[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkew4ngKGLL4NX8HpubLDDyqfdFX40OuGBCw29-jaI9M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2941,"Karamazovin veljekset II","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"2941-dostojevski-f-m-karamazovin-veljekset-ii","2941__Dostojevski_F._M.__Karamazovin_veljekset_II","Romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1880,1927,155271,950855,false,71690,[25,26,27,28],"Brothers -- Fiction","Didactic fiction","Fathers and sons -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[30,31,32],"Classics of Literature","Novels","Russian Literature","\"Karamazovin veljekset II: Romaani\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel published between 1879-1880. Set in 19th-century Russia, it follows the turbulent lives of three brothers and their morally bankrupt father. When tensions escalate over inheritance and a shared romantic interest, their volatile relationships spiral toward violence. The story explores profound questions of God, free will, and morality while grappling with faith, doubt, and reason. A passionate philosophical drama revolves around themes of patricide and the moral conflicts tearing the family apart. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Trast, V. K.",369,"Dostojevskin viimeiseksi jäänyt teos on filosofinen murhamysteeri, joka kertoo Karamazovin perheen veljeksistä ja heidän suhteestaan irstailevaan isäänsä. Romaani syventyy syyllisyyden, uskon ja moraalin kysymyksiin isänmurhan ja sitä seuraavan oikeudenkäynnin kautta.","F. M. Dostojevskin 'Karamazovin veljekset II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2941. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KARAMAZOVIN VELJEKSET II\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nF. M. DOSTOJEVSKI\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1. p. ilm. v. 1927.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKOLMAS OSA JATKUU\n\nKahdeksas kirja: Mitja\n\n 1. Kuzjma Samsonov\n 2. Ljagavyi\n 3. Kultakaivos\n 4. Pimeässä\n 5. Äkillinen ratkaisu\n 6. Itse olen tulossa\n 7. Entinen ja kiistämätön\n 8. Houre\n\nYhdeksäs kirja: Valmistava tutkinta\n\n 1. Virkamies Perhotinin menestyksen alku\n 2. Hälytys\n 3. Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.\n 4. Toinen koettelemus\n 5. Kolmas koettelemus\n 6. Prokuraattori sai Mitjan kiinni\n 7. Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin\n 8. Todistajain kertomus. Lapsukainen\n 9. Mitja vietiin pois\n\nNELJÄS OSA\n\nKymmenes kirja: Pojat\n\n 1. Kolja Krasotkin\n 2. Lapsiparvi\n 3. Koulupoika\n 4. Žutška\n 5. Iljušan vuoteen ääressä\n 6. Varhainen kehitys\n\n Yhdestoista kirja: Veli Ivan Fjodorovitš\n\n 1. Grušenjkan luona\n 2. Kipeä jalka\n 3. Reuhtova lapsi\n 4. Hymni ja salaisuus\n 5. Et sinä, et sinä\n 6. Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa\n 7. Toinen käynti Smerdjakovin luona\n 8. Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona\n 9. Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen\n10. »Hän sen sanoi!»\n\nKahdestoista kirja: Tuomiovirhe\n\n 1. Kovan onnen päivä\n 2. Vaarallisia todistajia\n 3. Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä\n 4. Onni hymyilee Mitjalle\n 5. Äkkiarvaamaton katastrofi\n 6. Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.\n 7. Historiallinen katsaus\n 8. Tutkielma Smerdjakovista\n 9. Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko Prokuraattorin\n    puheen loppu.\n10. Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä\n11. Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.\n12. Eikä murhaakaan tapahtunut\n13. Avionrikkoja ajatuksissa\n14. Talonpojat olivat miehiä puolestaan\n\nEPILOGI\n\n 1. Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi\n 2. Hetken ajaksi valhe muuttuu totuudeksi\n 3. Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA JATKUU\n\n\n\n\n\nKahdeksas kirja\n\nMitja\n\n\n\n\n1.\n\nKuzjma Samsonov\n\n\nDmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli\n»käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti\nmuistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä\nmitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren\nahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli\nollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin\nvoinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša\nei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä\nveli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan\nravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään\nhänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti\nhäärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen\npelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi\ntunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka\nhänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin\nnäkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin\nja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein\nvälttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän\nhistoriasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin\näkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.\n\nVaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti\nja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin\nkerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on,\nettä Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta\noli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai\nväkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan\nainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi\nsilloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka\nitsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta\npoikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä\nvoinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen\nahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi\nvihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä\nGrušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt.\nOikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan\nkahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä\non sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä,\nettä Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt)\nGrušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että\nvanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän\njohtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen.\nSiksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko\nGrušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä,\nettä hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi\nhänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin\nniin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka\nodotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä —\nnäinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka\naivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä.\nKuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä\nkirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä\nviettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli\nGrušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen,\nmutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja\nhyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti\nsen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko\nsäädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän\nnaisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle\nitselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan.\nSulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa,\nhän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi\nkohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli\nnäytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta\nsangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja\ntäynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa\nei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin\npaluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli\njälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin\njonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta\ntullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut\nMitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa.\nNäin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli\nainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen\ntahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor\nPavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen\nkuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki\nGrušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta,\nhetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen\nikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja\nvie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman\nkauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee\nsiellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan\nincognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä\neikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen\nelämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä\n(»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki\nja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä\nliejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä\nkovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa,\nsamoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan\nvapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois\ntästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki\nlähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.\n\nMutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, _onnellisen_\nratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin,\nmutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene\npois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen\nhänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin... mutta\nsilloin... Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi,\nei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen\npuolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä\naikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta\nvalmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun\nvaralta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset.\nMutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen,\nmutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?\n\nNimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie\nminut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot,\nrahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin\nmonen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat\nFjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja,\nmutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi\nviedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla\neikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi\nGrušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta\nkärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny\ntässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan\nainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä\nkaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös\nhänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli\ntavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen\nkonna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän\nsilloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää,\nniin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli\notettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on\nkaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei\nollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»\n\nMenen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että\nhän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä\nne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään,\nsillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa,\n— sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa\nnuo jossakin olevat varat, _ollakseen oikeutettu_ ne ottamaan, hänen\noli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle —\nmuuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo\naloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa\nkoko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo\nkolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja\n_ennen kaikkea_. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli\nhänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä\nhetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää\nsitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut\nKaterina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä\ntapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen\nKaterina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa\nhelpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään\ntuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja\nryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin,\nettä minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten\nsilmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla\nolisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat\nsekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä\nelämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen\nMitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi\naivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili...\n\nOmituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei\nenää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä\nsaattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa\nköyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi,\nettä saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin\nitsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita,\njotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat\nvain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja,\nmutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan.\nMitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti\nsen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen\nkaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän\nensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri\ntämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat\nja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta.\nHän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan\nluo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä\n»suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa\nliikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili\nainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse\nSamsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen\nkannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän\nei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan\npuhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan\nsitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt\noli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan,\nettä Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla\nja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole\npanematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa\nitsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin\nGrušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen,\nettä ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor\nPavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen\nluulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa\nmorsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian\nkarkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin\nhuomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä\nolevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla\nsäälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu\nhänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin\nsamassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös\naivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen:\nhe kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella\ntavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa\nGrušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan\nelämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei\nkuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä\ntärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt\nei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää\nhäntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille,\nettä hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan\nniin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin\nennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä\noli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan\nhuolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän\nmuun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt\nvalmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä\nkatumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei\nGrušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo\nvaaraton ukko.\n\nKeskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri\nollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin\ntaloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan.\nTämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja\nsiihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat\nSamsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha\nsisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi\nhänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä\nlapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta\ntalon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen\nasumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä\ntunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta\nalhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta\nhengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria\nloistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan,\npitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja\nseinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja\nkatoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä.\nKaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas\nukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä\nolevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar,\ntukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä\nlaatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen\njalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta\nnojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä\nkerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen\nmyös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin»\ntulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja\noli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma\nKuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää,\neikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei\nole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen\nkieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän\nvaralta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti\nselvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta,\njoka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle.\nVähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin\nja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti\nhänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan\nmittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja\nsaksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli\npitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat\nisän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden,\nettä olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka\nluonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi.\nPoikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän\nviimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös\njonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja\nodotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli\nkaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista\nkynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan\noven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa.\nKun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta\nsyltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja\nlähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla.\nMitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat\nhansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää\naikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa\nFjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä\narvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että\nhänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa\nhämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet\nkasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva\nmakkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle\nsohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen\nnojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa\nsohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti\nalkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen\nmitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli\ntullut vaivaamaan.\n\n— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään\nviimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.\n\nMitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten\nhän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti,\neleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt\näärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa,\nja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko\nSamsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa\nkaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.\n\n— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun\nriidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta\näitini perinnön... sillä koko kaupunki juoruaa tästä... koska täällä\nkaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi... Ja sitäpaitsi on voinut\ntulla tiedoksi myös Grušenjkan... anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan\nkautta... kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena\nAleksandrovnan... — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä\nsanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko\npuhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen,\nettä hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän\nlausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa\nläänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš,\nPavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut?\nPerin viisas mies, miltei valtiomiehen äly... tuntee teidätkin...\nmainitsi teitä mitä mairittelevimmin... takertui Mitja toistamiseen\npuheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään,\nhän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen\nKorneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne\nasiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja\npuhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä\nmieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua\nhänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun\nja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa... »sillä eivät kaikki tiet ole\ntukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi».\nSanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä\nkuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään\nkahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin\nkahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen,\nKuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä\nmieheltä saanut seitsemäätoistakaan!...» Niin että minä, Mitja, silloin\ntämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista,\nmutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä\nMitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä\nettä ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia\nminun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain\nkolmetuhatta... Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään\ntappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte\npäinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta...\nMutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan\nnotaarille taikka miten vain tarvitaan... Sanalla sanoen, minä olen\nvalmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan\nkaikki... ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin\nmahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna... Te antaisitte\nminulle nuo kolmetuhatta... sillä kukapa muu on teidän veroisenne\nrahamies tässä kaupungissa... ja sillä te pelastaisitte minut...\nsanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa\nvarten, voi sanoa... sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet\nerästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte\nhuolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi\nsitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut\nkolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš!\nRealismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan\nsitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi\npäätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan\nkirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis\nvalitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme\nkohtaloa ja kaksi arpaa... Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta\nte ymmärrätte... minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että\nte olette ymmärtänyt... Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo\ntänään, siinä se!»\n\nMitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti\npaikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan\nviimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli\nmennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen\njoukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja\nnyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken\naikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein\ntarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen\nvallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja\nlohduttomimmalla äänenpainolla:\n\n— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.\n\nMitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.\n\n— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen\nhervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te\narvelette?\n\n— Suokaa anteeksi...\n\nMitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi\nyhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.\n\n— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, —\nlausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia,\nsiinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies,\njonka puoleen voisitte kääntyä...\n\n— Herra Jumala, kuka se on!... Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma\nKuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.\n\n— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän\ntekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo\nvuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta\nlehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties\nkuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona,\nVolovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin\nkylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin\ntästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen\nluokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja\nesittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties\nsyntyy hänen kanssaan kaupat...\n\n— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle\nse juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja\nnyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi\näkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että\nSamsonovinkin pää nytkähti.\n\n— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.\n\n— Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.\n\n— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän\nluoksenne aavistus... Siis tuon papin luo!\n\n— Ei kestä kiittää.\n\n— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne.\nEn ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma\nKuzjmitš, v-venäläinen mies!\n\n— Jaa-hah.\n\nMitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta\njotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin\nkätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on\nväsynyt»... välähti hänen mielessään.\n\n— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte,\nettä se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko\nsali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen\ntapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän\nvärisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja\nnyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran\nsellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen\nryhti!) osoitti tälle tielle, niin... niin tietysti voitto on varma.\nHeti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta\nasia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?»\nNäin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään\ntietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen\nneuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui\nasiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta\ntai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus\nvain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi\njo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä\nsilloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies,\njolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut\nmuotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että\nhän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen\n»suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen\n»tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja,\n— en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä\nhetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän\nja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko\nkatsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä\npilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi\npoikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota\nkerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan,\nmuuten...\n\nHän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin,\njoka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä.\nKokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan\nmennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.\n\n\n\n\n2.\n\nLjagavyi\n\n\nPiti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei\nollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta\nsiinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien\nentisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello,\njoka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei\njuutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla.\nTämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani\nniinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen\nihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona\nhän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa,\nminkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän\nviimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa\ntilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt\nratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko\n»suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville,\nsekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen\nhän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä\npitivätkin häntä _omana_ ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana.\nSaatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan\nkyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja\ntuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä\npäivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja\nmöi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain\nläsnäollessa».\n\nHuomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi teen niin.\n\nVolovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta\naavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki\nnämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt\nGrušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri\ntänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja\noli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien\nisäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut,\njos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana\npalattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi\non kenties kuljetettava tänne... tämän asian loppuunsuorittamista\nvarten»... näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta\nvoi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen\n»suunnitelmansa» mukaisesti.\n\nEnsiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista.\nTämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan\npituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä\ntämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli\nhäntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä\nhevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen\nnäköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi\nasunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne\nmetsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun\nMitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti\npaikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi\nhiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin;\nnähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi\nhän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan\nverran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti\nharppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei\njuoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin\nvarovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan,\npyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli\näänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi\nvähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä,\noh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua\nperintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän\noli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän\nmuuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika\nGorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka\ntuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi,\nsillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on\nehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen\nhänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi.\nMitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä\nnimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki\npois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin\nkohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että\njos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen\ntätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä\npiloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei\nollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili\nkiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he\neivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme\nvirstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat\nsisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa\npuoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa\nGorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä.\nTupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut\nteekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo,\nei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse\nmatkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä\npään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi\nseisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on\nhyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata\nkotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja\nvartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui\nnukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti,\nmutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta\nmitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä\nhän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista,\nheilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai\nsentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen\nalkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin,\nkiroilla.\n\n— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä\nnähtävästi hän ei mihinkään kykene.\n\n— On juonut koko päivän, — lausui vartija.\n\n— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten\nvälttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!\n\n— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi uudelleen.\n\n— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli\nvähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui\nheti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli\nvaiti, uninen vartija oli synkkä.\n\n— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! —\nlausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan.\nKäyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka\nonnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei\nkuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä\nasia, niin on varmempaa jättää se aamuun»... Mitja levitti käsiään ja\nsuostui.\n\n— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta\nsilmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan...\nMinä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja\nyösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain\ntiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte\nmakaamaan?\n\n— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi\nnäyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.\n\nNiin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä,\nettä oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä\nollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin\nilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle\nFjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada\ntietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija\nlähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui\npenkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä\nsurumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä,\nkauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä\nalkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi\nolla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha,\nkäytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja\novesta juoksee sisälle Grušenjka... Hän hypähti lavitsalta.\n\n— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui,\nkoneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä\noli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset\nkasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja\nmusta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja\nkatseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä\nhänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka.\nPääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka\noli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen\nedessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo\nvetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin\nei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta\ntaivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi\näkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa.\nHän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin,\nmutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen\nhän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.\n\n— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja... miten epärehellistä\nonkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään\nalkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On\nmentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava\naamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt\nlähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa\ntiehensä, oi, se on hullutusta!»\n\nMutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta\neikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui\nistualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin.\nHän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani\nhuutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei\npitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä\nhänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa\noli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta\njuopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli\nsammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen\nläpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa\nhuoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen\ntarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän\ntyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.\n\n— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin... mitä silloin? —\nhuuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.\n\nOvi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi\neteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään\njonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän.\nVartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti\nja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä\nmeni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja\npuuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen\ntavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön,\nmutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen\nhenkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen\njälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.\n\nHän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua.\nAurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen\nkiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena.\nHänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen,\noli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja\nhypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli\ntaas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli\nmiestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan\nkatseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä\njonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi\nmiehen luo.\n\n— Anteeksi, nähkääs... minä... te olette luultavasti kuullut\ntäkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri\nKaramazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa\nkauppaa metsiköstä...\n\n— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja\nrauhallisesti.\n\n— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?\n\n— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja\nhänen kielensä toimi omituisen kankeasti.\n\n— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa.\nIsä Pavel Iljinski opasti minut tänne... Te olette kirjoittanut\nSamsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne... — puhui Mitja\nläähättäen.\n\n— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa\nkylmenevän.\n\n— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne.\nVoittehan lopultakin puhua, ymmärtää... muuten... muuten minä en\nymmärrä mitään!\n\n— Sinä olet värjäri!\n\n— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille\ntarjous... edullinen tarjous... sangen edullinen... nimenomaan\nmetsikköä koskeva.\n\nTalonpoika siveli arvokkaasti partaansa.\n\n— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä olet\nkonna!\n\n— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään\nepätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä\nviekkaasti silmiään.\n\n— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle\nsellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet\nkonna, ymmärrätkö sen?\n\nMitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä\notsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin\nvalaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän\nseisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli\nvoinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun\nja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon\nLjagavyin kanssa, kostutella hänen päätään... »No, mies on humalassa,\nniin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon,\n— mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan\nlähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka... Voi hyvä Jumala, mitä\nolenkaan tehnyt!...»\n\nTalonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa\ntapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään,\nmutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui\nhiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja\nmeni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä\nei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä\nkopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja\nhäiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää\neikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes\nmihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko;\nkiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut\ntarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan,\nei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta\nmitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään\nsiitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin\nvoimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta.\nJotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä\nniitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus,\nmikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.\n\nOhikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin\nukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä,\nja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin\nneuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin\nkuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin\nkaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia\nvaljastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki\nsilmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen\nmakkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän\nreipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin,\nhoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman»\nsuunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo\nkirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien\nkolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi\nlakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin\ntapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta\nGrušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän\nveitsen tavoin.\n\n\n\n\n3.\n\nKultakaivos\n\n\nTämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten\nkertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään»\nja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä\neikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule\nennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon\nme tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt\nhäntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka\nvälttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli\nhänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla\noli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä\nhakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin\nkotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän\nistuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo... jollei\nhän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että\nGrušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri\nsitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän\nkuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle\ntapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas\nnaisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että\ntämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan\ntämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin\nkasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti\npaikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään\nmustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa.\nOi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta\nainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää\nSmerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö\nGrušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!»\nvälähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta\nasuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen\nrauhattomassa sydämessään.\n\nMustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on\nherkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään\ntodistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä.\nOthellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen\nmaailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä _hänen ihanteensa on\nsortunut_. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään\nsalaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa\näärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että\nhän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole\ntämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä\nalennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään\nomantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja\nlikaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus\non puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien\nalle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja\nsalakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään\nehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi\nja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin\nlapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata\non kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi\njoku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin\nkukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee\ntavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen)\nantamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden,\nhänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on\nesimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä\ntapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti\nkatoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois\njohonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää\ntule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija\ntodella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo\nseuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi.\nLuulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy\nnoin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin\nponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen\nkoskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa\nsaattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että\nnämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa\nsalaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä\nsydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta,\njohon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan\nsillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne\nomantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi\nmustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi\nja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta.\nTämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan\nsisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä\nainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli\npuhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin\nMitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta\nja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.\n\nMustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa\ntäytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa\nlainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet\nmatkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään\naskeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli\nmiettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi\ntaskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen,\nja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui\nsiitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan.\n»Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran\ntutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä\nmyös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies\nintohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja,\ntikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee,\nosaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava,\nkuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen\nluokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi\nlainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä\nmyymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle\nkymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja.\nHe erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin\ntalon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian\npuheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi\ntaaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman\nedellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut\nkopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat\nkapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään\ntuhansia... Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.\n\nMaria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti\ntieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja\nteki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin,\nsitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista;\nmielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla\nlähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli\nDmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin\nvuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?»\nInnokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet\nhuomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän\ntiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan\nollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli\ntäysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää\ntänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän\npäätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain\nmukaan, kunnes, kunnes... Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään\noli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka\nhän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut\nlykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki\nratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen\nSamsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten\nsilmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti,\nsitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä\nkotiin.» Näin hän päätti.\n\nHän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa,\npukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa»\noli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta.\nJa tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut\ntavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties\nihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi\nhän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan\npiiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen\nluo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta\nasia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut\nrouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän,\nja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan\nvoinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen\nyksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan\nsulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä,\nettä Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin\n»miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa,\njolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi.\nMitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut\nsanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon\nkuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli\ntullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että\nminä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä\nsiinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä\nhän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä\nvarten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä\nainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat\njotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen\ntahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja.\nMitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi\ntarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana,\nkuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen\nSamsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen\nasemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan\nyksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi\nlainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta\nniin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä\npäätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui\nintohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin\nkuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän\nymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen\nviimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa,\njos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden,\nmuuta ei mitään»... Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti\novikelloa.\n\nAluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua,\nkun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin\nhän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli\nviety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle\nja ilmoitti odottaneensa häntä...\n\n— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te\ntulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä\nodotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut\nvarma siitä, että te tänään tulette.\n\n— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen\nhitaasti, — mutta... minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi...\nkaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan\nainoastaan itseni takia...\n\n— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš,\ntässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen\nkiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?),\ntämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen\nkuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut,\nette voinut; tämä on matematiikkaa.\n\n— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun\nesittää...\n\n— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan\nrealismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden.\nOletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?\n\n— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman\nihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.\n\n— Viime yönä, ja ajatelkaahan...\n\n— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen\naivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki\nkaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen\nsanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa...\n\n— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi\nollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen\ntiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni\nkohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä... Oi\nuskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.\n\n— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani\nolen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla\nrakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos\nte niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta\nsallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma,\njota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla... ja se, mitä minä teiltä\nodotan... Olen tullut, hyvä rouva...\n\n— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette\nte, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin\nkuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti,\nkaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?\n\n— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! —\nhuudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan.\n— Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain\nkaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille\nkaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani\ntäpärällä, minulla on hirveän kiire!... — huudahti hysteerisesti\nMitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen\nvoivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut\nepätoivoissani... äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi\nrahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta\nvastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain\nesittää...\n\n— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva\nHohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin,\nsanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette\nkolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon\nenemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on\ntoteltava minua!\n\nMitja ihan ponnahti taas paikaltaan.\n\n— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän\ntavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut.\nTe pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta,\npistolilta... Ikuinen kiitollisuuteni...\n\n— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin\nkolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja\nhymysuin Mitjan innostusta.\n\n— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat\nvain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen\nrajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja\nesitän teille suunnitelman, joka...\n\n— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva\nHohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen\nluvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin\nrouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri\nFjodorovitš?\n\n— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.\n\n— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja\nyhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä\nhavaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä\nohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies,\njoka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja\npäättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.\n\n— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.\n\n— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä\nvoi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat\ntätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen\neilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka\nminua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua\nkäytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten\nTurgenjev sanoi.\n\n— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti\nlupasitte minulle lainata...\n\n— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva\nHohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin\ntaskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri\nFjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän\nideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte\ntakaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin\nohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten\nkäsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te\nautatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden\naikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi\nfinanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän\npaperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri\nFjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän...\n\n— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas\njonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties\nhyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä\nrouva, — ja kenties lähden sinne... tuohon kaivokseen... ja tulen vielä\nkerran puhumaan kanssanne tästä... montakin kertaa... mutta nyt nuo\nkolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti... Oi, ne päästäisivät minut\nvapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään... se on näettekö, minulla ei\nole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan...\n\n— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov\njärkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö,\noletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.\n\n— Lähden, hyvä rouva, sitten... Minä lähden minne tahdotte, hyvä\nrouva... mutta nyt...\n\n— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi\nkomean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita,\nja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin\nkiireissään.\n\n»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti,\nilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta... oi, se on\ngentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin\npuhelias...»\n\n— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä\nminä etsin!\n\nSe oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita\ntoisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.\n\n— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov\nhartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun\nitseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät\nuuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.\n\nJa hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella.\nMitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta\nkuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.\n\n— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas\njuhlallisesti paikalleen.\n\n— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu... enkä tiedä, kuinka\nkiittäisin... tuollaisista tunteista, mutta... jospa te tietäisitte,\nkuinka kallista aikani nyt on!... Se rahasumma, jota niin hartaasti\nodotan teidän jalomielisyydeltänne... Oi, rouva, jos te kerran olette\nniin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja\näkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa... minkä\nte muuten olette jo kauan sitten tietänyt... että minä rakastan täällä\nerästä olentoa... Minä olen pettänyt Katjan... Katerina Ivanovnan,\ntahdoin sanoa... Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä\nkohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista... erästä\nnaista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte\njo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja\nsentähden nyt nuo kolmetuhatta...\n\n— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov\nhyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän\npäämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten\nkun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne\nystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas\nja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut\nnaiskysymys ja tulee uusi nainen...\n\n— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä... — sanoi Dmitri\nFjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.\n\n— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te\ntarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan\nole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš.\nNaisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein\nlähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on\nitselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua\ntunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut\nkirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut,\non niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin\nhänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen:\n»Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden,\njatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli\npanna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta\npäätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän\nmoraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi\nmuistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera\nmuisto nykyisen sensuurin tähden... Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?\n\n— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen\nkämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te\nsaatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen,\nmitä niin jalomielisesti...\n\n— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita...\nmillainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi,\nsitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni\nSiperiasta iloitaksenne kanssani...\n\n— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen\nkerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon\nlupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä\nnoutamaan?\n\n— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?\n\n— Lupaamianne kolmeatuhatta... jotka te niin jalomielisesti...\n\n— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, —\nlausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa.\nMitja tyrmistyi...\n\n— Kuinkas te... äsken juuri... te sanoitte... te lausuitte senkin, että\nne ovat aivan kuin taskussani...\n\n— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos\nniin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista...\nTosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin\nkolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan\nkaivosta.\n\n— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš\nälyttömästi.\n\n— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla\nei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä\ntaistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä\nlainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole.\nJa tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä\nen antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi.\nVelaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille\nerityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni\nteidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia:\nkaivos, kaivos ja kaivos!...\n\n— Voi, perhana soikoon!... — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin\nnyrkillään pöytään.\n\n— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle\nvierashuonetta.\n\nMitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta,\nkadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan\npaikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt\nAljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä,\ntiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen _tähän paikkaan_ ja mitä\nhän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt\nkukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan,\nmutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi\ntuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita\nkolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi\nrinnastaan, »_siitä paikasta rintaa_», häpeän, jota hän siinä kantoi ja\njoka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti\nlukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa\noli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain\nmuutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin\nniinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään\nkyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan\nkoko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli\nollut vähällä kaataa tämän nurin.\n\n— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti,\nhurjimus!\n\n— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.\nSe oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka\nMitja hyvin oli huomannut eilen.\n\n— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan\ntoisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.\n\n— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?\n\n— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla... Mutta mikä\nsiinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?\n\n— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? —\nlausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse\nsaatoin hänet sinne.\n\n— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.\n\n— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?\n\n— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma\nKuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.\n\n— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.\n\n— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut\nnäkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa\nkohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli\nlähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin\nneljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa\nkeittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja\nalkoi huutaa täyttä kurkkua.\n\n— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta\ntyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan\njalkoihin:\n\n— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?\n\n— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä\nmitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja\nvakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan...\n\n— Hän tuli takaisin!...\n\n— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!\n\n— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän,\nmissä hän on!...\n\nHän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt\nniin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut\nvain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään\npois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan\nodottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia\nja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan\npituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea\nMitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja\npisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.\n\n— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden\nkäsiään yhteen.\n\n\n\n\n4.\n\nPimeässä\n\n\n»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin\nFjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen,\nse on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»...\nKaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan\npihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan\ntarvitse... ettei syntyisi pienintäkään hälinää... ne ilmaisevat\nja ilmiantavat heti... Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena\nsalaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»-\nHänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän\njuoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi\nDmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan\nyksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti\ntoiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea\nlauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä\nhän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen\nmukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan.\n»Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä\nsyystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja\nhän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään\nkiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi\nistumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli\npieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat.\n»Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja\nhän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori\noli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen\ntuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui\npiiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta\nkaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei\ntuulen henkäystäkään.\n\n»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä\nhänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän\nyli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti\nhiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja\npensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti\njokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut\nvalaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia\nisoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen\nulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti\ntämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän\nsaapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt.\n»Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja\nnyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua... kun en vain\nsattuisi rykäisemään tai aivastamaan...»\n\nHän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän\noli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene\nohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan\ntakana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen.\n»Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään\nminkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni\nikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä\nFjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka\npoikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten\nFjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä,\n»ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor\nPavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa,\njota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli\ntupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot\nalusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor\nPavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt\nAljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja.\nFjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään;\näkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut,\nmeni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja\njoi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä\nseinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään\nhiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan\nja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli\nMitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen\nluota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi\nsilmänräpäyksessä varjoon.\n\n»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti\näkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän\nkatsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän\nmuuten katsoisi pimeään?... Siis kärsimättömyys jäytää häntä...» Mitja\nhyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko\nistui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi\nnojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja\nkatseli kiihkeästi.\n\n»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi\ntäällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen\nsydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen\nvihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.\n\n»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa\nitselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa,\nonko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen\njärkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea\njokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen.\nMutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi\nhänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai\neikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä\npäätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen.\nHän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään:\nkaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin:\nkop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti,\nkäänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja\nhypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.\n\n— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten\nvärisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän\noli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.\n\n»Yksin!» päätti Mitja.\n\n— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän\nulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja\nvasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin\nnäytän!...\n\n»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.\n\n— Mutta missä?... Ovenko luona? Avaan heti...\n\nJa ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen\nsuuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä.\nSekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta\nGrušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin,\nkoko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen\nsuloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi\nkirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava\nloiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas\nsiinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä\nkiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan\npuuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle\nkeskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän\noli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat\nisän?»\n\n»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en\ntapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä\nvihaa '_kasvoillansa juuri sillä hetkellä_'. Minä vihaan hänen\naataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä\nnauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en\njaksa hillitä itseäni...»\n\nPersoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä\nteki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»:\njuuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš.\nSaman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa,\njosta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko\nruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä\nvahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa»,\njonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt\nnukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei\nkäyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään\nuneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä,\nhän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua\nristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän\ntaas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi\nomantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia\n»näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov\nmakasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei\nliikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš\nvilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain\nkatsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä\nja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti,\nettä ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän\noli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa\nja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän\nastui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti\noli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen\nsilmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen;\nvilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän\nikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei\nole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä,\nvilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin\nneljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan\nmies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui\nGrigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän\nlähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän\ntien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä\nsuuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää\nvastaan... Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja\njuoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan\nluo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli.\nVimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin\nkäsin hänen jalkaansa.\n\nAivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi\nhänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!\n\n— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti,\nmutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä.\nMitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli.\nMitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti\nruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta\nei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia\nsekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen;\nMitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin\nselvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt\n»saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko\nvain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti,\nvuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia\nsormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen\nuuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva\nHohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään\najattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli\nsilmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän\ntein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka\nsiitä nyt saa selvän... Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi\nhän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin... Kun satuit\ntielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi\näkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan.\nVerestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan,\nja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi\nsuin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi,\nmuistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan\nmiehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen\npoistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja\n»Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi\nenää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš\nkuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui\npoistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun\nhän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan\nnuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä\nolemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden.\nJuostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti:\nMitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle\nheti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen\nennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan\nkotona».\n\n— Missä hän sitten on, Prohor? — kysyi Mitja äkkiä pysähtyen.\n\n— Äsken lähti matkaan, noin pari tuntia sitten, Timotein kanssa,\nMokrojeen.\n\n— Miksi? — huudahti Mitja.\n\n— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä\nlähettivät hevosetkin...\n\nMitja jätti hänet ja syöksyi kuin mielipuoli sisälle Fenjan luo.\n\n\n\n\n5.\n\nÄkillinen ratkaisu\n\n\nFenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä\nmakuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet\novensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja\ntarttui hänen kurkkuunsa.\n\n— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi\nhän raivoissaan.\n\nMolemmat naiset alkoivat vikistä.\n\n— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki,\nen salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. —\nHän meni Mokrojeen upseerin luo.\n\n— Minkä upseerin luo? — ärjyi Mitja.\n\n— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi\nvuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä\nnopeasti.\n\nDmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen\nkurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä,\nmutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki,\nkaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku\npiirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä\nhetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai\neikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan\njuostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja\nkädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua,\nja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun\nsuurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta\nMitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan\nvarrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa\npyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli\njäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen\ntilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli\nmielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin\nminuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.\n\nHän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin\npelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo\nupseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut\nGrušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten\nkirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu\naivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli\nsaapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli\nvoinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden\nhän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti,\nkun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen\nedessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella\npelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.\n\nMutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja\nystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan\nunohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut\nja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan\nsuorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja\npuolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään,\nalkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin\nkysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman\ntotuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia\nyksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin\nrientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle.\nHän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun,\nRakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa,\nmiten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle\nsemmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti\nmuistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan\nterveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti\npuna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä\nuteliaisuutensa seurauksia:\n\n— Miten teidän kätenne, Dmitri Fjodorovitš, ovatkaan ylt'yleensä\nveriset!\n\n— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti\nkäsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas\näänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo\nparikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi,\nmutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen\nuusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili\nmiettiväisesti.\n\n— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen\nkäsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein\nlähin olento nyt hänen surussaan.\n\nMitja katsahti taas käsiinsä.\n\n— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein,\n— tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu!\nMutta... Fenja... täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan\nkuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja\npeloittavan näköinen, mutta... huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko\nlentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli... Sinä et ymmärrä,\nFenja, mikä aita se on, no, ei se mitään... samantekevää, huomenna\nkuulet ja ymmärrät kaiken... mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan\npoistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni... rakastit minua tunnin,\nniinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia... Hänhän nimitti minua\naina Mitenjkaksi, muistatko?\n\nNäin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä\nhänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan\nja päällekarkaustaan.\n\nTäsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui\nsisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän\näsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr\nIljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin\nlähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja\ntapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa\nvirkamies huudahti:\n\n— Herra Jumala! Mikä teidän on?\n\n— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja\ntoin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš,\npyydän, pian.\n\nPjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä\ntukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui\nse mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä\ntuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään\naivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen,\nvirkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi\nmyöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat\nkäsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään\noikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli\nniitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät\nPjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että\nsilloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli\nkaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis».\nItse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti,\n»oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa,\nvaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen,\nmutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin,\naivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä\nkuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin\nomituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan\njopa iloinenkin.»\n\n— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr\nIljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin\nveristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!\n\nHän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen.\nNähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan\nkulmiaan.\n\n— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi\nnopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti\ntaskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä\nsamalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin\nainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua,\nvaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen.\nMitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.\n\n— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua... pyyhkiäkseni...\n\n— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää\nsitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä\nannan siitä vettä.\n\n— Pesulaite? Se on hyvä... mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän\nosoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien\ntukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt\npäättää, mihin hän panisi omat rahansa.\n\n— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.\n\n— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä... Ei, näettekö, tämä kaikki on\nroskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään.\n— Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit\nnimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne...\nsillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen... eikä aikaakaan, aikaakaan ole\nhituistakaan...\n\nJa hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen\nvirkamiehelle.\n\n— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö\nteillä ole pienempää?\n\n— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi\nvarma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei\nole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi\nPjotr Iljitšiin.\n\n— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan,\nminä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa\ntavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän\neteiseen.\n\n— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin,\naivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša,\n— kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse\nPlotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan\nterveisiä ja että hän tulee kohta itse... Ja kuulehan: varustakoot\nhänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat\nsen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen...\nMinä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr\nIljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, —\nkääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa,\nstrassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria,\nno niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai\nsadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen... Ja kuule:\netteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme\narbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata,\nkaramelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat\nmukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin\nkolmellasadalla ruplalla... No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla.\nJa muista, Miša, jos sinä Miša... Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi\nhän taas Pjotr Iljitšin puoleen.\n\n— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä\nlevottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän\ntoimittaa asian väärin.\n\n— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun\njo olin suudella sinua asian toimittamisesta... jos toimitat oikein,\nniin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata... Samppanjaa, se\non pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia,\nsekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he\ntietävät, miten silloin oli.\n\n— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. —\nMinä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät\npanisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte... Antakaa\ntänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa!\n— Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa,\nsillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät\nselällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli\nrahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin,\nsuu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä\nsiitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.\n\n— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. —\nPankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne... Kas niin, menkäämme.\nOttakaahan takki yltänne.\n\nJa hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: —\nKatsokaa, takkinnekin on veressä!\n\n— Ei se... ole takki. Vain vähän tässä hihan luona... Se on vain tässä,\nmissä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona\nliinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti\nomituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.\n\n— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun\nkanssa, — mutisi hän.\n\nAlettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli\nsiitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti\nsaippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin\nmuisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan\nparemmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä\nenemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli\nrohkealuontoinen.\n\n— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne,\nkas tästä: ohimoilta, korvan luota... Tässä paidassako te lähdettekin?\nMihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.\n\n— Niin, veressä on, — huomautti Mitja katsellen paidan hihankäännettä.\n\n— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.\n\n— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs... — jatkoi Mitja edelleen yhtä\nluottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja\npukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy\ntakin alta... Näettekö!\n\n— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut\njonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas\ntaas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? —\nlausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette\npiessyt... tai ehkäpä olette tappanut?\n\n— Roskaa! — lausui Mitja.\n\n— Miten niin?\n\n— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken\ntorilla kuoliaaksi erään ämmän.\n\n— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?\n\n— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin,\nnauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.\n\n— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän... Oletteko tappanut jonkun?\n\n— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa.\nErottiin ystävinä. Eräs hölmö... hän antoi minulle anteeksi...\nnyt on jo varmasti antanut anteeksi... Jos olisi noussut, niin ei\nolisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta\ntiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet\nvieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja\npäättävästi.\n\n— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen\nkanssa... niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon\nalikapteenin kanssa... Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia\njuopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa\n— mihin niin paljon?