[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fM6FlZaG0u7OO9DrlBG0KQdTyx6RnxzUzMNLyztPYMQ0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2927,"Islanti: tarun ja runon maa","Inha, I. K.",1865,1930,"2927-inha-i-k-islanti-tarun-ja-runon-maa","2927__Inha_I._K.__Islanti_tarun_ja_runon_maa",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1912,27487,191552,false,72664,[23],"Iceland",[25,26],"History - European","Mythology, Legends & Folklore","\"Islanti: tarun ja runon maa\" by Into Konrad Inha is a historical account written in the early 20th century. The book explores the rich history and cultural heritage of Iceland, focusing on the Viking exploration, colonization, and the subsequent development of Icelandic society. The narrative traces the journeys of early settlers such as Nadodd, Gardar, and Floke as they discover and settle in Iceland, highlighting both the challenges and rewards of establishing a new life in this rugged land.  The opening of the work delves into the legendary narratives surrounding the discovery of Iceland, starting with the Norse Viking Nadodd, who stumbles upon the island during a storm. It recounts how subsequent explorers, including Gardar and Floke, named the land based on their observations and experiences, with Floke referring to it as \"Jäämaaksi\" due to its icy conditions. The text emphasizes the significance of early settlers who brought their traditions and lifestyles from Norway, thus beginning the complex tapestry of Icelandic history. The author also hints at the interplay between myth and recorded history, suggesting that many tales have been preserved through oral traditions before being documented, making this a fascinating exploration of both historical and cultural aspects of Iceland. (This is an automatically generated summary.)",[],316,"Katsaus Islannin historiaan viikinkien asutusvaiheista 1900-luvun alkuun. Teos kuvaa saaren karua luontoa, kansanelämää ja rikkaita saagaperinteitä tarjoten yleiskuvan maan omaleimaisesta kulttuurista ja yhteiskunnallisesta kehityksestä.","I. K. Inhan''Islanti: tarun ja runon maa on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2927. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ISLANTI\n\nTarun ja runon maa\n\n\nKirj.\n\nI. K. INHA\n\n\n\nKansanvalistusseuran toimituksia 162.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistusseura,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIslannin mainehikas vapausaika.\nNykyinen Islanti: Luonto ja kansa.\nIslannin nykyinen edistys.\n\n\n\n\nIslannin mainehikas vapausaika.\n\n\nEnsimäinen Pohjolan mies, joka näki Islannin, oli Nadodd niminen\nnorjalainen viikinki, joka purjehtiessaan Fär-saarille oli myrskyn\nkautta joutunut pois oikealta väylältä ja kaukana lännessä tavannut\nsuuren maan. Nadodd nousi vuorelle, mutta ei millään suunnalla nähnyt\nmerkkiäkään ihmisasunnoista. Hän viipyi syksyyn saakka ja lähti sitten\npaluumatkalle. Kun he olivat tulleet kauemmaksi ulapalle, niin näkivät\nhe, että tuntureilla oli paljon lunta, ja siitä he nimittivät maan\n»Lumimaaksi». Tämä tapahtui yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla.\n\nNadoddin jälkeen Gardar niminen ruotsalainen viikinki kävi tässä\nlöydetyssä maassa ja purjehti sen ympäri. Pohjoisrannalle hän rakensi\ntalon, jossa vietti miehineen talven, ja siitä tätä lahtea vielä tänä\npäivänä sanotaan Husavikiksi eli »Majalahdeksi». Sitten Gardarkin\npalasi Norjaan. Saarta sen retken jälkeen sanottiin »Gardarin saareksi».\n\nLounais-Norjassa asui Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki, joka\npäätti asuttaa löydetyn saaren. Hän uhrasi suuren veriuhrin kolmelle\nkorpille, jotta ne osottaisivat tietä. Sitten hän purjehti Shetlannin\nsaarille ja Fär-saarille, joihin tie oli tuttu, ja Fär-saarilta lännen\nmerelle. Purjehdittuaan kotvan hän laski ensimäisen korpin lentämään.\nSe kohosi ilmaan ja kääntyi sitten takaisin Fär-saarille. Kotvan\npurjehdittuaan Floke laski toisen korpin lentämään. Sekin kohosi\nilmaan, mutta palasi takaisin laivaan. Kun oli vielä kotvan aikaa\npurjehdittu, niin laskettiin kolmas korppi lentämään, ja se ilmaan\nkohottuaan lensi suoraa päätä eteenpäin. Sen perässä Floke laski.\nEnsimäinen korppi oli ilmaan kohottuaan nähnyt maata vain takana päin\nja sinne palannut, toinen ei nähnyt ensinkään ja palasi laivaan,\nkolmas meni menojaan, koska se korkealle kohottuaan oli nähnyt matkan\nsuunnassa maata.\n\nFloke saapui Islannin kaakkoisrannalle laajan, pari kilometriä korkean\nVatnajöökulin juurelle ja purjehti siitä etelärantaa seuraillen\nlänttä kohti, kunnes saapui kauas mereen pistävään Reykjanniemeen.\nSiitä avautui itää kohti suuri vuono, jonka pohjoisrannalta näkyi\nkorkea lumipeittoinen »Lumitunturiniemi» (Snaefellesnes). Faxe, eräs\nFloken miehistä, sanoi: »Tämä mahtaa olla suuri maa, koska mereen\nlaskee suuria jokia.» Se paikka sai hänestä nimensä, ja koko vuono\nnimitettiin Faxavuonoksi. Floke laski tästä vuonosta, jonka perukassa\nnykyinen Reykjavik on, Snaefellesnesin ohi pohjoiseen ja kävi maihin\nBreidivuonon rannalla. Vuonossa oli paljon hylkeitä ja kaloja, mutta\npyyntihommissa kului aika niin, ettei jouduttukaan korjaamaan heinää\nkarjalle ja karja sen vuoksi talvella kuoli. Kevät oli kylmä. Floke\nnousi korkealle vuorelle ja näki vuonon olevan täynnään jäitä. Siitä\nsyystä hän nimitti koko saaren »Jäämaaksi» eli »Islanniksi» ja palasi\ntämän jälkeen kotia Norjaan. Floke moitti kovasti tätä uutta maata,\nmutta jotkut hänen miehistään sitä kiittelivät. Siinä olikin sekä\nkiitoksen että moitteen aihetta. Pyynnit olivat hyvät, mutta maa itse\nkolkko.\n\nNäin kerrotaan Islannin löytö »Landnamabokissa» eli »Maanottokirjassa»,\njoka on Islannin vanhan kirjallisuuden tärkeimpiä ja luotettavimpia\nteoksia. Sitä alkoi muistotietojen mukaan kirjottaa jo 11:nnen\nvuosisadan lopulla Are Frodi niminen pappi ja hänen jälkeensä toiset\nsitä jatkoivat, ja sen kautta kaikki Islannin vanhat asutussadut\ntulivat säilytetyiksi. Siitä voimme tutustua Islannin melkein jokaisen\nlaakson alkuvaiheisiin. Mutta tietysti tuli mukaan paljon taruakin.\n\nMaa, jonka ympäri Gardar oli purjehtinut, on suuri saari, alaltaan\nsaman kokoinen kuin koko Etelä-Suomi. Ensimäisten viikinkien saapuessa\nse oli asumaton, mutta he eivät kuitenkaan olleet ensimäiset, jotka\nolivat siellä käyneet. Norjalaiset uudisasukkaat tapasivat Islannin\nitärannikon edustalla pieneltä saarelta, jota vielä tänä päivänä\nsanotaan Papinsaareksi, kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä,\njotka osottivat saarella jo ennen heitä käyneen hengellisiä miehiä,\nirlantilaisia munkkeja. Kristinusko oli nimittäin varhain saanut\nvahvan jalansijan Irlannin ja Skotlannin länsirannoilla ja sinne oli\nperustettu suuria luostareita. Luultavasti oli niiltä, etsittäissä\nuusia asumattomia maita luostareitten paikaksi, joko rohkean\nlöytöretken taikka tapaturman kautta jouduttu Islantiinkin, vaikkei\nhengellinen yhdyskunta niin erillään muusta maailmasta ajan pitkään\nvoinut menestyä.\n\nEnsimäisille siirtolaisille tämä maa suuresti muistutti Norjaa.\nMissä he rannikkoa lähestyivätkin, kaikkialla kohosi jylhiä\ntuntureita ilmoihin, ja monen kukkulalla oli ikuista lunta ja\nlaajoja maajäätiköitä. Kaakkoisrannikolla tunturit suistuvat melkein\näkkijyrkkään mereen, mutta muualla on tunturien ja merenrannan välillä\nenimmäkseen kapea vyöhyke alhaista tasaista maata ja tuon tuostakin\nrannasta polvee maan sisään suuria vuonoja. Kapea rantakaistale on\nvihantaa ruohikkoa ja vuonojen perukasta kohoo vihantia laaksoja\nkorkeammalle tunturienkin väliin. Mahtavia jokia virtaa ylämaasta\nmereen. Siihen aikaan oli tunturien ja meren välillä metsääkin, vaikka\nluultavasti vain matalaa, mutta nykyisin metsät ovat melkein kokonaan\nhävinneet.\n\nIlmasto oli kosteata ja levotonta, talvi pitkä ja pimeä, sumuinen\nja myrskyinen, mutta verraten leuto, kesä taas viileä. Ainoastaan\njuhannuksen aikaan, jolloin aurinko on melkein vuorokauden umpeensa\ntaivaalla, on laaksoissa polttavan kuuma. Silloin niissä rehottaa mitä\nvehmain ruohokasvullisuus ja tuhannet kukkaset koreilevat tunturien\nliepeillä.\n\nSaaren rannoilla oli suunnattoman paljon lintuja, samoin kuin Ruijankin\nrannoilla, ja meressä Jäämeren riistarunsaus. Silloin tällöin, miten\ntuulet sattuivat, ajautui varsinkin pohjoisrannalle keskellä kesääkin\nsuuria jäälauttoja.\n\nMutta monessa suhteessa tämä maa kuitenkin oli toisenkinlaista kuin\nNorja. Kun kohottiin vuonojen rannoilta sisämaahan, niin tultiin\nylängölle, jossa penikulmia laajalti maa oli mustan laavan peitossa.\nIslannissa on satoja ja tuhansiakin tulivuoria, joista suuri osa vielä\nhistoriallisella ajalla on ollut toimessa. Ne ovat kylväneet ylämaan\ntäyteen tuhkaa ja vulkanista hiekkaa, valaneet sen päälle paksuja\nlaavapeitteitä. Kun ylämaa on niin korkealla merenpinnasta, että ilma\nsen vuoksi on liian kolkkoa kasvullisuudelle, niin ovat vanhatkin\nlaavamaat jääneet kamalimmaksi erämaaksi. Siellä ei kasva juuri mitään\nmuuta kuin sammalta ja jäkälää ja joku ruohon korsi tai putki siellä\ntäällä. Laajat alat ovat aivan paljaina. Kesälläkin tuimat lumimyrskyt\nuhkaavat tuhota matkamiehen. Ja lisäksi ovat laavamaat saaren\nsisäosissa niin sanomattoman ryhmyisiä, vääntyneitä, halkeilleita mitä\nvaikeimpiin muotoihin, että matkustaminen on joskus melkein mahdotonta.\nNiin vaikeat ovat nämä ylänkömaat, ettei vanha viikinkiasutus voinut\nniihin nousta ja että ne ovat vielä tänä päivänäkin asumattomat ja\nosasta melkein tutkimattomat. Kun saaren vanhat asukkaat matkustelivat\nitärannalta länsirannalle Thingvallan käräjiin, niin he harvoin\nkulkivat suoraan maan poikki. Enimmäkseen he kiersivät jompaakumpaa\nrantaa, vaikka välillä oli kahlattava leveitten vuolaitten virtain\npoikki ja vaikka siihen aikaan vaara väkivaltaisten asukkaitten\npuolelta useinkin olisi pelottanut semmoisesta retkestä muuta kuin\nsuurta miesjoukkoa.\n\nIslannin ensimäiset vakinaiset asukkaat olivat Ingolf Örninpoika\nja Leif Hrodmarinpoika. He olivat mahtavia päälliköitä Norjan\nlänsirannalta, mutta olivat riitaantuneet Throndin jaarlin kanssa.\nLeif oli menettänyt hänelle kaiken omaisuutensa, koska oli taistelussa\nkaatanut kaksi jaarlin pojista. Molemmat viikingit, jotka olivat\nsukulaiset ja kasvinveljet, päättivät silloin muuttaa Islantiin, jota\nKorppi-Floke oli moittinut, mutta hänen miehensä Thorolf kiittänyt\nniin hyväksi, että häntä siitä sanottiin Voi-Thorolfiksi. Leif ensinnä\nteki viikinkiretken Irlantiin, hankkiakseen korvausta menettämästään\nomaisuudesta, ja toi sieltä muun muassa kymmenen vankia, jotka hän otti\nIslantiin orjikseen. Irlannissa hän myös anasti tappelussa miekan, joka\noli niin kirkas, että se pimeässäkin läikkyi, ja siitä ruvettiin häntä\nsanomaan Hjörleifiksi, s.o. »miekanterä-Leifiksi». Kotia palattuaan\nhän nai Ingolfin kauniin sisaren Helgan, jonka vuoksi oli Throndin\njaarlin poikain kanssa riitaantunut. Ennen matkaan lähtöä Ingolf uhrasi\njumalille suuren veriuhrin, sillä hän oli hurskas mies, mutta Leif ei\nuhrannut milloinkaan.\n\nKumpikin omalla laivallaan he sitten purjehtivat Islantiin v. 874 j.Kr.\nMukaansa he ottivat naisensa, koko joukon vapaita asemiehiä, orjansa,\nirtaimistonsa ja karjansa. Yhdessä matkattiin meren poikki, kunnes\nIslanti tuli näkyviin; sitten erottiin. Ingolf oli ottanut matkaan\npuiset patsaat, jotka seisoivat juomapirtissä isännän istuimen kahden\npuolen ja joitten yläpää oli jumalankuvaksi vuoltu. Ne hän heitti\nmereen ja lupasi rakentaa talonsa siihen, missä ne maihin uisivat.\nSitten hän laski lähimpään rantaan tätä tapausta odottamaan.\n\nHjörleif laski rantaan lännempänä ja rakensi talon. Mutta kun hän\nkeväällä kynti maata, eikä ollut muuta kuin yksi härkä, niin täytyi\norjain vetää auraa. Siitä he suuttuivat niin, että tappoivat sen\nainoankin härän, väittäen sitten karhun sen kaataneen. Kun Hjörleif\nmiehineen hajautui tuntureille karhua etsimään, niin orjat joukolla\ntappoivat hänet ja hänen miehensä yksitellen, ottivat naiset ja\ntavarat, kuormasivat ne alukseen ja purjehtivat pienille saarille,\njotka häämöttivät kauempana meressä. Kun Ingolf sai sen kuulla, niin\nhän sanoi: »Kehno kohtalo tuli tässä urhon osaksi, kun orjista tuli\nhänen surmansa. Hyvin sen näen, että niin käy jokaiselle, joka ei tahdo\nuhrata.» Kun ruumis oli kumpuun haudattu, niin Ingolf kokosi miehensä\nja purjehti saarille, surmasi kaikki orjat ja pelasti naiset takaisin\nmaihin. Mutta saarta siitä pitäen sanotaan Vestmannasaariksi, »Lännen\nmiesten saariksi», koska ne, jotka siellä surmattiin, olivat Irlannista\nkotoisin.\n\nSeuraavana kevännä Ingolf lähetti orjansa etsimään patsaitaan. Ne\nolivat ajautuneet maihin Faxavuonon kaakkoiskolkkaan. Sinne hän\npurjehti väkineen, tavaroineen ja rakensi talon. Paikka nimitettiin\nReykjavikiksi, »savun lahdeksi», koska lähellä oli höyryäviä kuumia\nlähteitä. Ingolf otti omakseen kaiken maan niillä seuduin, alueen\nyhtä laajan kuin kihlakunnan. Siitä hän antoi maata omille vapaille\nmiehilleen ja muutamille orjilleenkin, jotka samalla saivat vapauden.\nSiitä vielä saivat maata toisetkin, osasta suurisukuisetkin miehet,\njoita myöhemmin saapui Islantiin. Ingolf ja hänen jälkeläisensä olivat\nkoko alueen päällikköinä, he ylläpitivät rauhaa ja toimittivat yhteisen\njumalanpalveluksen.\n\nKun näin ensimäiset siirtolaiset olivat saaneet Islannissa pysyvän\njalansijan, niin alkoi saapua paljon toisia heidän jälkeensä. Ensinnä\nasutettiin länsiranta, sitten pohjois- ja eteläranta ja viimeksi\nitäranta. Maan ottoa kesti noin 60 vuotta. Maanottokirjassa mainitaan\nyli 3,000 maanottomiestä. Maata otettiin rannikolta ja laaksoista,\njotka vuonoista nousivat sisämaahan, mutta sisämaa itse jäi aivan\nautioksi. Maanottokirjassa on kaikista näistä vaiheista laajat\nvärikkäät kertomukset. Se on arvokas historiallinen lähde, sillä ei ole\nmitään muuta yhtä seikkaperäistä teosta niin vanhoilta ajoilta, jossa\nlaajan maan asutus ensi alusta saakka kerrottaisiin.\n\nIngolf ja Hjörleif olivat lähteneet kotimaastaan, kun eivät voineet\npitää puoliaan mahtavaa jaarlia vastaan. Sama syy sai seuraavana\naikana vielä paljon useamman Norjasta lähtemään. Kun nimittäin\nHarald Kaunotukka v. 872 oli Hafursvuonossa saamansa suuren voiton\nkautta tuhonnut ne monet pienet päällikkökunnat, joita Norjassa oli\neri osissa maata, ja yhdistänyt koko maan oman valtansa alle ja\njulistanut kaikki veron alaisiksi, niin herätti tämä toisiin tapoihin\ntottuneitten talonpoikain kesken suurta tyytymättömyyttä. Miehet,\njotka siihen saakka olivat itsenäisesti hallinneet alustaansa ja itse\nlakia laatineet, eivät mielestään voineet tyytyä niin suureen vapauden\nrajotukseen. Toisia lähti viikinkiretkille Englantiin, Irlantiin,\nRanskaan ja Brittein pienemmille saarille, josta he eivät enää\npalanneet takaisin, suurin osa Islantiin. Maanottokirjassa mainitaan\ntuhkatiheään, että se tai se viikinki oli Islantiin tullut, koska\nhän oli taistellut kuningas Haraldia vastaan Hafursvuonossa, taikka\nkoska hän muutoin oli kuninkaan kanssa riitaantunut ja joutunut hänen\nvainonsa alaiseksi. Siten tuli, monen muun suvun mukana Islantiin Ketil\nFlatnesin pojan suku, josta Islannille sitten syntyi monta kuulua\nmiestä.\n\nKuningas oli lähettänyt Ketilin Orkney-saarille anastamaan niitä,\nkoska sinne oli paennut paljon norjalaisia viikinkejä, jotka eivät\ntyytyneet hänen ylivaltaansa. Ketilillä oli mukanaan melkoinen laivasto\nja sotajoukko. Hän lähti matkaan kaikkine poikineen, yhtä, Bjarnea,\nlukuunottamatta. Tämä jäi Norjaan hoitamaan hänen tiluksiaan. Ketil\nsaikin Orkney-saaret valtaansa, mutta piti ne omanaan, maksamatta\nniistä kuninkaalle veroa. Kuningas silloin anasti kaiken hänen\nomaisuutensa Norjassa ja tuomitsi Bjarnen henkipatoksi. Bjarne sai\nThorolf Mostrarskägge nimisen miehen luona tyyssijan, mutta kuultuaan\ntämän, kuningas tuomitsi Thorolfinkin henkipatoksi. Tämä päätti silloin\nmuuttaa maasta pois. Ensinnä hän uhrasi rakkaimmalle jumalalleen,\nThorille, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että hänen tuli lähteä\nIslantiin. Sinne hän sen vuoksi purjehti suurella vainolaivallaan,\nmukanaan perhe ja orjat, tavarat ja kaikki heimolaiset ja ystävät,\nketä vain halutti lähteä matkaan. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sen\njälkeen kun Ingolf oli lähtenyt. Samoin kuin Ingolf Thorolfkin heitti\nmereen patsaansa. Yhteen niistä oli Thorin kuva piirretty, ja Thorolfin\nmiesten mielestä näytti siltä, että se mereen tultuaan lähti uimaan\nnopeammin kuin olisi luullut. Se ui Faxavuonosta Snaefellesnesin\nympäri suureen Breidivuonoon, ja tämän rannalle Thorolf siis asettui.\n»Hän kiersi valkealla koko maanottonsa», sanotaan Maanottokirjassa.\nTämä tapahtui joko siten, että maan ottaja viritti valkean kahden\nmereen laskevan joen suuhun, jolloin koko niitten välillä oleva alue\noli hänen omaisuuttaan, taikka kiersi hän niin paljon maata, kuin\nyhdessä päivässä ennätti, ja teki kaikille mäille tulen, niin että\nne näkyivät tulesta tuleen. Kaikki maa, jonka maan ottaja siten oli\npiirittänyt, oli hänen omaisuuttaan. Väelleen Thorolf rakensi monta\ntaloa ja itselleen muita suuremman, joka sai nimekseen Hov, koska hän\nsen viereen rakensi suuren jumalanhuoneen, »hovin». Tämä rakennettiin\nNorjasta tuodun vanhan Thorin huoneen rakennusaineista. Jumalanhuone\noli suuri ja siinä oli monta ovea. Sinne vietiin patsaat. Sisimpänä\noli ikäänkuin kuoro, jossa uhrialttarin paikka oli. Sen alle oli\ntuotu Norjasta maata, vanhan hyljätyn alttarin alta. Alttarilla oli\numpinainen rengas, joka painoi kaksi äyriä, ja sillä vannottiin kaikki\nvalat. Päällikkö eli »gode» kantoi sitä käsivarressaan kaikissa\nkansankokouksissa. Alttarilla pidettiin niinikään verimaljaa ja\nluutaa, jolla uhrieläinten — tai ihmisten — verta pirskotettiin\npiirissä seisoville jumalankuville. Kaikki kihlakunnan talonpojat\nolivat velvolliset maksamaan jumalanhuoneeseen päällikön vaatimuksen\nmukaan, mutta itse hänen tuli sitä ylläpitää. Päällikkö oli siis\nsamalla sekä kihlakuntansa ylimmäinen käskynhaltija että pappi,\nja siitä syystä häntä nimitettiin »godeksi». Hän oli kihlakunnan\nvuosikäräjissä päämiehenä. Vielä siihen aikaan, jolloin maanottokirja\nmuistoon kirjotettiin, siis kristinuskon jo oltua satoja vuosia\nIslannissa vallalla, oli Thorsnesissä käräjäpaikalla »Thorin kivi»,\njolla ennen uhrattaviksi tuomittujen miesten selkä murrettiin, ja aivan\nvieressä oli piirissä kiviä, joilla ratkaistiin, keitä oli uhrattava.\nThorolfista tuli suuren ja kuulun suvun kantaisä.\n\nBjarne Ketilinpoika oli paennut Orkney-saarille, jossa hänen isänsä oli\nkuollut, mutta muu suku kohonnut suureen arvoon. Yksi hänen veljistään\noli siellä suuren maan omistajana, yksi sisar naimisissa mahtavan\ngotlantilaisen soturin kanssa, toinen tytär, Öd Rikas, Irlannin\nnorjalaisen kuninkaan Olavi Valkoisen kanssa. Tämä kuningas oli\ntaistelussa kaatunut, mutta hänen ja Ödin poika, Thorstein Punainen,\noli laskenut valtansa alle Skotlannin koko pohjois-osan. Koko tämä\nheimokunta myöhemmin kokoontui Islantiin.\n\nEnsinnä lähti sinne Bjarne, sillä pakanana hän ei voinut sietää sitä,\nettä hänen sukulaisensa olivat ruvenneet kristityiksi. Hän tuli vanhan\nystävänsä Thorolf Mostrarskäggen luo ja sai häneltä maata. Sitten\ntuli hänen lankonsa, gotlantilainen Helge Laiha, joka tulella kiersi\nitselleen maata pohjoisrannalla. Paljon miehiä otti häneltä maata\nja pian tuli koko Eyja-vuono taajaan asutuksi. Helge Bjola, Bjarnen\nveli, sai maata Ingolfilta. Viimeisenä tuli Öd Rikas, kun hänen\npoikansa Thorstein Punainen oli kaatunut taistelussa skotlantilaisia\nvastaan. Thorsteinilla oli kuusi tytärtä ja yksi pieni poika, jotka\näidinkin kuoltua jäivät aivan orvoiksi. Kun Skotlannissa alkoi olla\nturvatonta, niin isoäiti Öd otti kaikki lapsenlapsensa ja orjansa\nja sitä paitsi 20 vapaata miestä kerallaan ja purjehti Islantiin.\nEnsinnä hän poikkesi veljensä Helgen luo, Reykjavikin alueelle. Tämä\nlausui hänet tervetulleeksi puolen väkensä keralla. Mutta se oli Ödin\nmielestä kitsastellen tarjottu ja hän sanoi, ettei Helgestä koskaan\ntulisi mahtimiestä. Vaikka Öd haaksirikon kärsittyään oli vaikeassa\nasemassa, niin lähti hän kuitenkin pohjemmaksi ja saapui Bjarnen luo\nBreidivuonoon. Bjarne kävi sisartaan vastaan koko väkensä keralla\nja lausui hänet kaiken väkensä keralla tervetulleeksi, ja tämä\nkutsumus Ödiä miellytti. Öd sitten etsi maata Hvamsvuonosta, joka on\nBreidivuonon haaravuono, kiersi kaikki sen puolen laaksot itselleen\nja väelleen ja rakensi Hvamin talon. Sitten hän jakoi seuramiehilleen\nmaata. Toiset niistä joutuivat hänen lapsenlapsiensa kanssa naimisiin,\nja monta suurta sukua sen kautta perustettiin.\n\nKun Öd oli elänyt sangen vanhaksi ja hänen pojanpoikansa Olavi Feilan\nkasvanut täydeksi mieheksi, niin isoäiti hänen puolestaan kosi\nerästä rikasta impeä ja kutsui Hvamiin häihin kaikki sukulaisensa\nja monta muuta rikasta ja arvokasta miestä. Siitä karttui suuri\njoukko, sillä Islannissa oli silloin jo paljon asukkaita. Hääpäivänä\nÖd heikkoudestaan huolimatta otti kaikki vieraat vastaan ja saattoi\nheidät pitopirttiin, joka oli niin komeaksi koristettu, että kaikki\nsitä ihmettelivät. Kun kaikki olivat istuneet, niin Öd nousi ja sanoi:\n»Veljeni Bjarnen ja Helgen ja muut heimolaiset ja ystävät kutsun\ntässä todistamaan, että annan tämän talon ja kaiken sen irtaimiston\npojanpojalleni Olaville.» Sitten hän lähti huoneesta pois, pyytäen\nheitä kaikkia juomaan ja pitämään iloa. Ödin sanotaan olleen kookkaan\nja ryhdikkään, ja kun hän reippain askelin astui huoneen poikki, niin\nvieraat toisilleen kuiskasivat, että hän yhä vieläkin oli merkillisen\narvokas nainen. Mutta kun Olavi Feilan seuraavana päivänä meni\nisoäitinsä makuuhuoneeseen, niin näki hän Ödin kuolleena, vuoteessaan\nistuvana. Viimeiseen saakka Öd siten säilytti arvokkuutensa.\n\nMelkein kaikki maanottomiehet olivat norjalaisia. Ainoastaan\nkymmenkunta oli ruotsalaisia, Helge Laiha niistä huomattavin.\nTanskalaisia oli yksi ainoa. Mutta useat maanottomiehet kuitenkin\nkuuluivat sukuihin, jotka näyttävät aikoinaan muuttaneen Norjaan\nRuotsista ja Tanskasta. Ne nimittäin johtivat heimoutensa näitten\nmaitten vanhoista kuninkaista, sekä Ynglingeistä, että Skjöldungeista.\nVarsinkin Ragnar Lodbrokista polveutui monta sukua. Tämä vanha\nkuninkaallinen sukujuuri se vaikutti, että Skandinavian vanhat\nkuningassadut Islannissa säilyivät muistossa, kunnes tulivat\nkirjotetuiksi.\n\nNäin tapahtui pääpiirtein kertoen Islannin asutus. Maa oli riittävän\nlaaja, kalastus, linnustus tuottava, laitumet hyvät ja siirtolaisten\ntoimeentulo sen vuoksi verraten helppo. Lisäksi he epäilemättä toivat\nmukanaan kotimaastaan melkoisia omaisuuksia, irtaimistoa, orjia,\nkarjaa, vaatteita, kultaa ja hopeaa. Ja uutta keräsivät ensimäisinä\nvuosisatoina saaren nuoret soturit, jotka säännöllisesti jatkoivat\nviikinkiretkiään ja sitten taistelivat palkkasotilaina, niin kauan\nkun ehdot olivat suotuisat. Mahtavimmat maanottomiehet hallitsivat\nkihlakuntiaan päällikköinä, heidän alaisiaan olivat muut maanottomiehet\nkukin alueessaan. Olot järjestyivät kaikin puolin samalle\npakanalliselle kannalle kuin kotimaassa Norjassa ennen kuningasvallan\nperustamista ja kristinuskon tuloa. Mutta siitä huolimatta oli Islanti\nkuitenkin itsenäisyytensäkin ajalla melkoisessa määrin riippuvainen\nkotimaastaan Norjasta. Sen kanssa sen vuoksi ylläpidettiin vilkasta\nyhdysliikettä ja sieltä saari myöhemmin sai sekä kristinuskon että\nkuningasvallan.\n\nPäällikön eli goden arvo ei kihlakunnassa ollut valittava, vaan\nperinnöllinen. Päällikkö ei suinkaan ollut vapaitten kihlakunnan\nmiesten käskynhaltija, vaan ainoastaan heidän johtajansa. Hänen\ntehtävänsä oli toimittaa jumalanpalvelus jumalanhuoneessa, ylläpitää\nkihlakunnan rauhaa ja sitä paitsi vielä tarpeen tullen olla kihlakunnan\nmiehille apuna neuvoillaan ja voimallaan, jos hän omin voimin saattoi\nkurittaa rauhanhäiritsijää, niin hän sen teki. Elleivät hänen voimansa\nriittäneet, niin olivat kihlakunnan miehet velvolliset häntä auttamaan.\n\nOlojen kehittyessä ja asutuksen vahvistuessa eivät kihlakuntien rauhan\nrikkojat enää olleet yksityisiä, vaan seudut nousivat tuon tuostakin\naseihin naapuriseutuja, laaksot laaksoja vastaan. Toisinaan taas\njoutuivat kihlakunnan miehet riitoihin omien päälliköittensä kanssa ja\netsivät naapurikihlakunnasta apua, vielä useammin taistelivat päälliköt\npäälliköitä vastaan. Monta satua on näistä ainaisista melskeistä\nsäilynyt. Ne ovat kaikki erinomaisen kuvaavia oloille, jotka tässä\nomituisessa vanhanaikaisessa viikinkiyhteiskunnassa vallitsivat.\nIslannissa vallitsi verikosto, ja se se varsinkin vaikutti, ettei\nvainoista tahtonut koskaan loppua tulla, kun ne jonkun mahtavan miehen\nsurman kautta olivat alkuun päässeet.\n\nRiitoja ei kuitenkaan likimainkaan aina ratkaistu asevoimalla, vaan\npaljon useammin käräjänkäynnillä, ja miestapotkin, jotka olivat\nmilt'eipä tavallisin rikos, voitiin sakoilla sovittaa. Kun siis\npäälliköt joutuivat päälliköitä vastaan, eikä ollut maassa mitään\nylipäällikköä, jonka ratkaistavaksi semmoiset asiat voitiin antaa, niin\nkävi yhteisten maankäräjäin tarve tuntuvaksi. Aluksi syntyi eri osiin\nsaarta maakuntakäräjiä, joissa monet saman puolen kihlakunnat olivat\nedustettuina. Käräjissä tuomitsivat päälliköt vapaitten talonpoikain\navulla. Mutta ensimäiseksi käräjissä aina koetettiin saada riitapuolien\nvälillä aikaan sopimus. Ellei se onnistunut, niin langetettiin tuomio.\nMutta oikeus ei pitänyt huolta tuomion täytäntöön panemisesta, vaan sen\ntuli asianomaisen itse tehdä hyvien ystäviensä ja suojelijainsa avulla\n— jos hänellä niitä oli. Näissä kevätkäräjissä — ne kaikki pidettiin\nkeväällä — ratkaistiin suuri osa asioita, mutta niistä vedottiin usein\nkoko saaren käräjiin, altingiin, jotka jo sangen varhain tulisivat\nylimmäksi oikeuspaikaksi. Altingin perustamisesta kerrotaan seuraavaa:\n\nKun Islanti jo oli laajalta asutettu, niin lähti itärannalta Ulvljot\nniminen maanottomies Norjaan tutkimaan sikäläistä lakia, koska Islannin\neri osissa asioita ratkaistiin eri sääntöjen mukaan. Oleskeltuaan\nNorjassa kolme vuotta erään taitavan laintuntijan luona Ulvljot palasi\nIslantiin. Sitten hän lähetti kasvattiveljensä etsimään sopivaa\npaikkaa yhteisille käräjille. Semmoinen paikka löytyi Thingvallavatnin\nlakeudelta, Reykjavikin itäpuolelta, jossa asutuskin oli vanhin. V.\n928 kokoontui altingi ensi kerran. Ulvljot esitti lakinsa, jotka\nhyväksyttiin, ja hän itse valittiin lain haltijaksi eli »lain\nsanojaksi», ja 20 kesää hän siinä toimessa oli. Mutta laki ei ollut\nkirjotettu, vaan lainsanojan tuli pitää kaikki tarkkaan muistossaan.\nAltingia varten verotettiin maassa jokaista vapaata miestä.\nKäräjäpaikan ympäristössä olevia maita yhdistettiin yhteismaaksi,\njolla käräjämiehet saivat maksutta syöttää hevosiaan. Altingi oli\naina pidettävä alkukesästä ja sen määrä oli kestää 14 päivää.\nSittemmin käräjät siirtyivät vähän myöhempään, niin että ne alkoivat\nheti juhannuksen jälkeen. Altingin pätöisyys vähitellen tarkemmin\nmääriteltiin ja muut käräjät alistettiin sen alaisiksi. Näin tuli koko\nsaaren oikeuslaitos järjestetylle pohjalle, vaikkapa se vielä olikin\nkaukana siitä, mitä nykyisin oikeudella ymmärretään. Usein sattui itse\naltingissakin, jonne jokainen käräjäin kävijä kokosi niin paljon\naseellista puoluekuntaa kuin suinkin, aseellisia yhteentörmäyksiä ja\nveri vuoti virtanaan, jos tuomio sattui käymään jonkun mahtavan mieltä\nvastaan.\n\nAltingissa ei ainoastaan tuomittu, vaan myös laadittiin lakia. Sitä\nvarten saaren kaikki päälliköt — jotka määräsivät tuomaritkin, kukin\nmäärätyn luvun omia miehiään — valitsivat kihlakuntansa miehistä kukin\nkaksi ja istuivat lakivuorelle, jossa oli istuimia kolmessa kehässä\nsisäkkäin. Keskimäisen kehän istuimilla istuivat päälliköt, heidän\napumiehensä taas toinen edessä, toinen takana. Tämä kokous laati lakia\nja ratkaisi muita yhteisiä asioita. Kokouksen esimies oli lainsanoja,\njoka kaiken kaikkiaan oli Islannin arvokkain mies. Hän istui kehien\nkeskipisteessä ja hänen puoleensa kääntyivät kaikki puhuessaan. Kun\ntässä »lakioikeudessa» äänestettiin, niin tuli jokaisen läsnäolijan\nvannoa, että hän äänestäisi sen mukaan, kun hänestä oikeus näytti\nolevan.\n\nIslannin valtiolaitos oli siis vapaus-ajalla kokonaan ylimysvaltaa.\nPäälliköt eli godet, jotka saattoivat arvonsa myydä taikka muutoin\nluovuttaa toisiinkin sukuihin, jos itse hyväksi näkivät, kysymättä\nkihlakunnan miesten mieltä, nimittivät sekä tuomarit että lainlaatijat\nja uudet päällikötkin, milloin näitten lukua lisättiin. Mutta toiselta\npuolelta oli sekä päälliköitten että käräjäin valta hyvin rajotettu ja\nvapaitten talonpoikain oikeus itse hallita ja vallita omia talojaan\nja alustalaisiaan niin laaja kuin suinkin. Saarella toisin sanoen oli\nyhteinen järjestetty oikeuslaitos, mutta toimeen panevaa ja hallitsevaa\nmahtia ei ollut.