[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXiAt0-XxVDpJZccBOmkFszJ6wLUMXaGHrT4djx9ZDdY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2932,"Kypsynyttä viljaa","Hosia, Eino",1905,1941,"2932-hosia-eino-kypsynytta-viljaa","2932__Hosia_Eino__Kypsynyttä_viljaa","Novelli","novelli",[],[],"fi",1937,null,20879,136579,true,[],[],[],"Elokuiseen peltomaisemaan sijoittuva kertomus Helinästä, joka kohtaa vuosien jälkeen nuoruuden tuttavansa Aleksin. Satunnainen tapaaminen herättää eloon muistoja heidän yhteisestä ajastaan kaupungissa ja menneisyyden vaiheista.","Eino Hosian 'Kypsynyttä viljaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2932.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KYPSYNYTTÄ VILJAA\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nEINO HOSIA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nHitaasti lainehtiva, raskasmielinen joki, joka väliin suorana, väliin\nlaajoja kaarteita tehden virtaa avarien, kaikuvien peltolakeuksien\nhalki huimaavan kauas. Väkevänä ja tummana se näyttää etäällä,\njossakin kaukaisuuden ikuisessa, äärettömässä tilassa, syöksyvän\nitse taivaankannen sydämeen ja virtaavan kumeasti pauhaten avaruuden\nportille, jota aurinko, kuu ja tähdet vartioivat. Tuleentuvia\nviljapeltoja on joen kummallakin puolella, peltoja, jotka ovat\njo kullankeltaisia, kypsyyden rajalle ehtineitä. Raskaita tähkiä\nlukematon joukko, hehkuvia, ikäänkuin jo leivältä tuoksuvia. Laitumilla\nkäyskenteleviä karjalaumoja. Viljavainioiden takaisia suuria kyliä ja\nmetsiä, sinertäviä, kumisevia mäkiä, joiden kiireillä vanhat talot ja\ntöllit seisovat kimaltelevin ikkunoin ja taivaan tuulissa tohisevin\nsavupiipuin... Pitkin joen varttakin niitä on, vanhoja kyliä, kaupungin\ntuolle puolelle — merelle asti, ja kaikkiin noihin kyliin näkyy ja\nvälkehtii virta, mutta vain joen yläjuoksun kyliin kuuluu koskien\nverkkainen, juhlallinen kohina niinkuin poljennollinen, alati toistuva\nsoitto, joka suvisin sekaantuu viljavainioiden pehmeästi aaltoilevaan\nhuminaan, senkin vitkaan jatkuessa ja edetessä taivaanrantaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelinä näki ja kuuli tuon kaiken seisoessaan töllin pienessä\npuutarhassa, kasteisessa, välkkyvässä ruohossa, näki elokuisen\nsunnuntai-illan ohuen tummuuden läpi. Koko iltapuolen päivää Helinä oli\nkierrellyt naapurikylässä, ja hän oli tavannut siellä Valkin Aleksin,\njoka oli päivätyöläisenä eräässä talossa oltuaan ennen läheisellä\nsahalla lankunkantajana. Tämä odottamaton ja aivan satunnainen\ntapaaminen oli jättänyt kummallisen jännityksen Helinän olemukseen.\nTuo jännitys ikäänkuin säteili kautta ruumiin siellä pienen puutarhan\npuitten alla, keskellä vilpoista elokuista iltaa.\n\nVuosiin hän ei ollut Aleksia nähnyt. Ja kuitenkin Helinä oli\nhänen kanssaan elänyt omat vaiheensa kaukana kaupungissa, lähellä\nmerta, jonakin nuoruutensa kohtana. Siellä hän oli silloin ollut\npellavatehtaassa työssä, mutta Aleksi enimmäkseen tie- ja siltatöissä.\nHyvin usein he siihen aikaan kohtasivat illan tullen toisensa milloin\nkaupungin laitaosan kujilla, milloin etäällä virran partaalla, jossa\nhe vierekkäin istuivat, lojuivat villissä, ruosteisessa rautaheinässä\ntoisiinsa painautuneina tai katsoivat lotjain vitkallista kulkua\njoella. Hiljainen, hulmuileva tuuli ajoi loitolta kaupungista himmeästi\nvälkkyilevän joen ylle yöksi vaienneitten tehtaitten hälvenevää savua.\nJa kukkien teristä levisi kevyttä hurmiota, ihanaa riemua kaikkialle,\nhuumaten aistit. Ne olivat onnellisia iltoja. Mutta ne liukuivat pois\nniinkuin ne lotjat heidän ohitseen pitkin mustaa, raskasmielistä virtaa\nalas merta kohti. Ja vähitellen he ajautuivat kauaksi toisistaan.\nHelinälle tulivat raskaat vuodet, työstä ja murheesta raskaat. Hän\nhäätyi takaisin maalle ja sai myöhemmin lapsen aivan toiselle miehelle,\njoka sitten jätti hänet. Tai oikeastaan se oli Helinä, joka näin\nheittäytyi oman onnensa nojaan, sillä tuota miestä hän ei tuntenut\nkoskaan rakastaneensa, pikemminkin vihasi, hänen kömpelöä, raa'ahkoa\nolemustaan halveksi. Mutta Aleksikin, joka hänen lähdettyään oli\njäänyt kaupunkiin, siirtyi ajan mukana hänen tajunnassaan häviävän\nloitolle. Maalla, hiljaisten kylien ja viljapeltojen keskellä, Helinä\nvuosien kuluessa jollakin tavoin kovettui ja katkeroitui; kumea,\narvoituksellinen hiljaisuus tuntui alati ympäröivän hänen olemustaan.\n\nMutta nyt tänä iltana, Helinän tavattua Valkin Aleksin, nuoruutensa\nrakastetun, elokuisen naapurikylän tiellä, hän alkoi jostakin\nsyystä muistissaan kertailla heidän yhteisiä hetkiään hyvin kauan\nsitten. Niinkuin kuumat tuulet muistot puhalsivat hänen ylitseen. Ja\nhän heittäytyi kasteiseen maahan viillytelläkseen itseään. Pienen\ntöllipuutarhan vanhojen, homeisten omenapuitten harmaat oksat\nkaareutuivat hänen yllään lehtevinä ja jo hedelmiä kantavina. Hän\nkierteli itseään märässä ruohossa ja näki taivaan yläpuolellaan tulevan\nkummallisen tummaksi. Kuukin jo nousi, elokuun punainen kuu, ja sen\nvilli valo tunkeutui hukuttavana puutarhaan. Tiuhan, kypsyneen viljan\nhumina kantautui kovasavisen kujan takaa vainioilta.\n\nSitten Helinä yht'äkkiä muisti lapsensa sisällä töllissä — sen _toisen_\nmiehen lapsen, pojan, joka oli ollut sairaana elokuun alusta lähtien.\nJotain nokkoskuumetta se lienee, niin ainakin arvelivat vaimot kylässä.\nTaannoin naapurikylään lähtiessään Helinä oli jättänyt lapsen, kuten\nennenkin, äitinsä hoitoon, vanhan Järvelän mummon, joka majaili\ntuvassa, Helinän asuessa lapsensa kanssa pienessä töllikamarissa.\nPoika oli nyt kahdentoista, ja hän itse läheni neljääkymmentä.\nVaistomaisesti hän siinä omenapuiden alla maatessaan silmäili työn\nkovettamaa ruumistaan omituisen laajalla katseella, ja äkkiä hän tunsi\njonkinlaista häpeänsekaista katkeruutta. Siinä hän lojui kuin nuori\ntyttöhupakko, vaikka hänellä oli sisällä töllissä sairas, avioton\nlapsi... Kuinka mieletön onkaan ihminen!\n\nKuu nousi nousemistaan idässä. Taivaskin oli kauttaaltaan oudon\npunertava, viipyvän hehkuva. Hauras, aavemainen yövalo tiheni.\nKeltainen ruis huojui raskain tähkin, odottaen sirppiä. Etäältä\nvainioiden takaa kajasti joki, hitaasti merta kohti lainehtiva. Kylistä\nkuului kaukaisia ääniä, lehmien ilta-ammuntaa, miesten joutilasta,\nsunnuntaista hoilotusta.\n\nHelinä meni sisälle, ja kohta porstuassa hän kohtasi äitinsä, joka\npuolipukeissaan ja kylkeänsä kyhnyttäen seisoi ovenpielessä.\n\n— Olin tulossa juuri ulos katsomaan, joko sinua näkyisi, marisi hän. —\nKauan viivyitkin kylässä. Toivo jo nukkuu.\n\nKun Helinä ei mitään vastannut, jatkoi mummo:\n\n— Seppälään kävivät hakemassa rukiinleikkuuseen huomiseksi.\n\n— Vai kävivät, sanoi Helinä siihen jo, ja hän tunsi sillä hetkellä koko\nolemuksensa kummallisen kovaksi. — Täytyy sitten mennä, lisäsi hän.\n\nJa hän hävisi kamariin.\n\nSairas poika makasi kapeassa pukkisängyssä huoneen toisella laidalla.\nHeidän välillään lainehti tyhjyys. Suvikuumeen puna väikkyi lapsen\nkasvoilla. Nyt hän nukkui ja Helinä valvoi. Hän näki ikkunasta\nomenapuut elokuun illan yhä syvenevän tummuuden keskellä, mutta\nraakilat niiden oksilla hohtivat jo väreilevässä kajastuksessa.\nIlta oli aivan lähellä yötä; kuten kuoleva lapsi se katsoi ulos yön\npeloittavan suuresta, ikkunasta...\n\nVihdoin Helinä riisuutui ja paneutui maata vastapäätä lastaan toiselle\npuolen huonetta. Hän makasi aivan hiljaa ja antoi ajatustensa kiertää.\nJa yön tunnit katosivat pois hänen ajatellessaan raukeana yhä Aleksia\nja tähän liittyviä kaukaisia hetkiä, jokea ja heidän ohitseen liukuvia\nlotjia... Se oli samaa jokea vielä siellä kaupungin lähistöllä kuin\ntäälläkin — samaa virtaa... Se oli hänen lapsuutensa joki, joka\nnäytti virtaavan koko hänen elämänsä halki kaukaa menneisyydestä,\ntummana, väljänä ja muuttumattomana... Hän oli kuin kasvanut siihen\nkiinni; hän oli ollut tuon virran vanki jo lapsesta saakka. Noina\nonnellisina, ajattomina vuosina, jolloin suvet olivat täynnä aurinkoa,\npuiden lehtien välkettä ja veden tuskatonta liikettä joessa, virta oli\nmerkinnyt hänelle — niinkuin se yhä vieläkin hänelle merkitsi, vaikka\ntoisella tapaa — jotain salaperäistä ja hämärää, jota hän ei täysin\nkäsittänyt. Mutta nähdessään sen raskaasti lainehtivan kaukaisuuden\nhelmaan kadotakseen sinne hän tunsi usein syvää ikävää ja kummastusta.\nHän ei lapsena vielä saattanut aavistaa sitä, mitä kaikkea tuo virta\nolisi tuleva hänelle merkitsemään, miten kaikki hänen elämänsä\nratkaisevat sisäiset ja ulkonaiset tapahtumat ikäänkuin liittyivät ja\nkasvoivat kiinni virtaan, sulautuivat siihen ja muodostuivat uudeksi\ntodellisuudeksi — unen ja haaveen todellisuudeksi. Myöhemmin hänestä\ntoisinaan tuntui siltä, kuin hänen elämänsä ilot ja surut ja monet\nsalaiset vaiheet kuvastuisivat virran tummasta, läikkyvästä pinnasta,\nja häntä hävetti ajatellessaan, että muutkin ne näkisivät pitkin avaraa\njoenvartta kaupunkiin asti. Mutta hetken kuluttua hän jo saattoi nauraa\ntälle kuvitelmalleen tuntien itsensä lapselliseksi.\n\nKerran pienenä tyttönä Helinä oli eksynyt viljapeltojen takaisiin\nmetsiin. Hädissään ja väsyneenä hän harhaili puitten alla, ja hän\npelkäsi kuolemaa. Hiljaisuuskin häntä peloitti; joenvarsikylien äänet\nhukkuivat kokonaan siihen. Häntä ympäröi vihreä, noitamainen hämärä.\nJa hän kompastui tuon tuosta mättäiden kumpuihin. Mutta silloin, kun\nhän vähimmän odotti, vilahti puiden takaa näkyviin jotain etäistä\nja sinertävää. Häntä vavahdutti kummallisesti päästä jalkoihin.\nSieraimissaan tummien havujen tuoksua Helinä lähti kulkemaan tuota\nsinerrystä kohti, joka hohti puiden lomitse kuin taivaan ovi. Ja\nvähitellen hänen hädästä laajentuneisiin silmiinsä syöksyi kirkas,\nselkeä kuva: _joki_. Riemusta huutaen hän juoksi tuttujen viljapeltojen\nkautta rantaan, missä juuri silloin iloisesti kaikuivat pyykkivaimojen\nkurikat. Helinä ei ollut kuullut niiden pauketta vainioiden taakse,\nvaikka hän tietämättään oli ollut lähellä metsän rantaa.\n\nKoko se päivä oli ihmeen onnellinen ja valoisa siellä joenuomassa\nlaajojen peltoaukeiden keskellä. Ja joki kirkas, taivasta täynnä;\nse lainehti Helinän mielestä suoraan Jumalan luokse... Helinä onki\nveljensä kanssa ja kokosi sylinsä täyteen kylmiä, kosteita kukkia\naivan vedenrajasta. Kaukana peltojen takana siinti ja huminoi tumma,\neksyttävä metsä. Tästä päivästä asti Helinä rakasti virtaa, tästä\netäisestä lapsuuden päivästä asti. Tuon eksymisen jälkeen se avautui\nhänelle jollakin uudella tavalla, tuli läheisemmäksi, ikäänkuin virtasi\nhänen hätääntyneeseen lapsensieluunsa, ja hän otti sen vastaan. Eikä\ntuo tunne vaihtunut eikä muuttanut muotoaan, vaikka Helinä sitten\nmyöhemmin näkikin kekseillä nostettavan joesta hukkuneen pyykki-Sannan\nruumiin. Se oli mudan tahraama ja lahonneiden kaislojen peittämä.\nMutta silloin oli syksy ja äidillä joessa pellavia; niiden himmeästi\nkellahtavat varret, joiden painona oli kiviä ja riukuja, kuulsivat\nrantaveden lävitse niinkuin hukkuneiden hiukset... Tämä tapaus teki\nvirran Helinän silmissä vain entistäkin salaperäisemmäksi, se ikäänkuin\ntoi siihen jonkinlaista vanhan tarun pohjatonta synkeyttä ja tyyntä,\nkylmää kohtalokkuutta, hitaasti eteenpäin lainehtivaa. — Toisinaan\nvielä nytkin, vuosien mentyä, alkoi kaiken surun, kärsimyksen ja\neksymyksen takaa hänen silmiinsä yht'äkkiä välkehtiä jotain kumman\npuhdasta ja sinertävää, ja hänen tuli ihmeen hyvä olla. Hän tiesi\nsilloin, mistä tuo ohut, ilmava sinerrys hänen silmiinsä saapui: se\ntuli virralta, hänen virraltaan, joka oli kaiken muun ohessa nähnyt\nhänen rakkautensa eri vaiheet — alkuihmeestä hamaan sen sortumiseen,\nkuolemaan...\n\nNiin, kuolemaan! Mutta vaikka Helinä tälläkin hetkellä uskoi kaiken\nheidän välillään loppuneen, menneen menojaan, tunsi hän siitä\nhuolimatta kuitenkin rakkauden, vanhan, aikoja sitten väljähtyneen\ntunteen epämääräistä heijastusta, uuden heräämisen kiihkoa itsessään,\nkoko olemuksessaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut tavannut\nnaapurikylässä Aleksia turhaan. Tuohon odottamattomaan kohtaamiseen\nkätkeytyi hänen mielestään ei ainoastaan ituja uusiin tapahtumiin, vaan\nsuorastaan hänen elämänsä viimeinen todellinen mahdollisuus, kohtalokas\nja käänteentekevä. Ja uusien muistojen ja ajatusten tulva vyöryi\nhänen ylitseen. Vielä unen rajalla syöksyi kuuman, punertavan hämärän\nkeskeltä hänen yötajuntaansa tuo virran kuva ikäänkuin jonkinlaisena\nväkevänä alkunäkynä, joka piti häntä vankinaan. Joki oli tällä kertaa\nharmaa ja raskaasti tulvainen. Keväinen. Öinen. Hän makasi rannalla\npäällystakki avoinna, selällään. Ylhäältä rantatalojen takaa ryntäävä\ntuuli painoi hänen pukunsa kiinni ruumiiseen; hän tunsi itsensä kumman\nalastomaksi, paljaaksi. Mutta hän ei välittänyt siitä. Aleksi katsoi\nhäneen keväisen yön hulmuilevasta hämärästä. Ja tuo katse painoi hänen\njäseniään ihanana taakkana... Kaukaa joelta, alarannan suunnalta,\nkaikui haitarin soittoa jostakin hinaajan vetämästä proomusta. Pitkin\nmustaa, kimaltelevaa virtaa vyöryi kumeasti tukkeja; se oli niitä aivan\ntäynnä... Tähtien valo oli särkynyttä, pakenevaa. Öinen taivas ja maa\ntäynnä huumetta, kuin täynnä salaperäistä soittoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin päättyi Helinän kohdalta tämä elokuun ensimmäinen sunnuntai. Yö\nhulvahti hänen ylitseen niinkuin raskas peite, jonka alla hän makasi\nkummallisesti jäykistynein ja odottavin jäsenin. Seutu oli hiljainen.\nLuonnon kypsyneessä, avarassa helmassa lepäsivät ihmiset ja eläimet\nsaman kiihkon uuvuttamina, odottaen uutta, tulista päivää ja aurinkoa.\n\nJa aamulla Helinä otti porstuan naulasta käyrän sirppinsä ja kulki\nhuojahdellen halki moision taloa kohti.\n\nSuutari Lahtisen vanha juhta, joka keväällä oli tullut umpisokeaksi,\njyrsi ruohoa pellon laidassa. Helinä pysähtyi ohimennen sivelemään sen\nkulunutta harjaa, haalistunutta kuin vanha, auringon polttama hamppu.\nEläin kohotti vitkaan päänsä ja katsoi eteensä sokean toivottomalla,\nahmivalla katseella näkemättä kuitenkaan mitään. Se oli päätetty\nlopettaa syksyllä; siihen asti juoppo suutari suorittaisi sillä pieniä\najojaan, teettäisi hevostöitään. Ja Helinä seisoi sokean juhdan\nvieressä sivellen sen kulunutta, harvajouhista harjaa, raskaitten\nvuosien ja tuulien repimää. Hänen toisessa kädessään oli elosirppi.\n\nSitten Helinä lähti jatkamaan matkaansa. Joenlaakso viljapeltoineen\naukeni hänen eteensä Se oli täynnä aamua ja valkeutta, kuuman elopäivän\nodotusta. Ruis oli kypsynyt leikattavaksi... Kylissä kirkuivat kukot.\nKuului karjan ääniä.\n\nJa koko päivän Helinä leikkasi väen joukossa keltaista, raskastähkäistä\nruista, kumaraisena leikkasi lähes auringonlaskuun asti. Pitkin\njoenvartta, kaikissa kylissä, leikattiin tänä päivänä ruista väljillä,\nhelteisillä pelloilla, jotka pitkinä sarkoina laskeutuivat virtaa kohti.\n\nHelinän kasvot erottuivat selvästi viljan kullasta; ne olivat auringon\npolttamat, odottavat ja häikäistyneet. Viljapeltojen langenneen\nMagdaleenan kasvot...\n\n\n\n\n2.\n\n\nMyöhemmin Helinä usein ihmetteli sitä, että hän ei ollut Aleksia\ntavannut eikä hänen olemassaolostaan mitään tietänyt, vaikka tämä\noli oleskellut seudulla jo keväästä asti. Vasta nyt, elonleikkuun jo\nalkaessa ja syksyn lähetessä, oli hänet sattumalta tavannut. Niin\nsulkeutunutta elämää hän oli viettänyt, kuin unessa ollut. Mutta eräs\nhämärä, keväinen muisto palautui tänä aikana hänen tajuntaansa. Silloin\noli pääsiäinen. Joenvarsikylässä, jotka olivat humahtaneet täyteen\npitkäperjantain jylhää tunnelmaa, kierteli mustavaatteinen saarnaaja.\nRistinpuuhun naulittu mies kohosi taas esiin suuresta unohduksestaan\nja näytti hetkeksi kuvastuvan taivaalle vaikenevien kylien ylle,\npääsiäisen verenkarvaiselle taivaalle...\n\nPitkäperjantain mentyä, lauantaina, ennen varsinaisia pääsiäispyhiä,\noli Helinäkin matkalla siihen joenvarren taloon, jossa saarnaaja sillä\nkertaa esiintyi. Virta lainehti silloin jo vapaana ja taivaisena,\nvillin-raskaana. Se jollakin tavoin peloitti Helinää. Veden mukana\najelehti tulvan mukaansa kiskomaa rojua: vanhoja, sammaloituneita\npyykkilauttoja, korvoja, saaveja, puita... Kulkiessaan yksin ja\nmustiin vaatteisiin pukeutuneena myllyn ja sahan ohi näki Helinä\nlankkuja kantavan miehen, joka näytti hänestä kumman tutulta.\nMiehen yllä oli haalistunut, sininen overalli ja hänen kasvonsa\npuolittain hatun varjossa. Ja vielä rantatalon matalassa pirtissä,\njota auringonlaskun verinen hehku valaisi, Helinä ajatteli tuota\nmiestä merkillisen surumielisyyden täyttäessä vähitellen koko hänen\nolemuksensa. Hän hukkui tuohon omaan suruunsa kuin kuuraiseen, hallan\nkoskettamaan viljaan, joka kylmänä häilyi hänen paljaan päänsä yllä.\nOlkapäällään lankkuja kantava mies näytti sekaantuvan kaikkeen\nsiihen, mikä häntä tällä hetkellä ympäröi, sekaantui hurjistuneen\nsaarnaajan mielettömään tuomionuhkaan, Golgatan synkkään näkyyn ja\nauringonlaskun mieltäviiltävään hohtoon. Yllään sininen overalli mies\nhuojui kaikkialla ja ikäänkuin tavoittaen häntä kaiken aikaa. Ja Helinä\nmelkein vapisi oudosta hekumasta, ruumiin ja sielun yhteishekumasta,\neikä tiennyt, minkä vuoksi. Mutta palatessaan joen toiselle puolelle\nhänen teki mieli heittäytyä virtaan, joka läikkyi ja kimalteli kevään\nhauraassa kuutamossa kuin surun ja kaipauksen tumma Jordan... Taivas\nleimusi hänen yllään kuin tuomiopäivä. Ja jokilaakso levisi hänen\nedessään öisenä ja autiona merelle asti. Rantojen mustat, alastomat\npuut huojuivat pehmeässä tuulessa kuin jättiläishuiskat ja niiden\nkosteat, keväiset rungot kiilsivät kuutamossa.\n\nHelinä seisoi rannalla pitkän hetken. Äskeinen ruumiillisen ja\nsielullisen hekuman tunne oli haihtunut; hänen mielensä oli kummallisen\npainava ja alakuloinen.\n\nMutta aamulla, joka oli pääsiäisaamu, häilyivät kylissä keinut, eikä\nHelinä tahtonut ajatella enää sitä lankkuja kantavaa miestä, jonka\nhän oli ohikulkiessaan nähnyt ja jolla oli ollut yllään haalistunut,\nsininen overalli... Se mies oli ollut hänen etäällejääneen nuoruutensa\nrakastettu... Tämän seikan Helinä nyt tiesi, ja kuumana ja kypsänä\nympäröi häntä sadonkorjuun kuukausi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla taannoisella tapaamisella elokuisessa naapurikylässä oli sitten\nomat seuraamuksensa. Sen jälkeen Valkin Aleksi ilmestyi Helinän luokse\naina silloin tällöin, viettäen siellä joskus osan öitäänkin.\n\nNäiden käyntien aikana Helinä havaitsi piankin, ettei Aleksi ollut\nenää sama kuin ennen. Kulunut aika oli muuttanut hänet. Ulkomuodoltaan\nhän tosin oli pysynyt jokseenkin samana kasvojen lisääntyvistä vaoista\nhuolimatta. Hänen tukkansa oli edelleen tankea ja musta, otsalle\nroikkuva, silmissä sama raskas välke kuin nuoruudessakin. Mutta\nsittenkin hän oli muuttunut. Häneen oli tullut jotain kulmikasta ja\nruhjovaa, jotain kovaa ja loppuunelettyä. Häntä kannatteli kuitenkin\nepämääräinen toivo uudesta maailmasta, joka oli nouseva esiin ajan\nkaaoksesta. Helinä ymmärsi, että se maailma oli kaukana siitä\nmaailmasta, jossa he nyt elivät; se maailma oli täynnä myrskyä ja\nhuomispäivän kohinaa, luomisen elämää...\n\nSen sijaan, että he olisivat muistelleet yhteisiä, kauaksi jääneitä\nhetkiään, mustaa, paisuvaa virtaa, jota pitkin hinaajien vetämät\njykevät lotjat kulkivat, he keskustelivat kaikesta muusta, ja näitä\nheidän puheitaan ei useinkaan ymmärtänyt Helinän poika, Toivo, joka\nsuvikuumeensa helmasta joskus kuunteli heitä.\n\nSairaan lapsen suhde äitinsä ystävään muodostui kohta alussa kahtaanne\nsuuntautuvaksi. Hän havaitsi Aleksin ystävälliseksi ja hyvän\nnäköiseksi; Toivo piti hänen naurunsa raskaasta ilosta ja silmiensä\nvälkkeestä hänen puhuessaan äidin kanssa. Mutta tästä huolimatta\npoika tunsi epäluuloa tuota vierasta miestä kohtaan, jota hän piti\ntunkeilijana, salaisia tarkoituksia itseensä kätkevänä. Ja myöhemmin,\nValkin Aleksin käyntien yhä jatkuessa, Toivossa alkoi palaa omituinen\nviha tätä kohtaan. Hän makasi nukkuvaksi tekeytyen pukkisängyssään\näidin ja vieraan miehen hiljaisella äänellä keskustellessa\npuolipimeässä huoneessa. Ja kaiken aikaa täytti outo viha ja häpeä\nsameana hänen mielensä.\n\nHelinän poika ajatteli tappaa luon vieraan miehen. Kerran kuumesairaan\nunessa hän sen jo aikoi tehdäkin. Hän seisoi alasti töllin puutarhassa,\nkuutamossa, odottaen äitinsä ystävää. Hän oli alasti, jotta häntä\nolisi vaikea erottaa valkeassa, liikkumattomassa kuutamossa. Oli aivan\nhiljaista, niin hiljaista kuin vain unessa voi olla, aavemaista ja\nliikkumatonta. Hän seisoi siinä ja kuunteli, ja puutarhan niittämätön\nheinä kuunteli hänen kerallaan. Kuu riippui taivaankannessa; se oli\noudon valju, kuten orrella roikkuva nyljetty, sisäpinnaltaan hiukan\nkiiltävä naudannahka, jota teurastaja vajansa yksinäisyydessä lyhdyllä\nvalaisee... Heinä hohti hänen jaloissaan; hän oli alaston ja viileä.