[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEHzk15czJfP-ROIwUTCmD_GW-0X3EWzFr0g17scAjC4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2931,"Suljettujen ovien takana","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"2931-hellaakoski-aaro-suljettujen-ovien-takana","2931__Hellaakoski_Aaro__Suljettujen_ovien_takana","Romaani","romaani",[],[],"fi",1923,null,41041,253323,false,72523,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Suljettujen ovien takana: Romaani\" by Aaro Hellaakoski is a novel written in the early 20th century. The story delves into the life of insinööri Pekka Suojanen, highlighting his experiences and inner thoughts during a spring day as he enjoys skiing. The opening passages convey a vivid portrayal of nature, transitioning from exhilaration in the snowy landscape to a profound introspection about existence, relationships, and the joys and tragedies of life.  At the start of the novel, Pekka Suojanen revels in the brilliance of a sunny spring day while skiing through the woods. He reflects on his life, family, and the work he has undertaken as he navigates the beautiful yet treacherous terrain. The bliss of outdoor activity gives way to a contemplative mood as he considers his role as a husband and father. However, his joyful experience is abruptly disrupted when he attempts a jump and suffers a serious accident, setting the stage for a deeper exploration of his character as he faces mortality and the consequences of fate. The blend of nature, introspective thought, and impending tragedy promises a multifaceted narrative that examines the essence of life and human connection. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Psykologinen esikoisromaani kertoo insinööri Pekka Suojasesta, joka joutuu vakavaan onnettomuuteen hiihtoretkellään. Viruessaan avuttomana lumihangella hän käy läpi menneisyyttään, valintojaan ja suhdettaan läheisiinsä. Teos pohtii ihmisyyden peruskysymyksiä elämän ja kuoleman rajalla.","Aaro Hellaakosken 'Suljettujen ovien takana' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2931. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SULJETTUJEN OVIEN TAKANA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n                    I\n\nI\n\n\nNopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä\nkiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta\nulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran\nettä arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken.\nTietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo\nhennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen\nmieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven\nhangilla.\n\nNiin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on\nkirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset\novat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä.\nKaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa.\n— Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä\npysyisi arkisessa tasapainossaan.\n\nHiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa\nvastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja\npysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen.\nValoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja\nalhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka\nleikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän\naivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään\nmitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On\nkuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti\ntähän äärettömään valoon.\n\nSellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee\nnyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus\nyhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin\nsisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan;\ntosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan\nkirkkauteen.\n\nValo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine\nlukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana.\nVain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste\nliikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.\n\nMikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän\nonkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen\npäässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.\n\n— Minähän se olen.\n\n— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän\nsiitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan\npienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu,\noletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain\ntämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos\nnahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden\nrajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa\ntuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo\nsokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään,\nolet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole\njumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen\nvalkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta\nlieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon —\ntuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.\n\nInsinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut\nmetsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän\nselvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa\nsuksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu\nolevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa\naavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden\nulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen.\nOksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa\ntunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi\nniin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina\nja rauhoittavina.\n\n— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen\njo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.\n\nPekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta\nlaatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi\nja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.\n\nOn kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne\njäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten\nluota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne\njäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet,\npukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.\n\n— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä\ntunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen\nteitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän\nedestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette\nihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja\nmuistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä.\nOikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!\n\nHiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte\nhän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän\ntahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka\neteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä\nmiellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla\nkuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.\n\nTottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla\nalkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet\npudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät\nraikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.\n\nTulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen\nnäköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin\nmikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet\nakkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! —\nTäytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden\nkatolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.\n\nSeinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä\n— jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee\ntervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti\ntekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää\nkiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää\nruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon\njälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen\nkertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen\nväännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.\n\n\"Terve vaari. — Kevät tulee.\"\n\n\"Niin tulee, niin.\"\n\nJa silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat\nkanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät,\nkevät!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on\nkokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen\nsielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin\ntietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten.\n— Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat\nkeskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä\nvain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi\nsyksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on\nhänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana,\nniinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto\nkantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot\nja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän\nsisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti\nnauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti\non tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti,\nveren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla\nhelisee onnekas varmuus; elämisen onni.\n\nOn noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia,\nsitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä\nkunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti\npohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten\nhalki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa\nkohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon\nkultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän\nkatselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka\non tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole\nvielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka\nsanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua.\nPyhä väristys täyttää hänet.\n\n— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin\nvanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren\nsanoman.\n\nMutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään.\nPekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo\npelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään\nkiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän\nhengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät,\nilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla,\netenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään\nei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.\n\n— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään\neteenpäin.\n\nPäästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen\njyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se\ntuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan\nmäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää\nniin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä\nnaurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen\neteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se\nvertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se\nniin, tämä näin.\n\nTällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi.\nTuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa\nkatkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä\nharhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla\nedessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä\naidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli\nPekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi\nsiinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on\ntuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy\nmenisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli,\nniin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa.\nOlisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä\nsietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma\npojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät\nja siirtävät edes aitaa hiukkasen.\n\nMutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi\nkiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie,\npikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen\npeltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen,\njyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat\nkauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun\nniin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän\niloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin\nhipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa\nsenverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi\nvinoon oikealle.\n\n— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin\naita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.\n\nMuuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs\nrepäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin\ntulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja\nkorvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran\npauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee\npian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Pahoinvointiin_ ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää\njoku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä\nyöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti,\nniinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään\nrikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet\novat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei\nvoi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe\nmitään.\n\n— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa?\nOlisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä\nnyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes\nliikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä\nkuulu mitään.\n\n\"Halloo, onko täällä ketään?\" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään.\nSe kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain\nhiljaiseksi kysymykseksi. \"Hohoi\", sanoo Pekka taasen, \"onko täällä\nhuoneessa ketään?\"\n\nEi kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua\npuitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten\nmännyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu\nkulkusten kilinääkin.\n\n— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?\n\nPekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua.\nHän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka\ntuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja\n— näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia\nvoi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman\nkirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä\nsilmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että\naurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan\nsaattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.\n\nSuojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä\nsyrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee\nkädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja\nkarkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.\n\nPekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki.\nHiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on\nvielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan\non sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea —\ntekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.\n\nTulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse.\nSiitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka\nSuojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja\ntietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs\non tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko\non niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt.\n— Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain\nkäsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä.\nSiellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin\nkulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.\n\nOdotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua,\nvarovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian\nhätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi,\neivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee\nkipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.\n\nPekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on\nsinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan\n—. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole\nhaavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on\nkorjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava.\nSamoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen\nnurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko\nenään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.\n\nHätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän\ntulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto\nsäilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin.\nTuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan.\nVarovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää\nlakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä\nhiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä\nauringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu\naidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut\nhankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas,\njoka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa\npitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä\npunaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se\non pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi\nhousunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten\nalapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.\n\n— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti\nminulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa\njuuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin\naidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha\nsattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi\nhalunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää\ntämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat\ntiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne\n— tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita.\nTai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen.\nTai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä\nyhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja\nsammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan\ntukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu.\nHe tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.\n\n— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin\nkotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä\nahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma\nvain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen\nkaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä\nvähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna\nkärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun\naijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä\nsekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta\nkuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.\n\n— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten\nväliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee\nviimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin\nkävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt.\nKyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi\npeittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota\niätkaiket olet takaa-ajanut.\n\nVielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina\nmaata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi\ntukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan\nsavukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä,\ntuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon\nkanteen:\n\nSattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana,\nettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä\narkkuun ja kuskata kirkkomaalle.\n\nSe olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan\nnäin:\n\nPyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —\nHyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.\n\nEnempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla\njoukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja\ntietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella\ntunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.\n\nNikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin\nviihdyttäen.\n\n— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä\non luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi\nkerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea,\nja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin\npienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua.\nSe on lohduttavaa.\n\nTajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän\nsanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on\nviimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa\ntulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään.\nTehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä\nkukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja\ntapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole\nkerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi\nsanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon\nväärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä\nse oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee\nitsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain\nhuono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee\nuseinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja\nihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan\nvain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin,\nPekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia.\nVoit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä\nväärinkäyttää.\n\nPekan mieleen johtuu se \"viimeinen kirje\", joka tuli töherrettyä\ntupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja,\njotka olivat tarkotetut \"muille\". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti\nPekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on\nsikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden\nsiitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan\nhyvässä seurassa.\n\nPekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja\nrehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se\ntoinen osa harmittaa. \"Koetan maata suorana\" j.n.e., lukee Pekka,\ntuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois\nlaatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen,\njossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta\nsensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi\npalasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä,\ntyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi.\nJa Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko.\nTähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes\nyhden työn, ja on iloinen siitä.\n\nToisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä\nsitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee\nyhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka\nleijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa\nilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien\nsilmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on\ntuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka\npitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua\nniitä häiritsijöikseen.\n\nNiin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään\ntynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen,\nja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys\nuudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen\npäänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.\n\n\n\n\nII\n\n\nPIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa\ntule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi,\npaikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On\nlämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä\nettä on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia\npaikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi\nsilmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka\naukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo:\n\"Pekka.\"\n\nOnko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä\nrinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On\nturvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.\n\nMutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat\nterävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria\nolennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki\nrepeää hajalleen, alkaen liikkua.\n\nOn vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa\nnukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä\nsuuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä,\ntoinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan\njoskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?\n\n\n\n\nIII\n\n\nKoko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta\nkatonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on\nlämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se\npouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että\nhampaat hohtavat.\n\n\"Minä syön sinut\", se sanoo.\n\n\"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin\nhevoset ja lehmät.\"\n\nPouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa\nja kaikki nauraa.\n\n\"Minä narrasin\", sanoo pouta. \"En minä syö ketään, minä vain olen että\nkaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin\nkasvaisit.\"\n\n\"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä\nkasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti.\"\n\nPouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä\nmustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä\nsanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta\nne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin\ntekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin\nminä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa\ntuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee\nviheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on\nmuuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä\npuuhata mitään.\n\n\nMinä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen\npihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen\nkäsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia\nväsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla\njohonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni,\nmeidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.\n\nMietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä\npäässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova\njytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli\nyksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.\n\n\"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen\", koetin inttää. Mutta minulle\nnaurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että\non olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen\nsellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on\nvain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti\nmuitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa\nsama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun\nkäteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin\ntarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi,\nniin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta\nnyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.\n\nKiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan\nhypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.\n\nHuutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee\nniin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle.\nSinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on\nihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää.\nIsot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken,\npaitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse.\nKun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti,\nkatsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on\njoulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä\nhengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani\nei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain\npeukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme,\njoita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän.\nÄskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli\nmukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.\n\nSitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin\nlaivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi\nkuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien\nlaivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo.\nTiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone\n— kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa\nlaivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen\nsieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan,\nHerokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin.\nSe oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä\nmenen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa\nsuuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.\n\nHuomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi\nminua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään,\nvaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole.\nMutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen\naivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja\nalttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät\nhääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen\nminä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin\nkuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat\nsamalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin\njättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi\nkiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan,\neikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain\nnäkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.\n\nSellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja\nsapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat\nmeininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen\nkirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.\n\nMutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen\nsilmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa\ntietäväni mitä hän ajattelee.\n\n\"Kerro isästä\", sanon.\n\n\"En minä nyt jaksa. Kerro sinä.\"\n\nNiin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä\nrupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun\nsilloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te\nvielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että\nmistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä\nja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta\nse mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja\nettä eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka.\nSitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe\nmitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt\ntunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu\ntöminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan.\nMinusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin,\nmutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka\nkädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä\nparta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin\nettä melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä\nparran sisästä kuuluu:\n\n\"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?\" — kuuluu\nsellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.\n\nAivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole\npuhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin\nvakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo\nyhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja\naivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan\nja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti\npolkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.\n\n\"Mene!\" sanoo hän. \"Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei\nsinua enään täällä tarvita.\"\n\nSen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan\nsellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää\nvastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään\nrypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta\nniin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes\nkieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla\nkylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain,\njonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla\nkoskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että\ntahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin\nnöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja\nmenee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan\nkoetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone\nalkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin\nkivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän\nkyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään\nkellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta\ntärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä\nen tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär,\njosta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan\nniinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.\n\n\"En minä ole lapsi enään\", huudan minä. \"Minusta on tullut mies. Minä\nlyön sinua.\"\n\nSilloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee\nminun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta\nen saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan\ntaakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me\nitkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja\nkatson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin\nsitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten\nympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.\n\n\"Sammuta kynttilät, äiti\", hoen minä. \"Etkö näe että niillä on vilu.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nKuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?\n\nSehän on Elina.\n\nTuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin\nennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole\nliikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan\ntaakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa\ntoisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin\nkevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä.\nKuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina\nalkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä\ntaivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja\nnyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.\n\nHaikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei\nedes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun\nHäikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai\n— il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään,\nja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen\nhätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben\n—. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle\nnauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä\ntuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se\nolekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se\nmerkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa.\nPekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää\nhänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina\ntulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee\nPekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä\nselviämistä.\n\n— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän\nhyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.\n\nJa Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on\npäässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana\nsiitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla,\njohon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka\nnyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä\nettä edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa\nkirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia\njos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät\nväreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin\nsumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta\nsiitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla\nkielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että\nsylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa\npitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa,\ntphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän\nlaulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:\n\n    Pekka saa\n    rakastaa\n    Elinaa,\n    hurraa!\n    Rakastaa,\n    hurraa, hurraa, hurraa!\n\nSitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että\nhuone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi\nkiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka\nsuojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa\nsilti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin,\ntulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa.\nMutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous\non vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä\nsähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain\nkatsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri;\nvähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys.\nYhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen,\nlauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan\npenkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli \"karkealoa\",\nniinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.\n\nOnneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee\npahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita\npojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa\nmuutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.\n\nTanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki\nlamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana,\nodottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina\non jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa,\nja sitte hyppäävät ne että \"näin sitä mennään, kieputellaan, oman\nkullan rinnalla\". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se\ntällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo\npiirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä,\njoka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina\nyksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi\nsuloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin\npölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit\nmiten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä\nsähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.\n\nVesi kihoaa Pekan silmiin.\n\nSilloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri\nkatsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:\n\n    Tammerkosken sillallaa\n    näin heilani ensiikeerraan...\n\nJa Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien\nkanssa sisään. Jopa kohahtaa:\n\n    Kalliolle, kukkulalle\n    rakennan minä majani...\n\nPekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti\nampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa,\nkun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun\njatketaan:\n\n    Tule, tule, tyttö armas\n    jakamaan se mun kanssani...\n\nsilloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin\nitkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.\n\n\"Missä sinä olet ollut\", kysyy Elina, \"kun ei ole näkynyt koko iltana?\"\n\n\"Minä olen, tuota, minä olen ollut.\" Enempää ei Pekka saa sanotuksi\nvaikka itkisi. \"Minä olen ollut\" vakuuttaa hän vielä uudelleen,\npuristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta\nauennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran\nvarasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.\n\nPiirivuoro loppui jo! Nytkö jo?\n\n\"Kiitos piletistä\", sanoo Elina.\n\nPekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan\nmuistanut kumartaa.\n\n— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.\nMutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.\nHän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti\nhänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:\n\n    Tule, tule, tyttö armas\n    jakamaan se mun kanssani.\n    Hurraa!\n    Pekka saa\n    rakastaa\n    Elinaa,\n    hurraa!\n    Rakastaa,\n    hurraa, hurraa, hurraa!\n\nNyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he\npyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä\nloistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä.\nLaulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he\nalkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä\non liian kuuma.\n\nKotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin\nkatuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten\nlyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan\nkorkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa,\ntuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät\npelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi\nlähellä.\n\n\"Uskotko sinä Jumalaan?\" kysyy Elina.\n\n\"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä,\nsinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole\ntuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö\nmiten kädet vapisevat? Katso!\"\n\nElina ei vastaa mitään.\n\n\"Mennään kotiin\", sanoo tyttö sitte vakavana.\n\nOn pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet\nyrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat\nsuoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat\nja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut\nsenjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä\nhiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.\n\n\"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?\", kysyy Pekka. \"Minä jään\ntänne taasen opettamaan.\"\n\n\"Enpä tiedä\", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.\n\nPekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää\nujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän\npoispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät\nohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä\nkauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat\nlumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat\nhengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!\n\n\"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille\nasti.\"\n\n\"En minä muista mitään. Se oli lapsellista.\"\n\nPekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi\nmuistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka\nmarjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin\ntoki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina\nkattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli\nongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa.\nHietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka\nopetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut\nellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he\nitkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina\nolisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä\ntoistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi\npelkäävänsä sellaista puhetta.\n\nNiinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta\nkuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää —\nsilloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.\n\nMutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja\nkatsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.\n\n\"Mene pois!\" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. \"Minä tahdon\nkotiin.\"\n\nPekka kiroaa itsekseen.\n\n\"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?\"\n\n\"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele.\"\n\n\"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on\najanut sinut pois kotoa.\"\n\n\"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille.\"\n\n\"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?\"\n\n\"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta\nPekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa\ntytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään\ntällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään\nsellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi,\nriisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön\nsyliinsä, ja hokee:\n\n\"En päästä, en.\"\n\n\"Minä vihaan sinua\", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien\njalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa\nnyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.\n\n\"Vai vihaat\", sanoo Pekka jäykästi. \"Vihaa sitte niin että läkähdyt.\nEtpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka\nkoko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa\nminusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti\nrak-kastanut.\"\n\nPekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa,\ntphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna\nkaikki.\n\nMutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät\npyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta\non pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen\nkylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin\njääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:\n\n\"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä.\"\n\nKyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun\nsitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella\nettä naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen\nosaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan\nsellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. —\nEivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia\nihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä\ntullut tosi.\n\n\"Elina\", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että\nsillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. \"Elina\",\ntoistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin,\n\"minä olin paha.\" — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee\nvielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan,\nja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.\n\n\"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä,\nottiatuota.\"\n\nSe on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä\nviiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka\ntavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain\njupisee:\n\n\"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!\" Sitte Pekka jo kerkiää\nsuuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä\npoliisille:\n\n\"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.\nTuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.\nMene helvettiin tästä!\"\n\n\"So-so, nuorimies\" sopottaa poliisi sävyisästi. \"Teidän molempien\nparastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —\"\n\n\"Vai järjestystä!\" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen\nkäsipuolessaan.\n\n\"Tule pois, Pekka\", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö\näidillisellä huolenpidolla; \"Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin\nkiivas tämä Pekka.\"\n\nPekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä\nvireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat\nnäppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle,\njossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on\nkuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja\nsähisten.\n\nKaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nVeripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla\non verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän\ntakana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli\nparemminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen\nrako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa\nnyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa\nkahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa\ntuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.\n\nMiten on Pekka tänne joutunut? Ja vielä puhujaksi!\n\nSe juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä\ntapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan\nsydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään\nluisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän\nvain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen\ntakaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin\nmilloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen\nkirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle.\nSiellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa\nvaltaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus,\nkun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja\nkäheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.\n\nKatkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen\nmahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda\neikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän\nylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka\nkuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen\nukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi\nminkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi\nhyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle,\nniin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi\nsäikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa\nkiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis\näkkiloppu tälle surkeudelle.\n\nSellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta\nauttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa,\norpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka\nElina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti\nhetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä\ntyömies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt\nsai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä,\nköyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui\njoukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte\nlämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan\norvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän\nantautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.\n\nPekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on\ntarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan\ntavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa\nPekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän\nhaparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan\nparemmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta\nniinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja,\njoihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa\nyhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta\nsosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta,\nkahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat\nihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan\nyhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä,\nja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon\nvaloon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja\ntasa-arvo!\n\nPunaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät\nkäsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia\nravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille\nja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi\nsietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän\nluokkarajoista.\n\n\"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit\nniin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen\non piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään\njauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus\nei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan,\nniin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna\nniihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen\nluokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne\nporvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh.\"\n\nPekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että\nsellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin\nvain:\n\n\"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa,\njos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet\npitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei\nkelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan.\"\n\n\"Niin, niin\", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan\npöydännurkkaan, \"mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja\nohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa.\"\n\n\"Te kai tarkotatte että Erfurtin?\"\n\n\"Öhöö, tuota, örvurstin, niin. Sitähän minä meinasin.\"\n\nPuheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan.\nPekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua\non pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä\npuoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee\nkerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta\nja pyllistystä jatketaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuulkaapas nuori toveri!\"\n\nNurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on\n\"Kansan voiman\" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.\n\n\"Tulkaapas tänne. Painakaa puuta.\"\n\nPekka istuu. Punanokka tilaa tahraiselle pöydälle lisää kaljaa ja lasin.\n\n\"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt\nnuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka\nsetäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun\npaasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi,\njoka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä\npuhut?\"\n\n\"Kysytkö sinä sitä setänä vai porsaana?\"\n\n\"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi,\nja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen\nallikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti.\"\n\n\"Minun täytyy uskoa, jos haluan elää.\"\n\nToimittaja viheltää pitkään.\n\n\"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja?\nSatunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi\non vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon\nseinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja\ntämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana.\nEt sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan.\n— Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen\ntunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan,\nsinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —.\nSo, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun\nsinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä,\nniin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat,\nkun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä\nteet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina.\nKaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta,\njoihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla\non sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti\nhengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut.\"\n\n\"Vieläpä tuo setässäkin henki pihisee.\"\n\n\"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki\nniskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas\nepistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen\nperustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä\n'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni.\nMinun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!\"\n\nPekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa\nkaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän\nvielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.\n\n\"Jessus varjele! Missä se tuli?\" ihmettelee Laitilaiska.\n\n\"Lankesin Talolla, portaissa\", valehtelee Pekka.\n\nSillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun\nkoetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin\nsiinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa,\nlöi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla\nlöi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli\nkaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.\n\nNyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleen\nLaitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta.\nMakaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään.\nMakaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.\n\n\n\n\nVII\n\n\nLeveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle\ntorille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan.\nPekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan\nportaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin\nunennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain\nJeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta\nsilmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!\n\nPekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin\nhämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan.\nSieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta\nihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai\nrannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas,\nja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan\nvalkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat\nyhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien\nympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee\npainumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon\nyhteisille illallisille.\n\n\"Onkos se Pekka Suojanen?\" kysyy kuiva ääni.\n\nPekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.\n\n\"Kyllä on\", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo\nympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä,\ntarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten\ntummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä —\nsivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen\ntäytyy ärryttää.\n\n\"Onkos teillä mitä asiaa?\"\n\n\"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen.\"\n\n\"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?\"\n\nTuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:\n\n\"Menettekö sinne?\" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan\ntoisella sointuvalla äänellä.\n\nPekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen\nsurumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein\nlämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on,\nvanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot\nkuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.\n\n\"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa\ntunne.\"\n\n\"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin\nteille isästänne — isältänne — terveiset.\"\n\n\"Minä tulen.\"\n\nTuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä.\nAjetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti\nvalaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia\nkaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.\n\n\"Hitåt, vassogo'!\" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.\n\n\"Jag tror herrn är en ny student?\"\n\n\"Ja visst\", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.\n\n\"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'.\" — Eteisvartija\nojentaa kumartaen lakin takaisin.\n\n\"Pankaa lakki päähän\", sanoo tuntematon.\n\nTuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten\nhienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että\nravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.\n\nHe joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen\nnurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen\nlappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei\nenään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman\nhoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien\nkilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee\nniin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.\n\n\"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?\" kysyy vieras. \"Juotteko?\nTarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?\"\n\nPekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä\ntahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi,\nvaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu\ntuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden\ntunnosta, ajattelematta mitään.\n\nHe kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan\nruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista\npisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei\nmaistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja\nkahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka\ntietää kyllä että se on parasta lajia.\n\nKoko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet\ntoisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta\nmahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut.\nTottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se,\njoka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka\nnauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien\nvartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä\nhyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta\nkaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.\n\n\"Nuori mies\", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. \"Valkean lakkinne\nmalja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä\nviipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti\nolette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän\nvoi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka\nkuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin.\nKatsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa\nkätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain\nhiukkasen ryppyisempi.\"\n\nHeti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken\nkadulla hänen kysyessään \"menettekö sinne?\" Pekka on kuullut sen äänen\nennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:\n\n\"Isä!\"\n\nHe puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.\n\nPekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä\nvain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista,\nmerimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He\nnauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat\nkohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.\n\nKaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia\nonnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään\nkoneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä\nkaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan\nmekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.\n\nSieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan\nvaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa\nkotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.\n\n\"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista\", huomauttaa Pekka, — \"kun\nolin välillä työssä\".\n\n\"Kuulin sen tovereiltasi\", sanoo isä. \"Onko sinulle karttunut paljon\nvelkoja?\"\n\n\"Toista tuhatta.\"\n\n\"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän\nkaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni\nvelkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä.\n— Miten äitisi muuten jaksaa?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Sepä kummallinen vastaus!\"\n\n\"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo\nneljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton\njälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee\ntässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä.\"\n\n\"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että\näitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut\naikalailla.\"\n\n\"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia.\"\n\n\"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?\"\n\n\"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja\nkahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla\npoikineen hätäpäivää.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Luulen niin.\"\n\n\"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen\nnimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä\novat molemmat kirjat.\"\n\n\"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?\"\n\n\"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla\nräätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain\nhaluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että\nsiten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi\nkasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei\nrahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta\naivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli\nolkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se\nolkoon tämän perinnön opetuspuoli.\"\n\n\"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken\nedeltäkäsin.\"\n\n\"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?\"\n\n\"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen.\"\n\n\"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin\nyhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin\nperintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut\nedeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua.\"\n\n\"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.\nEi ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.\nMutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin\npettää.\"\n\n\"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja\niloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita\ntoveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken,\nfår jag betala!\"\n\nNiin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.\n\n\"Mihin menette, isä? Missä asutte?\"\n\n\"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen\nmaapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta.\nNiinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa\nliemessä, ja siksi haluan nyt levätä.\"\n\n\"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin\nminä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt.\"\n\nKyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne\nnopeasti. Hetken perästä sanoo hän:\n\n\"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat.\"\n\nAivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka\nisä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:\n\n\"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan.\"\n\n\"Insinööriksi\", vastaa Pekka autosta.\n\n\"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\nAuto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo\nmenneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi\npankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee\nlakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin,\nluikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen\naalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja\nsitte ne nukahtavat rantasomerolle.\n\nAamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää\nettä taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli,\njossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja\nlintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella\nauringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä\nsellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon\ntällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että\nsilmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä,\nvaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse\nsiivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!\n\nPekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla.\nSiinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää\nsen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa\non mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen\npannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain\nhyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan\ntuossa.\n\nMistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt\nheinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa\naluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat\nladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei\nmielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.\n\nEi ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä\nhaluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin\njoltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta.\nMutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän\nauringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii\ntekoon.\n\nPekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun\nviipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut\nvierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa.\nSiksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan\nsinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.\n\n— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja\nantoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en\npääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka\nväkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan\nitseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta\nsyystä olen ainaisessa \"henkisessä krapulassa\" — niin tuntuupa\nsittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä\nelämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole\nmiestä huonompi, en missään suhteessa. \"Ole oma itses, mies\", sanoo\nIbsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä\nhaluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti.\nVerraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki\ntietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.\n\n— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule.\nHalveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä\nmelkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi\nmukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin\nmieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää\nisäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle\nojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti\nminua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta\nvasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä\nsinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se,\njoka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista,\non nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla\nhyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo\nhistorian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi\nhavaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai\nheidän esi-isiensä kukkarossa.\n\n— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun\navullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko,\nkoettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.\n\n— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita\netsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan\njuurella sylikkäin.