[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7mbgHkDFjp2_Jj7kUnKiqo6UYdDVywb1H-vtYJw6fn4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2939,"Yhden ainoan kerran","Kajander, Kalle",1862,1928,"2939-kajander-kalle-yhden-ainoan-kerran","2939__Kajander_Kalle__Yhden_ainoan_kerran","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1911,null,21432,125625,false,72594,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Yhden ainoan kerran : Novelleja\" by Kalle Kajander is a collection of short stories written in the early 20th century. The book explores complex human emotions and interactions, often set against a rural Finnish backdrop, focusing on themes of love, loneliness, and the nature of relationships. Through various characters, such as city dwellers seeking solace in nature and a solitary coal burner named Matti, the stories seem to delve into the intricacies of life and the choices that define us.  At the start of the collection, readers are introduced to the idyllic summer setting of Tiiveli, where city folk have come to escape urban life. The narrative hints at the juxtaposition between the carefree nature of the visitors and the more reserved feelings of the local inhabitants, particularly focusing on Matti—a solitary character who wrestles with his loneliness and the memory of a lost romantic opportunity. Through interactions with a young couple, Kajander sets the stage for themes of longing and introspection, as Matti reflects on the life he has lived and the choices he made, pondering over his solitary existence and the notion of love experienced only once. (This is an automatically generated summary.)",[],190,"Novellikokoelma sisältää kuusi kertomusta, joissa kuvataan muun muassa kaupunkilaisten kesänviettoa maalla ja ihmisten välisiä suhteita. Aloitusnovelli kuvaa helsinkiläisen herrasväen saapumista maaseudun rauhaan ja heidän kohtaamisiaan paikallisten kanssa. Kertomuksissa käsitellään myös kateutta ja sattuman vaikutusta elämänkulkuun.","Kalle Kajanderin 'Yhden ainoan kerran' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2939. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YHDEN AINOAN KERRAN\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nKALLE KAJANDER\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nYhden ainoan kerran\nVainottu\nSattuma — sallima — kohtaloko?\nVaikea asema\nSilmälasit\nKateus\n\n\n\n\n\n\nYHDEN AINOAN KERRAN\n\n\nTiiveliin oli kesäksi tullut herrasväkeä Helsingistä, niinkuin niitten\ntapa on pyrkiä maalle virkistymään, vaurastumaan ja kokoomaan uusia\nvoimia, että taas jaksaisivat talven siellä kaupunkinsa huminassa\nkuohua.\n\nTaloa oli ensin kevätkesästä käyty moneen kertaan tutkimassa ja\ntarkastamassa. Oli käynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli käynyt\nrillineniä nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja\nhierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sekä\npantu taksa hevoskyydeistä ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin\nkaikki oli huomattu mukiin meneväksi, oli tultu suuressa joukossa ilon\nräiskeellä taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat,\nharsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja tämä oli tapahtunut muutamaa\npäivää myöhemmin, kuin Tiivelin karja hännät sojossa oli ensi kertaa\nkirmaissut navetasta laitumelle.\n\nJa sitten alettiin kesän vietto. Käveltiin talon ympäristössä,\nmilloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan\nyksittäinkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivillä ja kannoilla,\njonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehissä\npettää pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitkä merenruokoinen\nvapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen\nnähden niinkuin pollari Helsingin satamassa.\n\nPidettiin luonnon ylistämiseksi jollain mäentörmällä istuen toisinaan\noikeita hartaushetkiä, joissa ei puuttunut huokauksia eikä yleviä\ntunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kestää tuntikausia, niinkauan,\nkunnes palvelija talon päärakennuksen portailla kumautteli mykevää\nmetallilevyä merkiksi siitä, että ruoka oli herrasväelle valmista.\nMutta jos sattui pieni kevätkesäinen sateen ryöppäys tai ohimenevä\nukkoskuuro pyyhkäsemään yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja\nhameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyssä kotiin, ja morkattiin\nJumalaa, vaikka isäntä seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli\ntaivasta ja sanoi hyvillä mielin muulle väelle: Jumalan kiitos, että\nkerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.\n\nJoskus luettiin, milloin ääneen useamman kuullen, milloin yksinään\nhartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa\npuhuttiin rakkaudesta, siitä rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin tämä\nihmissuku lisääntyy, kasvaa ja täyttää maata. Ja silloin huokaili se\nlihava rouva ja vanha herra yhtä syvästi kuin koko nuorukaisjoukkokin.\n\nSillointällöin, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun\nkanssa talonväestä tai työmiehistä, mutta siitä ei syntynyt koskaan\nmitään kunnollista kanssapuhetta.\n\n— Hyvää huomenta, isäntä! On niin äärettömän ihana aamu tänään.\n\nVäki oli murkinalta töihin menossa.\n\n— Päiv — — niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan vähän\nsataisi.\n\n— Hm — niin! Mihin töihin nyt menette?\n\n— Sonnallahan tässä ollaan, mutta pelto ryöppyy niin vietävästi.\nSataa pitäisi oikein tuntuakseen. Eivät jaksa tänä vuonna nuo\nkevät-touvotkaan — — —\n\n— Vai niin, vai niin, hm — — —\n\nSiellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä\nlannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen\noleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.\n\nKaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari,\nhäitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka\ntyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti\nalituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät\naina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä\nmuista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota\nusein sylitysten luettiin.\n\n— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin\nkylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne\neivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.\n\n— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja\nehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan\njotain tietävät.\n\n— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa\nja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja\novat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä\nmetriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät\njuroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä\naivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää\nsanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni,\ntällaista — Ah!\n\n— Aah!\n\n— Ne ovat typeriä!\n\n— No olkoot, mitä me niistä.\n\n— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia,\netteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne\ntuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.\n\n— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.\n\n— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään\nsiihen — — —\n\nHe nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen\npunakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen\nkäsivarressaan.\n\n— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi\ntullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.\n\n— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen\nkuoppaansa sisäpuolelta.\n\n— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi\nherra.\n\nJa he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti\ntalon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi\nkorkeammille maille ja suurempaan metsään.\n\nVähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui\nyhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse\nvielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän\neteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen\npieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään\nkaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen\nkorkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia\nrankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota\nsortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.\n\nRakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta\novi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain\nkauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni\nyksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen,\nainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä\nsisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli\nvanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että\nhyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode,\njonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen\nasumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain\nrepaleisia vaatekappaleita.\n\n— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi\nhirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt\naivan selvästi tuossa liedellä.\n\nSiellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein\nuloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.\n\n— Voi, voi, kukahan sille keittää kahvia?\n\n— Itse tietysti.\n\n— Itse tietysti niin.\n\n— Eihän sillä ole keittäjää.\n\n— Niin, eihän sillä ole keittäjää. Minua niin huvittaisi keittää sille\nkahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.\n\n— Ja joisit sitten sitä hänen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sitä\nolisi hauska katsella!\n\n— Fyy, mitä sinä voit ajatella! Minä vaan keittäisin tietysti, ja\nkatselisin, olisiko hän siitä hyvillään.\n\nHerra nauroi ja he jatkoivat leperrystään.\n\n— Kyllä ne »carbonarit», joista luettiin, olivat varmaankin kaikki ihan\ntällaisia, kuin tämä meidän sysi-ukko. Pitkiä, rotevia, tummaverisiä ja\ntulisia —\n\n— Ja onko tämä mielestäsi niin tulinen? Pitkä ja musta hän kyllä\non — — —\n\n— On hän tietysti nuorena ollut tulinen, sen minä näen nytkin vielä\nhänen silmistään. Mutta olihan heissäkin tietysti sekä nuoria että\nvanhoja.\n\n— Jos hän olisi viittäkymmentä vuotta nuorempi, niin pelkäänpä, että\nsaisin hänestä vaarallisen kilpailijan, sanoi herra, taas naurahtaen.\n\nTyttö painoi vikkelästi kämmenensä hänen suulleen, ja hän antoi sen\nolla siinä aivan tyytyväisesti, hymähteli vaan.\n\n— Puhu sinä, mitä haluat, mutta tässä ukossa on jotain intresanttia,\njotain puoleensa vetävää, olkoon niin vanha, niin musta ja likainen\nkuin onkin.\n\n— Sitä ei voi kieltää.\n\n— Hän on toisenlainen, kuin nämä muut maalaiset, vaikka kyllä yhtä\njuro ja harvapuheinen, kuin kaikki muutkin. Mutta hänen katseessaan on\njotain — oletko huomannut, kuinka hän vastaan tullessa katsoo meitä?\n\n— En ole siihen erittäin kiinnittänyt huomiotani, emmekähän ole häntä\nniin aivan usein nähneetkään.\n\n— Mutta minä olen huomannut hänen katseensa joka kerta. Kumma ettei\nhänellä ole ollut vaimoa. Vanha emäntä sanoi, että hän on elänyt\nyksinään koko ikänsä. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Varmaan\non hänellä nuorena täytynyt olla rakkaussuhteita, sen ilmaisee hänen\nnäkönsä nytkin vielä. Onkohan häntä petetty?\n\n— Kuka tietää, hymähti herra.\n\n— Niin, kuka tietää. Minä kernaasti kysyisin häneltä. Jaa, mutta minä\nkysyn, kun tapaamme hänet ensi kerran.\n\nMies, joka niin oli vetänyt kaupunkilaisneiden sekä hänen sulhasensakin\nhuomion puoleensa ja jonka pienen maatupasen lukitun oven edessä he nyt\nseisoivat, oli vanha ukko, kautta paikkakunnan tunnettu Tiivelin Matin\nnimellä. Hän oli ikänsä kaiken ollut taitava, luotettava ja paljon\nkäytetty hiilien ja tervan polttaja ja suurimman osan ikäänsä pitänyt\nypö yksinään asuntoa tuossa maamajassa, jonka jo nuoruutensa parhaina\nvuosina oli Tiivelin nummeen kyhännyt. Mutta harvoin hän oli kotosalla,\npaitse sydäntalvea, jolloin nikarteli yhtä ja toista mökkisessään,\nvakkoja, rasioita, pärevasuja ja muuta sellaista. Nykyään, kun\ntervanpoltto jo oli vähentynyt, melkeinpä kokonaan loppunutkin, poltti\nhän paraasta päästä vaan hiiliä, mutta työtä riitti siinäkin, ja koko\nkevätpuolet ja kaiket syksytkin kuljetettiin Mattia talosta taloon,\nkylästä kylään miilumestarina. Tiiveli oli suurimetsäinen talo, ja\nkun hiilien poltto murtopuista hyvästi kannatti kauppaakin varten,\noli omassa talossa aina poltatettu kolme neljäkin isoa miilua vuoden\nmittaan. Mutta kiireimmän keskikesän ja elonkorjuun aikana heilui\nMatti joka kesä muun väen mukana Tiivelin niityillä ja vainioilla.\nEikä hän silloinkaan paljon asustanut omassa konnussaan, sillä hän söi\ntalon pöydässä ja makaili useimmat yönsä tallin ylisillä tai muissa\nulkosuojissa.\n\nEräänä päivänä sattui sitten, että Matti taas nokisena asteli Tiivelin\nkujassa nuorta paria vastaan, kun nämä palasivat aamukävelyltään. Hän\nnäytti joutuvan hiukan hämilleen, tullessaan niin ahtaassa paikassa\nvastatuksin sellaisen hienon herrasväen kanssa, ja koetti kulkea\nniin paljon kuin mahdollista aidan puolitse. Mutta hän katseli heitä\nkaiken aikaa kulmainsa alta, puolittain salaa, ja niin hartaasti, että\nraapasi hihansa vitsan tynkään seiväsparissa, ja hänen katseensa oli\nsurunvoittoinen ja hänen poskilihaksissaan kävi pieni väre. Lyhyen\nhyvänpäivän tehtyään aikoi hän sillä hyvällään rientää ohitse. Mutta\nneitonen seisattui ja alkoi puhutella häntä.\n\n— Eikö Matti koskaan ole kotona siellä tuvassaan? Minä niin kernaasti\ntahtoisin kerran tulla sinne sisään.\n\nMatti kääntyi ja katsoi pitkään kysyjää.\n\n— Sinnekö sisään? Mitä ryökkinä nyt leikkiä laskee suotta. Eivät sinne\nole pyrkineet eivätkä pyri huonommatkaan sisälle. Siellä on likaa ja\ntörkyä, eikä siellä ole edes mihin tuollaisilla helmoilla istuisi.\n\nJa hän kääntyi mennäkseen eteenpäin.\n\n— Ei maar, jatkoi neiti, kyllä se on oikein totta. Matin täytyy kerran\nnäyttää tupansa meille. Tämä herrakin — hän on minun sulhaseni —\ntahtoisi myös erittäin mielellään nähdä sitä.\n\n— Niin, sanoi herra, meitä kumpaakin huvittaisi katsella kerran oikein\nyksityiskohdittain tuollaista alkuperäistä asuntoa. Niitä ei nähdä\nkaupungeissa.\n\nHän otti rintataskustaan hopealle hohtavan kotelon, avata napsautti\nsen ja hypisti sieltä näppiinsä sikaarin, jota piti toisesta päästä\nvarovasti kiinni, niinkuin leikkausta tekevä lääkäri lansettiaan, ja\ntarjosi toista päätä Matille.\n\n— Saanko minä tarjota Matille tupakkaa? Olkaa hyvä — kunnollinen\naamusavu!\n\nMatti vilkasi sekä tarjoojaa että sikaaria.\n\n— Kiitoksia vaan, mitähän minä nyt herran sikaaria — taitaakin olla\noikein ruuna riima.\n\n— Kyllä se on parempi, naurahti herra.\n\n— Paljon kiitoksia vaan hyvä herra, kiitteli Matti uudestaan ja tarttui\nsikaariin, samalla kun herra sievällä, vikkelällä liikkeellä hellitti\nhyppysensä sen toisesta päästä.\n\nMatti käänteli kauvan aikaa sikaaria kädessään, kastellen sitä välillä\nhuulissaan, ja herraspari katseli häntä hymyssä suin. Mutta lopulta\npurasi hän toisen pään poikki ja sylkäsi tielle. Samassa hän kuitenkin\nsuutaan massautellen kumartui katsomaan mihin pätkä oli lentänyt, otti\nsen ylös ja pisti tupakkamassiinsa.\n\n— Ei sitä niin hyvää palaa sentään sovi tielle heittää — ahhah, kyllä\nlähtee herkästi savu. Mitähän maksaneekaan?\n\n— Kyllähän se maksaa.\n\n— Mutta mietoa on minun suuhuni.\n\n— Sen kyllä uskon.\n\n— No milloinka Matti on kotona, kysyi taas neiti?\n\n— Niin tuota, kyllähän minä nyt taidan jo kotiin jäädäkin, kun isäntä\npuhuu vielä suuren miilun pokattavansa ennen heinänaikaa. Patistavat\nsepät häneltä hiiliä yhtenään, sanoo hän, niin polttaa heitä sitten.\nMutta mitähän herrat ja ryökkynät sinne nokisille miiluverstaille\ntuhraantumaan.\n\n— Kyllä me tulemme, sanoi neiti nauraen. — Ja sitten saamme oikein\nrauhassa jutellakin Matin kanssa. Hyvästi nyt vaan!\n\n— Hyvästi, hyvästi, jumalan haltuun vaan!\n\nMatti huokasi pitkään ja jatkoi kulkuaan, hieno havannasikaari puoli\nmittaansa suupielessä.\n\n— Näitkö niitä hampaita, kun ne sikaaria purressa tulivat näkyviin,\nsanoi neiti kumppanilleen, kun he olivat poistuneet vähän matkaa\nMatista.\n\n— Kyllähän ne olisi joskus hyvät olemassa sellaiset aseet, vastasi\nherra huolettomasti päätään heilauttaen — mutta eihän niitä ole\nkaikilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää latoi Matti puita miiluun mökkinsä edustalla, mekko\nmärkänä, pää hiessä, sillä ilma oli ankaran helteinen. Kolmantena\npäivänä hän peitti sen ja sytytti iltapuolella palamaan. Ja syötyään\nillallisensa, kuivaa leipää, suolattua merisilakkaa ja talosta tuotua\nkirnupiimää, löi hän lapion lappeella lisää multaa niihin kohtiin\nmiilun kylkeä, mistä savu pyrki sankempana tupruamaan. Sitten istahti\nhän piippunysä hampaissa miilunsa viereen, tuulen alapuolelle, missä\nsavu karkoitti kiukkuiset hyttyset kauvemmaksi.\n\nSiinä hän istui ja painui mietiskelyyn. Hänestä tuntui hyvältä olla\ntaas pitkistä ajoista kotonakin, tarvitsematta kyhjötellä milloin\nmissäkin havumajassa. — Tässä oli sentään täydellinen suoja, jos\nsadekin sattui, oli oikea vuode, mihin toisinaan sai heittäytyä\npitkälleen. — Oli jo vanhemmalla puolella alkanutkin kolottaa selkää ja\nristiluita se ainainen maaperissä makaaminen, vaikkapa oli havujakin\nalla, vaikka vielä olkiakin. Maa oli sentään aina maa ja varsinkin\nöiseen aikaan kostea ja kylmä.\n\nKauvan hän istui hievahtamatta paikallaan, katse maahan luotuna, kädet\npolvien välissä ja sammunut piippu kourassa. Pisti vihdoin piipun\ntaskuunsa, pyyhkäsi otsaansa ja huokasi syvään. Se oli sellainen\nyksinäinen huokaus, jota ei kukaan kuullut, se oli kuin petäjän latvan\nhiljainen kohahdus Matin ahon laidassa, joka hukkuu ilmojen avaruuteen.\nEi ollut Matilla tapana huokailla ihmisten kuullen, eikä hän sitä\nusein ollut tehnyt yksinäänkään, sillä hänellä oli kaikin puolin hyvä\ntoimeentulo ja hyvä terveys, ja elämä oli kulunut yhtämittaisessa\ntouhussa, niin ettei siinä ollut juuri ehtinytkään huokailemaan.