\nJa juuri silloin lauloi kukko kylässä aamuyön tunteja. Toinen kukko\nvastasi siihen naapurikylässä. Kylä kylältä eteni kukkojen laulu pitkin\nvirran vartta. Yö kaikui niiden äänistä, äsken niin hiljainen yö.\nTuohon lauluun yhtyivät peltojen äärettömyydestä viljan tähkät, kaikki\nlaulaen omaa säveltään, jokainen tähkä, pieninkin. Ja suutarin sokea\nhevonen lauloi sekin, nöyrällä, väräjävällä äänellä. Tuo katkeamaton,\nsyvä ja ihana laulu kohosi taivaan tähtiin, ja ne ottivat sen vastaan\nja välittivät Jumalalle. Toivokin unohtui sitä kuuntelemaan. Suutarin\nsokean hevosen laulun hän erotti kaikkein selvemmin muiden joukosta; se\nkaikui nöyränä ja heikkoudessaankin väkevänä. Toivo näki tuon vanhan\njuhdan kasvot kuutamossa, ihmeelliset, kärsineet hevoskasvot, ja hän\nunohti kaiken muun niitä katsoessaan. Unohti äitinsä ystävänkin,\nValkin Aleksin, jonka hän tahtoi tappaa. Olihan hänellä sitä varten\nveitsi kädessä. Ruumiin hän oli aikonut kätkeä heinän sekaan. Mutta\nmies kulki hänen ohitseen kylää kohti, hänen katsoessaan vain suutarin\nsokeaa hevosta ja kuunnellessaan sen kärsimyslaulua. Siniset, punaiset\nja lumivalkoiset kukot taukosivat vähitellen laulamasta ja painuivat\njälleen orsiensa hiljaisuuteen. Tähkienkin laulu vaikeni keltaisilla\nvainioilla, ja ne jäivät äänettöminä huojumaan kuin kultaiset kruunut\nkuutamossa. Vain sokea juhta jatkoi lauluaan. Läpi kuumeen se tunkeutui\nhänen luokseen, läpi unen tiheän verhon, havahduttaen hänet. Ja\nkohta hän muisti jälleen äitinsä ja sen vieraan miehen, koska hän ei\nenää kuullut laulua. Uudelleen viha heräsi hänen mielessään, pojan\nkirpeä suuttumus, johon sekaantui hämärää katkeruutta ja kärsimystä,\nkehittymättömän sielun kuumeista, tempovaa raivoa. Hän teki kädellään\nhapuilevan liikkeen, mutta unen raskas puukko, kuutamon hohdolla\nsilattu, oli jo luisunut hänen kädestään pois... Hän ei voinut muuta\nkuin olla hiljaa ja kuunnella.\n\nMutta Helinä oli vaipunut syvälle nuoruuteensa eikä aavistanut\nkuumesairaan poikansa ajatuksia ja kuvitelmia. Elokuun väkevä,\nkylläinen yö huikaisi merkillisesti, siitä huokui makeaa, raskasta\nlämpöä huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana olivat Helinä ja Aleksi paneutuneet pitkälleen sänkyyn\nuskoessaan sairaan lapsen nukkuvan. Säteilevä, värikäs elokuu oli\nsilloin jo puolessa; vahvaolkinen, tuulessa huojuva ruis oli leikattu,\nja hehkuvina kuulsivat kuhilaat kuumien päivien ja avarien, himmeitten\niltojen helmassa. Mutta muut viljat saivat tuleentua vielä vainioiden\nyksinäisyydessä.\n\nHelinän äiti ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt jo aamunkoitossa\nmatkalle etäisiin mäkikyliin sukulaisten luo. Vanhana ja kumaraisena\noli mummo häipynyt kumisevien mäkien raittiiseen, korkeaan aamuun, eikä\nhän palaisi ennen kuin seuraavana päivänä. He saivat olla kahden, vain\nlapsi kolmantena, suvikuumeesta kärsivä poika.\n\nHuone oli kuin liekeissä, täynnä elokuista, punertavaa kuunvaloa.\nAleksin käsivarsi painoi sivulta Helinän rintaa. He eivät puhuneet\nmitään, mutta vähäistä aikaisemmin oli kipeä poika kuullut irrallisia\nkeskustelunkatkelmia, joiden tarkoitusta hän ei ollut täysin\nkäsittänyt. Oven yläpuolella oli ristissä kaksi Helinän pellolta tuomaa\nohranokea, joiden päistä riippuivat tähkät raskaina ja täyteläisinä\nalas.\n\nHelinän mielessä häilyi välähteleviä kuvia: tiuha, kahiseva\nrantaheinikkö, sinisiä ja keltaisia kukkia, haurassiipisiä, hohtavia\nperhosia, hitaasti virtaava joki, merta ja joensuun suuria sahoja\nkohti kulkevia lotjia, tuulen ajamaa etäistä tehtaansavua, rannattoman\nlaivaan tummuutta, kaukaista kajastusta — loitolla maakyliä, peltoja,\nnuokkuvia tähkäpäitä... Arkielämä oli painanut hänen mielensä\npuuduksiin, mutta nyt nuo ohuet, välähtelevät, jostain syvyydestä\nesiin kumpuavat kuvat sokaisivat oudosti hänet niinkuin kimalteleva,\nväkevän auringon kuumentama vesi... Ja hän kuvitteli jälleen istuvansa\nsiellä mustana välkkyvän joen partaalla rakastamansa miehen vieressä\nilman ahdistusta, elämänkaunaa ja vuosien uuvuttavaa painoa, alarannan\nusvaharsoihin häviävien lotjien loittoneva humu korvissaan. Hän tunsi\nrinnoillaan Aleksin lihaskovan käsivarren painon. Siitä virtasi hänen\nkiusattuun ruumiiseensa kainoa halua. Elämä, joka ympäröi häntä\npainajaisunen tavoin, tuntui loittonevan jonnekin kauaksi. Oli vain\nhetken ajaton tila, vailla rajaa ja pohjaa...\n\nHelinä aisti itsessään jollakin hämärällä tavalla Aleksin katseen läpi\nlainehtivan tyhjän, hänen läheisyytensä. Tuon katseen vaikutus oli\nennen muuta ihmeellisesti ulkopuolinen: hän havaitsi sen ruumiillaan,\njoka ikäänkuin hitaasti sulautui johonkin päihdyttävästi unenomaiseen,\naistilliseen kangastukseen... He varoivat puhumasta mitään. Himoksi\ntihenevä kaipaus havahdutti heissä hereille kuuman surumielisyyden; he\nhengittivät kiivaasti suoraan toistensa kasvoihin...\n\nJa punertava, aaltoileva yövalo yhä tiivistyi heidän ympärillään.\nTaannoinen sinisyys, kajastuksenomainen, hulmuileva valo oli\nhälvenemässä; valo oli terävöitynyt, muuttunut vähitellen räikeämmäksi,\npaljastavammaksi. Yö oli yht'äkkiä kuin naamioitunut, esiin ryntäävä\npäivä, kuuma, sumuverhoon kietoutunut elokuun päivä. Tuo valo tunkeutui\nsyvälle heidän olemustensa ytimeen, kaivaen esille niiden syvimmän\nsalaisuuden. Heidät valtasi äkkiä jonkinlainen lapsellinen ujouden\ntunne siinä vierekkäin maatessaan. He välttivät katsomasta toisiaan\nsilmiin. Mutta sitten Aleksi kuitenkin painoi kasvonsa Helinän kasvoja\nvasten, ja tämä tunsi, kuinka miehen huulet kulkivat etsien hänen\nkasvojensa yli ja painautuivat sitten kaulaan. Kuuma herpaannus\nvalui kuin sakea vesi Helinän ruumiin lävitse, vavahduttava, kirpeä\ntunne, joka painosti jäseniä. He tunsivat päästä jalkoihin toistensa\nkosketuksen.\n\nMutta erilaisten, hämäännyttävien aistimusten syvyydestä tunkeutui\nAleksin ajatuksiin yht'äkkiä eräs mielikuva. Hän seisoi keskellä\nelopeltoa ja piti kädessään kahisevaa, auringossa hehkuvaa sitomaa,\njosta raskaat tähkät valuivat alas kellahtavien olkien päistä.\nKummallisen hekuman kiihdyttämänä hän painoi kasvonsa tuoksuvaan\nlyhteeseen, ja hänet täytti sadonkorjuun vilpoinen onni. Kypsyyden\nhenki tulvahti häntä vastaan siitä naisruumiistakin, jota hän\npuristi itseään vastaan; hän tunsi sadonkorjaajan onnea, äkillistä,\nviiltävää riemua, johon ruumis ja sielu hukkuivat... Mutta jossakin\nloitompana tajunnan taustalla liikkui kuitenkin jotain vastakkaista\ntälle kaikelle, repaleisia mielteitä, haalistuneita tuntoja joistakin\nvälivaiheista, jotka saivat hänet puristamaan tätä naista melkein kuin\nvihassa. Helinän hengitys oli muuttunut katkonaiseksi niinkuin joskus\ntyössä hänen kantaessaan ankaraa taakkaa...\n\nHuoneessa oli tällä hetkellä eräs kolmaskin, jonka kaikki aistimet\nolivat herkästi valveilla — kuumeinen poika, Helinän lapsi. Hän makasi\nvuoteessaan huoneen peränurkassa kasvot koholla, inhoten ja peläten\ntätä odottamatonta hiljaisuutta, läähättävää äänettömyyttä. Toivo\nvihasi tällä hetkellä äitiäänkin, häpesi hänen puolestaan tietämättä\noikein syytä siihen. Mutta jotain kuvottavaa nousi hänen kurkkuunsa\nsyvältä kuumeisesta ruumiista, ja kiihdyksissään hän muisti äkkiä\näitinsä alasti, paljaana, ilman verhoja...\n\n— Kuuma, tuuleton sunnuntai heinäkuussa. He olivat käyneet uimassa\njoessa ja makasivat rannalla alastomina auringossa, äiti ja poika.\nJostakin etäältä kantautui karjalaumojen kohua, härän mylvinää.\nMuuten oli ihan hiljaista, raukaisevaa. Rannan puut vaiti. Vesi ei\nvärähtänytkään; loitolla torkkui liikkumaton halkolotja. Heinäkin oli\nkuumaa, ikäänkuin tuleen syttyvää, ja se tuoksui väkevästi. Huumaten\nnoiden vihreitten korsien tuoksu tunkeutui sieraimiin. Kaukana\ntaivaanrannalla oli junien hälvenevää savua... Toivo vierittäytyi\nkuin unessa lähelle äitiään. Kummankin ruumis huokui kiivasta lämpöä;\nhe eivät liikahtaneetkaan, poika vain tunsi ajoittain kummallista\npuistatusta. Hän oli siinä maatessaan kuin vasta äitinsä ruumiista\nirroittautunut, kuin vasta elämään heräävä... Äidin rinnat kohosivat\nhänen hehkuvien kasvojensa vierestä kuin suoraan maasta, luonnosta.\nPoika tarttui äkisti lähinnä olevaan käsin ja kuivin huulin. Hän\nhengitti tiheästi, ruumis vavahdellen. Helinä naurahti pehmeästi ja\nsanoi leikillisesti: \"Vieläkö sinä nyt rintaa, iso poika!\" Mutta sitten\nhän huomasi tässä jotain omituista, tavallisuudesta poikkeavaa, ja\nirroittaen kiivaasti poikansa kuumuuttaan hehkuvat huulet rinnoistaan\nhän työnsi tämän loitommalle. Pojan kasvot olivat merkillisesti\nhurmioituneet, silmät kauniin tummat, suu avoin. Ihmetellen Helinä\nkatsoi poikaansa suoraan kasvoihin. Sitten hän nousi vaivautuneesti\nja alkoi äänetönnä pukeutua. He pukeutuivat molemmat, katsoen koko\najan toisiinsa ja heitellen vaatekappaleita ylleen oudon ahdistuksen\nvallassa. Aurinko liekehti heidän lävitseen, suven aurinko. Kuumalla\ntaivaanrannalla, kaupungin suunnalla, riippui junien sauhua...\n\nJonkinlaisena hajanaisena muistikuvana palautui tämä äidin kanssa\nrannalla vietetty hetki nyt Toivon tajuntaan. Tuskallisesta vihasta ja\nkatkeruudesta kalveten hän näki, raottaessaan silmiään, äitinsä ja sen\nvieraan miehen toisiinsa puristautuneina huoneen toisella laidalla. —\nTapan, tapan, ajatteli Toivo ja kiristeli hampaitaan. Multa hetkittäin\nhän taas vaipui myrskyiseen, sairaaseen horteeseen, jolloin jälleen\nlauloivat kaikuvassa yössä joenvarsikylien kukot, tuleentuneet tähkät\nvainioilla ja suutarin sokea hevonen. Toivo ikäänkuin pysähtyi sitä\nlaulua kuuntelemaan, mutta sitten hän — kaikki muistaen — riistäytyi\ntuosta unesta irti kuumeen todellisuuteen, ja taas hän tahtoi tappaa\ntuon vieraan, kaupungista tulleen miehen.\n\nMutta äkkiä hänen mielensä läpitunkemattomaan usvaan sukeltautui\nmuuan uusi ajatus, joka vääristi hänen pienet, hehkuvat kasvonsa\ntuntemattomiksi. Hän kohottautui, katsoi vihamielisesti kuuman,\nlainehtivan hämärän halki noihin kahteen ja pudottautui sitten\nalas lattialle, aivan hervottomasti, suojaamatta itseään. Syntyi\näkillinen kolahdus, joka havahdutti Aleksin puoleen painautuneen\nHelinän. Hän riistäytyi irti miehen syleilystä ja nousi ylös kaikki\naistimet omituisesti terävöityneinä. Koko ruumis vielä väkevästi\nkiihdyksissä hän syöksyi lattialla makaavan Toivon luokse. Tämä makasi\nliikkumattomana ja kädet koukistuneina luonnottomasti ylöspäin kuten\nrannalle nostetun hukkuneen. Hänen silmänsä olivat avoinna, niiden\nterät luonnottoman kirkkaat, läpikuultavat ja kuumeisen sairaat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri valoa kynttilään ottaessaan Helinän mieleen oli häivähtänyt\nepäluuloinen ajatus, että Toivo oli aavistanut ja nähnyt kaiken. Mutta\nnähdessään poikansa nyt makaavan lattialla niinkuin kuollut, ojennetuin\nkäsin, heräsi hänessä kiivas myötätunto, joka pyyhkäisi kaiken muun\ntieltään kuin tulvavesi.\n\n— Satutitko itsesi pahasti? kysyi hän hiljaa.\n\nMutta Toivo ei vastannut. Poika katsoi yhä äitiään, niinkuin hän\nei olisi enää tuntenut tätä samaksi. Helinän rinnassa sykki sydän\nkumeasti. Hän tunsi seisovansa siinä poikansa ja rakastettunsa välissä\nikäänkuin alasti, salaisimpia ajatuksiaan myöten paljastettuna. —\nKuinka mieletön olen! ajatteli hän pidellen päätään.\n\nSitten hän sanoi:\n\n— Etkö tunne minua? Minähän olen äitisi!\n\nJa Helinä kumartui hädässään Toivon ylitse nostaen hänet vuoteeseen.\nSairas poika katsoi häneen herkeämättä laajentunein silmäterin. Tuska\nja häpeä taistelivat tuossa omituisessa lapsenkatseessa. Mutta Helinä\nvältti katsomasta lastaan silmiin. Aleksikin oli noussut; Helinä ei\nnäyttänyt huomaavan häntä. Hän peitteli poikaansa ja asetti kylmään\nveteen kastetun kääreen hänen otsalleen. Helinä oli hyvin viileä\nja lempeä, hänen silmiensä ilme sammunut. Kaikki äskeinen näytti\nauttamattomasti menneeltä. Hän ei edes vastannut mitään, kun Aleksi\nsanoi:\n\n— Minä lähden nyt.\n\nVasta sitten Helinä ikäänkuin havahtui, kun Aleksi hävisi viileään,\nhimmeään porstuaan. Ovi jäi hänen jäljeltään raolleen. Helinä meni\nsulkemaan sitä, mutta lähtikin hervottomasti Aleksin jälkeen. Tämä\nseisoi alhaalla ulkoportaitten juurella ja kääntyi hitaasti katsomaan\nhäntä. Taivaasta virtasi ohutta kajastusta alas maahan. Helinän\nkullankeltaiset hiukset hohtivat tuossa väreilevässä valossa.\n\nEpämääräinen humina, joka väliin läheni, väliin taas etääntyi, täytti\nöisen maailman. Sateen ja ukkosen uhkaa se lienee ollut. Kovin olikin\nollut päivällä kuuma, eikä ilma ollut yöksikään paljoa viilentynyt.\nKoko tienoo, virralle asti, oli kuin verhoutunut, tumma, hiljainen.\nKylät, metsät ja vainiot nukkuivat. Jokin lintu lensi suhahtaen yli\npihan. Ruoho kimalsi kasteisena. Kuuta ei näkynyt.\n\nHe seisoivat lähellä toisiaan. Hiljainen tuuli painoi Helinän ohuen\npuvun kiinni hänen kuumaan ruumiiseensa, repi hänen tuuheaa tukkaansa,\njoka hulmahti suloisena laineena rakastetun kasvoille. He vaipuivat\ntuon ihmeellisen kohinan helmaan, joka kaikkialta syöksyi elokuisen,\nkypsyneen luonnon yli. Ja he tunsivat itsessään taannoisten hetkien\ntyydyttämättömän muiston. He puristautuivat vaieten toisiinsa,\näkillisen kovasti ja kiivaasti.\n\nMutta jo seuraavana hetkenä Aleksi kysyi kummallisen poissaolevasti,\nmelkein jurosti:\n\n— Mikä sille pojalle tuli?\n\n— En tiedä, mutisi Helinä matalasti. — Hänellä on kuumetta...\n\nHe eivät voineet enää jatkaa. Ja he erosivat.\n\nHelinä vetäytyi takaisin porstuan hämärään, mutta palasi sitten\nkuitenkin vielä hetkeksi ulko-ovelle. Hän kuunteli yön hiljaisuudessa\nAleksin loittonevien askelten kumua. Tuo heinikosta kantautuva ja\nkohta tielle häipyvä ääni oli Helinälle niinkuin suloinen kuiskaus,\nehtymätön nautinnon lähde. Ja hän painui jälleen syvälle nuoruuteensa,\nniihin hetkiin, jotka hän joskus hyvin kauan sitten oli elänyt loppuun\nyhdessä sen miehen kanssa, jonka askelen ääntä hän ei enää kuullut. Hän\nikäänkuin ammensi näistä eletyistä ja kuvitelluista kokemuksista uutta\nelämänvoimaa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKun Helinä oli palannut avarasta, humisevasta elokuun yöstä takaisin\nhuoneen ahtauteen, hän näki Toivon kohottautuneen vuoteesta\nryntäilleen. Hänen kasvoillaan oli syvän tarkkaava ilme. Mutta kun\npoika näki äitinsä hiljaisen tulon, hän heittäytyi äkkiä takaisin\nvuoteeseen. Hänen levällään olevissa silmissään oli varhaisen kova,\nvihamielinen kimallus. Äiti ja poika katsoivat toisiinsa aivan\näänettöminä. Tämä uusi ilme pojan silmissä säikähdytti Helinää jostain\nsyystä.\n\nMutta sitten Helinä laskeutui sänkyynsä, josta hän taannoin oli\nmiehen vierestä noussut. He jäivät hämärään, joka nyt oli kuunvalon\nkeventämää. Oli äärettömän hiljaista. Ja Helinä valvoi melkein koko yön\najatellessaan vain Aleksia, mustaa, kimaltelevaa jokea ja ohikulkevia\nlotjia...\n\nHänen elämässään oli sattunut merkillinen vaihe, joka oli\nvaltaamaisillaan hänen olemuksensa kokonaan. Toisaalta hän tunsi\nhämärää vihaa elämää kohtaan, jonka puolelta hän käsitti tulleensa\nsyyttömästi kolhituksi; toisaalta taas kaukaisten, nuoruudessa\nelettyjen hetkien muistot vetivät häntä myöhästyneinä puoleensa\nuudistuneilla voimilla, herättäen hänessä levottomuutta ja tarvetta\npaeta nykyhetkestä, mieltä puuduttavasta arkipäivästä.\n\nHelinä liikahteli vuoteessaan, hänen kätensä olivat kuumat, ja hän\ntunsi oudosti havahtuen karkean hurstipaidan alta rintojensa painon.\nSilloin hän hymyili tyhjyyteen vaisusti ja lapsellisesti. Kuinka hän\noli voinut kuvitella olevansa jo vanha, raskaitten vuosien kalvama,\nmelkein kuollut! Hänhän omisti ihmeellisen, kohisevan elämän oman\nruumiinsa syvyydessä... Nuoruudenkin hän vielä omisti — kuvitelmissaan,\nmuistoissaan ja niiden kautta omassa itsessään... Ja koko kukkiva,\nhumiseva suviluonto oli hänen ympärillään. Syvä ruumiillinen rauha\nlevisi sillä hetkellä ikäänkuin säteittäin hänen jokaiseen jäseneensä.\nKuten lämmin huopa peitti raskas rauha hänen olemuksensa.\n\nJonakin hetkenä Helinä nousi ja katsoi elokuisessa yövalossa poikaansa.\nTämä makasi nyt silmät suljettuina, liikahtamatta. Helinä tunsi\nepämääräistä, melkein tuskallista helpotusta siitä, ettei hänen\nollut tarvinnut kohdata lapsensa katsetta... Hän tunsi kasvojensa\npunehtuneen, ja kiireesti hän paneutui uudelleen maata hurstipaidassaan.\n\nMuuan erikoinen seikka sukeltautui yön kuluessa esiin hänen mielensä\npohjalta noiden Valkin Aleksiin liittyvien muistelusten tunkasta.\nHän muisti, kuinka Aleksi oli kerran yöllä, lotjain mentyä, tahtonut\nhänet siellä kylmässä, kimaltelevassa rantaheinässä, mutta ajatukset\npalavina hän työnsi Aleksin pois. Hän tahtoi antaa itsensä Aleksille\nvasta avioliitossa; silloin vasta hän kuvitteli kypsyvänsä ja\nkukkivansa tälle. Mutta tuona hetkenä hän piti sitä jollakin tavoin\nennenaikaisena, tahraisena, liian lihallisena... Ja vihdoin hän löi\nAleksia kasvoihin, kun tämä vain kuumin, kiivain käsin penkoi hänen\npukuaan. Silloin Aleksi lähti.\n\nTämä silloisen tapauksen Helinä näki nyt aivan uudessa valossa. Siitä\nhetkestä he olivat alkaneet loitota toisistaan. Minkälaista olisi hänen\nelämänsä nyt, jos hän silloin olisi antautunut Aleksille? Olisiko\nhänellä mies ja terveitä, kauniita lapsia...? Mutta vuodet olivat\nkulkeneet pois harmaana, jylhänä saattona, ja nyt, vuosien mentyä,\nAleksi oli työttömänä kulkeutunut kaupungista tänne joenvarsikyliin\neläen ihan yksin, — ja hän, Helinä, asusti äitinsä ja lapsensa kanssa\nvähäisessä töllihuvilassa, jossa hän kutoi talvisin kangasta ja teki\nkäsitöitä sekä suviseen aikaan kävi taloissa maatöissä. Peltojen\njylhä elämä ympäröi silloin tämän hiljaisen, arvoituksellisen naisen\nusein viikosta toiseen. Hänen mielestään oli käsittämätöntä, että\nhän sitten myöhemmin oli kuitenkin synnyttänyt lapsen aivan toiselle\nmiehelle, joka oli jäänyt hänelle oudoksi ja jota hän kaiken lisäksi\nvihasi. Mutta hän oli siihen aikaan ollut niin kiusaantunut... Mitään\nlankeemusta ei hänen mielestään ollut tapahtunut, vaan kaikki oli kuin\nkumeasti vyörynyt juuri tuota tapausta kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli silloin ollut koko päivän isäntänsä kanssa peltotöissä joen\ntoisella puolella, lähellä köyhäintaloa. Oli jo ehtoo, kun he vihdoin\npalasivat, punertava ehtoo, kaikuva ja avara, tummasti korvissa soiva.\nHe kulkivat lossilla virran yli, ja Helinä istahti uupuneena lautalle.\nJa virta oli melkein sininen, iltaväreissä säihkyvä. Aurinko laski.\nHelinä katsoi pitkin jokea kädet kiedottuina jalkojen ympärille, ja\nhän muisti taas Aleksin, kuten niin monesti ennen. Kiivas kaipaus\nsulautui sillä hetkellä oudosti hänen ruumiinsa syvään väsymykseen.\nVintturiketjujen synkeä narina riipoi hermoja, ja auringonlaskun väkevä\nhehku poltti silmiä kuin tuli. Hänen kätensä olivat kovat ja haavaiset;\nhän melkein huojui, kun hän nousi heinäiselle rannalle. Miehen raskaat\naskelet kaikuivat hänen lähellään kaiken aikaa.\n\nJa vähitellen hänestä alkoi tuntua siltä, että ne olivat Aleksin\naskelet, jotka seurasivat häntä ja pyrkivät rinnalle. Tuntui ihanalta\nnäin pettää itseään. Tämä hetkellinen harha synnytti Helinän\nkiusaantuneessa mielessä uuden, pettävän toivon. Ja hän katsoi\nverhoutunein silmin taakseen... He kulkivat silloin joenvartta myöten\ntaloon. Raskastähkäinen ruis huojui ylempänä pellolla. Tompaan mäellä\nliikahtelivat vienossa ehtootuulessa hyljätyn tuulimyllyn resuiset\nsiivet tolkuttomasti vastakkain kolahdellen. Mies lähestyi Helinää\ntakaapäin, kietoi kovat kätensä hänen ympärilleen, painoi huulensa\nhänen auringon polttamaan niskaansa, vangitsi lanteet... Ehtoo oli\npunainen ja kaikuva. Musta kissa kulki hiipien heidän ohitseen, heinän\npehmeästi kahistessa sen jaloissa. Helinä näki auringon punaisena\npallona taivaanrannalla, siellä, missä oli kaupunki ja meri. Hän\ntakertui ikäänkuin kiinni tuohon liikkumattomaan, loistavaan näkyyn,\njosta hehkuvia valosaittoja hulmahti kautta taivaan. Kummallinen\nharha piti häntä yhä vallassaan, se repi sielua, kuohui ruumiissa. —\nAleksi, Aleksi oli tullut..! Ja Helinä tunsi kovan, miehisen voiman\nkannattelevan itseään, vievän hänet ylemmäksi pellolle — viljan sekaan.\nHän näki kuin unessa raskaitten tähkien häilyvän yllään ja salaperäisen\nvalon valuvan niistä kasvoilleen. Kellahtavien olkien lävitse hohti\nhänen silmiinsä hauraasti virta, siniharmaa, äsken lossilla yli\nkuljettu, nyt säihkyen auringonlaskun kullassa, heleässä värisateessa.\nSitten hän vaipui kuin jonnekin syvälle tuntemattomaan maailmaan, jonka\ntäytti viljan, mullan ja vieraan ruumiin tuoksu, vieraan ihmisruumiin,\njonka valtaan hän luovutti omansa... Vasta myöhemmin Helinä havahtui\nja — kaikki tajuten — työnsi kiivaassa vihassa miehen luotaan pois.