\n\nTyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia\nettä ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä\nhuimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on\nmeidän rakkautemme.\n\nPoika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta\nolet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee\nniin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas\nkun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni\nkukkamaat. Sinä olet minun maailmani.\n\n— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta.\nMistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä\nromaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa.\nToinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi,\nkummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä\nheiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen\ntoistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.\n\nRaha! — käy kilpaan, jos kykenet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen\ntaivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille,\nja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta\nkilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä\nvaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa\nkuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan\nylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan,\ntosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista\nsyntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia\nkylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri\nihminen, ne eivät kuulu sinulle.\n\nKäsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä\non pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee\nhenkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti\nneilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä\nkuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut\nkahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen\najoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus.\nMutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa.\nJatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka\nkaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden\npienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. —\nMinä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki,\nsellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja,\nniin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan,\njossa on murheen ikuinen loppu.\n\nSärkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman\npelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina\nniitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo\nmaidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa\nkuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan\npiippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän\nlueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja\npolyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu\naina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika\nlukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku\nluista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee\nverryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä\nkiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman\nihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni\nitikka huojuvan heinän nenästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä\nperusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti,\njalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät,\nlöytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut.\nLopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea\nespanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi\nsen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä\nmihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää\nsitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee,\nkatselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa\nlahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka\nnäkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle\nole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi\nsilti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä\nmansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.\n\nSiellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa\nkolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma\nsammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten\njärven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella\nmiten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä\niltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär\nseuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa\njoskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.\n\nKuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt,\nja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen,\nkiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan\ntäytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä\nuutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär\non puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti.\nSuukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä\nläheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko\ndaami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse\nselvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne\nsuuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia.\nTällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi\ntakanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä\non ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja\ntaiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja \"niidyn kukkasia\".\n\nMitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin\nminä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö\non komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä\nturhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!\n\nPekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni.\nHän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse,\ntavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven\ntakana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee\ntiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta\npalaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven\ntaakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen\nmerkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven\npäälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.\n\nMutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on\nJennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo\nsiinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää\nkättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela\nkokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä\nvarmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari\nvuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)\n\nJenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä\nPekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen,\npoika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne\nsuutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin\npuettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja\nkomeana näin takaapäinkin katsoen.\n\nKuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan\nkirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa.\nKatsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein\nenglantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin\nseurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata\nturhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes\nhiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että\ntämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!\n\nNyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä\nnöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee\ntuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne\nmenevät, vetäen oven perässään kiinni.\n\nLuuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän\nistuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle\neteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä\naika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa.\n— Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis\nlopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja\nsanoo kylmällä äänellä:\n\n\"Se on kai sitte selvä se asia.\"\n\n\"Mikä asia\", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.\nToinen ääni ihmettelee: \"No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.\nTietysti se asia, se, se tuolla noin.\" Kolmas ääni hyssyttää: \"Hsst!\nOlkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissä\nsaatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan.\"\n\nMutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa\nenkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä\nen tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita\nviisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu\ntuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.\n\n— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää\nmansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy\nyhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden\nyhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti,\njota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin\nmolemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä\nluulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan\nrakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:\n\n    a:b = c:d\n    ad = bc\n\nKeskimmäiset jäsenet ovat jo yhtyneet. Äärimmäiset, joutukaa!\n\nSanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty.\nPekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki,\nhujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään\ntapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on\njäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan\nsuuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi\npariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.\n\nKiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa\npilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista.\nSieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun\nkääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti\nvain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä\non todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun\npäällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää\nvain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja\ntukassa heinänkorsia.\n\n— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin\nollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä\nviruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä\nelämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö\non mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet\npois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta\ntämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy\nvoivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se\nmansikkatyttö sanoikaan? — \"mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme\".\nNiinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele\npyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.\n\nOjan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain\nvuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä,\ntuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen\nahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta\novat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja\nvikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin\nlihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten\ntekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä,\nkun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen\npiilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi\nyksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan\nollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi\njo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset\nitkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos\nmitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.\n\nTuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa,\nja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön\nraukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:\n\n\"Pekka! ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.\"\n\nSepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin\npitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan\nsurun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat\nvoivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen\nammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun\nsiipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja\nolisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia\nkaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä,\nvähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista\nsuista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.\n\nPekka kuulee sen vain yhdestä suusta:\n\nPekka! Ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.\n\nMutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän —\nvilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja\nkädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja\nlähtee soutamaan voimainsa takaa.\n\n— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta\nsyvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan\nomaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä\nettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta\nsekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan.\nSenverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa\nlohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin\nei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin\nsiipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien\nsärkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset\nampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.\n\nRuovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo\nyhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa\nhäntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa,\nripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen\nheinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän\npurra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.\n\nSärjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa\npakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.\n\n\n\n\nIX\n\n\n\"Herra Suojanen, puhelimeen!\"\n\n\"Pyytäkää odottamaan muutama hetki.\"\n\nPekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa\ntushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan\npieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä\non toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo\nsujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan\nvertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun\nlakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni\nkokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja\nharakanvarpaita.\n\nPuhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä\ntaasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet\nmuutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut\npistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan\non tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan\nrantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se\nmitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole\nhuoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila\npääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa\nkahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa\nj.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä\nhän lupaa tulla tunnin perästä.\n\nLauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka\njäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa\nollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella,\nodotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On\nalettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina\njonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä\ntaivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa\njotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit\nsyövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle\ntaholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat,\njoita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen\nrintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se\ntodellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että\nsotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman\nyleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään,\nsiirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä\noikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka\nsaksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja\nentiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää\nsiirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla,\noman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan\nlänsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka\nkoko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria\nmiehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi\nSuomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se\nitäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen\nperästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.\n\n— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti\nsiinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin\nmuillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää\npohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. —\nTurhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa,\neikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti\nseinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi\ntehdä työtä kuin kuvitella joutavia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän\nkuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä\non jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua.\nMutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka\nkiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja\nmaterian uinuvaan maailmaan.\n\nKun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan\nohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin\npiirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä,\nja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn\ntuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta\nsiinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku\nkäytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia,\ntekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva\naines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen\ntarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä;\nsilloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa\ntodellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty\nehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.\n\nMatematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta.\nMutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät\ntaivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa\njotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle\nsielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta\nkanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on\nkerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä \"keksinnöissään\",\nrakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää\nsitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki\nihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella\njalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein\nlopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla\ntajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan\non sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien\nkristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen\nhajottaen.\n\nTällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan,\nleikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä\nsiten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi\non hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee\nhiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo\nmuistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa\ntyöhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin.\n— Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun\nhänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että\nhän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka\nkuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki\npettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen\nsilmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä.\nHän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja\narmotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen,\nja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä\non ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat\nPekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja\nkoettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa\ntapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat\ntyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään\nidiootteja.\n\nOnneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä\nsellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan\nvain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää\nhöyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa,\nmutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa\non se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa\nsellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin\nesim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän\nmielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan.\nSiten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa\ntäydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen\nhavainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen\ntehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos\nvanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on\ntäydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää\nsylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja\nasioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee\nolemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka\nihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on\njo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää\nylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se\nvain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.\n\nHeittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo\nkomeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on\npilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka\nhyräilee:\n\n    Ja Jussi se sanoi Jaskalle;'\n    Lyö ryssää puukolla;\n    ei ryssän ole väliä,\n    ei sill' oo sielua.\n\n— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko.\nSe teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän\n\"luomisen kruunun\" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken\nlisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät\nmontako pisaraa tirisee esille \"sielua\" niin toisesta kuin toisestakin.\n\nEi tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista,\njotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita\nvesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi\nlaineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi\ntunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei\nkuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne\npäästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä\nja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka\nsuurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä\nonnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka\nturtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen\njuovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin\nole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä\nhiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään\nvoivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.\n\nTurvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja\nklanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät\ntyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs\njaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin\nryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin\nsitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti\nniin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän\nsävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa\nmelkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy\nsiitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan.\nKlanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo\njäihin upotettua tulista munkkia.\n\nNämä kaksi heppulia ovat Pekan parhaat toverit tätänykyä. Ihme kyllä ei\nhän ylläpidä tuttavuutta lukutoveriensa polyteikkarien kanssa, vaan on\nvalinnut seurakseen Keräsen, joka on torpparin poika ja lukee kieliä,\nynnä kauppiassuvun vesan Voutilan, joka aikoo lakipykälien avulla\nturvata esi-isiltään perimänsä huijaushengen. Ne ovat kaksi aivan\nvastakkaista tyyppiä, toinen idealisti, toinen kyynikko, ja sopivat\nsiten hupaisesti täydentämään toisiansa.\n\n— Koska eriseuralaisuus on jo alettu, on viisainta olla pitämättä\njuoma-aineissaan suden tai lampaan puolta, tuumii Pekka. Siksi hän\ntilaa heti lasin whiskyä, ja tietysti kepeän illallisen, jonka siinä\nsivussa voi hyvin vaivattomasti nauttia.\n\nEi puhuta pitkään aikaan mitään, ryypiskellään vain hartaasti. Pekka on\njo tilannut kolmannen whiskylasin, kun lopulta punapää viittaa päällään\nseuralaiseensa, ja murahtaa:\n\n\"Se tuo ei aijo maistaa muuta kuin viiniä.\"\n\nKlanipää: Tämän asian selitys on siinä että meitä kumpaakin on\ntavallaan vaimonpuoli pettänyt.\n\nPekka: Ahaa, ja sinä siis ruumiisi terveyden vuoksi pysyttelet vain\nviinissä, kun toinen taasen tahtoo päästä Nirvanaan.\n\nKlanipää: Niin, minulta haavoitettiin ruumis, ja Keräs-raukalta sielu.\n\nPunapää: Sulla ei totisesti muuta olekkaan kuin tuo ruhosi, eikä sua\nmuualle saata satuttaa. Kutti parahiksi.\n\nKlanipää: Itseesi se kutti-pisto osuu. Pikemmin minä tästä selviän kuin\nsinä kuolemattoman sielusi taudista.\n\nPekka: Etkös sinä, Voutila, aikoinasi yritellyt lukea teologiaa?\n\nKlanipää: Sattuuhan sitä.\n\nPekka: Mitäs sitte viitsit kiusata toista.\n\nKlanipää: Enhän minä kiusaa. Sielun puutostani vain ihmettelen, kun\nsitä olen jos mistä koettanut itselleni hakea, mutta en mistään\nlöytänyt.\n\nPunapää: Isäsi jo möi sun sielus kauppatiskin takaa.\n\nKlanipää: Sinun isäsi osti kai sen sieltä sinulle.\n\nPekka: Sanoppas minulle suoraan, veli Keränen, sekö se oli se Jenny?\n\nPunapää: Mitä se sinuun kuuluu.\n\nPekka: Älä sure. Et sinä tainnut olla ensimmäinen, jonka se petti.\nSillä on luonto semmoinen. Ja itseään kai se eniten pettää. Se on hyvin\nonnettomasti montteerattu naisihminen. Lopultakin saat kiittää onneasi\nkun pääsit erilleen.\n\nPunapää: Tunnetko sinä Jennyn?\n\nPekka: Olenhan minä tuntenut, ennen, kun se vielä oli kotonaan.\n\nPunapää: Onko se totta, sekin että sinä —?\n\nPekka: Kyllä. Me taidamme nyt olla kohtalotoverit.\n\nPunapää: Mhmm. O-o-o. Perhana. Mikset sanonut ennen?\n\nPekka: Kukapa sitä kahden ihmisen väliin. Enkä minä teitä ole\nnähnytkään yhdessä kuin kerran. Nyt vain ajattelin että kai se sitte\noli tämä, joka petti, eli sanokaamme että hairahtui toiseen poikaan.\n\nKlanipää: Mikä sen Jennyn sukunimi on?\n\nPekka: Kuikkala.\n\nKlanipää: Vai niin. En tunne. Ajattelin jo — —\n\nPunapää: Kuule, Pekka, nyt sinä olet väärässä. Ei tämä ole Kuikkala.\n\nPekka: Kyllä se oli Kuikkala, jonka kanssa istuit kahvilassa pari\nviikkoa takaperin, tasan kaksi viikkoa, näinikään lauvantaina. Olin\nteihin selin, mutta näin seinästä — ne ovat peililasia, niinkuin tiedät.\n\nPunapää; Sinä kuulit siellä ristimänimen, ja yrität nyt pilata meidän\nvälit. En usko Jennystä, en. Se oli koskematon, niin ujo ja nuori.\n\nPekka: Ei ujo, vaan siveä. Sitäpaitsi nimen voi muuttaa ja ijän\nvalehdella, kun lisäksi hiukkasen auttaa maalilla.\n\nKlanipää: Mikä sen sinun Jennysi sukunimi sitte oli, Keränen?\n\nPunapää: Mikä lie ollut.\n\nKlanipää: Missä se asuu? Tiedätkö sinä, Pekka?\n\nPekka: En.\n\nKlanipää: Liisankadullako?\n\nPunapää: Perhana! Sinä —\n\nKlanipää: Liisankatu 19, Jenny Klingstedt.\n\nPekka: Sinäkin siis, Brutukseni! Nyt minä pidän jo suuni kiinni.\nMaljanne, veikkoset.\n\nPunapää: En usko, piru vie. Sinäkin valehtelet.\n\nKlanipää: Sinä olit kai siellä viime pyhäiltana, kun ei minua laskettu\nsisään.\n\nPunapää: Mitä se sinuun kuuluu.\n\nKlanipää: Minä palasin toistamiseen sitte kun sinä olit mennyt pois.\nJenny antoi avaimet, ja myöhemmin avasi uutimet että tiesin milloin\non lupa tulla. Sinä taisit nähdä meidät akkunassa. Taisit jäädä\nhaaveilemaan kadulle.\n\nPunapää: Mhmm. Ss-ss-pr.\n\nKlanipää: Ja nyt minä seurustelen neiti Protargoolin kanssa ja olen\nmelkein raitis. Pikkuisen vain viiniä, varovasti. Kippis, veljet.\n\nPekka: Siispä voit kiittää onneasi, Keräs-veli.\n\nKlanipää: Ja siveyttäsi.\n\nPunapää: Sinä saatana.\n\nKlanipää: Sano vapahtaja. Olenhan sinut pelastanut synnistä, ja lisäksi\nkannan sinunkin orjantappura-osuutesi — ehkäpä sinunkin, Pekka. Vai\nmitä? Saisitte keskenänne koota minulle kolehdin.\n\nPekka: Hiljaa tuulessa. Sitä minä vain ihmettelen miten uskalsit olla\nvalaistun akkunan ääressä.\n\nKlanipää: Ai peijakas. Sitäpä en huomannut\n\nPekka: Et kai tee sitä toista kertaa?\n\nKlanipää: Kyllä ihminen saattaa joskus olla ajattelematon! Tätä en\nanna koskaan itselleni anteeksi. Herran pyhät! sinähän kerroit että ne\nampuvat valaistuun akkunaan.\n\nPekka: Ei kun ryssät.\n\nPunapää: Terve nyt, pojat.\n\nKlanipää: Mihinkäs sinä nyt?\n\nPekka: Istu hännälläsi.\n\nPunapää: Minä menen nyt.\n\nKlanipää: Juo munkkisi loppuun. Täällähän on vielä pitkä tilkka pullon\npohjalla. Katso!\n\nPekka: Älähän hätäile. Tule pois Nirvanaan.\n\nPunapää: No, minä juon nyt. Mutta sitte minä lähden.\n\nKlanipää: Rauhotu nyt. Mihinkäs sinä lähtisit. Ethän vain aijo häiritä\nJennyä? Ajattele vähän ennenkuin menet. Saatat vielä tehdä tyhmyyksiä,\nja joudut oikeuteen, saat sakkoa, vankeutta.\n\nPunapää: Ei koskaan minun jalkani astu enään niille portaille, ei\nLiisankadullekkaan, ei koko tähän kaupunkiin, ei koko Suomenmaahan.\n\nPekka: Muistappas että nyt on sota. Et pääse mihinkään.\n\nPunapää: Kyllä pääsee.\n\nKlanipää: Ethän aijo sinne, sinne?\n\nPunapää: Kyllä, jos huolitaan.\n\nPekka: Se on asia, jota sietää ensin harkita selvinpäin.\n\nKlanipää: Hsst. Puhutaan jotain muuta, mitä tahansa. — Minä tarkotan\nettä murhe on murheellinen seurakumppali. Se nylkee nahkan tuppeen\nsinun päältäsi ja jättää sinut avuttomana tienoheen kaikkien epätoivon\nkorppien nokittavaksi. Mutta Viinan Henki on se laupias samarialainen,\njoka sinut pelastaa, pesee haavat, virvoittaa sydämen ja nostaa sinut\naasin selkään. Näin sanoi ennen sielukas ja juoppo teologi Turtiainen.\nJa minäkin luulen että tämä laupias samarialainen tässä pullossa on\nparas sielun lääkäri. Aasin selkään! Hih-hih!\n\nPekka: Kyllähän siinä on perää. Aasin selkään nostaa, istuttaapa vielä\ntakaperin ja antaa häntätupsun kouraan — ohjiksi, näet.\n\nPunapää: Takaperin oiskin paras, ettei näe minne matka vie. (Punapää\ntulee hyvin totiseksi ja lisää hiljaa:) Sillälailla pettyisi vähemmän.\n\nPekka: jokainen kohdaltaan pettyy jonkunverran, useimmin ja raskaimmin\nehkä ne, jotka ovat vähimmän huonoja ihmisiä.\n\nKlanipää: Kukas käskee uskoa, toivoa ja rakastaa! Se on järjetöntä\noppia. Paljon edullisempaa olisi näin: älä usko mitään, älä toivo\nmitään, älä rakasta mitään. Silloin olet välinpitämätön kaikesta,\netkä pety koskaan. Otat vain iloisin mielin vastaan kaiken mitä sen\nvälinpitämättömyyden muurisi ylitse saat siepattua; noin vain sieppaat,\npistät pussiisi, ja olet tyytyväinen.\n\nPunapää: Sinä olet sika. Mutta sanoppas Pekka, sinä Kroisos, sanoppas\nmikä on elämän tarkotus.\n\nPekka: Aasin selässä takaperin, niin kai itse äsken päättelit.\n\nPunapää: Älä veikkonen vanno huonon sanoihin. Vai uskallatko itse istua\netuperin?\n\nPekka: Tiukka kysymys, veli-pyhä. — Luulisinpä silti ettei uskalla\nkukaan, kaikkina hetkinään. Silloin ei enään olisikaan ihminen, vaan\nlurjus — tai peto.\n\nKlanipää: No eikös me sitte olla lurjuksia ja petoja!\n\nPekka: Siltä näyttää näinä aikoina. Mutta lienee meissä silti oraalla\njotain muutakin, vaikka peto meissä sen niin usein syö suuhunsa; tai\nkuihtuu se muuten.\n\nKlanipää: Onko sinun petosi kasvissyöjä? Silloinhan se ei liene aivan\nvaarallinen. Katsoppas tarkemmin ettei se vain lienekkin lammas suden\nvaatteissa.\n\nPekka; Toivoisinpa niin.\n\nKlanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut\nheti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten\nole oikeassa.\n\nPekka: Valitettavasti, taidat olla.\n\nKlanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka\nkertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään\nerottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta,\nrikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja\nkukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on\nelämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen\nromanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää?\nMinulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?\n\nPekka: En oikein luota siihen evankeliumiin.\n\nKlanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta\nluotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?\n\nPekka: Niihin vielä vähemmän.\n\nKlanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku\nminunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti\ntuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on\nhyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen\nitseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten\nitserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi\nsuloista.\n\nPekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten\nmontteerattu.\n\nKlanipää: Niinkö luulet?\n\nPekka: En luule mitään, mutta näen että sinulla on edellytyksiä.\n\nPunapää: Sillä on edellytykset helvettiin, ja sulla kans, Pekka, jos et\njo herkiä. Hyi saakeli. Nyt minä lähden.\n\nHe lähtevät kaikki, sillä Voutilan on kerittävä junaan, ja Pekka\nhaluaa saattaa katkeroituneen ja päihtyneen punapään kotia. Voutila\npainuu asemalle päin, pohtien kaiketi suurmiesmahdollisuuksiaan, joita\nPekka pilkoillaan oli lietsonut. Punapää ja Pekka kompuroivat pimeitä\nkatuja, äänettöminä; Pekan mieltä etoo koko ilta nalkutuksineen ja\nviisasteluineen, joista ei mitään vapauttavaa lähde irti, tympeitä\ntakapihan näköaloja vain toistensa aidatuille alueille, ja omille\ntunkioilleen. Tällälailla tympeytyvät kaikki tuttavuudet, ja kun\nkeskinäisen kunnioituksen viimeinenkin hitu on hälvennyt, sikiää\ntilalle pientä näykkimistä ja pilantekoa, joka leikkaa enemmän itseään\nkuin sitä, jolle se on tarkotettu. Tuttavuudesta tulee ihminen\nennenpitkää kuin täyteen paiseita, jotka vuotavat märkää. Hiukan ennen\ntuttavuuden loppua niitä salakavalasti puhkotaan toisiltaan, mutta\nlopuksi ei niihin enää iletä kajota, vaan vetäydytään turvallisen\nvälimatkan päähän, jonka yli vain yltävät välinpitämättömät \"hyvät\npäivät\" ja \"mitä kuuluu\". — Parasta olisi piilottautua yksinäisyyteen,\nmutta sekin tahtoo olla liiaksi raskasta, ja lisäksi se hävittää\nkaikki mittasuhteet ulkoiseen maailmaan nähden, joten lopulta ei\npienimmässäkään asiassa enään kykene sijottamaan itseänsä elämän\nyhteiseen piiriin. Se on ilkeätä ja piinallista.\n\nPunapää-Keränen on ainoa toveri, jonka kanssa Pekalla vielä on suorat\nja vilpittömät välit. Keränen on niin naivi, eikä osaa teeskennellä.\nMutta nyt, kun hänenkin lapsenuskonsa on julmasti murskattu, tulee\nhänestä kai nopeasti samallainen kuin kaikista muista. Sitte ei jää\nmuuta jälelle kuin hyvästit sillekkin tuttavuudelle.\n\nKeränen alkaa siinä sivulla tuhista itsekseen. Sitte tuhinasta laukeaa\nmelkein itkevällä äänellä kysymys: \"Kuule, Pekka. Sinä kun olet aina\nollut hyvä kaveri, ja kun olet enemmän maailmaa nähnyt, niin minä nyt\nkysyn sinulta että pitääkö koskaan luottaa naiseen?\n\n\"Pitää. Aina, ehdottomasti.