[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbSzdiVuZRPwM_t2Lv8k1oMcKw1rCKtb8HIFlgXwpjXU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2936,"\"Riennon\" toimitus","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"2936-wilkuna-kyosti-riennon-toimitus","2936__Wilkuna_Kyösti__Riennon_toimitus","Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1914,null,13546,96003,false,72587,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27,28],"Humour","Journalism/Media/Writing","Novels","\"Riennon\" by Kyösti Wilkuna is a satirical account of life in a small Finnish town during the early 20th century, likely written in the early 1910s. This work delves into the daily workings of a local newspaper called \"Riento,\" exploring the challenges and humorous misadventures of its staff as they try to produce content and keep the paper afloat. The narrative highlights themes such as the struggle for survival in journalism, social commentary, and the quirks of small-town life, interspersed with moments of comedy.  The opening of the book introduces the reader to the background of Juho Alarik Räisänen, who has recently taken on the role of a reporter for the local newspaper. As he settles into his new position, he describes the chaotic environment of the office, where outdated equipment and a lack of resources create challenges for producing the paper. Alongside this, the text introduces various characters, including the absent-minded editor Silander and the quirky staff, all contributing to the colorful tableau of life in Kolkkala. The opening segment sets the tone for a humorous exploration of the trials faced by a small-town newspaper, while showcasing the author's keen observational humor and insight into the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[],352,"Humoristinen romaani kuvaa pienen Kolkkalan kaupungin sivistyselämää ja paikallisen Riento-lehden toimituksen vaiheita. Teos tarkastelee satiirisesti pikkukaupungin herrasväkeä, sanomalehtimiesuraa ja aikakauden yhteiskunnallisia ilmiöitä.","Kyösti Wilkunan '\"Riennon\" toimitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2936. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","\"RIENNON\" TOIMITUS\n\nPiirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta\n\n\nKirj.\n\nKYÖSTI WILKUNA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nKyösti Wilkuna.\n\n\n_Kyösti Wilkuna_ on Pohjanmaan poikia, syntynyt toukokuun 4 p. 1879\nNivalassa, lähinnä nuorimpana veljessarjassa. Isä ja äiti olivat\nheränneitä, isä ankara luonne, kiinteä ja taipumaton pohjalainen, jonka\nniskat eivät tiettävästi olleet missään kumartuneet, äiti hennompi\nja hiljainen. Talo oli ja on vieläkin paikkakunnan \"napataloja\",\njonka hyvä metsä, voimaperäinen maanviljelys ja väsymätön työnteko,\nisäntä itse aina etunenässä, ovat nostaneet kiitettävään kuntoon.\nNyt ovat itse iso \"Vilku-Kusti\" ja hänen hellä ja hiljainen vaimonsa\nkauan jo maanneet maan mullissa, ja poika on joutunut maailman rantaa\nvaeltamaan, uralle, josta esi-isät eivät mitään tienneet.\n\nKuinka Kyösti Wilkuna kouluun pääsi, on hänelle itselleenkin aivan\nkäsittämätöntä. Hänen isänsä oli jyrkästi kaikkea \"joutavaa\"\nkoulunkäyntiä vastaan, arvellen koulunkäyneistä tulevan vain \"herroja\"\nkansan rasitukseksi — todella Aaroni Perttilän, talonpoikaiskuninkaan\nmielipiteitä! \"Vilku-Kusti\" terotti alituisesti elämänsä ohjetta \"maa\nvakavin, Jumala totisin,\" joten lienee ollut aivan sattuma, että\nKyösti sittenkin pääsi näiden mielipiteiden jostain salaisesta raosta\nkouluun pujahtamaan. Kun se oli tapahtunut, niin ukkokin taipui, jopa\npannen määräksi, että Kyöstistä tulisi pappi, mikä aikomus, kuten\nniin monet muutkin ajalliset suunnitelmat, meni tyhjiin. Koulussa,\nOulun klassillisessa lyseossa, Kyösti vanhempana, hyvämuistisena ja\ntyynesti ajattelevana, menestyi hyvin, mutta oli hänessä jo silloin\nhuomattavissa eräänlainen \"taiteellinen rauhattomuus\". Latina ja\nhistoria olivat hänen hyvät aineensa, maineensa varsinaiset tantereet\n— ensiksikin koulun piha, jossa hän pikkupoikien suureksi ihastukseksi\nvei aina oman puolensa \"ison pallon heitossa\" voittoon, ja toiseksi\n— konventin sanomalehti \"Valon terho\", jossa hän Sepeteuksen nimellä\nedusti yhteiskunnallisen ja henkisen oppositionin kerettiläistä kantaa.\nTämä hänen \"oppositsioninsa olevia oloja vastaan\" veikin hänet kesken\nkoulunkäynnin eräälle vuoden kestävälle seikkailuretkelle — y.t.\nkansakoulunopettajaksi Kolariin. Näinä vuosina oli hän myöskin jonkun\naikaa toimittajana oululaisessa Kaleva-lehdessä, josta luultavasti\nhänen ensimäiset julkisuuteen päässeet kaunokirjalliset kyhäyksensä\nolisivat löydettävissä. Mutta pian huomaa hän liian aikaisin\nkeskeyttäneensä opintonsa, ja niin näkee kevät 1903 hänet ylioppilaana\nHelsingissä.\n\nTotuuden mukaisesti on sanottava, että nyt alkaa miehen myrsky- ja\nkiihkokausi, joka käsittää kaikki ne tavalliset kokemukset, jotka\nelämänhaluisen nuorukaisen, joka häikäilemättä tahtoo kaikki tutkia,\ntiedetään saavuttavan. Hänen levoton sielunsa estää häntä vankasti\nja vaarumatta seuraamasta mitään varsinaista opinto-ohjelmaa, vaan\nsyöksyy hän toisesta harrastuksesta toiseen. Esimerkiksi mainittakoon,\nettä taidehistoria herättää yhteen aikaan niin hänen mielenkiintoansa,\nettä hän ei tunne mitään muuta tärkeätä niihin aikoihin tässä\nmaailmassa. Ateneumin kokoelmat, laajempain puutteessa, ahmii hän\nnälkäisen himolla, ja hänen erinomaisen hyvä muistinsa auttaa hänet\nlyhyessä ajassa kokoamaan tältä alalta tiedot, joilla joku toinen\nolisi loistanut tutkinnoissa. Mutta Wilkuna ei ollut ajatellutkaan\nmitään tutkinnon suorittamista — asia oli ollut hänelle vain muutoin\nmielenkiintoinen. Välillä hän taas toimii sanomalehtimiehenä, asuu\nmaaseudulla Helsingin lähistöllä kirjoitellen ensimäisiä todellakin\nkustantajan katsottavaksi aiottuja novellejaan, joista kuitenkaan\nmoni ei liene lopuksikaan julkisuuteen tullut. Juuri tätä ennen on\nhän kuitenkin vakavasti aikonut noudattaa isänsä tahtoa ja ruveta —\npapiksi; hänen sen aikuiset tuttavansa kertovat hänen istuskelleen\nahkerasti \"puulaakissaan\" Vuorikadun varrella kreikkalainen Uusi\nTestamentti kädessä, ja rauhallisen maalaispappilan elämä oli ollut\nhänen silloinen ihanteensa. Niin eli hän vilkkaissa harrastuksissa,\njakaen aikansa elämän, taiteen, novellin sisällyksen ja muodon\ntutkimisen, kirjallisuuden yleensä ja erittäinkin Schopenhauerin\nvälille, valmistautuen siten, kentiesi hänen luonnolleen parhaalla\ntavalla tulevaan kutsumukseensa.\n\nVuonna 1907 julkaisee hän \"Novelleja\", ja siitä saakka on hänen\ntuotteliaisuutensa ollut lannistumaton. Tuhannet ovat hänen lukijansa\nja suopea on ollut hänelle julkisuuskin. Novellien kirjoittajaksi on\nhänellä terävä silmä asialle oleellisten huomioitten tekoon, kyky\neepilliseen kertomatapaan, joka kuitenkin pysytteleikse vilkkaana, ja\nobjektiviseen suhtautumiseen, joka saa hänet pysymään tyynenä loppuun\nsaakka. Suurena etuna on hänellä myöskin mehevän huumorin lahja, jota\nhän käyttelee menestyksellä silloin kun asia niin vaatii. Kuitenkin\nlienee hänen perinnöllinen ja pohjimmainen mielialansa vakavuus,\njoka tulee voimakkaasti esiin eräissä hänen novelleissaan, varsinkin\nniissä, joissa hän joutuu kuvaamaan hänelle lapsuudesta tutuinta,\nmaalaisväestön ja heränneitten elämää. Suurimman menestyksen ja maineen\nhän on, kuten tunnettua, saavuttanut historiallisten kertomusten\nkirjoittajana; niiden luomiseen on hänellä ollut apuna hänen\nperusteellisuutta ja asiallisuutta kaipaava luonteensa, joka on saanut\nhänet antautumaan kirjailijatyönsä vuoksi kunnioitettavan laajiin\nhistoriallisiin opintoihin, sekä vielä hänen vilkas mielikuvituksensa\nja hyvä muistinsa. Historiallisten aiheitten käsittelijänä on hänen\nperiaatteensa todellisuus, eikä menneisyyden yksistään ihannoiva\nkuvaus. Kuitenkin on hän elämänkäsitykseltään idealisti.\n\nKuluneet seitsemän vuotta ovat olleet kirjailijan elämässä kirjallisen\nmenestyksen vuosia, joita on ollut katkaisemassa vain yhä uudelleen\n\"päälle tulevat harrastukset\". Nyt hän lähettää julkisuuteen\ntämän pienen kirjasen, joka on jonkunmoinen humoristinen \"revyy\"\ntapahtuneista. Siinä hän liikkuu alalla, joka tänä sanomalehtiä\nlukevana aikana varmaankin on monelle mielenkiintoinen ja huvittava.\nHankkikoon se hänelle uusia ystäviä, sillä syytä on yleisömme laajalti\nseurata tämän lupaavan kirjailijan tuotantoa.\n\nKyösti Wilkuna on tähän saakka julkaissut: Novelleja (1907);\nYksin elämässä (1908); Aikakausien vaihteessa (1909); Suomalainen\nlinnanneiti, josta tuli kuningatar (1911); samana vuonna ensi\nosa Tapani Löfvingin seikkailuja; Viimeiset luostarin asukkaat\n(1912); samana vuonna toinen osa Tapani Löfvingin seikkailuja; sekä\nnovellikokoelma Haaksirikkoiset; Suomalaisia kohtaloita (1913);\nsuomentanut on Wilkuna Kelierin \"Martti Salanderin\" (1908).\n\n\n\n\n\n\nSANOMALEHTI RIENTO.\n\n\n\n\n\"Riento\" on parin nenäliinan laajuinen, joka arkipäivä ilmestyvä\nsanomalehti Kolkkalan kaupungissa. Sen otsikossa, heti nimen alla,\nluettiin siihen aikaan, josta tässä on kysymys: \"A. Silander,\npäätoimittaja. Riku Räisänen, toimitus, sihteeri\".\n\nOma nimeni on oikeastaan Juho Alarik Räisänen, mutta liittyessäni\ntoisena ylioppilaskesänäni \"Riennon\" toimitukseen otin\njulkisuus-nimekseni Riku Räisänen, sillä onhan tuollainen kansanomainen\nja alkusointuinen nimimuodostelma kansallinen tapa meillä Suomessa.\nSitenhän voi jo nimestä nähdä, että sen omistaja toimii julkisuuden\nalalla.\n\nLehden päätoimittaja, joka oppiasteeltaan oli entinen ylioppilas, oli\nsamalla lehden omistaja. Niin pian kun minä olin perehtynyt jonkun\nverran toimitustyöhön, jätti hän lehden toimittamisen kokonaan minun\nhuolekseni, näyttäytyen itse vain silloin tällöin toimistossa. Hänen\naikansa kului siksi tarkoin lehden huonojen raha-asiain hoitamiseen ja\n— ryypiskelyyn. Muutoin oli hän lahjakas ja perin hyväntahtoinen mies,\njonka kanssa oli mahdoton joutua riitaan.\n\nMinulla oli siis sadan viidenkymmenen markan epävarmaa kuukauspalkkaa\nvastaan riittämiin työtä Suurena huojennuksena oli kuitenkin se, että\nlehdellä oli vakinainen korrehtuurinlukija. Hän oli varsin hauska\nkeski-ijän mies, nimeltään Lundgren ja entisyydeltään pataljoonan\ntorvensoittaja. Myöskin faktori, nuori, vasta latojasta kohonnut\nmies, saattoi olla avuksi toimitustyössä. Kun ketään toimittajista ei\nollut saapuvilla ja latomossa tarvittiin käsikirjotusta, meni faktori\ntoimitushuoneeseen ja hankki sitä saksien avulla riittävän määrän.\n\nKirjapaino oli oma, mutta sen koneet vanhat ja ränstyneet. Painon\nmerkillisin henkilö oli Nuusku-Frekke, yksinkertainen ja hyvänahkainen\nmies, jonka toimena oli painokoneen pyörittäminen. Ensi aikoina\nRiennon palveluksessa ollessani kuulin kerran iltakävelyllä ollessani\npainopoikamme muutamassa kadunkulmassa kiistelevän kaupungin toisen\nlehden painopojan kanssa. Kumpikin heistä ylisteli omaa lehteään ja\nkirjapainoaan, koettaen tietysti samalla vointinsa mukaan alentaa\ntoista.\n\n— Mitä, nuuskapalkallahan teillä painokonettakin pyöritetään, — kuulin\nnaapurilehden pojan sanovan, — kun Frekke pyörittää konetta, niin\nfaktori kuuluu koko ajan pitävän nuuskalapiota hänen kuononsa edessä.\n\nSeuraavana päivänä pistäysin painoon vartavasten nähdäkseni Freken.\nHänen työpaikkansa oli huoneen pimeimmässä kolkassa, missä hän\nylisilleen riisuutuneena ja yltäpäätä hiessä väänsi painokoneen kampia.\nTuolilla käden ulottuvissa oli nuuskarasia, josta hän tavantakaa\nkurkotti hyppysiinsä ankaran panoksen. Parilla mahtavalla pärskäyksellä\nsijotti hän sen pyöreihin sieramiinsa, jotka olivat siksi avarat, että\nniihin huoleti olisi sopinut aikamiehen peukalo.\n\nKuten mainittu, oli kaupungissa toinenkin lehti, joka ilmestyi kolmasti\nviikossa ja jonka kanssa Riento luonnollisesti kävi alituista ja\nkatkeraa sissisotaa. Sen talous oli paljon paremmalla pohjalla kuin\nRiennon ja sitä levisikin jonkun verran enemmän, sillä useakin luuli\nyksinkertaisuudessaan saavansa Pohjantähteä tilaamalla runsaammin\nseinäpaperia, sen numerot kun olivat tuntuvasti laajemmat kuin Riennon.\nItse asiassa oli suhde kuitenkin päinvastainen, sillä ilmestyihän\nRiento sen sijaan kaksi kertaa useammin. Korrehtuurinlukijamme\nkertoikin saaneensa usean tilaajan vaihettamaan Pohjantähden Rientoon\nvalaisemalla heille asian oikean laidan.\n\nTehtyäni täten lyhyesti selkoa tärkeimmistä Rientoa koskevista\nasianhaaroista voin siirtyä kertomaan erinäisiä tapauksia, joita sattui\ntämän valistuksen levittäjän elämässä minun ollessani sen palveluksessa.\n\n\nToimistossa työssä.\n\nSanomalehden toimituspaikka oli aikaisemmin saanut mielikuvituksessani\npyhäkön arvon. Mutta niin pian kun olin vakinaisena toimittajana\njoutunut siihen tutustumaan, kadotti se silmissäni sangen nopeasti\npyhyyden kiiltonsa. Mutta mikäpä inhimillinen laitos ei tekisi\npoikkeusta tästä säännöstä.\n\nRiennon toimituspaikka, konttori ja kirjapaino olivat matalassa\nrakennuksessa erään poikkikadun varrella. Kadulta nousten\ntultiin ensinnä konttoriin, jossa pari neitiä hoiti tilaus- ja\nilmotusasioita sekä lehden lähetystä. Perältä tiskin takaa päästiin\ntoimitushuoneeseen, jonka ainoa ikkuna aukeni kauppias Parkkasen pihan\nperälle. Suurimman osan huoneesta otti laaja kirjotuspöytä. Siinä\npäivittäin esiintyvistä tavaroista laadimme kerran korrehtuurinlukijan\nkanssa kalustoluettelon ja se muodostui seuraavaksi:\n\nTelefoonikone;\n\nSiihen kuuluva hajanainen kataloogi;\n\nEpämääräisiä leksikomaisia teoksia 3 kpletta;\n\nMustepulloja 2 kpl, niistä toinen ammoin kuivunut, sisältäen 3 kpl.\nkuolleita kärpäsiä.\n\nLiimapullo, hyvin ryömäinen;\n\nPensseli d:o;\n\nAukireväistyjä kirjeitä 5 kpl. hajallaan ympäri pöydän;\n\nKäsikirjoituspaperia 1 pinkka;\n\nKynänvarsia 3 kpl.\n\nLyijykyniä d:o.\n\nLoppuun käytettyjä kynänteriä hajallaan siellä täällä 7 kpl.\n\nKaksi sankaleiksi leikeltyä pääkaupungin lehteä;\n\nD:o kolme maaseutulehteä;\n\nSakset, 32 sm pituiset;\n\nD:o 39 sm pituiset ja nuoralla kiinnitetyt katossa olevaan\nspiraalivieteriiri.\n\nPaperossinpätkiä siellä täällä kymmenisen kpl.