\nHe kulkivat halki illan vaieten taloon. — Niin oli sekin kesä kuuma\nja hehkuva, ihanaa kypsyyttä täynnä. Leipä, joka sen suven viljasta\ntehtiin, oli väkevää ja valkeaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo taannoinen rauha alkoi tässä uudessa ajatusvaiheessa hälvetä;\nse liukui pois niinkuin tumma peite, ja hän tunsi itsensä kokonaan\npaljastetuksi. Hänestä tuntui, kuin hän makaisi keskellä räikeää,\nkuumeista mätäkuun valoa aivan alastomana, ruumiin eri osat ja piirteet\nsatakertaisesti korostettuina, jättimäisinä... Hänen ammoin sitten\nsukupuolikypsäksi tulleesta ruumiistaan puhkesi rajulla voimalla\nesiin elämää. Mutta minkälaista elämää? Houreunen tummaa, omaan\nkypsyyteensä pakahtuvaa viljaa, tiuhaa kuin metsä, tähkät suuria ja\ntuimia, lapsenpään kokoisia ja kirpaisevassa päivänvalossa hehkuvia...\nKoko suvinen luonto humisi, kukki ja hengitti hänessä; hän tuli kuin\nyhdeksi auringon kanssa... Ja taivaan linnut tulivat raukein, kohisevin\nsiivin, jotka olivat läikkyneet kaikissa tuulissa, ja pariutuivat hänen\nrinnoillaan, jotka kohosivat kuumaan puolipäivän ilmaan kuin äänettömät\nkukkulat. Tuossa joukkoyhtymyksen huumaavassa, kumeassa riemussa hänkin\ntunsi yhtyvänsä johonkin — luontoon, joka puhalsi hänen sieraimiinsa\nelävän hengen ja kulki elämän rajuna myrskynä läpi hänen ruumiinsa kuin\ntulinen, ahjon liekkivirtaan kastettu rauta. Hänen ruumiinsa makasi\nsaastuneessa maassa, mutta hänen paljaat kätensä hyväilivät taivaan\nkasvoja ja hänen hiuksensa hulmahtivat aurinkoon. Se oli autuas hetki,\nilman syntiä ja syyllisyydentuntoa, ilman katumusta ja kadotuksen\nuhkaa. Hän tunsi itsensä vapaaksi, hän nousi vuorten siniseen\nylhäisyyteen, saavuttamattomiin, ja nauroi avaruuden huikaisevaa lakea\nkohti.\n\nMutta silloin Helinä oli jo syvällä ohuessa unessa, jonka lävitse\nkaiken aikaa ikäänkuin kuulsivat hänen lapsensa kuumeiset, syvän\ntarkkaavat kasvot. He olivat kuin hukkuneen lapsen kasvot, ylt'yleensä\nmudassa ja liekokasvien peittämät...\n\nVihdoin hän havahtui valveille tästä unesta, joka oli ympäröinyt hänen\nolemustaan niinkuin tulinen pätsi, ja alkoi väsyneenä ja vihamielisenä\npukeutua. Hän katsoi alas ruumiiseensa ja näki sen laihaksi, työn\nkovettamaksi. Lanteiden luusto työntyi selvänä ja terävänä esiin\nkuin työhevosen luokki... Menneen yön uni oli ikäänkuin imenyt hänen\nruumiinsa kumisevan tyhjäksi. Hän tunsi itsensä oudosti uupuneeksi ja\nkatkeraksi. Mitä kaikkea hän yöllä oli ajatellut siitäkin — ruumiista...\n\nPoika hengitti nurkassa tiheästi.\n\nPäivä alkoi.\n\nSe oli kohta aamulla kummallisen raukaiseva, kuuma. Aurinko oli suuri\nja tulinen. Ohra kypsyi nyt vuorostaan leikattavaksi.\n\nMutta tänä päivänä leikattiin kuitenkin vehnää, viljoista vaikeinta.\nSen leikkuu keskeytyi tällä kerralla siihen, että alkoi sataa ja\nukkonen käydä. Vaatteet märkinä Helinä tuli vainioilta kotiin, jonne\nsillä välin oli palannut myös mummo etäisistä, kaikuvista mäkikylistä.\nHän kampaili harmaata, hallavaa tukkaansa tuvan muurin vieressä ja\npuhui koturin, vanhan, hampaattoman kylänakan kanssa. Sairas lapsi oli\nhereillä. Kuin varjo hiipi Helinä kamarin puolelle ja muutti vaatteensa\nääneti, mitään puhumatta. Mutta ukkonen yhä jyrisi. Satoi ja salamoi.\nJoenvarsikylät kaikuivat rajuilman jylhistä pilviäänistä.\n\nIllan tullen sade ja ukkonen kuitenkin taukosivat, ja sateenkaaren\nliekit hulmahtivat poimuillen taivaan laelle. Ruohonkorret\nkimaltelivat. Oli hiljaista, syvän raikasta, ilma kuin puhdistunut.\nRajuilman jälkeinen hämmentävä, aineeton kirkkaus levisi kaikkialle.\nMaailma oli kuin siirtynyt askelen lähemmäksi taivasta ja\nikuisuutta. Mutta auringon laskiessa valui iltaruskon verta tulvien\npäivän pilvijäännöksiin auringon haavoista. Maisemat muuttuivat\npunahohtoisiksi. Virta kuulsi ja läikkyi tulijärven lailla, ja\nraukeneva päivä vääntelehti yhä illan synnytyskärsimyksissä. Puut\nmataloituivat kummallisesti, ne kävivät kuin huokaisten nukkumaan\nlähelle maata ja multaa. Ja onnelliset linnut, piirtyen tummina taivaan\nrajalle, viiltelivät sinisyyttä salamyhkäisen kivuttomasti. Miljoonat\ntähkäpäät suurilla pelloilla paloivat kuin himmeät lyhdyt. Karja ammui;\nse ajettiin tarhoihin ja lypsettiin. Päivä oli lopussa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAleksi ilmestyi Helinän luokse tämän jälkeen vain ani harvoin, mutta\nHelinä sen sijaan oli alkanut viettää toisinaan osan öitään teillä\ntietymättömillä. Poika, Toivo, oli hiljalleen paranemassa ja oli\nHelinän poissa ollessa tämän äidin hoidossa. Helinä harhaili iltaisissa\nkylissä siellä täällä, joskus muutamien muiden työläisnaisten seurassa,\nusein kuitenkin yksin. Toisinaan hän jossakin kohtasi myös Valkin\nAleksin. He menivät silloin yhdessä elotansseihin, joissa hanurin\nremakka, raikuva, hurjasti poimuileva soitto sekaantui rytkyjen\njyhkeään, polkevaan ääneen, miesten huutoihin ja tyttöjen kiihoittavaan\nnauruun ja kirkaisuihin. Niitä pidettiin mäkien ja kujien laidoilla,\nja ne muodostuivat joskus kummallisiksi elo-orgioiksi, joissa kuumat,\nhiestyneet ihmisruumiit juhlivat väliin valoisaan aamuun asti, jolloin\njälleen mentiin työhön helteisille viljapelloille.\n\nMutta nämä öiset elojuhlat eivät tyydyttäneet Helinää; hän kaipasi\njotain muuta. Ja niin he usein lähtivät kahlaamaan kauaksi rannoille,\njoita raskas elokuinen yövalo kattoi. Virta kimalsi alhaalla väljässä\nuomassaan melkein mustana. Hinaajien vetämät lotjat kulkivat väkevässä\nkuutamossa. Heidän edessään ja takanaan nukkuivat kylät. Joenlaakso\navautui kuin avara, sinertävä holvi heidän eteensä. Taivaalla\njoitakin himmeitä tähtiä, linnunsiipien havinaa... He tunsivat\nsieraimissaan tuleentuneen, vielä leikkaamattoman viljan tuoksun.\nLähestyvän syksynkin kirpeän tuoksun he jo ohuena tunsivat. On\nkummallista ajatella, kuinka huimaavan lähellä syvin kypsyminen on\nsyksyä — kuihtumusta... Kuoleman säälimätön, tuima sirppi väijyy aina\ntuleentuneen elon vaiheilla.\n\nJa he kulkeutuivat yhä kauemmaksi pitkin kasteista rantaa. Öinen\njoki aaltoili miedosti heidän jalkojensa juuressa. Mutta ylhäältä\njoenvarsipelloilta piirtyivät leikkaamattoman viljan korret raskaina\nja kypsyneinä heidän silmiinsä, tähkäpäiden keinuessa ihmeen terävinä\nja hehkuvina vilpoisessa, puolisinisessä yövalossa. Keltaiset korret\nseisoivat pellon mullassa aivan hiljaa, ikäänkuin odottaen jotain, ja\nsyvän ajattomina kohosivat tähkät taivasta kohti — maan tervehdyksenä\nikuisuudelle...\n\nVoi näitä päiviä, iltoja ja öitä, jolloin taivas ja maa näyttivät\nviettävän yhteistä juhlaa! Luonto, ihmiset, eläimet — kaikki nämä\nolivat mukana tässä juhlassa, elämän ja kypsyyden juhlassa ennen\nsyksyä, sammumista ja kuolemaa. Kylät olivat kuin huumeessa, täynnä\nnaurua, puhetta, tanssin suihketta, välkkyvien sirppien kalinaa\nja elovankkureitten jylyä. Ja auringon loisto huikaisi ja imeytyi\nkaikkeen. Öiksi elämä vain tuokioksi vaikeni, hiljeni, näennäisesti\npysähtyi, vaikka kaikki kuitenkin jatkoi ikuista kiertokulkuaan. Tämän\nseikan Helinäkin vaistosi öisillä retkillään pitkin virran heinäistä\nrantaa. Toisinaan hänen mieltään Aleksinkin läheisyydessä ollessaan\nraskautti merkillinen maailmanpaino, kumma ahdistus, joka lainehti\nhänen ympärillään, kuten alkavan syksyn harmaa sumu. Hän ei voinut\nsille mitään. Tuntui kuin hänen mielensä ei enää milloinkaan pääsisi\ntäysin keventymään, hänen sielunsa oli kuin sulkenut porttinsa...\nNäytti kuin monet surut, kärsimykset ja vuosien pettymykset olisivat\nsyöpyneet lähtemättömästi hänen kasvoihinsa, eikä hän voinut niitä enää\nuudistaa.\n\nHelinästä tuntui kuin hän olisi tällaisilla päämäärättömillä\nvaelluksilla etsimässä ammoin mennyttä nuoruuttaan. Hän oli pettynyt,\nkun hän ei enää täysin löytänyt sitä, mitä oli etsimään lähtenyt. Oliko\nse iäksi kuollut, kadonnut pois? Hän katsoi joelle: se lainehti mustana\nja öisenä vastaamatta mitään. Vain kuun arvoituksellinen, kultainen\npolku sen pinnalla väreili hiljaa.\n\nMutta kerran Helinä toi, näiltä vaelluksiltaan asuntoonsa palatessaan,\nvirran partaalta kohlimiaan korsia, kovia ja ruosteisia. Aleksi nauroi\nylempänä rannalla hiljaa hänen näitä korsia ottaessaan, mutta hän ei\nvälittänyt siitä. Helinän valtasi sillä hetkellä ihana hurjuus, ja hän\nkatsoi sieltä alhaalta, yöntumman virran partaalta, Aleksia suoraan\nsilmiin niinkuin joskus hyvin kauan sitten. Hänen kätensä olivat kuumat\nja märät, hiukset tuulen hajoittamat. Aleksi tuli kasteisen ruohon\nhalki raskain askelin hänen viereensä rannalle. Ja jokilaakson kumeassa\näänettömyydessä he suutelivat toisiaan suulle, Helinän pitäessä\nkäsissään yhä noita kokoamiaan kiitoja, tummanvihreitä ja yövalossa\nhauraasti välkkyviä. Ja ruoho heidän jaloissaan kahisi; kastepisaroita\nräiskyi Helinän jaloille, jotka hän oli riisunut paljaiksi.\n\nMukanaan tuomansa korret Helinä, päästyään pieneen kamariinsa, asetti\nkuumassa hämärässä vuoteeseensa. Toivo jo nukkui tai oli nukkuvinaan\nhänen tätä tehdessään. Ja koko yön hänen vuoteessaan häilyi mustan,\nalakuloisen virran tuoksu — _hänen_ virtansa tuoksu... Hän oli tänä\nyönä hyvin onnellinen, ja hän nautti oudosti tuntiessaan karheitten,\nväkevätuoksuisten korsien viiltävän jäseniään. Omituinen, sairas hekuma\nikäänkuin siirtyi noista kylmistä jokiheinän korsista hänen koko\nolemukseensa. Ja hän antautui vihdoin nauttien yölle, vaipuen syvälle\nuneen. Mutta tuon unen lävitse hän oli kuulevinaan Aleksin kuiskauksen:\n\"Riisun sinut, Helinä, riisun sinut...\" Ja hän antoi sen tapahtua.\nHänen ruumiinsa valkea liha välkkyi odottaen kuutamossa, kuten kypsynyt\nvilja vainiolla odottaa leikkaajaansa. Kaiken aikaa hänen ruumistaan\nhuuhteli niinkuin vesi, raukea, paikoillaan lainehtiva ja auringon\nkuumentama; se huuhtoi häntä kellahtavista, oljenkarvaisista hiuksista\naina paljaihin jalkoihin asti.\n\nHetkittäin Helinä tunsi olevansa niinkuin hukkunut. Hän makasi virran\npohjalla päällään virtaavan veden suunnaton paino. Pohjakasviston ja\nkutevien kalojen tuoksu tunkeutui tukahduttavana hänen sieraimiinsa.\nMutta sitten hän jälleen tunsi ihanaa keveyttä. Hän näki Aleksin\nlähellään ja hänen raskasmieliset kasvonsa. Ja hän otti ne kuin lapsen\nkasvot käsiensä väliin ja veti hitaasti, syvästi nauttien, kiivaasti\nhengittävälle povelleen...\n\nSillä välin kuu taivaanrannalla himmeni, ja tähtien vaisut syyssoihdut\nsammuivat; alkoi auringon herruus. Sen tulisessa valossa etenivät\nraskaina elonleikkuun helteiset tunnit päivän vavahtamattoman kaaren\nyli.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJokea pitkin kulki toisinaan puutavaralastissa lotjia ja proomuja,\nhinaajien vetämiä. Kovin etäälle ylös virtaa ne eivät päässeet; siellä\nolivat vastassa kosket. Alas kaupungin suuntaan ne sitä vastoin\npääsivät merelle asti jos halusivat, mutta sitä ne eivät juuri tehneet,\nvaan pysähtyivät useimmiten jo ennen kaupunkia suurien sahojen\nvaiheille. Tuleentuneet pellot levittäytyivät virran kahden puolen,\nhäviten kaukaisuuden mieltäviiltävään hämärään ikäänkuin taivaan\nsyliin. Sadonkorjuun viileä, jylhä tunnelma tulvi kyliin. Taivaalla\najelehtivat pilvet, valkeanharmaat pilvet. Linnut lentelivät parvissa\njokilaakson yllä. Silloin tällöin satoi ja jyrisi ukkonen.\n\nJa jonakin päivänä saattoi kylistä jo kuulua puimakoneiden jylyä,\nyhtämittaista, raskasta humua, joka toi mieleen syksyn.\n\nHelinä kohtasi ystävänsä entistä harvemmin, ja silloinkin kun he\ntapasivat toisensa milloin missäkin, tavallisesti joenrannassa, ei\nheillä ollut enää paljoa puhumista toisilleen. Usein he vain istuivat\nrannalla ja katsoivat äänettöminä virran vettä, ja tummina kohosivat\nrannan puut heidän yllään. Ne olivat kuin heidän vanhan, sammuvan\nrakkautensa vartijat — kuin kuuset surutalon portilla... Mutta vaikka\nheillä ei tuntunut enää olevan mitään puhuttavaa toisilleen, vaikka\nkaikki näytti ikäänkuin luisuvan pois käsistä, Helinä tunsi kaikesta\nhuolimatta epätoivoista lohtua siitä, että sai vielä olla Aleksin\nseurassa.\n\nJa päivät kuluivat. Suviviljan leikkuu jatkui yhä. Joskus illoin\nkaikui jokilaakson hämärissä hanurin rämisevä, kohiseva soitto ja\ntanssin jyske. Mutta aamulla oltiin taas pelloilla, ja yhä avarammalle\nlevittäytyivät sänkimaat. Näki päivä päivältä aina esteettömämmin\npitkin laaksoa kumpaankin suuntaan. Mutta samalla tuntui niinkuin\ntyhjyys olisi lisääntynyt. Tuulessa huojuva ja auringossa hiljalleen\nkypsyvä vilja oli poissa. Täyteen ahdetut eloseipäät vain sojottivat\nkaikuvaan ilmaan vieri vieressä, korjaamista odotellen. Ja kohta\nviiltäisivät aurat mustia viiluja peltojen autiuteen.\n\nSuvikuumeesta vähitellen parantuva Toivo oli tänä aikana paljon yksin.\nHän aavisti äitinsä öisten harhailujen syyn, ja hän oli alakuloinen\nniiden johdosta. Hänen suhteensa äitiin ei ollut enää sama kuin ennen.\nSiihen oli tullut jotain surullista ja hämärää, niinkuin sumua.\nMonet salaiset ajatuskuvitelmat ja äidin ajoittaiset, vihamielisesti\ntarkkaavat katseet painostivat hänen pientä pojanolemustaan, saattoivat\nhänet lapsellisen ja usvaisen hämmennyksen valtaan sekä varmistivat\nhänen uskoaan, että vieras mies oli riistänyt häneltä äidin.\n\nHelinää puolestaan kalvoi epäilys, että öinen taudinkohtaus, hänen\nja Aleksin maatessa toisiinsa kietoutuneina, oli ollut pojan taholta\nteeskennelty, harkittu. Sitä paitsi hän oli huomaavinaan, että Aleksi\nkaikesta huolimatta oli kulkeutumassa hänestä loitolle. Poika, Toivo,\n_toisen_ miehen muisto, jota hän veti perässään niinkuin jotain\ntaakkaa, oli hänen mielestään ennen muuta tähän syynä. Ensi kerran\nhänen mielensä pohjalla selvemmin liikkui jotain vastenmielistä ja\nkatkeraa ajatellessaan lastaan. Toisinaan hän löikin Toivoa kipeän,\npäätä huimaavan tunteen vallassa, väliin kasvoihin, väliin muualle\nruumiiseen. Joskus hän melkein toivoi poikansa kuolevan, jotta hän\nilman piinaavia muistoja ja esteitä voisi aloittaa elämänsä kuin\nuudelleen Aleksin, nuoruutensa rakastetun rinnalla, jotta hän tämän\nsiemenestä voisi synnyttää uuden puhtaan elämän, lapsen, joka olisi\noleva heidän...\n\nMyöhemmin Helinä piti tätä kaikkea syvimpänä lankeemuksenaan, johon\nhän _äitinä_ oli elämänsä aikana horjahtanut. Hän näki silloin väliin\nitsensä, mielisairaan Lynkän Hannan, lapsensatappaja-äidin, hurjia,\nkuumehoureisia näkyjä muistellen, ristinpuuhun joentörmälle naulattuna,\nrinnat elosirpillä lävistettyinä, alasti, jalat häpeällisesti\nlevitettyinä, vertyneinä, päälaellaan saatanan pilkaten siunaavat kädet\nja kipeässä sielussaan sovittamaton ahdistus, kumea tyhjyys... Mutta\nvielä tällöin hän ei kuitenkaan tuota kaikkea siksi käsittänyt kuin\nsitten myöhemmin. Hän vain käsitti menettävänsä toistamiseen Aleksin,\ntällä kertaa lopullisesti, ja se tapahtuisi pojan vuoksi. Aleksi ei\nkoskaan olisi sulattava tuota toisen miehen jälkeensä jättämää muistoa.\n\nEräänä arkipäivän iltana Helinä vaistosi tämän seikan entistä\npaljaammin — niin, ratkaisevasti... Koko sen päivän hän oli työssä\ntalon kaurapellolla. Siellä toiset naiset verhotusti viittailivat\npitkin päivää hänen ja Aleksin uudelleen virinneeseen suhteeseen,\nmutta hän, Helinä, puolestaan sanoi, että hän kyllä itse aviottomista\nlapsistaan huolta pitää, jos niitä vielä hänen kohdustaan syntyy\nelämään. Tätä sanoessaan hänen sielunsa oli tulvillaan kumeaa, kärsivää\nuhmaa ja pohjatonta surua, eikä siihen ollut kenelläkään enää mitään\nsanottavaa. Ja karkeat, kellahtavat oljet kahisivat eloväen jaloissa.\nOli hiljaista, melkein jylhää. Työn raskas ajattomuus löi leiman\nkaikkeen.\n\nHelinässä oli tänä päivänä jonkinlaista tuimaa, aavistelevaa\nhiljaisuutta, joka antoi hänen olemukselleen oudon juhlallisen vireen\nerottaen hänet muista. Hänen mustien silmiensä verhoutunut ikävä,\nkäsien konemaiset liikkeet, vartalon raskas huojunta sänkipellolla —\nkaikki tuo itsetiedottomasti kuvasti hänen mielentilaansa. Kuin hänen\nsielunsa olisi tehnyt matkaa, kauaksi pois näiden tuttujen ja tylyjen\nihmisten parista, johonkin uuteen tähteen, jonka ympärillä humisivat\ntuhannet oudot kehät...\n\nJa kuitenkin: kuinka rakas olikaan kaikesta huolimatta tämä Äiti Maa,\nkuinka vilpoinen sen kosketus ja ihana mullan maku, joka tarttui\njalkoihin, käsiin, huuliin, kasvoihin...! Ja väkevä aurinko loisti\npeltojen yli. Kumma ajattomuus säteili helteisestä työstä kaikkialle.\nLaitumilla kuului kaljojen ääniä ja sonnin ajoittaista joikuvaa huutoa.\nKylät olivat melkein autioita. Kotosalla olivat vain jotkut vaimot ja\nlapset; kaikki muut olivat pelloilla lopettamassa elonleikkuuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta illan tullen Helinä kohtasi Aleksin kylien välimailla\njokirannassa.\n\nHe paneutuivat pitkälleen maahan, josta joku töllin äijä oli\naikaisemmin suvella viikatteellaan heinän niittänyt. Mutta ruoho oli\nalkanut versota uudelleen — elokuun ruoho; se oli tummanvihreää ja\npehmeää kuin sametti, kunnes syksy sen uudelleen leikkaisi...\n\nSiinä maatessaan he eivät heti koskeneet toisiinsa. Katsoivat vain\niltaiselle joelle ja puhuivat silloin tällöin jotain mitätöntä,\nyhtäkaikkista. Kuitenkin he vaistosivat molemmat, että jotain heidän\nvälillään oli tapahtumaisillaan, jotain pimeää ja ratkaisevaa.\nHelinähän oli koko päivän ollut kummallisen jännittynyt, melkein\nkiihtynyt. Mutta Aleksi vaikeni jurosti.\n\nJonakin hetkenä hän sitten heitti kiven veteen. Loiskahtaen se upposi\nsiihen, ja laajenevat vesiympyrät pyörivät joen pinnalla himmeästi.\n\nVihdoin Aleksi sanoi:\n\n— Miksi synnytit lapsen sille vieraalle miehelle etkä silloin kerran\nminulle, joka rakastin sinua?... — Ja tätä kysyessään hänen äänensä oli\ntäynnä kuumaa vihaa.\n\nHelinän henki salpautui oudosti, ja hän punastui. Veri kuulsi tällä\nhetkellä omituisen selvästi hänen kasvojensa ja kaulansa ihon alta.\nHetkeen hän ei voinut vastata mitään. Äänettömyys heidän välillään oli\nkummallisen piinallista. Sitten Helinä sanoi:\n\n— En tiedä, se oli kai niin määrätty. Mieluummin olisin synnyttänyt\nlapsen sinulle...\n\nJa äkkiä Helinän koko olemuksen täytti syvä ja kuuma kaipaus. Hän\ntahtoi vihdoin antaa itsensä tuolle miehelle, jota hän oli niin monta\npitkää vuotta rakastanut. Vuosien ikävä löi sillä hetkellä rajuna\nhyökynä hänen ylitseen. Hän ojensi molemmat kätensä Aleksia kohti,\njännittäen ruumistaan tuskallisesti.\n\nMutta Aleksi katsoi Helinään ihmetellen, ikäänkuin jostain kaukaa, eikä\nottanut häntä vastaan.\n\nSilloin Helinä tiesi, että kaikki oli palanut loppuun, vaeltanut\nohitse; mitään heidän välillään ei enää ollut. Ja hänet täytti\nkirpaiseva, tuskansekainen viha. Hän nousi kiivaasti, tallaten\njaloillaan ruohoa, ja sanoi Aleksille äkillisen kylmästi, melkein\nhuutaen:\n\n— Miksi tulit tänne enää; olisit pysynyt siellä kaupungissa!\n\n— Palaankin sinne jälleen kohta, vastasi Aleksi pureskellen\nheinänkortta. — En viihdy täällä. Kuolen ikävään, tulen tylsäksi.\nEn oikeastaan tiedä mikä siinä on; en jaksa hengittää täällä. Tämä\njokilaakso on kuin suunnaton sola, josta ei löydä ulospääsyä...\nTukahduttaa. Olen kai loppujen lopuksi sittenkin kaupunki-ihminen.\nLuulen, etten olisi tänne kulkeutunutkaan, jos olisin saanut jatkuvasti\ntyötä kaupungissa.\n\nMutta Helinä oli laskeutunut rantaan vilvoittelemaan vedellä kasvojaan.\nHän näki vedestä kuvastuvan vastaansa omat kasvonsa, ja hän hymyili\nmyös tummin, laajentunein silmin. Kun Helinä palasi, oli hän aivan\ntyyni ja sanoi:\n\n— Hyvästi sitten.\n\nVasta silloin Aleksi näki Helinässä tapahtuneen muutoksen. Tänä lyhyenä\naikana hän oli ehtinyt niinkuin elää kokonaisen elämän loppuun. Aleksi\nei tiennyt mitä sanoa tehtyään tämän hätkähdyttävän havainnon. Ja\nhämillisen kömpelösti hän yritti hyväillä edessään seisovaa naista,\nmutta tämä väisti hyväilyn haikeasti hymyillen. Kaikki oli mennyttä,\niäksi mennyttä.\n\n— Vaikka kaikki olisikin väliltämme lopussa, sanoi vihdoin Aleksi\nraskaasti, — niin älä silti sano vielä hyvästi.\n\n— Miksi en sanoisi? kysyi Helinä uhmaten.\n\n— Istuhan rannalle... tähän ruohikkoon, pyysi Aleksi. — Puhutaan vielä\nhetkinen.\n\n— Mitä se hyödyttäisi, sanoi Helinä katsoen pois. Ja kohta hän jälleen\ntoisti konemaisesti.\n\n— Niin, mitä se hyödyttäisi?\n\n— En tiedä, mutta kuitenkin... Pyydän sitä. Aleksi painoi kätensä\nraskaasti Helinän olalle.\n\nNoiden rakkaitten käsien kosketus vavahdutti tämän ruumista\nkummallisesti. Kiivaasti henkäisten hän istuutui ja jäi odottamaan.\nTai oikeastaan hän ei odottanut enää mitään, ei mitään. Tyhjyys\nlainehti kuin samea virta joka puolella hänen ympärillään. Mitäpä\nhän enää odottaisi. Hukuttaen kasvot puolittain käsiinsä Helinä\ntuijotti joelle. Sillä hetkellä hän tunsi katkeruutta luota virtaakin\nkohtaan. Eikö sekin ollut vuosien kuluessa riistänyt häneltä jotain?\nTummana ja tylynä se oli lainehtinut hänen ohitseen, aina samana,\nmuuttumattomana, kylmänä. Joka kevät sen rannat tosin olivat puhjenneet\naina uuteen kukintaan, mutta jokainen syksy oli taas kuihduttanut\nruohon ja sammuttanut kukkien humisevat liekit. Tuuli sai sen\nlainehtimaan, ja talvi puki sen jäävaatteisiin. Se oli julma, yrmeä\nja synkän välinpitämätön, poistyöntävä kosteassa, järkähtämättömässä\nrauhassaan. Eikö myös lempeä ja luokseen kutsuva, auringossa tai kuun\nkajasteessa välkähtelevä? Mitäpä siitä, sillä se kulki vain kohisten\nviileää tietään välittämättä mitään hänestä ja hänen kohtalostaan. Yhtä\nvälinpitämätön se oli kuin taivaan tähdet ja — Jumala...