\n\nMutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein\npainunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja\nsilloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt\nvitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka,\nja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun\nhän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos\nkysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin\nsilkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa\ntarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.\n\nKun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän\nyhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen\nhohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle\nmiilulle.\n\nSilloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua\npitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin\nhänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle\nhuitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä\nhäiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.\n\n— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin\nolisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.\n\nTulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella\npuolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi\nseisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra\ntoisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa.\nNeitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta,\nluonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia\nylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän\nniin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka\nhänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen\nhuomiotaan.\n\nJo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.\n\nMatti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä.\n— Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei\nvoinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei\nmielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten\nnyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät\ntulleet, häntä härnätäkseen — —\n\nHän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin\nniinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli\nkulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska\neivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen\nelämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen\nkallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja\npuhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri\nsillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä\nennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri\npahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun\npuolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä\nheidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään\nsaakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria\nja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt\nminulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja\nhoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän\nniitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee.\n— Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi\njonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja\nmökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin\nyksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se\njääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä\nensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? —\nLieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä,\neipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää\niskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini\nkutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah,\nsinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin,\nkun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin\ntyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä\nolin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.\n\nMiilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia\nkipeniäkin.\n\nMatti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin\nmietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan\nreikää.\n\nNuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että\nMatti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai\njossain metsässä.\n\n— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi\npelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he\nkatselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja\njymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.\n\n— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?\n\n— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta\n\n— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan,\nsanoi neiti.\n\n— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy\nitsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä\nkäymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.\n\n— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään,\nsanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan\nMatillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on\npitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.\n\nMatti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. —\nTässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä\npitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä\nkysymystä huomannutkaan.\n\n— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa\nitsekseen, kysyi herra?\n\n— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin\nja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. —\nEttekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen,\nsen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei\nmuuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee\nporoksi.\n\n— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka,\nkysyi taas herra?\n\nMatti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi\nmiettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla\nja surunvoittoisella äänellä vastasi:\n\n— On mennyt, yhden ainoan kerran.\n\nTämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti\nherrasväessä huomiota.\n\n— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?\n\n— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.\n\n— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?\n\n— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa\nvarteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati\nkorvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa\n— ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä\nkorvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.\n\n— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.\n\n— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.\n\n— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?\n\n— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut\ntoimeen tähän päivään saakka.\n\n— Sattui kaiketi joku tapaturma?\n\n— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.\n\nMatti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.\n\n— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista\neikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti\näänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut\nvaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.\n\nHän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun\nkylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi\nkäsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.\n\nHerra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.\n\n— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin\nhienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.\n\n— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin\nemäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti\ntodellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta\nsiihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?\n\nSana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että\nMatin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä.\nMutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään,\ninnostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa\npäästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai\nitsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain\ntekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla\nolemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa\nlähennellyt.\n\nVihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen\nmurahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.\n\n— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?\n\n— Oli, yhden ainoan kerran.\n\n— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!\n\nMutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka\nolisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää\nkiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja\nantoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.\n\nAurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori\npari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat\npoistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten\nnuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen\npunainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta\nkohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja\nistahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui\nmietteihinsä.\n\n— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan\n— nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin,\nyksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se\nkoskaan sattunut uudestaan — — —\n\nMutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään\nsen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati\nsitten vieraat kaupunkilaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuitenkin paikkakunnalla vielä elossa joku vanhempi, Matin ikäisiä,\njoka muisti tapauksen, tämän Matin »ainoan kerran», vaikka se muuten\noli jäänyt jo kokonaan unhotuksiin.\n\nJa näin se oli käynyt.\n\nTiivelissä oli ollut mallassauna, ja ihan samaan aikaan oli Matille\nsattunut miilun poltto aivan näillä samoilla tiluksilla, joilla hän\nnytkin miiluaan vartioitsi.\n\nHän oli silloin vielä varsin nuori mies, karski ja rivakka sekä\nliukas liikkeissään, mutta muuten juro, sekä hidas kulkemaan kisoissa\nja karkelopaikoissa. Tyttöjä hän kyllä aina katseli, mutta salaa\nja arastellen, ja jos ne puolestaan sattuivat heittämään häneen\nhiukankin pitemmän katseen, käänsi hän tavallisesti päänsä pois,\nniinkuin ei olisi kestänyt niitten katsetta. Ja jos hän joskus sattui\ntanssipaikkaan, meni hän johonkuhun pimeään nurkkaan istumaan, uunin\ntaa tai johonkin sellaiseen, tai jäi ovenpieleen, ja katsella kyyräili\nsieltä toisten tanssia, kuitenkin suuri osanoton ilme kasvoillaan. Vaan\njos silloin sattui joku pari pyörähtämään hänen ohitsensa niin läheltä,\nettä naisen hameen helmat pyyhkäsivät hänen polviaan, vetäytyi hän\nvielä taemmaksi tai lähti kokonaan pois, aivan kuin hän itse mielestään\nolisi ollut toisten tiellä.\n\nNyt oli Tiivelissä iso syysmaltaitten teko, ja kuinka ollakaan, kun\nMatti oli saanut miilunsa vankasti peitetyksi, päätti hän pistäytyä,\nsinne pikipäin katsomaan hänkin. Ja ehkä siellä saisi maistaa hyvää\nkuuteloakin, jota tyttöjen oli tapana paistaa saunan kiukaalla. Se\nolisi kylmään suuhun varsin sopivaa, mietti Matti. Ja olikin kolkko\nja rämseinen syksyiltä, eikä ollut miilun luonakaan silloin vielä\nmuuta suojaa, kuin pieni havukota, jossa sateen aikana juuri niin ja\nnäin säilyi kastumasta; niin että leppoisa saunan lämminkin tuntuisi\nruumiissa erittäin hivelevältä.\n\nTiivelin emäntä tuli maltan tarkastamasta saunapolulla Mattia vastaan\nja tunsi hänet.\n\n— Kah, mihinkä nyt risti vedetään, kun Mattikin tulee mallassaunaan?\nMattihan se on, sanoi hän nauraen?\n\n— Tulinpahan suotta kerran vilkasemaan. Ajattelin, että jos ne\nminullekin antaisivat vähän kuuteloa, vaikka enhän minä niille ole\njauhoja ostanut. Mutta kun eivät antane, niin eiväthän ottanekaan,\nvastasi Matti.\n\n— Kun et vaan jo alkaisi tyttöjä katsastella? Mutta eihän tuo aikaista\nolisi tuokaan.\n\n— Mitä ne tytöt minusta — — —\n\n— Elähän sano! Mutta hyvä on, että menet sinne. Onhan joku järkevä\njoukossa, etteivät ilakoidessaan polta vielä saunaa. Ja varoitahan\nmeidän piikoja sinäkin, että muistavat sekoittaa maltaita.\n\n— En minä siellä kauvan — minulla palaa miilu.\n\n— No käyt välillä miilullasi.\n\nEmäntä kääntyi mennäkseen, mutta pyörähti uudestaan takaisin ja huusi\nkuiskaavalla äänellä Mattia.\n\n— Kuulehan, Matti, mitä sanon. Siellä on se maailman Matleena, minä\npahasti pelkään, ettei se saisi riitaa aikaan taas. Olisin ajanut sen\nulos, mutta en oikein rohjennut. Jos se siellä alkaa vehkeillä, niin\nsano niille kaikille olleesi isännän parissa, ja että isäntä lupasi\ntulla kantsukalla saunaan, jos mökää kuuluu.\n\nSaunassa oli joukko nuorta väkeä, lähikylän piikoja ja renkimiehiä,\nmutta joukossa joku talojen omiakin nuoria, ja syntyi aika naurun\nrähäkkä, kun Matti kumartui matalasta ovesta sisään.\n\n— Matti!\n\n— Mitä kummaa!\n\n— Eipä ole miilumestaria mallassaunoissa nähty!\n\n— Tuohon vedän ison ristin, nauroi joku tytöistä ja teki päreellä\nristinmerkin seinään.\n\n— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta\nkiinni?\n\n— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.\n\n— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.\n\n— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on\nkuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!\n\nMatti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.\n\n— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?\n\n— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän\nkuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä\nvehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon\nhyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.\n\nMatti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen\nkädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen\nkiinni.\n\nKaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja\ntaisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.\n\n— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos\nse siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa\nsiitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa\nja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken\nalkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään\nniitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!\n\nMatti ei ollut luonteeltaan riidan haluinen, vaikka olikin kuohahtanut.\nHän ei puhunut mitään, oli vaan kahdenvaiheilla jäädäkö ollenkaan koko\nseuraan, vai lähteäkö heti pois. Mutta kun hän huomasi, että tytöt\nolivat sentään hyvänsuopia hänelle, arveli hän, että joutaahan tätä\nlystiä hetken katsella. Ja niin istahti hän uudestaan jakkaralle.\n\nPojilta oli vilkkaus kadonnut ja jonkun verran matala-äänisempinä\nsupattivat tytötkin. Saunaan tuntui hiipineen joku määrä painostavaa\nalakuloisuutta. Mutta yksi oli joukossa, joka rupatti herkeämättä\nja aina tavan takaa remahti leveään nauruun, siten säestäen omaa\npuhettaan. Se oli Maailman-Matleenaksi tai Viina-Matleenaksi kutsuttu\nsuurisuinen nainen, joka ei ollut erittäin tervetullut juuri mihinkään\nseuraan, ei varsinkaan sinne, missä oli muita naisia, mutta joka\nsiitä huolimatta ilmestyi jokaiseen mallassaunaan ja jokaiseen\ntanssipaikkaan. Hän oli vielä nuorekas ijältään, leveä ja rehevä,\nmutta oli kahden aviottoman lapsen äiti ja kuljetteli salaa pieniä\nviinapulloja hameittensa alla. Hänellä oli erinomainen halu liittää\nihmisiä yhteen, tehdä aviopareja niin paljon kuin mahdollista, ja\nkaikkien nuorten rakkaussuhteet hän oli tuntevinaan. Nytkin hän taas\nalkoi luetella kuin kirjasta lukien, mikä tyttö saisi minkin pojan, ja\nteki valmiita pariskuntia kaikista saunassaolijoista.\n\n— Mutta kuka saa Matin, kysäsi joku ilvehtien?\n\n— Ette te kukaan huoli Matista, vaikka panisinkin kuuluutukseen, enkä\ntiedä hänelle sopivaa koko suuressa kylässä, mutta jos asia pannaan\noikealle tolalle, niin meistähän tulee Matin kanssa paras pari ja minä\notan hänet itse, sanoi hän nauraa remahuttaen ja hypähti kaikkien\naavistamatta istumaan Matin polville.\n\nSyntyi yleinen hämmästys ja hetkisen äänettömyys, ja jokainen ajatteli,\nettä kuinkahan siinä käy, sillä ei oltu vielä sinä ilmoisna ikänä\nedes kuultu saati nähty, että kukaan olisi Matin polvella istunut.\nTyttöjen katseissa vaihteli ylenkatse ja pilkan ilme, ehkäpä jossakussa\nsilmäkulmassa välähti pieni viha ja kateuskin, sillä ihmissydämen\nsalaisuudet ovat tutkimattomat.\n\nMutta Matti ei noussut ylös, ei työntänyt Matleenaa polviltaan,\nniinkuin yleiseen oli odotettu. Ei hän tarkemmin punninnut, kuka se\noli, se oli joka tapauksessa nainen, ja se aivan kuin naulitsi hänet\njakkaraan kiinni. Ja nyt rupesi taas puhe luistamaan ja kompasanojakin\nlaskettiin aivan kuuluvasti, poikien parvesta erittäinkin. Tunnettiin\nkyllä Matin voima ja Matleenan myrkyllinen kieli, mutta tapaus oli niin\närsyttävä, ettei voitu suuta hillitä.\n\n— Jopa löysi omansa, kuului joukosta.\n\n— Kun ei vaan olisi Matleenan hameissa särkyvää, jos sattuu Matti\nkahmasemaan, kuului toisaalta.\n\n— On siinä koko maailman Matleena.\n\n— Ja sietääpä vaan Matti häntä polvellaan kuin sietääkin.\n\n— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin\ntuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin\ntoisetkin, ehdotti joku.\n\nPuhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan\neikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.\n\nAluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui\nsiinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina\nsivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi\nkautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti\nkaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen\nhermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa\ntiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen\nhelmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään,\nei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.\n\nMatleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan\nhänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita\ntoiset eivät kuulleet.\n\n— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku\ntytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään\nhuomiota.