\n\nTuhkaa ja pölyä eri kasoissa arviolta noin pari kahvivadillista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi hetkiä Riennon toimituksessa ollessani ihmettelin itsekseni\nnuoraa, joka katossa olevasta vieteristä laskeusi pöydälle ja hävisi\npaperien alle. Mutta kun hra Silander, joka juuri tulisella kiireellä\ntäytti päivän numeroa, nykäsi nuorasta, tulivat paperien alta\nesiin sakset — nuo tärkeimmät työkapineet kaikissa maaseutulehtien\ntoimistoissa. Päätoimittaja kertoi itse keksineensä tämän laitteen\nja oli siihen hyvin tyytyväinen. Saksilla oli aina ollut erikoinen\ntaipumus hävitä kaiken pöydällä ajelehtivan töryn alle, mistä niitä\ntarvittaessa täytyi penkoa ja panna kaikki nurin. Kerran hänen\nollessaan kiireessä työn touhussa oli toimistoon tullut muuan\njulmistunut kaupunkilainen, joka oli väittänyt eilisessä numerossa\nloukatun hänen kunniaansa. Hänen parastaikaa pauhatessaan oli Silander\netsinyt saksia leikatakseen jonkun silmäänsä pistäneen uutisen ja\nsaadakseen helinästä selville, missä osassa avaraa pöytää sakset sillä\nhetkellä piilivät, oli hän lyönyt nyrkillään pöydän reunaan. Mutta\nsitä oli tuo äkämystynyt kunniansa perään kysyjä luullut itselleen\ntarkotetuksi ja oli nuolena karannut päätoimittajan päälle. Sen jälkeen\nolikin Silander sitten keksinyt tuon käytännöllisen nuoralaitteen.\n\nToimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin-\nja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä\nmaalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi\nhelposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan\nikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen\narmiro-paperossia puolen kyynärän pituisista \"mynneistä\" tarkastelivat\nhe rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan\nsylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto\nse tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä\njutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.\n\nViimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli\nminun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa,\njotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota\nei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä\nmaaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua\nmuihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä\nparhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet,\nkerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua\naina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla\nniitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan\nkaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli\npakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin \"omintakeisia\". Esimerkiksi\nkevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun\nkirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun\nriittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden.\nRiihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen\nvaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin\ntänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä\npäivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut\nminkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä\nuutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi\nkyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku\nomalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa\nmainittuna päivänä.\n\nTekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman\nkirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia.\nEsimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: \"Olisi\naika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta\nharrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme.\"\n\n\nVastuksien päivä.\n\nKun puoli kahdeksan aikaan aamulla saavuin toimistoon, ei pöydälle\nvielä ollut ilmestynyt sen aamun postia. Istahdin siis päätoimittajan\nliitoksistaan höltyneeseen tuoliin, sytytin paperossin ja aloin\nodotellessani piirrellä kuvioita kirjavaksi ryvettyneeseen imupaperiin,\njoka täytti puolet pöydän pinnasta. Korrehtuurinlukija oli siihen\neilen, kyllästyneenä painopojan siivottomaan latomukseen, kirjottanut\nsuurin kirjaimin: \"Santeri on soppasakari\".\n\nSanteri oli huomannut hänelle tarkotetun muistutuksen ja nähtävästi\nkorrehtuurin lukijan mentyä käynyt perään liittämässä sanat: \"Lunkreeni\nitte on soppasakari\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mutta mihinkäs kaikki pääkaupungin lehdet ovat jääneet? — huudahdin\nminä penkoessani postia, jonka, toinen konttorineideistä juuri asetti\neteeni.\n\n— Niiden neljännesvuosi tilaus päättyi eilen ja...\n\n— Eikö tilausta sitten ole uudistettu?\n\n— Ei, kun ei ole ollut kassassa niin paljoa rahaa.\n\n— No on tämäkin yhtä resuamista! Kuinka minä tässä nyt ilman\npääkaupungin uutisia pääsen alkuun?\n\nSiihen ei neiti tiennyt mitään keinoa, vaan palasi naureskellen\nkonttoriin.\n\nKaikki suurvaltiolliset ja pääkaupungin uutiset minä olin viime aikoina\nleikannut Helsingin lehdistä, sillä uutistoimisto oli lakannut niitä\nlähettämästä sekä pannut entisetkin saatavansa uloshakuun. Mitä nyt\ntehdä, sillä aika oli täpärällä ja latojat odottivat käsikirjotusta?\nLainatako joltakin yksityiseltä tilaajalta?\n\nSamalla muistinkin, että melkein vastapäätä toimistoamme asui\neräs lääninhallituksessa harjotteleva koulutoverini, jolle tuli\nhelsinkiläinen aamulehti.\n\nRiensin siis oikopäätä hänen luokseen ja tapasin hänet vielä\nvuoteessa lueskelemassa tuota lehteä. Ilmotin hänelle oitis asiani,\nmutta hän kieltäytyi antamasta lehteään saksieni uhriksi ainakaan\nennenkun oli saanut sen itse läpi luetuksi — ja loput, alakerta sekä\nniitä-näitä-osasto hänellä oli tapana lukea vasta päivällisen jälkeen!\n\n— Mutta minä tarvitsen sen heti! — huusin minä.\n\nHän vastasi tähän hartioitaan kohauttamalla sekä neuvomalla minua\neroamaan mokomasta toimituksesta.\n\n— Annahan edes, että tässä pikimmältään silmään läpi tärkeimmät\nuutiset, voidakseni sitten ulkomuistilta niistä jotakin pistää tämän\npäivän numeroon, — pyytelin minä sotajuoni valmiina mielessäni.\n\nPyyntöni oli siksi kohtuullinen, ettei hän voinut olla hellittämättä\nlehteä kädestään. Mutta kohta kun olin saanut sen haltuuni, pujahdin\nminä hänen äkäisistä vastalauseistaan huolimatta ovesta ulos sekä samaa\nvauhtia kadun yli toimistoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Tuskinpa niitä pääkaupungin uutisia tänään tarvitaan paremmin kuin\nmuitakaan uutisia!\n\nNämä apaattiset sanat lausui faktori, juuri kun minä sakset työhön\nvalmiina ahnaasti silmäilin ryöstämäni pääkaupunkilaislehden palstoja.\n\nKun minä elävänä kysymysmerkkinä jäin häneen tuijottamaan, jatkoi hän:\n\n— Latojat eivät uhkaa ryhtyä työhön, ennenkun saavat osankaan viime\nkuun palkasta.\n\n— No sitä vielä puuttui! Ettekö koittaneet heitä edes hyvillä puheilla\ntaivuttaa?\n\n— Mitäpäs minä, saamattahan on vielä oma palkkanikin, — ja faktori\nistahti äkämystyneenä tuolille kuin juurtuakseen siihen koko\nelinajakseen.\n\n— Niinpä se on minunkin palkkani, mutta täytyyhän meidän lehti\nsaada säännöllisesti ilmestymään, muuten häipyvät viimeisetkin\npalkansaantimahdollisuudet.\n\nJätin faktorin siihen ja lähdin itse latomoon. Latojamme olivat\nkaikki nuorta väkeä, suurin osa oppilaita. Sen vuoksi sainkin heidät\nsuostutelluksi työhön, varsinkin laskettuani hiukan hätävalhetta, että\npäätoimittaja oli muka parasta aikaa tekemässä rahaa.\n\nIloissani palasin toimitushuoneeseen ja kerroin faktorille, että lakko\noli tällä kertaa saatu tukahutetuksi. Kävin taas käsiksi pääkaupungin\nlehteen, mutta juuri kun olin upottamaisillani saksien terävämmän\nsakaran sen täyteläisten palstain väliin, kuului oven takaa äkäinen\nkoputus.\n\n— Sisään!\n\nJa sisään astui oven täyteinen mies, jonka tuuhean parran takaa\nkiiluivat kauppias Parkkasen tuikeat silmät. Hän tuli jo ainakin\nkolmannen kerran sillä viikolla tiedustelemaan viime puolen vuoden\nvuokraa, mikä oli vielä rästinä. Selitin kuten ennenkin että herra\nSilander oli poissa ja että minä en voinut asialle mitään. Mutta hän\njyrisi ja pauhasi kuin pitkäinen, haukkui Riento-poloisen alimpaan\nkattilaan ja uhkasi poistuessaan nostattaa painokoneemme ja muut\nvehkeemme kadulle. Tunsinpa totisesti itseni iloiseksi, että sakset\nkilluivat katosta lähtevässä nuorassa eikä minun siis tarvinnut\nnyrkillä koputtaen niitä etsiä.\n\nKohta kun hänen äänensä möry häipyi korvistani, kuulin kiivasta\nsananvaihtoa kirjapainon puolelta, luullen latojain uudestaan ryhtyneen\nkapinaan, riensin päätäsuoraa paikalle. Mutta siellä riitelivätkin\nvain faktori ja kaupunginvouti, joka muutaman kyllästyneen velkojan\nsaatavista oli tullut ulosmittausta suorittamaan sekä valinnut\nuhrikseen meille niin tuiki tarpeellisen painokoneen.\n\nRyhdyin sovitteluihin, joiden tuloksena oli, että ulosottoon\nkirjotettiin vanha käsipaino. Ulosottomerkillä varustettuna\nsai se jäädä paikalleen ja saatiin sitä edelleenkin käyttää\nkorrehtuurivedosten ottamiseen.\n\nNyt sain vihdoinkin tilaisuuden perinpohjin höyhentää pääkaupungin\nlehden. Tyytyväisenä nojausin sen tehtyäni selkäkenoon ja sytytin\npaperossin. Mutta tuskin olin ehtinyt siemaista pari haikua, kun\njuoksupoika toi sen Joobin sanoman, että rautatien tavaramakasiinista\nei anneta ulos paperilähetystä, ennenkun kaikki entiset rahtivelat on\nsuoritettu.\n\nTämä oli jo enempi kuin liikaa, sillä varastossa ei ollut paperia edes\nyhden numeron painamiseen. Miettiessämme faktorin ja juuri saapuneen\nkorrehtuurinlukijan kanssa keinoa, millä selviytyä tästä uudesta\npulasta, astui painomies huoneeseen synkkänä kuin ukonpilvi sekä\nilmotti, että Frekke on kieltäytynyt pyörittämästä painokonetta, jollei\npaikalla saa ainakin kahden päivän palkkaa.\n\n— Sekin nuuskakuono tässä vielä! — mutisi faktori.\n\nPainonpuolella oli kyllä ilmassa sähköistä lakkokiihkoa, mutta että\nse oli löytänyt kiitollisen maaperän tuossa hitaassapa maalliseen\nolotilaansa tyytyväisessä Frekessäkin, siihen täytyi olla jo todella\npätevät syyt.\n\n— Siltä on tietysti nuuska lopussa, — arvelikin korrehtuurinlukija.\n\nLähdin uudelleen painon puolelle ottamaan selkoa asiain tilasta. Frekke\nistui alakuloisena nurkassaan painokoneen takana ja vastasi hyvin\nvaisusti tervehdykseeni. Kun houkuttelin häntä työhön ja lupasin tehdä\nvoitavani, että hän ainakin huomenna saisi hiukan rahaa, pudisti hän\npäätään ja osotti tyhjää nuuskarasiaansa. Huomasin välttämättömäksi,\nettä Freken oli heti saatava hiukan rahaa ja pyysin konttorineitejä\ntekemään siinä suhteessa voitavansa.\n\nPalasin tämän jälkeen jatkamaan neuvotteluja faktorin ja\nkorrehtuurinlukijan kanssa. Tuloksena oli, että juoksupoika lähetettiin\nhakemaan päätoimittajaa, joka hänen oli paikkansa menettämisen\nuhalla saatava joko selvänä tai päissään tulemaan toimistoon.\nAsiaintila oli hänen evästystemme mukaan kuvattava mitä synkimmillä\nväreillä. Ensiksi hänen tuli mennä parin kolmen kilometrin päässä\nolevalle Kiekkojärvelle, jossa oli päätoimittajan kesäasunto. Matkan\njouduttamiseksi lainasi faktori pojalle polkupyöränsä.\n\nKun asiat olivat tätä myöten selvillä, ryhdyin minä tulisella kiiruulla\ntoimittamaan maaseutuosastoa.\n\nPäivän pilkistyksenä pilvien raosta oli se, että aamupostissa oli\ntullut kokonaista kaksi kirjettä maaseudulta. Se merkitsi samaa kuin\nyhtä monta puhtaasti alkuperäistä maaseutu-uutista. Sitä saattoi\njo kutsua loistotapaukseksi Riennon elämässä. Toisessa kirjeessä\nkerrottiin, että muutamassa etäisemmässä pitäjässä oli erään\nmökkiläisen lehmää metsässä viillelty puukolla. Yks kaks pyöräytin\nminä siitä uutisen otsakkeella: \"Peto ihmisen hahmossa\", unhottamatta\nsuinkaan liittää loppuun huomautusta viranomaisille saattaa moinen,\nkaikkein alkeellisintakin ihmisyyttä vailla oleva raakalainen hyvin\nansaittuun rangaistukseen.\n\nToisessa kirjeessä oli kerrottuna \"surkuteltava onnettomuus\".\nMuuan seitsenvuotias poikanen oli kurkottanut tuvan seinänrakoon\npistettyä puukkoa, joka oli kärki edellä pudonnut pojan silmään ja\npuhkaissut sen. Että uutisen lähettäjä oli aikaansa seuraava ja\nahkerasti sanomalehtiä viljelevä mies näki uutisen loppuun liitetystä\nyleispätevästä huomautuksesta: \"Oli toki onni onnettomuudessa, ettei\npuukon asemesta sattunut putoamaan esimerkiksi keritsimet, jolloin\npoika paran molemmat silmät olisivat olleet vaarassa.\"\n\nMuut maaseutu-uutiset sain tietysti saksien avulla, muuttelemalla niitä\noman vakiintuneen reseptini mukaan. Eräässä oli kerrottuna, kuinka\nmuutamalta nuorelta naiselta, jolla oli useita kuttaperkka-hiusneuloja,\nsyttyi hänen tulen lähelle kumartuessaan tukka palamaan, tärveltyen\npahanpäiväiseksi. Tämän uutisen sain muutamalla rivillä jatkumaan,\nliittämällä loppuun opetuksen: \"Terveellinen varotus vaimoväelle\nolemaan varovaisia sellaisiin tulenarkoihin hiusvehkeisiin nähden!\nhuudahtaa kirjeenvaihtajamme, joka tapauksen kertoo.\"\n\nNyt tuli kaupungin uutisten vuoro. Ensiksi kirjotin katujen\ntavattomasta pölyämisestä sekä laitakaupungin katujen kiveämisestä.\nOikeastaan kuului Pohjantähden erikoisalaan kirjottaa kaduista,\njota vastoin Riennolla oli tapana puhua sisäsataman madaltumisesta\nja ruoppaustöistä. Mutta kun tämä aine oli näihin aikoihin jotenkin\nloppuun jauhettu, katsoin minä tarpeelliseksi pienen ryöstöretken\nnaapurin uutisalueelle. Sitäpaitsi olin eilen illalla kävelyllä\nollessani huomannut eräällä laitakadulla suurenpuoleisen kuopan,\njoka antoi minulle nyt kiitollisen aiheen kirjottaa neljännespalstan\npituudelta huomautuksia kaupungin viranomaisille.\n\nToisen uutisen sain Lundgrenilta, joka kertoi samana aamuna jossain\nkaupungin läheisellä ylikäytävällä lehmän joutuneen junan alle. Uutisen\nlopetin tietysti huomautuksella, että ylikäytävien portteja tulisi\ntarkoin valvoa, jotta \"moiset onnettomuudet vasta välttyisivät\".\n\nKolmanneksi kerroin hyvin seikkaperäisesti, kuinka kaksi jätkää illalla\neräässä kadunkulmassa tappeli, häiriten jo yölevolleen asettuneita\nkaupunkilaisia ja kuinka \"aina valpas poliisimme lopulta korjasi\nrauhanhäiritsijät talteensa\".\n\nVirallisia uutisia sen sijaan ei ollut tiedossani. Raastuvan\nvahtimestari oli ennen aina telefonitse ilmottanut uutiset\nmaistraatin ja raastuvanoikeuden istunnoista, mutta oli keväällä\nlakannut siitä, kun me olimme lyöneet laimin uutisena mainita, että\nhän kaksikymmenvuotisen nuhteettoman palvelusajan muistoksi oli\nmaistraatilta saanut lahjaksi kultakellon.\n\nMutta juoksupoika palasi jo Kiekkojärveltä ja töytäsi\ntoimitushuoneeseen hengästyneenä ja puhkuen. Meidän kolmena\nkysymerkkinä odottaessamme alkoi poika katkonaisella äänellä kertoa,\nkuinka hänen paluumatkalla ollessaan värjäri Kanneliinin vihainen sonni\noli ruvennut häntä ahdistamaan ja häntä suorana sekä pahasti möräten\nlaukannut hänen perässään lähelle kaupungin tullia.\n\n— Mutta löysitkö herra Silanderia? — keskeytti faktori kiukkuisena\npojan sanatulvan, samalla kun minä rupesin kiiruusti pistelemään\nuutista pojan ja sonnin välisestä kohtauksesta, unhottamatta suinkaan\nlopusta huomautusta: \"Tässäkin taas varotus asianomaisille pitämään\nparempaa vaaria vihaisista elukoistaan.