[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flXoiywwwHUSBINn5kEpRAkvG2UatBIaiRqC7DbLgYh8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2940,"Karamazovin veljekset I","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"2940-dostojevski-f-m-karamazovin-veljekset-i","2940__Dostojevski_F._M.__Karamazovin_veljekset_I","Romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1880,1927,137892,852588,false,71662,[25,26,27,28],"Brothers -- Fiction","Didactic fiction","Fathers and sons -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[30,31,32],"Classics of Literature","Novels","Russian Literature","\"Karamazovin veljekset I : Romaani\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel published serially between 1879-1880. Set in 19th-century Russia, this philosophical work follows the volatile relationship between a sensual, dishonest father and his three adult sons—each raised apart from one another. As inheritance disputes and romantic rivalries escalate to violence, the novel explores profound questions of God, free will, morality, faith, and doubt. A plot centered on patricide drives this theological drama forward with passionate intensity. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Trast, V. K.",337,"Dostojevskin viimeinen suurteos on laaja perhesaaga, joka rakentuu isänmurhan ja sitä seuraavan oikeudenkäynnin ympärille. Romaani tarkastelee Karamazovin veljesten erilaisia elämänkatsomuksia ja pohtii uskon, moraalin sekä inhimillisen kärsimyksen kysymyksiä.","F. M. Dostojevskin 'Karamazovin veljekset I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2940. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KARAMAZOVIN VELJEKSET I\n\nKirj.\n\nF. M. Dostojevski\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava.\n1. p. ilm. v. 1927.\n\n\n\n\n\n\n      Totisesti, totisesti sanon minä\n      teille: ellei maahan pudonnut\n      nisun jyvä kuole, niin se jää\n      yksinänsä; mutta jos se kuolee,\n      niin se tuo paljon hedelmätä.\n\n            (Johanneksen evankeliumi 12:24.)\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTekijän esipuhe\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nEnsimmäinen kirja: Erään perheen historia\n\n 1. Fjodor Pavlovitš Karamazov\n 2. Ensimmäinen poika toimitettiin pois\n 3. Toinen avioliitto ja toiset lapset\n 4. Kolmas poika Aljoša\n 5. Luostarin vanhimmat\n\nToinen kirja: Sopimaton kokous\n\n 1. Tultiin luostariin\n 2. Vanha narri\n 3. Uskovaiset eukot\n 4. Heikkouskoinen rouva\n 5. Niin tapahtuu, tapahtuu!\n 6. Miksi sellainen ihminen elää!\n 7. Kiipijä-seminaarilainen\n 8. Skandaali\n\nKolmas kirja: Hekumoitsijat\n\n 1. Palvelijainhuoneessa\n 2. Lizaveta Smerjaštšaja\n 3. Palavan sydämen tunnustus. Runon muodossa.\n 4. Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina.\n 5. Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä».\n 6. Smerdjakov\n 7. Kiista\n 8. Konjakin ääressä\n 9. Hekumoitsijat\n10. Molemmat yhdessä\n11. Vielä yhdeltä meni maine\n\nTOINEN OSA\n\nNeljäs kirja: Mullerruksia\n\n 1. Isä Ferapont\n 2. Isän luona\n 3. Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa\n 4. Hohlakovien luona\n 5. Mullerrus vierashuoneessa\n 6. Mullerrus tuvassa\n 7. Ja raittiissa ilmassa\n\nViides kirja: Pro ja contra\n\n 1. Kihlaus\n 2. Smerdjakov kitaran kera\n 3. Veljekset tutustuvat\n 4. Kapina\n 5. Suur-inkvisiittori\n 6. Vielä sangen epäselvää toistaiseksi\n 7. »Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella»\n\nKuudes kirja: Venäläinen munkki\n\n 1. Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa\n 2. Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman\n    elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei\n    Fjodorovitš Karamazov. Elämäkerrallisia tietoja.\n    a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä\n    b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä\n    c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta\n       hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.\n    d) Salaperäinen vieras\n 3. Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia\n    e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään\n    f) Yhtä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko\n       herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi\n    g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten\n       kanssa\n    h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti\n    i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma\n\nKOLMAS OSA\n\nSeitsemäs kirja: Aljoša\n\n 1. Ruumiin haju\n 2. Sellainen hetki.\n 3. Sipuli.\n 4. Galilean Kaanaa\n\n\n\n\nTekijän esipuhe\n\n\nAlkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää\nolen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia\nsankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan\nsuuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia\nkysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on\nmerkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä\nhuomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on\ntullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen\nelämänsä tapahtumien tarkasteluun?\n\nViimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen\nvoin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä\njos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei\nFjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni\naavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta\nepäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita\non niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on\nolemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista\nvaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka\nlienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali.\nMutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin\nantavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista\nsisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa\ntapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?\n\nJos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei\nole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni\nsankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä\nkyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt\nilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan\nitsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa\nihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa\novat siitä irtautuneet...\n\nMinä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin\nja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman\nesipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta\nsiinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi\nromaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini\ntoimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen\nromaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri\nromaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta\nnuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla\ntoimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa\nkäsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä\nmutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä\nmieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja\nepämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja\nmiten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?\n\nMietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt\nsivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo\nkauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt,\nja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti\nhedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen\nvastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa\nensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet,\nkuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin\nsiitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen\noleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen\nlukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan\nole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari\nsivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta.\nMutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti\ntahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa\ntuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot.\nNäittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän\ntäsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin\nantanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen\nromaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe.\nYhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta\nkoska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.\n\nJa nyt asiaan.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen kirja\n\nErään perheen historia\n\n\n\n\n1.\n\nFjodor Pavlovitš Karamazov\n\n\nAleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen\nFjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin\ntunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen\nja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen\nkolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt\nsanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka\nhän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän\noli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei\nvain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä\nihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa\nhoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor\nPavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen\ntilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta\npäästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin\nsatatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko\nelämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme.\nSanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista\non aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä\njonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.\n\nHän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin,\nDmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja\nAleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin,\nvarakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti\ntiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö,\njolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen,\njommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli\njo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin\nmitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan\nFjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään.\nTunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön,\njoka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut\nerääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi\nrauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse\nitselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä\nyönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja\nvuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa\ntakia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin,\nettä jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut\nniin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea\nranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on\ntositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden\ntai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia\nsattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko\nepäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman\najatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen\nitsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja\nperheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi,\nsanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten\narmoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia\nmiehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies\nolikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti\nsiinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti\nsuuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo\nyhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin\nhommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä\nkeinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli\nsangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan\npuuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen,\nvaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä\nainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan\nmitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin\nhameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä\nnainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.\n\nAdelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain\nhalveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset\nnähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi\ntapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen\nkesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset.\nKerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa\njaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten\nnyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa,\nviisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva\nei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän\nkaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti\npitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella\nsopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin\nsen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden\ntakia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä\nkiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä\nväsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi\nsuostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja\nteki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot\nusein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se,\njoka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna,\nkiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla\noli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi\nFjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään\nolevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan\nkolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen\nhaaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina\nympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle,\nmiten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla\nsemmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa\navioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa\nnäytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja\nvärittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. —\n»Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte\ntyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat.\nMonet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin\nasemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut\nhuomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka\ntuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui\npäästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen\nseminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen\ntoteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš\nryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti\nitsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt.\nMutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti\noikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan\njuopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää,\nettä Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen\npikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten\nmukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli\nsaadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan\njuosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta\nkohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä\nporanneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli\nnähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin\nmahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja\nitki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa\nihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi\nheitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.\n\n\n\n\n2.\n\nEnsimmäinen poika toimitettiin pois\n\n\nOn helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli.\nIsänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että\nhän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa\nsaamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi,\nettä hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan\nyksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä\naikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja\nmuutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan\nhoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi\nhänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi\nmuuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset\nsukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin\nsanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää\nollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka\noli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret\ntaas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein\nkokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan\npalvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa\n(eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan),\nniin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi\nolisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista\npalasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov,\njoka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin\nvielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien\njoukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko\nelämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja\nviisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa\nmoniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla,\ntunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään\nmuisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848\nhelmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen,\nettä hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen\nnuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä\nhänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua.\nHänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella\nja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr\nAleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti\nloppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai\nhakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin\naloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais-\nja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida\nIvanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin\nhuomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän\nhuolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor\nPavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran\ntutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi\nottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten\nkertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta\nFjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan\nnäyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi\nsitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr\nAleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi\nsiinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti\nkoko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin\naivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan\naivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten\nesimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin\nmonille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin\nkaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet\nmäärättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin,\nsillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja\nmuutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä,\nja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata\nrahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa\nPariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan,\nhuostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen,\nvarsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen\nmieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana\nvoinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen\nnaimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä\nneljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan,\nvarsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin\nesikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät\ntiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.\n\nEnsiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin\nkolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli\njonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli\nriippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota\nhän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni\nsenjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa,\nalennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi\njokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta\nvasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä\nFjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta\ntäysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme\nselvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei\nhäntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän\naikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin\nmäärän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen\ntulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka)\ntuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada\nFjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin\nheti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä\nkäsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen,\nsillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että\nnuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja\njuoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi,\nniin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin\nFjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä\neriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että\nkun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja\nilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat\nisänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että\nhän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä\ntileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta\nkoko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja\nettä semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin\nja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut\noikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi,\nepäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön.\nJuuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen\njohdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena.\nMutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor\nPavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää,\nmistä he ovat peräisin.\n\n\n\n\n3.\n\nToinen avioliitto ja toiset lapset\n\n\nSaatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin\npian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti\nkahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka\nniinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt\nerään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa.\nVaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta\npääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka\ntietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna\noli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen\ndiakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja\nkiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa\ntalossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että\ntämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin\nirti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, —\nniin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän,\nmutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon\nomapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä\nhankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas,\naivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle\nkarkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi\nmennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia\ntietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi\nkuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi\nmennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin\ntyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš\nei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei\nantanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä\nkertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain\nviattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat\nkasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka\nvain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo\nviattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi»,\nkertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan.\nMuuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon\ntyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa\nmukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa\nkohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään\ntavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta\npelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa\nilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein\ntavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli\nvaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen\nhurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori,\nsynkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä\nrouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle,\npuolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa\nmiltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin\nhajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten\njoukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen\nsai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa\nmaalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään\nriivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen\nkohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin.\nKuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja\nAleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen\nkolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä\nikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen,\nmuisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa.\nÄidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli\nkäynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi,\nja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa\npirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän\näitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan,\nkahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa»,\nelosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten\nsairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui\nkerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen\non Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»\n\nTäsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta\nilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan\nFjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain\npuolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor\nPavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä\nvastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet\nnähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja\nläiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä,\nminkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden\npojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä\nja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin\nitse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan\nkotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat,\nkääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan\nkaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen\norjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän\nsaattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja\nlausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää\nsinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään\nselville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli\nhyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten\nkasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse\nkulki kertomassa ympäri kaupunkia.\n\nKävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta\nmääräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin,\n»heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti\nkäytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät\nheidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin\nlahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin\nhöllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole\nlukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin\ntämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua.\nEukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin\naatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa\nFjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli\nmahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš\nei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina\nvain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän\nryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan\nheistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin\nhänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti.\nJa jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja\nsivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri\ntälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että\nsemmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille\njättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa\ntäysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään\nkummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti\npaljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti\nen taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan\nmainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen\nmuuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja\numpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo\nkymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka\ntapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja\nettä heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e.\nTämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin\nkerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En\ntiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että\nhän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden\nikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja\nsiihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin\nlapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut\nniin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä\ntöitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada\nnerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja\nenää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon.\nKoska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan\nja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta\nruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti\nviivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita\nmeillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset\nkaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli\npakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On\nhuomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon\nisänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties\nmyös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut\nsaada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei\nkuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui\nhankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan\nmaksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien\ntoimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia\nkatutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten\npätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että\nne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies\nosoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se\nlukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme\nkumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta\niltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä\nkykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja\naina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi\nkirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei\nsitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä\nylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä\nkäsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo\ntuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen\nonnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman\nlukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa\nhänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen\ntapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan\nlähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä\njulkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka\nherätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota\nolisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa\nsuorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu\nsen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen\nkysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin\ntästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman\npersoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja\nmerkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää\nehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei\nvain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä\nkirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset\ntulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä\nilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että\ntuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan\nluostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista\ntuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan\ntäydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli\nmielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri\ntuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin\nsaapui luoksemme itse tekijäkin.\n\nMiksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen\nmuistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden\nvaltaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin\nseurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä\nainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli\nomituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin\nylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin,\ntuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä\nvälittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti\nmillään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä\nniitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että\nmyös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja.\nMutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen\nkanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen\nmitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei\nvain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo\naikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen\nensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin\nlähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän\noli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen\nkaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä\nherätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen\nväitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän»,\npuhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina\nansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten —\nmitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole\ntullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään\ntapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta\nukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he\novat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin\nukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin\nsuuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän\ntoisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin...\n\nVasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi\nvanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa,\nveljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan\nja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla\nmatkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän\nDmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa\njo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan\nyksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo\ntunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui\narvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.\n\nLisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja\nsovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä,\njoka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen\nkanteenkin isäänsä vastaan.\n\nTämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen\nkerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen\nkerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden\nasunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut\nveljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä\nesipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle\nromaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta\nedeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin:\ntuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä\nkohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli\nelellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen\nkoko elämänsä ajaksi.\n\n\n\n\n4.\n\nKolmas poika Aljoša\n\n\nHän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä\nIvan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin\nveljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan,\nettä tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä\nainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon\nedeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen\nkehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle,\nniin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie\nvaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen\npääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon\npyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden,\nettä hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään\nharvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi\ntyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä,\nettä hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut\nkehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä\nkuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin\nmuisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä,\n»aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot\nvoivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä,\njopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana\nikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana\nsuuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut\nja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan\noli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti\nlankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein\nparhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä\npalava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin\nhysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta\nja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin\nja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili\nhänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin\njumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen...\nja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä\nhänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin,\nsillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit,\nmikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän\nmuistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen\neikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä\nkarttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta\nsyystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä\nkuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia\nikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä\najan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan\npitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä\nsanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo\nolla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään\ntapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa\nollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä\nsiinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että\nhäntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän\npääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan\nsaapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen\nirstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui\nääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään\nmäärässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas,\njoka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja\nhelposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti\n(»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»),\nmutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi\nsyleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen\ntunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa\nvilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei\nkoskaan ollut voinut ketään niin rakastaa...\n\nKaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin\noli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja\nkasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä\nperheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä\naivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin\npienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua\nolevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä\nja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin\nettä rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen\nlahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen\nollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä\nlapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua,\nehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään\nja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään\nvetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät\nhänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien\nsuosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin\nedes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään\njuroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä.\nSamanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota.\nEhkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat\nymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan,\nvaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja\npeloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin\nkuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse\npuhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei\nmitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan\nollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan\nantanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt\nsitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään\nhäneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla\nalimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua\ntehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se\nheistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja\neräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei\nvalitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään\npuhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat\nkoulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja\ntavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi\nsotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista,\njotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien\nyhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta\ntuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin\ntodellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä\nhe usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen\narvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin\npuhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat\ntahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä\npois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän\nrimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut\nkoko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta\nhänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän\ntässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa\nparhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.\n\nKun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi\nsikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa\nvallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan\nkoko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui\nkahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan\nnähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia,\nmutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään\ntietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena\npiirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään\najattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä\ntäydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä\nvuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä\ntunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä\nhyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein\nluonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka\nhiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat\npuheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita\ntavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä\nkokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle\ntai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle,\njos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa\n— tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle\nannettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän\njoko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin\nkauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš\nMiusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin\narkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan\nhänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa,\njonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman\nmiljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle\ntai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan\njohonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä\nse kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä\nse rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on\ntästä mieluisaa.»\n\nLukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi\njäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän\nlähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä.\nRouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä.\nMatka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata\nkelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille\nlähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät\nhänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet\nrahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä\nkolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin\nkysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan\nmitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen.\nPian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin\nitsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä\nhänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt\neikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin\nnoussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin\nuudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla\nastumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin\noli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän\nhaudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien\nvieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin...\n\nSananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa\nollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua\ntoisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui\nlopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä.\nHän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin,\njuutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja\npääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös\nheprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri\ntuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon\nja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta\nnoin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän\noli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin\niäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin\ntavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön\nhalu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain\nentiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän\nperusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä\nnoin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin\nja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä\nvakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi\nikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan\nkevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin\nhäilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi\nollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan\nmyös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta\naivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin\nverraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan\nhänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa\nvanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli\nhänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella\nAljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä,\nnimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan\näitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori.\nHän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä\nsyrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin\nlaatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi,\nvieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista\nkuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset\nhautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama.\nHän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun»\nhaudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa\noli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt\nOdessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin.\nAljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta.\nHän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan\nhankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta\nsanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt\nhautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös\nvaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa\nja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei\ntoisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa\nAdelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi\nitsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut\nollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden\nkopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä\non omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.\n\nSanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen\naikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn\nelämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja\nhänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten\nsilmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta\nlihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä\niso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki\nhänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi\nlihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät\nmelkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen\nsuustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään\nlaski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen.\nErityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin\nhieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan\nkanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen\naikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.\n\nJokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä\nilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan\npäästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän\nerityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä\ntiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin\nerakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen\nvaikutuksen.\n\n— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui\nhän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri\nollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm... kas vain, minne mielesi tekee,\nhiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä\nhymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta\nja juopuneen kavaluutta: — Hm... minäpä aavistinkin, että sinä päädyt\njohonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No,\nmikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on\nperintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan\npuolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä,\nniin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja\nniinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa... Hm... Tiedätkö;\neräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki\nsiellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä\nsiellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni... Minä olin\nsiellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun\nkannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys\nvallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla,\nvarat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No,\ntäällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on\npari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän... Hm... Sinä siis\nhaluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden\ntotta, uskotko, minä rakastan sinua... Muuten tämä sopii hyvin: saat\nrukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä\ntulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee\nminun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas\npoika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan?\nHirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen,\nyhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta,\najattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen,\nkun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne\nsaaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan?\nOnko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin\notaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani\nolen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin\nhienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse\nasiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on\njuuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole\nkoukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin\ntaas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää,\nsillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus\nmaailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua\nvarten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka\nrivo mies minä olen!...\n\n— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti\nkatsoen isäänsä.\n\n— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs\nranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec\nl'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä,\nystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa\nmunkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota\nsiellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi\nmennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan\nolosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen\nukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa... vaikkakaan sinuun aivan kuin\nenkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun\ntartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi\nmainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut,\npääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan,\nettä sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua,\nminun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!...\n\nJa hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä\nja herkkätunteinen.\n\n\n\n\n5.\n\nLuostarinvanhimmat\n\n\nKenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen,\nintoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja\nkuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska,\npunaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias\nnuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin,\nsolakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja\nsoikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja\navoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties\nsanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja\nmystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa\nmäärässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi\nihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata\nrealistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos\ntodellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään\nvoimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen\neteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta\ntunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän\nsen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti\nole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta.\nJos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy\nehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei\nusko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani\nja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei,\nvaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo\ntäydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun\nlausui: »En usko ennenkuin näen.»\n\nSanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt\nkouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun\nkouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai\ntyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle\nvain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen\nmieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon\npyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin\naikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan\nja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä\ntoteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän\nsankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä\nnuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin\nkaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi\nviiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään\nraskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin\nsen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden\npalvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet\nja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä\non melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin\nmuut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän\nasiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa\nJumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon\nelää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.»\nAivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että\nkuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja\nsosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai\nniinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen\nkysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys\nBaabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei\njotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin\nmaahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää\nentisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos\ntahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken'\nasemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain\nkäymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen\nmuistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista,\njonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä\nvaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä,\njota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin\ntuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko\ntäälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan\nmunkin...\n\nTuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima,\nmutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä\nluostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä\nasiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään\nselittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat\nja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja\nluostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme\nkäytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin\nse kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja\nAthos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään\nluostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin\nVenäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana,\ntataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän\nkanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos\noli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän\nlaitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella\neräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi\nVelitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan\nvuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa\nja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana\nuutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä\nkuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta\nse juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa,\nmutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin\nZosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla\nvanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi\nhänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska\nluostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista\nkuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä\ntavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes\nollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen\nvaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia\nurotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen\nja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia,\njoita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän\njoka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin,\nstaarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja\nteidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne\nluostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen\ntäydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän\nkoetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen\nvapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa\nitsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko\nelämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään,\nja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä\nitseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat,\nei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö,\njoka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet\nluostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta»,\njommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa.\nLuostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä,\neikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa.\nKerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana\neräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka\nhänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen\nluotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin.\nSiellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen\narmon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon\npuolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo\npyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa\njulki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois\npaikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme\nkertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli\nrikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä\nsenvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi\nsuurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu\nluostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin\nsilloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha\nlegenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista\nmunkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä\nhänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän\nkoko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana,\nsekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä\npaikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on\nsinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki\nmeni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä\npäästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen\nvaltias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan,\nole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi\nolla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta,\nminkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi\ntuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis\nerinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella.\nJuuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa\nmeillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa\narvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten\nluo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin\nhenkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen\nheille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa\nja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat\nhuusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja\nkevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan\ntahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen\nei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että\nluostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin\nluostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja\njo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi\norjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua\nkaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden\nja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein\nsaatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.\n\nLuostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen,\npolveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan\nsotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän\noli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä\nominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti\npaljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava,\nettä asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään\nsidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti\npuoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut\nluostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties\nAljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se\nvoima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko\nZosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt\npuheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja\nhartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän\noli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita,\nnäkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi,\nettä saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan\ntuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä\nhän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja\nhän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan\ntuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut\nsanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut,\nettä ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen\nkeskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa,\nmutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja\nsynkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti\ntavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin\nhän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä,\nettä hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen,\nja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa\noli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja\nkadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti,\nvaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia\nluostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista,\nsuuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo\noli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat\nkoko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat\nsuorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan,\njoskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole\nepäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta\ntapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa\nvainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä\naivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos\nlentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten\nlasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta\npanemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja\nkuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat\nkyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten\nparantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan\npäin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen,\nsillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän\nkunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi\nhänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri\npuolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin\nluo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen\nulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen\nsiunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat\nhänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot\nojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen\nvaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen\nrukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän\noli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi\ntulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa\nhänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut\nmitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat\nmaahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät\nhänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen\nrahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen\nkaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman\nsynnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö\ntai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin\nsyntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä\njossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää\ntotuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus\nmeillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi,\nettä juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta\nsitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden\nvartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä\nnoitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa,\njotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus\nkuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan\nmielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä\nluostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä,\npalava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen\nsydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo\nvanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin\npyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se\nvoima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista\ntulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä,\nei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia,\nja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili\nAljošan sydän.\n\nAljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien\nveljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut.\nVeljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin\nväleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta\näidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt\nmieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi\nkuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät\nvielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin\nharvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin,\nja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä\nja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta\nhäntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän\najatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja\nerilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin\nvähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi\njohtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin\nsyystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin\nsisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties\nhyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut\nkiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että\nhän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko\ntässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta\nkohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin,\nettä veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa,\nniin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen\nkäsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän\nodotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš\npuhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin\nerikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen\ntärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla\ntavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa.\nDmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä\nsitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei\nsivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat\nihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli\nkuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.\n\nTähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen\neli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja\nteki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli\noikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin\nja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön\nja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi\nmahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi.\nFjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään\nesittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon,\nja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin\nolisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi\nluostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti\nja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan\nollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli,\nettä tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta\nkoska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime\naikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti,\nniin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut\nisänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä\nkaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän\naikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin\najatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina,\nvapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä\nkevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan.\nHänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska\nhänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu\nheidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään\nja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti\nkäyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi\nneuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän\nriitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin,\notettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja\nkohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta.\nKaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen\nsisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina\nei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden\nvuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia\npäättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut\nminut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen\nAljošalle.\n\nKuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä\nkäräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen\nvakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat\nkevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista\n— sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on\nuteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas\nmahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi,\nvaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi\nisänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin\nyksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän\nodotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta\npuolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat\nsaataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli\nhuolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen\nkunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin\nMiusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa,\näänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo\nuskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle\njotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin\nmietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän\nedellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että\nhän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut.\nDmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään\nluvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa\nhillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi\nkunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma\nsiitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily.\n»Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen\npyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti\nDmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.\n\n\n\n\n\nToinen kirja\n\nSopimaton kokous\n\n\n\n\n1.\n\nTultiin luostariin\n\n\nSattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu.\nKohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta\npäiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän\nluostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen,\nvaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä.\nEnsimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi\nkallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan\nkaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen\nmies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon,\nmutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui,\nhoukutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän\nsiellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei\nvielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen\nnäköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja\nhän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton:\nkuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta\nkauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon\nkatsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi\ntapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken\njonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi\nja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen\ninnostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän\noli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan\nomaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää.\nAljoša ja hän olivat ystäviä.\n\nVanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita\nveti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle\nMiusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa\nIvan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä\nilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät\najopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin\nportista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti\nkoskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin\nkolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin\nuteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi.\nMutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut\nmuuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat\nvarsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta,\nottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa\noli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari\nkolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet\nmajataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei\nantanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan\nkymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä\npisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa\ntasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään\ntämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän\nhuomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.\n\nMutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa,\nehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin\nlahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin\nsanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä\ntäällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli\noikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut\nvirallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä\nkirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat\nluultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai\noli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei\nsanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä\nmiltei kiukuksi.\n\n— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa...\nOlisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin\npuhuisi itsekseen.\n\nÄkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies,\njolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän\npehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa\ntulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan\nmatkamiehistämme.\n\nLuostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin\nneljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi...\n\n— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle\nFjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet\npitkään aikaan.\n\n— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä... metsätietä.\nMenkäämme! Sallitteko... minä itsekin... minä itse... Tänne tänne...\n\nHe menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä.\nTilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen\nmies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen\nheitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen\nsilmissään oli jotakin mulkoilevaa.\n\n— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, —\nhuomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet\naudienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin\nteille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään\nkanssamme.\n\n— Minä olin, olin, jo olin... Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja\nnäpähdytti ilmassa sormiaan.\n\n— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.\n\n— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus... Luostarin kunnia ja\nkaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.\n\nMutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt\nmatkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli\nkeskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov\npysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:\n\n— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne\nerakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei\nmyöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.\n\n— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti\nilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme\nkaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti... Entä te, Pjotr\nAleksandrovitš, tuletteko tekin?\n\n— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut,\njos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua\nvain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor\nPavlovitš...\n\n— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!\n\n— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko,\nettä nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä\nteidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme\nisä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.\n\n— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman\nluo, — vastasi munkki.\n\n— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin\nsuoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.\n\n— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette... —\nlausui munkki epäröiden.\n\n— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun\ntilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.\n\n— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.\n\n— Semmoista te vain tiedättekin... Miksi hän olisi von Sohnin näköinen?\nOletteko itse nähnyt von Sohnin?\n\n— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta,\nniin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin\nkaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.\n\n— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor\nPavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet\nkäyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon\nteille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla\nyhtä maata teidän kanssanne... Katsokaa, millainen mies hän on, —\nkääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan\noikeitten ihmisten luo!\n\nMunkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy,\njosta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut\nmitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta.\nMiusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.\n\n»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa\nkehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja\nroskaa!» välähti hänen päässään.\n\n— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš.\n— Aita edessä ja portti kiinni!\n\nJa hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä,\njoita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.\n\n— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan\nviisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa\npelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään\nnainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti\nmerkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä\nonkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan\nnaisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.\n\n— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän\nluona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän\nyhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku\nhuonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen\nsisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle.\nNytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov,\nodottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin\nluvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin\nheikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.\n\n— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo\nlaitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun\nmuuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain\nnaisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä\nmitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita...\n\n— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin,\nja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille\nsen!\n\n— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan,\n— huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan,\nmillaisessa ruusulaaksossa he asuvat!\n\nVaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä\nsuuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin\nniitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi.\nKukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin.\nPikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja\nyksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli\nistutettu kukkia.\n\n— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana?\nKerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi\nkepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.\n\n— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan\nkaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole\nkoskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa\nhetkinen, minä ilmoitan tulonne!\n\n— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta.\nKäyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov\nvielä kerran kuiskata.\n\n— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne,\n— huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä\npeloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin\non omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän\nmielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te\nsaatte minut hämmästymään!\n\nMutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä\npyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.\n\n»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean\nriitelemään... en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen»,\nvälähti hänen päässään.\n\n\n\n\n2.\n\nVanha narri\n\n\nHe astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin,\njoka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa\noli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen\npappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi,\nsairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin\noppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko\najaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden\nikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva\njumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä\nsuosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri,\nleveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät.\nHänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva\neikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut\ntervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten\nvallan alainen ja riippuvainen.\n\nZosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit\nnousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen\nsormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja\nsuutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille\njokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja\npyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot\nsuoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen\ntavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin\ntuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi.\nHän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa\nedessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut —\nkaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska\nkerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata\nitsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut\nkättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien\nsuutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki\narvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan\nja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš,\njoka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš\nkumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä\nsivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut\nollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut\nsiunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri\ntulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa\nnäyttivät toteutuvan.\n\nVanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle\npikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat,\npaitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen\nseinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli\npahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven\nja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki\njäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut\nja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä\noli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla,\nnurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen\nJumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen\nlahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä\nkaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten\nvieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen\nristi norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia\nulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten\nmaalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten\nvieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä\nkivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia\nmyydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia\nkivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista,\nmutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen\ntähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen\nvanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä\noli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli\njo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs,\ntaloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa\nitseään, joskus tahtomattaankin.\n\nVanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon\nkasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt\nmonia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen\nmies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli\nvain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet\nainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen\nnäköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen\npaljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat\nmuistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain\nohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet,\njotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut\npitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.\n\n»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu»,\najatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.\n\nKellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni\nseinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.\n\n— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta\npoikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan,\npyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat\n»pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen\nkaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten\nkohteliaisuutta...\n\n— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää\nhillitä itseään.\n\n— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr\nAleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina\nsanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! —\nhuudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne\ntodellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha\ntottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan\ntarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän\nolla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten\nerääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä\njouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo,\nsillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme\naterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja\njuro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa:\nsemmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja,\nymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa»,\nsanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin\npuoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän\nseisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea\nvähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu\nkapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden\nvuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»... »Ja viisaastihan\nminä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo\nhän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni\nsanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän\nhänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä\nVoutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin\nminä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn.\nJa aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä\nystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten,\nsanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on\nhelposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka\nkunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta\nmies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne\nhänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja\nsanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua\nnokalle...! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole\nhäpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!\n\n— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.\n\nLuostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.\n\n— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš,\nja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä\nsekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat,\nteidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun\nkuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin\nelin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä\nolen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne,\noikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös\nasustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi\nolisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr\nAleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta\nsen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime\naikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria\nilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi\nDiderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot\nsaapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän\nastuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri\nkirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei\nJumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa:\n»Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet\nkastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin\nristi-isänä.\n\n— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että\nvalehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte?\n— sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä\nitseään.\n\n— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti\nFjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan\nkoko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen\njutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä\nhetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään.\nTekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri\nkekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten\ntoisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon\ntulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä\nkertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun\nasuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr\nAleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet\nvakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin\nluo väittelemään Jumalasta...\n\nMiusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt\nkärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli\nraivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa\ntapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon\noli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa,\njo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta\naina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka\nsaivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille\ntäten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja\nolivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin»\nhenkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin,\njotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät\nastuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen\nkeskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän\nkunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin\nkun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain\nrakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua\nsaada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman\nsydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš\näkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa,\nsynnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja\nihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä,\nvaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin\nsanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin.\nAljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna.\nOmituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš,\nainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen\nvaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui\nnyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti\njonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä\nkaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen\nhenkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka\noli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi\nhänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).\n\n— Antakaa minulle anteeksi... — alkoi Miusov puhua kääntyen\nluostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös\nolevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se,\nettä uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin\nkunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa... En\ntullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä,\nettä saavun hänen seurassaan...\n\nPjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään\njo poistua huoneesta.\n\n— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin\nnousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr\nAleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen\nistuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän\nteitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui\ntaas sohvalleen.\n\n— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! —\nhuudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa\nreunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen\nmukaisesti, millainen vastaus on.\n\n— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä\nmillännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko,\nolkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö\nitseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.\n\n— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on\npaljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan!\nTiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa\nolotilassani, älkää olko niin uhkarohkea... luonnolliseen olotilaani\nasti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki\nmuu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat\njo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr\nAleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi\nolla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen\nkätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät,\njotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne:\n»ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin»,\n— tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni\nja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun\nmenen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki\npitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn\nnarriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen\nkatalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä\nnarri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut\nreuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma\nsiitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä\nmiehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan!\nOpettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä\nperiäkseni iankaikkisen elämän?\n\nVaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin\nliikutettu.\n\nVanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:\n\n— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on\nteillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää\nantautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa\nkapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta\ntärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!\n\n— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?\n\n— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele\nitsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan,\nmenee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään\neikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja\nmuita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa\nrakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä\nhuvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen\nvaltaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä\njohtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se,\njoka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin.\nOnhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän\ntietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt\nloukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut\nluodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut\nkärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin\nensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta\nmielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha... Nouskaa\ntoki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös\nvalheellisia eleitä...\n\n— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš\nja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. —\nJuuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin\nhyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen\nkoko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä,\nloukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää,\nvaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte,\nsuuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä\nolen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja\nhetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään\nvalheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa\nvalheen poika, sekin riittää. Mutta... te olette enkelini... on lupa\ntoisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin\nmuu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että\njo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla\ntänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr\nAleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä,\nse mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan\njostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden,\nettä kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti\npäänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä\nkäsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei,\nkunnialliset isät?\n\n— Ei ole totta, — sanoi vanhus.\n\n— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä\npyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen\npappismunkki, isä kirjastonhoitaja.\n\n— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu,\non kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr\nAleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!\n\n— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään\nkanssanne!\n\n— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa\nminäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin,\nkoska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr\nAleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta\nminä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä\nenemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä\nsuureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!\n\nFjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan\nselvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi\nMiusovia.\n\n— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties\ntodellakin olen joskus puhunut... mutta en teille. Minulle itselleni\non niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta,\nettä meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota\npäiväjumalanpalveluksessa... Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on\nerityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa... asunut pitkät ajat\nVenäjällä... Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa...\nenkä aiokaan lukea... Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?...\nMe söimme silloin päivällistä...\n\n— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! —\nhärnäili Fjodor Pavlovitš.\n\n— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov\nhuudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi\nhalveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain\nkajoatte.\n\nVanhus nousi äkkiä paikaltaan.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa,\nvain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten\npuoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te,\nälkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor\nPavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.\n\nHän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan\nhäntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta\nhän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja\nettä hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen\nniitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin\npysähdytti hänet kammion ovella.\n\n— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä\nkerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi\nelää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina?\nTietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni\nteitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun\nnöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille\nkiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti,\nkaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr\nAleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö... kymmeneksi\nminuutiksi.\n\n\n\n\n3.\n\nUskovaiset eukot\n\n\nAlhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän\nyhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille\noli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat\nkokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös\ntilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta\nsäätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja\ntytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä\nverraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin\nvilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen\nikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista\nvuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei\npuoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä\nlepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman\ntaudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli\nhänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti\noli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta\nlähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden\ntakia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten\ntakia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää\nsitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet\nuudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan\njuuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä\nsuuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui\ntuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä\nseisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut\nkaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin\ntahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut\nluostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi\nsisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan\nkatoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen\nmessukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen\nluokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun\ntämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi\nvikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus\nasetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan\nlyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä,\nmiten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa\ntuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät\ntai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta\nkun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo,\nniin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti\njoksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti.\nMutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin\nkaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo\nkaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä\ntyötä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella\nankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia\njuttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat\nspesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että\nse oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti\nmeillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta,\ntauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian\npian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua\ntapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat\nlohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät,\nenemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan\nnaisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas\nheti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty\nteeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä\n»klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan\nluonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien\nluo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan\nvarmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi\nkestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen\nkumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua)\nhermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa\nehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä\nhetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai\naikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin\ntapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin\ntapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan\nmessukasukalla.\n\nMonet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja\ninnostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät\nsuutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin\nlukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun\nhän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden\nvirstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin\nkäytetty vanhuksen luona.\n\n— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista,\njoka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen\nnäköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut\nkasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein\nvanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.\n\n— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä\ntäältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä\nheilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten\nposkeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa\non äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu\nitseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se\npuhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin\non varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru.\nValitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän\nkatkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan\nlohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat\nvain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.