vuoteessaan.\n\n— Eihän olisi ollut pakko sinunkaan..\n\nSe tuli kuin arvellen ja Paavo tunsi, että veljelläkin oli huono\nomatunto, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa itselleenkään.\n\nSe suututti Paavoa. Mitä minä hänelle tekisin? mietti hän. Kantelu\näidille oli kiellettyä.\n\nHeikki tuntui kuitenkin pian unohtaneen koko asian.\n\n— Kun minä pääsen maalle, niin minä en tee mitään muuta kuin uin ja\nongin kaiket päivät ja katselen tyttöjä leikkitovereiksi.\n\n— Hyh... vai tyttöjä! Ja sinä luulet sedän sallivan sinun niin\nlaiskotella!\n\n— No ei se ainakaan kintuilla hyppää, se on varma.\n\nTulee olemaan hauskaa, kun saa kiusotella talon kukkoa ja äkäistä\nhärkää ja puskettaa pässiä.\n\n— Nyt minä en yhtään ymmärrä sinua, virkkoi Paavo.\n\n— Se ei vetele Jonni-sedän luona. Ja sitäpaitsi se ei olisi oikein\ntehty.\n\nHeikki hohotti ja se kiukutti helposti kiivastuvaa Paavoa.\n\n— Lakkaa jo höröttämästä, että saa nukkua. Huomenna on meillä onneton\npäivä.\n\n— Mitä luulet siitä tappelusta tulevan? kyseli Heikki.\n\n— Sitä, mitä aina pahan teosta seuraa. Pääsemme karsseriin ja\npäiväkirjaan tulee harakan varpaat.\n\n— Se olikin sinun syytäsi kaikki, sanoi Heikki. — Minäkin saan nyt\nsinun tähtesi rangaistuksen.\n\n— Paremmin sinä sen ansaitset kuin minä. Tämänkin iltaisista puheistasi.\n\nHeikki jatkoi alkamansa syyttelemistä, mutta Paavo ei enää jaksanut\nkuunnella. Siepaten vesikannun kaatoi hän sen sisällön Heikin\npäänpohjiin.\n\nHeikki pakeni huutaen keittiöön. Äiti tuli hätään.\n\n— Mitä se sellainen... eikö tappelu jo mielestänne riittänyt?\n\nPaavo selitti syyn. Äiti koetti pidättää nauruaan, sen huomasi Paavo,\nja se helpoitti häntä. Heikki olikin niin kovin hassun näköinen\nkeittiössä kuivatessaan itseään ja motkottaessaan:\n\n— Kyllä minä sen vielä maksan.\n\nÄiti sai sovinnon aikaan ja pian olivat veljekset unen helmoissa, ensin\nsuunniteltuaan kesän viettoa maalla.\n\n\n2.\n\nKuukausi oli vierähtänyt. Äiti saatteli poikia asemalle. He olivat nyt\nmatkalla Jonni-sedän luokse.\n\nKesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja pilvetön, ja pojat nauttivat\njo edeltäpäin matkastaan.\n\n— Se vain on niin surkeaa, että sinä äiti et pääse matkaan. Olisi\nvarmaan hauskempaa, kun sinäkin olisit siellä, sanoi Paavo.\n\n— Minullahan on täällä lehmäni ja toimeni. En minä koko kesäksi jouda.\n\n— Mutta lupaathan tulla käymään, sanoi Heikki, joka katsoi\nvelvollisuudekseen sanoa jotain lämmintä äidille.\n\n— Tulen kyllä ja silloin minä toivoisin kuulevani vain kiitosta teistä.\nKaikesta muustahan olen jo teille puhunut, mutta tahtoisin vielä\nmuistuttaa, että tekisitte työtä. Se varjelee kaikesta pahasta.\n\nPian juna lähti, ja pojat huiskuttivat vielä äidille. Mielihyvä\nmatkasta pyyhkäisi pois eron ikävän ja innokkaasti ohi viliseviä\nmaisemia katsellen ja keskustellen sujuikin matka pian.\n\nJonni-setä oli tullut itse asemalle.\n\n— Onko hauskaa päästä maalle? kysyi hän heti pojilta ja samalla\nkiirehti hevosen luo, joka odotti aitaan sidottuna.\n\nOn, on. Siellähän saa uida ja onkia, vai miten, setä? sanoi Heikki.\n\nSetä huomasi, että Heikki koetti esiintyä huolettoman varmasti ja\nmelkein kuin aikuiset Se ei miellyttänyt setää. Hän sanoikin siitä heti\nHeikille leikillisesti hymyillen.\n\n— Sinustahan on taitanut paisua jo aikamies.\n\nSiinä oli hyväntahtoista ivaakin, jota Jonni-setä oli usein halukas\nkäyttämään, mutta Heikki ei nyt sitä huomannut.\n\n— No ainahan sitä... sanoi hän.\n\n— No, no... kyllä sinusta tehdään vielä siinä suhteessa pieni poika,\nkunhan kotiinnutaan Hernemaassa. Entä sinä Paavo, joko sinäkin\nkuvittelet olevasi aikamies?\n\n— En minä vielä, sanoi Paavo hämillään ja setä nauroi.\n\nSetä oli jo kääntänyt maantielle hevosen ja mentiin hyvää kyytiä.\n\n— Niin, kyllä miestä pitää olla pikkupojassakin, siinä missä tarvitaan,\nmutta sen tulee ilmetä ainoastaan reippautena ja ahkeruutena ja vieläpä\nkohteliaisuutenakin. Onhan niitä pikku pojan miehuuteen kuuluvia\nominaisuuksia paljonkin, mutta niistä puhutaan sitten toisen kerran.\nNyt katsotaan, miten tämä sedän Polle osaa ravata.\n\nJa setä kiinnitti ohjaksia. Olipa se menoa. Ihan naurattamaan rupesi ja\nsydän alassa viilsi niin somasti.\n\n— Enkö minäkin saa joskus ajaa? kysyi Heikki.\n\n— No tahtooko Paavokin...? kysyi setä.\n\n— Kyllähän minä mielelläni...\n\nSetä nauroi ja sipaisi kädellään Paavon poskea.\n\n— Kyllä te saatte opetella ratsastamaan, mutta ilman satulaa, niinkuin\nmaalla on tapana. Saa nähdä, kumpi teistä ensin oppii.\n\n— Minä varmasti, kerskui Heikki.\n\n— No ei saa olla niin varma itsestään, sanoi setä. — Eikä ainakaan\nantaa sen noin tulla kuuluville.\n\nHeikki punastui. Hän alkoi jo harmittaa sedän opettamishalu, vaikka\ntiesikin, että setä tarkoitti ainoastaan hyvää. Hän päätti vaieta\nkokonaan.\n\nMutta Paavo puheli jo innostuneena sedän kanssa, voitettuaan ensin\nujoutensa.\n\n— Joko ahven syö onkea? kysyi hän.\n\n— Ei vielä, ennenkuin juhannukselta. Vai ahvenia sinä mietitkin. No,\nonhan siinä kotijärvessä ahvenia, semmoisia köriläitä ovatkin, että\nsaat varoa, etteivät mukanaan vie.\n\n— Minä sain kerran kaupungin lahdelta semmoisen ahvenen, että painoi\nkaksi kiloa, sanoi Paavo räpytellen silmiään. Paino oli tullut\nsanotuksi edeltäpäin ajattelematta.\n\nSetä ihan hohotti.\n\n— No jaksoiko pieni ressu semmoisen kalan kantaa kotiin?\n\nPaavo kävi turkinpunaiseksi kasvoiltaan. Setä oli huomannut, että hän\npisti pitkän valeen. Heikki vielä alkoi höhöttää ja sanoi halveksuvasta.\n\n— Ei ole toki Paavo parka nähnytkään sellaista ahventa.\n\n— Sitä minäkin, virkkoi vielä setä, ja Paavon korvia kuumensi niin\nhirveästi. Hän päätti, ettei milloinkaan enää sanoisi sellaista, joka\nvivahtaisi valheelta.\n\nSiinä läheni jo Hernemaan viljelykset. Kylläpä ne olivatkin laajat.\nTyöväkeä hääri pelloilla, ja Paavo kysyi, mitä ne tekivät, siten\nhaihduttaakseen sedän ajatuksia hänen kalajutustaan.\n\nSetä selitti.\n\nHeikki oli päättänyt näyttää heti sedälle jalomielisyyttään ja sanoikin\nnyt hänelle:\n\n— Me rupeamme Paavon kanssa kasvitarhatyöhön. Se tulee olemaan\nsuunnattoman hauskaa.\n\nTaas nauroi setä.\n\n— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se\nteistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on\ntodellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.\n\nAsemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut\nheidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.\n\n— Nyt minä kastun, hätäili Heikki ja koetti kyyristyä sedän suojaan.\n\n— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka\nkuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.\n\nKun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin\npikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.\n\n— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta\nPaavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin\nsilmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki\nhieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille\nnaurettiin molemmille.\n\n— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoi\nHeikki terästäen ryhtiään.\n\nLaila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias\nNiilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata\nesiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.\n\nTätikin tuli siihen ja ystävällisesti kehoitteli:\n\n— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana... no se on\nhyvä. Sitten saatte kahvia.\n\nPojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki\nvirkkoi toimekkaasti:\n\n— Ei ole hullumpi tuo Laila-serkku, vai mitä, velimies?\n\n— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kyllä\nLaila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.\n\n— Kättä... nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin\nsanota.\n\n— Sanottiinpa tuota miten tahansa. Mennään nyt.\n\n— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin,\narveli Heikki.\n\n— Tietysti. Hänhän on sinun serkkusi, niinkuin minunkin.\n\nHeikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat\nkoulussa aina kehuneet, että \"se ja se tyttö piti hänestä\". Se tuntui\nkomealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja\nsanonut, että te olette tyhmiä.\n\nLaila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista\nvuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen\nveitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti\nLaila tarjoili kahvia.\n\n— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan\nverkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi\nLaila.\n\n— Minä tietysti, virkkoi Heikki, mutta setä taas sanoi hänelle, ettei\npitänyt edeltäpäin mitään kehua.\n\n— Niinpä sitten mennään rantaan, sanoi setä, kun pojat olivat\nvakuuttaneet jaksavansa lepäämättä lähteä.\n\nNiilo katseli vielä syrjästä uusia vieraitaan, mutta Laila lähti heitä\nsaattamaan rantaan.\n\n— Osaatko sinä uida? kysyi Paavo topakkana tytöltä.\n\nLaila nauroi niin, että valkoinen hammasrivi välkkyi.\n\n— Kuka tuota nyt ei osaa. Olen minä uinut tuon salmen poikki, sanoi hän.\n\nHeikki aikoi väittää sitä valheeksi, mutta älysi ajoissa, että se olisi\nloukannut serkkua.\n\n— Olen minäkin uinut pitkiä matkoja, sanoi hän vain ja siihen virkkoi\nLaila, että sittenpä saataisiin nähdä.\n\n— Kyllä kai noin pitkillä säärillä jaksaa potkia, arveli hän,\n\nHeikki punasteli serkun tunnustuksesta. Oliko hänellä sitten niin\npitkät sääret.\n\nKumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän\nvielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.\n\n— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki\nalkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.\n\nOli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot,\nnuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki\nniin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti\nheidät tänne ja vielä koko kesäksi.\n\nVerkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas\nreippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä,\njoihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata.\nSiihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli\nsukkeluuksiaan.\n\nVeljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun\nhe olivat jo vuoteissaan.\n\n— Onko äiti opettanut teille, pojat, iltarukousta? kysyi hän.\n\nOlihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen\nkäyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä\nvaatimaan.\n\n— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan\nsen teille.\n\nJa muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti\nlähestyttävä Korkeinta.\n\nSetä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He\nolivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen.\nJa se tuntui nyt pahalta.\n\n— Minä kirjoitan tästä äidille, sanoi Paavo.\n\nHeikki, vaikeni. Mitä hän mietti?\n\nViereisessä huoneessa nukkui Niilo ja hän kuului siellä liittävän\niltarukoukseensa toivomuksen:\n\n— Anna hyvä Jumala ruveta jo huomenna ahvenien syömään, sillä minä\nen jaksa enää odottaa juhannusta. Minä menen ongelle siinä aivan\nillansuussa ison laiturin päähän.\n\nHeikkiä se pyrki naurattamaan, mutta kuitenkin hän tunsi siinä olevan\njotain kaunista.\n\n\n3.\n\nHeikki heräsi ikkunasta tulviviin auringon säteisiin. Tuntui\nsuloiselta, kun ei tarvinnut nousta läksyjä valmistamaan ja sai olla\nmaalla. Tulisi aurinkoinen päivä. Saisi kuljeksia serkkujen kanssa\nvapaana kouluhuolista. Ehtoja, jotka hän oli saanut, ei tarvitseisi\nvielä edes ajatellakaan. Ihana kesä!\n\nSitten tuli muuan vanha ajatus, tunne, niinkuin velkaansa vaativa,\nHeikki aikoi jo pistää kätensä peitteeseen, mutta se jäi kuin itsestään\npielukselle. Aurinko sieltä metsän takaa katseli niin vakavasti silmiin.\n\nJa jokin hänessä sanoi nyt, niinkuin aina ennenkin, ettei se ollut\noikein. Lailakin kuului siellä hyräilevän, ja ulkoa kuului monenlaisia\nääniä, kun ikkuna oli auki. Ei nyt. Ja Heikki pomposi ylös sängystä\nniin reippaasti, että ihmetteli sitä itsekin.\n\nPaavo nukkui vielä. Poskilla oli raikas puna.\n\nHeikki tuli silmänneeksi kuvastimeen. Hänellä oli paljon kalpeampi\niho kuin Paavolla. Johtuikohan se siitä. Paavo ei varmasti ollutkaan\nsellainen kuin hän ja monet muut pojat. Tuntui tällä kertaa kovin\npahalta ajatella, että hän oli sellainen.\n\n— Hei, hei, hyvää huomenta, unikeot.\n\nLaila tuli teetarjottimen kanssa sisään. Heikki hätkähti hieman,\nkun oli vielä alusvaatteisillaan. Laila siinä ei huomannut mitään\ntavallisuudesta poikkeavaa. Kotona heillä kävelivät miehet, samoin kuin\nnaisetkin, saunailtoina alusvaatteisillaan, ja se oli luonnollista.\nEihän maalla oltu kaupunkilaisia.\n\nPaavokin arveli sängyssään, nousiko Lailan nähden, vai mitä tekisi.\nTyttö sukaisi häneltä peitteen pois.\n\n— Tokko nouset siitä. Isä sanoo, että vuoteessa ei saa loikoa, se ei\nole hyväksi.\n\n— Mennäänkös kävelemään tänään? esitteli Heikki serkulle, joka\nvalkeassa talousesiliinassaan oli hyvin soma. Vaalea, runsas tukka\noli sitaistu niskasta nauhalla, ja poskilla oli raikas puna. Hän oli\navojaloin.\n\nHeikki katseli hänen jalkojaan.\n\n— Sinulla on sievät jalat, Laila, sanoi hän.\n\n— Kyllä niillä näkyy joutuvan joka paikkaan, nauroi tyttö. — Jos\ntarkoitat niitä kauniiksi kiitellä, niin ne ovat ainakin pohkeista\nliian paksut.\n\nJa tyttö nosti kolttunsa helmoja niin, että pyöreät polvet näkyivät.\n\nHeikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku\noli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.\n\n— Tulkaa pian aamiaiselle, sanoi Laila mennessään.\n\nYöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä\nlämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla\nja vetivät ahneesti henkeensä.\n\nPihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan.\nEukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin\nja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka\nliikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi\nrikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.\n\nSetä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.