\"\n\nPäätoimittajan kertoi poika monien vaiheiden jälkeen tavanneensa erään\npensaan juurelta Kiekkojärven rannalta, jossa hän oli kuorsannut\ntäydessä humalassa, vierellään onkivehkeet ja joukko tyhjiä olutpulloja.\n\nPojan kertomusta seurasi pahaa ennustava äänettömyys. Sitä häiritsivät\nainoastaan kärpäset, jotka nälkäisinä tappelivat ruokapaikasta\nLundgrenin kaljun pään ympärillä.\n\nMutta vihdoin keskeytti faktori kiusallisen äänettömyyden, avasi\nsuunsa ja — kirosi, niin että kärpäset Lundgrenin kiireeltä surahtivat\nsäikähtyneinä lentoon. Minä ja viimemainittu emme osanneet sen\nparempaa kuin seurata kaikuna hänen esimerkkiään. Sitten seurasi taas\näänettömyys, jonka tällä kertaa keskeytti juoksupojan itkevä ääni.\nPoloinen luuli meidän äkeiden voimasanojemme tarkottavan häntä ja alkoi\nkertoa, kuinka hän voimainsa perästä koetti riuhtoa herra Silanderia\nhereille, mutta \"se ei muuta kuin örisi vain ja käski minun huilata\nhiiteen.\"\n\nPojan selonteon keskeytti faktori, joka vuorostaan käski hänen huilata\nsiitä hiiteen. Taakseen katsomatta hävisikin poika painon puolelle.\nKun tämän jälkeen oli jälleen hetki vaiettu, kirkastuivat yhtäkkiä\nLundgrenin kasvot. Hän oli keksinyt keinon, miten päästä paperipulasta.\nKun hän oli sen ilmaissut, soitti faktori heti naapurikirjapainoon ja\npyysi sieltä lainaksi painopaperia, kunnes oma paperilähetys ehtii (!)\nsaapua. Sitä luvattiin, vaikka tosin ankaranpuoleisilla ehdoilla. Mutta\nsiitä pulasta oli joka tapauksessa päästy.\n\nVielä oli kuitenkin voitettavana Freken niskottelu. Frekke tiesi\nolevansa tärkeä tekijä lehden ilmestymisessä ja pysyi lujana\npäätöksessään olla tarttumatta painokoneen kampiin, jollei saa\npalkkaansa. Hänelle täytyi siis kaikin mokomin ja kiiruusti saada\nrahaa, sillä päivän numero alkoi olla valmiiksi ladottuna ja\nulkosivujen olisi tullut olla jo painossa. Konttorineiti kertoi\nlähettäneensä pojan perimään muutamia ilmotuslaskuja ja siitä oli\ntoiveita saada Frekelle hyvitystä.\n\nHetkisen odoteltuamme palasi poika. Hän oli saanut käsiinsä yhden\nainoan ilmottajan ja tältäkin ainoastaan viisi markkaa. Tempasin pojan\nhyppysistä setelin ja riensin painohuoneeseen, missä Frekke istui\nentisellä paikallaan ja epätoivoisena silmäili tyhjää nuuskarasiaansa.\nOjensin hänelle setelin sekä pyysin häntä ryhtymään työhön, sillä\nmeidän olisi muuten mahdoton saada painokonetta käyntiin, koska koko\nkaupungissa ei löytynyt niin väkevää miestä kuin Frekke. Hän otti\nsetelin, käänteli sitä hyppysissään ja viimeisten sanojeni johdosta\nkatsoa mulautti minua puoleksi epäluulolla, puoleksi hyvillään. Sitten\nlähti hän mitään puhumatta ulos. Arvasin hänen menneen nuuskaa ostamaan\nja palasin voitosta varmana toimitushuoneeseen.\n\nNeljännestunnin mentyä kuului painohuoneesta kaksi pitkää pärskäystä,\njoita seurasi jyrisevä aivastus. Vielä hetkinen ja painokone alkoi\njymisten käydä. Silmäsin ovenraosta sisälle ja näin Freken ylisilleen\nriisuutuneena hartianväestä vääntävän kampia. Ylähuulella näkyivät\nverekset jäljet ankarasta nuuskapanoksesta ja tyytyväisyys loisti\nkatseesta, sillä tuolilla käden ulottuvissa oli jälleen täysinäinen\nnuuskarasia.\n\nNiin pääsi lehti vihdoinkin painokoneeseen. Tosin se myöhästyi muutamia\ntuntia, mutta siitä oli se hyöty, että vasta valmistunut Pohjantähden\nnumero kerkesi saapua toimitukseemme, joten minä sain viime tingassa\nleikatuksi siitä lääninhallituksen uutiset, joita itse emme nykyään\nsaaneet mainitusta virastosta, kun ei ollut varaa maksaa palkkiota\nasianomaiselle virkamiehelle. Pari näin viime tingassa sieppaamistani\nuutisista koski tuberkuliini-tarkastusta ja yksi maantiesuunnan\ntangotusta. Se oli arvokas lisä \"omintakeisiin\" uutisiimme.\n\nKun täten olin päässyt kaikista päivän huolista, istahdin mukavaan\nasentoon päätoimittajan tuoliin, nostin jalkani pöydälle, sytytin\npaperossin ja suljin silmäni. Savupilveen kääriytyen kuuntelin\nnautinnolla painokoneen jytinää, jonka tavantakaa keskeyttivät Freken\nvaltavat nuuskapärskäykset. Mielikuvituksessani näin lehtien perhosina\nsinkoilevan painokoneesta ja valistuksen sanansaattajina leviävän\nympäri laajaa maaseutua.\n\n\nTaidearvostelijana.\n\nTeatteriseurueiden vierailut, konsertit ja sen semmoiset olivat\ntietysti harvinaisia merkkitapauksia Kolkkalan kaupungin elämässä.\nNäyttelijät ja laulajattaret toivat mukanaan pienen tuulahduksen\nsuuresta maailmasta ja silloin raottivat Kolkkalan yhteiskunnan jäsenet\nhetkeksi unisia silmiään. Ja jolla oli hyvä mielikuvitus — eikä se\nlahja Kolkkalassa ole sen harvinaisempi kuin muuallakaan — saattoi\nsilloin uskotella elävänsä keskellä suurta maailmaa. Pääkadulla voi\nniihin aikoihin kuulla seuraavanlaatuista sananvaihtoa:\n\n— Olitko illalla teatterissa?\n\n— Maria Stuartiako katsomassa?\n\n— Niin, Schillerin Maria Stuartia.\n\n— Olinpa tietenkin, ja tänä iltana menen katsomaan Holbergin Jeppe\nNiilonpoikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalveltuani kuukauden Riennon toimituksessa saapui kaupunkiin\nkiertelevä teatteriseurue. Johtaja oli kyllin huomaavainen\ntoimittaakseen Riennollekin kaksi vapaalippua. Se vaati tietysti\nvastahuomaavaisuutta teatteriarvostelun muodossa. Ja olihan\nsitäpaitsi harvinaista ja suuremmoista nähdä Riennon palstoilla\nteatteriarvosteluja.\n\nMutta kuka niitä kirjottaisi? Silander näyttäysi tapansa mukaan\nani harvoin toimituksessa ja silloinkin oli hänen asianaan korjata\nhaltuunsa konttorin kassaan kertyneet rahan rippeet. Hänestä ei siis\nollut mitään apua. Ja syrjästä ei tietysti kannattanut arvostelijaa\npalkata. Eikä koko Kolkkalassa sitäpaitsi löytynytkään kuin yksi\nainoa teatteriasiain tuntija, muuan näyttämöalalla jonkun aikaa\ntoiminut entinen lyseolainen. Tämä mies oli meidän kaikkien ylin\nauktoriteettimme kaunotaiteissa, Kolkkalan loukkaamaton _arbiter\nelegantiarum,_ jonka lausumien tuomioiden mukaan jokainen hyvin\nkasvatettu kolkkalalainen seurakeskusteluissa visusti sovitti\nsanansa. Mutta tämän harvinaisuuden oli Pohjantähti kateellisessa\nkilpailuhimossaan kiinnittänyt palvelukseensa hyvissä ajoin ennen\nseurueen tuloa.\n\nEi siis ollut muuta keinoa kuin astua itse aisoihin. Se oli sitäkin\narveluttavampaa, kun minä en jalosta näyttämötaiteesta ollut sen\nenempää perillä kuin kuka hyvänsä rehellinen kolkkalalainen ja kun\nminun lisäksi oli kilpailtava tuon Pohjantähden arvostelijan kanssa.\nEivätkä sakset ja liimatölkki kyenneet tässä asiassa minulle ollenkaan\napuaan tarjoamaan. Mutta sittenkin minä päätin yrittää.\n\nTulijaisnäytäntönään antoi seurue Kiven \"Nummisuutarit\". Minä\nvarustausin toimeeni siten, että luin verekseltään läpi Nummisuutarit\nja kokosin kasan pääkaupunkilehtien teatteriarvosteluja, joista\npänttäsin päähäni joukon ammattitermejä ja esteettisiä sanontatapoja.\nNäin varustettuna ja kynä kriitilliseksi terotettuna minä Riennon\nedustajana menin Nummisuutareita katsomaan.\n\nVapaalippuineni jouduin istumaan Pohjantähden arvostelijan rinnalle.\nVaikka olimmekin tuttuja, ei hän tänä tärkeänä hetkenä ollut minua\njuuri näkevinään ja yleensä käyttäysi hän miltei salaperäisen\nhillitysti. Ainoastaan harvoin naurahti hän ja silloinkin hyvin\nniukasti, ja koska kaikki läheisyydessä ottivat hänestä salakähmää\nvaaria, seurasi siitä, että naurunpurkaukset katsomon alaosassa olivat\nvarsin hillittyjä, jota vastoin salin perällä hohotettiin vapaasti\nja luonnollisesti. Suosionosotuksissaan oli hän myöskin niukka ja\nhillitty, jos lainkaan viitsi alentua käsiään taputtamaan. Väliajoiksi\nkatosi hän aina näyttämön puolelle, sillä hänellä oli tuttavia\nnäyttelijäin joukossa.\n\nAsiantuntevasta naapuristani ei minulle siis ollut hituistakaan hyötyä,\nsillä siksi tarkoin kätki hän saamansa vaikutelmat sfinksimäisen\nnaamarin taakse. Niin ollen täytyi minun turvautua kokonaan itseeni.\nNäytelmä oli minulla jokaista repliikkiään myöten edessäni selvänä\nkuin kartta ja ihmeekseni huomasin, että se esitettiin koko lailla\ntypistettynä. Siellä ja täällä oli jätetty vuorokeskustelun pätkiä\npois, kohtaus Hämeenlinnan kadulla oli siirretty Puolmatkan krouviin\nja Mikko Vilkastus lyötyään Eskoa korvalle ja juostuaan metsään hävisi\nkokonaan sille tielle, vaikka hänen kuokkain kantamana olisi pitänyt\njoutua lopulliseen tilintekoon nummisuutarien mökille.\n\nHavaintoni sai minut iloiseksi kuin odottamaton löytö. Siinähän\noli mistä kirjottaa! Mennä sillä tavoin repostelemaan suuren\nmestarimme kuolematonta komediaa! Varmaankaan eivät tätä olleet muut\nhuomanneet, tuskinpa Pohjantähden arvostelijakaan, sillä itsekinhän\npääsin siitä perille vain sen kautta, että olin niin vasta lukenut\nläpi Nummisuutarit. Riento saisi siis yksinään esiintyä tärkeänä\npaljastajana. Hengessäni jo nautin siitä, kuinka kolkkalaiaisten ja\nennen kaikkea Pohjantähden arvostelijan naamat venyisivät huomenna\npitkiksi.\n\nSeuraavana päivänä istuin tärkeänä toimituspöydän ääressä ja\nsaksien levätessä kirjotin arvostelua eilisestä näytännöstä. Aluksi\npuhuin ylimalkaisin ja juhlallisin sanoin tuosta \"onnettoman\nkansallisrunoilijamme klassillisesta mestariluomasta\" (lauseeni\nihan notkuivat mahtavista atribuuteista, kuten tosisuomalaiseen\ntyyliin kuuluukin) ja aloin sitten närkästyneessä äänilajissa tehdä\npaljastuksiani. Tunsin olevani väkevän inspiratsionin vallassa ja\nkirjotin tästä aiheesta lähes kokonaisen palstan.\n\nJuuri kun minun sen jälkeen tuli ryhtyä arvioimaan itse esitystä,\njolloin edeltä opetellun fraasivarastoni piti astua käytäntöön, saapui\ntoimistoon jollekin asialle eräs seurueen näyttelijöistä. Tällöin en\nmalttanut olla tulkitsematta hänelle ihmetystäni siitä typistetystä\nasusta, jossa Nummisuutarit oli esitetty. Hän katsoi minua ensinnä\nharmittavan pitkään ja vastasi sitten välinpitämättömästi, että siinä\nasussa se on aina esitetty, siten se näytellään Kansallisteatterissakin\nja sen on Bergbom siten muodostellut.\n\nPoksis! Kansallisteatteri ja Bergbom! Se oli jo musertavampaa kuin\njos itse Pohjantähden arvostelija olisi kaiken tämän takana ollut.\nKiitin kohtaloani, joka suopean väliintulonsa kautta oli minut\najoissa pelastanut julkiselta skandaalilta. Näyttelijän mentyä revin\nkirjottamani liuskat nykkeiksi ja hautasin paperikoriin. Sitten\nkirjotin tavallisen vaatimattoman arvostelun kiittelevään sävyyn, sillä\nsiten katsoin parhaiten välttyväni skandaalilta.\n\nJännityksellä odotin sitten seuraavan päivän Pohjantähteä, saadakseni\nsen arvostelua ja omaani verrata keskenään. Tyydytyksellä panin\nmerkille, ettei niillä ollut juuri sanottavaa oleellista eroavaisuutta.\n\nArvosteluni ja vallankin siinä olleiden komeiden fraasien johdosta\nhuomasin arvoni kunnon kolkkalalaisten silmissä tuntuvasti kohonneen.\nSe oli omiaan lisäämään rohkeuttani. Mutta Pohjantähden arvostelija\noli seuraavalla kerralla, asettuessani teatterissa hänen rinnalleen,\njos mahdollista entistäkin ynseämpi. Sulaa kateutta! ajattelin minä ja\naloin käyttäytyä yhtä hillityn itsetietoisesti kuin hänkin. Voimakasta\nvastenmielisyyttä toisiamme kohtaan tuntien istuimme kaikissa\nnäytännöissä puolittain selin toisiimme.\n\nKun seurue esitti Strindbergin \"Kaarle kahdennentoista\" ja minä\nryhdyin siitä arvostelua kirjottamaan, muistin yhtäkkiä joskus jostain\npääkaupungin lehdestä lukeneeni, että yleisö Tukholmassa oli ottanut\nmainitun näytelmän kylmäkiskoisesti vastaan, kun se ensi kerran\nesitettiin. No, mitäpäs muuta kuin että minä alotin arvosteluni näin:\n\"Eilen illalla oli kolkkalalaisilla tilaisuus tutustua Strindbergin\nhistorialliseen näytelmään 'Kaarle kahdestoista', joka, kuten\nmuistettaneen, otettiin Tukholman draamallisessa teatterissa sitä\nensi kertaa esitettäessä sangen kylmäkiskoisesti vastaan.\" Kun taas\n\"Jeppe, Niilonpojasta\" oli kirjoitettava arvostelu, poimin minä\nkonversatsionileksikosta joukon elämäkerrallisia tietoja Holbergista\nja liitin ne kirjotukseni alkuun ikäänkuin noin vain ohimennen ja\nmuistokaupalla. Vahingonilolla panin aina tällaisten tapausten jälkeen\nmerkille, että ne olivat Pohjantähden arvostelijassa herättäneet pahaa\nverta. Silloin käänsi hän aina koko selkänsä minuun päin.\n\nSchillerin \"Maria Stuart\" tuotti minulle sen sijaan koko lailla\nharmia. Elisabethin osaa esitti nuori ja mehevä neitonen ja minä\nmiellyin häneen silmittömästi, jopa niin, että suosionosotuksissa\nunhotin kokonaan hillityn itsetietoisuuteni. Mikäpä niin ollen oli sen\nluonnollisempaa kuin että minä arvostelussani lauloin kokonaisen hymnin\nElisabethin osan esittäjättärelle. Mutta Pohjantähden arvostelija sen\nsijaan moitti hänen näyttelemistään alusta loppuun. Ja koko sivistynyt\nKolkkala oli tietysti samaa mieltä, sillä niin suuresti kuin minun\narvoni olikin noussut, ei se kuitenkaan ollut vielä lähimainkaan niin\npätevällä pohjalla kuin Pohjantähden arvostelijan. Ainoastaan toinen\nRiennon konttorineideistä oli minun kanssani samaa mieltä ja pelkäänpä\npahoin, että hänkin teki sen ainoastaan minua miellyttääkseen, sillä\nolin ostanut hänelle piletin samaiseen näytäntöön.\n\nSeuraavana iltana teatterissa heitti Pohjantähden arvostelija minuun\nolkapäänsä yli vahingoniloisen irvistyksen ja väliajalla tuli\ntupakkahuoneessa luokseni eräs tuttava, joka pahanilkisen ilmeen ottaen\nkysyi:\n\n— Kuka tomppeli siellä teillä teatteria arvostelee?\n\n— Miten niin tomppeli? — kysyin minä vastaan, kokien säilyttää\nkylmäverisyyteni.\n\n— Kun ylistää Elisabethia minkä kurkusta lähtee, vaikka jokaisen olisi\npitänyt huomata, että se osa esitettiin suorastaan mahdottomasti.\n\nMuistin jonkun pääkaupunkilaisen teatteri- tai kirjallisuuspolemiikin\nyhteydessä äsken lukeneeni, että kaikki arvostelu on pohjaltaan\nsubjektiivista ja että ehdottomaan objektiivisuuteen siinä asiassa on\nmahdoton päästä. Koettaen säilyttää kaiken itsetietoisuuteni vastasin\nminä siis:\n\n— Luonnollisesti kaikki arvostelu on subjektiivista laatua ja kun nyt\nmeidän arvostelijamme subjektiivinen käsitys oli se, että Elisabethin\nosa esitettiin hyvin, niin sillä hyvä.\n\nTuttavallani ei ollut näin korkeata valttia — mikä olisikin ollut\nharvinaista Kolkkalassa — ja jotakin epämääräistä mutisten poistui\nhän luotani. Mutta minä saavutin entisen itsetietoisuuteni ja jatkoin\nrohkeasti alkamallani uralla.\n\nMitään pahempaa kompastusta ei minulle sattunutkaan koko sinä aikana,\nminkä teatteriseurue Kolkkalassa viipyi.