\n\nAltingista muodostui Islannin yhteiskuntaelämän keskus Keskiajalla.\nJoka vuosi kokoonnuttiin sinne saaren eri osista. Samalla kun käräjissä\ntuomittiin ja säädettiin uusia lakeja, tehtiin siellä myös kauppoja,\nkihlattiin nuorisoa ja sovittiin kaikenlaisista muista yksityisistä\nasioista.\n\nKäräjäpaikka oli Thingvallavatnin pohjoisella rannalla. Siellä lähti\njärvestä laavalakeus maan sisään, kohti ammoin sammunutta Skjaldbreid\nnimistä tulivuorta. Paljon ennen kun ensimäiset siirtolaiset\ntulivat Islantiin, oli mainitusta tulivuoresta valunut suunnattomia\nlaavavirtoja, jotka olivat tasottaneet laakson jotenkin leveäksi\nlaavalakeudeksi. Mutta laavan jäähtyessä ja alla olevan maan vajotessa\noli laavalakeuteen halkeillut syviä kuruja, varsinkin laakson\nmolemmille reunoille. Läntisellä puolella oli Almannakuru, itäisellä\npuolella Korppikuru, joista edellinen on osasta 40 metriä syvä,\näkkijyrkin seinin. Näitten kurujen välissä oli käräjäpaikka, lähellä\njärven rantaa ja Almannakurun reunaa. Ainoastaan yhdestä kohdasta\nvoitiin lännestä päin laskeutua kurun pohjaan, jonka seinään oli sitä\nvarten hakattu portaat. Pohjaa pitkin kuljettiin sitten kurun yläpäähän\nsaakka, ennenkun voitiin nousta käräjäpaikalle kapeaa polkua, jota\noli hyvin helppo puolustaa. Käräjälakealla kasvoi ruohoa ja matalaa\npensaikkoa. Lakimäen läheisyyteen oli pienen puron rannoille rakennettu\nkäräjämiehiä varten aittoja, jotka suurimman osan vuotta olivat\ntyhjinä. Itse lakimäki oli laavalohko, joka oli jäänyt ympäristöään\nkorkeammalle sen kautta, että maa oli sen ympäriltä vajonnut. Sitä\nkiersivät monen sylen levyiset syvät halkeamat, jotka osaksi olivat\nvettä täynnään. Lakimäki oli siis kuin luonnon linnotus, johon päästiin\nainoastaan yhdeltä puolelta kapeata syrjää pitkin.\n\nKäräjäaikana näköala lakimäeltä epäilemättä oli erittäin vilkas ja\nkaunis. Yli mustien rotkojen, yli laavalakeuden, nurmikoiden ja\npensaikoiden näkyivät lännessä ja idässä molempien suurien kurujen\nmustat seinämät ja niitten takaa etäämpää harmaat tunturit. Kauempana\npohjoisessa kumpusi taivaalle leveä, kilven kaltainen Skjaldbreid,\nhohtava lumilakki laellaan. Lännessä ja etelässä katse käsitti\nThingvallan lakean, jolla puro kierteli. Käräjämiesten aittain luona\nnaiset askaroivat ja näyttelivät pukujaan, ja etäämpänä kimalsi järven\naava kirkas pinta. Ja koko maiseman ylitse kaareili korkea taivas,\nusein pilvisenä, mutta toisinaan selkeänäkin ja sinisenä, ja milloin se\noli selkeänä, silloin sydänkesän aurinko valoi maisemalle loistettaan\nvuorokauden umpeensa, pariksi lyhyeksi hetkeksi vain sukeltaakseen\ntaivaanrannan alle. Se oli käräjähuone, jossa tungos ei haitannut,\nvaikka kansaa olisi ollut enemmänkin koolla. Ja yhtä suurisuuntaista\nkuin oli luonto, oli se kansakin, joka tällä paikalla kokoontui.\n\nNykyisin on Thingvallan lakeus autio ja tyhjä. Se paikka, jossa niin\nmonta viekasta ja vihaista sanaa vaihdettiin, jossa myös lausuttiin\nniin monta viisasta ja miehuullista mielipidettä, jossa kahtena\nvaloisena kesäviikkona naiset koreilivat upeissa värikkäissä puvuissaan\nja urhot heidän kunniakseen sommittelivat taidokkaita lemmenlauluja,\njossa monta kertaa miekat kalskahtivat ja keihään kärjet säkenöivät, se\non nykyisin tyhjä, kolkko ja surumielisen yksinäinen. Mutta henkensä\ntuo kansa, joka siellä piti kokouksiaan, valoi satuihinsa. Niitä\nihaillaan vielä silloinkin, kun ehkä uusi maanjäristys on käräjäkentän\nrikkonut ja mullistanut koko seudun tuntemattomaksi.\n\nIslannissa lienee vapaudenajan ensimäisinä vuosisatoina asunut noin\n50,000 henkeä. Karjanhoito oli pääelinkeino. Uudisasukkaat piankin\nsaivat kokea, ettei minkäänlainen viljan viljelys kunnolla menestynyt\nheidän uudessa kotimaassaan. Sen vuoksi he eivät voineetkaan siellä\npäästä kokonaan riippumattomaan asemaan, vaikka maa oli niin syrjässä\nja kaukana meren keskellä. Vilja oli tuotava Norjasta taikka Brittein\nsaarilta. Karjanhoito kävi piankin pääelinkeinoksi ja sen ohella\nkalastus ja lintujen pyynti. Meri antoi runsaita antimiaan niin paljon\nkun niille suinkin oli käytäntöä.\n\nMutta vanha aseammattikin oli yhä vielä tärkeä tulolähde, varsinkin\nniinkauan kun maa pysyi pakanallisena. Osasta käytiin vanhaan tapaan\nviikinkiretkillä. Niitten tauottua Islannin nuoriso, ylimysten pojat\nseurajoukkoineen, palvelivat Skandinavian ruhtinaitten hoveissa\nasemiehinä, taikka Brittein pohjoisilla rannikkosaarilla norjalaisia\njaarleja, niinkauan kun nämä pysyivät siellä voimassa. Toiset\nretkeilivät vielä paljon edemmäksi. Konstantinopolin, »Miklagardin»\npalkatussa varjaagijoukossa oli mukana paljon islantilaisiakin,\nniinkuin saduissa tiheään mainitaan.\n\nNäitten ulkomaisten yhteyksien kautta pysyi vanha sotainen henki kauan\nyllä ja sen keralla Islannin nuoriso säilytti vanhan ylimyksellisen\nhenkensä paljon kauemmin kuin Norjassa, jossa talonpoika kuningasvallan\nvoimaan päästyä jäi maan raatajaksi. Se henki kuvastuu Islannin\nrunoudestakin. Islannin kuuluimmista sankareista monet samalla olivat\neteviä runoseppiä, jotka Norjan ja Ruotsin mahtavien hoveissa kilvan\nsepittivät ylistysrunoja, »draapoja», ja niitä lauloivat. Tämä vanha\nrunous, ehkä Skotlannista ja Irlannista saatujen vaikutuksien mukaan,\nkehittyi erinomaisen hiotuksi muotorunoudeksi, joka tavallaan oli\npaljon myöhemmän trubadurirunouden edelläkävijä. Samalla kun näistä\ntaiderunoista hehkuu entinen miehuullinen taisteluinto, samalla niistä\nhenkii romanttinen rakkauspiirre, jonka tunteen syvyys on välittömämpi\nkuin provengalelaisen ritarirunouden. Runous, vanhempi eepillinen\nja tämä jonkun verran uudempi taiderunous, onkin paras omaisuus,\nmitä vanhalla Islannilla oli. Sen kautta on Pohjolan entisyys tullut\njälkimaailmalle tunnetuksi. Mutta se on sisällisenkin arvonsa puolesta\nperintö, jonka vertoja rikkauden ja jalouden puolesta ei ainoakaan\ntoinen germaninen kansa ole säilyttänyt aikaisemmilta ajoiltaan.\n\nIslannin ensimäisten uudisasukkaitten joukossa oli jo kristittyjäkin.\nMuun muassa oli Öd Rikas kristitty. Hän ei antanut itseään kumpuun\npanna, kuten pakanallinen tapa oli; hänet haudattiin merenrannalle.\nMutta hänen kerallaan tulleet asemiehet kääntyivät Islannissa jälleen\npakanoiksi, ja aina vuoden 1000 vaiheille saakka oli pakanuus saarella\nvahva ja ehyt. Mutta pakanainkin joukossa oli kuitenkin semmoisia,\njotka olivat epäjumaluskon rumista puolista vapaat ja omistivat\npuhtaan ja inhimillisen elämänkatsomuksen. Semmoisia esimerkkejä\nsaagoissa mainitaan useitakin. Ja paljoa ennen kuin kukaan vielä rupesi\nkristinuskoa Islannissa varta vasten levittämään, oli siellä täällä\njoku mahtavakin kristitty. Semmoinen oli Thorleiv Kristitty, joka eli\nkymmenennen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kieltäytyi veroa maksamasta\npakanalliseen jumalhoviin. Häntä siitä huolimatta suvaittiin, ja vaikka\njoku mahtava yksityisestä vihasta koettikin yllyttää maamiehiään häntä\nvastaan, niin raukesi asia kuitenkin silleen, koska Thorleiv tunnettiin\nvierasvaraiseksi ja kaikin puolin kunnon mieheksi. Vaikka pakanuus\nolikin syvälle juurtunut ja vallitseva, niin ei kuitenkaan vainottu\nkristityitä heidän uskonsa vuoksi muuta kuin erinäisissä tapauksissa.\n\nEnsimäinen, joka saarnasi Islannissa kristinuskoa, oli Thorvald\nVidförle, joka oli aikanaan pelastanut Tanskan kuninkaan Sven\nKaksiparran, tämän nuorena käydessä Skotlannissa ryöstöretkellä.\nThorvaldin oli Saksassa kastanut Fridrek niminen piispa, ja tämän\nkeralla hän sitten lähti Islantiin levittämään kristinuskoa sinnekin.\nThorvald ja Fridrek lähtivät asumaan Thorvaldin isän Kodranin luo,\njoka asui pohjoisrannalla, saarnasivat siellä talven kristinuskoa\nja saivatkin joitakuita kääntymään. Kodrankin suostui kasteeseen.\nKun hän näki Fridrekin ja Thorvaldin äsken kääntyneitten keralla\nviettävän juhlallista messua, kun hän kuuli kellojen soiton, tunsi\npyhän savusteen hajun ja näki piispan komeassa puvussaan ja hänen\napulaistensa valkoiset vaatteet, koko huoneen loistavan ihanasti\nvahakynttiläin valossa, niin hän siihen mieltyi. Hän lähti poikansa\nThorvaldin puheille ja sanoi, että hänen mielestään oli vanhain\njumalain ja tämän jumalan välillä se ero, että Thorvaldin jumala\niloitsi valosta, jota vastoin vanhat jumalat valoa kammosivat. Piispan\nhän käsitti Thorvaldin »tietäjäksi», joka hänelle ilmotti kaikki, mitä\nThorvald jumalastaan julisti. Kodranilla oli itsellään oma tietäjänsä,\njoka oli hänelle ollut suureksi avuksi, varottanut häntä tulevista\ntapauksista, vartioinut hänen karjaansa, ja muistuttanut hänelle\nkaikkea, mitä hänen piti tehdä tai sallia. Tämä tietäjä asui talon\nvieressä suuressa kivessä. Thorvald siis isältään kysyi, suostuisiko\ntämä kristinuskoon, jos kristitty jumala voisi tämän pakanallisen\ntietäjän karkottaa ja siten osottaa olevansa voimallisempi. Siihen\nvanhus suostui. Piispa Fridrek silloin vihki vettä, meni sen keralla\nkiven luo ja kaatoi sitä kiven päälle. Seuraavana yönä tuli tietäjä\nunessa Kodranin luo tyytymättömän näköisenä ja ikäänkuin pelosta\nvapisten ja valitti sitä, että Kodran piti luonaan näitä miehiä, »jotka\nolivat kaataneet kiehuvaa vettä hänen (tietäjän) talonsa päälle,\nniin että hänen lapsensa polttavista pisaroista kärsivät suurta\ntuskaa». Seuraavana päivänä piispa uudelleen valoi kivelle vihkivettä\nja yöllä juonikas piru jälleen ilmestyi Kodranille näyttäen vielä\nentistäkin huonommalta, hänellä kun oli päällään vain kehno nahkahame.\nJälleen hän pyysi Kodrania, että tämä kaikin mokomin karkottaisi\nmuukalaiset. Kolmantena yönä tietäjä tuli unessa valittamaan, että\npiispa oli polttanut koko hänen talonsa, hävittänyt hänen vaatteensa\nja omaisuutensa, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä matkoihinsa. Mutta\nkatsokoon Kodran nyt, tokko kukaan muu voi hänen omaisuuttaan vartioida\nyhtä hyvin kuin hän oli vartioinut. Kodran vastasi, että koska vanha\njumala oli osottanut itsensä heikommaksi, niin oli oikeus ja kohtuus,\nettä hän sen hylkäsi ja rupesi voimallisempaa palvelemaan. Ja sitten\nhe erosivat vihassa ja Kodran koko huonekuntansa kanssa antoi kastaa\nitsensä.\n\nMutta Thorvaldin veli Orm oli piintynyt pakana ja koetti estää\nmuitakaan suostumasta uuteen uskoon. Thorvald ja Fridrek silloin\nlähtivät naapurilaaksoon, josta he neljä vuotta levittivät kristinuskoa\neri osiin saarta. Kun he erään kerran olivat pidoissa, niin tuli\npitotaloon kaksi pahamaineista »berserkkiä», raivotappelijaa, jotka\nmolemmat olivat innokkaita pakanoita. He haastoivat Fridrekiä\ntekemään samanlaisia ihmetöitä kuin he osasivat, kulkemaan paljain\njaloin tulen kautta ja kaatumaan aseille telaamatta itseään. Fridrek\nsuostui koetukseen. Juomapirttiin sytytettiin kolme suurta roviota.\nPiispa täydessä juhlapuvussa kävi ja pirskotti vihkivettä kolmannelle\nrovioista. Berserkit hyökkäsivät esiin paljain miekoin, kiljuen\nja purren kilpensä reunaa. He hyppäsivät ehjin nahoin molempien\nensimäisten rovioitten kautta, mutta kun he tulivat kolmannelle, niin\nhe putosivat tuleen ja joko paikalla saivat surmansa, taikka polttivat\nitsensä pahasti. Piispa sen jälkeen käski hakata heiltä pään poikki.\n\nPohjoisrannalla monet mahtavatkin miehet muuttivat uskoaan, mutta siitä\noli seurauksena, että pakanat vihdoin alkoivat nousta kristittyjä\nvastaan, varsinkin kun eräs päällikkö oli rakentanut talonsa viereen\nkirkon. Eräänä kesänä Thorvald oli niin rohkea, että hän altingissa\nsaarnasi kristinuskoa. Mutta pakanat vastustivat häntä jäykästi ja eräs\nheistä teki kristityistä seuraavan pilkkalaulun\n\n    »Yhdeksän lasta\n    Piispa sai.\n    Niiden kaikkein\n    On Thorvald isä.»\n\nThorvaldin viikinkiveri kiehahti ja hän tappoi molemmat runosepät,\njosta piispa häntä ankarasti nuhteli. Mutta länsimaalla pakanat siitä\nsuuttuivat Thorvaldiin ja hänen piispaansa niin ankarasti, että\ntuomitsivat molemmat käräjissään henkipatoiksi ja lähtivät suurella\njoukolla heitä surmaamaan. Nämä surman välttääkseen molemmat pakenivat\nNorjaan, eikä Thorvald sen koommin tullut Islantiin.\n\nSen jälkeen koetti Stefner Thorgilinpoika levittää Islannissa\nkristinuskoa. Hän saapui sinne kuningas Olavi Tryggvenpojan\nkehotuksesta, alkoi levittää oppia väkipakolla, repiä hoveja ja murtaa\nepäjumalankuvia. Mutta siitä pakanat kovasti suuttuivat. Stefneriä\nvainottiin ja altingissä hyväksyttiin semmoinen laki, että jokaisen\noli velvollisuus haastaa kristityt sukulaisensa oikeuteen jumalain\npilkkaamisesta. Stefner silloin v. 997 kiiruumman kautta pakeni Norjaan.\n\nNorjassa eli siihen aikaan Thangbrand niminen pappi, joka oli sotainen\nja väkivaltainen mies. Kuningas oli ottanut hänet huonekuntansa\npapiksi, mutta kun Thangbrand sillä varjolla, että hän muka levitti\nkristinuskoa pakanain joukkoon, alinomaa kävikin viikinkiretkillä ja\nhävitti omaa maata kaikkialla, missä kristinuskoa vastustettiin, niin\nkuningas suuttui ja päätti karkottaa hänet. Thangbrand pyysi, että hän\nmieluummin saisi suoritettavakseen jonkun vaarallisen tehtävän, ja\nkuningas lähetti hänet kastamaan Islantia. Thangbrand purjehti sinne\nsamana kesänä, jona Stefner karkotettiin, ja itärannalla Hall niminen\nmahtava päällikkö, jolle hänellä oli Olavi kuninkaalta kirje, otti\nhänet suojelukseensa. Thangbrand pystytti telttansa Hallin maalle ja\nHall tuli usein hänen kanssaan keskustelemaan uskon asioista. Kun Hall\nkuuli enkeleistä ja muista uskonkappaleista ja varsinkin mahtavasta\narkkienkelistä Miikailista, joka miekallaan surmaa lohikäärmeen, ja\nkun hän näki kristittyjen jumalanpalveluksen laulun, suitsutuksen ja\npalavat kynttilät, niin se häntä miellytti ja seuraavana pääsiäisenä\nhän koko huonekuntansa Keralla suostui kasteeseen. Puroa, jossa hänet\nkastettiin, siitä pitäen sanottiin »Pesupuroksi». Kesällä Hall lähti\naltingiin ja hänen esimerkkinsä sai monet muutkin mahtavat talonpojat\nottamaan vastaan kasteen. Mutta pakanatkin olivat jäykät ja palkkasivat\nerään noidan »vajottamaan maan» Thangbrandin alta. Tämä tapahtuikin,\nsillä kun Thangbrand kerran oli matkalla, niin hänen hevosensa äkkiä\nvajosi. Mutta Thangbrand pelastui ja jäi seisomaan suuren kuilun\npartaalle. Altingin päätyttyä Thangbrand matkusti pohjoismaalle ja\nkastoi sielläkin paljon kansaa. Kaksi vuotta hän kulki pitkin maata,\nmutta menetteli usein väkivalloin. Hän ei surmannut ainoastaan\nberserkejä — hänestä kerrotaan samat jutut kuin Fridrekistäkin — vaan\nmuitakin, jotka olivat häntä pilkkalauluilla loukanneet, taikka jotka\neivät suostuneet häntä matkalla kestitsemään. Parin vuoden kuluttua\nhänen sen vuoksi täytyi palata Norjaan.\n\nKristittyjen ja pakanain välillä syntyi tämän jälkeen paljon\nrettelöitä. Kun eräs Hjalte niminen mies oli itse lakivuorella tehnyt\npakanallisista jumalista pilkkalaulun ja sanonut Freijaa varkaan\nnäköiseksi, niin hänet tuomittiin maanpakoon jumalanpilkkaamisesta.\nHän purjehti Norjaan toisen vainotun kristityn miehen, Gissur Hviden\nkanssa. Olavi kuningas otti heidät hyvin vastaan. Samaan aikaan palasi\nThangbrand Islannista ja valitti islantilaisten epäuskoa ja noituutta.\nKuningas siitä niin vihastui, että hän aikoi surmauttaa kaikki\npalveluksessaan olevat nuoret islantilaiset. Mutta Gissur ja Hjalte\npuhuivat heidän puolestaan ja sanoivat, että kristinusko kyllä saisi\nIslannissa vallan, mutta ei semmoisten miesten kautta, kuin Thangbrand\noli. Islantilaiset eivät voineet sietää hänen väkivaltaisuuttaan ja\nsitä että hän surmautti ihmisiä, jotka häntä vastustivat. Gissur ja\nHjalte lupasivat saattaa kristinuskon Islannissa valtaan, ja sillä\nehdolla vangitut islantilaiset päästettiin vapaiksi; mutta heidän\ntäytyi jäädä Norjaan panttivangeiksi, kunnes kuultiin, kuinka Gissurin\nja Hjälten yritys onnistuisi.\n\nGissur ja Hjalte saapuivat keväällä v. 1000 takaisin Islantiin, jossa\naltingi oli paraillaan koolla. He kokosivat melkoisen joukon sukulaisia\nja tuttavia — molemmat olivat mahtavaa sukua — ja ratsastivat näitten\nkeralla suljetussa joukossa käräjäpaikalle. He olivat täysissä aseissa\nja pakanat niinikään kokoontuivat aseineen. Kaikki viittasi siihen,\nettä asia seuraavana päivänä ratkaistaisiin asevoimalla.\n\nHuomeneksella pappi, jonka kuningas oli antanut Gissurin seuralaiseksi,\nkristittyjen kanssa vietti messun länsivuonolaisten aittain luona.\nSieltä kaikki joukolla kulkivat lakimäelle, etupäässä seitsemän\npappispukuista miestä ja kaksi ristiä sekä suitsutusastiat, joista\nlevisi suitsutusta yli koko lakimäen, sekä myötätuuleen että\nvastatuuleenkin, niin saaga sanoo. Gissur ja Hjalte esittivät\nvaatimuksensa, että kaikkien islantilaisten piti kääntyä kristinuskoon.\nSyntyi suuri hälinä. Kristityt ja; pakanat sanoivat rikki lakiyhteyden\nja meteli lisääntyi, kun eräs mies juosten saapui kertomaan, että\nÖlfusissa oli syttynyt maapalo (tulivuorenpurkaus). Pakanat huutivat,\nettä se tietysti oli merkki jumalien vihasta. Mutta Snorre gode, vaikka\nvielä olikin pakana, sanoi siihen: »Entä mistä jumalat silloin olivat\nvihoissaan, kun paloi tämä kenttä, jolla nyt seisomme?» Meteli asettui\nja kansa poistui lakimäeltä.\n\nKristityt silloin pyysivät, että Hall rupeisi heille lainsanojaksi. He\naikoivat siis perustaa oman valtion. Mutta Hall keksi paremman keinon.\nHän meni Thorgeir Thorkelinpojan luo, joka oli koko saaren lainsanoja.\nTämä oli pakana. Hall antoi hänelle puolensataa hopeata, jotta hän\nsanoisi lain, jonka kautta koko Islanti velvotettaisiin suostumaan\nkasteeseen, kaikki hovit ja jumalankuvat julistettaisiin epäpyhiksi,\nsekä veriuhrit kiellettäisiin pienemmän henkipattoisuuden uhalla. Mutta\nsiinä oli pulma, miten kaikki saataisiin semmoiseen lakiin suostumaan.\nThorgeir lähti aittaansa, rupesi levolle ja peitti päänsä vuodalla,\nvoidakseen rauhassa ajatella, ja jäi siten miettimään kokonaisen\nvuorokauden.\n\nPakanat sillä välin pitivät kokousta ja päättivät uhrata kaksi miestä\nkustakin neljännespiiristä (suuremmasta käräjäpiiristä). Gissur ja\nHjalte kutsuivat kokoon kaikki kristityt. Hekin olivat sitä mieltä,\nettä oli uhrattava miehiä voitoksi, kaksi kustakin neljänneksestä,\nmutta ei pahantekijöitä, joita pakanain oli tapana uhrata, vaan\nkaikkein parhaita miehiä, eikä niitä pitänyt surmata, vaan ne oli\npyhitettävä »voitonlahjaksi Herrallemme Jeesukselle Kristukselle»;\nheidän piti »kuolettaa itsessään lihan himot ja ruumiin nautinnot,\nelää lempeästi, oikeamielisesti ja hiljaisesti maailmassa ja uhrata\nitsensä Herralle Kristukselle, päästäkseen hänen kanssaan osallisiksi\nijäisestä elämästä taivaassa». Gissur ja Hjalte tarjoutuivat itse\neteläneljänneksen puolesta, toisia tarjoutui itävuonoista — Hall ja\nennen mainittu Thorleiv Kristitty, — toisia pohjoismaasta. Mutta\nlänsirannalta ilmottautui ainoastaan yksi, kunnes Orm Kodranin poika,\njoka siihen saakka oli ollut pakanoista kiivain, tuli kristittyjen\njoukkoon ja sanoi, että jos hänen veljensä Thorvald Vidförle olisi\nsattunut paikalla olemaan, niin ei toista miestä olisi puuttunut. Sen\nvuoksi hän piti velvollisuutenaan tarjoutua veljensä puolesta.\n\nThorgeir lainsanoja seuraavana päivänä kutsui kaiken kansan lakimäelle.\nKun kaikki olivat koolla, niin hän piti pitkän puheen, osottaen\nmaanmiehilleen, kuinka paha se olisi, ellei tulevaisuudessa enää\nolisikaan yksi laki, vaan maa riitain kautta hävitettäisiin. Samoin\nkuin Tanskan ja Norjan kuningas olivat ennen miehiensä vaikutuksesta\nrauhan tehneet, samoin piti islantilaisten nyt tehdä rauha siten, että\nkumpikin puolue jonkun verran myöntyisi. »Sillä totta on, että jos\nrevimme kahtia lain, niin revimme samalla kahtia rauhankin.» Hän asetti\nsanansa niin taitavasti, ettei kumpikaan puolue tiennyt, mimmoisen lain\nhän aikoi sanoa, mutta kaikki lupasivat, että hänen sanansa saisi olla\nlaki. Silloin hän sanoi laiksi, että kaikkien tuli antaa kastaa itsensä\nja pitää kristitty laki: Pakanallisista laeista jäisivät voimaan ne,\njotka sallivat asettaa lapsia kuolemaan ja hevoslihan syönnin. »Sillä\nne», sanoi Thorgeir, »jotka ovat kiivaimmin vastustaneet kristinuskoa,\ntuskin käsittäisivät, kuinka se käy yhteen, että kaikki lapset, mitä\nsyntyy, sekä rikkaitten että köyhien, jätettäisiin elämään ja kuitenkin\nkiellettäisiin ihmisiltä se ravintoaine, joka on kansalle kaikista\nvoimallisin.» Jumalille uhraaminen oli rankaistava henkipattoisuudella,\njos se voitiin toteen näyttää, mutta salassa uhraaminen ei sitä vastoin\nollut rankaistavaa. Kaikki käräjämiehet suostuivat kasteen velvotukseen\nja monet heistä ottivat paikalla kasteenkin ja sitten kansa kastettiin\nkautta maan. Kun Runolv gode, joka oli innokkaimmin yllyttänyt\npakanoita, nyt velvotettiin ja tavan mukaan sai suolaa suuhunsa\nmuistoksi Vapahtajan sanoista: »Te olette maailman suola», niin sanoi\nHjalte: »Opetettiin nyt vanha godekin suolaa märehtimään.»\n\nSamoin kuin Olavi Tryggvenpoika vaikutti Olavi Pyhäkin kristinuskon\njuurtumiseen Islannissa, vaikkapa hänellä ei ollutkaan suoranaista\nvaltaa saarella, vaan tämä edelleenkin täydelleen säilytti\nitsenäisyytensä. Olavi Pyhä muun muassa antoi hirsiä kirkkojen\nrakentamiseksi ja hänen toimestaan poistettiin Islannin laista\nviimeisetkin pakanalliset jäännökset. Mutta islantilaisten sydämissä ja\nkäsityksissä eli pakanuus vielä kauan sen jälkeenkin.\n\nAre Frode, Islannin ensimäinen historioitsija, kertoo, että siihen\naikaan, kun Skapte Thoroddsen oli lainsanojana, s o. vuodesta\n1003 vuoteen 1030, tuomittiin monta päällikköä ja mahtavaa miestä\nhenkipatoksi miestapon vuoksi. Niinä vuosikymmeninä, jotka seurasivat\nkristinuskon voimaan astumista, puhkesi vanha pohjolainen sankarihenki\nvielä kerran näissä vapaissa talonpojissa koko raivoonsa, samalla\nkun jalouteensakin. Sitä seurasi rauhallisempi aika, jonka kuluessa\nkirkko vahvistui ja piispat alkoivat saada saariyhteiskunnassa yhä\nenemmän vaikutusvaltaa, maallisissakin asioissa. Kun taistelut olivat\npäättyneet, niin maan parhaat alkoivat harrastaa uutta urheilua.\nPäälliköt alkoivat kirjottaa muistoon esi-isäin urhotöitä ja\nelämänvaiheita.\n\nPäälliköt, jotka ennen olivat olleet pakanallisten jumalien uhripappeja\nja jumalhuoneitten hoitajia, pitivät luonnollisena asiana, että he\nsäilyttivät saman oikeuden kristinuskonkin voimaan astuttua. Islannin\nkotimaiset piispat — saareen perustettiin kaksi hiippakuntaa —\npolveutuivat vanhoista etevistä päällikkösuvuista. Monet muut päälliköt\nantoivat vihkiä itsensä papeiksi ja rakensivat talonsa viereen kirkon,\naivan samoin kun ennen olivat pakanallisen uhrihuoneenkin rakentaneet.\nPapiksi vihitty päällikkö siten hoiti jumalanpalvelusta omassa\nkirkossaan, jossa hänen aluekuntansa kävi. Samalla hän kuitenkin piti\nmaallisenkin valtansa. Myöhemmin kuitenkin tuli tavaksi, että päällikkö\ntosin ylläpiti kirkon, mutta palkkasi siihen muualta papin.\n\nTällä omituisella suhteella oli suuri vaikutus Islannin\nkirjallisuuteen. Siihen aikaan oli nimittäin ainoastaan papisto\nkirjotustaitoinen. Monessa muussa maassa se ei kirjotustaitoaan\nkäyttänyt muuta kuin kirkon palvelukseen ja latinalaisten teosten\nkirjottamiseen, Islannissa se sitä vastoin oli niin läheisessä\nyhteydessä maan parhaitten miesten menneisyyden kanssa, että se\nkaikista kirkollisista ennakkoluuloista huolimatta rupesi kirjottamaan\nmuistoon saaren vanhoja sankaritaruja ja runoja. Syrjässä oppineesta\nmaailmasta, mutta sitä läheisemmässä yhteydessä omain maanmiestensä\nkanssa, Islannin papisto alkoi kirjottaa äidinkielellään. Ensinnä\nkirjotettiin kirjaan saaren monimutkaiset lait, joita siihen saakka\noli muistossa pidetty. Kuvaavaa on, että tämä ensimäinen islantilainen\nlakikirja, joka kirjotettiin 12:nnen vuosisadan alussa, sai »harmaan\nhanhen» nimen, arvatenkin siitä syystä, että se oli sulkakynällä\nkirjotettu. Myös sitä sanottiin »lakisaagaksi», ja lainsanojan\nvelvollisuus oli tuoda se mukanaan altingiin. Islantilaiset olivat\nvanhastaan olleet erinomaisen tarkkoja lakien laadinnassa ja\nmuistannassa — samalla kun muukalaisia kohtaan nyrkkivalta oli ainoa\nlaki — ja sitä seikkaa onkin kiittäminen siitä, että niin monta muistoa\nheidän entisyydestään on säilynyt, sillä useimmat saaren paikallisista\nurhotaruista olivat samalla käräjäasioita.\n\nRunoilu oli vanhastaan kuulunut saaren nuorison kasvatukseen. Runon\ntekeminen käden käänteessä oli hyvin kasvatetulle nuorukaiselle melkein\nyhtä tärkeä avu kuin uiminen, painiminen ja aseitten käyttö. Islannissa\noli hyvin vähän eteviä miehiä, jotka eivät samalla runoseppiäkin\nolleet, ja toiset olivat kerrassaan eteviä alallaan. Mutta runon\ntekeminen oli kylläkin vaikeata, sillä runomitat olivat mutkikkaat ja\nkuvakieli erinomaisen kehittynyt, jopa usein niin, että runoja nykyisin\non melkein mahdoton ymmärtää, vaikka vanha kieli tunnetaankin. Kuvat\nenimmäkseen otettiin vanhasta jumal- ja sankaritarustosta, ja tämä\nsen vuoksi pysyi erinomaisen tarkkaan nuorison muistossa. Esimerkkinä\nnäitten kuvain laadusta mainittakoon, että merta oli tapana sanoa »maan\nvyöksi». Mutta kun toiselta puolen maata sanottiin »Thorin äidiksi»,\nniin sanottiin myös merta »Thorin äidin vyöksi». Mutta vielä Thoria\nsanottiin »jättien viholliseksi», siis myös merta »jättien vihollisen\näidin vyöksi». Islannin taiderunouden ymmärtäminen sen vuoksi\nedellyttää sekä vanhan jumaltaruston että sankarisatujen tuntemista.\n\nLopulta eräs kirjauksen taitava mies päätti kirjottaa tavallisimmat\njumaltarut muistoon, johdoksi maanmiehilleen runojen ymmärtämiseen,\nja siten syntyi »Snorren Edda», joka on päälähteitä Skandinavian\nmuinaisen jumaltaruston, esim. Grotte-laulun tuntemiseen. Sen\nkirjottaja ei kuitenkaan ollut Snorre Sturlasson, niinkuin on nimestä\nyleiseen luultu. Samanlainen tarve sai kirjottamaan muistoon toisenkin\nkokoelman, joka käsitti joukon muinaisrunoja jumalista ja sankareista,\nn.s. »Saemundin Eddan», vaikka ei sekään ole Saemund Froden kirjottama,\nniinkuin on otaksuttu nimestä. Samanaikaisista tapauksista taas\nlaadittiin melkein kaikista runomuotoisia kertomuksia, että ne paremmin\npysyivät muistossa. Niihin saattoivat sitten »saagain» kirjottajat\nvedota.\n\nKolmas laji Islannin runoutta olivat suorasanaiset historialliset\nkertomukset, »saagat». Tätä runouslajia viljeltiin kaikissa perheissä,\nenimmän kuitenkin päälliköitten suvuissa. Suuret sukujuuret olivat\nnäitten itsetietoisten miesten ja naisten ylpeys, ne sen vuoksi\npidettiin tarkkaan muistossa. Kun useimmat suuret suvut olivat\nkeskenään heimoutuneet, niin tulivat siten sukutarinat melkein\nyhteiseksi omaisuudeksi koko saarella. Nämä sadut ulottuivat taaksepäin\nRuotsin, Norjan ja Tanskan vanhoihin kuningassatuihin saakka,\nkoska monet suvut johtivat kuningassuvuista juurensa, jopa jotkut\ntaruolennoistakin, kuten Sigurd Fafnisbanesta.\n\nNäitä runousmuotoja viljeltiin kaikkialla Islannissa; mutta varsinkin\nmuutamat paikat tulivat ennen muita niitten tyyssijoiksi. Haukadalin\ntalossa lounaismaalla asui yhdennellätoista vuosisadalla Hall\nThorarensson niminen päällikkö, joka polveutui suoraan Nadoddista,\nsaaren ensimäisestä löytäjästä. Häntä pidettiin yleiseen lempeimpänä\noppimattomista miehistä s.o. semmoisista, jotka eivät kuuluneet\nhengelliseen säätyyn. Hänen taloonsa saapuivat päälliköitten ja\nmahtimiesten pojat oppimaan Islannin muinaisuutta. Hallin oppilas oli\nAre Thorgilinpoika, Islannin historiankirjotuksen isä, joka polveutui\nAud Rikkaasta. Are asui Hallin talossa 14 vuotta ja saattoi siellä\nseurustella kaikkien kanssa, jotka muistossaan säilyttivät saaren\nmuinaistietoa. Are vihittiin sitten papiksi, sai kotiseudullaan\npäällikönkin paikan ja viisaudestaan liikanimeksi »Frode». Hän\noli ensimäinen, joka kirjotti Islannin kielellä kirjoja. Näistä\non kuitenkin säilynyt ainoastaan »Islantilaisten kirja», lyhyt\nhistoriateos ja »maanottokirjan» perustus. Mutta Aren sanotaan muun\nmuassa kirjottaneen norjalaisen kuningassadun.\n\nAren ystävä oli Saemund Sigfusson, joka niinikään oli pappi ja\npäällikkö ja myös sai »Froden» liikanimen. Hänkin oli yhtä korkeata\nsukua, polveutuen aina Harald Hildetandista saakka. Nuorempana hän oli\noleskellut paljon ulkomailla, muun muassa Ranskassa. Kotia palattuaan\nhänkin kokosi luokseen opinhaluista nuorisoa ja tuli niin kuuluksi,\nettä häntä sitten on pidetty »Saemundin Eddan» kokoojana. Hänen\ntietonsa kulkivat perintönä pojalle ja pojanpojalle, ja tämän luona\ntaas kasvoi se mies, joka kokosi ja muotoili Ynglingasuvun suuren\nkuningassadun, »Heimskringlan». Heimskringla on maailman ihanimpia\nhistoriallisia taideteoksia. Sen kokooja oli kuulu Snorre Sturlasson.\n\nIslannin runoudessa on etusija molemmilla Eddoilla, joihin enimmät\ntietomme pohjoismaiden vanhasta jumaltarustosta ja sankarisaduista\nperustuvat. Näiden jälkeen ovat huomattavimmat myytilliset sadut,\njotka osaksi käsittelevät samoja aiheita kuin Saemundin Edda ja\nlisäksi muitakin. Näitä ovat »Hervörin satu», »Hrolv Kraken satu»,\n»Ragnar Lodbrokin satu», »Frithiuvin satu», ja »Orvar Oddin satu».