\n\nAleksin ääni kaikui kuin toisesta maailmasta:\n\n— Ehkä olen ollut joskus paha sinua kohtaan. Olisi pitänyt paremmin\nymmärtää. Mutta silloin kerran sinua todella rakastin. Sielusi ja\nruumiisi olisin tahtonut siihen rakkauteen hukuttaa, mutta sinä työnsit\nminut pois, löit kasvoihin... Seurausten pelko johti sinut silloin\nharhaan; et tiennyt mitä teit. Myöhemmin kyllä antauduit toiselle\nmiehelle, synnytit hänelle lapsen. Minulle, jota sanoit rakastavasi,\net vain sitä tehnyt. Sitä en voi koskaan unohtaa. Aina kun sinut näen,\nkohoaa kuin seinä välillemme. Joskus melkein vihaan sinua.\n\n— Vihaatko minua sitten sen lapsen vuoksi? kysyi Helinä hiljaa.\n\n— En tiedä, vastasi Aleksi viivytellen. — Toisinaan minä sinua vielä\nrakastankin. Ja silloin tuntuu kaikki ympärilläni olevan täynnä sinua.\nNäen sinut pellolla viljan keskellä, kun sinä kumarrut sitomaan\nlyhdettä; kuulen joelta sinun naurusi ohikulkevista lotjista. Tiedänhän\nminä, ettet sinä niissä lotjissa ole, mitäpä niissä tekisit, ja\nkuitenkin korviini kaikuu sinun naurusi täältä joenuomasta. Vähitellen\nse loittonee ja häipyy kokonaan kuuluvistani. Ja sitten minä muistan\njälleen kaiken, vihaan sinua, olen raastavinani sinua hiuksista\nperässäni pitkin joen vartta. Toisinaan näen itseni ruoskimassakin\nsinua solmuisella köysiruoskalla, joka viiltää ruumistasi kuin sirppi...\n\n— Tee se, huusi Helinä äkkiä ääni kuohuen kumeaa katkeruutta. — Ruoski\nminua, raasta hiuksista, työnnä vaikka jokeen! Mitä minun on enää\nväliä. Tapa minut, tapa!\n\n— Älä huuda, kielsi Aleksi tylysti. — Äänesihän kuuluu kyliin asti.\nNäin ehtoolla ääni kaikuu kauas, ja joen vesikin on hyvä äänen\njohdattaja.\n\n— En välitä siitä, vaikka kuulisivatkin, vastasi Helinä, mutta hiljensi\nkuitenkin ääntään ikäänkuin tahtomattaan. — Koko maailmalle tahtoisin\nhuutaa: Ruoskikaa minua, raastakaa hiuksista, työntäkää virtaan! Olen\nsen ansainnut.\n\nLopun Helinä melkein kuiskasi, ruumiin vavahdellessa kuin itkun\nkourissa. Hän pysähtyi jälleen katsomaan joelle, josta auringonlaskun\nhehku oli hetki sitten sammunut. Se oli nyt aivan tumma ja raukeasti\nvälkähtelevä. Tyhjä, tyhjä niin kauas kuin silmä kantoi. Siitä tuntui\nhuokuvan häneen mykkää surua, syvää toivottomuutta, joka kietoi hänet\nkuin kosteaan huopaan. Aleksikin oli vaiti hänen vieressään. He\nolivat kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka eivät halunneet\nlähestyä toisiaan. Molemmat he tunsivat tämän saman painostuksen, tämän\nomituisen, sisäisen kuolemisen, yhteisen tunteen kuihtumisen, mutta\neivät voineet sille mitään. Oli kuin jo ennakolta määrätty, että näin\ntulisi käymään. Sillä niinkuin peltojen vilja suven lopulla leikataan\nja joki talven tullen vetäytyy kirkkaaseen, kumahtelevaan jäähän,\nniin sammui heissäkin jotain tuskallisesti asteittain, ja heidän\najatuksensa, koko heidän sisäinen olemuksensa peittyivät kuin jäiseen\nvaippaan. Se oli hetkittäin kuin hukkumista, mutta jälleen he kohosivat\nelämänvirran samealle, pettävälle pinnalle ja näkivät toisensa kuutamon\nkuolleessa valossa.\n\nHeitä ympäröi joenuoman ja laajojen peltomaiden hiljaisuus, joka jo\nenteili yötä. Taivaan sinisessä, hauraasti kuultavassa rannattomuudessa\nsäteili joitakin himmeitä tähtiä, lähestyvän syksyn tähtiä. Yksinäisyys\nja hiljaisuus kohosi kuin tuskallinen holvi heidän ylitseen aina noihin\nluikkiviin tähtiin asti. Tuo hiljaisuus kasvoi niinkuin heinä ja kypsyi\nvähitellen kuin vilja, se kuljetti heitä kuin virta eroa kohti.\n\n— Älä puhu minulle siitä, mitä olet ansainnut, äläkä moiti itseäsi\nenempää kuin on tarpeellista; se ei meitä millään tavoin auta, väsyttää\nvain.\n\nAleksi vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:\n\n— Kun äsken sanoin tahtovani raastaa sinua hiuksistasi pitkin\njoenvartta, niin menin liian pitkälle, valehtelin. Minä päinvastoin\ntahtoisin kantaa sinut musta side silmillä lähelle kaupunkia ja\nmerta, rakkautemme muistopaikoille. Siellä vasta irroittaisin siteen\nsilmiltäsi ja sanoisin: \"Katso, näinkin on ollut...!\" Ja virran\nrannoilta siintäisivät muistot silmiimme niinkuin kylien valot tai kuin\nristit kalmistosta... Siinä vierekkäin seisoisimme. — Mutta tiedän,\netten loppujen lopuksi tee näinkään. Kaupunkiin palattuani menen\nkenties käyskentelemään näille muistojen paikoille yksin ja kuvittelen\nnäkeväni rannan ruohossa ruumiittemme painamat jäljet, vaikka hyvin\ntiedän, ettei niitä siinä enää ole...\n\nEi ole, sen hän todella tiesi, sillä monta heinää oli kasvanut kaiken\nsen jälkeen, monet suvet sammuneet, monta totista, värikästä syksyä\nkoittanut. Vain joki yksin oli sama, sama eilen, tänään ja joka päivä.\nIhmisellä on olemassa ainoastaan yksi katkera varmuus, se, että kaikki\nhäneltä vähitellen otetaan pois ja kerran lopullisesti. Aurinko, heinän\nhuojunta, kuunvalo joella, rakkaus — nekin siirtyvät kuin toiseen\nmaailmaan... Ja hän itse on oleva paljas ja alaston kuin lokakuun puu,\nsillä muistotkin karisevat pois...\n\nAleksi oli jälleen vaiennut ja jäänyt silmäilemään joelle. Se oli nyt\nmusta, synkästi kimalteleva, öinen. Etäämpää lossilta kantautui ääniä,\nlautan humua, vintturiköyden raskasta narinaa, miesten katkonaista\npuhetta. Helinän kasvot erottuivat arvoituksellisina hämärästä. Niiden\nyli oli laskeutunut kuin huntu — murheen huntu. Kerran nuo kasvot\nolivat olleet hyvin nuoret ja kauniit, iloiset; nyt ne olivat elämän ja\ntyön kovettamat, mutta silti yhä vielä kummaa kauneutta henkivät, tosin\nankarampaa kuin ennen. Kellahtava tukka varjosti kumarruksissa olevaa\npäätä kuin himmeä seppele. Koko hänen olemuksessaan näytti ikäänkuin\nyhtyneen virran ikuiseen, raskaaseen poljentoon, kuuntelevan sitä\nlakkaamatta.\n\n— Parempi olisi ollut, ettemme olisi enää milloinkaan toisiamme\ntavanneet, sanoi Helinä sitten surumielisesti. — Kidutamme vain\ntoisiamme.\n\n— Ehkä niin on, myönsi Aleksi soinnuttomalla äänellä. — Mutta kun\nkeväällä kulkeuduin näille main, en luullut tapaavani sinua täällä.\nNiin kumminkin kävi. Olin näkevinäni sinut jo pääsiäisen aikaan,\njolloin olin sahalla työssä. Kantaessani lautoja olkapäälläni näin\nmustapukuisen naisen kulkevan kerran siitä ohi. Luulin jo silloin, että\ntuo yksinäinen ohikulkija olit sinä. Äkisti se välähti mieleeni...\nsalaman tavoin... Mutta laudat painoivat kovasti hartioitani enkä\nvoinut niiden tähden tarkemmin katsoa. Jokaiseen hermooni, jokaiseen\nsoluuni kulkeutui kuitenkin tieto sinusta. Ja nyt tiedän varmasti,\nettä sinä se olit, joka silloin pääsiäislauantaina kuljit työpaikkani\nohi. Olin tuntenut sinut vuosien takaa. Mutta Kristuksen ristinpuu ei\npainanut enempää kuin ne laudat painoivat hartioitani siellä sahalla\nviikosta viikkoon.\n\n— Minäkin näin sinut silloin, sanoi Helinä.\n\nMutta Aleksi jatkoi:\n\n— Sinä kai tunnet katkeruutta minua kohtaan, ehkä vihaakin, en sitä\ntiedä. Minä puolestani en saata unohtaa sitä, että sinä kerran\nantauduit toiselle miehelle, jota et edes rakastanut, et ainakaan\nsanonut niin tehneesi. Äsken jo tästä sinulle puhuin ja toistan sen\nvieläkin. Sillä kun kuulin, että sinulla on avioton poika toisen\nmiehen kanssa, leikkasi se mieltäni niin kirotun syvälti... Huoraksi\non ruvennut, ajattelin. Väärin tein, kun näin sinusta ajattelin, sillä\nethän sinä mikään ilonainen ole. Langennut nainen ehkä, mutta et\nportto. Vaan puhdas olet kaikesta huolimatta, kumman puhdas...\n\n— En tiedä, kuinka kaikki meni niin kuin sitten meni, puhui Helinä\nmietteissään. — Olin siihen aikaan kuin hullu, ikävästä hullu ja\ntyöllä raskautettu. Aamusta iltaan olin pelloilla, harmailla, kuumilla\npelloilla. Kasvoni ja käsivarteni paloivat auringossa, joka leimusi\nilloin kuin maailmanlopussa. Ja muistellessani sinua tulin vähitellen\nmelkein sekapäiseksi. Millään ei tuntunut olevan enää väliä; enhän\nuskonut sinua milloinkaan saavani nähdä.\n\nHelinän ääni upposi sammuneena syvälle rintaan. Hän ei voinut puhua\nenää mitään. Muistot nousivat taas esiin tajunnan pohjalta, ammoin\nhaalistuneet ajatukset, mielikuvat, unet... Hänen oma ruumiillinen\npuhtautensakin, näennäinen viattomuutensa, oli tuona ajankohtana ja\nmäärätyssä valaistuksessa katsottuna väliin näyttänyt merkillisen\narvottomalta, yhtäkaikkiselta, valheelliselta; se oli tuntunut\ntaakalta, joka oli rasittanut häntä alati. Hänen vanha, sitkas\nimpeytensä oli kuin luhistunut kaikkien naurettavaksi, hetkittäin hän\noli melkein inhonnut sitä. Hän oli silloin ollut niinkuin paikoilleen\nlahoava rakennus, jota ei käytetty siihen tarkoitukseen, mihin se\noli alunperin määrätty. Ainainen yksinäisyyskin oli hänestä tuntunut\njollakin tavoin perin katkeralta, pohjattomalta. Joskus unessa hän\noli ollut tuntevinaan lapsen huulet, pienen pään rinnoillaan, ja\nhuimaava autuus oli levinnyt kautta hänen ruumiinsa näinä hetkinä...\nToisinaan taas hän oli ollut katsovinaan syvälle ruumiiseensa, joka\noli juhlinut omassa kypsyydessään kuten vehmas keskikesäinen puutarha,\nja kohta oli levinnyt hänen häikäistyneiden silmiensä eteen niinkuin\nvaltameren salaperäinen, tutkimaton pohjakasvisto... Ja kaikkiin näihin\nmielikuviin Aleksi oli monissa muodoissa kulkeutunut. Hänen kuvansa oli\nkummallisesti sotkeutunut siihen mieheenkin, joka sitten myöhemmin oli\ntullut Helinän kohtaloksi. Houreenomaisesti hän oli hetkittäin uskonut\ntätä miestä nuoruuden rakastetukseen, jonka hän oli uudelleen löytänyt.\nTätä seikkaa hän ei ollut itsekään ymmärtänyt. Tietysti se oli ollut\nitsepetosta, mitäpä muutakaan, ja jälkeenpäin Helinä muisti nähneensä\nkaiken selvästi kuin talvisessa, jääkylmässä kuutamossa.\n\nAleksi silmäili Helinää melkein epätoivoisin katsein. Hän oli pitkän\naikaa vaiti. Viimein hän sanoi käheästi:\n\n— Luulitko minun sitten unohtaneen sinut?... En, sitä en tehnyt.\nJa kuinka olisin voinutkaan? Sinun muistosi varjosti elämääni läpi\nvuosien. Tein työtä, päivästä toiseen tein ruumiillista työtä,\npäivästä toiseen. Painuin syvälle köyhän, kamppailevan proletaarin\nkohtaloon. Lueskelinkin paljon, hyvin paljon, vaikka hajanaisesti.\nKaikesta halusin päästä perille, mutta kaikessa pysähdyin puolitiehen,\nsillä minulla ei ollut mahdollisuutta tunkeutua syvälle. Tämä seikka\nkatkeroitti minua suuresti. Elämäni tuntui tyhjältä ja arvottomalta.\nMutta raskaassa työssä väliin unohdin oman itsenikin, sinua vain en\nunohtanut. Sinä olit kuin työntynyt oman elämäni sisään, elit alati\nlähelläni yhteisten muistojemme kannattelemana, hengitit ahnaasti\nsamaa ilmaa kuin minä olitpa sitten kuinka kaukana tahansa. Toisinaan\nsinun muistoasi suorastaan vihasin. Koetin unohtaa sinut ja irroittaa\nelämästäni kuin kummallisen kasvin maasta...\n\n— Niinkö paljon sinä minun muistoani silloin hyljeksit, sanoi Helinä\nhiljaa ja kuin ihmetellen.\n\nMutta Aleksi yhä jatkoi mietteissään:\n\n— Mihin kaikkeen eksyinkään sinun muistosi tähden. Ajoittain join\nviinaakin, niinkuin muuan juoppo venäläinen kapteeni kaupungissa\nentiseen aikaan ryyppäsi vodkaansa... muistathan. Joskus lunastin\nitselleni muutakin unohdusta. Kerran eräs nainen ajoi minua\nitsepintaisesti takaa pitkin jokivartta, kaupungin ulkopuolella,\nhämäräisenä talvi-iltana. Hän sanoi, että minä muka olin hänen syntyvän\nlapsensa isä. Mutta minä tiesin hänen valehtelevan. Sinä iltana oli\nkova pakkanen, taivas kauttaaltaan tähdessä, koko maailma ympärillämme\nkuurassa. Ja minä kohotin puolittain kohmettuneet käteni ja työnsin\nhänet hankeen. Hän kaatui kuin puu. Näin hänen vatsansa nousevan\nesiin lumesta oluttynnyrin tavoin. Hän oli ylt'yleensä lumessa, kun\nhän nousi, mutta pudistamatta sitä päältään hän lähti hoippumaan\numpihangessa pitkin jäätyneen joen rantaa kaupunkiin päin. Kaataessani\nhänet lumeen kostin ikäänkuin sinulle, joka ihmeellisesti varjostit\naina kaikkea, mitä minulle sitten sattuikin, kostin myös lyöntisi,\njonka muisto kirveli mieltäni vielä vuosien mentyä. Kuitenkin tuota\nkaikkea jälkeenpäin kaduin. Tuo nainen kohosi ajatuksissani alituiseen\neteeni jonkinlaisena nöyrtymyksen ja alennuksen vertauskuvana,\nkulmillaan pakkasen kuurainen orjantappuraseppele... Mutta hänen\nlapsensa isä en ollut, sen vannon.\n\n— Tiedätkö sen niin varmasti? kysyi Helinä äkkiä. — Etkö ollut missään\ntekemisissä tuon naisen kanssa... etkö koskaan? Muistelehan tarkoin.\n\n— Miksi niin kovin kehoitat minua tuota vanhaa asiaa muistelemaan?\nihmetteli Aleksi nostaen kätensä kasvoilleen. — Siinä asiassa ei\npaljoakaan ole muistelemista. Meillä oli kerran sama työpaikka, ja hän\nkuin roikkui kaiken aikaa minussa kiinni. Mutta sittenkään en tullut\nhänen lapsensa isäksi. Siinä kaikki.\n\n— Vai siinä, sanoi Helinä, ja hänen katseensa syöpyi syvälle Aleksin\nkasvoihin.\n\n— Niinpä niin, siinä se juttu, kertasi Aleksi.\n\n— Jälkeenpäin tosin kuulin, että hän oli mennyt naimisiin erään\nteurastajan kanssa. Kerrottiin, että mies oli humalapäissään\nmuutamana kuutamoisena yönä teurastanut vajassaan vasikan ja kietonut\nsitten vaimonsa sen höyryävään nahkaan, joka oli julmasti kiiltänyt\nkuunvalossa. Ja teurastaja oli nauranut vieressä ja luvannut hänet\nvielä uittaa joessa, koska naisriepu yhä juoksenteli toisten miesten\nperässä. Sitten ripustaa puolikuun sakaraan kuivumaan.\n\nAleksi heittäytyi valjusti hymyillen selälleen maahan ja jatkoi hetken\nkuluttua muuttuneella äänellä:\n\n— Tein siihen aikaan raskasta työtä, samaa toistuvaa, huumaavaa työtä\nsahoilla. Melkein unohdin tänä aikana kaiken muun. Olin kuin tukki,\njoka tungetaan ahnaaseen, viiltäen nirskuvaan saharaamiin... Vuosien\nkuluessa väliin uskoin, ettei minulla muuta olekaan kuin väsyvä,\nvanheneva ruumis. Se oli hirvittävä painajainen; henki ikäänkuin\nsuli pois, jäi vain ruumis ja kädet, jotka tekivät työtä. Olin myös\nlotjamiehenä ja lastaustyöläisenä. Kuljin joella, ja se tuli minulle\nläheiseksi kuin ystävä. Lastauksessa jouduin taas kosketuksiin lautojen\nkanssa: en voinut päästä niistä eroon. Puutavaraa, puutavaraa...\nMustina välkkyviä nostoraanoja rannalla kuin hirsipuita... Tallatun\nheinän ja kivihiilen tuoksua... Mutta oli myös viljaa, jota lastasimme\nmilloin joella odottaviin lotjiin, milloin taas tavarajunan vaunuihin,\njotka sitten lähtivät kolisten vierimään pois. Minne? Emme sitä\najatelleet — me vain lastasimme... Viljan tuoksun tunsin silloin\nläheisemmin kuin koskaan ennen. Se enteili omalla tavallaan sitä\nelämäni vaihetta, johon nyt olen joutunut. Ehkä siinä oli mukana\ntämänkin seudun viljaa. Täällähän on peltoja loppumattomiin. Kukapa\nolisi uskonut, että minä lopulta eksyisin tänne viljapeltojen keskelle,\njossa vielä kerran olisin kohtaava sinut. Se oli kuin kohtalo.\n\n— Niin se oli kuin kohtalo, myönsi Helinä väsyneesti. — Minä aavistin\nsen jo silloin, kun ohikulkiessani näin kuten ilmestyksenä sinut siellä\nsahalla pääsiäislauantaina. Sinä kannoit olkapäälläsi lautoja, ja\nylläsi oli sininen, haalistunut overalli...\n\nMutta synkkä, epätoivoinen välke silmissään Aleksi muisteli edelleen:\n\n— Kerran sain sen verran kokoon säästöjä, että saatoin joksikin aikaa\npysähtyä hengähtämään ja ravitsemaan henkeäni. Asuin silloin Rinkon\nmuorin vanhassa talorähjässä joenrannassa. Jonkinlainen kummitustalo\nse oli, vanha, rappeutunut ja hiljainen, hyvin hiljainen. Rouva\nRinko eli Rinkon muori, kuten häntä kaupungissa sanottiin, oli\nleski. Hän oli omituisen vaitelias, laiha nainen, jonka mustan puvun\nikää eivät edes korttelin akat muistaneet. Saitana häntä pidettiin,\nmutta siitä huolimatta hän oli myötätuntoa herättävä sen äärettömän\nyksinäisyyden tähden, joka näytti häntä alati ympäröivän. Vuokralaisia\noli joenrantatalossa kyllä aina ollut, mutta niiden kanssa rouva\nRinko ei juuri milloinkaan ollut seurustellut. Hyvin vähän minäkin\nolin tekemisissä hänen kanssaan. Kumpikin elimme tahollamme omaa\nkärsimyselämäämme. Kylmältä ja tylyltä vaikuttava rouva ei paljoa\nliikuskellut ulkonakaan, pieniä jokapäiväisiä kävelyjä rannan\nkohisevien puiden alla lukuunottamatta... noita yksinäisiä kävelyjä,\njoita ikkunastani väliin seurasin. Mutta joskus tuulettomina iltoina\nsaatoin kuulla tuon vanhan, viluisen olennon kapuavan ullakkokamariin\nja sieltä hiljaa hissuttavan kuin kummitus ikään talon joen puolella\nolevalle sammaloituneelle parvekkeelle. Siellä hän seisoi väliin\npitkän hetken ja katsoi virralle... mitä lienee katsonut...Ja hänen\nhartioillaan oli koinsyömä, perin kulunut ja homeinen halatti.\nRantatalon hupsuksi sanoivat virralla kulkevat lotjamiehet häntä. Mutta\nminä häntä kaikesta huolimatta säälin. Minua merkillisesti lohdutti se,\nettä lähelläni oli olemassa joku, jota saatoin sääliä.\n\nTässä talossa Aleksi nyt jälkeenpäin muisti eläneensä todella\nmerkittävän vaiheen. Hän oli koonnut itseään, tutkinut ja lukenut\nhenkensä koko kiihkolla. Syntyi ikäänkuin uusi minä hengen nälästä\nja hädästä. Maailma nousi esiin kokonaan uudessa valossa. Ihmisen\ntaistelu olemassaolostaan viilsi kuin veitsi hänen aivojaan. Kuten\nmielipuoli hän salaa kierteli ajatustensa rataa, maailman kehässä,\ntehden huomioitaan ja hengittäen koko olemuksensa syvyyteen myrkyllistä\nilmaa, lahoavan talon autioituvaa elämää, perikadon inhaa tunnelmaa...\nKaikki näytti hänestä naamioidulta, omituisen hämärältä, ikäänkuin\ntaisteluasentoon asettuneelta ja kuin hetki hetkeltä tihenevän\nsinappikaasun verhoamalta. Hän tiesi omasta katkerasta kokemuksestaan,\nettä suurin osa, verrattomasti suurin osa ihmisen elämästä kuluu\nruumiin ylläpitämiseen, leivän hankintaan, eikä kaikilla ole\ntilaisuutta etsiä sille sisällystä muulla tavoin. Jokapäiväisten\nmitättömyyksien vankina useimmat ihmiset maailmassa saavat kitua\nelämänsä loppuun. Säälittävää sitä on katsoa. Päällekarkaava\nköyhyys karkoitti hänetkin pois tästä hyvän ja pahan tiedon puun\nparatiisista jälleen omaan kohtaloonsa. Uusi Jehova hymyili julmasti,\narvoituksellisesti, ja enkeli heilutti kädessään hohtavaa miekkaa...\nMutta hänen elämänsä ylle oli kuitenkin jo ennättänyt syttyä uusi\ntähti, johon hän katsoi.\n\nErään jouluyön Aleksi muisti tällä hetkellä hyvin selvästi, tuon\nyön siis, jolloin maailmaan kerrotaan kerran syntyneen Vapahtajan\npienessä tallissa olkien päällä, käyräsarvisten härkien läheisyydessä.\nHän oli ypöyksin vanhassa talossa, sillä rouva Rinko oli lähtenyt\njonnekin joulua viettämään. Kylmässä, vetoisessa huoneessa hän oli\nvalvonut aamupuoleen yötä. Sähkövalon hän oli sammuttanut. Kynttilä\nsen sijaan paloi pöydällä, joka oli tulvillaan kirjoja, merkillisiä\nkirjoja; niiden tieto ja viisaus oli saanut hänet hämmennyksiin ja\nniihin sisältyvä sanoma hänen mielensä kuohuksiin. Mutta tällöin hän\nei lukenut. Hänen päänsä oli painunut pöytää vasten, ja hänen ylleen\noli laskeutunut kummallinen maailmanpaino. Hiljaisuus ja yksinäisyys\nympäröi häntä, kohisi korvissa kuin surulaulun tuskalliset rytmit.\nÄkkiä Helinän kasvot syöksyivät jostakin kynttilän valokehään, hänen\nhiuksensa säihkyivät kuin kulta, kasvot olivat kuin madonnan. Hän\nkatsoi niihin ikäänkuin lumoutuneena. Ja hetket kuluivat. Raskaan\nrauhattomuuden vallassa hän huojui viimein ulos ja laskeutui\ntähtivalossa virran rantaan, tämän saman virran, jonka rannalla hän\nnyt lojui ruohikossa Helinän lähellä. Taivas välkkyi silloin hänen\nyllään ylimaallisen kirkkaana, joulun taivas. Maailma oli äärettömän\nhiljainen. Mutta hän tiesi, että jossakin tämän jäätyneen joen varrella\noli Helinä, ja se tieto lohdutti häntä.\n\nHe olivat olleet piinallisen kauan puhumattomina Aleksin vain\nmiettiessä kaikkea tätä. Raskassointuisella äänellä, jonka sävy\nomituisesti riipoi Helinän hermoja, hän taas alkoi muistella ääneen:\n\n— Kuinka mahdotonta kaikki silloin olikaan! Tuli päivä, jolloin\nminun oli jälleen lähdettävä. Päätin vaihtaa samalla myös asuntoani,\nmuuttaa pois vanhasta kummitustalosta. Kun ilmoitin tästä seikasta\nrouva Rinkolle, nyökäytti tuo kummallinen, vaitelias olento vain\npäätänsä, jossa tiheinä riippuivat kiinni hänen lumivalkeat hiuksensa.\nKeskustelumme tyrehtyi alkuunsa. Palasin taas ruumiilliseen työhön. —\nKoko tänä aikana, sanon sen sinulle, eivät _naiset_ olleet merkinneet\nminulle mitään. Nainen olit _sinä_. Rantakoppien naakat olivat kyllä\njoskus lentäneet ohimennen silmilleni. Me sanoimme noita irtolaislutkia\npuunukeiksi. Ne sulkivat kohta silmänsä, kun ne asetti selälleen...\nKerran tällaisella puunukella näin sinun hiuksesi, kullankeltaiset,\ntiuhat. Mutta hänen silmänsä, kasvonsa! — niistä en puhu mitään. Jätin\nhänet koskematta noiden hiusten tähden. — Sitten jouduin työttömäksi,\nja eräänä aamuna aloitin matkani pitkin joen vartta. Vihdoin sain\ntyötä täällä. Pitkän, pitkän eron jälkeen tapasin odottamatta myös\nsinut; kohtasin sinut nähdäkseni, että kaikki oli mennyttä, että\nmitään välillämme ei voinut enää uudeksi luoda. Olimme auttamattomasti\nkulkeneet toistemme ohi.