\"\n\n\"Mutta ovathan ne sinuakin pettäneet.\"\n\n\"Pettäjän vahinko, ei petetyn.\"\n\n\"Mutta jos ne pettävät aina.\"\n\n\"Se ei kuulu meihin. Sitäpaitsi lienemme heidät sellaisiksi tehneet.\nKai me haluamme tulla petetyiksi.\"\n\n\"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata\nuskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia\nmennyt. — Tule sinäkin, Pekka.\"\n\n\"Uskotko sitte siihen asiaan?\"\n\n\"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä\nsaa enään luottoa.\"\n\n\"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota\nasioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka\nkäy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset\nsaa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten.\"\n\nSitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista\nlujemmin.\n\nSeuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy\nmelkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä\njohonkin.\n\nPekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi\nrakastua!\n\n\n\n\nX\n\n\nKuuluu yhtämittainen, heikko puheensorina, josta silloin tällöin\nerottaa diskanttina tai toisia heleämpinä joitain irrallisia sanoja,\nkysymyksiä, huudahduksia. Molempia kieliä on siinä sekaisin, suomea ja\nruotsia, kuitenkin saman kotimaisen lausunnan yhteenpunomina, joten ne\nhyvin sointuvat toisiaan säestämään kuin kaksi sisarusta, joista toinen\nsilti on kauniimpi ja armaampi. — Leveät kaksoisovet ovat auki saliin,\njonka parkettilattia hohtaa kiiltävän puhtaana kuin olisi se imenyt\npintaansa sähkökruunujen loiston, joten seinien osaksi on jäänyt vain\nhimmeä heijastusvalo lattiasta.\n\nYhtäkkiä helähtää näkymättömästä pianosta valssin sävel, keinuvana,\nunettavana. Pareja alkaa liidellä parketilla, tullen oviaukon\nnäköpiiriin vasemmalta ja liukuen pois oikealle, seinän suojaan\ntaasen. — Pekkaa raukaisee. Hän istuu puolihämärässä sivuhuoneessa,\njossa leikitään panttileikkiä. Pari pyörähdystä on hän käynyt tuolla\nsalissa, hetkisen on hän sitte ollut mukana leikissä ja joutunut heti\nmaksamaan pantteja. Nyt hän istuu syrjässä, katsellen vain toisia ja\nkuunnellen puheen sorinaa, joka sekin, tuntuu tanssivan valssia, vanhaa\nWiener-valssia, hienolle puuderille tuoksuvaa.\n\nPekka tuntee olevansa hiukan oudolla maaperällä, jossa on paras\npysytellä hiljaa ettei tarvitseisi huomata itseään avuttomaksi ja\npiinautuneeksi. On useita tuttuja täällä, mutta ne ovat kokonaan\ntoisellaisia kuin ennen. Ne ovat kotonaan, Pekka on vieras.\n\nNe ovat kotonaan kaikessa tässä, ja täällä vasta huomaa mitä ne\nkukin oikeastaan ovat. Ulkona elämässä useimmat niistä liikkuvat\nyhtä avuttomina ja tyhminä kuin Pekka nyt täällä, mutta näitten\nseinien sisällä ne kukin saavat personallisia piirteitä, tulevat\nmieltäkiinnittäviksi, vieläpä monista taulapäistäkin pilkahtaa\nnerokkuuden kipinöitä. — Kotonaan kaikki ihmiset lienevät neroja, ja\nsentakia omaiset yliarvioivat toisiaan, etenkin äidit lapsiaan, eivätkä\nvoi ymmärtää mistä syystä näitten suurenmoiset kyvyt eivät pääse\npaistamaan julki tuolla ulkona \"pahassa maailmassa\". Koti ja maailma! —\nkaksi ikuista vihollista.\n\nMonasti on Pekka tuntenut surua ja katkeruutta siitä ettei hänellä ole\nollut kotia. Nyt täällä on melkein jo alkanut itää viha, vaistomainen\nproletaarin viha, kaikkia näitä hyvän päivän lapsia kohtaan, mutta\nvähitellen alkaa tulla tilalle pieni tyydytys: tuolla ulkona, jossa\nkyvyt punnitaan, siellä sattuu olemaan minun koditon kotini — tulkaapas\nsinne!\n\nMutta kuitenkin olisi viihdyttävää jos osaisi eläytyä tännekkin.\nSilloin vasta tietäisi olevansa maailmanmies. — Ei käy päinsä. Se on\nmahdotonta. — On melkein kadehdittavaa se vapaus ja huolettomuus, jolla\nkaikki täällä liikkuvat. He ryhmittyvät sattumalta, rupattelevat,\nvaihtavat lauseita vakavistakin asioista, eroavat, pyörähtävät muutaman\ntanssikierroksen, istuvat leikkimään panttia. Sehän on itsessään\naivan tylsää ja lapsellista leikkiä, mutta ne osaavat liikkua siinä\ntaitavasti, vieläpä älykkäästi. Niitten kekseliäisyydellä ei näy olevan\nmitään rajoja. Ne heittyvät sukkelin kääntein leikin menoon kuin\nkaunoluistelijat, jotka varmoina kieppuvat peilikirkkaalla jäällä. —\nPekasta ei ollut siihen menoon. Hän tuli hajamieliseksi, hölmistyi, ja\njoutui maksamaan pantteja. Missäpä hän olisi tottunut perheillatsuihin\nja niitten \"seurustelutapoihin\".\n\nPekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen\npoikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti\nhuojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan\nkupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat.\nYmpärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean\nkivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy\nkatettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara\nmies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja\ntyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan\nyölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee\nhiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana,\nihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä\nylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta\nkuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin\näänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy\nvain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku\ntoivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava\nsilmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen\nputoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta\nvarttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin\ntuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen,\npuola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.\n\nEivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide,\nja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella\nkatolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja\nkäytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa.\nJoku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä\nhengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli\nmaitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei\ntulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä\nmoitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla\nvarustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti\nnähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita.\nHän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa\nhalunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla,\ntansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu\nse helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin\nmuitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana.\nHänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä\nmukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin\ntuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin\novat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii\narvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain\nepätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia\ntulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän\npilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan\ntalon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.\n\nMutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu\nkynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi.\nEi tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas\nliikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia.\nJa perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään\nvihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa\nloppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua\nniinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja,\nvieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin\ntuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka\nhuomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita\nmyöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen.\nJa tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.\n\nSellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta,\ntulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran\nanarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä\nvailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta\nhän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä\npitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla\nprofanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä\ntuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua.\nTai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein\npirua.\n\nSiinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta\nmoitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta\nne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän\nhuoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli\nuseammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain\nvasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa\njoutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.\n\nYhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä,\njoka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu\nkaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia\nherroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän\npäittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.\n\n\"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on\nvakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda.\" Sillätavalla\ntervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan\nopettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan\ntipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa.\nVasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä\nasianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte\nsipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei\nse faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike\nkuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen\nsaavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan\ntuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla\nelegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei\nole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä\nvielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista,\njoka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu\nkummilahjana. Amen.\n\nPekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja\nviljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus,\nainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin\nvapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien\npiirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta\ntekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla\njälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa\nsiistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin\nminä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele\nenempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia\nohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten\ntuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on\nviileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen\npolityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät\nylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät\npäätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen:\njuuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa\nsiinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin\ntähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut\njälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä\nmieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään\nvakaumuksia voi ollakkaan.\n\nPekka kohottaa muitten mukana lasinsa ja juo sen huomaamattaan pohjaan.\n\n\"Se on oikein\", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa\nolalle. \"Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina\nherrar.\"\n\nTietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen\nettä mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja\njuotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa.\nEi siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä\nheidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti\nonnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa\nmajaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti!\nliikkuma-alallasi ei ole rajaa.\n\nTuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi\nlevottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään\nmieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla\nettä se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa\nhermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen\nsykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana\najattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa\nkuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän\nläpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko\nmitään oven takana?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin\nvilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa\njotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken.\nMutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain\nmuuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan\nuudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen\ntoisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet\nsylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee\nuneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on\nSigne Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän\ntaikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään,\neipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten,\nmitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten\nodottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja\npaljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen\nnäköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän\nvaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta\nneidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen\nyli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe\njo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.\n\nNuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla\nmitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne\nmielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt\nja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee\nse lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista\nliritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin\nnaurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että\nSignen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen\nkauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli\nnousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen\nesine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja\nlepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa.\nOvatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella\navomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla\non heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse\nkeskustella äänettömästi.\n\nPekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen:\ntulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on\nselvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää\nvaransa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan\nvalssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja\nhän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa\nliikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta\nhe mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat\nhe illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa \"lemmen\nsatakielen\" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa,\nvaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se\non ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa\nei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että\neräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja\njärjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan,\nnauraahan vain muitten mukana.\n\nVasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä\nlähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei\ntosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän\ntietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien\nperheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt\nheti.\n\nAuttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen\narka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee\ntuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään\nkuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä\nsaavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään,\njoka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että\nhuppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille.\nLakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka,\nkahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset\npieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt\nnäkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua\njäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin.\n— Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi.\nMiksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki\nrievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin\nlumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.\n\nJos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää\nulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi\nparatiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain\nsieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai\nedes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista\nkatsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan\nSignen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin\nkyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole\nmies puhkomaan. — Yksi \"lähdetäänkö?\" huppukauluksen sisältä ja\nyhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan\nlopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen\nkäteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa\nvilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään\nniin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas\nvarjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se\non liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan\nmitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.\n\nKylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua.\nPorttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne,\ntäällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi,\nrakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten\nhaastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään\nse, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut\nkiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin\nvielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän\nmaininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on\nedessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla,\ntäynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa\nniitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan\ntällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat,\nniin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan\nylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois,\nvaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi\ntästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi\npakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen\nloukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään\nkotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran\nsellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan\ntyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin\non päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian\nvakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin\nihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?\n\nAina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun\nreunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen\nhyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton\nhämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen,\nperäytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa\npuoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin\nhuonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää\nsytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat\nmolemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump —\njump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä\nsilmä näe eikä korva kuule enään mitään.\n\nJostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua\nluonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun\npuheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee!\nSitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa\nmennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua\nkuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan\nraitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.\n\n— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään\nhuokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi\nsiinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen\naamu.\n\nMutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä.\nTurhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy\nhervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.\n\n\"Puhukaa toki!\" rukoilee Pekka. \"Näettehän että minä olen purkanut\nsydämeni salaisuuden\" (\"hypännyt kaivoon\", oli Pekka vähällä sanoa,\nmutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa\npuhetapaa). \"Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa.\nPuhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä.\"\n\n— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka\nriemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!\n\nJa kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa,\nsillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut \"tunteitaan\ntulkitsemaan\". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta\nenään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias\nsana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle\nrannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö\nvaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?\n\nPekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää\nniistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.\n\n\"En minä voi\", sanoo Signe. \"Antakaa se kinnas pois.\"\n\nHölmistyksissään Pekka ojentaa esineen takaisin. Utelee sitte:\n\n\"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua\nmuuten huonona?\"\n\nSigne puistaa päätään ja katsoo nuorukaiseen lempeästi.\n\n\"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa\nvain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut\", lisää tyttö huokaisten.\n\nSe oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia\ntähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin\nrappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään!\nhokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi\nsitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä\nsormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin\non kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja\nkiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.\n\n\"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin\nniin kipeästi?\"\n\nSigne on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen\nolalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla,\njoka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä.\nVain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt\nkatukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista\npariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen\nmaailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin\nomituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon\nannettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli,\njosta lähtien ihminen kuuluu minulle.\n\nMiten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen,\npohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta\nsilloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt,\nmutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää\nkoulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden\nilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö\nasiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?\n\n— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt.\nMinä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin\nhäntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta\njumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää\nettä kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin\nhuuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä\nluonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä\nköyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?\n\n— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana?\nMennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa\nnainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty\nsyrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen\nmiehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen\nloisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä\nei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta\nkuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. —\nEn halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman\nkypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta\nhuolimatta, häntä rakastan.\n\nPekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän\nsuutelee kylmää kinnasta.\n\n\"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän\nasianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille.\nVoitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä\nminä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli\nväärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille\n— siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän\nrakkautta.\"\n\n\"Kyllä te vielä saatte!\" pistää Signe sukkelasti väliin, niin\nvakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.\n\n— Onko se mahdollista, Signe? on hän huudahtamaisillaan, mutta tyttö\nnäyttää taasen niin salaperäiseltä ja itseensä vajonneelta että sanat\njäävät Pekan huulien taakse, eikä hän voi muuta kuin katkerasti\nhymähtää omille kuvitelmilleen, jotka yhä näyttävät pyörivän saman\njanoisen kaipauksen ympärillä: saada, saada!\n\n\"Saattaa kai tapahtua niinkin\", jatkaa Pekka, \"mutta se saa jäädä\nkohtalon huomaan, joka antakoon mitä hyväksi näkee. Tulen kyllä\ntoimeen ilmankin, yhtä hyvin kuin tähän asti olen tullut. Nyt minä\nvain yhä vakuutan sitä, mikä minun täytyy sanoa etten pakahtuisi.\nMinä puolestani en ole vielä koskaan rakastanut ketään. Niin, tuota,\nsattuuhan sitä, joskus, että kun kerran miehen housuissa kulkee, niin\non jotain sentapaista, yhtä jos toista kiintymystä. Mutta näin täydestä\nmielestäni en minä, se on vissi se, ole koskaan vielä rakastanut.\nJumaliste, tämä on ensimmäinen kerta, ja olkoon viimeinen kans — jos\nkohtalo niin tahtoo. Rakkaus on epäitsekäs. Minä tunnen sen niin\nselvästi nyt, ja minä en pyydä muuta kuin että uskotte minun olevan\nvilpittömän, kun sanon että rakastan teitä.\"\n\n\"Uskonhan minä sen\", vakuuttaa Signe taasen yhtä sukkelasti kuin äsken,\nvaikka omituisella aralla ja sydämellisellä äänensävyllä.\n\nPekan onnea ei voi mitata, niin itkettävän autuas hän on epäitsekkäästä\nrakkaudestaan. Signen sanat hän kätkee mieleensä kalliina aarteena,\nja Signen muisto on tästälähtien oleva jumalankuvana hänen elämänsä\ntiellä. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mitäs Pekka silloin äkkääkään! On tultu aivan kaupungin\npohjoisille äärille. Pimeät hanget leviävät edessä. Viimeisten\nkatulyhtyjen hohto tuskin jaksaa estää pimeyttä sieltä vyörymästä aivan\nvarpaille. Mutta lyhdyt ovat saamaisillaan apua: taivaanrannalla alkaa\nliikehtiä vihertävä valoväreily, ja yhtäkkiä sävähtää sieltä heikko\nrevontulien kajastus. Taasen muistaa Pekka toisen yöhetken tuolla\nkaukana, jossa revontulet joskus sähisevät yli koko taivaan kuvun.\n\nPekka hymyilee muistolleen, mutta ei voi olla itsekseen huokaisematta\nettä eläisipä vielä se tyttö siellä, niin — —.\n\nYhtä ihmeellistä kuin silloin, on nytkin että käveltiin tänne asti,\neikä muistettu poiketa sille kadulle, jonka varrella Signe asuu.\nSignenhän täytyy joutua aikaisin kotia ettei täti vihastu — sekin\nmokoma vanhapiika. Ei siis auta muu kuin pyörtää kiireesti ympäri ja\npyrkiä lyhintä tietä täti Loviisan portille. Kysyy Pekka vielä siinä\nmennessä:\n\n\"Te sanoitte että olette rakastanut. Mutta tehän rakastatte nytkin?\"\n\n\"Nii-in\", sanoo Signe epäröiden.\n\n\"Ettekö olekkaan varma siitä?\"\n\n\"En minä tiedä. Tuntuu välistä niin omituiselta.\" Siihen omituisuuteen\nPekan äly ehdottomasti uupuu; eikä hän kykene enään puhetta jatkamaan.\nEikä siihen olisi tilaisuuttakaan, sillä vastaan tulee kolme iloista\nsälliä, jotka jo matkan päästä huutelevat terveisiänsä hiukan\nsopimattomilla sanoilla. Pekka puristaa vain kätensä nyrkkiin ja tuumii\nettä pysykööt nyt siivolla älköötkä satuttako sormillaan. Sillätavalla\ntuumii kyllä jokainen mies, joka naisen sivulla ritarina kulkee,\nmutta Pekka melkein toivoo että jotain tapahtuisi, sillä hänen nöyrä\nalistumisensa nyt tässä rakkauden asiassa on sittenkin kasvattanut\nrintaluitten alle jonkun merkillisen veripahkan, joka kipeästi hautoo\nniitä paikkoja, missä sappi asuu.\n\nJo tulevat miehet kohdalle. Eivät näytä haluavan väistää. Signe ja\nPekka väistävät. Mutta silloin ohimennessä yksi sälleistä heittäytyy\nkaulailemaan Signeä. Samassa se sälli saa potkun takapuoleensa, ja\nkun se kiroten kääntyy päin, niin silloin paukahtaa sen leukapieliin\npuhtaasti tähdätty kaksoisisku kaikkien nyrkkeilyn sääntöjen mukaan.\nJa samojen sääntöjen mukaan se täräys lennättää sällin pökertyneenä\npitkäkseen kadulle. Knock out.\n\nPekka-ritari se sillätavalla turnausta harjottaa. Tosin ei hän vielä\nollut mitään ajatellut, potkaisi ja löi vain niinkuin kone, joka\ntottelee jonkun korkeamman vallan käskyä. Mutta kone tuntee nyt\nvilpitöntä mielihyvää että oli suorittanut lyöntinsä niin sukkelasti,\ntäsmällisesti ja lujasti. Ja sitä vain nyt tulee ajatelleeksi että\nolisikohan ollut parempi täräyttää upper-cut, kun sällillä sattui\nolemaan suu auki.\n\nNyt Pekka alkaa jo innostua, ja nyt hän vasta muistaa suuttua.\nTappeluhalu paisuttaa hänen sieraimiaan, ja hän kieräyttää julmalla\nhimolla hartioitaan, vatsalihaksiaan, reisiään. Hän nuijisi paremman\npuutteessa nyt vaikka sähkötolppia tai seiniä. Onneksi karkaavat\ntoki ne kaksi muuta sälliä jo harjakset pystyssä kohti. Onnellisena\nPekka etsii edullisinta lyöntitilaisuutta, ja kun se pitempi sälli,\noikea hevosenkokoinen ja punanaamainen rumilas, juuri on hartiaväellä\nläjäyttämäisillään nyrkkinsä hänen päähänsä ja samalla aukaisee suunsa,\nsilloin Pekka, onnellisena uudistuneesta upper-cutin tilaisuudesta,\nhypähtää aivan sällin nenän alle ja samaa vauhtia paiskaa altapäin\nmolemmat nyrkkinsä perätysten leukapäähän. Kuuluu ääni niinkuin\nlihakirveellä lyötäissä. Sälli mätkähtää nurinniskoin, eikä liikauta\nenään jäsentäkään. Knock out.\n\nSe jäljelläoleva kolmas hyppää syrjään, mutta sieppaa samalla puukon\nkupeeltaan. Nyt Pekka vasta riemastuu: tässähän tarvitaan vielä\njiu-jitsuakin! Samalla kun sälli sivusta kyyristyy raapaisemaan\nhänen kylkeensä, pyörähtää Pekka päin, sivaltaen kämmensyrjällään\npuukkomiehen kyynärvarteen niin että ase tipahtaa hankeen. Kaksin käsin\ntarrautuu Pekka sitte rampautuneen vastustajan kurkkuun, tempaisee\nsällin selälleen ja sydämensä kyllyydestä takoo sitä naamaan, mukiloi\nsokeasti niinkuin poikasena ennen. Ja joka lyönniltä niin ihanasti\nviillyttää mieltä.\n\nSignen hätähuuto vasta saa hänet siitä mielityöstään katsahtamaan\nympärilleen. Mutta se on myöhäistä. Takaraivoon paukahtaa sellainen\nisku että Pekka tupertuu nenälleen äskeisen uhrinsa päälle. Onneksi\non kuitenkin takaraivo Pekan pääkopan lujin paikka. Pian hän pääsee\npystyyn, vaikka päätä huimaa. Se ensimmäinen sälli olikin jo kerinnyt\nnousta jaloilleen, ja sehän se löi pampulla, olisi lyönyt kai toisenkin\nkerran, mutta Signe riippuu sen kädessä ja potkii. Se on hullunkurista\nnähdä. Ei kuitenkaan Pekka kerkiä apuun ennenkuin sälli on saanut\nkätensä irti ja lyönyt pampullaan Signeä, vieläpä paiskannut tytön\nyhtenä myttynä kauvas lumihankeen. — Siinä amatsoonihyökkäyksessä oli\nkaikesta huolimatta tappelun ratkaisu, sillä sen kestäessä kerkisi\nPekka toipua antaakseen sällille nyt sellaisen lopputilityksen, jossa\npamppu saa vielä viimevoiteluksi tanssia omistajansa ruholla, päästä\nkantapäihin asti.\n\nVielä käy Pekka samalla pampulla leipomassa niitä kahta muutakin\nroikaletta, jotka jo alkavat nostella päitään. Ja ihmeekseen tuntee hän\nvasta nyt äskeisessä puukonheiluttajassa vanhan puolueveljen, sen, joka\nkerrattain nyrkkiraudalla iski Pekan pääkuoreen \"veljeyden\" aakkosia.\nSieltä löytyy nytkin takintaskusta nyrkkirauta. Sen Pekka pistää\nmuistona, mutta heittää pampun pienen puutalon katolle.\n\nJa hengästyneenä, mutta tyytyväisenä, katselee ritari sitte kättensä\ntyötä. Siinä viruu kolme kypsäksi pieksettyä ihmistä pitkänään\nlaitakaupungin puolihämärällä kadulla. Niin vaarallista ympäristölleen\nsaattaa olla nuoren miehen epäitsekäs rakkaus. Eikä se silti ole vielä\nedes ensimmäistä vuorokauttaan umpeen elänyt.\n\nTurnauksen neljäntenä uhrina makaa sen kuningatarkin, Signe, yhä\nhangessa, itkeä nyyhkyttäen hiljakseen, kädet silmillä, hattu vinossa,\nja muhvi ainakin kahden sylen päässä. Pekka saa vaivoin häneltä tietää\nettei toki mitään sen pahempia vaurioita ole sattunut. Olkapäähän vain\nkoskee. Siihen on osunut pampun sivallus, ei muuta. Pekka koettelee\nsitä paikkaa, varmuuden vuoksi, pistäen kätensä turkin sisään. Mustelma\nsiihen vain on tulossa, mutta tyttö voihkii. Olkapäätä kopeloidessa\nhairahtuu ritarin käsi vahingossa puseronkin sisäpuolelle, paljaalle\niholle käsivarteen, rintaan. Niinkuin tulen polttamana vetäisee hän\nkätensä pois vaarallisilta alueilta. Mutta se on jo myöhäistä —\nkontakti on jo tapahtunut, sähkövirta tehnyt tehtävänsä ja polttanut\nvarakappaleet Pekan aivoista.\n\nSeuraus on luonnollisesti tämä: ritari nostaa maasta itkevän\nkuningattarensa ja pusertaa hänet kunnioittavasti rintaansa vasten ynnä\nsuutelee hänen yhäti vapisevia huuliaan. Se on aivan asiaankuuluva\ntoimitus ja seikkailun loppupiste. Eikä Signekään sitä vastusta.\nVarmemmaksi vakuudeksi painaa Pekka tähän historiaan vielä toisen\npisteen, niin paljon äskeistä pitemmän että sitä voisi melkeinpä\nnimittää ajatusviivaksi.\n\n\"Mennään kotiin\", sanoo Signe valittavalla äänellä. \"Ei saa enään, ei\nsaa.\"\n\nEihän Pekka enempää ole aikonutkaan. Aikoiko Signe enemmän? — Siinä\non taasen yksi niitä ihmeitä, joita ei voi ratkaista korkeamman\nmatematiikankaan avulla.\n\nSigne kuivaa silmänsä, Pekka puistelee sävyisästi hänestä lumet pois,\nmuistaapa etsiä muhvinkin. Käsikynkkää lähdetään sitte paikalta. Eikä\npuhuta halaistua sanaa. Pian ollaan perillä. Luottavaisesti toisiaan\nsilmiin katsoen jättävät he hyvästit, ja päättävät tästälähtien olla\nhyvät ystävät. Vielä yrittää ritari lähtiäisiksi syleillä neitoa, mutta\ntämä nostaa nokkelasti muhvin kasvojensa suojaksi. Eikä Pekka voi muuta\nkuin nöyränä tyytyä tähän platooniseen hyvästijättöön.\n\nVielä poistuessaan tuntee Pekka viileän onnen tästä päivästä nousevan\nsen tuomien mielimurteitten raunioille. Yhä Signen kuva silmissään\nlaskeutuu hän vuoteelleen yön lepoon.\n\n\n\n\nXI\n\n\nViihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin\njoskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei\ntäysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään\nja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus\nluulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta,\njoskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin.\n— Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen\niskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta\nsentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy \"vastuun\npäällä\" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on\nInhottavaa.