\nHän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.\n\n— Huomenta, pojat! Eikö Hernemaassa ole hyvää unta?\n\n— On, on, setä, ja kaikki on täällä kaunista.\n\n— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille.\nTyömies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari,\nmuistakaa se, pojat.\n\n— Setä on varmaankin ollut jo varhain liikkeellä, sanoi Paavo.\n\n— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna\nherätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.\n\nNiilo näkyi puuhaavan onkiensa kanssa eikä ottanut osaa toisten\npuheisiin. Useimmiten eli hän vain omissa maailmoissaan. Nyt hän odotti\nillansuussa saavansa sen ison ahvenen, jota oli Jumalalta rukoillut.\n\n— Kuule isä, vieläkö on pitkältä juhannukseen? kysyi hän ja vilkaisi\nhieman arastellen serkkuihinsa.\n\n— Kolmisen viikkoa, pojuseni. Ja sitten sitä jo päästään uimaan.\n\n— Se tulee olemaan suurenmoista, sanoi Heikki, ja setä hymyili hänen\n\"tulee olemallaan\".\n\nAamiaisen jälkeen otti setä pojat mukaansa kasvitarhaan.\n\n— Tässä se työ nyt alkaa, sanoi hän. — Kyllä kai tämäkin on Heikistä\nsuurenmoista, kun saa vaalia näitä taimia ja nähdä niiden joka päivä\nkehittyvän, vai mitä?\n\n— On kyllä.\n\nKuitenkin näki, että Heikkiä peloitti hieman ryhtyessään työhön. Sukat\nja housun polvet saattaisivat tahrautua multaan.\n\n— Ei käy, sanoi setä. — Riisukaa pois kenkänne ja sukkanne. Nythän on\nkesä.\n\nHii, kun tuntuu somalle jalkaan lämmin ja pehmeä multa.\n\n— Minä kirjoitan äidille, että me olemme olleet jo avojaloin, sanoi\nPaavo. Äidille kirjoittamisen huoli tuli hänelle jo toistamiseen.\n\nLailakin tuli yhteen joukkoon, ja työ alkoi sujua suuremmalla vauhdilla.\n\n— Mitäs, jos annankin teille kasvitarhalohkon itsekullekin, sanoi setä.\n— Sittenpä saadaan nähdä, kenen palsta pysyy parhaimmassa kunnossa.\n\nSetä toimitti lohkomisen ja Laila sanoi hiljaa Paavolle:\n\n— Minä autan sinua. Työ kyllä sujuu minun käsissäni.\n\nHeikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun\nei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne\npelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.\n\nSen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. Olihan\nLailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.\n\nSetä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat\njäivät kahden.\n\n— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Paavo veljeltään.\n\n— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun\npuolestani minne hyvänsä.\n\n— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi\non, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon\nlaskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.\n\n— Minä Niilosta vähät. Sellainen arka ja hiljainen kuin jänis.\n\n— Hyvä poika hän on.\n\nHeikki nauroi.\n\n— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole\nnykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.\n\n— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja\nopettajia enemmän.\n\n— Sinähän oletkin semmoinen mammanpoika, sanoi Heikki.\n\n— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.\n\nPaavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta\nleikkitoverin itselleen.\n\nPäivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi\naina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin\nuusia ihmeellisyyksiä.\n\n\n4.\n\nOli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja\nsamassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja\nHeikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään,\nettä oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin\nsuloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.\n\nVoi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat\ntaas vallanneet Heikin ja ahdistivat.\n\nHeikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen\nkasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas\nsama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja\nse olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.\n\nHän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.\n\n— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo\njaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.\nKunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.\nJa mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.\n\nSepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee\njo askeleista.\n\nHeikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti\njo huomata jotain.\n\n— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.\n\nSe vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.\n\n— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa\ntulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa\nruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on\nhallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko\nruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki\nkäden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.\n\nPaavo aukoili silmiään.\n\n— No mutta Paavali, etkös aio noustakaan, sanoi setä.\n\nPoika hyppäsi hätäisesti sängystään, ja setä nauroi.\n\n— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan\njärjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on\npeseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no,\nhousut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa.\nMeillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman\nvain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan\nkynsiä myöten.\n\nHeikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi\nrauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan\nvilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia\nvalaistavana.\n\n— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä\non herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja\nniitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.\n\nAamiaispöytä oli katettu verannalle. Laila oli siellä järjestelemässä.\n\n— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa... sanoi\nhän.\n\n— Silloin minä olisin suuttunut, sanoi Paavo toimessaan.\n\n— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään\nPaavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on\nmentävä. Yks' kaks'!\n\nTyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat\npomppailivat korkealle.\n\nHeikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.\n\n— Senkin koikalesääri...\n\n— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän\nkasvitarhassa.\n\nPaavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan\nmielestä oli siinä tapahtunut vääryys.\n\nAamiaisen jälkeen sanoi setä:\n\n— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin\npikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä\npelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla\nheinäpellolla ja niityllä.\n\nHeikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli\nilosta.\n\n— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.\n\nLaila näytti vakavana sormea.\n\n— Et saa kiroilla. Se kuuluu rumalta.\n\n— Anteeksi, neiti.\n\nHeikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta\nsaikin kädestä korvilleen.\n\n— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt \"hiivatti\" ei olekaan niitä\nkaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään,\nvarsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.\n\nPaavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain\ntärkeätä sanomista.\n\n— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen\nkurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.\n\n— No voi sinua ressu... pidänhän minä toki sinusta paljonkin.\n\nJa Laila suuteli pikkuserkkua suulle.\n\n— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit\nhänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä\noli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin\nminä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran...\n\n— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä\nsilmissään oli lämmin loiste.\n\n— Mutta älä sano vain Heikille... se sitten minulle junkuttaa, pyysi\nPaavo.\n\nLailan kirkas nauru kajahti.\n\n— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni,\nmutta sinusta minä enemmän pidän.\n\n— No se on hyvä. Ja suuteletko joskus vielä minua? Se oli niin mukavaa.\n\n— Vai oli se... no, senpä näkee... eikö sinua sitten ole kukaan ennen\nsuudellut? kysyi tyttö.\n\n— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä\non aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.\n\nPaavon nallikka sai vielä iloisesti nauravalta siskolta yhden suukon.\n\nSitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei\nHeikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt\nsisko ja se oli niin... niin...\n\nPaavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy\nkoettaa olla oikein hyvä ja ahkera.\n\nHeikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa\nei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona,\nmutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi\nsiskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.\n\n— Minä soudan, lupasi hän venheessä, mutta Heikkikin tahtoi.\n\n— Jaa, mutta nyt on minun vuoroni, koskapa setäkin on luvannut sen.\n\nPaavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja\nvesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.\n\n— Et saa. Minä mätkäytän melalla vettä päällesi, sanoi Laila.\n\nHeikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossa\nPaavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.\n\nLikomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vielä\nLaila kiusotteli Heikkiä.\n\n\n5.\n\nIltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo\napilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden\nja näytti sitä pojille.\n\n— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se\non oikein täydessä kukassaan voimakas.\n\nSetä katseli toista, jossa oli kuihtunut varsi ja kukkanuppu oli\nmyöskin jo alkanut kuivettua.\n\n— Tässä on toinen. Sen varsi on noin heikko ja siinä näkyy kuivuneita\npaikkoja. Sen kukkimisesta ei ole toivoakaan. Eikö olekin surullista?\nYhdessä on tämän rehevän apilan kanssa kasvettu, saatu sama määrä\nsadetta ja aurinkoa, ja nyt täytyy toisen nuutua ja kuolla, ennenkuin\non ehtinyt edes kukkaan asti. Samoin on ihmisenkin laita. Te olette\nnähneet oikein vahvoja, punaposkisia poikia ja kalpeita, sairaloisia,\njotka vain harvoin osaavat olla iloisia. Vahva jaksaa kasvaa edelleen,\nse saa odottaa kukintoaan, mutta heikko nuutuu pois. Jos emme hoida\nhyvin ruumistamme, jota tässä kukassa vastaa varsi, niin kukintoaika\njää tulematta, tahi on vain varjokukintoa. Ettekö tahtoisikin\nnuoruudessanne täyteen kukkaan?\n\n— Tahtoisimme tietysti.\n\n— Sen minäkin uskon. Mutta jos annamme erään voiman nuoressa\nruumiissamme viedä meidät harhaan, niin meille käy samoin kuin tuolle\nkuihtuneelle kukkaselle. Sen voiman, joka on tarkoitettu meille elämän\nvoimaksi, voimme juoksuttaa pisara pisaralta pois, ja mitä jää silloin\nmeille? Kuihtunut ruumis ja sairas sielu. Tahdottehan, rakkaat pojat,\npysyä horjumatta silloin, kun kiusaaja teitä koettaa houkuttaa huonoon\ntekoon omaa ruumistanne kohtaan?\n\n— Tahdomme varmasti.\n\nHeikin silmissä loisteli innostuksen lämpöä, ja Paavo kuunteli\ntarkkaavana. Helppo oli sedän huomata, kumpi heistä oli jo\ntietämättömyydessään erehtynyt tekemään ruumiilleen pahaa.\n\n— Se on helppoa, kun vain ensimmäisen kiusauksen voittaa ja hoitaa\noikein ruumistaan. Aamukylvystä olen jo teille puhunut, ja voimistelu\non myöskin tärkeä. Me emme täällä maalla niin usein harjoita\nvoimistelua, kun teemme joka päivä ruumillista työtä. Mutta työ onkin\nkaikkein parhainta. Se karkoittaa pahat ajatukset.\n\nMentiin katsomaan ruispeltoa. Se oli tänä keväänä kehittynyt aikaisin\nja jyväneste alkoi jo kehittyä tähkissä.\n\n— Siinä tehdään jo hedelmää. Miten onnellisina nuokkuvat tähkäpäät.\nMuutamien viikkojen perästä on jyvä valmis, ja saamme odottaa sen\ntuleentumista. Maa on ihana, kun se noin kasvattaa viljan ja\nhedelmöittää sen. Katsotaanpa naapurinkin ruispeltoa, joka on tuossa\naidan takana.\n\nSiellä oli korsi harvaa ja hienoa, ja tähkät näyttivät surkastuneilta.\n\n— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei\nole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei\njaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan\nkuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on\nkumpaisestakin.\n\nPojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille.\nKukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.\n\nHeikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo\nvaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?\n\nSetä huomasi Heikin mielialan ja kutsui hänet hieman erilleen.\n\n— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että\nsinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä\nennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset\nsaavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun\nikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on.\nHän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän\ntytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule\nkuuluvillekaan, eikö niin?\n\n— Kyllä se niin on, myönsi Heikki.\n\n— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon\nopittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan\nulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin\nkäydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin\nsuuren luonnon keskellä.\n\nMentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa.\nPuut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät\nkruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.\n\n— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotka\nolivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa.\nVääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi.\nMuutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja.\nHuomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?\n\n— Hoitaminen tietysti, arveli Paavo.