\n\nSyntyi painostava äänettömyys. Hetken kuluttua Aleksi sytytti\ntupakan. Hänen kasvonsa leimahtivat tuokioksi näkyviin kovina ja\nliikkumattomina. Helinää värisytti. He vaipuivat käsillä olevan\nhetken syvyyteen kokonaan, tauoten seulomasta menneisyyttä. Oli niin\nhiljaista, että he saattoivat kuulla kaukaisten yöjunien ohuen,\najoittaisen kohun, kun ne jyristen kulkivat rataansa häviten viimein\nkuulumattomiin, etäisyyteen, yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli kadonnut kuin tuliseen pilveen ja tumma yö humahtanut yli\nkylien ja suurien, kaikuvien peltolakeuksien heidän siinä rannalla\nistuessaan. Mutta taivaanrannan ylle oli kohonnut loppukesän kuu\nylettömän punaisena ja loistavana; se kuulsi jo virralle ja häilyi\nsalaperäisenä valona elokuhilaiden ja vielä leikkaamattoman, suhisevan\nviljan yllä. Tähkät huojuivat kuin liekit tuossa viileässä, autuaassa\nvalossa. Samoin rannan haavat, joiden lehtien vieno kahina hukkui yöhön\nkuin kuiskaus. Multa tuoksui kirpeästi. Joentakainen maantie näkyi\nkeltaisena ja öisenä kylien ja peltojen keskeltä; niinkuin väsynyt akka\nse hävisi hitaasti laahustaen mäkien raittiiseen, kumisevaan yöhön...\nKaukaa laidunmailta kantautui hevosten hirnuntaa, väkevää hirnuntaa,\njoka raikuvana kiiri pitkin jokiuomaa ja häipyi sitten kuulumattomiin\nalarannan sumuihin. Kaikki oli taas hiljaista. Vain virta huokaili\nväljien rantojensa välissä kuin makaava, nukkuva jättiläinen, jonka\nraskas, kostea pää lepäsi meren suunnattomassa helmassa ja jalat\nkaukana sisämaassa...\n\nHe katsoivat vaieten toisiinsa kuun väräjävässä, aavemaisessa valossa,\njoka teki heidän kasvonsa kumman valjuiksi, niinkuin sisältäpäin\nvalaistuiksi, tuskallisen elottomiksi. Vaistomaisesti he hätkähtivät\nnähdessään ikäänkuin rakkautensa luurangon. Ei ollut enää jäljellä\ntunnetta, ei nuorta, hengittävää lihaa ja ruumista, ei muuta kuin\nkalpea, haalistunut muisto siitä, mikä oli kerran elämässä ollut,\nvain kaksi elävää luurankoa, joita mätäkuun kuu tuskallisesti\nvalaisi. Siittämisen ja synnyttämisen kiihko oli kadonnut, oli vain\nylikypsynyt, väsähtänyt hehku, joka muistutti syksyisen puunlehden\nveristä hehkua ennen sen putoamista maahan tai liikatuleentunutta\nrukiintähkää, josta jyvät varisevat peltoon... Lahonneen tuoksu\nhulvahti muistojen haudoista heidän sieraimiinsa. Kaikki oli lopussa,\nkaikki oli menetetty, ylösnousemuksen mahdollisuutta ei ollut. Multa\ntuntui painavan heidän kasvojaan, käsiään, aivojaan... Sen alta he nyt\nkiihkeästi ponnistelivat pois johonkin uuteen elämäntilaan, jossa he\njälleen kohtaisivat toisensa, mutta se ei heiltä enää onnistunut. Ja\nsyvä, painava kyllästyminen valtasi heidät.\n\nÄkkiä Aleksi tunsi melkein sääliä Helinää kohtaan, ja hän tavoitti\ntämän kädet, kovat ja elovainiolla haavoittuneet, puristaen niitä.\nMutta Helinä veti kätensä hiljaa pois eikä katsonut häneen enää. Kaikki\noli taas kuten taannoinkin. Virta lainehti kuutamossa heidän jalkojensa\njuuressa. Kumean äänettömänä se liukui pois himmeästi hohtavan\nkuunsillan alta...\n\nKiimainen tamma hirnui etäällä, kyljet vavahdellen. Vielä leikkaamaton\nvilja huojui suurilla pelloilla. Ruisrääkkä äänteli jossakin vainioiden\nyössä narisevasti ja yksitoikkoisesti. Helinä nousi ylös maasta. Aleksi\nnäki kuutamon himmeydessä hänen oikovan ruumistaan, joka oli hänelle,\nAleksille, kerran ollut rakas ja vaistoja herättävä, huumaava elämys.\nTällä hetkellä tuon naisruumiin elämään liittyi hänen tajunnassaan\neräitä sivuvaiheita, joissa hän ei ollut osallisena, sivuvaiheita,\nkenties pieniä, mutta häneen nähden ratkaisevia. Jonkinlaisena\nhämäännyttävänä läpileikkauskuvana loimahti Aleksin tajuntaan tällä\nautiolla hetkellä tuon naisen koko olemus, joka kerran oli syvyydessään\nkantanut toisen miehen lasta... Ja tuntien syvää, riipaisevaa tympeyttä\nhän kääntyi väsyneesti pois. Eikö hän jo taannoinkin, hänen puhuessaan\nvaiheistaan ja purkaessaan synkkiä mietteitään, ollut kuin pakoillut\nHelinää, tietoisesti välttänyt koskettelemasta heidän lopullista eroaan\nja sitten kuitenkin iskenyt sen esiin koko voimalla...? He seisoivat\nkuin jäisessä, kuolemanhiljaisessa puutarhassa, jossa puiden kuura\nhäikäisi silmiä kuten salaperäinen valo...\n\nHelinä näki omalla tavallaan tuon paljon merkitsevän pois kääntymisen.\nHän näki sen selkeässä, alastomassa valossa, ja omituisen, toivottoman\nkiihkon vallassa hän lähestyi vielä kerran nuoruutensa rakastettua\nmielessään tuskallinen varmuus omasta kohtalostaan. Ja hän tempaisi\npäästään heleän suviliinansa, pehmeän yötuulen huojutellessa hänen\nhiuksiaan kuin kellertävää, kosteanraskasta huntua, kuutamossa\nhimmeästi säihkyvää. Katsoen Aleksia suoraan silmiin hän sanoi käheästi:\n\n— Tässä ovat hiukseni — raasta...! Työnnä minut vaikka jokeen. En voi\nenää elää...\n\nAleksin kasvot näyttivät yövalossa kummallisen riutuneilta,\nluonnottoman jännittyneiltä ja vääristyneiltä. Hän tarttui nahkein,\nvapisevin käsin Helinän hiuksiin, mutta ei raastanut niitä, silitti\nvain niinkuin joskus ammoin — vuosia sitten...\n\n— Älä sano niin, mutisi hän tuskin kuuluvasti. — En tarkoittanut sillä\ntotta, mitä ehtoolla sinulle siitä puhuin.\n\n— Kuvittelit kuitenkin, ja sehän on tässä tapauksessa samaa, vastasi\nHelinä, kääntäen kasvonsa toisaalle Aleksin sormet vielä hiuksissaan. —\nMutta meidän välillämmehän on tapahtunut pahempaakin, lisäsi hän sitten\nja hymyili kumman etäältä.\n\nAleksi ikäänkuin takertui kiinni tuohon kovettuneiden naiskasvojen\nhetkelliseen hymyyn, ja yhteisen tuskan paineessa he hymyilivät\nmolemmat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Helinä oli jo eronnut Aleksista, valtasi hänet uudelleen\nviha ja katkeruus. Ja vihansa vallassa hän haavoitti käsiään kujan\nlaitamilla kasvaviin orjantappuroihin.\n\nVirta oli jäänyt jo Helinän taakse. Kun hän kääntyi sitä katsomaan,\nnäki hän sen katoavan mustana ja villin raskaana peltojen avaraan,\nhumisevaan yöhön. Jotain hämärää liikkui hänessä tällä hetkellä, mutta\nhän kamppaili tietoisesti tuota esille nousevaa hämärää voimaa vastaan\neikä totellut sen houkutuksia. Hän melkein huojui siinä seisoessaan, ja\nhänen ohimoissaan jyskytti paksu, tahmainen veri.\n\nVihdoin Helinä heittäytyi selälleen maahan viljapeltojen syliin ja\noli kuin yhtä niiden kanssa. Läheiset ja kaukaiset kylät nukkuivat\npitkin väljää, kohisevaa joenvartta merelle asti. Koko vehmas, syksyyn\nkallistuva suvi nukkui sekin kukkineen. Hän yksin valvoi kylien ja\npeltojen keskellä, öisen maailmanhetken syvyydessä. Avaruus oli kuin\ntummansininen meri hänen yllään. Ja tähtien silmät katsoivat alas\nhäneen.\n\nHelinästä tuntui kuin hän vaipuisi jonnekin hyvin syvälle ja\nmittaamattomaan. Hän makasi kuin aalloilla, jotka tuntuivat nousevan\nvälkkyviin tähtiin asti. Mielikuvien musta virta kimalsi kuutamossa\nhänen allaan, hyisen tummana ja raskaasti läikkyvänä. Kylien valot\nloistivat nekin kuin tähdet, vaikka olivatkin maahan sidottuja. Hän oli\naivan yksin. Mutta sitten Aleksi kohosi niinkuin jostakin syvänteestä\nhänen rinnalleen, tarttui häntä hiuksiin ja raastoi rannalle. Ja hän\nkulki rakastamansa miehen jäljessä kuten häväisty, kahlehdittu orja.\n\nPäivä koitti, unen kummallinen, viiltävä päivä. Oli raskas, huohottava\nsyksy. Rannan haavat hehkuivat kuin tulessa; jokainen niistä oli kuin\nJumalan palava pensas. Aurinko oli suuri ja punainen. Kylistä kantautui\npuimakoneiden humua. Mutta Helinä itki, kun hän sai kulkea rakastamansa\nmiehen jäljessä hiuksistaan raahattuna...' Syvä kipu säteili hiusten\njuurista alas hänen ruumiiseensa; hänellä oli päässään kuin aamunkoiton\ntulinen kruunu. Hän toivoi saavansa kuolla, toivoi rannan mullan\naukeavan ja peittävän hänet alleen. Mutta silloin hänen silmiensä\npäälle laskeutui musta side, ja Aleksin kädet kohottivat hänet maasta\nja alkoivat kantaa häntä. Minne? Sitä hän ei tiennyt. He kulkivat kauan\nnäin. Kerran säteili mustan siteen läpi Helinän silmiin kypsyneiden\nviljapeltojen kulta, kun he oikaisivat niiden halki. Tähkät koskettivat\nhäntä suloisesti kasvoihin, ja viljan vieno suhina oli kuin soittoa. Se\noli ihana maailma, auringon valaisema. Viljan valtakunta!\n\nMutta taas alkoi virran vilpoinen läheisyys tuntua, he kulkivat jälleen\npitkin rantaa. Kuinka kauan, sitäkään hän ei tiennyt. Junien humuakin\nalkoi silloin tällöin kantautua hänen korviinsa. Sahojen ja tehtaiden\njylyä. Kaupunki lähestyi. Joenrannan vanhat talot ikäänkuin syöksyivät\nheitä vastaan, ja Helinän valtasi ääretön kaipaus ja suru. Side valui\nkuin vesi hänen silmiensä päältä. Hän näki rakkautensa muistopaikat,\nvirran leveän, raskaasti lainehtivan alajuoksun ja kuuli vuosien\ntakaisen heinän huminan. Aleksi oli tuonut hänet tänne. Helinä hymyili\nhaikeasti. He eivät puhuneet mitään, eihän tarvittu sanoja. Kaikki oli\nselvänä heidän edessään; he kulkivat kuin haamut omassa nuoruudessaan,\njoka empien otti heidät vastaan.\n\nHe näkivät kuin suoraan toistensa lävitse. Heidän ympärillään häilyi\nihmeellinen valo; se oli kuin toisen olotilan kajastusta, kuoleman ja\nikuisuuden valoa, joka tunkeutui niinkuin miekka heidän ruumiittensa\nytimeen. Talot hukkuivat heidän näkyvistään, jäi vain tumma, hitaasti\nlainehtiva virta ja rannan ruosteinen heinä, jossa näkyivät heidän\nruumiittensa ammoin painamat jäljet... He heittäytyivät nyt vuosien\nmentyä uudelleen noihin jälkiin, kuvitellen olevansa vielä yhtä nuoria\nkuin silloin, jolloin suvinen heinä oli kaatunut milloin missäkin\nkohdassa lakoon heidän intohimonsa voimasta. Ja nuo jäljet polttivat\nheidän vanhentuneita, työn kuluttamia ruumiitaan kuin vastasammuneiden\nnuotioiden sijat...\n\nHavahtuen oudon nautinnon ja tuskan mielettömään kirvelyyn Helinä\nyht'äkkiä tunsi olevansa aivan yksin. Hän näki yllään äärettömän\ntaivaan ja tähtien syksyisen, himmeän piirin. Maailma oli ihan\nhiljainen. Pelloiltakaan ei kuulunut enää tähkien soittoa. Ja silloin\nHelinä muisti kaiken. Tämä muistin palautuminen tuskan alta ei\ntapahtunut äkkiä, vaan vähitellen, ikäänkuin asteittain. Kunnes hän\noli kokonaan todellisuudessa. Missä hän äsken oli ollut, missä käynyt?\nHän oli vaeltanut kuin unessa kummia teitä, elänyt monta kohtaloa ja\nkuitenkin vain yhden, omaan itseensä liittyvän. Aleksi, missä hän oli?\nMennyt pois. Hän ei näkisi häntä enää.\n\nIkäänkuin tämän tiedon säikähdyttämänä hän nousi ylös maasta, mutta\nei lähtenytkään kulkemaan pois, vaan jäi seisomaan paikalleen kuten\nunessa. Ja niinkuin puu syksyllä pudottaa lehtiverhonsa, seisoen aivan\npaljaana luonnon äärettömyydessä, niin seisoi Helinäkin tällä hetkellä\nkuin paljaana kaiken edessä.\n\nVihdoin hän uupuneena ja kasteen viilentämänä lähti kulkemaan pitkin\nkujaa. Kuu oli siirtynyt jo etäälle; sen valo ei enää osunut tielle.\nOli hiljaista. Lintukaan ei äännähtänyt. Hän oli väsynyt ja kasteesta\nmärkä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nToivo, Helinän poika, vaistosi äärimmäisen herkästi äitinsä muuttuneen\nmielialan; siitä hän karsikin enemmän kuin lyönneistä, jotka hän kesti\nvaieten. Useimmiten hän tänä aikana oleskelikin mummon seurassa,\nleikaten hänen kanssaan elokuun kuumina, tuulettomina päivinä\nkujanvarsiruohoa ja ojien äpäreitä. Tai oikeastaan mummo se leikkasi,\nja Toivo puolestaan kokosi haravalla mummon niittämät ruohot koppaan.\nOli Toivokin aikaisemmin niittänyt, mutta sen jälkeen kun hän oli\nriipaissut sirpillä haavan jalkaansa, ei mummo sitä hänelle enää\nkäteen antanut. Toivo tunsi silloin taas menettäneensä jotain, tällä\nkertaa sirpin, jonka terä välkkyi porstuan naulasta aina iltaisin niin\nsomasti, kun elokuun salaperäinen, punainen kuu paistoi viistosti\nsisälle porstuaan. Mutta hän ei kuitenkaan tuntenut tämän johdosta\nmummoa kohtaan katkeruutta, sillä mummo oli hänelle muuten hyvä. Mummo\noli jo vanha ja köyryinen, hänen hiuksensa harvat ja hallavat. Näinä\nmyöhästyneinä heinänteontunteina kasvoi mummon ja hänen tyttärensä\npojan välille jotain lämmintä, melkein harrasta. Aurinko paistoi heidän\nylitseen, joki väikkyi tasankojen helmassa ja tuttujen viljapeltojen\nsuoma lohtu valui heidän tajuntaansa ja kevensi heidän mieltään. Ja\nkun he sitten vaelsivat taakkoineen kotiin, tuntui Toivosta kuin\nkaikki olisi ollut kuten ennenkin. Tätä suloista harhaa jatkui sitten\njoka päivä aina iltaan asti, jolloin äiti jälleen lähti ja jätti\nToivon merkillisen pojansurun, vihan ja selittämättömän, tahmean\ntunteen valtaan. Ja ilta sulautui yöhön, kuu nousi ja joenvarsikylät\nmuuttuivat tummiksi ja kumean hiljaisiksi, mutta äitiä ei kuulunut.\nHän palasi kotiin vain riisumaan työvaatteensa ja lähti sitten taas\npois pukeutuneena parhaimpiinsa, pukeutuneena kuin juhliin. Lopulta\nToivo alkoi hiipiä mummon luokse tupaan, sillä näinä yksinäisinä\niltoina häntä oudosti peloitti. Pelkkä syöksyminen pimeän porstuan\nlävitse tuvan puolelle tuotti hänelle kummallista, repivää kärsimystä.\nHelinä ei tämän jälkeen enää tavannut poikaansa tämän entiseltä\nnukkumasijalta. Poissa, poissa oli hänkin... Kaikki oli kuin muuttunut,\nvaihtunut johonkin toiseen, johonkin pimeään, peloittavaan.\n\nHelinä ei saanut enää öisin unta. Tähdet olivat alkaneet loistaa\nkuin kruunut taivaalla, syysöiden kruunut. Niiden himmeässä valossa\nsäteili virta tasankojen kumeassa äänettömyydessä salamyhkäisenä ja\nhoukuttelevana...\n\nElonleikkuu oli jo loppuun suoritettu ja korjuu kylissä aloitettu.\nViljan lämmin, lainehtiva humina oli sammunut, ja sänkimaiden kuollut\näänettömyys oli levinnyt yli jokilaakson jatkuen kauas, kauas,\nmääräämättömiin... Elovankkurien humu kaikui nyt kylästä toiseen.\nJoskus illoin kylissä vielä tanssittiin, vietettiin elonkorjuun\nhumahtelevia iloja. Sillä kohta olisi tuleva syksy ja harmaus, jolloin\ntuuli puhaltaisi suoraan mereltä ja riistäisi lehdet puista, kirpeät,\npunaiset lehdet, ja jolloin ruoho kuihtuisi ja linnut lentäisivät suven\nhautajaissaattona pois. Siksipä nyt iloittiin, kun vielä oli aikaa.\nHanuri soi, permanto notkui ja tyttöjen paahteiset kasvot hehkuivat\nhäilähtelevien lyhtyjen valossa. Ja tuon tuostakin joku toisiinsa\nkietoutunut pari katosi kohisevaan hämärään, jota silloin tällöin\nvavahdutti hevosten villi hirnunta ja nautojen ammunta.\n\nHelinä seuraili toisinaan loitolta näitä iloja, toivoen kohtaavansa\nsattumalta jossakin Aleksin. Häntä kannatteli mahdoton unelma, ja\näkillinen toivon leimahdus viilsi hetkittäin hänen mieltään kuin\nvälkkyvä sirppi olkea. Kerran hän kohtasikin Aleksin, ja he vetäytyivät\nöisessä, painavassa hämärässä jonkin lähellä olevan katoksen alle,\njossa oli riihikuivia, tuoksuvia olkia. Mutta siellä Helinä havaitsi\nAleksin olevan lievästi humalassa; hän vaistosi ikäänkuin koko\nruumiillaan tämän seikan. Mies painoi päänsä hänen rintojensa väliin,\nmutta hän antautui hitaasti, viivytellen, vaikka ihmeen syvä, kohmeinen\nikävä kulkeutui samalla veren mukana hänen kaikkiin suoniinsa. Mutta\nAleksin humala häntä kuitenkin jollakin tavoin häiritsi, rikkoi hänen\nsisäisen tunnelmansa, sielun pohjimmaisen, kannattavan haaveen, ja\nniinpä hän ei voinut olla työntämättä tätä vihdoin luotaan. Silloin\nAleksi puraisi vahvoilla hampaillaan häntä yht'äkkiä olkapäähän\nläpi puseron ohuen kankaan. Helinä parahti kivusta ja nousi rajun\ntoivottomuuden vallassa ylös. Ja miehen jäädessä makaamaan oljille,\njotka kahisivat hänen ruumiinsa alla, Helinä verkkaan, ikäänkuin\najatuksissaan, loittoni katoksesta ja hävisi viimein sakenevaan\nhämärään. Tämä oli heidän viimeinen varsinainen tapaamisensa. Kerran\nhe kyllä vielä kohtasivat toisensa, mutta silloin aivan toisenlaisissa\nolosuhteissa.\n\nPaluumatkallaan Helinä eräässä vainion kohdassa näki juuri kantaneen\nlehmän, joka hiljaa ynisten nuoli vastasyntynyttä vasikkaansa. Kaksi\nnaista seisoi siinä vieressä; he olivat tulleet noutamaan lehmää ja\nvasikkaa navettaan. Toisella oli sytytetty lyhty kädessä, sillä kuu\nei ollut vielä noussut. Se valaisi makaavaa vasikkaa ja lehmä-äidin\nlempeitä silmiä. Helinä kulki hiljaa kuin varjo siitä ohi. Hetkeksi\nmaailma leimahti hänen silmiinsä ahtaana, lämpimänä piirinä, jonka\nmuodosti vastasyntynyt vasikka, lehmä ja kaksi naista, joista toinen\npiteli lyhtyä kädessään. Ja joka puolella mitaton pimeys ja kylien\netäisiä valoja, jotka viileän helminauhan tavoin kiertyivät loitolta ja\nlaajassa kehässä tämän pienoismaailman ympärille. Niin, pimeys, kylien\nkimmeltävät valot ja syksyn etäinen henkäys... Mutta Helinä syöksyi\ntuohon pimeyden mereen kantaen sielussaan mahdotonta, epätoivoista\nunelmaa.\n\nKerran Helinä palasi kylästä tavallista aikaisemmin, koska sade oli\nkeskeyttänyt elonkorjuun. Se päivä oli lauantai. Ilta ei ollut silloin\nvielä tullut. Toivoa ei huoneessa näkynyt. Hän leikki nyt mummon luona\nsaunassa, jossa tämä pesi pientä pyykkiään. Helinä keitti kahvia, ja\nalkaessaan sitä juoda hän kaasi poveltansa ottamastaan pullosta sen\njoukkoon kirpaisevan tilkan. Hän joi vähäisessä kamaripöksässä siksi,\nkunnes hänen päätään alkoi sumeasti huimata. Silloin hän nojautui\nseinään ja jäi katsomaan liikkumattomana eteensä. Hänen korvissaan\nkaikui vielä elovankkurien jyly... Kuului sateen sohinaa. Kumeassa\ntyhjyydessään hän tunsi ikäänkuin olevansa sen syntisen naisen\nkaltainen, jota Kristus raamatun tarinan mukaan oli ohivaeltaessaan\npuhutellut kaivolla.\n\nHetken kuluttua tuli siihen Toivo. Hän pysähtyi katsomaan äitiään,\njonka silmien pohjassa liikkui jotain kovin murheellista. Tämä äidin\nja pojan välinen sanaton kohtaus päättyi siihen, että heidän luokseen\npieneen töllikamariin kompuroi kyliä kiertelevä viheliäinen lumppuri,\njonka Helinä taannoin muutamana päivänä oli nähnyt päissään riitelevän\njoenrannassa lotjamiesten kanssa, nämä kun eivät olleet halunneet ottaa\nhäntä mukaansa joensuulle, kaupunkiin. Aika lailla hutikassa hän oli\nnytkin, mutta kauppaa sentään piti tehdä. Ukko tiedusteli käreällä\näänellä, olisiko asunnossa mitään lumpuiksi sopivaa. Mutta siihen\nsanoi Helinä, että täydellinen köyhyys on niin siistiä ja puhdasta,\nettei siihen sisälly edes lumppujakaan. Siitä yltyi mustapartainen,\nkömpäjalka lumppuri puhumaan laajemmalti köyhyydestä yhteiskunnallisena\nilmiönä. Hän jankkaili ovensuupuolessa istuessaan siitä niin kauan,\nettä Helinä kyllästyi ja vaikeni kokonaan. Köyhyys oli hänestä niin\nvakava asia, ettei siitä saanut juopuneena laverrella. Jumala oli\nmyös sellainen asia ja — kuolema... Ja kun Helinä yhä vaikeni katsoen\nsynkästi eteensä, lähti lumppuri vihdoin kompuroiden pois. Äiti ja\npoika jäivät jälleen kahden.\n\nTällä hetkellä Toivon valtasi äkillinen, kirpaiseva hellyys\näitiään kohtaan. Kuuman mätäkuun riivaaja, joka taannoin oli ollut\nerottamaisillaan heidät, tuntui väistyneen lopullisesti. Poika näki\nvain äitinsä kasvot, joita kiivas itku ja tuska vääristi. Kaikki\näskeinen näytti menneen ohitse, jäljellä oli alistumisen ja unohtamisen\nkipeä tarve. Helinän eteen ikäänkuin kasvoi samassa koko mennyt\nelokuu, kohta loppuun kuluva kypsä ja oudon loistoisa kuukausi. Hän\nnäki nuoruutensa rakastetun, poikansa, varoittavan äitinsä, näki oman\nkaipuunsa, omien pyrkimystensä turhuuden ja lapseen suuntautuneen\nkatkeruutensa tyrmistyttävän luonnottomuuden. Ja hän oli kuin\nsäikähtänyt lintu nyt siinä istuessaan ja nojatessaan seinään tuskaisin\nkasvoin. Mutta sitten hän kumartui Toivon yli ja syleili tätä rajusti,\nkyynelten valuessa hänen kasvoilleen niinkuin kuuma vesi. Pojan ruumis\nvapisi kauttaaltaan sen yli tulvivan rakkauden suloisesti hämmentävässä\nmyrskyssä.\n\n— Anna anteeksi, kuiskasi Helinä, — anna anteeksi!\n\nHelinä vaipui yht'äkkiä kokoon kuin jonkin murheellisen, häntä syvästi\nvavahduttavan näyn edessä. Hän oli hetken tässä asennossa. Mutta sitten\nkokonaan järkkynyt Toivo näki äitinsä nousevan ja hoippuvan samassa\nhuoneesta. Hän katosi varjon tavoin ulos, eikä poika täysin aavistanut,\nmitä tuo äidin huoneesta poistuminen todellisuudessa merkitsi. Kun\nhän viimein nousi ylös ja lähti seuraamaan äitinsä jälkiä pihamaalle,\npysähdytti jokin ääni hänet portailla.\n\nSe oli kirkonkellojen ääni, jonka Toivo kuuli halki sankan sateen\nyli sänkipeltojen. Olihan -ilta, ja kellot julistivat lähestyvää\nsunnuntaita. — Rauha teille, tuntuivat ne sanovan, rauha teille! Koko\ntaivas oli yhtenä äänien pauhuna, niinkuin täynnä Jumalan puhetta.\nHelinän poika seisoi portailla avopäin ja merkillisesti hurmaantuneena.\nSuunnaton ilo lainehti hänen sisällään, hän pyyhkäisi molemmin käsin\nkasvojaan ja ui ihanassa, hopeisessa sateessa.\n\nPoika hymyili vielä silloinkin, kun kaksi miestä, jotka välissään\nkantoivat vettävaluvaa naista, toinen jalka- toinen pääpuolesta,\ntyönsivät hänet tylysti sivuun ja alkoivat nousta ylös vinoon\nvääntyneitä portaita. Heitä seurasi matalaan, hämärään kamariin joukko\nmuita ihmisiä, miehiä ja joitakin akanlahoja, mykkiä, harmaita olentoja.