[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT3LE75hY0OVCG3C2VnXXKz3PrIRejuLppffs35K6_7U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2929,"Itämaalaisia haaveiluja","Hedman, Valfrid",1872,1939,"2929-hedman-valfrid-itamaalaisia-haaveiluja","2929__Hedman_Valfrid__Itämaalaisia_haaveiluja",null,"runous",[],[],"fi",1906,4966,30869,false,72484,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Itämaalaisia haaveiluja\" by Valfrid Hedman is a collection of poetic reflections that evokes the allure of the East, written in the early 20th century. The book explores themes of longing, love, and the fascination with Eastern cultures and landscapes, showcasing Hedman's lyrical style and appreciation for beauty in both nature and the human experience.  The collection is divided into various sections, each featuring poems that vividly portray the author's sentiments toward the East, contrasting it with his native Finland. The poems express a blend of desire and nostalgia, threading through metaphors of flowers, seasons, and personal yearning. Characters, real and imagined, emerge in lush imagery, such as Southern women and dreamy landscapes, as the poet navigates emotions tied to love and identity, ultimately reflecting on his connection to both the local and distant places that shape his feelings. The work is imbued with a sense of romanticism, where the enchanting and exotic nature of the East serves as a backdrop for deep emotional resonance and personal contemplation. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Hedmanin runokokoelma sisältää itämaisia tunnelmia, kaipuuta ja eksotiikkaa huokuvia säkeitä. Teos koostuu alkuperäisrunoista sekä käännöksistä, joissa pohjoinen luonto ja etelän kuviteltu lämpö kohtaavat. Kokoelma jakautuu haaveiluihin, mietelmiin ja arabialaisaiheisiin tunnelmapaloihin.","Valfrid Hedmanin 'Itämaalaisia haaveiluja' on Projekti Lönnrotin julkaisu \n:o 2929. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ITÄMAALAISIA HAAVEILUJA\n\nKirj.\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusyhtiö Osmo,\n1906.\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nHAAVEILUJA\n\nKesää kosiskellen\nEtelän tyttärelle\nVienoa kaipuuta\nItämainen tunnelma\nUnelmatar\nIhanteelle etelässä\nVapain tuntein\nKaksi kukkaa\nEevan omena\nHaaremin helmi\nArmeniatar\nLohdutus\nHimo ja lempi\nSaaronin ruusu\nLuopio\nImmen osto\nUnikukkia\nPohja ja etelä\nKäärmeen kuiskeet\nKangastus\nSynnyinmaata muistellessa\nEri värit\n\nSEKASOINTUJA\n\nEri muodot\nVertaus\nAistillisia nautintoja\nMietelmä\nKuohujen kuiskeet\nMyrkkyä halajan\nUkkonen\nVellamon neidot\nValhallassa\nKultakaupunki\nIslaamin taivas\nNirvana\nOlympolaisia\nHoureita\nPieni vertaus\nYstävyys ja lempi\nHarhaileva fantasiia\nSydämen morsian\nLemmen kuiskeita idästä\n\nARABIALAINEN YÖ\n\nArabialainen yö\n\nRUNOJEN KÄÄNNÖKSIÄ\n\nIsraelin unelma\nKun oksat akkunahan lyö\nToivo\nKirjoitus kiven kyljessä\nHaluni\nIltasoittelu\nTavoittelua\nPikkutyttö\nValkoverinen\nEvrikómi\nNuoren naisen haudalla\nLemmityn huulet\nSykintää\nIntohimojen puutarhassa\n\n\n\n\n\n\nHAAVEILUJA\n\n\n\n\nKesää kosiskellen\n\n\n    Olen syntynyt tuiskussa talvien säässä,\n    mun tuuditti tuuloset unta,\n    oli hongat ne huurassa, järvet ne jäässä\n    ja vaippana valkosta lunta.\n\n    Olen kasvanut talvisen taivahan alla,\n    mut impen' on etelän lapsi;\n    sua, tyttöni, konsana hyytävä halla\n    ei hempinyt harmajahapsi.\n\n    Yön tumma on tukkasi tuuhea sulla\n    ja kiehuvan kuuma on veri,\n    sun silmies säihky on lämpönä mulla\n    ja rintas on riehuva meri.\n\n\n\n\nEtelän tyttärelle\n\n\n    Et tunne sinä tätä maata, taida puhettamme,\n    sä hetkiseksi oletkin vain täällä vieraanamme.\n    Vaikk' ihmetellen kuuntelet kuin Väinön kannel soittaa,\n    ei koivut Suomen konsanaan voi palmujasi voittaa.\n\n    Nuo mustat silmät häikäistyisi talven valkolunta,\n    ei loihdi niille sulojansa kuollut luomakunta;\n    ei syttynyt oo niiden palo Suomen kankahilla,\n    et ole piennä ailakoinut nurmen kanervilla.\n\n    Ei revontulten roihua oo katseen säihky kumma,\n    sun sysimusta tukkasi ja iho valkotumma\n    ei sietää voisi Suomen syksyn hyydyttävää hallaa.\n    Ei kesätaivaan tähtilöitä ole pohjolalla.\n\n    Sä muistat kotis kuutamon, kun valolehtosissa\n    sen tyynin ikikesän öin sä uinuit unelmissa.\n    Sä sinne jälleen ikävöit, pois etelääsi halaat,\n    sä sieltä tulit, tenhotar, sä sinne myöskin palaat.\n\n\n\n\nVienoa kaipuuta\n\n\n    Kun Suomen hongat humisee, mun kaiho valtaa mielen:\n    mä huo'ahdan, kun huminansa tunnen taikakielen\n\n    ja tunteitani immellein en sanoiks saata luoda,\n    en kotikuusen kuiskehia tuttavikseen tuoda.\n\n    Jos suomeks tunnen, yksin tunnen, vierahana hälle,\n    ei helläkään voi sydämensä sykkiellä tälle.\n\n    Sä, tumma impi etelän, et tunne Väinön kieltä:\n    jos sanat voinkin tulkita, en henkeä, en mieltä.\n\n\n\n\nItämainen tunnelma\n\n\n    Minareetista kuuluvi huuto nyt\n    ja he hurskaasti polvistuu,\n    he lankeevat maahan ja nousevat taas.\n    Mun kaihoni uudistuu.\n\n    Mä yksin, uskoton, epäilen:\n    ehk' unta myös islaami on?\n    (Toki Fatmani silmistä taivaan nään:\n    en sinistä — musta se on.)\n\n    Mä kehdossa moslemin syntynyt en\n    ja epäilyn lähteistä join;\n    vain haavetta, Allah, se hartaus lie,\n    min vihdoin ma Sinulle toin!\n\n    Vaan ehkäpä muuta et vaadikaan?\n    niin, Sinähän ymmärrät sen.\n    Ken tajuta voisi sun suuruuttas?\n    ja ken Sinut tuntea, ken?