\n\n— Ja tarpeettomien oksien ja juurivesojen poistaminen, sanoi Heikki.\n\n— Niin, ja se onkin metsän hoitamista. Samoin teistäkin ihmisvesoista\ntäytyy poistaa sellainen, joka estää tervettä kehitystä, ja siinä\ntekevät koulu ja koti samaa hoitotyötä, mitä minä olen tehnyt tässä\nmetsässä. Nämä puut osoittavat kiitollisuuttaan kasvamalla, pyrkimällä\naina ylöspäin, mutta monikohan teistä pojista osoittaa vanhemmille ja\nopettajille kiitollisuutta kasvatustyöstä. Vanhemmat muka vain suotta\novat niin ankaroita ja opettajat \"krenaavat\", niinkuin te koulupojat\nsanotte, suotta teidän kanssanne. Ettekö todellakin ajattele usein niin?\n\nPojat naurahtelivat. Niilo kallisti päätään ja sanoi toimekkaana:\n\n— En ainakaan minä ole sinua krenaamisesta syyttänyt milloinkaan.\n\nPitihän Niilolle nauraa.\n\nMentiin eteenpäin ja jonkun matkan päässä noustiin yli aidan ja kohta\ntultiin metsään, josta oli puita kaadettu sieltä ja täältä, lainkaan\nharkitsematta, mitä puita olisi pitänyt jättää kasvamaan.\n\nNäky oli surullinen. Pienet taimetkin oli hakattu maahan.\n\n— Tässä on tehty hävitystyötä, niinkuin näette, ja melkein\ntoivottomalta näyttää metsä, joka ennen raiskausta on varmaankin\nollut hyvin kaunis. Ihmisruumis on vielä monin verroin kalliimpi\nkuin tuo metsä, ja jos yhtä ajattelemattomasti menettelemme sen\nkanssa, kuin tuossa on tehty, toisin sanoen kulutamme väkivalloin sen\nelämännesteitä, niin jäljet näkyvät, ne näkyvät vielä vanhanakin. Ja\nnyt mennään kotiin, ja sitten saatte hiljaisuudessa miettiä, mitä olen\npuhunut, sanoi setä. Jonakin kauniina päivänä katselemme lintujen pesiä\nja poikasia ja opimme niistä jotain.\n\nPojat kävelivät sedän rinnalla miettiväisinä, joskus sanoen sanan\nhuomioistaan, joita tekivät. He ymmärsivät nyt, miksi setä oli niin\nankaran säännöllinen. Hän tahtoi siten heidän parastaan. Kyllä setä\nsittenkin on oikein hyvä, ajatteli Heikkikin.\n\n\n6.\n\nPojat olivat aina kyselleet, milloin saisivat opetella ratsastamaan.\nNyt oli setä luvannut heidät viemään hevoset hakaan.\n\nLaila tuli mukaan. Hänellä oli nuori, nopealiikkeinen liinikko. Heikki\nsai ajaakseen komean raudikon, ja Paavolle oli luvattu säyseä valakka.\n\n— Kun minä vain pääsisin sen selkään, sanoi Paavo.\n\n— Minä autan sinua tällä kertaa, lupasi setä ja keikautti Paavon\nvalakan selkään. Onnellisena jäi hän toisia odottamaan.\n\n— Minä vain en tarvitse apua, kehasi Heikki ja teki ensimmäisen\nepäonnistuneen yrityksen.\n\nLaila nauroi.\n\n— Onhan sinulla niin kovin pitkät sääret. Hyppää!\n\nSe kuului jo kauniin serkun suusta melkein pahalta, ja Heikki ponnisti\nuudelleen.\n\nRaudikko heilahti hieman kärsimättömästi! ja näytti ajattelevan:\n\"mikähän hupelo tuokin on, kun ei pääse selkääni\".\n\nHeikki talutti hevosen kiven viereen ja onnistui vihdoinkin.\n\nLaila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo\npellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja\nkolttu oli hurahtanut ylös.\n\nPaavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa\nHeikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa,\nvaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.\n\nLaila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi,\nkoskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.\n\n— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä\npian opit.\n\nLoppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle\ntepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa\nrupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.\n\nPalatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä\nkertaa jälkeen.\n\nLaila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut\nolla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän\njalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.\n\n— Nyt olit tuhma, sanoi Laila.\n\nSe koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun\njuurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.\n\nHänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli\nluvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti\nhakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.\n\nNyyhkytys muuttui katkeraksi itkuksi.\n\nToiset asettuvat siellä päivälliselle ja hänelläkin on niin nälkä.\nKukapa häntä siellä kaipaa. Hän onkin täällä aamuun asti, vilustuu ja\nkuolee. Sittenpä Lailakin saa nähdä, että on ollut ilkeä hänelle. Miten\nhän saattoikin olla näin turvaton.\n\nSieltä Laila nyt tulikin ja huhuili häntä. Tulkoon, hän ei virka\nmitään. Laila tuli ja huomasi Paavon.\n\n— Heer-ran poika, sinua nallikka, mitä sinä itket?\n\n— Min' en ole mikään nallikka!\n\n— No, mutta poika, sano nyt, mikä sinulle tuli?\n\nLaila nosti vastustelevan pojan seisoalleen ja kuivasi nenäliinallaan\nhänen kasvonsa.\n\nPaavo muljautti alta kulmainsa nauravaan tyttöön.\n\n— Tule, mennään syömään! Ja sanohan nyt, mikä sinulle tuli. Puriko\nsinua pörriäinen?\n\n— Sinä et saa nauraa minulle, usko se!\n\nLaila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui\nniin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.\n\n— Mitäs, kun sanoit minua tuhmaksi, sanoi hän hiljaa.\n\n— Voi sinua, pikku hupakko!\n\nLaila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä\npaistamaan.\n\nMentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan\npitää sitä tytön vyötäisellä.\n\n— Ja sitten kun sinä menit Heikin käsikynkässä äsken, sanoi Paavo.\n\nLaila nauroi.\n\n— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. —\nAjattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä\nolisi hyvä. Mitäs sanoisit?\n\n— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.\n\n— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.\n\n— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli\nvaikea luopua yksinoikeudestaan.\n\n— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin\ntarvitsee siskoa.\n\nPaavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:\n\n— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin\nminusta enemmän pidät.\n\nNyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain itseään.\n\n\n7.\n\nPäivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa.\nLaila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:\n\n— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata,\nkun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän\nmukananne koko päivän.\n\nSekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.\n\n— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.\n\nLaila penkoi poikien vaatekoria.\n\n— Missä teidän uimapukunne ovat?\n\n— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyi\nHeikki.\n\n— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.\n\nPaavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin\nportaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.\n\n— No, no, so, so, tämäpäs menoa.... niin se juhannus, juhannus... Ei\nsaa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!\n\nVesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen\nviimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi\nmielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.\n\nNaurettiin vielä Paavo paralle.\n\n— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. —\nEi sinun tarvitse tyhjää... isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi\nlainkaan mitään uimapukuja.\n\nPaavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa\nvedessä.\n\nKylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat\nsuuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.\n\n— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä\nvarmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi\nhän.\n\nHeikkiä pyrki naurattamaan.\n\n— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse\nJumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa\nkaikki yhtä kiitollisesti vastaan.\n\nSiinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja\nmetsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.\n\n— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei\ntarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo\nnuorena.\n\nVavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon\nrinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat\njännityksellä, milloin nykäisisi.\n\nPaavo näytti hyvin harkitsevalta.\n\n— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät\nensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle\nsuon, jatkoi hän.\n\n— Paavo taas laskettelee... niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi,\ntuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.\n\n— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —\n\nJos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.\n\n— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin\nolet.\n\nJa tyttö sukaisi koltun yltään.\n\nPaavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.\n\n— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai\nkohta kuin pallo.\n\n— Voi per....na!\n\nIso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän\nsiitä, että oli Lailan kuullen kironnut.\n\nAhven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä ylös.\n\n— Anna, minä autan!\n\n— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!\n\n— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.\n\n— Emme enää koskaan, älä suutu.\n\n— No en, kun lupaatte.\n\n— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.\n\nPaavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi\nhyvä, että kannatti palata.\n\nMetsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta\nilloilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt\nNiilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä\njokaiselle.\n\nSitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.\n\nKoivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja\nmuihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja\nja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista\ntulvehti keskikesän henki huoneisiin.\n\nOdotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet\nsiitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla\nja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.\n\n— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi Laila.\n\nÄiti hymyili salaperäisesti.\n\n— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. —\nMuutahan vaatteesi, tulee vieraita.\n\nNyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan\nalkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.\n\nPaavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje\noli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille\nja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin\nhauskaksi.\n\nPaavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin.\nHäntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila.\nVarmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikka\nhänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntään\nLailalle.\n\n— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät\nhuomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila\nnauraen.\n\nIllalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty\nruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat\nkatselemaan vanhemmatkin vieraat.\n\nIhana juhannus!\n\n\n8.\n\nHeikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä,\nettä nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin\njohdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.\n\nSe oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten\nonnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat\nviettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.\n\nSetä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa\nkesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.\n\nSe oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään. Hän ei\nenää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli\nherttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.\n\nNiin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa\nkesäkuumalla.\n\nMutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei\ntosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.\n\nKäytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja\nkuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran\nlähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin\nkuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.\n\n— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja\nmuutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä\nkeltainen kuin nauris.\n\n— Ooho!\n\nHeikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka\ntiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset.\nIllalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava,\nkun sai silmänsä auki.\n\nSetä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä niin\npaljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei setä\nvoinut tulla syksyllä kaupunkiin.\n\nJa sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista,\nettä oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä\noli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa\nenemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat\nveljiä ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään\nilkeä toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät\najatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla\nsedän ulkoilmakoulussa.\n\nPojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja.\nTytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se\nlisäsi poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia\noikein lujasta kädestä.\n\nMiten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen\nhenki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita hän\ntäällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä puhumaan pojille,\nkun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse oikein olisi,\nniin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.\n\nNe olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja\nkatsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä etsien\nja veivät niitä pojilleen.