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHelinä oli lähtenyt harhailemaan sateessa pitkin joen rantaa tuon oudon\nkuumeen ajamana, joka viime ajat oli pitänyt häntä vallassaan. Hän\nkatsoi virtaa, joka tummana ja kimaltelevana lainehti hänen jalkojensa\njuuresta mittaamattomiin, hävitäkseen viimein mereen. Sinne hänkin\nolisi tahtonut kadota, keinua kauas pois — siniseen hämärään... Jättää\nluhistuva elämä, kaikki... Niinkuin viljan keltainen korsi pellolla oli\nhänkin jo kypsynyt leikattavaksi... Hän oli väsynyt ja halasi lepoa.\n\nHän kosketti käsillään rannan korsia, joihin jo alkoi ilmestyä\nvarhaissyksyinen kovuus, ja hän hymyili niille vaisusti, hellästi. Sade\nkasteli Helinän märäksi, mutta hän ei tajunnut sitä. Sen hopeaharson\nlävitse hän näki mustan virran jylhyyden. Korkealta yläpuoleltaan hän\nkuuli linnunsiipien suhinaa, ohutta, etenevää läiskettä. Loitolle\nhäviäviä sänkimaita oli molemmin puolin jokea. Ne olivat Helinästä\ntällä hetkellä kuin suuria hautausmaita, jotka olivat täynnä pieniä,\nhimmeitä korsiristejä. Väliin öisin kuutamossa nuo lukemattomat ristit\nsäihkyivät kumman ajattomina ja alakuloisina. Katkaistut korret! Ja\ntuon hehkuvan korsimeren takana odotti häntä nuoruuden rakastettu\nuudessa todellisuudessa.\n\nOhikulkevasta halkolotjasta nähtiin hetkeä myöhemmin erään naisen\nheittäytyvän virtaan. Lotjaa vetävä hinaaja pysäytettiin; muuan\nlotjamiehistä laskeutui veteen ja ui hukuttautumispaikalle. Joki\noli synkeän harmaa ja tulvainen, ylen paisunut, ja kylmä vesi oli\npainaa hänet alleen, mutta äärimmilleen ponnistellen lotjamiehen\nonnistui päästä rannemmalle, jossa hän eräässä kohdassa näki veden\nläpi kuultavan jotain mustaa: naisen hiukset — tai oikeammin\npääliina, niinkuin sitten kohta ilmeni, sillä hiukset, jotka olivat\ntuon mustan liinan alla, olivat keltaiset kuin tuleentuneen viljan\nkorret, tuulessa häilyvät. Mies tarrautui puolittain irtautuneeseen\nliinaan kiinni, sai otteen ruumiista ja veti sen rannalle, jossa juuri\nsilloin työnnettiin venhettä jokeen. Naisessa oli vielä henki. Hänet\nsaatiin pian virkoamaan läheisessä myllypirtissä, jonka jälkeen miehet\nkantoivat hänet takaisin sinne, mistä hän vähäistä aikaisemmin oli\nlähtenyt arvoitukselliselle matkalleen, tumman hämärään töllikamariin.\nSiellä hän nyt makasi silmät ummessa, mutta nähden kuitenkin alati\nedessään hitaasti lainehtivan virran ja taivaanrantaan häipyvät\ntuskallisen autiot, loputtomat sänkimaat, jotka näkyivät sateen lävitse\nauringonlaskun punertavassa valossa.\n\nJa sitten: sade taukosi ja sateenkaari jännittyi huikaisevana taivaalle\nikäänkuin ampuakseen nuolen avaruuden ruumiiseen, joka iäti makasi maan\nyllä kääriytyneenä siniseen mantteliin, tähdillä koristettuun... Oli\nilta. Ja jossakin sänkimaiden tummassa hiljaisuudessa päästi kyntömies\nvetojuhtiaan auran edestä. Tuulimoottorit vingahtelivat siellä täällä\njoenrantataloissa. Naudat ammuivat. Kylissä jo puhuttiin, että Helinä\noli aikonut hukuttautua virtaan. Elleivät miehet ohikulkevista\nhalkolotjista olisi tapausta nähneet, makaisi naisriepu nyt joen\npohjassa nahkiaisten ruokana, niin sanottiin. Mutta virta itse oli\njylhästi vaiti. Mahtavana ja harmaana se lainehti yöhön hukkuvien\npeltomaiden halki merta kohti.\n\n\n\n\n8.\n\n\nPäivät kulkivat Helinän ohitse niinkuin tuliseen verhoon kietoutuneina.\nTuon kuumeen verhon lävitse hän näki maailman, epäselvänä, rajattomana.\nKaikki oli lisäksi kummallisen suurta ja silmiä huikaisevaa: puiden\nlehdet, jotka hän näki ikkunasta vuoteelleen, olivat leveitä ja\npaisuneita ja niiden suonet kuin jokia, jotka äänettöminä ja täynnä\nelämää vyöryivät vihreän lehtimaailman lävitse; aurinkokin suureni\nhänen silmissään ihmeellisesti, alkaen taivaanrannasta se hitaasti\nlevittäytyi niinkuin hehkuva lyhde yli taivaan täyttäen valollaan maan\nja avaruuden; pellot avartuivat loputtomina sarkoina kaukaisuutta\nkohden täynnä viljaa, jota lukemattomat ihmiset leikkasivat,\nkumaraisina leikkasivat himmeitten tähkien helinässä, ja heidän\njälkeensä kohosivat kuhilaat, suuret kuin aumat ja ihanasti tuoksuvat.\nMutta peltojen halki virtaili joki, väkevä kymi, johon leikkuuihmisten\nvarjot kaatuivat aina, kun he leikatessaan hitaasti lähestyivät rantaa.\nVarjotkin olivat kumarassa ja leikkasivat, leikkasivat virran tummaa,\nmutaista viljaa, joka oli kasvanut ylen reheväksi hukkuneiden ja ammoin\nkuolleiden kalojen antamasta voimasta...\n\nTuli muuan vanha kala, joka kesän lopulla oli uinut merestä jokea\npitkin ylös, vanha kala, jonka suomukset olivat paikoin lohkeilleet\npois, ja se kumarsi ja kysyi: \"Miksi et tullut joukkoomme?\" Mutta\nHelinä peitti käsillään silmänsä eikä voinut vastata mitään. Tuli myös\neräs vaivaistalon ukko, kaatumatautinen raukka, joka kerran syksyllä\noli hukkunut jokeen ja jonka ruumista ei ollut löydetty. Tämäkin kysyi:\n\"Miksi et tullut joukkoomme?\" Helinä vain voihki eikä taaskaan voinut\nvastata mitään. Lopuksi tuli suutarin sokea hevonen, joka kesän alussa\noli pudonnut sillalta virtaan, mutta nostettu vahingoittumattomana\nylös; se ei puhunut mitään, katsoi vain sokeilla silmillään ja\nhuojutti raskasta päätään. Helinä näki siinä kohtalotoverinsa,\nkärsimyskumppanin, hän syleili sitä kuumeen polttavassa unessa ja itki.\n\nMutta sitten Helinä avasi silmänsä ja näki syvälle eteensä\nlevittäytyvän virran elämään. Hän näki hopeasuomuisten kalojen\nkarkelon, näki hukkuneiden ja itsemurhaajien ajautuvan ihmeellisenä\nsaattona merta kohti. Siinä oli tuttuja ja tuntemattomia, nuoria ja\nvanhoja, vainajia myöhäisiltä ajoilta, mutta myös vasta hukkuneita.\nKaikki he ajelehtivat veden mukana hymyillen ja itkien ja leikkien\nlahonneilla kaisloilla kuin lapset... Outoa ja mieltäriipaisevaa\nsitä oli katsoa, sieluun asti se riipaisi. Helinä tunsi heistä\nvain muutamia. Mutta nuo muutamat tutut kasvot, jotka kuulsivat\nhänen silmiinsä sinertävän veden lävitse, riittivät järkyttämään\nhäntä suunnattomasti. Hän huiskutti epätoivoisesti kättään noille\ntutuille vainajille: Mylläri-Jerelle, Pyykki-Sannalle, peltiseppä\nRaidan kuusivuotiaana hukkuneelle Helvi tytölle, Niemisen Senjalle\nja lahkolaissaarnaaja Marttiselle. Kaikki he huiskuttivat vastaan\npaitsi saarnaaja Marttinen, joka ajelehti vain liikkumattomana virran\nmukana niinkuin mustaan, villiin partaansa kahliutuneena; hän oli kuin\nvirtaan viskattu puinen Kristus-kuva... Näin vyöryi vainajain aalto\nHelinän silmien ohitse, tutut jo häipyivät pois, viimeisenä saarnaaja\nMarttinen, joka liikkumattomana oli loppuun asti tuijottanut omaan\nmykkään kohtaloonsa. Sinne he häipyivät — mereen, liki taivaanrantaa,\nkatosivat näkyvistä hymyillen ja itkien ja lahonneilla kaisloilla\nleikkien... Mutta ilmestyi toki aalloista vielä yksi tuttu, Virkon\nReetu; hän oli valkea kuin lumi, vain hiukset olivat mustat, ne\nputosivat raskaana, kosteana vaahtona hänen kasvoilleen. Hän katsoi\nHelinään suurilla, välkähtelevillä silmillään kuin hunnun lävitse.\nHelinä huiskutti hänellekin kättään, ja hän vastasi kiihkeästi. Sitten\nväkevä aalto kohotti hänet hartioilleen, ja hän katosi sinne, minne\ntoisetkin olivat menneet...\n\nHelinä liikkui itsekin kuin virrassa, lapsuutensa virrassa, omien\nmuistojensa kannattelemana. Hän ojenteli käsiään, ja kaikkialla oli\nvain vettä, vitkaan merta kohti virtaavaa. Viljapellot lainehtivat\nkahden puolen syvän keltaisina. Hän vaipui toisinaan niin syvälle, että\nkadotti ne kokonaan näkyvistään, mutta jokin katkera kaipuun tunne\nkohotti hänet uudelleen pinnalle, ja hän näki jälleen maan ja sen\nviljan, kukat, armaan taivaan.\n\nToisinaan Helinä oli taas kulkevinaan Aleksin kanssa rannan puiden\nalla. Heidän jaloissaan oli paljon puiden varisseita lehtiä. Ne olivat\nkeltaisia ja räikeän punaisia, toiset vielä laimean vihreitäkin, ja\nne tuoksuivat syksyltä, kuolemalta. Taivaalla paloivat hyvin suuret\ntähdet. Linnunrata näkyi häikäisevän selvästi; se paloi ja säkenöi,\nkuten se oli vain joskus etäisessä lapsuudessa säkenöinyt. He kulkivat\nvaiti, sillä mitään puhuttavaa heillä ei enää ollut. Ja kuitenkin he\nkulkivat yhdessä, koska he eivät muuta voineet. Mutta niistä vuosista,\njotka he olivat eläneet toisiaan näkemättä, oli muodostunut ristejä\nrannalle, kummallisia, kirjavia ristejä. Kustakin vuodesta yksi risti.\nHe vaelsivat virran rantaa ristiltä toiselle aivan kuin hautausmaalla,\nja niitä ristejä oli kaksikymmentä. Kun he vihdoin pääsivät viimeisen\nristin kohdalle, joka oli surullinen ja tumman hohtava, he olivat\ntulleet kumman vieraiksi toisilleen. He ojensivat kätensä; ne olivat\nkylmät, ikäänkuin kuurassa. Kohta ne jo erkanivat toisistaan. Helinä\nitki, itki kuin kerran lapsena perunannostossa, kun hänen käsiänsä\npaleli. Silloin oli syksy ja kylmä päivä. Taivas korkea ja autio,\npellot harmaita ja tyhjiä. Lasimainen ilma kaikui lähtevien kurkien\njäähyväishuudoista. Ja Helinän käsiä paleli; hän itki oman pienen\nahdistuksensa vuoksi. Ei muuta voinut. Samoin hän itki nytkin tuolla\nristien juurella, kädet kasvoilla itki.\n\nMaria Magdaleena oli kerran itkenyt Ihmisen Pojan ristin juurella,\nmutta siihen viimeiseen ristiin, jonka läheisyydessä Helinä itki,\noli kuin hänen lihaksi tullut rakkautensa naulattuna, kauniina,\nalastomana, nöyränä ja samalla heltymättömänä... Ja kun hän vihdoin\notti kädet silmiltään pois, ei hän nähnytkään enää nuoruutensa\nrakastettua vieressään. Hän oli poissa. Kadonnut hämärään, siniseen\nusvaan, niinkuin hänen nuoruutensakin. Virta lainehti hänen jalkojensa\njuuressa mustana ja vertauskuvallisena; sen syvyydessä oli liikettä,\nsalaperäistä elämää, joka aaveellisesti virtasi tuntemattomuuteen.\nSe imi puoleensa tähtiä. Helinä näki, miten tähti toisensa jälkeen\nirroittautui helähtäen taivaan kannesta ja putosi virtaan, jääden\nsäteilemään sen mustaan pintaan. Tuntien epätoivoista, tuskallista\nriemua Helinä yht'äkkiä löi käsiään yhteen siinä rannalla ypöyksin\nseistessään, löi, kuten joskus lapsena, pienenä tyttönä, kun ensi lumi\nverkalleen putoili taivaasta ja peitti vähitellen jokilaakson. Voi sitä\nvalkeutta! Ja vaikka rannan puut kohosivat hänen takanaan tummina kuin\nkuuset surutalon portilla, hän yhä löi käsiään yhteen ihmeellisestä\ntaivasriemusta, joka tällä hetkellä täytti hänen olemuksensa. Aleksi\noli kadonnut jonnekin jokilaakson lainehtivaan usvaan, mutta hän seisoi\nsamalla paikalla — viimeisen ristin luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMummo ja Helinän poika katsoivat hätkähtäen toisiinsa. Sairas\noli lyönyt käsiään yhteen kerran toisensa jälkeen. Oli ehtoo,\nmyöhäiselokuun ehtoo, kajakasti syksyä enteilevä. Mummo oli kotvan\ntorkkunut hallavin hiuksin ja ryppyisin, kellahtavin kasvoin. Hän oli\nväsynyt, perin uuvuksissa, sillä monta yötä oli Helinän vuoksi jo\npitänyt valvoa. Sairas oli ollut kaiken aikaa levoton ja kuumeinen,\nmolemmin käsin häntä oli väliin tarvinnut pidellä vuoteessa. Toivokin\noli toisinaan saanut rientää vanhukselle apuun. Niin, väsynyt oli\nmummo, mutta kuitenkin oli taannoisen unen lävitse hänen mieltään\npainanut muudan arkipäiväinen seikka. Hän oli saanut jo monta päivää\nsitten Seppälän isännältä luvan noukkia tämän vehnäpellolta Toivon\nkanssa saroille varisseet tähkät koppaansa. Mutta oli sattunut se, mitä\nhän oli jo kauan pelännyt: Helinä oli yrittänyt hukuttautua jokeen.\nMelkein hulluna oli ollut koko kuukauden. Ja nyt hän makasi ainakin\nulkonaisesti pelastettuna sängyssä; kuumeesta mielettömänä hän takoi\nkäsiään yhteen. Pieni kamari kaikui noista oudoista lyönneistä, jotka\nitsetiedottomat käsien liikkeet synnyttivät.\n\nMummo kulki yli lattian Helinän luokse. Tämä oli kuumeesta märkä,\nniinkuin jälleen joesta nostettu. Mummo vaihtoi hänen paitansa,\nhääräili ja hätäili. Helinä rauhoittui vähitellen ja näytti vaipuneen\nuneen. Tuli äkillinen, tuskallinen hiljaisuus. Helinän äidin mieleen\npalautuivat jälleen ne tähkät siellä talon vehnäpellolla, jotka häneltä\nnyt jäivät poimimatta, sillä Toivosta ei vielä yksin siihenkään työhön\nollut. Toiset puolet tähkistä hän olisi varmaan jättänyt peltoon. Ohut\nharmi, johon merkillinen kaipaus oudosti liittyi, valui vanhuksen\nmieleen hänen tätä asiaa ajatellessaan. Ja hän sanoi Toivolle:\n\n— Minä pistäydyn kotvaksi ulkona. Katso sinä sen aikaa äitisi perään,\nettei hän kuumeessaan reuhdo ja putoa sängystä.\n\nToivo jäi yksin sairaan äitinsä seuraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jo tullut hyvin tummaksi. Kuu oli noussut. Joitakin\nhimmeitä tähtiä tuikki. Tuuli puhalsi virran taholta yli vainioiden.\nMummon aikomuksena oli ollut hänen sisältä lähtiessään pistäytyä\nvain pihamaalla, mutta siellä hän saikin vastustamattoman, melkein\nlapsellisen halun mennä silmäilemään noita hänelle luvattuja\nvehnäntähkiä läheisellä pellolla. Hän kulki yli pihan ja tuli hakaan,\njossa oli lampaita. Ne makasivat vilpoisten puiden alla somasti\nvierekkäin ja märehtivät. Kuu paistoi hakaan. Ruoho hohti mummon\njaloissa polun molemmin puolin, ja koivujen, haapojen ja leppien lehdet\nkiilsivät kuin hopealla silattuina.\n\nMummon edessä oli veräjä, hän avasi sen ja tuli laahustaen\nsänkipellolle; se oli jo korjattu tyhjäksi ja hävisi avarana hänen\nedestään ehtoon hämyyn. Tuuli riuhtoi hänen hallavaa tukkaansa; hän\noli paljain päin. Sieltä täältä hohti vehnäntähkiä hänen silmiinsä\nhauraassa kuutamossa. Mummo kumartui ottamaan joitakin niistä käsiinsä.\nHän punnitsi tähkiä kädessään ja havaitsi ne suuriksi, kypsyneiksi sekä\nihmeen raskasjyväisiksi. Hän seisoi siinä pitkän tuokion pitäen tähkiä\nvapisevien sormiensa lomassa. Tähdet paloivat hänen yllään, alkavan\nsyksyn tähdet. Maailma kohisi äärettömänä joka puolella, tummana,\nhimmeästi kuun valaisemana, rannattomana. Taivas kaareutui sen ylle\nkuin sininen holvi.\n\nHelinän vanha äiti seisoi ypöyksin laajalla, tyhjällä sänkipellolla.\nHän aavisti, että kohta olisi jälleen tuleva talvi, joka peittäisi\nlumensa alle pellot, metsät ja joet, jotka virtaavat järviin ja meriin,\nja jolloin avaruus öisin kaikuisi säteilevän Linnunradan soitosta.\nOlisiko hän elävä vielä silloin? Eikö hän ollut päinvastoin jo valmis\nlähtöön? Eikö kuolema jo sitä ennen tulisi ja katkaisisi kypsynyttä\nihmiskortta, turhaan hedelmöitynyttä...? Sillä eikö hänen lapsensa\nelämä ollut mennyttä, tahrattua, eikö hän itse etsinyt kuolemaa? Mutta\nmikä hän, mummo, oli tuomitsemaan, vaikka hän olikin niin tehnyt siihen\naikaan, kun Helinä oli lapsensa saanut! Olihan hän itsekin antautunut\nmiehelle ennen vihkimistä, jättäytynyt hänen ruumiinsa armoille.\nJos Andreas olisi kuollut tai muuten hänet jäljestäpäin hyljännyt,\nniin hänen olisi käynyt samalla tapaa kuin Helinän. Mutta niin ei\ntoki käynyt — Andreas ei häntä hyljännyt, vaikka muuten oli tyly ja\noikullinen mies ja missään viihtymätön. Vasta myöhemmin kuolemassa hän\nhylkäsi.\n\nIkävän lopun hän sai: eräänä aamuna syyskuussa, maailmansodan aikaan,\nhänet löydettiin ruumiina joenrannasta. Häntä oli ammuttu läpi pään.\nTapauksesta ei ikänä selvää saatu, mutta yleisesti epäiltiin, että teko\noli venäläisten sotamiesten suorittama. Niitä majaili siihen aikaan\nseudulla joukoittain joenvarren kylissä. He olivat kuin kotonaan:\nmaleksivat kivääreilleen teillä ja kujilla, juopottelivat ja kutsuivat\ntasangon halki virtaavaa jokea Volgaksi. Toisinaan vaelsi kasakoitakin\nhevosien selässä ratsastaen pitkin maantietä, joka kaupungista johti\nläpi maakunnan paikoin virtaa seuraillen; väliin käymäjalkaa, väliin\nraskasta, keinuvaa laukkaa he kulkivat juhtineen peitset koholla kohti\nitää tomupilvessä. Mutta kaikissa kaikuvissa kylissä merelle asti\nkannettiin heitä kohtaan vihaa. Näiden vanhojen kylien jylhä uhka\nympäröi heitä alati. Ja joensuulta, kaupungista, valui kyliin joitakin\nräikeästi pukeutuneita irtolaisnaisia, oikeita hirtehisiä ihmisiksi,\njotka lihallaan saastuttivat rantojen heinän... Heitä sanottiin\nhutsuiksi, ja heidän kanssaan venäläiset sitten huvittelivat, saivatpa\nnarratuksi muutamia seudun tyttöjäkin mukaansa rannan villeihin\njuhliin, joita säesti etäisten koskien kumea pauhu ja rantaveden\nhidaspoljentoinen loiske kiviä vasten. Lautturina joutui Andreas\nusein kuljettamaan venäläisiä sotamiehiä lossilla yli joen. Kerran he\nsaivat tämän pelaamaan kanssaan korttia, kolmen markan hoitoa, rannan\nhuokaavien syyspuiden alla. He joivat kaupungin viinaakin, juopuivat\nvähitellen ja alkoivat mekastella, kiroilivat Jumalaa ja Hänen\nristiinnaulittua Poikaansa, pilkkailivat kaikkea — kaukana isänmaastaan\nja maailmansodan riehuessa loitolla. Kova huuto ja hoilotus hukkui\njokilaakson hiljaisuuteen. Ja aamulla tavattiin Andreas kuolleena\nrannalta, musta tukka läpikotaisin veressä. — Näin oli muodostunut yksi\nasema mummon kärsimystiellä, myöhemmin niitä tuli yhä lisää. Yhtenä\nainoana laajana, aaveellisena ajatuskuvana tulvahti tämä kaikki mummon\nsameaan tajuntaan tällä hetkellä, ja tavaton orpous, kodittomuus ja\nnöyryys valtasi vitkaan hänen mielensä. Pidellen vehnäntähkiä yhä\nkädessään vanha nainen katsoi tähtiä pitkän, ajattoman hetken kuin\nimien niistä uutta voimaa.\n\nHaalistuneet, jo hiukan harmahtavat tähkät jäivät peltoon odottamaan\npoimijaansa mummon lähtiessä takaisin pihaan. Siellä hän kumartui\nmaahan ja mursi kädessään olevat vehnäntähkät, ripotellen jyvät maahan.\nTaivaan linnuille... Oli juhlallisen hiljaista, jollakin tavoin\najatonta. Peltojen avarasta, multaisesta helmasta ei kantautunut mitään\nääniä mummon tarkkaaviin korviin. Mutta sitten suuren virran muisto\nsaattoi omituisesti hänen mieleensä jälleen Helinän, ja hän hiipi\nsisälle pieneen mökkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToivo oli jo kärsimättömästi odottanut mummoa palaavaksi. Hän oli\nkatsonut äitiään kauan, varsinkin hänen kasvojaan, jotka olivat\nkuumeesta hehkuvat. Ne jollakin tavoin peloittivat häntä, saivat\nahdistuksen valtaan. Äiti oli hänestä väliin kaukainen, väliin taas\nhyvin läheinen. Kuumeen väliajoilla olivat kuitenkin ajatuksetkin\ntuokioksi tyyntyneet, ja mielikuvien musta, houremainen noitasabatti\noli muuttunut kummallisen kirkkaaksi, läpikuultavaksi päiväksi.\nHekin olivat silloin vaihtaneet jonkin sanan. Toivon pojanmielen oli\nvähitellen täyttänyt iloinen varmuus siitä, että hän jälleen oli\nlöytänyt äidin. Hämärästi poika vaistosi, että äiti kuumeen paineen\nalta ponnisteli johonkin uuteen elämän asteeseen.\n\nOli melkein tuskallisen hiljaista. Äiti vain hengitti katkonaisesti.\nHän oli taas hautautunut kuumeen alle. Toivo meni katsomaan ikkunasta\nulos. Pienen puutarhan ilta humahti häntä vastaan ja taivaan huimaava,\nsininen korkeus. Puutarhan puiden takaa Toivon silmiin häämötti\nkuutamon himmeydestä peltolakeus ja sen takana Tompaan mäki, jossa oli\nvanha, hylätty tuulimylly. Hän kaipasi sinne nyt leikkimään mylläriä\nsuutarin Katrin kanssa ehtoon salamyhkäisessä hämärässä. Tompaan\nmäki oli kaikuva ja kohiseva, ihanaa oli siellä leikkiä vanhan,\nsammaloituneen tuulimyllyn varjossa. Mutta sen jälkeen, kun äiti oli\nnostettu joesta, Toivo ei ollut käynyt Tompaan mäellä. Kohta kun äiti\nparantuisi, hän sinne menisi; hän oli siitä jo sopinut Katrin kanssa.\n\nTaas Toivo vilkaisi salaa äitiinsä. Tämä näytti nukkuvan. Mummoa\nei kuulunut ei näkynyt. Missä hän mahtoikaan viipyä? Koko ilta oli\nkuin noiduttu; se oli täynnä ahdistusta ja salaperäistä välkettä,\npyörryttävää taivaskohinaa. Toivoa huimasi. Hän nojautui ikkunanlautaan\nja sulki silmänsä. Kuutamoinen pieni puutarha, pellot ja Tompaan\nmäki sulkeutuivat häneltä pois, siirtyivät kuin toiseen maailmaan.\nHän kadotti ajoittain jopa tietoisuutensa siitä, missä oli. Äidin\nhahmo vilahti kaaoksessa hyvin etäisenä, surullisena... ja mummon\nhallavat hiukset liehuivat tuulessa... Kuumetta... elopeltoja...\nuivia lapsia joessa... ylös kimpoavia vesipisaroita... Vieras mies\nkaupungista... Toivo seisoi alasti töllin puutarhassa veitsi kädessä,\nmummon veitsi, jota tämä käytti koivuja kasvavilla mäillä luutia\ntehdessään; hän odotti sitä vierasta miestä... Ja suutarin sokea\njuhta lauloi kärsimyslauluaan; se kaikui halki maailman, yli kylien\nja kaupunkien, yli seitsemän meren, se viilsi maata kuin aura, tuskan\naura, ja saavutti etäisimmän tähden, minkä Jumala oli kerran pannut\nvalaisemaan yötä... Voi sitä laulua! Toivolta se riisti veitsen\nkädestä ja teki hänet alastonta paljaammaksi. Äiti yhtyi jostakin\netäältä siihen lauluun, murheellinen äiti. Mummokin lauloi värisevällä\näänellä ja Simpun Lassi, puujalkainen poika, jonka toinen jalka oli\nkatkennut niittokoneessa heinävainiolla... Kaikki he lauloivat kukin\nomaa kärsimyslauluaan — -. Mutta sitten laulu vaikeni, eikä Toivo\nkuullut enää mitään, ei mitään. Hän oli yksin. Miksi kukaan ei tullut\nhänen luokseen? Oli pimeä. Joku hengitti kuuluvasti. Oliko se äiti,\nkuumeen polttavasta kohdusta syntyvä uusi äiti? Laahustavia askelia\nsyvässä hämärässä... Toivo kiljahti. Mutta hymyili kohta helpottuneena.\nMummon ystävälliset kasvot sukeltautuivat esiin illan aaltoilevasta\ntummuudesta niinkuin vedestä.