\n\n— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi\nrahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut\nvekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän\njuttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen\nharhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten\njoukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa,\njoka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten\nseutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta\nei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja\njuna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien\npiiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä\ntarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea\njokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla,\npienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien\nvälinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään\ntuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.\n\n— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras\npaikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten\nlikelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin\ntehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti,\njos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin\nhaastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä\nneitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus\nsieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve,\nhyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!\n\nPekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten\nmatkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään\narvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen\nstatistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo\npääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun\ndiivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat\njääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki\nnäkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää\nyhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät\nkuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain\nsellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat\nkiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse\ntästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat\nhe enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet.\nLuonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan.\nTässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä;\nvasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä,\njärkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin\nmetsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen\nkuuluva.\n\nSiinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina,\nkerjäläisen tarina.\n\nMutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen\nkohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit\nja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä\nmonessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen\nvapausvietti, joka nousee kapinaan \"oikeusvaltion\" nimellä prameilevan\nyhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti\npitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia?\nKyllä järjestyneessä \"sivistysvaltiossa\". Mutta muinaisajan kansojen\nkeskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein\npääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina.\nHeidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo\nverettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt\nsenkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi\nheidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat\nolojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä\nkatkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on\nsyy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?\n\nYlen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää,\njoka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa.\nPitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä\npääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi\n— johtaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa.\" Se\non maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee\nturpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.\n\nPuoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät,\naamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli\nmyttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet\nulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia,\nkiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi\nhenki ja autuus.\n\n\"Onkos ylösotettu?\" — \"Onko tässä vapaa paikka?\" kysellään kilvalla.\nPekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen\nvastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään\npaikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään\nvapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida\nmatkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat\nmenevät sivu; mutta \"ylösottamisen\" pelkääjät istahtavat penkille,\nkatsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä\nsittenkin oli \"ylösotettu\", kun tuo herra sanoi että: enpä luule.\n— No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää\nleveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen\nvastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan\npyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai\nherrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen \"liikemies\".\nNe ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin\nkyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan\nhakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen\nvirkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.\n\nVaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi\npahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja\npuhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa\nkulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet\npuristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.\n\n— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään.\nHarvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen\nleimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin\nseitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot\nnäyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä\ntuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät,\nja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille,\nmutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että\nne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat\nja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän\nkatkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä\nkohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha\nilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat\njäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis\nvankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole\nmatkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja\ntuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin\nvarhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä,\nja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.\n\nYhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei\nvoi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo\nuhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja\nlynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä\nviimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut\ntanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa,\nei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle\nyhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä\nsisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka\ntalvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta)\nnarrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan\nvankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia,\ntämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto?\nLuulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi\nnaamansa, niin tuontapainen se olisi.\n\nJostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa\nnoita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään\nmielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi\nvierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on,\nPekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?\n\nTuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän\npehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu\nkuin hän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLäpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun.\nLuoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta.\nIhmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on\nmitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto\nsiitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin\n— kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se\nmuisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi\nsen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. —\nKuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian,\nja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen;\nsyyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen\nkohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä\nolisi tarvittu.\n\nMutta ihmisethän ovat sanoneet: Kyllä se Iita hyvästi jaksaa, ei hätää\nmitään. Niin sanoi vielä Raappanan isäntä viime syksynä, ja lisäsi\nsalaperäisesti: Huhutaan sillä olevan rahakätköjäkin, vaikkei tiedetä\nmissä ne on. — Ne ovat kaikki vetäneet minua huulesta, kun eivät ole\nilenneet juoruta miten asia oikeastaan on. — Sikamaisesti olet, Pekka,\nisänperintösi hoitanut; oman osasi hummaat iloisesti pois, ja toisen\nosan jätät virumaan pankkiin, tuumien että Herra hänet hoidelkoon.\nTilillä olet nyt, ja tiukasti oletkin. Olet murhannut hänet, joka\nsinulle elämän antoi. Hm, saakeli hänen antamisistaan. Mutta tässä\non nyt turmeltu muutaman naisen elämä, ja sitä ei enään mikään mahti\nkorjaa kohdalleen. Täytyy tehdä se, mitä vielä voi.\n\nVarovaisuus on kuitenkin tarpeen. Eihän ole varmaa että tuo sisukas\npiru — jos se sittenkään on hän? — ottaa apua vastaan — apua entiseltä\naviomieheltään ja entiseltä pojaltaan. Pekka kumartuu naisen puoleen,\nsanoen puoliääneen:\n\n\"Minä tunnen teidät.\"\n\nEi mitään vaikutusta. Pekka kysyy:\n\n\"Tunnetteko te minut?\"\n\n\"Tunnen kyllä\", vastaa nainen käheällä äänellä, kääntämättä päätään\nakkunasta.\n\nSe on siis hän! Mutta aivan niin yliolkaista vastausta ei Pekka ollut\nodottanut. Nainen oli siis jo aikoja sitten, ehkä jo paikalleen\nistuessaan, tuntenut poikansa, vaikkei ollut asiasta milläänkään — ja\nnyt heitti vastauksensa välinpitämättömänä selkänsä taakse. Sehän on\nkyllä liiankin laupiaasti tehty, koska päätetty on etteivät he tunne\ntoisiaan. Vaikea on nyt lähestyä. Mutta nyt on kertakaikkiaan ja\nkaikesta huolimatta soudettava esiin. Eikä tässä auta kaarrella. Suora\ntie paras tie.\n\n\"Arvaan kyllä mistä te tulette, mutta arvasin sen vasta nyt.\nPaikkakuntalaiset, sieltä teidän kotipuolesta, ovat sanoneet että\njaksatte hyvin.\"\n\n\"Vai niin sanoivat, saatanat.\"\n\nPekkaa puistattaa. Tuosta suusta ei sittenkään haluaisi kuulla\nkirouksen sihahtavan. Pekka huomaa sitäpaitsi alottaneensa puheensa\nväärästä päästä. Naisessa voi herätä epäluulo, kun tätä tietä käydään\nasiaan. Mutta eihän enään sitäkään tyhmyyttään voi korjata. Täytyy\njatkaa:\n\n\"Sitä minä vain tässä halusin sanoa että minulla on teille isältä\nterveiset.\"\n\nNainen muikistaa halveksivasti suutaan, eikä nytkään puhu mitään.\n\n\"Eivät ne terveiset ole kyllä aivan tuoreita. Siitä, kun isän tapasin,\ntulee pian umpeen seitsemän vuotta.\"\n\n\"Valehtelijan määrä.\"\n\n\"Kuulkaapas, minä en salli että te vastaatte minulle tuollatavalla.\nMinulla ei ole vähääkään halua ei kiusata teitä, ei säälitellä, eikä\nmuutenkaan tukkeutua teidän asioihinne. Mutta nämä terveiset on minulle\nannettu toimitettavaksi, ja minä toimitan ne. Meidän pitäisi saada\npuhella hiukkasen kahdenkesken. Sopisikohan teidän tulla minun mukanani\nHelsinkiin?\"\n\n\"Mene helvettiin!\"\n\n\"Enkä mene. Mutta se on nyt varma että te tulette. Jo ensi asemalla\nnousemme tästä pois ja valtaamme ensimmäisestä luokasta oman kopperon.\nTe tulette. Se on nyt kertakaikkiaan päätetty.\"\n\nEi hyppää nainen kiljuen pystyyn (niinkuin Pekka hiukkasen pelkää),\nei kiroile, mutta ei osota mitään heltymisenkään merkkejä. Sensijaan\nse nyt, pahasti luimistaen, katsahtaa ensikerran poikaansa silmiin,\nja laskee sitte päänsä alas, jääden siihen nuokkumaan kumarassa,\nkädet sylissä. Kaiketi hän oli Pekan sanoista saanut juuri sen määrän\nkylmähköä osanottoa, minkä hänen ylpeytensä sieti. Ja kiinteät sanat\nolivat hänelle hyväily, niinkuin ainakin voimakasluonteiselle naiselle.\nHän lienee niin herkässä mielenvireessä kuin hän ylipäätään voinee olla\n— nyt enään, nykyisin.\n\nYmpärilläolevat ihmiset näyttävät jo kerinneen kiinnittää huomionsa\nheihin kahteen. Lihava vierustoveritar on kurkottanut korvansa aivan\nliki heitä, vaikka silmät katselevatkin viattomasti maisemia vaunun\ntoisellapuolen olevasta akkunasta. Ja tuo pehmeäkielinen perhonen,\njoka vastapäiselle paikalle lehahtaessaan vielä suutaan suipistaen ja\nuumiaan kiepauttaen niin hempeästi katsahti Pekkaan, se puolestaan on\nvetäytynyt aivan penkkinsä toiseen päähän. Sieltä se hassunkurisen\npyörein silmin ja ylhäisellä ilmeellä pöllöttää Pekkaa ynnä tämän\npuhekumppalia, etenkin jälkimmäistä.\n\nTässä vaununosastossa ei ole edes lupa vetää muutamia haikuja\njärkkyneisiin veriinsä. Mutta ei sovi nyt poistua tämän naisen luota,\nkun hänestä kerran on lujan otteen saanut. Pekka ryhtyy kuitenkin\nvalmiiksi lataamaan piippuaan. Kohta tulee asema, jossa sopii siirtyä\ntoiseen vaunuun.\n\nSamassa juna viheltää. Pekka ottaa matkalaukkunsa hyllyltä.\n\n\"No\", sanoo Pekka. \"No\", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle.\n\"Nyt lähdetään.\"\n\nNainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa\njoukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen\nsellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen\novelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka\nryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee\nsitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva\npata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka\nniin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa\nmolottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään\nsinellinhialla, toverien nauraessa.\n\nNiin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka\nsulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu\nitse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.\n\nPekka: Minun pitäisi pyytää anteeksi teiltä.\n\nÄiti: Mitä peliä sinä taasen alat? marakatti.\n\nPekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme\nkyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?\n\nÄiti: Helsinkiin.\n\nPekka: Mitä aijotte siellä tehdä?\n\nÄiti: Varastaa.\n\nPekka: Ei teidän tarvitse varastaa. Teillähän on varoja yli\nparikymmentä tuhatta.\n\nÄiti: Sinä saatana. Vielä pilkkaat, niinkuin muutkin.\n\nPekka: Ei ole tässä pilkkaa eikä leikkiäkään. Minä puhun silkkaa totta.\n\nÄiti: Totta? Minä alan vainuta läpi sinun totesi. Älä luulekkaan! En\nhuoli sinun avustasi, kuuletko, en huoli. Valetta ja petosta sinä\nyrität.\n\nPekka: Eikös varastaminen ole valetta ja petosta?\n\nÄiti: Ei ole. Se on ottamista.\n\nPekka: Sepä merkillistä siveysoppia on. En tosiaan ymmärrä sitä. —\nSanokaa minulle suoraan miten teistä tuli varas.\n\nÄiti: Kun en liennyt kerjätä.\n\nPekka: Ellei halua kerjätä, täytyykö välttämättömästi olla varas?\n\nÄiti: Täytyy, varas tai rosvo — ellei ole lurjus.\n\nPekka: Siis olen minäkin jotain näistä kolmesta: varas (= rosvo),\nkerjäläinen tai lurjus.\n\nÄiti: Mikä lienet, siitä ei minulla ole tietoa, mutta sen tiedän että\nvarkaan leipää olet sinäkin syönyt.\n\nPekka: Se on hyvin mahdollista. — Mutta, ettehän tarkottane —? —\nVastatkaapa vielä yhteen kysymykseen: milloin aloitte varastaa?\n\nÄiti: Silloin kun sinua kannoin näillä käsilläni, ja isäsi hummasi\nmerillä.\n\nPekka: Saa — äh. Olette minua sillä tavalla elättänyt!\n\nÄiti: Niin.\n\nPekka: Ilmankos minulta ei koskaan mitään puuttunut! Voi äiti, äiti! —\nJa ihmiset luulivat että isä lähetti rahaa.\n\nÄiti: Niin.\n\nPekka: Tottavieköön, eipä liene isäparka ollut mikään mallikelpoinen\naviomies. Mutta hän lienee itse saanut siitä eniten kärsiä. Teitte\nkovasti väärin, äiti, kun ajoitte hänet pois silloin jouluna. — Tapasin\nisän, niinkuin jo sanoin, vielä senjälkeen kerran. Siitä tulee nyt pian\nseitsemän vuotta umpeen. Hän tiesi silloin kyllä senkin uuden Suojasen\nolemassaolon, mutta sanoi vain olevansa siihen asiaan alistunut. Hän\nnäytti pitävän itseään syyllisenä kaikkeen. Hyvin nöyrä ja viisas mies\nhän oli.\n\nÄiti: Poika, onko se totta? Tapasitko isäsi?\n\nPekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä\nmolempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin\nja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta\npankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.\n\nÄiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet\ninsinööriksi.\n\nPekka: Sehän minusta tuli.\n\nÄiti: Missä nyt on isäsi?\n\nPekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen,\nkaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.\n\nÄiti: Niin, siinä sitte ollaan.\n\nPekka: Siinä ollaan. — Tuletteko nyt mukaani, äiti?\n\nÄiti: Tulen.\n\nSen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin\nettä hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee\nja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi,\nmutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille,\ntulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä\nvedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin\npyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille.\nSitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat\nkaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa\n— tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa\näitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei\nvoi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.\n\nPekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi\nkepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä,\nniin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat\nja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja\nulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei\npitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja\npienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia\nkyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi\ntilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä\nvälinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene\nnukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet\nlyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo\nkatsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.\n\nAletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. —\nSiellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun\nkeikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään\nkattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.\n\n\"Älkää viitsikö. Ei se kannata\", sanoo Pekka väsyneesti.\n\n\"Minä herjaan!\" huutaa toinen.\n\n\"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain\nkeskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa\nalas!\"\n\nPekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä\nvähitellen tyyntyy.\n\n\"Laittakaa itsenne kuntoon. Me ollaan tulossa perille.\"\n\nEi pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava\nvaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.\n\n\"Menetteleehän tämä elämä näinkin\", puhelee Pekka. \"Ei kannata kirota\njos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään.\nTekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse\n— tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä\nsittenkin näen varkaan kuin kerjurin.\"\n\nJuna hiljentää vauhtiaan.\n\nÄiti: Minulla on poika täällä kaupungissa, se huoripoika, Artturi.\n\nPekka: Kuinkas vanha se jo onkaan?\n\nÄiti: Neljäntoista.\n\nPekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä\nlaatua sen isä oikein lienee?\n\nÄiti: Sellainen villi kulkumies, rosvo, Matisto, jos hänet muistanet.\n\nPekka: Niinpä melkein arvasin. Ei liene pikkuveli rakkauden lapsia.\n\nÄiti: Ei.\n\nPekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille\npojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita\nkehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä\nuusi vai minä?\n\nÄiti: Tämä toinen.\n\nPekka: Niinpä juuri. Se on selvää. — Nyt on aika lähteä.\n\nNiin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni\nsatunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä\nilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa\nyhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne\nhäviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen\näitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin\nnäkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He\nottavat ajurin ja vierivät pois.\n\nPekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa,\njoka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä\nhänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä\ntai panna pystyyn pienen kaupan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nEi ole enään mitään muuta kuin tämä juhannusyö. Se voi tulla niin\nliki, koska Pekka itse on aivan tyhjä. Kiihottava hajuveden lemu,\njoka neitosen vaatteista säteili, alkaa häipyä tuntumattomiin, eikä\nkiihkeinkään kuiskaus kuulu enään huulia etemmäksi. Vain maa ja\nkasteiset ruohot tuoksuvat tyynnyttävästi, ja sielun raukenevaan\naallokkoon pisartelee yörastaan laulu kultaisena suihkuna. — Vielä tuo\ntaivaan kylmä liikkumattomuus yläpuolellasi — se liuottaa viimeisenkin\nhuumeesi, Pekka. Viileästi tyhjä on se kiitossuukko, jonka vielä\nneitosi huuliin upotat.\n\nHe pusertavat vielä toistensa käsiä, ja kiiruhtavat nurmikon yli\ntakaisin rantalepikkoon, josta he nopeasti koettavat kerätä sylyksen\nrisuja kumpikin. Vasta senjälkeen, saatuaan niitä kokoon soveliaan\nmäärän, painuvat he lepikon läpi rannalle. Siinä aukeaa eteen aivan\ntyyni järvenpinta, kuin kaukalo piripinnoin täynnä sulaa metallia, ja\npohjoinen taivaanpuoli ruskottaa haaleana sen päällä. Tännempää, aivan\nläheltä, kiertelee ilmaan ohut savupilari sammuvasta kokkovalkeasta.\nSen vieressä sileällä kalliolla tuikkii terhakasti pieni kahvituli\nomituisen keltaisena, loistottomana ja kylmänä. Tulen ääressä loikoilee\nkolme miestä: vanha pitkäpartainen, keski-ikäinen luuranko, ja nuorempi\nhyvinsyötetyn sonnin näköinen. Veden partaalla puuhaa astiain pesussa\nkaksi naista, kolmas liikkuu isossa moottoriveneessä, mutta neljättä\nei näy. Sen Pekka toteaa helpotuksella että neljättä ei näy. Ja hän\nlähtee reippaasti lähenemään nuotiota, jäljessään Irja tipsuttavilla\nhelsingittären askelilla.\n\n\"Höhöö\", hörähtää pitkäparta, savuava sikaari partansa keskellä. \"Johan\nsieltä lopultakin tullaan. Löytyikös puuta palavaa?\"\n\n\"Miksei löytyisi!\" heläyttää Irja, heittäen sylyksensä aivan ukon\nkoiville. \"Katsokaa ja maistakaa.\"\n\n\"So-so, kälyseni\" (ukko nimittää mielellään kauniita nuoria naisia\nkälysikseen). \"Puu ei ole purtavaksi eikä näykki naitavaksi. Kai minä\nselvästi kysyin että onkos puuta palavaa.\"\n\nPekka puuttuu puheeseen:\n\n\"Näyttää melkein ettei tänä yönä mikään puu pala täydellä liekillä.\nTeidän tulennekin kajastaa vain hullunkurisena keltaisena läiskänä.\nAivan luonnottomalta tuntuu että se saisi edes veden kiehumaan.\"\n\n\"Kysy sinä sydämeltäsi, Pekka, kiehuuko se, mutta älä epäile meidän\ntulemme mahtia. Kippis, nuoret miehet. Tule mukaan, epäilijä-Pekka.\"\n\nJa eihän Pekalla muutakaan tehtävää ole kuin istua neljänneksi\nmieheksi piiriin. He ovat siinä nyt kaikki tehtaan pomomiehet: uusi\nomistaja ukko Liuski, insinööri Suojanen, laiha konttoripäällikkö\nRaatikainen ja pyylevä teknikko Suorsa — kaikki muut uutta väkeä\npaitsi Pekka. Muut entiset ovat menneet, koska eivät sietäneet\nLiuskin kursailematonta puhetapaa, mutta Pekka tulee ukon kanssa\nmainiosti toimeen. Liuski on nahkuri, joka vanhoilla päivillään\nryhtyi keinottelemaan, ja menestyikin kuin onnen kultapoika ikään,\nniin että lopuksi ostaa räväytti kokonaisen tehtaan. Viisas mies, ja\nrohkea kuin ilves. Verevä se on vielä vanhoillaankin. Se on osannut\npanna kituvan tehtaan jauhamaan kultaa. Eikä Liuskin ukko lopeta\nafääreitään tähän, vaan uusia kahmauksia yhä hautoo päässään. Kaikki\nsille onnistuu, paitsi yksi asia: ei saa naitettua tytärtään. Tyttö\nei taivu ukon tarjokkaihin, eikä ylipäätään näy huolivan kenestäkään.\nViimeksi on Liuskin Lahja polttanut hyppyset ukon suosikilta, tältä\nroimalta teknikolta tässä. Isä oli siitä hyvin pahoillaan, mutta nielee\nkatkeruutensa hiljaisuudessa, sillä hän rakastaa tytärtään.\n\nNyt on Liuski hyvällä tuulella. Siihen vaikuttanee osaltaan munatoti,\njoka on ukon suuri ihastus. Hän on erinomainen konjakin tuntija,\nmutta aivan erikoisella tavalla: konjakit ovat hänen aivoissaan\nluokitellut tarkkaan arvojärjestykseen senmukaan miten ne kykenevät\naikaansaamaan herkullista munatotia. Tämän juoman valmistaminen on\nmuuten uskottu ukon omalle rakkaalle muijalle, ja se pitää kaikkien\ntietää ettei koko Suomivaltiossa ole toista sellaista munatotin\nvatkaajaa, sekottajaa ja höystäjää. — Joka lauvantai-ilta, saunasta\ntultua, pitää tämän himojuoman höyrytä ukon nokan alla, ja joskus\nmuulloinkin, kun on väsynyt tai vilustunut — lisäksi vielä tietysti\njouluna ja juhannuksena. Nyt on juhannusyö, ukko on saanut totinsa,\nja on siis tyytyväinen. Vertaus ja leikkipuhe rätisee hänen partansa\nsisältä, pitkin sikaarin sivua. Kaikkien on nyt juotava munatotia,\nniin Pekankin. Irja sen valmistaa, mutta maistaa itse ensin leikillään\nlasista, tarjoten sitte vasta Pekalle.\n\nHetken on Pekka kuunnellut toisten juttuja ja iloinnut siitä että\njotain melua on ympärillä. Mutta outo tyhjyys on yhäti hänen\nmielessään. Ei se ole apeutta, ei ylipäätääri mitään, tyhjyyttä\nvain, ja melkein onnea siitä että niin on. Onpa ainakin tilaa ottaa\nvastaan, jos jotain on tuleva tänä kummallisena yönä. Niin miedolta\ntuntuu toisten melu, ja niin laihoilta Liuskin itsessään kyllä\nmehuiset jutut, että Pekka kuvittelee olevansa tässä kalliolla vain\njuhannuksen kanssa kahden ja odottavansa jotain. Yörastas lirittää\nheleitä koloratuurejaan. Järvi lepää tyynenä. Kolme naista tulee\nkahvikaluineen. Neljättä ei näy.\n\n\"Kylläpäs Pekka nyt vahtii kaihoisin silmin onnensa horisonttia\",\nhuomauttaa Liuski, vihjaten siten Irjan ja Pekan väleihin. Ukko\npitää heitä melkein jo kihlautuneina. \"Se on oikein, kunhan samalla\npidät silmällä tuota taivaan horisonttiakin tuolla. Ota se vahti\nnyt virkatehtäväkses, ja kiekaise kun aurinko sieltä naamansa\nnäyttää. Minun on aikomus täräyttää sillä hetkellä vähän tavallista\njuhlallisempi kunnialaukaus. Kii veti vai, Pekka, että otat päällesi\nkukon tehtävät? Me tässä varustellaan muuta, vaikkapa nyt laulettaisi\naluksi.\"\n\n\"Olkaa huoletta, setä. Koetan parastani.\" Sitä lupaustaan ei Pekka\nsuinkaan aio pitää, mutta nyt saa toki olla rauhassa.\n\nLiuski varottaa vielä kerran kaikkia suurella äänellä ettei kukaan\nsaa mennä louhimolle auringonnousun aikaan, vaan on pysyteltävä\ntässä, ja ylipäätään tämän ja tämän linjan lännenpuolella. — Kaikilla\non tiedossaan että ukko on järjestänyt juhannuspaukkunsa sinne\nkivilouhokselle, mutta minkälainen siitä oikein tulee, ei tiedä kukaan.\n\nPekka lähtee kuljeksimaan rantaa pitkin syrjemmälle. Ukko Liuski\nkuuluu kehuskelevan miten munatoti on mainio asia esim. lauluäänen\nvahvistajana. Totinsa jälkeen ukko kyllä mielellään lauleskelee, mutta\nnyt jymähyttää hänen barytoninsa aivan erikoisella kuminalla:\n\nPappani maja on matala ja pieni, ei tarvitte portahia — — —\n\nEntä Irja — eikös sekin haaveile:\n\n    Ja se ilta oli lämmin ja ihana\n    ja linnut ne lauloivat,\n    keto allansa kaunis ja vihanta,\n    kukat kedolla kasvoivat.\n\n    Tyttö istui kreivinsä sylissä,\n    moni muistui mielehen.\n    Yö joutui, ja päivä oli laskenut;\n    hän nukkui kreivin vierehen.\n    — — —\n\n— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä?\nSehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa,\njonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo\nkuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin\non käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami\nei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä\ntulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen\ntahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi\nedes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain\nhänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen\nnauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut\nhänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan.\nKakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän\non imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen\nvoiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.\n\n— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti.\nHän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana\nvain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua\nlemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu\nbaalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa\nympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka\nitsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän\npian kuulutti julki.\n\n— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä\nminun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa\nlämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä,\nniin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä\nviileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni\nolen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta\njotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni,\nminä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen,\nyrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen\nja keskikesän päivää. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän\nympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa,\nkiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä.\nTutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon\nniitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä\nkatsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne\njohonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli\n\"Tupla-ällä\", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski —\nnimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen\nomistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen\nkuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos\nminkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on\nkietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei\npyristelyllä eikä millään.\n\nJos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä\nnainen on se \"kohtalo\", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka\ntiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen\nkapine: etsii, etsii jotain \"kohtaloa\", ja kun se sitte äkkiarvaamatta\nilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta.\n— Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka\nlöytävät vain esim. \"kultasen\", \"morsion\", \"kylkiluun\" tai jotain\nmuuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä\nmies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja\nhädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet\nhakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se\nvain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta\nvoisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille\nei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka\nälytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa,\nraahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa\nvastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?\n\nKuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on\nymmärrettävää myöskin ettei hän ollut \"kohtalonsa\" esineelle vielä\nkoskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan\nhyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he\nkarttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen\nolo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen\nPekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli\nolo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan\neivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas\nhulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä\nse oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä\nkäsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden\nkannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä\nlipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on\nhullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta\nviisaasta teosta.\n\nNyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua\neikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä\nPekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut\nyhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi,\njonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen\npäivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan,\neikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu\nkaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa,\npaistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja\nkävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin\nleijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä\nylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka\nyhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu\nkädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna\nkuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä\nmikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin\naavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan\nkasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö\non tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti\nPekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän\nsilmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.\n\n\"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi\nsinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen\nettä aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se\nlämmittää minua.\"\n\nTietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat\nkeveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he\naavistavat jotain tapahtuvaksi.\n\nPekka alkaa tajuta jotain ja muistaa jotain.\n\n\"Lahja, tässä on kivilouhos, ja aurinko on noussut.\"\n\n\"Niin\", sanoo Lahja, kuin unissaan.\n\nOn mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet\npaikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää\nkallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla.\nKivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen\nalas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen\nkeskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä\nkuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa\nsuihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on\niskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että\nhe ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle\nsuojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset\nsinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä\nnäkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä\nleikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii\nräjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän\npituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia\nrantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen\nsuurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa\nlouhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.\n\nLahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman\ntavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan\nasiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se\nikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat\nmuutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan\nposkille — hän jo hymyää.