\n\n— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli\npuhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole\ntarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne\nminä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.\n\n— Pöydälle panitte... itse... tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti,\nteille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne.\nOmituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta,\nmutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?\n\n— Ehkäpä kolme, — naurahti Mitja työntäen rahat housujen sivutaskuun.\n\n— Te pudotatte ne tuolla tavoin. Onko teillä kultakaivos, vai mitä?\n\n— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti\nnaurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö\nteille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo\nrahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva\nHohlakovin?\n\n— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin\nantanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr\nIljitš katsoen epäilevästi.\n\n— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos\nkohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää\nhänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä\nitse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö?\nTiedustakaahan.\n\n— Minä en tunne teidän suhteitanne... kun te kerran puhutte noin\nvakuuttavasti, niin hän siis on antanut... Mutta te pistitte rahat\nkouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan...\nMutta mihin te nyt olette menossa?\n\n— Mokrojeen.\n\n— Mokrojeen? Nythän on yö!\n\n— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja\näkkiä.\n\n— Kuinka ei mikään? Tuolla lailla tuhannet käsissä, eikö olisi mikään?\n\n— En minä puhu tuhansista. Hiiteen tuhannet! Minä puhun naisen\nluonnosta...\n\n    »Herkkäuskoinen hän on,\n    petollinen, paheellinen.»\n\nMinä olen samaa mieltä kuin Odysseus.\n\n— En ymmärrä teitä!\n\n— Olenko humalassa vai?\n\n— Ette humalassa, mutta vielä pahempaa.\n\n— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa,\nja riittää, riittää jo...\n\n— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?\n\n— Lataan pistolin.\n\nMitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja\ntiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti\nluodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa\nvälissä eteensä kynttilän yläpuolelle.\n\n— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana\nja uteliaana hänen toimiaan.\n\n— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula\naivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?\n\n— Minkä tähden sitä olisi katseltava?\n\n— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä,\nmillainen se on... Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se\non valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään\nsen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on\nroskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle\nnyt palanen paperia.\n\n— Tässä on paperipala.\n\n— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen\npöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi\npaperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani\nlaatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä.\nSitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.\n\n— Nyt menemme, — sanoi hän.\n\n— Minne menemme? Ei, odottakaahan... Kenties te tahdotte lähettää sen\naivoihinne, luodin nimittäin... — lausui Pjotr Iljitš levottomana.\n\n— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se.\nMinä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa... Rakas\nPjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?\n\n— Miten väistyä?\n\n— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä.\nJa niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä!\nJa sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä...\n\n— Mutta te?\n\n— Riittää, menkäämme.\n\n— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen),\netteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?\n\n— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru\non lopussa!\n\n— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin\nsyystä teistä pitänyt... siksipä nyt olenkin levoton.\n\n— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä,\nvilli-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä!\nAhaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.\n\nMiša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja\nilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat\npulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja\nsieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen\nkymmenruplasen Mišalle.\n\n— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on\nsitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne,\nmitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni\npyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun?\nPudotatte siitä!\n\n— Kuule, hyvä mies, mennäänkö Mokrojeen yhdessä?\n\n— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun\ntekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan\njuonut kanssasi, mitä?\n\n— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne\nlähdössä.\n\n— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa.\nTahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?\n\n— Anna.\n\nMitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti.\nSelvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:\n\n»Rankaisen itseäni koko elämäni tähden, koko elämäni rankaisen!»\n\n— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui\npaperin luettuaan Pjotr Iljitš.\n\n— Et ennätä, ystävä-kulta, mennään ja juodaan, mars!\n\nPlotnikovien puoti oli melkein vain yhtä taloa tuonnempana Pjotr\nIljitšin asunnolta, kadun kulmauksessa. Se oli suurin herkkukauppa\nkaupungissamme, rikkaitten kauppiaitten oma, eikä sinänsä ollenkaan\nhuono puoti. Siellä oli kaikkea, mitä jossakin pääkaupungin\npuodissakin, kaikkia herkkutavaroita: »Jelisejevin veljesten pulloihin\npanemia» viinejä, hedelmiä, sikareja, teetä, sokeria, kahvia ym. Aina\noli puodissa kolme kauppa-apulaista ja asioilla kaksi juoksupoikaa.\nVaikka seutumme oli köyhtynyt, tilanomistajat hajaantuneet muualle,\nkaupankäynti vähentynyt, niin herkkukauppa kukoisti kuten ennenkin,\nvieläpä vuosi vuodelta yhä paremmin: näiden tavarain ostajista ei ollut\npuutetta. Mitjaa odotettiin puodissa kärsimättömästi. Muistettiin kovin\nhyvin kuinka hän kolme tai neljä viikkoa sitten oli samalla tavoin\nyhdellä kertaa ottanut kaikenlaista tavaraa ja viinejä muutamalla\nsadalla ruplalla käteistä rahaa (velaksi hänelle ei tietenkään olisi\nmitään uskottukaan), muistettiin, että samoin kuin nytkin hänellä\noli ollut käsissä kokonainen tukku sataruplasia ja hän oli heitellyt\nniitä kevyesti ympärilleen, tinkimättä, harkitsematta ja tahtomatta\nharkita, mihin hän tarvitsi niin paljon tavaraa, viiniä ym. Koko\nkaupungissa kerrottiin sitten, että hän oli silloin ajanut Grušenjkan\nkanssa Mokrojeen ja »pannut menemään yhtenä yönä ja sitä seuraavana\npäivänä kolmetuhatta yhdellä kertaa ja palannut hurjastelumatkaltaan\nilman ainoatakaan lanttia, yhtä tyhjänä kuin oli maailman syntynyt».\nMustalainen oli silloin nostanut jalkeille kokonaisen mustalaisjoukon\n(joka siihen aikaan kuljeksi meidän tienoillamme), ja nämä puhdistivat\nkahdessa vuorokaudessa häneltä, juopuneelta, pois kaikki rahat ja\njoivat määrättömästi kalliita viinejä. Kerrottiin, naureskellen\nMitjalle, että hän oli juottanut Mokrojessa talonpoikaismoukille\nsamppanjaa, syöttänyt konvehteja ja strassburgilaisia piiraita\nmaalaistytöille ja akoille. Naureskeltiin myös meillä, varsinkin\nravintolassa, Mitjan omalle ja silloin julkisesti tekemälle\ntunnustukselle (ei tietystikään naureskeltu hänelle vasten naamaa,\nsillä vasten naamaa nauraminen hänelle oli hieman vaarallista), että\nGrušenjkalta hän ei ollut koko tästä »rymystä» hyötynyt sen enempää\nkuin että Grušenjka oli antanut hänen suudella jalkaansa, mutta mitään\nmuuta ei ollut antanutkaan.\n\nKun Mitja ja Pjotr Iljitš saapuivat puodin luo, niin he näkivät sen\novella jo valmiina kolmivaljakon, peitteellä varustetut rattaat\nkelloineen ja kulkusineen sekä kyytimies Andrein, joka odotti Mitjaa.\nPuodissa oli jo ennätetty »laittaa kuntoon» yksi laatikko melkein\nkokonaan kaikkine tavaroineen ja odotettiin vain Mitjan tuloa, jotta\nlaatikko voitaisiin naulata kiinni ja viedä rattaille. Pjotr Iljitš\nhämmästyi.\n\n— Mistä olet ennättänyt saada kolmivaljakon? — kysyi hän Mitjalta.\n\n— Sinun luoksesi juostessani kohtasin tämän Andrein ja käskin hänen\najaa suoraan tänne puodin eteen. Ei ole syytä tuhlata aikaa! Viime\nkerralla menin Timofein kyydissä, mutta Timofei on nyt tö-tö-tö, ennen\nminua kiitänyt matkaan erään velhon kanssa. Andrei, myöhästymmekö\npaljon?\n\n— Vain tunnin verran ennen meitä saapuvat perille, eikä täyttä\nsitäkään, vain tunnin kaiken kaikkiaan ennättävät edelle! — lausui\nAndrei kiireesti. — Minähän laitoin Timofein matkaan, tiedän, kuinka he\najavat. Eivät he aja niinkuin me, Dmitri Fjodorovitš, kuinka ne meille\nriittäisivät. Eivät ennätä edes tuntia aikaisemmin! — sanoi innokkaasti\nAndrei, punapartainen, ei vielä vanha kyytimies, laihanpuoleinen,\nalusnuttuun puettu mies, viitta vasemmalla käsivarrella.\n\n— Viisikymmentä ruplaa juomarahaa, jos jäät vain tunnin jäljelle!\n\n— Tunnista menemme takuuseen, Dmitri Fjodorovitš, heh, eivät pääse\nedelle puoltakaan tuntia, saati sitten tunnin!\n\nVaikka Mitja touhusikin asiaa järjestäessään, niin hän puhui ja\nmääräili hieman omituisesti, sikin sokin eikä järjestyksessä. Aloitti\nyhtä ja unhotti lopun. Pjotr Iljitš huomasi tarpeelliseksi puuttua\nasiaan ja ryhtyä auttamaan.\n\n— Neljälläsadalla ruplalla, ei vähemmän kuin neljälläsadalla, jotta\nolisi täsmälleen niinkuin silloinkin, — komensi Mitja. — Neljä tusinaa\nsamppanjaa, ei yhtään pulloa vähemmän.\n\n— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi\nPjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä\ntodellakin neljälläsadalla ruplalla?\n\nHänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein,\nettä tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa\nsamppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita»,\nkuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa\n»tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen\nkuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla,\nja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee\nperille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».\n\n— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa\nmahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt\npitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.\n\n— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä\ntusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena.\nHän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen.\nKuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa.\nSovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan\narvosta.\n\n— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin\nolisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä\noikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi\nsaanut!\n\n— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen\nhäntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me\nhärppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä\nmies, minä pidän tämmöisistä.\n\nMitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen,\njota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui\nvastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa.\nKysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia\nostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».\n\n— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein\nvihaisesti Pjotr Iljitš.\n\n— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole\nruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti,\n— minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.\n\n— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se\ntekee lopun vaikka kenestä.\n\n— En minä siitä puhu. Puhun korkeammasta järjestyksestä. Minussa\nei ole järjestystä, ja kaikki menee hiiteen! Koko elämäni on ollut\nepäjärjestystä, ja täytyy panna toimeen järjestys. Sutkauttelenko nyt,\nvai mitä?\n\n— Et sutkauttele, vaan hourailet.\n\n    — Kiitos Korkeimman maan päällä,\n    kiitos Hänen minussa!\n\nTämä runosäe irtautui jolloinkin äkkiä sielustani, ei runosäe, vaan\nkyynel... olen itse sen sepittänyt... en kuitenkaan silloin, kun\nraahasin alikapteenia parrasta...\n\n— Miksi sinä yhtäkkiä nyt hänestä?\n\n— Miksikö minä yhtäkkiä hänestä? Roskaa! Kaikki päättyy, kaikki\ntasoittuu, viiva — ja loppusumma.\n\n— Toden totta, mielessäni häämöttävät yhä sinun pistolisi.\n\n— Pistolitkin ovat roskaa! Juo äläkä fantisoi. Minä rakastan elämää,\nolen jo liiaksi alkanut rakastaa elämää, niin että ihan iljettää.\nRiittää! Elämän malja, ystäväni, elämän maljan juomme, elämälle\nesitän maljan! Miksi minä olen tyytyväinen itseeni? Olen alhainen,\nmutta tyytyväinen itseeni, ja kuitenkin minä kärsin siitä, että olen\nalhainen, mutta tyytyväinen itseeni. Minä siunaan luotua olentoa,\nolen heti valmis siunaamaan Jumalaa ja Hänen luomaansa, mutta...\ntäytyy hävittää eräs haiseva hyönteinen, ettei se ryömisi ja turmelisi\ntoisten elämää... Juokaamme elämän malja, rakas veli! Mikä voikaan\nolla kalliimpi elämää! Ei mikään, ei mikään! Malja elämälle ja eräälle\nkuningatarten kuningattarelle!\n\n— Juomme maljan elämälle ja ehkäpä myös sinun kuningattarellesi.\n\nHe joivat lasin kumpikin. Vaikka Mitja oli innostunut ja touhuissaan,\nniin hän oli samalla ikäänkuin surullinen. Oli aivan kuin jokin\nvoittamaton ja raskas huoli olisi häntä painanut.\n\n— Miša... sinun Mišasiko tuli? Miša, ystäväiseni, Miša, tule tänne, juo\nsinä tämä lasi, kultakutrisen, huomisen Foiboksen kunniaksi...\n\n— Miksi sinä hänelle! — huudahti Pjotr Iljitš vihaisesti.\n\n— No, sallihan nyt, minä tahdon niin.\n\n— O-oh!\n\nMiša tyhjensi lasin, kumarsi ja juoksi pois.\n\n— Muistaa kauemmin, — huomautti Mitja. — Naista minä rakastan, naista!\nMitä on nainen? Maan kuningatar! Mieleni on surullinen, surullinen,\nPjotr Iljitš. Muistatko Hamletin: »Mieleni on niin surullinen, niin\nsurullinen, Horatio... Ah, Yorrick parka!» Kenties minä olenkin\nYorrick. Juuri nyt olen Yorrick, ja pääkallo myöhemmin.\n\nPjotr Iljitš kuunteli ja oli vaiti, eikä Mitjakaan puhunut mitään.\n\n— Mikä koira teillä tuossa on? — kysyi hän yhtäkkiä huomattuaan\nnurkassa pienen, kauniin mustasilmäisen bolognankoiran.\n\n— Se on Varvara Aleksejevnan, meidän emäntämme, bolognalainen koira,\n— vastasi kauppa-apulainen, — itse toivat äsken ja unohtivat meille.\nTäytyy viedä takaisin.\n\n— Minä olen nähnyt yhden tuollaisen... rykmentissä... — lausui Mitja\nmietteissään, — mutta sen takajalka oli poikki... Pjotr Iljitš,\ntahdoin kysyä sinulta näin tilaisuuden sattuessa: oletko sinä koskaan\nelämässäsi varastanut, vai etkö?\n\n— Mikä kysymys tuo on?\n\n— Ei, minä muuten vain. Näetkö, jonkun taskusta, vierasta? Minä en puhu\nvaltion rahoista, valtiota kaikki nylkevät ja sinä tietysti myöskin...\n\n— Mene hiiteen.\n\n— Minä puhun vieraasta omaisuudesta: suoraan taskusta, kukkarosta, mitä?\n\n— Varastin kerran äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin\nyhdeksänvuotias, otin pöydältä. Sieppasin salaa ja puristin käteeni.\n\n— No, mitä sitten?\n\n— No, ei mitään. Pidin sitä säilyssä kolme päivää, alkoi hävettää,\ntunnustin ja annoin takaisin.\n\n— No, entä sitten?\n\n— Luonnollisesti sain selkääni. Mutta mitäs sinä, etkö sinä itse ole\nvarastanut?\n\n— Olen varastanut, — sanoi Mitja iskien viekkaasti silmää.\n\n— Mitä olet varastanut? — tiedusti Pjotr Iljitš uteliaasti.\n\n— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen\npäivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi\npaikaltaan.\n\n— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä\npuodin ovelta Andrei.\n\n— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja...\nAndreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia!\nTämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr\nIljitš, älä muistele pahalla.\n\n— Sinä palaat huomenna?\n\n— Ehdottomasti.\n\n— Suvaitsetteko nyt maksaa? — kiiruhti paikalle kauppa-apulainen.\n\n— Niin, maksaa! Ehdottomasti!\n\nHän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan\nruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki\nseurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen\njäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu\nkonjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli\nMitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan\nodottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani\nhuutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:\n\n— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja\nrouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!... Älkääkä tuhotko\nsitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena\nAleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta...\nIsäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!\n\n— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia!\nmutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka\nnyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle\npistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle,\n— kuuletko Dmitri?\n\n— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella\nlätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei\nMitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan,\nFenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin\nsinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi\nkonnalle... Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että\nnyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!\n\nAndrei pani hevoset liikkeelle; aisakello alkoi kilistä.\n\n— Hyvästi, Pjotr Iljitš. Sinulle viimeinen kyynel!...\n\n»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin\npuhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä\nkatsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista\nsyötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja\nnyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti\nravintolaansa pelaamaan biljardia.\n\n— Hölmö, vaikka hyvä mies... — mutisi hän itsekseen mennessään. —\nTuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut.\nNo, jos hän on tullut, niin... Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön,\nolenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään\ntapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja\ntappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä?\nMikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään!\nTuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt\nhän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset,\nrakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut\nolla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut\ntapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen... Hyi\nhitto, se jäi minun lattialleni...\n\nHän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata.\nPeli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi\näkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville\ntaas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt,\nja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan\nkanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla\nmielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen\nvakavasti. Pelikin keskeytyi.\n\n— Kolmetuhatta? Mistä hän olisi voinut saada kolmetuhatta?\n\nAlettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin\nvastaan epäillen.\n\n— Kunhan ei vain olisi ryöstänyt ukolta!\n\n— Kolmetuhatta! Asiat eivät ole oikealla tolalla.\n\n— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen\nkuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta...\n\nPjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja\nniukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei\nmaininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa.\nAloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi;\nlopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois\nbiljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti\npois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana\nja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä\nFjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut.\n»Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan\ntalon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»\n\nErittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa\nja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä\nhäneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken».\nJa siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja\nitsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että\nhän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa\nkohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti,\nja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet\nselviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut,\nkaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien\nnyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että\nolisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa\nkaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes\navataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan\nraivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.\n\n\n\n\n6.\n\nItse olen tulossa!\n\n\nMutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli\nkaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista\nvauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä.\nNopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja\nkylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli\nsama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan\nja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta\nsynkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti\nnyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki\nvastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka\nluo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden\nseikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua\nkenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut\nvähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta\nkilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria»\nkohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän\nolisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat\nkätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän\nei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa\neikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä\nnähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon\nmiehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei\nole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin\nnäinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut?\nMikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä\nolenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei\nolisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa...»\n\nJokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos\nhän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt\nharkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä\noli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella\nomaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan\nluona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta\npäättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin\nsynkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut\nrauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi.\nJa joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse\nkirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»;\nja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo\nladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan\n»kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla\nei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja\nkiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi,\nettä se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen\nsieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä\npysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä\nloppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki\nlensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden\nolemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi\nGrušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen\nmielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään.\nOi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta,\nvaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt _hänen_ kanssaan, minäpä katson,\nmiten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä\nmitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan\nnoussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta\nnaista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut\nvielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta,\ntunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin\nhänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen\nhysteerisen innostuksen valtaamana.\n\nOli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka\nolikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin\nolisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti\n»kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes\nMitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:\n\n— Andrei! Entäpä jos nukkuvat?\n\nTämä oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, tähän saakka hän ei ollut\nsitä ollenkaan ajatellutkaan.\n\n— Täytyy ajatella, että ovat jo käyneet makuulle, Dmitri Fjodorovitš.\n\nMitja rypisti tuskallisesti kulmiaan: mitenkä tosiaankin, hän tulee\nrientäen... semmoisin tuntein... mutta he nukkuvat... Grušenjkakin\nkenties nukkuu siinä... Vihastuksen tunne alkoi kiehua hänen\nsydämessään.\n\n— Lisää vauhtia, Andrei, anna mennä hyvää kyytiä, Andrei! — huusi hän\nkiihkeästi.\n\n— Mutta ehkäpä eivät vielä olekaan käyneet makaamaan, — arveli Andrei\noltuaan vaiti vähän aikaa. — Äsken Timofei kertoi, että niitä on\nkertynyt sinne paljon...\n\n— Majataloonko?\n\n— Ei majataloon, vaan Plastunoville, matkustajakotiin, kievari on siis\nvapaa.\n\n— Tiedän; kuinka sinä siis sanot, että paljon? Missä on paljon? Keitä?\n— tiedusteli Mitja hirveän levottomana odottamattomasta uutisesta.\n\n— Timofei sanoi, että ne ovat kaikki herroja: kaupungista kaksi,\nen tiedä keitä ovat, mutta Timofei sanoi, että kaksi on täkäläisiä\nherroja, ja niitä toisia on kaksi, ovat niinkuin matkustajia, ja\nkenties on vielä joku, en kysynyt sen tarkemmin. Korttia rupesivat\npelaamaan, sanoi.\n\n— Korttia?\n\n— Niin että kenties eivät nuku, kun rupesivat kortinpeluuseen. Täytyy\najatella, että nyt on vasta yhdestoista tunti menossa, ei sen enempää.\n\n— Lisää vauhtia, Andrei, lisää vauhtia! — huudahti Mitja taas\nhermostuneesti.\n\n— Mitäs kun kysyn teiltä, herra, — alkoi taas Andrei oltuaan vähän\naikaa vaiti, — kunhan en vain suututtaisi teitä, minä pelkään, herra.\n\n— Mitä tahdot?\n\n— Äsken Fedosja Markovna lankesi teidän jalkoihinne, rukoili, että te\nette tuhoaisi rouvaa ja vielä jotakuta... niin että, herra, kun minä\nnyt olen kyyditsemässä teitä sinne... Suokaa anteeksi, herra, minä vain\ntuntoni pakosta, kenties tein tyhmästi, kun sanoin.\n\nMitja tarttui äkkiä takaapäin hänen olkapäihinsä.\n\n— Oletko sinä kyytimies? Kyytimies? — alkoi hän kiihkeästi.\n\n— Kyytimies olen...\n\n— Tiedätkö sinä, että pitää antaa tietä. Kun on muka kyytimies, niin\nei huoli ketään väistää, antaa jäädä alle, mukamas, minäpä vain ajan\neteenpäin! Ei, kyytimies, älä aja päälle! Ei saa sortaa ihmistä alleen,\nei saa turmella ihmisten elämää; ja jos olet turmellut elämän, — niin\nrankaise itseäsi... jos vain olet turmellut, jos vain olet tuhonnut\njonkun elämän, — rankaise itseäsi ja mene pois.\n\nKaikki tämä purkautui Mitjan suusta aivan kuin hysteerisesti. Vaikka\nAndrei ihmettelikin herraa, niin hän kuitenkin piti yllä keskustelua.\n\n— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette\noikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata,\nniinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu\nolento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan,\njoku meikäläinen kyytimies esimerkiksi... Eikä hänellä ole mitään\nmäärää, kiusaa vain kiusaamistaan.\n\n— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta\nlyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas\nlujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš\nKaramazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?\n\n— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä...\nNäetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän\nmeni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka\nkärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli\nse, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin\nhelvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin\nkaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet\nolemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan\nasti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana...\n\n— Kansan legenda, suurenmoista! Sivalla vasemmanpuolista, Andrei!\n\n— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei\nsivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra,\naivan samanlainen kuin pikku lapsi... niin me teitä pidämme... Ja\nvaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi\nteidän suoruutenne tähden.\n\n— Entä sinä, annatko sinä minulle anteeksi, Andrei?\n\n— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt\nminulle mitään.\n\n— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin\nkaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu,\nrahvaanmiehen sielu!\n\n— Oh, herra! Peloittaa teitä kyyditäkin, puheenne on niin kummallista...\n\nMutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti\nitsekseen:\n\n— Jumala, ota minut vastaan kaikessa jumalattomuudessanikin, mutta älä\ntuomitse minua. Anna minun mennä ohi ilman Sinun tuomiotasi... Älä\ntuomitse, sillä minä olen itse tuominnut itseni; älä tuomitse, sillä\nminä rakastan Sinua, Jumala! Itse olen katala, mutta rakastan Sinua:\njos lähetät helvettiin, niin sielläkin rakastan, sielläkin huudan,\nettä rakastan Sinua ikuisiin aikoihin... Mutta anna minunkin rakastaa\nloppuun asti... Täällä, nyt rakastaa loppuun asti, kaikkiaan vain viisi\ntuntia, kunnes Sinun kuuma säteesi ilmestyy... Sillä minä rakastan\nsieluni kuningatarta. Rakastan enkä voi olla rakastamatta. Sinä itse\nnäet minut kokonaan. Ajan sinne, lankean hänen eteensä: oikein teit,\nkun kuljit ohitseni... Jää hyvästi ja unhota uhrisi, älä milloinkaan\nanna häiritä rauhaasi!\n\n— Mokroje! — huudahti Andrei osoittaen piiskalla eteensä.\n\nYön kalpeassa pimeydessä alkoi äkkiä häämöttää vankka rykelmä\nrakennuksia, jotka oli siroteltu laajalle alalle. Mokrojen kylässä\noli kaksituhatta asukasta, mutta tällä hetkellä se nukkui jo\nkokonaisuudessaan, vain sieltä täältä tuikki pimeässä muutama tuli.\n\n— Anna mennä, anna mennä, Andrei, minä olen tulossa! — huudahti Mitja\naivan kuin kuumeessa.\n\n— Eivät nuku! — lausui taas Andrei osoittaen piiskalla Plastunovien\nvieraskotia, joka oli kylän reunassa ja jonka kaikki kuusi\nkadunpuolista ikkunaa olivat kirkkaasti valaistut.\n\n— Eivät nuku! — yhtyi riemuissaan Mitja. — Jyristä, Andrei, aja\nneliä, anna kellojen kilistä, aja luo suurella pauhulla! Jotta kaikki\ntietäisivät, kuka on tullut! Minä olen tulossa! Itse olen tulossa! —\nhuudahteli Mitja kiihkeästi.\n\nAndrei pani väsyneen kolmivaljakon nelistämään ja ajoi todellakin\nsuurella pauhulla korkeitten portaitten eteen sekä pysähdytti\nhöyryävät, miltei läkähtyneet hevosensa. Mitja hyppäsi rattailta,\nja juuri silloin matkustajakodin isäntä, joka tosin oli jo makuulle\nmenossa, kurkisti uteliaana portailta, kuka se oli, joka noin oli\ntullut.\n\n— Trifon Borisytš, sinäkö?\n\nIsäntä kumartui eteenpäin, katseli tarkkaan, juoksi nopeasti alas\nportaita ja riensi orjailevan riemastuneesti vieraan luo.\n\n— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš. Teidätkö taas saamme nähdä?\n\nTämä Trifon Borisytš oli tanakka ja terveen näköinen talonpoika,\nkeskikokoinen, hieman paksukasvoinen, ankaran ja leppymättömän näköinen\nvarsinkin Mokrojen talonpoikia kohtaan, mutta hänellä oli kyky nopeasti\nsaada kasvoihinsa mitä matelevaisin ilme, kun hän vainusi voivansa\nsaavuttaa jonkin edun. Hän oli aina venäläiseen tapaan puettu, yllään\nvenäläinen paita ja hihaton takki, rahaa hänellä oli melkoinen määrä,\nmutta hän haaveili lakkaamatta myös korkeammasta asemasta. Runsaasti\npuolet talonpojista oli hänen kynsissään, kaikki olivat hänelle\nkorviaan myöten velassa. Hän vuokrasi tilanomistajilta maata ja osteli\nitsekin, ja tätä maata viljelivät talonpojat joutuen hänelle velkaan,\njosta eivät koskaan kyenneet vapautumaan. Hän oli leskimies, ja hänellä\noli neljä täysikasvuista tytärtä; yksi oli jo leski, asui hänen luonaan\nkahden alaikäisen lapsensa kanssa ja teki hänelle työtä päiväläisenä.\nToinen tytär oli naimisissa virkamiehen, jonkun täysinpalvelleen\nkirjurin kanssa, ja eräässä matkustajakodin huoneessa oli seinällä\npienikokoisten perhevalokuvien joukossa myös tämän virkamiehen\nvalokuva, jossa hän oli virkapuvussa olkalappuineen. Kaksi nuorinta\ntytärtä pukeutui kirkon suojeluspyhän päivänä- tai jonnekin vierailulle\nlähtiessään siniseen tai viheriäiseen pukuun, joka oli ommeltu uusimman\nmuodin mukaan ja jossa oli takana päällystetyt napit sekä arssinan\npituinen laahustin, mutta seuraavana aamuna he aivan samoin kuin\nkaikkina muinakin päivinä nousivat vuoteeltaan päivän sarastaessa ja\nkoivuvastat käsissä lakaisivat huoneitten lattioita, kantoivat ulos\nlikavettä ja korjasivat pois roskia matkustajien jäljeltä. Huolimatta\nsiitä, että jo oli koonnut tuhansia, Trifon Borisytš hyvin mielellään\nnylkäisi ryypiskelevältä matkamieheltä liikaa, ja muistaen, että siitä\nei ollut vielä kulunut kuukauttakaan, kun hän oli yhdessä vuorokaudessa\nansainnut Dmitri Fjodorovitšilta, tämän remutessa Grušenjkan kanssa,\nainakin kaksisataa ruplaa, jollei ihan kolmekinsataa, hän otti nyt\ntämän vastaan ilomielin ja palvelevaisesti, sillä jo siitä tavasta,\njolla Mitja oli ajanut hänen portaittensa eteen, hän taas aavisti\nolevan saalistamisen mahdollisuuksia.\n\n— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, teidätkö taas saamme vastaanottaa?\n\n— Seis, Trifon Borisytš, — alkoi Mitja, — ennen kaikkea pääasia: missä\nhän on?\n\n— Agrafena Aleksandrovnako? — ymmärsi isäntä heti ja katseli tarkasti\nMitjan kasvoja, — täällähän hänkin on... oleskelee...\n\n— Kenen kanssa, kenen kanssa?\n\n— Matkustavia vieraita... Yksi on varmaankin virkamies, puolalainen\npuheesta päättäen, hän se juuri lähettikin täältä hevoset hakemaan\nAgrafena Aleksandrovnaa; toinen hänen seurassaan oleva on hänen\ntoverinsa, vai lieneekö matkakumppani, kuka heistä selvän saa; ovat\nsiviilipuvussa...\n\n— Juovatko? Ovatko suurissa rahoissa?\n\n— Vielä mitä? Eivät ole suuri tekijä, Dmitri Fjodorovitš.\n\n— Eikö suuri? No, entä toiset?\n\n— Ne ovat kaupungista, kaksi herraa... Palasivat Tšermašnjasta ja\njäivät tänne. Toinen heistä, nuori mies, on varmaankin herra Miusovin\nsukulainen, olen vain unohtanut hänen nimensä ... mutta toisen\nluultavasti tekin tunnette; tilanomistaja Maksimov, sanoo käyneensä\npyhiinvaelluksella tuolla luostarissanne ja matkustaa yhdessä herra\nMiusovin nuoren sukulaisen kanssa...\n\n— Siinäkö ovat kaikki?\n\n— Siinä.\n\n— Seis, ole vaiti, Trifon Borisytš, sano nyt, kaikkein tärkein: mitä\nhän, kuinka hän?\n\n— Äsken saapui ja istuu heidän kanssaan.\n\n— Onko iloinen? Nauraako?\n\n— Ei näytä olevan, ei naura paljoa... Istuupa aivan ikävissään, kampasi\nnuoren miehen hiuksia.\n\n— Puolalaisenko, upseerinko?\n\n— Mikä nuori se olisi, eikä se ensinkään ole upseerikaan; ei, herra,\nei hänen, vaan tuon Miusovin veljenpojan, sen nuoren... en vain muista\nnimeä.\n\n— Kalganov?\n\n— Kalganov juuri.\n\n— Hyvä on, minä päätän itse. Korttiako pelaavat?\n\n— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on\ntilannut marjaviinaa.\n\n— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt\nkaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?\n\n— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš,\nviranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on,\nsoittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä\nvoisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.\n\n— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi\nherättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja\nArinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!\n\n— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka\novatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri\nFjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa\ntytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja\nraaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan\nsikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo.\nJa tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan\nsinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta.\nOvat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani\nselkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille\nsamppanjaa, hyh!\n\nTrifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt\nMitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle\ntipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne\nnyrkkiin se oli jäänytkin.\n\n— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin\nyhden tuhannen. Muistatko?\n\n— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen\ntuhatta pian aikaa jätitte meille.\n\n— No, nyt olen tullut samalle asialle, näetkö?\n\nJa hän veti esille ja kohotti aivan isännän nenän eteen setelitukkunsa.\n\n— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä,\npiiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös.\nTämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava\nja heti tarjottava samppanjaa... Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä,\nja Marja ehdottomasti.\n\nHän kääntyi rattaisiin päin ja veti istuimen alta pistolilaatikkonsa.\n\n— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta\nja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa... auliudestasi,\nrakkaudestasi... Muista herra Karamazovia.\n\n— Minä pelkään, herra... — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa\njuomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on\ntodistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.\n\n— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto\nsinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa.\n— Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi\naluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua.\nMissä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?\n\nTrifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti\nkuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni\nitse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä,\nmissä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan\nsisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti\nnähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut\nkauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen\nsydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui\npöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan\nnäköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä\nja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla\näänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä\nGrušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin\nsydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla\nseinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi\nloikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli\njoku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä\nja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon,\nnäytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän\nei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa\nminuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja\ntyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.\n\n— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli\nhuomannut hänet.\n\n\n\n\n7.\n\nEntinen ja kiistämätön\n\n\nMitja astui nopein ja pitkin askelin aivan pöydän luo.\n\n— Hyvät herrat, — alkoi hän kovalla äänellä, melkein huutaen, mutta\nänkyttäen joka sanan, — minä... en minä mitään! Älkää pelätkö, —\nhuudahti hän, — enhän minä mitään, en mitään, — kääntyi hän äkkiä\nGrušenjkan puoleen, joka oli painautunut nojatuolissaan Kalganoviin\npäin ja tarttunut tämän käteen. — Minä... Minä matkustan myös. Minä\nolen aamuun asti. Hyvät herrat, matkustava henkilö... saako hän olla\nkanssanne aamuun? Ainoastaan aamuun asti, viimeisen kerran, tässä\nsamassa huoneessa?\n\nViimeiset sanat hän lausui kääntyen paksun, sohvalla piippu suussa\nistuvan miehen puoleen. Tämä otti arvokkaasti suustaan piipun ja lausui\nankarasti:\n\n— Hyvä herra, tämä on yksityinen seura. On muitakin huoneita.\n\n— Sehän olettekin te, Dmitri Fjodorovitš, mitäs te nyt? — lausui äkkiä\nKalganov. — Istukaa seuraamme, hyvää päivää!\n\n— Hyvää päivää, rakas ihminen... ja verraton! Olen aina kunnioittanut\nteitä... — lausui Mitja iloisesti ja kohteliaasti ojentaen hänelle heti\npöydän yli kätensä.\n\n— Ai, miten kovasti te puristitte! Ihan ruhjoitte sormet, — alkoi\nKalganov nauraa.\n\n— Sillä tavoin hän aina puristaa, aina sillä tavoin! — lausui iloisesti\nja vielä arasti hymyillen Grušenjka, joka luultavasti heti oli tullut\nMitjan ulkonäöstä vakuutetuksi, että tämä ei rupea mellastamaan, ja\nkatseli häntä hirveän uteliaana ja yhä vielä levottomana. Mitjassa\noli jotakin, mikä tavattomasti hämmästytti Grušenjkaa, eikä Grušenjka\nollenkaan ollut odottanut, että Mitja tämmöisellä hetkellä tulee\nsisälle tuolla tavoin ja alkaa puhua noin.\n\n— Hyvää päivää, — lausui imelästi vasemmalta myös tilanomistaja\nMaksimov. Mitja syöksyi hänenkin luokseen.\n\n— Hyvää päivää, tekin olette täällä, minua ilahduttaa suuresti, että\ntekin olette täällä! Hyvät herrat, hyvät herrat, minä... (Hän kääntyi\nuudelleen piippua polttavan herran puoleen pitäen nähtävästi häntä\ntäällä tärkeimpänä henkilönä.) Minä kiidin... Minä tahdoin viettää\nviimeisen päiväni ja viimeisen tuntini tässä huoneessa, tässä samassa\nhuoneessa... missä minä jumaloin... kuningatartani!... Anteeksi,\nherrani! — huudahti hän kiihkeästi. — Minä lensin ja vannoin... Oi,\nälkää pelätkö, viimeinen yöni! Juokaamme, hyvä herra, sovinnon malja!\nHeti tuodaan viiniä... Minä toin tämän. (Hän veti äkkiä jostakin syystä\nesille setelitukkunsa.) — Salli, herrani! Minä tahdon musiikkia, jyryä,\npauhua, kaikkea mitä ennenkin... Mutta mato, tarpeeton mato ryömii\nmaata pitkin ja katoaa! Riemuni päivää muistelen viimeisenä yönäni!...\n\nHän oli melkein läkähtyä; paljon, paljon hän tahtoi sanoa, mutta suusta\ntuli vain omituisia huudahduksia. Herra katseli liikkumattomana häntä,\nhänen setelitukkuansa, katseli Grušenjkaa ja oli ilmeisesti ymmällä.\n\n— Jos käskee minun kuninkaatar... — alkoi hän puhua.\n\n— Mikä kuninkaatar, onko se olevinaan samaa kuin kuningatar? —\nkeskeytti äkkiä Grušenjka. — Ihan minua naurattaa teidän kaikkien\npuhetapanne. Istuudu, Mitja, ja mitä sinä puhutkaan? Älä säikyttele,\nole niin hyvä. Ethän rupea säikyttelemään, ethän? Jos et, niin iloitsen\ntulostasi...\n\n— Minunko, minunko sopisi säikytellä? — huudahti äkkiä Mitja kohottaen\nylös kätensä. — Oi, menkää ohi, kulkekaa vapaasti, minä en häiritse!...\n— Ja äkkiä hän yllätykseksi kaikille ja tietysti itselleenkin\nheittäytyi tuolille ja puhkesi kyyneliin, kääntäen päänsä pois\nvastapäistä seinää kohti ja tarttuen käsillään lujasti tuolin selustaan\naivan kuin syleillen sitä.\n\n— No niin, no niin, tuommoinen sinä olet! — huudahti Grušenjka\nmoittivasti. — Juuri tuommoisena hän usein tuli minun luokseni, — alkaa\näkkiä puhua, enkä minä ymmärrä siitä mitään. Kerran rupesi itkemäänkin,\nja nyt se tapahtuu toisen kerran — mikä häpeä! Mitä sinä oikein itket?\n_Kun edes olisi syytä!_ — lisäsi hän äkkiä salaperäisesti ja pannen\nomituisen ärtyneesti painoa sanoilleen.\n\n— Minä... en itke... No, päivää! — sanoi hän kääntyen silmänräpäyksessä\ntuolillaan ja alkoi äkkiä nauraa, mutta ei puisevaa, katkonaista\nnauruaan, vaan jonkinmoista ennenkuulumatonta pitkää, hermostunutta ja\nvavahduttavaa naurua.\n\n— No niin, nyt taas... No, tule iloiseksi, tule iloiseksi! — puheli\nGrušenjka hänelle. — Minä olen hyvin iloinen tulostasi, Mitja, hyvin\niloinen, kuuletko, että minä olen hyvin iloinen? Minä tahdon, että hän\nistuu täällä meidän seurassamme, -— kääntyi hän käskevästi ikäänkuin\nkaikkien puoleen, vaikka hänen sanansa nähtävästi olivat tarkoitetut\nsohvassa istuvalle. — Tahdon, tahdon! Mutta jos hän menee pois, niin\nminäkin lähden, tietäkää se! — lisäsi hän, ja hänen silmänsä alkoivat\näkkiä leimuta.\n\n— Mitä tahtoo hallitsijattareni — se on laki! — lausui herra suudellen\nsievästi Grušenjkan kättä. — Pyydän herraa meidän seuraamme! — kääntyi\nhän rakastettavasti Mitjan puoleen. Mitja aikoi taas rientää luo ja\nilmeisesti päästää suustaan sanatulvan, mutta siitä tulikin muuta:\n\n— Juokaamme, hyvät herrat! — tokaisi hän äkkiä puheen asemasta. Kaikki\nalkoivat nauraa.\n\n— Herra Jumala! Ja minä kun luulin hänen taas alkavan pitää puhetta,\n— huudahti Grušenjka hermostuneesti. — Kuule, Mitja, — lisäsi hän\nlujasti, — älä hypi enää paikaltasi, mutta että sinä toit samppanjaa,\nse on mainiota. Minä juon myöskin, marjaviinaa en voi sietää. Mutta\nkaikkein parasta on, että ajaa hurautit itse tänne, täällä oli julman\nikävä... Tulitko sinä taas juopottelemaan, vai mitä? Pistä toki rahat\ntaskuusi! Mistä olet saanut niin paljon?\n\nMitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi\nne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun\nsamppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin\nhämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä\npullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.\n\n— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta\nkilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt\njuomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko\nlasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan.\nJuhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut\nsisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli\näkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti\nja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä\nkiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty\nja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut\nkaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen.\nGrušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan\nGrušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia\nherrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla\nistuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy\nja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän\npolttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet,\nlähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja\nsen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään\nherättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin\nhuono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine\nohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on\noleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena\nedelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi\nkuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja\nuhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä\nkeskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella\npituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan\nnähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan\nkorkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että\ntämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja\napuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua\npolttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin\nkaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä.\nPikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja\ntämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään\nymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että\nGrušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut\nhänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki,\nmiten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti\nkuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia\njotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy\nmihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.\n\n— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi\nyhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen\nMaksimovia.\n\nMitja loi nopeasti silmänsä Kalganoviin ja heti sen jälkeen Maksimoviin.\n\n— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen\nheti jostakin. — Hah-hah!\n\n— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme\non kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten\nnaisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?\n\n— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo\naivan ihastuksissaan.\n\nKalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös\njotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt\nhänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään,\nvaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut\ntänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi\ntäällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan\nhän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa;\nsilloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka\nkatseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä\nhyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli\nnuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu,\nkasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat,\nruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa\noli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan\nsyväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan,\nvarsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi\neikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä\nhän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen.\nJoskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta\nja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin\nitsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui\nveltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan\njoutavasta syystä.\n\n— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani,\n— jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan\nnarrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti\nkuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi\nalas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet\nmukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää\nhänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin...\n\n— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei\nole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.\n\nPiippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin\nkuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän\nväänsi puolalaiseen muotoon.\n\n— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, —\nhihitti vastaukseksi Maksimov.\n\n— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte\nratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen\nKalganov.\n\n— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka\nkuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka\nalkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä\njokaiselta.\n\n— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun\nsiitä, että nuo puolalaisneidit... kauniit... kun ne tanssivat\nmeikäläisen ulaanin kanssa masurkan... kun on tanssinut hänen kanssaan\nmasurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika...\nvalkoinen... mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat\nsen tapahtua... ja sallivat... mutta ulaani menee seuraavana päivänä\nja kosii... niin se käy... ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov\nlopuksi.\n\n— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen\njalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso\nrasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin\nmolemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.\n\n— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä\nGrušenjka.\n\n— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä\naatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.\n\n— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä\nherra.\n\n— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä\ntarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.\n\n— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla\noli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni\narvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.\n\n— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas\nKalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän\nole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt\nPuolassa naimisiin, ettehän?\n\n— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani\ntuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä\nja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne\noli aivan Puolasta, aivan... ja luovutti minulle. Se on eräs meidän\nluutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä\nnaimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva...\n\n— Te siis menitte naimisiin ontuvan kanssa? — huudahti Kalganov.\n\n— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja\nsalasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee... hän hypähteli\naina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta...\n\n— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen\nheleällä äänellä Kalganov.\n\n— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin,\nkun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja\npyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo,\nhypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!...\n\nKalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein\nkaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa\nkukkulalla.\n\n— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele!\n— huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on\nollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan,\n— mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa,\ntiedättekö te sen?\n\n— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa\nilmaisivat tavatonta hämmästystä.\n\n— Niin, karannut on, olen kokenut sen ikävyyden, — vahvisti Maksimov\nvaatimattomasti. — Erään ranskalaisen kanssa. Mutta pääasia on, että\nhän sitä ennen oli ensi työkseen antanut minun siirtää koko maakyläni\nhänen nimiinsä. Sinä, sanoo, olet sivistynyt mies, sinä saat itsellesi\naina leipäpalan. Niin sai minut sen tekemään. Minulle huomauttikin\nkerran eräs kunnianarvoisa piispa: »Sinun vaimoistasi toinen oli\nontuva, mutta toinen liiankin kevytjalkainen», hihii!\n\n— Kuulkaa, kuulkaa! -— puhui Kalganov aivan innoissaan. — Jos hän\nvalehteleekin, — ja hän valehtelee usein, — niin hän valehtelee\nainoastaan tuottaakseen kaikille huvia: sehän ei ole alhaista, eihän\nse ole alhaista? Tiedättekö, minä pidän hänestä toisinaan. Hän on\nhyvin alhainen, mutta hän on luonnollisella tavalla alhainen, vai\nmitä? Mitä te arvelette? Joku toinen toimii halpamaisesti ja jostakin\nsyystä, saadakseen etua, mutta hän tekee sen suorastaan vain luontonsa\nmukaisesti... Ajatelkaa, esimerkiksi, hän vaatii sitä kunniaa (eilen\nkinasteli siitä koko matkan), että Gogolj on _Kuolleissa Sieluissa_\nkertonut hänestä. Muistatteko, siellä on tilanomistaja Maksimov,\njota Nozdrev pieksi ja joutui vastaamaan oikeudessa »tilanomistaja\nMaksimovin persoonallisesta loukkaamisesta vitsoilla juopuneessa\ntilassa», — no, muistattehan sen? Niin no, ajatelkaahan, hän väittää,\nettä se oli juuri hän ja että häntä piestiin. No, onko se mahdollista?\nTšitšikov matkusteli myöhäisintään kaksikymmentäluvulla, sen\nalkupuolella, niin että aikamäärät eivät ollenkaan käy yhteen. Häntä ei\nole voitu silloin pieksää. Eihän ole voitu, eihän?\n\nVaikeata oli käsittää, mistä Kalganov oli niin tulistunut, mutta\nhän oli vilpittömästi tulistunut. Mitja eläytyi kokonaan hänen\nharrastuksiinsa.\n\n— No, entäpä jos piestiin! — huudahti hän hohottaen.\n\n— Ei oikeastaan piesty, vaan muuten vain, — pisti äkkiä väliin Maksimov.\n\n— Kuinka niin? Joko piestiin tai ei?\n\n— _Która godzina, panie?_ [Paljonko kello on, herra?] kääntyi piippua\npolttava mies ikävystyneen näköisenä tuolilla istuvan pitkän herran\npuoleen. Tämä kohautti vastaukseksi olkapäitään: heillä kummallakaan ei\nollut kelloa.\n\n— Miksi ei puheltaisi? Antakaahan toistenkin puhua. Jos teillä\non ikävä, niin toisetkaan muka eivät saisi puhua, — kivahti taas\nGrušenjka, nähtävästi tahallaan rakentaen riitaa. Jotakin välähti\nikäänkuin ensimmäisen kerran Mitjan päässä. Tällä kertaa herra vastasi\njo ilmeisesti ärtyneenä:\n\n— Rouva, minä en sano vastaan, en ole sanonut mitään.\n\n— No hyvä on, mutta kerro sinä — huudahti Grušenjka Maksimoville. —\nMiksi te kaikki vaikenitte?\n\n— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain\ntyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä\nja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain\nkuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat\nallegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei\nole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin\nFenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja\nmamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame\ntäynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan\nkaiken kaikkiaan neljä minuuttia... sai kaikki ihastumaan...\n\n— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui\nKalganov.\n\n— Pironin takia, — vastasi Maksimov.\n\n— Minkä Pironin? — huudahti Mitja.\n\n— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin\nviiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla.\nHe pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua\nepigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau\nvastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he\nkäsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla\ntoisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin,\npurevan:\n\n    Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta,\n    mua surettaa vain joka kerta,\n    kun löytämään et pysty merta.\n\nHe loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi\nhaukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita\nparantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka\nhäntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti\nkirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:\n\n        Ci-git Piron qui ne fut rien,\n        pas même académicien.\n\n    [Tässä lepää Piron, joka ei ollut mikään,\n    ei edes akatemian jäsen.]\n\nHe ottivat ja pieksivät minut.\n\n— Mutta mistä syystä, miksi?\n\n— Sivistykseni tähden. Vähänkö on syitä, minkä takia ihmiset saattavat\nantaa toisille ihmisille selkäsaunan, — lausui Maksimov lempeästi ja\nopettavaisesti.\n\n— Hyh, lakatkaa, tuo on kaikki joutavaa, en tahdo kuulla, minä\nluulin tulevan iloista, — keskeytti yhtäkkiä Grušenjka. Mitja tuli\nlevottomaksi ja lakkasi heti nauramasta. Pitkä herra nousi paikaltaan\nja ylpeän näköisenä, niinkuin ihminen, jolla on ikävä vieraassa\nseurassa, hän alkoi astella huoneessa nurkasta toiseen kädet selän\ntakana.\n\n— Kas kun rupesi harppailemaan! — sanoi Grušenjka katsellen häntä\nhalveksivasti. Mitja tuli levottomaksi ja huomasi sitäpaitsi, että\nsohvalla oleva herra katseli häntä ärtyneen näköisenä.\n\n— Hyvä herra, — huudahti Mitja, — juokaamme, hyvät herrat! Ja\ntoisen herran kanssa myös: juokaamme, hyvät herrat! — Hän siirsi\nsilmänräpäyksessä, kolme juomalasia ja kaatoi niihin samppanjaa.\n\n— Puolan malja, hyvät herrat, juon teidän Puolanne maljan, puolalaisen\nmaan maljan! — huudahti Mitja.\n\n— Se on minulle hyvin mieluista, herra, juokaamme, — lausui arvokkaasti\nja suopeasti sohvalla istuva herra ja otti lasinsa.\n\n— Ja toinen herra, mikä hänen nimensä on, hei, jalosukuinen herra, ota\nlasi! — touhusi Mitja.\n\n— Herra Vrublevski, — kuiskasi sohvalla oleva herra.\n\nHerra Vrublevski astui huojuen pöydän luo ja otti seisoen oman lasinsa.\n\n— Puolan malja, hyvät herrat, hurraa! — huudahti Mitja kohottaen\nlasinsa.\n\nKaikki kolme tyhjensivät lasinsa. Mitja tarttui pulloon ja täytti heti\ntaas kolme lasia.\n\n— Nyt Venäjän malja, herrat, ja ollaan veljiä!\n\n— Kaada meillekin, — sanoi Grušenjka, — Venäjän maljan tahdon minäkin\njuoda.\n\n— Minä myös, — sanoi Kalganov.\n\n— Ja kyllähän minäkin... vanhan mummo Venäjän maljan, — hihitti\nMaksimov.\n\n— Kaikki, kaikki! — huudahteli Mitja. — Isäntä, vielä pulloja!\n\nTuotiin jäljellä olevat kolme Mitjan tuomista pulloista. Mitja kaatoi\nlaseihin.\n\n— Venäjän malja, hurraa! — lausui hän uudelleen. Kaikki, paitsi\npuolalaiset herrat, joivat, ja Grušenjka tyhjensi yhdellä siemauksella\nkoko lasinsa. Herrat eivät olleet koskeneetkaan omiinsa.\n\n— Entäs te, herrat? — huudahti Mitja. — Noinko te?\n\nHerra Vrublevski otti lasinsa, kohotti sen ja lausui kaikuvalla äänellä:\n\n— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa\nseitsemänkymmentäkaksi!\n\n— _Oto bardzo piękne!_ [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra,\nja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.\n\n— Kolloja olette, herrat! — pääsi yhtäkkiä Mitjan suusta.\n\n— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen\nkuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.\n\n— Eikö ole lupa rakastaa omaa maataan? — huusi hän.\n\n— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi\nGrušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät\nsäkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja\npelästyi kovasti.\n\n— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää.\nVrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!...\n\n— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn\nharmistuneesti Grušenjka.\n\nKaikki istuutuivat, kaikki vaikenivat, kaikki katselivat toisiaan.\n\n— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei\nollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me\nistumme? No, mitä me tekisimme... jotta olisi hauska, taas hauska?\n\n— Ah, ei tosiaankaan ole ensinkään hauska, — mokelsi laiskasti Kalganov.\n\n— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken... — sanoi äkkiä\nhihittäen Maksimov.\n\n— Pelata pankkia? Suurenmoista! — yhtyi puheeseen Mitja.\n\n— Jos vain herrat...\n\n— _Pózno_, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva\nherra...\n\n— Se on totta, — kannatti häntä herra Vrublevski.\n\n— _Pózno_? Mitä se on tuo pózno? — kysyi Grušenjka.\n\n— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti\nsohvalla oleva herra.\n\n— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi\nharmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka\ntoisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken\naikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle...\n\n— Jumalattareni! — huudahti sohvalla istuva mies. — Minä huomaan, että\nolet epäsuopea, sentähden olenkin surullinen. Olen valmis, herra, —\nlopetti hän kääntyen Mitjan puoleen.\n\n— Aloita, herra! — lausui Mitja siepaten taskustaan setelinsä ja pannen\nniistä kaksi sataruplasta pöydälle.\n\n— Minä tahdon sinulle, herra, menettää suuren summan. Ota kortit, pidä\npankkia!\n\n— Kortit pitää olla isännältä, herra, — lausui lujasti ja totisesti\npieni herra.\n\n— Se on parasta, — yhtyi herra Vrublevski vakuuttamaan.\n\n— Isännältä? Hyvä on, ymmärrän, olkoon isännältä, se on hyvä esitys,\nherrat! Kortit! — komensi Mitja isäntää.\n\nIsäntä toi aivan avaamattoman korttipakan ja ilmoitti Mitjalle, että\ntytöt jo ovat varustautumassa, juutalaiset symbaaleineen luultavasti\nmyös pian tulevat, mutta kolmivaljakko herkkutavaroineen ei ole\nvielä ennättänyt saapua. Mitja hyppäsi paikaltaan pöydän äärestä ja\njuoksi toiseen huoneeseen ryhtyäkseen heti tarpeellisiin toimiin.\nMutta tyttöjä oli saapunut vasta kolme, eikä Marja ollut niiden\njoukossa. Mitja ei tietänyt itsekään, mihin toimenpiteisiin oli\nryhdyttävä ja miksi hän oli juossut pois huoneesta: hän käski vain\nottamaan laatikosta makeisia, karamelleja ja muuta hyvää ja antamaan\nniitä tytöille. — Ja Andreille viinaa, viinaa Andreille! — käski hän\nkiireesti. — Minä loukkasin Andreita! Samassa häntä nykäisi olkapäästä\nhänen jäljestään juossut Maksimov.\n\n— Antakaa minulle viisi ruplaa, — kuiskasi hän Mitjalle, — minäkin\nkoettaisin mielelläni onneani pelissä, hihii!\n\n— Oivallista, mainiota! Ottakaa kymmenen, tuossa on! — Hän veti taas\nkaikki setelit taskustaan ja etsi niiden joukosta kymmenruplasen. — Jos\nmenetät pelissä, niin tule uudestaan, tule uudestaan...\n\n— Hyvä on, — kuiskasi Maksimov iloissaan ja juoksi saliin. Kohta\ntuli Mitjakin sinne takaisin ja pyysi anteeksi, että oli antanut\nodottaa itseään. Herrat olivat jo asettuneet paikoilleen ja avanneet\nkorttikäärön. He olivat paljon kohteliaamman, miltei ystävällisen\nnäköisiä. Sohvalla istuva herra pani uudestaan piippuunsa ja\nvalmistautui jakamaan kortteja; hänen kasvoissaan kuvastui jonkinmoista\njuhlallisuuttakin.\n\n— Paikoillenne, herrat! — huusi herra Vrublevski.\n\n— Ei, minä en pelaa enää, — lausui Kalganov, — menetin jo äsken pelissä\nheille viisikymmentä ruplaa.\n\n— Herralla oli huono onni, herralla voi taas olla hyvä onni, —\nhuomautti häneen päin käännähtäen sohvalla istuva herra.\n\n— Paljonko on pankissa? Vastaatko? — kysyi kiihkeästi Mitja.\n\n— Kuulen, herra, sata tai kaksisataa, miten tahdot panna.\n\n— Miljoonan! — hohotti Mitja.\n\n— Herra kapteeni on kenties kuullut herra Podvysotskista?\n\n— Mistä Podvysotskista?\n\n— Varsovassa pankista vastaa se, joka tulee sisälle. Tulee Podvysotski,\nnäkee tuhat kultarahaa, panee: _va banque_. Pankinpitäjä sanoo: »Herra\nPodvysotski, panet kultaa, kunnianko päälle?» »Kunniani kautta,\nherrat», sanoo Podvysotski. — »Sen parempi, herra.» Pankinpitäjä jakaa\nkaksi korttipinkkaa, Podvysotski ottaa tuhat kultarahaa. — »Odota,\nherra», sanoo pankin pitäjä, otti esille laatikon ja antaa miljoonan:\n»Ota, herra, tämä on sinun laskusi.» Se oli miljoonan pankki. —\n»Minä en tietänyt sitä», sanoo Podvysotski. »Herra Podvysotski»,\nsanoo pankinpitäjä. »Sinä panit kunnian päälle, me teemme samoin.»\nPodvysotski otti miljoonan.\n\n— Se ei ole totta, — sanoi Kalganov.\n\n— Herra Kalganov, kunnon seurassa ei ole soveliasta puhua noin.\n\n— Kylläpä puolalainen pelaaja antaa sinulle miljoonan! — huudahti\nMitja, mutta huomasi samassa mitä oli sanonut: — anteeksi, herra, olen\nsyypää, taas olen syypää, hän antaa, antaa miljoonan, kunnian päälle,\npuolalaisella kunniasanalla! Näetkö, minähän puhun ihan puolaa, hahhah!\nPanen peliin kymmenen ruplaa, tulossa on, — sotamies.\n\n— Minä panen ruplan rouvalle, rouvalle, hihii! — hihitti Maksimov\nlyöden esille rouvan, ja aivan kuin tahtoen tehdä sen salassa kaikilta\nhän siirtyi aivan pöytään kiinni ja teki nopeasti ristinmerkin pöydän\nalla. Mitja voitti. Myös rupla voitti.\n\n— Neljännes panosta! — huudahti Mitja.\n\n— Minä pistän taas ruplan, pikkuisen, pikkuisen panoksen vain, — mutisi\nMaksimov autuaasti hirveän iloissaan siitä, että oli voittanut ruplan.\n\n— Lyöty on! — huudahti Mitja. — Seitonen pee'lle!\n\nMyös se tapettiin.\n\n— Lakatkaa, — sanoi äkkiä Kalganov.\n\n— Pee'lle, pee'lle, — huusi Mitja kohottaen panoksensa joka kerta\nkaksinkertaisiksi, mutta kaikki panoksensa hän menetti. Vain ruplan\npanokset voittivat.\n\n— Pee'lle! — kirkaisi Mitja kiihkoissaan.\n\n— Kaksisataa menetit, herra. Panetko vielä kaksisataa? — tiedusteli\nsohvalla istuva herra.\n\n— Kuinka, olenko jo menettänyt kaksisataa? Siis vielä kaksisataa!\nKaikki- kaksisataa pee'lle! — Ja siepaten taskustaan rahat Mitja oli\nheittämäisillään kaksisataa ruplaa rouvan päälle, kun Kalganov äkkiä\npeitti sen kädellään:\n\n— Riittää! —- huudahti hän heleällä äänellään.\n\n— Mitä te nyt? — kääntyi Mitja häneen.\n\n— Riittää, minä en tahdo! Ette pelaa enää.\n\n— Miksi?\n\n— Siksi vain. Antakaa palttua ja menkää pois pelistä, siinä se. En anna\nteidän enempää pelata!\n\nMitja katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n— Heitä pois, Mitja, kenties hän on oikeassa, muutenkin olet paljon\nmenettänyt, lausui Grušenjka omituinen sävy äänessään. Molemmat herrat\nnousivat äkkiä paikoltaan hirveän loukkaantuneen näköisinä.\n\n— Lasketko leikkiä, herra? — lausui pieni herra katsellen ankarasti\nKalganovia.\n\n— Kuinka te uskallatte semmoista tehdä, herra! — karjaisi Kalganoville\nmyös herra Vrublevski.\n\n— Ei saa, ei saa huutaa! — huudahti Grušenjka. — Voi, te kalkkunakukot!\n\nMitja katseli heitä jokaista vuoroonsa; mutta jokin hämmästytti häntä\näkkiä Grušenjkan kasvoissa, ja samassa välähti jotakin aivan uutta\nhänen mielessään, — omituinen uusi ajatus!\n\n— Rouva Agrippina! — alkoi pieni herra aivan punaisena kiukusta, mutta\nsilloin Mitja äkkiä meni hänen luokseen ja löi häntä olalle.\n\n— Jalosukuinen herra, kaksi sanaa.\n\n— Mitä tahdotte?\n\n— Toiseen huoneeseen, tuohon kamariin, sanon sinulle kaksi hyvää sanaa,\naivan parhaita, tulet olemaan tyytyväinen.\n\nPieni herra hämmästyi ja katsahti pelokkaasti Mitjaan. Kuitenkin hän\nsuostui aivan heti, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen\nmukaansa tulisi myös herra Vrublevski.\n\n— Henkivartijako? Tulkoon hänkin, häntäkin tarvitaan! Hän onkin\nehdottomasti tarpeen! — huudahti Mitja. — Mars, herrat!\n\n— Minne te? — kysyi Grušenjka levottomana.\n\n— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen\nrohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan;\naivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän\nhuoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen\nisoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin\npöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja\nkaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä\ntyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja\nMitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä\nherra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat\nankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.\n\n— Kuinka voin olla palvelukseksenne? — lepersi pieni herra.\n\n— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle\nrahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota\nja mene matkaasi.\n\nHerra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan\ntunkeutui Mitjan kasvoihin.\n\n— Kolmetuhatta, herra? — Hän ja Vrublevski katsahtivat toisiinsa.\n\n— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä\nmies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski\nmukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi,\nymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä\nsinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos.\nTällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa,\nherra! Mitä!\n\nMitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman\npäättäväistä välähti herran kasvoissa.\n\n— Entä ruplat, herra?\n\n— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla\nsinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa\nhuomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne\nvaikka maan alta! — huudahti Mitja.\n\nPuolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua\nepäsuotuisaan suuntaan.\n\n— Seitsemänsataa, seitsemänsataa eikä viisisataa heti, tällä hetkellä\nkäteen! — koroitti Mitja tarjoustaan tuntien, että asiat eivät ole\naivan oikein, — Mitä sinä, herra? Etkö usko? Eihän voi antaa sinulle\nkaikkia kolmeatuhatta yhdellä kertaa. Jos annan, niin sinä palaat\njo huomenna hänen luokseen... Eikä minulla nyt olekaan koko summaa,\nrahat ovat kaupungissa kotonani, — leperteli Mitja alkaen pelätä\nja lannistuen sikäli kuin itse puhui, — jumalauta ne ovat siellä,\npiilossa...\n\nSilmänräpäyksessä alkoi tavaton oman arvon tunto loistaa pienen herran\nkasvoista.\n\n— Etkö vielä tahtoisi mitä? — kysyi hän ivallisesti. — Hyi häpeä! — Ja\nhän sylkäisi.\n\nHerra Vrublevski sylkäisi myös.\n\n— Senkö tähden sinä syljet, herra, — lausui Mitja kuin epätoivoissaan,\nsillä hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, — senkö tähden, että aiot\nnylkäistä Grušenjkalta enemmän. Salvokukkoja te olette kumpikin, siinä\nse!\n\n— _Jestem do žywego dotknetym!_ [Minua on syvästi loukattu!] — sanoi\npieni herra tullen äkkiä punaiseksi kuin rapu ja lähti nopeasti ulos\nhuoneesta hirveästi pahastuneena, aivan kuin ei tahtoisi kuulla mitään\nenää. Häntä seurasi huojuen Vrublevski, ja heidän jäljessään kulki\nMitja nolona ja masentuneena. Hän pelkäsi Grušenjkaa, hän aavisti,\nettä herra heti nostaa melun. Niin tapahtuikin. Herra astui saliin ja\nasettui teatterimaisesti Grušenjkan eteen seisomaan.\n\n— _Pani Agrippina, jestem do žywego dotknetym!_ — huudahti hän, mutta\nGrušenjka näytti äkkiä kadottaneen kokonaan kärsivällisyytensä, aivan\nkuin olisi koskettu hänen kipeimpään kohtaansa.\n\n— Venäjää, puhu venäjää, ei sanaakaan puolaa! — huudahti Grušenjka\nhänelle, — puhuithan ennen venäjää, et kai ole unohtanut sitä viidessä\nvuodessa! — Hän tuli tulipunaiseksi vihasta.\n\n— Rouva Agrippina...\n\n— Minä olen Agrafena, minä olen Grušenjka, puhu venäjää tai en tahdo\nollenkaan kuunnella!\n\nHerra alkoi puhua oman arvonsa tunnossa, ja puhuen murteellisesti\nvenäjää hän lausui nopeasti ja kopeasti:\n\n— Rouva Agrafena, minä tulin tänne unhottaakseni entisen ja antaakseni\nanteeksi sen, unohtaakseni, mitä on ollut ennen tätä päivää...\n\n— Kuinka antamaan anteeksi? Minulleko sinä tulit antamaan anteeksi? —\nkeskeytti Grušenjka ja hypähti paikaltaan.\n\n— Aivan niin, rouva, minä en ole matalamielinen, vaan jalomielinen.\nMutta minä olin hyvin hämmästynyt, kun näin sinun rakastajasi.\nHerra Mitja tarjosi minulle tuossa huoneessa kolmeatuhatta, jotta\nmatkustaisin pois. Minä sylkäisin herralle vasten naamaa.\n\n— Kuinka? Olisiko hän antanut sinulle rahaa minusta? — huudahti\nGrušenjka hysteerisesti. — Onko se totta, Mitja? Kuinka sinä uskalsit?\nOlenko minä kauppatavaraa?\n\n— Herra, herra, — rääkäisi Mitja, — hän on puhdas ja tahraton, minä en\nkoskaan ole ollut hänen rakastajansa! Sen sinä valehtelit...\n\n— Kuinka sinä uskallat puolustaa minua hänen edessään? — karjui\nGrušenjka. — En minä ollut puhdas siksi, että rakastin hyvettä, enkä\nsiksi, että olisin pelännyt Kuzjmaa, vaan jotta voisin olla ylpeä hänen\nedessään ja sanoa häntä konnaksi, kun tapaan. Eikö hän todellakaan\nottanut sinulta rahoja?\n\n— Otti kuin ottikin! — huudahti Mitja. — Mutta hän tahtoi kaikki\nkolmetuhatta yht'aikaa, kun taas minä tarjosin hänelle vain\nseitsemänsataa käsirahaa.\n\n— No, selväähän se on: hän on kuullut, että minulla on rahoja, ja siksi\nhän on tullut mennäkseen kanssani naimisiin!\n\n— Rouva Agrippina, — huudahti herra, — minä olen ritari, minä olen\naatelismies enkä mikään lurjus! Tulin ottamaan sinut puolisokseni,\nmutta näen uuden naisen, en entistä, vaan oikuttelijan ja häpeämättömän.\n\n— Korjaakin luusi sinne, mistä olet tullut! Jos käsken ajamaan sinut\nheti pois, niin sinut ajetaan! — huudahti Grušenjka raivoissaan. —\nTyhmä, tyhmä olin, kun kiusasin itseäni viisi vuotta! Ja kiusasin\nitseäni aivan tyhjän takia, kidutin itseäni vihapäissäni! Eikä tämä ole\nensinkään sama mies. Oliko hän tämmöinen? Tämähän lienee hänen isänsä!\nMistä sinä olet tilannut itsellesi tekotukan? Se toinen oli kuin kotka,\nmutta tämä on ankka. Se toinen nauroi ja lauloi minulle lauluja... Ja\nminä, minä vuodatin viisi vuotta kyyneliä, senkin kirottu hölmö, kuinka\nalhainen ja häpyä vailla olenkaan!\n\nHän vaipui nojatuoliinsa ja peitti kasvonsa kämmeniinsä. Silloin\nalkoi viereisestä huoneesta vasemmalta äkkiä kaikua sinne lopultakin\nkerääntyneitten Mokrojen tyttöjen laulu, — reipas tanssilaulu.\n\n— Tuo on räyhäämistä! — karjaisi äkkiä herra Vrublevski.\n\n— Isäntä, aja pois nuo häpeämättömät!\n\nIsäntä, joka jo pitkän aikaa oli uteliaana kurkistellut ovesta,\nilmestyi heti huudon kuultuaan huoneeseen, sillä hän aavisti vieraitten\nriitaantuneen.\n\n— Mitä sinä huudat, kitasi revit! — kääntyi hän Vrublevskin puoleen\nkäsittämättömän epäkohteliaasti.\n\n— Nauta! — huusi herra Vrublevski.\n\n— Nautako? Entä mitä kortteja sinä äsken käytit pelissä? Minä annoin\nsinulle korttipakan, mutta sinä pistit minun antamani kortit piiloon!\nSinä pelasit väärillä korteilla! Minä voin toimittaa sinut korttien\nväärentämisestä Siperiaan, tiedätkö sen, sillä korttien väärentäminen\non samaa kuin paperien väärentäminen...\n\n— Ja astuen sohvan luo hän pisti sormensa sohvan selkämyksen ja\nsohvatyynyn väliin ja veti sieltä esille avaamattoman korttipakan.\n\n— Siinä on minun korttipakkani aivan avaamatta! — Hän kohotti sen\nkorkealle ja näytti koko seuralle. — Minä näin tuolta, miten hän pisti\nminun korttipakkani rakoon ja vaihtoi sijalle omansa. — Sipuliherra\nsinä olet etkä mikään oikea herra!\n\n— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, —\nhuudahti Kalganov.\n\n— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään\nyhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi,\nmillaiseksi mies on mennyt!\n\n— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut\nennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja\nvimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:\n\n— Yleinen haaska!\n\nTuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen\nkimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet\nilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan\nhuoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.\n\n— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti\ntakaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se\nnyt tule sieltä!...\n\nHän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi\npienelle herralle:\n\n— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? _Przepraszam!_\n[Olkaa hyvä!]\n\n— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä\npois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa\nvarastettu sinulta.\n\n— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä\nKalganov.\n\n— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota\npois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.\n\n— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja\nhirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka\noli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt\nmahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui\nyhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:\n\n— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, —\nniin hyvästi!\n\nJa arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän\nmeni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen\njälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa\nhäntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven\nkiinni hänen jälkeensä.\n\n— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän\npuolellaan, he olivat itse lukinneet oven.\n\n— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi.\n— Oivallista! Menköön menojaan!\n\n\n\n\n8.\n\nHoure\n\n\nAlkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi\nhermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä,\ntahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko,\nMitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja\nitse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten\nlähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa,\nsano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa,\npyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä.\nHän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro\nkeräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka\nistuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu,\nja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja\nkarttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä»\nhuoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja\nsiirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut\nmyös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä\nhauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt\nolivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja\nsitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti\nodotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi.\nHuoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka\njo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat\ntavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja\ntervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi\npulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti\nainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja\nvarsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille\nkeitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa\nkolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia:\nkestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön\nja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja\nmitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos\nniinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän\nheti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja\nvasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen\nMitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon\nBorisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä\nmakaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken\nkaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan\nMitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi\nhäntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan,\nei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita\nja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä\npaheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja:\n»Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä\ntöytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä\nvielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä\nkerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin\nhäntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä.\nKalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa\nkovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa\nhän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea\nja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena\npysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli\nalkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän\non, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan\nKalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään\nsellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan\nväittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen\nsilmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja\nveti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa\noven luona.\n\n— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan\nsisälle!... Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut\nhänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?\n\n— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka\nei tarvinnut vastausta:\n\n— No, mene... pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke,\nkutsun sinua taas.\n\nJa Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja\nkatsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja\nneljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen\nluokseen.\n\n— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että\nminä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?\n\nJa Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta\nhänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä\nkulmiaan ja katkaisi puheensa.\n\n— Miksi sinä rypistät kulmakarvojasi? — kysyi Grušenjka.\n\n— Ei se mitään... jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut\nterveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti\nkymmenen vuotta elämästäni!\n\n— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin\nhuomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä\npidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua\nlallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet\nsiis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko\nsinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä,\nhuomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan... tänään en\nsano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en\ntahdo... No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.\n\nKerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä\nollen ja huolestuneena.\n\n— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi... Ei,\nkyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. —\nVaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen\nkuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole\nsinäkin... Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?... Ai, katso: minun\npoikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.\n\nHän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut\nhetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan\npäihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä\ntullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen\nmieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua,\nsitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi.\nJa samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja\nStepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja\nja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat\nkepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja\npaikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat\nnauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui\nGrušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran\nilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan\noli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta\nse kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois,\n»nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko\nkesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi»\nlaulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin\nsiitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:\n\n    Herra tutki tytöiltä,\n    lempivätkö nuo vai ei.\n\nMutta tytöistä tuntui siltä, että ei voi rakastaa herraa:\n\n    Herralta vain selkään saan,\n    enkä lemmi ollenkaan.\n\nSitten tuli ajaen mustalainen (äännettiin mustilainen) ja tämäkin\n\n        kysyi myöskin tytöiltä,\n        lempivätkö nuo vai ei.\n\n        Mutta ei mustalaistakaan voi rakastaa,\n\n        mustilainen varastaa,\n        tuota surra tyttö saa.\n\nJa paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin,\nmuiden muassa sotamies:\n\n    Kysyi solttu tytöiltä,\n    lempivätkö nuo vai ei.\n\nMutta sotamies hylättiin halveksien:\n\n    Selässä on reppu vain\n    enkä...\n\nTässä seurasi erittäin rivo säe, joka laulettiin aivan kainostelematta\nja herätti suurta riemastusta kuuntelevassa yleisössä. Juttu päättyi\nviimein kauppiaaseen:\n\n    Kysyi myöskin kauppias,\n    lempivätkö nuo vai ei.\n\nJa selville kävi, että he suuresti lempivät kauppiasta, koska, näet,\n\n    hän kun tekee kauppojaan,\n    minä hallita vain saan.\n\nKalganov ihan suuttui:\n\n— Se on aivan eilispäivän laulu, — huomautti hän ääneen, — ja kuka\nniitä heille sepustaneekin! Puuttuu vain, että rautatieläinen tai\njuutalainen ajaisi ohi ja kysyisi tytöiltä: nämä veisivät voiton\nkaikista. Ja miltei loukkaantuneena hän samassa selitti, että hänen on\nikävä, istahti sohvaan ja vaipui äkkiä uneen. Hänen kauniit kasvonsa\nkalpenivat hiukan ja painuivat sohvatyynyä vastaan.\n\n— Katso, miten kaunis hän on! — sanoi Grušenjka taluttaen Mitjan hänen\nluokseen, — minä kampasin äsken hänen hiuksiaan, tukka on pehmoinen\nkuin pellava ja sakea...\n\nJa kumartuen ihastuneena hänen ylitseen Grušenjka suuteli hänen\notsaansa. Kalganov avasi heti silmänsä, katsahti häneen, nousi\nseisomaan ja kysyi huolestuneen näköisenä: missä Maksimov on?\n\n— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani\nhetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.\n\nSelville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi\nvain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut\nsuklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä\npunoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän\njuoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan\ntanssia sabotière-tanssin.\n\n— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja\nsuuren maailman tansseja...\n\n— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän\nsiellä tanssii.\n\n— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin\nnaiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan.\nJa kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa,\nmutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko\ntanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille,\njalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään\njalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja\nsuuteli tanssijaa.\n\n— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko\nkonvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?\n\n— Savukkeen.\n\n— Etkö tahdo ryypätä?\n\n— Minä olen tässä juonut likööriä... Eikö teillä ole suklaakonvehteja!\n\n— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä\nkyyhkyssielu!\n\n— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa... vanhoille\nukoille... hihii!\n\n— Ei, veliseni, aivan sellaisia ei ole.\n\n— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo.\n— Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy\npäinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla...\n\n— Kas vain, mitä mielesi tekee! Ei, veliseni, puhut joutavia.\n\n— Enhän minä tee pahaa kenellekään, — kuiskasi Maksimov alakuloisesti.\n\n— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan,\nmutta muuten, perhana vieköön! Odota... Syö aluksi, Syö aluksi, syö,\njuo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?\n\n— Sitten myöhemmin ehkä, — hymyili Maksimov.\n\n— Hyvä, hyvä...\n\nMitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle\nparvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta.\nRaitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja\ntarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet\najatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki\noli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin\nmilloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi\nottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja\npimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi\nepäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä,\nhänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!... Mutta\nsilloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa:\nhän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli\nhäneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle\nhelpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti\ntarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt?\nOliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys,\nhävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas\nmiehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä\nmuuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä\nmakuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa\nhävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta\njuuri nyt, kun voisi elää... ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta!\n»Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois\nminulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten\ntakia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin\nminä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat,\nminä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta... Häpeästä ei jää\njälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi,\nmahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»\n\nMutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt\nhänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin\n— hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen\nkuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan\nmaksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys\nvaltasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä\ntahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki,\nvaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan\neteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon\nBorisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti\nolevan häntä etsimässä.\n\n— Mitä sinä, Borisytš, etköhän etsinyt minua?\n\n— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. —\nMitäpä minä teitä etsisin? Entä te... missä te olitte?\n\n— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta\npääset nukkumaan... Paljonko kello on?\n\n— Tulee jo kolme. Käynee neljättäkin.\n\n— Me lopetamme, lopetamme.\n\n— Hyvänen aika, ei se mitään. Miten paljon vain suvaitsette...\n\n»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen,\nmissä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä\nhuoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili\nsohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui\nnurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan\nsänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja\npidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä\nluokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen\nkäteensä.\n\n— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle\nkuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko,\nkoko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei,\nhäntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani\nenkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin,\nhän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi\nminulle lauluja... Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta,\nsellaiselta... Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole\nollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään\nhän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein\nkyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka\nkohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?...»\nSydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta\nlikavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin\noppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan\nymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota\npitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en\nosaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen\nvaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin...\nTämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä!\nOh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää!\nKirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat\nkyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan\nkättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.\n\n— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, —\nkuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä\nminulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on\nse mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan\nvalaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään\nuljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä\nrakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki\nvalkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi,\naivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä\npelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen,\nainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut,\nmiten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran\nrakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan... toista. Mitja,\nMitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun\njälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö?\nRakastatko? Rakastatko?\n\nHän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja\nkatseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä,\nsyleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.\n\n— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia\nilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen\npään pyörälle... Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit\nlasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini\nmurskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi\nsinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe\nirti, katsoo, kuuntelee... Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele\nminua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa!\nSinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on\nolla orja!... Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle...\nOh, minua pitää todellakin kiduttaa... Seis! Odota, myöhemmin, en\ntahdo näin... — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka,\nmenen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni\ntanssimaan, lähden, lähden!\n\nHän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti\nhuoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt\nmitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen\npäässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä\nlasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui\nnojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa\nhehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat\nsameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston\nsydämessään ja meni hänen luokseen.\n\n— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? — lepersi\nGrušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on... Etkö sinä\nole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä\nolen juonut, mutta sinä et juo...\n\n— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut... sinusta olen juopunut,\nmutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja —\nse oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista\nhän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan\nselvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen\nympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien\nkanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi\nliikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan\nkuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan\ntakaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli\nhäntä... Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui\nkaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä\ntuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai\ntoisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen\nvielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös\n»ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän\nväliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi\nlopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan\nlaulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:\n\n    Sika panee röh-röh-röh,\n    vasikka taas öh-öh-öh,\n    ankka panee kva-kva-kva,\n    hanhi sanoo ha-ha-ha,\n    kana karsinassa käyskenteli,\n    ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli,\n    ai, ai, laususkeli!\n\n— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita hänelle,\nhänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!... Tiedätkö, Mitja, minä menen\nluostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša\ntänään sanoja koko elämän ajaksi... Niin... Mutta tänään tanssikaamme.\nHuomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla,\nhyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin\nJumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni,\ntästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen\npyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle\nakalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla.\nMinä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee\nmieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset\nmaailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa.\nVaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja\nja hyviä, sekä huonoja että hyviä... Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä,\ntulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä\nasia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin\nhyvä... No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli\nGrušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti\nitse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna\nminulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa.\nKaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot\nkaikki, miten minä tanssin... kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin...\n\nAikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan\nja tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä\ntanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina\nkuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan. Kuultuaan\nGrušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi vinkua innostuksesta\nja lähti hyppelemään hänen edessään laulellen:\n\n    Kupeet hienot, jalat pienet,\n    häntä kippurassa.