\nNiiden jälkeen ovat mainittavat Islannin sukusadut, ensi sijassa\n»Islantilaisten kirja» ja »Maanottokirja». Niitä on kaikkiaan\nkolmisenkymmentä ja joku päälle. Toiset ovat jotenkin laajoja,\nkertomarunouden mestariteoksia, kuten »Gunlaugin» ja »Nialin sadut».\nNeljänteen ryhmään kuuluvat historialliset sadut ulkomaisista\ntapauksista. Niistä on etevin Snorren »Heimskringla». Tähän ryhmään\nliittyy joukko taruja Fär-saarien ja Orkney-saarien norjalaisista\nruhtinaista, norjalaisia kuningassatuja, ja myös myöhempisyntyisiä\nkokonaan vieraita aiheita käsitteleviä satuja, kuten »Bernin Didrikin\n(Theodorik Suuren) satu» ja »Kaarlo Suuren satu». Viimeksi mainittu\non kokoelma ranskalaisia sankarisatuja, jotka olivat Islannissa yhtä\nsuuressa suosiossa kuin suinkin omat sankarisadut. Lisäksi oli suuri\njoukko varsinaisia kansansatuja, joilla ei ole myytillistä sen enempää\nkuin historiallistakaan pohjaa.\n\nSuuri osa tästä runoudesta on puhtaasti islantilaista, Islannissa\nsyntynyttä ja Islannin tapauksia käsittelevää. Mutta vanhin osa\nsiitä epäilemättä on yleis-skandinavista. Ensimäiset siirtolaiset\ntoivat kotimaastaan Norjasta paljon runoja ja satuja, jotka jo\nolivat vakautuneet valmiiseen muotoon. Varsinkin molempia Eddoja\nsen vuoksi kaikki Skandinavian maat pitävät yhteisenä henkisenä\nomaisuutenaan ja lähteinä, joista ne saavat varhaisimmat tiedot\nesi-isäinsä aatepiiristä, vanhoista tapauksista ja henkilöistä. Paitsi\nhistoriallista on Islannin runoudella mitä suurin taiteellinenkin\narvo. Tosin se kuvastaa raakain ja väkivaltaisten aikain käsityksiä\nja tapauksia, mutta semmoisiahan yleensä ovat kaikki sankaritarut.\nNiitten esiintyvin piirre on mielikuvituksen valtava suuruus ja\nylimykselliset urheusihanteet, mutta samalla niissä on puhtaasti\ninhimillisiäkin piirteitä, jotka ovat voimallisesti käsitettyjä,\nsyvällisesti tunnettuja, jylhässä ympäristössään verrattoman kauniita.\nVaikka Islannin sankarisadut eivät sinään olekaan yhtä yhtenäinen\nja taiteellisesti hiottu, sopusuhtaisesti punnittu eepos kuin esim.\nHomeroksen Iliadi ja Odysseia, niin ovat ne sitä vastoin runollisena\nainehistona vielä rikkaammat. Skandinavian maitten runoudelle ne sen\nvuoksi ovat tarjonneet tyhjentymättömän inspiratsionin lähteen aina\nviime aikoihin saakka. »Edda» merkitsee isoäitiä, ja tosiaan se on\n— samoin kuin Kalevala Suomen — koko skandinavisen kirjallisuuden\nylhäinen, korkeaotsainen isoäiti, josta saattaa sanoa samoin kuin Aud\nRikkaasta, että hän vielä kuolemaankin lähtiessään oli »sangen arvokas\nnainen».\n\nKristinuskon vakaannuttua ei Islannissa siltä koittanut sisällisen\nrauhan aika. Päin vastoin yltyivät sukuriidat niin suuriksi, että ne\nviimein kokosivat koko saaren vihamielisiin puolueihin ja lopun lopuksi\njohtivat siihen, että saari alistui Norjan kuningasvallan alaiseksi.\nNiin tuskin kuitenkaan olisi käynyt, ellei Islanti elinkeinojensa\npuolesta olisi ollut riippuvainen jostain viljaa kasvattavasta maasta.\n\nKun päällikönarvo voitiin periä ja myydä, niin seurasi siitä, että\nsaman miehen käsiin saattoi joutua monta päällikönarvoa samalla haavaa.\n\nSnorre Sturlasson polveutui vanhoista maanottosuvuista ja niitten\nkautta aina Norjan ja Tanskan kuningassuvuista saakka. Hän oli muun\nmuassa sukua Gange Rolfille, joka vallotti Normandian. Naimisen kautta\nhän sai Islannissa Borgin tilan ja paljon omaisuutta, jota hän itse\nmyöhemmin suuresti lisäsi. Borgista hän muutti Reykjaholt nimiselle\ntilalle, joka oli hänen haltuunsa joutunut, ja rakensi sinne muun\nmuassa kivestä saunan, johon vesi suorastaan johdettiin kuumasta\nlähteestä. Sitä aikanaan paljon ihmeteltiin; raunioita on vieläkin\njälellä. Snorresta tuli Islannin rikkain mies. Hänet valittiin\nlainsanojaksi. V. 1216 hän saapui altingiin erästä perintöriitaa\najamaan saaton keralla, johon kuului 840 miestä. Hänen aikomuksensa\noli nimittäin ottaa oikeutta asevoimalla, jos asia muutoin kävisi\nhäntä vastaan. Mutta paljon hänelle karttui vihamiehiäkin, jopa omassa\nsuvussakin. V. 1218 Snorre lähti Norjaan, jossa hänellä oli paljon\nmahtavia ystäviä.\n\nSkule jaarli, joka kuningas Haakon Haakoninpojan alaikäisenä ollessa\nhallitsi maata, otti Snorren ystävällisesti vastaan. Snorre sepitti\nhänen kunniakseen runon ja pääsi jaarlin asekumppaniksi. Ruotsissakin\nhän kävi kuninkaallisia heimolaisiaan tervehtimässä, ja sielläkin hänet\notettiin vastaan suurilla kunnianosotuksilla, sillä Snorre oli laajalta\nkuulu opistaan, runotaidostaan ja rikkaudestaan. Mutta kun hän palasi\nNorjaan, niin oli siellä erään riidan vuoksi vihastuttu niin kovasti\nislantilaisiin, että Skule jaarli jo suunnitteli sotaretkeä Islantia\nvastaan. Vaivoin Snorre sai hänet siitä luopumaan. Mutta Snorren täytyi\nluvata Islantiin palatessaan pitää huolta siitä, ettei norjalaisia\nkauppiaita enää häirittäisi ja että saari vähitellen suostuisi Norjan\nkuninkaan alamaisuuteen.\n\nKun Snorre v. 1220 palasi Islantiin, niin oli siellä syttynyt\nsuuri sukuriita. Kaksi mahtavaa sukua oli miestapon vuoksi noussut\nvastakkain. Snorre aluksi osasi käyttää riitaa omaksi hyödykseen, mutta\nsamalla hän omassa suvussaan herätti vihoja itseään vastaan, ja nämä\nvihat sitten tuottivat hänelle turmion.\n\nSnorre oli joutunut erään Saemund nimisen rikkaan päällikön lasten\nholhoojaksi. Jakaessaan heille perinnön hän jakoi sen niin, että\nvainajan kaunis nuori tytär Solveig sai parhaan osan, sillä Snorre\naikoi ottaa hänet vaimokseen, kun oli päässyt eroon entisestä\nvaimostaan, jonka kanssa hän oli elänyt huonossa sovussa. Näin hän\naikoi saada uudet myötäjäiset. Mutta ennenkun Snorre ennätti erota\nvaimostaan, tulikin hänen veljenpoikansa Sturla Sighvatinpoika väliin\nja vei sekä Solveigin että hänen myötäjäisensä. Siitä Snorren ja\nveljenpojan välille syttyi sammumaton viha.\n\nSnorre vaimostaan erottuaan nai erään toisen rikkaan perijättären\nja sai hänen kerallaan paljon omaisuutta ja mahtavia heimolaisia.\nSuhteitaan hän vielä lujensi naittamalla äpärätyttärensä Ingeborgin\nGissur nimiselle miehelle, joka kuului Haukadalin suureen sukuun.\nSnorre kävi nyt käräjiin mukanaan tuhatkunta miestä, ja asiat\npäätettiin jotenkin niinkuin hän tahtoi. Hänen valtansa oli laajennut\nniin, että se lounaiskulmalta ulottui länsirannan kautta aina\npohjoisrannalle saakka. Mutta Vatnadaliin hän lähetti Urökja nimisen\näpäräpoikansa ja tämä teki siellä niin paljon väkivaltaa, että Snorren\nvihamiesten luku siitä paljon lisääntyi. Näitten »valtiollisten»\ntoimiensa ohessa Snorre kuitenkin ennätti järjestää ja koota suureksi\nteokseksi muinaistarut, jotka hän oli poikana kuullut, tai joita\njo toiset ennen häntä olivat muistoon kirjottaneet. Snorre omisti\nnimittäin juuri ne talot, joissa tätä muinaistietoa oli ennen\nhartaimmin viljelty.\n\nSnorren katkerin vihamies oli hänen veljenpoikansa Sturla\nSighvatinpoika. Tämä oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan Roomaan ja\npaluumatkalla poikennut Norjaan, jossa Haakon kuningas oli itse\nruvennut hallitsemaan ja joutunut vihoihin mahtavan holhoojansa, Skule\njaarlin kanssa. Kun Snorre oli jaarlin puoluelaisia, niin Sturla\nliittyi kuninkaaseen, yllytti häntä Snorrea vastaan ja lupasi taivuttaa\nislantilaiset Norjan alamaisuuteen, jos kuningas puolestaan lupasi\nhänestä tehdä Islannin jaarlin.\n\nSemmoisin aikein Sturla v. 1235 palasi Islantiin, jossa oli ilmisota\nsen johdosta, että Snorren äpäräpoika oli tehnyt sotaretken Sturlan\nisää Sighvatia vastaan. Sighvat poikansa keralla kokosi sen jälkeen\n1000 miestä ja samosi niiden keralla äkkiarvaamatta Reykjaholtiin,\njosta Snorren täytyi lähteä pakoon. V. 1237 hän lähti Norjaan saamaan\napua Skule jaarlilta.\n\nMutta Islannissa Snorren vävy Gissur jatkoi taistelua ja muutamien\nvastoinkäymisien jälkeen hän voitti verisen tappelun, jossa sekä\nSighvat että Sturla saivat surmansa. Gissur Thorvaldinpoika oli nyt\nIslannin mahtavin mies.\n\nOlisi luullut tämän olevan Snorrelle eduksi, mutta päin vastoin kävi.\nNorjassa oli kuninkaan ja Skule jaarlin välillä syntynyt ilmisota.\nSkule oli julistanut itsensä herttuaksi ja Snorre hänen hovissaan\nhuvitteli pöytäkuntaa sepittämällä pilkkalauluja kuninkaan parhaista\nystävistä. Siitä suuttuneena kuningas kielsi kaikkia Norjassa olevia\nislantilaisia kotia lähtemästä. Skule hankki Snorrelle laivan ja sillä\nhän pääsi matkaan. Mutta pakonsa kautta Snorre oli julkisesti rikkonut\nkuninkaan käskyn, vaikka kuuluikin hänen asetovereihinsa, ja tätä\nseikkaa osasivat hänen vastustajansa hyväkseen käyttää.\n\nSturlan kuoltua tuli tämän voittajasta, Snorren vävystä Gissurista,\nSnorren pahin vihollinen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut vaimostaan,\nSnorren tyttärestä, onnettoman avioliiton jälkeen. Onnettomat\navioliitot ja erot olivat siihen aikaan sangen tavallisia saarella,\nkodin siteetkin olivat tänä levottomana aikana Iöyhtyneet. Kun Snorre\nv. 1239 palasi Islantiin, niin hän kuitenkin sai takaisin omaisuutensa,\nvieläpä sai haltuunsa Sighvatin ja Sturlankin omaisuuden. Mutta\nsamalla hän myös oli velvollinen kostamaan veljensä ja veljenpoikansa\nsurmaajalle Gissurille, vaikka olikin heidän kanssaan verivihoissa\nelänyt. Semmoinen oli vanha verikostolaki, joka kristinuskosta\nhuolimatta vielä istui syvällä kansan käsityksissä.\n\nNorjan kuningas Haakon päätti käyttää näitä rettelöitä hyväkseen. Hän\noli saanut kukistetuksi Skule jaarlin, joka lopulta oli julistanut\nitsensä kuninkaaksi. Skule kärsi musertavan tappion Oslon kylässä ja\nsurmattiin sitten v. 1240 Throndhjemissa. Kuningas lähetti silloin\nGissurille sanoman, että hänen joko tuli surmata Snorre, taikka\nlähettää hänet Norjaan petturina rangaistavaksi. Kun ei Snorrea\nkuitenkaan voitu altingin kokouksessa vangita, niin päätti Gissur\nyhdessä kahden muun Snorren vävyn kanssa hyökätä hänen kimppuunsa\nkotona.\n\nHyökkäys tapahtui Snorren aavistamatta, jonka vuoksi hänellä ei\nollut väkeä koolla. Tosin hän oli eräältä salaliittoon kuuluvalta\nmieheltä saanut varotuksen, mutta se oli kirjotettu niin mutkikkailla\nriimuilla, ettei edes oppinut Snorre osannut niitä lukea. Snorren talo\noli sen vuoksi melkein aseeton, kun Gissur syyskuussa 1241 saapui\nReykjaholtiin, mukanaan 70 miestä. Hyökkäys tapahtui yöllä. Snorre\nheräsi ja juoksi kellariin pakoon. Mutta sieltä hänet löydettiin\nja Gissur lähetti erään palvelijoistaan viiden miehen kera häntä\nmurhaamaan. Miesten joukossa oli muuan rosvo ja murhamies ja häntä\nkäski Gissurin palvelija antamaan Snorrelle surmaiskun. »Elä lyö!»\nsanoi Snorre käskevästi. »Lyö vaan!» sanoi palvelija. »Elä lyö!»\nsanoi Snorre jälleen, mutta samalla hän sai surmaiskun ja vielä\nhaavat parilta toiseltakin mieheltä. Siten kaatui Islannin kuuluin\nmies 63 vuoden ikäisenä. Snorrella oli suuria vikoja, mutta samalla\nhän kieltämättä oli aikansa parhaitten aatteitten etevin edustaja.\nHänen sukunsa elää vielä tänä päivänä Islannissa ja monta maineeseen\nkohonnutta miestä siitä on polveutunut. Snorresta johti muun muassa\nsukunsa kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsen. Islannin vapaudelle Snorren\nkuolema oli surmanisku.\n\nSnorren kostamisen sai velvollisuudekseen hänen veljenpoikansa Sturlan\nnuorempi veli Thord Sighvatsson. Hänen ja Gissurin välillä syntyi\nriita, jota kesti monta vuotta, kunnes molemmat vetosivat Norjan\nkuninkaaseen Haakoniin. Tämä koetti nyt Thordin avulla saada Islannin\nvaltansa alle, mutta kun se ei onnistunut ja kun Gissur Roomassa\nkäytyään poikkesi Norjaan ja samaan aikaan Thord kuoli halvaukseen,\nniin kuningas korotti Gissurin jaarlin arvoon ja antoi hänen toimekseen\nIslannin alistamisen. Tämä tapahtuikin v. 1258. Islannissa olivat\nnimittäin keskinäiset riidat yltyneet siihen määrään, että Gissur\nosaksi väkipakolla, osaksi kehotuksilla sai yhä useamman suostumaan\nNorjan kuninkaan ylivaltaan. V. 1264 tunnusti koko saari vihdoin\nNorjan kuninkaan hallitsijakseen, mutta Islannin ei siltä pitänyt\nolla osa Norjan valtakunnasta. Osa päälliköitten entisestä vallasta\nsiirtyi kuninkaan edustajille, mutta monet laitokset, muun muassa\naltingi jäivät ennalleen. Korkein lainkäyttö kuitenkin joutui Norjaan.\nIslantilaisten täytyi ruveta maksamaan veroa, ja ensinnä norjalaiset ja\nsitten saksalaiset saivat saaren koko kaupan käsiinsä. Maan varallisuus\nsen kautta paljon rappeutui, ja vielä enemmän samaa vaikuttivat taudit,\nsuuret luonnonmullistukset, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset,\njoita seuraavina aikoina tapahtui. Musta surma, joka raivosi Norjassa\nneljännentoista vuosisadan keskivaiheilla, ei tosin tullut Islantiin,\nmutta kun yhteys emämaan kanssa ruton ajaksi kokonaan keskeytyi, niin\nsyntyi saarella suuri nälänhätä. Myöhemmin pääsi rutto kuitenkin\nIslantiinkin ja kaikkein näitten onnettomuuksien kautta saaren väestö,\njoka parhaimmillaan oli ollut päälle 100,000 henkeä, väheni kovin\ntuntuvasti.\n\nKauan vielä vanha runous eli kansan kesken, etsien uusia muotoja,\nmutta sekin kuitenkin rappeutui. Vanhat aiheet olivat jo käsitellyt\nja vapautensa ja vallantuntonsa menetettyään kansa vähitellen kadotti\nhalunkin suurien sankarirunojen laatimiseen. Viimeinen islantilainen\nrunoilija, joka kävi Skandinavian hoveissa laulamassa, oli Olavi\nThorinpoika Hvitaskjald, Tanskan kuninkaan Valdemar Seierin suosima\nja kunnioittama vieras. Hänen veljensä oli viimeinen, joka kävi\nRuotsin hallitsijain hovissa. Se tapahtui Birger jaarlin hallituksen\nloppuajalla. Niinkauan islannin kieltä luultavasti ymmärrettiin\nTanskassa ja Ruotsissa, mutta sitten kielet vähitellen yhä enemmän\nerosivat toisistaan. Kauemmin kulkivat Islannin ja Norjan puheenparret\nkäsi kädessä, ja Skandinavian kielistä on Norjan kansankieli vielä tänä\npäivänä vanhaa islantia lähinnä.\n\n\n\n\nNykyinen Islanti: Luonto ja kansa.\n\n\nNykyisin kulkevat melkein joka kesä upeasti varustetut matkailijalaivat\ntilapäisesti Islantiin, mutta ne laivat, jotka sinne säännöllistä\nliikettä ylläpitävät Tanskan satamista, ovat pienenlaiset ja\nvaatimattomat. Niillä matkustaja saa riittämään saakka kokea Atlantin\nmeren pohjoiskulman vaihtelevia, levottomia sääsuhteita. Myrsky toisen\njälkeen sateineen, usvineen, yllättää matkalla, ja harvoin sillä\nvälillä meritaudilta säästytään.\n\nMatkustaja sen vuoksi matkalla sitä enemmän ihmettelee, kuinka jo\nensimäisen vuosituhannen lopulla uskallettiin melkein avoimilla purje-\nja soutualuksilla kulkea tämän myrskyisen meren poikki.\n\nSkotlannin rannoilla, joita pitkin laiva ohjaa, saa matkustaja jo\nesimaun Islannin luonnosta. Ja vielä paremmin niillä saarilla, jotka\novat meressä sen pohjoispuolella, varsinkin yksinäisillä myrskyisillä\nFär-saarilla, jotka jyrkkinä ja jylhinä kohoovat ainiaan mylleröivän\nhyökyaallokon keskellä.\n\nVielä jylhempänä, korkeampana kohoo Islanti merestä, milloin niin\ntaajoissa usvissa, ettei siitä näy mitään, vaikka kuuluu aallokon\npauhu rannoilla, milloin taas lyhyen ajan kirkkaan taivaan alla,\nnäyttäen merelle harmaita tunturiseiniään ja maajäätikköjen peittämiä\nkukkuloitaan. Suunnattomia parvia vesilintuja ja valtameren\npetolintuja istuskelee kallioilla, lokkeja ja kajavia pölähtelee\nsiellä lentoon niin suunnattomat joukot, että ne näyttävät äkilliseltä\nlumituiskaukselta. Joskus, vaikka onneksi harvoin, ei laivaan näy\nIslantia ensinkään, ennenkun ollaan satamassa. Koko ilma on silloin\nsakeana savua ja hienoa tuhkaa, jota sataa laivan kannelle ehkä jo\nFär-saarien tienoilla, ja joka käy sitä karkeammaksi, kuta enemmän\nsaarta lähestytään. Purjehtija silloin tietää, että joku Islannin\nlukuisista tulivuorista on puhjennut purkaukseen ja että puute ja kato\nuhkaa heikkoja asutuksia tuolla suuren luonnon saarella. Semmoiset\ntuhotapaukset ovat onneksi verrattain harvinaisia, mutta milloin niitä\nsattuu, silloin Islanti saa kokea kohtalon iskun, joka lamauttaa\nkauaksi ajaksi sen elämää, milloin suppeammalla alalla, milloin koko\nsaarella.\n\nMutta ennenkun maalle päästään, tavataan merellä elämää, joka on\nosa sen elämästä. Islannin meri on erinomaisen kalaisa. Siellä ovat\nmaailman parhaat turskanpyynnit, saadaan silliä, valaita, hylkeitä ja\nhaikaloja ja kaikenlaista muuta eväistä karjaa, jota kylmissä merissä,\nkumma kyllä, on paljon runsaammin kuin lämpöisissä. [Tämä luultavasti\njohtuu siitä, että kylmä vesi sisältää enemmän happea kuin lämpöinen.]\nMelkein kaikkina vuodenaikoina makailee islantilaisia veneitä merellä\npyydyksineen, mutta ne ovat vain pienempi osa niistä sadoista\naluksista, joita siellä tapaa. Sinne kokoontuu kalastajia monesta\nmaasta melkoisin laivoin.\n\nSyksyllä, talvella ja keväällä ovat islantilaiset itse uutterimmin\nkalanpyyntihommissa. Silloin liikenee pyyntiin enimmän väkeä. Kun\nmaatyöt ovat päättyneet ja karjat koottu tunturilaitumilta, alkaa\nkalastajapaikkoihin kokoontua maalaisnuorisoa, joka töitten vähennyttyä\nmaatiloilla rupeaa talveksi kalastajain palvelukseen, saadakseen\njonkun verran lisäansiota. Toiset asettuvat asumaan kalastuspaikoilla\noleviin verraten varakkaihin taloihin, toiset ylen köyhäin varsinaisten\nkalastajain luo, toiset taas samanlaisiin kala-aittoihin, joita\nSuomenkin ulkosaaristossa on. Nämä majat suovat talvella tosin\nhuonon suojan, mutta väki on karkaistua ja sille ne ovat lämmön\nja viihtymyksen paikkoja, koteja, milloin päästään mereltä maissa\nkäymään. Merellä on elämä vielä monta vertaa kolkompaa. Toiset rupeavat\nveneenomistajain palvelukseen osapalkoilla, toiset lyöttäytyvät yhteen\nja vuokraavat itselleen veneen ja pyydykset. Saalis jaetaan ikivanhain\nperittyjen sääntöjen mukaan. Se jaetaan niin moneen yhtä suureen\nosaan, kuin on venekunnassa miehiäkin, mutta perämies saa kahta vertaa\nsuuremman osan kuin muut ja sitä paitsi erotetaan sopimuksen mukaan\nosat veneen, verkkojen ja pyydyksien omistajia varten.\n\nMutta ylen pieniä ovat mereen verraten ne veneet, joilla islantilaiset\nlähtevät turskan pyyntiin. Ne ovat solakat ja kevyet, purjeita vain\nsen verran, kuin ohjauksen helpottamiseksi on tarpeen. Mutta veneissä\nei olekaan painolastia, eivätkä ne sen vuoksi kestä purjeita muuta\nkuin hyvällä säällä. Islannin rantoja huuhtova meri on hirmuinen.\nSuomenlahden ja Itämeren laineet ovat vähäpätöisiä niihin verraten,\njotka hyökyvät Norjan länsirannalla, mutta ne taas ovat vähäisiä\nAtlantin meren pisimmästä perästä Islannin rantoja vastaan vyöryviin\njättiläisaaltoihin verraten. Ei tarvitse olla paljoakaan tuulta,\nennenkun meri on mäkinä ja laaksoina. Mutta lisäksi on Islanti niin\nvaarallisessa ilmastoalueessa, että tuulet siellä vaihtelevatkin.\nSaarimaan eteläpuolella on nimittäin vakinainen alhaisen ilmapaineen\nalue, joka laajalti, jopa kautta Europan, vaikuttaa tuulien suuntiin,\nja sen vuoksi tuuli Islannin rantavesillä usein hämmästyttävän\nnopeaan kiertää kaikki ilmansuunnat. Kun kuitenkin lounaasta käyvä\npääaallokko aina on vallitsevana, niin seuraa siitä, että merellä\nusein on ristiaallokoita, joissa tyrskyt kohoavat tavattoman korkeiksi\nja vaarallisiksi. Suunnattoman korkealle hyökkäävät aallot jyrkkiä\nkalliorantoja vastaan ja alavilla hiekoilla ne taas jo kaukana rannasta\nmurtuvat kuohuvaksi sekasorroksi, joka nopeaan hajottaa vahvankin\naluksen. Näiden aaltomurroksien vuoksi etelärannan hiekkoja pelätään\nyhtä paljon kuin jyrkkiä luoksepääsemättömiä kalliorantoja.\n\nUrheutta kysytään siltä kansalta, joka pienillä avonaisilla\nsoutuveneillä talvimyrskyjen aikana uskaltaa lähteä tälle merelle.\nParhaat kalapaikat ovat ulapalla penikulmien päässä rannasta ja siellä\non päivä vietettävä. Mereen heitetään uiva ankkuri, jonka mukana vene\nhiljalleen ajelehtii myötätuuleen. Onget syötetään ja heitetään mereen.\nAinoastaan perämies ei joudu onkimaan, hänen velvollisuutensa on kaiken\naikaa hoivata venettä, sillä aallokossa se ilman hoitoa voisi täyttyä.\nKauniillakin säällä roiskuu tyrsky veneen yli. Kun tuulen ohella vielä\npakastaakin, niin jäätyvät kalastajain hiukset ja parta jääpuikkoja\ntäyteen, heidän nahkaiset vaatteensa kangistuvat, niin että tuskin\nkääntyä sallivat, käsineet jäätyvät jäämöhkäleiksi. Mutta hyvän syönnin\naikana on kalastaja koukkuineen'niin uutterassa työssä, ettei hän\npaljoa ennätä katsoa omia vaivojaan. Hän ei silloin jouda muistamaan\neväitäänkään, jotka tavallisesti ovatkin sangen niukat, koska illaksi\npalataan maihin.\n\nMutta usein tapahtuu, että pyynti on kesken heitettävä, kun sää alkaa\nyltyä ylivoimaiseksi. Monesti on soudettava rantaan vastatuuleen.\nSilloin täytyy ponnistella airon pyyryssä koko yökin, kuinka sattuu,\nennenkun ollaan satamassa. Mutta hyvin usein tapahtuu, ettei venekunta\nenää ensinkään maihin pääse. Tuhkatiheään sattuu tapaturmia, joko meri\nnielee aluksen miehineen päivineen, taikka sortuu se rantahyökyyn ja\nsiinä täyttyy.\n\nSamaan tapaan kalastavat Muurmannin rannan suomalaiset. Onkikalastus\nnimittäin on jotenkin tuottava, eikä kysy kalliita pyydyksiä. Monesti\nse antaa erinomaisen ansion. Toisin paikoin on aljettu samalla laskea\nsiimaa, vaikka se jo vaatii varakkaampaa kalastajaa, sillä siima\nlukuisine koukkuineen ja laitoksineen on verraten kallis laitos.\nSiimasta on se etu, että voidaan ryhtyä paikalla onkimaan, kun se on\nlaskettu, ja siten pyydystää samalla haavaa kahdella tavalla. Siiman\npäät kiinnitetään upokkailla meren pohjaan ja upokkaihin sidotaan\nveden pinnalla kelluvat kohot. Syöttinä käytetään silliä, äyriäisiä,\nsimpukoita, mätiä, matoja, kalanlihaa, naudan- ja lampaanmaksaa,\njopa juustoakin. Turska kulkee niin suunnattomissa parvissa, että\nkoko merenpinta on sen lähestyessä laajalti harmaissa juovissa. Se\non nälkäinen ja niin monen ottajan ollessa ravinnon tarpeessa se syö\nmelkein vaikka mitä. Verkolla kalastusta islantilaiset sitä vastoin\neivät suosi, osaksi siitä syystä, että väittävät verkkojen pilaavan\nkalapaikat, mutta vielä enemmän sen vuoksi, että verkot ovat kalliita\nlaitoksia, joitten hankkimiseen heillä ei ole varoja.\n\nTurska osaksi syödään tuoreena, mutta suurin osa valmistetaan\nsäilyväksi ja säilytettynä sitä viedään suuret määrät ulkomaille. Se\non sitä kapakalaa, jota meillä Joulun aikana syödään livekalana ja\nkatolisissa maissa yleensä paaston aikana, jolloin kala on ainoa\nsallittu liharuoka. Se perataan ja ripustetaan avoimiin katoksiin\nkuivamaan, taikka suolataan ja ladotaan kallioille kasoihin. Kasassa\nse saa vähitellen lävitse suolautua, jonka jälkeen kalat levitetään\nkiville ja kallioille kuivamaan. Sitä suolataan myös tynnyreihin,\njoissa se saa olla suolavedessä, kunnes joutuu etäisien ostajien\nnautittavaksi.\n\nTurskan jälkeen on jäähaikala islantilaisten tärkein pyyntikala.\nJäähai on suuri, 6—8 metriä pitkä, voimallinen kala, joka on ahneimpia\nJäämeren petokaloista. Se ahdistaa suuria valaitakin ja valaanpyytäjien\nväsyttäessä harppuunalla iskemäänsä valasta se tavallisesti on veden\nalapuolella saaliin kimpussa repien siitä terävillä hampaillaan suuria\nkimpaleita, ennenkun pyytäjät ennättävät saaliinsa merestä nostaa.\nJäähai syö ahnaasti kaikkea, mitä suinkin kiinni saa, mutta ihmistä se\nkuitenkin verrattain harvoin ahdistaa. Siitä saadaan oivallista traania\nja nahkaa käytetään jalkineiksi ja monenlaisiin muihin tarpeihin.\nPyyntiaika on tammikuusta huhtikuun puoliväliin, ja sitä varten\nenimmäkseen käytetään kannellisia aluksia. Toisin paikoin soudetaan\nkuitenkin jäähainkin pyyntiin avoimilla veneillä, pyyntijoukkona\nkymmenkunta miestä. Kun vene sattuu parven löytämään, niin se\ntavallisesti saa hyvän saaliin ja vaivoistaan runsaan korvauksen, mutta\nparven löytö on sattuman varassa ja sen vuoksi tämä pyynti onkin paljon\nepävarmempaa kuin turskan pyynti. Kannellisissa aluksissa on miesten\ntoimeentulo talvipakkasellakin helpompi, mutta avonaisissa veneissä he\nsaavat kestää paljon kurjuutta, taistella usein monen sadan kilometrin\npäässä rannasta, kymmenen ja kahdenkinkymmenen asteen pakkasessa,\nankarissa aalloissa, myrskyissä ja lumituiskuissa, ja enimmän ajan\nvielä pimeässäkin, koska päivät varsinkin pohjoisrannikolla, jossa\ntätä pyyntiä pääasiallisesti harjotetaan, talvella ovat hyvin lyhyet.\nMuita vaaroja ovat ajojäät ja sumut, jotka toisinaan voivat viikkoja\npimittää kaikki niin, että on mahdoton saada maan näköä ja sen kautta\ntietoa siitä, missä ollaan. Vaikka miehet varustavatkin itsensä niin\nhyvin, kuin vähävaraiset kalastajat yleensä voivat, niin on heidän\ntoimeentulonsa pyyntiretkellä kuitenkin ylen vaikea, etenkin kun he\nharvoin voivat keittää lämmintä ruokaa. Hiukset, parta jäässä, vaatteet\nkankeina aamusta iltaan ja illasta aamuun, he nukkuvat yönsä avoimen\nveneen tuhdoilla, ilman muuta suojaa kuin märkä purje. Usein merivesi\npilaa eväät. Juomavesi voi loppua, eikä vaarallisten hyökyjen vuoksi\nuskalleta rantaan laskea. Nämä kalastajat näkevät paljon enemmän\nkurjuutta ja vaivoja kuin moni napamatkustaja, vaikka eivät taistele\nmaineen vuoksi, vaan ainoastaan köyhäin kotona odottavain perheittensä\nelättämiseksi.\n\nIslantilaisilla kauppapaikoilla näkee ainiaan naisia perkkaamassa ja\nkuivaamassa turskaa yllä mainitulla tavalla. Silloin tällöin poikkeaa\nsatamaan höyrylaiva, joka ottaa kuorman valmista tavaraa,'taikka\nsaapuu maakylistä pitkät jonot hevosia, selässä maataloustuotteita,\nlampaita, vuotia, villoja, voita. Maanviljelyksen tuotteet vaihdetaan\nmeren antimiin ja kauppatavaroihin, jotka samalla tavalla kuljetetaan\nkauppapaikalta maakyliin.\n\nMutta vaikka suuri osa Islannin kansasta saakin merestä ravintonsa,\nniin on sen vesien kalastus kuitenkin suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten\nkäsissä. Islannin vesille saapuu Norjasta, Englannista, Saksasta,\nAmerikasta ja varsinkin Ranskasta suuria aluksia, toiset purjein,\nuusimmat höyryn voimalla, kaikin puolin mitä parhaiten varustettuina,\nja nämä vievät mukanaan paljon enemmän kaloja kuin Islanti itse\npyydystää. Ranskalaiset kalastajat ovat enimmäkseen kotoisin\nBretagnesta, Paimpolin satamasta. Heidän Islannin retkistään on Pierre\nLoti kirjottanut viehättävän romaaninsa »Islannin kalastajat». Laeilla\non tosin lähin rantavesi suojattu ulkomaalaisten pyynniltä, mutta lain\nnoudattamista on vaikea valvoa, ja varsinkin englantilaiset alukset\nsitä rikkovat ja kalastavat nuotillaan ja verkoillaan islantilaisten\nrantavedetkin niin puhtaiksi, ettei saarelaisille useinkaan jää\nmitään. Mutta sitä paitsi ne, niin sanotaan, armotta ajavat upoksiin\nislantilaisia veneitä niitten omilla maavesillä, eivätkä silloin\npysähdy haaksirikkoutuneille apua antamaan, koska nämä voisivat\nniitä vastaan todistaa. Toisissa kalastaja-aluksissa, varsinkin\namerikkalaisissa, on lisäksi mitä huonointa väkeä, joka silloin tällöin\nnousee maihin varta vasten pieksämään asukkaita — vanhain viikinkien\njälkeläisiä. Suuresti ovat siis olot muuttuneet siitä ajasta, josta\ntämän kirjasen alkuosassa kerrottiin. Vapausaikanaan saarelaiset päin\nvastoin retkeilivät samoihin maihin, jotka nyt suurvaltoina lähettävät\nalamaisiaan heidän rannoilleen, toivat niistä haaksen täydet saalista\nja orjia raatamaan. Nyt sitä vastoin heidän kalavetensä pyydystetään\npuhki ja poikki ja joskus on tapahtunut, että ulkomaalaiset kalastajat\novat kesken kirkonmenon tunkeutuneet kirkkoon ja ajaneet sieltä pois\nrauhallisen seurakunnan.\n\nSyy siihen, että islantilaiset omilla rantavesillään nykyisin\nkalastavat paljon heikommilla aluksilla ja pyydyksillä kuin\nulkomaalaiset, on heidän köyhyytensä. Heillä ei ole varoja hankkia\nlaivoja ja laitoksia, joihin kalastuksen nykyisen kehityksen\naikana tarvitaan paljon pääomia. Osaksi on tämä asiantila myös\njäännös entisaikain oloista. Menetettyään vapautensa islantilaiset\njoutuivat mannervaltain holhouksen alaisiksi. Heiltä kiellettiin\nvapaa kaupankäynti. Kun Islanti Norjan keralla joutui Tanskan\nalusmaaksi, niin sorrettiin sitä taloudellisesti vielä enemmän.\nSeitsemännellätoista vuosisadalla Tanskan kuningas Kristian IV antoi\nsaaren kaupan vuokralle Juutinrauman suurimmille kaupungeille.\nAina seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolle saakka niillä oli tämä\nyksinoikeus. Sitten Tanskan hallitus otti kaupan omaksi monopolikseen.