\n\n— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen\nuteliaasti.\n\n— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä,\nmutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä.\nKuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin\nhautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut,\nmutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille,\nystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja\ntänään tulin luoksenne.\n\n— Mitä sinä murehdit?\n\n— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea\nkuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa,\nisä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan\nkanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas,\neivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon\nsurrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän\nikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt.\nKatson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan\nparkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista\nhänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni:\npäästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole\nköyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan\nlaskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me\nnyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani,\nNikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin:\nkun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt\nen ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen\nunhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä\nnyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan,\nlopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä\nnäkisikään kerrassaan mitään!\n\n— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys\nnäki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin\nsuri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut\nluokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten\nrohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole\nkoko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet\nlahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme\nsen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti\nhe pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon.\nJa sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke,\nsinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin\npuhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli\nsuuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta.\nSentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti\nnyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja\nrukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!\n\nVaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas\nluotuina. Hän huokasi syvään.\n\n— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan\nniinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme\nvarmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa».\nNäin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin\nkuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla\nolisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška,\nnyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!»\nKunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä\nhänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan\npiiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä,\nkuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti,\nmissä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku\njaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan\ntoptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni,\nhuusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin\nhänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole,\nenkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!...\n\nHän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen\nvilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen\nsormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.\n\n— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä\nsaa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille\näideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään\nlohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta\nitkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi\nJumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee\nkyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on\noleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle\nhiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen\nliikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä.\nMutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?\n\n— Aleksei, isäkulta.\n\n— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?\n\n— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!\n\n— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen\nrukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta\nsinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun\npoikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä\ntähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä\nsielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on\nnäkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot\nvihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää\nja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä\nolet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene\nmiehesi luo, äiti, mene jo tänään!\n\n— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni!\nNikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat!\n— alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään\nvanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan\nkaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin\nasiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa\naliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen\npoikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt\nSiperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta\nnyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa\nhänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.\n\n— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna\nBedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä,\nProhorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon\nja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän\nkirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma\nkeino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!... Armas ystävämme, onko\nse totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?\n\n— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka\nvoikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle?\nSe on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi\ntähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan\nKuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle\nterveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja\nkuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko\nkohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene\nja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.\n\n— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän\nkaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija...\n\nMutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen\nnäköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen\nsuuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin,\nmutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.\n\n— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?\n\n— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi\npolvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.\n\n— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.\n\nVanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä\npolvillaan.\n\n— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja\nikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi,\nniin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos\nhän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?»\nJa silloin nousi mieleeni tuo ajatus...\n\n— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa\neteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei\nvoinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.\n\n— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.\n\n— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut\nsairastella, murhe on tullut mieleen.\n\n— Oletko kaukaa?\n\n— Viidensadan virstan päästä täältä.\n\n— Oletko puhunut siitä ripissä?\n\n— Olen, kolmasti olen puhunut.\n\n— Onko päästetty herranehtoolliselle?\n\n— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.\n\n— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi.\nKunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa\nkaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista\nsyntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä\nihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi\nloppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista\nsyntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain\nkatumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala\nrakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa\nsinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta\non taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo\nammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera,\nloukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi,\nmillä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto.\nJos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin\nsinä jo olet Jumalan oma... Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki\npelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä,\nolen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee\nJumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi\nostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit.\nMene äläkä pelkää.\n\nVanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan\njumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti\nmaahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä\neukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.\n\n— Vysegorjesta olen, rakkaani.\n\n— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen\nkanssa. Mitä tahdot?\n\n— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole\nkovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin,\nettä olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt\nnäen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta,\ntoden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi\nrukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?\n\n— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.\n\n— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa,\nanna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja\najattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle\non annettava.\n\n— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän\nehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?\n\n— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.\n\n— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa.\nOlet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi,\nrakkaani!\n\nHän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHeikkouskoinen rouva\n\nLuostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen\nkeskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta\nvuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli\ntunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella\nhyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän\nhänet innostuneesti vastaan.\n\n— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota\nliikuttavaa kohtausta... — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan\nliikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä\nitsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla\nrakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän\nkansaa!\n\n— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?\n\n— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis\nlankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää\nikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne.\nMe tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille\ninnostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan\nterveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan,\npanitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä,\ntuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.\n\n— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?\n\n— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen\nvuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva\nhermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat\nvahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön,\nkatsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän\naina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi\nvälttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan,\nja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän\ntahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii\nkatrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli\nolkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te\ntahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä\ntänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!\n\nLisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän\nkohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen\npani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään,\nvaan purskahti äkkiä nauramaan...\n\n— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja\nharmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut\nhillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen\npäässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti\nsävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.\n\n— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään\nasian... Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen\nja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti\ntaakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä\nja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise\ntekeytyi arvokkaan näköiseksi.\n\n— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi\nAljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte\nhänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan\nvälttämättömästi tulisitte.\n\n— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua...\nMiksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä\nhyvin huolestunut ilme.\n\n— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja... kaikkien\nnoitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään.\n— Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen... mutta sitä varten\nhänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä... miksi? Sitä en tietysti\ntiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen,\nteette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin...\n\n— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša\nollen yhä ymmällä.\n\n— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!... Jo yksistään\nkärsimystensä takia... Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän\nnyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa... se kaikki on kauheata,\nkauheata!\n\n— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja\narvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän\ntulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.\n\n— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! —\nhuudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene\nsinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te\nolettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta\non mieluisaa saada se nyt sanotuksi.\n\n— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.\n\n— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan\ntahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että\nhänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.\n\nAljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti\ntaas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää\ntarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa,\njoka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen\nsaapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia,\nt.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön\nmaailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän\nilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän\nSylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan\nvain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään\nkammiossaan, milloin hän itse vain halusi.\n\n— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki\nvakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän\n»terveeksitekemistä».\n\n— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä\nsamaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä.\nMutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan\nsallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän\nmunkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas\nja tiedän, että päiväni ovat luetut.\n\n— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä\nkauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte\nniin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.\n\n— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että\nsitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos\ntaasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä\nmilloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt,\ntekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken\non täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen\ntäyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset,\nkaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.\n\n— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti\näiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin\nonni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi,\nkun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä\nnäkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille\npuhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan,\nniin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä\nkärsin... — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani\nkätensä ristiin vanhuksen edessä.\n\n— Mistä te erikoisesti kärsitte?\n\n— Kärsin... epäuskosta...\n\n— Ette usko Jumalaan?\n\n— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se\non semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta!\nKuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija!\nMinä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua,\nmutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt\nkevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta\nelämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen\nasti... Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko\nelämäni aikana... Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne... Oi, hyvä\nJumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.\n\n— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.\n— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.\n\n— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja\najattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt\nvakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien\nluonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan.\nNo niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja\nyht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin\nolen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten\nvoi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi,\nmekaanisesti, mitään ajattelematta... Miten, miten tuon voi todistaa?\nOlen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta\ntähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle\nkoko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa,\nmiten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja\nhuomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein\nkaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä\nkestää. Se on kauheata, kauheata!\n\n— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla\nvakuutetuksi — se on mahdollista.\n\n— Kuinka? Millä tavoin?\n\n— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne\ntoimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te\nmyös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne\nkuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen\nlähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään\nepäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.\n\n— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys\nonkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että\ntoisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki\nmitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen\nsilmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni\nlannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet\nvoisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä\nhoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita\nhaavoja...\n\n— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat\ntuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin\nteettekin jonkin hyvän työn.\n\n— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi\nrouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys!\nSe on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn\nitseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka\nhaavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan\npäinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta\nsinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää\nepähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten\nhyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun\nrakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos\non jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan\nheti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen\ntyötä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta\nitselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en\nkykene ketään rakastamaan!\n\nHän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa\nvanhusta uhmailevan päättävästi.\n\n— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi\neräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä\nälykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä\nlaskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan\nihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan\nihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä.\nHaaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella\nihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni\nihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta\nsamalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa\nhuoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni,\nniin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa\nvapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin\nihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä,\ntoista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa\nnenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain\njoudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että\nkuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on\ntullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»\n\n— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko\ntässä jouduttava epätoivoon?\n\n— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää\nmitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon\ntehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia\ntuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin\nvilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta\nrehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan\nrakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja\nelämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös\ntulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.\n\n— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin\nte puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä\nkiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää\nkiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te\nolette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!\n\n—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne\njälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä.\nJos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä\ntiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta,\nkaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää\nsilmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki.\nVälttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä\nsisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette\nsen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain\nkaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne\nrakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin\nhuonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään\nlohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen\nverrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa\npikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät.\nTässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan\nvain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä,\nja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä\nja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin,\nettä samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista\nponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan\npäinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä,\nennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette\nselvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan\non teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi,\nettä en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.\n\nRouva itki.\n\n— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä\ntouhukkaasti.\n\n— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan\nkujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte\nAlekseille?\n\nLise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo\npitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen\nseurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä\noli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja\nkoetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää\nhäneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan,\nvastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin\ntyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan\nhänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan.\nViimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse.\nMuutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman\npakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki,\nettä Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta\npäin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja\nhänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin\nettä vanhus ei malttanut olla sanomatta:\n\n— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?\n\nLise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin\nvakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti\nvalittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:\n\n— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi\nminua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä\nopettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta\nsitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme\nikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut\nminua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla\nluo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö\nmuka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun\nei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa,\njos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette\npukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan... Kun hän lähtee\njuoksemaan, niin hän lankeaa...\n\nJa yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa\neteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta,\nruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut\nhänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan\nsuudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.\n\n— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään\narvoinen... ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo\nkäydä näin naurettavan ihmisen luona.\n\n— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.\n\n\n\n\n5.\n\nNiin tapahtuu, tapahtuu!\n\n\nLuostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta\nminuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš,\njonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut\nsaapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun\nluostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa\nmitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa\nennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun\nyhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä\noli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle\nvastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen\nmieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja\nIvan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan\nkilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän\nhänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään\nolin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi\nsukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen.\nFjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla\nvaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti\nhymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan\nhänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä\nmistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän\nei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä\nkohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:\n\n— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen,\nvaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte\ntulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne\nsaadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette\nantanut älynne loistaa heille.\n\n— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.\n\n— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš\nvielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.\n\nKiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen\nkatsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan.\nAljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa\nilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja\nponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut\npyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein\nsamanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen\nkasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi\nhän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma\ntarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.\n\n— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, —\nlausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen\nja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta\nperusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta,\njoka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien\nlaajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle\nhengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä\nkysymyksestä kokonaisen kirjan...\n\n— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut\nsiitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan\nFjodorovitšia.\n\n— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi\nisä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä\nkirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät\nkirkon erottamisen valtiosta.\n\n— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? —\nkysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.\n\nTämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten\nAljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja\nhillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään\nsalaista ajatusta.\n\n— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen,\ntoisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme\nkummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se\non mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä\nedes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta\non valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa\nkysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni\ntäydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen\nsäätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt\nvastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty\npaikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen\nväitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio\neikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä\nnyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen,\nse on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan\nkehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.\n\n— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi,\nharvapuheinen ja oppinut pappismunkki.\n\n— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen\nkärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.\n\n— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi\nkääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa\nvastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se\n— seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen,\nettä »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa\nitselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia\noikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen\ntuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen\nkanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä\nuskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen,\nettä »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»...\n\n— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! —\nkeskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut\ntämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi\nhän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät\nhengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä\nmaailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi\nolla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei\ntästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla\nsanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus\ntuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta\ntietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi\npäästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu\nmaan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä\nmahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen\nmääränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana\nkoko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus...\n\nHän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš,\njoka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi\nerittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi,\nluostarinvanhimman puoleen kääntyen:\n\n— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan\nensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni\nvain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen\nvaltakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että\ntultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen\nentiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan.\nTodellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona\nsäilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten\nesimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen\nkirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään\nperustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella\nmuuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli\nmäärännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko\nmuinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen\nnähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa\nniinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä\nuskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä,\njota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion\npitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään\nmuuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät\nole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin\nsitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen\nvaltiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta,\nvielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle\nja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi\n»Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan\ntekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita\nperusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen\nhetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina\neikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa\njulistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken\njuuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja\nikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä\nsen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko\nkirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.\n\n— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa\njoka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin\nselvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava\nvaltioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja\nsitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen\ntieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille\nsuodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on\nvalvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa\neurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon\nmukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen\nalemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta\npäästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään\nmuuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!\n\n— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov\nsiirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän,\non tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen\ntoteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana\nhaaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta.\nJotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se\noli vakava asia ja että kirkko _nyt_ esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan\nrikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös\njulistamaan kuolemantuomioita.\n\n— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen\ntuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä\ntuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin\nepäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta\nkuitenkin jokseenkin pian... — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja\nsilmää räpäyttämättä.\n\n— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.\n\n— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään\nrikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä\npäätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla\ntavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei\nvain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä.\nHänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä,\nvaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen\nasian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu,\nja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten\ntinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen\nvihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja\nkaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen\nolisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko\nmaan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan,\nkaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas,\nyksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata\nsanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia\nsekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa\nnyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö\nnykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi,\nja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti\nhakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi,\nole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen\nuudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate...\n\n— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, —\nkeskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta,\njota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä\npannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan\nFjodorovitš.\n\n— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä\nluostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos\nnimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään,\nmikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta\nrikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he\näsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa\nvain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka\nyksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman\nomantunnon tietoisuus.\n\n— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä\nvilkkainta mielenkiintoa.\n\n— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön\nlähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään\neivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää,\neikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä\nkasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee,\nettä yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi,\nsillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja\nlähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti\nuusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee\nyhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän\ntehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen\nlaki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä\nKristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi\ntuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin\nollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä\ntuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta\nkirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi\nvapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko,\njolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan\nsiveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois\nrikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää\nyhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä\nenemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen\nkirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja\nosalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee\nhäntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään\nrikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen\nkirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa\npois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä\nyhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut\ntuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen\nrikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa\nmuuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen\nepätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi\nseurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu\nkäyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo\nilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes\njonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta\nsen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus,\neikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä\nmihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä\nei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan,\nharvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä\nhänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan\nepäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta\nhakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on\nsuurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä\n(näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on\ntäysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet,\nveljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä,\nsillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on\njäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia,\nmutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta,\nkirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan\nsiihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa\nmaissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio.\nSiksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja\nerillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan,\nniin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta\ntavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte\nitse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan\nsamalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia\ntuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä\nyhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin\nkallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy,\nvaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei\nkäytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin\nunelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston\nvaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin,\nnimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön\nkaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain\nkirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan\ntoisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan\nrikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin,\nsiitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja\ntulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja\nosaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan\nteon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti,\n— kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on\nvain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin\nse pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti\nuudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen\nliitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko.\nNiin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain\ntämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja\nmäärähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen\nkaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen\narvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa\nJumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä,\naivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.\n\n— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.\n\n— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei\nvain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.\n\n— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.\n\n— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä\nalkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko\nkoroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä\non enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi\nosannut uneksia tuommoisesta!\n\n— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti.\n— Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen\nunelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu\nkirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, —\nmikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän\ntulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä.\nIdästä tämä tähti nousee.\n\nMiusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta\noman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen.\nAljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu\nkuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan\nRakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa\nkuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät\nolivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi,\nettä Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin.\nAljoša tiesi, miksi hän oli levoton.\n\n— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat,\n— lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan\nnäköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun\nkumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin\nhuomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä,\nja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran.\nTämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan\npäällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies.\nKäyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta\nuteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut\ntullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä,\njoka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän\npuolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui\nminuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti\nvain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias\nkuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla\nkohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin\nmuukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe\nsosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin.\nJättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain\nyhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon\nherrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon\npelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja\nvallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän\npyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni\nmäärä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat\nkristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri\nme eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti\non peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat\nhämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat,\nne äkkiä johtuivat mieleeni...\n\n— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? —\nkysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr\nAleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään\nastui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli\noikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa\nsynnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.\n\n\n\n\n6.\n\nMiksi sellainen ihminen elää!\n\n\nDmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies,\njoka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon\nvanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä,\nettä hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen\nkasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat\nlaihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen\nkeltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät\nnäyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse\noli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli\nkiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt\nmukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin\nmuuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen\nkuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne,\njotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät\nhänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen\nodottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista\nja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten\nsaattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä\nhetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet\nerittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri\nviime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman\nkiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä\nkanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita\njuttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä,\n»hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui\nrauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa.\nHän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu\nkiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin\npalveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja\najanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja\nsillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin\nkääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa.\nHetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin\nmeni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän\nkumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan\nja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen\nkättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:\n\n— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan\nodottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi,\nkun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin\nvarmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä\nkuulla...\n\n— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee\nmitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa...\n\n— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan\nhyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi\nvielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi\ntällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut\ntuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä\npitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja\nhyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle\nyllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri\nFjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi\npojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä\narvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti\nhäijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia\nhuoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja\npäättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle\ntuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla\neteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun\njatkoa.\n\nDmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja\nkeskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja\nmiltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa\nkatsonut tarpeelliseksi vastata.\n\n— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella\nmaailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole\nmutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti\nhänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta.\nKysykää häneltä.\n\n— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan\nFjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen\nliberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi\nusein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset\ntulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava\npiirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on\nnähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän\nkanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset.\nTeidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr\nAleksandrovitš.\n\n— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti\nPjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät\nherrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen\nkiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää,\nkun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia,\nhän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei\nole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan\nkaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen\nrakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja\ntähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut\nluonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset\novat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi\nsamalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin\nettä jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin\nsamassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee\nkykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei\nenää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä\nantropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi,\nettä jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten\nkuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa,\nluonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi\nentiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä\nitsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on\ntunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä\njaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista\nvoitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee\njulistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja\nparadoksalistimme Ivan Fjodorovitš.\n\n— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš,\n— jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava,\nvaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi\nratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?\n\n— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.\n\n— Panen sen mieleeni.\n\nTämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli\npuuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.\n\n— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos\nihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä\nluostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.\n\n— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.\n\n— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!\n\n— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.\n\n— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne\nkuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja\nkirkollisesta kysymyksestä.\n\n— Kenties olette oikeassa!... Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään\nvain pilaa... — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen\ntunnustuksen ja äkkiä punastuen.\n\n— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä\nselvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin\non toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen\nepätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan —\nsekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa,\nvaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin\nnauratte sille itseksenne... Teissä tämä kysymys ei vielä ole\nratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii\nvälttämättömästi ratkaisua...\n\n— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan\nratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen\nkaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.\n\n— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan\ntule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän\nsydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta\nkiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen,\njoka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä\nniitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa».\nSuokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja\nsiunatkoon Jumala teidän tienne!\n\nVanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä\nIvan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen\nluokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään\npalasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen.\nTämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista\nei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia\nsalaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että\nkaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei\npelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä\nFjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.\n\n— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan\nFjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun\nrakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin\nsanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle,\nDmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on\nkaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin\n_Rosvoista_, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von\nMoor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne,\nvaan myöskin profeetallista toimintaanne.\n\n— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, —\nvastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua\nyhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.\n\n— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti\nDmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa\nanteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä\nolen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä,\nmutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän\nkokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen\nhän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt\ntietävänikin, mitä hän tahtoo...\n\n— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor\nPavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr\nAleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka\ntällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät\nminua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen\nja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa\ntuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän\nomien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka\npaljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko\nteillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua\ntuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki\ntahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä\nminulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin\nminulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen\nryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä\nhän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen\nviettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein\nsalaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen...\nPyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen\nneidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen\nesimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa\nAnnan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä,\nnyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta\nhän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka\ntämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa\nerään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen,\nhän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin\nlaillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on\nhyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen\nkultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää\nminulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle.\nSitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko\nkeneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?\n\n— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes\npoistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista\ntyttöä... Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen\nhäpäisemistään... Minä kiellän!\n\nHän läähätti.\n\n— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja\npusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään?\nEntäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?\n\n— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš\nraivoissaan.\n\n— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa?\nHyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen\nkapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei\njulkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi\ntahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten\nmeidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet\nparrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän\nkaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni\neräässä asiassani.\n\n— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi\nDmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta\ntekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin\npetomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan\nitseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne,\nteidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte\nviettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että\nhän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle\nhaasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen,\njos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt\nte moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka\nte itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen\npäin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te\ntahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle\nmustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle\nnaiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä\nnauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä\nihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat,\nsuokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala\nukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin\nvalmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan\nja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei\nainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla\nlausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa\nkoko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni...\n\nHän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät,\nhän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat\nkuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina\npaikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat\nkuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei\nmielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen\nhuulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan\nkuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen\nviittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän\nnäytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi,\naivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta\nolisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi\nlopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.\n\n— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui\nhän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne\ntullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä... Tästä\non heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia\ntäällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut,\nen ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne... Isä\non mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii\nitse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan...\nJa tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne... Minut\non petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin\ntoisiakin...\n\n— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor\nPavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla\nvaatisin teidät kaksintaisteluun... pistoleilla, kolmen askelen\nmatkalla... liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen\nmolemmilla jaloillaan.\n\nVanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan,\non hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin\nvärisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä\n(taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen:\n»Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin\nvain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä'\nsuuttumuksen hetkestä.»\n\nDmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi\nsanomattoman halveksivasti isäänsä.\n\n— Ajattelin... ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja\nhillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni\nkanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain\nirstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!\n\n— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen\nroiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš\nMiusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei\nole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa —\nkuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne\nmukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri\nFjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte\nsiis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas\nsellainen on se elukka!\n\n— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.\n\n— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla\nnuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.\n\n— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri\nFjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella\ntavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa\nminulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? —\nHän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja\ntasaisesti.\n\n— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor\nPavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne\n»häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on\nkenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit!\nHän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän\n»rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin\nantanut anteeksi...\n\n— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden... — lausui\nlempeä isä Josef kärsimättömästi.\n\n— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen\ntähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette\nolevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette\nvoivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!\n\n— Tämä menee aivan mahdottomiin! — kuului eri puolilta kammiota.\n\nMutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman\nlopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein\npyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti\nkuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti\nja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen.\nAljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei\nollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin\njalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen,\nvieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt,\nettä ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko,\ntuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.\n\n— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen\njoka puolelle vierailleen.\n\nDmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen\njalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti:\n— Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos\nhuoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen\nniin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet\nisännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan\nsiunauksen.\n\n— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? —\nyritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt,\naloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti\nkenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos\nerakkomajan aitauksesta.\n\n— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen\nheti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän\nseuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi.\nMissä on tuo äskeinen munkki?\n\nMutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten\nkutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään.\nHän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen\nkammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.\n\n— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä\nkunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun,\nMiusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä\nesiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi\nnyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin\nvilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä\nPjotr Aleksandrovitš.\n\n— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! —\npuuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr\nAleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti.\nKyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää\nisä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä\njään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen\nolevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.\n\n— En ole sukulaisenne enkä ole koskaan ollutkaan, te alhainen mies!\n\n— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te\nkiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen\ntoteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä\nlähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas,\nPjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä\nigumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä\nniin paljon mellastaneet...\n\n— Onko totta, että menette pois? Ettekö valehtele?\n\n— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat,\ninnostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat,\njonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin\nkoiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa!\nMitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään\nmahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!\n\n»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään\nseuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi\nkatsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan\nheitti kädellään hänelle lentosuukon.\n\n— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan\nFjodorovitšilta.\n\n— Miksikä en? Sitäpaitsi igumeni kutsui minut erityisesti jo eilen.\n\n— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä\nsaapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti\nja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki\nkuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä\ntehneet, ja selittää, että emme me sitä... Mitä te arvelette?\n\n— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi\nisäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.\n\n— Se vielä puuttuisi, että isänne olisi mukana! Kirotut päivälliset!\n\nHe menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön\nläpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli\njo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia.\nHänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:\n\n»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!»\najatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»\n\n\n\n\n7.\n\nKiipijä-seminaarilainen\n\n\nAljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle.\nSe oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut.\nVuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa.\nNurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä\nevankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä\nkiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa\nAljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.\n\n— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta\nsinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo,\npalvele päivällispöydässä.\n\n— Sallikaa minun jäädä tänne, — lausui Aljoša rukoilevalla äänellä.\n\n— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja\nolet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja\ntiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä),\nettä vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä,\nnuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin\nluostarista. Poistu kokonaan.\n\nAljoša hätkähti.\n\n— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen\nkuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja\nnaimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä,\nennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta\nminä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi.\nSäilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren\nmurheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle\nohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista\ntästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin\neivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.\n\nAljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen\nsuupielensä värisivät.\n\n— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman\nlapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä\nisästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää\nrukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan\nmolempien luona.\n\nVanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta,\nvaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä\nkysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo\nveli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut\nkysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt,\njos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei\nriippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin\nymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys.\nSalaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan\naitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun\n(tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä\nahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan\nkaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin\nlähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi\nehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi\njäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä?\nJa minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois\nluostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut\nsemmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti\nerakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä\npainoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka\nei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan\njuuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä\ntienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.\n\n— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.\n\n— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo.\nTiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan\npiispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia\npäivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia.\nSano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri\ntahdoin kysyä.\n\n— Mikä uni?\n\n— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten\nhän jysähdyttikään otsaansa!\n\n— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?\n\n— Niin, isä Zosimaa.\n\n— Jysähdytti otsaansa?\n\n— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti.\nSiis, mitä tämä uni merkitsee?\n\n— En tiedä, Miša, mitä se merkitsee!\n\n— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa\nsiinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä.\nMutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa\nalkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa\nmerkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän\nhaisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.\n\n— Minkä hengenrikoksen?\n\nRakitin nähtävästi halusi saada jotakin sanotuksi.\n\n— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu\nveljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti\notsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa\nsitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti,\nnäki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista\nennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli\nmukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään,\nhäntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti\nrikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti\ntekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin:\nhurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.\n\n— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin\nkivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.\n\n— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä\najatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä\npuhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä\najatellut vai etkö ole, vastaa?\n\n— Olen ajatellut, — vastasi Aljoša hiljaa. Rakitinkin meni hämilleen.\n\n— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.\n\n— Minä... minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, —\nmutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta\ntuntui, että olin itse sitä ajatellut.\n\n— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään\nkatsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en\nminäkään erehdy?\n\n— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä\ntuon kaiken näet?... Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on\nensimmäinen kysymys.\n\n— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen.\nMistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä\nymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja\nkokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen\nkautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin\nrehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee\nrajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää\npuukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija\neikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi\nhillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa...\n\n— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut\nmieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.\n\n— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain\nrehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen),\nmutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen\nsisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen\nlihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin\npuhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän\non lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa\npitävät nyt silmällä toisiaan... puukko saappaanvarressa. Ne kolme\nlyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.\n\n— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä... halveksii, —\nlausui Aljoša omituisesti vavahtaen.\n\n— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti\nvaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä... tässä,\nveliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu\njohonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan\nnaisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on\nvalmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä\nja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän\nmenee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä\nkuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen\njalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät\nniistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta\nsuonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat... Tässä ei, veliseni,\nhalveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii,\neikä kuitenkaan voi irtaantua.\n\n— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.\n\n— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin\nheti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä\ntokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen\ntunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut,\nhekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä,\nAljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta\ntyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo\nolet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton\nnuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta,\nolen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen\nKaramazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta\nsinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset?\nPuhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne\nhänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin\nkovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä\nniin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään\ntavallinen nainen!\n\n— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša\nvääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit\npuhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.\n\n— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo,\nveliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija,\nniin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan\nhänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne:\nhekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt\ntoistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän,\ntuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja\nmyöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen\nlisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja\nnähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä:\nMitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle\nmorsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan\nluo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan\ntavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan\nonnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa\nhalpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan\nedelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä\naivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän\nvain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa\nteki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni\nnimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin\nkissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan\njoitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa,\nmutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee\ntarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja\npoika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen\neikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee\nmolempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta\nvoisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen,\nsaattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä\ntapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan\nhän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän\nvoi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan\naatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan\nkanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään\nSamsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla\nseurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi\nIvan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina\nIvanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi\nkahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja\nsemmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa.\nJa huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle\nkiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse\nviime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa\nmustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan\narvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse\ntietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan\nFjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä\nihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen\nhäntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille:\nminulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän\nkustannuksellanne.\n\n— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi\näkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.\n\n— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis\nitse myönnät minun sanoneen totuuden.\n\n— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.\n\n— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan\nrahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.\n\n— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet.\nIvan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.\n\n— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä... aatelisia!\n\n— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina.\nHänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän\non niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä\najatuksen ratkaiseminen.\n\n— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin\nluostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti\nRakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat\nja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei\nole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät.\nHänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen\ntyperän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei\nole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun\nvielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva\nteoria konnille... minä haukun, se on tyhmää... ei konnille, vaan\nkoulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten\nsyvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen\nei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»!\nKoko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse\nitsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan\nsielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen,\ntasa-arvoisuuteen, veljeyteen...\n\nRakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän\npysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.\n\n— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin\naikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.\n\n— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet\nälykäs, mutta... anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä\nymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin,\nettä sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden.\nOlen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni\nIvanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.\n\n— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä\nsenkin vielä?\n\n— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.\n\n— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät\nveljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin\nvastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä\npitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi\nei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?\n\n— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä\npahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.\n\n— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan\nluona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa\nnöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen\nkenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että\njos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä\ntulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja\nliityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon,\nkirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan\nomiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen\nja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni\nsosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen\nitse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen\ntyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten,\nettä kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle\ntilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen\nliikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka,\nkunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja\njonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi:\nuuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli\nPietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle...\n\n— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! —\nhuudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.\n\n— Tekin laskettelette sarkasmeja, Aleksei Fjodorovitš.\n\n— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta\nmielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin\nyksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän\nsinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui\nsinusta?\n\n— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja\nminä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen\njos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä\njouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin\nGrušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin\nDmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.\n\n— Ah niin, minä unohdinkin, että Grušenjka on sukulaisesi...\n\n— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin\nsävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat\nepäkunnossa.\n\n— Mitä? Eikö hän ole sukulaisesi? Minä kuulin niin...\n\n— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit\nolette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka\nisäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia\nkeittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin\npoika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää\nloukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia,\nAleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen,\nsukulainen, pyydän ymmärtämään sen?\n\nRakitin oli hyvin kiihtynyt.\n\n— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään\nluulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten...\nsemmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni,\nettä hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse\nminulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen... En ole\nkoskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit!\nAnsaitseeko hän tosiaankin sen?\n\n— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat\nsyyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin\npikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin\nminulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai!\nMitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he\nole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin\nrötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš\nhänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla\nisä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi\nhuutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan\non Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa\njuoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei\npäivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai\nehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!\n\nRakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali,\nennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».\n\n\n\n\n8.\n\nSkandaali\n\n\nKun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin\nluo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja\nhuomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä\nprosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään,\nettä ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt\npitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut\nmenettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä\nmäärin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät\ntässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla,\n»ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee\nmyös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen,\nrakastettava ja kohtelias?... En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa\nmieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja... lopuksi\nosoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri,\ntuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin\nhekin kaikki...»\n\nRiidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä\nne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa\nheille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien\nhaasteittensa luostaria vastaan raueta.\n\nKaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat\nigumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä\noikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka\ntosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman.\nMutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat\nnahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja\nlattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta,\nja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä\nhetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti\ntämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat\nkiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi\npulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu\ntäynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa\nei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli\ntällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden\nkanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin\nerikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä\nja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken\ntämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta\nigumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli\nkaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen\nlevoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin\ntietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi.\nHän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava\nhenkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se,\nettä ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä\nitse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska\ntiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja.\nTämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.\n\nRakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua\npäivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi\nsekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin\nruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš,\nKalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös\ntilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita\nkeskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus,\njonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät,\ntekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä\nlähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi\nyrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä\noikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen\nsijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen\nsiunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja\nrahvaan tapaan kättä.\n\n— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne,\n— aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin\narvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin,\nilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli\npakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman\nkammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja\nlausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan...\nsanalla sanoen aivan sopimattomia... josta, niinkuin näyttää (hän\nkatsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto.\nSen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi\nhäpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua\nja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän\nvalittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa... Sanalla sanoen hän\ntoivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän\npyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut...\n\nMiusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä\nniin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt\njälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja\nvilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti\nhiukan päätään ja lausui vastaukseksi:\n\n— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi\nmieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat,\naterialle!\n\nHän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki\nkumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui\nsitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.\n\nJuuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa.\nHuomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin\ntunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen\nluostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo\npäivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että\nhän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian\nlaita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin,\nettä ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon\noven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta\nniihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat\nsanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin,\nkun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että\nkaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin\nheittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia\nkuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa\ntähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä\naikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?»\nHän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa:\n»Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta\nsen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän\nteon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän\nhän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä\nvälähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin\nlopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä\nhetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi\nkorjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen\nhäpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski\najomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten\nkulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä\naikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja\npienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille\nrajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai\nsellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun\nlaatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli\ntoisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä\nhetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti.\nPysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää,\njulkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.\n\n— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti\nhän kuuluvasti.\n\nHetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat\nvaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin\ninhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä\nhellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen\nsydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi\npinnalle.\n\n— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi...\nenkä... mitenkään voi!\n\nVeri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei\nollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.\n\n— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään\nvoi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua\nsisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?\n\n— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat!\nUskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään\ntilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa\nrukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni...\n\n— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan\nkuin suunniltaan.\n\n— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on\nmahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin\nkaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš,\nmenette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään.\nSukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei\ntunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin\nvon Sohn. Terve, von Sohn!\n\n— Mi... minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.\n\n— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei\nsuinkaan isä igumeni ole von Sohn.\n\n— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.\n\n— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä\non von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa,\n— niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja\nryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin\nlaatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan,\nnumerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni,\nhaureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita,\ntoisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von\nSohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?\n\n— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä\npappismunkkien ryhmästä.\n\n— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin\npuoleen.\n\n— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä\nastuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa.\nSiellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin\nepäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin\nrantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä,\nettä puheessa on _plus de noblesse que de sincérité_, mutta minä\npäinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi _plus de sincérité\nque de noblesse_, ja hiiteen koko _noblesse!_ Eikö niin, von Sohn!\nSallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn\nnarrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin,\nminä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu\nitserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne\nkatsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei\npelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni\non huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken\naikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää\nteille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos\nmeillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut,\nse saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät\nisät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti,\njota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis\nlankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki\npolvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä\ntoisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin\nrippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka\nminä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi,\nolen sitä ja sitä... no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on\nsäädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne\ntäällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon... Minä kirjoitan ensi\ntilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin...\n\nTässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut.\nAikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin\nkorviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista,\njoissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi\nkunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun\nmuassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m.,\ny.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin\nmeillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut\nkynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan\njonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi\nhänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse\nei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä\noikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen\nkammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien\nkuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään\nsemmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan,\njoita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän\ntunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä\nheti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän\nei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi,\nettä jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja\njärjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi\nsiihen päistikkaa.\n\n— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.\n\n— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän\nalkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin\nasioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen\nlääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää\nsieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!\n\nJa hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.\n\n— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja\nvanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan\nasti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari\nsydämeen», kuten Schillerin _Rosvoissa_. Minä en pidä petkutuksesta,\nisät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja\nsen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte?\nMiksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta\npalkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen\nelämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin\nleivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä\nonkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua.\nMitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old\nfactory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin\npanemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun\nisät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken\ntänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo\ntänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään\nja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!\n\n— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä\nPaísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos\nhuoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.\n\n— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää\nen tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat\nruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin,\nhehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani,\nkaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa\ntunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen\nelämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut!\nTe yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin\nseitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani\nylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen\nja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa\nruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!\n\nTaas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista\nmerkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään\nkatkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä\nkyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa\nitseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä\nhän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän\nvalheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:\n\n— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys\nilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me\nmenettelemme.\n\n— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa,\nisät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän\noikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun\nkäskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit!\nTule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on\nvain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron\nkera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä,\nmesimarjalikööriä... Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!\n\nHän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet\nnäki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.\n\n— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta\njo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä\ntäällä enää olko hajuakaan sinusta.\n\nAljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti\nkohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen\njäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš\nkäännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä\neräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja\ntäydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja\nMaksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja\nAljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän\nmalttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan\nFjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä\nrattaille.\n\n— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille\nja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina\nkaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!\n\n— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, —\nettä tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn!\nMiten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä\nolet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä?\nOnpa siinä paksunahkainen mies!\n\nMinä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun\nveroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän\nvoi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai\npistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?... Hyppää pukille, von Sohn!\n\nMutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi\näkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että\nhän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.\n\n— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.\n\n— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor\nPavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan\nFjodorovitš ei vastannut.\n\n— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia\nja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä\nluostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet\nvihainen?\n\n— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi\nIvan Fjodorovitš töykeästi.\n\nFjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.\n\n— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta\nIvan Fjodorovitš ei vastannut.\n\n— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.\n\nIvan Fjodorovitš oli yhä vaiti.\n\nFjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.\n\n— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta,\nettä se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.\n\nIvan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin\nja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää\npuhuneet mitään.\n\n\n\n\n\nKolmas kirja\n\nHekumoitsijat\n\n\n\n\n1.\n\nPalvelijainhuoneessa\n\n\nFjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan kaupungin\nkeskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli vanhanpuoleinen,\nmutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli yksikerroksinen,\nsiinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja rautakatto oli\npunainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä pitkät ajat, oli\ntilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia komeroita, erilaisia\npiilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi odottanut.\nTalossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan koko\nsydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa, kun on\nyksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää palvelijat\nyöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko yöksi. Tämä\nsivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä lujatekoinen. Sinne\noli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi myöskin keittiön,\nvaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön hajusta, ja\nruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä. Yleensä talo\noli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että palvelijoita\nolisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta kertomuksemme aikana\nasuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan Fjodorovitš, kun taas\nsivurakennuksessa oli ainoastaan kolme henkeä palvelusväkeä: vanhus\nGrigori, vanha eukko Marfa, hänen vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov,\njoka vielä oli nuori mies. Täytyy mainita hieman tarkemmin näistä\nkolmesta palvelijasta. Ukko Grigori Vasiljevitš Kutuzovista muuten\nolemmekin jo puhuneet tarpeeksi. Hän oli luja ja taipumaton mies, joka\nitsepintaisesti ja suoraa tietä kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos\nvain tuo piste joistakin syistä (usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti)\noli hänen edessään eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen\nja lahjomaton. Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä\najan vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä\nhuolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain vapautuksen\njälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor Pavlovitšin talosta\nMoskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä kaupustelua (heillä\noli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti silloin kerta\nkaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat ovat\nepärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän luota,\nolipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän tällöinen\nvelvollisuutensa».\n\n— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa\nIgnatjevnan puoleen.\n\n— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä\nvelvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, —\nvastasi Marfa Ignatjevna lujasti.\n\n— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi\nkiinni.\n\nNiin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi\nheille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi\nsitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä.\nHän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor\nPavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa»,\nkuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen\nluonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän\nasioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi\nmonia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja\ntällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta\nGrigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš\nmonta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla\npahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori,\nvaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä\nselkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä\ntilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin\nFjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään\nsitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota\nhän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi\nitsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia:\nirstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma\nkuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista\nkauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin\nfyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani\nnoina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli\nmieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa\nhuoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen,\nluja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki\nkaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin\nuskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä\noli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin\ntulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä,\n— ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista\nvastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi\n_toinen_ ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi\nsairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen\nkasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin,\nja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin\nhelpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on\nsurullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš\nmeni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä\nhetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi\npuhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään,\ntoisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi,\nkävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui\nFjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti\nhänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut».\nVieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen\nhalveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti\naina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä\nhäneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle\nirstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan\nodottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa».\nAljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista,\nmitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.\n\nOlen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida\nIvanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman\npoikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti\nhänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin\nvastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä\nnaisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta\nkohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin\nettä vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut\nkeneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan\nolisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori\noli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä\nkevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä\nselville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan\nvai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi\nsen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli\nkenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi\nkäytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon\nnurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja\nkunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa\non, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain\nkaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen\nGrigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että\nMarfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei\nollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä\npitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä.\nVaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin\nvähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa\nFjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot,\njotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon\nlaulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja\näkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi\nkuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei\nmaalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin,\nkun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla,\njossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari.\nGrigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään\nhän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä\nhiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin\neivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa\nIgnatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.\n\nLapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli\nkuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s.\nhän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut\nkolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja\npuuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi\nhäntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että\nAljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta\ntästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla\nMarfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti\nhänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi\nkuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei\nainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan\nmeni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät,\nhän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja\nkukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava.\nSiihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän\nsaapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja\nvieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä,\nniin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan\nkastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan\nsanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois\nkääntämättä pappia.\n\n— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.\n\n— Siksi... että tämä on... traakki... — mutisi Grigori.\n\n— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?\n\nGrigori oli jonkin aikaa vaiti.\n\n— Luonnossa on tapahtunut sekaannus... — mutisi hän hyvin epäselvästi,\nmutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin\nselityksiin.\n\nNaurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili\nkastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään\näskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia,\nmutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli,\nhän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä\nja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon\nkuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä\nsyvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen,\nniin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti.\nSen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan,\neikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut\nlastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan»,\nniin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan\nollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa\nIgnatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa\nasioissa», luki _Pyhäin miesten elämäkerrastoa_, enimmäkseen ääneti\nja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa.\nHarvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana.\nHän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen\n»Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki\nsitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri\nmitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa\narvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja\nsyventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se\nteki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut\nsopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki\nluonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.\n\nKenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi\nhänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen\nsattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja\nerikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten\nhän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman\npäivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli\nhaudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen\nlapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä\nkuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua,\n»on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin\nlämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että\nvaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan\npuolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa\nympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn,\notti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta\nja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että\nitkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti\npuistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän\nsaunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja\ntodellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai\nhänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin\nkaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja,\noli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen.\nPienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan.\nHän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta\nkaikki tämä vaatii eri selityksen.\n\n\n\n\n2.\n\nLizaveta Smerjaštšaja\n\n\nTässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin\nmieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon\nhänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja\n[Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli\nkahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan\nmonet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden\nvanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan\ntylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä,\nvaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin\nja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat,\nerittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa,\nmuodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne\nolivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä,\ntikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja\nloassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen\npikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt\njonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka\nmyös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten\nkuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti\nLizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä\nhän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena\nJumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös\nmonet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn\nkuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin\nkuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen\nturkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti\nvastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui\njossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään\nkaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame,\nturkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui\navojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että\nläänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja\nhänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen,\nja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle\nilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori\ntyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on\nsenvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta\nsai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt\norpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä\nrakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä\nkoulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin\ntaloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen\nhyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen\nja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi.\nJos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin\nhän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle\nlapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja\nantoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti\nravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein\nrikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja\nrahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä\ntiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia\nrahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan.\nKirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen\neteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän\npäivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta)\nnukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien\ntaloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran\nviikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja\nnukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti\nmoista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli\npienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva.\nMuutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki\ntätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein\nluontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain\ntoisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut.\nTapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana\nja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme\nvarsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä\nolleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli\npalaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin\npuolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien\ntalojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka\nvei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli\ntapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan\nnukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat\nherrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat\nlaskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle\nnuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan\nmahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää\ntuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki\npäättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa\nsattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille\nja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja\nettä tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän\ntähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa,\nmielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti\ntekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään\nmateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin\nhän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan\nkuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin,\nettä muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä\nkatsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti\nalkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi\nyllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä\nenemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja\nlopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš\nvalallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa.\nKenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä\nole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin\nkaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta\noli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa\ntyötä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se\nkamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš.\nMistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut\nhauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa\nmies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli\nperhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut\nmitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut\nosanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle.\nMutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena.\nTämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut\narvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai\nvähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli\nvain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä\noli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti\nja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan,\nvieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja\nsaikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, —\npuhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin\n»kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa\ntunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta\nja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä,\nKarp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri\nnoina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt\nkolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät\nollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä\nkohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja\nhoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan\nniin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa\npitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti\nsilmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että\nviimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan\nluota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa\ntilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli,\nse jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet\noli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli».\nLuultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla,\nmutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta,\njoka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin\nviettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin\naidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan\nhuolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti\nhänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa\nporvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta\nLizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen\nkotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen\naivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien\nomainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme\nmeille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen\njälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna\nsitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin\nPavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita\nhäntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti\ntätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken.\nKaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman\nlapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin:\nhän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan.\nTästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja\nhän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin\nja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin\ntarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua\nhävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin\npalvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että\njotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä\nkertomuksen jatkuessa.\n\n\n\n\n3.\n\nPalavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.\n\n\nKuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti\nluostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin\nymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista\nei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti\nkohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko\noli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen\nluottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista\ntehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän\nhuutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei\nollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka\nannettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu\n»innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan\ntapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari,\njoka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten\nläsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa,\nalkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita,\nlyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain\nkomeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään\nhumalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli\npahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša\ntiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään\npäästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä,\nettä isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli\nvakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua\nloukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö\nkerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän\nkulki eteenpäin vähääkään empimättä.\n\nMutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan\ntoisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi\nosannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan\nKaterina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä,\nrouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin\nasian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä,\ntoivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta\npitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä\nalkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista\nja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän\nei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi\nhänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään\npelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän,\nniin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin\nmenoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri\ntätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä\nsiitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken\nkaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti\nkolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin\nsanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä.\nMutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo\npelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi.\nTuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö\npyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön\nedessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä\nhuolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille\nja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät\nväreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina\nIvanovnan taloa hän ehti.\n\nHän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina\nIvanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona:\nveli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että\nhän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He\nkeskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata\nennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä\ntämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin\npuhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään\nollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki\nlopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä\nja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin\nastumaan peloittavan naisen luo.\n\nHän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle,\nsitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä.\nMeidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat\nsiinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen\nisänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi\nruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi\nkaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa\nkulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä\nkulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten\ntonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja\nsivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat\nja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle\npuolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin\nläheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan,\npieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän\nomisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva\njalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut\nsivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin\npalvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran\nämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan.\nTämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin\nettä he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä\nhakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille\nmielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan\nmyynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä\nlaahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää,\ntietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti\nkaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti\nunohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän\nyht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka\nhän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja... kohtasi äkkiä\njotakin aivan odottamatonta.\n\nSäleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle\nkiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli\ntyöntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui\nja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista,\nvaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti\naidan luo.\n\n— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa\nsinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. —\nKiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri\nsinua...\n\nAljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten\npääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen\nkyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa\nliepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen\nkaupunkilaispoika.\n\n— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.\n\n— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja\nhuomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään\nmuita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli\nkuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole\nketään, miksi sinä kuiskutat?\n\n— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš\ntäydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse,\nkuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä\nväijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta\nymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin\nsalaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta.\nMenkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!\n\n    Kiitos Korkeimman maan päällä,\n    kiitos Hänen minussa...\n\nÄsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin...\n\nPuutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita\noli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle,\n— omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli\ntyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia\nheinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta.\nOli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen\nvieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja.\nDmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan\npuutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen\nviinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä\nnäkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden\nkaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä\nja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli\nrakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä\nvuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von\nSchmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta,\nlattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti\nkostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu\npöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja\njoilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan\nriemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki\npöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.\n\n— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas\njuopottelee»? Älä usko harhakuvaa.\n\n    Älä usko joukon jaaritusta,\n    ja epäilykses unhota...\n\nMinä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun\nsikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan\n»herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani\nvastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa...\noikeastaan... o-o... oi-ke-as-taan... (hik! hik!) rakastan ainoastaan\nsinua!\n\nHän lausui viimeisen osan lausetta miltei raivostuneena.\n\n— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen\nrakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa\nkuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä\nvielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän\nsivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti\nja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut\nsiihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä\ntäältä... täältä... voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken\nselitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut\nluoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt\n(olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät?\nSen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen\ntähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän\npilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko\ntuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon?\nNo, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään\npelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen:\nei ole suloista, vaan riemukasta... No, hitto, sama se, oli mitä oli.\nVoimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli!\nYlistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas\non niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä,\nneljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?\n\n— Olin menossa isän luo ja ensin aioin poiketa Katerina Ivanovnan luo.\n\n— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä\nmiksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin\nja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä\nkylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja\nsitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni\nvälit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut\nlähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja\ntässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.\n\n— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen\nkasvonsa ilmaisivat tuskaa.\n\n— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken.\nMutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!\n\nDmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen\notsalleen:\n\n— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi\njotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten\nolisit lähtenyt?\n\n— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi\nsitä kiireesti.\n\n— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että\nlähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin\nkultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša,\nkuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa.\nTaivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan\npäällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset\nja annat anteeksi... Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku\nkorkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu\nkaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen\nheistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee\ntoisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan\nkeneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, —\nniin eikö toinen sitä täytä!... jos hän on ystävä tai veli?\n\n— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.\n\n— Pian... Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei\nnyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah,\nAljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle,\nettä olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän\nsinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:\n\n    »Ihminen, ylevä ollos!»\n\nKenen runosta se on?\n\nAljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties\nvain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa\nnojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat\nolivat vaiti.\n\n— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin\naloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! _An die Freude!_\nMutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että _an die Freude_. Älä luule,\nettä minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on\nkonjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —\n\n    Sileeni oon punanaama\n    aasirähjän selässä,\n\nmutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En\nole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia,\nsillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta\nlaitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on\ntänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä\nhätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla\nasiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se\nolikaan...\n\nHän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:\n\n    Pelokkaana asusteli\n    troglodyytti luolassaan.\n    Nomadi taas kuljeskeli,\n    ryösti autioksi maan...\n    Kädessänsä keihäs, jousi,\n    kulki kyttä metsästäin.\n    Onneton, ken maihin nousi,\n    jos toi tuulet tänne päin.\n\n    Olymposta maahan tähän\n    Ceres äiti alas saa\n    Proserpinaa etsimähän:\n    karu, kolkko on se maa.\n    Ei saa jumalatar ylväs\n    hoivaa eikä suojaakaan,\n    eikä missään templin pylväs\n    kerro hurskaudesta maan.\n\n    Ei hän siellä pellon viljaa\n    missään uhriksensa saa,\n    ihmisruumiin jätteet hiljaa\n    alttareilla savuaa.\n    Ja jos minne murhemieliä\n    Ceres katseensa loi vain,\n    alennuksessansa siellä\n    ihmisen hän näki ain'.\n\nMitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.\n\n— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän\npaljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä\nonnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn\nepäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni,\najattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain\nen valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi\nitseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen\nsellainen ihminen.\n\n    Jotta alennuksestansa\n    nousta voisi ihminen,\n    hän maaemon vanhan kanssa\n    liiton teki ikuisen.\n\nMutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa\nainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun\nruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä:\nolenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä\njuuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun\nminä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja\nsemmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut\ntuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan!\nSillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se\ntapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen\ntyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja\npidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä\nyht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen\nalhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen\nvaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan\naikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi,\nJumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi\nseisoa ja olla olemassa.\n\n    Luomakunnan sielun vainen\n    ilo yksin virvoittaa.\n    Käyttövoima jumalainen\n    kuohumaan tuon maljan saa.\n    Se toi ruohon päivän valoon,\n    järjesteli kaaoksen\n    maailmoitten muotoon jaloon\n    taakse tähtitarhojen.\n\n    Riemun lahjat, meille suodut,\n    luonto-emo tarjoaa.\n    Kaikki kansat, kaikki luodut\n    niitä nauttia nyt saa.\n    Onnen suo se ystäville,\n    viinin, lemmen kiehkuran,\n    irstaan innon hyönteisille...\n    enkeleille taivahan.\n\nMutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun\nitkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä.\nNyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle\n»hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi\nhekumallisuuden:\n\n    »Irstaan innon hyönteisille!»\n\nMinä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti\ntuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia,\nsinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi\nmyrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden,\nettä se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska\nJumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki\nristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön,\nmutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia!\nLiian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne\nparhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En\nvoi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen\nihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin\nihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne\nsielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen\nsydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan\nniinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin\navara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on,\nsemmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle\npelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se\njuuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän\nsalaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan\npeloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja\nJumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu\nsiitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.\n\n\n\n\n4.\n\nPalavan sydämen tunnustus. Anekdootteina\n\n\nMinä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia\ntuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä\nsemmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut,\nniin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle\n— sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni,\nhuomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin\npidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia,\nhälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin,\nsillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat\ntyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät\nkaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen\naina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin\ntuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä\non luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni.\nMeidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia\nsyrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos\nsinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne\nmerkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä.\nRakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu —\nKaramazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä\nkolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään\nnaapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan,\nvirkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän\nsalli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että\nminä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin\npääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut\nhänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin,\nkuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän\nmyötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä\noli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä\nhimokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua\nhän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois...\nvihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät\nonnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en\nole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet\nja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa.\nSinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta\ntämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka\njulma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä\non, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille,\narmaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut\nriidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään\nmainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä\nvain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle\nmielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä\nsinua, vaan olen tavallani iloinenkin.\n\n— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša\näkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan\nsiksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.\n\n— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.\n\n— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus\noli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat\nsiinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin\nkolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta\nse on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut\nalimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös\nylimmälle.\n\n— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?\n\n— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.\n\n— Entä voitko sinä?\n\n— Luultavasti en.\n\n— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi,\nnoin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän\nsanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut... Minä olen vaiti, olen\nvaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme\nminun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle,\ntoisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet\nsiten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien\nviettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut\nsitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään.\nUkko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään\ntästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet\nensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää\nkaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta\nIvan on kuin hauta.\n\n— Onko Ivan kuin hauta?\n\n— On.\n\nAljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.\n\n— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin\nolin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen.\nMutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin\npaljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin\nolevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt.\nPyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun\neverstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan\nvastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli\nmiestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun\npuolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää\nitsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla\nitsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen\nja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat\nolivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista\npiireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun\naikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui\nisänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti\noli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin\ntytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani\npuhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa\nnaisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja,\najattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman\nnäköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan\ntäyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset.\nHän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi\nrukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä\nväleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme\nvain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan\nviattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista\nasioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset\npitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö,\nmikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi\nvoinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen\ntätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla\nkaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat\nhäntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt\nmaksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin\nhän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli\nmiesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli\nleveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun\nminä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin,\nettä luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen\ntytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön\ninstituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo\nKaterina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta.\nTämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta\nkenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei\nmyöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain\nmahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei\nollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan\neikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä,\nkaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin\nrouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan,\nottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten\nja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin\nkotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin\nsilloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua.\nHuomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli\npatterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä:\nen ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua\nminä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin\noli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan,\najattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja\ntunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain\ntavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö,\njolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen\nja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui\nkumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain\nkostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä.\nMutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani\nminut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti\nminulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle\nasianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme\n»kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt\nmitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin\npäiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista\nnoista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen\ntulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä\ntietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian,\nnimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja\nettä epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen,\nettä viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin\ndivisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin\nhäntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan,\nmiten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin\nvihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko\nperhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään.\nNytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan,\njonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän\npuuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt,\nmiksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei\nollut vajausta»... — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi\nhirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää\nolko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte,\nettä minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille\ntässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä:\nkun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu\nolemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla\npäivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni\nteidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja\nvoinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.»\n— »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.)\n»Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni\ntiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä,\nettä salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot,\nnimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko\ntässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota\ntuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan... Mutta tämän\ntempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen\nkaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut,\nno, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.\n\nÄkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen.\nVanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu\nkaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme\nKravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä\ntiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti\nseuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman\ntarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina\njoksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa\neräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle\nleskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia\nsilmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia\nliikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille\ntäydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana\nkorkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta\ntietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta\nja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään\nkantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan\nei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen\nluokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan\nsaada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu\nkotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä\nasettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera\nja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä,\nkahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen\nitse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan\nsotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen\nmetsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin,\nriisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan\nja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt\nepäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä\nja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun\ntakaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon\nhaavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon,\nottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä... Kaiken tämän sain\nmyöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli\nhämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin\nhajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi\nja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.\n\nSaattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin\nkadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla\nei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken\nluona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat\nkunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi\nhe minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin\nvaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle\nja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme,\nniiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla\nhuomasin epävarmuutta.\n\n»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos\nminä tulen niitä hakemaan... itse teidän luoksenne. Olen tullut...\nAntakaa rahat!...» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää,\npelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat\nalkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?\n\n— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša\nkiihtyneenä.\n\n— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni.\nEnsimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua\npuri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa;\nno, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä\nhyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko\nnähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin\nkaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo\nja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään\nja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja\nminusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli _kokonaan_ riippuvainen,\nkokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli\nmäärätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi\nsiinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta\npelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään\ntaistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella,\nvähääkään säälimättä... Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän\nolisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään,\njotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella\ntavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta.\nSillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin\nrehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan\nkorvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei\ntule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta.\nHalvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!»\nKatsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut\ntyönnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.\n\nKiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen,\nporsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä\nseisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla\nkuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:\n\n»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin\nolette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa\nehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole\nsellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen\ntarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»\n\nKatsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi\npaennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja\nkostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten\nulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä.\nUskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei\nyhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut\nhäneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan:\ntätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien\nhirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään\nrakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin\notsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen\ntavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää,\nkäännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille\nviidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun\narvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin\nmitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse\navasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein\nhänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko\nminua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli\nhirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä,\nniinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan\npehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan,\nei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten\nhän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka\nvyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi,\nminkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti,\nmutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan\nvoi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni\nkuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, —\njonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän\nminä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani\nkehuakseni itseäni.\n\nMutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen\nvakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan\nkanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!\n\nDmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti\nesille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta\nei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän\nviereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.\n\n\n\n\n5.\n\nPalavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä.»\n\n\n— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.\n\n— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen\npuoli on tragedia ja tapahtuu täällä.\n\n— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.\n\n— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?\n\n— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle:\nOlethan sulhanen, nytkin sulhanen?\n\n— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon\ntapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana\npäivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se\noli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä\nkosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä\nhän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään.\nYhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä\npäivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan\nsanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on\nmitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan\nneljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli\nvähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin\nmuistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma\nmäärästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei\nmitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä\nmerkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin\njäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta\npakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle\nkuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei\nenää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui\nsitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä\näkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa.\nHänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä\nennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät\nnoin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan.\nJa vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut\nnähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen,\nhienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä\nkirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.\n\nSelitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän\nasioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin\narabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin\nsukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi\nlähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla\nrokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin\npelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen\nhyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan\nkouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on\nsinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen,\ntarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin\npostissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja\nsanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin.\nSe on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla\nkuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän\ntarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi;\nvaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain\notatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään\ntavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin\nte kuljette... Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät\nitseltänne»... Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä\nrivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella\nalhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä\nkirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun\nnyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin\nhänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan).\nKyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että\nhän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä\nolin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt\nse kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin\nMoskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan,\nkirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä\nkatsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin\nrakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne\nkatsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa\nmeidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa\nIvania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä\nmolempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä\nkaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?\n\n— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä\neikä sellaista kuin Ivan.\n\n— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin\nsuusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta\nsekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi\nja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.\n\n— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja\nvilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin\nJumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken\nnaurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse\nsielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen\nparhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä\nse murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee,\njos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän\nminä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän\njo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin\nälykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu\nheittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien\nnähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja\nminunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi?\nSiksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen\nja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille\nkoskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut\nminulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta.\nMutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja\nansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen,\nhänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa\nja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin\njonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin\numpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun\nsivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.\n\n— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä\nasiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän\nolet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat\npurkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?\n\n— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui\nMoskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä\nparhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä\nonnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin,\nminä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä\nonnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa,\nkuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti,\nvilpittömästi. Hän kuuli kaiken:\n\n    »Surumielin kuuli armas,\n    hellin sanoin haasteli»...\n\nNo, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan\npyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt...\n\n— Mitä sitten?\n\n— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden\npäivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan\nluo ja...\n\n— Mitä?\n\n— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen,\nkäskin vain sanoa terveisiä.\n\n— Onko se mahdollista?\n\n— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta.\nKuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?\n\n— Minne sinä sitten menet?\n\n— Sivukadulle.\n\n— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään\nyhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että\nsinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.\n\n— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen\ntieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti\nkun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen\nja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä,\nnäetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle\nselkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni,\nisän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen\nuloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin\nvaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan\nGrušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei\nhämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt\non sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin\nhuomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään\nansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas\nja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen\nluokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan\nja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että\nmitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen\non minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla,\nkerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan\nMokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne\nmustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa\nkaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin\ntuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta\niloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei\ntoki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla,\nveitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku\njalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu.\nNäin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos\ntahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et\npieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen\nkanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!\n\nDmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan\nja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.\n\n— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?\n\n— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin\njään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä...\nsinä, Aljoša... — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen\nolkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä,\nviaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta,\nsillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla\nalhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja,\nmutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan\nolla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras\nja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle,\nkutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän\nsalaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi,\nnähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin\npääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja\nIvanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä\nei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin\nGrušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää\nkäyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia,\nsanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole\nvienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen\nluokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän\nsanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän\non alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä\ntunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne,\nkoska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit\nkuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän\nkolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle,\nmutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä:\n»Entä missä rahat ovat?»\n\n— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä\nmäärin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!\n\n— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta\nantaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En\nkykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan\nluo... Häviä, ihrani!\n\n— Entä hänen luonaan?\n\n— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos\nrakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä\nlikaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen\nasioilla...\n\n— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša\njuhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii.\nHän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi\nkuin sinä.\n\n— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni,\nsemmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö,\nmitä olisi paras tehdä?\n\n— Mitä?\n\n— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.\n\n— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa\nlisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.\n\n— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä\nkaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi,\nvälttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen\nkanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia\non nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut\nisän luo.\n\n— Isän luo?\n\n— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä\nkolmeatuhatta.\n\n— Mutta eihän hän anna, Mitja.\n\n— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä,\nAleksei, mitä on epätoivo?\n\n— Tiedän.\n\n— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen\nottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta\nmoraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin\nkahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän\nminulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän\npelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä\npuolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin\nkolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan\nhänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että\nJumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.\n\n— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.\n\n— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä\nlisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen,\nhän on saanut tietää _vakavasti_ (alleviivaa sana vakavasti), että\nGrušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua\nnaimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No,\ntokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen\ntämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta\nei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että\nhänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta\nruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon\nkääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin\npunaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla\non! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo\ntulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa\nraapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat,\npaitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin\nitseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa,\ntoivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut,\nja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin».\nJos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan\nnaimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä\nminä nimenomaan vahdin?\n\n— Grušenjkaa?\n\n— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on\nvuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän\nentisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä\nja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne\nhänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat\nsalaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.\n\n— Smerdjakov yksinkö tietää?\n\n— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.\n\n— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?\n\n— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä\nmistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi\nkolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa\nsen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan\nminua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän\ntahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.\n\n—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.\n\n— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan\nvarmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin.\nIsä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei,\npyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta...\n\n— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja\nkatsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän\nluuli tämän menettäneen järkensä.\n\n— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri\nFjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. —\nÄlä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä\nuskon ihmeeseen.\n\n— Ihmeeseen?\n\n— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee\nkaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean\nasian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!\n\n— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?\n\n— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain\nja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme\ntuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta\ntiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan\nluo _rahojen kanssa tai ilman rahoja_ ja sanot: käski sanoa teille\nterveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet\nsanoa terveisiä.»\n\n— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään... tai jos ei\ntänään, niin huomenna tai ylihuomenna?\n\n— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän...\n\n— Entä jos...\n\n— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.\n\n— Kenet sinä tapat?\n\n— Ukon. Grušenjkaa en tapa.\n\n— Veli, mitä sinä puhut!\n\n— Enhän tiedä, en tiedä... Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään,\nettä hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä\nhetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen\nsilmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa.\nJuuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni...\n\n— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän\nparhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.\n\n— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin...\n\nAljoša lähti mietteissään isän luo.\n\n\n\n\n6.\n\nSmerdjakov\n\n\nHän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina,\nkatettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä\nsali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu.\nKalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys\noli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu\nkuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla\nleikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä\npeittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit,\nja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta\nruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun\nkenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten\nkuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten\neteen yöksi sytytettiin lamppu... ei niin paljon hartaudesta kuin\nsen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi\ntavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä\naamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa\ntai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi.\nHän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat\nsivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija\nSmerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa\nsisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja\nkahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin\nimelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja\njoi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona.\nSekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella.\nFjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo\neteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti\nnaurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan\ntoistaiseksi vain hellällä mielellä.\n\n— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš\nilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy\nistumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää!\nKonjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä\nannan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy\nkaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!\n\nAljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.\n\n— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli\nFjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt\npäivällisen vai etkö?\n\n— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain\npalan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa\nkahvia minä juon mielelläni.\n\n— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa?\nEihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa\non kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin\nkalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään\nkalakeittoa, ilmoita edeltäpäin... Mutta kuulehan, kuulehan, minähän\nkäskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi?\nToitko patjan tullessasi? Hehehe!...\n\n— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.\n\n— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni,\nminäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen\nkatsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni\nalkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun\nsiunaan sinua isän siunauksella.\n\nAljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt\nmuuttaa mieltään.\n\n— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu.\nNo, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa\ntarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä\nvasta puhuu, sepä vasta puhuu!\n\nSelville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän\noli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta\nhirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo\ntai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja\ntavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä\nvaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja\nGrigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman\nmitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi\nja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti\nkissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen\nlakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja\noli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa\nhiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet\nkerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että\nse teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta\nviikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori\nMarfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään\nihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et\nole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä\nolet... — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan\nantaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja\nhänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun\nhistoriaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo\ntoisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.\n\n— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa\nalta.\n\n— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta\nauringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti\nensimmäisenä päivänä?\n\nGrigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen\nkatseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä\nitseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan\noppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta,\nmutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että\nviikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä\nse sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan\nFjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden.\nEnnen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi,\nvaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina\nantanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan\nlähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan\ntiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti\nlääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi\nparantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina.\nNe olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria.\nFjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle\nruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös.\nNiinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista\nopetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen,\nFjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja\nlukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko\njoukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan\nollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen\nSmerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen\nsijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor\nPavlovitš antoi hänelle kaapista _Illat maatalossa Dikanjkan luona_.\n\nPoika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan,\nvaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.\n\n— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.\n\nSmerdjakov oli vaiti.\n\n— Vastaa, hölmö.\n\n— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.\n\n— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin\n_Yleinen historia_, siinä on kaikki totta, lue se.\n\nMutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä\nse tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa\nja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin\noli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu\nliemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin\nliemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa\nvastaan.\n\nTorakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.\n\n— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.\n\nPuhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle\nja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen\nhaarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti\npitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas\nvain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä\nkatsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor\nPavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti\nhänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan\nhän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti\nvanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä\nkanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi.\nMoraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen\nMoskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut\npienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin,\nkuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti\nperin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi\nsiitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut\nedes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin,\nmutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan\nhän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli\npuhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla\nhyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja\nhän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään\nerikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät\nkuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor\nPavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti\nmiltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta\nnaisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin,\nesiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä.\nFjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta.\nSeikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat\ntulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa\nIgnatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.\n\n— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi\nuudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin\njonkun kanssa, tahdotko, että naitan?...\n\nNämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei\nvastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä.\nPääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin\nrehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui\nkerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen\nlokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja\nkaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut\netsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä\nolivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut\njo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään,\n— lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen\nruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin\nrehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka\nnuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä\nkoskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan\njonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää\ntuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin\nmielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää\nkatsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla\nja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta\nminuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että\ntässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista\nitseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan\ntaulun, jonka nimi on _Itseensä vaipunut_: siinä on kuvattu talvinen\nmetsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa\naivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut\ntalonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele,\nvaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi\nja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän\nkohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä\nseisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta\nsen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka\nalaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat\nhänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja\ntiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään\ntiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää\nkaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen\npelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä,\nsaattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on\nkansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti\nmyös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti\ntietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.\n\n\n\n\n7.\n\nKiista\n\n\nMutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen\naihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli\nGrigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka\njossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä\npakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta\nja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan,\nvaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli\nkiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri\nsinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä\npöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja\njälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei\nmuiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja\nhauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan\nkertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä\npyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä\nvasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan,\nettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi\nainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova\nSmerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu\nseisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan\nFjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla\npäivälliselle melkein joka kerta.\n\n— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut\nnaurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.\n\n— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua\nkovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen\nsankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni\nolisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin\nkieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan\npelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän\nvuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.\n\n— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin\nsuoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, —\ntokaisi Fjodor Pavlovitš.\n\nJuuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme\nnähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.\n\n— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti\nkäskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.\n\n— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä\nsiitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden\nmukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.\n\n— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš\nvielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.\n\n— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi\nvihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.\n\n— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš,\n— lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin\nitse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain\nvangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan\npyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma\njärkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.\n\n— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi\nFjodor Pavlovitš.\n\n— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.\n\n— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden\nmielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse.\nSillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä\nkiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman\ntuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä\nkirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että\nsamalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin\nsen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo\nerotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?\n\nHän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse\nasiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin\nymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle\ntehnyt Grigori.\n\n— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan\nkorvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että\nsinä häntä kehuisit. Kehu!\n\nIvan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.\n\n— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor\nPavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.\n\nIvan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.\n\n— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en\nrakasta sinua. Saako olla konjakkia?\n\n— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli\nIvan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän\ntarkasteli erittäin uteliaana.\n\n— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä\npuhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella,\njos...\n\n— Älä toru, Grigori, älä toru! — keskeytti Fjodor Pavlovitš.\n\n— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa,\nja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun.\nSamassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana\nhetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni\non minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä\noikein puhuttu?\n\n— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš\nottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.\n\n— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut\nkiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä\nitse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni\nperusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille.\nMutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä\noikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä,\nmiksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden,\nennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos\nkerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta,\nsillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii\nedesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa\ntaivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä\nsiitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä\nei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii\ntataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin\nkaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää\nkokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä,\njos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän\nHerra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että\nhänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias\npuhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias,\nlausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?\n\nGrigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään.\nVaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä\nsekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen\nnäköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään.\nFjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.\n\n— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän\non ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä\njesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti,\nroskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme\nhänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma:\nolkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän\nsinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit\nsillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin\neipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä\ntästä ajattelet, oiva jesuiittani?\n\n— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta\nei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran\nsyntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!\n\n— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!\n\n— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.\n\n— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov\ntasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta\nikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan,\n— ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että\njos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja\nte sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy\nvähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš,\njos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että\nlakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle\nvuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä\npitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa\npuutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä,\nettä mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi,\nhuutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että\ntekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte\nainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen,\nettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan,\nalkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan\nasti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan\npäällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin\nerämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että\nheitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis\novat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin\nsanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa,\neikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä\nanteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen\nepäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen\nkyyneliä.\n\n— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi\nhuippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari\nsellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään,\nkirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!\n\n— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, —\nmyönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.\n\n— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä!\nAljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?\n\n— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša\nvakavasti ja lujasti.\n\n— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta\nerakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä,\nvenäläistä?\n\n— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.\n\n— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen\nsinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä,\npötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme\nvailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa:\nensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut\nniukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia,\nniin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten\nkatumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun\nsinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun\njuuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka\npaikka?\n\n— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että\nsitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä\ntotisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin\nolisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin\nmuhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään\nniin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi\nsinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja,\nniin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan,\nja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja\nylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut\nkaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi\nnämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa,\nen silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä\nkuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen\nsaavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani,\nsiis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa\nmaailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi\nja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka\ntoisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan\nsanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä\nei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin,\nniin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis\ntässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän\netua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani?\nSiksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan\nvielä kaikki anteeksi...\n\n\n\n\n8.\n\nKonjakin ääressä\n\n\nKiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut\nniin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja\nkulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.\n\n— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille.\n— Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta\nmene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa,\npanee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen\nrauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti\nkäskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen\njälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen,\nmillä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.\n\n— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä\nruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa\nmuuten, kun aika tulee.\n\n— Parasta?\n\n— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on\ntämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.\n\n— Milloin sitten aika tulee?\n\n— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä\ntoistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.\n\n— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan,\nja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.\n\n— Hänelle kertyy ajatuksia, — naurahti Ivan.\n\n— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin\nmuitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän\n»on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan\nhalveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon\nriitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten\nhitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?\n\n— Ei tietenkään kannata.\n\n— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin\nvenäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut.\nMeidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on\nhyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva\non koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä\nkannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet\npieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on\nhyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai\nkuinka sanat kuuluvat... Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä\non pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan\nVenäjää... toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita...\nmutta ehkäpä Venäjääkin. _Tout celà c'est de la cochonnerie_. Tiedätkö,\nmitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.\n\n— Olette taas juonut lasin liikaa. Riittää jo.\n\n— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan.\nEi, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin\neräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme\nhyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme\nnuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa\nmorsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille\ntytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä,\nvai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän\nmekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä\nhäpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin\npäivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä\nole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle\npistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti\nolen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin\neikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun\nisillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä\npään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä\nraatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä\nuskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša,\nuskotko, että minä en ole vain narri?\n\n— Uskon, ettette ole vain narri.\n\n— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän\nnäköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä...\nKuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki\ntuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta\nkaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata\nja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.\n\n— Miksi hävittää? — sanoi Ivan.\n\n— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.\n\n— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään\nensimmäiseksi ja sitten... hävitetään.\n\n— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä\nFjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten\nluostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet,\nistumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on\nvarmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko\nJumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä\ntaas naurat?\n\n— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen\nSmerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka\nvoivat siirtää vuoria.\n\n— Onko tämä sitten samanlaista?\n\n— Suuressa määrin.\n\n— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen\npiirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi\npiilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni?\nLyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin:\nonko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt\nvakavan vastauksen.\n\n— Ei, Jumalaa ei ole.\n\n— Aljoška, onko Jumala olemassa?\n\n— Jumala on olemassa.\n\n— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa\nvain vähäisen, pikkuruikkuisen?\n\n— Ei ole kuolemattomuuttakaan.\n\n— Eikö minkäänlaista?\n\n— Ei minkäänlaista.\n\n— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin\njonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!\n\n— Täydellinen nolla.\n\n— Aljoška, onko kuolemattomuutta?\n\n— On.\n\n— Entä Jumala ja kuolemattomuus?\n\n— Sekä Jumala että kuolemattomuus. Jumalassa on kuolemattomuuskin.\n\n— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala,\najatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten\npaljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta\ntuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen\nkerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen\nkerran:\n\n— Viimeisen kerran: ei ole.\n\n— Kuka sitten pitää ihmisiä pilkkanaan, Ivan?\n\n— Piru varmaankin, — naurahti Ivan Fjodorovitš.\n\n— Onko piru olemassa?\n\n— Ei, piruakaan ei ole.\n\n— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä\nsille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos\nhänet hirtettäisiin.\n\n— Silloin ei ollenkaan olisi sivistystä, jos ei olisi keksitty Jumalaa.\n\n— Eikö olisi? Ilman Jumalaako?\n\n— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa\nteiltä pois.\n\n— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin\nAljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!\n\n— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on\nparempi kuin päänne.\n\n— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä\npuhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?\n\n— Rakastan.\n\n— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä\nkohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin\nkiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä\narvelet, Ivan?\n\n— Saattaa olla.\n\n— On, on, _il y a du Piron là-dedans_. Hän on jesuiitta, venäläinen\nnimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen\npaheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä... pukeutua\npyhyyden verhoon.\n\n— Hänhän uskoo Jumalaan.\n\n— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen\nitse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille,\njotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti\nsuoraan: »_Credo_, mutta en tiedä mihin.»\n\n— Todellakin?\n\n— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin\nmefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä _Aikamme sankaria_...\nArbenin, vai mikä sen nimi oli... se on, näetkö, hän on hekumoitsija.\nHän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai\nvaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään.\nTiedätkö, kun hän alkaa kertoa... Pari vuotta takaperin hän kutsui\nmeidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat\nlähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja,\nniin me pitelimme mahojamme... Varsinkin kun hän kertoi, miten oli\nparantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä»,\nsanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon\nolen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta\nhän pimitti kuusikymmentätuhatta.\n\n— Kuinka, varastiko?\n\n— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun\nluonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi\nhän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei,\nsanoo, en ole lurjus, vaan reilu... Muuten se ei ollut hän... Se oli\neräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta... enkä huomannut. No, ryyppy\nvielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin,\nmiksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan... etkä sanonut, että minä\nvalehtelen?\n\n— Minä tiesin, että te keskeytätte sen itse.\n\n— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta\nilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit\nminua omassa kodissani.\n\n— Minä menen pois. Konjakki on pannut päänne sekaisin.\n\n— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa... se on päivän\ntai parin asia, mutta sinä et mene.\n\n— Huomenna lähden, jos se teistä on niin tärkeätä.\n\n— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä\ntahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?\n\nUkko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen\nasteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein\nvälttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.\n\n— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi\nkatsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi\novat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset...\n\nSinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša,\nja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä\nrakasta Ivania...\n\n— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui\nAljoša äkkiä lujasti.\n\n— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan,\nsanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi\näkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan\nrahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä\nkuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt\nTšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon\nsinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet\nsiellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää\npaljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!...\n\nHän suudella moksautti kättään.\n\n— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt,\nkun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta... Voi teitä, lapset!\nLapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta... ei koko elämäni\naikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni!\nVoitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän\nsuonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä\npäässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta\nnaisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista\nei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on\nkonsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut\nrumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta...\nvaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää\ntoisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka\novat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet!\nPaljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on\nsemmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää\nihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra\non rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista,\nettä aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin\non myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja\nsitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan... kuule, Aljoška,\nminä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen\ntapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki\noli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin\npolvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, —\nmuistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista\npientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta,\nerikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän,\nettä tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa\npäivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni\nnauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes\npetkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa\nkaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan\nsellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani,\n— yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä\nhänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut\ntuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi,\non nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi,\nkoetit myydä minut hänelle... Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua\nminun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse\nheti ja haasta hänet kaksintaisteluun»... Minä kuljetin hänet silloin\nluostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan,\nMutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä!\nYhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin\nhyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja\najoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa,\nkun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon,\n»näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä\nuskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun\nläsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»... Kun hän\ntämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta\nhän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä\nkasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui\nlattialle... aivan hervottomana... Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?\n\nUkko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet\nvähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen\näidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet\nvärähtelivät... Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän\nhuomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa\nyht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin\nyht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut\n»riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin\nkertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti\nsitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä\nväristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien\nnyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen\näitinsä välillä hämmästytti ukkoa.\n\n— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan\nniinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin\nminä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden... — mutisi\nhän Ivanille.\n\n— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te\narvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja\nhalveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä.\nMutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin\nverran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli\nmyös Ivanin äiti...\n\n— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä\npuhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?... Onko hän... Ah, perhana!\nHänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys,\nveikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä\nluulin, Ivan... Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi\ntylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului\näkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja,\novi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi\npelästyneenä Ivanin luo:\n\n— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan\nFjodorovitšin takin liepeeseen.\n\n\n\n\n9.\n\nHekumoitsijat\n\n\nDmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori\nja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan\nestääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse\nFjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen\nhyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi\npysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani\nkiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei\nsisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään\nsekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan\nasti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja\nhyökkäsi Grigorin kimppuun.