\n\nPaljon ikävämpää harmia tuotti minulle sen sijaan musiikki. Jonkun\naikaa teatteriseurueen vierailun jälkeen antoi Kolkkalassa konsertin\nmuuan sokea pianonsoittaja. Kun Riennon toimituksellekin tuli\nvapaalippu, päätin minä rikastuttaa lehden palstoja itsenäisellä\nmusiikkiarvostelulla — vaikka en siitä taiteenhaarasta ymmärräkään\nhölynpölyä. Mutta tähän uhkarohkeaan yritykseen yllytti minua\nteatteriarvostelijana saavuttamani joltinenkin menestys.\n\nMenin siis konserttiin ja ottaen tarkoin vaariin, missä määrin yleisö\nmillekin ohjelman numerolle osotti suosiotaan, merkitsin minä sen\nasianomaiseen kohtaan ohjelmassa, käyttäen aploodien voimakkuuden\nmukaan kolmea arvoasteikkoa: hyvin hyvä, hyvä ja tyydyttävä. Näiden\nmerkintöjen johdolla kirjotin sitten arvosteluni aivan ylimalkaisin\nsanoin. Konversatsionileksikosta poimin lisäksi kaikenlaisia\npikkutietoja, niin että saatoin puhua \"tuosta Griegin tunnetusta\nvoimakkaasta sävellyksestä\" j.n.e.\n\nSeuraavana päivänä tapasin kadulla erään entisen koulutoverini, joka\noli todella musiikkia ymmärtävä mies. Arvasin hänen lukeneen Riennon\narvostelun eilisestä konsertista ja lähenin häntä sen vuoksi hieman\nepävarmoin tuntein. Hän hymyili pahaa ennustavasti ja katseltuaan\nhetkisen ylös lyhtytolppaan kysyi pilkallisesti:\n\n— Kukas teillä musiikkiarvosteluja kirjottaa?\n\n— En tiedä oikein, onko minulla lupa sitä ilmottaa. Mutta miksi sitä\nkysyt?\n\n— Muuten vain. Se lienee nukkunut siinä eilisessä pianokonsertissa tai\nsitten ollut... noin hyväsesti toisella kymmenellä.\n\n— Kuinka niin? — kysyin minä, tuntien sydänpohjukassani yhä suurempaa\nlevottomuutta.\n\n— Arvostelun tapasessaan sanoo se, muista päättömyyksistä\npuhumattakaan, että taiteilija toisti yleisön pyynnöstä\n\"Keijukaistanssin\". Eihän sitä toistamiseen soitettu, mutta kyllä sen\nsijaan Merikannon \"Kesäilta\" yli ohjelman.\n\nMutisin tähän jotain sen tapaista kuin: Hm, ehkä hän on erehtynyt, minä\nen niistä asioista tiedä... sekä poistuin kiiruimman kaupalla tuon\nvaarallisen paljastusten tekijän luota.\n\nAsia oli kuin olikin niin, että taiteilija varsinaisen ohjelman\nloppuun päästyään ja yleisön osottaessa jatkuvasti suosiotaan, oli\nsoittanut yli ohjelman mainitun Merikannon sävellyksen. Mutta minä olin\nmerkinnyt \"Keijukaistanssin\" kohdalle, joka oli viimeisenä ohjelmassa:\n\"Yleisön pyynnöstä toisti taiteilija tämän\". Sydämessäni kiroillen\nkoko musiikkia koetin minä niellä harmini ja saada asian mitä pikimmin\nunohtumaan.\n\nSeuraavalla kerralla päätin itse pysyä kokonaan pois pelistä. Silloin\nsaapui Kolkkalan kaupunkiin eräs toivorikas alotteleva laulajatar,\njolle pääkaupungin musiikkiarvostelijat olivat jo ehtineet lausua\njoukon rohkaisevia kohteliaisuuksia. Eräänä päivänä, kun istuin\ntavallisella paikallani Riennon toimituspöydän ääressä, liimaten\npitkälle liuskalle päivän saksisatoa, koputettiin ovelle ja sisään\nastui muhkea, monihepeninen rouvasihminen. Hän oli varakas kauppiaan\nleski, Kolkkalan hienoliston kaunistus ja korkein maun määrääjä.\n\nHän tarkasteli minua hetkisen lorgnettinsa läpi, jolla aikaa minä\ntunsin kutistuvani harmajaksi mitättömyydeksi, samalla kun hengessäni\nnäin toimituspöydän inventaariot kaikessa alastomuudessaan: sen\nrisaiset sanomalehdet, töhräiset liimatölkit ja paperossinpätkät.\n\nTarkastuksen lopetettuaan kysyi hän Kolkkalan kermalistolle kuuluvaa\npuhetapaa käyttäen:\n\n— Onko hen toimittaja?\n\nKun minä olin vastannut myöntävästi, kaivoi hän käsilaukustaan\npaperivihkon ja jatkoi:\n\n— Poikani lehetti Helssingistä teme artikkeli, jonka hen on kirjottanut\nneiti ———sta. Voissiko se tulla hoomiseen lehteen?\n\nTietysti se voi ja minä olin ylen iloinen tästä hienosta\npääkaupunkilaisesta avustuksesta. Kiidätin tuon laulajattarestamme\nkirjotetun artikkelin suoraapäätä painoon ja määräsin sen ladottavaksi\nvälikkeillä.\n\nKonsertin piti olla huomenna ja minä päätin hinnalla millä hyvänsä\nsaada Rientoon pätevän arvostelun. Käännyin siinä mielessä tuon\nedellämainitun koulutoverini puoleen ja hän lupasikin sen kirjottaa,\njos vain saa vapaan piletin. Mutta äsken mainittu rouva, joka toimi\nkaupungissa laulajattaren impressaariona, ei huolinutkaan lähettää\nmeille vapaalippua. Arvelin sen tapahtuneen ylenkatseesta Rientoa\nkohtaan ja kostoksi päätin minä olla rivilläkään mainitsematta koko\nkonsertista.\n\nKun lehteä seuraavana päivänä alettiin jakaa, tuli toinen konttorineiti\nminulle kuiskaamaan, että impressaario-rouva kävi juuri ostamassa kolme\nkappaletta sen päivän numeroa ja että kadulla odottavat laulajatar sekä\nhänen äitinsä.\n\nKun rouva oli konttorista lähtenyt, riensin ikkunaverhon läpi\ntähystämään kadulle. Nopeasti levittivät he eteensä yhden numeroista ja\nalkoivat uteliaina silmäillä sen sivuja. Vahingonilolla panin merkille,\nkuinka pettymyksen ilme heidän kasvoillaan palsta palstalta suureni.\nLopuksi viskasi impressaario-rouva lehden harmistuneena kadulle ja\nkaikesta päättäen pääsi hänen suustaan sana: skandal!\n\nSen jälkeen selitti hän harmistuneita eleitä tehden seuralaisilleen\njotakin, minkä minä itsekseni tulkitsin näin: \"Se on pahanpäiväinen\nroskalehti, jota sivistyneet eivät juuri viitsi tilata j.n.e.\"\nSäälivästi hymyillen nyökyttivät hänelle toiset ymmärtävästi päätään ja\nniin keskustellen hävisivät he näkyvistäni.\n\nSen enempää ei minun Riennossa olo-aikanani tarvinnut olla musiikin\nkanssa tekemisissä.\n\n\nPääkirjotuksia ja kaunokirjallisia alakertoja.\n\nOlen jo tehnyt selkoa Riennon uutispuolesta, mutta pääkirjotuksista ja\nkaunokirjallisesta osastosta en ole vielä mitään maininnut.\n\nEnsi päiviä Riennossa ollessani kiintyi kerran huomioni laatikkoon,\njoka oli naulattu seinään lähelle ikkunaa ja noin miehen pään\nkorkeudelle lattiasta. Hetken sitä tarkasteltuani katsoin kysyvästi\nLundgreniin, joka ilmotti lyhyesti:\n\n— Se on pääkirjotusten ja alakertain reservi.\n\nRohkenin nyt pistää käteni laatikkoon, josta vedin esille tukun\npitkiä, pölyisiä ja osaksi kellastuneita paperiviilekkeitä. Ne\nolivat yhteen liimattuja sanomalehtileikkeleitä, joista luin\nseuraavanlaisia otsakkeita: \"Metsämarjojemme kansantaloudellinen\nmerkitys\", \"Mystillinen pikajuna\", \"Vastaavatko maaseutumarkkinamme\nenää merkitystään?\", \"Verikoston uhri\" j.n.e. Muutamissa oli vanha\notsakirjotus pyyhitty pois ja päälle kirjotettu kokonaan toisenlainen.\nEsimerkiksi otsake: \"Onko syytä panna kaikki peltomme heinänkasvuun?\"\noli muutettu muotoon: \"Eräs meijeritaloudellinen kysymys.\" Tämä oli\nluonnollisesti tehty silmänlumeiksi sille lehdelle, josta kirjotus oli\nnäpistetty.\n\nMilloin ei pääkirjotuksen paikalle tai alakertaan ollut mitään\ntuorempaa, silloin — ja se oli tavallisinta — suollettiin reservistä\nnoita viilekkeitä painoon. Luonnollisesti tuli reservi toisaalta\npysyttää aina täysilukuisena, mutta sehän ei ollut konsti eikä mikään,\nkun toimituksella oli käytettävänään kokonaista kahdet sakset ja\nSanteri, mustesorminen ja pahankurinen painopoikamme, joka toinen päivä\ngummi arabicum’ista liotti tölkillisen liimaa.\n\nToisinaan minä kuitenkin halusin saada pääkirjotuksenkin paikalle\njotain alkuperäistä ja \"aktuellia\". Mutta tämän hyvin luvallisen\nhalun toteuttaminen oli sangen työlästä. Itseltäni ei juuri liiennyt\naikaa niiden kirjottamiseen — jos olisin siihen pystynytkään, sillä\nKolkkalan atmosfääri ei ole juuri erikoisen edullinen itsenäiselle\naivotyöskentelylle. Syrjästä käsin sain kuitenkin toisinaan avustusta —\nvarsinkin eräältä ajelehtivalta sanomalehtimieheltä, josta tuonnempana\ntulee puhe.\n\nKerran päivällistä syödessä tuumailin, mistä saisin huomiseen\nnumeroon taas pitkästä aikaa omintakeisen pääkirjotuksen. Silloin\ntarjoutui eräs ruokavieraista, muuan kauppamatkustaja, kirjottamaan\nsen. Ilomielin tartuin hänen tarjoukseensa ja yön aikana kyhäsikin\nhän puolentoista vaaksan mittaisen artikkelin, nimeltä: \"Epäkohtia\nkyydityslaitoksessamme\". Se alkoi sanoilla: \"Jokainen, joka on\nvähänkään matkustellut maaseudullamme, tietää kuinka kehnoon\nruokahoitoon matkustaja useimmissa kestikievareissamme saa tyytyä,\nhuolimatta siitä j.n.e.\" Se oli läpeensä kestikievarien ruuan ja\nmakuusijojen morkkaamista. No niin, se tuli lehteen ja seuraavalla\nviikolla tuli parilta kiukustuneelta kestikievarinisännältä äkäset\nvastineet, joissa \"kaiken maailman pruuviherrat\" saivat kunniansa\nkuulla. Hiukan siivottuna tarjosivat ne tervetullutta palstantäytettä\nja minä hykersin tyytyväisenä käsiäni, saatuani siten kolme kärpästä\nyhdellä iskulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunokirjallisista alakerroista ei ollut puutetta, sillä toimitukseen\ntuli useita viikkolehtiä, joiden pääasiallisin sisältö oli\nkaunokirjallista laatua. Sopivia alakertoja sai siis niin paljon\nkuin vain ilkesi leikata eikä tarvinnut pelätä syytöksiä omankäden\noikeudesta, sillä minkä hyvänsä lehden oli mahdoton väittää niitä\nalkuperäiseksi omaisuudekseen — nimittäin mikäli ne olivat suomennoksia.\n\nMutta olipa Riennolla yllinkyllin tarjona alkuperäistäkin\nkaunokirjallista avustusta. Penkoessani muutamana päivänä\nsanomalehtihyllyn laatikoita, löysin eräästä suuren joukon\nkäyttämättömiä käsikirjotuksia. Ihmeissäni nostin ne pöydälle ja aloin\nniitä lähemmin tarkastella.\n\nNe olivat novelleja ja runoja, varustettuja tuntemattomilla nimillä ja\nnimimerkeillä. Päällimmäisenä kasassa oli jokseenkin tottumattomalla\nkäsialalla kirjotettu kertomus \"Korven Tuomas\". Se oli hyvin orjallinen\nmukaelma Juhani Ahon \"Maailman murjomasta\". Sitten seurasi suuri joukko\nrunoja. Luin ne kaikki läpi eivätkä ne olleet niinkään mitättömiä.\nTapasin niistä esimerkiksi miltei jokaisesta tuon nykyaikaiselle\nsuomalaiselle runolle välttämättömän, iki-ihanan kuvan \"salmensuu\",\nkäytettynä vuoroin yksikössä, vuoroin monikossa. \"Ah!\" ja \"oi!\"\nhuudahduksia ei niistä myöskään puuttunut. Niinikään tapasi niistä\nmiltei kaikki muutkin kansallisen runon tuntomerkit: hämärän ja\nraukean lemmentuskan, modernin särkyneisyyden, sairaan sydämen,\nhyvin paljon unelmia, elämän väsymyksen ja kuolemantoivon. Erottelin\nniistä melkoisen joukon, samoinkuin suorasanaisistakin ja pistin ne\nreservilaatikkoon käytettäviksi tarpeen vaatiessa.\n\nAjatellessani, kuinka meillä on jo paljon sanomalehtiä ja kuinka\nkaikkien toimistoissa on laatikoittain julkaistaviksi lähetettyjä\nrunoja ja novelleja, kustantajista puhumattakaan, en voinut olla\ntuntematta itseäni ylpeäksi kansani puolesta. Suotta emme olleet\nKalevan kansan jälkeläisiä, sillä joka toinen mies ja nainen pystyy\nmeillä runoja ja novelleja kirjottamaan. Ja jotka eivät kirjota, ne\nharrastavat muutoin tavalla tai toisella kaunotaiteita. Meillä on jo\nnyt estetikkoja lähes yhtä paljon kuin agronoomeja. Mikä toinen kansa\npystyisikään siinä suhteessa kilpailemaan kanssamme!\n\nTällaiset mietteet saivat minut lopulta niin intoutumaan, että\ntavallinen kolkkalalainen turtuneisuus hävisi aivoistani, minä\ntartuin kynään ja kirjotin haltioituneen alakerran kansamme\ntulevaisuusmahdollisuuksista. Se loppui huudahdukseen: \"Harjottakoot\nmuut kansat armeijojaan, tehkööt teknillisiä keksintöjään ja\nlevennelkööt kaupallaan ja elinkeinoillaan, me sen sijaan soitamme\nkanteleita ja runoilemme kaunisten järviemme partahilla.\"\n\n\nAjelehtiva sanomalehtimies ja ryysyfilosoofi.\n\nEräänä kesäpäivänä huomasin aamiaiselta palatessani toimituspöydällä\nSilanderin paikalla aukireväistyn, toimitukselle osotetun kirjeen.\nSilander oli nähtävästi minun poissa ollessani pistäytynyt toimistossa\nja avannut sen. Vainuten jotakin lehteen kelpaavaa uutista levitin\nkirjeen eteeni ja aloin lukea sitä. Kirje oli kuitenkin yksityistä\nlaatua ja kirjottaja — sanon häntä tässä vain etunimellään\nJuhoksi — osottausi olevan sama henkilö, joka pari päivää sitten\noli onnellistuttanut Rientoa omintakeisella artikkelilla: \"Mitä\nnuorisoseuroilta tätä nykyä vaaditaan?\" Kirjeestä kävi selville, että\nhän oli aikaisemmin — ennen minun toimittajaksi tuloani — lähetellyt\nRientoon kirjotuksia, joista hän nyt pyysi palkkiota. Osotteeksi\nilmotti hän erään maalaispitäjän, jossa hän toistaiseksi ilmotti\noleksivansa.\n\nTulin hieman uteliaaksi tämän itselleni ennestään varsin oudon\navustajan suhteen, sillä kirjotuksistaan päättäen osottausi hän sangen\nsivistyneeksi ja tietorikkaaksi mieheksi.\n\nKun Silander seuraavan kerran näyttäysi toimistossa, tiedustelin\nhänestä lähemmin.\n\n— Jassoo, etkö sinä ole sattunut hänestä koskaan kuulemaan? — ihmetteli\nSilander. — Hän on entinen ylioppilas, joka on ollut avustajana\nmiltei kaikissa Suomen sanomalehdissä ja osaksi vielä Ruotsinkin\nlehdissä. Täällä Kolkkalassa hän on ollut vakinaisena aputoimittajana\nkummassakin lehdessä. Mutta hän ei viihdy kauan yhdessä paikassa,\nkovin viinaan menevä polonen kun on (tässä kohti katsoa luimautti\nSilander minua hieman arastellen, mutta minä säilytin totisen naaman).\nMutta vaikka hän onkin ollut jo pitkät ajat aivan deekiksellä, on\nhän kuitenkin kaiken aikaa pitänyt ihanteen lippunsa korkealla. Ja\nkirjottamaan pystyy hän miltä alalta hyvänsä. Etupäässä kirjottaa hän\nkuitenkin kansanvalistus- sekä taloudelliselta alalta. Hänellä onkin\nmukana aina tilastollinen vuosikirja, jonka numeroilla hän tukee\nkansantaloudellisia päätelmiään.\n\nEdelleen sain kuulla, että tuo merkillinen Juho aatteineen ja\ntilastollisine vuosikirjoineen elää usein viikkokausia katotonna ja\nleivätönnä. Helsingissä kertoi Silander hänen usein viettäneen; kylmiä\nsyksyisiä öitä Hietalahden laivatokassa, missä hän oli kaivautunut\nkivihiilikasaan ja vetänyt katokseen tyhjän pakkilaatikon. Polvensa\nvarassa oli hän siellä aamun sarastaessa kirjottanut artikkeleita\nmaaseutulehtiin, joista monien karhuamisten tuloksena sai jos sattui\njonkun mitättömän palkkion.\n\n— Pitäisihän sille poloiselle meidänkin lähettää rahaa, mutta... —\nlopetti Silander kuvauksensa.\n\nTuo Silanderin \"mutta\" oli kyllin painava, että Juholle olisi voitu\npenniäkään lähettää. Viikon perästä häneltä saapui uusi artikkeli,\njoka tällä kertaa käsitteli maamme tuonnin ja viennin suhdatonta\neroavaisuutta sekä mihin se lopulta johtaa. Samalla tuli myöskin\nuusi rahanpyyntikirje, jossa hän kertoi häätyneensä heinätöihin\nruokapalkalla. Kun Riennon kassa varsinkin näin keskikesällä poti\nkroonillista tyhjyyttä, ei hänen kirjeensä tälläkään kertaa aiheuttanut\nmitään toimenpiteitä.\n\nSeuraavassa hänen kirjeessään oli jo varsin liikuttava sävy. Hän\nkertoi muun muassa häätyneensä vaihettamaan housunsa ja kenkänsä\nhuonompiin — takin hän ilmotti olevan jo siksi lopussa, ettei sillä\nvoinut edes yhtä ruoka-ateriaa itselleen vaihettaa. Hän pyysi meitä\nJumalan nimessä lähettämään edes sen verran rahaa, että hän pääsisi\nsieltä sydänmaasta ihmisten ilmoille. Mutta tälläkin kertaa oli tulos\nsama kuin edellisillä kerroilla. En edes omistani voinut lähettää,\nniin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, sillä oma palkkanikin oli\nkahdelta viime kuulta lähes kokonaan saamatta.