\n\nHeidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet varsinkin\nolivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli\nkaunista.\n\nSetä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli\nhän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon juurikasveja\npalkkioksi ahkeruudestaan.\n\n\n9.\n\nHernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä härnäämässä.\nHänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin härnäsivät pojat\nsuutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi härnätä. Sehän oli niin\nkovin hauskaa.\n\nMutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen, että\nPaavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.\n\nTäti joutui hätään.\n\n— Mikä sinulle tuli?\n\n— No kun pääs — si pu — uski.\n\nSetäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin pässin\nkanssa.\n\n— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus sinulle.\nToivottavasti pakarasi pian paranevat.\n\nPaavoa harmitti hirveästi, kun Lailakin ilmestyi siihen ja nauroi vielä.\n\n— No, älä naura!\n\n— Mihin se sinua puski? kysyi Laila.\n\n— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan\nseipään...!\n\n— No, no, Paavo, ei saa... tule nyt sisään, niin saat mansikoita,\nlupasi serkku.\n\nPaavon harmi oli tiessään.\n\n— Joko ne ovat kypsiä? Milloinka sinä olet käynyt niitä poimimassa?\n\n— Äsken. Kohta on niitä ahot aivan punaisenaan.\n\n— Voi, miks et ottanut minua mukaasi?\n\n— No kun sinä olit pässiä härnäämässä.\n\n— Annatko sinä Heikillekin mansikoita? kysyi Paavo.\n\n— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet paha\neläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa vasikoitakin.\n\nPaavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän\nniitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.\n\n— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi, kun se\non mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko vasikka- ja\npässijutun.\n\n— Tahtoisit varmaankin suukon, nauroi Laila.\n\n— Kyllä, ilostui Paavo.\n\n— Et saa ennenkuin huomenna. Se on rangaistus.\n\nPaavo tyytyi siihen.\n\nMentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli\njärjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja\nkilpailtiin siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja\ntoisessa Paavo ja Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa\nkummassakin sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet\nensimmäisiksi ja nyt aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.\n\nLailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo\nolivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä.\nKumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.\n\nHeidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta hän\nkiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.\n\n— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain jaksaa\nreippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.\n\n— Ymmärränhän minä, alkoi Paavo hieman vastahakoisesti.\n\n— No, sittenpä pääsetkin minun kanssani huomenna mansikkaan.\n\n\n10.\n\nEräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli paljon\npieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia kaupungin\nlaidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä mökeissä\nolivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä. Lattia oli\nlikainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia ja\nvaatteet heillä ryysyisiä.\n\n— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja tympeää,\nkysyi Heikki.\n\n— Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan\ntäytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit\nsaamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja\nasumuksiaan, sanoi setä.\n\n— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin? kysyi\nPaavo.\n\n— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta\nvoinhan teille nytkin jo hieman selittää.\n\nIstuttiin muutaman mökin veräjäpuulla ja setä alotti:\n\n— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin\nnyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä\nmaailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin teki\nisäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat voineet\nhankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli toisen, joka ei\nsitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen perunamaan.\n\n— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät anna\nsitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.\n\n— Niin he uskovat, sanoi setä.\n\n— Minkätähden? tutkieli Paavo.\n\n— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja\nheillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset\nlisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran\nmaasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret\nmaa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana\nsellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin\nsilloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten\nhyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset\nmielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät\neivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin\nalkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika,\njolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää\nlapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja\nsitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.\n\nHeikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja\nsuuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:\n\n— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?\n\nSetä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi\nkuitenkin:\n\n— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta\nmuutamissa päivissä eikä vuosissa.\n\nHeikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:\n\n— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja\nsellaisia?\n\n— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi\nparempiosaisia kohtaan.\n\nPaavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.\n\nMökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja\ntarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista\nja sanoi sitten:\n\n— Nämä nyt ovat varmaankin emännän sisaren poikia?\n\n— Niin ovat, sanoi setä.\n\nJa sitten jo sanottiin kauniisti hyvästit eukolle ja jatkettiin matkaa.\n\n— Eipäs ole mökeissä pahoja ihmisiä, sanoi Paavo Heikille.\n\n— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut\nheitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin näkee,\nneuvoi setä.\n\n\n11.\n\nOli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun setä tuli\nherättämään poikia.\n\n— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin on\nkuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.\n\nKastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan\nloisteli luomisriemusta.\n\nJärvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat\npohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.\n\nVerkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien innostuneista\nhuudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli rantavedessä ja ne\ntulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin hupaista.\n\nVerkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt\nvenheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat\nolisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.\n\n— Otamme vesurit mukaan, että saamme samalla puhdistaa pikkupalan\nmetsää.\n\nKarjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa. Kuumuus\nraukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja niistä\nlähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.\n\nSedällä oli virsut jalassa ja verhona vain hurstinen paita ja housut.\n\n— Näin on mukava näin kuumalla... ihokin saa ilmaa ja aurinkoa.\nTeidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä\npojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla...\n\n— Niin me teemmekin, lupasi Heikki.\n\nMentiin tiheään koivikkoon, jossa oli runsaasti juurivesoja.\n\n— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja\nsaattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.\n\nHarakkain pojat rääkyivät pesässään, joka oli männyssä aivan lähellä.\n\n— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö niitä\nsaisi tappaa?\n\n— No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille\npitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten\nsiinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja\nhävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin\non tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä. Antakaa,\npojat, vain harakan laulaa.\n\n— Eipä se laulakaan, vaan nauraa, sanoi Paavo.\n\n— Mille se nauraa? kysyi setä ja myhähti hyvätuulisesti.\n\n— Eiköhän se ihmiselle..., arveli Paavo.\n\n— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää mieltä\nja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.\n\n— Eikö variksiakaan saa sitten vainota? kysyi Heikki.\n\n— Jopa sen kuulit, ettei saa. Varsin hyödyllinen lintu, vaikka\nvainotaan.\n\n— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän\nsanotaan, tiesi Heikki.\n\n— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta\nkerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä\nyhteen ja puolustaa kotejaan.\n\nPuhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä\nennen aamiaista, käveltiin metsässä.\n\nSetä tillisteli oksien lomitse, sattuisiko jotain erikoista huomaamaan.\n\nNytpä hän huomasikin, koskapa vaati pojat yhteen kohtaan ja olemaan\nhiljaa.\n\n— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja tuolla\non harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta katsokaapa tuonne\noksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja, yks' kaks',\nkokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan leppälinnun,\nvaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen paikkaan. Puun haarassa\non kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on sen valinnut hätätilassa\nkodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa vastaan on sillä kolme muuta\nleppälintua ja kaksi rauniotassia ja samoin kaksi peukaloista. No\nnyt! Täytyipäs harakan paeta pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että\nsatuitte sen näkemään.\n\n— Täällä metsässä onkin paljon nähtävää, innostui Paavo.\n\n— Lintujen elämää on hauska seurata, sanoi Heikkikin.\n\n— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä avosilmin,\nsanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään tutustumaan lintujen\nelämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja sitten niitylle.\n\n— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme mukaan,\neikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain hyötyä.\n\n— On paljonkin, myönsi setä. Harava käteen vain, koko pieni parvi.\n\n\n12.\n\nNiityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä\nkuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.\n\nOtettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli\nraitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti\nhauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua kauniin\npunertavaksi.\n\n— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa kauan\npitää niitä paljaana.\n\n— Ann' mustua, sanoi tyttö ja lennätti heinätukun Heikin silmille.\n\nSyntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat. Siinä\nhuiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan pyöreät\nkäsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri koko\nsakki yhtenä keränä heinissä.\n\n— Heinä raapasi käsivarttani, voihkasi Laila, ja nujakka asettui.\n\n— Sitä odotinkin, sanoi setä ja nauroi niin, että vatsa hytkyi.\n\nJokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki tehnyt\npitkän haavan.\n\n— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei\nvanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.\n\nHeikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi\nvetistellä.\n\n— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. — Jopa\njotakin, iso poika!\n\nSe koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.\n\nJa kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan\nkiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.\n\nSiellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.\n\nMiten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan\nhuonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.\n\nTeen uhallakin niin, ajatteli Heikki.\n\nKenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta\nkun lähtisi tästä kaupunkiin.\n\nPääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti\nkuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin\nnäyttivät katselevan häntä.\n\nEi, en minä saa.\n\nTulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien.\n_Mitä_ sinä aiot? tuntui hän kysyvän.\n\nMinä en tosiaankaan tee niin, _en_! Ja nyt minä menen uimaan.\n\nNiittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja\nNiilo juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta\ntietävinäänkään.\n\n— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja\ntarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.\n\nNauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä\nlähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia\noli.\n\nLaila istui laituripuun päällä ja palmikoi hiuksiaan.\n\n— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki,\nja sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?\n\n— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti\nnotkeasti järveen.\n\nPaavo ja Niilo pulikoivat jo ruohikossa.\n\n\n13.\n\nKorjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät\nmiehet pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.\n\n— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta\nhakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten\nlienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.\n\nSäästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula\nolivat kokonaan tervan peitossa.