\n\nMutta Grušenjka huitaisi häntä nenäliinallaan ja ajoi hänet pois:\n\n— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki... katsomaan. Kutsu myös\nne sieltä, lukon takaa... Miksi sinä panit heidät lukon taakse? Sano\nheille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä tanssin...\n\nMitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa\nherrojen ovea nyrkillään..\n\n— Hoi, te siellä... Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia,\nkutsuu teitäkin.\n\n— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.\n\n— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se\nsinä olet.\n\n— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti;\nhänkin oli aika lailla päissään.\n\n— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se\nole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole\nvaiti, kiltti poika, syö konvehtia.\n\n— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi\nhe eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille\ntanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.»\nGrušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi,\nhän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi\nempien seisomaan keskelle huonetta.\n\n— Olen heikko... — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa\nanteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi... Anteeksi...\n\nHän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään\nsuuntaan vuoroonsa:\n\n— Minun syyni... Suokaa anteeksi...\n\n— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, — kuului\nääniä.\n\n— He ovat hutikassa, — selitti Maksimov hihittäen tytöille.\n\n— Mitja, vie minut pois... ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka\nvoimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen ja\njuoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä lähden\npois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta poistuessaan\njälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut salissa jatkuivat ja\nilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani Grušenjkan vuoteelle ja\nhänen huulensa imeytyivät suutelemaan häntä.\n\n— Älä kajoa minuun... — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla äänellä,\n— älä kajoa, en vielä ole omasi... Sanoin olevani omasi, mutta älä sinä\nkoske minuun... säästä... Niitten täällä ollessa, niitten lähettyvillä\nei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa...\n\n— Tottelen! En ajattele... kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin,\ninhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa\nsyleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.\n\n— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin olet\njalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä kunniallisella\ntavalla... vastaisuudessa se on kunniallista... ja meidänkin on oltava\nkunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei petoja, vaan hyviä... Vie\nminut pois, vie minut kauas, kuuletko... Minä en tahdo täällä, vaan\nkaukana, kaukana...\n\n— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet\nsyleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois... Oi, koko\nelämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei\ntarvitsisi tietää tuosta verestä!\n\n— Mistä verestä? — lausui Grušenjka ymmärtämättä asiaa.\n\n— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä\ntahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä\nvarastin Katjkalta rahaa... Häpeä, häpeä!\n\n— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna\nhänelle takaisin, ota minulta... Mitä huudat! Nyt on kaikki minun\nomani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne kuitenkin...\nOlemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä mieluummin maata\nkyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä käsillä. Täytyy tehdä\ntyötä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule sinun rakastajattaresi,\nminä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi, teen työtä sinua\nvarten. Me menemme neidin luo ja kumarramme molemmat pyytäen häneltä\nanteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos hän ei anna anteeksi, niin\nlähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle rahat ja rakasta minua... Häntä\nälä rakasta. Älä enää rakasta häntä. Jos rupeat rakastamaan, niin minä\nkuristan hänet. Minä puhkaisen neulalla hänen molemmat silmänsä.\n\n— Sinua minä rakastan, sinua ainoastaan, rakastan Siperiassa...\n\n— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos tahdot,\nsama se... teemme työtä... Siperiassa on lunta... Minä rakastan ajaa\nlunta pitkin... pitää olla aisakello... Kuule, aisakello kilahtelee...\nMissä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa... nyt kilinä jo lakkasikin.\n\nHän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan uneen.\nKellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se\nvaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei\nhuomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei\nhuomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja\nlaulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi vallita\nkuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.\n\n— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin... aisakello... Minä olen\nnukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin...\naisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa, aivan\nkuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana... Syleilin ja suutelin\nsinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi kimaltelee...\nTiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin minusta\ntosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä... Minä heräsin, ja\nrakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla...\n\n— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan, rintaansa,\nkäsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta: hänestä näytti,\nettä Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen, ei hänen kasvojaan,\nvaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen liikkumattomana.\nGrušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely, melkeinpä pelästys.\n\n— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja\nkäännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti\nkatselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän hypähti\npystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.\n\n— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle jonkun ääni\nverraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.\n\nMitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana.\nKoko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia.\nVilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti.\nKaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja pulska\nukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on\nkihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä »keuhkotautisen\nnäköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat aina ovat niin\nhyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen. »Hänellähän\non neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti kerran sitä.»\nMutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä... Mitja vain ei\nvoinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee tämänkin miehen,\non nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari, on äskettäin tullut\n»lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius, Mavriki Mavrikitš,\nsen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä nuo, joilla on laatat,\nmitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta miestä, talonpoikia...\nMutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon Borisytš...\n\n— Hyvät herrat... Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja\nlausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan ja\nitse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:\n\n— Ym-mär-rän!\n\nNuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja\ntullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien\npuhua:\n\n— Meillä on teille... sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne, tänne\nnäin, sohvan luo... On olemassa pakottava välttämättömyys selvitellä\nasioita kanssanne.\n\n— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!...\nYm-mär-rän!\n\nJa aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui vieressään\nolevalle tuolille.\n\n— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi veri huutaa\nsinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha poliisipäällikkö.\nHän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja tärisi.\n\n— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori mies.\n— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!...\nPyydän, että annatte minun yksin puhua... En mitenkään voinut odottaa\nteidän puoleltanne moista episodia...\n\n— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli poliisipäällikkö.\n— Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen kanssa ja isänsä\nveren tahrimana... Houretta! Houretta!\n\n— Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä\nkertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti\nprokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä...\n\nMutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun. Hän\nkääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:\n\n— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa\nteille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin\nmurhasta, joka on tapahtunut tänä yönä...\n\nHän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen\njotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää\nymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein...\n\n\n\n\n\nYhdeksäs kirja\n\nValmistava tutkinta\n\n\n\n\n1.\n\nVirkamies Perhotinin menestyksen alku\n\n\nPjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin\nkauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti\nlopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti\nkolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin\nkovasti pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen»\ntakia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei\nhysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli\nDmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan),\nsillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän\nsyöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen\njohdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi\nsisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan\nsen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja Markovnaa hyvin\ntärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan Fedosja Markovnan\nluo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia»\npyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi\nkuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian:\nt.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli\nsiepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin\ntullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri\ntihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja,\njoka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä\nmielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin,\nvaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden\npesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne\nolivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri Fjodorovitš\noli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut\nFjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän\nkohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen\nlopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin\nsyntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut\njuostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis\nvälttämättömästi oli täytynyt _jotakin_ tapahtua. »Mutta kun hän\npalasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin hänelle kaikki,\nniin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta,\nDmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi\nsiihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut\nihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni\nkaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli.\nMinä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan\nkuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan.\nMinä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen\nasuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän\non jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja\noli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti,\nmikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään\nvielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja\nlevottomampana kuin oli sinne tullut.\n\nLuulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut\nmennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin\ntapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään\nasiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön\nluo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli\npimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa,\nFjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt\nkolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan\nmitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee\nhuomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa\ntuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä\njoku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi\nenemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli\nhänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti\njalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään heti lähti uudelle\nmatkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos\ntämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta\näsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä\ntapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo\npoikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa\nhän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti\nvarsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa\nmelkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan\nluo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden\nihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta\nskandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu\ntoisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein\ntäsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr\nIljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän\nmuisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus,\njoka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui\naivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti\nhän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan\nluo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä\nkertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.\n\nKello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin\ntaloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen:\nnukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies\nei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että\ntavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä,\nilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat,\nmutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös,\nmutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan\ntuloa, mutta kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi\nkohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs\ntäkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja\njos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan\ntulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi\nhän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov\nitse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän\noli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo,\nettä hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen\npäänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän\nkuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin\nhänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti\ntämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista\nuteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan\nkuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman\nitsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan\n»juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian\njohdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä\nvastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin»,\nkertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja\nlähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli\nasiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että\n»ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme\nsulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin\nkaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla\nesille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän\nheitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan\nvierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä\ntuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä\nistumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?\n\n— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme Dmitri\nFjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän\noli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä\nvoimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti\npuhujan.\n\n— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä?\n— huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka\nrohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan\nja tämmöisellä hetkellä... ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä,\njoka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme\ntuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos\nsellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten\ntalosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen,\nettä minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää\nminut rauhaan... Minä olen äiti, minä heti... minä... minä...\n\n— Tappamaan! Hän siis tahtoi tappaa teidätkin?\n\n— Onko hän sitten jo tappanut jonkun? — kysyi rouva Hohlakov rajusti.\n\n— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli minuuttia,\nminä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi Perhotin lujasti.\n— Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov toverina lainasi\nminulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti, että hänellä ei\nollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän hän tuli luokseni\nasuntooni kantaen käsissään näkyvissä sadanruplan setelien pinkkaa,\njossa oli arviolta kaksi tai kolmekin tuhatta ruplaa. Hänen kätensä\nja kasvonsa olivat aivan veren tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen\nvaikutuksen. Kysymykseen, mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän\nvastasi täsmällisesti, että hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä\nja että te olitte lainannut hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi\nkultakaivokseen...\n\nRouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa\nmielenliikutusta.\n\n— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti hän lyöden\nkäsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään rahoja, en mitään!\nOi, juoskaa, juoskaa!... Älkää puhuko enää sanaakaan! Pelastakaa\nvanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!\n\n— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te\nmuistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista\nrahasummaa?\n\n— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä, koska\nhän ei osannut panna arvoa... Hän lähti pois raivostuneena ja jalkojaan\ntömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä hyppäsin syrjään...\nJa sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt en aio enää mitään\nsalata, että hän sylkäisikin päälleni, ajatelkaahan! Mutta miksi me\nseisomme? Ah, istuutukaa... Anteeksi, minä... Tai mieluummin juoskaa,\nteidän pitää juosta ja pelastaa onneton vanhus kauheasta kuolemasta!\n\n— Mutta jos hän on jo tappanut hänet?\n\n— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä te\najattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?\n\nHän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse\nvastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin\nselvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän\nitse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan\nluona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä\nyksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan\ntakaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä...\n\n— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen\nerikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka\nmonta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä\nja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa\nminut. Ja niin kävikin... Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan\nminua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on\nilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä\nitseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä,\ntällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty\nPyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä... Ja kuinka lähellä kuolemaa\nminä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja\nhän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš... (anteeksi,\nluullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö,\nminä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka\non tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä\ntahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?... En muuten tiedä\nmitä puhun... Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä\noli jumalankuva kaulassaan... Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja...\nja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi\nmentävä, mitä arvelette?...\n\nPjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan\npoliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten\nniinkuin parhaaksi näkee.\n\n— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail\nMakarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs\nte olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken\najatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä\nkeksinyt!\n\n— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön\nhyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen\npäästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta,\njoka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.\n\n— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa\nsanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää... ja mitä tulee\nilmi... ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan...\nSanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa\nvälttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä\ntaikka puoli viisikin... Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut\nvuoteesta, jos en ota noustakseni... Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku\nedes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?...\n\n— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä,\nkaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri\nFjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi... kaiken varalta...\n\n— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä\nääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte\nminut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä\nasioissa... Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla,\nettä olette täällä virassa...\n\nJa vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin\npuolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:\n\n »En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle Dmitri\n Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta\n ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!\n Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»\n\n                                              Rouva Hohlakov.»\n\n— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —\nMenkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.\n\nJa hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi\nmyös saattamaan tätä eteiseen.\n\n— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen\nteille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme\nole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä\nteitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että\nteillä on virka täällä... ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi...\nMutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää,\nja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa... Oi, minä\npidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret\nmiehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa\ntoivo... Oi, menkää, menkää!...\n\nMutta Pjotr Iljitš oli jo juossut ulos, muuten ei rouva Hohlakov olisi\nhäntä niin pian päästänyt. Rouva Hohlakov teki häneen jokseenkin\nmiellyttävän vaikutuksen, mikä sai jonkin verran kevenemään hänen\nlevottomuutensa siitä, että hän oli puuttunut näin huonoon asiaan. Maku\nihmisillä on perin erilainen, sehän on tunnettu asia. »Hän ei ollenkaan\nole niin vanhan näköinen», ajatteli hän miellyttävän tunteen vallassa,\n»päinvastoin olisin voinut luulla häntä hänen tyttärekseen».\n\nRouva Hohlakov puolestaan taas oli suorastaan hurmaantunut nuoreen\nmieheen. »Niin paljon taitoa, niin paljon täsmällisyyttä ja noin\nnuoressa miehessä meidän aikanamme, ja sitten vielä tuommoinen\nkäytöstapa ja ulkomuoto. Nykyajan nuorista miehistä sanotaan, että he\neivät osaa mitään, mutta tuossa teillä on esimerkki», j.n.e., j.n.e.\nNiin että tuon »kauhean tapahtuman» hän suorastaan unohti, ja vasta\nkäydessään vuoteeseen ja äkkiä uudestaan muistettuaan, »miten lähellä\nkuolemaa» hän oli ollut, hän lausui: »Ah, se on kauheata, kauheata!»\nMutta samassa hän nukahti mitä sikeimpään ja makeimpaan uneen. Minä en\nmuuten näin laajasti esittäisi tämmöisiä vähäpätöisiä ja satunnaisia\nyksityiskohtia, jollei tämä juuri kuvaamani nuoren virkamiehen ja\nei vielä ollenkaan vanhan leskirouvan kummallinen kohtaus myöhemmin\nolisi tullut koko elämänuran perustaksi tuolle täsmälliselle ja\nhuolelliselle nuorelle miehelle, mitä vieläkin hämmästellen muistellaan\nkaupungissamme ja mistä mekin kenties sanomme erikseen sanasen, kun\nlopetamme pitkän kertomuksemme Karamazovin veljeksistä.\n\n\n\n\n2.\n\nHälytys\n\n\nPoliisipäällikkömme Mihail Makarovitš Makarov, entinen\neverstiluutnantti ja uudelta arvoltaan hovineuvos, oli leskimies ja\nhyvä mies. Hän oli saapunut luoksemme vasta kolme vuotta takaperin,\nmutta oli jo saavuttanut yleistä myötätuntoa etupäässä sillä, että\n»osasi koota ihmiset yhteen». Vieraita hänellä oli yhtä mittaa, eikä\nhän näyttänyt itsekään voivan elää ilman niitä. Välttämättömästi piti\njoka päivä jonkun olla hänen luonaan päivällisellä, vaikkapa vain kaksi\nvierasta tai yksikin, mutta ilman vieraita ei edes käyty pöytään. Oli\nmyös päivälliskutsuja kaikenlaisilla, toisinaan odottamattomillakin\nperusteilla. Vaikka ruoat eivät olleetkaan hienon hienoja, niin\nniitä oli runsaasti, isot piirakat olivat mainiosti valmistettuja,\nja viinit, joskaan eivät loistaneet laadullaan, tempasivat vieraat\nmukaansa paljoudellaan. Ensimmäinen huone oli biljardihuone, ja se oli\nvarsin hyvin kalustettukin, t.s. siellä oli seinillä englantilaisten\njuoksijahevosten kuviakin mustissa kehyksissä, mikä, kuten tunnettua,\non välttämätön biljardihuoneen koristus jokaisen naimattoman miehen\nkodissa. Joka ilta pelattiin korttia, jos ei muuten, niin ainakin\nyhdessä pöydässä. Mutta hyvin usein kokoontui myös kaupunkimme parhain\nseurapiiri mammoineen ja tyttösineen sinne tanssiaisiin. Vaikka Mihail\nMakarovitš olikin leski, niin hän eli perhe-elämää, sillä hänen\nluonaan asui hänen jo kauan sitten leskeksi jäänyt tyttärensä, joka\npuolestaan oli kahden tytön, Mihail Makarovitšin tyttärentyttärien,\näiti. Tytöt olivat jo aikaihmisiä ja koulunsa käyneitä, eivät ollenkaan\nepämiellyttävän näköisiä sekä luonteeltaan iloisia, ja vaikka kaikki\ntiesivät, että he eivät saa mitään myötäjäisiä, niin he sittenkin\nvetivät isoisän taloon meidän hienostomme nuoria miehiä. Asioissa ei\nMihail Makarovitš osoittanut erikoista älyä, mutta virkatehtävänsä\nhän suoritti yhtä hyvin kuin monet muutkin. Suoraan sanoen hän\noli jotakuinkin sivistymätön mies ja huoletonkin hallinnollisen\nvaltansa rajojen selkeään ymmärtämiseen nähden. Jotkin nykyaikaisen\nhallitustavan reformit, joita hän ei kylläkään ollut kykenemätön\ntäydellisesti tajuamaan, hän käsitti jossakin määrin ja toisinaan\nsuuressakin määrin virheellisesti, eikä tämä johtunut ollenkaan mistään\nerikoisesta kykenemättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hänen luonteensa\nhuolettomuudesta, sillä ei ollut aikaa syventyä. »Minä olen sielultani,\nhyvät herrat, enemmän sotilas kuin siviilihenkilö», oli hänen\ntapana sanoa itsestään. Myöskään talonpoikaisreformin varsinaisista\nperusteista hän ei vieläkään ollut lopullisesti eikä täsmälleen\nselvillä, vaan ne selvisivät hänelle, niin sanoakseni, vuosi vuodelta\nhänen kartuttaessaan tietojaan käytännöllisesti ja tahtomattaan, ja\nkuitenkin hän itse oli tilanomistaja. Pjotr Iljitš tiesi varmasti, että\ntänä iltana hän kohtaa ehdottomasti Mihail Makarovitšin luona jonkun\nvieraan, ei vain tietänyt kenet. Mutta tällä hetkellä sattuivatkin\nMihail Makarovitšin luona istumaan korttia pelaamassa prokuraattori ja\nmaalaiskuntamme lääkäri Varvinski, nuori mies, joka vasta oli saapunut\nmeille Pietarista, yksi niitä, jotka olivat suorittaneet loistavasti\noppimäärän Pietarin lääketieteellisessä akatemiassa. Prokuraattori\ntaas, t.s. prokuraattorinapulainen, vaikka meillä kaikki häntä\nnimittivät prokuraattoriksi, Ippolit Kirillovitš, oli meidän miehiämme,\nei vielä vanha, kaikkiaan vain kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen,\nmutta hyvin taipuvainen keuhkotautiin, sen lisäksi naimisissa hyvin\npaksun ja lapsettoman rouvan kanssa, itserakas ja ärtyisä, mutta varsin\nälykäs ja myös hyväsydäminen. Nähtävästi hänen luonteensa varsinaisena\nvikana oli se, että hänelle oli jonkin verran korkeammat ajatukset\nitsestään kuin mihin hänen todelliset ansionsa olisivat oikeuttaneet.\nTästäpä syystä hän aina näytti levottomalta. Hänellä oli myös eräitä\nkorkeampia ja taiteellisiakin taipumuksia, esimerkiksi taipumusta\nolla psykologi, erikoinen ihmissielun tuntija, erikoisesti kykenevä\nymmärtämään rikoksentekijää ja hänen rikostaan. Tässä mielessä hän\nkatsoi tulleensa jonkin verran väärin kohdelluksi ja syrjäytetyksi\nvirkauralla ja oli aina pitänyt varmana, että ylemmissä piireissä\nhänelle ei osattu antaa arvoa ja että hänellä on vihamiehiä. Synkkinä\nhetkinään hän uhkaili antautua asianajajaksi rikosasioita ajamaan.\nKaramazovien odottamaton isänmurhajuttu ikäänkuin pudisti hänet aivan\nhereille: Se on semmoinen juttu, että saattoi tulla tunnetuksi koko\nVenäjällä. Mutta tämän sanoessanihan minä jo hyppään kertomuksessani\neteenpäin.\n\nViereisessä huoneessa istui neitosten seurassa myös nuori\ntutkintatuomarimme Nikolai Parfenovitš Neljudov, joka vasta kaksi\nkuukautta sitten oli tullut meille Pietarista. Myöhemmin meillä\npuhuttiin ja ihmeteltiinkin sitä, että kaikki nämä henkilöt\nolivat aivan kuin vartavasten kokoontuneet yhteen »rikoksen»\ntapahtumisiltana hallitusvallan edustajan taloon. Asia oli kuitenkin\npaljon yksinkertaisempi ja oli tapahtunut perin luonnollisella\ntavalla: Ippolit Kirillovitšin vaimolla oli jo kaksi päivää ollut\nhammassärkyä, ja täytyihän miehen mennä jonnekin hänen voivotuksiaan\npakoon; lääkäri taas jo oman olemuksensa pakosta ei voinut illalla\nolla muualla kuin korttien ääressä. Nikolai Parfenovitš Neljudov\ntaas oli jo kolme päivää sitten suunnitellut tulevansa tänä iltana\nMihail Makarovitšille niin sanoakseni sattumalta, hämmästyttääkseen\näkkiä ja kavalasti hänen vanhempaa neitostaan Olga Mihailovnaa\nsillä, että tunsi hänen salaisuutensa, tiesi tänään olevan hänen\nsyntymäpäivänsä, jonka tyttö tahallaan oli tahtonut pitää salassa\nseurapiiriltämme, ettei tarvitsisi kutsua kaupunkia tanssiaisiin.\nSaattoi odottaa, että paljon naurettaisiin ja vihjailtaisiin tytön\nikään, jota hän muka ei uskalla ilmoittaa, ja Nikolai Parfenovitš\nsanoisi nyt, kun tuntee tytön salaisuuden, kertovansa sen heti\nseuraavana päivänä kaikille j.n.e. Herttainen nuori mies oli tässä\nsuhteessa suuri veitikka, veitikaksi naiset meillä häntä nimittivätkin,\nja se nähtävästi miellytti häntä suuresti. Muutoin hän kuului sangen\nhyviin piireihin, oli hyvästä kodista, oli saanut hyvän kasvatuksen,\nja hänen tunne-elämänsä oli hyvä, sillä vaikka hän viettikin iloista\nelämää, niin hän oli varsin viaton ja aina säädyllinen. Hän oli\npienikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan heikko ja hento. Hänen hienoissa,\nvalkeissa sormissaan välkkyi aina muutamia tavattoman isokivisiä\nkantasormuksia. Kun hän oli virantoimituksessa, niin hän muuttui\nharvinaisen juhlalliseksi, aivan kuin hän olisi pitänyt merkitystään\nja virkavelvollisuuksiaan pyhänä asiana. Varsinkin hän osasi\nkuulusteluissa saattaa ymmälle murhamiehet ja muut rikoksentekijät,\njotka kuuluivat rahvaan piiriin, ja hän herätti heissä todellakin,\njollei kunnioitusta, niin ainakin jonkinmoista ihmettelyä.\n\nAstuessaan sisälle poliisipäällikön luo Pjotr Iljitš aivan ällistyi:\nhän huomasi yhtäkkiä, että siellä tiedetään jo kaikki. Tosiaankin\noli kortinpeluu keskeytynyt, kaikki seisoivat ja pohtivat asiaa,\nja Nikolai Parfenovitškin oli juossut neitien seurasta ja oli\nhyvin taisteluhaluisen ja tuiman näköinen. Pjotr Iljitš sai kuulla\ntyrmistyttävän uutisen, että ukko Fjodor Pavlovitš tosiaankin oli\nmurhattu tänä iltana omassa kodissaan, murhattu ja ryöstetty. Se oli\njuuri vähää ennen saatu tietää seuraavalla tavalla.\n\nVaikka Marfa Ignatjevna, aidan luo kaadetun Grigorin vaimo, nukkuikin\nsikeässä unessa vuoteessaan ja olisi voinut näin nukkua aamuun\nasti, niin hän kuitenkin äkkiä heräsi. Sen oli osaksi saanut aikaan\nviereisessä huoneessa tiedottomana makaavan Smerdjakovin kauhea\nkaatuvatautisen ulina — se ulina, jolla hänen kaatuvataudinkohtauksensa\naina alkoivat ja jotka kohtaukset aina koko elämän ajan olivat\npeloittaneet hirveästi Marfa Ignatjevnaa ja vaikuttaneet häneen\ntuskallisesti. Hän ei voinut koskaan tottua niihin. Unenpöpperössä\nhän hypähti ylös ja syöksyi melkein tiedottomana Smerdjakovin\nmakuukomeroon. Mutta siellä oli pimeä, kuului vain että sairas oli\nalkanut hirveästi korista ja heittelehtiä. Silloin Marfa Ignatjevna\nitsekin alkoi huutaa ja kutsua miestään, mutta huomasi äkkiä, että\nGrigori ei hänen noustessaan taitanut ollakaan vuoteessa. Hän juoksi\nvuoteen luo ja kopeloi sitä uudelleen, mutta vuode oli todellakin\ntyhjä. Grigori oli siis mennyt, mutta minne? Hän juoksi ulos portaille\nja kutsui arasti häntä portailta. Vastausta hän ei tietenkään saanut,\nmutta kuuli sen sijaan keskellä yön hiljaisuutta jostakin, aivan\nkuin kaukaa puutarhasta, jonkinlaista vaikerrusta. Hän kuunteli\ntarkasti: vaikerrukset uudistuivat taas, ja selvää oli, että ne\ntulivat tosiaankin puutarhasta. »Herra Jumala, aivan niinkuin silloin\nLizaveta Smerdjaštšaja!» nousi hänen sekavaan päähänsä. Arasti hän\nastui portailta alas ja huomasi, että puutarhan portti oli avoinna.\n»Varmaankin hän, sydänkäpyni, on siellä», ajatteli hän, astui portin\nluo ja kuuli äkkiä selvästi, että häntä kutsuu Grigori, huutaa: »Marfa,\nMarfa!» heikolla, vaikeroivalla, peloittavalla äänellä. »Jumala varjele\nmeitä onnettomuudelta», kuiskasi Marfa Ignatjevna ja lähti rientämään\nkutsua kohti, ja niin hän löysikin Grigorin. Mutta hän ei löytänyt\ntätä aidan luota, ei siitä paikasta, johon hänet oli kaadettu, vaan\nnoin kahdenkymmenen askelen päässä aidasta. Myöhemmin selvisi, että\nGrigori tultuaan tajuihinsa oli ryöminyt ja luultavasti tehnyt sitä\npitkän aikaa, menettäen tällöin muutamia kertoja tajuntansa ja jälleen\npyörtyen. Marfa huomasi heti, että Grigori oli aivan verissään, ja\nsilloin hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Grigori taas lepersi hiljaa\nja katkonaisesti: »Tappoi... isänsä tappoi... mitä huudat, hölmö...\njuokse, kutsu...» Mutta Marfa Ignatjevna ei asettunut, vaan huusi\nyhä ja nähtyään äkkiä, että herran ikkuna oli auki ja ikkunassa\nvaloa, hän juoksi ikkunan luo ja alkoi huutaa Fjodor Pavlovitšia.\nMutta katsahdettuaan ikkunaan hän näki kauhean näyn: herra makasi\nselällään lattialla liikkumattomana. Vaalea yönuttu ja valkoinen paita\nolivat rinnan kohdalta veressä. Kynttilä pöydällä valaisi kirkkaasti\nveren ja Fjodor Pavlovitšin liikkumattomat, elottomat kasvot. Nyt\nMarfa Ignatjevna jo äärimmäisen kauhun vallassa syöksyi pois ikkunan\nluota, juoksi ulos puutarhasta, avasi portin salvan ja juoksi suin\npäin takakadulle naapurin, Maria Kondratjevnan, luo. Molemmat\nnaapurinaiset, äiti ja tytär, olivat jo nukkumassa, mutta heräsivät\nMarfa Ignatjevnan kovaan ja rajuun ikkunaluukkujen kolkutteluun ja\nhyppäsivät ikkunan luokse. Marfa Ignatjevna kertoi sekavasti, vinkuen\nja huutaen, pääkohdat asiasta ja kutsui heitä apuun. Juuri tänä\nyönä sattui heidän luonaan olemaan yötä kuljeskeleva Tuomas. Hänet\nherätettiin silmänräpäyksessä jalkeille, ja kaikki kolme lähtivät\njuoksemaan rikospaikalle. Matkan varrella Maria Kondratjevna ennätti\nmuistaa kuulleensa äsken, kellon käydessä yhdeksättä, kauhean ja\nläpitunkevan kirkaisun, joka heidän puutarhastaan oli kuulunut\nkauas yltympäri — se oli tietysti juuri tuo Grigorin huuto, kun hän\ntarttuen käsillään jo aidalle kiivenneen Dmitri Fjodorovitšin jalkaan\noli huutanut: »Isänmurhaaja!» — Joku kirkaisi yksinään ja vaikeni\näkkiä, todisti Maria Kondratjevna juostessaan. Saavuttuaan paikalle,\nmissä Grigori makasi, molemmat naiset Tuomaan avulla kantoivat hänet\nsivurakennukseen. Sytytettiin tuli ja nähtiin, että Smerdjakov yhä\noli kohtauksensa vallassa ja heittelehti makuukomerossa seinästä\ntoiseen silmät kierossa ja vaahdon valuessa hänen huuliltaan. Grigorin\npää pestiin etikansekaisella vedellä, ja vesi saattoi hänet täysin\ntajuihinsa. Hän kysyi heti: »Onko herra murhattu vai eikö?» Molemmat\nnaiset ja Tuomas lähtivät silloin herran luo ja näkivät tällä kertaa\npuutarhaan mennessään, ettei vain ikkuna, vaan talon puutarhanpuolinen\novikin oli selkoselällään, vaikka herralla oli tapana huolellisesti\nitse lukita ovensa illalla ennen jokaista yötä, ja hän oli tehnyt tätä\njo kokonaisen viikon ajan eikä sallinut Grigorinkaan millään syyllä\nkolkuttaa hänen oveaan. Nähdessään tämän avoimen oven he kaikki,\nmolemmat naiset ja Tuomas, alkoivat pelätä mennä sisälle herran luo,\n»ettei siitä myöhemmin olisi joitakin seurauksia». Kun he palasivat\ntakaisin, niin Grigori käski heti juoksemaan itse poliisipäällikön\nluo. Silloin Maria Kondratjevna juoksi ja hälytti kaikki pystyyn\npoliisipäällikön luona. Hän oli ennättänyt käydä siellä ainoastaan\nviisi minuuttia ennen Pjotr Iljitšin tuloa, niin että tämä ei tullut\nenää kertomaan vain arveluitaan ja johtopäätöksiään, vaan saapui\nilmeisenä todistajana, jonka kertomus yhä enemmän vahvisti kaikkien\nyleistä arvelua siitä, kuka oli rikoksen tekijä (jota hän muuten\nsydämensä sisimmässä ei vielä tähän viimeiseen hetkeen asti ollut\nottanut uskoakseen).\n\nPäätettiin toimia tarmokkaasti. Kaupungin poliisikomisariuksen\napulaisen tehtäväksi annettiin hankkia heti neljä todistajaa, ja\nkaikkien sääntöjen mukaisesti, joita en tässä selosta, he menivät\nsisälle Fjodor Pavlovitšin taloon ja toimittivat tutkimuksen itse\npaikalla. Kunnanlääkäri, tulinen ja paikkakunnalla uusi mies,\nmelkein itse pyysi saada tulla poliisipäällikön, prokuraattorin ja\ntutkintatuomarin mukaan. Mainitsen vain lyhyesti: osoittautui, että\nFjodor Pavlovitš oli murhattu lyömällä hänen päänsä puhki, mutta\nmillä? Luultavimmin samalla aseella, jolla sitten myös Grigori oli\nkaadettu. Ja kohta löydettiin myös se ase, kun Grigori, jolle annettiin\nkaikkea mahdollista lääkärinapua, oli kertonut jokseenkin selkeästi,\nvaikkakin heikolla ja katkeilevalla äänellä, miten hänet oli lyöty\nmaahan. Alettiin etsiä lyhdyn valossa aidan luota ja löydettiin suoraan\npuutarhan polulle aivan näkyvään paikkaan paiskattu vaskinen survin.\nHuoneessa, jossa Fjodor Pavlovitš makasi, ei havaittu mitään erikoista\nepäjärjestystä, mutta verhon takaa, hänen vuoteensa luota, löydettiin\nlattialta iso, paksusta paperista tehty, virastoissa käytettävien\nkokoinen kirjekuori, jossa oli kirjoitus: »Kolmentuhannen ruplan lahja\nenkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja alle oli lisätty,\n— luultavasti sen oli myöhemmin lisännyt Fjodor Pavlovitš itse: »ja\nkananpojalle». Kirjekuoressa oli kolme isoa, punaiseen sinettilakkaan\npainettua sinettiä, mutta kuori oli reväisty rikki ja se oli tyhjä:\nrahat oli viety. Lattialta löydettiin myös hieno ruusunpunainen nauha,\njolla kirjekuori oli ollut köytetty. Pjotr Iljitšin todistuksissa\nteki muun muassa eräs seikka syvän vaikutuksen prokuraattoriin ja\ntutkintatuomariin, nimittäin hänen arvelunsa, että Dmitri Fjodorovitš\nehdottomasti ampuu itsensä ennen päivän koittoa, että hän oli itse sen\npäättänyt, itse puhunut siitä Pjotr Iljitšille, ladannut pistolin tämän\nnähden, kirjoittanut kirjelipun, pistänyt sen taskuunsa j.n.e. Kun\nPjotr Iljitš, joka vieläkään ei ollut tahtonut häntä uskoa, oli uhannut\nlähtevänsä ja ilmoittavansa asian jollekulle estääkseen itsemurhan,\nniin Mitja itse oli nauraen vastannut hänelle: »Et ennätä.» Oli siis\nkiiruhdettava paikalle, Mokrojeen, jotta rikoksentekijä saataisiin\nsiepatuksi kiinni, ennenkuin hän ehkä tosiaankin ampuu itsensä.\n»Se on selvää, se on selvää!» toisteli prokuraattori tavattoman\nkiihtyneenä. »Aivan täsmälleen noin tuollaiset huimapäät tekevätkin:\nhuomenna tapan itseni, mutta ennen kuolemaa pidetään juomingit.»\nKertomus siitä, kuinka Mitja oli ottanut puodista paljon viiniä ja\ntavaroita, sai prokuraattorin yhä enemmän tulistumaan. »Muistatteko\nsen nuoren miehen, hyvät herrat, joka tappoi kauppias Olsufjevin,\nryösti puolitoista tuhatta ja meni heti käherryttämään tukkansa ja\nsitten, piilottelematta edes kunnolleen rahoja, melkein kantaen niitä\nkäsissään, meni tyttöjen luo.» Kaikkia viivytti kuitenkin tutkinta,\nkotitarkastus Fjodor Pavlovitšin talossa, muodollisuudet y.m. Kaikki\ntämä vei aikaa, ja sentähden lähetettiin pari tuntia ennen muitten\nlähtöä Mokrojeen komisarius Mavriki Mavrikijevitš Šmertsov, joka\nedellisen päivän aamuna juuri oli tullut kaupunkiin palkkaansa\nnostamaan. Mavriki Mavrikijevitš sai seuraavat ohjeet: tultuaan\nMokrojeen hänen oli mitään hälyä nostamatta kaiken aikaa pidettävä\nsilmällä »rikollista» siihen asti, kunnes asianomaiset viranomaiset\nsaapuisivat, sekä varattava myös todistajat, maalaispoliisin apulaiset\nj.n.e. Näin Mavriki Mavrikijevitš menettelikin, säilytti incognitonsa\nja uskoi osaksi salaisuutensa ainoastaan vanhalle tutulleen Trifon\nBorisytšille. Tämä sattui juuri samaan aikaan, jolloin Mitja kohtasi\npimeässä parvekkeella isännän, joka etsi häntä, ja jolloin hän samalla\nhuomasi, että Trifon Borisytšin kasvoissa ja puheissa äkkiä oli\ntapahtunut jokin muutos. Näin ollen ei Mitja eikä kukaan tietänyt,\nettä heitä pidettiin silmällä; hänen pistolilaatikkonsa oli Trifon\nBorisytš aikoja sitten ottanut ja piilottanut salaiseen paikkaan.\nJa vasta viidennellä tunnilla aamulla, melkein päivän sarastaessa,\nolivat kaikki viranomaiset saapuneet, poliisipäällikkö, prokuraattori\nja tutkintatuomari, kaksissa ajopeleissä ja kahdella kolmivaljakolla.\nLääkäri oli jäänyt Fjodor Pavlovitšin taloon, jossa hänen oli määrä\nsuorittaa aamulla murhatun ruumiin avaus, mutta pääasiassa kiinnitti\nhänen mieltään nimenomaan sairaan palvelijan Smerdjakovin tila: »Noin\nankaria ja noin pitkiä kaatuvataudinkohtauksia, jotka uudistuvat\nkeskeytymättä kahden vuorokauden kuluessa, saa harvoin nähdä, ja se\nkuuluu tieteen tutkittaviin», sanoi hän innostuneena tovereilleen,\nja nämä onnittelivat häntä nauraen löydön johdosta. Tällöin jäi\nerikoisesti prokuraattorin ja tutkintatuomarin mieleen, että lääkäri\nhyvin varmalla äänenpainolla lisäsi, ettei Smerdjakov elä aamuun asti.\n\nNyt pitkän, mutta luultavasti välttämättömän selityksen jälkeen olemme\npalanneet juuri siihen kohtaan kertomuksessamme, johon sen pysähdytimme\nedellisessä kirjassa.\n\n\n\n\n3.\n\nSielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.\n\n\nMitja siis istui ja katseli hurjin katsein läsnäolevia ymmärtämättä,\nmitä hänelle puhuttiin. Äkkiä hän nousi, kohotti ylös kätensä ja huusi\nkovalla äänellä:\n\n— En ole syyllinen! Tähän vereen en ole syyllinen! Isäni vereen en ole\nsyyllinen... Aioin tappaa, mutta en ole syyllinen! En minä!\n\nTuskin hän oli ennättänyt huutaa tämän, kun verhojen takaa hyppäsi\nesille Grušenjka ja suorastaan heittäytyi poliisipäällikön jalkoihin.\n\n— Minä se olen, minä, kurja, minä olen syyllinen! — huusi hän\nvaikeroiden sydäntäsärkevästi, silmät kyyneliä täynnä, ojennellen\nkäsiään jokaista kohti. — Minun tähteni hän tappoi!... Minä häntä\nkiusasin ja saatoin lopulta tekemään sen! Minä kiusasin tuota\nvanhusvainajaakin ilkeydessäni ja johdin asiat tähän! Minä olen\nsyyllinen, minä olen ensimmäinen, minä olen pääsyyllinen!\n\n— Niin, sinä olet syyllinen! Sinä olet päärikollinen! Sinä olet\nhurjapäinen, sinä olet irstas, sinä olet pääsyyllinen, — ärjäisi häntä\nkädellään uhaten poliisipäällikkö, mutta silloin tätä nopeasti ja\npäättävästi estettiin jatkamasta. Prokuraattori suorastaan kävi häneen\nkäsiksikin.\n\n— Tämä johtaa täydelliseen epäjärjestykseen, Mihail Makarovitš, —\nhuudahti hän, — te häiritsette ehdottomasti tutkintaa... pilaatte\nasian... — puhui hän melkein läähättäen.\n\n— On ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä\ntoimenpiteisiin! — tulistui hirveästi myös Nikolai Parfenovitš. —\nMuuten ei tule kerrassaan mitään!...\n\nTuomitkaa meidät yhdessä! — huuteli Grušenjka kiihkeästi edelleen\npolvistuneena. — Rangaiskaa meitä yhdessä, minä olen nyt valmis\nkärsimään hänen kanssaan vaikka kuolemanrangaistuksen!\n\n— Gruša, elämäni, vereni, pyhä olentoni! — huusi Mitja heittäytyen\nhänen eteensä polvilleen ja lujasti puristaen hänet syliinsä. — Älkää\nuskoko häntä, — huusi hän, — hän ei ole mihinkään syyllinen, ei\nmihinkään vereen eikä mihinkään!\n\nHän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin\nerilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että\nhän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään\nja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä\nhäntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš,\ntutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta\nlasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää\npelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti.\nMitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia\ntuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja\ntoinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja\nkauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet\nvetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden\nhirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei\nvoinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään\nolleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle\nsivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov,\nistuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen\npaikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori\nmies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki,\nja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että\nhän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan.\nPoliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä,\nKalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.\n\n— Juokaa vettä! — lausui tutkintatuomari lempeästi jo kymmenennen\nkerran.\n\n— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut... mutta... mitäs, hyvät\nherrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja\nluoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.\n\n— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor\nPavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.\n\n— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen\nvanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin\nukon, tapoin ja paiskasin maahan... Mutta raskasta on vastata tästä\nverestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön...\nKamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa!\nMutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa,\njos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!...\n\n— Niin, kuka on voinut tappaa... — alkoi tutkintatuomari, mutta\nprokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta\nmekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan\nsilmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen:\n\n— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori\nVasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa\nja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että\nteidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut —\nhän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.\n\n— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä\nyhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän\nSinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle\nja konnalle, rukoukseni johdosta!... Niin, niin, se on rukoukseni\njohdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!... — ja hän teki kolme\nkertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.\n\n— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia\ntodistuksia teitä vastaan, että... — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta\nMitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.\n\n— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä\njuoksen hänen luokseen...\n\n— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein\nvinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset\nmiehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui\ntuolilleen...