\n\n\"Nytkö se jo loppui?\" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei\nenään kuulu mitään.\n\nÄänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään\ntahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.\n\n\"Nyt se vasta alkaa\", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen\nniin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.\n\nLahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä\nkivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti\nhaavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä\nPekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään\njos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku\nsattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut\nmukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon.\nSitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt\nkokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen\nkatsoessaan, ei voi olla ennustamatta: \"Jos ylipäätään ennukset ja\ntunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha\nmerkki.\"\n\n\"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo\nkivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty.\"\n\nLahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa\nhänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.\n\n\"Miksei saaneet?\"\n\n\"Koeta arvata.\"\n\nPekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin\nkenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree\nhuultaan. Lopulta Pekka tokaisee:\n\n\"No vaikkapa siksi kun ei me sitä ennen keritty edes kunnolla\nsuudellakkaan.\"\n\nLahja nauraa heleästi:\n\n\"En hyväksy vastausta, mutteihan sitä saata vääräksikkään todistaa.\"\n\nNo, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. —\nMutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään,\nnauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin\nlinnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan\nkäsivarsilla.\n\nPekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän\naavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen\naivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä\najatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä\nettä suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien\nkannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään\nanastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi\nhaluta jotain anastaa!\n\nKuuluu lähestyviä ääniä oikealta. Levollisesti sanoo Pekka;\n\n\"Lahja, meidän täytyy lähteä.\"\n\nSanoilla ei ole mitään vaikutusta.\n\n\"Lahja, toiset tulevat. He eivät saa löytää meitä täältä.\"\n\n\"Niin — mennään — pois.\"\n\nMutta se on jo myöhäistä. Tuskin he ehtivät ottaa paria askelta kun\nteknikon pää ilmestyy puitten väliin ylös kallionreunalle. Se pää\npysähtyy, keksiessään alhaallaolijat, ja näyttää hyvin hämmästyneeltä,\nSitte nousee käsi kourimaan leukaa; lujasti taitaa kouriakkin, koska\npää näyttää melkein irvistävän. — Jo ilmestyy sinne lisää päitä: yksi,\nkaksi, neljä. Konttoripäällikön rouvan kimeä ääni kuuluttaa:\n\n\"Jees-sussiunatkoon, täällähän ne jo ovat molemmat.\"\n\nLiuski tulee kallionreunalle, kädet taskussa:\n\n\"Mi-mistäs te tänne olette ehtineet?\"\n\n\"Tultiin katsomaan setän juhannuspaukkua.\"\n\nUkko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen\nhämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu.\nKäsillään viittoillen kehuskelee hän:\n\n\"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa\nkun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä\nrojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet\nkuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista,\nei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa.\"\n\nPekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää\nmitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät\nkulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari\nhommailee ja huvittelee.\n\n\"Se oli juhlallinen tärskäys\", vakuuttaa ukko yhä hyvillään.\n\nMutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään\nvain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa\nukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat\nkatselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina\nmiehinään puhelemaan:\n\n\"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä\non koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä\nhaluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua.\" — Ukko\non sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee\nniitä: \"Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon\nminä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee\nkun sitä hakkaa tai ampuu.\" — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen\ntakin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: \"Mutta\nkaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan\nmeihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä\nhimpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla\nhullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu.\nLähdetäänpäs kahville.\"\n\nMolemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana.\nLiuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa,\nmutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja\ntietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain\npystyy avoimesti sanomaan:\n\n\"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen\non tehnyt minulle seuraa.\"\n\n\"Sitä ei tarvitse vakuutella\", tuumii Liuski. \"Näkeehän sen muutenkin.\nTahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on\nonni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä\nonneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja\nlentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi\nImatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla\nhimpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä.\" Ukko mutisee\njotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. \"Ja\nsinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään\nasiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —\"\n\n\"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu\netten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä.\"\n\n\"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs\nse minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta,\nPekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä\nsanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain\nsellainen, hm, runoilija.\"\n\nJa ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. \"Runoilija\" on pahin\nsolvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.\n\n\"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa\", kokee Pekka puhua\npuolestaan. \"Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin\ntaisi tulla huono.\"\n\n\"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että\nsiitäkin tulee huono.\"\n\nHyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.\nMutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:\n\n\"Se on minun asiani, isä.\"\n\n\"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä\nsiitä sen enempää. — Mennään nyt kahville.\"\n\nSellainen oli Pekan kosinta. Ja sen enempää ei siitä puhuttu.\n\nKahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua\nmuutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda,\ntupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on\nPekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa\naatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen\ntytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai\nei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä\npelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä.\nSiksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan\nitseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla\nalkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa\nvielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä \"runosta\".\n\n\"Mihinkäs se Lahja meni?\", kysyy Liuski. \"Pitäisi kai meidän jo\noikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella\nkotia. Lahja hoi!\"\n\nEi kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime\ntuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:\n\n\"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.\nKyllä routa porsaan kotia ajaa.\"\n\nLiuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina\nsikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa,\n— sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun\njärveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan\nyli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan.\nSinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen,\nja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle —\neihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä\nlouhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta\nPekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla,\nviltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi\nhoukutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun\nvilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat\npussissa, ja nauraa hekottavat.\n\nEntäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa\netsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta\ntultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi\noikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi\nsellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden.\nSaakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain\nmieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman\nsuuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin\nliehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole\nvaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia\nsanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on\nomituista.\n\nPekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen,\nja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee,\nkävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei,\nmutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka\nlentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä\nkuin hyvänkin passipoliisin.\n\nSukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan\nkallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin\nhassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon\nsammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten\nlatvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat.\nNiinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut\ntuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta\nvaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi\nkerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt\nharottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti\nkesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä\njuoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se\n— Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se \"ystävyys\"\nSignen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta\nettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka\nhaaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta\nhuonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono,\nnyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä\nolet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä\nonnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla\nkirpelöiviä jäitään.\n\nNiin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen\npikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista.\nVasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä\nraikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat\nlievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten\nkylkiin.\n\nMitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä.\nHattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan\nviltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä\ntyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain\nviltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun\nPekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton\non hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja\nlaskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan\ntämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka\nei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on\njuhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen\nrakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei\nliikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän\ntarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin\nennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin\ntäytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä\npäästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle\n— ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi\njotenkuten tulkita.\n\n— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle.\nNiitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja\nleukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän\ntienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko\nnäin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen\nhohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä.\nOnko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt\neritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.\n\nSillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja\njokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa\ntutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä\nlähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee\ntasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa\non tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle\nja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä\nvaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.\n\nJa pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja\ntuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan.\nKiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen\nkaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat\ntoisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen\nlämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei\nparfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on\nrauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka\ntoiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana.\nJa Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi\nmilloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen,\npienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan\nrakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nIlmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin\nlämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen\nei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin\nräystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se\nvoi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien\najan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa\nonnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen\nkannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien\nelämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku\npikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa\nsellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan\nmitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti\nkerran tapahtuu.\n\nJoku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle.\nPekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se\noleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli,\nsilloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena\nja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa\nei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää.\nMutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään\nsyleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään\nihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään\nluonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys\non niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten\nkoettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat,\nsillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä,\njoitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta\nmuotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa\nettä on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat\ntiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme\npohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät:\nkatso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen\nkirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.\n\nSellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on\nhuomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen\nja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole\nollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei\nylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia\nyksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut\npistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen\nturvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti\nPekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla\nollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä\nkatkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken\nmenneen sirpaleet liian liki Pekkaa.\n\nMutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta\nkiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti.\nSe itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi\nkiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin\ntäyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma\non, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua\nsillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan\nsarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu\nhänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei\nole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia\nasioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan\n— ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut\nyritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä\nottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä\nkauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä.\nUkko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja\nhyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja\nsuurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko,\nja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta\nkoitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut\ntuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.\n\nTyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana\ntekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko\nasumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen\nkeksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön\nhellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka\non nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin\nkorkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä\nettä Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka\npistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain\npuuttuu, ynnä se kolmas.\n\nPekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset\nmääräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie\nvaltamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia.\nTie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran\ntyönteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi\nlehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on\nkova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä,\nmutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes\nne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea.\nEipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut\njo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt\ntaipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse\npienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin.\nSiis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto\nhänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä.\nKaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki\nlähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä,\njoka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. —\nViimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.\n\nSilloin on lyötävä jarrut sukkelasti kiinni: tiellä on sulku.\n\n\"Seis! Tunnussana!\" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä\nlähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.\n\n\"Mitäs sotaa te nyt leikitte?\" nauraa Pekka. \"Viskatkaa hiiteen nuo\npölkyt. Ettekö näe että tämä on tie, julkinen maantie, jota ihmiset\nkulkevat. Tie auki!\"\n\n\"Ja sitä ei avata. Tunnussana me sinulta purrataan, elikkä joudut\nesikunnan eteen.\"\n\n\"Minkä esikunnan?\"\n\n\"Punaisen kaartin. Se on meillä valta nyt, ja sinun pitää vapista.\nMistäs tämä piili tulee?\"\n\nPekka ei tiedä itkeäkkö vai nauraa tälle uuden ajan aamun vartijalle.\nMutta toinen mies puhelee sävyisästi:\n\n\"Sanokaa nyt, ettei tule sotkuja. Meillä on määräys pitää tässä vahtia.\"\n\n\"Mitäs ihmettä te sitte vahtaatte?\"\n\nSitä ei kumpikaan näy tietävän. Viimein täräyttää se kiivas mies\npontevasti:\n\n\"Me vahtaamme vallankumousta.\"\n\n\"No näytänkö minä vallankumoukselta?\"\n\n\"Älä sinä saatana viisastele. Täältä paukahtaa —\"\n\n\"So, so, Lutviikki, älähän nyt kiivastu; vallankumous ei saa\nkiivastua\", tyynnyttelee se siivo mies, ja selittää sitte; \"Me\nvahtaamme tätä kaupunkia rovokaattorilta ja rasputiinilta. Sanokaa nyt\nmitä teillä on asiaa, että me saadaan tällätä raporttiin.\"\n\nEihän näistä selviä toisesta paremmin kuin toisestakaan, ellei niille\njotain sano. Parasta taitaa olla ettei herätä turhaa närkästystä.\nPekka selittää kuitenkin ensin miehille että nämä ovat laittomia\ntekoja molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen\nmaantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät\nsäikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman\nkantansa:\n\n\"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä\nporvarin laille.\"\n\nSävyisä mies rupeaa laveammin selittämään \"lain laajaperäistä\nkäsitystä\". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian\nsuoraan:\n\n\"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani hakemaan\nsynnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?\"\n\nNäkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan ojaan\nasti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää levottomalta,\nmutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen, jossa\nihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä muutenkaan\nmies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä sieltä\nmolemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain puhelimitse\nsoittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen päällisinpuolin kuulumiset\nja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis tasan kolmen aikaan.\n\n\"Näkemiin.\"\n\n\"Näkemiin.\"\n\nJa helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.\n\nLievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi\npaljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia\nhuhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen\ntuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä\ntällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa\npäässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy\nolevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta\nnaurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää,\npistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria\nmiehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön\njohdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi\nilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan\nei kutsu nimeltään, \"Petterssoniksi\" vain. Opetellaan merkillisiä\nsotilaallisia ryhmäliikkeitä, \"ryhmäkaartoja\" ja sensellaisia. Kun ne\nalkavat hiukan sujua, \"jono\" kiertyy \"ryhmiksi\" ja niin edelleen, niin\nkummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa\nnyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo.\nNiin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut\nsisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma\ntieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee\nPekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää\nolemme perillä.\n\nKun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo\nkoneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan\ntakaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen\nkasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen\nrääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. —\nPitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä,\nmutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin\nkaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.\n\nHe ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.\n\n\"Äiti!\" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen\nkorvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja\nhyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.\n\n\"Isä!\" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.\n\nJa siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön\n(se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.\n\n\"Kotona vasta\", sanoo hän.\n\nLahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa\nkäärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he\npikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä\npeittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset\nhansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se\nvarmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta\ntahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta —\nsillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään\nhypähtele.\n\nVain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä\nenään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi?\nKaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina\npyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin,\nlakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka\nkoneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä\nhetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä\nkolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen\nja ihmisillä paha tahto.\n\nJa vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa\npaikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä\nkovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän\nvilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia\npuitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille.\nJo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu\nsen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon\nkohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä\nnäe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa,\npäästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan\nriivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle\nnoussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan,\nalkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee\ninfernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee\ntaasen huristamaan.\n\nTakaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova\npaukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä\nsaa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se\ntoki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi.\nEhtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien\nkimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät\npari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee\nampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin\nmiestä korvalle.\n\nKuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.\n\n\"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja\nlapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua.\"\n\nEi näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku\nnainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla\npitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi\nmielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää\ntoki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan\nsivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin,\nääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa\npuistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa\nerääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan —\nilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin\nautoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä\nruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko\nnyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska\nLahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa\nsittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen\nsille, jota rakastaa.\n\nHuolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo\njättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon\nuutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä\njyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:\n\n\"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä\nei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki\nmerkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin.\"\n\nLahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa\nsuoraan porrasten eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla.\nJoka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on\nsekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat\npyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka\nsiihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen\naseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat\n— ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää\njoukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan\nettä oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille —\nomille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina\nluultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän\nomilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi\nviinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.\n\nNuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun\nLahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin\n— tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä\ntuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan\nniitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon\non suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä\nvettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia\nkuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen\navuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon\nomaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies\nhavaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen\ntekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään\ntähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta\ntehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä.\nPalvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.\n\nMutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan\npitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään,\nja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda\nPekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat\npaisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota\nvarten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa\nsuuruudessa.\n\nHuimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena\nlaskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä\nhänen helmaansa.\n\n\"Äiti, äiti\", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan,\njolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon\nnimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan\nvoi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan\nsiinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli \"vaimo\"-nimeen\nyhdistettäväksi kuvitellut.\n\nSiinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka\naavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt\ntehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman\npaljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen\nsydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka,\nvasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain —\nisä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut\nyksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua\nolemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti.\nOpeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä\nminulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea\nteille molemmille!\n\n\"Pekka, itketkö sinä?\" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.\n\n\"Tieh-tysti.\"\n\n\"Oletko mustasukkainen?\"\n\n\"En ole enään\", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. \"Mutta\nminua surettaa kun minulla on niin vähän —\"\n\n\"Mitä? Vähän?\"\n\n\"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan — onhan\nminullakin jotain.\"\n\nLahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen\nhassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä,\nvaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka muistaakin\nennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He menevät siis\nsinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on kaikki\nhuiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii Pekka\nsitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin kuukauden\najan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea kasa\npirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä katselee\nPekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei sitä voi\nnyt mihinkään laskea.\n\nPalvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään perheen\npään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:\n\n\"Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.\nEnkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli.\"\n\nHe vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he kahden\nistuvat pöydässä, kysyy Lahja: \"Mikä se oikein oli?\"\n\n\"Se oli vain semmoinen sähköllä keinuva tulla.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nVerraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan?\n— sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi\nlaskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän\npaukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha\nolo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta\nsilloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa.\nSilloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua\nkuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä päähän,\nkummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien ommellessa joukkoon\npapatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin mylväistessä melun läpi,\nniinkuin sonni juhlallisella äänellään mylväisee ylitse muun karjan\nmetelin.\n\nMutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava, painostava.\nOdotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne tulevat\ntupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan\nmurhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain\nvartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään\nsavukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo\nunia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään sammunut\npaperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa. Ei kukaan\nvälitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin sivuilta\nja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.\n\nPekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi\nmielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla\naamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee,\nauttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan.\nSenverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat\nnäkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana\nPekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta\nmetsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken\naukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin\ntulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan\nsaartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja\nja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole\nlunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän\noudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua\neri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki\nhiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella\nmentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota\nkutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain\nmenty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen.\nKaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä,\nvapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut,\nvähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin\nnukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on\nvastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin\nmatkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan:\nylös, ollaan perillä!\n\nPerillä!\n\nSitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan\ntuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa\ntietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli\nennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten\nmeteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta\nhuojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken\nturhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin\non Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy,\nniin sitä parempi.\n\nPekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle\ntuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi\nnimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule,\nse väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa\nhuolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin\njoukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä\non hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan\nliian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä\nsäilyttämään turtumustaan.\n\nJa muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin\nalkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi\nvälttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli\nkäy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka.\nHän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen\ntuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa\nkohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa.\nRaskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä\nettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän\nlöydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta\npakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä\nmahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen\nhuomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta\nei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa\nheidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten\ntilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina\ninhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.\n\nMutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt.\nEikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä,\ntuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista\nvalonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. \"Vaimo ja\nlapsi\", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat\nkuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä\nPekan ja hänen asiainsa kanssa. — \"VilliIitaa\" ja \"Veri-Artturi\" ovat\nne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista\nPekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.\n\nKun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta\nalkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin\nraju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset\nyhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan\nsiitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli\nkatkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä\njohtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen\nhirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta\npuolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli\naavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti.\n— Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi\nlöytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava\nmäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut\ntakaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja\njoita suojelit.\n\nPekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana\nkulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja\npäästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on\nitse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen\npunapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen\nsotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii\nettä mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan.\nOlkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän,\ntai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. \"Ja jos kerkiät\nennen\", lisää majuri reippaasti, \"niin sano rouvallesi terveiset että\naijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan.\"\n\n\"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta.\"\n\n\"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat\ntullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta\neivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin\nperästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee.\"\n\n\"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — —\nja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu.\"\n\n\"Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies.\"\n\nPekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen\nminä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies\nsaa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat\ntoiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään.\nEivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat\nniistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä\npahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten\nyhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten.\nNäin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä\nsilti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä\non meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me\nteemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri\nsuunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun\ntiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää\nteidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä\nmeidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin\nettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen\ntulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa\nsoida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä\ntuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.\n\nPekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa\nmakasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli\nladattuna.\n\nMiehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi\nmurtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät\nvielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen\nherätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä,\nja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme\njos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat\npäästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja\nsyyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä\npapatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei\nmuka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan!\nNäkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta,\nja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten\ntaasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan\nsittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö\ntykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat.\nEivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan\nmääränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain\nnäkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka\nsyöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua.\nNiin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka\non tulossa.\n\nKahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta\ntaivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat\nne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä\nharteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen\nsokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten\nalla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo,\nkasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka\nojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei\ntotisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton,\nniin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka\njuoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski,\nterve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein.\nMinä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen\ntehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä\nsivullisen nähdä.\n\n— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja\npikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on\nteille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle\nisältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst!\nhiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä\npieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise,\nrauhassa, kuuletteko.\n\n— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen\nrauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi\nlempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata\nja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin.\n— Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä.\nMinä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä\nensin, ja sitte — rauhaan.\n\n— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo\npuristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä\npoikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit\nminun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää.\nPaista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten\nvapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua,\nsukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen\nkoeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen\nparatiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin\nnukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi\nenempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä\ntaivaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka\nnaurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!\n\nOllaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat\nnurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan\nryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi\nvain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa\npitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan\ntakaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan\nsivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat\nmuutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa\nvielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen,\nja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt\non pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat\nristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten\nkoettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä\npois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan\nalle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin\npäästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti,\njossa on kuultu \"esikunnan\" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan\npakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:\n\n\"Missä on esikunta?\"\n\n\"Ka, öh, siellä se teillä on\", saa muuan miehistä vastattua,\ntuntiessaan insinöörinsä.\n\n\"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?\"\n\nSiihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta\nkuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin\nsiellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja\nsirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät\nsen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa\nyksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä,\nkun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan\n\"esikunnan\" majapaikkaan.\n\nTälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan\nkuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi\nhyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä\nvahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle.\nSiellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään\nkatsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata\nilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia\najoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos,\ntoisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi\nkomea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka\ntajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston,\njoka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu\naivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet,\nlanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja\nmonenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka\nlienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan\ntilaa uusille \"hienommille\", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki\ntalon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat\novenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi\nautomobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen\nniistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea\nlieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä\ntakaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto \"lahtarit\ntulevat\", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi\nkoko rakennuksen. Sisältä ammutaan.\n\nMutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.\n\n\"Käpälät ylös!\" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi\nvilahtavan muutamia miehiä.\n\nJa käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista\nhuoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki,\nsitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii\nPekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä\novat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen\nnäköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa,\nsuuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas\nnäkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä\nlisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli\nolan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. —\nYhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa\ntaas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:\n\n\"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne.\"\n\nYksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka\nnäitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön\npuolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:\n\n\"Entäs tuo?\"\n\nSiellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se\non nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun\ntoisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen,\ntällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on\ntosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti\nhänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti\nmuutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty\nsen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä\nnäinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen,\njoka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:\n\n\"Mitäs rouva täällä tekee?\"\n\n\"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?\" Lahja seisoo\nryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.\n\n\"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina\n—\"\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Milloin toivat?\"\n\n\"Tänä aamuna.\"\n\n\"Rääkkäsivätkö?\"\n\n\"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,\nPekka! Voi miten minä olen odottanut!\"\n\nLahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja\npitää hänet alallaan.\n\n\"Onko Taimi turvassa?\"\n\n\"On. Me olemme asuneet Raatikaisella.\"\n\n\"No, ei sitte muuta enään.\" Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle\ntuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt\npystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään:\n\"Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on\ntehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti\npois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta.\"\n\n\"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka.\nKoettakaapa minuun koskea, niin —\" Lahja vetäisee pienen pistoolin\npovestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja\nviskaa pois.\n\nSeinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja\nkirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta\ntullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille,\ntoinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.\n\n\"Hei, vänrikki\", huutaa solttu vintin ovelta. \"Täällä on vielä kaksi,\nja aika penteleitä ovatkin.\"\n\n\"Mies ja nainenko?\"\n\n\"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti\nEemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.\nPaiskaanko ma sinne muutaman pommin?\"\n\n\"Ei\", sanoo Pekka. \"Minä menen sinne itse.\"\n\n\"Pekka, älä mene\", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan\nkäsivarressa.\n\n\"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois,\nmutta siivosti. Hetipaikalla! No!\"\n\nMolemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle\nPekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään\nsaliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään\nolevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat\njaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka\nkimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut\nodottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta\non jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin\npoimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka.\nIlveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.\n\nSe äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin,\nräpytellen totisena silmiään:\n\n\"Jos minä tulisin kans.\"\n\nPekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.\n\n\"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi.\"\n\nJa Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään\nkiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita,\nja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta\nnäkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti\ntapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. —\nJa niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä\npeijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja,\nne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin\nyksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään!\nAntaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan\npaistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin\nkomeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava\nja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä,\njoka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven,\non hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä\nportailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on\njälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja\nsitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää.\nSukkelaan!\n\nVälttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka\njuoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin\naskeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn\noikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän\nole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää\nhäntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka\non lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo\nlujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran\nhätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin\nsukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen\nnaamaansa.\n\n\"Tunnetko?\" kysyy Pekka.\n\nVastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin\npettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi\ntähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi\npuhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja\ntoisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään\nkierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että\ntomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään\nvärähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa\nkipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo\nolla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.\n\nJa kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli\npilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa\nPekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi\nhänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla\npitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan\nesikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen\nvalittaa särkyneellä äänellä:\n\n\"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko\npahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?\" — Muori\nkyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen\npulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa\nmuija kamalaan itkuun: \"Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut\näitillesi hyvästiäkään jättää!\" — Muija hyppää pystyyn ja pui\nnyrkkiään: \"Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!\"\n\nNiin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä\nenään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten\nsitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa\nvain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta,\nei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään —\najattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.\n\n\"Vänrikki hoi, se ampuu!\", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo\nporrasaukossa.\n\nTosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee\nvartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.\n\nPamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte\npimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä\nkaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan\nnaisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän\nenään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka\nkeinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas\nleijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia\nmiehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja\nlaihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee\nheille hyvää.\n\nSanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien\nihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska\novat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän\nsairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti\njonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin\nyhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan\nhe saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa\nja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen\nhullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos\njoku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut.\nSellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle\nololle omaa erikoista väritystään.\n\nMutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä\nenään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää\nuudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä\nmahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa\nraskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan\nporteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee\nmonestakin oudolta.\n\nHe vetäytyvät erilleen toisistaan.\n\nJoku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa,\nvoisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia\nmielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja\ntoinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on\nheille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki\njäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään\nkäyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin\nväreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten\npilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää.\n— Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa\nkurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut\nja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka\nsiunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.\n\nSellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma\nainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee\npuistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan\ntaakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella,\nhohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat\nauki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin\njäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?\n\nParin päivän perästä!\n\nSilloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta.\nEi saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu —\ntäydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa\nparantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä\ntuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.\n\nNiin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä\nkuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo\nrammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö\nmennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää\nitselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt\ntulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii\nvastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —\n\n— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista,\njoka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä\nolla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun\najattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä,\nja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä\nminulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret\nnäin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi\nsilloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs\nsellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä\nniistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.\n\nEi tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että\ntulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua.\nHänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä\njulmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta,\nvoivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse\ntietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään\nkasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen\n— vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään\nmuuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret\nolisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään\nenään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt,\nja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu\nvälttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.\n\nPekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille\nja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona.\nMutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus.\nVälinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen\nmitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin\ntavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai\nne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä\non tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä\nhädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta\nkuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan\njotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman\nkiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin\nolio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään\nei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa\nviisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.\n\n— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain\nreippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen\npaperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään\nsaldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri\nmerkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt\ntietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä\ntileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.\n\nMutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja\n— rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä\nvieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta\njuhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja\nnykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan \"kesä\".\n\n— Missähän lienee Lahja nyt, ja miten jaksanee? Sairaana on raukka\nollut, kuumetaudissa, eikä Pekka ole edes vastannut hänen ainoaan\nkirjeeseensä. Ei ole voinut eikä halunnut, vaan melkeinpä salaa\ntoivonut että kuolema korjaisi raukan pois. — Sittepä olisi Pekalla\nvapaat kädet tehdä itselleen mitä haluttaa, mennä edes muille maille\nja kaivautua sinne, johonkin piiloon, niinkuin isä teki. — Isä! —\nonhan Pekkakin isä. Se on kaikkein surkeinta. Ei kenenkään pitäisi\nolla isä. Se sana voi tehdä miehen hulluksi. Takaapäin ja sivuilta\non suku hävitetty pois, mutta eteenpäin se yhä lähtee jatkumaan —\nloppumattomiin. Suojasen Pekka ei voi kuolla, vaikka tahtoisikin. On\nolemassa eräs Taimi, joka yhä versoo jal ehtii.\n\n\"Pois! Laske minut menemään!\" huutaa Pekka, huitoen käsillään,\nvasemmallaankin, joka tempautuu irti kannikkeestaan ja heiluu kuin\nveltto letku hänen sivullaan.\n\nPekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä,\nkuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. —\nTosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän\nei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin\njoissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi\nkäsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena,\nkärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja\nsilmät tuijottavat Pekkaa.\n\nLahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on\nsiis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja\nLahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!\n\nMiehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista\nniin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä\non kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin\nkäsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on\nsyreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse\nnäkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa\nsieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka\nmuistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu,\njoskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.\n\nMolemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei\njaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan\nranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten\nmukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.\n\n\"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun\nluotonantisi on rajaton? — Se on liikaa.\"\n\n\"Ei mikään ole liikaa.\"\n\n\"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin\nolla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —\"\n\nPitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi\nviimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa\nLahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi\nhiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa\nluhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi\nmaahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka\nonneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja\nkäsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti\nettä Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se\npenkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he\novat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta\nPekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin\nvaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään\nsanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin\nvielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään,\ntuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi\nhän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja\nhalustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.\n\n\"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?\" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin\nitsekseen.\n\nSiihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma\nmitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja\nehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — \"ei mikään\nole liikaa\". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain\nmuuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä\nyhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja\nei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle\nenemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa:\n\n\"Pekka, sinä rakastit minua ennen.\"\n\n\"Varmasti\", sanoo Pekka. \"Ja minä tahdon oppia sen taidon taasen.\"\n\n\"Ei sitä voi oppia.\"\n\n\"No kerrankin olet sinä väärässä omalla erikoisalallasi. Sen voi\noppia, ja minä tahdon sen oppia, vaikka aavistankin ettei se taito\ntule hetkessä, vaan vaatii ehkä vuosia. — Nyt aijon ottaa ensimmäisen\noppitunnin, tekemällä sinulle muutamia kysymyksiä.\"\n\n\"Älä kiusaa minua.\"\n\n\"Viimeiseksi aijonkin kysyä juuri sitä että onko tämä ollut kiusausta.\nSaat sen sitte itse päätellä. — Ensimmäinen kysymys: Onko rakkautta\nolemassa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Siis sitä voidaan oppia. — Toinen kysymys: Rakastatko sinä?\"\n\n\"Miten voit sellaista kysyä! — Tietysti.\"\n\n\"Siis sitä voidaan oppia sinulta. — Kolmas kysymys: Sinä olisit\nseurannut minua vaikka Amerikaan?\"\n\n\"Olisin.\"\n\n\"Mutta on paikkoja, jotka ovat pahempia kuin Amerika ja Atlanti.\nOn helvettejä ihmisten sisällä, ja sanotaan olevan muuallakin.\nKristityt tunnustavat erään sellaisen paikan, ja manaavat sinne paljon\nlähimmäisiään. Oletetaan että minä joutuisin sellaiseen paikkaan\npaistumaan. — Siis neljäs kysymys: Toisitko sinnekkin vilvoittavan\npisaran, ja istuisit hetkisen näin minun vierelläni?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Viides kysymys: Toisitko samalla salaa hiukkasen tupakkaakin ynnä\npienen putelin viiniä?\"\n\nTämän kysymyksen uskaltaa Pekka tehdä, koska on Lahjan auenneessa\nkäsilaukussa huomannut juuri nuo mainitut tavarat: tupakkarasian ynnä\npikkaraisen pullollisen punaista nestettä, joka näyttää viiniltä. —\nLahja rupeaa nauramaan:\n\n\"Paistu vielä hetki, niin saat.\" Ja hän ojentaa esineet Pekalle: \"Ole\nhyvä.\"\n\n\"Kiitän. — Siis kuudes kysymys: Kai hyvä enkeli vastaanottaa suukon\ntuomispalkkaa? — Parempaa ei minulla ole antaa. Ja sitä on sinua varten\nsäästetty kohta puolen vuotta. Kelpaako?\"\n\nSanaa sanomatta ottaa Lahja lapsen käsivarsilleen, kurkottaen sen\nvarovasti Pekalle.\n\n\"Siinä näet sen, joka on odottanut kohta puolen vuotta. Sitä on sinun\nsuudeltava. Sitte vasta tulee minun vuoroni, jos antiasi niin pitkälle\nriittää.\"\n\n\"Seitsemäs kysymys: Luuletko että riittää?\"\n\n\"Luulen.\"\n\n\"Kahdeksas ja viimeinen kysymys: Onko tämä ollut kiusaamista?\"\n\nVastaukseksi Lahja ottaa itselleen sen Pekan annin, joka oli lapselle\nmäärätty. Mutta riittäähän sitä silti vielä Taimi-raukallekkin. Lapsi,\njoka on imeksinyt peukaloaan, alkaa tietysti parkua, oudon miehen\nsutiessa häntä karvaisella naamallaan.\n\n\"Kylläpä sinä olet parrottunut, Pekka\", ihmettelee Lahja. \"En olisi\nikinä uskonut että sinun leuvoistasi itää noin mahdoton määrä karvoja.