\n\nParkuen juoksi Paavo pihamaalle.\n\nHätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.\n\n— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli\nnauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.\n\n— No ku-un te-er-va-san-ko putosi p-äähäni, parkui Paavo.\n\nMiehet selittivät, että Paavo oli hyökännyt sankoa hakemaan, ennen kuin\nhe ehtivät kieltääkään.\n\n— Menkää nyt, Heikki ja Niilo, siitä nauramasta, komensi Laila. —\nMuuten Paavo parka suuttuu piloille.\n\nMutta Paavopa ei suuttunutkaan.\n\n— Nyt minun pääni kestää sata vuotta, kun se tuli näin hyvään tervaan,\nsanoi hän.\n\n— Haenko minä peilin, että näet, miten kauhean hassun näköinen olet,\nsanoi Laila kaapien tervaa Paavon päästä.\n\n— Älä hae. Pahemmin vain suututtaa, kun näen. Nyt sinun kätesikin on jo\ntervassa. Sinä Laila olet sitten hyvä, kun puhdistat.\n\n— Suuteletkos silti minua joskus, vaikka minä tulin nyt rumaksi? kysyi\nPaavo hiljaa. Hän ei sitä uskonut itsekään, mutta päätti kuitenkin\nkysyä. Kun serkku oli kerran niin hyvä, niin ehkä sekin olisi\nmahdollista ja kun tervakin saattaisi pysyä hänen päässään koko kesän.\n\nPaavon nenän aluskin oli jo tervassa, mutta Laila suuteli kuitenkin\nvastaukseksi Paavon kysymykseen.\n\nPaavo kietasi kätensä serkun kaulaan ja oli vähällä tahria tervaan koko\ntytön.\n\n— Älä veikkonen, kun olen jo ilmankin tervassa!\n\n— Kyllä ei mitenkään voi olla paha, kun sinä olet noin hyvä, sanoi\nPaavo pyhän innostuksen vallassa. — Jos kaikki tytöt olisivat niin\nhyviä, ei pahoja poikia olisi koko maailmassa, päätti hän.\n\nIllalla kuitenkin tuli onnettomuus. Satuttiin suuttumaan leikissä ja\nPaavo sanoi poikkipuolisen sanan pojille ja nämä Paavolle vastaan:\n\n— Tervakallo!\n\nSilloin Paavo läjäytti Heikkiä korvalle ja tämä huutamaan. Mutta\nPaavolle tuli hätä ja hän juoksi heti Lailan luokse sisään.\n\n— Minä löin Heikkiä korvalle...\n\n— No mutta Paavo! Mitä varten sinä löit?\n\n— Mitäs kun sanoi tervakalloksi, kuohahti Paavo.\n\nEihän Laila tytti taaskaan voinut pysyä äidillisen vakavana. Nauru\nhelisi kuin hopeakello tehden hyvää Paavolle.\n\n— Annan tämän kerran, mutta jos vasta olet tuhma, niin en annakaan,\nsanoi tyttö.\n\nPaavo meni takaisin poikien luokse.\n\n— Kyllä minä sen vielä sinulle maksan, uhkasi Heikki.\n\n— Minä rupean rauhanvälittäjäksi, teristyi hiljainen Niilo. — Paavon\npitää seistä suorana ja Heikki saa livauttaa hieman korvalle, mutta ei\nkovasti. Sovitaanko niin?\n\n— Sovitaan, lupasivat pojat.\n\nNiilo seisoi todistajana kantapäät yhdessä.\n\nHeikin kämmen hieman hipaisi Paavon korvaa. Pääasia, että hän oli\nsaanut hyvityksen.\n\n\n14.\n\nOli lauantai-ilta. Heinänkorjuu oli loppunut ja kuivuvan heinän tuoksu\ntulvahteli Hernemaan pelloilla ja pihamaalla. Pojat olivat puuhanneet\npäivällä muurainretkeä järven toisella puolella olevalle suolle. Laila\noli piloillaan kieltäytynyt lähtemästä heidän kanssaan.\n\nPojat jurottelivat rannassa eikä lähdöstä näyttänyt tulevan mitään.\n\n— Minä en viitsi lähteä, sanoi Paavo. — Menkää kahden.\n\nMieliala oli kovin painostava. Mikä sen tytön turilaan päähän nyt oli\npistänyt.\n\n— Emmekö saisi tovereita muualta, jostain naapurista mukaamme, sanoi\nHeikki ja molskautteli kiviä veteen.\n\nPaavo teristyi.\n\n— Ja sinä olisit suostuvainen lähtemään, kunhan tovereita saataisiin,\nolivatpa ketä tahansa, kuohahti hän. — Minä toki luulin, että pitäisit\nserkusta enemmän.\n\n— Vähät minä hänestä, kun kerran kiusaa tekee, sanoi Heikki.\n\nLaila seisoi saunan seinän takana ja kuunteli hymyillen. Niilo kuuli\nhänen naurun hihityksensä ja juttu selvisi onnellisesti.\n\nJärvi oli tyven ja laskevan auringon hehkuvat värit heijastelivat\nsen pinnalla. Lämpimän auerta oli ilman rannoilla ja se vaimensi\nlukemattomat luonnon ja ihmisäänet hiljaisiksi ja tuskin kuuluviksi.\n\nPojat olivat ennen Hernemaahan tuloaan kulkeneet ummessa silmin suuren\nluonnon keskellä. Setä oli opettanut heitä luonnontunnoillaan näkemään\njoka hetki jotain ihmeellistä ja varteenotettavaa luonnossa. Nyt ei\npienin hyttynenkään lentänyt heidän ohitseen huomaamatta.\n\nNytkin pojat katselivat poutapilviä taivaan rannalla. Siellä oli\nlumihuippuisia alppeja, kaupunkeja ja kummallisia eläimiä. Niitä\nkatsellen vaelteli kuin satujen mailla.\n\nLaila hyräili jotain laulua ja pojatkin tulivat laulutuulelle. Koulussa\nlaulettiin, mutta milloinkaan ei kehdannut yksin laulaa. Aina oli joku\nilkeämielinen poikaviikari irvistelemässä, jos yrittikin laulamaan,\nja niin se jäi kokonaan. Tuntui nyt kovin hyvältä laulaa sellaisia\nvanhoja lauluja kuin \"Kultaisessa kartanossa\" ja \"On tyyni nyt\". Tämän\nheinäkuun illan he varmasti muistaisivat aina.\n\nSuo oli keltaisenaan lakkoja. Syötiin hyvällä halulla, ja sitten astiat\ntäyteen.\n\n— Mitäs nyt tehdään, kun ei ole astioita? sanoi Laila.\n\n— Jo me oltiin sitten houheloita, kun ei muistettu ottaa puukkoa\nmukaan, sanoi Paavo. — Minä noukin hattuuni.\n\nKeksittiin parempi keino. Terävällä kivellä hangattiin koivusta kuori\nrikki. Siten saatiin tuohta. Astioista ei ollut puutetta.\n\nVähitellen tuli keskiyö, ja taivaan rannalla äsken niin kauniilta\nnäyttänyt ukkospilvi alkoi jymähdellä.\n\n— Nyt kai meidän on parasta lähteä kotiin, sanoi Heikki.\n\n— Pelkäätkö sinä ukkosta? kysyi Laila naurahtaen.\n\nPelkäsihän Heikki, mutta ei kehdannut tunnustaa sitä. Pelkäsipä\nPaavokin. Kun jyrähti uudelleen, sanoi hän hätäisesti:\n\n— Nyt on parasta suoriutua suoraa päätä kotiin. Saattaa nousta myrsky\nemmekä me jaksa soutaa.\n\n— Se on pahempikin pulma, virkkoi Laila.\n\nKun oli päästy vähän matkaa rannasta, alkoi tuulla. Se oli toki\nperäntakaista purjetta. Pojat soutivat minkä jaksoivat.\n\nSalamat leimahtelivat pimenneessä yössä. Se oli kaunista. Tuuli vinkui\nja ryskähteli, ja venhe lenteli kuin kaarna kohisevilla laineilla.\nLaila istui vakavana perässä ja hän oli poikien mielestä kuin\nkaunistunut siinä luonnonvoimien keskellä.\n\nOltiin lähellä kotirantaa, kun rupesi satamaan. Vettä tuli kuin\nkaatamalla ja meni heti ohuiden vaatteiden läpi.\n\n— Nyt sinä olet sitten vasta herttainen, sanoi Paavo Lailalle, kun\nsaatiin venhe maalle.\n\n— Niin sinäkin, ihan kuin uitettu kissa, hihitti Laila.\n\nOlipa sauna lähellä ja se oli lämmin. Laila juoksi hakemassa pihasta\njokaiselle kuivat vaatteet, ja kun kiukaassa oli löylyä, kylvettiin\nuudelleen ja jututen kuunneltiin sateen ropinata kattoon.\n\n\n15.\n\nPaavo palasi postia noutamasta ja heilutti kirjettä iloisesti kädessään,\n\n— Äiti tulee, äiti tulee, ja jo tänään! Eikö ole hauskaa, Heikki?\n\n— On, on, sehän on selvä. Anna tänne kirje!\n\nHeikki oli viime aikoina jo kirjoittanut tiheämmin ja muutenkin\nkaivannut äitiä joskus. Olo Hernemaassa ja sedän koulu oli kai senkin\naiheuttanut. Hän ymmärsi nyt paljon paremmin äitiä kuin ennen. Hän\nolikin kovin usein pahoittanut äidin mieltä. Olipa mukavaa, kun sai\nnäyttää äidille, mitä oli täällä oppinut, ja kertoa kaikesta.\n\n— Illalla mennään laivarantaan äitiä vastaan, sanoi Paavo. — Mitä\nsanot, jos poimisimme marjoja ja veisimme mukanamme hänelle?\n\n— Saahan hän niitä täälläkin, sanoi Heikki.\n\n— Mutta äiti tulisi siitä varmaan hyvin iloiseksi, arveli Paavo.\n\n— Poimitaan vain, myöntyi Heikki. — Saamme niitä kyllä laivalle\nmennessä.\n\nLaivarantaan oli matkaa muutamia kilometrejä; ensin vettä ja sitten\nmaata. Laiva tuli myöhään, ja vasta auringon laskun jälkeen lähtivät\npojat Lailan kanssa mielestään hyvin hauskalle matkalle.\n\nMarjatuohinen pistettiin venheen kokkaan ja uistin perään. Eikös\ntarttunutkin iso hauen vonkale uistimeen.\n\n— Siitä saadaan tädille illallinen, sanoi Laila.\n\nTuli vielä toinen ja kolmaskin ja matka meni huomaamatta.\n\n— Mihin kalat, ettei kettu vie? kysyi Paavo. Setähän oli kertonut, että\nkettu oli perso kaloille.\n\n— Viedään puuhun, sanoi Heikki.\n\nHauet pujotettiin lankaan kidusaukoista ja Heikki kiipesi isoon\nnäreeseen ja ripusti ne oksalle.\n\n— Mitähän äiti sanoo, kun me puusta pudotamme hauet? arveli Paavo.\n\n— Luulee tulleensa satujen maille, lisäsi Heikki.\n\n— Satujen maita nämä ovatkin, arveli Paavo. — Jos olisi minulla maata,\nniin rupeisin maanviljelijäksi. Miten minä saatankaan täältä erota\nsyksyllä?\n\nPaavo silmäsi Lailaan. Kyllähän muuten, mutta hänestä olisi vaikea\nluopua.\n\nTyttö hymyili ja räppäsi poikaa olalle.\n\n— Ensi kesänä tulet takaisin, sanoi hän.\n\n— Enkö minä saakaan tulla? kysyi Heikki.\n\n— Tietysti, velikulta.\n\nPojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta\npitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.\n\nSe tuli arkana Heikin huulillekin:\n\n— Sinä kuitenkin pidät Paavosta enemmän kuin minusta.\n\n— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää\ntoisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka\ntunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli\nkiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.\n\n— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon,\nsanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?\n\n— On kyllä, myönsi Heikki..\n\nMetsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa\nloisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten\nlehdetkin kiiltelivät kosteana.\n\nLapset olivat avojaloin. Laila astui sammakon päälle ja kirkaisi.\n\n— Huu, miten ilkeälle tuntui!\n\nHeikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat\nneuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.\n\n— Se pitäisi tappaa, mutta tappaminen on niin kauhean rumaa, arveli\nHeikki.\n\n— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi\nasiaa, arveli Paavo.\n\n— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan,\nja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.\n\nLaiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien\njuoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja\nvirkkoi itsekseen:\n\n— Eihän tinua niin heitetä, pittunen raukka. Tapetaan poit kärtimättä.\n\nKylmä sammakko tuntui ilkeälle kourassa ja Paavon naama oli punainen,\nmutta se ei kieltänyt ystävällisesti eläinparalle puhelemasta.\n\n— Noin, ittu tiinä kivellä, minä lyön kalikalla päähäti.\n\nJa Paavo tähtäsi ja poksautti, mutta isku ei sattunutkaan ja sammakko\nhyppäsi virkeänä metsään.\n\nPaavo hämmästyi. Elukka oli ollut tarkkana. Ja nyt olivat toiset\njättäneet hänet.\n\nPaavo lähti juosta kipaisemaan toisten perään. He tulivatkin jo\nvastaan, äiti kolmantena.\n\n— Se sammakko oli jo ihan terve ja hyppäsi metsään, sanoi Paavo ja\nriensi syleilemään äitikultaa.\n\n— Miten sinä sen paransit? kysyi Heikki tosissaan. Hän luuli Paavon\ntehneen jotain sammakolle, että se virkoisi.\n\n— Minä kun aioin napauttaa sitä kalikalla päähän, niin se säikähti.\n\nIstuttiin kivelle ja otettiin kaupunkituliaiset esille. Ja äidille\nsateli niin paljon kysymyksiä, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastata.\n\nMutta rannalla oli iso lokki haistanut puusta poikien kalat ja\nihastunut niihin. Kun Heikki kiipesi kuuseen, ei hän löytänyt muuta\nkuin muutamia suomuja.\n\n— Täällä on käynyt varkaita, kuului itkunsekaisesti puusta. — Kuka\nkehtasi olla niin kelvoton?\n\nLokki lenteli rannikolla vainuten mahdollisesti lisää. Pojat\naavistelivat lokkia varkaaksi.\n\n— Sinäkö ne veit? hikkasi Paavo.\n\nLokin nokasta kuului nirskuva vastaus. Se halusi vielä lisää haukea.\n\n\n16.\n\nSetä istui poikien kanssa rantakalliolla ja keitti kalaa. Padassa\nporisivat äsken ongitut ahvenet ja setä kertoi hauskasti kalojen\nelämästä ja tavoista pojille.\n\n— Mistä sinä setä olet saanut tietoja niin paljon, kysyi Paavo.\n\n— Olen tutkinut ja tarkastellut kaikkea. Kun käyttää joka hetken\najastaan hyödyllisesti, saa oppia paljon. Työtä tehdessään ja\nlepohetkinään voi kyllä hyvin tarkastella luontoa ja sillä on aina\njotain uutta näytettävänä.\n\nPojista oli ollut luonnontiede koulussa vastenmielistä ja läksyt\noli luettu hosimalla. Nyt olivat pojat päättäneet syventyä luontoa\nkoskeviin oppikirjoihinsa tarmolla. Varmaankin \"luonnonmaisteri\" tulisi\nolemaan mielissään.\n\nSetä pisti pataan voita ja kohta oli ahvenkeitto valmis.\n\n— En ole milloinkaan syönyt näin hyvältä maistuvaa kalaa, sanoi Paavo.\n\nPäivä oli poutainen ja heikko tuulen henkäily veteli viivoja selän\nvesiin. Aamulla aikaisin oli lähdetty ja saatu runsas saalis koukuista.\nNe olivat rantalouhussa vasuun hyvin peitettynä. Kun ei hennottu isoja\nkaloja keittää rannalla, riipaistiin ongella kyrmyniskaisia selän\nahvenia pataan.\n\n— Elä syö kourillasi, Niilo!\n\nKun kalat loppuivat, hörpittiin liemi tuohilipeillä suihin.\n\nSe oli erämiesten ateria.\n\n— Keitto loppui kesken, julisti Paavo ja katseli pitkin ripsin toisia.\n\n— Peratkaa vakasta lisää ja pankaa pataan, sanoi setä.\n\n— Kaikkien pitää saada kyllikseen.\n\n— Perkaisit, Heikki, kalat, pyyteli Paavo.\n\n— Peratkoon se, joka syökin. Minun maaruni on täynnä.\n\nPaavo ja Niilo päättivät valmistaa omintakeisesti keiton itselleen.\n\nSetä oli laskeutunut pehmeälle sammalelle lepäämään. Heikkikin valikoi\nitselleen loikomispaikkaa ja setä kutsui hänet luokseen.\n\nSetä näytti harkitsevan, miten alettaisi, mutta kysyi sitten suoraan\nHeikiltä:\n\n— Vieläkö sinua pahat ajatukset joskus kiusaavat?\n\n— Ei enää. Mutta minä pelkään, että ne taas tulevat, kun koulu alkaa,\nja...\n\nHeikki keskeytti. Hänestä näytti olevan vaikeata sanoa mitä ajatteli.\n\n— Ja mitä sitten? kysyi setä ystävällisesti.\n\n— Kun ei ole tätä kesäistä elämää ja sitten Lailakaan ei ole siellä.\n\n— Eikö sinulla sitten ole siellä niin hyvää toveria kuin Laila? kysyi\nsetä.\n\n— Ei.\n\n— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai\nsinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.\n\nHeikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen,\nmaalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään\nsuhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän\nnauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet\nkannatti toverinaan pitää.\n\n— Eikö olekin? uudisti setä kysymyksensä.\n\n— On kyllä, sanoi Heikki arvellen.