\n\n— Oletko nukkunut? kysyi mummo. — Viivyin kotvan.\n\n— En minä tiedä, sanoi Toivo ja pyyhkäisi kasvojaan kuin itkun jälkeen.\n\nSitten he eivät puhuneet enää mitään. Musta kissa päässään valkea täplä\nkuin joulukuusen tähti palasi hitaasti hiipien elovainioilta, jossa\nse oli ollut etsimässä hiiriä, pieniä, nokkelia peltohiiriä. Yö tuli.\nToivo nukkui. Hänen äitinsä nukkui kuumeen horteessa. Mutta mummo\nhuojui rahilla kotvan sillä välin. Hänen uupunut, harmaa päänsä, joka\nhumisi jo täynnä tummaa unta, tolkahteli silloin tällöin seinää vasten\nkuin auringon polttama saviastia, sangastaan vartaaseen riippumaan\nasetettu tölkki, vitkaan tuulessa heiluva... Sitten sekin pysähtyi\naivan kuin seinäkellon heiluri vedon ollessa lopussa. Vanhus nukkui.\n\nHimmeästä, väljästä jokilaaksosta kantautui lehmän etäistä ammuntaa.\nTuo ääni puhkoi itselleen raikuvan tien läpi sakean, lainehtivan yön\ntoiseen kylään, jonka helmasta siihen vastasi samanlainen ääni, yhtä\nvahva ja käheä, kauas kantava ja rämähtelevä, Kuului lisäksi koiran\nluskutusta, mutta se vaikeni pian, kuten karjan ammuntakin. Kaikki oli\nhiljaista, verhoutunutta. Yö vahveni yhä. Kuunvalo keinui hauraana\nja aavemaisena maisemien yllä, metsien, peltojen? kylien ja virran\nyllä. Se vähitellen ikäänkuin sulautui niihin, tuli yhdeksi niiden\nkanssa ja väreili kuin soitto seudun yllä. Kaikki rajat luhistuivat,\nja avaruus ja maa yhtyivät toisiinsa yön vaikeneviksi hetkiksi.\nElokuhilaat hohtivat himmeinä tuossa aaltoilevassa yövalossa, niinkuin\ntähdet olisivat helisten sataneet niiden ylle. Kylien hajallaan olevat\nihmisten ja eläinten suojat kyyröttelivät unien ikikuulaalla, tummalla,\nonnellisella mäellä, kunnes totinen, valossa hiljaa kypsyvä aamu olisi\njälleen paljastava vitkaan kuluvien päivien kuilut...\n\nYö tulvi syvänä sisälle huoneeseen, jossa Helinä kuumeessaan nukkui.\nMummokin nukkui istuallaan rahilla. Hänen kurttuiset, kellahtavat\nkasvonsa olivat puolittain seinään päin käännettyinä, ja hänen\nkäsissään oli mullan väri. Hiljainen kuoleman kaipaus väreili kaiken\naikaa hänen unensa lävitse. Hajoaminen, tuhkaksi muuttuminen oli\nhänessä jo alkanut, se jatkui unessakin yhtämittaa, muutteli ja runteli\nhänen olemustaan, kuohui aivoissa kuin samea, kauan paikoillaan\nseisonut vesi... Kuivana ja elämän polttamana hän huojui kuin\nkuloheinän korsi kuuman poutapäivän helmassa. Hänen henkensä liikkui\ntällä hetkellä jo irrallaan ruumiista — jossakin kaukana poissa,\nmissä korkeuden hulmuilevat tuulet sitä kannattelivat... Ja mummon\ntäytti kirpaiseva tunne: hänen otsaansa polttaa orjantappuraseppele,\nja hän kulkee tomuavalla tiellä halki keltaisten, tuleentuneiden\nviljapeltojen, Golgataa kohti... Hän laulaa alhaalla maan tomussa,\näänen tavoittaessa taivaan humisevan korkeuden. Mutta sitten hän unessa\nnäkee olevansa keltaisella, kuumottavalla sänkipellolla kumaraisena\nnoukkimassa maasta tähkiä. Hänen otsallaan on yhä orjantappuraseppele.\nKohottaessaan hetkeksi silmänsä maasta hän näkee vierellään toisiakin\nihmisiä. Heitä on paljon, pelto täynnä. Ja mummo näkee, että he ovat\nkaikki köyhiä, jotka ovat saaneet Jumalalta luvan noukkia pellolta\nkultaisia tähkiä. Se on ikuisuuden pelto, mittaamattoman laaja ja\nväljä, ja sen yllä loistavat alati miljoonat tähdet, niinkuin ne\nloistavat öisin maistenkin peltojen yllä. Andreaskin on joukossa,\neivätkä hänen mustat hiuksensa ole enää veressä... Mukana ovat myös\nToivo ja hänen äitinsä. Helinällä on päässään lumivalkea huivi, joka\ntoisinaan hulmahtaa ylös kuin viileä liekki. Hekin noukkivat pellosta\nhehkuvia tähkiä puhtaina ja synnittöminä. Mummo ei enää ole yksin. Hän\ntuntee iloa ja nöyryyttä kantaessaan tähkiä helmassaan koppaan. Ja\ntähdet loistavat huikaisten suoraan heidän lävitseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla mummosta aluksi todella tuntui siltä, kuin vehnäntähkät\nolisivat sittenkin tulleet noukituiksi ja pellolla törröttäisivät vain\npelkät sänget, kovat ja kuolleesti keltaiset, joiden kamaralta ei\nenää pudonneita tähkiä löytäisi. Sitten hän kuitenkin hymyili tälle\najatukselleen. Ja hän, Helinän vanha äiti, hymyili koko päivän, joka\noli kaunis ja kaikuva alkusyksyn päivä, aina siihen asti hän hymyili,\nkun tupaan ilmestyi muuan mies harmaassa puvussa, työvaatteissa.\nSilloin hän ei hymyillyt enää. Tämä tapahtui illansuussa. Mutta\nelonkorjuu ei ollut vielä siltä päivältä päättynyt. Aurinko oli jo\nlännessä. Joen varrella säihkyivät vanhojen talojen ikkunat kuin\ntulessa. Mummo kuuli kaikki tällä hetkellä ihmeellisen selvästi; hän\nuskoi kuulevansa laajalti seudun erilaatuiset äänet: korjuuväen äänet,\nelovankkurien jylinän tomuisilta teiltä, virran pauhun, karjalaumojen\nkohun, lasten huudot ja puiden lehtien syksyisen, ehtoisen kahinan.\nSitten Helinän äiti muisti unimatkansa Golgatalle läpi kullankeltaisten\nviljapeltojen. Hän oli näkevinään kaukaisen ristinpuun, joka\nhehkui sille vuotaneen veren tulisessa kuullossa, oli näkevinään\nihmeellisen, alasvaipuneen pään jonka ympäri oli kiedottu pistelevä\norjantappuraseppele. Ja hän vaikeni yhä. Hiljainen, kärsivä mieskään\novensuupenkillä ei sanonut mitään. Hänen harmaista, paikatuista\nvaatteistaan lähti viljan ja mullan tuoksu.\n\n\n\n\n9.\n\n\nHiljaisuus väreili tuvassa kuin vesi mustassa, öisessä joessa, jota\nkuu oudosti valaisee. Tuo hiljaisuuden salaperäinen, sisäinen liike,\nalituinen syvä eläminen, joka oli kuin puunlehden kasvu toukokuun\nvaaleassa yössä, ympäröi heitä, mummoa ja harmaapukuista miestä, joka\noli sairaalle Helinälle ollut kerran hyvin rakas. Hän oli Valkin\nAleksi, joka oli tullut Helinää katsomaan — viimeisen kerran, kuten hän\najatteli.\n\nHyvin pitkän hetken kuluttua sanoi vihdoin Helinän äiti raskaasti:\n\n— Mitä sinä täältä vielä haet? Etkö ole jo tarpeeksi tuottanut\nkärsimyksiä Helinälle? Elämänsä ja maineensa hän asetti vaaraan sinun\ntähtesi, joka et sitä ansainnut. Kuolemaankin hän aikoi vielä mennä,\nmutta ei ollut vielä hänellä kuoleman aika, koska elävänä nostettiin\nylös joesta.\n\nValkin Aleksi painoi päänsä entistä syvempään eikä vastannut. Hänen\nhartiansa nytkähtelivät niinkuin väsymyksestä. Oli jälleen hetken\nhiljaista. Syyskärpäset vain surisivat ilottomasti ikkunoissa.\n\n— Luulin sinun olevan jo poissa näiltä main, sanoi taas mummo.\n\n— Lähden kohta, ilmoitti Aleksi viimein käheällä äänellä. — Mutta\nhalusin nähdä vielä Helinän.\n\nMummon vanha, särkynyt ääni oli täynnä katkeraa syytöstä, kun hän\nvastasi:\n\n— Mitä näkemistä hänessä on? Luu ja nahka! Niin on mennyt huonoksi...\n\nAleksi tajusi tuon salaisen syytöksen, joka kätkeytyi Helinän äidin\nsanoihin ja ääneen, mutta hän vaikeni. Mummo katsoi häntä tarkasti,\nikäänkuin etäältä, ja virkkoi sitten leppyneenä:\n\n— Siellä hän makaa kamaripöksässä. Mene sinne, jos kerran tahdot hänet\nnähdä.\n\nAleksi nousi äkkiä ja hävisi porstuaan. Mutta kamarin ovella hän\npysähtyi. Kummallinen raskaus valui yht'äkkiä hänen koko olemukseensa,\nhänen hartiansa painuivat kuin taakan alla. Helinän kuva särehti\njo kuin hänen silmäterissään, se syövytti, poltti itsensä niihin,\nja hän tunsi omituista, repivää tuskaa kuten kuoleman, suuren\neron läheisyydessä. Puiden lehtien ohut kahina saapui ulkoa hänen\ntarkkaaviin korviinsa. Se rauhoitti häntä kuin soitto, ja hän avasi\nhiljaa oven, niinkuin hän olisi astunut kirkkoon, jonka perällä oli\nvalkea madonnankuva lempein, kaunein kasvoin.\n\nJa kun mummo tuli laahustaen tuvan puolelta, näki hän Aleksin istuvan\ntuolilla ja tuijottavan Helinään kuin johonkin näkyyn, jonka hänen\nsilmänsä sillä hetkellä havaitsivat. Helinä makasi horroksissa; hän\nei liikahtanutkaan eikä tajunnut Aleksin läsnäoloa. Loputon virta\nikäänkuin lainehti taas heidän välillään, kohtalon tumma virta. Aleksi\nnojautui seinään, mutta ei irroittanut katsettaan Helinästä. Kaikki\ntuntui tuskallisen olemattomalta. Helinän kasvotkin kajastivat hänen\nsilmiinsä kuin verhon takaa, vaaleina, epätodellisina ja laihoina.\nJa kuitenkin hän oli nähnyt nuo kasvot täynnä elämää, nuoruutta ja\nlumouksen voimaa. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon. Tuntui\nkuin heidän oman elämänsä merkillinen, tumman laahustava noitasabatti\nolisi muodostanut heidät vähitellen, vuosien kuluessa, toisilleen\ntuntemattomiksi, polttanut heidän kasvoihinsa merkkejään, tehnyt\nheidän kätensä kylmiksi ja heidän sydämensä koviksi ja paatuneiksi.\nTällä hetkellä kuitenkin Aleksin olemuksen syvyydessä liikkui jotain\nvoittamattoman lämmintä ja läheistä, joka melkein tulvi kasvoihin\nasti, poltti silmiä ja käsiä, ruumista. Hänen vuokseen Helinä oli\nmennyt jokeen, käynyt kuoleman porteilla. Mutta mitä hän oli antanut\npuolestaan? Ei mitään muuta kuin tylyjä sanoja, moitteita, jonkin\nkarkean syleilyn. Kokonaisen kuukauden hän oli antanut valua käsistään\nturhaan, kuukauden, jonka kohtalo oli ikäänkuin heitä varten varannut;\nhän oli kuluttanut sen epäluulojen kalvamana, melkein vihan vallassa,\nkunnes he olivat viimein eronneet. Ja sillä välin oli kypsynyt vilja\nleikattu loppuun, tähkät lakanneet huojumasta ja luonto puhjennut\nkuoleman arvoitukselliseen, silmiä huikaisevaan loistoon. Tyhjinä kuin\nkorjatut sänkimaat sielun maisemat levisivät nyt hänen eteensä.\n\nHän istui pitkän hetken Helinän huoneessa, ja koko tänä aikana ei\nsairas avannut silmiään. Nuo sulkeutuneet silmät kätkivät luomiensa\nalle kuin jonkin salaisuuden, jonka Aleksi olisi halunnut kiihkeästi\ntietää. Mutta hän tunsi menettäneensä jo kaiken yhteytensä tuohon\nolentoon; Helinä oli sulkeutunut häneltä, mikään salaisuus tässä ei\nolisi hänelle enää paljastuva, sillä he olivat kuolleet toisilleen,\nvaikka elivät. He olivat kuin kaksi autioksi jätettyä taloa, jotka\nkatsoivat toisiaan kylmin, kimaltelevin ikkunoin...\n\nAleksia kiusasi halu syöksyä Helinän luokse ja koettaa havahduttaa tämä\nhänen läheisyytensä tuntoon. Mutta hän ei voinut tehdä tätäkään, kun jo\nHelinän äiti kosketti häntä olkapäähän ja kuiskasi:\n\n— Lähdetään jo. Hän voi herätä.\n\n— Niin, hän voi herätä ja nähdä minut, mutisi Aleksi. Ja omituisesti\nhuumaantuneena hän lähti huoneesta, johon hän ei enää olisi palaava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElonkorjuuväki palasi juuri pelloilta teiden tomussa ja vankkurien\njylinässä. Joku lauloi. Aleksi kuuli sen. Se oli yksinkertainen ja\npieni laulu; hänen tuli sitä kuunnellessaan hetkeksi hyvä olla. Mutta\nsitten hän taas muisti Helinän ja taannoisen hetken hänen luonaan. Ja\njotakin kylmää valui hänen lävitseen tuon hetken muistosta.\n\nTuuli humisi puissa. Korjuuväki oli jo kadonnut näkyvistä. Joki hävisi\nharmaana tasankojen usvaan. Aleksi katsoi sinne, missä tiesi kaupungin\nja meren olevan. Ja kun hän viimein kääntyi mennäkseen, hän oli tehnyt\npäätöksensä. Se varmistui yhä, kuta lähemmäksi hän sitä taloa tuli,\njossa hän sahauksen päätyttyä oli ollut maatyössä.\n\nTaloon oli tullut mustalaisia, kirjava joukko, joka remuten ilakoi\npihassa. Joku tytöistä tanssi ja söi tanssiessaan vehnänjyviä; kuten\nlintu hän kumartui niitä tuon tuostakin huulilleen noukkimaan erään\nnauravan nuorukaisen kädestä. Aleksi katsoi hetken tuota leikkiä. Hän\nnäki tytön punaiset huulet, jotka suipistuivat ottamaan vehnänjyviä\npojan kädestä, näki hänen notkean vartalonsa, joka taipuili tanssin\nhuolettomissa kaarteissa kuin rannan paju. Ja Aleksin tajuntaan\ntulvi taas vuosien takaisia muistikuvia Helinästä, hyvin etäisiä ja\nhaalistuneita muistoja, jotka olivat kuin kääriytyneet kevätöiden\nhulmuilevaan, epämääräiseen hämärään. Mutta tuskallisesti havahtuen hän\ntyönsi nuo muistot luotaan, kääntyi ja meni sisälle taloon.\n\nKun Aleksi palasi ulos, oli hänellä nyytti kädessään, ja hän suuntasi\nkulkunsa joelle. Hän lähti kulkemaan pitkin joen vartta kaupunkia\nkohti. Hän kulki kauan, ja ilta tummeni hänen ympärillään. Tuli\nyö ja pimeys. Oli hyvin vaikea enää erottaa mustankiiltävää vettä\nympäröivästä maisemasta. Mutta vihdoin pilvet hajosivat, ja tähdet\ntulivat näkyviin. Niiden valossa hän kulki vielä pitkälti. Sitten hän\nheittäytyi himmeästi välkkyvään, kasteiseen heinään, tähtitaivaan alle,\nja nukahti.\n\nHänellä ei ollut mitään kiirettä. Aika humisi hänessä ja hänen\nympärillään, hänellä tuntui olevan sitä määrättömästi. Kukaan ei\nhäntä odottanut. Rannan heinä suhisi hiljaa tuulessa. Ikuiset tähdet\npaloivat. Kerran lauma villihanhia lensi hänen ylitseen virran suuntaan\n— merelle päin. Syksyn henkäys tuntui jo ilmassa. Mutta jossakin\nkaukana nuoruudessa oli Helinä, hänen sielunsa, hänen ruumiinsa,\nhänen ihonsa tuoksu ja kullankeltaiset hiuksensa. Ja jossakin lähellä\noli Kuolema ja Taivaan Ovi. Koko loppuyön hän ajatteli unissaan ja\nmuisteli Helinää. Hän kulki mäillä ja kallioilla, tuulen kohistessa\nhänen hiuksissaan. Ja hän huusi alas laaksoihin rakasta nimeä. Hän\nnäki jylhäilmeisten, harmaitten miesten hoippuvan pelloilla aurojensa\njäljessä unen maisemien keskellä. Hän kysyi heiltäkin Helinää, mutta he\neivät vastanneet mitään, eivät edes nähneet häntä työnsä helteisessä\nvaivassa. Mutta viimein hänen äänensä kantautui erääseen kylään, jossa\nvanha nainen nosti vettä kaivosta. Unen auringon läpikuultavassa\nvalossa vaimon lumivalkoiset hiukset hohtivat kuin hopea. Hän kääntyi\nja sanoi: \"Helinä on kuollut.\" Silloin hän peitti kasvonsa ja taukosi\nkyselemästä.\n\nAleksi havahtui hereille. Oli kylmä aamunkoiton hetki. Aurinko\nnousi punaisena. Koko taivas oli kuin liekeissä. Virtakin kuulsi\nihmeellisesti, kumman uutena ja raikkaana se hävisi tasankojen ihanaan\naamuun. Rannan puut kimaltelivat. Hän nousi märkänä kasteesta ja lähti\njatkamaan matkaansa. Talojen ja töllien ikkunat välkkyivät aamun\nväreilevässä, alati vahvenevassa valossa.\n\nAamu eteni yhä. Aleksi kulki edelleen virran vartta, jota hän oli\npäättänyt seurata kaupunkiin asti. Miksi hän teki näin? Miksi hän ei\nnoussut maantielle ja kulkenut sitä pitkin...? Sitä hän ei itsekään\ntietänyt, mutta muistot ikäänkuin humisivat näin kulkien kaiken aikaa\nhänen lähellään.\n\nKerran hän nousi ylemmäksi rannalle. Silloin oli jo päivä. Läheiseltä\ntierakennukselta kantautui hänen korviinsa dynamiittilaukauksia.\nHän näki miehiä, jotka etäämmällä tarkkailivat laukauksia; toiset\nheistä olivat yläruumiit paljaina, ja heidän ihonsa hohti kuin kupari\nväkevässä auringossa. Äkillinen, myrskyinen huuma täytti Aleksin\nmielen, tarmon leimahdus, melkein hurmio. Jokin uusi elämä tervehti\nhäntä noissa tienrakennuksen kajahtelevissa dynamiittilaukauksissa,\njokin uusi maailmankuva kohosi tällä hetkellä esiin hänen mielensä\nkaaoksesta kuin sumusta tehtaiden piiput, tosin vielä epäselvänä,\npiirteettömänä. Kaikki entinen putosi hänen yltään kuluneiden\nvaatteiden tavoin. Jossakin tosin oli Helinä kullankeltaisine\nhiuksineen — hänen elämänsä hohtava madonnankuva, tähkivien\nviljapeltojen langennut Magdaleena; tätä kohti hän katsoisi, kun hänen\nolisi paha olla ja mieli muistoista raskas. Mutta se olisi oleva enää\nvain pelkkä muistikuva, jolla olisi ympärillään menneisyyden häipyvät\npuitteet... Sen sijaan nuo väkevät, kajahtelevat dynamiittilaukaukset\nikäänkuin aukoivat hänelle tietä johonkin uuteen elämään, joka vielä\nkerran odotti häntä tuolla etäällä kaupungin ja meren vaiheilla. Tämä\noli vain haave, ajatus, mutta kuitenkin se ihmeellisesti kannatteli\nhäntä matkan jatkuessa.\n\nSaattoi kyllä toisinaan, hänen kahlatessaan rannan kuolevassa heinässä,\nuusi syvä raskasmielisyyden puuska vallata hänet. Maailma oli silloin\njälleen musta ja saastunut, täynnä epätäydellisyyttä, surkeutta\nja vihaa. Eikö tälläkin hetkellä lyöty jotakin ihmissuvun jäsentä\nristiin?... Eikö jostakin maailman kolkalta nytkin kuulunut vasaran\nkumahtelevia, säälimättömiä iskuja ristinpuihin, iskuja, joiden\nkovassa, armottomassa kaiussa värisi haaskalinnun julma kaipaus?...\nHänkin oli yksi ristiinnaulitsija. Hän peitti silmänsä saadakseen olla\nnäkemättä tätä, mutta hän näki sen kuitenkin, näki, mitenkä hän kohotti\nvasaransa iskuun, näki myös kasvonsa, jotka olivat kamalat nähdä,\nkoska niihinkin oli jähmettynyt haaskalinnun hyinen kaipaus. Maailma\noli muodostunut Pääkallonpaikaksi, jossa joka hetki lyötiin vihan ja\ntylyyden voimalla jotakin ristiin...\n\nAjatellessaan kaikkea tätä ja lisäksi myös omaa kumean tyhjää ja\nmitätöntä elämäänsä sekä uudelleen löydettyä ja uudelleen kadotettua\nHelinää hänet valtasi jäinen epätoivo. Hän melkein huojui sen painosta\nvirran parrasta kulkiessaan. Vihdoin hän heittäytyi pitkälleen maahan.\nHänellä ei ollut vieläkään mitään kiirettä, ei ollut. Hiljainen\nkaipaus tosin ajoi häntä kaupunkiin; hän kaipasi kaupunkia, junia,\nvälkkyviä vetureita, etäistä ulkosatamaa, nostoraanoja, kivihiilen\ntuoksua — kaikkea tuota, joka muodosti kaupungin. Kuinka kaukana\nhänestä nyt olivatkaan kypsyvät, aaltoilevat viljapellot, raadanta\nkuumilla vainioilla, mullan ja kuivien olkien tuoksu, hiljaiset\nmaakylät, mustat, tuulessa kohisevat metsät ja — Helinä, peltojen\nihmeellinen, uneksiva orjatar...! Tuo kaikki oli nyt näin loitolta\nkatsoen kuin unta, suurta, avaraa unta. Vain virta oli pysynyt hänen\nlähellään harmaana, hitaasti eteenpäin lainehtivana, järkyttävänä,\ntuo virta, johon niin monta hänen elämänsä muistoa liittyi. Ja taas\nhän syöksyi syvälle muistoihinsa, löytäen niistä katkeraa lohtua.\nHänen ylleen syttyi jälleen niinkuin tähti, toivon himmeästi loistava\ntähti, ja hänen olemustaan riipoi kuuma odotus. Hän tunsi kohoavansa\nkuin kuilusta. Maailma tosin oli täynnä varjoja, mutta sen yli\nlankesi kuitenkin sammumatonta valoa, joka kutsui ihmiskuntaa, sen\nhalvintakin jäsentä, valtaisaan uudestirakennustyöhön. Uusi Maailma,\nuusi ihmiskunta odotti jo sisäistä lunastustaan. Kärsimyksen auringossa\nse kypsyi niinkuin vilja, hänkin kypsyi, kasvoi — mitä varten? Hän ei\ntiennyt sitä. Mutta kenties kerran se olisi hänelle paljastuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVietettyään toisen yön taivasalla Aleksi kulkeutui aamun tullen\nerääseen vanhaan rantakahvilaan. Se oli jokseenkin rappeutunut\nrakennus, haalistunein värein maalattu, sateiden ja tuulien syömä\ntalo. Aleksin tullessa pauhasi kahvilassa hanuri. Sitä soitti muuan\njoenvarsikyliä kiertelevä vihoviimeinen pöhkö, tuollainen vesipää,\njonka oikea paikka olisi ollut hulluinhoitola. Hän oli Riutalan Lasse.\nJa hän soitti usein mielettömiä säveliä, yhdistellen eri lauluja\nulkomuistista, temmaten irralleen sävelen sieltä toisen täältä omasta\nyhteydestään. Näin muodostui jatkuva, tolkuton luritus, jolla ei ollut\nalkua eikä loppua. Hän ikäänkuin haravoi ääniä maailman eri laidoilta,\nlaulunpätkiä, soiton katkelmia, virtojen kohinaa, tanssin ääniä, luoden\nne mielettömässä päässään uudeksi kokonaisuudeksi, eriskummalliseksi\nja hämäännyttäväksi hulluuden sinfoniaksi. Ja tätä hän olisi kerran\nalkuun päästyään soittanut loputtomiin, elleivät kyllästyneet ihmiset\nolisi temmanneet häneltä kirjavin nauhoin koristeltua käsipeliä\npois ja työntäneet leuhkalle ruokaa suuhun. Niin tapahtui nytkin\nrantakahvilassa Aleksin särpiessä kahviaan ikkunanpielessä.\n\nPaitsi häntä oli kahvilassa myös muuan teurastaja, joka aamuvarhaisesta\nhuolimatta oli lujasti päissään. Hän oli taannoin eräässä kylässä\nlyönyt lukkoon pari mullikauppaa, ja niiden päälle ryypännyt itsensä\naikamoiseen kaasuun. Nyt tuo lihava, punanaamainen teurastaja istui\njokikahvilan nurkassa vaipuneena syvälle humalaansa, hetkittäin\nkuitenkin havahtuen kuin valveille. Niinpä hän kerrankin puhua tokelsi\nitsekseen:\n\n— Joka tapauksessa... kolme lehmää ja pikkuvasikan ruhoja... kaksi\nvaunulastia...\n\n— On ryypännyt itsensä jo aamulla noin rapakänniin, huomautti Aleksille\nViitalan ämmä, joka piti rantakahvilaa.\n\nMutta Aleksin mieleen kohosi samassa kuin usvasta etäinen maakylä\nja muuan yö, katos, jossa oli olkia... Hän makaamassa humaltuneena\noljilla, pimeyteen katoava Helinä... Humalan pohjalla lainehtiva\nkatkera totuus. Aleksia värisytti. Hän nousi lähteäkseen.\n\n— Menettekö kaupunkiin päin? kysyi Viitalan ämmä.\n\n— Kyllä pitäisi, vastasi Aleksi ja vilkaisi juopuneeseen teurastajaan,\njoka oli laskenut päänsä raskaasti pöydänkannelle niinkuin\nmestauspölkylle.\n\n— Siellä päin sitä nyt on vettä joessa, jatkoi vaimo. — Ihan ovat\nhukkua. Satanut on viikkokaupalla, ja ihmiset ovat elojensa kanssa\nhukassa, kun eivät tahdo saada niitä pelloilta korjatuksi katon alle.\nEi ole ollut poutaa sen vertaa.\n\nTähän loppui Aleksin kohdalta aamuhetki siellä vanhassa\njoenvarsikahvilassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa kaupunkiin.\nVirta lainehti harmaana, ja alajuoksussaan se todellakin oli\näärettömästi tulvan paisuttama. Suuria aloja peltomaista oli veden\nalla. Kalliosaarien tavoin kohosi joitakin latoja, eläintensuojia ja\nihmisasuntojakin väkevän tulvaveden keskeltä, puhumattakaan hajoavista,\ntäyteen ahdetuista eloseipäistä, jotka olivat kuin rapistelevia,\ntyöläästi virrasta lentoon nousevia suuria lintuja levitetyin siivin...