\n\nKauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa,\nremutessa ja alotellessa jotain leikkiä.\n\nSilloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia.\nHän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan\nperäseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun\nsivulle.\n\n— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas,\nsanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä\ntullessani ihmetellyt pitkin matkaa.\n\nEnnenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa,\nponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi\nsellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja\npudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan\nlattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin\nvimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle,\nsuoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin\nkääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai\nsäikäytetty hirvi.\n\n— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt\nilmiliekkiin!\n\n— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä,\nsieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.\n\nKaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä,\nettä silmiään pyyhkielivät.\n\n— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.\n\n— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.\n\n— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi\nsentään mentävä auttamaan, pojat?\n\n— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa\nmärässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.\n\n— Säälittää sentään Matin vahinko.\n\n— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne\nsiellä asiansa hoitavat.\n\nMatti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä\nyössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti\nmultaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi\nsuuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja\npaiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta\npurren, että »anna nyt taivas vettä!»\n\nSaapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi\nlakkia paljaspäiselle miehelle.\n\nMatti kahmasi lakin ja viskasi hurjalla voimalla tuleen.\n\n— Sinäkö, sinäkö, sinä silkoinen piru, sinä ruokoton eläin, karjahti\nhän ja tempasi miilunuijan käteensä, ja tuskin sai Matleena vältetyksi\niskun, joka varmaan olisi murskannut hänen päänsä — — —\n\nMutta kun väki Tiivelissä joi aamukahvia, tuli Matti hiljalleen tupaan.\nHän oli nokinen, likainen ja niin äärimmilleen uupuneen näköinen, että\ntalon väki tuskin häntä tunsi. Housuissa roikkui palkeenkieliä, takki\noli repeillyt ja tulen polttama monesta kohti, tukka valui märkinä\nsuortuvina ympäri paljaan pään. Hän istahti alakuloisena ja sanaakaan\nsanomatta ovensuun rahille. Ei maininnut edes hyvää huomenta.\n\n— No kuinka nyt on käynyt, Matti? Kuului tuli tehneen ryöviön yöllä,\nvirkkoi isäntä.\n\n— Teki!\n\n— Voi vahinkoa! Ei suinkaan vaan ihan hullusti käynyt?\n\n— Ei siellä ole kuin tulinen tuhka jäljellä, murahti Matti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen koommin ei Matti mihinkään seuroihin mennyt. Eikä hän naisia\nlähennellyt, eivätkä naisetkaan häntä, vaikka ei hän sentään koskaan\nvoinut lakata niitä salaa ajattelemasta. Eikä hän koskaan puhunut\ntarkemmasti sanaakaan tästä tapauksesta. Vaan jos joku sattui kysymään,\nniinkuin on turha tapa usein vanhoilta pojilta kysellä, että eikö hän\nkoskaan ole edes ajatellut kainaloista kanaa itselleen, niin oli hän\näänettä, tai vastasi aikain takaa lyhyeen ja huokaisten:\n\n— Olen, yhden ainoan kerran.\n\nJa silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen\notsasta korvan taitse niskaan saakka.\n\n\n\n\nVAINOTTU\n\n\nHän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään\nheinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta\nvärisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä\nvainoojiaan pakoon.\n\nKaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista\nja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja\nilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita\nkierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena,\nmutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut\nkovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei\nhän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä.\nJa se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon\ntunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää\nollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä\nkokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa\noli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse\noli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat\nomaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin\nkimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä\npuoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa\nja heikontunutta heimolaistaan.\n\nKivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän,\nkylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän\npäähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt\nnäreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli\nvelttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä\nvaluen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa,\nvaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.\n\nOli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun\nhäntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt\nmaantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten\nvainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.\n\nEi kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta,\nhuudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat\nkaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle.\nJa niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän\ntänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä\nja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla\nsiivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli,\nyli kylien, vainioitten, metsien — — —\n\nHän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella\nmaantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.\n\n— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä.\n— Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan\nruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen\npuutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.\n\nJa hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana\njuosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja\nhuomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken\ntiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi,\nja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän\nrohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja\ntoivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.\n\nSiellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin\nnälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas\nvalveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja\nkoiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä\nkaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.\n\n— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran,\nkuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä\nahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista\nsaat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne\nkestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset\njoskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia,\nlähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja\nahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän\nalku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh,\nhauuh!\n\nPoloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa\nhuolettomia hetkiä.\n\nOli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean\nherraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa\nkanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä\nhyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista\nei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua,\nniin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet\nvierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.\n\nMutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden\naika.\n\nHänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa\nlaatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen\nseuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä\nviikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että\nhän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä\nkotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti\nmennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin\nsellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään\npahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko\nse hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa\npaikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?\n\nHänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista\nlähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka\nkohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli\nilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa,\nja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli\nsuovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki.\nMutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen\nveltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä\nmihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja\ntuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä.\nKäpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa\ntuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi\nahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.\n\n— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta\nehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä\nvetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa\nja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin\nmetsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi\ntoisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä\nluisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria,\nrämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen.\nSiihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein\nymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen\nolisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä\njuosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan\ntoveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut\nmuuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.\n\n— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö —\nniin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin,\npidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —\n\n— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin\nhänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi\nmetsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin\nmihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla\ntorvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja\nsyömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti\npäätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän\nsen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen\nmiehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken\nmuun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva\nkourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon\nyrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä,\nettä hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut\nja hyvänä pitänyt.\n\n— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin\nheti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi\nkulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä,\najoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä\ntyperiä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —\n\n— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan\nkiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa\nkiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa\nhän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin\nkauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat\njääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän\nyrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —\n\n— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys\nseisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne\njäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja\ntyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin\nvaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta\nniin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo\nvierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut,\nilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni\nottaa. — Hän oli vapaa — — —\n\nTämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen\nmuistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon\npoltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki\ninhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli\nsuovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää\nvelttona käpäläin välissä.\n\n— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?\n\n— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai\noliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa.\nOlihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö\ntahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän\nsaanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää\nollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. —\nMatoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua\npelkässä tunkiossakin — — —\n\n— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut\npellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset,\nniitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan\nantaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu\nilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia,\nniitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia,\nniitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat\nolivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —\n\n— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä,\nettä tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun\non orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta\nkauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja\nrohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä\ntahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —\n\nJoku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä\nasunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli\nkiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.\n\n— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.\n\n— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton\nnytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt\nnäyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä —\n— — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella\neikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan\nkasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne\nkaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä\non menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa\nniille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat.\n— Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin,\neikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi\nyhteen — — —\n\nTämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä\nuusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja\nkiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta\neikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan\npohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava\nvalojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa\nsyksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä\nvärähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa\nkimalteli jäätyneitä kastehelmiä.\n\nRoutaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen\nallaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli\ntulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia\najaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään,\nniin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos,\nmutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —\n\nNiinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia\nkohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman\niskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja\najajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan\napua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan,\nmutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi\njo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän\npuree, puree kaikkia.\n\nKylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä\nhäntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen\njalkaan —\n\n— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan\nkuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka\nhuitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.\n\n— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut\nmätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —\n\nHän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä\npotki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan\nveriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat\nseipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo\njättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.\n\nKauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin\nkuin ukkosen vasama.\n\n— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan\nvesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.\n\n— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat\nhampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin\nhän oli reijät iskenyt — — —\n\nKoko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat\nja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset\npystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla\nkylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun\nolivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät\ntarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat\nkyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa,\njoka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja\nsuu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää\nhampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että\nolisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään.\nJoku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.\n\nMutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut\nraivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin\nettä eläimiin.\n\nPantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt\npuuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden,\nsillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen\ntiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.\n\nSillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään\nlähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena\ntakaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin\nkuollut, tietämättä mistään.\n\nHäntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen\nkylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli\nraivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin\nnurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat.\nJa hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin\nselkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos,\nvaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta\nsamassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —\n\nSiinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia\nherrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja\nhengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan\nvaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman\nkuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —\n\nMutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan\nvieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden\nkorkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle\nnurmikolle.\n\n\n\n\nSATTUMA — SALLIMA — KOHTALOKO?\n\n\nTaipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen\nnäköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä\nkulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin\nkartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen,\nsillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä\nniitä oli useampiakin.\n\nEukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja\numpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat\nhuomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä\ntekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä,\nettä »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta\nenempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi\ntahtonut puhua.\n\nSe oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja\ntoisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan,\nsillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.\n\n— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.\n\nLauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.\n\n— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin\nkerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti\nkylläkin väkinäiseltä.\n\nEukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka\naina oli ollut iloinen ja avomielinen.\n\n— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein\nmietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen\nollut.\n\n— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri\nvitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.\n\nMikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei\ntehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.\n\nOli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä\nsuulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti\ntodellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä\nkiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.\n\nToisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri\nkuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai\nhyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman\njälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille\nmitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä\nlujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta\nhuolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei\nelämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta\nkävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa\navatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.\n\nOli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta,\njommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään\npaneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.\n\nLapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui\nlevollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen\nlattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti\nja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi\notsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja,\nmutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti\nhän sen pois.\n\n— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se\nvaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän\ntuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain\nmuuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki\nrientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui\nkahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on\nmainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa\nmiehen ja hevosen.\n\n— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin\nharkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota\ntuskin sentään saa täytetyksi.\n\nHän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen\nleukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja\nkoetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä\nrautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa,\naivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää,\njosta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi\nonnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän\non pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen\nsaakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan\nvähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi\nvaltamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä\nmoneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin —\nvarsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin\njonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden\nseutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan\nperille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat\ntoriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä\nole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen.\n— Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan\nkavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan\nkaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet\nkäytäntöön — — —.\n\nHalkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan\nunohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan\nmaanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä,\nhän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. —\nOn pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun\ntulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä\nmaanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä\nteilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä\ntoinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat\nKulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun.\n»Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee\nrekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa\npari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — —\n—. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli\nvasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin,\naivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä\npuheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee\naikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On\nniinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla\nnoloa tällainen — — —\n\nHänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.\n\n— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä,\neikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään\nmuuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä\njuuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.\n\nHän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti\nhenkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä:\n»Maija!»\n\nEukko ei kuullut.\n\n— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti\nomaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin\nseinäkellon naksutus.\n\n— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko\nunenpöperöisenä.\n\n— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.\n\n— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!\n\n— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä —\ntuotanoin —\n\n— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä\nkumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä\nihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?\n\n— Onhan sitä niin miettimistä — — —\n\n— Sano sitten kerrankin, mitä.\n\n— Se va-asikka, ponnahti Laurin suusta sana niinkuin salpain takaa, ja\nhän huokasi helpoituksesta. — Nyt oli, jumalankiitos, alku tehty!\n\n— Va-sik-ka? toisti eukko kysyvällä äänellä ja nousi istuilleen\nvuoteelle hänkin. Hänen päähänsä lennähti varmaan epäilys miehensä\njärjen eheydestä, sillä hän sanoi heti hätäisellä äänellä:\n\n— Otahan tulta!\n\nLauri oli jo niinkuin toinen mies, astui vikkelästi pöydän luo ja\nsytytti lampun.\n\n— Mitä se vasikka niin sinun päätäsi vaivaa, ettet yön lepoa saa,\nmiesparka? kysyi Maija emäntä istahtaen rahille ja katsellen lampun\nvalossa tutkivasti miestään. — Minunhan se on huolenani ollut ja kyllä\nse on hyvässä kunnossa, juuri ennen maatapanoa viimeksi juotin.\n\n— Niin, kyllä, vaan nyt se olisi vietävä kaupunkiin, sanoi Lauri.\n\n— Viedään tietysti, niinkuin ennenkin, kunhan ennätetään. Näinä päivinä\nse on vietävä, vaan eihän niitten vuoksi koskaan muulloinkaan ole öitä\nvalvottu, vaikka niitä on viety jok’ikinen talvi.\n\n— Kas minä aijon sen viedä hevosella — kaupunkiin saakka —\n\n— Ahaa! huudahti eukko. — Siinäkö se pykälä olikin? Sitäkö olet\nsisässäsi hautonut? Onpa sekin päähänpisto, lähteä tästä hevosella\nkaanittamaan tällaista taipaletta muutaman markan vuoksi! Pane hevonen\nennemmin halonajoon, niin on jotain ansiota. Etteikö enää rautatie\nkelpaa? Mikä hullu päähänpisto tosiaankin!\n\nMutta Lauri oli rohkea jo, ja sanoi päättävästi:\n\n— On se sellainen päähänpisto, ettei sitä enää muuteta. Hevosella\nlähden kuin lähdenkin vaihteeksi kerran vielä. Ja keli on mainio kuin\nkierä jää.\n\n— Ja sitten jäät taas vaihteeksi kerran vielä juopottelemaan Rapakiven\nmökkiin, niinkuin ennenkin hevosmatkoillasi, etkä tuo vasikan hinnasta\nkotiin tuon taivaallista.\n\n— Voihan juopotella vaikka junassakin kulkee, ja voihan kaupungissakin.\n\n— Ei samalla tavalla. Junasta potkitaan ulos, ja kaupungissa on\npoliisit.\n\n— Mutta eihän tässä ole juopoteltu vuosikymmeneen, eikä juopotella\nnytkään, sen lupaan ja vannon.\n\n— No mitä varten sinä oikeastaan tahdot hevosella lähteä, kun jo niin\nkauvan on huomattu junakulku kaikin puolin edullisemmaksi? tutkaili\neukko.\n\n— En osaa sitä oikein itsekään selittää, vastasi Lauri, mutta niin\nminusta vaan tuntuu, että hevosella lähden.\n\nEukko koetti panna vastaan kaikella tavalla, mutta Lauri yhä vaan\näityi, eikä hänen kanssaan enää auttanut mikään väitteleminen.\n\nMutta kun hän alkoi katsella vaatteita päälleen ja kurkoitella\npitkää teurastuspuukkoaan seinän raosta ikkunan päällä, tuli uusi\nyhteentörmäys. Vaan siinäkin hävisi eukko, sillä kun Lauri kerran oli\npäättänyt vielä samana yönä teurastaa vasikan ja lähteä matkalle, niin\nhän myös piti päänsä.\n\n— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.\n\n— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä\nmaataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin\ntäytyi seurata hänelle apulaiseksi.\n\nJa hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden\nseudussa aamuyöstä matkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin,\nsillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli\ntyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista\nriippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.\n\nTienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli\nsynkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi\nnimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu\nmonet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu\ntorpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi\nLauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan\nhevostaan.\n\nEi oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin\nja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun\nhevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin\nlopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat\nniille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska\ntäytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin\npuoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.\n\nSää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven\nilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin\nsuvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa,\nja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä\nlumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi\nlakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti\nreen perään kenolleen.\n\nKeskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina,\nmutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä\nkahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen\nlumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti\nenää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se\noli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli\nsitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin,\nvai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi\näkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta\ntuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä\nmetsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä\najanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten\ntulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.\n\nLauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin\nselkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut\nmitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina\nsisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin\nse uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut\njuuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin\nmenneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä\nveistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt.\nSiitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän\npaneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan\najoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta\nveropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika\ntekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa\nparanee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee\nitselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh\n—.\n\nLopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa\njuoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän.\nSiinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli\nmonasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää\nsaanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä\nminkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä\nkaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja\ntie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.\n\nRuuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan\ntuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin\ntuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä,\nlaitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä\nkohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna\naivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä\nennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä\neikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja\notatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi\nsieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan,\nja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka\naskeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.\n\nEikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin\nkatokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi\naisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei\nkuulunut valjaitten avaajaa----\n\nSe oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion\nvuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei\nHelsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin.\nMaantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli,\nja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun\njuna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi\navattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.\n\nKun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen\npirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.\n\nOliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta\ntäällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?\n\n\n\n\nVAIKEA ASEMA\n\n\nMinä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että\ntuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa,\nposkeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa\npitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia\ntilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi\nvälttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna\nniinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä\nen voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi\nvillahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se\nolisi sentään jo liikaa.