\n\n— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän\nriuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi\nvimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria.\nVanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui\novesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja\nvavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.\n\n— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen\nkääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän\non?\n\nKäsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän\non täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.\n\n— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti\nDmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta,\nmutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät\njuoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä\nputoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko\n(ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli\npudottanut marmorijalustalta.\n\n— Ottakaa hänet kiinni! — vinkui ukko. — Poliisi!\n\nIvan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin\ntakaisin saliin.\n\n— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! —\nhuudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.\n\n— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse\nsanoo nähneensä hänen juosseen...\n\nUkko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa\nja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä\naivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä\nmenettänyt.\n\n— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.\n\n— Mutta kenties toisesta ovesta.\n\n— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä...\n\nDmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen\noven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli\ntodellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki\nikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään\ntulla eikä mistään hypätä ulos.\n\n— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan\nDmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja\nriistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti.\nMutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin\nhiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi\nhänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai\nkolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki\nläpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin\nvoimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen\nkaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä\nmyös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.\n\n— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.\n\n— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en\ntappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!\n\n— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.\n\n— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän\ntäällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri\nlivahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois...\n\n— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä\nodottanutkaan!\n\n— Mutta minä näin hänet... Siis hän... Otan heti selville, missä hän\non... Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista,\nmutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski\nsanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa\nterveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.\n\nTällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet\nnojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli\ntajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että\nGrušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan\nhäneen vihamielisen katseen.\n\n— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo\nhaavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen\nkaiken yhteyden sinun kanssasi...\n\nHän juoksi ulos huoneesta.\n\n— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov,\n— korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia\nluokseen.\n\n— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle\nvihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan\nliukkaasti, Smerdjakov!\n\nSmerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin\nmakuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri\nkiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista\nmielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle\nvaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov\nvei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona\nsilmät surullisesti maahan luotuina.\n\n— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen,\n— sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta\nhänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi... päähän.\n\n— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.\n\n— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan\nFjodorovitš irvistäen.\n\n— Minä olen pessyt häntä kaukalossa... hän julkesi lyödä minua! —\ntoisti Grigori.\n\n— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties\nhän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? —\nkuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.\n\n— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.\n\n— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen\nkasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään\nkummastakin.\n\nAljoša hätkähti.\n\n— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään.\nJää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on\nalkanut kivistää.\n\nAljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä\nverhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli\nääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä\nja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui\ntavaton kiihtymys.\n\n— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?\n\n— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.\n\n— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!\n\nAljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka\nseisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla\nturvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso\npunertava pahka.\n\n— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania.\nMinä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en\npelkää...\n\n— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.\n\n— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini,\nsano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?\n\n— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!\n\n— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!\n\n— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.\n\n— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!... —\nalkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä\nolisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui\nAljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin\nkimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama\njumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie\nmennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin... minä puhuin\näsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša... Ljoša,\nlohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!\n\n— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša\nsurullisesti.\n\n— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä\nGrušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota\nkyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse\nnäkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai\nhänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?\n\n— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.\n\n— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu.\nHän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun\nkanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä\net saa mennä hänen luokseen, et saa!\n\n— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.\n\n— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän\njuoksi pois?\n\n— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.\n\n— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?\n\n— Ei, ei rahoja hakemaan.\n\n— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön\nja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin... Mutta\ntule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on\nsinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?\n\n— Tulen.\n\n— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä\nsano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.\n\n— Hyvä.\n\n— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni.\nHuomenna sanon sinulle sanasen... mutta täytyy vielä vähän tuumia...\n\n— Entä kuinka te nyt voitte?\n\n— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan\nterveenä, aivan terveenä!...\n\nKulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä\nportin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä.\nAljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli\npäästänyt hänet yöksi luostariin.\n\n— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, —\nsanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli\nAljošalle aivan odottamatonta.\n\n— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties\nkäyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt...\n\n— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan\njäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.\n\n— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja\ntoista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään\nhänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän... no... no, sanalla sanoen\n»sanomaan jäähyväiset»?\n\n— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? —\nhuudahti Aljoša.\n\n— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se\nnainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri\nestettävä pääsemästä taloon.\n\n— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus\npäättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa\nelää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?\n\n— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen?\nTämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan,\nminkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden\nmukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta\ntoivoa?\n\n— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?\n\n— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki\nihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä\npuhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento\nsyö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin\nsamoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen\ntappaa hänet, mitä?\n\n— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään!\nEnkä luule Dmitrinkään voivan...\n\n— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan\nhäntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän\nvapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua\nkonnana, — lisäsi hän hymyillen.\n\nHe puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen.\nAljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi\nhäntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin\ntarkoituksessa.\n\n\n\n\n10.\n\nMolemmat yhdessä\n\n\nAljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja\njärkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa\nolivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että\nhäntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa\nkokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä\npäivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan\nennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo\nkohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli\nDmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin\nsilmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten\nonnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua\nainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin\nihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša\nennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista.\nVeli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin\ntoivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne,\nettä tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset?\nOmituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien\ntavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan.\nPäinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa\nhäneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen\nnäytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva\nasia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa\nkunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen\nlankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina\nIvanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.\n\nKello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui\nsisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa\ntalossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden\ntätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja\nIvanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö,\njoka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun\nhän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti\ntaasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka\nköyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina\nIvanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi.\nKaterina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon,\nkenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle\nhänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja\nkertoa seikkaperäisesti itsestään.\n\nKun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut\nhänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo\ntiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta),\nsillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien\nnaisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista\njuoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa\noli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti\nsaliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei\nollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa,\ndivaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita\nja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös\nakvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša\nhuomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn\nsilkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä\nkuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita,\nja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi\ntulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta\nsamassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina\nIvanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat\nkätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi\nsytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.\n\n— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut\nJumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.\n\nKaterina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin,\nkun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen\nkerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina\nIvanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten\nollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin\nujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut\nsillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli\nollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä\noli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus.\nEikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut\nnoita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret,\nmustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen\nkalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa.\nMutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli\njotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean\nrakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli\nmelkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä\nkäynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei\nsalaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.\n\n— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties... et\nrauhallisesti onnelliseksi.\n\n— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät\nnöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä\nikuisesti?\n\n— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä\net aina ole hänen kanssaan onnellinen...\n\nAljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena\nitseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut\njulki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä\ntuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli\nmyös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut\nmielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun\nhän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan\ntunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa\nKaterina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen\nhyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä\nja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt\nAljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja\njonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen\nkatsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen\nasemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei\nollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki,\naivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin\npaljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi\näkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen.\nHän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi\nKaterina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan\nliikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, —\nliikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.\n\n— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada\ntietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!\n\n— Minä tulin... — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä... hän lähetti\nminut...\n\n— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt\ntiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä\nvälähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin,\nmiksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon\nenemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä\ntarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen\nvaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan\nsuoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa\nmuodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen\nasemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että\nminä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan\nasioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa\nvarten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää\nteidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!...\n\n— Hän käski teille... sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää\ntule... ja sanoa teille terveisiä.\n\n— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?\n\n— Niin.\n\n— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa\nkuin olisi käytettävä?\n\n— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä».\nPyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.\n\nKaterina Ivanovna kuohahti.\n\n— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän\napuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen\njohdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi\nsivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon\nsanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki...\nSe olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa,\njos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda\nminulle noita _terveisiä_, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties\nei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt\nomaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi\npäistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa...\n\n— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin\ntuntuu nyt siltä.\n\n— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain\nepätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan:\neikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?\n\n— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi\nhäntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki\noli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi,\nkuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen\nveljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. —\nMutta tiedättekö te... noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä\nnolostuvansa.\n\n— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut\nMoskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja.\nHän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen\nviikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee\nrahoja... Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän:\nettä hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen\nuskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen\nuskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää\nminua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli:\nkuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden\nkolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja\nitseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä,\nmiten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne\nminua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen,\nmitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon\nhän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni!\nEihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš?\nMiksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?\n\nViimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen\nsilmistään.\n\n— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla\näänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.\n\n— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty\npyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen\njälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.\n\nAljošaa, menemään viemään »terveisiä»... — Hän meni tuon naisen luo...\n— lisäsi Aljoša hiljaa.\n\n— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee,\nettä minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen\nkanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov\npalaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä\nrakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene\nnaimisiin hänen kanssaan... — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas\nomituisesti.\n\n— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti\nluoden silmänsä alas.\n\n— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli,\ntiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä\ntavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista\nolennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös,\nmiten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei\nFjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua?\nAgrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle\nkatsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä\non Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää\nhänelle!\n\n— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte\nminua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.\n\nOviverho kohosi, ja... itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja\niloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi\nGrušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo\nkauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli\nhänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä\ntavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen\nnainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten»,\nkauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis,\n— venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen\nrakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi\nkuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot\npyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat\nsekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen\nhänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin —\nvoimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti.\nPehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa\nsilkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin\nvaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa\nympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan\nsaattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä\noli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät\nvähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli\noli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta\nvertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat,\nrunsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat\nkulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät\nripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin\nja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai\npuodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan\nniitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein\nenimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin\nlapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin\n»iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen\nkärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen\nilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin,\nmitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä\nkenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo\npehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen\nkuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä.\nSaalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä\naivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin\nmilolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat\nehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen\nnaisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan\nerehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen\nvuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot\ntursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle\nilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties\ntäplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta,\nlentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä\nnaisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän\noli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin\nepämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin\nvenyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin,\nkoska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja\nteeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain\nhuonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa\nsaatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen\nkäsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat\nAljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen\nlapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen\nja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina\nIvanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin\nvastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen\nnauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.\n\n— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš,\n— alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet,\nnähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne\nheti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä\nsaamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen... Minua\nkehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin\ntuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki\naikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa...\n\n— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka\nvenyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.\n\n— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar!\nTeitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne.\nSe on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä\nlisää, lisää, lisää... Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa,\nihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa... — Aljoša punastui, ja\nhuomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.\n\n— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole\nteidän hyvittelynne arvoinen.\n\n— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti\nKaterina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei\nFjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen,\nmutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei\nFjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain\nollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa\nkenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin\noli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä\non kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät,\nhän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut\ntulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä,\nvain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja\nGrušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton.\nMutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen\nsuosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän\noli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät\nsilloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin\nrakastimme... hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet,\npelasti hänet!\n\n— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte\npuoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.\n\n— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä\npuolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä\npulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen,\nse on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä\nsitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja\nnäin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan\ntodellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi\ntuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua\nja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan\nmieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on\njo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen\nsydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.\n\n— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin\nminun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.\n\n— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui\nKaterina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te\nminua ymmärrätte!\n\n— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas\nneiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla\non paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä\nkiehdoin silloin vain piloillani.\n\n— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te\nsaatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista\nja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä...\n\n— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle\nsemmoista, mutta minä en luvannut.\n\n— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna\nhiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte...\n\n— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti\nGrušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman\nnäköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono\nteidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa\ntehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties\nlupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas\nalkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua\nkerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä\nmenen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen\nluokseni... Niin huikentelevainen minä olen...\n\n— Äsken te puhuitte... aivan toista... — sai Katerina Ivanovna vaivoin\nkuiskatuksi.\n\n— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä\nhän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta\ntuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?\n\n— Minä en odottanut...\n\n— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te\nmahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni\ntähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän\nhellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden\nvallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin\nte suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta\nminun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa\nollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin\nJumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja\ntahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin\nkuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän\nkesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette\nyliluonnollisen ihana!\n\nHän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa\ntarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei\nvetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä,\nmyöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä\n»orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa\nsilmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan\nilmeen, saman kirkkaan iloisuuden... »Kenties hän on kovin naiivi!»\nvälähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan\nkuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen.\nMutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi\npariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.\n\n— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein\nhellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä\nsuutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.\n\n— Miten tahdotte... Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.\n\n— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta\nminä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen\nsilmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.\n\n— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä\njotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi\nseisomaan pitämättä kiirettä.\n\n— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä\nen ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!\n\n— Iljetys, mene tiehesi!\n\n— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte\ntuommoisia sanoja, rakas neiti.\n\n— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna.\nJokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.\n\n— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte\nhämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne\nkaupaksi, kyllä minä tiedän.\n\nKaterina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša\nsai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.\n\n— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään,\nhän menee pois, hän menee heti pois!\n\nTällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun\njohdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki\nsyöksyivät hänen luokseen.\n\n— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. —\nAljoša rakas, saata minua.\n\n— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen\nedessään kätensä ristiin.\n\n— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin,\nhyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt\nsinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet\nsiitä mielissäsi.\n\nAljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta\nnauraen heleästi.\n\nKaterina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän\noli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.\n\n— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin\nteitä estää tuosta askelesta... te olette liian kiihkeä... voiko ryhtyä\nsellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan,\nettä hän on pahin kaikista... Ei, te olette liian omapäinen!\n\n— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte\nminua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt\nkuoliaaksi!\n\nHän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei\ntahtonutkaan hillitä itseänsä.\n\n— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä,\nkaiken kansan nähden!...\n\nAljoša peräytyi ovea kohti.\n\n— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään\nyhteen. — Ja _hän_ sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin\nepäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä\ntapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna\npäivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen!\nTeidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!\n\nAljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen\nsydäntään kouristi kipeästi.\n\n— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa!\nHuomenna... pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko,\nantakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!\n\nAljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä\nniinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.\n\n— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on\nollut heillä päivällisestä asti.\n\nAljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren\nja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.\n\n\n\n\n11.\n\nVielä yhdeltä meni maine\n\n\nKaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa.\nAljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio.\nOli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo\nerottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä\nnäkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua\ntienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi\nhurjalla äänellä:\n\n— Rahat tai henki!\n\n— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin\noli kovasti hätkähtänyt.\n\n— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua?\nHänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en\nhuomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee\nvälttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus,\nlitistä minut kuin torakka... Mutta mikä sinua vaivaa?\n\n— Ei mikään veljeni... minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri!\nÄsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen\nmielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen\nsielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet... kirosit hänet... ja\nnyt... täällä... äsken juuri... sinä lasket leikkiä... rahat tai henki!\n\n— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?\n\n— Ei... minä vain...\n\n— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet,\nmiten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja\najattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä,\nmitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi\naivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole\nmaan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi!\nSamassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi\nlentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin\nrakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota\nrakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja\nniin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin\nsinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa!\nMutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä\nhuusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on\npelkkää roskaa, mutta sydämessäni... on oikeita ajatuksia... No, hitto\nvieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra\nminut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?\n\n— Ei, ei niin... Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä... Tapasin\nsiellä äsken heidät molemmat.\n\n— Kutka molemmat?\n\n— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.\n\nDmitri Fjodorovitš tyrmistyi.\n\n— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?\n\nAljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä\nlähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi\nnoin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut\nsujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä,\nhän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi,\nusein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli\nDmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä,\nmutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki,\noikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa\ntultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä,\nvaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa\nyhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi,\njäykemmäksi, peloittavammaksi... Sitä yllättävämpää oli, että hänen\nkasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset,\nmuuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet\nerkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään\nja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä\nsentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.\n\n— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! —\nhuuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa\nsanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut\nniin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri!\nTiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle?\nNiin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että\npitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon\nvain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä\nymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa\nkädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon\nhornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar,\nmitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista\ninnostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä... ah...\nMinä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen\nsitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä\nrangaistus...\n\n— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.\n\n— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en\nkoskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan\nlöytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama\nKatenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän,\nraa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi\nisänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se\non meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon\nuhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen\nhäntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon\nmoskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän\nkuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion\nvarain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja\nylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis\nkoetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas,\nkykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan\nGrušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä,\nkuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi\nsuuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei,\nhän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei\nGrušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden\nettä se on _minun_ haaveeni, _minun_ hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni,\nkuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan\npakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!\n\n— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut\nKaterina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä\npaukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt\nkavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla\nsuurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän\nse ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan\nnöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.\n\n— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja\nlyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan,\nvaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina\nIvanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties\ntosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä»,\nniinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan!\nSe oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt\nlauloivat... Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin\npolvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen.\nHän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin... Hitto\nvieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt... Nyt »tikari\nsydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.\n\nHän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä\nsynkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin\nolen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi\nlohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole\niloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo\ntavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! —\nHän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin\nirti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina\nja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut,\nettä hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.\n\n— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi\nDmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso\ntarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen\nteko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään\nrintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut\nsäilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties\ntaskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto,\ntunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään\ntehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään\nole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri\ntällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka\non toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen\npysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No,\ntiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä.\nKerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska\nei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin\nvielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet\nmenetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan\ntuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että\nolen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei\nole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja\nhornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen\neikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista... en ole sen\ntarpeessa! Pois!...\n\nJa hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan\nluostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi,\nmitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet\nehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein\npuhelee!...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan\nerakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä\ntähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun\nhän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän\noli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt\nhänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta\nsiellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli\nneuvottomaksi...\n\nKammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko\npäivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä\nZosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla,\noli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin\nmunkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois.\nTavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen\nnukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman\nkammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä\ntekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä\nriidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät\npolvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi\nkatumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä\nveljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat\ntaistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja\npitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan\nmuuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös,\nettä tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet\nhyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat\nsyntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla\nluostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin,\nkoska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi\nmieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien\niltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä,\nkatsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi»,\nnäin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen\nasiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut.\nHän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti\npaheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin\nsaamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi\nennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin,\nettä tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi,\nsydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi\ntarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se\ntapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin\nteeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat\nveljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että\n»ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle\npelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen\non oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas\npäinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan\nolekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on\nmaailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa\neikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä\nsyntiä.»\n\n— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti\nAljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan\nvaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi\nminuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja\npyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo\nvielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei,\nkysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä\nhänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä»,\n— näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien,\nymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli\nmääränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin\njotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin\nmaailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle\nmääräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja\nmaailman iloihin...\n\nIsä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli\nvarma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša\npäätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan\nlupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei\nseuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa\nluo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän\nmoitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa,\nsuorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin\nkuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko\nmaailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja\nkumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta,\nhengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat\nrauhalliset.\n\nPalattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin\naamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta\nja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle\nnahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut\njoka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä\näskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut\nlevittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä\npeitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja\nrukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää\nJumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi\nvain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut\nhänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota\nkiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa\nlevolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan\nkevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta\ntunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle\noli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar.\nHän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän\njonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli\nallekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka\naamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.\n\n»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään\ntietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty.\nMinä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt\nsydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun\nkuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee\nmieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä\nvakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan\nniinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä\nrakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte\naivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni\non valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä\nelämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa\non määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean\nkävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.\n\n»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa\najatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina\nnauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille,\nettä nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin\nkuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.\n\n»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna\ntullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš,\nentä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean\nnauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte\nminua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän\nteitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne\nsisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme\nkohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan\nja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne.\nNytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään\ntullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa\nmammaa tai ikkunasta ulos...\n\n»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä\nolenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt\njotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle\nanteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus\nteidän käsissänne.\n\n»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, _kamaliin_ näkemiin. Lise.\n\n»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi,\nvälttämättömästi! Lise.»\n\nAljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi\näkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru\ntuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas\nnauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen\ntakaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli\näkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia,\nnoita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän\nkulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat\nheidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi\nAljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\n\nNeljäs kirja\n\nMullerruksia\n\n\n\n\n1.\n\nIsä Ferapont\n\n\nAljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin\noli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin\nsiirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen\nkasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat,\nmiltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva.\n— Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle.\nSitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen.\nHänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli\nsuoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio\ntäyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi\nsaapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi\nluostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska\nkammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa\ntoisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli\nsiirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka\nhänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten\nluja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen\nniin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä\nopettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut\nvaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin,\nkun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna\nympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä\nhän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä\naivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin\nhajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken,\npuhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä\noli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan\nikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja\nihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä...\n\n— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin\nmuisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin\nmaailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet\nnäitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne\ntullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia\nmaailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä... Ja kuta\nkauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä\nherkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa\ntapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun\nhän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa,\nvaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken\npuolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin\nsyntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä\ntietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen\nkaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen\nsyntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen\nihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän\ntien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät\nmunkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia\nkaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme\nvärähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan\nrakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman\nrakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit... Jokainen\nkulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen\nlakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette\ntulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko\nJumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää\nylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää\nvihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä,\njotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä,\nvääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän\njoukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä\nja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin:\npelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa,\npelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla:\nen pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja\nkaikkea... Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa\nlaumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne\nja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta\nniitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia\nväsymättä... Älkää ottako lahjoja... Hopeata ja kultaa älkää rakastako\nälkääkä pitäkö itsellänne... Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa\nlippu korkealle...\n\nVanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin\nAljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan\nkatkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta\noli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet\nihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä... Myöhemmin\nmuisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi\npoistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen\nläheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus.\nMuutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista.\nKaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman\nkuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan\nkevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin\nvanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot.\nAljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa\nkutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut\nkaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta.\nTämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen\nmielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli\nniiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet\ntervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut\neräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt\nluostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun\ntoimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa\nkauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut\nsaanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle\nankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista\nsielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli\nantanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt\n»aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva\nHohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa\nVasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo\ntai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi.\nJa kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus\ntäyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut\nkotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli\nhäntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli\nkirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen\nolevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin\nkolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa\nsyleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa\nilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja\nkoko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» —\nhuudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti,\nja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan\nei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen\ntiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan\nantanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen\nkorkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on\nhänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä\nsen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi\nrohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä\nPaísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle\ntultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille\nvain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja\nepäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei\nvoinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä\nvälähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää\nhymyä.\n\n— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa\nhänen suustaan.\n\n— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! —\ntoistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen\nkulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä\nääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä\nmaailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia\non voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti\naivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen\ntarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin\nhuomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien\nluostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon.\nKaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin\npoikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa,\nObdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän\noli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin\nvieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan\n»parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia\ntekoja?\n\nAsian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein\ntietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa\nisä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana,\nja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon\nja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama\nhyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka\njo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen\nkaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää\nhän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen\nvaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut\njuuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi,\nettä monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja\nmonet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena\nhurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta,\nettä huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri\nviehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin\nZosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin\nerakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa\nnoudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei\nollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden\nvuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla\npuolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa\nkammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime\nvuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle,\nisä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka\nteoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon\nmielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan\nse, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin\ntuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli\nmökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin\npaljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat\nniinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään\nolikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin\n(ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei\nmuuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva\nmehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten\nhoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä\nnaulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka\nigumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti\npyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana.\nVettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen\nhän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen\nviettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken\naikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui\nheidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti,\nomituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus,\nvaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin\nkanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan,\njoka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen\nkaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi.\nPapin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli\nhyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten\nkeskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa\nja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti\nihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan\nmehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin,\nopastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä\nFerapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette\nmatkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen\nsuustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki\nlähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli\njo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa\novella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa\nsuuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi\nmaahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.\n\n— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? —\nlausui isä Ferapont. — Nouse!\n\nMunkki nousi.\n\n— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?\n\nEnimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän\nepäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä\nolevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit\nja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon\nvoimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta\niästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja\nhiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen\ntuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta\nhyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän\nkorosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea\nviitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien\nkankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat.\nViitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein\nmustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen\nsanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia\nkahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman\nminkäänlaisia sukkia.\n\n— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, —\nvastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja\nuteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.\n\n— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester\nterveenä?\n\nMunkki ällistyi.\n\n— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?\n\n— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen:\nsuuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin\nkateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa,\nmuuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin\nvalkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera.\nSunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla\nmaanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää,\nmuuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä.\nMikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen\non ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina\nei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava\nkolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja\njuotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina\nsyömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät\nnauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet\nkiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen\nviikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso\npaasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin,\nsuuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri\nvuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se\nleipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko\nviikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri\npidättyväisyytenne.\n\n— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.\n\n— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.\n\n— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en\nsitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä\nkarvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä\nääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei\nole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen\nmielensä.\n\n— On, se on totta, — huokasi munkki.\n\n— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.\n\n— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.\n\n— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole\nsen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä,\nviitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se\ntirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille\nse oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla\ntaasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä\neikä itse sitä näe.\n\n— Tekö... näette? — tiedusti munkki.\n\n— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota,\nniin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale,\npuolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu,\ntummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon;\nminäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen\nhäntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti\nkolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin\nkuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan,\nlöyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en\nole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.\n\n— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, —\nrohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri\nmaine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä\nPyhän Hengen kanssa?\n\n— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.\n\n— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?\n\n— Lintuna.\n\n— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?\n\n— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki\non kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin\npääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.\n\n— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?\n\n— Puhuu.\n\n— Miten se puhuu, millä kielellä?\n\n— Ihmisen kielellä.\n\n— Mitä hän teille puhuu?\n\n— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia.\nPaljon tahdot tietää, munkki.\n\n— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen\npäätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin\nepäluuloisuutta.\n\n— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.\n\n— Näen, hurskas isä.\n\n— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.\n\n— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.\n\n— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa\nminua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi\nja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!\n\n— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?\n\n— Sieppaa ja vie ylös.\n\n— Elävänäkö?\n\n— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie...\n\nVaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle\nvarattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä\nkuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman\npuoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut\nkumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä».\nHänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta\nJumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja\ntekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin.\nPirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään\nuskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin.\nSitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut\nkiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää\nhän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten\nmonet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt\npäivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien\nkevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien\nsalaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva\nja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen\nluostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet\nsuuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja\nhänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen\nvilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan\nuteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta\nkyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti\nhuomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa:\nZosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen,\noli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut\nAljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen\nluona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja\npalvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi\nkiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:\n\n— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?\n\nAljoša tuli hämilleen.\n\n— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun\nluo?\n\n— Lupasin... isälle... veljille... muillekin...\n\n— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä\nen kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä.\nSinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina.\nSinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene\nniiden luo, joille lupasit.\n\nAljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus,\nettä saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen\nkaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina\njätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti\nkiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli\ntoimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi\nhänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja\nodottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo\ntulleet ulos vanhuksen kammiosta.\n\n— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman\nmitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi\non eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille\non taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran\nanalyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä\npyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet\nyksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan\nihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin\nkokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin\nennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt\nyhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen\nliikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten\nsamojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se\nelää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista\nluopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa\nKristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa\neikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista\nkorkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo\nammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut\nvain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut\non määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties\ntätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani,\njotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä\nolet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen\nvoimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.\n\nNäin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja\najatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä\nymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta\nmunkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti\nrakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi\nkuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken\ntodella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin\nodottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut\nkuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän\nkiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun\nkiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua\nmuurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.\n\n\n\n\n2.\n\nIsän luona\n\n\nAivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti\nisän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi\nkaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli\nAljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden\nkesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti?\nVarmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta,\nmutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin\niloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori\noli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen\nkysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.\n\n— Entä isä?\n\n— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran\nkuivasti.\n\nAljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja\nvanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa\nmielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa.\n(Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.)\nMutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan\naamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän\nkuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon\nyöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen\nliina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt\nmuutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa\nerittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti\nepäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.\n\n— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön,\nveliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi\nolet tullut?\n\n—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.\n\n— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on\nkaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun\nkohta laittautuvan tänne...\n\nHän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän\noli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo\nneljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän\nalkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.\n\n— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta,\n— huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on\nluostarinvanhimpasi laita?\n\n— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, —\nvastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut\nkysymyksensäkin.\n\n— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin\nviedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän\nilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.\n\n— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.\n\n— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme\nviikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa\nminut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?\n\n— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.\n\n— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan\nmitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa\nmahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka\nkopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on,\n— jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän,\ntahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa\ntaskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden\nikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten\njoukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka\nluo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha\nminulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan\nitseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte,\nsillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte.\nSaastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki\nelävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän\nvilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni.\nMutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan\npäästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua\nsinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se,\nettä lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa\nminua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä\non minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin\nkaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut\nmies...eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain\nsuunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain\nratsastaa.\n\nAljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.\n\n— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan.\nKonna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti\nnaimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse\nmuuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki\ntoteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en\nmenisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin,\nGrušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta\nGruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi\nnaimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee\nnaimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa\nitselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun\nIvanisi!\n\n— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte\nmakaamaan, — sanoi Aljoša.\n\n— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä\nolisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä\nsuutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin\nolisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä,\nsillä minähän olen ilkeä ihminen.\n\n— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša\nhymyillen.\n\n— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan,\nenkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on\ntullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina,\nmutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa\nisä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen\nomassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet —\nkaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin\nnapata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.\n\n— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?\n\n— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse\nerään asian.\n\nJa kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin\nuskoisi salaisuuden:\n\n— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää,\nettä minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän\nluo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon\nvanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee\nminua tervehtimään... Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina\nvain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö\njoisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle\nneljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.\n\n— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte,\n— sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä\npisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, —\nneuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.\n\n— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn\nvain... Kaapista vain...\n\nHän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan,\nlukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.\n\n— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.\n\n— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.\n\n— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa\nolen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää\nvakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki\novat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne\nhäntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole\nmeikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä\nedes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran\nkuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle:\nkuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin\nsinun Mitjkasi. _Sinun_ Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä\nrakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat.\nJos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä,\nettä hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole\nmeidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole\nmeikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä... Kun tuuli\npuhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään... Eilen lensi tyhmä ajatus\npäähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa\nselville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen\ntai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö,\nsitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi\ntai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja\nluopumaan hänestä kokonaan, mitä?\n\n— Minä... minä kysyn häneltä... — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa\nkolmetuhatta, niin kenties hän...\n\n— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen\nharkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna\nmitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi\nukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan.\nÄlä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä\nsinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene\ntiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin\nhuolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin\nvai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?\n\n— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.\n\n— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja!\nNe ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on...\nNo! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot,\njotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen\nkuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä\nhyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei\nkuitenkaan saa... Minä syöksen hänet kurjuuteen!\n\nHän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.\n\n— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä\ntänään, — sanoi hän tylysti.\n\nAljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.\n\n— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme.\nVai luuletko, että emme tapaa toisiamme?\n\n— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.\n\n— En minäkään mitään, muuten vain minäkin... — sanoi ukko katsoen\nhäneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan\njoskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan\nerikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna,\nkuule, tule huomenna!\n\nHeti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja\nkaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.\n\n— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen\ntaas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana\nvuoteelleen ja nukahti samassa.\n\n\n\n\n3.\n\nJoutui tekemisiin koulupoikien kanssa\n\n\n»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli\npuolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa\nrouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa\neilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi,\nettä taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän\nsydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä\nja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri?\nHän tietysti on myös miettinyt jotakin... Voi, täytyy välttämättömästi\nennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä...»\n\nMutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui\nhänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka\nsuuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki\nja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki\nsamaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko\nkaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona\npienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja\nkahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri\ntahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa\nhihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki\nyllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli\nlaskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään\nkomeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä\npuhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan\nvoinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo\nMoskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä\nlapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset\nolivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin\nolikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin\nheidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita\nkasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi,\njoillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen\naskelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään\nkoululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan\npäättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea,\nkivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti\nja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan,\njotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin,\nmutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien\nluo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan\npuoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:\n\n— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli\ntapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi\nheti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on\nepämukava ottaa.\n\nAljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun\ntällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla\ntavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen\nlapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja\nasiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša\nymmärsi sen vaistomaisesti.\n\n— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja\nvankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat\nAljošaa.\n\n— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika.\nSamassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta\nlensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli\nheittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.\n\n— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta\nSmurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti\ntakaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa,\nmutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva\npoika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa\nkohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan\ntuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä\nkolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista\ntaskuista.\n\n— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov,\nKaramazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt\nyht'aikaa häneen, antaa mennä!\n\nJa kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa\npäähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti\npommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton\npommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna\ntaskuun.\n\n— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän\ntapatte hänet! — huusi Aljoša.\n\nHän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen\nkanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi\nvähäksi aikaa viskelemästä.\n\n— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella\nlapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia\nkynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella,\nmutta tälle pitää antaa selkään...\n\n— Miksi? Luultavasti te itse härnäilette häntä?\n\n— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, —\nhuusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas\nhäneen, älä heitä ohi, Smurov!\n\nJa taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana\nolevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti\njuoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta:\n»Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»\n\n— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet\nsietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä\nja joka näytti olevan vanhin kaikista.\n\n— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?\n\nPojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.\n\n— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama\npoika. — Ottakaapa hänet kiinni... Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi\ntaas, hän odottaa ja katselee teitä.\n\n— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.\n\n— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä\nniinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.\n\nKaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.\n\n— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.\n\n— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti\nte jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan\nhäneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte...\n\n— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.\n\nAljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös\nsuoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.\n\n— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei\npelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti... niinkuin\nKrasotkinia...\n\nPoika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut\naivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut\nyhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat\nja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa\nhäijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka\noli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos\nhihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka\nja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä,\njota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa\npullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin\naskelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi\nAljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja\nalkoi itse puhua:\n\n— Minä olen yksin ja heitä on kuusi... Minä yksin annan selkään heille\nkaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.\n\n— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.\n\n— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.\n\n— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä\nheititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.\n\nPoika katsoi häneen synkästi.\n\n— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša\nkyselyään.\n\n— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta\nei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen\nsilmänsä kiiluivat taas häijysti.\n\n— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä\närsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä\nen tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.\n\n— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn\nja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska\nhän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen\nkimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei\nollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi\nsattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut\ntaskussa.\n\n— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat\nteidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas\npäin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä\nsuoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä\nsuojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.\n\n— Ettekö häpeä! Mitä minä olen teille tehnyt? — huudahti hän.\n\nPoika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki\nvälttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että\ntämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän\nsyöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt\nliikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen\nmolemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen\nkeskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen\nsekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin\nvoimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen\nvälimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta\nsyvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan\nliinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen\nmeni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti.\nViimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.\n\n— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut,\nkai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?\n\nPoika katseli häntä ihmetellen.\n\n— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen\nkerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun\ntäytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä\ntavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä\nvastaan, sanokaa?\n\nVastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä\nja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen\njäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika\njuoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja\nluultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti,\nkun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän\narvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHohlakovien luona\n\nHän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo,\nkaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva\nHohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli\nmaatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli\nmeidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa.\nMyös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin\nkaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin\nharvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan\nulos eteiseen.\n\n— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua\nnopeasti ja hermostuneesti.\n\n— Sain kyllä.\n\n— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen\npojan!\n\n— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.\n\n— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän\ntaikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän\nkanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko\nkaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt...\ntiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?\n\n— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet\nteillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.\n\n— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti\nkaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan... ja kaikista noista\nkauheista asioista tuon... elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen\nsijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin,\ntuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei\nFjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä\nistuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan\nFjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen\nkeskustelu... Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt\ntapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille,\nmullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa:\nhe molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he\nitse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen\nhartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron\nteille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein\nasia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa,\nmiksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän\nolevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!\n\n— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi\näkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin\npieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun\nhirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä.\nAljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi\nlepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.\n\n— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta... sinun oikkusi\ntuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on\nniin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin\nsairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja\nHerzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että\npitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä\nensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai\nkohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa...\n\n— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä\nollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.\n\n— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei\nFjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.\n\n— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän\npuoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin\noikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle\narmolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on\nosoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut\nvoivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä\nhuolimatta, että kaikki nauravat hänelle.\n\n— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan\nsinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle\nnauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle\ntarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen\ntavattoman onneton!\n\n— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?\n\n— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö\nkuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen,\nikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki... Ja vihdoin viimein\nmyöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka\nse minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt\ntuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille\nedeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa,\nelääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä\nJumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen,\nettä kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.\n\n— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin\npuhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen\npahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.\n\nAljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren\ntahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.\n\n— Herra Jumala, millainen haava, se on kauheata!\n\nMutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko\nselälleen.\n\n— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja\nkäskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi\nte seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta\nhänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä,\nvettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta\nkipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä... Pian, pian vettä, äiti,\nhuuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli\nhyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.\n\n— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva\nHohlakov.\n\n— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että\nei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse,\nhoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan\nvoi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen...\n\n— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän\nsäikähdystään.\n\nJulia kiiruhti sisälle tuoden vettä. Aljoša pisti siihen sormensa.\n\n— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä\nväkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas\nonkaan! Meillä on sitä, on on... Äiti, te tiedätte itse, missä pullo\non, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja\nhaavakangasta...\n\n— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton.\nNäetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä\nte olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?\n\nRouva Hohlakov poistui kiireesti huoneesta. Sitä juuri Lise olikin\nodottanut.\n\n— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua\nAljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä\npuhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!\n\nAljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle\nkallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen\npaljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta\nkohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi\nkäsiään yhteen:\n\n— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin\npoikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän\nvihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan.\n— Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi\nolla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä\npojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin\nsalaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te,\nAleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua\naivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?\n\n— Voin varsin hyvin enkä tunne enää niin suurta kipuakaan.\n\n— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava,\nsillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista\nja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan:\nheti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle\nkirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti\nvoi tulla heti enkä minä tahdo...\n\n— Minulla ei ole kirjettä mukanani.\n\n— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin.\nSe on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa\nkoko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!\n\n— Se jäi sinne.\n\n— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä,\nkirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan\nanteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle\ntuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään,\nehdottomasti, ehdottomasti!\n\n— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä\ntule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska\nluostarinvanhin Zosima...\n\n— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin\npaljon?\n\n— Minä en nauranut hituistakaan.\n\n— Minkä tähden?\n\n— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.\n\n— Te loukkaatte minua!\n\n— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki\nkäykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava\nluostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja\nkun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä\ntulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa\najatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa\nvaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään\nnaimisiin...\n\n— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! —\nalkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.\n\n— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä,\nettä te siihen mennessä tulette terveeksi.\n\n— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta\npilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!...\nAh, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti,\nkuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo\nJuliakin tuo jäätä!\n\n— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä...\nMinkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan\ntoiseen paikkaan... Minä etsin ja etsin... Luulenpa, että teit sen\ntahallasi.\n\n— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna,\nmuutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini,\näitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.\n\n— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei\nFjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei\nFjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan\nkaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.\n\n— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti.\n— Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti\nlyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta\nse on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut\npoikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö\nhän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen\nmennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin.\nKuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole\nkauheata?\n\nJa Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen\nviekkaasti Aljošaa.\n\n— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja\naivan sopimattomia... kun tuo poika kenties on hullu.\n\n— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?\n\n— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut\ntyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on\ntullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään\nolevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei\nFjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?\n\n— Hyvin vähäistä enää.\n\n— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.\n\n— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs\npuhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti\nkun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš,\nhän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.\n\n— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii\nkovin.\n\n— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä... — sanoi\nAljoša.\n\n— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?\n\n— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen\ntänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte.\nMutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä\njoka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista\nluostariin.\n\n— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää\nvaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta\npalatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne!\nMinä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.\n\n— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos\ntosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.\n\n— Minä en tiedä, millä olen... Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos\nniin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.\n\n— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!\n\n— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš,\nhän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata\non hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä\ntosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian\nsaitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!\n\n— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä\nsuutelen teitä siitä, mammakulta.\n\n— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva\nHohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen,\npoistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään\nennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja\nnäette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä\nkummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja\nkoettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri\nFjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne,\nja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia\nkehittyy.\n\n\n\n\n5.\n\nMullerrus vierashuoneessa\n\n\nVierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli\nvoimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen\nnäköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat\nsisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois.\nHänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana\nhäneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden\nerääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen,\njoka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan\noli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys,\nettä veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä,\ntodellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä\noli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt\nhänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä\npeloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš\nitse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin\nkilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä,\nDmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin\nGrušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja\nvihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut\naivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti\nja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta\nuskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään\njostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa\nsellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja\njuuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen\nrakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen\naikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana\n»mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein\nvavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä\naamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut:\n»Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen\nkohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora\nja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania\nja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien,\nsydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa\nitseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus\njohtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa:\n»Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus.\nMutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi\nvaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi\nsaada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä\nollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa,\nettä vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi\nonnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei\nvoisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle\nonnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan\nmuodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet\nvälähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä,\njolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi\najatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään,\nei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä\najatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime\nkuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä\nminä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä\ntuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta\ntuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei\nkuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että\nesimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli\nhyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento\nsyö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena\nisästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään\niljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti\nkun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat\neilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri\nsiksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka\ntässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä\nuusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta\ntärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti\nkullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa\nheille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa?\nNäissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta\nAljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa\noli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti;\nkun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan.\nMutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti\ntietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli\npäässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa\nheitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain\nepäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä\nhän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä\nedes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!\n\nNähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan\nFjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:\n\n— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä\nmieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina\nOsipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin\npuoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov\nistuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.\n\n— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa,\nrakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät\ntodellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti\nhänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon...\nkauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan\nFjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä,\ntiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä\nlausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet,\nsamat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni,\nAleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä... (Kun hän\nsanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon\nteille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa\nsovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko\n_häntä_ nyt. Minusta hän on _säälittävä_, se on huono rakkauden\ntodistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin\nminä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin...\n\nHänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen\nsilmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja\nvilpitön», ajatteli hän, »eikä... eikä hän enää rakasta Dmitriä!»\n\n— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.\n\n— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut\npääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin.\nMinä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni,\nmutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en\nmillään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas,\nhyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä\nainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš,\nhyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä...\nHän tuntee sen.\n\n— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta\nlujalla äänellä.\n\n— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš,\nanteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä\ntahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt,\nmolempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on\nvaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te\nolette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui\nAljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän\nratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta\nantava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja\ntulen sovintoon, — aavistan sen!\n\n— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa\npunastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä\nhetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!... Mutta enhän minä\nollenkaan ymmärrä näitä asioita... — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä\nlisäämään.\n\n— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä\nnyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties\nvelvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta\ntunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi\nmuutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin\ntuon... elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en\nkoskaan voi antaa anteeksi, niin minä _kumminkaan en jätä häntä_!\nTästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän\nniin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen\npurkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka\nhetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä\nmenen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni\najan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa\nonnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon\nhän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren... Vain sisaren\ntietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin\nvakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa\nhäntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä\npidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii\ntuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän\naivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän\nrukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta\nja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko\nelämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja\nkerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton\nja petti. Minä... minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai\nkuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko\nelämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan\nkuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy\nmenettelyni aivan täydellisesti.\n\nHän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon\narvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi\nsen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta\nitsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä\nkiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa\ntulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi.\nAljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä.\nMutta samassa veli Ivan lisäsi:\n\n— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana\ntämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen,\nmutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te\nolette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta\nnäen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te\nolette oikeassa...\n\n— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä... Mutta mitä on tämä hetki?\nVain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov\nmalttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut\nsekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli\nyht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.\n\n— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi\nvihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle\ntoiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki,\nkun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki\ntulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on\nhänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei\nvoi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä.\nTeidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne,\noman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne\nkatselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne\nmuuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen\nsuloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla\ntavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette\nsaavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä\ntäydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa...\n\nHän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti\ntahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin\npuhua tahallansa ja ivallisesti.\n\n— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva\nHohlakov.\n\n— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää,\nmitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet\ntulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.\n\n— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien.\n— Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden\nsellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että\nminulla vielä on voimia... koska tiedän... että te kumpikaan ette\nkoskaan jätä minua.\n\n— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja\njättää teidät pitkäksi aikaa... Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa... —\nlausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.\n\n— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa\nvääntyivät yht'äkkiä. — Mutta... mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista\nse on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan\nmuuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen\nsilmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä\noli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti\nAljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt\njonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen,\njoka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen\njohonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.\n\n— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, —\nkorjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä,\n— sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton\nmenettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin\nluo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi).\nMutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt\nkertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko\nminun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja\nsäästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette\nvoi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en\ntietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen... sillä\nkirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää... Mutta nyt minun on helppo\nkirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken.\nOi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin\nminua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata... Riennän\nheti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen\nlähteäkseen huoneesta.\n\n— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin\nvälttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen\näänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.\n\n— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, —\nmutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä\nhetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi\nsoimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on\nvälttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin:\nminä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin\nsuuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei\nFjodorovitš... Mutta mikä teitä vaivaa?\n\n— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti\näkkiä Aljoša surullisesti.\n\n— Mitä, mitä?\n\n— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te\nteitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole\nsiitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun... menetätte\nystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne... aivan kuin\nteatterissa, näyttelitte kuin komediaa!...\n\n— Teatterissa? Kuinka... Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna\nsuuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.\n\n— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä\nystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni,\nkun hän matkustaa pois... — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän\nseisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.\n\n— Mitä te tarkoitatte, minä en ymmärrä...\n\n— Enhän minä itsekään tiedä... Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut...\nMinä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi\nAljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on\nvaljennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli\nDmitriä... alusta alkaen ette ole rakastanut... Ja kenties myös\nDmitri ei teitä ollenkaan rakasta... alusta pitäen... vaan ainoastaan\nkunnioittaa... Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä\nkaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus... sillä kukaan ei\ntäällä tahdo sanoa totuutta...\n\n— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli\nhysteerinen kaiku.\n\n— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa\nheti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne\nja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja\nyhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden,\nettä rakastatte häntä... ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte\nDmitriä jonkin puuskan vuoksi... rakastatte epätodesti... koska olette\nitsellenne niin vakuuttanut...\n\nAljošan puhe katkesi ja hän vaikeni.\n\n— Te... te... te... olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä\nKaterina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä.\nIvan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu\nkädessään.\n\n— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen\nkasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä\nvielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja\nvoimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole\nKaterina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa,\nettä minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle\nsanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut\nminua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan\npäivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua\nläheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja\nminussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko\ntänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän\nensimmäisestä kohtaamisestaan asti... Sillä heidän aivan ensimmäinenkin\nkohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on\nhänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut\nhänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää,\nKaterina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan\nhäntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se\njuuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on,\nrakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te\nheti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän\non teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista\nuskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä\njohtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja\nalentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä... Minä olen liian nuori\nja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun\nei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti\npoistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta\nminähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi...\nMinä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä... Muuten en\nosaa enää puhua, olen sanonut kaiken... Hyvästi, Katerina Ivanovna,\nte ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa\nkovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että\nen koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te\nolette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä\nantaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita\nkättänne. »_Den Dank, Dame, begehr ich nicht!_» — lisäsi hän vääristäen\nsuunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin\npystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä\nAljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta\njäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään\nyhteen.\n\n— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään,\n— tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa!\n— huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin\nvaljennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan\npuhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi... Hänen\ntäytyy taas tulla tänne, palata, palata... — Aljoša huudahteli kuin\nvähämielinen.\n\nKaterina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.\n\n— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli,\n— kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle\nAljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei\nmatkustaisi pois...\n\nHänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta\nKaterina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi\nsadan ruplan seteliä.\n\n— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi\nhän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella\nja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään\ntapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri\nFjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin\nsopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola.\nSiellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin,\njota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin\ntähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti\nhänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä\nvielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen\npojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan\nlapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä\npuolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki\nolivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en\nvoi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa... yhtä niistä\nteoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään...\nja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene...\nSekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja\nkuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev.\nHän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en\nosaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman\nperheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo,\nmielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo\nkauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut\njossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta.\nOlen luonut silmäni teihin... toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä,\nsanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei\nFjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan,\njollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, —\nvoi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti,\n— juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui\näkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa\nruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan... toisin, sanoen hänet pitää\nsuostuttaa ottamaan vastaan... Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan,\ntämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta\n(sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä,\nauttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä\nhäneltä itseltään... Sanalla sanoen te osaatte kyllä... Menisin itse,\nmutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu\nOzernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa...\nJumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä... minä\nolen nyt jonkin verran... väsynyt. Näkemiin...\n\nHän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti,\nettä Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä\nolisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää\nitseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän\nmissään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta\nrouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä\nhän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.\n\n— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen,\nihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi,\nkuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt\ntaas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te\nette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä,\nhänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo\nkokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että\nhän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei\nvälitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan\nFjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa\nhäntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan\noikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä...\n\n— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.\n\n— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina\nnaisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.\n\n— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, —\nkuului oven takaa Lisen vieno ääni.\n\n— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! —\ntoisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen\nmielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.\n\n— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis\nsanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.\n\n— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen\nääni.\n\n— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi\nAljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän\nrakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden... mitähän nyt\nseuraa!\n\n— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte\nvarmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.\n\nSamassa palvelustyttö juoksi heidän luokseen.\n\n— Katerina Ivanovnan laita on huonosti... Hän itkee... hysteriaa, on\nkouristusta.\n\n— Mitä! — huudahti Lise ja hänen äänensä oli nyt levoton.\n\n— Äiti, minä tässä saan hysteriakohtauksen eikä hän!\n\n— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet\nvielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät,\nminä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa.\nVoi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän... Hysteerinen kohtaus — se\non hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä\non hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä\nsuhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten\nkyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että\nIvan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse\nsyypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan\ntähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna\nanteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut!\nMutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena,\nnuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja\nlähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko,\nja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja\nnuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se\nkaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te... Ja hän sanoi tuon\nsaksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen,\njuoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja\npalatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä\nhetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.\n\nRouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata\nLisen huoneen oven.\n\n— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa\nsieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen\nminä vain tahdon tietää.\n\n— Hirveän tyhmyyden tähden, Lise! Hyvästi!\n\n— Ette saa mennä pois! — huudahti Lise.\n\n— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta\nminulla on hyvin suuri murhe!\n\nJa hän juoksi ulos.\n\n\n\n\n6.\n\nMullerrus tuvassa\n\n\nHänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän\nsaakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt\n»tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä\nminä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?»\n— toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän\nhäpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se\njuuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin\nonnettomuuksiin... Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja\nyhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli\n»yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka\nminä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla\nviisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma\njohtopäätöksensä.\n\nKaterina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun\nvarrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla\nlähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen\nluonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että\nei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin\nsyystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi,\netsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan\neikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä\nasti kuin oli lähtenyt luostarista.\n\nKaterina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka,\njoka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna\nmainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli\nääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti\njo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka\npuri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli\nloukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään\nvielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan\npuoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta\näsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään\nkatumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen\nhän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä\nasuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa\nvehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.\n\nDmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen\npoikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa.\n— Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, —\nvastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen\npuhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän\nhän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui\ntahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain\npelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen\npuoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».\n\nViimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken\nKalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain\nkolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään\nseisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä\nvasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha\neukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan\nkertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein\ntajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan\neteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan.\nAlikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa.\nAljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä\nhäntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän\ntiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu\nalikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties\novat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On\nparasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus,\nvaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.\n\n— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.\n\nAljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli\njokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista\ntaloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota\nvasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu\nnuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että\noikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty\nvuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä\nkarttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella\noli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni\nverholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että\npoikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli\nheitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli\nlaitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen,\npuinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta\nkeskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli\nneljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat\nhyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin\ntukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa\noli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen\nlisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä\nilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen\nnaishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat,\nkeltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän\noli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan\nkatse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja\nAljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret\nruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja\nkysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona\nseisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat\nharvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti.\nHän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla\npuolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä\noli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen\nnuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan,\nkoska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat\nkuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa\nvuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä\nosoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi.\nPöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen\nviiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen,\nheikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva\nmuistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa\n(tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä\nheti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin).\nIlmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka\nsiellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun\nAljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja\npyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan\nluo.\n\n— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on\ntultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla\näänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti\nnopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen\nkatkonaisella äänellä hänelle:\n\n— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa\nminun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan\npuoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla... tänne syrjäsopukkaan?\n\nAljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän\nmiehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää.\nHän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen\nkasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla —\nse oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen\nkaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on\nhypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai\nvielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi\ntekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä.\nHänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli\nhavaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä,\nväliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä,\nvaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän\nteki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle\nAljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä\nherrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen\npäällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen\nhousunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole\npitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta,\nalhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän\nolisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat\njääneet liian pieniksi.\n\n— Minä... olen Aleksei Karamazov... — lausui Aljoša vastaukseksi\nkysymykseen.\n\n— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen\nymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas\npuolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin\nsaavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen...\n\n— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa\nteille sanasen... Jos vain sallitte...\n\n— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka.\nVanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»... —\nja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan\nyksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty)\nsekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen\nsamanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin\naivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat\ntoisiaan.\n\n— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni,\nvaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan\nolisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni\njälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus\nsaadaan alennustilassa.\n\n— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko\ntahallisesti?\n\n— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni\naikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn\npahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että\nteitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä\nolen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän\noloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.\n\n— Minä tulin... sen äskeisen asian vuoksi...\n\n— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.\n\n— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin\nkanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.\n\n— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan\njohdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän\npolvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa\npuristuivat omituisella tavalla viivaksi.\n\n— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.\n\n— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti\nverhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle.\n— Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša\nnäki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja\ntuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa\nja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli\nsairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa\nnyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»\n\n— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten\ntuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?\n\n— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä\noli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin\nhänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä\ntoisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän\nhyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä\ntähden.\n\n— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, —\nsanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.\n\n— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin... — En ollenkaan\ntahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin...\n\n— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä\notan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi\nmielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni\nkääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi\nhyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän\nsormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa\nminä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois\nneljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää\nteille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?... —\nHän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre\nhänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan\nnäköinen. Hän oli kuin haltioissaan.\n\n— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja\nsurullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä\npoika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen\nmiehen veli, joka on teitä loukannut... Minä ymmärrän nyt sen, — toisti\nhän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan,\nminä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi\nparasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä\nanteeksi kaikkien kuullen... jos sitä haluatte.\n\n— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi... Kaikki\nmukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?\n\n— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten\nvain haluatte!\n\n— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni\npolvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi,\n— tai torilla, niin hän lankeaisi?\n\n— Niin, hän lankeaisi polvilleen.\n\n— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään\nja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne\njalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on\nperheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin\nkuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua\nhuonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt\njokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että\nminunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa...\n\n— Ah, se on aivan totta! — huudahti Aljoša.\n\n— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo\npanette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö\nkääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.\n\n— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani,\n— huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin\nkatsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan\nsemmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.\n\n    Ja luomakunnassapa ketään,\n    ei siunata hän tahtonut.\n\nTässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut\nsiunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun\nnyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton\nrouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat,\nmutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna,\nsiloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš\nKaramazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä\nkädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä\nodottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle,\npitää nousta seisomaan... Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta,\njoka... hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista\nhyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa\naluksi suudella kättänne.\n\nJa hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan\nluona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon\nylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.\n\n— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.\n\n— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista\npiireistä), — kuiskasi hän uudestaan.\n\n— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov...\n— istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo\nhän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta\nitse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen\nkuin olisin neulan nielaissut...\n\n— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni\nvielä kerran.\n\n— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän\nsaakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.\n\n— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.\n\n— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä\nja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet\novat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen,\nkun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En\nminä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä\nhyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš\non mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo,\nse on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä,\nniin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo\nhän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle,\nketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta\nilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta\nherroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen.\nJa niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä\nistuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se\nsama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle,\nteidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää\nsisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata\ntuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista.\nSitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt?\nPahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta\nteidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni,\nrakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta,\nenkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan,\nkuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan.\nAntakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi\nminulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt\nvastenmieliseksi!\n\nJa onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet\ntulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.\n\n— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä\nole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän\nalkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä\nkämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja\nalkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui,\nettä alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö?\nKuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja\nosoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.\n\n— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.\n\n— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan... Älä välitä hänestä,\nisä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen\npalavin silmin isäänsä.\n\n— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne,\njotka eivät koskaan johda mihinkään!... — huudahti Varvara Nikolajevna\njo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.\n\n— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne\nmenettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne.\nNo, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain\nlippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava\nsananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on\nminun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille,\n— Herran enkeli ihmisen hahmossa... kuolevaisten luo alas taivaasta\nlentänyt... jos vain voitte sen ymmärtää...\n\n— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi\nVarvara Nikolajevna paheksuvasti.\n\n— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua\npajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän\nminua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua\nasia loppuun...\n\nJa tarttuen Aljošan käteen alikapteeni vei hänet huoneesta suoraan\nkadulle.\n\n\n\n\n7.\n\nJa raittiissa ilmassa\n\n\n— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa\nsanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin\ntekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.\n\n— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia... huomautti\nAljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.\n\n— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette\nkoskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain\nvalittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen\nollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta\ntäällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska\noli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun\npartaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat\netupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää\nminua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan\nmellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos\ntorille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden\njoukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän\nsyöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun\nsyleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle:\n»Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle\nanteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen\nkiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä...\nMinä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole\nsitä unohtanut enkä unohda!...\n\n— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille\nkatumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä\ntavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla... Minä pakotan\nhänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!\n\n— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan\nhänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte\nsanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne\nkaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi\nsen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi\nvapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos\nvoit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni —\nminä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi.\nTotisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan\nkanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei,\neipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa\nitse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme\nnaishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen\njalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen\nviisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan\näyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän\non vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä\nkuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin\non, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän\ntappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi\nolisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä\nei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon\nminun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä\nIljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä\nmerkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä\nsana eikä mitään muuta.\n\n— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, —\nhuudahti taas Aljoša leimuavin silmin.\n\n— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta\navatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta\nloukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut\nluokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan\nsemmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti\nkoko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja\nsilloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä\non konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut\npienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor\nPavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi\netkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös\n(noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut\nmatkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin\nmistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet\nturvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole\nlakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta\nsyystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan\nkuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette\nnyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken\nkipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en\nuskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.\n\n— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle\nteidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää.\nMutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa\nkanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia\nja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.\n\n— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen\nyläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli\nkotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.\n\n— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien\nkimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken\npistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen...\n\n— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen\nvirkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia...\n\n— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa\njättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu... ja tuo\nviha hänestä häviää...\n\n— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä\nolennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun\nselittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen\nkaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi.\nKoululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä,\nmutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä.\nHe alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen\npoika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt,\nhävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä\npuolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta.\nSillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi\nhänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen\ntietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei\nteidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten\nlapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä.\nMitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista\nsyvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin\ntorilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan\nkoko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet\nainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin\nraivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään,\nikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus»\nhänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen,\nhouraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli\nenimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan\nminua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on\nlukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä\nkuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista\npaljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän\nhyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani,\nviimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä\nVenäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein\nhyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan\nnoin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana\npäivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu»,\nhuutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja\nsinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä\nhän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin\nkalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä\nsisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat\npuheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä\npäivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät,\nvoiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin,\nsanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä\npohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten\nvein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen\nkanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa\ntietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven\nluo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä\nkaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme\nIljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti.\nPikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa\non nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle —\nnäen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin,\nisä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan,\nisä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä\nkymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä\nnyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni\nmolempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä,\nkutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet\npelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen\nruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan\nminä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille\nsamasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä\nkuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet\nkaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat.\nNo, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle\ntotuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin.\n— »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön\nsapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa,\nkaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle:\nvoisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» —\nNäettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen\npäässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota\nkostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään.\nHän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä\nminä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä\nenää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa\nvastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa\nja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme\ntaas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein\nvoimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa\nketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen\nupseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten\ntänne, eikä kukaan uskalla»... Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja\nsanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo,\n»kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon,\nIljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä»,\nsanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä\nei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan\nvain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden\nhaihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä\nhaaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen\nja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme\nheidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan\nja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän\nkaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui\ntästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän\nitse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo\nsyntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen,\nolen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa\niltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni\naamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin\nhäntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa\nsilloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo\nolla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika,\nkuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa\neiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa\nminun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat,\nnyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo,\nminä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja,\nne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on\nleijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin\nlaskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon,\nmihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee\nsivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista,\nnosti hiekkaa ilmaan... Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili\nmolemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat\nvaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he\nyht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain\nrupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan\nhän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli\nkuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun\nkivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi\nsinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme\nsylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle,\nIljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä\nhän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei\nFjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!\n\nHän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan.\nAljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos\nhänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin\n»jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä\nrohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.\n\n— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! —\nhuudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen...\n\n— Aivan niin, — mutisi alikapteeni.\n\n— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta,\nkuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on\nannettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri,\non loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te\nvarmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä\nkohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä\nhän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää\nteidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri...\näsken... tuoda teille tämän avustuksen häneltä... mutta yksistään\nhäneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään\nDmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta\nkuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan\nvastaan avustuksensa... teitä molempia on loukannut sama mies...\nHän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen\nloukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta\nkärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä... Hän nimenomaan\nantoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä\nkaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan\nsuuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä\njuoruja voi syntyä... tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä\nvannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten... muuten täytyy siis\nkaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa\nveljiäkin... Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä,\ntäytyy!...\n\nJa Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He\nseisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä\nläheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin\npeloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin\nhämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen\nmielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä.\nApua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut\nunissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin\nkyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen\nkasvoissaan.\n\n— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa!\nHyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, —\nvoi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar... Ja ihanko todella, ihan\ntodella!\n\n— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti\nAljoša. Alikapteeni punastui.\n\n— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan,\nniin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne,\nAleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei\nFjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli\nhän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä\ntaivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne,\nomassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos\nminä otan vastaan, mitä?\n\n— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan\nsaa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs\nrouva, hänen hyvä ystävänsä...\n\n— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti,\nnythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti,\nsillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä\nnämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä\nenemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli\nkuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin\npeläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi\nsitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä\n»sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua\näitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni?\nLuonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä\nkumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta\nkivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on\nhänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten\nhän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä\nkopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä\notin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä\nse yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa\nammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme\npanna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa,\nilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi,\nminä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko\noikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme\npysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei\nherättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin\nonnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi\nviskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän\nsen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen\nenkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa\nhäntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen\narvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun\nhän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan\nkanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä\nVarjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko\nVarvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu.\nHän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli\nansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen\nmatkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin.\nMutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon,\neikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän\nvoikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet\nvaljastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia,\nparsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta\näitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole\ntäysijärkinen!... Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata\npiian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan\nrakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa,\npanen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on\nunelma!\n\nAljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja\nettä miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.\n\n— Seis, Aleksei Fjodorovitš, seis, — tarttui alikapteeni taas\nuuteen, äkkiä mieleen nousseeseen haaveeseen ja riensi taas puhumaan\nhurjan kiireesti, — tiedättekö, että me Iljuškan kanssa kenties\nmuitta mutkitta toteutammekin haaveemme: ostamme hevosen ja rattaat,\npikimustan hevosen, ja lähdemme matkaan, niinkuin toissa päivänä\nkuvailimme. Minä tunnen K:n kuvernementissa erään asianajajan, hän on\nlapsuudenystävä, minulle on ilmoitettu luotettavan miehen välityksellä,\nettä jos menen sinne, niin hän muka antaa siellä minulle konttorissaan\nkirjeenvaihtajan toimen, niin että mene tiedä, vaikkapa antaisikin...\nJospa siis panisi ajopeleihin äiti-kullan ja Ninan ja panisi Iljuškan\nkuskipukille ja jos siitä sitten syyttä suotta tulisikin velkaa niskaan\ntäällä, niin ehkäpä riittää siihenkin!\n\n— Riittää, riittää! — huudahti Aljoša. — Katerina Ivanovna lähettää\nteille lisää, miten paljon hyvänsä, ja, tiedättekö, minullakin on\nrahoja, ottakaa minkä tarvitsette aivan kuin veljeltä, kuin ystävältä,\nmyöhemmin maksatte takaisin... (Te rikastutte, rikastutte!) Ja\ntiedättekö, parasta mitä koskaan voitte keksiäkään on juuri siirtyminen\ntoiseen kuvernementtiin! Se on teidän pelastuksenne ja, mikä on\ntärkeintä, teidän poikanne pelastus, — ja tiedättekö, tehkää se ensi\ntilassa, jo ennen talven tuloa ja pakkasia, kirjoittaisitte meille\nsieltä, ja me olisimme veljiä... Ei, tämä ei ole haave!\n\nAljošan teki mieli syleillä häntä, niin tyytyväinen hän oli. Mutta\nkatsahdettuaan alikapteeniin hän yht'äkkiä jäi liikkumatta seisomaan:\ntämä seisoi kaula kurotettuna, huulet pitkälle venytettyinä, kasvot\nraivostuneen näköisinä ja kalpeina, ja kuiski jotakin huulillaan, aivan\nkuin olisi tahtonut saada jotakin lausutuksi. Ääntä ei lähtenyt, mutta\nhuulet liikkuivat yhä, ja se oli perin omituista kaikki.\n\n— Mitä nyt! — sanoi Aljoša hätkähtäen jostakin syystä.\n\n— Aleksei Fjodorovitš... minä... te... — mutisi alikapteeni\nvääntelehtien sekä katsellen häntä omituisen hurjasti suoraan silmiin\nsemmoisen ihmisen näköisenä, joka on päättänyt syöksyä päistikkaa\nsyvään kuiluun, mutta samalla hänen huulensa myös omituisesti\nhymyilivät, — minä... te... Tahdotteko, että näytän teille heti erään\ntempun! — kuiskasi hän äkkiä nopeasti ja lujasti eikä puhe enää\nkatkennut.\n\n— Minkä tempun!\n\n— Pienen tempun, semmoisen hokus-pokus-tempun, — jatkoi alikapteeni\nkuiskutustaan. Hänen suunsa vääristyi vasemmalle puolelle, hän siristi\nvasenta silmäänsä, hän katsoi yhä suoraan Aljošaan, aivan kuin olisi\nollut kytketty häneen.\n\n— Mikä teitä oikein vaivaa, mikä temppu se olisi? — huudahti Aljoša jo\naivan pelästyneenä.\n\n— Tämä näin, katsokaa! — vinkaisi alikapteeni.\n\nJa osoittaen hänelle sataruplasia, joita hän koko keskustelun ajan\noli pitänyt päällekkäin kulmasta oikean kätensä peukalon ja etusormen\nvälissä, hän äkkiä kuin raivostuen otti ne kouraansa, rutisti ne kokoon\nja puristi lujasti oikean kätensä nyrkkiin.\n\n— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja\nraivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin\nrutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran\nosoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!...\n\nJa nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan\nvallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti\njoka polkaisulla.\n\n— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat\nteidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin\nja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi\nsanoin selittämätöntä ylpeyttä.\n\n— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei\nmyy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän\nkääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä\naskeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin\nkädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan\nhän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen\nkasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät\nkyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella,\nläkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:\n\n— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja\nhäpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan\nkääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman\nmurheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen\nsilmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon\nja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan,\nAljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut\nlähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä\ntähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat\nsetelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut,\nmutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti\nne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon,\npisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä,\nmiten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.\n\n\n\n\n\nViides kirja\n\nPro ja contra\n\n\n\n\n1.\n\nKihlaus\n\n\nRouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa.\nHänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan\nhysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut\n»kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän\nalkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea,\non lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube\nei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat.\nJotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»\n\nNäin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen:\n»Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen,\naivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut,\nei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi\nkertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti\nhänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan\nLisen luona ja siellä odottamaan häntä.\n\n— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein\nkorvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös\nliikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi.\nAjatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi\nkatua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta\neihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin\nvakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan\nennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on\naina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua\nmyötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki\nvakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne,\nAleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen\nälkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä,\nsillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te\nolette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä»,\n— ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on\ntässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen\nkaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että\nei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken\nhongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman\nlapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei\nole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät\npitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän,\n»minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» —\nhän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana,\nmutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että\nminä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi\nunohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen\nluultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni\naikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää\nLisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte\nsen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut\nluoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut,\neikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän\nihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!\n\n— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.\n\nAljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti\näkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin\non tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin\ntuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen\nmieltään.\n\n— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko\njutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta\ntehtävästä... tuon köyhän upseerin luona... ja kertoi minulle koko tuon\nkauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti\nkertoo hyvin sotkuisesti... hän hyppää aina asiasta toiseen... niin\nminä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja\nmiten on nyt tuon onnettoman laita?...\n\n— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, —\nvastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä,\nettä ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi\nhänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua\nmuusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi\nkertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta\nhämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan\ntunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman\nalaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä\noli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla\nhänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut\ntai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia.\nToisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken\nkokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he\nmolemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi\nvuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša\nosasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän\noli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat\njalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä\ntunteitaan:\n\n— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla\ntavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja\ntavoittanut hänet...\n\n— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša,\nnousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.\n\n— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja\novat hukassa!\n\n— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin\nheille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti\nottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise,\n— jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä\nvirheen, mutta virhekin koitui hyväksi.\n\n— Mikä virhe se oli ja minkä tähden se koitui hyväksi?\n\n— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän\non läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän\nyht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä,\nvakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että\npolkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä\nmonestakin syystä... eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan...\nEnsiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi\nilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi\nilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan\nkursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no,\nsilloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut\nottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri\non alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä\njuuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun\nhän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja\nhän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki...\ntoden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli... ja hän puhui\ntyttäristään... ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa...\nMutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä\nhävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko\nsydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita\nhirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli\nliian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut.\nHän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään\nalkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken\naikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa,\nja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä\nsanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen\nkaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan\nhänelle omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri\nhäntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä\nauttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta\nloukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen\nhyväntekijöinään... minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle\nsiitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein\nitsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta\npääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen\nasti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin\naavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin\noli niin voimakas, kun hän aavisti... Ja vaikka tämä kaikki kävi niin\nhuonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että\nkerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään...\n\n— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? — huudahti Lise\nkatsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.\n\n— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa,\nvaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua\nolisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti\nkäynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa\ntullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne\njalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja\nvoitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt\nsiis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä\nkaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa\nkunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä\njaloillaan... Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon\nne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle\nhirveän tarpeelliset. Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän\ntänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän\najattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän\nkenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta\nsilloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette\nsen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.»\nSilloin hän ottaa!\n\nAljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!» Lise\ntaputti käsiään.\n\n— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin! Ah,\nAljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä\non sydämessä... Minä en olisi koskaan keksinyt tuota...\n\n— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän\nkaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan\nrahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän\nvertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme...\n\n— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta\npuhukaa, puhukaa!\n\n— No niin, minä käytin väärää sanaa... tuosta yläpuolella olemisesta...\nmutta ei se tee mitään, sillä...\n\n— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi,\nAljoša rakas... Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri\nollenkaan kunnioittanut... toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta\nvain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä... Rakkaani,\nälkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas\nhyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja vähäpätöinen, mutta\nte, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän\najattelussamme, nimittäin teidän... ei, parempi on sanoa meidän...\neikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan...\nsiinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää,\nvai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen\nottavan vastaan rahat, mitä?\n\n— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan\nkuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin\ntätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä\nolisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat\nsamanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia.\nJa jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen\nsijassaan... Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni\nsitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta\nhänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä... Ei,\nLise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö,\nLise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati\nhoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa...\n\n— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin\nsairaita!\n\n— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin\nvalmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään.\nToisin on teidän laitanne.\n\n— Ah, en usko! Aleksei Fjodorovitš, miten onnellinen olenkaan!\n\n— Kuinka hauskaa, että puhutte noin, Lise.\n\n— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan\nte tunnutte pedantilta... mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan\npedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa,\neikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja\nkiireesti.\n\nAljoša meni, avasi oven ja ilmoitti, ettei kukaan ollut salaa\nkuuntelemassa.\n\n— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä\nenemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy\ntehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut\nteille piloillani, vaan tosissani...\n\nJa hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti\ntämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä\nnopeasti kolme kertaa.\n\n— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. — Minähän olin\ntäysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.\n\n— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden\npäästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi\npientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo:\n»Se on hyvin.»\n\nMutta hän soimasi syyttä Aljošaa: tämä oli myös pahasti hämmentynyt.\n\n— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka\nsen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.\n\n— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut\nvalita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo\nvakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on\narveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!\n\n— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä\nnauraa.\n\n— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen\nhellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen\nkädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.\n\n— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui\naivan ymmälle.\n\n— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan... Minä kenties\ntein hirveän typerästi... Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja\nsuutelin... Mutta näen tehneeni tyhmästi...\n\nLise alkoi nauraa ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta\näkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran\nnäköiseksi.\n\n— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa\nsitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan,\n— päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut,\ntämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas,\nniin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän\nonnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!\n\n— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan\npois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen\ntiedän. Näin on _hän_ minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin...\nja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin\nte tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon\nhyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on\niloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi\nkuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista... Ah,\nte ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te\nnauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa\nvain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö,\nmutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin...\n\n— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?\n\n— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista\ntuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme\nhänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys... nähkääs,\nminä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen\nnousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa\nistuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut...\n\n— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui\nLise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa,\nAljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen\npukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin\ntärkeätä.\n\n— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen\nkuin te tahdotte.\n\n— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen\npikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu... Sanokaa, uskoitteko\ntosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?\n\n— Ei, en uskonut.\n\n— Oi, sietämätön mies, parantumaton!\n\n— Näettekö, minä tiesin, että te minua... luultavasti rakastatte, mutta\nminä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi... mukavampi...\n\n— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä\nrakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä\npäätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos\nhän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä\naina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan\nrakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on\nvain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te\njätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te\njätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni\ntakaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?\n\n— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja\noli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.\n\nAljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.\n\n— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.\n\n— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?\n\n— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi\nantaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä\nhyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti,\nenkä minä anna sitä koskaan kenellekään!\n\nLise katsoi häneen ihastuneena.\n\n— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa\nkuuntelemassa.\n\n— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta,\nvai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta\nmenettelystä?\n\n— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee\ntyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko,\n— kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun\nminusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä,\nniin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.\n\n— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.\n\n— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin\ntavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa\nkuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär\nkahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa... Kuulkaa, Aljoša,\ntietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun\nmeidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki\nteidän kirjeenne... Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen...\n\n— Niin, tietysti, jos kerran... — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä...\n\n— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo\nensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko\ntotuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja\nte olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.\n\n— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.\n\n— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen\nratkaista.\n\n— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein\ntärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä\nkuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.\n\n— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan\nen vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan\nperään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni\najan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi,\nonneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan\nkuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan\nkirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja\nvaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen,\nniin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei\nole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni... Kuulkaa,\nAleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin\nsurullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia,\nikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin\nerityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?\n\n— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. —\nNäen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.\n\n— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran\nrukoilevasti.\n\n— Minä sanon sen myöhemmin, Lise... myöhemmin... — sanoi Aljoša\nhämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en\nitsekään osaisi sitä sanoa.\n\n— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?\n\n— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.\n\n— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, —\nhuomautti äkkiä Lise.\n\nAljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei\nymmärtänyt sitä.\n\n— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia\nhe saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii\n»Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, —\nmaallinen ja vimmattu, viimeistelemätön... Liikkuuko ollenkaan Jumalan\nHenki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain,\nettä minä itsekin olen Karamazov... Olen munkki, munkki? Olenko minä\nmunkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen\nmunkki?\n\n— Niin sanoin.\n\n— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.\n\n— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta\nAljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan\nsanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista,\nkenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä\nehdottomasti kiusasi häntä.\n\n— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras\nmies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te\ntietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen\nhenkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin... Minä\ntulen teidän luoksenne, Lise... Vastedes olemme yhdessä...\n\n— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.\nKuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.\n\nAljoša suuteli häntä.\n\n— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa\nristinmerkillä). Menkää pian _hänen luokseen_, kun hän vielä on elossa.\nMinä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään\nhänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi,\ntulemmehan?\n\n— Luullakseni tulemme, Lise.\n\nLähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva\nHohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle\njäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos\nportaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov.\nEnsimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä\nsiinä tahallaan.\n\n— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista,\njonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea\nhaaveilemaan... Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti\nhän puhumaan.\n\n— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy,\nja se on hänelle nyt vahingollista.\n\n— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun\nymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen\ntuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette\ntahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?\n\n— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, —\nilmoitti Aljoša lujasti.\n\n— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään\nminä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa,\ntoiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.\n\n— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana\ntulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.\n\n— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista\nvuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta\nminä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut\nse on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä\nnäytöksessä, te olette Tšatskij, hän on Sofia, ja, ajatelkaahan, minä\njuoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja\nsiellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla.\nMinä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä\non siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin\nhysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene\nhautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille\non kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!\n\n— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on\nhyvin tärkeätä saada tietää se.\n\n— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä\ntäällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja\npelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja\nmiten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin.\nHerzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi\nolette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on\nvielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä,\nkuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje,\nAleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä\nkiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.\n\n— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin\nminä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne\nmonesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!\n\nJa Aljoša juoksi portailta kadulle.\n\n\n\n\n2.\n\nSmerdjakov kitaran kera\n\n\nEikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus\njo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka\nvoisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti\npiileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää.\nKoko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo,\nmutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan\nmielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön\nja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän\ntällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään\nolisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani,\nainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä,\nettä kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi,\nkiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren\nsanansa mukaisesti.»\n\nHänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla,\nnimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan\nja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli\nAleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava\nhuvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten\nennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän\ntulee huvimajaan»... Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään\nsuunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka\nsitten ei ennättäisikään luostariin tänään...\n\nKaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta\nkohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan.\nHän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä että Tuomas\n(jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja totella hänen\nkäskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä puistoon tai ilmoittaa\nveljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään. Huvimajassa\nei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja alkoi\nodottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti hänestä\njostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä kertaa\nperin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin eilenkin.\nViheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti eilisen\nryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia. Tyhjänpäiväisiä\nja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen päähänsä, kuten on\ntavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi, miksi hän nyt tänne\ntultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle paikalle, missä\noli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen mielensä\nkävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta herättävästä\ntietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut neljännestuntiakaan,\nkun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran akordi. Joku istui\ntai oli juuri istuutunut enintään noin kahdenkymmenen askelen päähän\nhänestä jonnekin pensaikkoon. Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että\nhän eilen poistuessaan veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen\nsilmissään oli vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki\npensaitten välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka?\nMiesääni alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen\nitseään kitaralla:\n\n    Mua voima suuri\n    vetää sinuun juuri.\n    Herra meitä auta,\n    minua ja häntä!\n    Minua ja häntä!\n    Minua ja häntä!\n\nÄäni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni,\nnaisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin\nkeimaillen:\n\n— Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš, miksi\nmeitä yhä halveksitte?\n\n— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta ennen\nkaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli miehellä\nja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov», ajatteli\nAljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti tämän talon\nemännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on laahushame ja joka\nkäy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa...»\n\n— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, — jatkoi\nnaisen ääni. — Miksi ette jatka?\n\nÄäni alkoi taas laulaa:\n\n    Armahani kallis,\n    sairastuvan en sun sallis.\n    Herra auta meitä,\n    minua ja häntä!\n    Minua ja häntä!\n    Minua ja häntä!\n\n— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen ääni. —\nTe lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä, tänään\nette varmaankaan tarkoin, muistanut.\n\n— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.\n\n— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.\n\n— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan\nitse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme\npuhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme\nsanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.\n\n— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen\nsyventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.\n\n— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta\nmuutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä\ntappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle,\nettä olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja\nsillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori\nVasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen\nsyntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että\näpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain\nolisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän\näitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että\näitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan _vähäkäisen_ yli kahden\narssinan. Miksi _vähäkäisen_, kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen,\nniinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta\nsehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein\nmoukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen\nihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei\nvoi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin\ntuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni\nseinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.\n\n— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi\nnoin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.\n\n— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan\ntahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.\n\n— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?\n\n— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan\nsuuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen\nkeisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat\nsilloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut\nalamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt\naivan toisenlainen järjestys.\n\n— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin\nmeikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen\nnuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen\nluultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.\n\n— Kuka jumaloi mitäkin.\n\n— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin\njalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.\n\n— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset\nettä täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on\nvain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta\nmeikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä\nmitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš\naivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen\nlapsensakin.\n\n— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut sen\nitse.\n\n— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät\nminua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa\nminulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää\npitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään\nlakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä\nhän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat.\nMinä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos\nonni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella.\nSentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan\nMoskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri\nFjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii\nkaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee\nhänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän\non hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan\ntuhlannut aivan hyödyttömästi!\n\n— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä\nMaria Kondratjevna.\n\n— Miten niin?\n\n— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli\nkädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah,\njos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi\nkatsoa.\n\n— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle\nitselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne.\nJuoksisitte pois, Maria Kondratjevna.\n\n— Juoksisitteko te tosiaan pois?\n\nMutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon\njälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä\nkuplettia:\n\n    Lähden poies tästä\n    koko rehkinästä,\n    nautin elämä-ä-ästä,\n    menen pois pääkaupunkiin!\n    Enkä sure yhtään,\n    en sure siellä yhtään,\n    enkä surra aiokaan en yhtään!\n\nNyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat\nvaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin\nSmerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä\nkäherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä.\nNainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli\nvaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin.\nTyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat\nkovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.\n\n— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman\nrauhallisesti.\n\nSmerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi myös.\n\n— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia\nolisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa,\nselvästi ääntäen ja ylimielisesti.\n\n— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.\n\n— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.\n\n— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin\nhänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa,\nmilloin Agrafena Aleksandrovna tulee.\n\nSmerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.\n\n— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti\ntäällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi\nAljošaan.\n\n— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan. Toivon,\nettä te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria Kondratjevnan\npuoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman pian käsiini.\n\n— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna\nsanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun\nDmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme\ntiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.\n\n— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä hänet\ntai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on hänelle\nitselleen hyvin tärkeä.\n\n— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria Kondratjevna.\n\n— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi Smerdjakov\ntaas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua epäinhimillisesti\nkyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista heillä mukamas on,\nkuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä voin heille ilmoittaa?\nKaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.\n\n— Kuinka niin... että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.\n\n— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua itse\nsaitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta Agrafena\nAleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän ensimmäiseksi\ntappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä pelkäisi vielä\nenemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin esivallalle.\nJumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.\n\n— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», — lisäsi\nMaria Kondratjevna.\n\n— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua... — huomautti Aljoša.\n— Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa hänelle\njotakin tästäkin...\n\n— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan\nkuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen\nnaapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen\nIvan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän\nluokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta\nDmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat\ntäkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä\npäivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia heidän\nasunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli», sanovat, »mutta\nmeni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi hänen isäntäväkensä.\nTässä on heillä varmaan jokin molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties\ntällä samalla hetkellä istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin\nkanssa, koska Ivan Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle,\nvaan Fjodor Pavlovitš söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat\nnyt käyneet makuulle. Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi\nheille mitään minusta eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat\ntappaa ihan syyttä.\n\n— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša\nnopeasti.\n\n— Aivan niin.\n\n— _Pääkaupunki_-ravintolaan, torin varrella?\n\n— Siihen juuri.\n\n— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä. —\nKiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.\n\n— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.\n\n— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa\nrauhassa.\n\n— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria Kondratjevna.\n\n— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen järkytti\nhirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti. Silloisessa\npuvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan, mutta kävi päinsä\ntiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos. Mutta tuskin hän\noli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna avautui ja itse veli\nIvan huusi hänelle ikkunasta alas:\n\n— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren\npalveluksen.\n\n— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä\npuvussani.\n\n— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua\nvastaan...\n\nHetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi\npäivällistä.\n\n\n\n\n3.\n\nVeljekset tutustuvat\n\n\nIvan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan luona\noleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät\nkuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli ensimmäinen\nulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli tarjoilutiski.\nTarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin. Vieraita oli\nvain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa teetä. Sen\nsijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista ravintolatouhua,\nkuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista, biljardipullojen\nkalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša tiesi, että Ivan ei\njuuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä yleensäkään ollut mikään\nravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut tänne nimenomaan vain\ntavatakseen sopimuksen mukaisesti veli Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta\nveli Dmitri ei ollut täällä.\n\n— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä\npelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun\noli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.\n\n— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä, —\nlausui Aljoša iloisesti.\n\n— Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä pikkupoikana\nPolenovin luona pidit kirsikkahillosta?\n\n— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä\nvieläkin.\n\nIvan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.\n\n— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi\nasti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista\nja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä\niässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin\nsinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua\nensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me\ntapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt\nasun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa\ntoisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri\ntässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle\njäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.\n\n— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?\n\n— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja\ntutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun\nmielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen\nnähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta,\nsilmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä\nen voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin\nsinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa,\nettä vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot\nvarmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla\nseisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka\nsemmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta\nollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää\nodottavasta katseestasi... Luullakseni sinä jostakin syystä pidät\nminusta, Aljoša.\n\n— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä\nsanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus,\nmutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä\naamuna!\n\n— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.\n\n— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.\n\n— No?\n\n— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki\nmuutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori,\nperin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä,\nenhän vain loukannut sinua kovin pahasti?\n\n— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan\niloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen\njälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota\nkolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä\nihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja\ntiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka\nuskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni\nmaailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että\nkaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties\npirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon\nkaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen\ntarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen\nkokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti\njätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti,\nja poistun... en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden\nikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni\nkaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt\nitseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi\nvoittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon,\nja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole,\nnimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen\nen enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut\nnäivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein\nhalpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain\nkaramazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano,\nsinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen?\nKeskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä\nhirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin\nlogiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle\novat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle\non rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa\ntietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon\naikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa\nmuistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä,\nsyö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä\ntahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän\nkyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle\nhautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen\nkivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä,\nniin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan\ntaisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin,\nlankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, —\nvaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo\npitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke\nepätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen\ntuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani.\nRakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on!\nTässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys\nrakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on\nrakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa... Ymmärrätkö sinä\nmitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.\n\n— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä\ntekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä\nolen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, —\nhuudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen\nkaikkea rakastaa elämää.\n\n— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?\n\n— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä\nsanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen\ntarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet\ntyöstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun\ntäytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.\n\n— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan\ntuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?\n\n— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties\neivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa,\nettä me puhelemme, Ivan.\n\n— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi\nmiellyttävät tuollaisten... munkkialokkaiden _professions de foi_. Sinä\nolet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?\n\n— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.\n\n— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa,\nennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista.\nIsäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden\nikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on\nniin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut\nseisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä...\nvaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa\nlöydäkään kuin tämän... Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on\nkatalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen\n»jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?\n\n— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi\nveljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin\nkanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä\njoitakin kohtia uudestaankin.\n\n— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän\npuhui tästä, — lisäsi Aljoša.\n\nIvan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.\n\n— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.\n\n— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin\ntahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta... — lausui Ivan ilmeisen\nhaluttomasti.\n\n— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?\n\n— Matkustan.\n\n— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša\nhuolestuneena.\n\n— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko\nminä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti\näkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen\ntultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä?\nMutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan.\nOlen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä\nolen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen\nkuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren\nKaterina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut\nhommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit\ntodistajana.\n\n— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.\n\n— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä\ntekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään!\nMinulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse\ntiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut\nliitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse\nluovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista.\nEi, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä\nistuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata\nsamppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli\nvuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta.\nSaatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu\nloppuun, kun vain tahtoo!\n\n— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?\n\n— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin,\ninstituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi\nminua. Istuin hänen vieressään... ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä\nminä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä\nkurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.\n\n— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen\nhänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.\n\n— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he!\nNiinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään!\nKuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö,\nnytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan\nlähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?\n\n— En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.\n\n— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä\nrakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit,\nai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä... Ja kuinka hän minua\nkiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä\nhänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se\non pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä\nvuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan\nrakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä\nkoskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi:\nnousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä\nsiellä tapahtui minun lähdettyäni?\n\nAljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina\nIvanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.\n\n— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?\n\n— Luullakseni ei.\n\n— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole\nkoskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt\nnaiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä\ntaas tuppautuisin.\n\n— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan\nrakastanut sinua.\n\n— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan\nminun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!\n\n— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —\nSitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.\n\n— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa\nnähnyt sen.\n\n— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?\n\n— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla... Muuten voihan\nsattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt\ntäällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin\nvastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi\nollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta\nmiksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä\nsinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on\nkokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!\n\n— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?\n\n— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. —\nEnnätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita\nvarten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet?\nVastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko\nrakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista?\nVenäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö\nvarten?\n\n— Ei, ei tätä varten.\n\n— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä\nkeltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava\niäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee\nnyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset\näkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä.\nMinkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua\nodottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko\nensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten\nkatseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?\n\n— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua\npilkkanasi, veli?\n\n— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä,\nkun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa.\nAljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin\nsinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset\npojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on\nhaiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko\nelämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun\nhe lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen\ntunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet\nkäytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista\nkysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta?\nNe taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja\nanarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin\nettä yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein\nomintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa\niäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?\n\n— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko\nolemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä\nsanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein\ntärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen\nveljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.\n\n— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea\nmuuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat\nnyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa,\nAljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.\n\n— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.\n\n— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko\nJumalaa olemassa, mitä?\n\n— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän\njulistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen\ntutkivasti veljeensä.\n\n— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua\ntällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin\nhalukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon\npäästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei\nole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin\ntunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?\n\n— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.\n\n— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun\ntekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen\nkahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi\nolemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas\nDieu, _il faudrait l'inventer_. Ja ihminen on todellakin keksinyt\nJumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että\ntämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut\nnousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin\npyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi\nkunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo\nkauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut\nJumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä\nmyöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia\naksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä;\nmikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti\nselviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin,\nsillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen\nusein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän\nkaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on?\nTehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni\nlaatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon,\nniinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja\nyksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala\non olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten\nhyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta\nihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa\nollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja,\nvieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma,\ntai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen\ngeometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi\nyhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi\nyhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä.\nMinä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä\nkerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän\nJumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä\nratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen\njärki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei\nole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan\nkoskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa\nvai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka\non luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan\nJumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös\nHänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin\ntuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen,\nuskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota\nkohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun\nynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä\nasiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai\nmitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa\nmaailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en\nmyönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa,\nymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä\nen tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen\nniin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja\nkatoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus\nhäviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen\nrajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja\nvihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu\nja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille\nsydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken\ninhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren,\nriittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös\nmyöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon,\ntulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä\ntahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon,\nettä minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta\nen tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on\nminun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani\ntämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen\ntunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä\nJumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa\nveljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.\n\nIvan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän\ntuntehikkaasti.\n\n— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen\nhäntä miettivästi.\n\n— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut\nnäistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi\najatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta\ntyperämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta\nviisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora\nja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja\nkuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.\n\n— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? —\nlausui Aljoša.\n\n— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on\ntähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä\nsuistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni\nterveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin\npieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen\nhymyilevän tuolla tavoin.\n\n\n\n\n4.\n\nKapina\n\n\n— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en\nole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään.\nJuuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain\nkaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta»\n(eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen\nja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän\nsyleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta\nmätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma\nsiitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan,\nvelvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen\ntähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti\nkun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.\n\n— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. —\nHänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan\ntottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin\nihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista\nrakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan...\n\n— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja\nlukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko\ntämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän\nluontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan\nsellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme\nmaan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia.\nSanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan\nei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen\neikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen\nmarttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis\ntunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen\npahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen\njossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys\nja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle\nalentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan,\nmutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi\nkärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi\nvain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo\nminua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot,\nkuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii\nsemmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa\nolemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä.\nKerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan\nnäyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi\nvielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä\nei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa,\njossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit\npuvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä\nvoisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta\nriittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan\nminun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä,\nmutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä.\nSe vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta\nparasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin\non minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä\nlikaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten\nkasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu\naikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä\nansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja\ntulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala».\nHe syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään\nja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko\nsinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität,\nmiksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä\nkärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä\non rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä\najatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä\nse on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin\nkovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi\nlapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset,\nKaramazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset,\nniin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään\nasti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja,\njoilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan\nrosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan\nkokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään,\noli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa\nistuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan\nomituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta\nvankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti\ntulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät... Et\ntiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja\nmieleni on surullinen.\n\n— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša\nlevottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.\n\n— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, —\njatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta,\n— miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa\nkaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten\nkapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja\nlapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat\nheidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät\naamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan\ntodellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se\non hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto\nei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen\nkehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan.\nEi sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi,\njos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat\nhekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla\nirti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia\nilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se\njuuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron\nsinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa.\nKoetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä\nsisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät\npienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat\nsiinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä\nkohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa\niloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin\ntaiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä...\nTaiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten\nsanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.\n\n— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.\n\n— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut\nihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.\n\n— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.\n\n— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo\n_Hamletissa_, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani,\nminun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen\non luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit\näsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten\nfaktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin\nja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu,\neräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma.\nTurkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat\nmuukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin\nturkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja\nruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen\nkorvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat\nja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa\nmeiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä,\nlienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että\nihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen\ntilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään\ntosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista,\nettä se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni\nmuuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin\nylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla\non oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka\nGenèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin\neräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta\nvuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen\nmestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka\njo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat _lahjoittaneet_\njoillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet\nkasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin\nvilli eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin\nlähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan,\nmärkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta\nhänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä\najatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään\ntäysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin\nesine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse\nRichard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan\ntavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota\nannettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu\nsitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin\nhän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja\nvoimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia\nitselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin\nhylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin\nkiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei\nolla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri\nkristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä\nharjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan\nja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat,\nnuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän\nviimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän\nkääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että\nvihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin\nja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat\nkuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève.\nKaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia\nhänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä\nolet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain\nitkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen\nminä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta\nnyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin,\nRichard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää\nkuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut\nJumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden,\nettä varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä\nei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun\ntäytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard\nitkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin\npäivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit\nja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin\npäiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa\nkohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia,\nkuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan\nluo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä\nsinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli\nRichard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä\nkatkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen\noli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat\nkääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin\nyhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty\nVenäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden\njulkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä,\nettä se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan\nkatkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut\nmeidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä,\ntoistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on\nhistoriallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä\nkiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika\npieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä».\nKukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa,\nkuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee\nkuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä,\npieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä\ntekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka\nsinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän\nalkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä».\nYmmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja\nlähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti\nhypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin\nkuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen,\nhevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet\ntataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä\npiestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen\nrouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista,\nvitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa\non iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa»,\nsanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita».\nMinä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät\njoka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät\nyhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin,\npieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia,\nyhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta\nse ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta,\nisäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia\njoutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän\nkansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi\ntunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas,\n»on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut\ntytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut\noikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja\njulistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja\nvapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut,\nettä ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!...\nIhania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla\non koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista,\nAljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen\nisänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat\nihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä\nvakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on\nerikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan\nlasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat\nsuhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet\nja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa\nlapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri\ntuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen\nenkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä\nkenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren\nkuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden\npeto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista\ntäysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon,\nmaksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa\nnuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla\ntavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään\nminkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein\nhe saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään,\npakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei\nollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi,\njoka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa\niässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen\nkasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään\nsitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun\nyöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja!\nYmmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä\nhänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa,\npikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä,\nvihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala»\nsuojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja\nveljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se\non niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei\nihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan\nhyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä\nja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon\nmaailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle\nJumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet\nomenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä!\nMinä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä\nlopetan, jos tahdot.\n\n— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.\n\n— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on\nhyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan\näskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko\nse nyt _Arkistossa_ vaiko _Muinaisuudessa_, täytyy ottaa selville,\nolen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä\nmaaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja!\nSilloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat\ntuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi\nniitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät\nviran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja,\nettä ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten\ntahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen\naikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta\nsielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan\nkuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja\nkoiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja\nratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan\nvuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä\nkenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut\nontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä\nkivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali\nsilmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin\näidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on\nkenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun\nselässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain\nhoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu\nkoolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo\nsyyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä,\nsumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee\nriisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi,\nhän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään.\n»Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle\nkoiran hoitajat, ja poika juoksee... »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja\nusuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa\näidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!... Kenraalin\nmenettelyä luullakseni puolustettiin. No... mitä hänelle olisi tehtävä?\nAmmuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi?\nSano, Aljoška!\n\n— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata,\nvääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.\n\n— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen,\nniin siis... Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan\nsydämessäsi, Aljoška Karamazov!\n\n— Sanoin järjettömyyden, mutta...\n\n— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta... — huusi Ivan. — Tiedä,\nmunkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä.\nJärjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin\nmaailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!\n\n— Mitä sinä tiedät?\n\n— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä\nen nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen\njo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin\nymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen\npäättänyt pysyä tosiasiassa...\n\n— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. —\nSanotko sinä sen lopultakin minulle?\n\n— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin.\nSinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa\nsinua Zosimallesi.\n\nIvan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä\nhyvin surullisiksi.\n\n— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi\nhavainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on\nkostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt\nsanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen\nja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä\nymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat\nsyylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta\nvapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että\ntulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun\nkäsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen\njärkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että\nsyyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja\nyksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on\nvain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua\nelämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että\ntoinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että\nminä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun\nitsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan\njo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut,\nminä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa,\nniin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun\ntietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden\nkärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni\nlannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin,\nkuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi\npistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä,\nkun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut\nnäin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä\nuskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille\nsilloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen\nsadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan\nlapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun\non sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne\nkärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat,\nsano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin\ntäytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia.\nMiksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta\ntulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on\nminusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta\neihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin\non totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien\npahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta\nenkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se\non, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei\nkasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä\nen pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko\nmaailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi\nkiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet\noikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee\nkiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki\nkolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin\ntietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin\nvaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan\npäällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša,\nsaattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt\ntuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä\nkenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän\nhänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en\ntahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan\nturvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta\nharmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä\nvuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa\nja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa\n»hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet\njäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla\nharmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista?\nSilläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän\nkostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin,\nmitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja\nmitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa\nanteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten\nkärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka\noli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin,\nettä koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan\ntahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa\nkoirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän\ntahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle\nanteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa\nkärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa\nanteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi!\nMutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten\non harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi\noikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa\nkohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei\nole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja\ntyydyttämättä jääneen suuttumukseni _vaikkapa olisin väärässäkin_.\nLiian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa\nniin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin\npääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on\nantaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole\ntunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan\nHänelle takaisin pääsylipun.\n\n— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.\n\n— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, —\nsanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano\nminulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä\nitse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on\nlopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja\nlepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa\nkaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme\ntuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus\nrakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä\nolemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!\n\n— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.\n\n— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset,\njoita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen,\njoka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on\noikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?\n\n— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin,\n— sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla\nolisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi\nantaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut\nviattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet,\nmutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa:\n»Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»\n\n— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä\nhäntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka\nsinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset\ntavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä\nnaura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos\nvoit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin\nsinulle sen sisällyksen.\n\n— Sinä olet kirjoittanut runoelman?\n\n— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan\nelämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä\nolen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin\nmielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani.\nMiksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, —\nnaurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?\n\n— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.\n\n— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta\nmieleni tekee selostaa se sinulle.\n\n\n\n\n5.\n\nSuur-inkvisiittori\n\n\n— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman\nkirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, —\nmutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut\nkuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy\nse tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa\nmaan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa\nkäräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen\nnäytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset,\nKristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä.\nVictor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan\ndauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen\nsalissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon\njugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse\npersoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä\nMoskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä\naikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä,\nvarsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä\nkulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja»,\njoissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan\nsotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin,\nvieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa\ntataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma\n(tietysti kreikasta käännetty): _Jumalanäidin vaellus kärsimysten\nkautta_, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille.\nJumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten»\nylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä\non muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa\njärvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että\neivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» —\ntavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti\nlankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia\nhelvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta.\nHänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän\nrukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa\nnauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa\nanteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä,\nkaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan\nmaahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman\nerotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan\nkärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja\nhelvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat\nHänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.»\nNo, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt\ntuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei\npuhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi.\nViisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla\nkunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa\nkirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä\nei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten\nHän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa\nHäntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin\nuskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin\ntaivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:\n\n    Sille, mitä sydän sanoo,\n    taivas merkkiä ei suo.\n\nOn olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on,\nettä silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka\nparansivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten\nluo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan\nKuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä\nnäitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen,\nSaksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin\nvalon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat\nkarvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä\nihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet\nuskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin\nennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen,\nhaluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin...\nJa niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin\nrukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on\nhuutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään\npäätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas,\nkäynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen\nluona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän\nelämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa\ntotuuteen, ilmoittanut, että\n\n    kautta synnyinmaamme täällä\n    orjana ja ristin kantain\n    kulki Jumala maan päällä\n    siunauksen meille antain.\n\nNiinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä\nHän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän,\nsynnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan\nluo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein\nkauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa\njoka päivä roihusivat roviot ja\n\n    sai autodafeen roihutessa\n    nyt surman vääräuskoiset.\n\nOi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa\nmukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko\ntaivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää\nidästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa\nlapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät.\nRajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa\nsamassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten\njoukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen\nkaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä\npäivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin,\nritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko\nSevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali,\nsuur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista\nsata kerettiläistä _ad majorem Dei gloriam_. Hän tuli hiljaa ja\nhuomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä\nvoisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat\nHänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen,\nympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa\nHäntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman\nosanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon,\nvalistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan\nihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa\nkätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai\nainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt\nhuutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti:\n»Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin\nikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet.\nKansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen\neteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän,\nse on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan\nmuu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä\nkuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on\nlapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen\nainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää\nkuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille.\nRuumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään\nja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän\nlankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista\nlapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy,\npikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo\nsäälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö,\nnouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen\nauenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään\non kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan\nkeskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä\näkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori.\nHän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora,\nkasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä\ntulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa,\njossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon\nvihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea\nmunkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat\nhänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy\nväkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän\nnäki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka\ntyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää\ntuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa\nennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan\nHänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu,\nnöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti\nväistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä\nkäyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa\nheti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä\nsiunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän\nOikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään\nholvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee\npimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä\navautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori\nlamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi\nsulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee\nkauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa\nlähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:\n\n»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää\nnopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän\nvarsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä\nenää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut\nmeitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät\nsen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka\nSinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain\nHänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan\nroviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli\nSinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun\nroviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi\nhän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.\n\n— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša,\njoka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan\nhillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton\n_qui pro quo_.\n\n— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos\nnykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää\nmitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää _qui pro\nquo_, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko\non yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut\ntulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää\nhäntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta,\nyhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän\nvielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin\nsata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää,\nmikä tässä on _qui pro quo_ ja mikä rajatonta fantasian leikkiä?\nTässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa,\nettä hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi\najatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen\nvuoden aikana ei koskaan ole sanonut.\n\n— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?\n\n— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. —\nUkko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä\nmitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot,\nroomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä\nolen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis\nnyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan\nhäiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan,\nvaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän\nheidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista\nmeille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet\ntullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan\nHänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään\nsiihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä\nvapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki\nuusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se\non ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta\njo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin\npuhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt\nnuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi.\n— »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän\nkatsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian\nhoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo\nvapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi.\nEtkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi\netkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja\nnimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan,\nettä he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille\nvapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme\nme saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»\n\n— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö\npilkkaa?\n\n— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa\nansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat\nsen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu\ntietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran\najatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko\nkapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo\nhän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta\nSinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota\nkäyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä\npoistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä\nolet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja\npäästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä\npois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»\n\n— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.\n\n— Sepä juuri onkin pääasia, joka ukon on saatava sanotuksi.\n\n— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden\nhenki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja\nmeille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko\nse niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän\nilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja\nmitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos\nmaan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin\nse tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri\nnoiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista\najatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen\nkolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne\npitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin\npantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki\nviisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat,\nja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme\nkysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden\nmukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä\nlauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian\n— niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus\nvoisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja\nnoille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti\nerämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä,\nyksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää,\nettä ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja\nabsoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on\nikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan\nkoko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät\nkaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat\nkoko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä\ntulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on\nkulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä\nmäärin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin\nkäynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa\nmitään pois.\n\n»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin\nkyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys,\njoskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan\nja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he\nyksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene\ntajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään\nole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle\nsietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa\nja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta\njuoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena,\nvaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja\nheiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä\nvapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit\nSinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen\nelä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman\nmaisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee\nkanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken\non tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!'\nTiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman\nviisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei\nsiis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja\nvaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka\nnostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun\ntemppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen\nkauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin\nei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon\nuuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella\nvuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään\ntuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä\nmaan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas\nvainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille:\nRuokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta,\neivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän\ntorninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii,\nmutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että\nse tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa\nilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää,\nniin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat\nvapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät\nmieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät\nviimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa\nyltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he\neivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi,\nettä he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat\nvähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet\nluvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin,\nvoiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen\nja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua\ntaivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet,\nniin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka\neivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko\nSinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat,\nmutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta\nSinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita\nvarten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja\nkapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He\nihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme\nsuostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota\nhe pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä\nlopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja\nhallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me\nemme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme,\nsillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen\nerämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä,\njonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli\ntämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät',\nniin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko\nihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen\neteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa\nhuolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen\nvoisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä\non kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat\nsuostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden\nolentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka\nedessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät\nsemmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat\nja että tämän ehdottomasti tekisivät _kaikki yhdessä_. Tämä tarve\nkumartua _yhdessä_ on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin\nkoko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he\novat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja\nkehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan\nmeidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja\nnäin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun\njumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien\neteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä\nihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen\nlipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä\nkumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen\nvapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä\nSinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle,\nettä ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen,\njolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka\ntällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden\nsaa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa.\nLeivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän,\nniin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin\nleipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa\nSinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja\nseuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä\nolit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain\nelää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä,\nmitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa\nmieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään\njoka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen\nsijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit\nheille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat\nihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä.\nEi ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta\nei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta\nihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken\nsen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit\nkaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit\naivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se,\njoka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit\nottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja\npanit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä\nvaltakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti\nseuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan\nlain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään\npäätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun\nkuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut,\nettä hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun\ntotuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on\nvalinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa,\nsillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan\nkuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja\nselvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman\nvaltakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö\nSinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä,\njotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten\nkapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme,\nsalaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen\nitse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin\nharjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika,\nniin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja\nkantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat\ntietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi\nisääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut\netkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja\nsuurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku,\n— ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut\nvain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä\nsamalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen\nsekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit\ntullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon\nsen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes\nhetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää\ntämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi\nhylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien\nja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain\nsydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi\nsäilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin\nääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana\neikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen\nhylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi\nniin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla\nilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa\npoppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa\nkapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas\nristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas\nristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas\nsen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja\nettä janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit\nvapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia\nvoiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta\ntässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat\nvankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi\nja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso\nheitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että\nihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä\nluullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä\nniin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut\nsäälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja\nkuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos\nolisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän\nvaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen\nkuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä\nsiitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan\nja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan\nylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan\nja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja\nse käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan\nverivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka\nhe ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita\neivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä\nkyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät\nkapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan.\nHe sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee\nJumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä\nihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen\nlopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus\n— siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin\npaljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo\nnäyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä\nylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta\nkaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan\neivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi,\nhe ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa\nelättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit\nylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden,\nvapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia.\nMutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin\njumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun\neivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu\nsyyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko\nSinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta\njos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään.\nJos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata\nsalaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu\nole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus,\njohon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin.\nNiin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi\nja panneet sen pohjaksi _ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin_. Ja\nihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa\nja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja,\njoka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa,\nkun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa,\nkun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella\nkevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä\nvaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt\nolet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti\nkatsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun\nrakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee\nsalata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla\non Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun\nsilmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä\nnimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme\nole Sinun puolellasi, vaan _hänen_, siinä on salaisuutemme! Me emme\npitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan _hänen_ puolellaan, jo\nkahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme\nhäneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka\nhän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat;\nme otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan\nhallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet\nvieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää?\nOi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu.\nKauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon\nsaa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme\nhallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea.\nMutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi\nsinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi\ntätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt\nkaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi,\nkenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät\nlopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi,\nsillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas\nja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt\njärjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on\nollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta\nkorkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat\nolleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen\nsaada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi.\nSuuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin\nmyrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin\novat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren\ntarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi.\nJos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin\nolisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut\nmaailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät\nne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän\nleipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme\ntietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan _häntä_. Oi, menee\nvielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään\nja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin\ntorniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri\nsilloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa\nniille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja\nkohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin,\nmutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä\nylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin\nme rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista\nvalituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja,\nlopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä\nvielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle\nja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan _vapaan_ lippunsa.\nMutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista\ntulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan,\nkuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme\nheidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita,\nkun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän\nvaltaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko?\nHe itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he\nmuistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät\nsaattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät\nsemmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja\nratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja\nhurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta\nvähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja\nonnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te\nolitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja\nme palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.'\nKun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että\nme otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää\njakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he\nnäkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti\nhe paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen\nmeidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen,\nilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta\nkun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään\nmuuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä\nmerkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät\nymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut\nsiihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja\npäästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan\nyhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin\nme annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja\nheikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät\nvakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät\nja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat\nheikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on\nsuloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin\nsekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset\nemoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät\nsiitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet\ntaltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina\nmeidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat\nherkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he\nmyös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan,\nvaloisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme\nheidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme\nheidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa\nlaulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme\nheidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he\nrakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä\nsyntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos\nse on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen\ntähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä\nme, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he\njumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet\nkantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me\nsallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa\nkanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan,\nmiten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat\ntahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki\nhe ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat\nilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen\nja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita\nhe nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista\nmiljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä\nhallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus,\ntulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia\nja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja\npahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun\nnimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta\nme säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä\ntaivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa\nmaailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän\nkaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat\nuudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi\nkanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä,\nkun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä\nistuva ja käsissään _salaisuutta_ pitävä portto saatetaan häpeään, että\nvähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja\nhänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja\nosoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole\ntunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet\nkantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse\nmeidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä,\nettä minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni\nheinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla\nSinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan\nSinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja\nmahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin\njärkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin\nja liityin niiden joukkoon, jotka _paransivat Sinun sankaritekosi_.\nMinä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden\nkuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja\nmeidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat\nnähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani\nsyöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan\nSinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet\nparemmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut.\n_Dixi_.»\n\nIvan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti.\nLopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.\n\nAljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin\nkiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka\nnähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi\nriuhtaissut itsensä irti:\n\n— Mutta... tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun\nrunoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus... niinkuin sinä\nsen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se\non ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys... Tämä on\nRooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä\novat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!... Eikä\nollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin\nsinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen?\nMitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä\njonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on\nnähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he\nsellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta... He\novat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää\nmaallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman\nylipappi... siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja\nylevää murhetta... Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten\nmaallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua... jonkinmoista\ntulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä... siinä koko\nheidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä\ninkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote...\n\n— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen\ntuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan\nkuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen\nkatolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään\nlikaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle\ntuommoisia?\n\n— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan\nkuin sinä... mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša\näkkiä puheeseen.\n\n— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä\nkysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi\novat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi\nheidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota\nkiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu,\nettä löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia\nja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain\nyksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse\non syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta\ntulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä\najan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut,\nettä ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys\nvarmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat\nolennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla\ntoimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan\ntule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti\nei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään\nkaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi... järkeviin ihmisiin.\nEikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?\n\n— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein\nkiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään\nsellaisia salaisuuksia... On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on\nheidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan,\nsiinä on koko hänen salaisuutensa!\n\n— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on\nniin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä\nesimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko\nelämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan\nihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä,\nettä ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada\nedes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten\nkapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen\nkoe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee,\nettä on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean\nhengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja\npetos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen\npettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät\nmitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä\nkurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja\nhuomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus\nkoko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole\nonnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko\ntuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan\netunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta\nsiitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin\ntämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta\nkaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen\njohtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan\nuskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut\nliikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman\nylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa\ntietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla\ntavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona\nmonia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on\nolemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu\nsalaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja\nheikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on\nehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin\nmyös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista\npohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun\nnäkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin\nkun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen... Muuten puolustaessani\najatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi.\nRiittää tästä.\n\n— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta.\n— Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena.\nSitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. —\nMiten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. —\nVai onko se jo lopussa?\n\n— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut,\nniin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä\non vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko\najan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan\nhänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko\nolisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa\nkatkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta\nja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan.\nSiinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman\nnytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä\ntule enää... älä tule ollenkaan... milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän\npäästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.\n\n— Entä ukko?\n\n— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.\n\n— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša\nsurullisesti. Ivan alkoi nauraa.\n\n— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan\njärjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta\nsäettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule,\nettä matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten\nihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala,\nmitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen\njotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari\nlattiaan!\n\n— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas\nnainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti\nAljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti\nrinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että\nyhtyisit heihin... tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi,\nsinä et jaksa sietää tätä!\n\n— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan\nkylmästi naurahtaen.\n\n— Mikä voima?\n\n— Karamazovin voima... Karamazovien alhaisuuden voima.\n\n— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö,\nniinkö?\n\n— Ehkäpä niinkin... vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties\nvoin sen välttääkin, mutta sitten...\n\n— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset\najatukset kuin sinulla.\n\n— Taaskin Karamazovien tavalla.\n\n— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö,\nniinkö?\n\nIvan rypisti kulmiaan ja tuli äkkiä omituisen kalpeaksi.\n\n— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi\nMiusovia... ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään\nesiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon\nniinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi.\nMinä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.\n\nAljoša katseli häntä ääneti.\n\n— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa\nedes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, —\nmutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas\nerakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no,\nsenpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?\n\nAljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen\nhuuliaan.\n\n— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä\nolet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša,\nmenkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.\n\nHe lähtivät ulos, mutta pysähtyivät ravintolan ovelle.\n\n— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta\ntodellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan\nniitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä\nolet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä\nsinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena.\nMutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo,\nkuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan\npois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten\ntapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani\nenää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä,\npyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua\nkanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti\npengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani\nlupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä\nmieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran\nkeskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa... tulen vaikkapa\nAmerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen\nmielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan\nsilloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt\nluultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi\ntai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi\nluo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin\nkenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua.\nNäkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene...\n\nIvan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli\nsamanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen\nlähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto\nlennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja\nmurheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä\njälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan\nkulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin\nkatsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan\naikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti\nmiltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä,\nja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei\nolisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja\nikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun\nhän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi.\n»Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti\nAljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut\nnähdä... Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri,\ntämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin... häneltä ja\nainaiseksi!\n\nMyöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä\naikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin\ntäydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa\ntuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä,\nsamoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen\ntehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.\n\n\n\n\n6.\n\nVielä sangen epäselvää toistaiseksi\n\n\nErottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin\ntaloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se\noli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella,\nsikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista,\nvaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä\nhän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä\nollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun\nhän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä\noli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen\ntoiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle,\ntaaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä\nmitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse\nmääritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden.\nJa kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin\nuuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän\nvain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen.\n»Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka\nviimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se\non sittenkin vastenmielistä»... Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän\ntätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle\nja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään\nkoko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä\nlaskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla\nnuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta,\nettä ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä\nsellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään\nepäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin,\nnimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä\nsurumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin\nalakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä\ntahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»...\n\nIvan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut\napua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja\närsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin\naivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento\ntai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä\nsitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti,\nmutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu,\nkunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen,\njoka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine,\njota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina,\nkaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui\nerittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä,\nnoin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille\nheti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä\nlevottomaksi.\n\nPenkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa\nlakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen\nhäneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että\njuuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja\nselkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin\nkanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen\nsydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa\noli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen\nsieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä\nyksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta\npinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin\nhäiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.\n\nSeikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli\ntodellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin\naivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein\nvihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties\noli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon\njuuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut\nluoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan\nFjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia\nkohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli\ntotuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen\njärkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista\nlevottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja\npoistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He\npuhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo\nloisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin\nvasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan\nFjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan\nkysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja\ntähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin\ntoisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli,\nniin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille\nrajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä\nei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä.\nMyöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi\njuttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin,\nmutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin\nei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä\noikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen\ntoivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta\ntulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä,\nteki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta\nmitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri\nkiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin\nasioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan\nFjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, —\noli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota\nSmerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin,\nkuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen\nvapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen\nkunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että\nSmerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään\njossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui\naina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin\nsovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu\nheidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta\nmikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan\nkäsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan\nymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä,\nvaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys.\nTuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin\nohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi\npenkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti\narvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan\nFjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä\npysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten,\nsuututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli\nSmerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja\nohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin\nvasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi\nsanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että\nmeillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan\nFjodorovitš vapisi.\n\n»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä\nlennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli\nlausuikin aivan toista:\n\n— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi,\nodottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan\nodottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä\npelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä\nkädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.\n\n— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi\nensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, —\nlisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean\njalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.\n\n— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti\nja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä\ninhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja\nettä hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen\ntyydytetyksi.\n\n— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen\näkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä\nhymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti\nhänen siristetty vasen silmänsä sanovan.\n\n— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš\nihmeissään.\n\nSmerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.\n\n— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän\nviimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan\nvähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain\nsanoakseni jotakin».\n\n— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin\nkiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.\n\nSmerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui\nsuoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla\ntavoin hymyillen.\n\n— Mitään olennaista ei ole... muuten vain, puhuakseni...\n\nSyntyi taas äänettömyys... He olivat vaiti melkein minuutin ajan.\nIvan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja\nsuuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan:\n»Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui\nIvan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen.\nSmerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.\n\n— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka\nauttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi\nlausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.\n\n— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, —\njatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne\nDmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin,\nja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut?\nMiksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen\nsydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties\neivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät\nminun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin\ntulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään\nsyyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa\nhämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä\nläheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät\nhuomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut,\n— niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin\nFjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut,\ntuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään\nsyyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä\nmäärin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että\ntoisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni.\nMinä, herra, en luota heihin.\n\n— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri\nFjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.\n\n— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen\nensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan\nalusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan,\nmutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi\npalvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin:\n»Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra,\nettä huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.\n\n— Mikä pitkä lankeaminen?\n\n— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja,\ntai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää,\nminä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten\nalkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini.\nFjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen\ntohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta...\nOlisin voinut kuolla.\n\n— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää,\nmillä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee\nhuomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen\nuteliaisuuden kiihoittamana.\n\n— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.\n\n— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.\n\n— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä.\nTai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka\npäivä, on asiaa.\n\nIvan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.\n\n— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein\nymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna\nryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta,\nvai mitä?\n\nSmerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa\nkärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan\neteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:\n\n— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä\nsemmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle\nmiehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa\npelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa,\nniin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin\neivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?»\nHävettää heitä toki itseäänkin.\n\n— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa\nvääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki\nnuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään\nmuuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!\n\n— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä\nminä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän\nkanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.\n\n— Miksi sinun luultaisiin olleen osallisena?\n\n— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin\nsuurena salaisuutena.\n\n— Mitkä merkit? Kenelle ilmaisit? Piru sinut vieköön, puhu selvemmin!\n\n— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov\npedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja\nFjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain\nsuvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai\nvain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta\nalkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette\nollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten\nhuolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa\nitse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat\nhänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule,\nsillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse\nmääräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena\nAleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään\npoistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti\nnukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan\nsekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo\nmuutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat\nnäin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä\nMitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja\nsinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän\ntulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta\nkädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten\nheti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat,\nminä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven.\nToisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin\nerikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan\nkuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että\non jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi\ntavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle\nilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna\nei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri\nFjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että\nhän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin\nettä jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen\nkanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin\nilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni\nehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa,\nniin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee:\n»Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta:\n»On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat\nnäyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit\ntunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta\nmitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä\nmerkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.\n\n— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet\nuskaltanut ilmoittaa?\n\n— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata\nheiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua,\nsinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin\nminä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun\nalamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä\nheitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.\n\n— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla\nsisälle, niin älä päästä häntä.\n\n— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin\nestän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä\ntuntien heidän hurjuutensa.\n\n— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti\ntulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?\n\n— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon\naika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee,\nminulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.\n\n— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita\nedeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.\n\n— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori\nVasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että\nGrigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri\ntänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna\nryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen\nheillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään\nryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta\ntehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella\nlääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa\nvuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi\njotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat\npyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna\nhieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan\npunaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä\npullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen,\nei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä\nharvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja\nmolemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat\nnurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori\nVasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta\nMarfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä.\nNiin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa,\nniin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri\nFjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.\n\n— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten\nyhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat\ntiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse\ntahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi\nyhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.\n\n— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa... ja miksi johtaa, kun tässä\nkaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen\najatuksistaan... Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät,\njos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta\ntuupatakseni heidät isänsä luo.\n\n— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot,\nAgrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš\nvihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä\nasuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen\nluokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo\nei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.\n\n— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun\najatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai\nepäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen\nsairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta\nkuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut\nlivahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti\ntiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja\nsiihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty\nnauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni\nGrušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten,\nhe kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri\non epäilyttävää.\n\n— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri\nei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän\nolisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut\nhölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!\n\n— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan\nFjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, —\nselitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita\nsamoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan\nja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä\nvielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan\nFjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on\nmelkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos\nhe vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään\nkanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain\ntahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että\nhän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan\nrouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui\nhänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä\njuttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole\nensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun\nkanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon,\nniin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri\nFjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin\nkanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan,\nsillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin\nheidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja\nsaisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne\nkuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen\nteistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri\nFjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he\neivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen\nhyvin...\n\nIvan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän.\nHän punastui äkkiä.\n\n— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän\njälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä\nsanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan\nFjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.\n\n— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi\nsamalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.\n\n— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten\nitsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.\n\n— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin\nkaikki täällä... mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä...\n— vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan\nFjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.\n\n— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin... hirveä roisto! —\nlausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä\npikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin\npäin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan\naivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä,\nniin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen\nsamalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni\nohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi\njälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.