\n\n— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat\najatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan\nsinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi\ntulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun\ntiedät olevasi sellaisesta vapaa?\n\n— On kyllä. Olen tullut niin iloiseksi.\n\n— Siinä sen näet, setäsi ei ole puhunut sinulle turhaa.\n\n— Minä olen siitä niin kiitollinen sedälle, sanoi Heikki.\n\nPojat puuhasivat kalapatoinensa hieman alempana kalliolla.\n\n— Joko olet maistanut suolaa? kysyi Niilo.\n\n— En, mutta minä luulen olevan siinä sitäkin tarpeeksi. Ei muuta kuin\nnostetaan pata kepin nenässä tuonne syvennykseen ja syödään siellä\npiilossa, muuten sedän ja Heikin rupeaa myöskin mieli tekemään.\n\n— Tehdään niin.\n\nPaavo otti kepin ja nosti pataa varovasti tulelta. Mutta keppi katkesi\nja pata vieri kaloineen järveen.\n\n— Voi ihme! Nyt meni keitto!\n\nKumpainenkin ryntäsi tavoittamaan pataa ja sysäsi toisensa järveen.\nVettä valuvina, surkeasti irvistellen noustiin sieltä ja Paavo harasi\nkaloja pataan.\n\nNiilolta pääsi itku.\n\n— Minkä tähden sinä no-ostit se-emmoisella ke-epillä?\n\n— Elä itke iso poika. Hyviä nämä kalat ovat, vaikka vähän\nhuuhtiintuivatkin. Ollaan hissuksiin koko asiasta, etteivät pääse\nnauramaan, toimitteli Paavo ja laitteli Niilon eteen parhaimpia\nkaloista. Kuitenkin hänenkin suupieltään nyki pahasti ja kurkkua kaivoi\nvahinko, joka oli varomattomuudessa tullut.\n\nHeikki oli nukkunut, mutta setä nauroi pitkää naurua kalliolla ja\npyyhkieli vesiä silmistään. Pojat olivat huomanneet sedän naurun ja\nPaavo sanoi:\n\n— No nyt setä jo nauraa, mutta ei olla tietävinämmekään. Pitää kai\npyytää setää, ettei kerro Lailalle eikä Heikille.\n\nKohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui\nsiinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.\n\n\n17.\n\nViljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen\nruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa.\nPojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa\ntyötä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että\nne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet\nkasvitarhan hoitoonkin.\n\nLeikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon\näitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.\n\n— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin,\nsanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten\nlainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.\n\n— Se on hyvä, että sinä sen käsität, sanoi setä äidille.\n\n— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä\nkyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.\n\n— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi\näiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.\n\n— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa\njokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.\n\n— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti.\n— Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen\ntehtäviin.\n\nSetä lupasi sen puolestaan varmasti tehdä.\n\n— Ja ensi kesänä minä jo jaksan kyntääkin, kun tulen tänne Hernemaahan,\npäätteli Paavo urheasti.\n\n— Eikö Heikkikin halua maamieheksi? kysyi setä.\n\nHeikki näytti miettivän. Hänestä olisi kyllä ollut hauskaa olla\nmaamiehenäkin, mutta mukavalta tuntui myöskin ajatella jonakin\nvirkamiehenä oloa. Se olisi kuitenkin helpompaa.\n\nSenpähän näkee, kun eletään, arveli hän pikkumiehekkäästi. Ehkäpä\nhänkin valitseisi maamiehen vapaan ammatin ja ottaisi itselleen sitten\nsemmoisen soman tytön emännäksi, kuin Laila oli.\n\nSitä Paavokin mietiskeli.\n\n— Kun minä saan sitten talon itselleni, niin tuletkos sitten minulle\nemännäksi, supatti hän hiljaa Lailan korvaan. — Mutta et saa tästä\npuhua kellekään. Mitäs arvelet, eikö se olisi kovin hauskaa?\n\nLaila nauroi.\n\n— Voi sinua pikku nallikkaa. Kyllä se varmaan olisi.\n\n— Joko taas sanot nallikaksi, kivahti Paavo. — Saat uskoa, että mies\nminusta tulee! Ylioppilaaksi kun pääsen, niin silloin ostan talon, se\non varma!\n\nPaavo istui lyhdeläjälle levähtämään. Pientä maamiestä alkoi jo\nväsyttää.\n\n— Ja kyllä sinä äiti nyt saat olla meihin tyytyväinen, sanoi hän hetken\nkuluttua. — Meistä on tullut viisaita miehiä tänä kesänä.\n\nSuvituuli leyhytteli ja pelloilla oli kaikki niin kaunista.\n\n\n18.\n\nÄiti ei joutanut kauan olemaan Hernemaassa. Kun saatiin talvimarjat\nkerätyksi, lähti hän kaupunkiin. Siellä oli äidin juurikasvimaa ja\nsekin kaipasi vielä hoitoa ja Ynnikkiä lypsi siellä vieras, eikä\nYnnikki siitä pitänyt.\n\nPojat näkivät tuskaisena päivien luisuvan käsistään. Kohta pitäisi\nheidänkin lähteä ja se oli kovin vaikeata ajatellakin.\n\n— Ikävä minullekin tulee, kun te menette, sanoi Laila pojille.\n\n— Niinpä lähde sinäkin kaupunkiin, pyysivät pojat — Lähde vaikka\nsoppakouluun.\n\n— En minä vielä... sitten muutaman vuoden perästä.\n\n— Ja sitten saat asua meillä ja onpa oikein mukavaa silloin.\n\nOlihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, että\nLaila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa\nja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.\n\nSe oli onnen aikaa. Setäkin tuli joskus mukaan ja silloin oli yhä\nhauskempaa.\n\nMutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt\ntulemaan kotiin.\n\nTäällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi\nollut täällä.\n\nAlakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon.\nLaila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen\npuuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.\n\n— Sinä varmaankin iloitset meidän lähdöstämme, sanoi Heikki.\n\n— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla\nhentomielisiksi.\n\n— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan\ntalvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on\nkoulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.\n\nHeikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää\ntarkoittavan.\n\nAamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut\npaikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta\nhuolimatta surunsuloiseksi.\n\n— Eikö ajeta vielä kerran selkähevosella? ehdotti Laila.\n\nRenki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan\nkävelyretkeltään.\n\n— Ajetaan vain.\n\nTuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvin\nLailan kintereillä.\n\n— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset\nlaskettiin veräjästä hakaan.\n\n— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven\nriemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on\nihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää\nvelvollisuutensa. Eikö niin pojat?\n\n— No se on vissi, tokasi Paavo, ja se nauratti jokaista.\n\nTäti hymähteli ja naureskelikin:\n\n— Taitaapa kesätovereista tuntua ero vaikealta. Pianhan tästä jouluun\npäästään ja sitten saatte tulla tänne joululoman ajaksi, koska niin\nhyvin täällä viihdytte.\n\nSekös riemun synnytti.\n\n— Kuuletko Laila, mitä täti sanoo. Me pääsemme tänne jouluksi! Kyllä\nsinä täti olet sitten mainio!\n\nPaavo meni kuiskailemaan tädille:\n\n— Saako äitikin tulla tänne jouluksi?\n\n— Saahan toki, lapsikulta!\n\n— Muuten minä en olisi tullutkaan. Kyllä jouluna täytyy olla äidin\nmukana.\n\n— Hyvä lapsi olet, kun äitiä muistat, sanoi täti.\n\n— Niin, ja minä tulen aina vain paremmaksi, sanoi Paavo. — Setä on\nsanonut, että kun kasvattaa itseään joka päivä, niin tulee oikein\nhyväksi.\n\nTäti hymyili pikku Paavolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSetäkin puhui vielä illalla pojille hyvin paljon samoista asioista,\njoista oli ennenkin puhunut ja lupasi tulla pian käymään kaupungissa.\nEivät milloinkaan sanoneet pojat unohtavansa sedän neuvoja.\n\nElokuun yö oli lämmin ja kaunis, ja pojat eivät hennoneet mennä\nnukkumaan. Ikkunassa seisten katseltiin kirkasta siltaa, jonka kuu veti\nsalmen yli.\n\nPojat keskustelivat tulevaisuudesta. Heikkikin arveli rupeavansa\nmaamieheksi.\n\n— Ja kun ensin koulussa sivistää itseään, niin sitten tuleekin oikein\nkunnon maamies, arveli Paavo.\n\nHeikki hahatti.\n\n— Sivistää... sinä olet semmoinen...\n\n— Mikä? kivahti Paavo.\n\n— Semmoinen nallikka, niinkuin Laila sanoo.\n\n— Älä sinä aina minua nakertele. Olen minä yhtä älykäs kuin sinäkin ja\nkyllä Laila pitää minusta yhtä paljon kuin sinustakin.\n\nPaavo oli kasvoiltaan ihan punainen. Mitäs kun Heikki aina ärsytteli\nhäntä.\n\nLaila pisti päänsä ovesta.\n\n— Riitelettekö te täällä? kysyi hän.\n\n— Mitäs kun Heikki aina... tuhahti Paavo.\n\n— Tulkaa sieltä pian kahvipöytään, minulla on kaakku paistumassa. Ja\nsitten pitääkin jo pian lähteä laivalle. Tavarat vietiin sinne jo\nillalla.\n\nPojat ihailivat serkun käytännöllisyyttä. Että ihan kakunkin pyöräytti\nkeskellä yötä.\n\n— Olet sinä verraton.\n\nLailaa pyöritettiin ympäri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva tulla töhötti jo selän toisella rannalla. Koetettiin pysyä\nrohkeina. Laila lasketteli pilojaan, mutta ei saanut poikia enää\nnauramaan. Pianpa hänenkin täytyi kääntyä poispäin ja salata kirkkaat\npisarat, joita alkoi vierähdellä.\n\n— Voi, että kesä on niin lyhyt, sanoi tyttö tukahtuneesti.\n\n— Ja kaupunki niin ikävä, kun sinä et ole siellä, sanoi Heikki.\n\n— Onhan siellä paljon muita.\n\n— No ei yhtään niin reipasta ja mainiota kuin sinä, tokasi Paavo.\n\nLaiva laski laituriin eikä kauan siinä viivytellyt. Laila jäi\nkyyneleisenä laiturille.\n\n\n\n\nPUNIKKI JA PORVARI.\n\n\nOsmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti\nkylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin,\nettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo\nsaanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi\nhän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.\n\nÄidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon\nmarjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.\n\n— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat\nmennä hänen kanssaan, sanoi äiti.\n\n— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön\nsikseen koko puuha.\n\n— Punikkien?\n\nÄiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän\nja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten\nhalveksumista?\n\n— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo\nvanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan\nsanoa ketään punikiksi.\n\n— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien\npoikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana,\nsanoi Osmo.\n\nÄiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista\nedes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada\nhänen nuori mielensä oikealle tolalle.\n\n— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi\näiti.\n\nOsmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi\npoikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat\noikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli\ntosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan\ntoverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta\ntoveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko\npoikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin\nopettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.\n\n— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset,\nrankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.\n\n— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun\npihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.\n\n— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja\nvielä rumempaa lapsille.\n\n— Eikö joku paha ole yhtä rumaa lapsille kuin aikuisillekin? kysyi Osmo.\n\n— On kyllä, mutta kuulehan nyt mitä sanon.\n\n— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen\nsyyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin\ntekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu\nhyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan.\nHeillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja\npahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille\noli harvoin opetettu lausetta: \"rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin\nitseänne\". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli\nunohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.\n\n— Entäpä, jos joku poika sanoo minua porvariksi? kysyi Osmo.\n\n— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa\nsiten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.\n\n— Mutta onpahan pahojakin ihmisiä olemassa, väitti Osmo.\n\n— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on\nkyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä,\nmutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin\njoukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla\nhyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.\n\nOsmo näytti miettivän tiukasti muuatta asiaa.\n\n— Sanohan äiti, miksi maailmassa on rikkaita ja köyhiä? kysyi hän.\n\n— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa\nvuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa\nheitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen\nköyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät\noikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka\nkeinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua\nrikkautta.\n\n— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa\nkoetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se\nsellaista?\n\nÄiti naurahti.\n\n— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan\nollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun\ntahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä\nrikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja\njokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua.\nJa sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella\nkertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.\n\n— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle,\npyysi Osmo.\n\n— No mikä se olisi?\n\n— Ketkä sinun mielestäsi, äiti, tekevät oikeata työtä?