\nIslantilaiset saivat omista tuotteistaan huonon hinnan, mutta heidän\ntäytyi maksaa kallis hinta kaikesta, mitä ostivat. Siten he kaupassa\nmenettivät kahdenkertaisesti. Siitä kärsi varsinkin karjanhoito ja\nIslantilaiset sen vuoksi alkoivat sitä laiminlyödä ja entistä enemmän\nkalastaa. Mutta Tanskan hallitus kielsi heitä käyttämästä kannellisia\naluksia, estääkseen heitä liiaksi vaurastumasta. Tämän määräyksen\ntyly mielivaltaisuus astuu vasta oikein näkyviin, kun ajattelemme,\nettei sen kautta ainoastaan estetty islantilaisia kehittämästä sitä\nelinkeinoa, joka heille oli tuottavinta, vaan myös pakotettiin heitä\nheikoilla aluksilla oleskelemaan vaarallisella merellä ja sen kautta\nhaaksirikkojen kautta menettämään paljon enemmän miehiä, kuin muutoin\nolisi tapahtunut. Islantilaiset pakottamalla pakotettiin kalastamaan\navoimilla aluksilla omilla vesillään. Ei siis kumma, että ulkomaalaiset\nkalastajat saivat merellä ylivallan ja saarelaisten täytyi tyytyä\nlapsipuolen asemaan. Siinä syy miksi tämä elinkeino ei vieläkään ole\npäässyt kohoamaan vaikeasta asemastaan, vaikkapa säännökset aluksien\nkäyttämisestä jo ovatkin aikoja sitten kumotut ja monopolikauppakin\nviime vuosisadan keskivaiheilla lakkautettiin. Vanhat olot vaikuttavat\nkauas tulevaisuuteen, eivätkä islantilaiset ole vielä tänäpäivänäkään\nkohonneet siitä köyhyydestä ja voimattomuudesta, johon pitkällinen\ntaloudellinen sorto heidät saattoi.\n\nOmituista on, että sillinpyynti Islannissa on verrattain nuori\nelinkeino, vaikka silli on arvokkaimpia merikaloja ja se Islannin\nrannoilla saadaan vielä parempana ja lihavampana kuin Norjan paras\nrasvasilli. Norjalaiset ovat alkaneet käydä Islannin rannoilla silliä\npyytämässä. Akureyrissa, saaren pohjoisrannalla, on kuitenkin jo\nmelkoisia islantilaisiakin sillinpyyntilaitoksia. Mikäli pääomia\nsaadaan, hankitaan parempia aluksia ja verkkoja, sillä sillin pyynti\navoimella merellä vaatii kalliita laitoksia. Varsinkin vartijalaiva,\njoka merellä etsii silliparvet ja antaa niistä tiedon, on hienoine\nverkkoineen kallis. Yksi ainoa semmoinen laiva laitoksineen maksaa\nnoin 150,000 markkaa. Semmoista eivät voi köyhät kalastajat, eivätkä\ntalollisetkaan hankkia muuta kun yhteen liittymällä. Kun pyynti hyvin\nonnistuu, niin voi se kuitenkin yhdessä kesässä maksaa hintansa.\n\nMutta hylkeenpyynnissä eivät ulkomaalaiset voi islantilaisten kanssa\nkilpailla, sillä se parhaiten tapahtuu rantavesillä, milloin ei\najojäitä ole meressä. Siinä varmaankin syy, miksi islantilaiset\nhylkeitä suosivat, vaikka ne hävittävätkin paljo kaloja.\n\nHylkeitä pyydettiin jo vanhimpina aikoina uutteraan, sekä rannoilta\nettä jäiltä ja veneillä. Hylkeenlihaa syötiin, siitä saatiin arvokasta\nrasvaa ja varsinkin sen nahka oli käytännöllistä monenlaisiin\ntarpeisiin. Vielä tänä päivänä islantilaiset käyttävät hylkeennahkasta\nvalmistettuja jalanmukaisia jalkineita, jotka tunturivaelluksilla ovat\nerinomaiset, ne kun paljaan jalan tavoin mukautuvat maahan ja ovat\nsangen kestävät. Nykyisin ei kuitenkaan tapeta täysikasvuisia hylkeitä,\nei varsinkaan naaraita, vaan päinvastoin niitä suojellaan, vaikkapa ne\nesim. jokiloissa tekevät paljon vahinkoa, hävittämällä lohia. Poikaset\nsitä vastoin surmataan, sillä niitten liha on paljon maukkaampaa ja\nnahka hienompaa.\n\nNäin olemme maininneet tärkeimmät riistaeläimet Islannin vesissä.\nValaat on jo melkein sukupuuttoon hävitetty. Mutta tuottava on\nsekin kalastus, jota mereen laskevissa joissa ja sisämaan järvissä\nharjotetaan. Se on yksinomaan islantilaisten käsissä — elleivät he\nkalastusoikeuttaan vuokraa pois. Kaikkiin Islannin jokiin nousee\nkeväällä lohi, sekä semmoisiin, joissa on kirkas vesi, että niihinkin,\njotka, maajäätiköitten alta tullen, ovat savesta maidonvalkoiset. Lohi\nkutee jokiloissa ja kasvaa niissä, lähtee täysikasvuisena mereen,\nmutta palaa säännöllisesti joka kevät takaisin kutemaan. Rantajokia\non Islannissa niin paljon, ettei ole montakaan taloa, jonka maihin\nei sattuisi joku lohisa joki. Lohta pyydetään monella tavalla ja\nkala tavallisesti syödään tuoreena. Mutta vaikka Islannin lohi onkin\nmaan valio, niin on siellä kuitenkin tultu samaan kokemukseen kuin\nPohjois-Suomessakin: loheen sitä enemmän kyllästyy, kuta enemmän sitä\nsaa. Mutta kun islantilaiset oppivat sitä paremmin säilyttämään, samoin\nkuin amerikkalaiset, niin saavat he siitä vielä arvokkaan kauppatavaran.\n\nVielä arvokkaampana kuin lohta pidetään forellia, jota on järvissä\nrunsaasti. Viime aikoina ovat saarelaiset alkaneet yhä enemmän vuokrata\njokivesiään ja järviään englantilaisille urheilijoille, jotka saapuvat\nsinne onkimaan.\n\nEnnenkuin meren rantasaumasta poistumme, muistakaamme vielä\neräs elinkeino, joka on jotenkin tuottava ja Pohjois-Atlantin\nranta-asukkaille omituinen. Se on lintujen pyynti.\n\nEnsimäinen elonmerkki, jonka matkustaja mereltä lähestyessään\nhuomaa Islannin rannoilla, ovat suuret lintuparvet, jotka pilvinä\nparveilevat uloimpien luotojen ympärillä, taikka pitkissä jonoissa\nistuvat kallioseinämien pykälillä, niinkuin valkoiset lumijuovat.\nSaaren rannoilla vilisee kaikkialla vesilintuja, jotka sinne lentävät\nlepäämään ja pesimään. Mutta varsinkin yksinäisillä kalliosaarilla ja\nniemennokilla on lintuja uskomattomat määrät. Semmoisia vuoria sen\nvuoksi sanotaankin »lintuvuoriksi». Niillä on usein niin taajassa\nlintuja, ettei missään näy paljasta paikkaa, ja niitä lentelee vielä\nilmassakin täynnään. Valittava kiljuna kuuluu kauas merelle.\n\nMerilintujen värit ovat yksitoikkoiset, valkoista, harmaata ja ruskeaa.\nMaalintujen höyhenpuku on kirjavampi, mutta maalintuja on merilintuihin\nverraten vähän. Sisämaan järvillä kuitenkin on vilkas lintuelämä.\nSiellä pesivät sorsat, hanhet, joutsenet ja monet muut vesilinnut\nlukemattomin laumoin. Niitä ammuskellaan ja syödään, mutta saaren\ntaloudessa eivät järvilinnut ole likimainkaan niin hyvä tulolähde kun\nmerilinnut.\n\nMerilinnuista on tärkein haahka (_Somateria mollissima_), jonka\nuntuvat ovat vanhastaan olleet arvossa patjantäytteinä. Haahkaa on\nmonessa kohdassa rannikolla, mutta parhaiten se viihtyy semmoisilla\npaikoilla, missä on paljon pieniä saaria ja luotoja. Haahkan liha on\nhyvää syödä, munat niinikään, mutta arvokkaimmat ovat ne hienot hennot\nuntuvat, joita se poimii rinnastaan, sisustaakseen niillä pesänsä\npienokaisilleen lämpöiseksi ja pehmeäksi. Semmoinen maanomistaja, jonka\nrannalla haahka pesii, on koko pohatta yksinään sillä perusteella.\nMonella tavalla koettavat sen vuoksi rantain omistajat maanitella\nhaahkaa pesimään. Rakennellaanpa sopiviin suojaisiin paikkoihin\npieniä keinotekoisia luotojakin siinä toivossa, että haahka ne\nhuomaisi itselleen sopiviksi asuinsijoiksi. Pesimäsijat raivataan niin\nmieluisiksi kuin suinkin, taikka rakennellaan niille kaikenlaisia\nsuojia. Lisäksi haahkaa koetetaan suojella kaikkia vihollisia vastaan;\nniitä ovat kotka, kettu ja korppi — korppi ryöstää sekä pojat että\nmunat — ja monet muut linnut, jotka tyytyvät muniin. Parhaana haahkan\nsuojelijana, kumma kyllä, pidetään jalohaukkaa, ja missä sitä on,\nsinne eivät monet haahkan viholliset tule, jalohaukka ei tee haahkalle\nvahinkoa. Toiset koettavat tiukusilla ja muilla tuulessa ääntävillä\nsoittolaitoksilla haahkaa houkutella, sillä islantilaiset luulevat\nhuomanneensa, että haahka suosii soitantoa. Kovilla laeilla on\nhaahka suojeltu ihmisen vainolta. Se, joka ottaa haahkan untuvia ja\nmunia luvatta, taikka haahkoja ampuu, rangaistaan kuin varkaudesta.\nPesimäaikana ei vieraita ensinkään lasketa semmoiselle luodolle, jossa\nhaahka viihtyy, ja ne, jotka silloin käyvät pesistä säännöllisesti\nkeräämässä munia ja untuvia, eivät puhu kovaa, eivät astu rohkeasti,\neivätkä varsinkaan kuljeta mukanaan koiria, jotka voisivat\nhaukunnallaan haahkoja säikähyttää. Mutta semmoinen saari tai luoto,\njolle haahka vasta alkaa saapua pesimään, mieluimmin jätetään vuodeksi\ntai pariksi kokonaan rauhaan, että lintu ennättää kotiutua. Kaikella\nmahdollisella tavalla on haahka siis suojeltu, mutta munien ja untuvien\nkokoamisessa ei islantilainen ole yhtä hienotunteinen.\n\nEräs luonnontutkija kertoo siitä seuraavaa: »Kun haahkat alkavat\ntoukokuun lopulla munia ja munivat kukin emo 4—6 munaa, niin otetaan\nnämä ensimäiset munat untuvineen pois, jonka jälkeen haahkaemon\ntäytyy munia uudet munat, tällä kertaa vain 3—4 ja sisustaa pesänsä\nuudelleen untuvilla, joita se nokallaan nokkii rinnastaan ja mahansa\nalta. Säälimätön ihminen ottaa vielä pois nämäkin munat ja untuvat,\nja untuvansa ja munansa menetettyään haahkaemon täytyy munia vielä\nkolmas kerta. Mutta sillä ei olekaan enää untuvia, joilla valmistaa\npienokaisilleen pehmyt sija. Surullisena katsellen ryöstettyä pesäänsä\nse valittaen huutelee luokseen hellää puolisoaan ja tämä silloin\nmielihyvällä luovuttaa pesän rakentamiseksi untuviaan. Mutta ne on\nhelppo valkoisemmasta väristään erottaa emon harmaista untuvista, ja ne\novat paljon huonompia laadultaan. Mutta jos munat ja untuvat otetaan\npois vielä kolmannenkin kerran, niinkuin ennen usein oli tapana, niin\nhaahkaraukka lähtee pesimäsijoiltaan, eikä enää milloinkaan palaja.\nSe etsii itselleen yksinäisen saaren, jossa se etäällä sydämettömästä\nihmisestä saa kotinsa rakentaa ja poikueensa kasvattaa.»\n\nKoirashaahka, joka hautomisajan viipyy emon luona ja monella tavalla\nosottaa sille suosiotaan ja avuliaisuuttaan, katoo pian sen jälkeen,\nkun poikaset ovat munasta tulleet. Se lähtee arvion mukaan vielä paljoa\nkauemmaksi navan alaisiin seutuihin.\n\nHaahkan untuvat tuottavat islantilaisille vuosittain sievoset rahat.\n\nPaitsi haahkaa on varsinkin papukaijan näköinen lunni (_Mormon_)\nhyötylintu. Sitä pyydystetään ja syödään, vieläpä jotenkin julmalla\ntavalla. Vestmannasaarilla, jotka ovat meressä etelärannan edustalla,\nharjotetaan varsinkin lunnin pyyntiä. Lunni kaivaa rannalle nurmeen\nsyvän kolon, johon se laskee munansa, ja tästä kolosta islantilainen\nkoukkupäisellä sauvalla vetää linnun ulos ja vääntää samassa niskat\nnurin. Lunnin höyheniä viedään suuret määrät ulkomaille. Eräs\nsilminnäkijä kertoo käynnistään pienellä saarella, joka oli lunnin\nsuosimia olopaikkoja: »Jo menomatkallamme olimme ihmetelleet, kuinka\nsuunnattomia lunniparvia lenteli ympärillämme ja ohitsemme. Mutta vasta\nmaihin astuessamme jouduimme oikein ihmetyksen valtoihin. Merta tuskin\nnäkyi lunnien paljouden tähden. Se oli kokonaan niitten peitossa, ja\nsaari itse kallioineen, ruohokoineen samoin. Keto oli kauttaaltaan\ntäynnään koloja ja nurmen alaisia kammioita. Niissä ovat lunnin pesät.\nLunni munii lumivalkoisen munan, joka kuitenkin savesta pian likaantuu\nkellertäväksi. Munaa ei ole varsin helppo saada pesästä, sillä kolo on\nniin syvä, että tuskin käsivarsi ulottuu sen pohjaan ja siellä istuu\nlunni itse ja käy noukallaan ja kynsillään säälimättä rosvon kimppuun.»\n\nJalo joutsenkin on Islannissa hyötylintu, ei vain salojärven kukka,\nniinkuin meidän maamme syrjäisissä osissa. Se asustaa joko parittain\ntai suurissa parvissa sekä meren rannalla että sisämaan vesillä.\nPesimisajakseen se mieluimmin pakenee saaren sisäosiin yksinäisiin\nvuorijärviin. Sulkasadon aikana joutsen karistelee itsestään paljon\nhöyheniä yksinäisille pesimäpaikoilleen ja sieltä niitä islantilaiset\nkokoovat.\n\nMutta muutoin he tätä lintua suosivat muunkin kuin hyödyn vuoksi.\nEräs islantilainen kirjailija siitä sanoo: »Joutsen on niin kaunis\nja ilahuttava lintu, että vaikk'ei siitä olisi vähääkään hyötyä,\nniin olisi kuitenkin ilo tietää, että sillä maassamme on niin\nlaajalti kotinsa». Missä se vain esiintyy, joko uivana hiljaisessa\ntunturijärvessä, taikka suhisevin siivin ja joikuen lentäen kautta\nilman, kaikkialla se maisemalle antaa omituisen viehätyksen. Ei ihmettä\nsiis, että melkein jokainen uudempi islantilainen runoilija joutsenelle\nomistaa laulun. Joutsenen äänet, joita on kaksi, muistuttavat torven\nääntä ja kellon ääntä samassa ja ovat mollivireiset. Tavallisesti\njoutsen joikuu lentäessään, ja kun niitä matkaa paljon yhdessä\nparvessa, niin siitä syntyy omituinen soinnukas ilmahelkkynä, joka\nhyvällä säällä kantaa tuulen mukana penikulmien päähän. Tämä omituinen\nääni tekee mieleen niin syvän vaikutuksen, sanotaan, että se, joka\non sen kerran kuullut, ei sitä milloinkaan unhota. Lukuisat paikat\nIslannissa ovatkin saaneet joutsenesta nimensä, ja toiselta puolen on\njoutsen siinä määrin Islannin luonnelintu, että se puolestaan on saanut\ntieteellisen nimensä saaresta (_Cygnus Islandicus_).\n\nPaljon muita lintuja on Islannissa, varsinkin meren rannoilla, mutta\nniitä emme voi kaikkia mainita. Sisämaassa lintuja sitä vastoin on\nhyvin vähän muuta kuin vetten partailla. Sitä iloisemmaksi siellä\nvaatimatonkin sirkutus tekee matkamiehen. Mutta yksi lintu meidän\nkuitenkin on mainittava, Islannin valkoinen jalohaukka, joka varsinkin\nennen aikaan, silloin kun jalohaukkaa mahtavat ruhtinaat ja ritarit\nkäyttivät metsästykseen, oli suuressa arvossa. Islannin jalohaukkaa,\nvarsinkin valkoisia yksilöitä, pidettiin kaikkia muita jalohaukkoja\netevämpänä. Lopulta Tanskan kuninkaat kielsivät myymästä niitä\nkenellekään muulle kuin heidän hovimetsästäjälleen, joka joka vuosi\nerityisellä laivalla tuli saarelle niitä ostamaan. Myöhemmin, kun\njalohaukalla metsästäminen joutui tavoista pois, sen pyytäminen ja\nopettaminen unhotettiin, ja samalla jalohaukka, joka jo oli saarella\nsukupuuttoon kuolemassa, alkoi uudelleen lisääntyä. Viime aikoina on\nsen hinta taas melkoisesti kohonnut, kun rikkaat englantilaiset ovat\nalkaneet sitä ostaa.\n\nKorppi on Islannin ahnaimpia petolintuja, se ottaa mitä suinkin\nsaa ja on siellä ahnaampi kuin missään muualla. Sitä varten sitä\nvihataan, mutta ennakkoluulon vuoksi kansa vielä tänä päivänä on hyvin\nvastahakoinen sitä surmaamaan. Sen mielessä elää vanha muisto, että\nkorppi aikanaan oli Odinin pyhä lintu, jolle uhrattiin veriuhreja ja\njoka Floken laivan saarelle opasti.\n\nPauhaavia rantoja kierreltyämme, luotuamme katseemme myrskyiselle\nmerelle, jolla kymmenet purjeet keinuvat aalloilla ankarassa\ntaistelussa niukan toimeentulon edestä, lähtekäämme maalle\ntutustuaksemme kansaan sen kotona. Muistellen ylpeitä, väkivaltaisia ja\nomaa ja toisten kuolemaa halveksivia viikinkejä ehkä kammolla odotamme\nensi tuttavuutta islantilaisen kanssa. Mutta kauaakaan meidän ei\ntarvitse olla hänen nykyään vaatimattoman kattonsa alla huomataksemme,\nettä olemmekin tulleet maailman rauhallisimman, hyväntahtoisimman\nja vaatimattomimman kansan keskuuteen, jäätyään toimeentuloaan\ntaistelemaan ainoastaan karulta, vaikka jylhältä ja suurelta luonnolta,\nsaatuaan vuorostaan muun maailman puolelta kokea vain itsekästä\nsortoa, islantilaiset aikain kuluessa ovat lauhtuneet rauhallisiksi,\nhyväntahtoisiksi, vaaroissa ja vastoinkäynneissä nöyrtyneeksi kansaksi,\njoka mahtinsa ajalta on säilyttänyt ainoastaan suoran lujan luonteensa\nja vapaudenrakkautensa.\n\nJos astumme maihin jollain kauppa-asemalla, niin näemme siellä nykyisin\ntavallisesti jo uudenaikaisia, hirsistä rakennettuja taloja, jotka\neivät paljoakaan poikkea pohjoismaitten, yleisestä rakennustavasta.\nMutta kauaksikaan ei tarvitse niistä poistua, ennenkun talot ovat\naivan toista mallia. Niitä tuskin ensin asumuksiksi huomaakaan, matkan\npäästä nähden. Ne ovat vain kuin ruohokumpuja tai perunakuoppia, muuta\nmaata korkeammalla, mutta siksi matalia kuitenkin, että kotieläimet\nvoivat kuljeskella katolla laitumella. Silmäys ympäristöön riittää\nselittämään niiden synnyt. Ei missään näy semmoista metsää, josta\nsaataisiin kunnollisia rakennusaineita, Ei näy muuta kuin korkeintaan\nmatalaa pensaikkoa, tuulen tuivertamaa koivikkoa, pihlajikkoa, mutta\nenimmäkseen ovat tunturin rinteet ja lakeat niitten juurella paljaat,\nparemmat maat vihannan nurmen peitossa.\n\nKun ensimäiset viikingit saapuivat Islantiin, niin he toivat\nkotoaan rakennusaineet tullessaan. Silloin saarella oli suuriakin\nhirsitaloja avarine saleineen, joihin mahtui paljonkin uroita samalla\nkerralla, samoin kuin kotimaassa Norjassa. Mutta jo silloin täytyi\nvähempivaraisten tyytyä paljon yksinkertaisempiin asumuksiin. Ne\nrakennettiin turpeista, joita ladottiin päällekkäin. Seinät olivat\naivan matalat. Turveseinäin kannattamana lepäsi katto, joka niinikään\npäällystettiin turpeilla. Toiset latoivat seinät kivistä, peittäen\nkuitenkin kivet turpeilla. Semmoisista rakennusaineista ei tietenkään\nvoitu saada kokoon suuria huoneita eikä monihuoneisia taloja.\nRakennettiin sen vuoksi monta pientä huonetta vierekkäin, kukin oman\nkattonsa alle, ja ne käytävällä yhdistettiin. Sama rakennustapa on\nIslannin maalaistiloilla vielä tänä päivänä vallalla. Tavallisessa\ntalonpoikaistalossa on rinnakkain neljä matalaa pientä huonetta,\njoita käytävä yhdistää. Yhdessä huoneessa keitetään ruoka. Savu\nkulkee katossa olevasta lakeisesta. Sen vieressä on käytävän toisella\npuolella huone, jossa ruokatavaroita säilytetään. Kolmas huone on\nvierashuone. Siinä on, ainakin varakkaimmissa taloissa, laudasta\nseinät ja katto, huonekaluja vuode ja pieni pöytä sekä tuolit ja joku\nlipas, jossa isäntäväki säilyttää pyhävaatteitaan. Sen vastapäätä on\nkäytävän toisella puolella kaikenlaisten taloustavarain säilytyshuone.\nMolempien viimeksi mainittujen huoneitten päällä on matala ullakko,\njohon noustaan käytävästä portaita pienen oviaukon kautta. Tätä\nullakkohuonetta, joka ei ole kuin miehen korkuinen, sanotaan\n»badstofaksi» eli saunaksi. Vanhoissa islantilaisissa taloissa oli\nnimittäin jokaisessa sauna, mutta nykyään semmoista ylellisyyslaitosta\ntuskin on ainoassakaan. Nimi on periytynyt sille huoneelle, jota\ntavallisesti vain lämmitetään ja jossa perhe asuu. Badstofassa perhe\noleskelee, milloin talousaskareilta ennättää, ja siellä se nukkuu,\nmiehet ja naiset samassa huoneessa, niinkuin vanhanaikainen sopu\nhyvin sallii, miehet toisella puolella pientä keskuskäytävää, naiset\nsen toisella puolella. Vuoteet ovat niin lähetysten molemmilla\nseinillä, että toisen makaajan jalat melkein ottavat toisen päähän\nkiinni. Semmoisissa taloissa, joihin on kannattanut ostaa lautoja, on\nisäntäväelle badstofasta lautaseinällä erotettu oma »kamari». Ahtaissa\ntiloissa islantilainen talonpoika väkensä keralla asuu. Mitenpä\nvoisikaan olla muutoin? Vaikka hänellä olisikin varoja rakentaa avara\nhuoneusto, niin kieltää sitä varovaisuus. Tuon tuostakin järkkyy vahva\nmantu hänen talonsa alla niin ankarasti, että matala turvetalokin\nruhjoutuu. Jos hän rakentaisi kivestä suuren talon, niin tekisi se\nsortuessaan paljon suurempia tuhoja, eikä hänellä olisi varoja sitä\nuudelleen rakentaa. Varakkaammissa taloissa on isäntäväki kuitenkin\nitseään varten varustanut väljemmät ja valoisemmat asuinsuojat. Mutta\ntoiselta puolen on Islannissa paljon säätyläisiäkin, varsinkin pappeja,\njoitten koti ei ole vähääkään sen upeampi kuin yllä on kerrottu.\n\nPaitsi asuinhuoneita on islantilaisessa talossa koko joukko\nulkohuoneita, joitten pääty aina antaa samaan suuntaan kuin\npäärakennuksenkin. Islantilainen talo on sen vuoksi vähän sen\nnäköinen kuin kappale pienen kaupungin katua. Siinä luulisi olevan\nmonta pientä mökkiläisasumusta yhdessä ryhmässä, vaikka kaikki\nrakennukset kuuluvatkin samaan talouteen. Eräässä ulkohuoneessa\nsäilytetään kaikenlaisia ulkotalouskapineita, toisessa on paja, joka\nei koskaan puutu islantilaisesta — sen enempää kuin suomalaisestakaan\n— talosta. Lehmi- ja lammasnavetat sekä talli tavallisesti ovat jonkun\nmatkan päässä asuinrakennuksesta ja kalankuivaushuoneet niinikään.\nVarakkaampien talot ovat tavallisesti pihoineen ylt'ympärinsä\nturveaidalla ympäröidyt. Islantilaisen koti ei siis meikäläisiin\noloihin verraten ole kovin tilava eikä viihdykäskään. Se on lisäksi\nsangen kostea. Mutta puitten puute ja maan järkkyminen estävät\nparempia taloja rakentamasta. Pohjoisrannalla ja itärannalla on\nkuitenkin käytetty enemmän puuta, sillä niille rannoille merivirta\nkuljettaa paljon ajopuita, jotka luultavasti ovat aina Siperiasta\nkotoisin. Siperian suuret joet niitä kevättulvilla purkavat Jäämereen\nmahdottomia ryteikköjä, merivirta kuljettaa puut navan poikki, ja osa\nlopulta päätyy Islannin ja Grönlannin rannoille. Ne ovat merimatkansa\nsuorittaneet saman virtauksen mukana, joka toi Nansenin »Framin» navan\nohi Atlantin meren pohjoisosiin.\n\nPaljon hankaluutta tuottaa islantilaisille se seikka, että\npolttoaineita on niin niukalti ja että ne ovat niin huonoja. Uuneja\nei taloissa siitä syystä ole ensinkään, avoimet liedet vain. Kun\najopuita harvoissa paikoissa saadaan riittävästi eikä poltettavaksi\npätevää koivumetsää ole juuri ensinkään, niin polttaa islantilainen\nsuoturvetta. Mutta hänen suoturpeensa ei ole yhtä hyvää, kuin\nTanskan ja Pohjois-Saksan. Usein se on rikkipitoista ja lämmittää\nhuonosti. Apuna poltetaan hevosen- ja lehmänlantaa, vaikka sen\nkautta maanviljelys menettää tärkeän lannotusaineen, jota se kovin\nhyvin tarvitsisi. Lehmänlanta levitellään niityille, saa olla niillä\nkoko talven ja keväällä kuivaneena tuodaan taloihin poltettavaksi.\nSemmoisilla polttoaineilla ei tietenkään voida pitää huoneita yhtä\nlämpöisinä kuin meillä Suomessa, jossa uuneissa päivät pitkät palaa\nkovia kuivia halkoja. Mutta vielä paljon huonommin on köyhien\nkalastajien lämmityksen laita. Heillä kun on hyvin vähän kotieläimiä,\nniin ei ole edes lantaa polttaa. Kalastajat sen vuoksi kokoavat\nrannikolta mitä suinkin palavaa löytävät, kalantotkuja, luita, maalle\najautuneita kuivaneita merileviä, sieniä. Vestmannasaarilla ei aina\nole sitäkään. Siellä enimmäkseen poltetaan kuivattuja lintuja — samoin\nkuin monessa paikoin pääsaarellakin, milloin ei muuta polttoainetta\nole. Varsinkin lunneja ja myrskylintuja poltetaan. Lunnin rintapuoli\nleikataan pois ja suolataan syötäväksi, muu osa kuivataan ja\npoltetaan. Myrskylinnun pää, siivet, kynnet, ja sisälmykset sekotetaan\nlehmänlantaan, seos kuivataan ja poltetaan. Helppo on arvata,\nminkälaista käryä semmoisesta polttoaineesta lähtee, etenkin kun ei ole\nkunnollisia liesiä. Mutta lämpö on aina suloista, ja kahta suloisempaa\nniin kolkossa, tuulisessa ja kosteassa maassa kuin Islanti on.\n\nRuuasta ei Islannissa sitä vastoin ole niinkään puutetta, vaikk'ei\nmeikäläinen heidän ruokiaan juuri kiittäisi. Meri ja joet antavat\nkalaista karjaa. Laitumilla on joka talolla sadottain lampaita ja\nhyvät ovat lehmikarjatkin. Mutta hevosen lihaa ei Islannissa enää\nsyödä. Leipää syödään vähän, sillä se on kaikki ostettava. Leivän\nsijasta purraan suolaamatonta kapakalaa, joka on kuivaushuoneissa\nkuivattu. Kuiva kala sinään piestään kivellä mureaksi ja sekotetaan\nsitten suolattomaan, käymistilassa olevaan voihin. Mutta maitoa onneksi\nsaadaan runsaasti ja voita niinikään. Ainoastaan kalastajat ovat senkin\npuolesta huonommalla osalla. Voin asemesta he sekottavat ruokaansa\nhöysteeksi talia ja traania. Viljaleivän asemesta syödään jäkälästä\nlaitettua hätäleipää. Mutta viime aikoina, viljanhinnan halvennuttua\nja merenantimien hinnan kohottua, on oikea jauholeipä alkanut päästä\nIslannissa yhä enemmän käytäntöön. Maassa itsessään ei kuitenkaan vielä\ntänä päivänäkään leiväksiä kasva. Mutta Islannin jäkälä ei kuitenkaan\nole halveksittava ravintoaine. Se sisältää kokonaista 80 pros. samoja\nravintoaineita kuin ruiskin. Se kootaan, kuivataan, jauhetaan jauhoksi\nja leivotaan leiväksi. Mutta tavallisempaa on, että se keitetään\nvelliksi. Toisin ajoin on kansa semmoisissa seuduissa, joissa tätä\njäkälää on runsaasti, elänyt yksinomaan sillä pitkiä aikoja. Ja kun\nse kunnolla valmistetaan, niin siitä tuleekin sekä hyvänmakuinen että\nvarsin ravitseva ruoka. Islannin jäkälää (_Cetraria islandica_) kasvaa\nSuomessakin. Se ei ole sama kuin poronjäkälä (_Cladonia rangiferina_).\nMuitakin jäkäliä köyhät islantilaiset ovat tottuneet hädän aikana\nsyömään. Väinönputken (_Archangelica officinalis_) juurta he pitävät\nherkkuna ja se on jo monen eksyneen matkamiehen hengenkin pelastanut\nkaruilla ylämailla. Paitsi juuria syödään itse putketkin, jonka\nvuoksi tätä kasvia viljelläänkin. Merileviäkään ei halveksita. Erästä\nmerilevää liotellaan kuukausmääriä suolattomassa vedessä. Lehdille\ntällöin kokoontuu pieniä valkoisia rakeita, jotka maistuvat varsin\nhyviltä. Levä sitten yhdessä jäkälän kanssa keitetään velliksi ja\nsyödään. Toisinaan sitä kuivattuna syödään paljaaltaan. Ennen vanhaan\nleviä syötiin vielä paljon yleisemmin kuin nykyään.\n\nTarkkaan on islantilainen siis tottunut hyväkseen käyttämään karun\nmaansa luonnontuotteita.\n\nEnnen vanhaan lienee Islannissa viljelty joku määrä viljaa, mutta pian\nhuomattiin viljan viljelys kannattamattomaksi ja se on sitten kokonaan\nunhotukseen jäänyt. Se mikä islantilaisella talonpojalla on muokattua\nja lannotettua maata, on heinämaana. Lannotetuista maistaan hän saa\nparhaat heinänsä talven varaksi. Se heinä, joka luonnonniityiltä\nkorjataan, syötetään lampaille. Luonnonniityistä alavammilla\nhetemailla sijaitsevat ovat hyviä, mutta suurin osa on jotenkin karua\nkivensekaista maata, jota osaksi käytetään laitumenakin. Soiltakin,\njotka Islannissa ovat laajat, korjataan melkoiset määrät heinää.\nViime aikoina on ruvettu sekä niittyjä että soita keinotekoisesti\nkastelemaan, ja sen kautta on' niitten kasvuvoimaa paljon parannettu.\nTunturien kupeilla ja vuoristoon nousevissa tunturilaaksoissa ovat\nvarsinaiset laidunmaat.\n\nIslannin tärkein elinkeino on karjanhoito. Viljaa kasvattamaan maa on\nliian kylmä — vihanneksia ja perunoita kuitenkin viljellään — mutta\nheinää se tuottaa runsaasti ja laitumet ovat harvaan asutukseen nähden\nlaajat. Lammas, joka muualla alkaa jäädä pois kotieläinten luvusta,\non Islannissa muita tärkeämpi, koska se tulee toimeen huonoimmalla\nlaitumella. Lammas lämpöisine villaturkkineen saa toisinaan olla vuoden\numpeensa ulkona laitumella ja itse etsiä ravintonsa, sillä Islannin\ntalvi on verraten leuto. Tosin lampaita silloin usein tapaturman\nkautta menetetään, joko ne eksyvät tuntureille ja hautaantuvat\nlumeen, putoilevat kallioitten tai jäätiköitten rotkoihin, taikka\njoutuvat ketun, Islannin pahimman petoeläimen saaliiksi. Lapset ja\npuolikasvuiset tytöt paimentavat laumoja, älykkäät koirat apunaan.\nSemmoisilla laitumilla, jotka ovat taloista etäämpänä, on turpeesta\nja kivestä rakennetut paimenmajat ja karjansuojat. Kun laumat\nulkolaitumilla kulkevat sekasin, niin saa jokainen lammas, ennenkun\nsitä laitumelle lasketaan, korvaansa omistajansa merkin.\n\nTunturilaitumilla lammaslaumat usein hajaantuvat ja eksyvät, ja sen\nvuoksi on tapana, että joka talosta, joka on laitumeen osallinen,\nkesässä moniaan kerran lähtee mies paimenten avuksi kokoomaan\nhajaantunutta laumaa. Syksyllä laumat ajetaan alas laaksoihin.\nMyrskyjen, lumituiskujen ja pakkastenkin vuoksi voi laumain kerääminen\nsilloin olla vaarallinenkin tehtävä. Erinomaisen vaivalloista se\naina on, sillä kaiken kesää omissa hoteissaan oltuaan lampaat ovat\nkäyneet aroiksi ja tahtoisivat mieluummin vapautensa säilyttää kuin\npalata alas taloihin. Syksyllä on sen vuoksi tunturilaitumilla paljon\nväkeä puuhassa, lampaat kootaan eri suunnilta kiviaitauksiin, joissa\nne korvamerkkinsä mukaan erotellaan, niin että kukin saa omansa. Kun\nlampaat on erotettu, niin ne ajetaan alas laaksoihin ja käyvät sitten\ntalojen lähiseuduilla laitumella, niin kauan kun suinkin voivat lumen\nalta etsiä ravintonsa. Ainoastaan pahimmilla myrskyillä ne pääsevät\nnavettaan ja lunta liiaksi kartuttua saavat kuivia heiniä. Mutta\njos lumi tulee aikaiseen, niin sattuu usein, että talon heinävarat\nloppuvatkin kesken ja silloin täytyy kevättalvesta karjaa vähentää.\n\nIslannissa ennen vanhaan pidettiin suuria nautakarjoja, mutta ne\novat vähentymistään vähentyneet ja lammasten hoito, saaren ilmastoon\nsopivampana, on voittanut alaa. Lehmiä pidetään sen verran kuin talon\nomat tarpeet vaativat, lampaita sitä vastoin niin paljon, että niiden\ntuotteita riittää myydäkin. Islannin lehmärotu on voimallista, hyvin\nkehittynyttä ja lypsää hyvin. Kun se koleana vuodenaikana pidetään\nnavetoissa, niin on se paremmin säilynyt kuin hevonen ja lammas, jotka\nvähitellen ovat ilmaston koleuden vuoksi vähentyneet ja karvaansa\nmuuttaneet. Islannin hevoset olivat vanhain viikinkien aikana parhaita\nsotiratsuja, mitä pohjoismaissa oli. Niitä hoidettiin suurella huolella\nja pidettiin suuria laumoja. Tapana oli panna toimeen kilpa-ajoja\nja myös hevostaisteluita, jotka olivat saarella yleisiä vielä monta\nvuosisataa sen jälkeenkin, kun Islanti oli itsenäisyytensä menettänyt.\nMutta aikain kuluessa on muinoinen sotiratsu paljon muotoaan muuttanut.\nSiitä on tullut pieni ja takkuinen, mutta erinomaisen sitkeä ja\nälykäs eläin, joka kiipeilee tuntureilla ketterään kuin vuohi ja on\nislantilaiselle tuiki välttämätön, jos mieli tehdä vähänkin pidemmän\nmatkan. Islantilaisessa talossa sen vuoksi pidetään paljon hevosia.\nTavallisesti saa jokainen nimikkonsa, heti kun hän on tullut siihen\nikään että hevosen selässä pysyy. Kun talonväki sunnuntaina lähtee\nkirkkoon, niin tapahtuu se ratsain. Nuoret ja vanhat, miehet ja vaimot,\nisäntäväki ja palvelijat, kaikki ratsastavat hevosellaan, toisinaan\nkilpaakin ajaen. Ja kun talosta lähdetään vierailemaan johonkin\nnaapuritaloon — talojen välimatkat ovat pitkät — niin tapahtuu se\nratsain. Kun isäntä lähtee kauppapaikkaan myymään maansa ja karjansa\ntuotteita, niin kuljettaa hän tavaransa hevosen selässä ja hevosia on\nsilloin koko lauma mukana. Samoin hän hevosen selässä tuo, mitä sieltä\nostaa. Kaikki kuljetus yleensä tapahtuu hevosen selässä, sillä teitä\nei saareen ole rakennettu kuin aivan viime aikoina enimmin kuljetuille\nväleille. Islantilaisessa talossa on sen vuoksi kotieläinten suhde\ntoinen kuin muualla maailmassa. Voidaan pitää 6—8 lehmää, 200 lammasta\nja 12—16 hevosta.