\n\nKaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet\noikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja\nantaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat\nminulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä\non ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin\nkäydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa,\nantaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä\nomallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän\nhiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti\nvaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla\npäivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat\nminua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä\npeittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan\nmakeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni —\njos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.\n\nMutta nyt, — — — no saattepa kuulla.\n\nOlen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut\narvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On\npuhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja\ntuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa\ntilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut\njotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on\nminut pahanpäiväisesti nolattu.\n\nTässä yksi esimerkki monien joukosta.\n\nIstuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä\ntärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta,\näitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä\nrakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä\nkertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden\navaamaan suuni.\n\n— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen\nsuuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää\nsiltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle,\nennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.\n\nSiihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu\nkuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä\nkeskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani\nkuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria\npilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa\nonnetonta kohti.\n\n— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole\nollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu\nsyrjästä katsoen — — —\n\n— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei\nhämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä —\n— —\n\n— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne\nsitä sidettä, sitä laitosta — — —\n\n— Sitä pyhää laitosta — — —\n\n— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko\nyhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —\n\n— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —\n\n— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen,\nperheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —\n\nKoko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita,\nja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle,\njoutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin\nsiihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.\n\nVihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän\nloppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja\neräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin\nhurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä\nitseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän\nsen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys\nyhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.\n\nMutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui\nkuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin\njoukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon\nkokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran\nisännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani\nvanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset\npaperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä\nhuomioon otetuksi.\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\nTein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita\nolisi.\n\nKartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin\neteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei\nminut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.\n\nVastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden\nkarpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja\npunakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku\npaperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan\nnäköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana\nja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.\n\nOlen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista\nja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti\ntulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis\novea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin,\nja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille\nkumartain etupuoleni.\n\nHeidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla\nmuuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari\naskelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun\nverran hermostunutta punaa kasvoillaan.\n\n— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?\n\n— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri\nmeijerin kuukaustili silmäiltävänä.\n\nHän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman\ntuskallisella käden liikkeellä.\n\n— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta\nneljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — —\n—joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja\nteidän kuukausipalkkanne — — —\n\nHän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi,\nvetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta\nollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan\njalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi\nkorkealle.\n\nMinä puhuin asiani.\n\n— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on\nkyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta\ntodistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai\nnuori — minä haluaisin vanhaa.\n\nHytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.\n\n— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —\n\n— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko\nperheellinen mies vaiko naimaton.\n\nSiinä se oli!\n\nKoetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.\n\n— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään,\njoita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita,\nnähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on\nnuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani\nvallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi,\nhyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille,\nmutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi,\nhyvästi — — —!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa\nhuomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus\nerehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.\n\nSellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin\nkaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja\niloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli\nlevitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.\n\nMinun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen,\njäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha.\nAloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää\nja tehdä sulavia kumarruksia.\n\nKuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren,\njoka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta.\nYht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen\nläpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän\nolisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein\nsurumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran\nilakoimisesta.\n\nOliko hän nuori?\n\nJaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa,\nja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä\nasianomainen itse.\n\nOliko hän kaunis?\n\nMinun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä\nehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi\nminulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän\nsiitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.\n\nSe seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin\nviisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja\nminusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa\noikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla,\nesitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä\njotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja\npuhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti\nvielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat:\n»sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten\n— vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran\njärjellistä — — —».\n\nHän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti\nkohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni,\nsillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani\njotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.\n\nEn oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin\nja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista\nrepäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä\nvanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan\nsalin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.\n\nOih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin\nkokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko\nsinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota\najatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko\nsinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta\nolemustani kohtaan?\n\nTähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös,\ntoista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara\nminua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä\nvihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä\nensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —\n\nMutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä\ntäysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen\nkysymys.\n\nTämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun\ntäytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja\nsuo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja\n»todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea\nasema.\n\n\n\n\nSILMÄLASIT\n\n\n— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä?\nhuusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen,\nkun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään\ntarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.\n\nItse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja\nhangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.\n\nHän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes\nveljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät\ntuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina-\nja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille\nniillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla\nasioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä\nkymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla\nsunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut\nlähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos\nsuurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli\nsetä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta,\nniinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin\nsiihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja\noli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa\nseurakuntaa.\n\nOli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui\nhyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani\naseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti\nsuuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa\nportailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.\n\n— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet\njoka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka\nikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta\nsotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin\nettä kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni\njahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin\nkirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.\n\nEmäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen\nsilmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön\näänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi\ntorumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että\nvastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi\nkoetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.\n\nVihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään\npöydälle.\n\n— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja\nkantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi\nhän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan\nja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua,\nvieläkö se olisi kuuma.\n\nTästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä\noli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja\ntouhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena\nitse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten\npuhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan\nseinältä ja alkoi sillä hangata niitä.\n\n— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan,\npuhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin,\nsen kyllä tiedät.\n\n— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. —\nMutta sinä kannat aina.\n\n— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään,\nvaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni\nkumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin\nniinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne\npuhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.\n\nHän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään\netäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja\nrypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki\nselälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää,\notti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten\nottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä\nsamat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.\n\n— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen.\n— Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein\nsaada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset\nkirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.\n\nHän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta\nikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan\nkaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli\npuhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.\n\n— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi\nviipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin\nliian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen\npelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi\nkärpäsiä surahti lentoon.\n\n— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin\npoikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla\nkerran saisi edes otuksen!\n\nSe oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän\nnärkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä,\npisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti\nvallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin,\nsillä sinne oli käveltävää useita virstoja.\n\nTopakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa\nnarttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä\noli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin\nroimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä\nmyöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä\nkukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen\nkuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää\nja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja\nhaulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen\nlaukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.\n\nUljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua\nlevottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta\nnyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja\nhermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.\n\nHänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken,\nmutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei\nsilloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa\nmilloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.\n\n— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.\n\nJa tällainen oli hänen mielikuvansa.\n\nHän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle,\nettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen,\neksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat\njäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin\nsilloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua\npitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on\nnäreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten —\nhän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin\njänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen\nkuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja\nsitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa\nmiesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja\nkun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se\ntuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että\njänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin,\nei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen\nheitti, ja — — —\n\nSetä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä\netusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana.\nSitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!\n\n— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen\ntakanaan.\n\nSiinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt\njälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.\n\n— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran\nhämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä\ntoiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme\naamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän\nsitten virallisen painavasti.