\n\nMutta elokuun lopulla saapui Juho omassa persoonassaan muistuttamaan\nRientoa olemassaolostaan ja saatavistaan.\n\nIstuimme Lundgrenin kanssa tavallisten askartemme ääressä, kun\novensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta minä\nkohta panin merkille seuraavat seikat: olkapäille ulottuva tukka;\npesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo,\njonka ratkeimista pumpulitäyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat,\njoista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta\npuusta leikattu ryhmysauva sekä lopuksi toisella käsivarrella mustunut\npärekori, jossa punaisen rievun alta pilkisti leivänkannikoita ja\nkulunut kirja.\n\nSiis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!\n\nIlmestys kysyi meiltä herra Silanderia. Vastasin, että hän tähän\naikaan on mahdollisesti kotonaan sekä neuvoin hänen osotteensa. Ulos\nlähtiessään kohotti ilmestys koriaan sekä lausui juhlallisesti:\n\n— _Omnia mea mecum porto._\n\n— Mitä, se rääsyläinenhän lasketti tulemaan puhtainta latinaa! —\nkäännyin minä hänen mentyään ihmeissäni Lundgrenin puoleen.\n\n— Ettekö tunteneet? Sehän oli Juho, — ilmotti korrehtuurinlukija.\n\nJuho oli saanut Silanderin käsiinsä ja seuraavana päivänä ilmestyi hän\ntoimitukseen kokonaan uudesta syntyneenä. Tukka ja parta oli siistitty,\npäällään hänellä oli siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus\nrusettineen ja patiinikengät jalassa. Takinhihat ja housunlahkeet\nolivat tosin hieman lyhyet — sillä puku oli Silanderin vaatesäiliöstä,\n— mutta se ei paljoakaan merkinnyt. Ylätaskussaan hänellä oli pieni\nlitteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä\nhumalaa, saadakseen, kuten hän sanoi, hermonsa pysymään tasapainossa.\n\nKun Silander, joka myöskin oli toimistossa, esitti hänet minulle,\nvirkkoi hän kättäni puristaessaan kysyvästi:\n\n— _Civis academicus?_\n\nKun minä olin myöntävästi vastannut, puristi hän uudelleen kättäni ja\nlausui juhlallisesti:\n\n— _Ego etiam._\n\nHän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä\ntoimitustyössä. Silander osotti hänelle käännettäväksi jonkun pätkän\nHufvudstadsbladetista, mutta pari lausetta suomennettuaan otti hän\nkulauksen rohtopullostaan, nousi sen jälkeen täyteen pituuteensa ja\nesitti juhlallisin elein yli laajan toimituspöydän lähempää tuttavuutta\nkanssani.\n\n— Kerran minäkin olen ollut Arcadiassa! — lausui hän silmät kosteina ja\nkumartui jälleen Hufvudstadsbladetin yli.\n\nHetken kuluttua virkkoi hän Silanderille:\n\n— Paremmin minulta sentään luistaa tämä työ kuin siltä sinun entiseltä\napulaiseltasi, joka suomensi... kuinka se nyt taas olikaan?\n\n— Vaikka oli ylioppilasmies, niin käänsi lauseen: \"Det är ett\nsprängämne af farligaste slag\" suomeksi näin: \"Se on vaarallisimpia\niskuja synnyttävä räjähdysaine\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuho jäi useammaksi viikoksi Kolkkalaan ja muuttui lopulta\nRiento-poloiselle todelliseksi maanvaivaksi. Koko vierailuaikanaan\nei hän kirjottanut riviäkään, mutta ilmestyi kylläkin joka päivä\ntoimistoon karhuamaan saataviaan. Luonnollisesti oli hän aina\njoltisessakin hutikassa, milloin harmaan-kalseassa oluthumalassa,\nmilloin lienteämmässä riikapalsamihiprakassa. Saamatta jääneitä\nkirjotuspalkkioitaan, joista tietystikään ei oltu minkäänlaista\nsopimusta tehty, sai hän konttorista aluksi parin markan ja markan\nsuuruisissa erissä sekä lopuksi viiskymmenpennisinä, kunnes kassaa\nhoitava konttorineiti lakkasi niitäkin antamasta. Viikon päivät\nkävi Juho vielä senkin jälkeen päivittäin toimistossamme, karttaen\nja rukoillen edes viittäkymmentä penniä — summa, jolla Kolkkalan\ntillikkapuodeissa sai pullon olutta ja voileivän — sekä lausuen aina\npoislähtiessään profeetallisia uhkauksia Rientoa pian kohtaavasta\nsurkeasta perikadosta.\n\nEnsimäisenä päivänä sen jälkeen kun kassaneiti oli sulkenut häneltä\nsydämensä, annoin minä Juholle viimeiset lanttini. Seuraavana\npäivänä minä luonnollisesti olin typö tyhjä, mutta kun hän\npuoli tuntia oli ympäröinyt minua humalaisen hellyydellä sekä\nhuolimatta vakuutuksistani, että olin ihan pennitön mies, toisteli\nitsepintaisesti: \"Rakas veli, ainoastaan viisikymmentä penniä!\" täytyi\nminun lopulta kiristää kassaneidiltä omaan tiliini mainittu summa.\n\nKun Juho vielä tämän jälkeen oli tehnyt muutamia ihan tuloksettomia\nvierailuja toimistoomme, katosi hän äkkiä näkyvistämme. Kun\nSilander näyttäysi ensi kerran Juhon hävittyä toimistossa, sain\nkuulla selityksen, Juho oli useat kerrat tavotellut häntä kotoa,\nsaanut vihdoin käsiinsä sekä pannut hänet lujille. Silloin oli\nSilander varustanut hänet eväillä, vienyt asemalle ja ostanut\npiletin Kolkkalasta lähinnä etelään käsin olevaan kaupunkiin, jonka\nsanomalehdiltä Juholla oli myöskin saatavia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElää kitkuteltiin ja päästiin vähitellen seuraavaan talveen — ja, ihme\nkyllä, niin Riennon toimistossa kuin koko Kolkkalassakin suoritettiin\ntämä taival aivan yhtä rintaa suuren maailman kanssa. Silloin —\nmuistaakseni oli jo helmikuu kulumassa — ilmestyi Juho uudelleen\nKolkkalan horisontin sisäpuolelle.\n\n\nMinä yritän tehdä lakon.\n\nJuhon seuraava esiintyminen Riennon toimituksessa tapahtui seuraavien\nolosuhteiden vallitessa.\n\nMinussa oli jo pitemmän aikaa kytenyt tyytymättömyys asemaani sillä\nvaatimattomasta palkastani rupesi yhä tuntuvampia eriä jäämään\nrästiksi. Aloin yhä syvemmin tuntea itseni raatavaksi proletaariksi\nja rupesin tuumimaan lakkoa. Tosinhan Silander oli kaikkea muuta\nkuin verenimijä-kapitalisti, mutta nyt hän oli puolitoista viikkoa\nollut yhtämittaa ihan tietymättömissä ja kaikki Riennon asiat olivat\nniin rempallaan kuin ne ikinä olla saattoivat. Juhon profeetalliset\nuhkaukset näyttivät rupeavan toteutumaan ja kaikissa meissä kyti\nkatkeruus Silanderia kohtaan.\n\nSattuipa sitten, että minä eräänä iltana olin viettämässä muutaman\ntoverini nimipäivää Kolkkalan seurahuoneella — klassillinen paikka,\nmissä puoliyön jälkeen joku ikuinen lääninkanslisti tai kaljupäinen\nkonttoripäällikkö nyökytti päätä pöydällään palavalle kynttilälle\nja koetti mörisevällä monoloogilla hämmentää Kolkkalan raskasta\nyöhiljaisuutta. No niin, seuraavana aamuna havahduin puoli kahdeksan,\njolloin minä tavallisesti lähdin päivätyöhöni, mutta kun pääni tuntui\nylen raskaalta, katsoin minä hetken otolliseksi ryhtyä lakkoon.\nUmmistin siis jälleen silmäni ja jatkoin velttoa jälkipäiväuinailua.\n\nKello yhdeksän havahduin siihen, että joku minua tyrkki kylkeen. Silmät\navattuani näin ensimäiseksi Santerin vallattomat silmät ja mustetahran\nkoristaman nykerönenän. Faktorin nimessä pyysi hän minua tulemaan\ntoimistoon antamaan käsikirjotusta, sillä latojat seisoivat joutilaina\nkastiensa ääressä. Ilmotin hänelle järkähtämättömän tahtoni olla\nliikahtamatta sijaltani sekä kehotin etsimään Silanderia. Pitäköön hän\nnyt kerrankaan huolen lehden ilmestymisestä!\n\nTasan tunnin kuluttua havahduin musteen ja tuoreen painopaperin\nepämieluisaan hajuun ja silmät avattuani näin vuoteeni äärellä jälleen\nSanterin.\n\n— Faktori pyysi oikein tosissaan herra Räisästä tulemaan käsikirjotusta\nleikkaamaan, kun...\n\n— No miksette ole Silanderia hakeneet? — keskeytin minä äreästi.\n\n— No, kun sitä ei löydy mistään, — selitti Santeri silmiään vilkuttaen.\n\n— Menehän siitä nyt matkaasi, — hoputin minä häntä ja koetin jatkaa\n\"lakkoa\".\n\nMutta hengessäni näin minä latojain seisovan neuvottomina kirjapainossa\nja kuiskivan pahaa ennustavasti, samalla kun faktori toimitushuoneessa\nselailee aamun postia ja harkitsee, uskaltaisiko hän käydä saksiin\nkäsiksi ja valmistaa omalla uhallaan annoksen käsikirjotusta. Minua\nalkoi todella huolettaa päivän numeron kohtalo, sillä olinhan kaikesta\nhuolimatta kiintynyt Riento-rääsyyn, josta olin niin paljon vaivaakin\nnähnyt. Lopulta kaikkosi minusta uneliaisuus kokonaan ja minä\nhankkiusin tavalliseen päivätyöhöni.\n\nEn kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä, vaan söin aamiaisen kaikessa\nrauhassa, tupakoitsin sen jälkeen vielä hetkisen ja lähdin sitte\nhiljalleen toimistoon.\n\nAstuessani sisälle toimitushuoneeseen kohtasi minua seuraava näky:\n\nKokoon painuneena istui Silander huojuvassa päätoimittajan tuolissaan,\nkyynärpäät pöydällä ja pää tuettuna käsien varaan. Verestävät\nsilmät olivat pikkusen raollaan, turvonneiden huulten välitse näkyi\nhammastarhassa leveä aukko, sillä pari alaleuan etuhammasta oli\nhävinnyt sijaltaan ja — _horribile visu_ — vasemman silmän alta paistoi\nankara mustelma. Hänen kyynärpäidensä alla oli kasassa aamun posti ja\npäätä tukevassa oikeassa kädessä törröttivät sakset, joiden sakarat\nmurheellisesti viittasivat kattoa kohti.\n\nJos sydänlokeroihini viime päivinä oli kaivautunut närää esimiestäni\nkohtaan, haihtui se tämän näyn edessä nopeasti ja muuttui\npäinvastaiseksi tunteeksi.\n\nPäästyään muutamain aivoponnistusten jälkeen selville minun\nläsnäolostani, antoi Silander itsestään ensimäisen elonmerkin\nliikuttamalla saksia, mikä samalla oli selvästikin tarkotettu minulle\ntervehdykseksi. Tämän jälkeen virkkoi hän äänellä, jota lähinnä voisi\nverrata reenjalasten kitinään sulalla maantiellä:\n\n— No jopa se sattui hullusti, että me kumpikin jouduimme samalla kertaa\nsairaaksi!\n\nSe kanalja otaksui siis ilman muuta, että minullakin oli kohmelo ja\nettei minulla muka olisi ollut painavampiakin syitä jäädä pois työstä.\nMutta olihan totta, että minä en ollut antanut mitään muodollista lakko\njulistusta, joten annoin hänen pitää vakaumuksensa, koska hän sitä\npaitsi oli puolittain oikeassakin. Itsensä hänet oli muutoin, kuten\nmyöhemmin faktorilta sain kuulla, monien etsiskelyjen jälkeen löydetty\nKolkkalan ulkoravintolasta, missä hän jonkun yksityishuoneen nurkassa\noli kuorsannut tukkihumalassa. Ankarain ponnistusten jälkeen oli hänet\nsaatu tajuamaan toimistossa vallitsevan tilanteen epätoivoisuus,\njolloin hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtää itsensä päätoimittajana\nhänelle kuuluvalle paikalle.\n\nKun minä olin asettunut paikalleni häntä vastapäätä, työnsi hän postin\nja sakset minun eteeni.\n\nNähdessään, että toimitustyö alkoi käydä tavallisia raiteitaan ja että\nlatojat saivat työtä, kirkasti ilon hohde hänen sameita silmiään ja hän\nlausui:\n\n— Kuule, Riku, kyllä meidän välttämättä täytyy saada piiskaryypyt.\n\nMinulla ei oikeastaan ollut mitään tätä esimieheni tekemää kohtuullista\nehdotusta vastaan. Tiedustettiin konttorista kassan tilaa ja,\nihmeellistä kylläkin, siellä osottausi olevan rahoja yli kymmenen\nmarkan. Tästä harvinaisesta löydöstä riemastuneena pyysi Silander\ntoisen konttorineidin hakemaan puolikkaan konjakkia, muutamia\nsuudapulloja sekä puntin sikareja.\n\nHetken kuluttua ilmestyivät nämä hyvyydet pöydälle ja maailma alkoi yhä\nenemmän kirkastua silmissämme.\n\nKun Silander kaatoi kolmatta ryyppyä laseihin, aukeni ovi — ja\nedessämme seisoi Juho täydessä pituudessaan.\n\n— Osasitpa sinäkin tulla oikeaan aikaan! — virkkoi Silander, jonka ääni\noli jo ehtinyt muuttua iloisen lallattelevaksi..\n\nJuho katsahti häneen kysyvästi, mutta vainusi samalla konjakin\ntuoksun, näki pöydällä olevat varustukset ja ymmärsi kaikki. — Saavuin\npuoli tuntia sitten Kolkkalan asemalle ja merkillinen vaisto ohjasi\nminut suoraan tänne, — selitti hän, hieroen tyytyväisenä suuria ja\nkohmettuneita käsiään.\n\nHän sai ryypyn, kotiutui nopeasti ja alkoi pöydän nurkalla kirjottaa\nartikkelia. Minä kynin pääkaupungin lehtiä minkä kerkesin ja Silander\nrallatteli tyytyväisenä. Lundgren ja faktori saivat luonnollisesti\nhekin osansa toimituspöydän hyvyyksistä ja niin vallitsi Riennon\ntoimistossa oikea markkinamieliala.\n\nKonjakkipuolikas ei luonnollisesti kestänyt kauan ja kädenkäänteessä\ntoimitti Silander samanlaisen tilalle. Kun hän polviensa välissä juuri\nkiskoi korkkia sen suulta, näimme puoliavoimesta konttorinovesta erään\nKolkkalan papeista lähenevän toimitushuonettamme.\n\n— No nyt tästä hyvä tulee, kun saamme tänne vielä papinkin, — virkkoi\nSilander iloisesti ja silmät autuaasti killillään.\n\nKonjakkipullon, jonka suulla korkkiruuvi törrötti pystyssä, näpisti\nhän polviensa väliin ja asettui viattomana miehenä rynkämöisilleen\npöydän nojalle. Minä riensin asettumaan keskusteluun pastorin kanssa,\njolla oli jätettävänä Rientoon muuan oikaisu. Asiansa suoritettuaan\npoistui hän verrattain nopeasti, sillä arvatenkin huomasi hän\ntoimitushuoneessamme vallitsevan ilmanalan vähemmän soveliaaksi\npapilliselle olemukselleen.\n\nHänen hävittyään oven taakse päästi Silander kevennyksen huokauksen ja\npamautti korkin pullon suulta. Hetken kuluttua kohosi Juhokin jo sille\nasteelle, että hän arvioitsi kirjottamisen maalliseksi turhuudeksi.\nHän laski kynän kädestään ja yhdessä Silanderin kanssa alkoi hän minun\nkielloistani huolimatta laulaa: \"Hei Härmästä poikia kymmenen\".\n\nKun he olivat vetäneet viimeisen värssyn loppuun, lausui Silander\nsammaltelevalla äänellä:\n\n— Kuule, Juho, vaikka sinä ootkin noin pitkä, niin et sinä pärjää\nminulle käsivoimissa.\n\nSilmäniskulla kehotti Lundgren minua olemaan varuillani, jos\npäätoimittaja alkaisi tappelua hankkia. Mutta Silander ei\nnähtävästikään ollut tappelupäällä, sillä rauhallisesti ehdotti hän\nJuholle:\n\n— Koitetaanko sylipainia?\n\nJuho puolestaan selitti asettavansa hengenominaisuudet raa'an\naineellisen voiman yläpuolelle, mutta siitä huolimatta täytyi hänen\nlopulta antautua Silanderin kanssa sylipainiin.\n\n— Elä sinä sillä lailla kahmua, vaan ota minua housunkauluksesta! —\nneuvoi Silander voimankoetukseen tottumatonta Juhoa ja sitten alkoivat\nhe vuorotellen nostaa jumputella toisiaan kohoksi lattiasta sekä\nheittelehtiä ympäri huonetta, niin että tuolit ja lattialle nostetut\ntyhjät pullot kaatuivat nurin sekä vieriskelivät painijain jaloissa.\n\nMinä ehätin sulkemaan oven, ettei kukaan vieras pääsisi odottamatta\nnäkemään Riennon sen päiväistä toimitustapaa, samalla kun Lundgren\nvaroi toimituspöytää kellahtamasta nurin.\n\nPaini päättyi Silanderin voitoksi. Huohottaen istahtivat he sitten\nvastapäätä toisiaan, ottivat uudet ryypyt ja alkoivat rallattaa:\n\n\"Minun kultani kaunis on, vaikk' on kaitaluinen.