\nKeinuvilla paateilla soudeltiin edestakaisin. Tulvan säikyttämiä naisia\nja lapsia seisoskeli maantiellä, jonne Aleksikin oli vihdoin noussut\njokiuomasta. Joen alajuoksun varsilla oli paljon satanut, mutta nyt oli\npouta, ilma kylmänkaunis, selkeä; veden joessa odotettiin laskevan.\nAurinko loisti suurena ja säteettömänä virran yllä. Aamuisin se nousi\nkuin suoraan joesta tarun punaisen, uponneen haahden lailla. Miehiä\nhääräili rannoilla käsissään välkkyvät, huljahtelevat keksit.\n\nKaikkialla loimotti alkusyksy — elokuun loppu. Silmiä riipoivat\nihmeellisesti punaiset, keltaiset, ruskeat ja siniset värit. Jossakin\nkaukana etäisyydessä kulkivat junat; niiden savut jäivät kummallisesti\nriippumaan kylmille, tummansinisille taivaanrannoille.\n\n\n\n\n10.\n\n\nHarmaina, keltaisina ja mustina lepäävät väkeväkasvuisten metsien\nreunustamat tasangot ja peltoaukeat virran kahden puolen. Ei\nainoatakaan huojuvaa kortta enää näkyvissä viljapelloilla, kaikki,\nkaikki on leikattu pois ja korjattu elovankkurien humussa kattojen\nalle. Virta on toivottoman leveä ja harmaa, aamuisin huuruinen, usvaan\nkääriytynyt. Naudat ammuvat haikeasti jokilaakson loimottavaan syksyyn.\nPuut palavat synkeän punaisina. Voi tätä suurien virtojen ja äärettömän\npeltojen syksyä, jolloin suunnaton autius ja kaukaisten taivaanrantojen\nsininen, lasimainen kylmyys painaa mieltä kuin maailmanloppu...! Mutta\nkuitenkin: vanhat talot seisovat taipumattomina virran varsilla, ja\nniitä ympäröivät valtaiset maaomaisuudet. Ja viljapeltojen harmaat,\nmultaiset sarkaruumiit odottavat jylhässä hiljaisuudessa uutta\nhedelmöitymistä ja toukokuun väkeviä päiviä, ylösnousemusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuutarin sokeaa hevosta talutettiin perunapellolla; se kiskoi\npuista auraa. Laiha juhta hoippui vaolla, joka vanhan auran edestä\naukeni työläästi. Perunoita tuli näkyviin mullasta. Hevosta talutti\nsuupielistä suutarin vaimo, pitkänhuiskea, rivosuinen Linta; suutari\nitse hoiteli kiroillen resuista auraa. Juhdan harmaantunut pää roikkui\nraskaasti alas, sen sammuneet silmät olivat kiinni. Lapset hälisivät\nkoppineen vaolla. Syyskuun aurinko paistoi heleästi. Taivas oli korkea\nja sininen, hyvin sininen, siellä täällä kellahtavia juovia. Linnut\nlensivät tummina parvina peltojen yllä.\n\nMummo ja Toivokin ottivat tänä päivänä perunoita pienestä sarkamurusta\npuutarhan vierestä. Heillä ei ollut hevosta. Mutta mummo kaivoi\nlastalla vaosta perunat näkyville, ja Helinän poika noukki ne siitä\nkoppaan multaisin käsin. Hiljaista oli. Vain suutarin pellolta kuului\nrähinää ja mekastelua. Mutta sielläkin oli yksi vaiti: sokea hevonen.\nÄänettömänä ja juhlallisena se kohosi häärivien ihmisten keskeltä\nniinkuin suoraan maasta; sen kärsivä, järkyttävä pää kohosi väliin\nylös kuin syvän unohduksen alhosta, kuvastuen silloin hetken avaraa,\nsinistä taivasta vastaan, kylmänsinistä taivasta, joka kuohui jo täynnä\nsyksyä. Tuo hetkeksi noussut eläimenpää vaappui kotvan kuin raikkaan\nilman kannatuksella ja lysähti sitten jälleen maan puoleen. Se oli kuin\neläinmaailman Kristus, joka hiljaisena ja orjantappuraseppele päässä\nodotti ristiinnaulitsemistaan — viemistään Golgatalle...\n\nHelinäkin näki tuon sokean juhdan ikkunaan. Hän oli noussut vuoteesta\nja pukeutunut. Millainen olikaan ilma! Kaunis, tyyni, sininen,\nkirkas... Kuinka maisema olikaan muuttunut hänen sairautensa aikana!\nVaikka syksy ei vielä ollutkaan täysin yllättänyt, näki havahtuva\nihmissilmä kuitenkin kaikesta, että kesä oli taas mennyt. Joskus\naikaisemmin oli vuodenaikojen vaihtuminen saattanut oudosti järkyttää\nHelinän mieltä, hän oli tuskallisesti tuntenut tuon luonnossa\ntapahtuvan myrskyisen muutoksen, tuon jaksoittain palaavan rajun,\nsisäisen ja ulkonaisen aaltoliikkeen kuin omassa ruumiissaan, mutta\nnyt hänen olonsa oli rauhallinen ja vilpoinen — se läheni melkein\nkuoleman tyyneyttä; oli sisar sen kanssa. Syvä alistuminen näytti\nleimaavan hänen jokaista liikettään, hänen silmiensä jokaista katsetta.\nHän oli syntynyt kuin uudestaan kuumeen ja kärsimyksen paineessa.\nMikään ei tuntunut olevan enää siten kuin ennen. Hänet oli nostettu\nvirrasta uutena ihmisenä, vaikka hän ei sitä vielä silloin ollut\nitsekään tajunnut. Mutta jotain oli iäksi mennyt, uponnut kuin virtaan,\njoka oli temmannut sen mukaansa ja kuljetti sitä nyt pois... Se oli\nirroittautunut hänestä kuin vaahto, ja hän tunsi olevansa kumman paljas\nviileässä yksinäisyydessään. Paljon oli häneltä mennyt, mutta jotain\noli jäänyt myös jäljelle, vaikka suuresti muuttuneena, uudistuneena.\nHän oli kylpenyt niinkuin Betesdan lammikossa tai pyhässä Gangesissa,\nja sitten hänet oli nostettu sieluineen ja ruumiineen kuumeen rovioon,\njossa kaikki kuona oli hänestä palanut pois... Tuo merkillinen sielun\nja ruumiin yhteisjännitys, joka oli pitänyt häntä vallassaan kokonaisen\nkuukauden, kuuman ja kypsän kuukauden, oli lauennut ja jättänyt\njälkeensä vain ohuen haikeuden tunteen, joka oli kuin hopeinen kuura\npuiden oksilla lokakuun aamuna... Se tunne oli kokonaan vailla kaipuun\nkatkeruutta, se lainehti vain mielen pohjalla kuin hiljaa virtaava\naalto estettä kohtaamatta, tunkeutui vähitellen kaikkialle hänen\nolemukseensa, kuin kietoen sen alati pysyvään surun vaippaan, jonka\nalla henki ja ruumis kamppailivat uuteen lunastukseen. Minkälainen\ntuo lunastus tulisi olemaan, siitä hän ei vielä tiennyt, sillä hänen\nuusi minuutensa lepäsi vielä niinkuin sikiöksi kääriytyneenä elämän\nkuumassa kohdussa. Mutta että huomisen kohina ympäröi häntä jo, sen\nhän kummallisen usvaisesti aavisti. Uusi aurinko, uusi kuu ja uudet\ntähdet odottivat häntä, odottivat myös uudet päivät, aamunkoitot\nja pitkät päivät sekä hiljaiset, hehkuvat ehtoot, jolloin kaikki\nolisi kääriytyvä unohduksen lohdulliseen verhoon. Ja tuntien syvää,\nunenkaltaista tyyneyttä hän odotti uutta elokuutakin, johon aika kylmän\ntalven, ihanan kevään ja väkevän alkusuven kautta jälleen vierisi. Uusi\nvilja olisi silloin kypsyvä tähkään ja virta kulkisi vanhaa uomaansa\nviljavainioiden halki alajuoksun laajoja tasangoita, kaupunkia ja merta\nkohti. Mikä oli loppujen lopuksi muuttunut? Ei mikään, ei mikään. Jos\nhän oli uskonut, että virta muuttaisi uomaansa hänen kohtalonsa vuoksi,\nniin hän oli totisesti erehtynyt. Hänessä tapahtunut muutos ei näkynyt\nmissään, ja hänen tuskansa, surunsa ja toivoton kaipauksensa — nekin\nolivat hukkuneet luonnon suureen yhteiskärsimykseen, jolla ei ollut\nrajaa eikä määrää.\n\nLuonto henkäili hänessä; maisemien alaston, syksyinen suru sulautui\nhäneen ja teki hänen oman tuskansa mitättömäksi. Hän lunastaisi itsensä\nsiitä vapaaksi juuri tämän luontoon sulautumisen avulla. Kuolemakaan\nei tässä uudessa elämäntilassa kammottaisi, se olisi vain sulautumista\nuuteen olomuotoon, siirtymistä lähemmäksi kaiken alkulähdettä,\nlähemmäksi alkuliekkiä, joka oli ikuinen ja joka oli Jumala...\nJa kullankeltainen vilja huojuisi edelleen, ja uudet tytönkasvot\nkuvastuisivat sen keskeltä, nuoret kasvot, jotka hehkuisivat\nsadonkorjuunpäivien syvässä, kirpaisevassa valossa... Häntä ei kukaan\nmuistaisi, ja hyvä oli kaiken olla niinkuin oli.\n\nTämä kaikki eli hänessä, Helinässä, kuitenkin usvaisena,\nitsetiedottomana, selviksi ajatuksiksi kiteytymättömänä, pelkkänä\navarana _tunteena_, josta hän ei itsekään ollut selvillä. Hän tunsi\nuudistuneensa vuosien pettymysten ja nyt kuumeen puristuksessa,\ntunsi näkevänsä maailman kuin kokonaan uusin silmin; vain tämän hän\nkirkkaimmin tajusi — kaikki muu oli epäselvää, kaaosta, käsittämätöntä,\nvilliä luontoa, jossa vuodenajat vaihtuivat jylisten, kumeina,\nvärikkäinä saattoina, jossa puut huojuivat tuulien helmoissa, vilja\nkasvoi, aurinko loisti, kuoltiin, synnyttiin, tuhottiin ja luotiin\nuutta.\n\nToisinaan pysähtyivät Helinän ajatukset myös Aleksiin, mutta ilman\nvihaa. Nyt hän melkein sääli tuota yksinäistä miestä, sääli ennen\nkaikkea sen vuoksi, ettei tämä voinut mitään elämässä _unohtaa_, vaan\nkantoi kaikesta muistojen taakkaa. Kaiken Helinääkin koskevan hän oli\npainanut mieleensä järkyttävän syvästi, hänen välivaiheensa, kaiken,\neikä voinut häneen enää liittyä näiden jälkimuistojen vuoksi. Muistot\nlöivät hänet joka hetki ristiin, eikä silti tullut vapautusta. Jos tämä\nmies kerran tuhoutuisi, niin hän tuhoutuisi omiin muistoihinsa, ei\nmuuhun, ajatteli Helinä.\n\nHän tiesi Aleksin käyneen häntä sairauden aikana katsomassa, mummo oli\nsiitä kertonut. Tämä liikutti hänen mieltään nyt jälkeenpäin, ja hän\nsiunasi Aleksia tuon hänen viimeisen käyntinsä vuoksi, käynnin, josta\nhän ei ollut mitään tajunnut, sillä kuume oli peittänyt kuin kaihi\nhänen silmänsä, peittänyt hänen jäsenensä, aivonsa, kaiken... Ehkä\nniin oli ollutkin parasta. Sillä jos hän silloin olisi nähnyt Aleksin\nja voinut puhua hänen kanssaan, olisi heidän välisensä kohtaus, tämä\nviimeinen tapaaminen muodostunut entistä vaikeammaksi, kun se nyt oli\nhenkäillyt vain hiljaisuutta, kaiken loppua ja unohdusta.\n\nMennyt elokuu jaksoi vielä nytkin Helinän mieltä kiinnittää, sai\nhänet kerran toisensa jälkeen syvästi ihmeisiinsä, häikäisi väriensä\nrunsaudella, loistollaan. Hän ei voinut ymmärtää, mikä häntä silloin\noli hallinnut, mikä kumma voima hänet kahlinnut. Merkillistä sielun\nhurmiota se oli ollut, eikä ainoastaan sielun, vaan myös ruumiin,\nlihan kuumaa ylösnousemusta, ihmeellistä palautumista nuoruuteen, sen\nkaoottiseen elämäntilaan, villiin onneen, suruihin ja pettymyksiin.\nJa tuon kaiken oli aiheuttanut nuoruuden rakastelun kohtaaminen\nvuosien jälkeen, keskustelut hänen kanssaan, kosketukset... Toisen\npelkkä kädenkosketuskin oli häntä hurmannut, melkein kyyneliin asti\nliikuttanut, saattanut hänet käsittämättömän onnentilaan. Toisaalta\nhän oli salaisesti vihannut poikaansa, kun oli havainnut tämän\nolleen rakkautensa tiellä. Hän oli harhaillut illoin hämyisissä,\ntuoksuvissa kylissä etsien Aleksia, tarjoillut itseään häpeämättä.\nMitä hän olisikaan tehnyt, mihin horjahtanut, jos tätä kuumeista,\nylikiihoittunutta tilaa olisi vielä kauemmin jatkunut...? Mutta kaikki\noli loppunut ja sammunut, kuten kesäkin hänen ympärillään. Myrsky oli\ntauonnut. Rauha oli palautunut ja mielen vallannut tyytymys. Kuinka\nuneksiva ja perin täynnä tunteita hän olikaan ollut! Hän tosin tunsi\nrakkautta vieläkin, mutta se oli — paitsi lasta kohtaan — kummallisen\nkohteetonta: hän rakasti tähtiä, kaikkea elollista, ihmistäkin.\nKaikesta tästä hän tunsi yksinkertaista ja harrasta kiitollisuutta,\nhyvin tietäen, että maailma on vain hetken ihmisen koti. Sitten hänen\non jo lähdettävä. Tämä rakkaudentunteen ääretön laajeneminen tuli\nhänelle nyt todelliseksi pelastukseksi tässä hänen elämänsä vaiheessa.\n\nHelinä katsoi ikkunan ruutuneliöiden lävitse ulos, ja hän näki jälleen\nalkusyksyisen maiseman keskellä tuon sokean juhdan, sen raskaan pään,\nhöyryävän turvan ja kuluneen harjan, joka kerran maailmassa oli ollut\nväriltään valkoinen. Nyt se oli harva ja haalistunut, monien tuulien\nrepimä, auringon polttama. Kun Helinä vihdoin väsyneenä käänsi silmänsä\ntoisaalle, ajatteli hän yhä noita hevoskasvoja; ne kasvoivat hänen\ntajunnassaan suunnattomasti ja herättivät suuren alistuneisuuden\nja juhlallisen nöyryyden vaikutelman. Noista suurista, väsyneistä\neläinkasvoista virtasi häneen lohtua, ihmeellistä lohtua ja voimaa.\nHän olisi tahtonut mennä tuonne harmaalle perunapellolle ja syleillä\nsokean juhdan raskasta, uupunutta päätä, kaulaa, kyhmyistä polvea\nja — itkeä... Ja hetken kuluttua hän jo melkein katui, ettei hän\nsitä tehnyt; se olisi antanut kuin uutta väkevyyttä ja nöyryyttä.\nTuo merkillinen, liikkumaton kärsimyksen maailma odotti häntä, jotta\nhän sen kuumassa läheisyydessä hetkeksi unohtaisi oman ahdistuksensa\nja tuskansa. Mutta kummallinen sairaudenjälkeinen heikkous, ohut,\nikäänkuin ilmaton tila valtasi hänet jälleen, eikä hän voinut muuta\nkuin käydä yli lattian vuoteelleen.\n\nJa kun mummo ja Toivo vihdoin palasivat perunapellolta, oli Helinä\nvaipunut uneen. Silloin hämärsi jo. Aurinko laski. Sinertävä hämärä\neteni mäkiä kohti hukuttaen ne verkkaan näkyvistä. Viimeiseksi näkyivät\nmäkien tuuheat havupuut ja syksyn kullassa hehkuvat koivut, jotka\nhuiskuivat pehmeässä tuulessa kuin surevien naisten harsot... Kaivot\nääntelivät niinkuin tuskaiset eläimet. Niiden vaiheilla puhuivat naiset\nhiljaisin, tummin äänin. Pihoihin valui raskasta, hukuttavaa usvaa\naitojen yli. Ehtoon keskeltä nousivat kylät kuin tiuhasta univiidasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran sitten Toivo oli suutarin Katrin kanssa Tompaan mäellä\ntuulimyllyn luona. Haavan ja koivun lehtien syksyiset värit loimottivat\nlasten silmiin salaperäisen kauniina. Peltoja oli kynnetty mustiksi.\nKyliä ympäröi avara, vilpoinen hiljaisuus. Taivas oli loputtoman väljä,\nhimmeästi sininen ja kirkas. Oikein silmiä huikaisi tuo taivaan vaalea,\niltaa enteilevä kirkkaus ja ajaton loisto. Lapset tunsivat olevansa\nmahdottoman kaukana. Lintuja risteili sinne tänne kummun yllä.\n\nVanhalla, hyljätyllä tuulimyllyllä oli jäljellä enää vain kaksi siipeä,\njotka murtuneina sojottavat toinen länttä, toinen itää kohti. He olivat\njo leikkineet mylläriä ja istuivat nyt mäellä, kärsivän, risaisen\nmyllyn juurella. Jonakin hetkenä sanoi Toivo:\n\n— Katso tuota tuulimyllyä! Se on niinkuin Jeesus...\n\n— Mitä sinä puhut! huudahti Katri ja säikähti kovasti. — Jeesusko!\n\n— Niin, vakuutti Toivo totisena. — Näetkö noita siipiä... ne on kuin\nlyöty kiinni taivaaseen... Taivaankanteen kiinni naulatut kädet!\n_Jeesus se on..._ Jeesus!\n\nJa äkillisellä, lapsellisella kiihkolla Toivo veti tytön katsomaan.\nKatri nosti uteliaasti silmänsä. Todellakin, tuulimyllyn harmaat,\nsammaloituneet siivet olivat kuin kädet, joiden lävitse kuulsi\nsyystaivaan vaalea, hämäräinen sini. Ne ikäänkuin upposivat syvälle\ntuohon sinisyyteen, autuaaseen, kytevään hohtoon, joka kajasti jo\nauringonlaskua. Ihmeellistä! Mutta sitten Katri havahtui ja sanoi:\n\n— Ei niin saa sanoa. Sinä teit syntiä.\n\n— En tehnyt! huusi Toivo, kiihtymyksen ja uhman vääristäessä hänen\nkasvonsa tuntemattomiksi.\n\n— Teitpäs, toisti Katri silmät suurina. — Syntiä teit.\n\n— Mutta minä uskon niin.\n\nToivo oli vieläkin kiihtynyt, mutta kohta hän kuitenkin rauhoittui ja\nkysyi:\n\n— Luuletko, että minua sanottaisiin maailman Vapahtajaksi, jos minä\nlöisin itseni ristiin?\n\n— Tuskin, vastasi Katri epäröiden. — Tai en tiedä...\n\nJa äkkiä heidän ylitseen humahti suuri hiljaisuus. Lintujen syksyinen\nsiipien suhinakin loittoni, kuoli pois. Mutta lapset katsoivat vanhan,\nränsistyneen tuulimyllyn siipiin, murtuneina riippuviin, ikäänkuin yhä\nihmetellen he katsoivat. Ja kulottunut mäkiheinä huojui kuolleesti\nheidän jaloissaan.\n\nMutta sitten Katri alkoi toisen jalkansa varassa hyppiä mäellä\ntuulimyllyn ympärillä ja toistella laulavalla äänellä:\n\n— Teitpäs, teitpäs, syntiä teit! Teitpäs, teitpäs, syntiä teit!\n\nToivo katsoi tyttöä hölmistyneenä, mutta alkoi sitten yht'äkkiä nauraa.\nJa kohta he toistelivat molemmat:\n\n— Teitpäs, teitpäs, syntiä teit! Teitpäs teitpäs, syntiä teit!\n\nJa kaukaa jokilaakson syvyydestä vastasi kaiku:\n\n— Teitpäs, teitpäs, syntiä teit!\n\nMutta alhaalla kylässä päivitteli Helinän äiti:\n\n— Voi, mitä ne lapset ovat taas keksineet! Jumalaa tuollaisella\nhärnäävät...\n\nKaivot kirahtelivat. Lampaat määkyivät. Virta hohti auringonlaskussa.\nJa lapset huutelivat mäellä syyspuiden kohinassa.\n\nMutta illan tullessa Helinän poika oli paistamassa nauriita harmaalle\npellolle sytytetyssä valkeassa. Hämy peitti jo maita. Kylissä syttyivät\ntulet. Valkea ritisi ja räiskyi naurishaudalla. Savu nousi suoraan\nilmaan. Varikset vaakkuivat käheästi. Taivaalla kaikui pilvien humu.\nNuorien listijätyttöjen kasvoilla kuvastui syksyn hullaannuttava\nkirpeys. Se oli syksyn loppu. Etäisyydet hukkuivat hämärään, jäi\nvain harmaan, mullakkaan pellon läheinen piiri, naurishauta, valkea\nja kitkerä savu, joka ihanasti hulmuillen kohosi kaikuvaan ilmaan —\ntaivaalle, hyvin tummalle taivaalle, jossa joitakin tähtiä pilkoitti.\nSavun, nauriin, kostean mullan ja raikkaitten, kasteisten syysoraitten\ntuoksu tunkeutui väkevänä sieraimiin. Etäistä äänten humua kantautui\njoelta syksyn viimeisistä lotjista, jotka hinaajien vetäminä hiljalleen\nhäipyivät pitkin jokea kaupungin suuntaan. Se oli syksyn loppua...\n\nSyöden mehevää, paistunutta naurista Toivo katsoi silmät puolittain\nsuljettuina punaista kuunsirppiä, joka kuin nauraen väikkyi\ntaivaanrannalla. Kuinka suloista olisi ollut istua kuun hartioilla ja\nvetää verhokseen syyskuun koivuista kuolleita, keltaisia lehtiä!... Ja\nkuuhepo kulkisi vitkaan idästä tähtien koristamaa tietä lännen viileään\ntalliin, imien himmeästi kuultaviin sieraimiinsa kaikkien kylien,\nmetsien ja peltojen tuoksut, kaikkien menneitten suvien tuoksut...\n\nKun Helinän poika palasi naurishaudalta, hän kohtasi pimenevän moision\nlaidassa suutarin Katrin. Tyttö nojasi aitaan ja itki yksin hämärässä.\n\n— Mitä sinä nyt? kysyi Toivo.\n\n— Niin, kun isä sanoi äsken, että se sokea hevonen tapetaan huomenna,\nnyyhkytti tyttö.\n\nToivo tuijotti suu auki tyttöä. Hän muisti samassa unensa, jonka hän\noli nähnyt kesällä kuumeessaan ja jossa suutarin sokea juhta oli\nlaulanut kärsimyslauluaan, ja hän sanoi kiivaasti:\n\n— Sitä ei saa tapahtua. Päästetään se irti tallista ja autetaan\npakenemaan. Se laukkaa, laukkaa pois; sitä ei löydetä mistään...\n\n— Mutta sehän on sokea, tiedäthän sen. Ei se minnekään voi mennä. — Ja\nKatri nyyhkytti äskeistä kiihkeämmin.\n\nSilloin Toivokin huomasi, kuinka mahdotonta se oli. Suutarin hevosta\nympäröi todella valtava pimeyden meri, jonka halki ei voinut päästä. Ei\nvoinut. Ja oudosti säikähtyneenä Toivo lähti juoksemaan kotiin. Poika\npuristautui kiivaasti äitiinsä, ja kun tämä vihdoin työnsi ihmetellen\nhänet itsestään irti niinkuin kerran kesällä jokirannassa, hän peitti\nkasvonsa ja kyyristyi nurkkaan. Koko iltana hän ei puhunut mitään.\n\nSeutu pimeni yhä. Taivas oli vetäytynyt kokonaan pilveen. Myöhäiset\nelosalamat välkähtelivät silloin tällöin koillisella taivaanrannalla.\nPuut suhisivat kuin hädässä, keltaisin ja punaisin lehdin. Oli hyvin\nhiljaista. Mutta jossakin oli pieni, pimeä talli ja sen pilttuussa\nsokea hevonen ja himmeitä olkia lattialla. Yö, viimeinen yö, ja\nsen takana aamun odottava ovi. Oljet kahisivat... Muuten oli niin\näänetöntä, että jos olisi heittäytynyt selälleen kasteiseen maahan,\nolisi uskonut kuulevansa sen aaltoilevan hengityksen merelle asti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelinän viimein toipuessa kuumeestaan syksy oli jo pitkälle kulunut.\nSadonkorjuu oli aikoja sitten loppuun suoritettu; kylissä kaikui\npuimakoneiden humu. Puiden lehtien väri oli kirpaisevan punainen ja\nluonto täynnä kuoleman loistoa. Linnut olivat poissa. Vain harmaita,\nvaakkuvia variksia peltojen yllä. Ja joskus huusivat kurjet aution\ntaivaan äärellä kumeasti, oudon riipaisevasti. Lähtöä tekivät jo nekin.\nTaivas oli huikaisevan korkea, kummasti mieltä polttava. Sininen.\nTyhjä. Aurinko ajelehti siellä suurena ja säteilevänä, ikään kuin\nsuuntansa kadottaneena.\n\nAleksi oli lähtenyt takaisin kaupunkiin.\n\nJa suutarin sokea hevonen oli viety syksyisen metsän laitaan tuulisen\npäivän sammuvassa loistossa. Se oli astunut hiljaisena ja nöyränä,\nsokean hapuilevin, tunnustelevin askelin Golgatalleen. Siellä sitä\noli lyöty kirveellä suoraan päähän, ja se oli lysähtänyt polvilleen.\nKolmannella iskulla se oli kuollut.\n\nMutta Helinä hymyili alistuneesti keskellä syksyn sumeaa, alastonta\nauringonvaloa. Hän palasi kylästä Toivo mukanaan. Eikä yhtään\nkukkasilmää maasta enää vastannut heidän katseeseensa. Kaikki entinen\noli mennyt; kukaan kylässä ei ollut siitä puhunut. Uusi todellisuus\nhenkäili kujalla käsi kädessä kulkevan äidin ja pojan ympärillä.\nKokonainen ihmiselämä oli kuin vyörynyt heidän ohitseen yhdessä\nainoassa kuukaudessa, ilman, että he itse olisivat sitä havainneet.\nHelinästä tuntui tällä hetkellä siltä, että kaikki oli tyhjää ja että\nkylätkin ikäänkuin keinuivat sinisessä tyhjyydessä mullan ja taivaan\nvälimailla. Ruumiin ja mielen kuume oli herkistänyt hänen mielensä,\nvielä äsken niin kumean raskaan ja levottoman sielunsa siinä määrin,\nettä hän uskoi kuulevansa suhisevien kukkien ja kypsyneen viljan puheen\näärettömän etäältä, suuren virran varsilta. Mutta kukat oli syksy\nsurmannut, ja viljan pelloilla olivat ihmiset leikanneet. Tyhjinä ja\nkovan keltaisina hukkuivat sänkimaat äidin ja pojan edestä hämärään...\n\nMutta he vain hymyilivät, syysillan jo kaatuessa tummana metsien,\nkylien, peltojen ja mustan, tulvaisen virran ylle. Kaikessa\nheikkoudessaan he tunsivat olevansa niinkuin voittajia. Elämä levisi\nheidän edessään nöyränä ja avarana kuin voitettu kaupunki, jonka he\nolivat uudelleen omakseen valloittaneet.\n\n\n\n"]