\n\n\n\n\nUnelmatar\n\n\n    Oi toivon suuri hengetär,\n    sä impi unelmain!\n    sun loitsujas, sun valheitas\n    mun kuiski korvissain!\n\n    Sä kaunis oot, se kylliksi,\n    en muusta huolikaan,\n    sun tenholaulus loihtikoon\n    mun harhaas ihanaan!\n\n    Jos valoihis en luotakaan,\n    sua lemmin kuitenkin;\n    sun syleilyjes hurmassa\n    on onni ikuisin.\n\n\n\n\nIhanteelle etelässä\n\n\n    Sä minut hurmaat, mä sua lemmin,\n    sä kesän kirkkahan kukka!\n    tuo tenho katse kuin hiili hehkuu\n    ja sysimusta on tukka.\n\n    Ei sinisilmiä etelässä,\n    ei keltakutrien kultaa,\n    vaan tummat tummien kulmain alta\n    ne säihkyy tunnetta, tulta.\n\n    Vain pitkät ripsensä verhoo niitä,\n    nuo tuuhat, tummat ja hienot.\n    Kuin kissan pehmeet on liikkeet sulla,\n    kuin käärmeen viekkahat, vienot.\n\n\n\n\n    Vapain tuntein\n\n\n    Pois valat, pois! en niitä vaadi sulta,\n    ne rikot kumminkin, ei niillä lemmen tulta\n    voi sytytellä, sammunut mi ois.\n\n    Mä sua lemmin nyt, sen tiedän;\n    kuin huomenna mun sydämeni lyö,\n    en tiedä (kätkevi sen kaiho yö).\n\n    Sä ikuisesti rakas mulle lienet,\n    kenties, kentiesi et, en tiedä tuota,\n    en tahdo tietää, toivon vain (en luota).\n\n    Miks' tunteet taivaiset mä maahan toisin\n    ja miksi rajat lupauksin loisin\n    mä niille, joita rajoittaa ei voi?\n\n\n\n\nKaksi kukkaa\n\n\n    Kai suloista on lempi,\n    mi onnellinen on:\n    vaan vielä suloisempi\n    lie lempi onneton.\n\n    On toinen hetken tunne,\n    mi ehkä unhottuu;\n    vaan toisen tuoma tenho\n    se yhä uudistuu.\n\n    On onni toivehissa:\n    kun toivot täyttyneet\n    ei ole, niin ei myöskään\n    ne ole päättyneet.\n\n    Kun toden tuima viima\n    jo toisen taittelee,\n    niin valheen velhovaippa\n    viel toista verhoilee.\n\n\n\n\nEevan omena\n\n\n    Kera Eevansa Aadami Eedenin\n    ilopuistossa kukkia poimi,\n    hepä heelmiä söivät ja riemuitsit,\n    oli ainoa heillä se toimi.\n\n    Puu kasvoi kaunehin keskellä maan,\n    joka tietojen omenat kantoi;\n    sitä käärme se kiipesi katselemaan\n    ja hän neuvoja Eevalle antoi.\n\n    Tämä omenan otti ja halkasi sen,\n    sai Aadami osuutensa:\n    jopa lempi se heräsi, viidakkoon\n    ujo lymysi Eevoinensa.\n\n\n\n\nHaaremin helmi\n\n\n    Näin, käyskellen Bosforin rannoilla,\n    odaliikin hurmaavan siellä:\n    oli kasvonsa verhotut hunnulla,\n    vaan se tuulahti syrjähän tiellä!\n\n    Se syrjähti hetkeksi, hetkeksi vain,\n    oli oikku se rohkea kyllä...\n    Vain hetkisen haaremin helmeä sain\n    mä ihailla ihmettelyllä.\n\n    Ja katsaus silmistä kaihoava,\n    mi tuikkivat tuntehen tulta —\n    sysikutrit ne kaarteli kulmansa, —\n    vei rinnasta rauhani multa.\n\n    Kun samettiripsensä tuuhat ja\n    sulovartalon solkien alla\n    ma muistan ja hehkuvan katseensa,\n    saa kaihojen tunnelma vallan.\n\n\n\n\nArmeniatar\n\n\n    Kaivolle illalla neitonen sai,\n    vettä se ammensi siitä,\n    hiuksia otsalla, ohimollai\n    tuulonen tuisteli niitä.\n\n    Saapuipa bei nuor lähtehen luo,\n    kainosti katsahti nainen,\n    osmaanin ylpeän tenhosi tuo\n    halpa armeenialainen.\n\n    \"Annappa\", virkkoi hän immelle, \"juon,\n    jano on polttava mulla!\n    veden vilposen välkettä vilkkaampi tuon\n    toki väle on silmissä sulla!\"\n\n\n\n\nLohdutus\n\n\n    Kuin lapset he nukkuivat nurmella,\n    elo myrskyjä heille ei tuonut.\n    Sai silloin saatana Eedeniin —\n    ken oli sen saatanan luonut?\n\n    Se virkkoi vaimolle: \"tuossa on puu,\n    mi tietojen omenat kantaa!\"\n    Tää katsahti, kurotti kätensä, söi\n    ja miehelle myöskin hän antaa.\n\n    \"Ah\", kuiskasi enkeli, \"kaihtaos sä,\n    oi nainen, on myrkkyä nämä!\"\n    \"Ne olkohot\", vastas hän hurmoissaan,\n    \"vaan hetki on autuas tämä!\"\n\n     Mut kohta synkkä-ääni soi\n     pasuuna vuoren päältä:\n     \"pois täältä, pois! pois rauhasta\n     te riemutarhain täältä!\"\n\n     \"Sä tullos\", kättä kumppanin\n     hän painaa lemmekkäällä,\n     \"luon sulle uuden Eedenin,\n     luon tappuraankin päällä!\"\n\n\n\n\nHimo ja lempi\n\n\n    Vain kaksi siskoa, saman äidin\n    on lapset himo ja lempi:\n    on toinen hienoa himokkuutta\n    ja toinen karkea lempi.\n\n    En tahdo lempeä alennella,\n    se kaunis ompi ja pyhä:\n    vaan siitä syntyä, siksi muuttua\n    himo saattavi yhä.\n\n    Voi toinen autuuden meille tuoda,\n    oi tytär taivaan on lempi!\n    Ja himo lieneekö henki hornan?\n    Tok' ei! Vain eksynyt lempi.\n\n\n\n\nSaaronin ruusu\n\n\n    Oi tytär Siionin tummatukka,\n    mi kansan keskellä kylmän, kalpeen\n    käyt kauno ylpeän arvokkaana,\n    oot heitä lähellä, heille vieras.\n\n    Tuo katse kaiho ei heitä hemmi,\n    sen säihky siintävi sadun mailta\n    ja idän tunteita povi aaltoo,\n    vain niille hymyvi huuli hieno.\n\n    Sä ruusu Saaronin valkotumma,\n    oot kauas harhaillut kodin teiltä;\n    vaan aina säilytit muistot vanhat\n    ja uskon isien pyhän, puhtaan.\n\n    Ja kielen — niin jospa oisit senkin\n    sä säilyttänyt myös puheessakin!\n    Se vielä elpyykö, hebreaksi\n    viel harppu Davidin helkähtäiskö?\n\n\n\n\nLuopio\n\n\n    Ei nunnien laupeita kasvoja\n    minun sieluni enään siedä.\n    Idän huumaavan huureille tummille\n    minä uhrini tahdon viedä!\n\n    Ne kylmiä olivat, suukkonsa,\n    ne hallana huulille jäätyi:\n    näin Kalevan kalseista immistä\n    pois ajatukseni häätyi.\n\n    Vaan sulla, Zuleikhani ihana,\n    on lämpöä, lempeä, tulta,\n    sysiripsien alta ne salamoi\n    sysimustista silmistä sulta.