\n\n— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain\nsilmänräpäykseksi... tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty\npois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että\nminä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! —\nlausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi,\nminä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti\nsyntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!... Tuo vanhus\n— hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua\nkaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet,\noli minulle kuin oma isä!...\n\n— Siis te... — alkoi tutkintatuomari.\n\n— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja\npannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä,\n— antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä\nkaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!\n\n— Joisitte taas vettä... — sanoi pehmoisesti Nikolai Parfenovitš.\n\nMitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan\nnäköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä.\nKoko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas\nkaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen\nentisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet\neilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa\nseurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona\nMitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton,\nmutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri\nollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan\nhänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja\nvain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin\nhuomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta\nhän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen\nrouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä\nymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina\nystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä\nkohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut\nennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja\nkerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa\nnaisista.\n\n— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava\ntutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan\nnyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista...\nälkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn\npuoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille\navoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia... kunnia ja ilo kohdata\nteidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona... Hyvät herrat,\nhyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä\nminä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu...\njos vain Grigori on todistanut minua vastaan... niin kohdistuu, — oi,\ntietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän\nminä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme\nnyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät\nherrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä\ntietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?\n\nMitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja\naivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.\n\n— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin\nkohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti,\nja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli\nkirjoitettava.\n\n— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa,\nminä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat...\nMutta näettekö... Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän\non syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on\nsyypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän\non syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä\nkirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat,\nse ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin... Mutta isävanhuksen\nmurhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!... Minä\nnäytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi.\nTe tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte\nepäluuloillenne!...\n\n— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari,\nilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan.\n— Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte\nvastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te,\nniinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte\nhänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa... Ainakin täällä\nte neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne\ntappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin\ntappaa!»\n\n— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin,\nonnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin...\nonnetonta kyllä, onnetonta kyllä!\n\n— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä\nnimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa\nkohtaan?\n\n— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi\nolkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut\ntunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen\ntietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin\nZosiman kammiossa... Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä\ntappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani,\ntodistajia oli sitä kuulemassa... Oi, on tuhat todistajaa! Koko\nkuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!... Tosiasia on\nilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat,\ntunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti\nkulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut\nminulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän\nsen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi\nasiani, mutta... koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin...\nesimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle,\nniin... en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat,\nminähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi\npuhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja\nnyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen\nolisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille\ntäydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä\nmyöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä\ntapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten,\nkuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää,\nminä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu?\nKuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän\nnopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.\n\n— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan,\npää puhki, — lausui prokuraattori.\n\n— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä\npöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.\n\n— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä\nsilloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti,\nettä se on mustasukkaisuuden tunne?\n\n— No niin, mustasukkaisuus, eikä yksinomaan mustasukkaisuuskaan.\n\n— Riita rahasta?\n\n— Niin kyllä, myös rahasta.\n\n— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte\nsaapa perintönänne.\n\n— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää\nkuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin\nsiitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon\nmenneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo\nkolmetuhatta... niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka\ntiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin\nehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat,\npidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena...\n\nProkuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti\nhuomaamatta iskeä tälle silmää.\n\n— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, —\nmutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin\nnimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa\nolevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.\n\n— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas\ntodistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita\nja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat,\nte kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen,\n— lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne\npuhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa\ntämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja,\nmutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena\nolennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen,\nminä en osaa sitä lausua julki... Se juuri on minulle tuottanutkin\nkärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta,\nollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty\nkädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni\najan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat... toisin\nsanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä\nerehdyin, yksin, yksin!... Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän\nrypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua\nei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä,\nkaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta,\ninhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen\ntoisin.\n\n— Mitenkä toisin?\n\n— En toisin, vaan olen pahoillani, että niin häntä vihasin.\n\n— Tunnette katumusta?\n\n— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen\nhuono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla\nei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte\nehkä kirjoittaa muistiin.\n\nTämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan\nsitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin,\nhän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä\ntaas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka\näsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen\nkauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa\nnyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti\nsen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita\nkemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan\nMaksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli\ntakertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään.\nHeidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa.\nGrušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen\nsieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla,\nvaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän\nsyöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta,\nettä kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen\nvaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja\nsyöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan.\nMutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet\ntoisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti,\nriuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin\nGrušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen\nojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen\npäätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä\nvastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:\n\n— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton,\nviaton!...\n\nProkuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin\nverran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti\nsieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla\näänellä ja kiihkeästi:\n\n— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa,\nherrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen,\nherrat, teidän kuullen!\n\n— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä\ntapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.\n\n— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen\nkääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa\nkasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta\nkohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja\nantanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko\najan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko,\n— saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että\nsinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että\nhän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja\ntodistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen\nminä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän\ntuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi.\nItse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen\npuolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin\nja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut\nhänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen\nedessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu\neikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš,\nistutko rauhallisena vai etkö?\n\nHyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe,\ninhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja\nkyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti\nhänen luokseen.\n\n— Suokaa anteeksi, herrat, sallikaa, oi, sallikaa! — huudahti hän.\n— Teillä on enkelin sydän, Mihail Makarovitš, minä kiitän hänen\npuolestaan! Minä olen, olen rauhallinen, olen iloinen, kertokaa se\nhänelle sydämenne rajattomassa hyvyydessä, ilmoittakaa, että minä\nolen iloinen, alan ihan heti nauraakin, kun tiedän, että hänellä on\nläheisyydessään sellainen suojelusenkeli kuin te. Heti lopetan kaikki,\nja paikalla kun olen vapaa, heti paikalla tulen hänen luokseen, hän saa\nnähdä, odottakoon! Hyvät herrat, — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin\nja tutkintatuomarin puoleen, — nyt avaan teille koko sydämeni, kaikki\nvuodatan siitä, me pääsemme silmänräpäyksessä loppuun — rupeammehan\nlopuksi nauramaan, eikö niin? Mutta, hyvät herrat, tämä nainen on\nsieluni kuningatar! Oi, sallikaa minun sanoa se, minä tunnustan sen\nteille... Näenhän minä, että olen kunnon ihmisten seurassa: hän\non minun valoni, minun pyhä olentoni, jospa te vain tietäisitte!\nKuulitteko hänen huutonsa: »Sinun kanssasi olen valmis kärsimään\nvaikka kuolemanrangaistuksen!» Mitä minä olen hänelle antanut, minä,\nkerjäläinen, köyhä raukka, miksi tämmöinen rakkaus minua kohtaan,\nolenko minä sen arvoinen, minä kömpelö, häpeää ansainnut elukka, jolla\non häpeälliset kasvot, olenko minä ansainnut sellaista rakkautta, että\nhän lähtisi kanssani pakkotyöhön? Minun tähteni hän makasi äsken teidän\njalkojenne juuressa, hän on ylpeä eikä mihinkään syyllinen! Kuinka\nminä en jumaloisi häntä, kuinka en itkisi, en pyrkisi hänen luokseen\nniinkuin äsken? Oi, herrat, antakaa anteeksi! Mutta nyt, nyt olen\nlohdutettu.\n\nJa hän vaipui tuolille, peitti kasvonsa molempiin käsiinsä ja\npurskahti itkemään. Mutta ne olivat jo onnellisia kyyneliä. Hän tuli\nsilmänräpäyksessä entiselleen. Vanha poliisipäällikkö oli hyvin\ntyytyväinen, ja lakimiehet näyttivät niinikään olevan hyvillään; he\ntunsivat kuulustelun nyt joutuneen uuteen vaiheeseen. Saatettuaan\novelle poliisipäällikön Mitja suorastaan tuli iloiseksi.\n\n— No, hyvät herrat, nyt olen käytettävissänne, täydelleen\nkäytettävissänne. Ja... jos ei vain olisi kaikkia noita pikkuasioita,\nniin me pääsisimme heti yksimielisyyteen. Minä puhun taas\npikkuasioista. Minä olen teidän, hyvät herrat, mutta, minä vannon,\ntarvitaan molemminpuolista luottamusta, — teidän on luotettava minuun\nja minun teihin — muuten emme pääse koskaan tulokseen. Teidän takianne\npuhun. Asiaan, hyvät herrat, asiaan, ja, ennen kaikkea, älkää penkoko\nniin paljon minun sieluani, älkää kiusatko sitä tyhjänpäiväisillä\nasioilla, vaan kysykää ainoastaan asiaa ja tositapahtumia, niin minä\nannan heti kaikki tarpeelliset tiedot. Mutta pikkuseikat hiiteen!\n\nNäin huudahteli Mitja. Kuulustelu alkoi uudelleen.\n\n\n\n\n4.\n\nToinen koettelemus\n\n\n— Ette usko, miten te rohkaisette meitä itseämme, Dmitri Fjodorovitš,\ntällä auliudellanne... — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua vilkastuneen\nnäköisenä ja ilmeisen tyytyväisyyden loistaessa hänen suurista,\nvaaleanharmaista, pullollaan olevista, muuten sangen likinäköisistä\nsilmistään, joilta hän hetkistä aikaisemmin oli ottanut pois\nsilmälasit. — Ja te teitte äsken oikean huomautuksen tuosta\nmolemminpuolisesta luottamuksesta, jota ilman toisinaan on mahdotonta\ntulla toimeenkin näin tärkeissä asioissa, siinä tapauksessa että\nepäluulonalainen henkilö todellakin haluaa, toivoo ja voi osoittaa\nsyyttömyytensä. Me puolestamme teemme voitavamme, ja te olette itse jo\nnytkin voinut nähdä, miten me hoidamme tätä asiaa... Oletteko samaa\nmieltä, Ippolit Kirillovitš? — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin puoleen.\n\n— Oi, epäilemättä, — lausui prokuraattori hyväksyvästi, vaikka hänen\npuheensa tuntuikin hieman kuivalta Nikolai Parfenovitšin purkaukseen\nverrattuna.\n\nHuomautan kerta kaikkiaan: meille äskettäin saapunut Nikolai\nParfenovitš oli virkatoimintansa alusta asti täällä tuntenut meidän\nprokuraattoriamme Ippolit Kirillovitšia kohtaan tavatonta kunnioitusta\nja tullut hänen kanssaan miltei sydämellisiin väleihin. Hän oli\nmelkeinpä ainoa ihminen, joka ehdottomasti uskoi meidän »virkauralla\nväärin kohdellun» Ippolit Kirillovitšimme harvinaiseen psykologiseen\nkykyyn ja puhujalahjoihin ja täydellisesti uskoi senkin, että häntä\noli väärin kohdeltu. Hän oli kuullut hänestä jo Pietarissa. Sen sijaan\noli vuorostaan nuori Nikolai Parfenovitš samoin ainoa mies koko\nmaailmassa, jota meidän »syrjäytetty» prokuraattorimme vilpittömästi\nrakasti. Matkalla tänne he olivat ennättäneet jonkin verran päättää\nja sopia kysymyksessä olevasta jutusta, ja nyt pöydän ääressä Nikolai\nParfenovitšin terävä äly tajusi kuin lennosta siepaten ja ymmärsi\njokaisen osviitan, jokaisen liikkeen vanhemman virkatoverin kasvoissa,\nymmärsi puolesta sanasta, katseesta, silmäniskusta.\n\n— Hyvät herrat, antakaa vain minun itseni kertoa älkääkä\nkeskeyttäkö minua jonninjoutavilla asioilla, niin minä teen teille\nsilmänräpäyksessä selon kaikesta, — puhui Mitja kärsimättömästi.\n\n— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan\nteidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään\ntosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista\nkymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte\npanttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.\n\n— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä\nsiitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani\npanttasin.\n\n— Palasitteko te matkalta? Kävittekö ulkopuolella kaupungin?\n\n— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te\ntietänyt sitä?\n\nProkuraattori ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.\n\n— Ja yleensäkin, jospa te aloittaisitte kertomuksenne\njärjestelmällisesti kuvaamalla koko eilisen päivänne aamusta alkaen?\nOlkaa hyvä ja ilmoittakaa esimerkiksi: minkä tähden te poistuitte\nkaupungista, mihin aikaan lähditte ja saavuitte takaisin... ja kaikki\nnämä tosiseikat.\n\n— Olisitte noin kysynytkin alusta pitäen, — alkoi Mitja nauraa\näänekkäästi, ja jos tahdotte, niin asiaa ei ole aloitettava eilisestä,\nvaan sen edellisestä päivästä, aivan aamusta, silloin ymmärrätte minne,\nmiten ja mitä varten läksin ja matkustin. Minä menin, herrat, toissa\npäivänä aamulla täkäläisen kauppiaan Samsonovin luo lainatakseni\nhäneltä rahaa kolmetuhatta mitä parhainta vakuutta vastaan, — oli äkkiä\ntullut kova rahan tarve, oli tullut rahan tarve...\n\n— Sallikaa minun keskeyttää teidät, — lausui prokuraattori\nkohteliaasti, — miksi teille tuli niin yhtäkkiä tarvis ja juuri\ntuollaista rahamäärää, kolmeatuhatta ruplaa?\n\n— Äh, hyvät herrat, ei tarvitsisi takertua pikkuseikkoihin: miten,\nmilloin ja miksi, ja minkätähden juuri niin paljon eikä niin paljon\nrahaa, ja kaikkea tuota hölynpölyä... sehän ei mahdu kolmeen\nnidokseenkaan, ja sittenkin vielä tarvitaan epilogi!\n\nKaiken tämän Mitja sanoi hyväntahtoisen, mutta kärsimättömän\ntuttavallisesti niinkuin ihminen, joka tahtoo sanoa koko totuuden ja\njoka on täynnä mitä parhaimpia aikeita.\n\n— Hyvät herrat, — sanoi hän ikäänkuin äkkiä hoksaten, — älkää nurkuko\nminun vastaanpäkistämistäni, pyydän taaskin: uskokaa vieläkin, että\nminä tunnen täydellistä kunnioitusta ja ymmärrän asian nykyisen\ntilan. Älkää luulko minun olevan juovuksissa. Olen nyt jo selvinnyt.\nJa jos olisin humalassa, niin se ei ollenkaan haittaisi asiaa. Minun\nlaitanihan on näin:\n\n    Selvisi ja viisastui — niin tyhmeni,\n    vaan kun joi ja tyhmeni, — niin viisastui.\n\nHahhah! Muuten huomaan, hyvät herrat, että minun toistaiseksi vielä\non sopimatonta lasketella sukkeluuksia teidän edessänne, nimittäin\nennenkuin olemme selvitelleet asiat. Sallikaa minun pitää vaaria omasta\narvokkuudestanikin. Ymmärränhän, mikä on ero tällä kertaa: minähän\nistun edessänne joka tapauksessa rikollisena, olen siis kaikkea muuta\nkuin teidän vertaisenne, ja teille on annettu tehtäväksi pitää minua\nsilmällä: ettehän te silitä päätäni siitä, mitä minä tein Grigorille,\neihän todellakaan saa rankaisematta puhkoa vanhusten päitä, tehän\npistätte minut hänen takiaan tuomion perusteella ehkäpä puoleksi\nvuodeksi, ehkäpä vuodeksi kuritushuoneeseen, en tiedä, miten teillä\nsiellä tuomitaan, vaikkapa en menettäisikään kansalaisluottamustani,\nenhän menetä kansalaisluottamusta, prokuraattori? No niin, herrat,\nymmärränhän minä tämän erotuksen... Mutta myöntäkää toki sekin, että\ntehän voitte saattaa itse Jumalan ymmälle tämmöisillä kysymyksillä:\nmissä astuit, miten astuit, milloin astuit ja mihin astuit? Minähän\nsekaannun, jos noin tehdään, mutta te takerrutte heti siihen ja\nkirjoitatte muistiin, ja mitä siitä tulee tulokseksi? Ei tule mitään!\nJos taas minä nyt olen alkanut valehdella, niin valehtelen loppuun\nasti, ja te, herrat, ollen korkeasti sivistyneitä ja kunnon miehiä,\nannatte minulle anteeksi. Lopetan nimenomaan pyytämällä: jättäkää pois,\nherrat, tuo virallinen kuulustelutapa, että ensin muka on aloitettava\njostakin vähäpätöisestä ja jonninjoutavasta: millä tavoin nousit\nmakuulta, mitä söit, mihin sylkäisit, ja »saatuasi rikollisen huomion\nlaukeamaan» anna äkkiä pudota tyrmistyttävä kysymys: »kenet tapoit,\nkenet ryöstit?» Hahhah! Semmoistahan on teidän virallinen viisautenne,\nsehän on teillä sääntönä, siihenhän pohjautuu koko teidän oveluutenne!\nTuudittakaa moukkia uneen moisilla tempuilla älkääkä minua. Minähän\nymmärrän asian, olen ollut virassa, hahhahhah! Älkää suuttuko, herrat,\nannattehan anteeksi röyhkeyteni? — huudahti hän katsoen heihin miltei\nhämmästyttävän hyväntahtoisesti. — Mitja Karamazovhan sen sanoi, voi\nsiis antaa anteeksi, sillä mitä viisaalle miehelle ei anneta anteeksi,\nse annetaan anteeksi Mitjalle! Hahhah!\n\nNikolai Parfenovitš kuunteli ja nauroi myös. Prokuraattori ei tosin\nnauranut, mutta katseli Mitjaa tarkasti, silmiään pois kääntämättä,\naivan kuin ei tahtoisi jättää huomaamatta pienintäkään sanaa, hänen\npienintäkään liikettään, pienintäkään värähdystä hänen kasvoissaan.\n\n— Sillä tavoinhan me kyllä ensin aloimmekin kanssanne, — lausui yhä\nnauraen Nikolai Parfenovitš, — ettemme ruvenneet sotkemaan teitä\nkysymyksillä: miten te aamulla nousitte ja mitä te söitte, vaan\naloitimme hyvinkin oleellisesta kohdasta...\n\n— Ymmärrän, ymmärsin ja annoin sille arvoa, ja vielä suuremmassa\narvossa pidän minulle nyt osoittamaanne hyvyyttä, verratonta hyvyyttä,\njoka on jalojen sielujen arvoinen. Meitä on tässä yhdessä kolme kelpo\nmiestä, ja niin olkoonkin meillä tässä kaikki keskinäisen luottamuksen\nperustalla kuten ainakin sivistyneitten maailmanmiesten kesken, joita\nyhdistää aateluus ja kunnia. Sallikaa joka tapauksessa minun pitää\nteitä parhaina ystävinäni tällä elämäni hetkellä, kunniani alennuksen\nhetkellä! Eihän se ole teille loukkaavaa, herrat, eihän?\n\n— Päinvastoin, te lausuitte tuon kaiken ilmi oikein kauniisti, Dmitri\nFjodorovitš, — myönsi Nikolai Parfenovitš arvokkaasti ja hyväksyvästi.\n\n— Mutta pikkuseikat, hyvät herrat, kaikki nuo koukkuina käytetyt\npikkuseikat pois, — huudahti Mitja innoissaan, — muuten menee kaikki\npäin hiiteen, eikö niin?\n\n— Seuraan täydelleen teidän järkeviä neuvojanne, — puuttui yhtäkkiä\nprokuraattori puhumaan, — mutta kysymyksestäni pidän kuitenkin kiinni.\nMeille on oleellisesti kovin välttämätöntä saada tietää, mihin te\nnimenomaan tarvitsitte tuon rahasumman, nimittäin juuri kolmetuhatta.\n\n— Mihin tarvitsin? No, yhteen ja toiseen... no, maksaakseni velan.\n\n— Kenelle.\n\n— Sitä kieltäydyn ehdottomasti sanomasta, herrat! Nähkääs, en siksi,\netten voisi sanoa tai en uskaltaisi tai että jotakin pelkäisin, sillä\nkaikki tämä on vähäpätöistä ja aivan jonninjoutava asia, vaan — sen\ntähden en sano, että tässä on periaate: tämä on minun yksityistä\nelämääni, enkä minä anna kajota yksityiselämääni. Se on minun\nperiaatteeni. Teidän kysymyksenne ei kuulu asiaan, ja kaikki, mikä\nei kuulu asiaan, on minun yksityistä elämääni! Tahdoin maksaa velan,\ntahdoin maksaa kunniavelan, mutta kenelle — sitä en sano.\n\n— Sallikaa meidän merkitä tämä muistiin, — sanoi prokuraattori.\n\n— Olkaa hyvä. Kirjoittakaa näin: että en sano enkä sano. Kirjoittakaa,\nherrat, että pidän kunniattomanakin ilmaista sitä. Onpa teillä aikaa\nkirjoittaa niin paljon muistiin!\n\n— Sallikaa, hyvä herra, ilmoittaa teille ja muistuttaa vielä kerran\nmieleenne, jos mahdollisesti ette ole sitä tietänyt, — lausui\nprokuraattori erikoisesti ja varsin ankarasti sitä painostaen, —\nettä teillä on täysi oikeus olla vastaamatta teille nyt esitettäviin\nkysymyksiin ja että meillä sitävastoin ei ole mitään oikeutta pakottaa\nteitä vastaamaan, jos te itse kieltäydytte vastaamasta syystä tai\ntoisesta. Se on asia, jonka saatte itse harkita. Mutta meidän\ntehtävänämme on myös esittää teille ja selittää semmoisessa tapauksessa\nkuin tämä teidän nykyinen, miten suuresti te voitte itseänne\nvahingoittaa kieltäytymällä antamasta erinäisiä selityksiä... Tämän\njälkeen pyydän nyt jatkamaan.\n\n— Herrat, enhän minä ole vihainen... minä... — mutisi Mitja hieman\nhämillään huomautuksesta, — nähkääs, herrat, tuo samainen Samsonov,\njonka luo minä silloin menin...\n\nEmme tietysti rupea yksityiskohtaisesti esittämään hänen kertomustaan\nsiitä, minkä lukija jo tietää. Kertoja tahtoi kärsimättömästi kertoa\nkaikki pikku piirteitä myöten, mutta samalla kertaa saada kerrotuksi\npian. Sikäli kuin hän kertoi, kirjoitettiin hänen kertomustaan\nmuistiin, ja siksi hänet pakostakin tavan takaan keskeytettiin.\nDmitri Fjodorovitš moitti tätä, mutta alistui, oli äkäinen, mutta\nvielä hyväntahtoinen. Tosin hän väliin huudahteli: »Herrat, tämä\nsaisi Jumalankin raivostumaan», tai: »Herrat, tiedättekö te, että te\nvain suotta ärsytätte minua?» mutta näin huudahdellessaan hän oli\nedelleenkin tuttavallisen avomielinen. Näin hän kertoi, kuinka Samsonov\noli toissa päivänä häntä »vetänyt nenästä». (Hän oli nyt täydelleen\nhoksannut, että häntä silloin oli petkutettu.) Kellon myyminen\nkuudesta ruplasta matkarahojen saamiseksi, josta tutkintatuomari\nja prokuraattori eivät olleet mitään tietäneet, herätti näissä\nheti tavatonta huomiota ja he pitivät tarpeellisena, Mitjan sitä\nrajattomasti paheksuessa, kirjoittaa tämän seikan tarkasti muistiin,\nkoska siinä saatiin toistamiseen vahvistetuksi se asianhaara, että\nhänellä ei edellisenäkään päivänä ollut juuri nimeksikään rahaa.\nVähitellen Mitja alkoi muuttua nyrpeäksi. Kerrottuaan sitten matkastaan\nLjagavyin luo ja häkäisessä mökissä viettämästään yöstä y.m. hän teki\nselkoa kaupunkiinpalaamisestaan ja alkoi sitten itse, ilman erikoista\npyyntöä, kuvailla seikkaperäisesti Grušenjkan takia tuntemiaan\nmustasukkaisuuden tuskia. Häntä kuunneltiin ääneti ja tarkkaavaisesti,\nerityisesti syvennyttiin siihen seikkaan, että hänellä jo kauan oli\nollut paikka, josta hän oli pitänyt silmällä Grušenjkaa, Fjodor\nPavlovitšin talon »takalistossa» Maria Kondratjevnan talossa, ja että\ntietoja oli hänelle tuonut Smerdjakov: se pantiin erittäin tarkasti\nmerkille ja kirjoitettiin muistiin. Mustasukkaisuudestaan hän puhui\ntulisesti ja laajasti, ja vaikka hän sisäisesti häpesikin sitä, että\ntoi esille sisimmät tunteensa niin sanoakseni »kaikkien häväistäväksi»,\nniin ilmeisesti hän voitti häpeäntunteensa pysyäkseen totuudessa.\nHäneen kertomuksen aikana kiinteästi suunnattu, tutkintatuomarin\nja varsinkin prokuraattorin ankarat ja osanottoa ilmaisemattomat\nkatseet saivat hänet lopulta tulemaan melko lailla hämilleen: »Tuo\npoika, Nikolai Parfenovitš, jonka kanssa vain muutama päivä takaperin\npuhelin tyhmyyksiä naisista, ja tuo sairas prokuraattori eivät ole\nsen arvoisia, että minä kertoisin heille tätä», ajatteli hän yhtäkkiä\nsurullisesti, »se on häpeä!» »Sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti»,\nlopetti hän mietteensä runosäkeellä, mutta kokosi taas voimia ja\njatkoi kertomistaan. Siirryttyään kertomaan rouva Hohlakovista hän\ntaas ilostui, vieläpä aikoi kertoa tästä rouvasta asiaankuulumattoman\nanekdootin, mutta tutkintatuomari keskeytti hänet ja kehoitti\nkohteliaasti siirtymään »oleellisempaan». Kun hän sitten lopulta oli\nkuvannut epätoivoaan ja kertonut siitä hetkestä, jolloin hän tullessaan\nrouva Hohlakovin luota oli ajatellut, että »mieluummin vaikka tappaa\njonkun, mutta hankkii kolmetuhatta», niin hänet taas keskeytettiin\nja se, että hän »oli tahtonut tappaa», kirjoitettiin muistiin. Mitja\nsalli mitään puhumatta kirjoittaa sen muistiin. Viimein hän pääsi\nkertomuksessaan siihen kohtaan, jolloin hän äkkiä oli saanut tietää,\nettä Grušenjka oli hänet pettänyt sekä poistunut Samsonovilta heti,\nkun hän oli hänet sinne saattanut, vaikka oli itse sanonut istuvansa\nukon luona puoleen yöhön. »Jos minä silloin en tappanut, herrat, tuota\nFenjaa, niin vain sen vuoksi, että minulla ei ollut aikaa», pääsi\nyhtäkkiä hänen suustaan tässä kohden kertomusta. Tämäkin kirjoitettiin\nhuolellisesti muistiin. Mitja odotti synkkänä ja alkoi sitten kertoa\nsiitä, kuinka hän juoksi isänsä puutarhaan, mutta silloin hänet\ntutkintatuomari äkkiä pysähdytti ja avattuaan vieressään sohvalla\nolevan ison salkun otti siitä esille vaskisen survimen.\n\n— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi hän näyttäen sitä Mitjalle.\n\n— Ah, niin! — naurahti tämä synkästi. — Kuinka en tuntisi! Antakaahan\nkatsoa... Hitto vieköön, ei tarvitse!\n\n— Te unohditte mainita tästä, — huomautti tutkintatuomari.\n\n— Ah, hitto! En olisi salannut sitä teiltä, ei kai olisi tultu toimeen\nilman sitä, mitä arvelette? Tipahti vain pois muististani.\n\n— Olkaa siis hyvä ja kertokaa seikkaperäisesti, kuinka te\nvarustauduitte sillä.\n\n— Hyvä on, minä olen niin hyvä, herrat.\n\nJa Mitja kertoi, kuinka hän oli ottanut survimen ja lähtenyt juoksemaan.\n\n— Mutta mikä tarkoitus teillä oli, kun varustauduitte tämmöisellä\naseella?\n\n— Mikä tarkoitus? Ei mitään tarkoitusta! Sieppasin sen ja läksin\njuoksemaan.\n\n— Miksi siis, jos ei ollut tarkoitusta?\n\nMitjassa kiehui kiukku. Hän katsoi tiukasti »poikaa» ja naurahti\nsynkästi ja vihaisesti. Seikka oli semmoinen, että häntä oli alkanut\nyhä enemmän hävettää se, että hän äsken oli niin vilpittömästi\nja semmoisin purkauksin kertonut »tämmöisille ihmisille» koko\nmustasukkaisuutensa historian.\n\n— Vähät survimesta! — pääsi äkkiä hänen huuliltaan.\n\n— Mutta kuitenkin.\n\n— No, sieppasin sen turvaksi koiria vastaan. No, oli pimeä... Niin no,\nkaiken varalta.\n\n— Oliko teillä ennenkin tapana lähtiessänne yöllä talosta ottaa\nmukaanne jokin ase, jos te niin pelkäsitte pimeässä?\n\n— Äh, perhana, hyi! Hyvät herrat, teidän kanssanne on suorastaan\nmahdotonta puhua! — huudahti Mitja äärimmilleen ärtyneenä, ja kääntyen\nkirjurin puoleen hän aivan punaisena kiukusta ja äänellä, jossa tuntui\njonkinmoinen raivostunut sävy, lausui tälle nopeasti:\n\n— Kirjoita heti... heti... »että sieppasin mukaani survimen juostakseni\ntappamaan isäni... Fjodor Pavlovitšin... iskemällä häntä päähän»! No,\noletteko nyt tyytyväisiä, herrat? Onko olonne nyt helpompi? — lausui\nhän katsellen uhmaavasti tutkintotuomaria ja prokuraattoria.\n\n— Me ymmärrämme varsin hyvin, että tämmöisen lausunnon te annoitte\nnyt suuttuneena meihin ja kiukustuneena kysymyksistä, joita me teille\nesitämme ja joita te pidätte vähäpätöisinä, mutta jotka itse asiassa\novat sangen oleellisia, — vastasi hänelle prokuraattori kuivasti.\n\n— Mutta hyväinen aika, herrat! No, minä otin survimen... No, miksi\notetaan tämmöisissä tapauksissa jotakin käteen? Minä en tiedä miksi.\nSieppasin ja lähdin juoksemaan. Siinä kaikki. Hävettää, herrat,\n_passons_, muuten, minä vannon sen, lakkaan kertomasta!\n\nHän nojasi kyynärpäillään pöytään ja tuki päätään kädellään Hän istui\nsyrjittäin heihin ja katseli seinään koettaen hillitä pahaa tunnetta\nitsessään. Todellakin hänen teki hirveästi mieli nousta ja selittää,\nettä hän ei enää sano sanaakaan, »vaikka veisitte teloitettavaksi».\n\n— Näettekö, herrat, — lausui hän äkkiä vaivoin hilliten itsensä, —\nnäettekö. Minä kuuntelen teitä, ja mielessäni häämöttää... minä,\nnäettekö, toisinaan uneksin erästä unta... erästä sellaista unta, ja\nminä näen sen unen usein, se uudistuu, on niinkuin joku ajaisi minua\ntakaa, joku sellainen, jota minä hirveästi pelkään, hän ajaa minua\ntakaa pimeässä, yöllä, etsii minua, minä piiloudun häntä jonnekin oven\ntai kaapin taakse, piiloudun häpeällisesti, mutta pääasia on, että hän\ntietää erinomaisen hyvin, minne minä olen mennyt häntä piiloon, mutta\nhän ikäänkuin tahallaan ei ole tietävinään, missä minä olen, jotta\nvoisi kauemmin kiduttaa minua, jotta voisi nauttia pelostani... Tätä\ntekin nyt teette! Samanlaista se on!\n\n— Näettekö te tämmöisiä unia? — tiedusti prokuraattori.\n\n— Niin, sellaisia unia näen... Ettekö tahtoisi kirjoittaa muistiin? —\nkysyi Mitja vääristäen suunsa nauruun.\n\n— Ei, ei kirjoiteta, mutta mielenkiintoisia unia te joka tapauksessa\nnäette.\n\n— Nyt se ei ole unta! Realismia, herrat, todellisen elämän realismia!\nMinä olen susi ja te olette metsästäjiä, nyt te ajatte sutta.\n\n— Suotta te otitte tuollaisen vertauksen... — alkoi Nikolai Parfenovitš\npuhua tavattoman lempeästi.\n\n— En suotta, herrat, en suotta! — kivahti taas Mitja, vaikka nähtävästi\näkillinen vihanpurkaus oli keventänyt hänen sydäntään ja hän alkoi\npuhuessaan taas tulla yhä hyväntahtoisemmaksi. — Te voitte olla\nuskomatta rikollista tai syytettyä, jota kysymyksenne kiduttavat,\nmutta kunnon miestä, herrat, sydämen jaloimpia purkauksia (huudan sen\nrohkeasti julki!) — ette saa olla uskomatta! Sitä te ette voi... eikä\nteillä siihen ole oikeuttakaan... — mutta —\n\n                  ole vaiti, sydän,\n    sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti!\n\nNo, mitä, jatkanko kertomusta? — katkaisi hän synkästi puheensa.\n\n— Kuinkas muuten, olkaa hyvä, — vastasi Nikolai Parfenovitš.\n\n\n\n\n5.\n\nKolmas koettelemus\n\n\nVaikka Mitja olikin alkanut puhua kiivaasti, niin hän nähtävästi\nentistä enemmän koetti parastaan, ettei unohtaisi eikä jättäisi\nesittämättä ainoatakaan piirrettä kerrottavasta. Hän kertoi, miten oli\nkiivennyt isänsä puutarhan aidan yli, miten oli mennyt aina ikkunan\nluokse asti ja viimein kaikesta, mitä oli tapahtunut ikkunan alla.\nSelvästi, täsmällisesti, melkeinpä iskevästi hän kertoi tunteistaan,\njotka kuohuttivat hänen mieltään niinä hetkinä puutarhassa, jolloin\nhänen niin hirveästi teki mieli saada tietää, oliko Grušenjka hänen\nisänsä luona vai eikö. Mutta omituista: sekä prokuraattori että\ntutkintatuomari kuuntelivat tällä kertaa hirveän hillitysti, katsoivat\nkuivasti, tekivät paljon vähemmän kysymyksiä. Mitja ei voinut päättää\nmitään heidän kasvoistaan. »Ovat suuttuneet ja loukkaantuneet»,\najatteli hän, »no, hitto heistä!» Kun hän kertoi, miten hän lopulta oli\npäättänyt antaa isälle _merkin_, että Grušenjka oli tullut ja että hän\navaisi ikkunan, niin prokuraattori ja tutkintatuomari eivät ollenkaan\nkiinnittäneet huomiota sanaan »merkin», aivan kuin eivät olisi\nymmärtäneet, mikä merkitys sillä sanalla tässä oli, niin että Mitja sen\nihan huomasi. Tultuaan viimein siihen hetkeen, jolloin hän näki isänsä\nkurottautuvan ikkunasta ulos ja viha kuohahti hänessä ja hän tempasi\ntaskustaan survimen, hän äkkiä aivan kuin tahallaan pysähtyi. Hän\nistui ja katsoi seinään ja tiesi, että toisten katseet olivat tiukasti\nkiintyneet häneen.\n\n— No, — sanoi tutkintatuomari, — te tempasitte esille aseen ja... ja\nmitä tapahtui sitten?\n\n— Sitten? Sitten tapoin... iskin häntä päälakeen ja puhkaisin\npääkuoren... Niinhän se on teidän käsityksenne mukaan, niinhän! — sanoi\nhän ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä salamoida. Koko jo sammunut viha\nnousi taas hänen sydämeensä tavattoman voimakkaana.\n\n— Meidän käsityksemme mukaan, — lausui Nikolai Parfenovitš, — no, entä\nteidän käsityksenne mukaan?\n\nMitja loi alas silmänsä ja oli pitkän aikaa vaiti.\n\n— Minun käsitykseni mukaan, herrat, minun käsitykseni mukaan asian\nlaita oli seuraava, — lausui hän hiljaa. — Jonkun kyyneletkö vai\näitinikö rukoili Jumalaa vai kirkastuksen henkikö minua suudelmallaan\nkosketti sillä hetkellä — sitä en tiedä, mutta perkele oli voitettu.\nMinä syöksyin pois ikkunan luota ja läksin juoksemaan aitaa kohti...\nIsäni pelästyi ja näki nyt ensimmäisen kerran minut, huudahti ja\nhyppäsi edemmäksi ikkunasta, — minä muistan sen sangen hyvin. Minä\njuoksin puutarhan läpi aidan luo... siinä minut sitten saavutti\nGrigori, kun jo istuin aidalla...\n\nTässä hän viimein nosti silmänsä kuulijoihin. Nämä näyttivät aivan\ntyynesti tarkkaavan häntä. Jonkinmoinen paheksumisen vavahdus kulki\nMitjan sielun läpi.\n\n— Tehän, herrat, pidätte tällä hetkellä minua pilkkananne! — keskeytti\nhän äkkiä puheensa.\n\n— Mistä te sen päätätte? — huomautti Nikolai Parfenovitš.\n\n— Ette usko sanaakaan, siitä päätän! Ymmärränhän tulleeni tärkeimpään\nkohtaan: vanhus makaa nyt siellä pää puhki lyötynä, mutta minä —\ntraagillisesti kuvattuani, kuinka tahdoin tappaa ja kuinka jo tempasin\nesille survimen, minä juoksenkin yhtäkkiä pois ikkunan luota... Se on\nrunoelma! Runomitassa! Nuorta miestä voi uskoa ihan sananmukaisesti!\nHahhah! Pilkantekijöitä te olette, herrat!\n\nJa hän käännähti koko ruumiillaan tuolilla, niin että tuoli rutisi.\n\n— Ettekö te huomannut, — alkoi äkkiä prokuraattori puhua aivan kuin ei\nolisi kiinnittänyt mitään huomiota Mitjan kiihtymykseen, — ettekö te\nhuomannut, kun juoksitte pois ikkunan luota, oliko puutarhaan johtava,\nrakennuksen toisessa päässä oleva ovi auki vai eikö?\n\n— Ei, ei ollut auki.\n\n— Eikö ollut?\n\n— Se oli päinvastoin kiinni, ja kuka sen olisi voinut avata? Häh, ovi,\nmalttakaahan! — sanoi hän aivan kuin muistaen jotakin ja oli miltei\nhätkähtää. — Löysittekö te sen avoimena?\n\n— Avoimena.\n\n— Kuka sen sitten oli saattanut avata, jos te ette itse sitä avannut? —\nhämmästyi Mitja yhtäkkiä hirveästi.\n\n— Ovi oli avoinna, ja teidän isänne murhaaja oli epäilemättä mennyt\nsisälle tästä ovesta ja tullut murhan tehtyään samasta ovesta ulos, —\nlausui prokuraattori aivan kuin painostaen, hitaasti ja selvästi, — se\non meille aivan selvä asia. Murha on nähtävästi tapahtunut huoneessa\n_eikä ikkunan läpi_, mikä täydelleen käy selville toimitetusta\ntarkastuksesta, ruumiin asemasta ja kaikesta. Tähän asianhaaraan nähden\nei voi olla mitään epäilyksiä.\n\nMitja oli hirveän hämmästynyt.\n\n— Sehän on mahdotonta, herrat! — huusi hän ollen aivan ymmällä. —\nMinä... minä en käynyt sisällä... minä sanon teille varmasti, aivan\ntäsmällisesti, että ovi oli kiinni koko ajan, kun minä olin puutarhassa\nja kun juoksin pois puutarhasta. Minä seisoin ainoastaan ikkunan alla\nja näin hänet ikkunasta, en mitään, mitään muuta... Muistan viimeiseen\nhetkeen asti. Ja vaikka en muistaisikaan, niin tiedän sen kuitenkin,\nsillä _merkit_ tunsin vain minä ja ne tunsi Smerdjakov, sekä hän,\nvainaja, eikä hän ilman merkkejä olisi avannut kenellekään maailmassa!\n\n— Merkit? Mitkä merkit? — lausui prokuraattori ahneen, miltei\nhysteerisen uteliaisuuden vallassa ja menetti silmänräpäyksessä koko\npidättyvän esiintymistapansa. Hän kysyi aivan kuin arasti luokse\nmadellen. Hän vainusi tässä olevan tärkeän, hänelle vielä tuntemattoman\ntosiasian, ja alkoi heti hirveästi pelätä, että Mitja kenties ei halua\ntäydelleen paljastaa sitä.\n\n— Ettekö te sitten tietänyt! — iski Mitja hänelle silmää pilkallisesti\nja häijysti hymähtäen. — Entäpä jos en sano? Keneltä silloin sen saa\ntietää? Merkeistähän tiesivät ainoastaan vainaja ja Smerdjakov, siinä\nkaikki, ja vielä taivas tiesi, ja sehän ei teille sano. Mutta sehän on\nmielenkiintoinen tosiseikka, piru sen tietää, mitä sille voi rakentaa,\nhahah! Rauhoittukaa, herrat, minä ilmaisen, teillä on tyhmyyksiä\nmielessä. Te ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä! Olette\ntekemisissä sellaisen syytetyn kanssa, joka itse tuo todistuskappaleita\nitseänsä vastaan, todistaa omaksi vahingokseen! Niin, sillä minä olen\nkunnian ritari, mutta te — ette ole!\n\nProkuraattori nieli kaikki pillerit ja vain värisi kärsimättömyydestä,\nettä saisi tietää uuden tosiasian. Mitja esitti heille täsmällisesti\nja laajasti kaikki, mikä koski Fjodor Pavlovitšin Smerdjakovia varten\nkeksimiä merkkejä, kertoi, mitä mikin kopahdus ikkunaan merkitsi,\nkoputtikin nämä merkit pöytään, ja Nikolai Parfenovitšin kysymykseen:\nkoputtiko siis hänkin, Mitja, isänsä akkunaan koputtaessaan nimenomaan\nsen merkin, joka merkitsi: »Grušenjka on tullut» — hän vastasi\ntäsmällisesti, että juuri niin hän olikin koputtanut, että muka\n»Grušenjka on tullut».\n\n— Siitä saitte, rakentakaa nyt torni! — katkaisi Mitja puheensa ja\nkääntyi taas halveksien pois heistä.\n\n— Ja näistä merkeistä tiesivät ainoastaan isävainajanne, te ja\npalvelija Smerdjakov. Eikä kukaan muu? — tiedusti Nikolai Parfenovitš\nvielä kerran.\n\n— Niin, palvelija Smerdjakov ja vielä taivas. Kirjoittakaa muistiin\nmyös taivas; se ei ole ollenkaan tarpeetonta. Vielä te itsekin\ntarvitsette Jumalaa.\n\nTietysti ryhdyttiin kirjoittamaan muistiin, mutta muistiin\nkirjoitettaessa prokuraattori lausui yhtäkkiä, aivan kuin ihan uusi\najatus äkkiarvaamatta olisi hänelle valjennut:\n\n— Jos näistä merkeistä tiesi myöskin Smerdjakov, ja te jyrkästi\ntorjutte kaikki teihin kohdistetut syytökset isänne murhasta, niin\neiköhän silloin hän koputtamalla sovitut merkit saanut isäänne avaamaan\nja sitten myös... tehnyt rikosta?\n\nMitja loi häneen perin ivallisen, mutta samalla kertaa myös hirveätä\nvihaa ilmaisevan katseen. Hän katsoi kauan ja ääneti, niin että\nprokuraattori alkoi räpyttää silmiään.\n\n— Taas saitte ketun kiinni! — lausui Mitja viimein. — Otitte\nveijaria hännästä, heheh! Minä näen lävitsenne, prokuraattori! Tehän\najattelitte, että nyt minä heti hyppään paikaltani, takerrun siihen,\nmitä te panette suuhuni, ja huudan täyttä kurkkua: »Ai, Smerdjakov on\nmurhaaja!» Myöntäkää, että ajattelitte näin, myöntäkää, silloin minä\njatkan.\n\nMutta prokuraattori ei myöntänyt. Hän oli vaiti ja odotti.\n\n— Erehdytte, en ala huutaa Smerdjakovia syylliseksi! — sanoi Mitja.\n\n— Ettekä ensinkään epäilekään häntä?\n\n— Entä epäilettekö te?\n\n— Epäiltiin häntäkin.\n\nMitja kiinnitti katseensa lattiaan.\n\n— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti,\nmelkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa,\nvälähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän\nääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko\najan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni.\nViimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain\nsekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!»\nEi se ole hänen työtään, herrat!\n\n— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? —\nkysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.\n\n— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan,\nmutta... ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.\n\n— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte,\nettei hän?\n\n— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov\non alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on\nkaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella\njalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi\njoka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut\nedes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli\njuuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä\n»en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se\nsemmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla\non kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa\nselkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta\nrahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja... Ja mitä\nsyytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika,\ntiedättekö te sen?\n\n— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika\nja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.\n\n— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi\nherrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten\nsilmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en\nainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti\nvedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en\ntappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te\nette ole ottaneet huomioon... Ja sentähden puheenne onkin alhaista,\nalhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut!\nKuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!\n\nHän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun\naikana ollut näin kiihtynyt.\n\n— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä\noltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?\n\n— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja\nankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta,\nja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen\nkysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte,\nmakaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties\njo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen\nvallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin,\nettä tämä kenties ei elä aamuun asti.\n\n— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä\nMitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken\naikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»\n\n— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta\nettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.\n\nMitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin.\nLevähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea\nolla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken\nlisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä\njoka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt\nkuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella\npäähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti\nhypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja\npyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja\nhämmästyi.\n\n— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen\ntoisella puolella...\n\n— Entä survin?\n\n— Survin oli käsissäni.\n\n— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No, heilautitteko\nte voimakkaasti kättänne?\n\n— Luultavasti voimakkaasti, mutta mitä te sillä tiedolla teette?\n\n— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin\nistuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian\nselventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne,\nminne päin?\n\n— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen\nynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja\nkäännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.\n\n— Näin iskin! Näin tapoin! Mitä vielä tahdotte?\n\n— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan\nhyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä\npitäen?\n\n— No perhana... Kaatuneen luo hyppäsin... En tiedä mitä varten!\n\n— Semmoisessa kiihtymyksen tilassa? Ja ollessanne pakomatkalla?\n\n— Niin, kiihtymyksen tilassa ja pakomatkalla.\n\n— Tahdoitte auttaa häntä?\n\n— Vielä mitä... Tai ehkäpä auttaakin, en muista.\n\n— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä tapahtui?\n\n— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä\nkaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin\nliinalla verta hänestä.\n\n— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne\nhenkiin?\n\n— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa\nvai eikö.\n\n— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?\n\n— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet\ntappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.\n\n— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain\ntarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.\n\nVoi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin,\nettä hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun\nluona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko,\nei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki\nvain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas\n»sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan\npäästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö _ainoa_ todistaja,\njoka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen\nvoima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin\nhetkellä... y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä\nmiestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»\n\nMitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin\nheti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:\n\n— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun\nteillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös\nkasvot?\n\n— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! —\nvastasi Mitja.\n\n— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui\nprokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.\n\n— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, —\nhyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan\näkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen».\nEikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään\nja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät\nmiehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi\nuudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:\n\n— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä\nkysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön\nlemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut\nrakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa\nlaillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni\nolivat rauenneet... Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin\nveri... Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani\npistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin\nkallooni...\n\n— Mutta yöllä komeat kemut?