\n\nMutta vaikka Islannissa hevonen on niin välttämätön, niin saa se\nkaikista kotieläimistä huonoimman hoidon osakseen. Ainoastaan parhaat,\nisännän ja emännän nimikot, pidetään kotona vuodet umpeensa ja talvella\ntallissa. Suurin osa talon hevosista kiertelee kesän pitkän kaukana\nylämaan laaksoissa ja tunturien rinteillä, jossa ne viihtyvätkin\nerinomaisesti. Mutta talvella niitten toimeentulo on kylläkin vaikea,\nja moni hevonen silloin joutuu turmioon. Ei huonommillakaan säillä\nniitä voida kauaa tallissa pitää, sillä heinävarat ovat pienet. Heti\nkun suinkin ilma myöden antaa, niiden tulee lähteä laitumelle kuopimaan\nlumen alta ravintonsa. Vaikein on hevosten toimeentulo keväällä.\nSilloin niitten usein täytyy tyytyä levään, jota meri on rannalle\nvierittänyt, ja nälkään nääntyäkin. Viime aikoina on hevosia aljettu\nyhä enemmän kasvattaa maasta vietäviksi. Niitä viedään Skotlantiin ja\nEnglantiin, jossa niitä käytetään hiilikaivoksissa.\n\nTämmöistä on siis nykyisin jokapäiväinen elämä Islannissa. Saarensa\nluonnonvarain turviin jätettynä väestö on melkoisesti muuttunut\nentisestään. Sen on täytynyt oppia taistelemaan ankarampaa luontoa\nvastaan kuin melkeinpä minkään muun kansan maanosassamme, lappalaisia\nlukuunottamatta. Sen on täytynyt oppia tarkalleen käyttämään hyväkseen\nkaikkea, mitä karu luonto tarjoo, ja toisilla tuotteilla korvaamaan\nsemmoisia, joita melkein kokonaan puuttuu, Tuskin voi siitä kuvaavampaa\nesimerkkiä mainita kuin sen, että polttopuitten asemesta poltetaan\nkuivatuita lintuja. Entinen sotainen rajuus on talttunut. Nykyinen\nislantilainen on hiljainen, rauhallinen, jossain määrin umpimielinen,\nniinkuin Suomenkin asukas, luonteensa pohjalla paljon surumielisyyttä.\nMutta siltä ei häneltä suinkaan puutu rohkeutta. Harvapa muu kansa\npienillä avoimilla veneillä ansaitsisi elatuksensa niin levottomalla\nmerellä.\n\nMutta vaikka islantilainen onkin vanhastaan muuttunut, niin on hänessä\nvielä paljon samojakin ominaisuuksia kuin saaren ensimäisissäkin\nasukkaissa. Runoutta suositaan vielä tänä päivänä samoin kuin\nsilloinkin, Ja Islannissa on jotenkin ennallaan säilynyt se vanha\nkielikin, jolla Eddat ja muu sankarikirjallisuus on kirjotettu.\n\nIslantilainen on keskikokoa, jotenkin lujarakenteinen, hartiat leveät,\nlonkat kapeat, tukka vaalea ja silmät siniset. Näistä tunnusmerkeistä\nhänet tunteekin germaaniksi, mutta rotu ei suinkaan ole puhdasta. Se on\nenemmän sekaantunut kuin Skandinavian niemimaalla, sillä islantilaiset\nhankkivat paljon orjia, varsinkin Irlannin kelttiläisiä, jotka\nmyöhemmin sekaantuivat heihin. Sen vuoksi tapaa saarella monenlaista\nulkonäköä. Kauniita eivät ole naiset sen enempää kuin miehetkään,\nvaikka poikkeuksia tietenkin on. Miehillä ei ole varsinaista\nkansallispukua, mutta yleinen vaateparsi kuitenkin on, leveät housut,\nliivit ja lyhyt musta sarkatakki. Tämä puku tekee muukalaiseen\nmelkeinpä 'synkän vaikutuksen, mutta saaren mustien laavakenttien\nja harmaitten kallioseinämien kanssa se on kylläkin sopusoinnussa.\nVarakkaammat käyttävät ulkomaalaisia kankaita. Omituisin osa miesten\npuvusta on kengät. Ne valmistetaan parkitsemattomasta lampaan nahasta,\nyhdestä ainoasta kappaleesta; ne ovat kuin lötöt ja sidotaan nauhalla\nnilkan ympäri. Naiset käyttävät yleiseen kansallispukua, varsinkin\njuhlapäivinä. Päässä on arkena sekä kotona että ulkona pieni musta\nlakki, josta riippuu pitkä tupsu. Liivi on tumma ja piukka, mutta\nedestä jotenkin alas auki leikattu, niin että valkoinen paidanröyhelö\nkohoo esiin. Tämä avoliivi antaa islantilaisille naisille reippaan\nja soman ryhdin. Mutta juhlapäivinä Islannin naiset pitävät päässään\nkorkeata valkoista hattua, johon on kiinnitetty valkoinen huntu.\nVyötäillä pidetään kallisarvoista, hopealla ja kullalla helattua vyötä,\njoka kulkee perheessä perintönä polvesta polveen.\n\nIslannin eteläkärki on jotenkin samalla leveysasteella kuin Vaasa.\nPääkaupunki Reykjavik on Kokkolan tasalla. Pohjoisrantaa hipaisee\nnapapiiri, se siis on Rovaniemen tasalla. Islanti on siis kylläkin\npohjoinen maa, mutta meidän käsityksiemme mukaan ei kuitenkaan niin\npohjoinen, etteikö siellä voisi metsä menestyä. Meillähän metsää kasvaa\nLapin äärimmäisiä perukoita myöden. Varmaan Islannin metsättömyyteen\nsiis on toisia syitä. Niin tosiaan onkin. Metsän viihtyminen vaatii,\nettä kesällä tulee olla kolme tai neljä kuukautta verraten lämmintä\nsäätä, s.o. näiden kuukausien keskimäärän yli +10°; muut kuukaudet\nsaavat sitten olla kylmiä. Kesälämpimillä metsä kasvaa ja voimistuu.\nMonenlaisine itsekehittämine suojakeinoineen se sitten kestää pitkänkin\ntalven pakkaset.\n\nIslannissapa ei ole niin lämpösiä kesäkuukausia, vaikkei ilmanalan\nkeskilämpö olekaan alhaisempi kuin vastaavan leveysasteitten Suomessa.\nIslannin kesä on viileä, kolkko ja tuulinen. Ainoastaan syvissä\nlaaksoissa ja vuonojen pohjukoissa on kesällä lämpöisiäkin päiviä,\nmutta ne lyhyeen päättyvät, sillä Islannin taivas on paljon pilvisempi\nkuin Suomen. Etelärannan keskilämpö on sama kuin Suomen etelärannan,\nnoin +5°. Pohjoisrannan keskilämpö on jotenkin sama kuin Lapin\neteläosien. Mutta kesällä on Lappi lämpöisempi maa kuin ainoakaan osa\nIslannista. Talvella tosin Islanti, jonka kahden puolen Golf-virta\ntyöntelee vettään pohjoista kohti, on Lappia lämpöisempi, yhtä\nlämpöinen kuin meidän maamme lauhkeimmat osat, mutta talven Iauhkeus\nei korvaa kasvikunnalle sitä, mitä se kesän viileyden kautta menettää.\nKuitenkin kasvoi Islannissa siihen aikaan, kun se ensimäiset asukkaansa\nsai, nykyistä enemmän metsää, mutta metsät hävitettiin, eivätkä ne ole\npäässeet sen jälkeen uudestaan kasvamaan. Islantilaiset itse luulevat,\nettä saaren ilmasto on jonkun verran huonontunut historiallisella\najalla.\n\nIslannin vallitsevat tuulet ovat itätuulet, ja ne ovatkin saaren\nverraten lauhkean ilmanalan ehto. Mutta usein sattuu myös pitkällisiä\npohjoistuulia ja länsituulia, ja ne ovat sitä kylmemmät. Pohjoistuulet\nkuljettavat joka talvi paljon jäitä Islannin rannikolle, sekä\najelehtivaa merijäätä että jäävuoria, ja usein sattuu kesälläkin, että\nsuuret jäälautat moneksi ajaksi saartavat koko pohjoisrannan. Silloin\non sillä puolella kesä tavallistakin viileämpi ja ainaiset sumut\npeittävät maan ja sama ilmastonmuutos vaikuttaa, vaikka vähemmässä\nmäärässä, saaren muittenkin osien ilmastoon. Nälänhätä ja puute\novat silloin lähellä. Vuoden keskilämpö saattaa toisina vuosina olla\nneljääkin astetta tavallista alempi.\n\nIslannin ilmanala olisi kuitenkin siedettävä, ellei se samalla olisi\nniin tuulinen. Tyynet auringonpaisteiset päivät ovat poikkeuspäiviä.\nUsein tuulet kiihtyvät kamaliksi myrskyiksi. Keskellä kesääkin saattaa\nsaaren äkkiä yllättää myrsky, jonka kamalasta voimasta meikäläisen\non vaikea saada käsitystäkään. Varsinkin länsirannalla on vuonoja,\njoitten pohjukassa myrskyllä on sanomaton raivo. Semmoinen vuono on\nReykjavikin pohjoispuolella Hvalfjördur, ja varsinkin sen pohjukassa\noleva Thyrill-vuoren seutu. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla\nmyrskyä, johon hän niillä seuduin joutui kesäkuun puolivälissä:\n»Kuvauksemme tuntuisi uskomattomalta, elleivät edellisetkin matkustajat\nolisi nähneet samanlaisia myrskyjä. Jo aamulla, meidän matkaan\nsuoriutuessa, oli tuuli kova, mutta kun puolen päivän aikaan saavuimme\nvuonon vedenjakajalle, niin tuuli yltyi niin kamalaksi, että sen\nrajuutta on mahdoton sanoin kuvata. Tuskin pääsimme paikastakaan ja\nhengitys kävi tukalaksi. Tilamme kävi suuressa määrin vaaralliseksi,\nkun aloimme jyrkkää vuorenrinnettä laskeutua vuonon pohjaan. Myrsky\npuhalsi kaakosta semmoisella voimalla, että se kiskasi erään\nsaattajamme satulasta ja uhkasi nakata hänet äkkijyrkänteen partaan\nyli syvyyteen. Koko vuonon pinta muuttui myrskyn repimänä hienoksi\nvesipölyksi, joka pilvenä kiiti tuulen mukana ja meille, jotka olimme\n600 metriä korkealla vuoren kupeella, tuntui hienona sateena. Tässä\ntuulen nostamassa pilvessä häälyi mitä ihanin sateenkaari, joka sillan\ntavoin liitti yhteen vuonon molemmat rannat. Vielä iltapäivänkin myrsky\nraivosi samalla voimalla, illalla se vasta alkoi asettua. Mutta noin\nneljän peninkulman päässä tästä vuonosta oli rannikolla aivan tyyni.»\n\nVarsinaisia hirmumyrskyjäkin sattuu, mutta onneksi kuitenkin harvoin.\nNiitten voimasta kerrotaan, että ne kohottavat merestä suuria\nvesipatsaita, paisuttavat rannat, patoavat jokia, niin että ne alkavat\njuosta taaksepäin, pieksävät järvissä veden tomuksi, kaatavat huoneita,\nnakkaavat kulkijan nurin ja pakottavat hänet käsin ja jaloin, kynsin ja\nhampain pitämään maasta kiinni, jottei myrsky veisi mukanaan.\n\nSangen haitallinen on eräänlainen pyörretuuli, joka paljaista ylämaista\ntupruttaa ilmaan hiekkaa, pölyä, hohkakiveä ja vulkanista tuhkaa ja\najaa sitä paksuina pilvinä asuttuihin rantaseutuihin ja laaksoihin.\nKoko ilma pimenee mustaksi tai ruskahtavaksi, tuskin eteensä näkee.\nPöly tarttuu vaatteisiin, sitä tulee silmiin, suuhun, sitä asettuu\npaljaille ihopaikoille ja tunkeutuu suljettuihin astioihinkin, sillä se\npääsee melkein näkymättömistä raoista sisään. Se turmelee islantilaisen\nniukat ruokavarat ja muuttaa maidon hänen maitokamarissaan iljettäväksi\nliejuksi. Toisinaan kova myrsky repii tunturien kupeilta kiviäkin\nmatkaansa, vyöryttää suuremmat alas laaksoon ja kohottaa pienemmät\nilmaan, josta ne satavat rantamaassa laitumille.\n\nIslannin ilmanala on verrattain sateista ja kosteaa. Syys ja talvi\nvarsinkin ovat sateiset, kevät ja kesä kuivemmat. Joka kolmas päivä\non sadepäivä, mutta pilvessä on taivas paljon enemmänkin. Aivan\npäivänpaisteisia selkeitä päiviä on vain kesäsydännä. Sumut ovat\nyleisiä; kun rannikolle ajautuu jäitä, ovat maat viikkoja yhteen\nmittaan sumun kääreissä. Sumut ovat kylmät ja koleat. Mutta kun tuuli\nkääntyy maan puolelle, niin ne hälvenevät. Silloin on maanrannoilla\nusein kirkas sää, vaikka meri vähän matkan päässä on kauttaaltaan usvan\npeitossa.\n\nIslannin säitten omituisuuksia on, että samaan aikaan voi eri osissa\nsaarta vallita aivan erilaiset säät. Sama tuuli, joka yhdessä paikassa\non maatuuli, on nimittäin vastakkaisella, rannalla merituuli. Usein\nvuorijonot kahden läheisen vuononkin välillä kokonaan kääntävät ilmat.\nVuorijonon tuulipuolella myrskyää ja sataa, tuulensuojan puolella on\ntyyni ja kuiva ilma. Pohjoistuulilla on pohjoisrannalla sumuiset,\nkoleat säät ja kesälläkin voi sataa lumiräntää, etelärannalla sitä\nvastoin ovat ilmat silloin selkeät ja tyynet. Etelätuulella taas on\netelärannalla sadetta, sumua ja tuulta, pohjoisrannalla taas selkeät\nja lämpöiset ilmat. Jos Islanti olisi lakeata maata, niin ei erotusta\nsanottavasti tuntuisi, vaan sama sää kulkisi saaren poikki. Mutta\nIslanti on kauttaaltaan korkeata, tuulien täytyy mereltä maalle\npuhaltaessaan kohota melkoisesti. Kohotessaan ne jäähtyvät ja samalla\nsatavat alas kosteutta, ylämaasta taas alaspäin laskeutuessaan\nlämpiävät ja kuivavat.\n\nMutta muutoin ovat Islannin säät tavattoman vaihtelevaiset. Kaiken\nkesää sateet ja auringonpaisteet vaihtelevat niinkuin keväällä.\nKeväällä ja syksyllä lisäksi sataa rakeita ja lunta, ja talvella taas\nkäy toisinaan ukkoset.\n\nIslantilainen on sen vuoksi tottunut tarkkaan säänmerkkejä huomaamaan.\nHänen huomionsa enimmäkseen ovat sangen luotettavat. Mutta hänen\ntoimeentulonsa usein riippuukin siitä, että hän ajoissa osaa\nennustaa rajuilman ja kylmät ja varsinkin korjata heinänsä. Islannin\nvapausajalla oli säänennustuksen taito suurimpia viisauden lahjoja.\nIlman tieto on ylen tärkeä kalastajillekin. Heidän täytyy voida\nedeltäkäsin arvata myrskyt, sillä muutoin he pienissä aluksissaan\njoutuvat merellä turmioon.\n\nVuodenaikain eroavaisuudet eivät ole Islannissa likimainkaan niin\njyrkät. Ennen vanhaan oli tapana vain erottaa talvi ja kesä. Huhtikuun\njälkipuoliskolla alkoi kesä, talvi lokakuun jälkipuoliskolla. Huhtikuun\n18 ja 25 päivän välistä torstaita pidettiin »ensimäisenä kesäpäivänä»,\nja sitä vieläkin kautta saaren samana juhlitaan, vaikka kesä harvoin\nsilloin vielä on voimaansa näyttänyt ja lumimyrskyt ja pakkaset vielä\novat tavallisia vieraita. Mainittuna torstaina on yhä vielä tapana\ntoivottaa toiselleen »hyvää kesää» ja antaa lahjoja, »kesälahjoja».\nSilloin pannaan toimeen kaikenlaisia kisoja ja huveja taivasalla, jos\nnimittäin sää on semmoista, että voidaan ulkona oleskella.\n\nHuhtikuun lopulla on etelämaalla lumi tavallisesti sulanut laaksoista\nja ruoho alkanut orastaa. Pohjoisrannalla sitä vastoin on silloin\nvielä paksut kinokset, jotka vasta kesäkuun lopulla merenrannaltakaan\nkatoavat. Mutta usein on kesä sangen lyhyt ja kylmä. Talvi alkaa\nlokakuun loppupuoliskolla, tuoden mukanaan myrskyjä ja lumituiskuja ja\nvahvat pimeät. Mutta milloin pohjoisrannalla on kesällä, vielä elokuun\nlopullakin ajojäitä, silloin ei sillä puolella ole kesää kuin nimeksi,\ntoinen talvi melkein huomaamatta toistaan jatkaa. Merestä on silloin\nusein hyvä saalis, mutta maalla tulee kato.\n\nUlkomaalaiset, jotka Islannissa käyvät ja enimmäkseen ovat kotoisin\npaljon eteläisemmistä maista, ihailevat saaren outoja valaistuksia.\nPohjoisrannalla aurinko juhannuksen aikaan on vuorokauden umpeensa\ntaivaalla, matalimmillaan ollessaan näyttää paikallaan lepäävän meren\npinnalla, viileänä ja säteettömänä, kunnes se jälleen alkaa nousta\nja lämmittää. Etelämpänäkään ei kesällä ole yötä, iltaruskot sulavat\naamuruskoihin ja päivä liittyy päivään. Talvella on sitä mukaan\npimeätä, mutta Islannin ilman puhtaus vaikuttaa, että kuutamo talvella\non erinomaisen kirkas, niin kirkas, että sen valossa voi kirjaa lukea,\nja kuu silloin vuorostaan kiertää taivaan kantta niin, että se tuskin\nennättää ensinkään mailleen mennä. Ja pitkät hämärät jatkavat päivää,\nniinkuin yleensäkin pohjoisissa maissa. Talviyöt eivät sen vuoksi ole\nlikimainkaan niin pimeät, kuin saattaisi luulla.\n\nMutta Islannin taivaalla on vielä toisia ilmiöitä, jotka täyttävät\nmuukalaisen ihmetyksellä. Aamuruskot ja iltaruskot ovat verrattoman\nkauniit. Eräs tutkimusmatkustaja niistä kertoo: »Mutta aamu- ja\niltaruskot kieltämättä ovat Islannin ihanimpia ilmiöitä. Ei ainoastaan\nse puoli taivaasta ole hehkuvissa väreissä, jolla aurinko nousee ja\nlaskee, vaan koko taivaankansi rusottaa kullankarvaisessa hohteessa ja\nmitä ihmeellisimmät pilvimuodostukset kummine vaihtelevine värineen\nvaivuttavat meidät sanattomaan ihailuun. Tuntuu siltä, kuin luonto\njuhlapäivän aattona leikillä loisi taivaalle kaikenlaisia haaveellisia\nilmiöitä, huvittaakseen ihmistä milloin väännellyillä pilakuvilla,\nmilloin ilmavilla kaukomaisemilla. Ainoastaan se, joka on Sveitsissä\nnähnyt Alppiruskon, voi saada likimain käsityksen Islannin aamu- ja\niltaruskoista. Mutta Islannin auringonlasku on verrattoman paljon\nkauniimpi, sillä se ei tyydy vain korkeimpiin vuorenhuippuihin, kuten\nSveitsissä, vaan valaa purppuraisen rusotuksen koko maisemalle ja\nkestää paljon kauemmin kuin Sveitsin ilmiö. Tosin Länsi-Islannin\nkorkein vuori, lumen ja jään peittämä Snaefellesjökul pitkällä\nniemellään kohoo vain puolet siitä kuin Gotthardin vuori, mutta\nsen sijaan rusottaa sen merestä kohoova keila ylt'yleensä auringon\nlaskiessa ja se on kaiken kaikkiaan näkö, jonka vertaista harvassa\nmuualla näkee. Juhannuksen aikaan se näkyy Faxavuonoon ihanimmassa\nloistossaan. Jyrkästi eroaa häikäisevän valkoisesta Snaefellesjökulista\ntumma kömpelö Esja, mustan basaltin päällä siellä täällä tähteitä\ntalven valkovaipasta. Sen takana kohottaa Akrafell rosoista lakeaan\nja parin saaren välitse soudellessamme näemme vielä, taaksemme\nkatsoessamme, etelässä Reykjavikin takaa Seltjarnarnesin pitkän\naaltoilevan tunturiselänteen, kaikki poistuvan auringon ruskoissa.\nNiiden kaikkien valkoiselle otsalle päivä painaa jäähyväissuutelonsa\nja katoaa sitten Esjan taa, koko taivaankannen loistaessa ihanimmin\nvärein. Hiljaisuus on äänetön, äänetön kuin ainoastaan pohjolassa.\nAirojen herättämät kareet vain lipottavat veneen laitaa vastaan,\nmuuta ei kuulu, joka häiritsisi tämän pohjanperäisen maiseman ylevää\nhiljaisuutta. Tällä pohjolan levolla on joku sanomaton tenho. Sen\nkeskellä käsitämme, kuinka Islannin runoilijat siitä viehättyivät\nlauluihin, jotka ovat pohjolan runouden jaloimpia tuotteita. Käännämme\njälleen veneemme maihin päin. Tuskin olemme jalkamme astuneet\nkiviselle rannalle ja kääntyneet vielä kerran katselemaan tarumaisessa\nvalaistuksessa uinuvaa luontoa, niin huomaammekin tunturien hehkuvan\nrusotuksen jo kaikkialta kadonneen, värikkäitten pilvien jo muuttaneen\nlännen taivaalta idän taivaalle ja niitten joukosta auringon uudelleen\nkohoovan taivaalle. Onkin jo aamu. Aurinko laski Esjan läntiselle\npuolelle, sen itäiseltä puolelta se jälleen nousee, tuskin paria tuntia\nkestäneen yön jälkeen. Ja tämä yökin oli valoisa kuin päivä.»\n\nMonta muuta kaunista ilmiötä on Islannin taivaalla. Niistä saa\nomituisen sielukkaisuuden ja ylhäisen haaveellisuuden saaren jylhä\nja synkkä luonto. Toisinaan näkyy auringon ympärillä yhdeksänkin\nharha-aurinkoa kehineen ja kehänkappaleineen, usein on sekä auringon\nettä kuun ympärillä värikkäät sapet. Talvella ovat revontulet\nharvinaisen loistavat ja suuressa määrin valaisevat talviöiden\npimeyttä. Omituinen, meillä tuntematon ilmiö on meriloisto, joka usein\nnäkyy rannikolla. Meren päällä silloin häälyy omituisia hohtavia\npilviä, jotka saavat valonsa meren loisteesta, fosforescensi-ilmiöstä.\nMutta islantilaiset kalastajat luulevat pilvien saavan valonsa suurien\nrantaa lähestyvien silliparvien kajastuksesta. Erinomaisen kauniit\nkangastukset kuuluvat niinikään Islannin luonnon viehätyksiin. Niitä\nnähdään monessa paikassa sisämaassa, esim. Thingvalla-järven seuduilla.\n\nOlemme tähän saakka oleskelleet ainoastaan rannikolla, jossa tunturien\njuurella ovat alavat ruohomaat ja asutukset. Mahtavina muureina kohoo\nkapeasta rantavyöstä saaren varsinainen runko. Koko sisämaa on laaja\nylänkö, lännestä matalampi, itäpuolelta korkeampi. Se on jotenkin\nyhtenäinen kappale, vaikka tosin vuonot leikkaavatkin siihen syvälle\njoka puolella paitsi etelärannalla, ja vuonojen päistä vielä laaksotkin.\n\nAinoastaan Lounais-Islanti on matalampaa maata. Siellä sen vuoksi\non asutuksia kauempanakin merenrannasta. Muutoin on koko sisämaa\nkauttaaltaan autiota. Ilmanala, joka jo rannikolla on kolkkoa, on\nsisämaassa niin kylmää, ett'eivät siellä viihdy muuta kuin kaikkein\nvaatimattomimmat kasvit. Islannin sisäosat ovat autiointa, mutta\nsamalla ihmeellisintäkin erämaata, mitä niin pohjoisissa seuduissa\non koko maan pinnalla. Tuntureilla on laajat jäätiköt, joitten\nrinnalla Norjan suurimmatkin jäätiköt jäävät vähäisiksi, ja niiden\nrinnalla tulivuoria, laavaerämaita ja kuumia lähteitä. Maajää-ilmiöt\nja tuliperäiset ilmiöt ovat siellä ihmeellisemmässä yhteydessä kuin\nmissään muualla maan päällä.\n\nIslanti onkin jo vanhastaan tunnettu tulivuoristaan, laavavirroistaan,\nlämpöisistä lähteistään, lieju-vulkaneistaan ja maanjäristyksistään.\nKen ei olisi kuullut Heklasta ja Geisiristä. Jo keskiajalla Islannin\ntulivuoret olivat maineessa kautta Europan. Niistä oli liikkeellä mitä\nihmeellisimpiä juttuja ja vanhoissa munkkikronikoissa ja teologisissa\nkirjotuksissa erikoisella nautinnolla kerrottiin niistä kamalia\njuttuja. Heklaa pidettiin helvetin porttina ja luultiin sen lieskassa\nnäkyvän tuomittujen sieluja, joita kärvennettiin helvetin tulessa.\nMerimiehet väittivät nähneensä Islannin merellä aavelaivoja mustin\npurjein, joissa kadotukseen tuomittuja sieluja vietiin Heklaan.\nMelankhtonin vävykin kertoi vielä, että Heklan ympäristössä penikulman\npiirissä saattoi kuulla, kuinka tuomitut sen sisässä vaikeroivat\npimeyden ruhtinaan heitä kiduttaessa. Heklan liekeissä luultiin\nkorppien ja aarnien lentelevän ja rääkyvän, ja kun niitä näkyi, niin\ntiesi se sotaa tai murhaa. Tämä käsitys Islannin tulivuorista piti\nkauan puoliaan, mutta saarella itsellään ne eivät ole antaneet aihetta\nsanottaviin taikaluuloihin.\n\nIslannin on olemassa olostaan kiittäminen etupäässä näitä vulkanisia\nvoimia. Se on rakennettu vanhoista ja uusista vulkanisista\nkallioisista. Merenreunassa tunturien seinämät ovat selvään\nportaalliset rakenteeltaan. Ne ovat muodostuneet laavapankoista, joita\neri aikoina on valunut päällekkäin. Lähes kahdeksasosa saaren pinnasta\non niin nuorien laavavirtain peitossa, ettei niille ole juuri mitään\nvielä päässyt kasvamaan. Täysi kahdeksasosa on maajäätikköjen peitossa.\nLoput sisämaan ylängöstä on soramaita, lentohietikoita, paljaita\nkallioita ja tuntureita. Syvänteissä on siellä täällä järviä ja soita.\nYlängöillä ovat lumituiskut kesälläkin tavalliset ja säänmuutokset\ntapahtuvat äkkiä ja rajusti. Ainoastaan neljästoista Islannin koko\npinta-alasta on alankomaata.\n\nSuurin osa Islannista on muodostunut tummasta vuorilajista, jota\nsanotaan basaltiksi. Kun purjehditaan pitkin Islannin rannikkoa,\nvarsinkin pitkin itärantaa, niin ovat basalttitunturien muodot hyvin\nsilmiin pistävät. Mahtavina, noin 600 metriä korkeina muureina ne\nkohoovat rantavyöstä melkein äkkijyrkkään, päältä tasaisina, syrjässä\nsiellä täällä rotkoja ja torneja. Nämä tunturimuurit ovat rakennetut\nsadastakin vaakasuorasta tai hieman kaltevasta kerroksesta, joita\ntoisinaan toisistaan erottaa ohuet punaiset saumat. Basalttikerrokset\novat aikanaan olleet kukin vuorostaan sula laavavirta, joka on\ntulivuorista valunut. Punaiset saumat taas ovat tulivuorenpurkauksissa\nsatanutta kuonaa ja tuhkaa. Basalttikerroksien syrjät vähän taantuvat\nsitä myöden kuin muuri kohoo, niin että koko tunturiseinämä näyttää\nsuunnattomalta portaalta. Siitä syystä basaltteja ennen vanhaan\nsanottiinkin »trapiksi», vaikka tämä sana on joutunut pois käytännöstä.\nAlkuaan ovat basalttiylängöt olleet päältä aivan lakeat ja muodostaneet\ntasangon, joka on hyvin monesta päällekkäin valuneesta laavavirrasta\nvähitellen rakentunut. Vähitellen on meri aalloillaan murtanut\nreunoja ja leikannut ne jyrkiksi. Vuonoja ja laaksoja on muodostunut\naaltojen ja jäävirtain vaikutuksesta, ja osaksi maan vajoamisenkin\nkautta. Ylätasanko on sen kautta vähitellen jakautunut teräviin\nselänteihin ja huippuihin, joista korkeimmilla on kesälläkin lunta.\nNämä basalttirannat ovat kolkon ja synkän näköiset, mutta vuonoissa\nmaiseman luonne on lauhkeampaa. Siellä on tunturien juurella matala vyö\nja mehevän vihannista niityistä loistavat talojen valkoiset päädyt.\n\nToisin paikoin basalttivuorien mustia värejä keskeyttää vaaleammat\nrinteet ja kellertävät tai rusottavat kukkulat. Tämä vaaleampi väri\nilmaisee toista purkautunutta vuorilajia, jota sanotaan »liparitiksi».\nSitä on basaltin välissä siellä täällä, toisin paikoin suuriakin\naloja. Basaltti on tulivuoresta valuessaan verraten vetelää. Se\nleviää sen vuoksi helposti laajalle alalle, jota vastoin liparitti on\nkankeata ja jää suuriksi röykkiöiksi. Liparitti on hyvin vaihtelevaa\nväriltään ja semmoiset vuoret, joissa se on vallitsevana, ovat sen\nvuoksi merkillisen moniväriset ja kirjavat. Missä liparitti on nopeaan\njäähtynyt, siellä se muodostaa mustaa vulkanista lasia, »obsidiania»,\nmissä taas vesihöyryjen vaikutuksesta hyvin hottoa ja sienimäistä,\nsiellä sen väri on vaaleata. Semmoinen liparitti on jokaiselle\ntunnettua hohkakiveä. Liparittilaavavirrat ovat etäältä nähden\nkuin suuria pikimustia kivihiiliröykkiöitä. Pinta on lasiterävää,\nkiiltävää ja kimmeltävää obsidiania, jonka väri jyrkästi eroo melkein\nlumivalkoisesta hohkakivikuonasta. Mutta sisältä laavavirta on harmaata\ntaikka punaisenruskeata, ja pinta on täynnään suuria halkeamia, joita\nerottavat toisistaan terävät lasiharjanteet. Moisen laavavirran poikki\non sangen vaikea kulkea. Syviä pimeitä rotkoja ja särmäisiä teräviä\nlasisärkkiä on toinen toisensa vieressä ja kynsin hampain saa niissä\ntepastella yli kulkiessaan. Toisin paikoin on liparittilaavavirroissa\nsuuria kallionkappaleita, jotka purkaus on puolisulaneina tuonut\nmukanaan syvemmistä kerroksista. Semmoisia laavavirtoja on varsinkin\nitärannalla.\n\nKeskellä Islantia on vielä kolmannen laatuista kallioista, jota\nsanotaan palagonittituffiksi. Se on vanhain tulivuorien purkamaa\ntuhkaa ja kuonaa, joka on kiintynyt kiveksi. Tämän kallioisen muoto\nja väri vaihtelevat suuresti. Toiset tuffit ovat hyvin hienoa, toiset\nkarkearakenteista kiveä. Tavallisesti ne ovat väriltään ruskeanpunaisia\ntai kellertäviä. Semmoiset tunturit, jotka ovat palagonittituffia, ovat\nhyvin rapautuvia. Tuuli, sade ja pakkanen niitä helposti hajottavat.\nNe sen vuoksi enimmäkseen ovat matalia ja pyöreitä, jota vastoin\nbasalttikukkuloilla on terävät särmät ja huiput. Palagonittituffi\nkulkee leveänä vyöhykkeenä saaren keskitse pohjoisesta etelään, ja\nmelkein kaikki nykyiset tulivuoret ovat tässä vyöhykkeessä. Niissä\nseuduin, joissa perustus on tätä kallioista, on pinnalla sen vuoksi\npaljon kraatereita, tavallisesti monta samassa jonossa, ja laavavirtoja.\n\nErinomaisen vaihtelevaisia ovat kaikessa kaameudessaan ne ilmiöt,\njoita Islannin sisäosissa tapaamme. Kuumia lähteitä ja ilmaan\nsuihkuvia geisirejä on kautta maan. Niistä ovat molemmat geisirit\nsaaren lounaisosassa jo vanhastaan kaikille tuttavat. Ne ovat lähellä\nmelkoista Hvitaata, verraten matalalla lakeudella, jonka vesi-ilmiöissä\njoka puolella näkee maanalaisen tulen vaikutuksia. Maasta kohoo\nvalkoisia höyrypatsaita ja pieniä matalia vesisuihkuja, mutta molemmat\npääsuihkut ovat verraten harvoin toimessa ja näyttävät aikovan kokonaan\nasettua. Ne maanalaiset voimat, jotka kautta vuosisatain ja ehkä\nvuosituhansienkin ovat Isoa geisiriä ja Strokkuria voimassa pitäneet,\novat uupumassa. Iso geisiri useimmiten pettää matkailijat, jotka\nnykyisin sen luo tulevat, ja ainoastaan keinotekoisella ärsytyksellä se\nsaadaan purkautumaan. Jos nimittäin geisirin kitaan nakataan melkoinen\nmäärä saippuaa, niin seuraa siitä purkaus. Nämä kuumat suihkulähteet\novat syviä kirnuja maan pinnassa, joitten seinät ovat piittyneet\nsileäksi vahvaksi kivennäiskuoreksi. Niitten vesi on pinnaltaan\nkiehuvaa ja sitä kuumempaa kuta syvemmällä. Syvemmällä nimittäin\npäällä olevan veden paino estää vettä höyryksi muuttumasta. Mutta kun\nalempien vesikerroksien kuumuus kohoo niin korkeaksi, että sittenkin\nvettä muuttuu höyryksi, niin tämä höyry kohottaa päällä olevaa\nvesipatsasta. Alempien vesikerroksien kantama kuorma samalla vähenee,\nja seuraus siitä on, että suuret määrät ylikuumaa vettä äkkiä kuin\nräjähdyksen kautta muuttuu höyryksi. Vesi syöksyy päällä olevan veden\nläpi ja sinkoo ilmaan korkeana suihkupatsaana, taikka lukemattomina\nsäteinä, mukanaan suuria pyöreitä höyrypilviä. Toisinaan säde kohoo\nkolmekymmentä metriä korkealle ja korkeammallekin. Purkaus uudistuu\nmonta kertaa yhteen mittaan, kunnes kirnussa voimat ovat tasaantuneet\nja vesi jälleen asettuu hiljalleen poreilevaksi pinnaksi odottamaan\nuutta purkausta, johon voi kulua viikkoja. Ilmiö on suurenmoinen, ja\nne onnelliset, jotka sattuvat sen näkemään, saavat siitä elinajakseen\nmuiston. Saippualla on se vaikutus, että se voi ärsyttää purkaukseen,\nennenkun jännitys on kohonnut niin korkeaksi, että se luonnostaan\ntapahtuu, mutta silläkin keinolla on rajansa, ja saippuan käyttämisen\njälkeen kuluu entistä pidempi aika, ennenkun luonnollinen purkaus\nuudistuu.\n\nIson geisirin vieressä on matala Pikku geisiri, jonka purkaukset eivät\nole kuin vähäpätöisiä ison rinnalla, mutta joka sen sijaan toimii\nsäännöllisesti kuin kellolaitos. Se on erinomaisen soma, vaikk'ei\njätäkään yhtä mahtavaa vaikutusta kuin iso naapuri, jonka purkauksille\nvielä ankara maanalainen meteli, jyrinä ja kumeat pamaukset antavat\nmahtia.\n\nVieressä on vielä kolmas geisiri, »Strokkur» nimeltään, joka aikanaan\noli milt'ei Isoakin geisiriä mahtavampi. Se taas oli merkillinen siitä,\nettä sen saattoi ärsyttää keinotekoisella tavalla purkaukseen, kun sen\nalaspäin kapenevaan kirnuun syyti kaikenlaista rojua, maata, turpeita\nja kiviä. Kun kirnu siten oli alapäästä tukittu, niin ei tavallisesti\ntarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkun Strokkur kamalalla ärjynällä ja\nmaanalaisella jyrinällä syyti suihkunsa ja höyrypilvensä suunnattoman\nkorkealle ilmaan, karistaen samalla kurkustaan kaikki liika-aineet,\nmitä siihen oli vieritetty. Ilmiö tuotti niille, jotka sen näkivät ja\njotka vallattomuutensa kautta olivat olleet hirviön raivonpurkaukseen\nsyypäät, vilpitöntä iloa. Joskus sattui Strokkurin kitaan putoamaan\nlehmä, lammas tai hevonenkin, tarkastellessaan liian syvissä mietteissä\nlaidunta, taikka ehkä yrittäessään kirnusta vettä juoda. Kauaakaan\nei tarvinnut odottaa, ennenkun Strokkur suurella raivolla ja melulla\nnakkasi elukan takaisin maan pinnalle ja aina valmiiksi keitettynä.