\n\n\n\n\nImmen osto\n\n\n    Kun Persiassa harhailin\n    mä pienen kylän tiellä,\n    näin neidon nuoren, notkean\n    ja ihanaisen siellä.\n\n    Ol' yllään liivi punainen\n    ja väljät silkkihousut.\n    Kuin keijukaisen keveät\n    on nuoren jalan nousut.\n\n    Yön tumma tukka kiehkuroi\n    tän immen ohimoilla\n    ja sysimustin siimeksin\n    se valui hartioilla.\n\n    Mut musta huntu kasvonsa\n    se kateellisna peitti;\n    vain silmät näin, nuo hehkuvat,\n    mi säkeniä heitti.\n\n    Se viehätti, se kiihotti,\n    tää tenho itämainen:\n    jo sydämeni lumosi\n    Iraanin sorja nainen.\n\n    Mä astuin immen isän luo\n    ja kysyin neidon hintaa. —\n    Nyt _peeri_ tumma omanain\n    on jasemiinirinta.\n\n\n\n\nUnikukkia\n\n\n    En vanno lempeä huomiseksi,\n    en vaadi valoja sulta:\n    vain epävarmuus on onnen autuus,\n    se lisää liekkihin tulta.\n\n    Lie lempi viekas vai vilpitönkö\n    sun povessasi? en tiedä,\n    en _tahdo_ tietää, ei unelmani\n    mun kaihot varmuutta siedä.\n\n    Vain tiede totuuden etsiköhön,\n    nuo paljasrunkoiset palmut;\n    vaan meiltä verhoo sen velhoharsot\n    ja unhotarhojen valmut.\n\n\n\n\nPohja ja Etelä\n\n\n    Mä kahta ruusua ihaelen,\n    kesän kaunista kukkaa:\n    on toinen tumma kuin syksyn yö\n    ja toinen vaaleatukka.\n\n    On tämä ylennyt pohjolassa\n    ja tuo on etelän lapsi,\n    hehkurintainen idän impi,\n    sulosuu, sysihapsi.\n\n\n\n\nKäärmeen kuiskeet\n\n\n    Raskas ilma Eedenissä\n    väsymystä tuotti:\n    venyi villi nurmella,\n    hän haukotellen vuotti,\n\n    kun Eevaparka herrallensa\n    hedelmiä poimi;\n    sai puolipäivän helteessä\n    tää tukalaksi toimi.\n\n    Silloin myrkkykieli kyy\n    toi oksan tiedon puusta,\n    nainen kaihokuiskehia\n    kuunteli sen suusta:\n\n    Katsoi mieheen viehkeesti,\n    tän himot heräs, hienon\n    hän niistä punoi lemmenvyön,\n    niin viekkaan, silkkivienon.\n\n    Näin hän, kaunis orjatar,\n    nyt hallitseepi miestä,\n    min tyhmä raaka voima ei\n    voi vastustella iestä.\n\n\n\n\nKangastus\n\n\n    Oi, sä kaunis kangastus,\n    mi erämaassa hohdat\n    ja askeleeni horjuvat\n    mun yhä harhaan johdat!\n\n    Vain olet ilman ihmemaa,\n    vain valheen utukuva.\n    Sun vielä oonko lumostas\n    mä konsaan irtauva?\n\n    Ei! — ilolla sun puolehes\n    mä uupuvana taivun,\n    sun, unentyhjä keidakko,\n    ma haavehelmaas vaivun\n\n\n\n\nSynnyinmaata muistellessa\n\n\n    Oi Suomi, mun rakkahin synnyinmaa!\n    ikiarmas on muistosi mulle;\n    kun tuulonen pohjahan puhaltaa,\n    minä tervehet lähetän Sulle.\n\n    On kotini uusi mun etelän\n    sulovarjossa, palmujen alla;\n    sen mieltynyt oon ikikesähän,\n    ikikukkihin viettynyt vallan.\n\n    Myös impeä etelän lemmin mä\n    sysikutria, tummakkapintaa;\n    vaan kun minun mieleeni muistut Sä,\n    suru vienonen painavi rintaa.\n\n\n\n\nEri värit\n\n\n    Näin moslemin taivaan ja kristittyjen\n    ja ma vertasin toisiinsa noita:\n    tän timanttitoreja, pylväitä,\n    tuon oranssiviidakoita.\n\n    Kovin kirkkaus häikäsi, täällähän vain\n    oli briljantteja ja kultaa.\n    Vaan tuollapa ruusut ne tuoksuivat,\n    syön sykki, löi suonissa tulta!\n\n\n\n\n\n\nSEKASOINTUJA\n\n\n\n\nEri muodot\n\n\n    Tekopyhänä, maailma, tyhjistä\n    yhä dogmeista riitelet sinä!\n    Mä uskon _kaikkia_ uskontoja,\n    _joka_ jumalaa palvelen minä.\n\n    Teilt', ahdasrintaiset ihmiset,\n    mä tahtoisin kysytyksi:\n    kun mietteet ne muussakin vaihtelevat,\n    miks' uskonto meill' olis yksi?\n\n    On aatteiden maailma avara\n    ja sen Luoja on ääretön, suuri.\n    Ehk' eroavat oppimme eessään ois\n    _saman_ totuuden ilmaus juuri.\n\n\n\n\nVertaus\n\n\n    Vaikk' ikilumi Etnalla\n    se Valkosena hohtaa\n    ja jäinen kylmä hyytävä\n    siell' kasvojamme kohtaa,\n\n    on tulta vuoren sisässä,\n    on tulta polttavinta —\n    myös tulta kätkee toisinaan\n    jääkuoren alla rinta.\n\n\n\n\nAistillisia nautintoja\n\n\n    On opiumi kuningas nautintojen,\n    voi ihannemailmoja luoda,\n    valekuvihin huolemme haihduttaa\n    ja autuuden hetkeksi tuoda!\n\n    Myös mehussa rypälten hurmaa on,\n    saa sielumme uutehen lentoon.\n    Ja antiikin Eros, mi aina on uus,\n    himot pukevi huntuhun hentoon.\n\n    Vaan neljäs, alhaisin nauttija on\n    ken jumaloi _päivällispöytää_,\n    tuo eläin, mi ihraisen onnensa\n    niin tenhotta, vaaratta löytää.\n\n\n\n\nMietelmä\n\n\n    \"Oi, rauhaa!\" huokaa maailma.\n    Ken sille rauhan tuo?\n    Ja kaiku kuiskaa vastahan:\n    \"Vain sota rauhan suo.\"\n\n\n\n\nKuohujen kuiskeet\n\n\n    Kallion kärjelle neitonen käy,\n    vuorijärven luo;\n    kesän kirkkaus häntä ei viettävän näy,\n    syyssynkkä on hymyily tuo.\n\n    Aallot alhaalla rantahan lyö,\n    kuohuin, vaahtoillen;\n    niitä seuraapi silmä, min kulmien yö\n    noin kaartavi verhoillen.\n\n    Näkin neitoset siellä ne soitellee,\n    kutsuin, kuiskaillen:\n    vesi vilponen on ja välkkyilee,\n    suo rauhan rinnallen!\n\n    Neitonen kuulee, jo kirkastuu\n    synkkä katseensa,\n    saa vienohon hymyhyn hellään suu:\n    alas heittäiksen huipulta!\n\n\n\n\nMyrkkyä halajan\n\n\n    Jos loihtujen sauvalla kalliohon\n    elon lähtehen voisin lyödä,\n    en mettä, en mahloja keväimen\n    sen pulppuilevankaan soisi,\n    vaan katkeran vehreän absinthin\n    mun janoova sieluni joisi.\n\n    Se vain vois janoni sammuttaa,\n    vois janoa antaa uutta!\n    Pian maitohon väsymme, hunajahan\n    pian kyllästys leimansa painaa;\n    vaan myrkkyjen huuman ken tuntenut on\n    se myrkkyä kaipaavi aina.