\"\n\nKaikesta tästä huolimatta sain minä faktorin ja Lundgrenin kanssa\nyhteisin ponnistuksin lehden painokuntoon ja voinpa vakuuttaa,\nettei sen päivän Riennon numero ollut sen huonompi kuin lukuisat\nedeltäjänsäkään. Silmäillessäni iltapäivällä kotona vasta painosta\ntuotua vielä tuoretta numeroa sekä muistellessani sitä ilmanpainetta,\nminkä alaisena se oli syntynyt, tuntui minusta kuin siitä olisi\nlehahtanut vastaan vahva konjakin tuoksu. Mutta se oli tietysti vain\npelkkää mielikuvitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhon vierailu ei tällä kertaa muodostunut kovin monipäiväiseksi. Se\npäättyi suunnilleen samalla tavoin kuin edellinenkin: Silander toimitti\nhänelle eväät ja kyydin etelään päin.\n\nKevättalven kuluessa lähetti hän sitten Rientoon useampia kirjotuksia,\njotka tietystikin heti lämpimiltään saivat sijansa lehdessä.\nPalkkionpyyntikirjeitä ei tällä kertaa kuulunut, mutta sen sijaan\nsaapui eräänä kevätpäivänä konttoriimme samalle asialle Juhon\nhenkilökohtainen edustaja.\n\nTämä nuori mies oli uskonnollisen idealistin perikuva jo\nulkomuodoltaankin: sileät kasvot vakaine, hiukan surumielisine\nsilmineen, viaton suu ja pitkä vaalea tukka. Muutoin esiintyi hän\nmoitteettomassa herrasmiehen puvussa. Kävi selville, että hän oli\npolyteknikko sekä samalla metodistinen puhuja. Hän esitti meille\nJuholta valtakirjan, joka oikeutti hänet nostamaan Juhon palkkiot\nvaltakirjassa mainituista kirjotuksista. Tulimme kaikki uteliaiksi ja\naloimme tiedustella Juhon viimeisimmistä vaiheista. Polyteknikko kertoi\nsilloin seuraavaa:\n\nEräänä iltana talvella oli Juho ilmestynyt metodistien kokoukseen\nHelsingissä, ollen tapansa mukaan hiukan juovuksissa ja muuten\nsurkeassa tilassa. Kertoja oli silloin tehnyt, kuten laupias\nsamarialainen eräässä toisessa tapauksessa: hän oli lähentynyt Juhoa,\njoka oli ollut ihan rahatonna, leivätönnä ja katotonna, sekä ottanut\nhänet hoivaansa. Siitä saakka oli Juho asunut hänen huonetoverinaan,\nollut useita viikkoja ihan maistamatonna sekä kirjotellut eri lehtiin.\nJa mikä parasta, hänessä oli tapahtunut uskonnollinen kääntymys. Kun me\ntätä hiukan epäilimme, vakuutti kertoja:\n\n— Kyllä hänessä on tapahtunut aivan vilpitön kääntymys. Hän on nyt\naivan kuin lapsi.\n\nPolyteknikon oli jossakin metodistien asioissa pitänyt lähteä pienelle\nkiertomatkalle ympäri maan ja hän oli ottanut periäkseen Juhon saatavia\neri sanomalehdistä. Riennolta hän sai kokonaista kolmekymmentä\nmarkkaa. Juho itse omassa persoonassaan ei tietysti olisi saanut kuin\nvähäpätöisen osan tästä summasta. Mutta hänen asiamiehensä nuhteeton\nolemus ei voinut olla tekemättä vaikutustaan kassaneitiin, minkä\nlisäksi sattui sellainen harvinainen päivä, että kassassa oli yhdellä\nkertaa kokonainen tukku seteleitä. Se oli nimittäin saanut pari päivää\nolla rauhassa karhuilta ja Silanderilta.\n\nMainittakoon muuten tässä samassa yhteydessä, että tuota onnen ja\nlevon aikaa ei Juho-poloisella kestänyt kauan, vaan hänen elämänsä oli\nmäärätty suistumaan entisille raiteilleen. Syksypuoleen, jolloin olin\njo jättänyt Riennon, tapasin hänet Helsingissä eräässä lukusalissa.\nUteliaana riensin häntä tervehtimään sekä samalla todentamaan, oliko\nkääntymys ollut pysyvämpää laatua. Jo lähemmäs tullessani huomasin\nulkoasussa merkkejä, jotka panivat epäilemään, että hän viime\naikoina oli asustanut ennemminkin vanhassa kolossaan Hietalahden\nkivihiiliröykkiössä kuin siistin uskovaisen huonetoverina. Näitä\nepäilyksiä täydensivät vielä silmien samea kiilto ja rankkitynnyrin\nläheisyyttä muistuttava tuoksu.\n\nHaikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa\noli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis\nhajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.\n\n— _Sic volvere parcas!_ — lopetti Juho kertomuksensa.\n\nVähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut\nsairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.\n\n\nKarhuja.\n\nEdellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli\nenimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa\npuolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä\nja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui\ntavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.\n\nOlen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan\nkarhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki\nRiennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen\nkarhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin\nSilander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen\nsynkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle,\nsilloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta\npoistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien\nläpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja\nsuostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme\nParkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen,\njossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo\nkuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin\nhyvin päättynyt.\n\n— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän\ntupakkaa tarjoten.\n\nSilander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä\npuheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat\nsentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu\noli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.\n\nHän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva\nmies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai\nmuutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en\nniin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.\n\nPuolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen\nKolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki\nkirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit\njaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen,\nlihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen\nKolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa\nvallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi\nensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle\nilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa\nherättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan\nkohti, joka oli Riennon toimitus.\n\nKun Tarkki saapui konttoriin, kuulimme me Lundgrenin kanssa\ntavallisesti nuoremman konttorineidin tiuskivan:\n\n— Hyi tuota Tarkkia, kun on hävitön! Menkää tiehenne siitä! Kuuletteko?\nHeti paikalla pois siitä!\n\nSe oli merkki siitä, että Tarkki tiskin ympäri kiertäessään oli ilman\nmuuta kietaissut kätensä hänen kaulaansa sekä karheapartaisella\nleuallaan hankasi hänen punastunutta poskeaan. Sen jälkeen kuului\nTarkin ääni kysyvän:\n\n— Mitäs se kassanvartia tietää? Onko siellä laatikossa minkä verran\nkolikoita?\n\n— On, mutta Tarkille niitä ei anneta, — kuului kassaneidin vastaus.\n\n— Vai ei anneta! — ja Tarkin askeleet siirtyivät kassaa kohti.\n\n— Hui, ette saa tulla! — kirkui tällöin kassaneiti. — Menettekö pois\nsiitä, ei meillä ole kuitenkaan rahaa enempää kuin kaksi markkaa.\n\n— Vai kaksi, — kuuluu Tarkin laiska vastaus. — Mihinkäs te olette\nhaaskanneet viime päivien tulot?\n\n— Ei meillä ole kahteen päivään ollut tuloja muuta kuin yhdestä\nkerta-ilmotuksesta.\n\nTämän jälkeen narahtaa toimitushuoneen ovi ja Tarkki paksuine\npalttoineen, tohveleineen ja partoineen työntyy oven täydeltä sisään.\n\n— Päivää! Kuuluuko sitä maailmalta mitä? — lausuu hän leveästi ja\nsijottaa ruhonsa mahdollisimman mukavasti päätoimittajan tuoliin.\n\nVastaukseksi hänen kysymykseensä alan minä edessäni olevasta\nmaaseutulehdestä lukea esim. tällaista kesäuutista: \"Jännittävän\ntaistelun haukan ja hauen välillä näkivät Heinävedellä muutamat\nkalamiehet t.k. 5 p:nä. Taistelu päättyi siten j.n.e.\" Uutinen on\njo kierrellyt suurimman osan Suomen sanomalehdistöä, siirtyen kuin\nhaukotus suusta suuhun, ja nyt on sen vuoro tullut päästä Riennon\npalstoille. Noin viikon kuluttua ilmestyy se sitten kajaanilaiseen\nvalonahjoon, minkä jälkeen se hyvässä lykyssä voi lähteä vielä uudelle\nkiertomatkalle.\n\nTarkki kuuntelee uutista välinpitämättömästi, sytyttää paperossin\nja anastaa haltuunsa nuoraan kiinnitetyt sakset, joilla hän alkaa\nsilputa pöydällä olevia sanomalehtiä. Sitä tietä on usein mennyt\nminun valmiiksi leikkaamani \"käsikirjotuskin\". Saksiin kyllästyttyään\ntarttuu hän lyijykynään ja raapustaa pöydällä olevat tulitikku- ja\npaperossilaatikot, kirjekuoret ja imupaperin täyteen kaikenlaisia\nkuvioita. Kaiken aikaa juttelee hän laiskaan tapaansa, olematta\nmillänsäkään minun kärsimättömistä eleistäni, joilla minä koetan antaa\nhänen ymmärtää, että hän häiritsee meitä kansanvalistustyössämme. Kun\nhän ei enää löydä mitään ehyttä pintaa piirustuksilleen, laittaa hän\njostakin helsinkiläislehdestä mukavan kärpäsläpän ja alkaa täydellä\nmielenkiinnolla räpsiä kärpäsiä, jotka tappelevat ruokapaikasta\nLundgrenin kaljulla kiireellä.\n\nSiten viettää hän lähes joka päivä parisen tuntia toimistossa. Jos\nhyvin käy, sattuu Silanderkin ilmestymään paikalle. Silloin otetaan\nkassa, sekä Silanderin yksityinen että konttorin kassa, perinpohjaisen\ntarkastuksen alaiseksi, jolloin Tarkin taskuun siirtyy niin paljon kuin\nRiennon sen päiväinen ekonoominen tila suinkin sallii.\n\nTyytyväisenä vääntäytyy Tarkki sen jälkeen paluumatkalle — eikä hänen\nhumoristisessa olemuksessaan voi huomata mitään tyytymättömyyden\noireita silloinkaan, kun saalis on käynyt yhteen tyhjän kanssa. Kun hän\non hävinnyt toimitushuoneen oven taakse, kuuluu konttorista jälleen\nnuoremman neidin ääni:\n\n— Tark-kii, menettekö siivolla siitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuista Riennon karhuista mainittakoon tässä enää ainoastaan eräs\nKolkkalan varakkaimpia rakennusmestareita — siis yksi sen luokan\nihmisistä, jotka ovat sangen huomattavina tekijöinä niin Kolkkalan kuin\nkoko tuhatjärvisen isänmaamme nykyisessä kulttuurityössä, antaen sille\noman vahvan rakennusmestarileimansa. Puheenalainen karhu oli kuitenkin\nnähtävästi sangen pessimistinen saataviinsa nähden, sillä hän ei minun\naikanani käynyt persoonallisesti kertaakaan Riennon toimistossa. Sen\nsijaan kiersi hän ympäri Kolkkalaa kuin kiljuva jalopeura, panetellen\nRientoa, kuten Silander kerran tuskastuneena selitti. Yhden ainoan\nkerran hän erään ilmotusasian takia soitti toimitukseen ja sekin\ntapahtui sangen onnettomana hetkenä. Se oli näet silloin, kun Juho\nja Silander konjakin höyryjen innoittamina vetelivät Härmän poikain\nlaulua. Loilotus tunkeutui tietysti puhelinjohtoa myöten herra\npykmestarin korvaan ja kohta lähti Kolkkalaa kiertämään juoru: Riennon\ntoimitus on ollut täynnä juopuneita, siellä on verissä päin tapeltu ja\nsäretty huonekaluja.\n\n\nSuutari ja räätäli saavat suorittaa Riennolle ilmotusvelkansa luonnossa.\n\nAinoat kenkäni alkoivat keskellä kesää olla siinä kunnossa, että pöly\nja hiekka pääsi ulkona liikkuessa esteettömästi tunkemaan sisälle.\nPuhumattakaan kosteudesta, kun sattui sateiset ilmat. Korjauttaakaan\nniitä ei juuri enää kannattanut, sillä niiden hajaantumistila alkoi\nolla jo niin pitkällä, että uusia pohjia olisi ollut hieman vaikea\nniihin kiinnittää. Ja jos olisikin, niin milläpä minä olisin korjauksen\naikana jalkapöytiäni suojannut. Tosinhan Kolkkalan kaduilla siihen\naikaan vuodesta sai vaeltaa tietänsä jotensakin rauhassa uteliasten\nlähimmäistensä katseilta, joten minä hyvin olisin voinut ottaa oppia\nkirjansitoja Tarkista, mutta siihen tunsin minä itseltäni puuttuvan\ntarpeellista rohkeutta.\n\nTäytyi siis kaikin mokomin saada uudet jalkineet.\n\nSellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa.\nPalkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys\nei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut\nkengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla\nvaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain\nparin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri\ntupakissa pysyin.\n\nEräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle\njalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi\nvakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.\n\n— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui\nhän lohduttavasti ja rupesi miettimään.\n\nHetken kuluttua kirkastui hänelle asia. Hän selaili ilmotuskirjaa ja\nvirkkoi:\n\n— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on\nmeille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen\nkenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta\nsitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.\n\nTietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni\nkengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän\ntarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä\nmeninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin\nvalikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt\nmieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa\nsukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin\njoukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat\nboxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen,\nettä ne ovat \"ehta box-nahkaa\", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti\n— englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin,\nselitin minä hiukan levotonna:\n\n— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun\nottaa kengät teidän ilmotustiliinne.\n\nKunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin\nhappaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi\nmahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan.\nArvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut\ntinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.\n\nHeti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin\niltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset,\nniin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien\nasemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät\nvastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta\nkaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa\nitseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti\njuuri samanlaisia kenkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyspuoleen alkoi pukuni kaivata samanlaista uudistusta. Tosin siinä\nei vielä näkynyt ilmireikiä, mutta erinäiset kohdat olivat jo käyneet\nniin kiiltäviksi, että niillä hätätilassa olisi voinut korvata peilin\npuutteen. Sitäpaitsi ne olivat jo ammoin käytännöstä pois joutunutta\nkuosia.\n\nKun sen nautinnon kaipuu, minkä uuden uutukaisessa ja kuosikkaassa\npuvussa käyminen synnyttää, kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi,\npäätin minä astua Rubiconin yli — ja tilata itselleni puvun. Kun onnen\nsanotaan suosivan rohkeita, niin arvelin Riennon kassaan asianomaiseksi\npäiväksi kertyvän siksi paljon rahaa, että saisin sillä pukuni\nlunastetuksi.