\n\n— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna\naikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja\nkuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin\nsanoa tämä Smerdjakoville.\n\n— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi\ntätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan\nsähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.\n\nIvan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti\nSmerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut\nmuutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli\nhävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta\ntarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja\nmatelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli\nluettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä\nkatseessaan.\n\n— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös... jos sattuisi jotakin\nsellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä\nsyystä äkkiä hirveästi ääntään.\n\n— Myöskin Tšermašnjasta... vaivaavat... — mutisi Smerdjakov\nmelkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan\nFjodorovitšia suoraan silmiin.\n\n— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit\nkyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua,\nettä joudun tekemään suuren mutkan?\n\n— Aivan oikein... — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä,\nhävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa\njännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin\nhämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti\nsisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen\nkasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan\nsentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi\nmitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui\nja kulki kuin kouristuksen vallassa.\n\n\n\n\n7.\n\n»Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»\n\n\nJa samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan\nkohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle\nkäsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä\nteidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta\nisään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin\nvastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu\noli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut\nhänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten\ntullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden\nhän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään\nportaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi\nnäkyvistä.\n\n— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli\ntullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.\n\n— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.\n\n— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa\nsitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?\n\nAlkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov\näsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua\nnaisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä.\nPuolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli\nyksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo\nkajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos\npimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.\n\nOli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut,\nvaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden\najoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa\njuoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun:\ntälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin\nkertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet\najatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on\ntärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat\nolivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet\nomituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi:\nsydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti\ntehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa\nSmerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä\nhän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä\nsen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli\nhänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla.\nToiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä\njokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen —\nvei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja\npyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin\nhän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa,\nkun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin\nhetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri\najatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun\nhän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan\nKaterina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli\nsydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta,\net sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.»\nMuistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš\nerikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli\nnoussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä\npidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut,\nmiten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor\nPavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen\nuteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin,\nmutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä\nhän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko\nelämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä\najan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä\nalhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina\nhetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias\ntietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi\nnyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten\nFjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista\nja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku\nkoputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa.\nKun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin\nIvan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi\nmahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä.\nJa tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia\nnäkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo\noli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi\nitsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui\nnopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä\nsitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna\nkaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti\najatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt\nmatkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan\nFjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle\nja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata\npannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut\najatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että\nhän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan.\nViimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin\nyhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka\npäivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä,\nhuoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli\nmiltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään,\noli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti\nisäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta\nmuuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä\ntunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan\nhevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin\nsopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen\nsijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin\nerään tärkeän oman asiansa.\n\n— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen... no, sama se, voimmehan\nnytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy\nTšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista\nvasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja\njo onkin.\n\n— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä\nvirstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla —\nnipin napin ennätän siihen.\n\n— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään\nTšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen!\nJos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin\nitse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen\nasia, mutta täällä minulla... ovat nyt toisenlaiset ajat... Näetkö,\nsiellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja\nDjatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat\nvain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki\ntoinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut\ntäkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole\nmihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia,\npitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on\ntyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä.\nMutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on\ntullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä\nkallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis\npelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo,\nyksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi,\nenää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen\nhänen kanssaan...\n\n— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.\n\n— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki.\nHän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle\nheti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei\nosaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi\nhäntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo\nGorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa,\nmutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän\nyhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa\nvuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo,\neikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole\nkoskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin\npohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko\ntotta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?\n\n— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää\nsilmiäni auki.\n\n— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki\nhänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan\nollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa;\nhänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän\nitse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän\npuhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää\npartaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän\nkoettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei\npidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata\nvettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle\nkirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan\nGorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän\nloukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan\nkaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne.\nKirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni\nyhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä\npudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen\nerotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt,\neihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin\nkipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse\nlennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen\naikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin\npapin päästä? No, menetkö vai etkö?\n\n— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.\n\n— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei\nkenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai\nkaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi\nhäviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko\nAljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet\nälykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla\non silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies\ntosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, —\nsilloin on tosi kysymyksessä.\n\n— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan,\nniinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.\n\nFjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä\nhuomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:\n\n— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla\nkirjelipun.\n\n— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.\n\n— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa\nsyntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän\nlähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit\nmennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin\nVolovjan kievariin...\n\nUkko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin\nhakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli\nhyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta\ntällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista\nesimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä\nollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi\npuheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän\non tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta\nsaattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran\nrauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi\nhänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa\nsuutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä\nitsensä.\n\n— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. —\nTulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan.\nNo, Kristus olkoon kanssasi!\n\nIvan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.\n\n— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen\nkerran.\n\nKoko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori.\nIvan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän\njo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.\n\n— Näetkö... minä menen Tšermašnjaan... — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin\nsuusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän\nnaurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli\nsitten jälkeenpäin.\n\n— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa\nkyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen\nIvan Fjodorovitšiin.\n\nVaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli\nsurullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen\npeltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä\nyläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi\nolonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja\nhänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle\nvastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi\nkorvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies\nhänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli\npuhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään\nvilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti\nja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat:\n»Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin\nnopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti.\n»Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä\nhän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja\nminkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin\nVolovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet\nkerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta\nTšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä\nyksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle\nkestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja\npalasi äkkiä ulos portaille.\n\n— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello\nseitsemän lähtevästä junasta?\n\n— Ennätämme parhaiksi. Onko valjastettava?\n\n— Valjasta heti paikalla. Meneekö kukaan teistä huomenna kaupunkiin?\n\n— Menee kyllä, tämä Mitri menee.\n\n— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor\nPavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt\nTšermašnjaan. Voitko vai etkö?\n\n— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo\npitkistä ajoista.\n\n— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna... — alkoi Ivan\nFjodorovitš iloisesti nauraa.\n\n— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra,\nehdottomasti toimitamme asian.\n\nKello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja\nlähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen\nmaailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään;\nuuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta\nriemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja\nhänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan\nennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu\nkiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan,\nhän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.\n\n— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.\n\nMutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen.\nKokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja\nryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja\nkaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin\nhyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja\nputosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin\nsattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista\nhän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen\nhuudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen\nhuudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä,\njolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti\nheti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko\nkohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle\nmiehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada\nselvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja\nsuonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin,\nettä hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut\nitseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui:\nmitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi\nhänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita\navuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen\naikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli,\nnähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena.\nMutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin\naikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että\nkäy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi\nvinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä.\nJäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun\ntaas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea,\njoka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli\nkaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs\nja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli\ntavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän,\nHerzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt\nkäytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas\npantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan\nasunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin\npäivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa\nIgnatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin\nlikavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan\nmahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi\nherran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli\nmuutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa.\nIllaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että\nGrigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut\nkokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut.\nFjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin\nja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja\nlevottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä\niltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli\nSmerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat\njo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän\nkuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti:\nDmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja\nkun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä\nvakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli\nkoputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt\nensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei\nhän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi.\nHuolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen\nsydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein\nvarmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!...\n\n\n\n\n\nKuudes kirja\n\nVenäläinen munkki\n\n\n\n\n1.\n\nLuostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa\n\n\nKun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman\nkammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan\nasemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt\ntapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa,\nkasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän\nja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän\nkeskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta\nnoin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat\nkokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään,\nkoska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti\nnousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten\nhenkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli\nluvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin\nkuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä\nmäärin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa\nja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän\nvielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin\nolisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan\ntulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus\nuneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole,\nennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne,\njotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne,\nvuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen\nkeskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein\nparhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit\nisä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen\nesimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta\nluja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen\nnäköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi\nmelkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja\nyksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim,\nmiltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui\nkenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen,\nkuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä\ntajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa\nmiestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä\najan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko\nelämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen\nkanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut\nhänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin\npitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli\naloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa\nkostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä\nAntimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää\nkostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat,\nolivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli\nhänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli\nvarsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria,\njoka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin\nympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo\nhämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku\nlamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan\njoutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle\niloisesti ja ojensi kätensä:\n\n— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin\nsinun tulevan.\n\nAljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään.\nJotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki\nmieli itkeä ääneen.\n\n— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä\nhänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen,\nkenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi\ntuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta\nsylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki\nristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä\nsanoin?\n\nHän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen\nkumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on\nköyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti\notettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat\nomalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen\nlähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen\npikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen\noli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia\njo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli\nkäsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».\n\n— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun\nkatson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?\n\nAljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti\ntarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen\ntakia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois\nluotaan.\n\n— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.\n\n— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?\n\n— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut\nmitenkään löytää, — sanoi Aljoša.\n\n— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä.\nKenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen\ntulevalle suurelle kärsimykselleen.\n\nHän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa\nolivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan\nmaahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:\n\n— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat\nkovin epäselvät... Mikä kärsimys odottaa häntä?\n\n— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata... oli kuin koko\nhänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen\nsilmäyksensä oli sellainen... niin että minä sillä hetkellä sydämessäni\nkauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai\nkahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen\nilmeen... joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja\nvoi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei,\nhänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi\nhänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän\nkohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää\nyksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane\ntämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti\nelämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus\nhiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden\nseinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki.\nSinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua\nrakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri\ntekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat\ntoisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen\nsinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen\nvieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut\nedes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun\nsielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat\nolleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni\naamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli,\njoka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun\nnähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi\nsiitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna\ntien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi\nesiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa,\nniin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin\nsäätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys\noli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun,\nse on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja\nopettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen\nnäköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt\nminusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein\nolen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on\ntullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän\nsyventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja\ntämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi\nhän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi\njonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin\nsinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin,\ntiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut.\nMutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta,\nveljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja\nliikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä\nkoko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan...\n\n * * * * *\n\nTässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen\nkeskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten\nvieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen\nkirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua\nvanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu,\nvai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista\nkeskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista.\nSitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu\nyhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen\nmuodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten\nmyöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin\ntoisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat\neivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös\npuhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun\nsekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi\ntämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä\nluostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut\nääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka\nei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran\ntai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota\nluki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan\nluullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä\nviimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin\nsaanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien\nkanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen\nmielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta\nvain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä... Mutta\nmyöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana\nmainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään\nvain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin\nkäsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava\nkertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta\nasiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPiirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman\nelämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš\nKaramazov.\n\nElämäkerrallisia tietoja\n\n\n\na) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä\n\n\n— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa\nolevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies,\nmutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa.\nHän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä\nminä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja\njonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi,\nettä hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli\näidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin\nkahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta\nhyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan\nminun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin,\nmutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei\nollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli\nvuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista\nvuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen\nmiehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina\nlähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija.\nTämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu\nfilosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja\nalkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet\nhänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu\nkutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään,\nsillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei\ntahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua»,\nsanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai\nkauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka\nolinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani\npelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä,\njotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin.\nMuistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär\nAfimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen\nsijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila\näkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen,\nhentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten\npitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit.\nLieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja\nkuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti\nja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää\nveljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä)\nvalmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä,\nsillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui\nja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän\noli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri\nsiksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan,\nvalmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että\nhän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän\noli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti:\n»Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää\nvuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului\nkolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni\nalkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne\nilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti\nalkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa\nlähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta\nveljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin\nettä hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli\nvaloisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui\nsilloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu\nhuonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen\nnojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä,\nhymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän\noli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut\nhänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen\nhuoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan\neteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi\npäinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä\nolin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi\nlampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua.\nRukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä\nnuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen\nluokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi.\n»Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä\nelää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!»\n— »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa\nja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle,\n»älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta\nemme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna\nolisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät\nhänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa;\nheltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät»,\nsanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte,\nmiksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt\nenkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän\npuhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko\nminä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle\nsen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä\nkaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli\npäätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti,\nsinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa\nherroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni\npalvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle,\näiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä\nenemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja\nnauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita\nsyyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet\nennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?»\n— »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia\nodottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että\ntotisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja\nkaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta\ntunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja\nkuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään\ntehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen\nja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, —\nsaksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä\nyhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain\npäivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia\nja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän.\n»Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle,\nettä hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme,\nylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia\nloukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa\nja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja\nsuudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne\neläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä\nulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni\nhuoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa,\nsiinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä\nsilmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä\nja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä\nkatsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut,\niloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt\nsyntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut\nymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan\nkunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin\nvain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan\nkauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi»,\nitkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta;\nminähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa\nselittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan.\nOlkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen\nsijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole\nnyt paratiisissa?»\n\nJa hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata.\nMuistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan\nei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen\nja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään\nhän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui\nmolemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti;\nei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin\nverran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin\nsilloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten\nmonesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen\nasemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania,\nvaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella\nviikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli\nlakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä\nasti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan,\nhymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen\nkuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan\nkovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin\nnuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi\npiilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku.\nNiin kävikin.\n\n\n\nb) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä\n\n\n— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä\npian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä\nte ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten\nmuutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet\ntäällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan\nasemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun,\njotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini\nepäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta\npäätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen\najatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti\noloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä;\nsillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan\nmeitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi\nminulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään\nkalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta\nvanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä\non hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä\nkaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos\nvain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin\nkuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni\nkodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin\nkirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä:\n»Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja\ntästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä\nhyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin\nlukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen\nhengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen.\nÄiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran\ntemppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli\nkirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan,\nkuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin,\nmutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme\nkirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin\nniitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna\nja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti\nvastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui\nnuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta\nsilloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille,\navasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran\nymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies\nUsin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin\npaljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja,\nja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja\nrukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä\nhuvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan\nlasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä\nja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja\nJumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa.\nMutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin\nsaat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa\nSinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan\nmiehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen\nkarjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin\nHerran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja\nlankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta,\nalastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty\nolkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat,\nälkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko\nlapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin\nsilloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin\nsilloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin\naskarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu\ntuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon\nomaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi\nsiunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen\nja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas\nsavun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä\nlähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää\nkertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta,\nsalaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin\nkuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala\nsaattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää\nhäneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla,\nniin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi\nJumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka\npaljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin\nsuurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja\nikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden\nedessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän\nteki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen\npäivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia\nja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa\nei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta\nsukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra\nJumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää!\nMillainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen\nvoima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä\non maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu\nnimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja\nselvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen,\nantaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen\nlapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän\nvoi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole,\nkun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin\nonnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo\nuudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha\nmurhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen\nhiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee\nlempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja\nsydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo\nenemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden\nmukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko\npitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus,\nhellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa,\ntiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni\ntunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä,\ntuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni\nriemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta\nitkemään... Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime\naikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan\npapit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa\npalkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä\npainetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää\nvoi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja\nettä jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa\nlaumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra\nJumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän\nsydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa\noikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää,\nniin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa,\nolkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn\nja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä,\nonhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa\nJumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän\nluokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, —\nkun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten\ntarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen\ntupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat\nheidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja\nalkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä\nasettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse\niloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät,\nrakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä\njokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi,\nkyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue\nheille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka\nJaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi:\n»Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän\nmielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet\nmöivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren\nunennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen\npoikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet\ntulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava\nhoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti\nveljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen:\n»Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan\nhän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla\npolttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli\nkäsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi\nhäntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen\nvuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi,\nmutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein\nheidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy\nvuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille\nloistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen\nJoosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob\nilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti\nEgyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen\nikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli\nollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta,\nlähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja\nopettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin\npuhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte\nopettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani\nvain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan\ntätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että\nvastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan\nvain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan\nmiehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko\nhänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja\nsuurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä\nopettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että\nrahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava\nja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai\nihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää\nmyöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin\nmukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen\nkääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi\npyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen,\nsekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan\nnäkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin\nnämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen\ntarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta,\nyksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja\nkiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen\nja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan\nvapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle\nentistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee\nsuuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan\npelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein\nse kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan\nkansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä\nmyös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen\nollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää\nomasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana\nilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen\nsielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo\nkauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme\nisä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja\nyövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa,\nja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta\npäättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti\npaikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen\nkatsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni,\nlämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille\nvilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet,\nkaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi\nolemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän\nJumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen\nruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen,\nkaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä,\ntodistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä,\nja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän\nkertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen\npyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen\nlinnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä,\nmutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on\nkaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta»,\nsanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso\nhärkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin\nolevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä\nkiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys,\nmikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on\nsuorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä,\nsillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä\nja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko\ntodellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi\nmuuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen\nluotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti,\nlaulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään,\nsynnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon\nhänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta\nsiihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka\nkarhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa\npelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä,\nmeni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene,\nKristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä\npahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa\ntekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä\nkaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!»\nIstuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen\nymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen.\nJumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen\npuolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja\nvalkeus!\n\n\n\nc) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta\nhänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.\n\n\n— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta,\nja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia,\nvaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia\ntapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön\nja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren\nomaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä\npalvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä\neläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista\ntovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita,\nniin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme\nrykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan\nmeistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut\ntietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan.\nJuopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano,\nettä oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he\nkäyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että\nkäytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää\niloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi\ntäysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin\nkirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän\naikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut,\nvaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä\nkirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun\nnäin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin,\nmissä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa,\nrunsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut\notettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen\nja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee\nsangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle.\nMinä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs\nja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen\nvanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä,\nheillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat\nvastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää,\nettä tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. —\nTämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin\ntäydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä\nniin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää\nluonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua\nkosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota\nnuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun\nkaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja.\nJoka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän\ntuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen\npiirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua\nja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä\nkaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua\nvanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin\nparhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen\nrakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut\nmitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton\ntapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että,\nniinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli\njo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa\ntavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni\nsokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen\nkaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki\ntiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä\ntuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta\nkertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska\nhän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut,\nniin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin\nminä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan\nollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti\ntämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, —\nmutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin\nhehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä\nvihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset,\nsillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan\nvihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin\nitseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin\nsopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä\nloukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta\nsyystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä,\njoka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui\nvuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli\nälykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen\nja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti\nvastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka\noli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi\nsekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen\nottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden\nvaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen\nvaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että\njos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen\nja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä\ntahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan.\nSekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin.\nVaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne\nolivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin\nhillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot.\nKesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana\naamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin\njotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä\nja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä\nkaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan\nalkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja\noli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin\npetomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa\njo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten\nja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä\nkoittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin\nikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon\nnousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä\ntämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä\nja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan\nverta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se\njohdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi?\nEi, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään... Ja samassa minä\nyht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin\nlyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se\nolisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä\nminkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää\nsuorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka\niskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja\ntuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä\nihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi\ntunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko\npaistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät\nJumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin\nääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen\nsanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi\nte minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen,\nettä minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä\npäähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen\nihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin\ntunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys.\n»Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen\nkaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat\nsen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala,\neikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä\nolen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita\nsekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko\ntotuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa\ntappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään\nsuhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan\nainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin\nvuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka\naika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan\npistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on\naika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta\nläksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän\naikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni».\nJa minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin\nkomeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten\nkasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi\npelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan\nriitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja\npainan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan\njähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te... olenko\nminä sen arvoinen»... ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin\nminä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja\nvärisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille,\n»anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, —\nsemmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan\najan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan.\nHän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et\nhäpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo\nsiellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista\naskelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen\nedessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä\nsilmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti\nraapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan\nkiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini,\nkäännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun\npaikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa\nanteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä\nja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen\nkertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille\nhenkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.»\nTuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa:\n»Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo\ntapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle,\n»olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle\niloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta\ntämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». —\n»Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä\nkuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?»\n— »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka\nparempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin\nminun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo\nkaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän\ntietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää\nnaura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin\nihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa\njulkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki\nkaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri\nonkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun\nolisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme,\njo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen\nkuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme\nme itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta\ntehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua\nitseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin\nmerkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen\ntehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri,\npelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät\nherrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne\nJumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut\nja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme\njumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä\nmeidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy\nkoko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme\nkyyneliä.»... Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni\nsalpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin\nsuurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni.\n»Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka\ntapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin\nhänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis»,\nsanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni,\nsillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei\ntarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä\nolen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette\nsiinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan,\nmutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian,\nkokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt\nsotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin:\n»Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta\npelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.»\n— »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat,\n»niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi,\nmutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä\non tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni\non iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon,\n»älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen\nsen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni,\nja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin\nvirastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa\ntäyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki\nselvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan\nivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä\npitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä\nmeni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi\nsinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen\nsanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä\nsinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on\nurhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman\npistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen\noli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin\nseurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu\nystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani\nja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta.\nHuomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen\nkaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella,\nsillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska\nmitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut\nkuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa,\nniin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua\nkaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan,\nsillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä\nkeskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset\nsilloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan.\n»Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta»,\nnauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen\nesimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte\nsen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan\ntoista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme\nmuiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni\nottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki\npitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta,\nniin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla\npitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on\nlukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen,\njonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota\nvielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut\nhuomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui\nluokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää\nteille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät\nnaura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille\nkunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli\nsilloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni,\nolivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti\nkiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja\njoka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en\nollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut\nedes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.\n\n\n\nd) Salaperäinen vieras\n\n\nHän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli\nhuomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli\ntunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan\nvaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää\nsalassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan\ntuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan\nmiltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli\nollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä\noli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin\nhuoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.\n\nOn huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani,\nvaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin\nvuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua\npalveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden\nmuuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta\ntoimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti\nkatsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle\ntehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen\nhäpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.\n\n»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä\nkuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin\nlopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä\ntarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren\npalveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja\npidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta\nolen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella\nhämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani\nmielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti\nniin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut\nasuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden\nhuomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa\nasiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne\nkaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa»,\nsanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että\ntuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan.\nOikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään,\nja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle,\njos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun\npuoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te\nkaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte.\nÄlkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni\ntämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti\nilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä\nenemmän toisiimme.»\n\nKaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja\naloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen\nlisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin,\nettä hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.\n\n»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin\nvastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron\nmieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut\ntoisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille\nja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse\nnähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli\nhelpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle\nlähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni\niloisesti ja riemukkaasti.»\n\nKuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä»,\nhän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja\nyhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani\nmelkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän\nolisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut\nminulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä\nhuolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan\nluottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää\nhänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies.\nSitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy\nminun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä\nminä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että\nelämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan\najatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.»\nKatsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu\nkuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen\nitsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi»,\nhän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja\njos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy\nsitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo\nminuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä»,\njatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta\nsyyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan\noikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan\näkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti\nuskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille\nalkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.»\n— »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä\ntoteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?»\n— »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko\nitse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte,\ntoteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella\ntapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia.\nJos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti\nkääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi,\nei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta\nihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa.\nAina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan,\nkadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu.\nSe toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen _eristäytyneisyyden_\naikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä.\n— »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän\naikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole\ntullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan\npersoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän\ntäyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä\noman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat\ntäydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet\njakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen\netääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja\nlopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse\nihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta\nja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä\ntiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän\nhän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut\nluottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi,\ntotuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja\nihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä\nhankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata\nja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus\nei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan\nyleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti\nniin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä,\nja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat\nerottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he\nihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä\nvaloa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle...\nMutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten,\nvaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa\neristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa,\nettä saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus\nei kuolisi...»\n\nTämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat\niltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin\npaljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois\nmuodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen\nja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin\non voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta\nsalaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä\npaitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin\naavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan\nkenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että\nminä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä\nvihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin\nnäytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se\nalkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän\noli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran,\n»että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja\nihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä\nheistä, sillä _kohta kaikki saa selityksensä_.» Toisinaan hän joutui\näkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa\nhän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan\nja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän\nkeskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja\ntavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä.\nKerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti,\näkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti\nminuun jäykin katsein.\n\n»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri\nvalittanut päänkivistystä.\n\n»Minä... tiedättekö... minä... olen tappanut ihmisen.»\n\nSen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän\nhymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin\nmitään tajunnut. Minä itse kalpenin.\n\n»Mitä te puhutte?» huudan hänelle.\n\n»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka\nvaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja\nluullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»\n\nPitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle\nvaljennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena\npäivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti.\nPidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle\ntäysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren\nja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli\njoutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla\noli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta\nrakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi\ntaivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo\nantanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa\nasemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä,\nmutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja\npyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä,\nmutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta\nkaton kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi.\nMutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut\nrikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon\nullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita,\ntietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden\nvuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen,\nja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään\nasuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi\njumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat\nmenneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella\nvietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret\nnukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun\nhän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään;\nja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä\nvihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui\nmakaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen\nei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen\nkavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti\nmurhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen\nlipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin\nsivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit\npaikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä,\nmutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta.\nHän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän\nedempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin\noli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä,\neikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään\npälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään!\nEikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän\noli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä\nollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin\nyksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä\nviimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona.\nRuvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa\nPjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä\ntämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että\nemäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan\nannettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi\nhuonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa\nuhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli\nPjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan\njälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota\nsikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren\ntahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu.\nSisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat\nolleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta\nsiihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin\ntämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija\nkiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon\nkuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa\ntulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki,\nniin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi\nsiitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija.\nMutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.\n\nSalaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että\nalussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen\noli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli\ntappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että\ntappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä\nedelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut\nviatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin\njuuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut\ntoisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli\npitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä\ntoisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen,\nmutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä,\nsillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut\nkuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta\njohtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan\nkoko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat\neivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen)\nvarkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena\noli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas\nvähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti\nkaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen\nvartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja\nomituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin,\nvieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä.\nSitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia\ntuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden\najan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut;\nkun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan\najattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon\naloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli\ntunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa\nsikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä\nenemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle\nylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön\nja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan\nkarkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle\ntielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan\nkohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin\naivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä\nkuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa\nminua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen\nkerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui:\n»Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia:\n»Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka\nvoin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset\nkasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa\nheidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein\nalkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa\nuhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän\nalkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti\ntuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta\nturha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi\ntuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen\nhyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa\nja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä\nsietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa\ntappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella\ntoinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja\njärjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että\nhän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee,\nastuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen\nvuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään\nalati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että\nilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa\nrauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi\nsydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin\nsattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen\nnyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.\n\n»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin\npieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»\n\n»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja\nteidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä\nsoimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle\nmelkein tylysti.\n\n»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista\nvuotta.»\n\n»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»\n\nMinä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.\n\n»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan\nkuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni\nkenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa\neivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken\nikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän\nsydämiinsä itsestäni!»\n\nOlen vaiti.\n\n»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»\n\nIstun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli\nalkanut peloittaa.\n\n»No mitä?» hän katsoo minuun.\n\n»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse,\ntotuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon\njaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»\n\nHän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä.\nMutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana\naivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti\nsydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:\n\n»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen\nilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä.\nOtan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi,\nmutta ei palata takaisin... Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä\nedes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä\nkärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei\nole voimassa, vaan totuudessa.»\n\n»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät\nymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut\nkorkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa...»\n\nJa hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä\nhän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:\n\n»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö,\nmuka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä\nole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan\nteekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»\n\nMutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän\nuteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin\nkiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En\nsaanut enää unta öisin.\n\n»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun\nläksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin\nlukemaan kanssamme _Lukemisia Lapsille_.' Ei, te ette ymmärrä tätä!\nToisen hätä ei lisää älyä.»\n\nHänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi\nnyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän\noli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.\n\n»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän\nketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön,\npalvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena\nminulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään\ntodistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko\ntarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia\nvielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea.\nOnko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä\ntässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he\nsille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»\n\n»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten\nkunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin\nhäntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain\ntehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin\npoissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain\njärjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys\nmaksaa.\n\n»Ratkaiskaa toki kohtaloni!» huudahti hän taas.\n\n»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua\nsitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin\nvenäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin\n12:nnen luvun 24:ttä värssyä:\n\n»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun\njyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo\npaljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.\n\nHän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä\nkirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On\nhelppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö\ntosiaankin?»\n\n»Pyhä Henki on kirjoittanut», sanon.\n\n»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei\nvihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin\nhänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki:\n»Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»\n\nHän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi\nvavista.\n\n»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän\nnousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää...\nparatiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin\nelävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta\nnimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti...»\n\nTahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen\nkasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin.\nHän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen\nlähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen\npuolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja\nauttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin\nrukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista\ntienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä\nhämmästyn.\n\n»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.\n\n»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin... kaiketi\nnenäliinan... No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan\nistahtaa.»\n\nHän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo,\n»tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi\nminuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili\nminua voimakkaasti ja suuteli...\n\n»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen.\nKuuletko, muista se!»\n\nEnsimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna»,\najattelin.\n\nNiin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui\nolemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään\nkuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne\nsaapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen\nhän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus\nviranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla,\nniin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko\nrikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten\nyhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa,\n»tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki,\nmillä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista\nvuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen\nepäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun\nmedaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun\nmuistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle,\njossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän\nkirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä\npöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli\nmurhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä\nneljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina\ntodistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat,\neikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet\ntavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja\nmuutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa,\nettä miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien\noli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään\nalkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin\najattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos\nnämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään\nniiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä.\nOlihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta\nitseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla,\nettä monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet\noikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta\ntämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden\npäivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt\nmies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin\ntautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen\ntoiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle\nkutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös\nhänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava\nmielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka\nkimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan,\nniin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän»,\nsanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo\naikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä\ntavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin\nte syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut\nhänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä\nvain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni\nja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen\nvaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän\narmon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään\nrangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä.\nViimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä\nhartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja\nnäin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut.\nHän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on\nlempeän ja iloisen näköinen.\n\n»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä\nsinua, miksi et ole tullut?»\n\nEn ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.\n\n»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani,\nmutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden\njälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti.\nNyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä\nkukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan\nkoskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja\nnimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän\nriemuitsee kuin paratiisissa... olen täyttänyt velvollisuuteni...»\n\nHän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni,\nkatsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen\nvaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin\nkuiskata minulle:\n\n»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä?\nKäskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin\ntulin? Tulin tappaakseni sinut!»\n\nMinä hätkähdin.\n\n»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja\nkamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta\nvihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen,\n'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää\nvapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.'\nEi se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei\nollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa\nhäneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman\nääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus\noli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset\nminut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja\nkaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli\ntikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen\nminuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa\nollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut\nentistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut\najatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa\nsinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen\nsydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä\nkuolemaa.»\n\nViikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko\nkaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata\nsairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi\nminua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä\ntaloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten\nyhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat\nyhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella\nja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen\nja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko\nkaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun\nastua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä,\njoka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä\nJumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä\nhamaan tähän päivään saakka.\n\n\n\n\n3.\n\nLuostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia\n\n\n\ne) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään\n\n\n— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän\nsanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut\nhaukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta\non, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita,\nhekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä\nosoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä\nyhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä\nkerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa\nnöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä\nja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän,\nvieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään,\njos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat\nkenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä\ntotisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen,\nkuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka\nyksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden\npuhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista\nisät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille\nmaailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti\nnousee.\n\nTämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se\npöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle\nasettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa\nväärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu\ntunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on\nkokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä\nvihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime\naikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan\norjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja\nsentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein\nylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä,\nvaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi.\nSiinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta\nlisätä halujaan? Rikkailla _eristäytyneisyys_ ja henkinen itsemurha,\nköyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja\nhalujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman\najan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi\nkokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää\nilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten\nyhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi\ntyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät\nitsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja\nmielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan,\nhekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien,\nvaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on\nheille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä,\njonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen\ntämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos\neivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme\nsamaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja\nkateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta,\nsiihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen\nvapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle,\nettä kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen\nkiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa»,\nkunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun\nihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa?\nEhkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei\njaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet\norjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten\nyhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet _erottautuneisuuteen_ ja\neristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen\nvieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän\nsammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja\nyhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä\nkuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän\non siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka\nhän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään\ntekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että\ntavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.\n\nToista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle\nnauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen\nvapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut,\ntaltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni,\nja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana\nmyös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren\najatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies\nvaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta _vapautunut_\nhenkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet\neristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet\nunhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme\nvielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole\neristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän\njoukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis\nniitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja\nvaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on\nVenäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista\npitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin\nmekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta\nhenkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen,\nvaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa\ntämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi\noikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä.\nHiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä\ntämä kansa on jumalinen.\n\n\n\nf) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat\nja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi\n\n\n— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä.\nTurmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee\nylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla\npomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän\nkunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei\nole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii\nikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten\nvieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika.\nJuoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua.\nEntä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin\nkohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa\nkymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo\nsiveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko\nJumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö\ntarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa,\nlasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen\nrakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa\nolla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala\npelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä\nenää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää,\nettä hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee\nhuonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme\nvielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin\non ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa\noikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten\noli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole\nenää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla\nei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa\nnousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen\nkaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu\non heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala\nniinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen\nuskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä\ntämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa\nkansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen\nnähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt\nhuolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme\nei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se\non muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole\nkostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas,\nsinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon.\nMinä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen.\nSillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri\nosoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu\nnäin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he _menettelevät_\ntällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta\nköyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän\nhänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot\nja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita,\nja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja\nvelttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri\nnöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi\ntulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta\nmeillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä\nnähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa\nilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa,\nettä tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä\nihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä.\nJos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen\nei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se\non loistava kuin kallis timantti koko maailmalle... Niin tapahtuu,\ntapahtuu!\n\nIsät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus.\nVaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen\nsotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan\nvuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni\nja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni:\n»Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?»\nHän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta,\nmennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen\nharjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita\nkanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta\nse oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen\nteekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni\nolisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa,\nisäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen\nyksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan,\nja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä\nJumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon,\nsai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin.\nMutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä,\nhänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja\nsemmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket»,\nsanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin\npuolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa».\nPaljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi\npäätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle:\n»Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin\nhyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi\nluostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle\nkouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle,\nvaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin\nvastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja\npoistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän\nkotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti,\nriemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka\nJumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin\nenää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun\npalvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja\nhengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen\nyhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen\nnäin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri\nja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten\nkesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.\n\nPalvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein\nvihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana,\nsotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin\nyhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen\nlausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua\npalvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja\ntietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka\nkaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään\nnousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla,\nmutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti\nvapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi\nolla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä\nolisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta\nhänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni,\nniin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä?\nJo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle\nsuurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen\npalvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen\nniinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan\nkaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin\nse vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan\nvalistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin\nnyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja\nkateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti,\nettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä\naika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen,\nettä me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon\nonkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä\nkymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä\nilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli\nkoko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa\nmaailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat\nhylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä\nitseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte\noman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä\njärjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä\npäinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän\nuskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan\nihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa\nkuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa\noikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he\nlopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa\nverta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi\nKristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin,\nettä ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä\nkaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että\nviimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin\nkävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten\ntähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa,\nkaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki,\nmuistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava\npalvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin\nheille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki\nalkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun\nvastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin\nverran totuuttakin.\n\n\n\ng) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa\n\n\n— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on\nvilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen\ntuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että\nrukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit,\nlausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.»\nSillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät\nelämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen,\n— ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä,\nkenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä\neikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja\nsilloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen\nsielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan\ntuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen,\njoka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on\nolemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle\nihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin\nteihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin\nkuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi\nja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.\n\nVeljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen\nsynnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on\nkorkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa\nmaailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista\nlehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä,\nrakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat\njokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä.\nKäsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän\nja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa\nkokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa\neläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun.\nÄlkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä\niloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä\nasetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa\nsuuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen\njäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta\nerityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät\nhellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille\njonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen.\nMinua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen\nja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla\npiparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea\nlasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.\n\nJokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin,\nja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella?\nPäätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja\nsinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava\nvoima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä\nja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta\nmuotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit\nvihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties\net huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava\nja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä.\nSinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon\nsiemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi,\nettä sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et\nollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta.\nVeljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen\nsaaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella\ntyöllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena\nhetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa,\npahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin\nanteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus,\nsillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun\nyhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa.\nOlkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan\nlinnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä\nsinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet,\nolisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille.\nSilloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana\naivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin\nantamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se\nihmisistä miten järjettömältä tahansa.\n\nYstäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin\ntaivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän\ntekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän\nsen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on\njumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset\nja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn\ntäyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä\non: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä.\nYstäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi\nteet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin,\nettä se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen\nkaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman\nvoimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden\nja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on\najatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi\nhelposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen\ntekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein\nvoimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä\nkäsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän\njollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari\nkysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et\nsaattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki\noikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme\nkuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva,\nniin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku\nvedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta\nsen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme\nelävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman\nmaailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret\nole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit\nsanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan\npäällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt\ntähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut\nkaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy\nelossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten\nsalaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee\nja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet\nvälinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin\najattelen.\n\n\n\nh) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti\n\n\n— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina.\nSillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä\ntuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin\nsekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita\njuuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän\nkäsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä\nkuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin\nnuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi\nolemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi\ntuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen\npuolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse\nlakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun\non mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee\nja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä.\nMutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen\nsinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa\nsiis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule,\nniin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja\nkärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi.\nUsko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki\nluottamus ja koko usko.\n\nToimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä\nen ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos\nympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua\nkuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä\ntotisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua\nkuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele\nheitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas\nkaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin\njäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja\nmaa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan\nnähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun\nasti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat\nviettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin\nuhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä\ntämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän\nrakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa,\nsillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.\n\nJos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos\nmurehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta,\nriemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet\ntehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.\n\nJos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla\npaheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa\npahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene\nheti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän\nihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne,\nja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin\nsyyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä\nainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin\nolisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan\nteon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut.\nJa vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset\neivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile\ntaivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet,\nniin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu,\nniin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka\nsinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa\njää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota\nvastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat\nmarttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä\nteet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa\nälä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan\npäällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää\nylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä,\ntiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea\nmielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta\nloputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja\ninnostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi.\nÄläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan\nlahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.\n\n\n\ni) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma\n\n\n— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin:\nKärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran,\nloputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella\nmitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan\npäälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran,\nainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan _elävän_ rakkauden\nhetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat\nja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi\näärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut,\nkatsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu\nmaan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin\nkanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä\nja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo,\nmutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole\nrakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet\nja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja\nsanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti\nhaluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä\nsiinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule\nedes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla,\njoka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään\nhengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta\nmaan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää\naikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se\nei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut\ntuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja\ntämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä;\nen tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen,\nettä jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä\noltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa\nunohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä\ntätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole\nulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin\npois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi.\nSillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille\nanteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen\nrajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän\ntuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä\nvoimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka\ntuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen\nkuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla\nheille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden,\nvoimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden\ntoiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa\nrakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin\ntoimivat jossakin määrin sen tavalla... Olen pahoillani, veljeni ja\nystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka\nitse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen,\nettä ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan\nmeille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan\nulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että\nnäidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta.\nTämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut,\ntunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.\n\nOi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina,\nhuolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet\ntorjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen\nyhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti\nvapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan.\nSillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän.\nHe ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos\nnälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan.\nMutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät\nanteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman\nvihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei\nolisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa.\nJa he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja\nolemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä\ntoistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä\nesimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman\naikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään\ntaasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi\nsemmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten\nherätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui\nnimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin\nmääritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun\nhengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei\nFjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista.\nLuostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta.\nSillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona\nviimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan\nlähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä;\npäinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut,\nnähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena,\nolivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut\nhuomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi\nminuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei\nollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua\nrinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki\nnousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän,\nvaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa\nnojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas\nmaahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa\nsuudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa\nja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti\nerakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille\nse arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa\nhänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo\nennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin,\noli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko\nkaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin.\nMutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen,\nettä ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille\nniin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja\nkaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja\nepäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin,\nkaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille\nlevottomasta päivästä...\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\n\nSeitsemäs kirja\n\nAljoša\n\n\n\n1.\n\nRuumiin haju\n\n\nPappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon\nhaudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei\nkuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista\nmenee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin\nasianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen\nruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o.\npesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja\npolviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse\nisä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri\nhänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin\nverran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon.\nKuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti.\nPäähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin\nmustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan\nkuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo\npaljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon\nhuoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan\nveljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli\narvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien\nja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen\naloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli\nitse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä\ntoistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston\nesimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli\nsitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että\nluostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten\nmaallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja\n»sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies\nettä isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista\nnoita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin\nkaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet\nmukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä\nvarten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti\nvaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan\nkohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin\nmeillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo\nhänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain\njoukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus,\njoka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä\nkärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin\nmielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten\naavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan\nkiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan\nnuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja\nnäin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen\nvain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen\npuhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän\nlevottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme\nkaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian\nkärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja\nturhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo\nkiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin\neräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät\nhänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä.\nVainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä\ninhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai\nkaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi\nluostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi\npitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi\nvoinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa\nolevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet\nsaattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli,\nkaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen\nsalaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin\nja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten\nmyöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva\nHohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta\nlöperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan,\noli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin\nkiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan\nRakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi\nhänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua,\n_kaikesta mitä tapahtuu_. Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja\nuskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan\nsuhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos\nvain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas\nja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston\nhautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta\nsiellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa\nisä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään\naikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut\nAljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona\nistumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun\nmunkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin\nja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen\nluokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta\nkatkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä\nPaísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.\n\n— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein\ntunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä,\nettä tämä päivä on suurin _hänen_ päivistään? Missä hän on nyt, tällä\nhetkellä, muistapa vain sitä!\n\nAljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet\nkyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan\nsanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.\n\n— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke\nvain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta\nnousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää\nsydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan\nluota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti,\nsillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta\nitkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja\nsielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä\nPaísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen\nasemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea\ntuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo\nedellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin\njyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin,\nettä, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä\ntapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt\nihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä.\nLisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta\non miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta\nherättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja\nluonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta\nkertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla\nja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, _vaikkakin tulevan_\nsankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan\nikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti\nlujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää\nvarten.\n\nKertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu\nhautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun\nja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen,\nniin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava\nhuoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen\nja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, —\nsen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan\nsiinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä\nja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen\njärjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti\nkysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin\nnäet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä\njotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille\nääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin\nilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello\nkolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto\nsiitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien\nerakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui\nheti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein,\nvarsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin\nuskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat,\nja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat\nvielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja\nhänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja\nitse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että\nruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin\nhavaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli\njo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan\nsattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta\nsemmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa\ntilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti\ntämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa.\nMyöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme\nmuistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja\nkauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä\nniin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli\nkuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden\nhurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja\nheidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua,\nniinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei\nollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua.\nTietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa\nollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja\njoista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut\ntapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti\nveljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana,\njoka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen,\njos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti\nsäilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin\nJob, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli\nkuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja\njonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella\nkaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin\nheille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli\nsama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.)\nPaitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä\nelävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja\npappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi\nisä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat\npitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt\nkertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän\nnäköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että\nheidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä\nmuutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi\nhuomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin\nsyöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista\nsyytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä\nsaattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä.\nOmasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon\nmuutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista\noli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan,\njota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä\nluostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä\nsyynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan,\njoka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin\nluvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja\nvetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja\nkokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä\nhuolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja\nsitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä\nainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei\nesimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi\nhäntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä\nmyötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta\nvihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan\nhänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä\nei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin\niloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka\nkunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus\noli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan.\nAsian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla\ntavalla.\n\nHeti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon\nastuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki\nastuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian\ntoisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut\nnäistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset\ntaas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti\nheidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut,\nei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli\nihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli\nluostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse\nnyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan.\nPian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita,\nenimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä\nvähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa\non, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä\nsuuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta.\nNe, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä\nolleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa\noli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten\nulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi\nlujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen,\naivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan\nsitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa\nalkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta\nsitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama\nkuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä\njulki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli\nhänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän\nlausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa\nolivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten\nlausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa\nlausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen\nvoitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen\nyli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa\njollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan\n_tämä_ tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien,\n»hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut,\nmikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa»,\nlisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin\nvastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos\nhajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta\nsyntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin\nnopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta\noli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala\nja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen\nmielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä\nJosef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille\nhalventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei\noikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti\neivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein\noikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen\nhaju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä\npidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän\nluittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia\nmaassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin\nvaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen\nhurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan\nmustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa,\n— näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on\nvanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan»,\nlopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan\nherättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta\nja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen.\n»Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia,\nvoiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut\npyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten\nalaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan\nsitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät\nkaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin\nkun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti,\nvaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti\nuskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen\nsopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään.\nVähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät\näänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat\nrakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella\nhyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät\njotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa\nkasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka\npitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään.\n»Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan\nsuloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei\nollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan\nsillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa\näskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin:\n»Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä\nkyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän\nuskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta\nhelvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän\nei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa\nteen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko\nlihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan.\n»Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi\nkaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä\npolvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana».\n— »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti\nkuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat,\nniiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia\nmunkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan\neläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli\nkamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja\nvielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös\nobdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään\nhuokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont\ntuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin\nesille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen\nkahta vertaa voimakkaammaksi.\n\nOlen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos\nmehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin\nkäynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä\npidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita\nsitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin\noli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta\npaastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin\npolvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä\njärjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon\npyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä\non järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos\nhän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on\nkäytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää\nnapinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan.\nLuostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät,\nsanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto,\nettä »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän\nmiehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä,\njotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen\nvieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin\nkauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä\nPaísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun\nääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion\nulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi\nkaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta\nhänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä\nkaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein\nsen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä\nedessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton\nmelu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui\nselkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan,\nkuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla\nportaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja\nniiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet\nsisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä\nisä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin\nmäärin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut\ntullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja\nhänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja\nuteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään,\nvaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen\nportaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut,\npainautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa.\nKohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:\n\n— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen\njokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä\nja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn\nymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki\naina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu\neikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.\n\n— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista\nristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi\nhän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora.\nHamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi\nharmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa\nkäsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti\nviittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi\nodottaen seisomaan hänen eteensä.\n\n— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot\nsopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? —\nlausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.\n\n— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä\nFerapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne\njoukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette\nsaaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista\ntahdon.\n\n— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet\nsitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä:\n»Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?\n\n— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan\nitseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset\nhävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän\njoukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen\nolemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä\nniitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään\nhän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.\n\nTämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä.\nYhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä\nhänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman\nkauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi\nhäntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta\nkun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja\nrukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa\npahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat\nolivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta»\ntoimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.\n\n— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset\ntuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota\nemme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois,\nisä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.\n\n— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä,\nsiksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi\nitsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. —\nHän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan,\nteetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja\njärkensä pöyhkeillä ajatuksilla... Siksi hän kärsikin häpeän...\n\n— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi.\n— Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi\novat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva\nnuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä\nkäsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.\n\n— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran\nhämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita!\nSuuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni\nyläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä\ntiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista\nvarjellut teidän rikkiviisaudeltanne.\n\nIsä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli\nvähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean\nkämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen\nluostarinvanhimman ruumisarkkua:\n\n— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana\nylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan\nainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän\nitkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja\nylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin\nmieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni\nkiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä;\ntoiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät,\nsillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos\nkuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut\nukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan\nparinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon\npäin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat\nhänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:\n\n— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon!\n— huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten\nkasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi\ntäristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki\nsyöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä...\nJonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.\n\n— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka\neivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, —\nlisäsivät toiset vihaisesti.\n\n— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi... Itse kieltäytyy... ei rupea\npalvelemaan kirottua uutta muotia... ei rupea matkimaan heidän\ntyperyyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten\npitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri\nsillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki\nalkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten\nitsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta\nja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti\nkulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi\nhajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen\nisä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot\neivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä\nmurehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi\nja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka\nlähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä\nhänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja\nerikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion\novella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa\nmyös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin\nsydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin\ntodellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen\nitseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan\nkuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa\nkohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne\nmaahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri\nmuutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.\n\n— Sinäkinkö olet pahentunut? — huudahti äkkiä isä Paísi.\n\n— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän\nmurheellisena.\n\nAljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta\nkäänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen\nmaahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan\nkysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.\n\n— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi\nhän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.\n\n— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä\nsiunausta?\n\nAljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti\nsilmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan\nuskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen\nvaltias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman\nnäköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei\npitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein\naskelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.\n\n— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen\nihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.\n\n\n\n\n2.\n\nSellainen hetki\n\n\nIsä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas\npoikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei\ntäydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville\nAljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan\navoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja\ntäsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken\nvarsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä\nniin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan\nkohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten\npuolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta:\n»Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli\naivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä,\nettä hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka\ntapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että\nmyöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista\npäivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään.\nJos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru\nja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen\nluostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut\nparantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin\nvastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin\nvain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni\nvilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää\nanteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen\nvilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän\noli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa\ny.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen\nvilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä\njoku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti\nja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi,\nmielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian\nharkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon\nminä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta\neräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin,\nvaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin\nsuuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja\nnuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo\nliiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni!\n»Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen\nnuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän\nnuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun\nnuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en\nkuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»\n\nKatsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti),\nettä en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi\nosoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin\nvälttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi\nymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä.\nIhmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut\nkevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen\njonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman,\nedeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman\npian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa\nja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan\nhenkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan\nmiehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se\njuuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja\npuhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko\nedellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin\nkeskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin\nsydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa\nluostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin\nkauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen\nkaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua\nyksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että\nhän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että\nhän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin,\njosta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana;\nniin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa\nruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä\npäivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan\n»korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty,\nmikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään.\nJa mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa\nasiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin\nheti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta\nnäinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin,\njoiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä\nAljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki\nomatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet.\nJa jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi,\nkoko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli\njo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän\njanosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka\nolisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi\nyläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan\nkunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka\noli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli\nkysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan\nsydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta\nsydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja\nilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin\npaljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi\ntapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi\nilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta\nminkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden\noli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut\nmätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä\ntähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä\nFerapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat\nsaaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus\nja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä\nhetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua\nsokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?\n\nTästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin,\ntietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän\nkuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia\nriistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä\nja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän\nedeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen\niloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi\ntuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle\nihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen\nsydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo\nkuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta\nilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi,\nAljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä.\nTämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut _jokin_ oli eräänlainen\npiinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin\nkanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä.\nNimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt\njotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi\nHäneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä\nvastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja\nilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun\nmuistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki\nsiinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä,\nniin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin\näkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin,\nliikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti\nhänelle:\n\n— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin... — alkoi hän puhua\nhämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa:\n»Oletko sinä todellakin _tullut niin pitkälle_?» Aljoša ei katsahtanut\nhäneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että\nAljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.\n\n— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen\nkasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.\n\n— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit\näkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on\nmielessäsi? Katsahdahan edes minuun...\n\nAljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei\nitkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi\nsuuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.\n\n— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään\nentisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun?\nOnko sinua loukattu?\n\n— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta\nhäneen ja viitaten väsyneesti kädellään.\n\n— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin\nmuutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut\nminut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään\naikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä\nihmisenä...\n\nAljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan\nkuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.\n\n— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista?\nUskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? —\nhuudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen\nvaltaan.\n\n— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot!\n— huusi Aljoša ärsyttävästi.\n\n— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias\nkoulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana... Sinä\nolet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on\nmuka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu\nritarimerkkiä! Voi teitä!\n\nAljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen\nsilmissään välähti äkkiä jotakin... mutta se ei ollut vihastusta\nRakitinia kohtaan.\n\n— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen\nmaailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.\n\n— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen\nvastaustaan. — Mitä hölynpölyä?\n\nAljoša ei vastannut.\n\n— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?\n\n— En muista... luullakseni olen.\n\n— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee\nsääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma,\nteillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu...\nLienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani\ntaskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken\nvaralta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa...\n\n— Anna makkaraa.\n\n— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,\nveliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni...\nItse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!\nViinaa sinä kenties et kuitenkaan... vai ryyppäätkö?\n\n— Anna viinaakin.\n\n— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti\nhäneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää\nhommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!\n\nAljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin\njäljessä.\n\n— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten\nveljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?\n\n— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja\näkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti,\nja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää\nsaanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin\ntämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen\nsydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja\nunohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.\n\n— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen\n»lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään\nmalttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen\n»epärehellinen»... Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne\nja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi,\nkuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin\nohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin... Hm! Minun pitäisi samalla\nkäväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle\nkaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi\nminulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä\nrouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut\nniin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — _sellaista\nmenettelyä_!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui;\nvoi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja\ntarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:\n\n— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen\nkokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen\nvallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti\npelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin\nhänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan\nodottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška,\ntiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän\nviimein arasti ja liehakoiden.\n\n— Samantekevää kaikki... minne vain tahdot.\n\n— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin\naivan väristen pelokkaasta odotuksesta.\n\n— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja\ntämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja\nrauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää\ntaaksepäin.\n\n— No niin!... Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan\nhämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden\nkainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä\nhirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat\nääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.\n\n— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi... — aikoi\nhän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa\nilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies\neikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut\netua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto,\nt.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti\ntapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä\nhän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs\naineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta\ntuonnempana tulee mainittavaksi.\n\n»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja\nhäijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken\nnimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».\n\n\n\n\n3.\n\nSipuli\n\n\nGrušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä\nKirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut\npienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso,\nkivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä\nasuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja\nhänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja.\nHänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki\ntiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä\nvuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias\nSamsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin\nmustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin\nluo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon\nläheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä.\nMutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia\npäättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan\neikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli\ntosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon\nläänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja\nsurumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua.\nTämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja\nepätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää\ntietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää\nmielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna\noli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että\nhänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs\nupseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli\nmuka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta\nGrušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että\nvaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta,\nniin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan\npolveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin\ntytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa\ntunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä\ntullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli\nluonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa\nrahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein\ntai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon\nitselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti:\nettä Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa,\nhänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään\nainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan\nsuopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli\ntavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki\nyritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat\nolivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina,\nmikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen\nnuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen\noli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään\n»geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia\ntaipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä\ntodelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja\nkorkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli\nyhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin\nharjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen\nkopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan\njokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä\nvuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies,\ntäysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön\nmies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen\nalaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla\npäivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat.\nGrušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen\nkuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri\ntoiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan\nhuomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka\nGrušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei\nvoinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna\noli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan\nmäärännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa,\nja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei\nsiinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän\nkyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin\nihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä\nvedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta,\n»katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan\ntulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää\nmitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja\nhän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli\nkoko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän\nvaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan\ntestamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän\nauttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa\nkapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš\nKaramazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin\nerään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin\naavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin\npyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli\nhenkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on,\nettä Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen\nja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut\nkenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin\näkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi\nnaureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi\nGrušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai\npojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo\nvanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen\nedes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele,\nei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle\nvanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka\ntodellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän\nneuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen\naikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä\nja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen\nsuhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan,\nei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin\n(tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat\nsittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri\nFjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut\ntappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha\nkeittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo\nmelkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen\nvuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli\nhyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli\npiharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut\nvanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla.\nKun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei\npimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse\nloikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka\nselustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta\npäällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli\nkaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään\npitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla.\nHän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa\nja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille\noli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella\nrintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon\nja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin\nhuulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä\nsohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä\nhämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta\nja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli\nvastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.\n\n— Ei nämä ole he, nämä on toisia, ei nämä mitään.\n\n— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa\nkädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä\nvielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata\npalmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle\nolkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli\nkatsonut vieraita ja tuntenut heidät.\n\n— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi.\nKuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain\nkuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.\n\n— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan\nkuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin\nkotonaan.\n\n— Kynttilöitä... tietysti kynttilöitä... Fenja, tuo hänelle kynttilä...\nNo, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas\nnyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti\nmolemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut\ntyytymätön.\n\n— Eikö sattunut sopivasti? — kysyi Rakitin loukkaantuen miltei samassa.\n\n— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja\nkääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni,\nolen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta\nsinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän.\nKatsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että\nhän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni\nKuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön\nasti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko\nillan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee\nhelmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota\nmuihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä\nsulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka\nFenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa\nja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on\npiiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!\n\n— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka\nsuuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja\nvapisen.\n\n— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon\n— kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän\nlentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa,\nsinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin\nhätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.\n\n— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin.\n— Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän\ntanssii.\n\n— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku\nviestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä\nhän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin\nluo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor\nPavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt\nistumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma\nKuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut,\nsanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi\ntulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta\nminä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh,\nkuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.\n\n— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma\nmyssykin on päässäsi.\n\n— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä\nsemmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, —\nlennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut,\njotta olisin valmiina.\n\n— Mihin sinä sitten lennät?\n\n— Jos saat liian paljon tietää, niin kovin pian vanhenet.\n\n— Kas vain. Aivan ilon vallassa... En koskaan vielä ole nähnyt sinua\ntämmöisenä. Olet pukeutunut kuin tanssiaisiin, — sanoi Rakitin\nkatsellen häntä.\n\n— Sinähän ymmärrät paljon tanssiaisista.\n\n— Entä ymmärrätkö sinä paljon?\n\n— Minäpä olen nähnyt tanssiaiset. Kun Kuzjma Kuzjmitš kolmatta vuotta\nsitten naitti poikansa, niin minä katselin parvekkeelta. Mitäs,\nRakitka, sinunko kanssasi minä juttelisin, kun tässä seisoo tämmöinen\nruhtinas. Kas siinä on vieras! Aljoša, kultaseni, katson sinua enkä\nusko, Herra Jumala, kuinka sinä tulit luokseni. Totta puhuen en sinua\nodottanut, en aavistanut enkä aikaisemmin koskaan sitä uskonut, että\nsinä voisit tulla. Vaikka nyt ei olekaan se hetki, niin olen hirveän\niloinen tulostasi! Istuudu sohvaan, tähän näin, kas niin, sinä minun\nkirkas kuutamoni. Toden totta, minä olen vielä ikäänkuin ymmällä... Voi\nsinua, Rakitka, jospa olisit tuonut hänet eilen tai toissa päivänä!...\nNo, iloinen olen näinkin. Kenties on parempikin, että nyt, tämmöisellä\nhetkellä, eikä toissa päivänä...\n\nHän istuutui vallattomasti Aljošan viereen sohvalle ja katseli häntä\naivan ihastuksissaan. Ja hän oli todellakin iloinen, hän ei valehdellut\nsitä sanoessaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet nauroivat, mutta\nnauroivat herttaisesti, iloisesti, Aljoša ei ollut odottanutkaan\nnäkevänsä niin hyväntahtoista ilmettä hänen kasvoissaan... Hän oli\neiliseen päivään asti tavannut Grušenjkaa vähän, saanut hänestä\npeloittavan käsityksen, ja eilen häntä oli niin kauheasti järkyttänyt\nGrušenjkan ilkeys ja kavala temppu Katerina Ivanovnaa kohtaan, että\nhän oli hyvin ihmeissään, kun nyt yhtäkkiä näki hänessä aivan kuin\nkokonaan toisen ja yllättävän olennon. Ja niin masentunut kuin hän\nolikin omasta surustaan, niin hänen silmänsä pakostakin pysähtyivät\ntarkkaamaan Grušenjkaa. Koko tämän käytöstapa oli myös ikäänkuin\nkerrassaan muuttunut eilisestä parempaan päin: ei ollut juuri ollenkaan\ntuota eilistä imelyyttä puhetavassa, ei noita velttoja liikkeitä...\nkaikki oli yksinkertaista, teeskentelemätöntä, hänen liikkeensä olivat\nnopeita, suoria, luottavia, mutta hän oli hyvin kiihtynyt.\n\n— Hyvä Jumala, millaisia asioita tänään tapahtuu, totta tosiaan, —\nalkoi hän taas lepertää. — Ja miksi minä olen tulostasi niin iloinen,\nAljoša, sitä en tiedä itsekään. Jos kysyt, en tiedä.\n\n— No, etkö enää tiedäkään, mistä olet iloinen? — hymähti Rakitin. —\nAikaisemmin jostakin syystä ahdistit minua: tuo ja tuo hänet, täytyihän\nsinulla olla jokin tarkoitusperä.\n\n— Ennen minulla oli toinen tarkoitusperä, mutta nyt se on mennyt,\nnyt on toinen aika. Minäpä kestitsen teitä. Minä olen nyt tullut\nhyväsydämisemmäksi, Rakitka. Mutta istuhan sinäkin, Rakitka, miksi\nseisot? Vai joko olet istuutunut? Älä pelkää, Rakituška ei unohda\nitseään. Hän istuu nyt, Aljoša, tuolla vastapäätä meitä ja on\nloukkaantunut: miksi minä en kehoittanut häntä ennen sinua istuutumaan.\nUh, hän on hyvin herkkä loukkaantumaan, tuo Rakitka, hyvin herkkä! —\nalkoi Grušenjka nauraa. — Älä ole vihainen, Rakitka, minä olen nyt\nhyvä. Mutta miksi sinä istut surullisena, Aljošetska, vai pelkäätkö\nminua? — lausui hän ja katsoi iloisesti nauraen hänen silmiinsä.\n\n— Hänellä on suru. Ei annettu virka-arvoa, — mörähti Rakitin.\n\n— Mitä virka-arvoa?\n\n— Hänen luostarinvanhimpansa alkoi löyhkiä.\n\n— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin\niljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun\nistuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja\nhypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi\nhellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut,\njumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä\nsuutu? Jos käsket, niin hyppään pois.\n\nAljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli\nGrušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut,\noli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa\nja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa\nRakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa\nsuuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen\nsydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä\nitsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa\nnyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan.\nKuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja\nhäntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta\nja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä\nnainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä\npelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili\nnaisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin\ntämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt\nistui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä\naivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen\nharvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa,\neikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä\nkauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.\n\n— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa\nmieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!\n\n— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta\nsamppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla\nsamppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se\npullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin\npullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on\nruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi,\nminä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!\n\n— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko\nse salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan\nsen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita\nmyötäänsä lenteli häntä vastaan.\n\n— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä\nGrušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen\nhiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan\nkäsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on\ntulossa!\n\n— Olen kuullut, että on tulossa, mutta onko hän jo niin lähellä?\n\n— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän\nitse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.\n\n— Kas vain! Miksi Mokrojessa?\n\n— Olisi kovin pitkä juttu kertoa ja riittää sinulle jo tämäkin.\n\n— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä\ntiedä?\n\n— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi.\nMutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään.\nOle vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän\non murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä\nhetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen\nAljošetskaa... Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun\ntyhmyydelleni, minun riemulleni... Hymyilipä, hymyili! Kas miten\nystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa\najatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen\nneidin takia. Koira minä olin, niin se on... Mutta hyvä on kuitenkin,\nettä kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä\nmietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. —\nMitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä\nloukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi\nvoittaa, viekoitella suklaallansa... Ei, se on hyvä, että kävi niin, —\nnaurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit...\n\n— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan\nihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista\nkananpoikasta.\n\n— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se... sentähden että\nsinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä\nsydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko\nsydämestäni?\n\n— Voi sinua häpeämätöntä! Hän tunnustaa rakkauttaan sinulle, Aleksei!\n\n— Mikä siinä, minä rakastankin.\n\n— Entä upseeri? Entä kultainen sanoma Mokrojesta?\n\n— Se on eri asia ja tämä on eri asia.\n\n— Kas tuommoista se on naisväen ajatuksenjuoksun mukaan!\n\n— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen.\n— Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla.\nTotta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua\nkohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina\nhetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen\nyhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.»\nAjattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo\nkauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen\ntietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus\nminä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän... Ja\nkuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä\nenkä muista...\n\nSisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo\nja kolme täytettyä pikaria.\n\n— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut,\nAgrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja\nlähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi\nhän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja\npullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa\nnäinkin...\n\nHän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä\nja kaatoi itsellensä toisen.\n\n— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No,\nAljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan?\nParatiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven\nkunniaksi.\n\n— Minkä paratiisin oven?\n\nHän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani\npikarin jälleen paikalleen.\n\n— Ei, parempi on juomatta! — hymyili hän hiljaista hymyä.\n\n—- Kehua kyllä osasit! — huudahti Rakitin.\n\n— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä\ntee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša,\njuot, niin sitten juon minäkin.\n\n— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse\nistuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on?\nHän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan\nmakkaraa...\n\n— Mitenkä niin?\n\n— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima,\npyhimys.\n\n— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä\nJumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. —\nHerra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! —\nhuudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä\npois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään\nja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.\n\n— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä\närsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan.\nMinä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi\nhyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista\nsinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso\nmieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin\ntänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma\nhaluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin\nvilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun... Hän säästi äsken\ntunteitani... Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait\näsken sydämeni taas entiselleen.\n\nAljošan huulet alkoivat väristä ja hengitys tukahtui. Hän pysähtyi.\n\n— Ihan taisi pelastaa sinut! — alkoi Rakitin nauraa häijysti.\n\n— Hänhän tahtoi nielaista sinut, tiedätkö sen?\n\n— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa\nvaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden,\nettä nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen\nilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti\nsen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus\nolemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt\non aivan toista... enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken\ntämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.\n\n— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen\nihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin\nolisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin,\nalkavat kohta itkeä!\n\n— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän\nnimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta\nkuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin\nolen sipulin antanut.\n\n— Minä ihmeen sipulin? Hyi perhana, ihanhan te olette todella hulluja!\n\nRakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen,\nvaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen\nkerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten\nusein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni\nymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä\nymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden\nkokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.\n\n— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa\nkääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin,\nmutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa.\nSe on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut,\nolin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni.\nKatsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli.\nEikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja\npaiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja\najattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa,\njonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän,\nsanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle.\nJa Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se\nhänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat\nvedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos\nsipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli\nriensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu\nkiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo\nmelkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään\neukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni,\ntullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin\nhäijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun\non sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli\nkatkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin.\nMutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu,\nAljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy\neukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle\nsanon toisin: _kaiken kaikkiaan_ olen antanut koko elämäni aikana vain\njonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä\nsinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä\nolen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään.\nOh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin\nsuuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan\nkimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo\nsinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän\nluo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden\nruplan setelin.\n\n— Mitä roskaa! Mitä roskaa! — huudahteli Rakitin hämillään.\n\n— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. —\nJa hän paiskasi Rakitinille setelin.\n\n— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta\nuljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt\novatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.\n\n— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on\nsemmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja\npidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.\n\n— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja\nsalaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän\npisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut\nsaavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui\nhäpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla\nliiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta,\nsillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta\nnyt hänkin suuttui:\n\n— Rakastetaan jonkin tähden, mutta mitä te olette minulle tehneet\nkumpikin?\n\n— Rakasta sinä ilman mitään vastalahjaa, niinkuin Aljoša rakastaa.\n\n— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut,\nkun olet niin innoissasi?\n\nGrušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään\nkuului hysteerisiä vivahduksia.\n\n— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan\ntästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen\nrohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin\nrenkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan\ntotuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle,\nvaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan\ntotta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että\nlahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden\nminä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit\nminusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen\ntähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä\nsinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen,\n»ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut\nlopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista\npoikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan.\nUskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa\nAgrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain\ntuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät\nvihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin:\nhänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira\nminä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni\nturmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on\nollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi\ntänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua,\nheikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen:\n»Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen\nkanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan\nvain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä\nmaksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä\ntätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä\nhänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä.\nJa kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt\nnauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan,\nniin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä\nja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana\nkuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin\nsäälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi?\nEnhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa\nyön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten,\ntoisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä\nhänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No,\nkuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle\näkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata\nminua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä\najattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin\nhänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko\nitsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko\nhänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan\nvaltasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi\nkuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen,\nmiten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni\nMitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei\nole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän\ntuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin,\nettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša,\nsano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!...\nEikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu,\neikä voikaan tietää... Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani\nveitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni...\n\nJa lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä\nitseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi\nsohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi.\nAljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.\n\n— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta\nälä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta\nniin paljon, pitää olla armahtavaisempi...\n\nAljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen\noli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin\npuoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut\nyksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.\n\n— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä\nlaukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan\nmies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.\n\n— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on\nkorkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša\nitku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan\nolen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään?\nMinä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja\ntämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi\nvuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, —\nantoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on\ntullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja\nkiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä\nen ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä\nen ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin... Hän on\nrakkaudessa yläpuolella meitä... Oletko kuullut häneltä ennen sitä,\nminkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin\nolisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken... ja toinen, jota loukattiin\ntoissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin,\nkunhan saa tietää... ja hän saa tietää... Tämä on vielä lepyttämätön\nsielu, täytyy häntä säästää... kenties tässä sielussa on aarre...\n\nAljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta\nvihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan\nodottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.\n\n— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä?\nAgrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut\nsinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.\n\nGrušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen\nhellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet\nkasvonsa.\n\n— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on,\njopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän\nRakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin\nsinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni,\nistuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas\nniin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja\nkatseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko\nminä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö?\nMakasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni:\nrakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika\non tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle\nanteeksi vai eikö?\n\n— Olethan jo antanut anteeksi, — lausui Aljoša hymyillen.\n\n— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään.\n— Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän\ntemmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan,\nkohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten\nsirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.\n\n— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen\nuhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa.\n— Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä\nsydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa\nviiden vuoden vanhoja kyyneliäni... Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan\nkärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.\n\n— Enpä tahtoisi olla hänen nahoissaan! — sähisi Rakitin.\n\n— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen\nnahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen\ntyöhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista\nkuin minä... Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä...\n\n— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin\nilkeämielisesti hymyillen.\n\n— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun\nsydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen,\ntällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä\nsinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä\nja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» —\nHänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena\nvetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet\nhehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se\nsinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu\non vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. —\nHurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen\nitseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen\nkerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo;\njos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin\nkaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa,\nja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!...\nLuuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen,\nteen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö... Mutta hänet\nminä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!\n\nViimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut\nhillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja\nalkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:\n\n— On jo aika, — sanoi hän. — On myöhä, luostariin ei päästetä.\n\nGrušenjka hypähti heti paikaltaan.\n\n— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen\nhämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet\nkohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas\nminun on jäätävä yksin!\n\n— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot —\nniin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja\nmyrkyllisesti.\n\n— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena,\n— et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on\ntullut minulle sanomaan.\n\n— Mitä hän sitten on sanonut sinulle? — mutisi Rakitin ärsyttävästi.\n\n— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle\nsanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt... Hän on\nensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä,\nkerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen\npolvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko\nelämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku\nsellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku\nrakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!...\n\n— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi\nhymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen\nkäsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en\nmitään muuta!...\n\nJa tämän sanottuaan hän alkoi itsekin itkeä. Sillä hetkellä alkoi\nulkoeteisestä äkkiä kuulua kolinaa, joku astui sisälle eteiseen.\nGrušenjka hyppäsi pystyyn aivan kuin olisi hirveästi pelästynyt.\nHuoneeseen juoksi kolisten ja huutaen Fenja.\n\n— Rouva-kulta, rouva, pikalähetti on tullut! — huusi hän iloisesti ja\nhengästyneenä. — Mokrojesta ovat tulleet matkavaunut teitä hakemaan.\nKyytimies Timotei kolmivaljakolla, heti vaihdetaan uudet hevoset...\nKirje, kirje, rouva, tässä on kirje!\n\nHänellä oli kirje kädessä, ja kaiken aikaa huutaessaan hän heilutteli\nsitä ilmassa. Grušenjka sieppasi häneltä kirjeen ja vei sen lähelle\nkynttilää. Se oli vain kirjelippu, muutamia rivejä, hän luki sen\nsilmänräpäyksessä.\n\n— Huusi! — huudahti hän aivan kalpeana, ja hänen kasvonsa vääristyivät\ntuskalliseen hymyyn. — Vihelsi! Ryömi, koiranpentu!\n\nMutta vain silmänräpäyksen hän seisoi ikäänkuin empien. Äkkiä tulvahti\nveri hänen päähänsä, ja hänen poskensa hehkuivat kuin tulessa.\n\n— Minä lähden! — huudahti hän äkkiä. — Viisi elämäni vuotta! Hyvästi!\nHyvästi, Aljoša, kohtaloni on ratkaistu... Menkää, menkää, menkää pois\nnyt luotani kaikki, etten teitä enää näkisi!... Grušenjka on lentänyt\nuuteen elämään... Älä muistele minua pahalla sinäkään, Rakitka. Kenties\nmenen kohti kuolemaa! Uh! Olen kuin juovuksissa!\n\nHän jätti heidät äkkiä ja juoksi makuuhuoneeseensa.\n\n— No, ei hän nyt jouda meitä ajattelemaan! — mutisi Rakitin. —\nMenkäämme, muuten kukaties taas alkaa tuo akkojen huuto. Minua\ntympäisevät jo nämä kyynelpitoiset huudot...\n\nAljoša antoi koneellisesti kuljettaa itsensä ulos. Pihalla seisoivat\nmatkavaunut, hevosia riisuttiin valjaista, kuljetettiin lyhdyt\nkäsissä, touhuttiin. Avoimesta portista tuotiin vereksiä hevosia\nkolmivaljakkoon. Mutta tuskin olivat Aljoša ja Rakitin päässeet ulos\novesta, kun äkkiä Grušenjkan makuuhuoneen ikkuna avautui ja hän huusi\nsointuvalla äänellä Aljošan jälkeen:\n\n— Aljošetška, sano terveisiä veljellesi Mitenjkalle, ja sano hänelle,\nettei muistelisi minua, pahantekijäänsä, pahalla. Ja kerro hänelle\nmyös näillä minun sanoillani: »Grušenjka joutui lurjuksen omaksi, eikä\nsinulle, jalolle miehelle!» Ja lisää hänelle myös, että Grušenjka\nrakasti häntä tunnin ajan, ainoastaan yhden tunnin kaiken kaikkiaan\nrakasti, — niin että hän tästä lähin muistaisi tuon tunnin koko\nelämänsä ajan, niin määräsi, sano, Grušenjka sinulle koko elämän\najaksi!...\n\nHän lopetti äänellä, joka oli täynnä nyyhkytystä. Ikkuna sulkeutui.\n\n— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja\nkäskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!\n\nAljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki\nRakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin\nkiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti.\nRakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu\nkipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt\nGrušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä,\nmitä hän niin mielellään olisi tahtonut.\n\n— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua\nhillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli\ntullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä\nlieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa.\nOn nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut\ntakaisin, — siinä koko se ihme.\n\nAljoša ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Rakitin ei voinut hillitä\nitseään:\n\n— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle.\n— Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän\nriivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita\nodotettiin!\n\n— Lakkaa, Rakitin, — lausui Aljoša kärsien sielussaan.\n\n— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan\ntähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä\nminä ole Juudas.\n\n— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, —\nhuudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni...\n\nMutta Rakitin oli jo lopullisesti suuttunut.\n\n— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja\nmitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin\nenää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!\n\nJa hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen.\nAljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.\n\n\n\n\n4.\n\nGalilean Kaanaa\n\n\nOli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui\nerakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello\noli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki\nkaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja\nastui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku.\nKammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki\nruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri,\njoka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän\ntouhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren\nmiehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei\nkatsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan\nnurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi,\nmutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut\ntoisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään\ntoisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen.\nMutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä\nihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta\nitkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten\noli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen\nniinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili\nhänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli\nauki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä\nvoimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, —\najatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen,\njoka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä,\nsynnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista.\nHän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei\nkoneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne\nsyttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta\nsen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa,\nviihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti\npalavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa...\nMutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui\najatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut.\nHän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin\nuupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella...\n\n»_Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa_», luki\nisä Paísi, »_ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen\nopetuslapsensa kutsuttiin myös häihin_.»\n\n— Häät? Mitä tämä on... häät... pyöri vihurina Aljošan mielessä, —\nhänellä on myös onni... lähti kemuihin... Ei, hän ei ottanut veistä,\nei ottanut veistä... Se oli vain »surkea» sana... No... surkeat sanat\ntäytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua\nsielulle... ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin\nlähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään\nloukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle... Mutta tie... tie on\nsuuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on\naurinko... Mitä?... mitä luetaan?\n\n»... _Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä\nole viiniä_»... kuuli Aljoša.\n\n— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää\nhuomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa,\non ensimmäinen ihme... Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme!\nEi murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki\nensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi... »Ken rakastaa\nihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»... Tätä toisteli vainaja\nmyötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan... Ilman iloa ei voi\nelää, sanoi Mitja... Niin, Mitja... Kaikki, mikä on totta ja kaunista,\non aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui...\n\n»... _Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei\nminun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä\nhän teille sanoo, se tehkäät_...»\n\n— Tehkäät... Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten\nilo... Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä...\nHistoriantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja\nniillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä\nvain voi kuvitella... Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren\nolennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut\nsilloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan\nsuorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan\nvalistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja\nyksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti\nkutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut»,\nsanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen\nlempeästi!)... Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan\npäälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni\nkuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti... Ah, hän lukee taas:\n\n»... _Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he\ntäyttivät ne ylön täyteen_.\n\n»_Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja\nhe veivät_.\n\n»_Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli\n(eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden\nammensivat), kutsui edeskäypä yljän_.\n\n»_Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun\njuovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti_.»\n\n— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu... Ah, niin...\nnythän on häät, hääpidot... niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin,\ntuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja... missä on viisas\nedeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan...\nKuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?... Hänkin on täällä?\nHänhän on ruumisarkussa... Mutta hän on täälläkin... on noussut, nähnyt\nminut, tulee tänne... Herra Jumala!...\n\nNiin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko,\njolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti.\nRuumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin\nistui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot\novat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa,\nmyös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..\n\n— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu\nhiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin\nettei sinua saa nähdäkään... tule sinäkin meille.\n\nHänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni... Miten siis on hänen\nlaitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja\nAljoša kohosi pystyyn polviltaan.\n\n— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä,\nuuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa\non sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta\nviiniä... Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin,\nsiksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin,\nyhden pienen sipulin vain... Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin,\nhiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut\nantaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä,\ntoimintasi!... Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?\n\n— Minä pelkään... en uskalla katsoa... — kuiskasi Aljoša.\n\n— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme,\nkauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli\nrakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden\nviiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu\nuusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan\nuutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.\n\nJotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että\nteki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan... Hän\nlevitti kätensä, huudahti ja heräsi...\n\nTaas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista,\nselvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä\nluettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän\nseisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui\nkolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa\nhän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti\nhetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle,\nsillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša\nkatsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana\npitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä\npäähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut\nhänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti\nvielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä... mutta äkkiä hän teki jyrkän\nkäännöksen ja meni ulos kammiosta.\n\nHän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas.\nHänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa.\nHänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto,\ntäynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti\nhäämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi\nraikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja\nkultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan.\nUpeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen\naamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden\nkanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta... Aljoša seisoi\nja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet,\nlankesi maahan.\n\nHän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt\nitselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä\nsuudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä\nitkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän\nvannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin\nasti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»...\nkaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan\nnoita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä\nhävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista\nlukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen\nsielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki\nmieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei\nitselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät\nminun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys\nhän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa\nja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa.\nJokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi\nja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena,\nmutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä\najan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana\ninnostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä\naikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä\nhetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa...\n\nKolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös\nhänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt\nhäntä »olemaan maailmassa».\n\n\nKolmas osa jatkuu II niteessä.\n\n\n\n"]