\n\n— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin\nmonenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja\nopettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja\nja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään\nonnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.\n\n— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti.\nOn niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin\nmaihin.\n\n— Mutta mene nyt ensin marjaan ja muista olla hyvä Arvolle.\n\n— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi,\nlupasi Osmo urhoollisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen.\nHänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada\nensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.\n\nPuhuessaan sorisutteli poika pahasti ärrää.\n\n— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää\nolla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi\ntanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.\n\nOsmo lupasi olla niin siivolla kuin osasi.\n\n— Mutta osaatko sinä olla hyvä minulle? kysyi hän Arvolta.\n\n— Sepähän nähdään, sanoi tämä.\n\nSe kuului kovin salaperäiseltä Osmosta.\n\nMentiin aholle, josta ei löytynyt paljon mitään.\n\n— Puoskat ovat vieneet, sanoi Arvo ykskantaan.\n\n— Mitä ne puoskat ovat? kysyi Osmo.\n\n— No etkö sitä tiedä, vaikka kouluakin olet käynyt? Musikoitahan ne\novat.\n\n— Eikös lapsia, huomautti Osmo. Sehän kuuluu kauniimmalta.\n\n— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia\nja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.\n\nOsmo alkoi hieman valistaa toveriaan.\n\n— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat\nhyviä toisilleen, sanoi hän.\n\n— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan,\nporlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.\n\nOsmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma\nmielipiteissään.\n\n— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja\nhuomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.\n\n— Sanovathan meitäkin köyhiä punikiksi, virkkoi Arvo.\n\n— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin\npir-rlusti vihakseni.\n\nOsmo katsoi pitkään toveriaan.\n\n— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.\n\n— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu\nmekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.\n\nOsmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.\n\n— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?\n\nArvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen\nteki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset\nhaukkuivat toisiaan.\n\n— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.\n\n— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.\n\nMentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.\n\n— Etkös sinä sitten olekaan por-rlvar-rli? kysyi Arvo Osmolta.\n\n— En, eikä hyvät pojat ole sitä koskaan keskenään.\n\n— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli\nepäluuloiseksi kasvanut mökin poika.\n\n— Minusta tulee merimies.\n\n— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän\ntunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.\n\nOsmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä\nkuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän\nhuomauttikin siitä toveriaan.\n\n— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita,\nsanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.\n\n— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina\ntyötä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit\nne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo.\nOlihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.\n\nTaaskin tuli se Osmolle kiusallinen porvari esille.\n\n— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä\nkäynyt ongella?\n\n— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa\nonkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä\npäivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään\nminulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.\n\n— Ei olisi pitänyt... mitäs siitä seurasi, tuliko tappelu?\n\n— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen\nrlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa,\nmutta eipä tuota ole kuulunut.\n\n— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se\nsinulle teki?\n\n— Heitti rlierotuohiseni järlveen.\n\n— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua\nynnikiksi sanoi?\n\n— Silloin.\n\nIstuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä\npuolet Arvolle.\n\n— Minä annan sinulle marjoistani, kun sinulla on vähemmän, sanoi tämä.\n\n— Kyllä minä vielä saan astiani täyteen, pidä sinä vain omasi.\n\nArvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen\nsyyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan\nsyötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla\noli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat\nriekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.\n\nJospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti\nvihaavat.\n\nOsmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti.\nOlkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin\nomasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa,\nrepäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:\n\n— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.\n\nOsmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai\npäähänsä? \"Ynnikki\" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.\n\nArvon epäluulo heräsi.\n\n— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.\n\nPoika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti\npidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan\nhyviä.\n\n— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se\non minusta niin hassu.\n\nArvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä\nyksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.\n\nSe tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut\nhyvyyttä köyhän mökin pojalle.\n\nOsmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian\nmielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä\nja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.\n\nMentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan.\nVillainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.\n\nOsmo pelkäsi.\n\nArvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän\ntahtoi suojella toveriaan.\n\n— Elä möyrr-rlyä siinä. Kyllä minä näytän sinulle...\n\nArvo otti seipään ja ajoi elukan metsään.\n\n— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille\nkurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä\ntahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.\n\nOsmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomatta\nArvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:\n\n— Tule vain minun kanssani ongelle.\n\nKun palattiin, erosivat pojat hyvinä ystävinä.\n\nArvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli\nnähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:\n\n— Kyllä minä otan sinunkin va-rlallesi onki-rlieroja.\n\n\n\n\nLOKKILUODOLLA.\n\n\nKesä, ihana, kouluhuolista vapaa kesä. Rannan pojat, Jaakko ja Lassi,\nvalmistelivat veneretkelle lähtöä. Naapurissa oli muutamia kesälomaansa\nviettäviä poikia ja heitä oli pyydettävä mukaan.\n\nLokkiluodolle, selän keskellä olevalle saarelle, oli aikomus mennä ja\nottaa onget ja uistimet, padat ja pannut mukaan. Saaressa oli vanha\nverkkomökki ja siinä sopisi nukkua sateella, ja poudalla oli kallio\nlämmin.\n\n— Eikö oteta vilttejä mukaan? kysyi Jaakko.\n\n— Mitä me niillä, partiolaiset...\n\nJaakko oli viidentoista ja Lassi kuudentoista ikäinen, vahvoja,\npunakoita poikia. Läksyt eivät liioin tehneet heille kiusaa, ne\nkoulussa ollessa sukaistiin sukkelaan valmiiksi ja sitten pötkittiin\nkaupungille hurjailemaan.\n\nVäliin tästä hurjailusta saatiin muistutukset ja kerran jo\nkarsseriakin, mutta eihän siitä sen pahempaa kuitenkaan tullut, vaikka\näiti oli sanonut usein heille, että he varmaankin saavat pian eropassit\nkoulusta rajuutensa takia.\n\nPojat hakivat aina naapurista Jallun ja Mikin toverikseen ja sitten\nleikittiin intiaanileikkejä ja oltiin sotasilla, ratsastettiin ja\nsoudettiin selkäluodoille onkimaan jukuripääahvenia.\n\nSe oli hauskaa ja siinä ei joutanut mitään huonoa ja nuoruudelle\nvaarallista ajattelemaan. Illalla oli niin väsynyt, että nukkui heti,\nja aamulla juostiin suoraapäätä sängystä järveen.\n\nJa vaikka joskus leikeissä saatiin pikku mustelmia ja kuhmuja,\nunohtuivat ne pian. Reippaus ja rohkeus olivat Jaakon ja Lassin\nihanteita.\n\nVaikka äiti joskus hieman kieltenkin keikkumasta, oli hän tyytyväinen\npojistaan ja isä vielä sitä enemmän.\n\n„Tulee teistä miehiä, kun vain ette syrjäytä koulutehtäviä”, sanoi hän.\n\nVenheessä oli jo onkivavat ja mustakylkinen pata kekotti keskituhdolla.\n\n— Juoks' hakemaan kahvipannu ja kahmaise kannuun kahvimaitoa, sanoi\nLassi. — Minä otan sill'aikaa kastematoja tuohiseen. Tänä päivänä\nkiskotaan taas ahventen suut vääräksi.\n\nJaakko juoksi pihaan ja Lassi luikkasi vielä hänen jälkeensä;\n\n— Pyydä äidiltä piparikakkuja ja sokeria.\n\n— Joo, joo!\n\nKesänaapurit tulivat ja molemminpuoliseksi tervehdykseksi kajautettiin\naikamoinen sotahuuto. Jaakko juoksi syli täynnä äidin antamaa evästä;\nkahvipannu lekutti käsikynkässä.\n\n— Suolaa ei ole unohdettava, sanoi Jallu, toinen kesänaapureista.\n\n— Sitä on kahmalomitta kontissa.\n\nOli kohtalainen alahangan tuuli, ja omatekoinen purje nostettiin\npystyyn.\n\nLassi istui vanhimpana perään ja Mikko souteli Jallun kanssa. Jaakko\nhoiteli purjetta.\n\nPojat olivat yhtämittaa äänessä. Kuohahteleva nuoruuden voima ei\nantanut aikaa vaikenemaan. Puhuttiin puuta heinää ja pikkukaupungin\nkoulumurre tahtoi väkistenkin tulla totutulla tavalla puheeseen. Siitä\noli jo päätetty luopua, mutta kun oikein innostuttiin jostakin asiasta,\nei muistettu sitä välttää.\n\nLassi vaikeni ja näytti miettivän.\n\n— Kuulkaahan pojat, nyt me vihdoinkin lopetamme tämän sekasotkun\npuhumisen, sanoi hän. — Kun meillä on kuitenkin jotain niin kaunista\nkuin kirjakieli, ja tässä kielimiehiksi aiotaan, niin nyt tehdään pyhä\npäätös, ettei enää sanaakaan koulumurretta, eikö niin pojat?\n\n— Olkoon päätetty, sanoivat toiset.\n\nRannat jäivät taakse ja laine lipatteli venheen laidoissa. Väkevän\nsininen ulappa huikaisi silmiä. Pojat olivat lukeneet Jack Londonin\nmerijuttuja ja kuvittelivat olevansa etelämerillä. Siitäkös hauska\nleikki syntyi.\n\nTaival oli kuitenkin merimatkaksi liian lyhyt ja venheen kokka\nkolahti saaren rantakallioon. Eväät kannettiin kallioluolaan, ettei\nalkuasukkaat, sammakot ja vesilinnut, niitä löytäisi, ja sitten\nkiskaistiin venhe kanervikkoon.\n\n— Ja nyt pojat uimaan!\n\n— Ja sitten paahdetaan pinta auringossa ruskeaksi!\n\n— Niinkuin se jo ei ennestään olisi, sanoi Lassi ja kietaistuaan paidan\nyltään paljasti toisille pojille niin ruskettuneen ihon kuin tervan.\n\n— Miten sinä olet pintasi saanut noin kauniiksi? kyselivät pojat. —\nNeuvo meillekin.\n\nLassi selitti:\n\n— Kun paahdoin päiväkaudet itseäni auringossa, eikä tullut nahka\nmielestäni oikein ruskeaksi, otin hienoa tervaa ja notkeaksi\nlämmitettynä vetelin sitä nahkaani ja nytpä se onkin noin kauniin\nruskeata joka paikasta.\n\n— Me tervataan kans', innostui Mikki.\n\n— Minä ihmeen aikana sinä nahkasi tervasit? ihmetteli Lassin veli, joka\nei ollut toimituksesta tietänyt mitään.\n\n— Silloin, kun sinä olit äidin kanssa kaupungissa käymässä, sanoi Lassi.\n\n— Voi, jos nyt olisi tervaa, niin minäkin saisin nahkani kauniiksi,\narveli Jaakko.\n\n— Ei siitä ole puutetta. Venheen kokkatuhdon alta löydät tervakipon.\nVedä vain nahkaasi!\n\n— Saammeko mekin tervaa, sano saammeko, pyysivät naapurit\n\n— Saatte, saatte. Kyllä se riittää kolmelle.\n\n— Pannaan se pataan ja lämmitetään notkeaksi, niinkuin Lassekin on\ntehnyt, sanoi Mikko.\n\n— Täss' on terva, missä pata?\n\n— Siihen ei panna tervaa, ennenkuin sillä on keitetty ainakin kerran\nkalaa, sanoi Lassi.\n\nJaakko tahtoi heti pataa. Syntyi riita ja käsikähmä padasta, jolloin\nsen mustasta kyljestä saivat riitapuolet nokiläikkiä ihoonsa.\n\nLassi sai padan ja kiipesi kuuseen ja ripusti sen kuusen oksalle.\n\nSitten mentiin uimaan.\n\nLähellä oli pieni saari. Sinne olivat Lassi ja Jaakko jo kerran\nennenkin uineet Lokkiluodolta.\n\n— Lähtevätkö pojat saareen? kysyi Lasse. — Mennään etsimään\nvesilintujen pesiä. Niillä taitaa olla jo pian poikaset.\n\n— En minä taida jaksaa, arveli Mikko.\n\n— Noo, iso poika, ja kyllä me autamme, jos hätä tulee, lupasi Jaakko.\nLassi oli ensiksi saaren rannalla. Mikko pääsi sinne lopen väsyneenä.\n\n— Minä en jaksa uida takaisin, sanoi hän.\n\n— No jää sitten tänne, sanottiin arvelematta Mikolle, ja hänen\ntäytyikin jäädä rannalle, kun toiset lähtivät takaisin.\n\nMikko pui rannalla nyrkkiä ja lopulta jo alkoi möllöttää, — Kyllä minä\nvielä teille näytän, senkin vasikat. Malttakaahan, kun pääsen saareen,\nniin revin tukan päästänne.\n\nPäästyään Lokkiluodolle, eivät pojat näyttäneet olevan Mikosta\ntietävinäänkään. Menivät ongelle ja kun Mikko näki, miten hyvin ahven\nsöi onkea, kiukutti häntä vielä enemmän. Hän karjui äänensä käheäksi ja\nkuuli, miten toiset vain nauroivat.\n\nVihdoinkin, kun kalakeitto oli valmis, souti Jaakko häntä noutamaan.\n\n— Minä olisin tullut jo ennemminkin, mutta eivät laskeneet, sanoi hän.\n— Nyt. jos syövät meiltä vielä keiton kaikki, hätäili Jaakko.\n\n— Mennään ongelle ja keitetään uutta. Sano Jaakko, mitä me oikein\ntekisimme heille?\n\n— Mietitään. Ehkäpä joku keino keksitään, lupasi Jaakko.\n\nMikosta tuntui hyvältä, että Jaakko näin asettui hänen puolelleen, kun\nkerran toiset olivat käyneet hävyttömiksi.\n\n— Minä tiedän, sanoi Jaakko.\n\n— No?\n\n— Kun huomenna palataan ja lähtiessä uidaan, otat sinä Jallun ja Lassen\nvaatteet ja kätket visusti. Antaa heidän mennä Aatamin paidassa kotiin.\n\n— Sinäpä olet mainio keksimään. Niin me teemme.\n\n— Mutta jos pojat alkavat vaatia vaatteitaan? Meitähän he voivat siitä\nkuitenkin syyttää. Taisi tulla keksityksi huono keino.