\n\n    Jos riemuja vain elo tarjota vois,\n    ei maksais se elämä vaivaa.\n    Ken velttona nauraa ja leikkii vain,\n    pian uupuvi hekuman suolla.\n    Vaan synkkien muistojen cypressif\n    ikivihreinä tuoksuvat tuolla!\n\n\n\n\nUkkonen\n\n\n    Leimuvat lännestä salamat saivat,\n    ukkosen pilvistä tummeni taivaat.\n\n    Myrsky se mylvi ja tanhuat tukki,\n    rakehien jäljissä ruusut ne kukki.\n\n    Kostunut maa teki taimia taajaan,\n    leivoset löysivät laaksohon laajaan.\n\n    Tuoksuja tuopi jo kesäkaus uhkee,\n    valkoset, puhtoset liljat jo puhkee.\n\n\n\n\nVellamon neidot\n\n\n    \"Tule luoksemme!\" laineet ne kuiskailivat,\n    \"tule luoksemme, täällä on rauhaa,\n    on viileys vieno ja vapautta;\n    vain pinnalla tyrskyt ne pauhaa.\n\n    Mut riemuja meidän ken nauttia vois,\n    hän älköhön muistako maata!\n    sen ilot ovat oudot, ei luonamme\n    sydän lemmelle sykkiä saata!\"\n\n    Ne kuiskivat niin, alas sukelsin siis,\n    mua najaadit käsillä kantaa...\n    \"Tok' ihanat on _impyet_ kaunihin _maan_!\"\n    mä aattelin — uidessa rantaan.\n\n\n\n\nValhallassa\n\n\n    Olin äsken mä aasojen taivaassa:\n    näin Odinin, Thorin ja Freyan ma,\n    toi siellä valkyyriat maljoja,\n    toi juodamme urhojen Valhallan.\n\n    Kun päivin me tartuimme miekkoihin,\n    suin viiltäen veikkoja rautaisin,\n    niin illaksi umpehen saivatkin\n    jo haavamme hurmassa Valhallan.\n\n    Se riemujen oli ja lemmen maa,\n    min varjoissa vapaana uinua saa,\n    ikiruusut sen rannoilla kukoistaa,\n    ikinuoria neidot on Valhallan.\n\n    Ei petos sen tenhoa tahraakaan,\n    ei satua hyvehen tarvis — vaan\n    jok' aamu ne elpyvät uudestaan\n    taas impinä neitoset Valhallan.\n\n\n\n\nKultakaupunki\n\n\n    Näin kaunihin kultasen palatsin:\n    oli kadut ne timanteista,\n    oli porttikin puitettu päärlyihin\n    ja rappuset rubiineista.\n\n    Siell' juotihin kihloja prinsessan —\n    oli kutsuttu sinne monta —\n    ja kuorin me kuulimme veisaavan\n    häälaulua loppumatonta.\n\n    Kovin kirkkaus häikäsi, häikäsi nuo\n    korukirjaillut valkeat vaatteet;\n    oli outoa tuo, en viihtynyt, luo\n    yön haamujen hiipivät aatteet.\n\n    Kun kukkia etsein, mä kultaa sain,\n    jopa kylläksi alkoi tulla.\n    \"Oi kuningas! kultaa, kultaako vain,\n    vain köyhää kultaako sulla?\n\n    En kultaa lemmi, mä korkeintaan\n    sitä ihailen impeni vyössä,\n    oon uinunut tenhohon suurempaan,\n    kuin tää, kodin kuutamoyössä.\"\n\n\n\n\nIslaamin taivas\n\n\n    Sulovarjohon vehreiden lehtojen,\n    vesilähteiden vilposten luo\n    me saavuimme; tuulonen illalla\n    tänne balsamituoksuja tuo.\n\n    Me huurien soittoa kuulemme,\n    ovat tummia impyet nuo,\n    sysisilmistä lempeä leimuilee,\n    elon hurmaa eedenin tuo.\n\n    Kadut täällä ei kiiltäne kullasta,\n    ei nunnia vaaleita näy;\n    puun oksilla bulbulit laulelevat,\n    kukkakummuille aatteemme käy.\n\n\n\n\nNirvana\n\n\n    Pyhän Gangeen rannoilla valtavan,\n    mi Indian suuren on kehto,\n    käy bramiini miettien nirvanaa:\n    vain puhtaat sielut sen helmaan saa.\n    Elo ain' yhä uuden on ehto.\n\n    Toki vapaus kaukana häämöittää,\n    ikityhjyyden viileä lehto.\n    Mikä nirvana on, mitä autuus on?\n    ikihaaveiden mailmako loppumaton,\n    utupilvissä uinuva ehtoo?\n\n\n\n\nOlympolaisia\n\n\n    Oon käynyt jo kaikissa taivaissa,\n    vaan unohtui Olympos aivan.\n    Sen jumalat maassakin vierailee.\n    Siis tokko se maksaisi vaivan?\n\n    Mä Venuksen tunnen, oon Bacchuksen\n    vilahdukselta nähnynnä kerran\n    ja \"flammani\" luota ma äskettäin\n    jo yllätin Jupiter-herran.\n\n    Hän sopersi jotakin sateesta,\n    muka suojaa ol' etsinyt sieltä.\n    \"Älä, veikkonen, Junolle sanaakaan!\"\n    näin kuiskaten poistui hän tieltä.\n\n\n\n\nHoureita\n\n\n    Vain sitten mä kultaa pyytäisin.\n    jos se maailman ostaa voisi.\n\n    Vain sitten mä toivoisin mainetta\n    jos mainetta muilla ei oisi.\n\n    Ja silloin ma lempeä halaisin,\n    joka kukan jos poimia voisin.\n\n\n\n\nPieni vertaus\n\n\n    Koira tyhmän uskollisna\n    herrans eessä matelee;\n    kepillä on opetettu.\n    Turvattoman raatelee.\n\n    Kissapa ei kelleen taivu,\n    viekas villi veitikka,\n    oikullisna kuten nainen\n    kynsii, lempii vuoroa.\n\n\n\n\nYstävyys ja lempi\n\n\n    Vain aniharvoin miehille\n    oon suonut ystävyyttä.\n    Ja naisille? — en tiedä, lie\n    vain ollut lemmekkyyttä.\n\n    Mä vihaan heitä, miehiä,\n    ja naisia mä lemmin:\n    siis puolella ja toisella\n    ma ystävyyttä emmin.\n\n    Ei ystävyyttä lempi lie,\n    tuo hellä sympatiia,\n    mi milloin kestää, milloin on\n    vain hetken haavelmia.\n\n    Kun lemmen tunne laajenee\n    ja vaahtopäänä vyörii,\n    pois ystävyyden ahtailta\n    se ulapoilta pyörii.\n\n    Vain teitä tenhon voimakas\n    tää tunne tuima kulkee:\n    se ystävyyden sisältää,\n    pois ystävyyden sulkee.\n\n    Voi myöskin koston tikarin\n    se rintaan rakkaan lyödä,\n    voi vihan myrkkypikariin\n    se ystävyyden myödä.\n\n    Tok' ystävyyden orvokit\n    ne vaihdan koko lyhteen\n    mä lemmen ruusuun kuihtuvaan\n    ja okaisehen yhteen.\n\n\n\n\nHarhaileva fantasiia\n\n\n    Olen aina ma tummista haaveillut,\n    oli muusani aina mun musta,\n    olen etelän hehkua halannut,\n    kesän kuohujen tunnustusta.\n\n    Vaan onnetar oikkuinen tiellein toi\n    yhä vaaleita vuokkoja aamun:\n    yön hehkuisten virvojen tummien\n    ne hälvensi eestäni haamun.\n\n    Näin naisen taas nuoren ja notkean;\n    ei silmistä säihkyne tulta;\n    nuo siniset, harmaatko, hurmata vois —\n    Niin, kerjäsin katseita sulta.