\nMutta Strokkuria lienee niin paljon näillä ärsytyksillä kiihotettu,\nettä se lopulta vihasta halkesi. Kirnun seinät arvatenkin liian\nsuuresta höyrypaineesta särkyivät. Sen jälkeen se on ollut alallaan\nja nykyisin saa sen kitaan syytää vaikka kuinka paljon turpeita ja\nkiviä, ilman että hirviön uni häiriytyy. Vesikin on jäähtynyt, vaikkapa\npakkanen ei vielä pääsekään sen pinnalle kanttaan rakentamaan.\n\nTavallisia kuumia lähteitä on Islannissa lukemattomia, jotka eivät\nsuihkua. Muun muassa on Reykjavikin laidassa kuuma lähde, jossa\nkaupunkilaiset pesevät pyykkinsä, tarvitsematta ensinkään pitää huolta\nveden lämmittämisestä.\n\nKuumat lähteet ja suihkut ovat viattomia ilmiöitä. Viattomia ovat\nhiilihappolähteetkin, vaikka ne, samoin kuin edellisetkin, todistavat\nseudun tuliperäisyyttä. Hiilihappolähteitä on varsinkin sillä niemellä,\njoka on Faxa-vuonon pohjoisena laitana. Vielä lähempää sukuperää\ntuliperäisten ilmiöitten kanssa ja kaiken kaikkiaan niitten ikävimpiä\nilmauksia ovat rikkilähteet. Kuumilla rikkilähteillä on suuri teho\nkallioisiin. Ne liuottavat kivennäiset ja muodostavat niistä aivan\nuusia lajeja. Niitten seuduilla sen vuoksi on kiehuvia liejuallikoita,\njotka ovat iljettäviä nähdä. Islannin sisäosissa ovat eräässä seudussa,\njossa harvoin käy ihmisiä, suurimmat kaikista liejuvulkaaneista.\nNe ovat Kerlingar-tunturien seuduilla ja löydettiin vasta muutama\nvuosikymmen takaperin.\n\nKerlingar-tunturit ovat vaaleata liparittia ja noin 1,000 metrin\nkorkuiset. Ne ovat sen vuoksi osaksi maajäätiköitten peitossa ja\nsiellä täällä valuu laaksoihin pieniä glaciereja. Thoroddsen, Islannin\nmaantieteen ja geologian kuulu tutkija, kertoo käynnistään näillä\ntuntureilla:\n\n»Asuttuamme melko pitkän ajan teltoissa ylängöllä, tunturien\nläheisyydessä, lähdimme niitä tarkemmin tutkimaan. Vaikean ratsastuksen\njälkeen pitkin Kerlingar-tunturien huimaavan syvien rotkojen partaita\nsaavuimme eräälle vuorenharjanteelle, joka yhdistää tunturin molemmat\npääjonot. Sen päältä oli erinomainen näköala ylänkömaan yli ja yli\nsen reunojenkin aina merelle saakka, ja toiselle taholle yli sisämaan\njöökulimaisemien. Mutta kaikkein ihmeellisin oli lähin ympäristö.\nTunturien halki kulkee pohjoisesta etelään päin useita syviä rotkoja ja\nlaaksoja, jotka haarautuvat kuin puun oksat yhteisestä pääsuunnasta.\nNäillä laajalti haarovilla laaksoilla on aivan omituinen ulkonäkö. Ei\nmissään näy vähintäkään kasvullisuuden merkkiä, mutta siitä huolimatta\ntunturien kupeet, loivemmat rinteet ja laaksot loistavat mitä\nräikeämmin värein. Silmiä häikäisee, niin räikeässä ja ristiriitaisessa\nsekasotkussa on siinä valkoisia, keltaisia, punaisia, vaaleanpunaisia,\nsinisiä ja viheriäisiä laikkoja sikin sokin. Joka kuopasta, joka\nrotkosta kohoo ilmaan suuria höyrypatsaita, ja syvyydestä kuuluu\nlukemattomista höyrysuihkuista ainaista pihinää ja vonkunaa.»\n\n»Päästäksemme alas näihin laaksoihin meidän täytyi kulkea erään\njäätikön poikki, jossa oli paljon halkeamia. Halkeamien yli täytyi\nryömiä lumisiltoja pitkin. Tuliperäinen toiminta oli vilkkain lännen\npuolen laaksoissa. Maaperä on niin kauttaaltaan pehmennyt, että täytyi\nkulkea suurimmalla varovaisuudella, jos mieli eteenpäin päästä.\nJos kavala kuori pettää, niin että jalka sen läpi solahtaa kuumaan\nliejuun, niin jalka palaa ja kuumat höyryt voivat keittää miehen\nsiihen paikkaan. Laaksossa tapaamme paljon kiehuvia liejupatoja,\nmissä sinisiä, missä viheriäisiä, missä keltaisia, valkoisia,\nharmaita ja punaisia. Lukemattomista lävistä ja halkeamista kohoaa\nkihiseviä höyrypatsaita ja toisinaan sekaantuu ilmaan tukahuttava\nrikinhaju. Korkeassa savikummussa huomasimme paria metriä leveän\naukon, josta vastaamme puhalsi tukahuttava katku ja höyry. Pidin\nlämpömittariani hetkisen höyryssä ja se osotti paikalla 60° C. Höyry\npuhkui aukosta sysäyksittään, ja piti varoa, ettei joutunut liian\nlähelle, sillä se olisi helposti keittänyt miehen. Mitä lävessä\noli, sitä oli mahdoton päästä näkemään, mutta se näytti alaspäin\nlaajenevan. Varmaan oli sen pohjalla laaja liejuallikko, sillä\nsyvyydestä kuulimme kumeaa jymyä, ja kun siellä kiehuvat liejukuplat\nräjähtivät rikki ja liejuaallot läikkyivät onkalon seiniä vastaan, niin\ntärisi maa ja aukosta syöksyi tukahuttavia höyryjä. Vähän alempana\ntätä liejuallikkoa puhaltaa eräästä halkeamasta valtava höyrypatsas\nniin korvia huumaavalla jymyllä, ettemme voineet kuulla toistemme\nhuutoa, vaikka seisoimme aivan rinnakkain. Kallioiset ovat näissä\nlaaksoissa kauttaaltaan pehmenneet ja liuenneet puoliveteliksi,\nmuuttuneet saveksi, ja maanpinnalla on kaikkialla keltaista rikkiä ja\nvalkoista 'suolakiteymää'. Samanlaisia ilmiöitä tapaa saaren muidenkin\nliejuvulkanien eli 'solfatarien' luona, kuten Myvatnin seudussa\nsaaren pohjoisosassa ja Reykjanesin niemellä, joka on kauttaaltaan\ntuliperäinen, nuorien laavakenttien peitossa, mutta ne eivät missään\nole niin suurenmoisia kuin Kerlingar-tuntureilla.»\n\nTulivuoret yleiseen ovat rivittäin maanhalkeamilla semmoisilla\nseuduilla, joissa maa on vajonnut. Islannissa niitten esiintyminen\nhalkeamilla varsinkin on selvä, ja monessa kohden saattaa siellä tutkia\nitse vulkanista halkeamaa. Lisäksi ovat saarella edustettuina melkein\nkaikki vulkanimuodot, niin että harvassa paikassa maanpinnalla tätä\nilmiötä voidaan yhtä monipuolisena tutkia kuin Islannissa.\n\nTulivuorenpurkaukset alkavat maanjäristyksillä, maanalaisten voimien\njännityksen käydessä niin suureksi, että ne alkavat murtaa itselleen\npinnalle tietä. Maakuoreen syntyy halkeamia, ja kun nämä ulottuvat\nkyllin syvälle, aina sulaan kivennäiseen eli magmaan saakka, niin\npurkautuvat alla olevat sitkeät kivennäiset maan pinnalle sisältämiensä\nkaasujen vaikutuksesta, nämä kun paineen vähentyessä äkkiä pääsevät\nlaajenemaan. Kaikki purkaukset sen vuoksi alkavat räjähdyksillä, joita\nseuraa tuhka- ja kuonasade. Laava alkaa tämän jälkeen rauhallisesti\nvalua esiin halkeamasta, mutta silloin tällöin keskeyttävät laavan\nvirtausta uudet tuhka- ja kuonasateetkin, kun tapahtuu uusia\nkaasuräjähdyksiä. Kun purkausta samasta aukosta kestää kyllin kauan,\nniin kasvaa aukon ympärille vähitellen keilamainen kukkula, jonka\nkeskellä purkausaukko on.\n\nSemmoinen on se tulivuorimuoto, joka yleisimmin tunnetaan. Semmoinen on\nesim. Vesuvio. Mutta on useita muitakin tulivuorimuotoja.\n\nKeilamaiset tulivuoret ovat rakentuneet tuhkasta, kuonasta ja\nlaavasta, joita on päällekkäin kerros toisensa päällä. Niitten\nrinteet ovat sangen jyrkät. Semmoisia tulivuoria ei Islannissa ole\nmonta, korkeintain kymmenkunta. Keilavuori on Islannin korkein\nkukkula, Oraefajöökul, joka kohoo Vatnajöökulin laidassa, saaren\nkaakkoisrannalla. Sen laki on, niinkuin nimikin osottaa, maajäätikön\npeitossa. Jotkut toisetkin saaren korkeimmista vuorista ovat\nsamanlaisia, osaksi sammuneita, osaksi yhä toimivia tulivuorikeiloja.\nHekla, Islannin rajuin tulivuori, on samanlainen rakenteensa puolesta,\nvaikka muotonsa puolesta erilainen. Se on nimittäin pitkäveteinen\nharjanne, joka on pitkin pituuttaan haljennut. Halkeamalla on monta eri\npurkauskitaa.\n\nPaljon tavallisempia ovat Islannissa laavakummut — kummun nimi tässä\nosottaa vain muotoa, eikä kokoa, sillä monet niistä ovat valtavia\ntuntureita. Ne ovat samanlaisia kuin Sandwichin saarien suuret\ntulivuoret, kohoavat hyvin verkalleen, kilpimäisesti, ympäristöstään,\nja ovat laajuuteensa verraten matalat. Tunnetuimpia niistä on jo\nvanhastaan Skjaldbreid Thingvallan lakeuden syrjässä, laellaan hohtava\nvalkoinen jäälakki. Semmoisille kukkuloille voi helposti ratsastaa\nhevosella. Niitten kupeet ovat muodostuneet poimuisesta, pankkoisesta\nlaavasta, jossa on paljon luolia. Krateri on kukkulan keskellä ja\nsiitä usein haarautuu eri tahoille säteettään laavaluolia, joitten\nkatto toisin paikoin on murtunut, niin että niihin on mahdollinen\npäästä. Näitten maanalaisten käytäväin katosta riippuu ihmeellisiä\njähmettyneitä laavapuikkoja, joitten punaiset ja siniset värit\nelähyttävät luolan mustia seiniä. Toisin paikoin nämä maanalaiset\nlaavaojat ovat luhistuneet kokoon, toisin paikoin taas muodostavat\nlaajoja onkaloita. Kumputulivuorien laella on hyvin laajat pyöreät\nja pitkulaiset purkausaukeamat, joiden pohja aikanaan on ollut\nsulana palavana laavajärvenä, samanlaisena kuin Kilauea Sandwichin\nsaarilla. Mutta Islannin laavajärvet ovat nykyisin jäähtyneet. Mutta\njäähtymismuodostuksista näkee, että niissäkin laava on milloin\nkohonnut, milloin laskeutunut, ja toisinaan on laava vuolaina virtoina\nvuotanut järven reunain yli tunturin kupeille. Paikoittain on\nlaavajärven jähmettynyt pinta myöhemmin uudelleen sulanut ja siten on\nkraaterin tasaiseen pohjaan muodostunut syviä kattilamaisia kitoja.\nIslannin koillisosassa on Odaadahraun, saaren suurin laavaerämaa,\nsyntynyt tämänkaltaisten kumputulivuorien purkauksista. Suurin niistä,\nTrölladyngja, on lähes 1500 metriä korkea ja puoltatoista penikulmaa\nleveä. Niitten kukkuloilta on laajat näköalat laavaerämaan yli, ja\nkolkompaa, kaameampaa maisemaa ei maailmassa ole monta.\n\nPitkät krateririvit samalla purkaushalkeamalla ovat niinikään Islannin\nvulkanisten ilmiöitten omituisuuksia. Pitkin koko vulkanista halkeamaa\non rakentunut kuonasta ja laavasta riviin keiloja purkausaukkoineen.\nToisinaan on monta krateria ollut samalla haavaa toimessa, toisinaan\ntaas ne ovat toimineet peräkkäin. Sula magma valuu maan pinnalle niistä\nosista halkeamaa, joissa pääsy on helpoin, ja niihin kohtiin sitten\nmuodostuu vakinainen krateri ja keila. Tämmöisessä krateririvissä\nkeilat ovat vain sataa puoltatoista metriä korkeat, useimmat sitäkin\nmatalammat. Ne voivat muodoltaan olla hyvin vaihtelevia. Toisin\npaikoin on, purkausaukon vähitellen vaeltaessa, muodostunut laajempia\nkrateri-kehävuoria. Pisin historiallisella ajalla purkautuneista\nkraterijonoista on Skaftaan luona Vatnajöökulin lounaisrannalla. Sillä\noli v. 1783 kamalan raju purkaus, rajuin ja tuhoisin tulivuorenpurkaus,\nmitä Islannissa on milloinkaan ollut. Skaftaan krateririvi on lähes\n30 kilometriä pitkä ja sillä on satakunta eri suuruista krateria.\nIslannissa on monta valtavan pitkää kraterijonoa, mutta on samalla\naivan vähäisiäkin, ikäänkuin luonnon valmistamia leikkikaluja tai\nopetusvälineitä. Odaadahraunissa on eräs kymmenen metrin mittainen\nvulkaninen halkeama, jolla on 12 pientä krateria, suurin niistä vain\nmetri läpimitaten.\n\nVielä on Islannissa paljon purkaushalkeamia, joista laava on suorastaan\nesiin virrannut, muodostamatta mitään varsinaista tulivuorta. Monet\nnäistä halkeamista ovat pienet, mutta etelärannikolla on eräs\nhalkeama, Eldgjaa (tulirotko) nimeltään, joka on noin 25 kilometriä\npitkä. Se on halkaissut matkallaan monta tunturia. Rotkon syvyys on\nnoin 120-150 metriä, seinämät äkkijyrkät. Seinämien reunalta kaatuu\nkorkeita könkäitä rotkon syvyyteen. Tämä halkeama on kolmesta kohdasta\nvalanut reunansa yli suunnattomia laavamääriä, laava on virrannut alas\nalankomaille ja muodostanut suuria, noin 500 neliökilometriä laajoja\nlaavajärviä. Semmoista purkaushalkeamaa ei ole, mikäli tiedetään,\nmissään muualla maan pinnalla. Reykjanesilla on niinikään useita\npurkaushalkeamia, vaikka ne ovat paljon pienemmät.\n\nVielä on Islannissa siellä täällä suuria kattilamaisia syvennyksiä,\njotka ovat syntyneet vulkanisten räjähdysten kautta. Myvatnin seudulla\npohjoismaalla on semmoinen purkausaukko, joka heräsi toimeen v. 1724.\nSe tosin pian, päällä olevan maan ilmaan räjähytettyään ja jonkun\nverran allaan olevia kaasuja tyhjennettyään, taas vaikeni, mutta\nse oli kuin varotusmerkki, jonka jälkeen kaikki muut sen seudun\ntavattoman lukuisista vulkaneista alkoivat toimia, raivoten viisi\nvuotta, ennenkun asettuivat. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua tämä\nkrateri oli muuttunut suureksi kiehuvaksi liejukattilaksi, josta\nkohosi tukahuttavia katkuja. Mutta viime vuoden keskivaiheilla\nse oli jo rauhallinen viheriävetinen järvi, joka ystävällisine\nuinuvine pintoineen oli kokonaan unohtanut kamalan menneisyytensä.\nOdaadahraunissakin on samanlaisia räjähdysaukkoja, joista useimmat\nnykyään ovat pyöreinä järvinä.\n\nIslannin tulivuorissa tapaamme niin ollen mitä suurimman vaihtelun, ja\ntuskin on maata, jossa tätä suurta luonnonilmiötä voisi monipuolisemmin\ntutkia verraten suppealla alalla. Toisin paikoin on kaikennäköisiä\npurkausaukkoja, keiloja ja kehävuoria niin taajassa, että maisema\nkorkealta katsoen muistuttaa kuumaisemaa. Tosin ovat kuun kehävuoret\npaljon laajemmat, mutta melkoisia on Islannissakin. Suurin on Askan\nkehävuori Odaadahraunissa. Sen keskellä oleva krateri on noin 50\nneliökilometriä laaja. Myvatnin seudussa on eräs tunturi, jolta näkee\nkuukarttaa muistuttavan maiseman ympärillään. Vielä luonteenomaisempia\novat ne maisemat, jotka ovat Vatnajöökulin länsipuolella. Se seutu\nonkin Islannin tuliperäisimpiä. Toinen mahtava krateri on toisensa\nvieressä, useimpien pohjalla nykyisin järvi. Korkeimmalta keilalta on\nhyvä näköala koko seudun yli. Monet pienemmistä järvistä ovat syvällä\nkattilamaisissa kraterikuopissa, melkein näkymättömissä. Suuremmat\njärvet ovat syntyneet sen kautta, että kaaren muotoiset kraterikehät\novat yhteen solmiutuneet. Niitten vihertäviä pintoja hohtaa sysimustain\nlaavakallioitten, ruskahtavain tuhkakukkulain ja punaisten kuonakasain\nkeskeltä.\n\nIslannin tulivuorien luku on hyvin suuri. Keilamaisia on 8,\nlaavakumpuja 16, 83 suurempaa kraterijonoa, mutta yksityisien\nkraterien luku nousee pariin kolmeen tuhanteen. Näistä tulivuorista\non 25 ollut toimessa historiallisella ajalla, toiset ainoastaan yhden\nainoan kerran, toiset, varsinkin Hekla, usein. Heklalla on ollut\nhistoriallisella ajalla 18 purkausta, niistä toiset ylen rajuja ja\ntuhoisia. Heklan jälkeen, joka on saaren lounaisosassa melkoisen matkan\npäässä rannikolta, on Katla ollut useimmin äänessä. Sillä on ollut 13\npurkausta.\n\nKaikki nämä tulivuoret ovat aikain kuluessa purkaneet pinnalle\nsuunnattomat määrät laavaa, ja Islannin laava-alueet ovatkin\nsen vuoksi tavattoman laajat. Ne ovat suurina laikkoina maan\nsisäosissa tulivuorien ympärillä. Useimmat niistä ovat syntyneet jo\nesihistoriallisella ajalla. Mutta on historiallisellakin ajalla valunut\nsuunnattomia määriä sulaa kivennäistä, varsinkin Skaftaan kraterijonon\npurkauksessa v. 1783. Purkausta kesti yhtä mittaa neljä tai viisi\nkuukautta ja purkautunut laava on arvosteltu noin 400 miljardiksi\nkuutiojalaksi, samaan aikaan purkautunut tuhka ja kuona 100 miljardiksi.\n\nYlämaassa laavamaat ovat melkein aivan paljaat. Mutta lähempänä\nmerenrantaa niille on rapautumisen kautta syntynyt joku verta\nmaakamaraa, jossa kanerva ja pensaikko on versonut. Tuskinpa on\nhelppoa löytää autiompaa ja kamalampaa maisemaa, kuin laavamaat\nsaaren sisäosissa. Odaadahraunin tuntureilta on näköalat, jotka\neivät helposti unohdu näkijän mielestä. Maanpinta on, niin pitkältä\nkuin katse kantaa, sysimustana jähmeän laavan peitossa. Ainoastaan\nsiellä täällä punertavat kuonakasat ja ruskeat tuffitunturit rikkovat\nsen yksitoikkoisen tumman värisävyn. Etelässä siintää Vatnajöökulin\nkimalteleva jäälakki ja itäisillä ilmoilla lepää sen puolen laajoilla\nlentohiekkamailla kellertävän ruskeita tomupilviä. Ei missään näy\nvähintäkään elon merkkiä ja painostava hiljaisuus lepää luonnossa.\n\nVaikka sademäärä on niin runsas, niin ei Islannin laavamaissa\nkuitenkaan ole juuri ensinkään vettä. Vesi valuu nimittäin huokoisen\nlaavan läpi, vuotaakseen vasta laavamaan reunalla maan pintaan\nlukemattomina kirkkaina lähteinä, joista suuret joet saavat alkunsa.\nLaavaerämaitten lukemattomat kolot ovat tavallisesti täynnä hienoa\nlentohiekkaa, joka suurimmaksi osaksi on vanhaa vulkanista tuhkaa.\nHiekkamyrskyt näissä kamalissa erämaissa ovatkin sen vuoksi sangen\npelottavat. Matkustaja joutuu synkeään pimeään, jossa ei näe mitään,\nhevosia on mahdoton ohjata, kun hiekka ja sora lentää ajajan silmiin,\nja hieno pöly tunkeutuu vaatteittenkin läpi ihoon saakka.\n\nLaavavirtain pinta on erinomaisen vaihteleva. Toisin paikoin se\non virran yläpäästä kovin röykkiöistä, mutta alempana levinnyt\nlaavajärveksi, jonka pinta sitten on halkeillut teleiksi, niinkuin\njäätelit murtuneella selänrannalla. Röykkiöinen laavapinta on\ntäynnään lukemattomia huokoisia, hauraita ja kiliseviä laava- ja\nkuonakappaleita, ja laavalohkareet ovat asettuneet mitä omituisimpiin\nasennoihin. Kun sula laavavirta pinnalta nopeammin jäähtyy, niin sen\nhauras kuori pitää ihmeellistä ryskettä alla olevan sulan laavan\nvaluessa eteenpäin. Kuori vuorottain murtuu ja sulaa ja jälleen\njähmettyy ja lopulta se muodolleen jäädessään on kuin myrskyn\nmyllertämän meren pinta. Semmoiset laavavirrat eivät yleensä ole\nlaajoja. Tasangolla ne ovat kuin korkeampia raunioharjanteita.\nSemmoisen laavavirran poikki on vaikea kulkea. Laavalohkareet ovat\nniin löyhässä tasapainossa, että pieninkin kosketus saa ne vierimään.\nKulkija joka hetki kompastelee laavalohkareitten keskellä, suistuu\nniitten välisiin rotkoihin ja ylös kämpiessään repii kätensä ja\nvaatteensa lukemattomissa terävissä särmissä ja kulmissa.\n\nSuuret laavaerämaat ovat enimmäkseen muodostuneet laavalaatoista,\njotka toisin paikoin ovat tasaiset kuin huoneenpermanto. Mutta\ntavallisemmin nekin ovat ristiin rastiin murtuneet ja halkeilleet.\nSileällä pinnalla näkyy joka puolella laavapoimuja, jotka ovat\ntaipuneet pitkiksi kaariksi sen mukaan kuin sitkeä aine on liikkunut,\nja näyttävät melkein köysiltä. Useimmissa paikoissa on alkuaan\ntasainen pinta jäähtyessään vajonnut ja murtunut, halkeillut suuriksi\nkappaleiksi. Sen kautta on pinta käynyt sangen epätasaiseksi, siinä\non lukemattomia pieniä huippuja, syrjiä, pankkoja ja kattilamaisia\nkuoppia. Se on kuin vuonossa jään pinta, kun se ankaran aallokon\nmurtamana on äkkiä uudelleen jäätynyt. Toisin paikoin laava-aallot ovat\nparinkin kymmenen metrin korkuiset, mutta enimmäkseen ne kuitenkin\novat paljon matalammat. Mutta ympäristönsä vajotessa ne ovat keskeä\nhaljenneet ja näyttävät sen vuoksi etäältä nähden haljenneilta\nkuplilta. Mutta sitä ne oikeastaan eivät ole, sillä ne eivät ole\nsyntyneet siten, että olisivat kohonneet varsinaisesta pinnasta, vaan\npäin vastoin ne ovat jääneet onnelle pinnan vajotessa. Laavavirran\npinta jäähtymisen edistyessä vajoomistaan vajoo, kun vereksen laavan\nvaluminen purkausaukosta taukoo. Suurien vulkanikukkulain rinteillä on\ntavallisesti vielä erästä omituisen näköistä laavaa. Se on pinnaltaan\ntäynnään poimuja, jotka ovat mitä ihmeellisimmin vääntyneet, monella\ntavalla yhteen kietoutuneet ja takkuuntuneet solmuiksi ja kimpuiksi,\njoitten pinta kuitenkin on sileätä kuin jähmettyneen pien.\n\nLaavamailla on tavattoman paljon luolia ja halkeamia. Kun nimittäin\npinta jäähtyy, niin se alla olevan sulan laavan valuessa pois jää\nonnelle, niin että kuoren alle syntyy suuria onkaloita. Toisinaan on\nsula laava kuoren alla pitkät ajat juossut samaa uomaa pitkin, ja siten\non laavan alle syntynyt pitkiä luolia. Sillä tavoin todennäköisesti\non muodostunut Islannin suurin laavaluola, Surtshellir. Se on eräässä\nsuuressa laava-alueessa saaren länsirannikolla, muutama kymmenkunta\nkilometriä Faxavuonon pohjukasta maan sisään päin. Tämä laavamaa on\nmelkein aivan vaakasuoraa tasankoa, eikä luolaa voisi mistään aavistaa,\nennenkun tulee kaivontapaisen äkkijyrkin seinämin suistuvan aukon\npartaalle, joka on syntynyt sen kautta, että laavaluolan katto siltä\nkohdalta on luhistunut ja sortunut. Surtshellir, joka on saanut nimensä\nSurtur nimisestä jättiläisestä, on yli puoltatoista kilometriä pitkä,\nnoin kymmentä metriä korkea ja viittätoista metriä leveä. Katto on\nkolmesta kohden sortunut. Kahden aukon seinämät ovat äkkijyrkät, niin\nettä niistä on mahdoton luolaan laskeutua. Luolasta haarautuu useita\nsivuluolia ja siinä on pieniä jähmettyneitä laavajärviä. Luolan päässä\non pieni jääkellari, jossa on somia jääpatsaita ja valtavan suuria\njääpuikkoja. Siinä lämpötila kautta vuoden on jäätymäkohdan alapuolella\nja vesi kihoo sisään katossa olevista pienistä halkeamista. Seinämät\novat jääpuikkojen peitossa ja siellä täällä on somia jääkukkasia:\nSoihtujen valossa luola kimaltelee ja säteilee kuin Aladdinin lumottu\njalokiviluola. Mutta Surtshellirissä on vaikea kulkea, sillä luolan\npermanto on täynnään katosta lohkeilleita teräväsärmäisiä paasia,\njoitten yli on nelinkontin ryömittävä. Kaikesta päättäen luola on kauan\nollut sulan laavan laskuväylänä. Sen rakenne on hyvin säännöllinen,\nseinämät toisin paikoin näyttävät ihmiskäden työltä. Surtshelliriin\nliittyy paljon kansantarinoita. Ennen vanhaan siinä sanotaan\noleskelleen henkipattoja ja rosvoja.\n\nMutta kaikissakin laavamaissa on samanlaisia luolia sadottain, vaikka\nne ovat paljoa pienempiä. Niitten seinät ovat usein kauttaaltaan\nvulkanisen lasin silaamat ja katosta riippuu mitä ihmeellisimpiä\npunaisia laavapuikkoja. Monessa paikoin on laavamaissa kattilan\ntapaisia kuoppia, jotka ovat syntyneet jonkun onkalon sortumisen\nkautta. Alemmissa seuduissa on näissä kuopissa usein verraten\nerinomaisen runsas kasvillisuus. Laavamaat rotkoineen ovat kettujen\nmieluisimpia tyyssijoja. Sieltä ne tekevät hyökkäyksiään talonpoikain\nlammaslaumoja vastaan. Ne tarjoovatkin revolle lukemattomia koloja,\nkäytäviä ja rotkoja suojapaikoiksi, joten ketut toisissa seuduissa\novatkin lisääntyneet, niin että niitä on tuhansia. Ne ovat koko seudun\nmaanvaivana. Niitä on koetettu hävittää ampuma-aseilla ja myrkyllä,\nmutta huonolla menestyksellä.\n\nPaitsi edellä mainittuja halkeamia, jotka ovat syntyneet laavamaitten\njäähtymisen kautta, on niissä melkein kaikissa halkeamia, jotka\novat syntyneet aivan toisella tavalla, niinkuin niitten määrätty\nkulkusuuntakin osottaa. Nämä halkeamat ovat syntyneet sen kautta,\nettä koko maa on laajalla alueella vajonnut, ja ne voivat olla\npenikulmien mittaiset. Niitten yleinen suunta on pohjoisesta etelään,\npienillä poikkeuksilla. Semmoinen maanvajoamisen kautta syntynyt kuru\non Thinvallan käräjälakeutta rajottava Allmannagjaa, josta ennen\nolemme kertoneet. Semmoisilla laavamailla, joitten pinnalle jo on\nennättänyt rapautua multaa, osottavat halkeamia useinkin vihannat\nkasvillisuusvyöhyhykkeet, sillä halkeamien syrjillä on kasvistolla\nusein enemmän multaa. Sen vuoksi onkin semmoisia vihantia vyöhykkeitä\npitkin vaarallinen ratsastaa, sillä niitten alla usein väijyy\npetollisia rakoja ja kuiluja, joihin mies voi ratsuineen suistua. Mutta\nvarsinkin talvella, kun kaikki on lumen peitossa, on laavamailla sangen\nvaarallista kulkea.\n\nIslannin laavamailla tavataan yleiseen pieniä kuonakratereita eli\nkekoja, toisinaan sadottain pienellä alalla, sikin sokin siellä täällä.\nNämä kuonakeot eivät kuitenkaan ole maanalaisen purkauksen kautta\nsyntyneet, vaan ne ovat sulan laavan itsensä muodostamat. Virratessaan\njonkun järven kautta, taikka suon päällitse laava ottaa itseensä\nniin paljon vesihöyryä, että sillä paikalla alkaa tavallaan uusi\npurkaustoiminta, vaikk'ei sen ahjo tällä kertaa olekaan syvemmässä kuin\nitse laavavirrassa. Tätä purkausilmiötä voi kestää hyvin kauan, missä\nlaavavirta on kyllin paksu. Jäähtyneen laavavirran päälle semmoisilla\npaikoin jää lukematon joukko kuonakeiloja, jotka ovat kuin suuria\nmyyränpesiä. Toisinaan nämä pienet purkauskeilat uuden laavavirran\ntullessa irtaantuvat perustuksestaan ja uivat uuden virran pinnalla,\nkunnes siihen sulavat ja vaipuvat. Laavavirrat pinnaltaan nopeaan\njäähtyvät, mutta syvemmältä ne kauan pysyvät lämpöisinä. Toisinaan\nvoi viiden vuoden vanha laavavirta olla pari metriä pinnan alla vielä\nniin lämmin, että vesi siinä kiehuu. Maan sisästä purkautuessaan\nlaava sisältää hyvin paljon vesihöyryä, joka laavavirran juostessa\nhaihtuu ilmaan, alussa pitkin koko pintaa, sitten ainoastaan raoista\nja halkeamista. Vesihöyryn seassa on kaikenlaisia muitakin höyryjä,\nja niistä laavavirran pinnalle kiteytyy monenlaisia rikki-, kloori-\nja rautayhdistyksiä. Jäähtyessään laava enimmäkseen jakoilee\nsäännöllisiksi lohkareiksi taikka pystyiksi patsaiksi. Patsaat seisovat\naina kohtisuorassa jäähtymispintaa vastaan. Vanhain laavavirtain\npatsaat muodostavat hyvin omituisia maisemia, varsinkin missä meren\naallokko on päässyt laavavirran päätä pois murtamaan ja paljastamaan\nsen sisustan ja monella tavalla syrjää muotoilemaan. Patsaat ovat\nsäännöllisiä kuusitahoisia ja toisinaan lähes pariakymmentä metriä\nkorkeat. Kauneimmat patsasmaisemat ovat Stapin luona Snaefellesnesillä.\nRannikko sillä paikalla päättyy jyrkkiin kallioseinämiin, koska meri\non vähitellen murtanut helmaansa suuren laavavirran pään. Siten on\nmuodostunut jyrkkäsivuisia lahtia ja niemiä ja ulkona meressä on\nlukematon joukko äkkijyrkkiä kallionkärkiä ja torneja, jotka ovat\nmuodostuneet somista, mitä erilaisempiin asennoihin asettuneista\nbasalttipatsaista. Kallionkärjillä, nikamilla ja koloissa asustaa\nlukemattomia vesilintuja, toiset vakavina ja alallaan kapeilla\nkiviportaillaan, toiset uutterassa kalanpyyntihommassa, ja ilmassa\nelämöi ja kirkuu suuria parvia. Kallioseinämät ovat toisin paikoin\nlähes kolmekymmentä metriä korkeat, mutta aallot hyökyvät niitä vastaan\nniin suurella voimalla, että tyrskyt lentävät korkealle yli äyräitten.\n\nAivan Stapin kalastajakylän vieressä on kolme omituista luolaa.\nKallioseinämä on rakentunut valtavista pystyistä basalttipatsaista\nja aallokko on niihin kovertanut kolme suurta porttia, pihtipieliksi\nsolakat basalttipatsaat. Luolain katto on murtunut, niin että niihin\non helppo nähdä kallioitten päältä. Näköala on mitä omituisin. Syvällä\nalla kuohuu meri katkenneitten patsaitten ympärillä ja jokaisen patsaan\npäällä istuu lepäileviä merilintuja, ilmassa taas suuret lokkiparvet\nkirkuen lentelevät ja kiitävät kaariaan korkeitten goottilaisten\nholvien alla. Myrskysäällä rantahyökyjen rajuus näissä luolissa on\nsuunnaton. Vesi purskuu suurina patsaina ilmaan luolain luhistuneista\nkattoaukoista. Mutta kauniilla säällä voi luoliin vaaratta soutaa\nveneellä.\n\nIslannin laavavirrat eivät yleensä kulje nopeaan, paitsi hyvin\nviettävällä maalla. Niitten rinnalla pysyy helposti kävellen, ja\non aikaa seisoskellakin. Mutta hyvin viettävällä maalla ne valuvat\nnopeaan. Vuoristossa ne muodostavat suuria laavakoskia. Suuremmoisen\nnäön tarjoo semmoinen laavakoski, kun se hehkuvan punaisena kopruna\nkaatuu syvyyteen kallion jyrkänteeltä taikka koskena laskee jyrkkää\nrinnettä. Reykjanesin niemellä on muutamia vanhoja laavakoskia,\njotka ovat Islannin suuremmoisimpia. V:n 1390 purkauksessa laava\nsiellä neljänä 250 metriä korkeana könkäänä hyppeli alas korkeata\nvuorenseinämää. Mutta enimmäkseen laavavirrat valuvat niin loivia\nrinteitä, että niitä tuskin rinteiksi huomaa. Ne sen vuoksi etäältä\nnähden näyttävät mustilta järviltä. Toisin paikoin ne, sisällisen\nsitkeytensä vaikutuksesta, voivat virrata mäkeä ylöspäin, kun se ei ole\nneljättäosaa astetta jyrkempi. Mutta ihmeellisintä on, että sula laava\nkorkealla ylämaassa, lähellä lumirajaa, voi virrata lumikentän poikki\nsulattamatta sitä. Niinpä tavataan Odaadahraunin suuren tulivuoren\nAskjan luona toistatuhatta metriä korkealla merenpinnasta kerroksia,\njoissa on vuorotellen laavaa ja lunta. Laavan jäähdyttyä on lumi jäänyt\nsen sisään kerrokseksi, niinkuin muutkin kallioiset.\n\nPaitsi laavaa syytävät tulivuoret ilmaan paljon kuonaa, »pommeja» ja\ntuhkaa. Ankarat höyryräjähdykset tulivuoren sisässä hajottavat osan\nlaavasta pieniksi riekaleiksi, rakeiksi ja hienoksi pölyksi, ja samalla\nkuuluu maan sisästä ankaraa jyrinää ja pauketta. Kun Hekla ja Katla\nheräävät toimeen, niin kuuluu pauke usein etäälle ja maanalainen jyry\nilmaisee asukkaille jo aikoja ennen purkausta, että se on tulossa.\nKraterista alkaa nousta valtaavia höyry- ja tuhkapatsaita, jotka\nkorkealla ilmassa tuulen mukana leviävät, niin että patsas yläpäästä\non kuin laakalatvainen puu. Heklan tuhkapatsas toisinaan on viittä\nkilometriä korkea ja se näkyy kauas, vaikka välillä onkin paljon\nmuita vuoria. Laavakappaleita lentää korkealle ilmaan, josta niitä\nsitten satelee laajalle alalle. Heklan purkauksessa v. 1510 sai eräs\nmies ilmasta putoovan laavakappaleen eli »pommin» kautta surmansa\nenemmän kuin kolmen penikulman päässä. V. 1766 lensi nyrkin kokoinen\nlaavakappale aina pohjoisrannalle saakka, viidentoista penikulman\npäähän.\n\nHienompi tuhka ensinnä nousee korkealle ilmaan ja sitten leviää\nlaajalle alalle. Toisinaan sitä sataa vielä Norjassa ja Ruotsissakin\nsaakka, ja vielä paljon laajemmalla alueella se värittää auringonlaskut\nja muuttaa päivän valon. Puolessa vuorokaudessa se toisinaan kulkee\nAtlantin meren poikki Norjaan.