\n\nOlosuhteisiin katsoen päätin valita räätälin laitakaupungilta —\ntyhmästi kylläkin, sillä sellaiset eläjäthän etupäässä karhuamisillaan\nmuuttavat lähimmäisensä elämän maalliseksi helvetiksi, elleivät\nheti saa täyttä käteistä maksua. Koska räätälit — vaatturinimi ei\nollut Kolkkalassa vielä vakiintunut, joten rohkenen käyttää tuota\nvanhaa kunnianarvoisaa räätäli-nimitystä — Kolkkalassakin olivat\npääasiallisesti kahdensukuisia: Leinoja ja Kanervia, kantoi räätäli,\njohon minun vaalini sattui, ensinmainittua nimeä. Muutoin oli hän\ntyypillinen laitakaupungin räätäli: laiha ja synkkäkatseinen. Oliko\nhän lisäksi, kuten asiaan olisi kuulunut, keuhkotautinen, siitä en\nehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Arvatenkaan hänen luonaan ei\nollut pistäytynyt ostajia viikkokausiin, sillä hänen ilonsa minun\nilmestymiseni johdosta oli suuri ja vilpitön.\n\nNo niin, kangas valittiin — vaikka, totta puhuen, valikoimisen varaa ei\nsanottavasti ollut —, mitat otettiin ja hinnasta sovittiin. Puvun piti\nolla viikon kuluttua valmiina.\n\nIlmotin kassaneidille, mikä tärkeä ja suurenpuoleinen menoerä minulla\noli edessäni ja hän lupasi tehdä voitavansa asiassa. Mutta siitä\nhuolimatta ei minun varalleni määräpäiväksi kertynyt viittä markkaa\nenempää.\n\nToivoin jo, että puvun valmistuminen olisi tavallisuuden mukaan\nmyöhästynyt ja että sillä aikaa joku onnenpotku toisi kassaan isomman\nsumman rahaa. Mutta oi inhimillisten toiveiden turhuutta, niin\nvaatimattomia kuin ne olkootkin: täsmälleen saapui räätälin oppipoika\nasuntooni, käsivarrellaan uusi pukuni.\n\nPyysin pojan odottamaan ja ryhdyin pukemaan vaatteita päälleni, sillä\nhousuja ei oltu vielä lainkaan koetettu. Sitä tehdessäni huomasin\nvasta, että kangas oli selvästi toista kuin mistä olin puvun tilannut.\nKatsoin kuitenkin olevani siksi allakynsin, että jätin välikysymyksen\nsiitä seikasta tekemättä ja jatkoin ääneti pukeutumista. Housut\ntuntuivat heti jalkaan vetäessä lonkilta ihmeellisen ahtailta. Saatuani\nne napitetuksi kykenin niissä tuskin liikkumaan ja käsiä ei piukkuuden\nvuoksi ollut taskuihin yrittäminenkään. Kun istuuduin tuolille, kuului\nsieltä missä molemmat lahkeet yhtyvät, arveluttavaa ritinää: sauma oli\nnoin puolen korttelin pituudelta ratkennut!\n\nNyt loppui kärsivällisyyteni ja unhottaen proletääri-asemani viskasin\nminä housut takaisin pojalle ja käskin ne kiiruimmiten korjata.\nTapaus oli oikeastaan tervetullut, sillä siten sain tilaisuuden ennen\ntilintekoon ryhtymistä käydä Silanderin kimppuun.\n\nLöysinkin hänet suuremmitta vaikeuksitta kotoaan, missä hän sohvalla\nvatsallaan maaten ja kasvot tyynyyn painettuina vaikeroitsi kovissa\nhammastaudin tuskissa. Hänen leukapielensä olivat pahoin ajettuneet,\njotapaitsi hän viimeisen juomingin jäleltä oli puolittain rampana.\n\nKun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen\nsitten päänsä tyynystä vastasi:\n\n— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole\nmaksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.\n\nNo, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana\nryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut\nkorjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen\nterveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine\nhyvineen lähti poika tiehensä.\n\nYksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän\nkorjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai\nlykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi,\nkuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino\nomassa persoonassaan.\n\nHänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät\nväreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.\n\n— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se\npuku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä\nja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista\nvähemmän hauskaa kuunneltavaa.\n\nKun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että\ntarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun\nen toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander\ntätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan\njoutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata\nSilanderia, joka \"kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan\nvararikon partaalla\". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja\npyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä\nhuolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava\nvasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan\nluikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa\nvararikkoa odotellessa.\n\nPäästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai\nhänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.\n\nTämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni\nvedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti\ntuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat\nja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken\ntapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.\n\nTästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle\nkirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin\nkyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti\npuettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.\n\nSeuraavan tunnin käytin housujeni perinpohjaiseen treenaamiseen:\nkävelin edestakaisin lattialla, seisoin hajasäärin ja kädet taskuissa\nsekä otin tuolilla erilaisia istuma-asentoja. Kun siitä päästyäni olin\naikeissa lähteä ulos kävelylle, näin Silanderin kepin avulla tulla\nlyyhäävän pihan halki.\n\nHän saapui minua lepyttämään. Kertoi käyneensä räätälin luona ja\nsaaneensa hänet tyydytetyksi. Puolet oli kuitattu ilmotusmaksuun ja\ntoisen puolen oli Silander luvannut toimittaa ensi tilassa. Minut oli\nräätäli luvannut jättää kokonaan rauhaan.\n\nLuonnollisesti haihtui tälläkin kertaa sydämestäni kaikki närä\nSilanderia kohtaan ja nähdessäni hänen ajettuneet leukapielensä\nsekä ontuvan jalkansa kaduin minä kirjeeni kovuutta. Kiitin häntä\nvaivoistaan ja ystävinä puristimme jälleen toistemme käsiä.\n\nMitä kovanonnen housuihini tulee, niin ulkona liikkuessani näyttivät\naina ihmisten katseet kiintyvän erikoisesti niihin, kuten aikaisemmin\nkenkiini. Tästä kiusaantuneena vein ne maalla käydessäni kotikyläni\ntunnustetulle räätälimestarille, joka tarkasteli niitä päätä\npudistellen ja teki sitten sen ikävän paljastuksen, että samalla kun\nne olivat lonkilta liian ahtaat, oli takapuolessa kokonaista kolme\nsenttiä liikaa. Ja ne oli leikattu niin täpärälti, että korjaaminen oli\nmahdotonta!\n\nOn luonnollista, että minä tästä harmillisesta seikasta tietoiseksi\ntultuani en mielelläni ollut selin ihmisiin. Kohtelin ankarasti\nhousujani, saadakseni ne mahdollisimman pian loppuun kulutetuksi. Mutta\nne olivat luonnottoman sitkeähenkiset eikä niissä mikään kohta vielä\nkiiltänyt, kun vuosia myöhemmin möin ne Helsingissä juutalaiselle.\n\n\nHenkistä sodankäyntiä Hoikkalassa.\n\nTietysti eivät Kolkkalan sanomalehdet naapurisopuun nähden tehneet\npoikkeusta muista tuhatjärvisen maamme lukuisista valonahjoista. Halu\nkäydä tukkanuottasille kohtasi aika ajoin kumpaakin lehti-rääsyä kuin\nkulkutauti. Mitään asiallista pohjaa ei \"polemiikilta\" kaivattu eikä\nsellaista koskaan ollutkaan minun Riennossa-oloaikanani. Riidanhalun\npäälle tullessa tehtiin tikusta asiaa.\n\nKiistasepustuksia kirjotti Pohjantähteen \"Yskä\" ja Rientoon \"Näveri\".\nAlkuaan oli Riennossa esiintynyt \"Aivastus\", mutta kun Pohjantähti oli\nsiitä saanut aihetta vällötellä Riennon huonosta kekseliäisyydestä ja\nmatkimishalusta, oli nimi muutettu \"Näveriksi\", joka minun tullessani\noli jo käytäntöön vakiintunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikonpäivät sen jälkeen kun edellä mainittu rakennusmestari oli\nlaskenut Kolkkalaa kiertämään juorun juopottelusta ja tappelusta\nRiennon toimituksessa, ilmestyi Pohjantähteen seuraava petiittisepustus:\n\n\"Valistuksen levittäjä sekin! Minulle, on kerrottu ylösrakentavainen\ntarina erään kolkkalaisillekin tutun sanomalehden toimitustavoista.\nKun puheenalaisen lehden toimituskunta kerääntyy päivän työhön,\nilmestyy pöydälle aamupostin viereen ankara viinapänikkä, jonka kanssa\ntoimituskunta päätoimittajan annettua hyvän esimerkin, käypi tekemään\nlähempää tuttavuutta. Pian kohoaa mieliala toimistossa ja ykskaks\nkajahtaa ilmoille isänmaallinen laulu: 'Hei Härmästä poikia kymmenen!'\nPänikkä kiertää ahkerasti pöydän ympäri ja sillävälin joku painopojista\nleikkaa 'käsikirjotusta' latojille. Kun lehti täten saadaan vihdoin\npainokuntoon, ei toimittajien innostuksella ole enää rajoja: he\nryhtyvät veljelliseen tappeluun, jolloin pöydät ja tuolit lyödään nurin\nja toistensa suut sekä nenät pannaan verta vuotamaan. — Näin on minulle\nkerrottu asianomaista lehteä lähellä olevalta ja muutoin luotettavalta\ntaholta. Yskä.\"\n\nKun asianomainen Pohjantähden numero oli saapunut meille ja faktori\nlukenut sepustuksen ääneensä, vallitsi toimituksessa syvää harmia\ntodistava äänettömyys. Sen keskeytti Lundgren, puuskahtaen:\n\n— Kylläpä osasivat olla sikamaisia!\n\n— Siihen pitää vastata! — ähkyi faktori, katsahtaen vaativasti minuun.\n\n— Tietysti siihen vastataan, — kirisin minä ja aloin terottaa\nlyijykynääni.\n\nVäkevän suuttumuksen vallassa ryhdyin heti kirjottamaan seuraavaa\nvastasapiskaa:\n\n\"Puhuvan köyhyydenpassin antaa eilisessä numerossaan itsestään\ntäkäläinen Pohjantähti-niminen sanomalehti-ilmiö, keittämällä\npalstojensa täytteeksi sopan, jota nielemään se pitää lukijoitaan\nkyllin alhaisina. Uskallan sentään epäillä, tokko Pohjantähdenkään\nlukijoissa on sellaisia, joihin mokoma ryövärihistoria ottaa\nupotakseen. Tuo typerä ja kirjottajansa halpamaisuutta todistava\nsepustus on arvatenkin saanut alkunsa siitä, että toimitukseemme tässä\njoku aika sitten soitti muuan lehtemme vihamiehistä ja silloin juuri\nsattui eräs toimituksemme jäsenistä työnsä lomassa laulaa huikasemaan\npari säettä tuosta tunnetusta Härmän poikain laulusta. Telefoonin auki\nollessa sattui se tietysti vihamiehemme korvaan ja hän kiiruhti siitä\npäätäpahkaa kehittämään tuon päättömän juorun, jonka Pohjantähden\n'Yskä' nyt hänelle tunnetulla ämmämäisyydellä on yskinyt lehtensä\npalstoille.\" Tähän päästyäni virkkoi faktori: — Sopisi huomauttaa\nsiitäkin, että minä tässä viime syksynä näin juuri Pohjantähden Yskän\neräänä aamuhetkenä kadun täydeltä palailevan Seurahuoneelta ja aina\nväliin pysähtyvän lyhtytolpan nojalle spuklaamaan.\n\nMinä jatkoin samaan vauhtiin: \"Ja muutoin antaisin sellaisille\nkynäsankareille, jotka päivän valjetessa kapakasta kotiin, seilatessaan\novat pakotetut lyhtytolppia syleilemään sekä antamaan ohikulkijoille\nnäytöksiä ylenantamistaidossaan, sen hyödyllisen neuvon, että\nkiskoisivat ensin malan omasta silmästään, ennenkun lähtevät nyhtämään\nraiskaa naapurinsa silmästä. Tämän neuvon antaa Yskän liiallista\nköhimisintoa vastaan kaikessa ystävyydessä Näveri.\"\n\nPäästyäni loppuun luin sepustuksen ääneen faktorille ja Lundgrenille.\nKaikin tunsimme me kostonhimomme saaneen tarpeellisen tyydytyksen ja\nsapiska työnnettiin painoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä ja varsinkin mätäkuulla kävi riidanhalu tuntuvaksi. Silloin\nvaati se vähintään joka viikko tyydytystä. Muun puutteessa kelpasivat\naiheeksi pienet oikeinkirjotus- tai painovirheet. Kerran esimerkiksi\noli meillä Riennossa tällainen pikku-uutinen: \"Harvinaisuuksia\nalallaan, voipi sanoa, ovat ne puukampat, joita eräs ylimaan ukko\nkävi tänään toimistossamme näyttämässä ja joita hän myyskentelee\ntäällä Kolkkalassa. Kampat ovat ukon itsensä valmistamia kotoisesta\nkoivustamme, siistiä ja tarkotukseensa hyvin soveltuvia eivätkä ole\nhinnallakaan pilattuja.\"\n\nTämä omintakeinen uutisemme pisti Pohjantähden tietysti kateeksi,\nminkä lisäksi meidän edellinen sapiskamme oli heillä vielä kostamatta.\nNiinpä puheenalaisen lehden seuraavaan numeroon laati Yskä seuraavan\nvällötyksen:\n\n\"Uudistuksia kielemme alalla on täkäläinen Riento-lehti ruvennut\najamaan. Se on m.m. jättänyt konsonanttien heikkenemisen pois\nkäytännöstä. Niinpä taivuttaa se esim. kampa-sanan: kampan,\nkampalla, kampat j.n.e. Johdonmukaisuuden nimessä — vaikka tosinhan\njohdonmukaisuus ei ole koskaan ollut Riento-poloisen vahvimpia puolia\n— on silloin esim. kukko-sana taivutettava: kukkon, kukkot j.n.e.\nPoika-sana taas: poikan, poikat j.n.e. Niin että Riennon — pitää kai\ntästä puolin kutsua Rienton — kieltä käyttäen saamme esim. seuraavan\nuutisen: 'Keppit aseinaan tappelivat iltalla meritullissa muutamat\npoikat, niin että poliisin täytyi mennä väliin'.\"\n\nTämä vaati tietysti vastausta ja seuraavasta Riennon numerosta\nsaatiinkin lukea:\n\n\"Tikusta asian on taas Pohjantähden Yskä tunnettuun tapaansa tekaissut.\nKun meidän viime numerossamme olleeseen, puukampoja koskevaan uutiseen\noli päässyt pujahtamaan painovirhe, siinä kun oli kahteenkin kohti\njäänyt' sanamuoto 'kampat', kun tietysti piti olla 'kammat', niin\ntästä itsessään tuiki vähäpätöisestä asiasta on nyt Yskä vällötellyt\npitkin ja poikin, kuinka me olemme muka ruvenneet ajamaan uudistuksia\nkielemme alalla, jättäen konsonanttien heikkenemisen käytännöstä\npois. Näytteeksi on hän sepustanut muka uutisenkin tällä kielellä.\nYskän kieliopin taidon näyttää kuitenkin olevan niin ja näin. Kun\nkaikki konsonantit on jätettävä heikkenemättä, niin totta kai silloin\nmennä-sanankin tulee kuulua: mentä. Yskä puhuu mahtaillen Riennon\njohdonmukaisuuden puutteesta. Kuinkas on, eilisestä päättäen, sen\noman johdonmukaisuuden laita? Minä vaan kysyn. — Muutoin neuvoisin\nYskää vasta tyydyttämään kirjotushaluaan oman lehtensä paino- tai\naivovirheillä. Huolimatta enempään kajota huomautan tässä vain, että\nsamassa Pohjantähden numerossa, jossa tuo Yskän nerontuote on sijansa\nsaanut, puhutaan eräässä uutisessa kolmesta 'siskoksesta', joista yksi\non poika ja kaksi tyttöä. Ainakin ne, joiden suomenkielen taito yltää\nlaajemmalle kuin Pohjantähden sepustajain, tietävät, että sellaisessa\ntapauksessa ei käytetä sanaa 'siskokset', vaan 'sisarukset'. Niin\nettä Yskän sopisi vasta tyystin nuuskia oman lehtensä palstat, ettei\ntarvitsisi lähteä merta etemmäksi kalaan. Sat sapienti! Näveri.\"\n\nTuota puukampa-uutista kirjottaessani oli kotiseutuni murre sanellut\nminulle tuon muodon \"kampat\", joten se ei siis oikeastaan ollut mikään\npainovirhe. Mutta olinhan jo toki sen verran sanomalehtimies, että\nosasin saivarrella sen seikan olemattomaksi.