\nSinun pitää ruveta käyttämään partaa. — Mutta kuinka laihtunut sinä\nolet! Ja käsi! — paraneeko se?\"\n\n\"Kaikki paranee, kaikki. Minä olen kuin nuori poika. Miltäs tämä\ntuntuu? Ja tämä? — Olenhan rakastunut toistamiseen — samaan Lahjaan.\nSinä olit hyvä opettaja. Mutta minusta tuntuu että vielä täytyy\ntapahtua jotain ennenkuin minusta tulee oikea Pekka.\"\n\n\"Onhan tässä jo kylliksi tapahtumista, — Katsellaanpas nyt tätäkin.\"\n\nTaimilta riisutaan liiat hynttyyt pois. Ja sitä katsellaan,\nkäännellään. Kun se potkii ja ryömii, nauravat he kaikin kolmin.\n\nPekan autioitunut mieli alkaa kasvattaa uutta nurmea entisten pahojen\nasiain yli. Nyt tuntuu hyvältä että on olemassa tuollainenkin — eräs\nTaimi. On taasen oikea Juhannus. Pekka sanoo:\n\n\"Lahja, tiedätkö mikä päivä nyt on?\"\n\n\"Tiedän toki. Siksi tänne tulinkin tänään.\"\n\n\n\n\nXVI\n\n\n\"Insinööri Suojanen — neiti Sparre\" — sanoo tukkukauppias sulavasti,\nlopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: \"molemmat samasta kaupungista —\nehkäpä tuttuja jo ennestäänkin\".\n\n\"Luulisinpä melkein\", sanoo Pekka varovaisesti. \"Mutta joiltain\nvaremmilta vuosilta.\"\n\n\"Jaa-jaa, niin, onhan neiti Sparre entisiä helsinkiläisiä.\"\n\n\"Aivan niin\", nyökkää Signe, \"muistan hyvin herra Suojasen\".\n\n\"Sepä mainiota\", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään.\n\"Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —\nNo niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään.\"\n\nTukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen\nlyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja\nottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin\n— niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut\nkultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun\npöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista\nmakkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa,\njoka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä\nyhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.\n\nUkko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää,\nvaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin\nvarovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se\nluulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun\nhetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela,\nja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin\nhuomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta\nkäytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä\nhetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se\nvie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa\npelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.\n\nSiihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin\nonkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia\non kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi\nsuurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois\nmielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä\nviisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti\nselvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku\nkapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää\nollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on\nPekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä\nharjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.\n\nMutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän\ngulassiseuraan. Ehkäpä \"muuttuneet konjunktuurit\" ovat tämänkin ihmeen\ntehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä\nraha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun\nliikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä\nrakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon.\n— Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee\nSigne täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina,\nniinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta\nkanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä\naina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja\najatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä\nsydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut\nystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.\n\nOnkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä\nlennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi\nsen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja\nvarovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä\non häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa\nseurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne\nnäyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet\nkuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean\nravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn\nkoskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.\n\n\"Passaa ottaa nyt vain\", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on\nruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu\nolevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten\ntaskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä\nvielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja,\nkellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä\non etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja\nkoko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy\nkaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se\nviittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen\nlasiin ja honottaa taasen:\n\n\"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu\npuolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin.\" — Varatuomari\ninnostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia\npäin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: \"Ja\nterve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten\nkerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen,\nja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn.\nSe tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme\nruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat\nsamalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki\nnäkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian\nhuippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!\"\n\n\"Terve, terve!\" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman\nnäköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista\nsivistystään osottaakseen: \"Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän\nillan tunnussana.\" Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku\nrouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: \"avek,\nseesar, morituuri salyteerar dej!\" — Mutta muuan sileänaamainen\nnäyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa\ntaitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: \"ik pin, tuu pist, e-er ist\".\nSehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen\nvirallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen\nvaratuomariin päin:\n\n\"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä\npaikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote.\nMutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin\nemäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?\"\n\n\"Älä viisastele\", keskeyttää varatuomari. \"Minä puhuin ihmisistä enkä\nelukoista.\"\n\n\"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että\nihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista.\"\n\n\"Tietysti\", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen\nsilmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei\nkäänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo\nseivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän\ntyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen\nmiettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.\n\nMuut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa\nnäyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata\nmitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista,\nheleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee\nPekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille\nkaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on\ntäysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan\npetäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka\nkatsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä\nkuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää,\nSigne ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSigne on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän\non kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän\nkaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin,\nja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on\nsilti muuttunut — riutunut. \"Niinhän se aika tassii\", sanotaan. Kaikki\nme muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä,\nvaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat\nnämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka\nhetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä\nheitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi\ntyperää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna\nettä runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi\ntällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa\nihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy\nhyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa\nja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat\nennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen\nkanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja\nmoneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos\nitkuaankin, erilaisia ihmisiä, \"kohtaloa\", vaikka mitä. Kunhan jokainen\nvain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi\nmoittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!\n\nJo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen\nnaamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista\nveitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno\nsilti muille. — Signelle hän kuihkasee:\n\n\"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella\nnäin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä\nmyöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa.\nPäivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa.\nAppakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen\nmaailmankatsomukseksi?\"\n\nKyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida\nenään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan\nkyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää\nPekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai\nlintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään\npöytäseuraan päin, sanoen:\n\n\"Onko teistäkin tullut — tällainen.\"\n\nNiissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa\nkyllä että Signe ei sanonut \"tuollainen\", vaan \"tällainen\". Siksipä hän\nvastaa kylmästi:\n\n\"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta\nhuolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen.\"\n\nPekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte\nhuolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä.\nSellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:\n\n\"Niin näkyy.\"\n\n\"No mitäs teistä sitte on tullut?\" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa\nroimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.\n\n\"Minusta? — Ei mitään.\" Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä\nettä Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja:\nei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee\nkätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:\n\n\"Tiedättekö, minä säälin teitä sydämestäni.\"\n\nSigne ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne\nkasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka\nkaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.\n\n\"Miksi te minua säälitte?\"\n\n\"Siksi että kerran rakastin teitä, vilpittömästi ja uhrautuvaisesti.\"\n\n\"Itseännehän teidän silloin pitäisi sääliä.\"\n\n\"Se, joka rakastaa, ei ole säälittävä, vaan se, joka ei —\"\n\n\"Joka ei rakasta — aijoitte kai sanoa?\"\n\n\"Niin juuri. Ja se, joka ei ole rakastanut, ei koskaan, se olette te.\"\n\n\"Älkää olko niin varma siitä.\"\n\n\"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —\" Pekka katsoo\nvierustoveriaan suoraan silmiin — \"kun ette itsekkään ole siitä varma.\nMutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle,\nenkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään\nole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi\nte naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on\npraktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja\nja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein\nkoskematon?\"\n\n\"Me olemme nuorina tuhmia, mutta vanhempina kyllä viisastumme.\"\n\n\"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.\nÄlkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!\"\n\nPekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava\najoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:\n\n\"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua\nmeininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä,\njotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun\nkaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat\nvetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin,\ntavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi\nsyytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä\nentiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin\nkatuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja,\njoka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt\njotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?\"\n\n\"Oletteko juovuksissa?\", kysyy Signe, hypistellen lasiaan.\n\n\"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas\nhautaan entinen itsemme.\"\n\nSigne ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle\nuuden lasin.\n\n\"Te olette raaka mies.\"\n\n\"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään\nniin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää\nentisyydelle.\"\n\n\"Tehän olette naimisissa.\"\n\n\"Olen kyllä, mutta se asia ei kuulu tähän.\"\n\nSigne kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka\näsken \"morituria\" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa\nliköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista,\nautoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri\nLindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on\nheidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä\nkolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta\nvirhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan\nantiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään\nylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin\ntulla tänne \"pelaamaan musiikkia\", niinkuin arvon rouvat sanovat. —\nNäyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja\nottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen\nmielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta\ntuolille, ja messuaa:\n\n\"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin\nkotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja\nniin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä\nautuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin\ntuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta,\njoka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen\najan malja!\"\n\n\"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää\", ärisee varatuomari. \"Mutta\notetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy.\"\n\nYhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe\njälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka\nkilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen\nyhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty\nhiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin\ntuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman\nluonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat,\nkatselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä\nkerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen\ntukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen\nkiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen\nläheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä\nkeskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen\nvain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin\njo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo\nsilmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan\nkäteen, sanoen:\n\n\"Saattakaa minut pois täältä. Niinkuin silloin, ennen.\"\n\n\"Kyllähän muuten\", vastaa Pekka, \"mutta nyt minä tahdon kisata\".\n\n\"Minä en voi olla täällä enään\", hätäilee Signe.\n\n\"En minäkään\", myöntää Pekka. \"Lähdetään.\" Ja he lähtevät. Hiljainen\nhumina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne\nhuutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei\nole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on\nollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki,\nastuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut\nsyrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta\ntunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään,\npistäen sen liivintaskuun.\n\nEteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle.\nKun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan\npuseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa\ntekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin\nupposi turkin puuhkien sisään.\n\nPortierille sanoo Pekka:\n\n\"Tilatkaa auto, katettu auto.\"\n\nJa kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa Pekka\nSignen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.\nSignen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.\n\nOn kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen\nverta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta,\njuuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat\nuponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon.\nSinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo.\nJa vielä! — sinä kokonaan.\n\nKuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan\nvielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä\nkiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee.\nHeikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: \"auto on tullut\" —\nniin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää\nkumarrellen aukomaan ovia.\n\nPekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain\npysähtyen kysymään:\n\n\"Signe, minne saan sinut saattaa?\"\n\n\"Mihin vain\", kuiskaa Signe.\n\nPekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka\nlausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta\nse saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton\nkopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu\nhänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu:\n\n\"Rakas! Miksi et jo silloin —? Enhän minä ketään muuta ole koskaan —\"\n\nJa Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan\npolttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet,\nPekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen\nläpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän,\nkymmenen, yksitoista — —\n\nVoisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin\nhiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta\npilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa\nsukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä\non pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja\nposkessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta\ntihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja\nmies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.\n\nPekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja\ntämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten\nettä Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja\nviskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen,\nvaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko?\nKyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta\nkerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan\npäinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka\njo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.\n\nRäntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan\nkatonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen\nkulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi.\nKatukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien\nalla. Hän mutisee itsekseen:\n\n— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän\njälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta\nviattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut \"yleinen moraali\"\nnimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin\nolisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun\nyritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain\nluurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa,\nja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä.\nEntisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa\nentisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta\ntämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua,\nja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan.\nLahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista,\njotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut\nmies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään\nantausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa,\nvain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille\n— kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.\n\nPekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen\nhyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo\nkohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken\nsulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.\n\nKatu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa\nvastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin\ntyönnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se\npysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.\n\nSiinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on\nperinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus\noikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski\non edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon\npäällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa\nolisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on\nkutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka\nsiihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa\ntärähdellä:\n\n\"Mahtanetkohan sinä arvata, Pekka, mitävarten minä olen tässä?\"\n\nJos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä\nvanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua\nvain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä\nkohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi\nmieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa\nvielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua\nkolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:\n\n\"Mistäs minä teidän olemisenne tietäisin.\"\n\n\"Kyllä tämä hävettää minua\", jatkaa ukko, puistaen päätään. \"Sen toki\narvannet että olen sinua odottanut?\"\n\n\"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia\nodottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa.\"\n\n\"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle\nsuunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä\nitse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä.\"\n\n\"Minä hoitelen itse asiani.\"\n\n\"Kunpa ne hoitaisitkin!\" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä\nvälähtävät. \"Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?\"\n\n\"Onko Lahja? — eikö hän ole — —?\"\n\n\"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin.\n— Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle\nmeistä tämä asia tästälähtien kuuluu.\"\n\nSiihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin\nei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa\nhaihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen\nrinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko\nse lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on\nnäkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli\njärkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi\npettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja\nkatkeruuden lohdutus.\n\nMutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja\nmerkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu\nmonien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen,\nkeskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen\nsisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen\naistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen\nraivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene\najattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa\nja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet\nsuuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee\näänettömyyden lausumalla katkerasti:\n\n\"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan\ntotta.\"\n\n\"Vaari\", sanoo Pekka nöyrästi, \"minä halusin vain hiukkasen elää\".\n\n\"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja\nmuita.\"\n\nSen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee\nhiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä\nedes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi.\nMitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei\ntukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain;\nkysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa\nmenijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan.\nVasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka\nherätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä\ntalojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla\nettä tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa\nja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.\n\nKesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo,\njoka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on\nkylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen\npoikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden\naavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle\nja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu\nketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen\nneuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa\nsamalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi\nse makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee\nkaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja\nsovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä\nnäkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja\nrupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa\neteenpäin.\n\nTulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida\nmaata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti\njaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.\n\n— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi\nseinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja\nkaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy\nkeksiä joku parempi konsti.\n\nMutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei\nsuinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä\nsyyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt\nmielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä\nhengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka,\nsinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa\nuskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä,\nristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja\nPekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt\nitsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan.\nSiellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas\najatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:\n\nNarri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä,\nvaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla\nkärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla\nrakastaa! — eikä rakastella.\n\nPekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee\nja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi\nesille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla,\nkatsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta\ntule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää\nesille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan.\n— Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on\nlohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain\ntällainen.\n\nKun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä\nnenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään\npisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi\nymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen,\nkoskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi\nolla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että\ntässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä\ntulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut\nvastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on\nrakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin\nkuin ennen.\n\nPekka päättää hetikohta lähteä etsimään Lahjaa.\n\n— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on\nollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut\nhänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi\nilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat\nvalloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa.\nHän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. —\nOlisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja?\nSellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se\nolisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta\nviis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan,\nminä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään,\nen edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi\nsellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin\nnyt otan hänet.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nPekka: Näet että tulen sittenkin. Et pääse minua pakoon. Minä tahdon\nsinut.\n\nLahja: Ei, ei. Mene pois.\n\nPekka: Tuomitsetko minua?\n\nLahja: En.\n\nPekka: Pitäisikö minun tuomita itseäni?\n\nLahja: Ei.\n\nPekka: Olenko tehnyt jotain pahaa?\n\nLahja: En tiedä.\n\nPekka: En minäkään tiedä. — Miksi siis tämä pako?\n\nLahja: Sinä olet ollut minun epäjumalani.\n\nPekka: Ja nyt se luhistui?\n\nLahja: Niin.\n\nPekka: Siinä ainakaan ei ole mitään pahaa. Päinvastoin siinä vasta\nlienee kylvetty meidän onnemme itu. — Sinä luhistuit minun silmissäni\njo aikoja sitte, muutamana juhannusyönä. Mutta minä iloitsin siitä.\nSinä tulit silloin ihmiseksi. Etkö nyt iloitse siitä että minäkin olen\nvain ihminen — parempi siis kuin epäjumala?\n\nLahja: En tiedä. — On toinenkin syy, mutta sitä en voi sanoa.\n\nPekka: Tahdoit antaa minulle vapauteni takaisin, tahdoit uhrautua?\nNiinkö?\n\nLahja: Niin.\n\nPekka: Rakas, sillä olisit saattanut musertaa minut, ja niin olikin\nvähällä käydä. — Mihin sinä olisit mennyt?\n\nLahja: Pois.\n\nPekka: Etkö arvannut että minä olisin tullut mukanasi, vaikka mullan\nrakoon asti?\n\nLahja: Olisihan sinulle jäänyt Taimi. Minä aijoin sittenkin jättää\nhänet sinulle.\n\nPekka: Taimi ei merkitse minulle niin paljon kuin sinulle. Minä en\nvälitä lapsista ja kapaloista. Rakastaja minä lopultakin olen enemmän\nkuin isä.\n\nLahja: Eikö Taimi ole sinulle rakas?\n\nPekka: On kyllä, sentakia että sinä olet sen äiti. Siten te olette\nminulle samantapainen asia kuin kristityille Uusi Testamentti.\n\nLahja: Olemmeko me sinulle asioita, eli asia? Mikä sen asian nimi sinun\nkielelläsi on?\n\nPekka: Kutsu sitä vaikka lahjaksi, mutta nyt vain pienellä kirjaimella,\nsillä silloin se minusta merkitsee enimmän.\n\nLahja: Nyt en minä ymmärrä sinua.\n\nPekka; Ei se ole tarpeenkaan. Eivät ketkään ihmiset ymmärrä toisiaan,\nmutta voivat silti rakastaa. — Muistathan että kerran sanoin\ntarvitsevani vielä paljon oppia tässä asiassa. Mutta minusta tuntuu\nnyt ettei siinä oppia tarvitakkaan, vain uskoa. — Vieläkö sinä uskot\nminuun, tarkotan minuun ihmisenä, ei epäjumalana?\n\nLahja: Kyllä.\n\nPekka: Rajattomasti?\n\nLahja: Niin.\n\nPekka: Luulenpa että voimme heti palata kotia. Pue päällesi; minä puen\nTaimin. Juna lähtee tuossa tuokiossa.\n\nLahja: Mitähän tästä tulee? Tuntuu niin oudolta kuin olisi edessä uusi\nelämä.\n\nPekka: Ei ole mitään vanhaa ja uutta elämää, mutta kyllä vaillinainen\nja täysi elämä. Puhuimme kerran kesästä, meidän kesästämme. Se oli\nkovin lyhytnäköistä. Nyt minä juhlin sinussa koko elämääni. Sinussa\nnäen minä kaikkeuden. Eikö totta? kaikkeuden voi nähdä missä tahansa.\nMinä näen sen sinussa. — Sinussa on siis minulle annettu kaikki.\n\nLahja: Nyt sinä liiottelet.\n\nPekka: En liiottele. Minulla on kaikki, sellaistakin, jota en muinoin\nluullut koskaan voivani omistaa. — Kun olen saattanut teidät kotia,\narvaappas mitä senjälkeen ensiksi teen?\n\nLahja: Rupeat pohtimaan sitä iänikuista höyrykattilaasi,\n\nPekka: Kas veitikkaa! — Ei, ei niin. Mutta kaikkein ensiksi, vaikka nyt\nonkin kelirikon aika, pistäyn Jyrkänkoskella — viemässä kukkia äitini\nhaudalle. Ja sitte minä otan sinut, ymmärrätkös? Ja sitte tulkoot vasta\ntyöt.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nPekka makaa hangella, valkoisella hangella, jolle aurinko paistaa.\nHänellä on valkea hiihtopusero päällään, mutta se on veressä. Hänen\nsuksensa ovat eri tahoilla, toinen pitkänään toinen pystyssä. Toinen\nsompasauva riippuu aidalla, toista ei näy. Aidan takana kohoaa\nsylenkorkuinen kallioseinä. Sieltä onnellinen Pekka on laskenut mäkeä,\nja pudonnut aidanseipääseen, joka on puhkaissut hänen vatsansa.\n\nHeloittavalla keväthangella hän makaa. — Lumi voi olla haurasta\nkiteinä, mutta haukena se on väkevää ja juhlallista, etenkin\nsilloin kun se auringossa säihkyy, valontäyteisen taivaankuvun sitä\nvartioidessa. Hanki patjana ja taivaankansi peittona on Pekalla. Pari\nmäntyä värähtelee sivumpana heikossa tuulen hengessä. Aidan vierellä\nyksinäinen riippakoivu heiluttelee alastomia ritvojaan, odottaen kesää.\nHangen alla kaikki niityn ruohot nukkuvat, odottaen nekin kesää.\n\nHangella nukkuja ei liiku, eikä nuku sellaista unta, josta herätään. Ei\nhän kysy enään koskaan: miksi? Eikä hän enään odotakkaan mitään. Mutta\nhänen vierellään seisoo valkea olento, joka näyttää odottavan.\n\nPekka: Kuka sinä olet, joka vielä tulet minun luokseni? Minä pelkäsin\nettä tähän voisi tulla surullisia ihmisiä ja minut voitaisi viedä\nkuulemaan voivotuksia. Mutta sinun vaatteesi ovat valkeat, ja sinun\nkasvosi näyttävät iloisilta. Kuka olet sinä?\n\nValkea: Etkö tunne minua?\n\nPekka: En tunne. Mutta sinä olet niinkuin se pouta, joka kerran nauroi\nminulle kun minä luulin olevani minä. Ja samalla sinä olet kuitenkin\nniinkuin Lahja, ja sinun hymysi on niinkuin minun lapseni, joka jäi\naamulla nukkumaan. Sinussa on kaikkea sitä, mitä minä olen rakastanut.\nSigneäkin sinussa on, ja Elinaa. Vaaditko sinä minua tilille?\n\nValkea: Näytänkö minä tuomarilta?\n\nPekka: Et näytä. Mutta minusta tuntuu että koko minun elämäni on\nsinussa.\n\nValkea: Minä olen sinun elämäsi.\n\nPekka: Noin valkea! Mihin ovat tahrat jääneet?\n\nValkea: Ne olet sinä itse pessyt pois.\n\nPekka: Sehän on mahdotonta. Miten minä siihen olisin kyennyt?\n\nValkea: Näytpä kuitenkin kyenneen. — Nyt me lähdemme. Tule!\n\nPekka: Mihin minut viet?\n\nValkea: Elämään.\n\nPekka: Tuonnekko, josta vastikään pääsin pois?\n\nValkea: Sinne juuri, vaikka se, mitä sinä tarkotat, oli vain pieni\nhiihtoretki. Minä vien sinut sinne, missä sinä et omista mitään, mutta\njossa kaikkeus omistaa sinut. Vien sinut vapauteen. — Katso, minä\npuhallan sinut tomuksi.\n\n\n\n\n"]