\n\n    Vain katsetta kerjäsin, lempeä en —\n    tekotyynenä poistuin ma silloin,\n    niin, tyynenä, hiljaisna, ylpeänä.\n    Mä rakastin, rakastin silloin...\n\n    Idän huurien polttavat suudelmat,\n    min huulilta nektarin joisin,\n    jo lämpöhön pohjolan vienoimpaan\n    sinun silmistäs vaihtanut oisin!\n\n    Vaan vieläkin viehkeä tenhotar\n    taas vaalea unhohon haihtui,\n    kevätkutrien kiilto jo kellervä\n    yön tummiksi varjoiksi vaihtui.\n\n\n\n\nSydämen morsian\n\n\n    Mä laulelen kaikista naisista,\n    en siitä, jota ma lemmin:\n    sen suloja kateelle mailmalle\n    minä ylistellä emmin.\n\n    Hällä tummako tukka vai vaalea,\n    sen vain minä yksin tiedän;\n    en silmien väristä, huulistaan\n    minä analyysejä siedä.\n\n\n\n\nLemmenkuiskeita kaukaisesta idästä\n\n\n    \"Oi kaunein ruusu Annamin — ja nuorin!\n    oon sulovartalonne varjo\n    ja orja silmienne, paratiisin\n    mulle kylmin katseistanne tarjoo!\n\n    Vaan sitäkään en teiltä pyytää tohdi,\n    en sitä ansaitse mä kurja.\n    Ain' olkaa, kirkkain hohtokivi mailman\n    ja tytär jumalien, mulle nurja!\" —\n\n    \"En, taivaan poika, lempeänne pyydä,\n    ois rikos, jos ma sitä halajaisin.\n    Vain suokaa että kotiorjananne\n    mä, halvin neitosista, olla saisin!\"\n\n\n\n\n\n\nARABIALAINEN YÖ\n\n\n\n\nArabialainen yö\n\n\nEteläisimmän Arabian hehkuva aurinko alkoi kallistua lännen puolelle.\nLiike Adenin kaduilla alkoi käydä vilkkaammaksi. Minareettien\nhuipuista kaikuivat huutajain äänet, kutsuen kansaa päivän kolmannelle\nrukoushetkellä.\n\nMinäkin, joka maan-asukasten tapaan olin levähtänyt keskipäivällä,\nhoipertelin unisena asunnostani, lähteäkseni tavanmukaiselle\nkävelylleni kaupungin ulkopuolella.\n\nValkoisiin villaviittoihinsa puettuja arabialaisia kaupungista sekä\npäivettyneitä beduiineja kameleineen tuli vastahani. Yksi ja toinen\nsiviilipukuinen englantilainen upseeri oli kävelemässä rouvineen\ntaikka flirttaili jonkun kotimaisen kaunottarensa kanssa. Joku lady\nopetteli ratsastamaan ja pari sporttailevaa missiä häiritsi itämaan\nrunollisuutta, yritellen ajamaan polkupyörillään kumoon sekä itsensä\nettä muut.\n\nIllan tuuloset alkoivat vähitellen hajoittamaan päivän polttavia\ntomupilviä. Mereltä päin huokuili virkistävä värelmä.\n\nPäästyäni jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle, aloin seurata pientä\npolkua, joka metsän ja erämaan rajalla kiemurteli vuoristoon päin.\nKävelin siten pari tuntia, kunnes huomasin, että ei polkua enään\nollutkaan. Harhailin kuitenkin vielä umpimähkään eteenpäin. — Kukkivat\npuut metsiköissä levittivät sulotuoksuaan ympäristöönsä.\n\nYksi Arabian ihanimpia öitä oli tulossa — noita lauhkeita, raittiita\ntähti-öitä, joista kaikki sen runoilijat laulavat. Tuskin oli aurinko\nväsyneenä vaipunut taivaan rannan taakse, kun jo yöhyen varjot\npeittivät maan. Mutta mikään synkkä yö ei se ollut. Päinvastoin valaisi\nsitä mitä kirkkahin kuu sekä tuhannet tuikkivat tähdet.\n\nHuomasin olevani eksyksissä. Mutta siitä huolimatta samoilin yhä,\nrunollisiin mietelmiin vaipuneena. Tultuani erääseen tiheämpään\npensaikkoon, pysähdyin äkkiä:\n\nMuutaman askeleen päässä edessäni näin itämaalaiseen tapaan puetun\nnuoren naisen polvistuneena maassa. Paljastetut kasvonsa olivat\nylöspäin käännetyt; viittansa ja päähineensä oli hän laskenut viereensä\nruohikkoon.\n\nHän näkyi olevan vaipuneena hartaaseen rukoukseen. Ei hän mitään\nkuitenkaan sanoin lausunut. Ainakaan ei kuultavasti. Ainoastaan joku\npuoliääneen kuiskattu \"Allah!\" huoahtui häneltä silloin tällöin.\nVäliin kumartui hän maahan, mutta sitten kohotti hän katseensa taas\nylös. Hän näytti niin viattomalta, niin onnelliselta...\n\nKatselin häntä kunnioittavalla ihmettelyllä. Kummastukseni oli suuri,\nlöytäissäni hänet täältä yksinään metsästä, mutta ihailuni oli vielä\nmonta vertaa suurempi. Tunsin itseni ikäänkuin varkaaksi, katsellessani\ntuota ihanata impeä tällä tavoin kasvoihin, mutta en kuitenkaan voinut\nvetäytyä pois.\n\nJa mitkä taivaalliset kasvonpiirteet olivatkaan hänellä! Ryhtinsä ja\nvartalonsa olivat yhtä hurmaavat, kun hän siinä nöyrästi ja vakavasti\npuheli Jumalansa kanssa. Tuolla hetkellä hän tuskin olisi huomannut\nmitään, mitä ympärillään tapahtui. Niin kiintyneenä ja liikutettuna hän\noli.\n\nHän oli kaunis! Vaikka en sitä vannonutkaan profeetan parran kautta,\nniin olin kuitenkin sillä hetkellä aivan vakuutettuna, että edessäni\noli arabiattarista ihanin!\n\nInnostuksen tuli leimusi hänen suurista tummista silmistään, joita\ntuuheiden kulmakarvojen alla pitkät ripset varjostivat. Sysimustat\nhiuksensa poimuivat paksuna palmikkona hänen hartioiltaan maahan. Yön\nvieno, tuskin tuntuva tuulahdus keijuili hiljaa kiharteissa neitosen\notsalla. Sievät värähtelevät kätösensä säestivät sielunsa tunteita,\nvalkokaulansa liikkeet olivat mitä viehättävimpiä ja rintansa kuohuili\nvaltavasti.\n\nHän oli puettuna vaaleanpunaiseen liiviin ja väljiin viheriäisiin\nhousuihin, jotka ikäänkuin sekaantuivat lehvien vihannuuteen\npensaikon puolihämärässä. Jaloissaan oli kengät pehmeästä keltaisesta\nsahvianista. Pieni kukkanen oli pistettynä povellensa.\n\nKun hän oli päättänyt rukouksensa, nousi hän ylös ja alkoi kääriytyä\npitkään avaraan viittaansa. En katsonut soveliaaksi enään poistua,\nsittekuin häntä näin salavihkaa olin tarkastellut. Eikä minulla\nsuinkaan ollut haluakaan poistua.\n\nAstuin siis lähemmäksi ja, kokoillen arabialaista sanavarastoani,\ntoivotin rauhaa ja kysyin, tiesikö hän neuvoa minulle tietä kaupunkiin.