\n\nMuutoin tuo jalo tyylikukkanen: \"Minä kysyn vaan\", oli juuri näihin\naikoihin ilmestynyt joidenkin pääkaupungin lehtien palstoille ja minä\nolin sen nyt ensimäisenä ympännyt kolkkalalaiseen sanomalehtipuuhun. Se\nei antanutkaan Pohjantähden Yskälle rauhaa, ennenkun hänkin oli saanut\ntilaisuuden käyttää sitä petiittipätkässään.\n\nMätäkuun loppupuolella oli Riennon ja Pohjantähden välillä vallinnut\nrauha kokonaisen viikon — nimittäin tuollainen tympeä ja eli osteleva\nmätäkuun rauha. Luonnollisesti se kävi kuminankin terveydelle\nsietämättömäksi ja viikon lopulla, kun hieman rakkaampi päivä verrytti\nYskän aivoja, teki hän status quo'sta lopun, hyökkäämällä kimppuumme.\n\nEdellinen päivä oli ollut tavattoman painostava ja Riennon numero oli\nsyntynyt sen mukaan: siinä oli kaikki alusta loppuun saksien tuotetta.\nEi oltu viitsitty edes rupriikkeja vaihettaa eikä muita tarpeellisia\nmuutoksia tehdä. Niinpä alkoi siellä joku eteläsuomalaisesta lehdestä\nleikattu uutinen: \"Eilen ilmotettiin meille Mäntsälästä\" j.n.e. Tai:\n\"Kaivoon suistui Kurkijoella pari päivää sitten muutaman torpan hieho.\"\n\nYskä otti nyt tavallisessa petiittikirjotuksessaan, joka tällä kertaa\nvenyi toista palstan pituiseksi, osottakseen numeromme alkuperän,\neritellen sen kyynillisesti alkuaineksiinsa. Siinä näytettiin, mistä\nmikin kirjotuksemme oli kotoisin ja että esim. tuo Mäntsälän uutinen ei\nvoinut olla eilispäivältä, koska se oli jo lähes viikko sitten ollut\nporvoolaisessa sanomalehdessä, mihin se oli \"eilen\" ilmotettu. Tuosta\nhiehon kaivoonsuistumisesta taas oli kulunut toista viikkoa, sillä\nviikko sitten se oli tuossa muodossa ollut kerrottuna eräässä Viipurin\nlehdessä.\n\nTällaista ja muuta harmittavaa paljasti Yskä mätäkuisessa häijyydessään.\n\nMutta tällä kertaa päätin minä kostaa jalolla tavalla. Yskän\nsepustukseen en Näverinä kajonnut ollenkaan, mutta sen sijaan\nponnistin kaikki voimani, mitä minulla mätäkuun hauteessa suinkin oli\njälellä, saadakseni Riennon seuraavana päivänä ilmestymään oikein\nloistonumerona: siinä piti kaiken alusta loppuun oleman omintakeista.\n\nSen pahempi oli päivän posti mahdollisimman niukka: se sisälsi vain\ntavalliset sanomalehdet. Näiden joukosta mainittakoon kuitenkin eräs\nuutuus: \"St. Petersburger Zeitung\", minkä Silander jonkunlaisessa\nylellisyyspuuskassa oli juhannuksen tienoissa tilannut. Siitä\nminä suomensin joukon ulkomaan ja Venäjän uutisia sekä pitemmän\nkatsauksen Europan poliittiseen asemaan. Kun näitä ei mikään\nsuomalainen lehti voinut omikseen väittää, saatoin minä ne täydellä\nsyyllä lukea alkuperäiseksi, vallankin kun suomennokseni oli ollut\nhyvin vapaata laatua — syystä, että Riennon toimituksessa ei ollut\nsaksalais-suomalaista sanakirjaa.\n\nKun tähän aikaan Suomen liikeapulaisyhdistykset olivat, kunnioittaneet\nKolkkalaa vuosikokouksellaan ja kun minun kortteerissani kävi syömässä\neräs kokouksen jäsenistä, jonka samana päivänä oli alustettava kysymys\n\"puotiapulaisten suhtautumisesta yleisöön\", pyysin minä aamiaisen\naikana tuota alustusta Riennossa julkaistavaksi. Näin odottamatta\nhänen osakseen tulleesta kunniasta punastuen suostui tuo periaatteilla\nvarustettu tiskimies pyyntööni ja niin sai Riento omintakeisen\npääkirjotuksen.\n\nAlakerraksi suomensin kaikessa kiiruussa ruotsinmaalaisesta\nkuvalehdestä lappalaisaiheisen kertomuksen, merkiten otsikon alle:\n\"Riennolle kirjottanut U. W———nen\". Maaseutu-uutisten ja Venäjän\nosaston väliin valitsin kaunokirjallisten lähetysten säiliöstä runon:\n\"Ah, mun syksyistä sydäntäin — Riennolle kirjottanut Kaapo Korvenranta\".\n\nSilanderkin viivähti tänään jonkun aikaa toimistossa ja hankki\ntelefonitse joukon virallisia uutisia. Tärkein kaupungin uutisten\njoukossa oli kuitenkin eräs nekroloogi. Samassa rakennuksessa, jossa\noli Riennon toimitus, asui muuan Kolkkalan vanhimpia asukkaita,\njota oli jo pitemmän aikaa odotettu kuolevaksi. Nyt sattui niin\nonnellisesti, että hän juuri tänään toimitustuntien aikana veti\nviimeisen henkäyksensä, mistä me saman katon alla asuvina saimme\nhetimiten tiedon. Tapaus merkitsi meille puolen palstan mittaista\nuutista: \"Kuolleita. Tänään, juuri lehteämme painoon pantaessa,\nvaipui täällä kuoleman uneen yksi kaupunkimme vanhimpia asukkaita,\nnuohoojamestari Anton Johannes Skarppi. Vainaja, jonka harrastukset\nulottuivat paljon laajemmalle omaa ammattiaan — muun muassa otti\nhän aikoinaan virkeästi osaa kaupunkimme kunnalliseen elämään — oli\ntunnettu tyynesti asioita harkitsevaksi, tasapuoliseksi ja herttaiseksi\nmieheksi, jota laaja tuttavapiiri jää kaipauksella muistelemaan j.n.e.\"\nLoppuun tietysti lause: \"Kepeät mullat kunnon vainajan haudalle!\"\n\nKun Pohjantähti saattoi tämän uutisen kertoa vasta seuraavana päivänä,\nhykersimme me mielihyvästä käsiämme, varmoina siitä, että varsinkin\ntämä uutisennätyksemme tulisi sitä suuresti harmittamaan.\n\nMaaseutuosastosta selviäminen näytti alussa vaikeimmalta, kun tarjona\nei ollut yhtään alkuperäistä uutista.\n\nMutta olihan nyt mätäkuu. Kirjottaako siis merikäärmeestä? Mutta sehän\noli niin kovin tavallista ja Riennon piti nyt ilmestyä joka suhteessa\noikein ehtana.\n\nMerikäärmeestä juolahti mieleeni eräs poikasena kuulemani käärmejuttu\nja siinä tuokiossa alkoi lyijykynästäni vuotaa seuraava uutinen:\n\"Ihmeellinen tapaus on meille kerrottu pitäjästä. Kun eräs pitkälle\nkehittynyttä keuhkotautia sairastava mies oli metsässä tuohia\nkiskomassa ja väsyneenä paneusi mättäälle nukkumaan, matoi käärme\nsuusta hänen sisälleen. Hetken kuluttua palasi matelija kuitenkin\ntakaisin yltäpäätä viheriäisen liman peitossa. Puhdistettuaan itsensä\nsammalistossa teki käärme uuden retken miehen sisuksiin, palaten taas\ntovin kuluttua samanlaisen limakerroksen peittämänä. Tällä kertaa\nsattui mies kuitenkin heräämään ja pakeni kauhistuneena paikalta.\nMikä asiassa on merkillisintä, niin miehen kerrotaan kokonaan\ntoipuneen taudistaan. Ihmeellistä, mutta, totta, vakuuttaa meille\nkirjeenvaihtajamme.\"\n\nPäästyäni täten onnelliseen alkuun pyöräytin toiseksi seuraavan uutisen:\n\n\"Kaksipäisen vasikan synnytti viime viikolla eräässä lähipitäjässä\nmuutaman torpparin lehmä, kertoi meille tänään asianomaisen\nlehmänomistajan naapuri, joka oli kaupungissa asioilla käymässä.\nVasikka kuuluu muuten olevan täysin normaali sekä kykenevän juomaan\nkummallakin suullaan. Suuret joukot ihmisiä kuuluu sunnuntaisin\nkerääntyvän tätä ihmettä katsomaan.\"\n\nMiettiessäni aihetta seuraavaan uutiseen muistin Pohjantähden viime\nnumerossa olleen uutisen kovasta ukonilmasta, joka joitakin päiviä\nsitten oli raivonnut Mäntyjärven pitäjässä. Siinä katsoin olevan\nriittävästi aihetta uutiseen:\n\n\"Salaman tuhotöitä. Viime viikon lopulla raivonneen ukonilman aikana,\nkirjotetaan meille Mäntyjärveltä, iski salama eräässäkin talossa\nalas, tunkeutuen katonrajasta sisälle tupaan, jossa emäntä juuri\nhääri keittopuuhissa. Salama kiersi muutamaan kertaan keskilattialla\nolevan kätkyen, joka kuitenkin sillä kertaa oli onneksi tyhjä, pujahti\nsitten savupiipun kautta ulos. Emäntä pääsi tapauksesta pelkällä\nsäikähdyksellä. — Samoihin aikoihin oli salama murskannut kaivonvintin\nmuutamasta torpasta sekä lyönyt erään talon heinäväen hetkeksi aikaa\ntainnoksiin. Henkeään ei kuulu sentään kukaan menettäneen.\"\n\nJännitysuutisiksi katsoin näiden jo riittävän ja kirjotin neljänneksi\npuolen palstan mittaisen, varsin viattoman maaseutukirjeen niittytöistä\nja heinäntekoilmoista sekä maamiesten tyytyväisestä mielestä\nkorjatessaan ahkerain ponnistustensa hedelmiä j.n.e. Kirjeen sovitin\nerään kaukaisemman pitäjän laskuun.\n\nTäten oli Riento, joitakin helsinkiläisuutisia lukuunottamatta, saatu\ntäytetyksi alusta loppuun ilman saksien myötävaikutusta. Kun me\nkolmisin, Lundgren, faktori ja minä, mahtavia savupilviä pöläytellen\nsilmäilimme vasta painokoneesta päässyttä numeroa, tulkitsi faktori\nmeidän yhteisen tyytyväisyytemme lausumalla:\n\n— Köhiköönpäs nyt Pohjantähden Yskä, jos pystyy!\n\nTämä niin sanoakseni rekordinumeromme saattoi tietenkin matkaan ankaraa\nharmia pohjantähteläisten keskuudessa ja muutaman päivän kuluttua\noli jo Yskä liikkeellä. Se väitti muka asianomaisesta pitäjästä\nhankkineensa tiedon, että meidän käärmeuutisemme oli ilmasta temmattu\nsekä ivaili häijynkurisesti meidän tavoistamme laatia uutisia. Meidän\npuoleltamme pantiin tietysti liikkeelle Näveri, joka viittaili\nPohjantähden uutiskateuteen, meidän käärmejuttumme kun oli Riennon\nnimellä varustettuna päässyt kiertelemään maan sanomalehdistössä.\n\nSiten tästä käärmehistoriasta pientä riidan nujakkaa pitäen päästiin\nKolkkalan sanomalehtimaailmassa vihdoin mätäkuun loppuun.\n\n\nHerodes ja Pilatus lähenevät hetkeksi toisiaan.\n\nPitkin kesää oli Kolkkalassa kierrellyt huhuja, että erinäisissä\npiireissä, joissa oltiin tyytymättömiä sekä Rientoon että\nPohjantähteen, puuhattaisiin uutta sanomalehteä. Innokkaimpana\npuuhassa sanottiin olevan ennemmin mainitun, taiteita harrastavan\nleskirouvan, joka erikoisesti vihasi Rientoa sen johdosta, että hänen\nsiipiensä suojassa liikkuneen nuoren laulajattaren konsertista ei oltu\nsanallakaan mainittu. Uuden lehden puuhaajat olivat tietysti kaikki\nKolkkalan sorakieliseen hienolistoon kuuluvia.\n\nSyksyn kuluessa tuli puuhasta tosi ja uusi lehti lähetti julkisuuteen\nnäytenumeronsa. Se oli pieni kolmipäiväinen lehti. Otsikossa komeili\nnimi: \"Kolkkalan Sanomat\" ja päätoimittajaksi oli merkitty eräs\nvaltuuston jäsen.\n\nKaksinaisin tuntein käytiin niin Riennossa kuin varmasti\nPohjantähdessäkin tätä uutta tulokasta tunnustelemaan.\n\nJohtavassaan selitteli lehti syntyään ja tarkotustaan. Kaupungissa ja\nsen vaikutuspiiriin kuuluvalla maaseudulla oli muka kauan kaivattu\nsanomalehteä, joka niin sivistyksellisiin (siinä minä heti vainusin\ntuon Riennosta puuttuneen konserttiarvostelun vaikutusta) kuin\nyhteiskunnallisiinkin kysymyksiin nähden tyydyttäisi korkeampia\nvaatimuksia. Niinpä olikin muka etupäässä sivistyneemmissä\npiireissä herännyt uuden äänenkannattajan tarve. Oli kyllästytty\nsellaiseen pikkumaiseen kiistaan ja nälvimiseen, jota esimerkiksi\nkesän lopulla Kolkkalan molemmat entiset sanomalehdet harjottivat,\nriidellä jahnatessaan, kuten hyvin muistetaan, viikkokausia\ntyperästä käärmejutusta. Kolkkalan Sanomat tahtoi asettua sellaisen\npikkumaisuuden yläpuolelle.\n\n— Jahah, vai sillä tavalla! — huudahdin minä Lundgrenille\nharmistuneena, kun olin ääneeni lukenut johtavan.\n\n— Eiköhän ole parasta panna Näveri liikkeelle? — arveli Lundgren.\n\n— Tietysti, ja nyt saapi Yskä olla rauhassa.\n\n— Yskä esiintyy nyt tietysti Näverin liittolaisena, sillä koskeehan\nkirjotus yhtä paljon häntäkin.\n\nNäveri kirjottikin seuraavaan Riennon numeroon kokonaisen palstan\npituisen \"tarkastelun Kolkkalan Sanomat’in ylväästä pääkirjotuksesta\".\nYskä puolellaan teki samoin. Se oli onnistunut vainuamaan selville,\nettä useimmat uuden sanomalehden kannattajista olivat Kolkkalan\nviinatehtaan osakkaita. Sen johdosta julisti se nyt kursailematta\nKolkkalan Sanomat viinaherrain äänitorveksi, jonka suhteen ihmisten oli\nsyytä olla yhtä varovaisia kuin konsanaan kuningas Alkoholiin nähden.\n\nTämän murhaavan sapiskan johdosta tunsin ensi kerran lämmintä\nmyötätuntoa Yskää kohtaan.\n\nJännityksellä odotimme sitten Kolkkalan Sanomain seuraavaa numeroa,\nnähdäksemme, miten se suhtautuisi meidän hyökkäyksiimme. Iloksemme\nkeksimmekin sen sisäsivulla Riennolle ja Pohjantähdelle yhteisesti\ntarkotetun petiittikirjotuksen.\n\nSiinä ivailtiin Riennon \"sepustelijan\" suomenkielen taitoa, se kun\noli kirjottanut \"Kolkkalan Sanomat’in\" pro \"Kolkkalan Sanomain\" ja\nYskän väitteitä lehden viinakannasta koetettiin aiheettomina torjua.\nKirjottaja käytti nimimerkkiä \"Naskali\".\n\nNäveri ja Yskä saivat uutta vettä myllyynsä.\n\nLehti oli ylvästellyt asettuvansa pikkumaisten kiistain yläpuolelle,\nmutta nyt se oli heti alussa asettunut tuiki pikkumaiselle kannalle,\nsaivarrellen vähäpätöisistä kieliopin nikseistä j.n.e. Että sepustelija\noli käyttänyt nimimerkkiä \"Naskali\", osotti Kolkkalan Sanomat’in\n(Riento otti nyt itsepäisesti käytäntöön tämän muodon, kun Näveri\nvastineessaan oli joillakin oikeinkirjotusopin väärennetyillä\nsäännöillä saanut jotenkuten todistetuksi sen oikeutuksen)\ntoimittajissa sangen huonoa kekseliäisyyttä, sillä olihan matka\nnäveristä naskaliin sangen lyhyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolkkalan henkinen elämä oli siis tuntuvasti vilkastunut, sillä\nnyt riideltiin kolmikannassa. Alussa olivat Riento ja Pohjantähti\nhyvän aikaa yhdestä puolin \"virallisen lehden\" kimpussa, kuten he\nKolkkalan Sanomain suureksi harmiksi sitä nimittivät, syystä että sen\npäätoimittaja oli valtuuston jäsen ja lehti siten onnistui saamaan\nviralliset kaupungin uutiset tuoreimpina.\n\nMutta yhteistunto liittolaisten kesken ei suinkaan ollut mitään\nkestävämpää laatua. Usein ilmestyi aihetta käydä vanhan tavan mukaan\nkäsiksi toistensa tukkaan.\n\nSilloin otti Kolkkalan Sanomat aina ylemmyyden leiman ja halveksivasti\nhymyillen viittasi noihin pikkumaisiin nälvijöihin. Mutta se sai\nRiennon, ja Pohjantähden nopeasti jälleen liittoutumaan ja yhteisvoimin\nkiskomaan Kolkkalan Sanomat tuolta itse otetulta ylemmyyden jalustalta\nalas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta näihin aikoihin alkoivat lehtien väliset kiistat saada\ntoisen luonteen, sillä maan muuttunut valtiollinen asema sai\nsanomalehdistönkin kääntämään huomionsa miltei kokonaan politiikkaan.\nIhmiset jakaantuivat puolueisiin ja ilmassa alkoi tuntua yhä\nsakeampana ruudinkäry. Kolkkalalaisetkaan eivät enää olleet entisiä\nrauhallisia kolkkalalaisia, vaan muuttuivat kuin taikasauvan\nkosketuksesta \"matelijoiksi\" ja \"kiristyslaillisiksi\". Ja tapausten\nedelleen kehittyessä on heistä uusien mullistusten kautta muodostunut\n\"verenimijoitä\" ja \"kurjalistolaisia\".\n\nNäistä seikoista kertomisen jätän kuitenkin toistaiseksi, varsinkin\nkun minä noiden suurten tapausten alkaessa jätin sekä Riennon että\nKolkkalan.\n\nPalkkaani alkoi yhä enemmän jäädä rästiksi, joten minä lopulta katsoin\nparhaaksi pudistaa Kolkkalan tomut jaloistani. Sovinnossa minä erosin\nSilanderista, jättäen saamatta olevan palkkani anteeksi.\n\nMuutoin on Silander aikoja sitten jättänyt Riennon toisiin käsiin ja\nsiirtynyt itse muille aloille. Hänessä kuuluu lisäksi tapahtuneen\nuskonnollinen kääntymys, pysyvämpää ja totisempaa lajia kuin \"Tasala\nWilkun gäändmys paremppa elämähä\".\n\n\n\n"]