\n\nTulivuorenpurkauksien kaikista ilmiöistä ovat tuhkasateet Islannissa\ntuhoisimmat asutukselle. Tuhka peittää niityt ja vainiot, karjaa kuolee\nrehun puutteeseen ja tauteihin, joita vulkaninen tuhka synnyttää,\nkun karja sitä syö yhdessä ruohon kanssa. Usein täytyy islantilaisen\nsilloin teurastaa suurin osa karjoistaan, ja laajat seudut sen kautta\njoutuvat nälänhädän alaisiksi. Mutta ei millään purkauksella ole ennen\nollut niin tuhoisia seurauksia kuin Skaftaan suurella purkauksella v.\n1783. Tuhkasade silloin turmeli laitumet melkein koko Islannissa, karja\ntäytyi enimmäkseen teurastaa, siitä oli seurauksena yleinen nälänhätä\nja taudit, ja saaren talous kärsi moneksi ajaksi korvaamattoman\nvaurion. Suuri osa asukkaistakin kuoli.\n\nTuhkan alkaessa sataa päivä pimenee niin synkeäksi, ettei toisinaan näe\nomaa kättään. Taloissa täytyy polttaa kynttilää keskellä päivääkin.\nIlma tuhkahiukkasten hankauksesta muuttuu niin sähköiseksi, että taivas\nyhtämittaa leiskuu salamoissa. Varsinkin tulivuorien seuduilla ovat\nsalamailmiöt suurenmoiset ja siellä näkee maassa paljon »lasijuuria»\nsemmoisilla paikoilla, joihin salama on iskenyt. Sauvan päästä, jopa\nsormenkin päästä purkautuu sähkö ilmaan pienenä »Elmon tulena». Tuhka\nsekottaa merivedenkin laajalti siihen määrään, että kalastus siitä\njoksikin aikaa turmeltuu. Vielä seuraavana vuonna löytyy pyydettyjen\nkalojen vatsasta pieniä hohkakiven kappaleita, joita ne ovat nielleet.\n\nIslannin kaikkien tulivuorien ympärillä on lukemattomat joukot n.s.\nvulkanisia pommeja. Ne ovat suurempia tai pienempiä laavapisaroita,\njotka ilmassa lentäessään pyöristyvät, taikka kiertäessään saavat\nomituisen kierremuodon, ja sitten jäähtyessään toiset pitävät muotonsa,\ntoiset pudotessaan litistyvät. Tuhka taas on koottu pienistä kiteistä,\nkiteitten kappaleista ja lukemattomista lasihitusista. Vulkaninen\nhiekka on samanlaista kokoomukseltaan, sen hiukkaset vain ovat\nsuurempia. Usein tuhkasta löytyy suurempiakin säännöllisen muotoisia\nkiteitä, jotka ovat muotonsa saaneet jo tulivuoren sisässä. Askja on\ntoisinaan ilmaan syytänyt jonkinmoisia hienoja lasirihmoja, jotka\nyhteen kietoutuneina ovat maahan sataneet. Toisinaan on tuhka niin\nhapanta, että se polttaa lampaitten villoihin mustat laikat. Sade, joka\ntämän tuhkan ilmassa häälyessä sataa, on katkeraa ja myrkyllistä.\n\nIslannin korkeimmat tulivuoret kohoavat paljon yli lumirajan. Niitten\npäällä on vahvat laajat maajäätiköt, jöökulit. Semmoisia ovat\ntulivuoret varsinkin Islannin etelärannikolla, Myrdalsjöökulin ja\nVatnajöökulin seuduilla. Kun nämä tulivuoret puhkeavat purkaukseen,\nniin siitä seuraa suurenmoinen taistelu veden ja tulen välillä. Suuria\nmaajäätiköitä sulaa äkkiä ja suunnaton vesitulva syöksyy alamaille,\nkuljettaen mukanaan huoneen korkuisia jääröykkiöitä ja pyyhkäisten\npois kaikki, mitä tielle sattuu. Toisinaan vesi on niin kuumaa, että\nse polttaa. Tämänkaltaisia ovat varsinkin Katlan purkaukset, jotka\novat laatuaan suurenmoisimpia ilmiöitä, mitä on koko maailmassa.\nLähimmälle ympäristölleen ne ovat suunnattoman tuhoisat. Ne ovat\nmuuttaneet aikanaan asutun rantalakean tulivuoren ja meren välillä\nsuureksi, aivan autioksi hiekkaerämaaksi, jonka läpi vetevät likaiset\njöökulivirrat kiertelevät. Jöökulitulvat ovat näille hiekoille\näkkipikaa luoneet melkoisia harjuja, toisinaan taas pyyhkäisseet pois,\nmitä edelliset tulvat ovat rakentaneet. Ne täyttävät meren jäillä\nsilmän siintämättömiin ja usein laajentavat rantalakeata, niin että\npurkauksen päätyttyä voidaan käydä kuivin jaloin semmoisissa paikoin,\nmissä sitä ennen kalastettiin monta kymmentä metriä syvässä vedessä.\nMonta kertomusta näistä menneinä aikoina tapahtuneista purkauksista\nja jöökulitulvista on säilynyt. Ensimäinen on aivan taruperäinen. Sen\nmukaan asui rannikolla Katlan alapuolella kaksi mahtavaa viikinkiä,\njoista toinen jo oli sokea. He elivät huonoissa naapuriväleissä ja kun\ntuli jöökulitulva, ensimäinen, joka tapahtui sen jälkeen kun seutu\ntuli asutuksi, niin he luulivat sitä toinen toisensa loitsimaksi\nvedenpaisumukseksi ja sitten vuorotellen noituivat sitä toisen ja\ntoisen maalle, kunnes lopulta huomasivat viisaammaksi sopia siitä,\nettä annettiin veden juosta keskiväliä mereen. Siten kummankin talo\npelastui. Katlan vulkanihalkeama on purkauksien välillä aina täynnään\nlunta ja jäätä ja suuri jäävirta ulottuu siitä aina alankomaalle\nsaakka. Purkauksen tapahtuessa tämä jäävirta murtuu ja osaksi sulaakin.\nSiitä syntyy niin runsaasti vettä, että noin 3 peninkulman pituinen,\n2 1/2 peninkulman levyinen hiekkatasanko kokonaan muuttuu kuohuvaksi\nkoskeksi. Siitä syystä asutus ei enää uskalla hiekoille asettua,\nvaikka purkauksien väliajat ovat sangen pitkät. Ennen vanhaan oli\nhiekoilla paljonkin taloja, mutta jöökulitulvat ovat pyyhkäisseet\npois jokaisen. Seudun nykyiset asukkaat asuvat sata metriä alankoa\nkorkeammalla tunturien liepeillä, josta he voivat kuin kotkan pesästä\nkatsella lakeudella tapahtuvaa luonnonraivoa. Lähellä Katlaa on\ntoinenkin samanlainen tulivuori, joka ei kuitenkaan ole ollut toimessa\nhistoriallisella ajalla, mikäli tiedetään.\n\nVatnajöökulin eteläreunallakin on eräs maajäätikön peittämä tulivuori,\njoka jotenkin usein on toimessa. Sekin synnyttää silloin suuren\njöökulitulvan, joka ei kuitenkaan tee sanottavia vahingoita, kun tämä\ntulivuori on asumattomassa seudussa. Mutta moneksi aikaa se silloin\nsaattaa rannikolla katkaista kaikki yhteydet.\n\nKulkuyhteys Islannin etelärannikolla on suurien maajäätiköitten\nkohdalla muutoinkin tavattoman vaikea, teitä ja siltoja kun on\nmahdoton pitää. Lukuisat, alati paikkojaan siirtelevät jöökulijoet,\njotka kuohuen vyöryvät esiin maajäätiköiden alta ja joista jotkut\novat melkein yhtä leveät kuin pitkät, ynnä silloin tällöin uudistuvat\npurkaustulvat tuhoisivat nopeaan kaikki rakennukset, mitä ihminen\nyrittäisi yhdysliikkeen helpottamiseksi rakentaa.\n\nOraefajöökul, jonka huippu kohoo 1959 metriä ilmaan Vatnajöökulin\neteläreunassa, on niinikään tulivuori. Sekin on vahvan maajäätikön\npeitossa, joka purkauksen tapahtuessa joko sulaa taikka irtaantuu\nalustastaan ja jäävuoriksi murtuen syöksyy alas rannikolle.\nSuurin purkaus, mitä tällä tulivuorella tiedetään olleen, tapahtui\nv. 1362. Purkaus tulvineen pyyhkäsi pois 40 talonpoikaistaloa ja\n2 pappilaa ihmisineen ja karjoineen yhtenä ainoana päivänä. Tuhka\nlevisi ilmavirtain mukana laajalle ja pimeä oli niin sankka, ettei\nkeskipäivälläkään nähnyt tietä kulkea. Purkauksen jälkeen myrskyt\nkasasivat tuhkan huoneen korkuisiksi nietoksiksi. Muutoin tästä\nsuuresta luonnonmullistuksesta on vain niukasti tietoja. Mutta vielä\npuolen vuosituhannen kuluttua muistelivat seudun asukkaat siitä taruja.\nMuuan paimen oli ajanut kotiin lammaslaumaansa ja piiat paraillaan\nalkaneet lypsää. Silloin kuului jöökulista paukaus ja vähän myöhemmin\ntoinen. Paimen arveli, että tuskin oli syytä kolmatta odottaa ja juoksi\nminkä pääsi läheiselle vaaralle, jossa hän piiloutui rotkoon.\n\nKohta kuului sitten kolmaskin paukaus, jöökulitulva murtautui alamaalle\nja vei mukanaan koko kyläkunnan. Paimen oli, niin kertoo taru, ainoa,\njoka hengissä vältti vaaran. Mutta sen mukaan mitä tiedetään, ei\nmikään näistä jöökulien peittämistä tulivuorista ole laavaa purkanut,\nvaan laava on niissä muuttunut tuhkaksi, kuonaksi ja hohkakiveksi,\njota on lennellyt laajalti joka puolelle. On mahdollista, että sulava\nlumi juuri on syynä siihen, että kraterissa oleva laava yhä uusien\nhöyryräjähdyksien kautta näin hajoo hienoksi soraksi ja pölyksi, sitä\nmyöten kun sitä syvyydestä ylös kumpuaa.\n\nReykjanes, joka pistää mereen Faxavuonon eteläpuolella, on kauttaaltaan\ntuliperäinen ja laavavirtain peitossa. Siellä on paljon kuumia\nlähteitä ja lukemattomia halkeamista nousevia höyrypilviä. Niemimaan\nkärjessä on meren pohjassa tulivuori, joka usein on ollut toimessa.\nVarsinkin kolmannellatoista vuosisadalla sillä oli monta purkausta,\nmeren pohjasta kohosi pintaan kuonasaaria, jotka kuitenkin pian\njälleen katosivat. V. 1783, vähän ennen kuin Skaftaan suunnaton\nlaavapurkaus tapahtui Vatnajöökulin juurella, olivat merenpohjan\ntulivuoret Reykjanesin edustalla vilkkaassa toimessa. Merenpinta\noli kymmenien penikulmien piirissä niin täynnään hohkakiveä, että\nlaivain oli vaikea läpi päästä. Muodostui kuonasaari, joka oli monta\nkilometriä ympäri mitaten. Sille pystytettiin lippu maananastuksen\nmerkiksi, mutta paikalla kun tämä oli tapahtunut, niin saari jälleen\nkatosi. Samana vuonna oli meressä Islannin pohjoispuolellakin\npurkaus. Faxavuonon pohjoispuolella oleva Snaefellesjöökul on\nniinikään tulivuori, maajäätikön peittämä, mutta se ei tiettävästi ole\ntoiminut historiallisella ajalla. Mutta lähellä sitä on maanpuolessa\nkomea valtava krateri Eldborg (tulilinna), jonka syntymisestä\nmaanottokirjassa sanotaan: »Kun Thorir oli vanha ja sokea, niin näki\nhän eräänä iltana ulos mennessään, kuinka suuri kamalan näköinen mies\npienellä veneellä souti Kaldaan suuhun ja meni Hripr nimiseen taloon.\nSiellä hän kaivoi maata lypsypaikan veräjän luona. Samana yönä tapahtui\npurkaus, jonka kautta Borgarhraunin laavamaa syntyi. Siinä, missä\nnykyään tulivuoren kita on, oli ennen Hriprin talo.»\n\nSemmoinen oli siis se maa, johon norjalaiset viikingit muuttivat\nvoidakseen vapaudessa jatkaa entistä yhteiskunnallista elämäänsä.\nTullessaan sinne he tuskin osasivat aavistaa, mitä se povessaan kätki,\nsillä tavallisesti purkauksen välissä kuluu kymmeniä vuosia. Mutta\nvähitellen he kuitenkin saivat tuta sen tavat ja monta vanhaa tarua\nliittyy saaren tuliperäisiin ilmiöihin. Ne ovat kautta aikain tuon\ntuostakin antaneet Islannin toimeentulolle niin tuntuvia iskuja, että\npurkauksien jälkeen on kulunut vuosikymmeniä, ennenkun asutus ja\nvarallisuus ovat ennalleen palanneet.\n\nPaitsi tulivuorenpurkauksia ovat maanjäristykset saarella yleisiä,\nvarsinkin etelärannalla, vaikk'eivät niitten tuhot asutuksen harvuuden\nvuoksi olekaan likimainkaan niin tuntuvia kuin taajaan asutuissa\nmaissa, joissa on suuria kaupunkeja ja korkeita rakennuksia. Mutta\nharvoinpa suurempi maanjäristys Islantiakaan kohtaa, tuottamatta\nsurmaa kymmenille ihmisille, tuhoamatta karjaa, sortamatta taloja.\nMaahan repeää suuria halkeamia, joet muuttelevat uomaansa, tuntureilta\nkokonaiset vuorenseinämät repeävät irti ja syöksyvät raunioina\nlaaksoihin, ja hyvin tavallista on, että vuoren rinteillä koko\nmaakamara nurmikoineen irtaantuu alustastaan ja luisuu vuoren juurelle,\njättäen jälkeensä paljaan kuoritun kallion. Maanjäristykset tuntuvat\nkautta saaren ja niitä seuraa usein maanalainen jyminä ja rymy. Niinkin\nmyöhään kuin v. 1896 sattui etelärannikolla ankara maanjäristys juuri\nsiihen aikaan kun ihmiset illalla kävivät levolle. Ihmiset syöksyivät\nalusvaatteissaan ulos pihalle, mikä akkunasta, mikä huoneen sortuneen\npäädyn kautta, taikka kattoon auenneista raoista. Ovia ei voitu kyllin\nnopeaan avata, ne olivat joko luhistuneet kokoon, taikka puristuneet\nniin ahtaalle, etteivät auenneet. Yhdessä hetkessä tuhoutui kokonaan 60\ntaloa ja paljon enemmän kärsi mikä suurempia mikä pienempiä vaurioita.\nParemmin kuin islantilaisten puoleksi turpeesta rakennetut matalat\ntalot kestävät puutalot maanjäristyksiä. Missä talo oli puusta, jäi se\nehjäksi, vaikka siirtyikin paikoiltaan ja vääntyi vinoon, taikka kärsi\nmuuta vahinkoa. Puiset kirkotkaan eivät sanottavasti vahingoittuneet,\nvaikka kellot soivatkin itsestään, niin kauan kun järkkymistä kesti.\nPaljon halkeamia ilmestyi maahan, toiset penikulmien mittaisia.\nKallioita, tuntureita halkeili, ja eräs talo jakautui kahtia sen\nkautta, että maanhalkeama kulki juuri sen alitse. Erään tunturin\nkertovat silminnäkijät maanjäristyksen aikana tärisseen melkein samalla\ntavalla kuin koira pyristelee itseään vedestä noustessaan. Mainittu\ntunturi oli melkein laelle saakka nurmikkona, mutta kahdestatoista\npaikasta nurmikko lohkesi irti alustastaan ja luisui tunturin juurelle,\nmukanaan lunta ja liejua. Luolat, joissa asukkaitten oli tapana\nsäilyttää heiniä, monessa kohden luhistuivat kokoon, niin että heinät\nja muut taloustarpeet, joita niissä säilytettiin, jäivät raunioitten\nalle. Monesta paikasta, missä ei ennen ollut vettä, murtautui se\nmaanjäristyksen kautta pinnalle ja lähti jokena juoksemaan, ja toisin\npaikoin jokia ja lähteitä kokonaan katosi. Erään talon luona ennen\nkuiva kotipaikka maanjäristyksen jälkeen oli suona, mutta myöhemmin se\njälleen kuivui. Moni kuuma lähde kokonaan katosi, toiset taas kävivät\nentistä kuumemmiksi ja toisiin paikkoihin aukeni aivan uusia lähteitä.\nIhmiset muuttivat hajonneista taloistaan pihalle asumaan, telttoihin,\njoilla telttoja oli, toiset kaikenlaisiin hätävajoihin, ja paljon\nkurjuutta ja puutetta saatiin nähdä, ennenkuin talot jälleen olivat\nkunnossa, ja raunioihin hautaantuneet vaatteet ja talousesineet esiin\nkaivetut.\n\nTuskin oli tämän maanjäristyksen pahimpia vaurioita saatu elokuun\nlopulla jonkun verran korjatuksi, niin syyskuussa tapahtui uusi.\nSe ei kuitenkaan ollut aivan kova sillä seudulla, missä edellinen\nmaanjäristys oli ollut kovimmillaan, mutta se taas tuntui sitä\nankarammin jonkun verran kauempana lännessä. Thjorsaan länsipuolella\nsortui toista sataa taloa. Tunturien rinteet olivat vahvoissa\npölypilvissä lukemattomista vuorenrepeämistä, jotka vyöryivät\nlaaksoihin niin suunnattomalla pauhulla ja rymyllä, etteivät ihmiset\nkuulleet toistensa puhetta. Vielä Ölvesaan länsipuolella maanjäristys\noli niin ankara, että se karkotti ihmiset vuoteistaan pihalle. Se oli\nonni, sillä samana yönä tuli aamuyöstä hirvittävä täräys, joka oli\nkaikkia edellisiä ankarampi. Se ei kestänyt kuin puolen minuuttia,\nmutta tällä lyhyellä ajalla se hajotti raunioiksi 30 taloa ja\nvahingoitti pahasti toista saman vertaa. Maanvavahdukset olivat niin\nankarat, että oli mahdoton seisoa jaloillaan. Ihmisten täytyi maata\npitkällään maassa ja pitää kiinni kivistä ja mättäistä. Maa näytti\naaltoilevan niin, että monet ihmiset siitä saivat kuin meritaudin.\nAinoastaan kaksi henkeä tämän sysäyksen kautta menetti henkensä.\nMutta suuri oli niitten luku, jotka pelastuivat aivan viime hädässä\nkuin ihmeen kautta. Kaukana merelläkin vavahdukset tuntuivat ja\nlaivat luulivat karille ajaneensa, kun ne äkkiä tunsivat sysäykset.\nMaanjäristystä seurasi maalla niin kamala ryske ja pauhu, että\nihmiset luulivat maailman lopun tulleen. Ihmiset olivat kokoontuneet\npihalle pimeään ja sumuun, tunsivat maanpinnan allaan aaltoilevan\nkuin veneessä. Tunturista tunturiin kiiti ärjyvä jyrinä, niin ettei\ntoisen puhetta kuullut. Ja kaiken päälliseksi kirkonkellot kaiken aikaa\nitsestään soittivat, ikäänkuin kuolinkelloja sortuvalle kyläkunnalle.\nHelppo on käsittää, missä tuskassa tämä vilu ja kostea yö vietettiin,\nsillä koko yön kesti maan vavahtelua, vaikkei enää tullutkaan toisia\nyhtä ankaria räjähdyksiä, kuin oli k:lo 2 aikaan sattunut. Vielä\nkolmisen viikkoa jälkeenkin päin jatkui maanjäristyksiä, mutta ei\nenää sattunut niin ankaria sysäyksiä, eikä tosin ollut enää paljoa\nhävitettävääkään.\n\nNämä maanjäristykset sattuivat niillä murtoviivoilla, jotka kulkevat\npitkin Islannin etelärantaa. Islanti on nimittäin edelleenkin tavallaan\npuolivalmis. Sen rakennustyötä yhä kestää. Tulivuoret kasaavat\nlaavakerroksen toisensa päälle, levittävät tuhkaa ympärilleen, nostavat\nsaaren pintaa. Mutta sitä myöten maankuoreen syntyy ainevajauksia,\nja siitä on seurauksena maan vajoamisia. Nämä vajoamiset tapahtuvat\nsaaren poikki pitkin tulivuorialuetta ja voisimme ajatella, että hyvin\npitkän ajan kuluttua saari sen kautta jakautuisi kahtia, jos vajoamista\njatkuu. Hävittävät ja luovat voimat siis pitävät toisiaan tavallaan\ntasapainossa, mutta toisin ajoin aina toinen taikka toinen on voitolla.\nSitä todistaa Islannin geologinen menneisyys.\n\nKoko saari nimittäin on tulivuorien rakentama. Esiaikaiset purkaukset\nvain ovat olleet sanomattoman paljon valtavammat nykyisiä. Äärettömät\nmäärät sulaa laavaa on virrannut ja levinnyt maanpinnalle, peite\npeitteen päälle, kunnes koko nykyinen ylänkörunko on syntynyt. Se\non ennen ollut nykyistään paljon laajempi. Islannin ympärillä on\nleveä reunus jotenkin matalaa merta. Niin pitkälle kuin matalaa\nulottuu, on ennen saartakin ollut. Aallot ovat sitä vähitellen\njäytäneet, hajotellen kalliosta jyrsimänsä maa-aineet laajalle meren\npohjaan. Oikeastaan on koko Islanti vain viimeinen jäännös suuresta\nmaakannaksesta, joka ennen kulki Atlantin meren poikki Europasta\nAmerikaan. Tämä maakannas tai mannersilta ei ole vanhakaan, jos sitä\narvostelemme geologian kannalta. Se oli olemassa vielä jääkauden\nedellisenä aikakautena. Sitä pitkin vaelsivat kasvit, eläimet ja ehkä\nihmisetkin maanosasta toiseen. Mutta samaan aikaan kun Islannissa ja\nGrönlannissa alkoivat suunnattomat tulivuorenpurkaukset, tämä silta\nkappale kappaleelta vajosi meren syvyyteen. Tuliperäiset ilmiöt siis\nrakensivat nykyisen Islannin korkeine tuntureineen, mutta samalla\nne hävittivät yhteyden, joka ennen oli olemassa Europan ja Amerikan\nvälillä. Tämä vanha mannersilta vielä selvään näkyy kartoissa,\njoissa meren syvyys on ilmaistu. Se meren pohjalla kulkee selänteenä\nPohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren välillä. Kahden puolen on kilometrejä\nsyvät vedet, mutta merenalaisella selänteellä ei millään kohdalla\nole 1000 metriä vettä. Jos pohja jälleen kohoisi kilometrin, niin\nsaattaisi taas kulkea kuivin jaloin Europasta Islantiin, Grönlantiin ja\nAmerikaan, mutta kahden puolen olisi paria kolmea kilometriä syvä meri.\n\nKun ylämaissa sataa runsaasti, niin on Islannissa paljon jokia.\nToiset saavat alkunsa tavallisista lähteistä, toiset maajäätiköistä.\nViimeksi mainitut heti ensi näkemältä erottaa edellisistä, sillä\nniissä on samea maitomainen vesi, koska joki kuljettaa mukanaan\nmaajäätikön pohjaravasta paljon lietettä. Jöökulijoet usein muuttelevat\nuomaansa, ovat sangen vuolaat ja vetelät, etenkin kesällä. Tavallisien\njokien yli on verraten helppo päästä, sillä niitten poikki on joko\nsiltoja, taikka vakinaisia lauttoja, mutta jöökulijokien pohja on\nniin epätasainen, niitten virtaus niin vuolas, että ylipääsy usein\non kerrassaan mahdotonta. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla\nkulkua jöökulijoen poikki: »Toisessa paikassa oli kaksi köyttä\njännitetty kuilun poikki, jossa joki virtasi, ja köysiä pitkin\nluisuivat pienet vankkurit. Näissä vankkureissa kulkevat ihmiset joen\npoikki. Ratsuhevoset taas ajetaan vaahtoavaan koskeen ja vedetään\ntoiselta rannalta köydellä sen poikki. Omin voimin eivät hevoset kaikin\npaikoin kykenisi taistelemaan kovaa virtausta vastaan, vaikka ovatkin\nhämmästyttävän taitavia kaalaamaan ja uimaan. Vähemmin vuolaitten\njokien poikki ne helposti uivat, vaikka uintimatka olisi pitkäkin.\nSuurimmat joet ovat etelä-, itä- ja pohjoisrannalla. Thjorsaa ja\nHvitaa ovat yhtä vetevät kuin Rhein. Islannin jokien suurin viehätys\novat komeat kosket ja könkäät, joita kaikki luonnonystävät ylistävät.\nUhkeimmat ovat Dettifoss Vatnajöökulista pohjoisrannalle laskevassa\nJökulsaassa, Gullfoss Hvitaassa, lähellä geisirialuetta, ja Godhafoss\neräässä pohjoisrannalle laskevassa joessa. Jokilaaksotkin ovat usein\nviehättävän ihanat, toisin paikoin taas kammottavan jylhät mustine\nlaavakenttineen ja rotkoineen.\n\nMissä siis Islannin luontoon tutustummekin, kaikkialla sillä on\nerinomaisen jylhä ja samalla omituinen ilmaus. Meren rannalla näimme\nomituiset portaittain kohoovat tunturit ja monenlaiset kalliot, joita\nankara aallokko louhii mitä ihmeteltävimpiin muotoihin. Aallokon\ntaistelu kalliota vastaan on tällä rannikolla niin suuremmoinen, että\nainoastaan Skotlannin ja sen edustalla olevien saarien reunoilla tapaa\nsen vertaista. Meren raivosta saa käsityksen, kun mainitsemme, että\nVestmannasaarista toisinaan ei viikkokausiin voida käydä suuren saaren\nrannalla, vaikka Vestmannasaarien asukkaat ovatkin tottuneet viettämään\nyhtä paljon ajastaan merellä kuin maalla.\n\nRannan ja tunturin välillä on kapea saarta kiertävä vyöhyt, jonka\nlaitumet asutusta elättävät. Tätä vyöhykettä katkaisevat lukuisat\nvetevät ja vuolaat sisämaan joet, joitten poikki ei ole siltoja eikä\nkaikin lauttojakaan. Mutta pitkin tätä rantareunaa on siitä huolimatta\nkuljettava, kun matkataan paikasta toiseen. Ylämaassa on matkustaminen\naivan mahdotonta ilman hyvin suuria varustuksia.\n\nVihannan rantavyöhykkeen takaa alkaa heti tunturiylänkö, karuna ja\nkolkkona, suureksi osaksi ilman mitään kasvullisuutta, täynnään rotkoja\nja rosoisia laavakenttiä, hietikoita ja soita. Siellä vallitsee\ntoisin paikoin niin ehdoton autius, että tuskin lintuja näkee.\nSiellä ovat Islannin tuhannet tulivuoret, toiset uneen vaipuneina\njo ammoisista ajoista, toiset verraten hiljakkoin toimessa olleina,\nmutta sitten nukkuneina, toiset puhjeten aina jonkun vuosikymmenen\nkuluttua purkauksiin ja levittäen silloin hävitystä laajoille\naloille ympärillensä. Tuskin kenelläkään muulla kuin varsinaisella\ntutkimusmatkailijalla on sisämaan omituisiin, kuun maisemia\nmuistuttaviin seutuihin mitään asiaa. Mutta tutkimusmatkailijalle ne\ntarjoavat sitä runsaamman palkan matkan vaaroista ja vaikeuksista.\n\nSisämaan ylängöstä kohoavat varsinaiset tunturit, useimmat niistä\ntulivuoren keiloja. Tuntureilla ovat laajat maajäätiköt, suurin\nkaikista Vatnajöökul, jonka mitat ovat kymmenkunta penikulmaa pitkin\nja poikki, kulkipa sen yli miltä kohdalta tahansa. Synkän mustan\nlaavaylängön yli se kohoaa laajana hohtavan valkeana kilpenä, näköjään\nrauhan koti, mutta todellisuudessa povessaan kuuma sula laava,\njoka millä hetkellä tahansa voi jäätikön puhki syöksyä valtavaan\npurkaukseen. Vaikka Vatnajöökul on näköjään niin rauhaisa, loiva\nja valoisa, niin harva on kuitenkaan kyennyt sen päälle nousemaan,\ntaikka sen poikki kulkemaan. Ainoastaan kerran se onnistui eräälle\nenglantilaiselle, ja silloinkin hengen kaupalla. Laajalla lumiylängöllä\nvallitsevat nimittäin ainaiset lumimyrskyt ja kehnot kelit, milloin\nräntäsateet, milloin pakkaset ja tuiskut, ja nousu on niin vaikea,\nettä retkikuntain on vaikea kuljettaa mukanaan niin paljon eväitä kuin\ntarvitaan. Vatnajöökulin sisäosat ovat sen vuoksi, niin kummalta kuin\nse kuuluukin, vielä melkein tuntemattomat. Ei ole vielä kulunut kuin\njoku vuosikymmen siitäkään, kun sen pohjoisreuna omituisine mahtavine\ntulivuori- ja jäätikköilmiöineen tuli tutkituksi.\n\nKaiken kaikkiaan ovat Islannin sisäosat vielä Europan vähimmin\ntunnettuja seutuja, vaikka innokkaita tutkijoita ei olekaan puuttunut,\nja vaikk'ei saari ole sen suurempi.\n\n\n\n\nIslannin nykyinen edistys.\n\n\nPalaamme nyt muistelemaan Islannin historiallisia vaiheita sen\njälkeen, kun se oli itsenäisyytensä menettänyt ja joutunut Norjan\nkuninkaan vallan alaiseksi. Tosin tämän yhteyden piti olla\nainoastaan hallitsijayhteyden, Islannin tuli saada pitää sisällinen\nitsenäisyytensä ja omat laitoksensa, mutta todenteolla siitä\nkuitenkin tuli kaikin puolin Norjan alusmaa. Se menetti lakinsa ja\ntuomioistuimensa ja Norjan kuninkaat mielivaltaisesti määräsivät\nnorjalaisia miehiä hallituksen hoitajiksi Islantiin. Islantilaiset\naluksi kapinoivat taajaan, mutta vähitellen heidän vastarintansa\nlamautui. Siihen vaikutti varsinkin holhous, jonka alaiseksi\nsaaren kauppa joutui. Islantia kiellettiin tekemästä kauppaa muuta\nkuin Bergenin kanssa. Samaan aikaan alkoi saapua yhä runsaammin\nenglantilaisia, hollantilaisia ja saksalaisia aluksia saaren vesille\nkalastamaan. Islanti näin nopeaan köyhtyi ja suistui sanomattomaan\npuutteeseen ja viheliäisyyteen.\n\nAsiat eivät suinkaan parantuneet, kun Islanti v. 1380 yhdessä Norjan\nkanssa joutui Tanskan kuninkaan vallan alaiseksi. Aluksi melkein\nkaikki maa saarella joutui kirkon haltuun ja talonpojat viljelivät\nsitä vuokralaisina. Piispavalta, jota kesti aina kuudennentoista\nvuosisadan puoliväliin saakka, oli synkin aika Islannin historiassa.\nSaaren vesille saapuneet kalastajalaivat, etenkin englantilaiset,\nryöstivät sen rantoja rankaisematta. Ne jotka ennen olivat tehneet\nryöstöretkiä aina Välimeren etäisimpiin maihin saakka, saivat nyt\ntuta saman vitsauksen omilla rannoillaan. Saariyhteiskunnassa näytti\nkaikki yrittelijäisyyden henki kuolleen. Se oli saanut sisällisen\nrauhan, mutta vähän rauhan siunauksista. Karjanhoitokin rappeutui,\najoneuvot, aurat ja muut maanviljelystyöneuvot katosivat käytännöstä,\npuurakennustaito huonontui ja löyhtyi, ja pakanuuden ajan komeat\nsuuret pirtit veistettyine patsaineen ja huonekaluineen hävisivät,\nja niiden sijaan rakennettiin turpeista, puoleksi maan sisään,\nkehnoja mökkejä. Pakana-ajan tilavat kannelliset alukset saivat\nväistyä pienien avonaisten veneitten rinnalta. Katovuodet, nälänhätä,\ntulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset hävittivät kokonaisia\nkihlakuntia. Viidennellätoista vuosisadalla kävi »musta surma» kahdesti\nIslannissa, tuhoten kaksi kolmannesta sen väestöstä. Piispat, jotka\nmelkein poikkeuksetta olivat ulkomaalaisia, olivat ahnaita, tuhlailevia\nja väkivaltaisia. Heillä ei ollut ainoastaan kaikki kirkollinen valta\nkäsissään, vaan vieläpä he olivat kuninkaan edustajia ja virkamiehiä\nkaikissa maallisissakin asioissa. Jo aikaisin lakastui saaren\nkukoistava kirjallisuus. Kuudennentoista vuosisadan lopulla hävittivät\npaitsi englantilaisia myös gascognelaiset ja algerialaiset merirosvot\nIslannin rantoja, ja saarelaiset olivat voimattomia näitä hävityksiä\nvastaan.\n\nUskonpuhdistus vaikutti Islannissakin herättävästi. Saaren asukkaat\nalkoivat sen kautta jälleen tuntea oman arvonsa ja muistella mennyttä\nmahtiaan. Kirjallisuus elpyi rappeutumistilastaan. Tiedonhalu alkoi\nlevitä kansan kesken. Mutta taloudelliset olot eivät uskonpuhdistuksen\nkautta suurestikaan muuttuneet. Tanskan kuningas lisäksi käytti\nhyväkseen uskonpuhdistusta vahvistaakseen Islannissa valtaansa.\n\nSaari menetti viimeisenkin itsehallinnon varjon ja kaikki asiat\nolivat muukalaisten ratkaistavat. Altingin oikeus säätää lakeja oli\nvain nimellinen, ei kukaan edustaja uskaltanut vastustaa kuninkaan\nlakiehdotuksia. Kuningasvalta ja kauppamonopoli imivät kansasta veren\nja ytimen. Luostarien ja piispanistuimien omaisuus otettiin kruunulle\nja sen myymisestä koituvat varat joutuivat Tanskan valtion rahastoon.\nPiispankymmenykset ja sakkorahat niinikään suoritettiin kuninkaalle ja\njoutuivat sen kautta maasta pois.\n\nMutta varsinkin monopolikauppa, ensinnä hansalaisten ja sitten\nJuutinrauman kaupunkien, on Islannin oloihin iskenyt pysyväisiä\nvaurioita. Kun kauppiaat parhaiten voittivat kalastuksen tuotteilla,\nniin kalastus sen kautta elpyi, mutta samalla saaren pääelinkeino,\nkarjanhoito, rappeutui. Rannikolle keräytyi paljon varsinaista\nkalastajaväkeä, mutta muukalaiset kauppiaat kyllä pitivät huolta\nsiitä, ettei se päässyt rikastumaan. Häpeällä ja harmilla kerrotaan\nislantilaisten kesken vielä tänä päivänä, kuinka tunnottomasti heitä\nsilloin sorrettiin. Heidän täytyi antaa omien aluksiensa rannalla\nmädätä ja palvella merimiehinä kuninkaan ja kauppiaitten aluksissa.\nTanskalaiset korottivat kaikkien tuontitavarain hinnan kahden ja\nkolmen kertaiseksi ja kaikkea kilpailua vastaan turvassa polkivat\nislantilaisten tuotteitten hinnan niin alhaiseksi kuin suinkin. Se\njoka teki kauppaa ulkolaisten salakuljettajain kanssa, jotka tietysti\nmaksoivat monta vertaa paremmat hinnat ja möivät tavaransa monta vertaa\nhalvemmalla, rangaistiin ensi kerralla raipoilla ja omaisuutensa\nmenetyksellä. Toisella kerralla hänet tuomittiin joko elinkaudeksi\nkuritushuoneeseen taikka hirtettäväksi, vaikkapa hän olisi tehnyt\nvain muutaman pennin kaupat. Ja useata kaikkein välttämättömintä\ntavaraa ei saarelle ensinkään tuotu. Viinaa sitä vastoin tuotiin\nsuunnattomat määrät, erääseenkin kihlakuntaan 730 tynnyriä vuodessa.\nIslantilaisten tarmo ja itseluottamus sai niihin aikoihin kolauksen,\njosta se vasta nykyisin alkaa toipua. Juoppoutta vastaan varsinkin\non ryhdytty niin ankaraan taisteluun, että päihtymys, joka siihen\naikaan oli jokapäiväistä, nykyisin kuuluu Islannissa harvinaisuuksiin.\nMonopolikaupan ajoista saakka on periytynyt islantilaisten palava\nviha tanskalaisia vastaan, jota eivät mitkään myönnytykset enää tahdo\nsaada sammumaan. Vielä viime vuosisadalla piti Islannissa jokainen\noikeutenaan pettää tanskalaista minkä suinkin saattoi, vaikka\nkansa juuriltaan onkin niin kauttaaltaan rehellistä. Tanskalaisten\nmielialaa puolestaan kuvaa, että he Islantia sanoivat »pahantapaiseksi\npoikanulikakseen», Grönlantia sitä vastoin »rakkaaksi lapsekseen» ja\nFärsaaria »hyväksi lapsekseen».