\n\nHän säpsähti hiukan, punastui vienosti ja laski mustan hunnun\nkasvoilleen, mutta tarttui kuitenkin ennakkoluulottomasti ojennettuun\nkäteeni, vastaten tervehdykseeni. Ihmeekseni luulin huomaavani, että\nhänkään ei puhunut arabiankieltä murteettomasti. Sitä en kuitenkaan sen\nenempää ehtinyt ajatella, sillä samassa hän, huomattuaan että arabia ei\nminulta luistanut, lisäsi sujuvalla englanninkielellä:\n\n\"Voitte tulla minun seurassani. Asumme aivan lähellä kaupunkia.\"\n\n\"Kiitoksia!\" änkytin minä riemuissani. \"Näin teidän rukoilevan. Suokaa\nanteeksi, että häiritsin hartauttanne.\"\n\n\"Oi, ettehän te minua häirinnyt. Olin jo lopettanut, ennenkuin teidät\nnäin.... Rakastan käydä täällä toisinaan seurustelemassa luonnon kanssa\nyksinäisyydessä.\"\n\n\"Te ette varmaankaan — kuten muutamat uskonsisaristanne — pidä Jumalaa\nmiehenä, koska käännytte hänen puoleensa avoimin kasvoin,\" huomautin\nminä, puoleksi leikillä.\n\n\"En suinkaan tahdo väittää, että hän on mies... Allah on liiaksi suuri\nvoidakseni häntä määritellä\", vastasi tyttö vakavasti.\n\n\"Ja sitäpaitsi\", lisäsi hän, \"hunnun käyttäminen ei muuta ole kuin vanha\ntapa, jota tulee kunnioittaa, vaan jota en yhdistä uskontoon. Emmehän\nsitä muuten käytä kaikkien miestenkään seurassa. Jos joskus tulisin\nLänsimaille, niin luulenpa että esiintyisin kadullakin ilman huntua.\nMutta täällä se olisi loukkaavaa ja sopimatonta.\"\n\nKuljettuamme kappaleen matkaa metsässä, virkkoi tyttö: \"En minä ihan\nvarmasti tunne tietä itsekään, mutta arvelen toki osaavani kotiin.\"\n\nOi kuinka toivoin, että hän ei olisi osannut! Mielelläni olisin\nharhaillut hänen kanssaan vaikka koko ikäni pitkin Jemenin mantereita.\n\nÄäneeni lausuin: \"Mutta olittehan toki, kuni oikea muselmani ainakin,\nrukoillessanne kääntyneenä pyhää majaa kohti Mekassa? Ja tietänette\nsiis ilmansuunnat?\"\n\n\"Sekä Itä että Länsi kuuluvat Jumalalle. Mihin hyvänsä katseenne\nkäännättekin, niin olette löytävät Hänen kasvonsa. Hän täyttää maailman\nkaikkisuuden äärettömyydellään ja viisaudellaan.\"\n\nYllämainitun koraaninvärsyn lausui hän arabiankielellä. Ja nytkin\nhavaitsin hänen ääntävän eräät seemiläiset kurkkukerakkeet vienommin,\nkuin mitä tavallisesti olin kuullut alkuasukkaiden suusta. Ilmaisin\nsiis arveluni, että hän ei ollut syntyisin siltä seudulta maata.\n\n\"Oo, en ole arabialainen,\" vastasi tyttö. \"Olen turkkilainen! Lapsuuden\nkotini rantoja ovat Bosporin laineet huuhdelleet... Olen kotoisin\nKonstantinopolista.\"\n\nTähän asti kainossa äänessään värähti hiukkasen osmaanilaista\nkansallis-ylpeyttä, joka teki sen vieläkin soinnukkaammaksi, mutta pian\nse pehmeni jälleen ja sitten hän näkyi vaipuvan unelmiin.\n\n\"Olen jo kuitenkin ollut useampia vuosia Adenissa\", jatkoi hän hetkisen\nvaitiolon perästä. \"Asun täällä äitini kanssa.\"\n\nPian jo löysimme maantielle ja aloimme lähestyä kaupunkia. Huomasin\nkauniin kumppanini olevan erittäin hilpeän ja nerokkaan sekä hyvin\nsivistyneen naisen, joka kuitenkin oli pysynyt niin herttaisen\nnaisellisena, puhtaana itämaan helmenä. Ja vaikka hän oli lämpimästi\nuskonnollinen, harras islamin tunnustaja, esiintyi hän hyvin suopeana\nja suvaitsevana, jopa vapaamielisenäkin. Silmiinsä tuli usein\nhaaveileva ilme, jonka tuo kateellinen huntu, peittäen muun osan\nkasvoistaan, teki niin omituisen salaperäiseksi.\n\nHänen uskontonsa oli lempeätä ja ylevää. Hän otaksui, että kaikki\nihmiset — nekin, jotka eivät ole tunnustaneet puhdasta oppia — pääsevät\nparadiisiin. \"Jumala kyllä ymmärtää luotunsa,\" sanoi hän.\n\nPäästyämme asuntonsa edustalle, hän virkkoi: \"Voitte tulla sisälle!\nJuomme kupin kahvia — ette te europalaiset osaa valmistaa sitä oikealla\ntavalla! Äidilläni lienee juuri valmiina.\"\n\nMuhammedilainen nainen kutsui minua asuntoonsa!\n\nMinä siis menin.\n\nTalon vanha palvelija, joka tuli avaamaan porttia, oli vähällä pudottaa\navaimen ja mutisi kauhuissaan hampaidensa välissä rukouksen, nähdessään\ntoverini tuovan muassaan frankkilaisen miehen. Muutamat sanat nuorelta\nemännältään hänet kuitenkin rauhoittivat.\n\nPiha oli aistikkaasti koristettu kukkaistutuksilla ja muilla kasveilla.\nPari korkeata palmupuuta kohosi sen keskellä.\n\nAstuessamme sisään, virkkoi oppaani ensin äidilleen jotakin omalla\nkielellään, josta en paljoa ymmärtänyt, ja suudelmaan tätä, esitti\nhän minut europalaisena efendinä, jonka oli pelastanut eksymästä\nmetsään ja joutumasta leijonille aamupalaksi. \"Jos nimittäin teidän\nenglantilaisten kanuunat siellä linnoituksessa eivät ole niitä kaikkia\npelottaneet pois näiltä seutuvilta,\" lisäsi hän nauraen.\n\n\"Oo, olen hyvin pahoillani, että ne pelottavat teidän leijonanne...\nmutta suokaa anteeksi, en ole englantilainen. Olen suomalainen.\"\n\n\"Ah, suomalainen! Ejvallah! Olen kuullut Suomesta... se pieni maa\nsiellä kaukana pohjoisessa!.. Niin, tuossahan on kartta ... Millaista\non suomenkieli?\"\n\nLausuin muististani pari suomalaista runoa. Ystäväni kuuntelivat\ntarkkaavaisina.\n\n\"Mutta olet todellakin liiaksi rohkea, Fatma,\" virkkoi vanhempi nainen.\n\"Mitäpä jos joku oikea-uskoinen olisi nähnyt käveleväsi frankin\nkanssa!\"\n\n\"Ole huoleti, äiti! Keitään ei tullut vastaamme. Ja ovathan sitäpaitsi\narabialaiset uskonveljemme täällä brittiläisellä alueella tottuneet\nantamaan anteeksi yhtä ja toista. Seurustelevathan vanhat arvokkaat\nsheikhimmekin aivan empimättä europalaisissa perheissä ja siis myöskin\neuropalaisten naisten kanssa. Miksi emme me saattaisi tehdä jotakin\nvastaavaa?