\n\n— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.\n\n— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta\nselvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan\nilman asiata.\n\n— Olihan minulla vähän asiaa ja siksipä juuri mukaan riensinkin, kun\nnäin, että komsarjuksen matka oli tänne päin. Tuo Nummelan Jussi on\nollut minulle vähän velassa ja toi tässä viime viikolla velkakirjan,\njonka poikansa on kirjoittanut — sen poika käy kansakoulussa — mutta\nsiinä kirjassa ei ole todistajaa. Ajattelin, että poikettaisiin nyt\nyhdessä Nummelaan, niin komsarjus todistaisi. Kirja on minulla mukana.\n\n— Äs! Ei minulla ole tässä aikaa poikkeilemaan, sanoi setä\nkärsimättömästi. — Eikä ole edes kirjoituslaseja mukanani. Minulla on\nvaan jahtilasit.\n\n— Sepä sattui hullusti, sanoi mies. — Mutta eiköhän tuota sentään\nnimeään osanne piirtää vanhaa tottunuttaan?\n\n— Ei se niin vaan käy. Velkakirja on tärkeä paperi.\n\nMies seurasi häntä kumminkin aina Nummelan kohdalle saakka, joka oli\ntorppa sekin, pirtin ovi aukeava melkein suoraan maantielle. Siinä\nrupesi hän uudestaan pyytämään setää velkakirjaansa todistamaan. —\nSe olisi hänelle kovin tärkeä asia, sillä muuten saattaa käydä niin\nonnettomasti, että Jussi kieltää koko velan. — Piirtäisi vaikka\nsormeaan myöten nimensä paperiin. Ja hän pyysi ja pyysi.\n\nMutta Nummelan isäntä olikin nähnyt miehet maantiellä ja astui\npirtistään ulos.\n\n— Kyllä asia on, niinkuin naapuri on puhunut, sanoi hän, mutta ei\nsattunut tähän silloin ketään todistajaa. Jos nyt herra komsarjus\nolisi hyvä ja astuisi sisään, niin voitaisiin tässä ottaa pieni tiraus\nkaupantekijäisiksi, koska sattuu olemaan hiukan kotosalla. Kyllä minä\notan koiran ja pistän tuohon — noh, katsos sitä, äkäinenpä sinä —.\n\n— Tiana, soh, hyi! äyhkäsi setä. — Ne nuo narttukoirat. — Tiana\nhäär hyi haraskissa susipraskan sööka täär pasop — — — se on siellä\nvallesmannilla kasvatettu, niin ei tahdo oikein totella muuta kuin\nruotsalaista komentoa.\n\nHe astuivat pirttiin ja saarnamies otti velkakirjan taskustaan,\nlevittäen sen pöydälle.\n\n— Jaa, jos minä siitä jotain sanon, niin valehtelen, naurahti setä\nkatsellen seisaallaan paperia pöydällä. — Mutta numerot sentään näen —\nseitsemänkymmentä viisi — ja kuusi korkoa.\n\n— Niin on.\n\nSetä asetti silmälasit nenälleen, vei paperin kädessään niin etäälle\nkuin ylettyi, väänsi vielä niskaansa taapäin ja koetti lukea.\n\n— »Minä allekirjoittanut — — —»\n\n— Ei, siinä seisoo »minä Jussi Nummela», oikaisi Nummelan pieni poika,\njoka seisoi seinemmällä.\n\nSetä mutisti suutaan niin että huuliparta liikahti, ja katsoi lasiensa\nylitse poikaan.\n\n— Meidän poika, se käy kansakoulua. Tämä on sen tekemä tämä kirja,\nselitti isäntä.\n\n— No jo minä ajattelin. Niin, niin, kyllähän ne tätä nykyä niitä\nkoulujaan käyvät, mitä heissä sitten oppinevat. Mutta kunhan vanhaksi\ntulet, kunhan tänne pääset, niin laseja saat käyttää sinäkin, vaikka\nkävisit kymmentä koulua. Ja voi käydä silmiesi kanssa vielä niin\nhullusti kuin minunkin, ettet tule edes yksillä laseilla toimeen.\nKatsokaas, en minä oikeastaan näillä laseilla näe lukea enkä\nkirjoittaa, vaikka koetteeksi pistin päähäni. Nämä ovat jahtilasit ja\nnäillä näkee vaan etäälle. Toiset jäivät tietysti kotiin, sillä eihän\nniitä molempia osaa yht’aikaa mukaansa ottaa. Jos olisi kirkas valo\nja paperi tuolla tuvan toisessa seinässä, niin sitten kyllä näkisin\nnäilläkin.\n\nNummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:\n\n— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä\npidän sitä täällä ikkunan luona —\n\n— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren\nkuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on\nkirjoittanutkin.\n\nPoika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman\npaksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä\ntunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan\nnähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut\nherra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.\n\nJa kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan\nasian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista\nja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.\n\n— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan\njahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta\nvaan keikautetaan — noin — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden\nsuuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on\nrakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä\nalkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja\nkovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.\n\nKaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on\nhänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea\nreppu.\n\nNyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.\n\n— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään\nsiltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen\nparantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh!\nhuutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana\nhäär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana,\nsööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme,\nellei tästä — — —\n\n— No nyt!\n\n— Hei!\n\n— Pass opp!\n\n— Ei, ei! Elä sinne!\n\n— Mene sinä tuonne!\n\n— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!\n\n— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!\n\n— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.\n\nToinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi\ntäydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä\nniinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi\ntoinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella\nkiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.\n\nHetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään\nvaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan,\nkiihkeästi ympärilleen vilkuillen.\n\nKoirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan\netemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä\noli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo\ntulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti\nhuomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.\n\n— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä,\nvaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi\nluullut mitään haistavan —\n\nHän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein\nkovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa\nvauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi\nsillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen\nympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen\nniinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen\nja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa\nkädessään painuu veltosti alas.\n\nKoirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.\n\n— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.\n\nMutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.\n\n— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä\nsaalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.\n\nHän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt\nmelkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen\nselkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.\n\nSedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen\nlähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.\n\n— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä\nvanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — —\nhän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin\n— kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten\nniinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka\nkohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? —\nHänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit,\ntoiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.\n\nMutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä\ntarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua\navatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa\nluonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.\n\n\n\n\nKATEUS\n\n\nI\n\nJo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut\nnaapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista\nPellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa,\nvaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä\noli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen\nkateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa\nnaapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut\nAlapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja\ntulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan\nalla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko\nestänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.\n\nNyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito\nTanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja\nuudestavuodesta oli muutto tapahtuva.\n\nKoko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli\nollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia\ntämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on\nhän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän\nuuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine\naivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen\ntaloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen\nselvyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto\nlepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai\nvuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa,\nei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi\ntulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka\nohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä\njoka puolelta.\n\nEikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään,\njoka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät\nmustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät\nyhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei\nääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus\naidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen\nkäsissä.\n\nTuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen,\nantaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin\non tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman\nsukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan\ntalvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai\nkiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat\nvirsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat\nkylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä\noli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi,\ntehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin\nse horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta\noikeata hetkeä odottaakaan.\n\nOli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren\nveisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti\nikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt\nnukutaan ja kylä on pimeä.\n\nYksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos\nsattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä\ntuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo\nmaantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää,\nvaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.\n\nKuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua\nmekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta\nliikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle.\nVanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin\noikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka\nkämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva,\nhartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi,\nvaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat\novat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi\nmäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä,\nYläpellon vanhassa sikopiirissä.\n\nMiehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä\nsamea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty\njumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia\ntehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu\nruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee\nniistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu\nlattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten\njalkojen alla limaiseksi liaksi.\n\nTaneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin\npuheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä\nmärkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa,\nsammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää\nkirkaisten ja siunaten pystyyn.\n\n— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä\npöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa\naletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin\npuolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello\nkahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa,\nHiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa\nvaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi\ntässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran\nnylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.\n\n— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti\nHiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan\nsiitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes\nryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun\nikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan\nasettuneet.\n\n— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään\nmuuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle\ntaritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet\nolleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti\nherrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos\nmennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan\nhautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan\nväljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman\nedestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma\nposkeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara,\njos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija.\nKuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava!\n— Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa\nminua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.\n\nHän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.\n\nRengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa,\ntoinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.\n\n— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko\nresu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin\nriittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas\nvaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se\nsiirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri\ntänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti\nheti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti\nräähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista\nvihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten\nneljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi,\ntyöntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan\nsuutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara\nolit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä\nkoetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi\nkostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta\nmaan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä\nnoita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota\nhaarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat\nlasiastioista.\n\n— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.\n\n— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen.\n— Hae häntä!\n\n— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi\nisäntä.\n\nSe oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka\ntarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään\nulos.\n\n— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli\nkatseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä\nkuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen\ntuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen\nroikale.\n\n— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla\npurjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.\n\n— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.\n\n— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli\nelämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih,\nsiunatkoon jumala!\n\nVanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä\nhuuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan\noluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän\nkohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista\nkorvista koholla ja alkoi puhua.\n\n— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa\nmelkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen\nlahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla,\noikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen\nparempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki\nyht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä.\nTämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen\nsyntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten\nkahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko.\nMutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin,\nalkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan\nja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs\nmitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla,\noikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin\nuutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet\nhaarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No\nmitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle.\nSiellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan\nmiehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä\ninnostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan\nheikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen\ntakapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy\ntäällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti\nhän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan\nsitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on,\njoko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi\nunohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. —\nKyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta\najan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä\nhetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista\nkellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko\njo kaksitoista?\n\nSiirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa\ntaalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä\nkuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se\nuupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.\n\n— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi\nastuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.\n\nMiehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä,\nja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja\nmitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää?\nOsataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin\ntulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se\nkyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan\nminuutilleen — — —.\n\n— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken\nkuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle\najatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä\nei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun\ntietääkseni koko pitäjässäkään.\n\n— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja\nkomsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli\nsakoitettu viinan myynnistä.\n\n— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi\nisäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän\non kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan\njalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain,\nminä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —\n\nHän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa\nkatsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:\n\n— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen\nteidän apuanne heti kohta.\n\nMiehet vilkuivat toinen toiseensa ja ympärilleen yhä kummastelevammin,\naivan kuin salainen pelko tai joku paha aavistus olisi iskenyt\nheihin. — Mitähän tosiaan sillä on mielessä, mihinkähän se meitä näin\nyösydännä, aivan uudenvuoden yönä tarvitsee —?\n\n— Juodaan sen verran vaan, että on paras rohkeus luonnossa, ja\nkäsivarsissa jäntevin voima. Täytäpä haarikka vielä kerran, Heikki!\n\nKun miehet pysyivät äänettöminä ja yhä vaan katselivat toisiaan sekä\nisäntää humalan voimasta typertynein silmin, eikä kellään ollut enää\noikein hanakkaa halua tarttua vastatäytetyn haarikan korvaan, rykäsi\nKylänpään Kustaa, vanha vakava mies, toinen Yläpellon mökkiläisistä, ja\nalkoi puhua.\n\n— Antakaas kun minäkin avaan suuni tähän asiaan, sanoi hän vitkalleen.\n— Minä en oikein saa päähäni, mikä isännällä on meininki. Ei suinkaan\nmeidän vaan — — —\n\n— Äs! ähäytti isäntä. — Ei sinun tarvitse päähäsi saadakaan mitään\nmuuta, kuin että teet vaan mitä käsketään, mitä minä käsken, joka tässä\nolen isäntä ja hallituksen pitäjä. — Mitä? Mitä sinä mutiset? Luuletko\ntästä kostohommiin ja rosvotöihin lähdettävän! Ei toki rautaa jalkaamme\nhankita juuri kuin elämä alkaa. — Kievari muutetaan, siinä koko homma,\nkuulkaa nyt.\n\n— Vai niin, no sehän on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Mutta millä\ntavalla sitä tämän paremmin muutetaan? Nythän se on jo tässä talossa.\nHuoneet ovat kunnossa, hevoset tallissa, olutta lattiakuoppa puolillaan\nja tässä kuskipoikia vaikka viiteen kyytiin.\n\n— Vaan patsas, nähkääs, tuo punaiseksi maalattu hongan pökkelö! Se\nseistä jämittää vielä Alapellon portilla jäisessä maassa, ja se on\nse, joka on muutettava meidän portille juuri tänä yönä, juuri sillä\nhetkellä, jolloin vanha vuosi niskansa taittaa. Se on juuri se, joka\non ainoa laillinen ja kaikkien nähtävä merkki siitä, että nyt ovat\noikeudet meillä, vihdoinkin meillä.\n\n— Jahaah, vai sellainen homma tässä vaan onkin, sanoi Kustaa\nrauhallisena. — Mutta onko se nyt pakosta muutettava juuri näin\nyösydännä?\n\n— On, vastasi isäntä tiukasti. — Se on nyt juuri yösydännä muutettava.\nKupernyörin korkea päätös on pantava minuutilleen voimaan, sillä\nmaailmassa on monta mutkaa, niinkuin jo äsken sanoin, ja tässä meidän\nkylässä erittäin. Ja toisekseen, onpa tässä jo kiusaakin koettu\nnaapurin puolelta enemmän kuin tarpeeksi, loppukoon rutosti siis, kun\non loppumaan määrätty.\n\n— On tainnut Alapelto hyvinkin tehdä pientä kiusaa isännälle tässä\nkievarijutussa. Eikö ollut tämä jo kolmas kerta kun olitte huutamassa?\nkysyi Kylänpään Kustaa.\n\n— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen\najan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin\npidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.\n\n— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin\nennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti\nHiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.\n\n— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten\ntietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin\nrengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa,\njossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta,\ntulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina,\nsilloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin\ntuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten\nhevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat\nkyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä\ntiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä\ntiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin,\nsillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää\niankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.\n\nHän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja\nkääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut\nmennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt\nauki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät\nkiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi\nsanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään\nkuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja\nkaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä\nvoimalla, että multiaisat tärisivät.\n\n— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.\n\n— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty\nauki, hätäili toinen.\n\n— Kuka sen jätti auki?\n\n— Kuka siellä viimeksi kävi?\n\n— En minä ainakaan.\n\n— Enkä minäkään.\n\n— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!\n\n— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.\n\n— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.\n\nSilloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsä\nHeikin niskaan.\n\nSyntyi yleinen hämminki koko talossa.\n\nHeikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli\nisäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva\nääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia\ntaivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset\nmiehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä\nlauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä\nemäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon\ntuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.\n\n— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista\njuhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili\nemäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.\n\n— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan,\nmutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt\nhuomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.\n\n— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa?\ntutki isäntä tiukasti.\n\n— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut\nsiinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa\nkätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en\nole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä\nerehdystä —!\n\nIsäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta,\nkatsellen kämmentään.\n\n— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran\nhengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa\nsieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä\nsattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.\n\n— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu,\ntai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta\nsärkyneeseen käteen.\n\n— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi\nisäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo\nkello seinällä?\n\n— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.\n\n— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä\nkommerruksessa.\n\n— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi Kylänpään\nKustaa naapurilleen salavihkaa.\n\n— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja\nkatkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta\nkaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että\nteemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan\näsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?\n\n— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että\nsinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no,\nelä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä\ntarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti\nei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän\naamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin\novipielessä, sieltä otatte ne.\n\n— Joko lähdetään?\n\n— Ihan tällä hetkellä, että lyönnilleen kahdeltatoista olemme patsaassa\nkäsiksi. Käykää vaan työkalut tallin ovelta.\n\nKoko joukko astui ulos.\n\n— Oli muuta mitä tahansa, mutta kyllä tämä on hauskaa, päätti joku\neteiseen tultaissa, pahasti nikotellen.\n\nUusi vuosi alkoi, ja vanha täti huokaili hiljalleen tämän maailman\nsyntiä ja pahuutta, sekä kömpi voihkien sulkemaan ovea, jonka miehet\nmennessään olivat jättäneet auki.\n\n\nII\n\nKun Taneli, viisi puolihumalaista apumiestä jälessään, oli tullut\ntuvasta ulos, ei hän voinut olla hetkiseksi seisahtamatta portaille\nsillä aikaa kun miehet hakivat työkaluja tallin puolelta.\n\nHän levitti sieraimiaan ja hengähti syvään mielihyvästä.\n\nSiinä oli portaitten vastapäätä noin viidenkolmatta sylen päässä,\njonkun verran alempana naapurin rakennus, kyljittäin, takasivu\nYläpellon pihaan päin, ja keskellä pitkää sivuseinää oli Alapellon\nTaavetin makuuhuoneen ikkuna, ainoa mitä koko rakennuksessa oli\nYläpellon pihan puolella. Korkea, vanhanaikainen hirsiaita, ihan\nkeskelle rajaa rakennettu, eroitti tonttimaat ja talojen tilukset\ntoisistaan. Yläpellon puolella oli ainoastaan kalteva, kivikkoinen\npiha, joka kesät talvet oli lammasten ja sikain tennerryspaikkana,\nmutta Alapellon Taavetilla oli rakennuksensa ja aidan välillä\nkapea puutarhamaa, jossa vahvan heinänurmen ja leveitten\nkarviaismarjapensasten keskellä kasvoi muutamia vanhoja, vahvasti\nhaaraantuneita ja käyräoksaisia omenapuita. Kesällä lehden aikaan ei\nAlapellon rakennuksesta näkynytkään Yläpellon pihaan muuta kuin harmaan\npainokaton harja ja savupiiput, mutta nyt sieltä häämötti aidan yli ja\nhuurteisten oksien lomasta pitkä seinä ja porstuanperäkamarin ikkuna.\n\nTanelin koura meni vaistomaisesti nyrkkiin hänen seistessään siinä\nportailla, eikä hän tuntenut kipua ollenkaan särkyneessä kämmenessään,\nei muistanut edes, että se oli siteessä.\n\nHänen mieleensä kohosi taas tuhanteen kertaan ennenmietityt ajatukset.\nHän oli usein seissyt pimeässä portaillaan tai pihamaalla, joskus\nhiipinyt hirsiaidan nojallekin, ja synkkänä tuijotellut Taavetin\nikkunaan, tai vaanivana tähystellyt ikkunaverhon takana liikkuvia\nvarjoja. Tällä kertaa oli ikkuna pimeä ja koko rakennus kuin kuollut.\n\n— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja\nolisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään.\n— Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen\ntehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. —\nMaatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan\nmakaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on\nnyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin\njoka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima\nvähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin\nennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan\nsaadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään\npystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.\n\nMiehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.\n\n— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.\n\n— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa\nollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.\n\n— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa\ntähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle.\nIskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani\npatsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin\nsyvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.\n\nHän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon\nportille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.\n\n— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat\nniin kummallisesti.\n\n— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.\n\n— Soh, mikä se oli?\n\n— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.\n\n— Taitaa olla. Sen kelmin aidatkin risahtelevat. Nyt toimeen miehet.\n\nLumi tuoksahti patsaan juurella, pian oli paljas maa näkyvissä, ja\nhe iskivät terästetyt kanget jäiseen somerikkoon, alkaen murtaa sitä\npatsaan ympäriltä auki.\n\nÄhkien ja puhkien siinä nostettiin ja pudotettiin kankea, kolme miestä\nteki samaa Yläpellon portilla, tulikipinät säikkyivät, kun kova kivi ja\nkarkaistu teräs iskivät yhteen, ja mäki kumahteli jumeasti. Oli eloa\nnyt ja intohimoista ponnistusta äsken vielä niin kuolleen hiljaisella\nkylän raitilla.\n\nMutta maa oli vahvasti jäässä ja huimasti saivat miehet takoa\nhangillaan, ennenkuin siitä murenakaan heltisi, varsinkin kovaksi\npoljetusta aitan edustasta Yläpellon portilla, johon uutta kuoppaa\ntehtiin.\n\nHiskiias, joka oli kuopan tekijäin joukossa, alkoikin kotvan kuluttua\nhiljalleen napista.\n\n— Pannahinen sen Tanelin kalloon, että tällaista työtä teettää ja\ntällaisella touhulla keskellä juhlayötä. Olisi syksyllä kaivattanut\nsulaan maahan, murahteli hän.\n\n— Ehkei ollut silloin vielä vasikasta mitään tietoa, niin ei ruvennut\nkarsinankaan tekoon, arveli kulkumies, joka oli kolmantena siinä\njoukossa.\n\n— Mutta kun jo kymmeniä vuosia on kievarin pitoa toivottu ja siihen\npyritty, niin olisi häntä jo luullut pitävänsä tässä patsaan tilan\nkunnossa aina ja alituisesti. — Elä lyö varpaisiini sinä siinä, hutkit\nkuin hullu. — Mikä totisesti meni miehen päähän, kun tällaista teettää\npimeässä ja pakkasessa.\n\n— Minä en ainakaan tiedä, enkä sillä päätäni vaivaa, koska asia ei\nminua liikuta, tokasi renki huolettomasti, — tämä yläkertani on niin\nhyvässä kunnossa, niin vietävän hyvässä kunnossa. Hutkitaan päälle\nvaan, meillä on luvassa lisää olutta, kuopassa on paljon pulloja vielä,\nvaikka osan niistä taisi äijä siellä käydessään särkeäkin. — Kas noin,\nkas noin, tuollaisia iskuja sitä annetaan, tuollaisia mäjäyksiä, että\non silmät vaarassa. — Kyllä on kivistä maata, ja jäässä. Kas noin\npojat, kun olisi vanhanaikaista taulaa, niin poltettaisiin vaikka\nkokonainen kylä. Minä näin sitä vielä pikkupoikana Pihon Aatami\nvainaalla. Kymmenenkin kertaa se yön mittaan siihen tulta kalkutteli,\nkun sytytteli piippuaan uunin päällä. Senkin vietävä, kuinka sen\nkarkusta lenteli säkeniä. Noin juuri, kas noin! — Isäntä lupasi lisää\nolutta vielä — — —\n\n    — Halttama tuliali tallallei\n    ja pöytä oli kukkurallaan — — —\n\n— Lyödään tahtiin miehet!\n\n— Elä hoilota, on tässä muutenkin ryskettä. Mitähän mahtavat arvella\nnaapurissakin.\n\n— Sitä on minun vaikea tietää. — Mutta isäntä sanoi, että tämä on\nlaillista työtä ja kupernyörin määräämää, jos kohta tämä kovallekin\nottaa.\n\nPatsaan kimpussa olijat, isäntä, Kustaa ja Heikki olivat vieläkin\nlujemmalla, sillä patsaan ympärystä oli suutittu savella ja\nmusakivillä, mutta vihdoin he sentään pääsivät sulaan maahan käsiksi ja\nhengähtivät helpotuksesta.\n\n— Ei kuulu mitään? kysäsi isäntä huohottaen.\n\n— Ei mitään, vastasivat toiset.\n\n— Hyvä on. Ei sillä, ettei Taavetti olisi kuullut jyskettä ja ettei\nhän saattaisi vaaniakin jossain nurkan takana, mutta — ja hän korotti\nääntään — vaanikoon vaan, Taneli on siksi älykäs mies hänkin, ettei\nanna kenellekään aikaa välikoukkujen heittoon.\n\n— Mitä koukkuja tässä olisi voitu heittää? kysyi Kustaa.\n\n— Mitäkö koukkuja? Perin katalan koukun olisi tässä naapuri voinut\nheittää, oikean hirttomutkan. Sitä se on salaa miettinytkin ja siihen\nluottanut, niinkuin tiedän. Mutta katsos, Kustaa, Yläpellon Taneli on\nsittenkin peevelin viisas mies, ja ennättää edelle.\n\n— Saattaa olla niinkin, vastasi Kustaa laimeasti, käsittämättä\nisäntänsä hämäriä sanoja.\n\nTämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:\n\n— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että\njos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä\nseisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku\nherran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin\nennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.\n\n— Jokohan!\n\n— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan------\n\n— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?\n\n— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään.\nMeillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi\nainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja\nmatkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka\non ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu,\nja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni\nolla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti\nheti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus,\ntehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten\nole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai,\nKustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas\nja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin\nkuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut\ntähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.\n\n— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut\najatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?\n\n— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain\nsaivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja,\nkellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä,\nhuomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään,\nsillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut\nolla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin\nkuullut.\n\n— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo\nKustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka\nhänestäkin nyt oli päivän selvä.\n\n— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen\nomaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa,\nsillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän\n— — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne\nniinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?\n\n— Ei kuulu ainakaan minun korviini.\n\n— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.\n\n— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän\nsen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään\nliittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas\nihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi\nkääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää\ntässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on\nlaillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme\npystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa\nhaluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa,\nhapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta\nTaavetin sapen halkaisisi.\n\nHänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän\nsitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä\nharmittaa että nolostuttaa.\n\nHeikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan\nettä kuoppa siellä jo on valmis.\n\n— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.\n\n— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti.\n— Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan\nvielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.\n\nMutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan\npakkasessa.\n\n— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi\nvaan, että päästään pirttiin.\n\n— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa\njoltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein\nlaulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli\nihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.\n\n— Viitsisikö nyt todella kukaan retuuttaa kyytireessä juhlayönä, en\nainakaan minä sitä oikein ota uskoakseni, arveli Kustaa.\n\n— Mene tiedä, maailmassa on monta mutkaa. Jospa olisi asetettu — —\n— Yhden on täällä matka yhtäälle, toisen toisaalle. Mutta kyllähän\nnähdään, onko aavistukseni oikea vai väärä. Patsas ylös ensin,\nkäsirysyyn vaan, komensi isäntä, enemmän toisten mieliksi, kuin omaa\nmieltään seuraten. — Sylikaupalla vaan, ei tässä muita peliä tarvita,\nkun tyvi on auki.\n\nKolmessa miehin kietasivat he sylinsä patsaan ympäri ja tekivät vahvan\nnykäisyn ylöspäin. Patsas huojahti vähän ja heitti lumisen lakkinsa\nmiesten niskaan, mutta ei kohonnut hituistakaan.\n\n— Uh! huudahti Heikki ja alkoi kopeloida niskansa ja takin kauluksen\nväliä.\n\nKustaa helisteli hihojaan.\n\n— Katsos pakanaa!\n\n— Nousiko se yhtään? kysäsi isäntä.\n\n— Ei tuumaakaan.\n\n— Toinen tempaus vaan. Se on juutuksissa.\n\nTemmattiin taas kolmen miehen sylivoimalla, mutta yhtä huonolla\ntuloksella, kuin äskenkin.\n\n— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin,\nsanoi Kustaa.\n\n— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti\nisäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta\nkuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan\nensin.\n\nHuojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin\nsuuntaan tahansa.\n\n— Nyt nostetaan.\n\nVaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää\napua kuin ennenkään.\n\nIsäntä päästi jo karmean kiroussanan.\n\n— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta\nkuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja\ntänne taas — kas niin.\n\nNostettiin uudestaan, mutta turhaan.\n\n— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään\n\n— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki\npieneksi leikiksi.\n\nIsäntä närkästyi.\n\n— Elä heljuttele suotta hampaitasi, minua tämä alkaa suututtaa. —\nHoi miehet, tulkaapa sieltä kankinenne tänne alas. Tässä on otettava\npainovoima. Kanget joka taholta lujasti kiinni ja paittilasta alle. —\nEikö ole, mitä panna paittilaaksi? — Ei tosiaankaan. Juokse, Heikki,\nhalkoja tuolta pinosta — Olipa hyvä sittenkin, että ruvettiin sentään\najoissa nostamaan, koska se on tuollainen visajuuri. Tässä olisi\nsaattanut käydä hullusti, vaikka alku oli hyvä. — Hst! Kuulittako\nmitään?\n\nJoku sanoi kuulleensa niinkuin jotain ratinaa, mutta ei voinut\ntarkemmin sanoa, mistä päin.\n\n— Riennä, Heikki. Ota vaan isoja lohkohalkoja, mitä saat.\n\nSe oli Alapellon eteisen ovi, joka oli narahtanut, ja portaille oli\ntullut pari ihmistä, mutta eivät patsaannostajat heitä huomanneet.\nEivätkä he olleet huomanneet sitäkään, että Alapellon pirtin\nmaantienpuolisesta ikkunasta oli jo kauvan aikaa pimein päin katseltu\nheidän menoaan.\n\nHeikki toi kantamuksen lohkohalkoja paittilaiksi, ja neljä rautakankea\niskettiin patsaaseen kiinni, hiukan alapuolelle maanrajaa, mistä pinta\noli lahonnut pyelmälle.\n\n— Se onkin oikeata vanhanaikaista tervashonkaa, koska ei ole syvemmältä\nlahonnut. Ponnahuttaa kangen takaisin vaan kuin kalliosta.\n\n— Joko pitää?\n\n— Koetetaan.\n\n— Oo-hii — ooh-hiih — oo — — —\n\n— Ei huolita suotta järin huutaa, sanoi isäntä. — Nouseeko se yhtään?\n\n— Taitaa se kipenän verran kitkahtaa.\n\n— Se on peto. Enemmän painoa vaan, miehet!\n\nKuului ähinätä ja kovaa puhkinata, kun miehet rytkäyttelivät kankiaan.\n\n— Jo nousi ainakin korttelin verran. Odottakaahan, kun minä korjaan\nkankeani, sanoi joku.\n\n— Tipahtamaisillaan on minunkin omani, kuului toinen ääni. Vaan kun\nkaksi kankea hellitettiin yhtäaikaa, putosi patsas entiselle tilalleen\ntakaisin niin että jysähti.\n\n— Siellä istuu itse sarvipää tyvessä, kun ei neljän kangen painolla\nnouse. Ottakaa tulta ja katsokaa, onko se työntänyt uusia juuria maahan.\n\nKustaa kumartui patsaan juureen ja raapasi tulitikkuun tulen.\n\n— Haai, pojat, täällä onkin oikea riima tukki, jommoista ei enää\nlöydetäkään kymmenen penikulman piiristä. Paksunee vaan alaspäin\nja taitaa olla syltä syvällä. Voi vietävä, millaisen maston ovat\nvääntäneet. Katsokaahan toisetkin ihmeeksenne.\n\n— Vanhain hullujen töitä, kivahti isäntä. — Häh? Mikä se oli? Kulkunen!\nKuulitteko?\n\nKaikki olivat selvästi kuulleet heikon kulkusen äänen jostain päin.\nYksi oli ollut kuulevinaan sen yhtäältä, toinen toisaalta. Joku arveli,\nettä se oli hänen mielestään kuulunut niinkuin Alapellon tallista,\nmutta toiset taas epäilivät, että eihän tallissa pidetä kulkusia\nhevosen selässä keskellä yötä.\n\nMutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti\njoka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina\nkaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla\nsuolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei\nsieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —\n\nHän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja\nvavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva,\nsieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen,\nmutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset\ntyöaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin\nparsinneulat.\n\nMiehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä\ntällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa\ntehdä näin tulisella kiireellä.\n\n— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.\n\n— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.\n\n— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.\n\n— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei\nlyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö —\nja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.\n\nInnostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia\ntakaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun\npatsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.\n\n— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä\nmaailmaa vastaan ja siinä se seisoo.\n\n— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas\n— nyt se on jo mäellä, kuulitteko?\n\nOli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.\n\nTaneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan\ntyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa\ntyönsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein\nnauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen\nhengenhädässä:\n\n— Mutta pannaan se aarholliin!\n\n— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.\n\n— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi —\nminä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää\npainaa?\n\n— Mistä sen nyt sieppaat?\n\n— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja\nkaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —\n\nViimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän\noli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan\nriiheensä päin.\n\nKuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit\nkolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla\nläähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.\n\n— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?\n\n— Ei vielä ainakaan.\n\nSen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen\nkahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän\nmaan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle\nhyvin ja juoksemattoman.\n\n— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas\nniin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin\ntuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle —\npaksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee\nkorkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.\n\n— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.\n\n— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.\n\n— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin.\nMutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on\noikeus nostaa — — —\n\nKuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.\n\n— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee,\nvaikka maa nielköön — — —\n\nTaneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän\nkiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten\npysytellessä lähempänä tyveä.\n\n— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih----------\n\nRäts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät\nmikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli\nkaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä\nkömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka\nkiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli\nlonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan\nja kouraili paljasta päätänsä.\n\nViimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.\n\n— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi,\nkun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä\nmakaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!\n\nNyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi\ntodellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä\nei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja\nkalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.\n\n— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla\näänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin,\nmutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin\npää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei\nainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään\nottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten\npieni kunniamarssi!\n\nJos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt\nsiitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi\ntoista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi\nedellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan\nretkottamaan niinkuin humalainen mies.\n\nMutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja\nhuusi:\n\n— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari.\nHoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!\n\nHevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin\neteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä\nhevonen —?\n\nHän kiirehti jälestä.\n\nTallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja\npuhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.\n\n— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä\nsinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.\n\n— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.\n\n— Mitä kyytiä tähän aikaan?\n\n— Oli joku kestivieras.\n\n— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä\nrekeesi?\n\n— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.\n\nMutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen\nperästä. Siellä makasi mykkärässään mies.\n\n— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?\n\nPoika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos\nhumalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli\npyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan\ntaloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli\nsälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi\ntietää.\n\n— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni,\nvastasi hän.\n\n— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin.\nAjahan heti meidän pihaan.\n\n— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun\npuolestani.\n\n— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta\npurren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.\n\n— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi,\nherätkää! Olette väärässä talossa.\n\nMies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.\n\n— Hah?\n\n— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.\n\n— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —\n\nJa hän pyllähti takaisin rekeen.\n\nPoika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää\nreissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä\nsusilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja\nmietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko\naisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi\nsyytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.\n\nHän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt\nseisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin\nhumalassa — — —\n\nSamassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui\nportaille.\n\n— Kah! Taavetti varmaan — — —\n\nKiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä\nselkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa\nsilmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa\nottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.\n\n— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka,\ntämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta\nkiinni!\n\n— No nyt on maailma nurin!\n\n— Kuka se on?\n\n— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?\n\n— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se\ntietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti,\nkuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!\n\nKoluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin\noven.\n\n— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi,\nvaimoväet, tulta vieraskammariin!\n\nUupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin\nettä hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin\nemäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja\naikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan\noli.\n\nHän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.\n\n— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin\njalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!\n\nTaneli naurahti ivallisesti.\n\n— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä\non saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja\nlaillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole\nhuoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan\nennen ja välttänyt suuren kommerruksen.\n\n— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä,\nvilkaistuaan vuoteelle.\n\n— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista\nsanoista voit joutua kiikkiin.\n\n— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi\nselkämystässä, juoppo?\n\n— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista\n— noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa\novensuuhun lattialle.\n\nEmäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.\n\nMutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja\nhaukotteli.\n\n— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni\nulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä\nyksi pullo olutta.\n\n— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut,\nsanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen\nseurasivat asian menoa.\n\n— Eikö me Kirkonkylässä olla?\n\n— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari,\nparas pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja\nresu tänne, ihan tänne kammariin!\n\nJa miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille,\nheristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja\nviekkaasti.\n\n\n\n"]