\n\n— Niin, ja he saattavat meitä vaikkapa mukiloida eikä se käy, sanoi\nMikko. — Minä en halua tulla peitotuksi. Koetetaan miettiä parempi\nkolttonen.\n\nJaakko tuijotti venheen pohjaan ja näytti miettivän. Mikko tarkkaili,\naloittaisivatko toiset ruokailun, ennenkuin he joutuivat rantaan.\n\n— Pistetään vaatteet venheen kokkaan ja lasketaan venhe tuuliajolle,\nsanoi Jaakko hiljaa, etteivät pojat kuulisi. — Sittenpä saavat uida\ntarpeekseen.\n\n— Niin me teemme, riemuitsi Mikko. — Mutta ei sanaakaan siitä. Ei olla\ntietävinämmekään koko puuhasta.\n\nNoustiin maihin ja hyökättiin kalapadan kimppuun. Pojat möykyttivät jo\nmureita ahvenia suihinsa.\n\n— Semmoinen lellipoika olisi saanut jäädä saareen, sanoi Jallu. —\nOlisimme me auttaneet, jos olisit ruvennut välille jäämään.\n\n— Mitenkä te olisitte auttanut, kysyi Mikko.\n\n— Yksi tuommoinen mies ei paljon selässä paina, virkkoi Lassi.\n\n— Menkää hakemaan luolasta lisää leipää ja tuokaa piimähinkki, komensi\nJallu. — Kun me kerran keitonkin keitimme.\n\nJaakko ja Mikko menivät.\n\n— Ei saa edes uhkailla mitään, pojat muuten arvaavat, sanoi Jaakko\nMikille.\n\n— Eipä ei. Se on siitä hyvä keino, ettei meitä voida epäillä\nsyyllisiksi venheen karkaamiseen, sanoi Mikko.\n\n— Entäs, jos vene menee niin kauaksi, ettei pojat saa sitä kiinni? Tämä\ntaitaa olla vähän vaarallista peliä.\n\n— Noo, ei ne lähde sitä takaa ajamaan, jos niin kauaksi ehtii mennä. Ja\nse riippuu siitäkin, minkälainen on tuuli, arveli Mikko.\n\n— Tuokaa pian piimää ja leipää, huudettiin heille, ja poikien piti\njättää neuvottelu sikseen.\n\n— Kyllä se hyvin käy, rohkaisi Mikko Jaakkoa.\n\n— Mikä?\n\nJallu kurkisti luolan suulta.\n\n— Tuumailtiin tässä Jaakon kanssa yhdessä laskea illalla pitkäsiima,\neikä huolia teitä mukaan, koskapa olitte minulle hävyttömiä, sanoi\nMikko, eikä ollut muusta tietävinäänkään.\n\n— No menkää vain. Me laitamme Lassen kanssa sill'aikaa oikein komean\nillallisen, lupasi Jallu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen jälkeen loiottiin kalliolla ja luettiin Kiven Veljeksistä\nparhaita paikkoja. Julistettiin tarinakilpailu, johon kaikki saisivat\nottaa osaa, ja yhdessä arvosteltaisiin tulokset.\n\nJallun tarina julistettiin voittaneeksi kilpailun ja tästä hyvästynyt\nJallu lupasi laittaa oikein suussa sulavan illallisen.\n\nIllalla saivat Jaakko ja Mikko laskea pitkän siiman ja pohtia uudelleen\nsuunnitelmaansa kepposta.\n\n— Mitäs, jos vene menisi niin kauaksi, etteivät sitä pojat tavoita ja\njäädään niin neuvoin kaikki saareen, sanoi Jaakko.\n\n— No ei se mitään. Kylläpähän tulevat hakemaan, kun ei kotiin kuulu ja\nahvenia ongitaan muonaksi, sanoi Mikko.\n\n— Niinpä sitten olkoon päätetty, julisti Jaakko. — Ennen uintia\njätetään venhe hyvin vähän kiinni kallion laitaan, ja toinen käy\nsitten sopivassa tilaisuudessa irroittamassa sen ja antamassa sille\nalkuvauhtia.\n\nYöksi rakensivat pojat kalliolle hongan pölkyistä nuotion, ja tyveniä\nvesiä katsellen ja käen kukuntaa kuunnellen nukuttiin.\n\nAamupäivä meni pitkäsiimaa kokiessa, ja kun se antoi runsaan saaliin,\nsuoritettiin intiaanitanssi kalliolla kalastuksen kunniaksi. Sopisi\nylpeillä äideille ja siskoille hyvin onnistuneesta kalaretkestä.\n\nEilen toimittamatta jäänyt tervaaminen suoritettiin nyt hehkuvassa\nauringon paahteessa, kun terva oli ensin padassa lämmitetty.\n\n— Hii, miten se kutittaa ihoa, sanoi Mikko.\n\n— Kas, miten hyvin se menee nahkaan, ihaili Jaakko ja Jallu. Olisipa\nnyt kelvannut näyttää ihoaan kotijoukoille.\n\n— Nyt on parasta hiukan liotella ihoaan, koskapa sitä niin hirveästi\nkuumottaa, sanoi Jallu. — Murjaanit järveen!\n\nJaakon ja Mikon sydän takoi kiivaammin, mutta koetettiin olla\nhuolettoman näköisiä kaikesta. Tuuli oli hyvä ja mantereeseen päin\nlähtisi vene viilettämään, ja kun se oli toisella puolella saarta, kuin\npoikien majapaikka, eivät Lassi ja Jallu tietäisi mitään, ennenkuin\nvenhe olisi jo kaukana.\n\nKevyt venhe jo viiletti kaukana, kun Lassi sen huomasi.\n\n— Voi turkkilainen, kun venhe on karannut! huudahti hän, — Kuka\npeikkolainen sen kytki niin huonosti.\n\n— No voi sun saksan sakilainen! kivahti Jallukin, ja pojat hokivat sitä\nsamaa kuin toisetkin.\n\n— Lähtään uimaan ja otetaan se kiinni, sanoi Jallu ja alkoi jo vedellä\nvoimakkain ottein selälle.\n\n— Ei sitä tavoita enää minkäänlainen uimari, julisti Lassi. — Nyt on\nvain otettava selvää, kuka venheen on kytkenyt niin huonosti, että\nse pääsi karkaamaan. Ja sen minä sanon, että sen ilkimyksen korvat\nkuumenevat.\n\nTutkittiin asiata ja tulos oli Lassille masentava. Hän oli viimeksi\nkäynyt veneellä viemässä rantarisuun lisää männynhavuja.\n\n— No koska minä olen joutunut syylliseksi, niin jokainen teistä saa\nlivauttaa minua korvalle, mutta tehkää se kepeällä kädellä, koskapa\nteitä on niin kovin monta rankaisijaa.\n\n— Täysi satsi Lassille, ei siinä auta puolustelu, huusi Jallu.\n\n— Mikä mies se semmoinen on, joka pyrkii syntejään pakoon. Korvat tänne!\n\n— Ei muuta kuin pieni livaus vain, oli Mikon ja Jaakon mielipiteenä. —\nOnhan tässä otettava huomioon lieventävät asianhaarat.\n\nJa sen sijaan kuin Jallu antoi navakan tillikan Lassille, hipaisivat\ntoiset pojat Lassin korvalehteä hieman vain sormen päillään.\n\nLassilla oli kiivas luonto, jota hän ei osannut vielä kylliksi hillitä,\nja nyt se kuohahti siitä, että Jallu tahtoi kovempaa rangaistusta\nhänelle kuin toiset.\n\n— Sinä olet sakin jukuripää ja sinua on pehmitettävä, sanoi hän,\nja pian kieriskelivät pojat kalliolla ja kanervikossa ankarassa\nsylirysyssä.\n\n— Tämän piti nyt tulla meidän tähtemme, sanoi Jaakko.\n\n— Ei se pahaa tee Jallulle pieni kuranssaus, sanoi Mikko. — Mitäs ei\ntyytynyt toisten päätökseen.\n\nKun nujellus lakkasi, katseltiin mustelmia ja naarmuja, joita oli saatu\nkanervikossa.\n\n— Tunnustatko saaneesi hassausta ansiosta? kysyi Lassi Jallulta.\n\n— Kyl-lä. Samallahan sitä sait sinäkin, mutta sinun kauemmin tervassa\nollut pintasi kesti risujen raapaisuja paremmin kuin minun, sanoi Jallu.\n\n— Mutta mitäs tästä. Pääasia on se, että nyt olemme kuin hiiret\nloukussa. Sinne meni vielä meidän riitatoverien vaatteet. Kuka käskikin\nmeidän niitä venheeseen riisumaan. Se oli noloa, se...\n\n— Nyt on jo vene rannalla, sanoi Jaakko, joka oli sen kulkua seurannut.\n\n— Ja pysyy siellä. Saamme odottaa, kunnes tulevat sydän kurkussa meitä\nkatselemaan, arveli Mikko.\n\n— Katsotaanpa, mitä meille jäi, sanoi Lassi.\n\n— Pata jäi ja onget, kahvipannu ja sokerit meni veneen mukana, ilmoitti\nJaakko, joka oli jo tehnyt tutkimuksen.\n\n— Jäiköhän lierotuohinen edes?\n\n— On jäänyt varmasti. Pistin sen kallion koloon, sanoi Jallu. — Mitäs\nmuuta kuin onkimaan ja ahvenia pataan.\n\n— Tulikin pahuuksenmoinen nälkä siinä tappeluksessa, sanoi Lassi.\n\n— Eihän vain liene siinä nujakassa aapeluksemme, Seitsemät Veljekset,\nhävinnyt? kysyi Jallu.\n\n— Minä nostin kirjan puuhun, sanoi Jaakko.\n\nPäivä paistoi ja kallio poltteli jalkapohjia. Veneen menetys ei\nsurettanut liioin. Ainahan keinoja löytyi, kunhan vain aurinko paistoi\nja ruoka riitti. Ja sitä taas sai, kun vain heitti siiman kalliolta\nveteen. Ahvenet hyppivät ihan maan ja veden rajassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJallu oli mennyt veljensä kanssa puita noutamaan nuotioon ja Lassi\nkyykötti kallion reunalla odotellen ahventa onkeen. Jaakko oli onkineen\nvähän matkan päässä. Hän nauroi.\n\n— Mitä hörötät? kysyi Lassi.\n\n— Sitä, kun sinulla ei ole vaatteita ja saat yöllä paahtaa itseäsi kuin\nneekeri nuotiossa.\n\n— Täälläpä ei ensi yötä ollakaan, sanoi Lassi.\n\n— Mikäs auttaa?\n\n— Sepähän nähdään.\n\nLassi oli löytänyt saaresta muutamia kuivia hirsiä, joista saisi\nlautan, kun olisi millä se sitoa kokoon. Sitä hän nyt mietti siinä\nseuratessaan kylläistä ahventa, joka repi syöttiä, mutta ei haukannut\nsitä rohkeammin.\n\nOlisipa vain köyttä, jolla solmiaisi puut yhteen ja sitten vielä purje.\nPoikien paidoista ja housuista ei sitä taitaisi saada kokoon.\n\n— Mustikoita, hei pojat! kuului toisten huuto metsästä.\n\nPojat jättivät onkensa ja juoksivat viidakkoon. Mustikat olivat kesän\nensimmäisiä heille ja halulla käytiin niihin käsiksi. Siinä vierähtivät\ntunnit huomaamatta ja päivä alkoi olla illoillaan, kun pojat palasivat\nkalliolle. Koetettiin onkia, mutta ahven ei syönyt enää.\n\n— Oikeastaan me emme mitään päivällistä tarvitsekaan, kun jokaisen\nmaaru on mustikoita täysi, arveli Jallu.\n\n— Mutta kotiin paluuta meidän olisi pohdittava ankarasti, sanoi Lassi.\n— Minulla olisi hyvä keino, mutta siinä on yksi niksi.\n\n— Mikä, sanohan?\n\n— Ei ole köyttä. Saaren rannalla on ainakin kahdeksan vankkaa hirttä,\nja niistä me voisimme laittaa lautan, kun olisi vain nuoraa.\n\n— Sitä me saamme Koivunvesoista vaikka kuinka... voimme niillä kyllä\nsitoa lautan kokoon, sanoi Mikko ja kimpaisi metsään vitsaksia\nnoutamaan.\n\n— No nyt ei siis puutu muuta kuin kiireesti lautan tekoon, sanoi Lassi.\n— Sattui vielä niin mainiosti, että puut ovat mantereen puoleisella\nrannalla. Ei muuta kuin heti purjetta laskemaan.\n\nPuut olivat raskaita ja vaivoin saatiin ne vieritetyksi veteen. Kun\nlautta oli valmis, aleni jo aurinkokin kaukaisen rannan taakse ja tuuli\nlaimeni.\n\n— Näyttää siltä, että yöksi tulee aivan tyyni, mutta voimmehan soutaa\nlauttaa maihin, sanoi Jallu.\n\n— Tahi odottaa aamua, jolloin tuuli kantaa meitä soutamattakin, arveli\nLassi.\n\n— Millä me soudamme, kun ei ole airoja. Ja sitäpaitsi me palellumme\nlautalle, kun ei ole vaatteita, sanoi Jallu. Parasta, kun viritämme\nnuotion ja odotamme aamua.\n\n— Mutta minulla on niin turkkilaisen nälkä, eikä ole enää leipääkään,\nsanoi Lassi. — Kyllä me lämmintä saamme, kun melomme oikein vahvasti\nseipäillä.\n\nMikko oli taas kähminyt verkkomökille ja toi nyt sieltä vanhan\nsarkapalton, joka kai oli Lassin ja Jaakon isältä joskus sinne jäänyt\nkalamatkoilla oltaessa. Toinenkin, vielä kuluneempi vanha takki löytyi\nja Mikko palasi meluten saaliineen.\n\n— Nyt ei ole enää muusta puutetta kuin tuulesta, riemuittiin.\n\nSitä odotellen tehtiin nuotio ja jokainen sai nyt koettaa parastaan\ntärinäin kertomisessa, että aika paremmin kuluisi.\n\nLassi oli huomannut eteläisellä ilmanrannalla pilven kasvavan ja\npiti sitä silmällä. Kohta alkoikin haapa kalliolla hiljaa humista ja\nveden pintaan syntyi tummia juovia. Pilvikin etelän taivaalla kasvoi\nkasvamistaan ja siellä välähti joskus salama.\n\n— Tuliko lautta hyvin kiinni? kysyi Lassi pojilta.\n\n— Tuli varmasti.\n\nPian alkoivat laineet lipattaa kallion laitaan ja pojat tunsivat\nselvästi tuulen kiihtyvän.\n\nNyt lautta irti ja mars matkalle! komensi Lassi. — Tulee pian sade ja\nsilloin ei ole täällä kovinkaan hauskat olot.\n\nLautta kannatti hyvin. Melottiin tuulen avuksi sauvoimilla, ja lautta\neteni rannasta paremmin kuin olisi osattu odottaakaan.\n\n— Tämäpä on suurenmoista! kehasivat pojat. Sarkaviitasta laitettiin\nvielä purje, ja se lisäsi vauhtia. Jallu sai väliin lainata Lassille\ntakkiressuaan ja onneksi oli tuulikin lämmintä ja se kiihtyi joka\nhetki. Laineet keinuttelivat jo lauttaa, niin että oli varottava siltä\nsyvyyteen suistumasta.\n\nUkkonenkin jyrähteli jo ja salamat valaisivat tummentuvaa taivasta.\nVakavina katselivat pojat mantereen rantaa ja vuoroin taakseen, jossa\ntaivas yhä synkkeni. Ulappa kuohui jo valkopäälaineissa ja poikien\ntäytyi laskeutua polvilleen lautalle pysyäkseen sillä. Sitäpaitsi\ntäytyi Lassin ja Jallun meloa voimiensa takaa estääkseen kylmää, joka\ntahtoi väkisinkin puistatella ruumista.\n\nJyrisi yhä ankarammin, ja Mikko alkoi vetistellä, mutta ei sanonut\nmitään. Häntä vaivasi se, että oli näin aiheuttanut Jaakon kanssa\nheille kaikille yhteisen kärsimyksen. Olisi jo pitänyt tunnustaa, mutta\nMikko pelkäsi, että hänet heitettäisiin Jaakon kanssa uimaan.\n\nJaakko oli kovin kalpea. Hän ei miettinyt muuta, kuin että rannalle\npäästyä on heti tunnustettava asia pojille, vaikkakin he kuinkakin\npeittoaisivat. Ei mitenkään voisi jättää tunnustamatta. Ja nyt kun sen\ntekisi, olisi kuranssauskin ehkä lievempi, kun pojat olivat väsyneitä.\n\nRanta oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, kun jyrähti entisiä\nankarammin ja sadepilvi puhkesi. Vettä tuli, niin että romisi.\n\nPojat luulivat nyt jo voivansa loppumatkan uidakin hätätilassa ja se\nantoi jälleen varmuuden tunnetta.\n\n— Jopa nyt aivan kaatamalla sataa, sanoi Jallu ja vilu tärisytti pojan\nleukoja.\n\n— Antaa tulla vain!\n\n— No kyllä minun puolesta vaikka seipäitä. Siinä tämä poika kestää,\nmissä toinenkin, kehaisi Jallu.\n\nLautta alkoi kolista rantakivillä ja odottamatta sen kokonaan rannalle\najautumista pojat kahlasivat maalle. Ei siitä ollutkaan pitkä matka\nveneelle, joka oli heiltä karannut. Se vedettiin kiireesti maalle ja\nsitten hurjaa juoksua kotiin. Vaahtopäälaineissa ei viitsitty enää\nlähteä venhettä, soutamaan.\n\nVasta puolitiessä kotimatkaa huomasivat pojat, että heidän vaatteensa\nolivat unohtuneet venheeseen.\n\n— Jääkööt!\n\nPeräkkäin paineltiin rantaa pitkin ja pellon poikki oikaistiin suoraan\nsaunaan.\n\nSe oli illalla lämminnyt ja kiuas pohisi vielä, kun sitä vesitti.\n\n— Hei pojat! Nyt otetaan oikein mustalaisen löylyt sen retken kunniaksi!\n\nJaakko ja Mikko tekivät tunnustusta. Kovin heitä vapisutti.\n\n— Sitä jo ajattelinkin, sanoi Lassi. — Kylläpä siitä vielä nahkanne\nkuumenee.\n\n— Mutta rankaisu pitää toimittaa ihmisiksi, tokaisi Mikko. — Mitäs\nkiusasitte minua saaressa.\n\nLassi mietti, että vähällä taitavat pojat siitä päästä, kun kerran\nhyvin oli seikkailusta selvitty. Ja olihan ollut oikeastaan hauskakin\nse lauttakyyti. Seikkailua!\n\nSaunan ovi avattiin ja äidin pää pisti oviaukosta esiin.\n\n— Ovatpahan toki vielä hengissä, sanoi hän. — Minä olen jo ollut\nniin levoton teidän tähtenne. Tulkaa sitten lapsikullat syömään, kun\njoudutte.\n\nLassin olisi tehnyt mieli selvittää matkansa seikkailu äidille, mutta\nse jäi seuraavaan päivään. Nyt nautittiin löylystä, joka teki kovin\nhyvää tervaiselle iholle.\n\n\n\n"]