\"\n\nNäin sanoen heitti hän pois vaalean viittansa ja mustan huntunsa, ollen\nvapaana kuin kodissaan ainakin. Nyt sain siis taasen nähdä tenhottareni\nkasvot.\n\nFatman äiti oli keski-ikäinen nainen, joka erossa miehestään nykyään\neleli hänelle muhammedilaisen lain mukaan avioliittosopimuksessa siltä\nvaralta määrätyillä varoilla. Eikä hän sittemmin ollut mennyt uudestaan\nnaimisiin edellisen miehensä (kuten itämailla usein tapahtuu), eikä\nmuidenkaan kanssa.\n\nMuhammedilaisessa maailmassa on avioeron saaminen helppoa, siihen\nei vaadita muuta kuin että jompikumpi asian-omaisista sitä haluaa.\nArabian suuri profeetta, tuntien etelämaalaisen luonteen, ei tahtonut\nsille luonnottomia kahleita panna. Samasta syystä ei hän poistanut\nmonivaimoisuuttakaan, vaan ainoastaan rajoitti sitä. Käytännössä on se\nkuitenkin nykyään harvinaista, varsinkin Egyptissä ja Turkinmaalla.\nSen sijaan alkavat ylemmät luokat osoittaa taipumusta pariisilaisiin\nmuoteihin tässä kuten useissa muissakin suhteissa. Niinpä juovat ne\nKonstantinopolissa jo jokseenkin yleisesti viiniä.\n\nTytär Fatma oli mieltynyt asumaan äitinsä kanssa ja he olivat hyvin\nkiintyneitä toisiinsa.\n\nHeidän kotinsa oli aistikkaasti sisustettu itämaalaiseen tapaan,\nlattiat verhottuina pehmeillä persialaisilla matoilla. Kirjavarastossa\nnäin paitsi itämaalaista kirjallisuutta myöskin ranskalaisia\nja englanninkielisiä teoksia. Mutta muuten ei huoneessa mikään\nmuistuttanut länsimaisia tapoja.\n\nJuotuamme mustan kahvimme — parasta mitä milloinkaan olin juonut\n— pantiin esille piiput. En ollut paljon tottunut tähän, mutta\nnyt kun kiusaus tuli niin kauniissa muodossa, en sitä kehdannut\nvastustaa, vaan tartuin empimättä koristeltuun nargileehen eli\nvesipiippuun, joka minulle tarjottiin, ja päätin tuprutella pesällisen\nheidän hyvänhajuista turkkilaista, hiukkasen opiumilla sekoitettua\ntupakkaansa. Ystävättäreni opettivat minulle, miten tuota runollista\nkapinetta oli oikein asianmukaisesti käsiteltävä, ja siinä me sitten\nnojailimme autuaallisesti pehmeillä mataloilla divaaneillamme,\nimeskellen pitkiä putkiamme ja unelmoiden.\n\nFatma itse näytti ihan lumoavalta, puhallellessaan ilmoille\nsavupilvilöitä, jotka sitten liitelivät hänen ympärillään ja\nmystillisesti yrittelivät varjoilemaan hänen herttaista olentoansa.\n\nPuhelimme erilaisista asioista. Sitten lauloi Fatma ihanalla äänellään,\nja väliin säestäen kitarallaan, muutamia osaksi tulisia, osaksi\nhaaveellisia turkkilaisia, persialaisia ja arabialaisia lauluja.\n\n\"Mitä pidätte turkinkielestä?\" kysähti hän yht'äkkiä.\n\n\"Oi! sen sulosointu ja majesteetillisyys ihan hurmaavat minut —\nvarsinkin kun kuulen sitä niin viehättävän olennon suusta. Mutta\nvalitettavasti en sitä paljon osaa,\" vastasin minä. \"Ettekö tahtoisi\nruveta minulle opettajaksi?\"\n\nTein tuon rohkean kysymyksen puoliksi leikillä, mutta ihmeekseni ja\nilokseni antoi Fatma siihen aivan vakavan, myöntävän vastauksen. Sillä\nvaikka hän piti kunniassa ja hartaasti puolusti itämaalaisia tapoja,\nolivat häneen kuitenkin vaistomaisesti ja ikäänkuin tietämättään\nvaikuttaneet lännen vapaat aatteet, ja kuumaverisenä etelän lapsena\ntoimi hän pikemmin tunteen kuin järjen vaatimuksien mukaan. Viimein\nantoi äitikin myöntymyksensä.\n\nJättäessäni jäähyväiset oli siis minulla se suloinen tieto, että\nvastedeskin saisin käydä uutta tuttavaani tervehtimässä.\n\nOlikin jo yli puoliyön, ennenkuin läksin. Naiset toivottelivat minulle\nAllahin siunausta ja lupasivat iltahartaudessaan muistaa minuakin.\n\nPäästyäni kotiin, minä haaveilin kauan valveilla vuoteellani, ajatellen\nrakasta osmaanitartani, ja kun nukuin, niin näin unta moslemin\nparadiisista, jossa mustasilmäiset huurit tarjoilivat kahvia, soittivat\nkitaraa ja, puhallellen ilmaan sinerviä savurenkaita, muodostivat\nsinne kiemurtelevia arabialaisia kirjaimia, jotka leijaillen oikealta\nvasemmalle vähitellen järjestyivät turkinkielisiksi sanoiksi ja\nlauseiksi.\n\n\n\n\n\n\nRUNOJEN KÄÄNNÖKSIÄ\n\n\n\n\nISRAELIN UNELMA\n\nKirj. Thomas Moore (Suomennos englanninkielestä)\n\n\n    Jo nouse, oi! jo salamoi\n    sun valos yli kansain muiden —\n    sun Herras sulle armon soi,\n    sä jalo joukko valituiden!\n\n    Sä nouse, sinun säteesi\n    on valaisevat pakanoita\n    ja mailman prinssit, kuninkaat\n    sun korkeuttas kunnioittaa.\n\n    Sun silmäs nosta, katseles:\n    kuink' yli maiden, meren aavan\n    sun poikas palaa, tyttäres.\n    Jo parvi kotiin saapuu taaja.\n\n    On Libanoni loistossaan,\n    sen seetrit, palmut voitokkaina\n    kuin juhlapuku pyhän maan.\n    Sun kunniasi kestää aina!\n\n\n\n\nKUN OKSAT AKKUNAHAN LYÖ\n\nKirj. M. Eminescu\n(Suomennos rumaniankielestä)\n\n\n    Kun oksat akkunahan lyö\n    ja poppelit sen alla\n    jo verhoo vaipallansa yö,\n    oon miellä oottavalla.\n\n    Kun tähdin väikkyy virran vuo\n    ja järven tyyni pinta,\n    sä silloin saavu kultas luo\n    ja rauhoita sen rinta!\n\n    Kun kuuhut pilven lomasta\n    jo pilkistääpi esiin,\n    mun valtaa kaiho tunnelma\n    ja silmät käyvät vesiin.\n\n\n\n\nTOIVO\n\nKirj. Gioachino Ricotta\n(Suomennos italiankielestä)\n\n\n    Mä kerran lainehelta kysyin näin,\n    mi vaahtoin vyöri: \"eikö konsanaan\n    tuo nainen syömmetön mun lempeäin\n    voi palkita?\" Se vastas: \"ehkä vaan.\"\n\n    Ja vielä kysyin lainehelta näin:\n    \"tää tunne tuskaisa, mi rauhan vei,\n    mua seuranneeko kautta elämäin?\"\n    \"Sä toivo,\" kuiski aalto, \"ehkä ei!\"\n\n\n\n\nKIRJOITUS KIVEN KYLJESSÄ\n\nKirj. Lorenzo Stecchetti\n(Suomennos italiasta)\n\n\n    Nään teidät, mi keveesti kuiskien siinä\n    lempenne vuoksi\n    nousette vuorelle siimeeseen metsän\n    ja lähtehen luoksi.