\n\n— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin\nvarmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon\nläheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla,\ntaskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona,\nkun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä\nvarten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle\npaperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja\nliittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.\n\n— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte\nherra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen\nalaiseksi?\n\n— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka\ntapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään\nolisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta\nasiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi\nsaapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut\nisän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te\nennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!\n\n— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen\nasuntoonsa pitelitte käsissänne... verisissä käsissänne... rahojanne...\npaljon rahaa... sadan ruplan setelien tukkua, ja että tämän näki myös\nhänen palvelijapoikansa!\n\n— Niin, herrat, muistuu mieleeni, että se oli niin.\n\n— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi Nikolai\nParfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin paljon\nrahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään, jos\notetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?\n\nProkuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin\nsuoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.\n\n— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin tyynesti,\nmutta katsoen maahan.\n\n— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi\nNikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte\nyhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman tunnustuksenne\nmukaan vielä kello viisi samana päivänä...\n\n— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini Perhotinille,\nsitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea tuhatta, mutta tämä\nei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon tuommoista, — keskeytti Mitja\ntylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin tarpeessa ja yhtäkkiä sitten\nilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö, herrat, tehän olette nyt\nmolemmat hädissänne: entäpä jos ei sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en\nsano, herrat, arvasitte oikein, ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja\ntavattoman päättävästi.\n\nTutkijat olivat hetkisen vaiti.\n\n— Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti\nvälttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja\nnöyrästi.\n\n— Ymmärrän, mutta en sano kuitenkaan.\n\nProkuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava\ntietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen\nedullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa\nepäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja\nvarsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin...\n\n— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut\ntuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän\nasian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en\nsittenkään sano.\n\n— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse\nvahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.\n\n— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja\nkatsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin,\nettä me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa,\nalkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa,\nkaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen,\nettä aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan\nvälillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla\nolemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu\naita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän\nminä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani,\nymmärränhän minä sen!\n\nHän vaikeni synkkänä.\n\n— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette\npuhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen\nvihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat\nvoineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa\nnyt kyseessä olevaa kertomusta?\n\nMitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.\n\n— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä\nilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä\nansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä\nminulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin\nsuuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja\nryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä\nminä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko\nkirjoittaa senkin muistiin?\n\n— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.\n\n— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin\nteille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin,\nminä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti\nasiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän\nhalveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja... olen ylpeä\nedessänne.\n\n— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai\nParfenovitš.\n\nProkuraattori rypisti kovin kulmiaan.\n\n— Ei-ei, _c'est fini_, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään.\nNytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te\neikä kukaan... Riittää, herrat, minä keskeytän.\n\nSe oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi\nahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän\nsilmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt\ntoivoaan.\n\n— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka\noli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten\nmonta ruplaa nimenomaan?\n\n— En voi ilmoittaa sitäkään.\n\n— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka\nmuka olitte saanut rouva Hohlakovilta?\n\n— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko oli.\n\n— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja\nkaikki mitä teitte tänne tultuanne.\n\n— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten\nitsekin kertoa.\n\nHän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi\nkuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut ollenkaan.\nKertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen mielessään\nkumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi perustelematta ja\nsyventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan tällä kertaa häntä\npaljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä nyt ollut asian\ntärkein kohta.\n\n— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen\ntodistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän\nläsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt\nsallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän\npöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat,\nmitä teillä nyt suinkin on.\n\n— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on tarpeen.\nIhmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään.\nTosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä. No,\ntässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.\n\nHän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi\nkaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat\nlaskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa\nneljäkymmentä kopeekkaa.\n\n— Siinäkö kaikki? — kysyi tutkintatuomari.\n\n— Siinä.\n\n— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne, jättäneenne\nPlotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne Perhotille\nkymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä menettäneenne kaksisataa\npelissä, sitten...\n\nNikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään.\nMuisteltiin ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš\nlaski nopeasti loppusumman.\n\n— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli noin\npuolitoistatuhatta?\n\n— Niinpä niin, — tokaisi Mitja.\n\n— Kuinka sitten kaikki vakuuttavat olleen paljon enemmän?\n\n— Vakuuttakoot.\n\n— Tehän vakuutitte itsekin.\n\n— Vakuutin itsekin.\n\n— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten todistuksilla,\njoita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko huolissanne, ne\nsäilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat käytettävissänne, kun on\nlopussa kaikki... tämä alkanut... jos osoittautuu tai, niin sanoakseni,\nosoitetaan, että teillä on niihin kiistämätön oikeus. No, ja nyt...\n\nNikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että\nhänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin\nja tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun\nnähden.»...\n\n— Suvaitkaa, herrat, käännän nurin kaikki taskuni, jos tahdotte.\n\nJa hän alkoi todellakin käännellä taskujaan nurin.\n\n— On välttämätöntä myös riisua vaatteet.\n\n— Kuinka? Riisuutua? Hyi hitto! Kopeloikaa muuten! Eikö voi muuten?\n\n— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois\nvaatteet.\n\n— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei tässä,\nvaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?\n\n— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen\npäätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan\nerikoinen arvokkuus.\n\n\n\n\n6.\n\nProkuraattori sai Mitjan kiinni\n\n\nAlkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei olisi\nvoinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua, että\njoku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia! Pääasia\noli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas »kopeata\nja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä olisi ollut\nmitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista. Eikä oikeastaan\npyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi sen varsin hyvin.\nYlpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan täydellisesti, sanaakaan\nsanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai Parfenovitšin lisäksi myös\nprokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia talonpoikia, »tietysti\nvahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti vielä jotakin muutakin\nvarten».\n\n— Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta Nikolai\nParfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä prokuraattorin kanssa\nsyventynyt tarkastelemaan takkia, housuja, liivejä ja hattua, ja\nkumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät ollenkaan kainostele»,\najatteli Mitja, »eivät edes noudata välttämätöntä kohteliaisuutta».\n\n— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? —\nlausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.\n\n— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai Parfenovitš\nniinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.\n\nTutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin\nkeskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen takaosassa\nhavaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja kovettuneet\neivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin housuissa. Nikolai\nParfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien läsnäollessa\nsormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia saumoja\nilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että Mitjalta\nei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella rahoja\nvaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin upseeria»,\nmutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan hänen\nkuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä esimerkiksi kirjuri,\njoka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi sekä palveli,\nkiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota myös kopeloitiin:\n»Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri, »hän matkusti\nkesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti matkalta palattuaan\nkadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta mistäs ne löydettiin?\nJuuri tuommoisista hatun reunoista; sataruplaset oli kääritty\ntötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin». Gridenkan asian muistivat sekä\ntutkintatuomari että prokuraattori sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan\nhattu pantiin syrjään ja päätettiin, että kaikkea tätä oli myöhemmin\ntarkastettava vakavasti ja samoin koko puku.\n\n— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä\nMitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan\nverinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?\n\n— Verta, — tokaisi Mitja.\n\n— Se on, kuinka niin... ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?\n\nMitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan\nGrigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin\nluona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.\n\n— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä...\nesineellisenä todistuskappaleena.\n\nMitja punastui ja raivostui.\n\n— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.\n\n— Olkaa huoletta... me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi\nsuvaitkaa riisua myös sukkanne.\n\n— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi\nMitja, ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai\nParfenovitš ankarasti.\n\n— Mitäs, jos se on tarpeellista... minä... — mutisi Mitja ja istahti\nvuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli sietämättömän\nnoloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli riisuutunut,\nja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin itsekin tunsi\nitsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli tärkeintä, hän\nmelkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli tullut\nhalpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi\noikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole\nhäpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin\nse on häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin\nunessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta\nsukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin\nlikaiset ja samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät.\nMutta pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin\nsyystä pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita\nmuodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin\nvääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo\nnähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja nyt jo\ntahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.\n\n— Ettekö tahdo vielä jostakin etsiä, jos teitä ei hävetä?\n\n— Ei, toistaiseksi ei ole tarvis.\n\n— Mitä, näin alastomaksiko minä jäänkin? — lisäsi hän raivostuneena.\n\n— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä... Olkaa hyvä istuutukaa\naluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen\nympärillenne, mutta minä... minä panen nämä kaikki kääröön.\n\nKaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin\ntarkastuspöytäkirja, ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet\nvietiin hänen jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo\njäivät vain talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan\nhänestä. Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen\npaljaat jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä\npingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai\nParfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen\npitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli\nhampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois,\nvarmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja\notaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin\nja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen paheksumisensa,\nkun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan aivan toinen puku, jota\ntalonpoika hänen jäljessään kantoi.\n\n— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi\nhyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra Kalganov\ntämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin puhtaan paidan\nteille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä matkalaukussaan. Saatte pitää\nomat alusvaatteenne ja sukkanne.\n\nMitja kuohahti hirmuisesti.\n\n— En tahdo vierasta pukua! — huudahti hän uhkaavasti. —\n\nAntakaa omani!\n\n— Mahdotonta.\n\n— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että\nhänet itsensä!\n\nHäntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään\nsaatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren\ntahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten\njoukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei\nedes ollut oikeuttakaan... siihen nähden, miten asia voi päättyä».\nMitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja\nalkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli\nkalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä».\nSitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on\nesiinnyttävä... teidän nautinnoksenne?»\n\nHänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että\nherra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut\nnäyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin\nahtaaksi hartioitten kohdalta.\n\n— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa\nhyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että\nminä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu\nilveilijäksi.\n\n— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan... ei puvustaan,\nvaan koko tästä tapahtumasta... — mokelsi Nikolai Parfenovitš.\n\n— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä\nistuttava?\n\nHäntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni\nsuuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta.\nVieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden\ntalonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä\njostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan\nnaamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle\ntuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja\nmahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.\n\n— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole\njäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin\npuoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä\neikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli\nsukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki\ntahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»\n\n— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai\nParfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.\n\n— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten\njotakin.\n\n— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme\nvoineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne\nniin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman\nalkuperää me tällä hetkellä...\n\n— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja\nikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä\nkolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin\noikeata kättä.\n\n— Kivi? — kysyi vuorostaan ihmetellen Nikolai Parfenovitš.\n\n— Niin, tuo tuossa... keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä\nkivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi\naivan kuin itsepäinen lapsi.\n\n— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte\nkatsoa, niin otan sen sormestani...\n\n— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä\nhajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei\ntarvitse... Perhana... Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun\nsieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos\ntodellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan\nja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän\nei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen,\nminä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua,\nniinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni\nlopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt\nitsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut\noppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!...\nJa tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla\nhetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö\nliikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin\nolisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei\nantanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän\nrangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille\nnarreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille\nmyyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta\nhalpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut\nteidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni\noven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on\nryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen suunniltani ja kärsin, mutta hän\nei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä\nvoin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni...\nLähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää.\nMinä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!\n\nMitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti\npäättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä\nsilmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja\naivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä\ntavallisin asia:\n\n— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me\nvoimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen\nmielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän\ntodistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori\nVasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian\ntodeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun\nhän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli\npäättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan\nmennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan\npois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette\nmeille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan\ntosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon\nlähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka\nilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna.\nEn salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa,\nettä teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei\nole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen\nkerran huomasi teidät jo jonkin matkan päässä itsestään, keskellä\npuutarhaa, pakenemassa aitaa kohti...\n\nJo puolivälissä puhetta Mitja oli hypännyt tuoliltaan.\n\n— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei\nole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu... Hän\nvalehtelee!...\n\n— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma.\nHän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja\nkysyneet häneltä asiaa.\n\n— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös\nNikolai Parfenovitš.\n\n— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan\ntai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen\nmielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta,\nhaavasta, kun hän tuli tajuihinsa... Hän hourailee.\n\n— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan\njo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.\n\n— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua\nvastaan vihasta... Hän ei ole voinut nähdä... Minä en ole juossut ulos\novesta, — läähätti Mitja.\n\nProkuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle\npainokkaasti:\n\n— Näyttäkää.\n\n— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä\nhänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää\nkokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse\nkirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti\nsiihen.\n\n— Tämä... tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa\nolivat nuo kolmetuhatta... ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan:\n»kananpojalle»... niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta,\nnäettekö?\n\n— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli\ntyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.\n\nMuutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.\n\n— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin.\n— Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko\noli piilottanut kirjekuoren... Hän se on, nyt se on selvä!\n\n— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn\nalla.\n\n— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä\nkertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta... Hän\nyksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt... —\npuhui Mitja melkein läkähtyen.\n\n— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli\nisävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla,\ntiesittehän siis, missä se oli.\n\n— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai\nParfenovitš.\n\n— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn\nalla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla... Minä sanoin\numpimähkään, että tyynyn alla... Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö\nte häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia...\nMinä valehtelin tahallani itseäni vastaan... Minä valehtelin teille\nollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te... No,\ntiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi.\nVain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!... Hän\nei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän\nehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti\nMitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen\nja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian... Hän\non tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori\nmakasi tunnottomana, se on nyt selvä... hän antoi merkit ja isä avasi\nhänelle... Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä\navannut kenellekään...\n\n— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen\nyhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien\nantaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä\nollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa...\n\n— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän\nvaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.\n\n— Niin, ovi!... Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! — huudahti\nhän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.\n\n— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa\nnyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta\novesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta\npuolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut\nvaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä\nilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän\nilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne\nsaadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken\npäättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä?\nÄlkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja\npilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja\npurkauksia... Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme...\n\nMitja oli tavattomasti kuohuksissaan, hän kalpeni.\n\n— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni,\nilmaisen, mistä otin rahat!... Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten\ntarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni...\n\n— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen\nlempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen\nvilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä\nhetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja\nsitäpaitsi...\n\nMutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja\ntoinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä\nkuunnellutkaan.\n\n\n\n\n7.\n\nMitjan suuri salaisuus. Vihellettiin.\n\n\n— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat...\nminä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen... nämä rahat olivat\n_omiani_.\n\nProkuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea\nmuuta he olivat odottaneet.\n\n— Kuinka teidän omianne, — lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä\nkello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan...\n\n— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni,\nei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun,\ntoisin sanoen minun varastettuja rahojani... ei nimittäin minun, vaan\nvarastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja\nhe olivat mukanani, koko ajan mukanani...\n\n— Mistä sitten te otitte ne?\n\n— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani... Tässä\nne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani,\nolivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä\nkaulassani!\n\n— Mutta keneltä sitten te olette ne... omaksunut?\n\n— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin,\nminä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte, niin\nminä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne\nvarastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.\n\n— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte\nne... saanut!\n\n— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut\nisältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän\non raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina\nIvanovna Verhovtsev, entinen morsiameni... Tunnetteko te hänet?\n\n— Kuinkas muuten, tietysti.\n\n— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa\nminua, oi, on jo kauan, kauan vihannut... ja syystä, syystä on vihannut!\n\n— Katerina Ivanovna? — kysyi ihmeissään tutkintatuomari.\n\nProkuraattori niinikään höristi korviaan.\n\n— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun\nsekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua... jo\nkauan... aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani\njo siellä... Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää\ntätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista... Tarpeen on tietää vain\nse, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle\nkolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle\nMoskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä...\ntämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin\nminä... no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa\ntoista, _häntä_, nykyistä, hän istuu nyt teillä tuolla alhaalla,\nGrušenjkaa... Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja\ntuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta\ntuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin\nitselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri\noli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja\npanin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä\nnyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista\ntuhannen tähteet.\n\n— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi\ntakaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.\n\n— Kuka sen tietää? Kuka on laskenut? Kenen minä olen antanut laskea?\n\n— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois\ntasan kolmetuhatta.\n\n— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki\npuhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki\nsanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea,\nvaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin;\nniin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat...\n\n— Se on melkein kuin ihme... — lepersi Nikolai Parfenovitš.\n\n— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole\nilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin... nimittäin,\nettä te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta\nitsellenne?\n\n— En ole puhunut kenellekään.\n\n— Se on omituista. Ettekö tosiaankaan kerrassaan kenellekään?\n\n— En kerrassaan kenellekään. En kenellekään, en kenellekään!\n\n— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää\ntätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta\nilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on\nniin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan\nsuhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten\nkolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui\nvain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan\nperin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi\nvielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne... No, olkoonpa, että se on\nmitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta\nmoitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen... Se on, minä\npyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän\ntunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti\nVerhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan... Mihail\nMakarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi\ntämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru.\nSitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette\njollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti\nVerhovtsevilta... Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette\ntähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin\nsalassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista\ntuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin\nkauheata... Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen\nolisi voinut tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä... sillä äskenhän\nte huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte...\n\nProkuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan,\njoka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta\nesittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui\nhämärästi ja melkeinpä sekavasti.\n\n— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta,\nvaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista\nkolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.\n\n— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä\nsiinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte\nottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä\ntavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se,\nettä te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte.\nMiksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet\nerilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko\nselittää sen meille?\n\n— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja.\n— Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani,\nsillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta... Ja kokonaisen\nkuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!\n\n— Emme käsitä.\n\n— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin\nkäsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan\nkolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni,\njuopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen luokseen ja sanon:\n»Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se\nhyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen\non mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö\nniin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti\nvaras, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut!\nNyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties\ntaas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus:\nminä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin\nsanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet\ntakaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta\ntämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota,\njotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä\nvain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti,\nsillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin\ntoista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun\nkerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut,\nkoetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan\ntakaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten\ntahdottekin niin en varas!\n\n— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti\nprokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette\ntässä niin kohtalokkaan erotuksen.\n\n— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla\njokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla\njokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista\nhienoista erotuksista... Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on\nminun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden\nmukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole\nlurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka\njoka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin:\n»Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa\npäätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan\nhyvä, onko se hyvä?\n\n— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti\nymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. —\nJa lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista\nvivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä\nasiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi\nvielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin\njaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet\nja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin\nerikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta?\nMinä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.\n\n— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi,\nminä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt\nsilmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan\nhäpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä\nAgrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin\nsilloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka\npäivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy\nkiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä\nhäntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari\nkaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani\nolisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä,\nminä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi\nköyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta\nja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen\nsen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden\njäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista!\nOletteko nyt ymmärtänyt?\n\nProkuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.\n\n— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että\nhillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai\nParfenovitš, — sillä mitäs tässä on?\n\n— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut\nkauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin\nrintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka\ntunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi\nminä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin\nravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En\nkatsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle\nmitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani\nkonna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani,\nminä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri\nFjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että\nsinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja\nvasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan\nluota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt,\nja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli\nlopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko\nelämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani\npussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen\nlurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?\n\n— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai\nParfenovitš.\n\n— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni\nkuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan\nse on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta\neihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat,\nei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut\nvanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten?\nJuuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle\nuudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa\nniin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt\nrinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo\nlopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni:\npaljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain\nlurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on\nmahdotonta... Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!...\n\nMitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja\nkiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.\n\n— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui\npitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori,\n— mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni\nmukaan vain hermoista... teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja\nmiksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko\nkuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa\nnuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut,\nja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut,\nsilloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin\nkauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee\nmieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon\nmiehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne\ntarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän\nhermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta,\nvarsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan,\njommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville?\nPidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?\n\nMitja punastui yhtäkkiä:\n\n— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta,\nettä tarkoittaisitte totta!... — lausui hän paheksuvasti katsellen\nprokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.\n\n— Vakuutan teille, että tarkoitan totta... Miksi te luulette, että minä\nen puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.\n\n— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te,\nettä te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon\nmenneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen\nsen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä,\nmiten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua.\nTietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä,\nse sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat,\nminunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin\nettä olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin!\nMutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä\nsamaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen\ntoteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja\njuuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten\nkarata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen\nvihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette\nmenettänyt järkenne, prokuraattori!\n\n— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä\nkiivastuksissani en tullut ajatelleeksi... mitä tulee juuri tuohon\nnaiselliseen mustasukkaisuuteen... jos tässä todellakin saattoi olla\nmustasukkaisuutta, kuten vakuutatte... niin, ehkäpä tässä on jotakin\nsen tapaista, — naurahti prokuraattori.\n\n— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi\nMitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin\nhaisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi\nvoinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi\nantanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen,\nhalveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on\ninfernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin\nottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko\nelämäni... oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi\nnäin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä\ntoissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa,\nniin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon\ntapaukseen asti...\n\n— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta\nMitja ei sitä kuullut.\n\n— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. —\nPäättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä\nole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä\narvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne,\nsilloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille\nsen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni\nteidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä\nnäen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin\nmuistiin? — huudahti hän pelästyneenä.\n\n— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen\nhäntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti\nyhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota\nrahasummaa... Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus,\nDmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden... ja\nvarsinkin teille tärkeä.\n\n— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää\nedes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni\nrepäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte\ntilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin\npuolikkaassa... Oi, Jumala!\n\nHän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.\n\n— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori,\n— kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin\nitse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne\nmukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä\nkolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut\nteiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on,\nsanon teille, melkein mahdotonta ajatella.\n\n— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein\nymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.\n\n— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon\naikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä\ntodistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja\nhuusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut,\nkolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi\nrahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut\nmukananne rahaa kolmetuhatta.\n\n— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia,\nkaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut!\n— huudahti Mitja.\n\n— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan\n_kaikki_ merkitä jotakin.\n\n— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat\nkaikki valehdella.\n\n— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen\nselitätte?\n\n— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta... niin... että olin\njuonut niin paljon rahaa... Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo\npussiin ommellut rahat... niin, siitä syystä juuri... perhana...\nmonettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä,\nkun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä\nihminen toisinaan valehtelee?\n\n— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä\nihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa\nkuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?\n\n— Ei, ei ollut iso.\n\n— Minkä kokoinen osapuilleen?\n\n— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.\n\n— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän\nsaatavissanne.\n\n— Äh, perhana... mitä typeryyksiä... en minä tiedä, missä ne ovat.\n\n— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?\nTehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?\n\n— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin\nmatkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.\n\n— Pimeässäkö?\n\n— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani\nsilmänräpäyksessä.\n\n— Ilman saksia, kadulla?\n\n— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu\nrepesi heti.\n\n— Mihin te sen sitten panitte?\n\n— Viskasin sinne.\n\n— Mihin nimenomaan?\n\n— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.\nMitä te siitä kysytte?\n\n— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä\ntodistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä\nymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?\n\n— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.\n\n— Osaatteko te ommella?\n\n— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään\ntaitoakaan.\n\n— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään ompelitte?\n\n— Ettehän vain tee pilaa?\n\n— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri\nFjodorovitš.\n\n— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.\n\n— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?\n\n— En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin alusvaatteistani.\n\n— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää\nse kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä\ntämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?\n\n— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan... Luullakseni en repäissyt sitä\nmistään. Se oli sertinkiä... Minä ompelin rahat luullakseni emännän\nmyssyyn.\n\n— Emännän myssyyn?\n\n— Niin, minä pimitin sen häneltä.\n\n— Kuinka pimititte?\n\n— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi\nerään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen\nsalaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat\nhuoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin\ntilkun ja ompelin siihen... Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin.\nVanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.\n\n— Muistatteko tuon nyt varmasti?\n\n— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä siitä!\n\n— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että\nhäneltä oli kadonnut tuo kapine?\n\n— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon\nteille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.\n\n— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?\n\n— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.\n\n— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin\npaikkaan torille te viskasitte tuon... pussin.