\n\nSeitsemännellätoista vuosisadalla kansanedustus Islannissa lopullisesti\nnujerrettiin. Maaherrat voutineen hallitsivat ja vallitsivat\nsaarella mielin määrin. V. 1800 altingi vihdoin nimellisestikin\nlakkautettiin. Aina viime vuosisadan toisen neljänneksen alkupuoleen\nsaakka taistelivat islantilaiset sitten kauppamonopolia vastaan. Jo\nkahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla monopoli oli ajaksi\nlakkautettu, vaikk'ei kauppa siltä tullut täysin vapaaksi, mutta pian se\ntaas uudistettiin. Paikalla vanhat epäkohdatkin uusiintuivat. V. 1768\nesim. oli kaikki Islantiin tuotu jauho pilaantunutta. Monopoliyhtiötä\ntosin sakotettiin ja muutoinkin rupesivat Tanskan kuninkaat sitten\nsuosiollisemmin saarta hallitsemaan. Mutta vasta kun Lakin kraterijonon\nkamala purkaus oli synnyttänyt saarella ennen kuulumattoman hädän,\nkuolevaisuuden ja hajaannuksen kaikissa yhteiskunnan kerroksissa,\nhelpotettiin kaupan siteitä. Islannin kauppa julistettiin vapaaksi\nkaikille Tanskan alamaisille. Kun Tanska menetti Norjan Ruotsille, niin\nsaivat vihdoin ulkomaalaisetkin oikeuden tehdä saarella kauppaa. Mutta\nkaikenlaisilla esteillä ja rettelöillä tätä oikeutta siitä huolimatta\nedelleenkin rajotettiin.\n\nV:sta 1830 islantilaiset lukevat vapaudentaistelunsa alun. Heitä oli\nsilloin kaikkiaan vain 40,000 henkeä, mutta erinomaisella sitkeydellä\ntämä pieni kansa alkoi oikeuksiaan valvoa ja taistella niille Tanskan\npuolelta yhä suurempaa tunnustusta. V. 1845 kokoontui jälleen ensi\nkerran Islannin altingi, johon kuului 21 kansan valitsemaa ja 6\nkuninkaan nimittämää edusmiestä. V. 1851 kokoontui Reykjavikiin\nkansalliskokous päättämään saaren tulevasta valtiollisesta asemasta.\nTanskan hallituksen ehdotus, joka ei sisältänyt haluttua itsehallintoa,\nhylättiin ja islantilaiset laativat Jon Sigurdssonin, »Islannin\nSnellmanin» johdolla uuden ehdotuksen, jossa suhde Tanskaan ehdotettiin\npersonaliunionin pohjalle järjestettäväksi. Islanti tunnustaisi vain\nsaman hallitsijan, mutta saisi täydellisen sisällisen itsehallinnon.\nEhdotus raukesi tyhjiin.\n\nMutta se ei siltä kuollut. Islannin koko uusin historia siitä pitäen\non tarkottanut saman ehdotuksen lopullista toteuttamista, ja myönnytys\ntoisensa jälkeen onkin Tanskalta saatu. V. 1874 Tanskan kuningas\nKristian IX antoi Islannille uuden perustuslain, jonka laatimisessa\neivät kuitenkaan saarelaiset itse olleet osallisina. Siinä säädetään,\nettä Islanti on erottamaton osa Tanskan kuningaskunnasta, mutta\nettä sillä on omat oikeutensa. Köpenhaminaan asetettiin erikoinen\nministeri Islannin asioita varten, ja hänen kauttaan kulkivat kaikki\nsaaren asiat kuninkaalle. Ministeri oli tanskalainen. Altingi sai\noikeuden yhdessä kuninkaan kanssa lakia säätää, ja sille yksinomaan\nkuului verotusoikeus. Se jaettiin ylähuoneeseen ja alahuoneeseen.\nSamalla Tanska suostui maksamaan Islannille vuosittain 60,000 kruunun\nkorvauksen sen johdosta, että Tanskan kruunu uskonpuhdistuksen aikana\noli korvauksetta anastanut Islannin kirkon omaisuuden.\n\nTämän perustuslain kautta koitti Islannille valoisampi tulevaisuus.\nSamana vuonna, jona se julkaistiin, vietettiin saarella suurta\nkansallista juhlaa. Oli kulunut tuhannen vuotta siitä, kun Ingolf\nensinnä saarelle saapui siirtokuntaa perustamaan. Ulkomaaltakin saapui\nrunsaasti vieraita tähän riemujuhlaan, ja parhaana kaikista Tanskan\nkuningas itse, ensimäinen tanskalainen hallitsija, joka koskaan\nsaarella kävi. Hän toi mukanaan yllämainitun uuden perustuslain.\nSe julkaistiin juhlallisesti Thingvallan lakeudella, samalla\nkäräjäpaikalla, jolla pakanalliset viikingit olivat saaren vapauden\naikana lakia säätäneet ja oikeutta jakaneet. Juhlan johdosta painettiin\ntaiteellisesti piirretty seinätaulu, joka nykyisin on jokaisen\nislantilaisen pirtin seinällä.\n\nSen jälkeen on Islannin perustuslaki yhä kehittynyt ja saaren\nitsehallinto käynyt yhä laajemmaksi. Naiset ensinnäkin saivat\nkunnallisen vaalioikeuden. Islantilaiset olivat tyytymättömiä siihen,\nettä kuninkaalla oli oikeus nimittää puolet ylähuoneen jäsenistä,\nettei Islannin asiain ministeri ollut altingille vastuunalainen, ja\nettä hän lisäksi oli muukalainen ja asui Köpenhaminassa. Nämäkin\nvaatimukset ovat islantilaiset saaneet sen jälkeen tyydytetyiksi. V.\n1903 hyväksyttiin Islantia varten uusi valtiosääntö, jonka kautta\nmaaherranvirka poistettiin ja saari sai oman paikallisen ministerin,\njonka tulee olla täysin perehtynyt saaren kieleen ja laitoksiin ja\nolla altingin istunnoissa läsnä. Vaalioikeutta laajennettiin ja\nylähuoneeseen lisättiin kaksi kansan valitsemaa jäsentä.\n\nNäitten muutosten kautta on Tanskan sananvalta Islannin hallinnossa\nkäynyt sangen vähäiseksi. Saari hallitsee ja vallitsee itseään,\nniinkuin se huomaa asiainsa ja varainsa sallivan. Mutta siltä eivät\nislantilaiset mielestään vielä ole kaikkea saavuttaneet. Saarella on\nsemmoinenkin puolue, joka mieluummin kokonaan irtaantuisi Tanskasta.\nMutta toiselta puolen on siellä paljon vakavia miehiä, joiden mielestä\nIslanti nyt voi kyllin vapaasti ruveta olojaan kehittämään ja pysyä\nvaltioyhteydessä, joka kuitenkin kaikitenkin turvaa sitä paremmin\nkuin itsenäisyys, ja myös on parempi turva sen kansallisuudelle kuin\nliittyminen johonkin suurvaltaan, esim. Englantiin, jota saarella\nniinikään on haaveiltu.\n\nMonella tavalla ovat Islannin olot vihdoin alkaneet kehittyä,\nvarallisuus lisääntyä, sivistys kohota. Se on muun muassa vihdoin\nsaanut sähkökaabeliyhteyden Europan kanssa.\n\nReykjavik, Islannin pääkaupunki, on Faxavuonon pohjukassa mitä\nluonnonkauneimmassa ympäristössä, samalla paikalla, jossa aikanaan\nIngolfin jumalankuvat maihin ajautuivat ja johon hän sitten rakensi\ntalonsa. Mutta saaren tärkeimmäksi paikaksi Reykjavik, »savulahti»,\non vasta myöhään tullut. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla siitä tuli\nIslannin pääkaupunki. Viime vuosisadan alussa siinä ei vielä ollut kuin\nkolmisensataa asukasta, nykyisin sitä vastoin asukasluku jo nousee\npäälle 8,000:nen. Kaupunki on rakennettu niemelle. Kolmella puolella\non maiseman kehyksenä komea jono tuntureita, toiset lähempänä, toiset\nsiintävässä etäisyydessä. Lännen ilmalle avautuu leveän vuonon ulappa,\nAtlantin meri taivaanrantana.\n\nKun laivarannasta astumme kaupunkiin — jos postilaivalla saavumme,\nniin on kaupunki tavallisesti lippupuvussa — niin tapaamme piankin\nItäkadun varressa melkoisen kivitalon, jossa maanpankilla on asuntonsa.\nSivukadun varrella on pääkatua lähellä postitalo, kivestä rakennettu\nsekin. Tämän jälkeen näemme ministeriörakennuksen. Maanpankin talon\nyläkerroksessa on saaren museo. Tulemme sitten torille, jonka keskellä\nseisoo Thorvaldsenin, kuulun kuvanveistäjän, Islannin mainehikkaimman\npojan, pronssinen kuvapatsas. Torin varressa ovat tuomiokirkko ja\naltingin tai o. Tuomiokirkko on verraten nuori rakennus, romanilaiseen\ntyyliin rakennettu Sen sivulla on korkea obeliski, pystytetty\nHallgrimur Pjetursson nimisen runoilijan muistoksi. Tuomiokirkko on\npieni, siihen mahtuu tuskin enemmän kuin, puolentuhatta henkeä. Siinä\non alttarikuvana Thorvaldsenin lahjottama veistoteos, joka esittää\nJohannes Kastajaa. Kansan luulon mukaan kirkko vajoisi, jos siinä\nsamalla haavaa alttarilla olisi yhdeksän pappia ja piispa kymmenentenä.\nV. 1849 oli kerran pappeja vihittäissä juuri tämä luku pappeja ja\npiispa alttarilla, ja kerrotaan, että sinä päivänä kirkossa oli\ntavallista vähemmän väkeä. Mutta ei mitään sen kummempaa kuitenkaan\ntapahtunut.\n\nAltingin talo, joka on tuomiokirkon vieressä, on rakennettu tummasta\nbasalttikivestä. Sen alakerrassa on maankirjasto, jossa säilytetään\nenemmän islantilaista kirjallisuutta kuin missään muualla. Suurimman\nosan vanhoista islantilaisista kirjoistaan kirjasto kuitenkin sai vasta\nperinnön kautta, kun eräs amerikalainen professori sille lahjotti\nerinomaisen runsaan kokoelmansa. Toisessa kerroksessa ovat altingin\nkokoushuoneet, ynnä pieni taulukokoelma. Se on kerätty etupäässä\nulkomaalaisten taiteilijain lahjain kautta. Kolmannessa kerroksessa on\nJon Sigurdssonin, »Islannin suurimman pojan», asuin- ja kuolinhuone,\nynnä maanarkisto, jossa muun muassa säilytetään erästä kirkon\nesineluetteloa, vanhinta kirjotettua asiakirjaa, mitä pohjoismaissa on\nolemassa. Vanhin osa siitä on kirjotettu vuoden 1180 vaiheilla.\n\nTuomiokirkon ja altingin talon takana on käsityötalo talouskouluineen\nja juhlasaleineen, jossa tanssijaiset, teatterinäytännöt ja konsertit\npidetään, ja sen takana soma lampi. Tämän takana on kolmenkertainen\ntilava kansakoulu ja vapaakirkko. Järven takaa näkyy vehmaita niittyjä\nja etäämpänä korkealla kivimuurilla ympäröity hautausmaa kappeleineen.\nReykjavikin hautausmaalla moni risti muistuttaa ranskalaisiakin\nmerimiehiä, jotka ovat vaarallisessa merikalastuksessa kuolleet\nvieraalla rannalla.\n\nJos palaamme takaisin tuomiokirkon luo, niin tapaamme Purokadun\nvarrella lyseon ja sen vieressä kivestä rakennetun lyseokirjaston.\nSaman kadun varressa on matala talo, jossa Islannin ministeri asuu.\nHuomaamme olevamme kansanvaltaisessa maassa. Talonpoikia eri osista\nsaarta tulee ministerin vastaanottohuoneesta, poltellen ministerin\nlähtiessä tarjoomaa savuketta.\n\nNäitten yleisten rakennusten lisäksi on Reykjavikissa koko joukko\ntilavia ja vankasti rakennettuja yksityisiäkin taloja. Mutta toiselta\npuolen on kaupungin ulkolaidoilla paljon sikin sokin rakennettuja\nvaatimattomia kalastajamajoja, joista pääkaupunki saa kalastajapaikan\nluonteen. Kaupungin vieressä olevilta kukkuloilta on laajat ja\nkauniit näköalat, joissa varsinkin valaistuksien ja värien lumoava\nvaihtelu tenhoaa mieltä. Pilvisellä säällä on koko laajan näköalan\nyleisväri harmaansinervä, päiväpaisteella on ruskahtava yleisvärinä,\nillalla taas pilvettömällä säällä sinipunerva. Kirkkaana kesäiltana\novat valaistukset sanomattoman kuulakat ja ihanat. »Kultaiset hapset\nhajallaan menee aurinko mailleen», kuten eräs nykyinen islantilainen\nrunoilija sanoo. Muuan matkustaja kuvaa auringonlaskua seuraavasti:\n»Verkalleen aurinko antaa kultaviittansa valua rinnaltaan ilovuoteensa\nreunalle. Sinisellä keskitaivaalla hohtavat kultareunaiset pilvet,\nkuin unessa loistaen. Taivaallisen puhdas henkäys henkimaailmasta\nleviää tuntureille, jotka kirkastuneina, sinertävinä hymyilevät\nkatsojalle purppuraisen harsonsa takaa. Pian ne hohtavat ihmeteltävissä\nvioleteissa ja purppuraisissa vivahduksissa ja taivas itse leimuaa\nmäärättömäin ruskojen palossa. Uhkean kirkkaana lepää allamme\npeilikirkas vuono, ei ainoakaan ääni, ei ainoakaan melu kanna\nkorvaamme. Sivulla päin kohoaa vuonon takana synkkä ja valtava Esja,\nmutta sen takaa kimaltelee etäisyydestä, merestä nousten, häikäisevän\nvalkoisena ja jäiden peittämänä korkea Snaefellsjöökul. Vihdoin aurinko\nsenkin puhtaalle otsalle painaa jäähyväissuutelonsa ja katoo sitten\nEsjan taa. Mutta taivas edelleenkin hehkuu, kunnes päivä uudelleen\nupottaa valotulvaansa sen lukemattomien herkkien värien hiilloksen.»\n\nReykjavikissa vielä tapaamme paljon naisia, jotka käyttävät\nsamaa kansallispukua, jonka maaseudulla tapasimme. Oikeastaan\nse ei kuitenkaan ole muinaisskandinavista juurta, vaan on\nhollantilaisilta lainattu, mutta jo siksi vanha, että se täydelleen\nkäy kansallispuvusta. Miehet sitä vastoin yleiseen käyttävät\ntavallista nykyaikaista kaupunkilaispukua. Kadut ovat jotenkin leveät\nja kivitetyt. Useimmat talot ovat puusta, useat kahdenkertaiset, ja\nmonet sinkillä verhotut suojaksi tulta ja sadetta vastaan. Monen\ntalon edustalla on samanlainen nurmikkopihamaa kuin maataloissakin.\nMelkein kaikissa akkunoissa on valkoisten uutimien takana kukkia.\nKaduilla vallitsee vilkas liike. Kauppatalojen edustalla on oikeita\nmaalaiskaravaneja, sillä islantilainen talonpoika ei kaupunkimatkalla\ntule toimeen yhdellä taikka parilla kuormalla, koska hänellä ei ole\nteitä eikä ajoneuvoja. Hän ottaa matkaan puolikymmentä hevosta,\nsälyttäen niitten selkään tavaransa. Samoin matkailijat retkille\nlähteissään kulkevat ratsain. Ja sen vuoksi näkeekin Reykjavikin\nkaduilla usein seurueita, varsinkin englantilaisia, herroja ja naisia,\naikuisia ja lapsia, jotka joukolla opastaan seuraten kannustavat pieniä\nsaarelaisia hevosiaan, lähtiessään joko geisireille, Thingvalla-järvelle\ntaikka Reykjavikin ympäristöön retkeilemään.\n\nMutta sotaväkeä ei näe missään, lukuunottamatta ulkomaalaisia\nmerisotamiehiä — muukalaisia sotalaivoja alati vierailee Islannin\nvesissä, valvomassa kansalaistensa kalastusoikeuksia. Islannissa ei ole\nensinkään omaa eikä tanskalaistakaan sotaväkeä.\n\nMutta vilkkain liike vallitsee kaupungin satamassa. Hiiliä\nSkotlannista, puutavaraa Ruotsista ja Norjasta, koneita Saksasta ja\nEnglannista, siirtomaatuotteita ja tehdastavaroita kaikista maista\nväännetään vuonolle ankkuroineista laivoista veneisiin ja näistä\nmaalle. Taikka soudetaan veneillä hevosia odottavaan laivaan, johon nuo\npotkivat ja tepastelevat eläimet vipukoneella nostetaan. Ne viedään\nsitten johonkin Skotlannin hiilikaivokseen päivänsä päättämään.\n\nMutta Reykjavik onkin saaren melkein ainoa kaupunki. Isafjördur\nluoteisniemellä, Akureyri pohjoisrannalla ja Seydisfjördur itärannalla\neivät ole kuin pieniä kauppaloita, joitten asukasluku tuskin nousee\ntuhatkuntaa korkeammalle.\n\nReykjavikistä hallitaan maa ja sinne juoksevat sen edistyksen kaikki\nlangat. Saatuaan täydellisen itsehallinnon Islanti on ryhtynyt\nvirkeästi parsimaan niitä haittoja, joita monien vuosisatojen\nlaiminlyönti hallituksen puolelta on maan oloihin iskenyt. Isällisen\nhuolenpidon kautta saaren hallitus koettaa parhaansa mukaan edistää\nelinkeinoja ja kohottaa sivistystä, parantaa yhdysliikettä ja kansan\ntoimeentuloa ja viihtymystä. Tosin ei saaren kansallisomaisuus ole\nsuuri, mutta sen sijaan sillä ei ole valtiovelkaa. Päin vastoin on\nIslannilla melkoinen valtio-omaisuus, jonkinlainen vararahasto, joka\nsäilytetään suurien luonnononnettomuuksien varalle. Tämä vararahasto\nnousee nykyisin enempään kuin kahteen miljonaan markkaan. Melkein yhtä\nsuureen summaan nousevat valtion vuotuiset tulot.\n\nReykjavikissa on perustettu puutarhaseura, joka koettaa kaikella\ntavalla edistää puutarhakasvien, etenkin vihannesten viljelystä\nsaarella, sillä hyvällä hoidolla niistä saadaan Islanninkin koleassa\nilmastossa hyviä satoja. On niinikään perustettu maanviljelysseura,\njonka palkkaamat neuvojat matkustelevat pitkin saarta. Melkein joka\npitäjässä on maanmiesseura ja saaren neljässä läänissä kussakin\noma maanviljelyskoulunsa. Näissä etupäässä opetetaan heinämaitten\nhoitoa, koska viljaa ei saarella ensinkään kasvateta. Reykjavikin\nmaanviljelysseuran toimesta on kautta saaren pantu toimeen melkoisia\nmaanparannuksia. Mutta vielä paljon enemmän on tehtävää. Nämä hyvät\nharrastukset tuskin ovat muuta kuin alulla. Valtio puolestaan\nkannattaa maanviljelysseurain toimintaa melkoisilla apurahoilla.\nLisäksi se kautta maan jakaa rahoja palkinnoiksi ja myöntää lainoja\nmaitten parantamiseksi. Erääseen maanviljelyskouluista on liitetty\nmeijerikoulu. Niille maanviljelijöille, jotka vievät maasta määrätyn\nerän voita ja saavat siitä riittävän hyvän hinnan, maksetaan pieniä\nvientipalkkioita elinkeinon elvyttämiseksi. Onkin jo perustettu\nmuutamia osuusmeijereitä, jotka Englannissa ovat saaneet verraten\nhyviä hintoja voistaan. Karjain pienuus ja asutuksen hajanaisuus\nkuitenkin vaikeuttavat meijerihoidon leviämistä. Vielä on myönnetty\nvaroja metsänistutuskokeisiin, Islannin rehukasvien tutkimiseen\nynnä taimitarhan perustamiseen. Näitä kokeita ja laitoksia johtavat\ntanskalaiset ammattimiehet, mutta ne tietenkin ovat vähäisiä.\n\nKalastusta on koetettu edistää siten, että saaren rantavesien\nsuojelusta parannetaan, jota paitsi on perustettu Reykjavikiin\nmerikoulu. Kansaa kehotetaan lainoilla ja apurahoilla luopumaan\navoimista veneistään ja hankkimaan kannellisia. Valtion avulla on\nniinikään eri osiin saarta rakennettu jäähuoneita kalan säilyttämistä\nvarten. Näillä jäähuoneilla on suuri merkitys varsinkin turskan\nkalastukselle, koska niissä täkykalat säilyvät tuoreina. On myös pantu\ntoimeen biologisia tutkimuksia Islannin vesien kalanrunsauden ja kalain\nelämänlaadun ilmi saamiseksi.\n\nKäsitöillä on Islannissa tähän saakka ollut verraten vähän sijaa.\nAinoastaan pari prosenttia saaren väestöstä on käsityöläisiä. Mutta\nammatit ovat elpymään päin. Kotiteollisuus sitä vastoin on entisestään\nsurkuteltavassa määrin rappeutunut. Viime vuosisadan alkupuolella\nislantilaiset melkein yksinomaan käyttivät kotikutoisia kankaita,\nnykyisin sitä vastoin melkein kaikki villa viedään sinään maasta\npois ja käydään ostokankaissa. Viime aikoina on kuitenkin perustettu\npienempiä vesivoimalla käyviä villankehruutehtaita, joissa rahvas\nhalvalla hinnalla saa villansa langoiksi kehrätyksi. Altingin avulla\nlienee jo saatu aikaan kutomokin, jota tämän vuosisadan alussa\nruvettiin puuhaamaan. Yleensä on halu teollisuuden kehittämiseen\nIslannissa virkistymään päin. Vesivoimia sitä varten olisikin\ntavattoman runsaasti. Ranskalaiset insinöörit ovat arvostelleet\nIslannin vesivoiman 1,000 miljonaksi hevosvoimaksi. Englantilaiset\nliikemiehet ovat ostaneet koskia kalsiumkarbiditehtaita varten.\n\nVuoriteollisuuden tuotteista on arvokkain kirkas kalkkisälpä, joka\nomituisten valontaitto-ominaisuuksiensa vuoksi on erinomaisen\nhaluttua optillisiin koneisiin. Mutta tämä arvokas tuote, jota\nsaadaan kiteytyneenä laavakenttäin onkaloista, on vähenemään päin.\nEnnen vanhaan Islannista vietiin ulkomaille paljon rikkiä, mutta\nrikkiteollisuus on nykyisin seisauksissa. Viime aikoina on löydetty\nkultaa. Islannin koko kauppavaihto on nykyisin noin 25 miljonaa markkaa.\n\nKulkuneuvoja on koetettu monella tavalla parantaa. Niitten hyväksi on\nsen jälkeen, kun maa sai itsehallinnon, työskennelty enemmän kuin ennen\ntuhannen vuoden kuluessa. On rakennettu melkoiset matkat rattailla\najettavia maanteitä, varsinkin etelämaahan, vaikka kansa ei olekaan\nvielä oppinut teitä käyttämään. Jokien poikki on rakennettu siltoja,\nosaksi puusta, osaksi raudasta. Teitten rakennusta johtaa valtion\npalkkaama insinööri, jolla on apunaan joukko rakennusmestareita. Mutta\nsuurimmassa osassa saarta ovat polut kuitenkin edelleenkin ainoat\nliikeväylät, ja kauan kuluu, ennenkun Islannissa on kauttaaltaan\nkunnolliset ajettavat tiet. Rautatietä ei ole alkuakaan. Kulkuneuvojen\npuutteellisuus on syynä siihen, että kaikki tarpeet, varsinkin\nrakennusaineet, mitä satamista tuodaan, kyläkunnissa kohoavat osaksi\nkahdenkertaiseen hintaan, ja toiselta puolen se, että maalaiset\ntuotteistaan saavat suhteellisesti hyvin huonot hinnat. Rannikolla ovat\nliikkeet paremmat, sillä höyrylaivat kulkevat pitkin rannikkoa poiketen\nkaikkiin tärkeämpiin paikkoihin.\n\nKautta maan on järjestetty postiliike. Ulkomaiden posti saadaan\nsäännöllisesti joka toinen viikko ja kesällä joka viikko. Mutta\ntalvella on postilaitoksen hyvin vaikea ylläpitää yhteyttä\ntoimistojensa ja pysäkkiensä kanssa myrskyjen ja tuiskujen vuoksi.\nUsein silloin tulvillaan olevat joet vievät postinkuljettajalta laukun,\nkun hän hevosineen joen poikki yrittää. Telefoneja ei ole kuin joku.\nSähkölennätysyhteyteen mannermaan kanssa Islanti vihdoin on päässyt.\nSähkölennätysyhteydestä on paljon hyötyä varsinkin ulkomaalaisille\naluksille, jotka kalastavat Islannin vesillä. Islannista saadaan myös\nerittäin arvokkaita ilmatieteellisiä sähkösanomia.\n\nIslanti on viime aikoina uhrannut pienistä varoistaan vuosittain noin\n800,000 markkaa kulkuneuvojen parantamiseksi. Enin osa tästä summasta\nkäytetään teitten ja siltojen rakentamiseen.\n\nSuuri lievennys kansalle oli, kun vihdoin saatiin järjestetyksi\nsaarelle lääkärinhoitokin, sillä ilman sitä oli kauan täytynyt toimeen\ntulla. Vaikka ilma onkin hyvin vapaata tauti-iduista, niin on saarella\nkuitenkin omituiset tautinsa, jotka osaksi aiheutuvat yksipuolisesta\nja usein pilaantuneesta ravinnosta ja toiseksi ilmaston kosteudesta\nja koleudesta ja vaivalloisesta työstä myrskyissä ja pakkasissa. Maa\non, pienuudestaan huolimatta, jaettu moneen kymmeneen lääkäripiiriin\nja Reykjavikiin on perustettu oma lääkärikoulu. Sitä paitsi on eri\npaikoissa koko joukko yksityisiäkin lääkäreitä. Islannissa siis on\naina paria tuhatta henkeä kohti piirilääkäri. Sairashuoneita sitä\nvastoin on vain 6. Mutta sitkeässä asuu vielä kansassa luottamus\nkaikenlaisiin puoskareihin. Seuraukset terveydenhoidon kehittämisestä\novat jo ilmeiset; terveydentila Islannissa on huomattavassa määrässä\nparantunut. Keskimääräinen ikä on viimeisen vuosisataneljänneksen\nkuluessa kohonnut kokonaista 10 vuotta. Varsinkin lasten kuolevaisuus\non vähentynyt. Suurimpana syynä terveysolojen parantumiseen on\nkuitenkin varallisuuden yleinen lisääntyminen. Islannin pahimpia\nvitsauksia on eräs loistauti, johon likaiset astiat ovat syynä,\nja pitalitauti, jota varten on rakennettu erikoinen sairashuone.\nKeuhkotauti, joka ennen oli melkein tuntematon, on viime aikoina\nlisääntynyt kamalassa määrässä.\n\nIslannista ei puutu yleisiä hyväntekeväisyyslaitoksiakaan. Niitten\ntarkotus on auttaa semmoisia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella ovat\nmenettäneet osan ruumiin tai sielun toimikyvystä.\n\nIkävakuutus on ratkaistu omituisella tavalla. Jokaiseen kuntaan\nkautta saaren on perustettu rahasto heikkojen ja iäkkäitten\nkansalaisten auttamiseksi. Jokainen, jolla on varoja, on velvollinen\nvuosittain maksamaan jonkun pienen määrän näihin rahastoihin. Niistä\nsitten jaetaan apurahoja semmoisille vanhuksille taikka työkykynsä\nmenettäneille, jotka eivät nauti vaivaisapua ja jotka ovat aikanaan\nrahastoja maksuillaan kartuttaneet.\n\nUusin kultuurisaavutus on oma yliopisto. Se on Reykjavikissä avattu\nja alkanut toimensa. Mutta moni pudistaa päätään, että lieneekö niin\nharvalukuisen väestön kesken sentään riittävää työalaa niin vaativalle\noppilaitokselle.\n\nSuurta sitkeyttä ja itsetietoisuutta osottaa sekin, että näin pieni\nkansa on voinut kautta aikain säilyttää omakielisen kirjallisuuden.\nHuolimatta siitä, että Islannin väkiluku oli vähentynyt muutamaan\nkymmeneen tuhanteen, huolimatta siitä, että saari joutui sukulaiskansan\nja -kielen vallan alaiseksi, — Norjan kirjakielen sama vallanalaisuus\nmuutti tanskalaiseksi, — säilytti Islanti omankielisen kirjallisuutensa\nja on kirjakieltään kehittänyt siihen määrään, että se monessa\nsuhteessa nykyisin on maanosamme kehittyneimpiä.\n\nEi kurjimpana rappioaikanaankaan Islanti kokonaan puuttunut\nkirjallisuutta, vaikka kieli melkoisessa määrin ottikin itseensä\ntanskalaisuutta ja vaikka vanhat runouden lajit aikain kuluessa\nmelkoisessa määrin rappeutuivat. Mutta vasta yhdeksännellätoista\nvuosisadalla tapahtui saaren kirjallinen, samoin kuin valtiollinenkin\nuudesta syntyminen.\n\nIslannin uuden kirjallisuuden voimme sanoa syntyneen uskonpuhdistuksen\najalla. Mutta kahtena sitä seuraavana vuosisatana se kuitenkin vielä\noli sangen yksitoikkoinen ja puuttui alkuperäisyyttä. Runouden alalla\nviljeltiin varsinkin virsien tekoa. Satuja, ritarijuttuja kirjotettiin\nrunomuotoon. Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla eli Jon\nThorlaksson, pappi ammatiltaan, joka oli Islannin huomattavin kääntäjä.\nHän käänsi äidinkielelleen paljon englantilaista, saksalaista ja\ntanskalaista runoutta, varsinkin Miltonin »Kadotetun paratiisin»,\njoka käännös on taiteentuntijain arvostelun mukaan paras, mitä siitä\non milläkään kielellä olemassa, jopa monessa suhteessa alkuteostakin\netevämpi. Tämä on sitä huomattavampaa, kun Jon Thorlaksson'in täytyi\nsuorittaa käännöksensä tanskalaisesta käännöksestä. Koko elämänsä tämä\npappismies taisteli mitä suurinta köyhyyttä ja puutetta vastaan. Hänen\nkirjallinen työnsä herätti niin suurta huomiota ulkomaillakin, että\neräs englantilainen seura hänelle myönsi melkoisen runoilijaeläkkeen.\nHän kuitenkin kuoli samana vuonna, kun sai ensi kerran vastaanottaa\ntämän avustuksen. Tapaus osottaa, kuinka suurella rakkaudella\nEnglanninkin kirjallisissa piireissä vielä muisteltiin sitä maata ja\nkansaa, joka säilytti Pohjoismaitten suurenmoisen vanhan kansanrunouden.\n\nIslannin kirjallinen uudistus tapahtui kuitenkin oikeastaan vasta\nyhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin kolme etevää islantilaista\nperusti »Fjöinir» nimisen aikakauslehden. Tämä kirjallinen\nuudestasyntyminen, joka kävi käsi kädessä valtiollisen vapausliikkeen\nkanssa, sai Europan mannermaalla tapahtuneen heinäkuun vallankumouksen\nkautta virikettä. Kielen puhdistamisessa ja jalostamisessa saivat\nislantilaiset tanskalaisen kielimiehen Rasmus Raskin etevää ja uutteraa\napua. Lyyrillisinä runoilijoina olivat Bjarni Thorarenesen ja Jonas\nHallgrimsson muita etevämmät. Edellisellä oli aatteen syvyys ja tunteen\nvoima, jälkimäinen taas hallitsi muodon ja kehitti kielen runollista\nsanontaa. Edellistä on sanottu Islannin Götheksi, jälkimäistä sen\nSchilleriksi. Näitten jälkiä ovat sitten kulkeneet monet muut, ja\nniinpä Islannilla on arvokas uudenaikainen kaunokirjallisuus, joka\nkunnialla pitää puoliaan muitten pohjoismaitten kirjallisuuden rinnalla\nja jatkaa saaren vanhoja traditsioneja. Nuorin polvi on saanut\nvaikutuksia varsinkin Georg Brandesin kautta Köpenhaminan yliopistossa,\njossa saaren nuoriso on viimeiseen saakka käynyt opiskelemassa.\n\nKielen uudistamisessa ovat islantilaiset koettaneet mikäli mahdollista\nvälttää muukalaisten sanojen lainaamista. He ovat muodostaneet sangen\npaljon uusia sanoja, jonka vuoksi islantilaisen kirjan lukeminen\ntuottaa vaikeuksia sillekin, joka on kansankieleen perehtynyt.\n\nMuut taiteet sitävastoin ovat Islannissa heikolla pohjalla, jota\nei olekaan ihmettelemistä, sillä ne aina tarvitsevat varakkaampaa\nympäristöä ja suurempia oloja menestyäkseen. Vanhoina aikoina oli\ntaidekäsityö saarella kuitenkin korkealla kannalla, taidekutominen,\nkoruompelu, hienompi metalliteollisuus ja puunleikkaus. Vanhain\nislantilaisten kodeissa olivat pihtipielet, ovet, patsaat ja orret\nkoristellut kaikenlaisilla kuvanveistoilla, etenkin jumalankuvilla, ja\nseinät verhottiin taidokkailla kuvakankailla, joihin usein oli kuvattu\npitkiä juttuja ja sankaritapauksia. Koko joukon muistoja on säilynyt\ntämän muinaisen teollisuuden ajoilta. Taiteelliset käsityöt eivät\nkuitenkaan ole vieläkään aivan lopen hävinneet.\n\nMutta varsinaisia kuvaavia taiteilijoita Islannilla tuskin on\nmuuta kuin nimeksi, lukuun ottamatta Thorvaldsenia, joka kokonaan\neli Tanskassa. Paremmalla menestyksellä on sävellystä harjotettu,\nvaikkei Islanti olekaan synnyttänyt semmoista säveltäjää, jonka maine\nolisi levinnyt saaren ulkopuolelle. Näytelmätaide on vielä kokonaan\nseuranäytäntöjen pohjalla.\n\nIslannin valtio koettaa varainsa mukaan edistää saaren taiteellista ja\nkirjallista elämää. Muun muassa se maksaa vuotuisia avustuksia viidelle\nrunoilijalle, vaikkeivät nämä avustukset luonnollisestikaan ole suuria.\n\nIslanti on synnyttänyt useita huomattavia tiedemiehiä ja tutkijoita,\njoista kuitenkin useat ovat suurimman osan elämäänsä vaikuttaneet joko\nTanskassa taikka muitten ulkomaitten yliopistoissa, koska saaren omat\nvarat eivät ole riittäneet varsinaisen tutkimuksen kustantamiseen.\nKuuluin Islannin nykyään elävistä tiedemiehistä on Thorvaldur\nThoroddsen, jonka teokset Islannin maantieteestä ja maantieteen\nhistoriasta, sen geologisesta rakenteesta ovat perustavaa laatua ja\novat tulleet useille sivistyskielille käännetyiksi.\n\nNäin olemme tutustuneet tuohon syrjäiseen omituiseen maahan\nAtlanninmeren ja Jäämeren välillä. Olemme tutustuneet sen sankariaikaan\nja vanhaan runouteen, jonka vuoksi sillä kaikkien germanisten kansain\nkesken on niin vakaantunut maine ja suuri mielenkiinto, olemme\ntutustuneet sen voimalliseen luontoon ja valtaviin luonnonilmiöihin,\njoitten puolesta se voittaa kaikki, mitä maanosassamme on nähtävää,\nja olemme nähneet, kuinka tämän saaren pieni kansa vähitellen\nulkonaisesta holhouksesta vapauduttuaan on alkanut kehittää\nelinkeinojaan ja aineellista ja henkistä viljelystään vakaalla\naikomuksella edelleenkin pysyä kansana, lisääntyä ja vaurastua kaikilla\nkultuurin aloilla. Islannin esimerkki on kieltämättä rohkaiseva\nmuillekin pienille kansoille, jotka epäedullisissa oloissa koettavat\nolemuksensa säilyttää. Arvokkaana apuna olemassa olon taistelussa ja\nedistysriennoissa Islannilla kieltämättä on se yleinen myötätunto, jota\nse varsinkin germanilaisten kansain kesken nauttii. Ne suosivat sitä\nmuinaisuutensa säilyttäjänä ja tuntevat sitä kohtaan sankarimuistojen\nheimohellyyttä. Sen vuoksi Islannin pyrkimykset ja saavutukset\nherättävät suurempaakin huomiota kuin muutoin olisi asian laita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä teosta varten on mukaillen käytetty seuraavia lähteitä:\n\nC. Rosenberg: Traek af Livet paa Island i Fristaats-Tiden. Köpenhamina,\n1871,\n\nJ. C. Poestion: Island, das Land und seine Bewohner. Wien, 1885.\n\nTh. Thoroddsen: Vulkaner og Jordskjaelv paa Island. Köpenhamina, 1897.\n\nValtyr Gudmundsson: Islands Kultur ved Aarhundredskiftet 1900.\nKöpenhamina, 1902.\n\nPaul Herrmann: Island in Vergangenheit und Gegenwart, Leipzig,\n1907—1910.\n\n\n\n"]