\n\n    Tien vieressä synkkänä katselen teitä;\n    ketään en hemmi,\n    ääneti yksinäin murjotan yhä,\n    en konsana lemmi.\n\n\n\n\nHALUNI\n\n(Suomennos italiankielestä)\n\n\n    Sä yksin vain, sä yksin, armahainen,\n    mun sydäntäni huojennella voisit;\n    sä yksin kyyneleeni kuivaat, nainen,\n    ja elämääni luottamusta loisit.\n\n    Jos aina oisit luonain, kaunokainen,\n    ja lemmenloihtujas mun kuulla soisit,\n    sä rakkaudellasi, sillä vainen,\n    mun rintahani levon, onnen toisit.\n\n    Mun pääni painuneena hartioillas\n    mä levähtäisin elon ongelmista,\n    mun verhoaisit otsan kutriloillas —\n\n    Näin uinuisin. Ja nektaria oisi\n    mun sielulleni välke katsehistas,\n    kun huultes hymyn suudelmilla joisin.\n\n\n\n\nILTASOITTELU\n\n(Suomennos italiankielestä)\n\n\n    Kun eilen neidolleni lempimälle\n    mä huviketta mielin laulamalla,\n    niin mandoliinin otin ma ja hälle\n    sen soinnuttelin akkunansa alla.\n\n    Mä hänen, ihastuksissansa tälle,\n    jo mulle kätösellä valkealla\n    noin luulin viittailevan empivälle\n    ja lemmenlehden luovan armahalla.\n\n    Ja kas! hän käärii, viskas kaunokainen\n    jo mulle paperin, min poimijaksi\n    mä riemusyömmin riensin luottavainen.\n\n    Vaan haipuipa mun mielein haikeaksi —\n    kaks' löysin lanttia! mun oli nainen\n    tuo luullut soittoniekaks kulkevaksi.\n\n\n\n\nTAVOITTELUA\n\nKirj. Edo Bacia\n(Suomennos espanjankielestä)\n\n\n    Jos tuulonen oisin,\n    sun ohitses tullen\n    se suukkosen sullen\n    niin viehkeän tois.\n\n    Jos öisin mä lintu,\n    sun rintasi rai'un\n    ja säveltes kai'un\n    se toistella vois.\n\n    Jos oisin ma aalto,\n    sun puhtoista pohta\n    mun haluni kohta\n    kas huuhdella ois!\n\n    Jos oisin mä kukka,\n    mi tuoksuten puhkee,\n    sun tähtesi uhkee\n    ois umppuni mun...\n\n    En kukka, en tuuli,\n    en lintu, en laine:\n    oon, impeni, vainen\n    mä lempijäs sun!\n\n\n\n\nPIKKUTYTTÖ\n\nKirj. Czuczor Gergely\n(Suomennos unkarinkielestä)\n\n\n    Kuin taivaan ranta ruskottuu\n    päivän laskiessa\n    tyttö pieni punastuu\n    poikain katsoessa,\n    aatteleepi itsekseen:\n    mit töllistääpi nuo?\n    Kuink' kaunis on, ei tiedäkään\n    viel pikku hupsu tuo.\n\n    Ei tiedä, ett' on kaunis hän\n    kuin punaomenainen,\n    lempi vielä sydäntään\n    ei vienyt valtavainen;\n    äidin armaan luona hän\n    vain riemuin hyppelee\n    ja pelokkaana katseilta\n    pois poikain pakenee.\n\n    Vaan vielä saapuu aika se,\n    saapuu kyllä kohta,\n    jolloin sulosilmät ne\n    kaihomieltä hohtaa.\n    Hiutuen hän ikävöi,\n    ei enään pakoile,\n    ei juokse pois, — jos juokseekin,\n    lyö sydän lemmelle.\n\n\n\n\nVALKOVERINEN\n\nKirj. Dionísios Solomós\n(Suomennos uuskreikasta)\n\n\n    Näin eilen iltasella\n    mä immen vaalakan,\n    mi aikoi matkustella,\n    pois astui laivahan.\n\n    Jo tuuli purjeet täytti\n    nuo vaahtovalkoiset;\n    ne kyyhkyseltä näytti,\n    nuo siivet avoimet.\n\n    Niin siskot, tuttavansa\n    jo kaipuu valtasi,\n    kun nenäliinallansa\n    hän viittoi hyvästi.\n\n    Mä seisoin rannelmalla\n    ja häntä katselin,\n    siks' kuin jo ulapalla\n    pois häipyi pursikin.\n\n    En tiennyt enää, näinkö\n    vain vaahdon valkean,\n    vai parveen ystäväinkö\n    viel immen viittovan.\n\n    Mä katsoin yhtenänsä,\n    jo purje poistuikin;\n    nyt itki ystävänsä\n    ja itkin minäkin.\n\n    En itke laivaa suotta,\n    en itke purjeita,\n    vaan itken neittä tuota,\n    mi pois on matkaava.\n\n    En purjeita, vaan neittä\n    mä itken vaalakkaa,\n    mi meren vaahtoteitä\n    pois kaukomaihin saa.\n\n\n\n\nEVRIKÓMI\n\nKirj. Dionísios Solomós\n(Suomennos uuskreikasta)\n\n\n    \"Oi meri, milloin nähdä saan mä Evrikomi-immen?\n    sä minne hänet saattelit, ah sano mulle, minne?\n\n    Sun rantojesi kallioilla häntä vuotellunna\n    mä olen, vuodet vieri pois, ei armas saapununna.\n\n    Jo purjehiksi vaahtopäät mä luulin monta kertaa!\" —\n    näin lausuu Thirsis itkien ja suuteleepi merta.\n\n    Ei onneton hän tiedä, että meri povehensa\n    jo kateellinen haudannut on hänen armaisensa.\n\n\n\n\nNUOREN NAISEN HAUDALLA\n\nKirj. Fâzil\n(Suomennos turkinkielestä)\n\n\n    Miksi taitoit, Asrael,\n    tään kukan kaunihimman pois\n    elon uhkuin parhaillaan?\n    Hän shaahin ilo ollut ois...\n\n    Hellin hänet hyväilyin,\n    oi, povehesi tuudi, maa,\n    kunnes kutsuun serafin\n    hän paratiisiin havahtaa!\n\n\n\n\nLEMMITYN HUULET\n\nKirj. Husnî\n(Suomennos turkinkielestä)\n\n\n    Vertasin armaani huulia mä\n    punervaan karneolikivehen.\n    Kysyttiin: erämaan paateenko sä\n    vaihtaisit elämän lähtehen!?\n\n\n\n\nSYKINTÄÄ\n\n(Mukaelma)\n\n\n    Tuo sokea raivo, nuo himojen myrskyt\n    mi rinnoissa riehuu ja halujen tyrskyt,\n    kuin vaahtoova syksyllä pauhaava meri,\n    tuo kiehuva kuumien suonien veri,\n    tuo inehmon sydäntä polttava tuli,\n    min edeltä rauha ja tyyneys suli,\n    nuo pyytehet hurjat mi sielua syöpi —\n    on sukumme uusi, mi povessa lyöpi.\n\n\n\n\nINTOHIMOJEN PUUTARHASSA\n\nKirj. Hélène Vacarescu\n(Suomennos englanninkielisestä käännöksestä)\n\n\n    Mä tunnen tarhan,\n    mi tuliruusuin\n    kukkii, sielut sen hehkuun uupuin.\n\n    Ei kerro kieli\n    sen hurman öitä,\n    ei täällä lasketa hetkilöitä.\n\n    Kas lemmen ruususet\n    punaisimmat\n    ne täällä tuoksuvat ihanimmat!\n\n    Käy aamuin illoin\n    niin viima vieno,\n    se kuiskii kaihoja kukkatienoon.\n\n\n\n"]