\n\n— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. —\nRiittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä\nnäen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä\nhitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua.\nMiksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni!\nTeitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut\nsiihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte... Olkaa\nkirotut, kiduttajat!\n\nHän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori\nja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä\nja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa\nilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli\nomituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia\noli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota\nei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät\noli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka\nkoko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet\nsiitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja\ntutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli\nsateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista\nkaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.\n\n— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai\nParfenovitšilta.\n\n— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.\n\nMitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja\nvastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen\nhämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät\nsateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti\n»kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen\nensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi\nollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään\nylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.\n\n— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän?\nSanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi\nminun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan\nhuutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää!\nOlen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne... Eikö saa,\nettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?\n\n— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, —\nvastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei\ntoistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään\nmäärässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta\nmielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni\noleva sama... Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä\nsuinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.\n\n— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette\nrehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte\npois taakan sydämeltäni... No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.\n\n— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan\ntodistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän\nläsnäollessanne, ja siksi...\n\n— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. —\nLuullakseni olemme sen jo ansainneet!\n\nPäätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail\nMakarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi\nja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja\n»haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin\nteetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi\nottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti\ntarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla.\nYleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen\njättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella\nvaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi\nistuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä\nhänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla»,\najatteli hän itsekseen.\n\n\n\n\n8.\n\nTodistajain kertomus. Lapsukainen.\n\n\nTodistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme\nniin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi\njätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen\njokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava\ntotuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli\ntoistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista\ntodistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka\nsisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä\nseikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio\noli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta\ntuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä\nkerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä\nMokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista\ntuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi,\nkaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään\npuhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös\nuusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen\nkertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän\nseisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen\nulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan,\nja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa\ntuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä,\nvastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti,\nettä kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta\npienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa\nkolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon\nrahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille\nyksistään meni ehkä tuhannen verran.»\n\n— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, —\nen vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä...\n\nMitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen\nja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa\nmitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»\n\n— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš\nvarmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja\nhe nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita\nne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse\ntodistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne\nsilloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä,\nse on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin\npuolitoista tuhatta... Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin\nrahaa nähneet, osaamme arvostella...\n\nEiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan,\nettä Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut\nhänelle tuoneensa kolmetuhatta.\n\n— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä\ntosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?\n\n— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on\ntäällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa\nhänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte\njättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä\ntavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš\nKalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat...\n\nTodistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen\ntutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi,\nkolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi,\nlasku oli selvä.\n\nKuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia,\nStepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia.\nTalonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon\nBorisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä\nmuistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa\nmatkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko\nvai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?»\n»Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy\nhuulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös\ntämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.\n\nKalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana,\nja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin\nkuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän\noli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että\nhän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville\nkävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän\nmyönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä\noli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän\ntodisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä.\nHän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin\npuolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat\nolivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse\nsanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui\npidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut\nparhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan\nkäyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta\nmiehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit\nKirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää\nkaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan\n»romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia.\nViimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta\npaheksumistaan.\n\nKuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan käyneet\nmakaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja viranomaisten\ntultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet kuntoon\nymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan kuultaviksi.\nHe saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran pelkäsivätkin.\nSelville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli virkaeron saanut\nkahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut Siperiassa\neläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš. Herra Vrublevski\ntaasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava hammaslääkäri. He molemmat\nalkoivat heti huoneeseen tultuaan, Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä\nhuolimatta, vastailla sivulla seisovalle Mihail Makarovitšille\npitäen tietämättömyydessään häntä korkeimpana viranomaisena täällä\nja nimittäen häntä joka sanan jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta\nuseamman kerran jälkeen ja Mihail Makarovitšin itsensä siitä\nhuomautettua he hoksasivat, että oli vastauksineen käännyttävä\nainoastaan Nikolai Parfenovitšin puoleen. Huomattiin, että he osasivat\npuhua venäjää aivan virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä\nlukuunottamatta. Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä,\nalkoi herra Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin\nettä Mitja heti menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli\n»lurjuksen» puhua hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš\nkiinnitti heti huomiota sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen\npöytäkirjaan. Mitja alkoi kiehua kiukusta.\n\n— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen\nmyös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän on\nlurjus! — huusi hän.\n\nVaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän osoitti\ntässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää asiallisuutta\nja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen Mitjalle hän\nitse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta puolesta ja\nsiirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti tutkijoissa\ntavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se nimittäin, miten\nMitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra Mussjalovitšin ja\ntarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja, siten että hän saisi\nseitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput kaksituhatta kolmesataa »jo\nhuomisaamuna kaupungissa», jolloin Mitja oli antanut kunniasanansa\nja selittänyt, että täällä, Mokrojessa, hänellä ei ole mukanaan\nniin paljon rahaa ja että rahat ovat kaupungissa. Mitja huomautti\nkiivaasti, että hän ei ollut sanonut antavansa varmasti huomenna\nkaupungissa, mutta herra Vrublevski vahvisti todistuksen oikeaksi ja\nMitja itsekin hetkisen ajateltuaan myönsi nyrpeästi, että kenties oli\nniin tapahtunut kuin herrat sanovat, hän oli silloin ollut kiihdyksissä\nja saattanut tosiaankin niin sanoa. Prokuraattori takertui kovin\ntodistukseen: tutkimusta varten oli osoittautunut selväksi (kuten\nmyöhemmin suorastaan pääteltiinkin), että puolet tai osa Mitjan\nkäsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli saattanut jäädä piiloon\nkaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli saatettu piilottaa jonnekin\ntäällä Mokrojessa, niin että täten selvisi sekin tutkimuksen kannalta\npulmallinen asianhaara, että Mitjan hallusta oli löydetty ainoastaan\nkahdeksansataa ruplaa — asianhaara, joka tähän saakka oli ollut\ntosin ainoa ja verraten vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen\ntodistuskappale Mitjan hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään\ntukeva todistus kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi\nottanut jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna\nherralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan\nainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut\nherralle vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen\naikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna rahoja,\nvaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan kohdistuvien\noikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien, joita hän oli\ntarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville. Prokuraattori suorastaan\nnaurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».\n\n— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä »oikeudet»\nkäteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan asemasta?\n\n— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. — Hyväinen\naika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan neljä, jopa\nkuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat advokaattinsa, puolalaiset\nja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta pois ei vain kolmea\ntuhatta, vaan koko Tšermašnjan.\n\nTietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti\npöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä\nnylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai\nParfenovitš oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata\nheitä tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain\njonninjoutavaa riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta.\nVähänkö oli juotu ja remuttu sinä yönä... Niin että rahat, kaksisataa\nruplaa, jäivät kuin jäivätkin herrojen taskuun.\n\nSitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli\nlyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen\nnäköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan läheisyydestä,\nistunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut nyyhkyttää ja\npyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten myöhemmin\nkertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli häntä\nrauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti kyynelsilmin,\nettä hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri Fjodorovitšilta\nlainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että oli valmis maksamaan\nsen takaisin... Nikolai Parfenovitšin suoraan kysymykseen: eikö hän\nollut huomannut, miten paljon nimenomaan Dmitri Fjodorovitšilla oli\nrahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin kukaan muu nähnyt rahat\ntämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, — vastasi Maksimov hyvin\nvarmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä tuhatta».\n\n— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta? — kysyi\nNikolai Parfenovitš hymyillen.\n\n— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun minun\nvaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella niitä,\nkerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan\nseteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään\nsataruplasia...\n\nHänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan vuoro.\nTutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo voisi\ntehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle\nmuutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja painoi\nääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei synny».\nGrušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli ankaran\nja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui hiljaa\nhänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia. Hän oli\nhyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi tarkoin\nkauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin alkoi tuntea\nlieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen sairauteen,\njota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan. Hänen ankara\nnäkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen esiintymistapansa\ntekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen. Nikolai Parfenovitš\nsuorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän tunnusti itse, kertoessaan\nmyöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä kertaa hänelle valkeni,\nmiten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli, jonka hän kyllä ennenkin\noli nähnyt mutta pitänyt aina vain jonkinmoisena »maalais-hetairana».\n»Hänen käytöstapansa on aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän\nkerran innostuneena jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti\nsuurta paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi»,\nmihin hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka\nkatsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä\nlevottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa rauhoittui.\nEnsimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten jälkeen Nikolai\nParfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin pysyen hyvin\nkohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa olette ollut\nentiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?» Tähän vastasi\nGrušenjka hiljaa ja varmasti:\n\n— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden aikana.\n\nSeuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin\navomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin,\nniin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä\npyörälle »inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon\n»ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin mustasukkainen\nhänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta se oli vain\ntuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei ollenkaan\nollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä pilkkanaan.\n— Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa välittää heistä\nkummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli syyllinen minun\nedessäni... Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä ole mitään\nsyytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille mitään\nvastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.\n\nNiin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin hän\nei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian vakavaan\npuoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen kolmesta\ntuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa kuukausi\ntakaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja vaikka\nhän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri\nFjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.\n\n— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun läsnäollessa, vai\nkuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän läsnäollessanne? —\ntiedusti prokuraattori heti.\n\nSiihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa, kuulleensa\nhänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden kesken häneltä\nitseltään.\n\n— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran vaiko\nuseammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi, että\nGrušenjka oli kuullut useamman kerran.\n\nIppolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.\nJatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo\nrahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne\nKaterina Ivanovnalta.\n\n— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei kuukausi\ntakaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan vähemmän, ja että Dmitri\nFjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen itseään varten?\n\n— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.\n\nSelvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle\ntämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa kopeekkaakaan. —\nOdotti yhä saavansa isältään, — lopetti Grušenjka.\n\n— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne... tai jotenkin\nsivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai\nParfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä vastaan?\n\n— Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.\n\n— Kerran vai useita kertoja?\n\n— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.\n\n— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?\n\n— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen\nkunnollisuuteensa.\n\n— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa\nteidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.\n\n— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.\n\n— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko\nJumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!\n\nTämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja\nteki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.\n\n— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä,\nja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin\npuoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä\ntunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai\nitsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä\nkoskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!\n\n— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui\nMitja värisevällä äänellä.\n\nEilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä,\npaljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen\nihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee\nsiihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan\nhänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut,\nettä Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava\ntakaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista\nMitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta:\neilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä\nkuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä,\njotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet\nymmärtänyt.\n\nGrušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš\nkiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata\nkaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla\navuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka\nhaluaa saattajaa, niin hän puolestaan...\n\n— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä\nlähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta\nsiihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte\nDmitri Fjodorovitšin suhteen.\n\nHän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin,\nmutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai\nhänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä.\nTodistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan\npöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan\nnurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka\noli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki\nomituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja\naikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan\nsitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä\nrattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja\nlumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan\nheti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee\nuljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole\naivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen\nyllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin\nmustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret\ntörröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on\npaljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot\novat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa\nyksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä,\nmutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät\nja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat\nluultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi\nitkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on\npienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.\n\n»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän\nohitseen.\n\n»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja\nMitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen\nmurteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa\nmiellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.\n\n»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei\npystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen\nympärille ei kääritä lämmintä.\n\n»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät lämmitä».\n\n»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä\ntyhmänä kuin ennenkin.\n\n»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon\njohdosta».\n\n»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat\npalosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on\nkurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan,\nmiksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet\nhädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»\n\nJa hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja\njärjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin,\nja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen\nsydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon\nliikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä\nkaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös\nitkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan\nkyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen\nheti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko\nKaramazovien hillittömyydellä.\n\n»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan\nkuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat\nsanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa\nkohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta,\nkutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!\n\n— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen\narkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti\nhymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä\nkuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa\ntunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut.\nHäntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt\ntyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.\n\n— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä\nihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä\nitkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman\nsuuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku\ntodistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli\nsäälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa\naivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti\nallekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.\n\n— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja\nhänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun\nkirkastamat.\n\n\n\n\n9.\n\nMitja vietiin pois\n\n\nKun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi\njuhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa\nlausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja\nsiellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä\nja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset\noli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei\ntunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei\nollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja\nne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan,\nnojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt:\nestääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea\nhänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava,\nja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle\nj.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä\nhetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa\nhänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä\ntarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.\n\n— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis... Ymmärrän,\nettä teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.\n\nNikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti\npois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu\nolemaan täällä...\n\n— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa\nolevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät\nherrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me\nsaatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista —\nolkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen\nminä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin\nparantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä\nymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon\niskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja\nkäännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan\nolisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun\nsyytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja\npuhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai\nkuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen\nviaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että\ntahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin... Mutta kuitenkin\naion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen\nteitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa\nanteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa\nhuusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä... Hetken\nkuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov\nvielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä\nsanon jäähyväiset ihmisille!...\n\nHänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta\nNikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein\nsuonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi\nsen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.\n\n— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš\nlepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa,\nja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille\nkaikkea menestystä... jotta osoittaisitte syyttömyytenne... Oikeastaan\nminä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin\nsanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä... Me kaikki\ntäällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme\nvalmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies,\nmutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin\nmäärin liiaksi valtaa...\n\nNikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla\nmitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että\nnyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet\ntoiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän\nkesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta\nvähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia\ntoisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään\nkuolemanrangaistusta.\n\n— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä,\nsanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.\n\n— Epäilemättä, mutta siihen nähden... sanalla sanoen, nyt ei enää käy\npäinsä kahden kesken...\n\n— Sama se, olkaa läsnä!\n\nTuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset,\neivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään\nMitjalle.\n\n— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi\nainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi\nsyyttömästi tuhonnut mies!\n\nHänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.\n\n— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani\nsaatoin sinutkin turmioon!\n\nMitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa\nja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät\npäästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo\nhän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat\njo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka\nmies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin\nodottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi.\nLiian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin,\nkun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen\nnaama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui\nmyös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia,\neukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.\n\n— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta\nMitja.\n\n— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.\n\n— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!\n\nMutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin\ntärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville\nkävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen\noli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut\nkunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti\ntiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan\nAkimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin\nhäntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.\n\n— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla\nhäpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa\npäivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat.\nIhmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme\nkohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!\n\n— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui\nasiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee\nkapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?\n\n— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette\nvielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla\nsinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan... — tokaisi\näkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut\nmielissään, kun sai purkaa sydäntään.\n\nMitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen\näkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta\npeittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten\nkasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen\nolkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi\nistumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan\nhyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle\nmäärätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.\n\n— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse,\nettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan,\nhuudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet\nselän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja\nvihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.\n\n— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin\nulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi\nMitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen\nkäteensä ja puristaa sitä.\n\n— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän\nkiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä\nirtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.\n\nMutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä,\npeitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, —\nitki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden\nikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä\nihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!»\nhuudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon\nvallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa.\n»Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen\nsuruissaan.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\n\n\n\n\nKymmenes kirja Pojat\n\n\n\n\n1.\n\nKolja Krasotkin\n\n\nOn marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja\niljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva\nja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme\nikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta\nlumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin\nläheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa\nettä sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse\noli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin,\nkuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä\nvielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan\n»kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää,\non luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän\noli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan\nvain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä\nsaakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä\nkokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka\nhän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin\nhän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä\nkuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että\npoika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille\nja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli\nlukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia\nkouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen\nhänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten\nvaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja\nviekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät\ntekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että\npojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja\närsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää\npuolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä\npian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan\njäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin,\nhuhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta\nitse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia\nylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut.\nKoululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti\nhänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli,\nettä hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta\narvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään\näärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei\ntekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi\nja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis\ntekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan\nniinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin\nkeksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista\nkiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän\noli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen\nalistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin.\nÄiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla\nvoinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä.\nHänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton»,\nja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia\npoikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä\nvaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan\nkuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi\nhänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen\nluonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei\nvain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän\nsanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa\noli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut\nitsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain\nihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään,\nseisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä\ntavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen\niässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä\naikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan\nyli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti\npelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan\nhurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman\naikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan\ntoiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään\nkaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla\n(samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan\nFjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan).\nSiellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti\nselon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin\npalattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa.\nMutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin\npoikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset\nsen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista\nikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä,\njoista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät\nyhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää\nvierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan\nmahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei\nnuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti\nitserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että\nhän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen\nkiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä\nvauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus,\njosta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä\npitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee\nyli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan\nsellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa.\nAluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi,\nmutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo\nviidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä\nalussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä\njo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan\npäähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi\npäästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen,\nse ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan\nKolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka\nolivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja\nkatumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa.\nViimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä\nvälähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse\npois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle\npelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut\npaikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi\nliikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi\näkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän\nselitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen\nheitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten\nhän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai\nainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin\npalttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen,\nmutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei\ntullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi\nalkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan\näiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi\naikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja\nvaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella\naivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka\noli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta\nollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin,\nmitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta\nrohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi\nkieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa\nkohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä\npäättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei\nhän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja\nhellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi\nmursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin\nviittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun\nDardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin\ntämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän\npiti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän\nesiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta\nKolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti\nerinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi\nDardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että\nyleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta»\nitse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka\nperusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain\nylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä,\naikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka\nnimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut\nosannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana\nja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että\nDardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut\nTroijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa\nhänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien\nmieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut,\nmutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi\nhänelle järkähtämättömästi.\n\nRautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa\näitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski)\nsai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä\nkauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia,\njotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi\nvakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei\ntuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen\npolvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin\nrouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin\nheltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja\npoika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa\nsyliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä\n»tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi,\nvaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin\npuolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja\nhänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme,\nmutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja\ntyperä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan\noli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa\nmyöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli\nkuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä\nenemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin\nmielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä\n»tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno,\nettä oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen\nymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen\ntapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän\nei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua\nDardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna\nFjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta,\nmutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu\njonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin\nsanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja\njoko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa\nkärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen,\nisonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin\njostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä\npiilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän\nkohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia\ntemppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle,\nettä koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen\ntullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön,\nistui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla\nsanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää\nkäskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.\n\nUnohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle\njo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin\npoika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota\nkoululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».\n\n\n\n\n2.\n\nLapsiparvi\n\n\nTuona kylmänä ja harmaana marraskuun aamuna siis poika Kolja Krasotkin\nistui kotonaan. Oli sunnuntai eikä ollut koulua. Mutta kello oli\nlyönyt jo yksitoista ja hänen piti välttämättömästi lähteä kotoa\n»erään sangen tärkeän asian vuoksi», mutta nytpä hän olikin yksin\nkoko talossa ja nimenomaan kotimiehenä, sillä oli käynyt niin, että\nkaikki talon vanhemmat asukkaat olivat erään erikoisen ja omalaatuisen\nasianhaaran vuoksi poistuneet talosta. Leskirouva Krasotkinin talosta,\ntoiselta puolen hänen oman asuntonsa ulkoeteistä, oli annettu\nvuokralle toinen ja talon ainoa vuokrattava asunto, johon kuului\nkaksi pientä huonetta, ja sen oli vuokrannut tohtorinrouva kahden\nalaikäisen lapsensa kanssa. Tämä tohtorinrouva oli samanikäinen\nkuin Anna Fjodorovna ja tämän hyvä ystävä, itse tohtori taas oli jo\nvuosi sitten matkustanut jonnekin, ensin Orenburgiin ja sen jälkeen\nTaškentiin, eikä hänestä puoleen vuoteen ollut kuulunut mitään,\nniin että jos tohtorinrouvalla ei olisi ollut ystävätärtään, rouva\nKrasotkinia, mikä ystävyys jonkin verran lievensi hylätyn murhetta,\nniin hän kokonaan olisi sulanut surunsa kyyneliin. Ja pitikin käydä\nniin, että huipuksi kaikille kohtalon kolahduksille juuri edellisenä\nyönä, lauantain ja sunnuntain välillä, oli Katerina, tohtorinrouvan\nainoa palvelijatar, äkkiä ja aivan yllättävästi emännälleen ilmoittanut\naikovansa synnyttää aamuun mennessä lapsen. Kuinka oli voinut käydä\nniin, ettei kukaan ollut huomannut tätä aikaisemmin, se oli kaikista\nmiltei ihme. Hämmästynyt tohtorinrouva arveli, että oli parasta, niin\nkauan kuin vielä oli aikaa, viedä Katerina erääseen tämmöisiä tapauksia\nvarten kaupungissamme järjestettyyn laitokseen kätilön luo. Koska\nhän piti paljon tästä palvelijattarestaan, niin hän heti toteuttikin\nsuunnitelmansa, vei hänet ja jäi vielä lisäksi sinne hänen luokseen.\nSitten oli aamulla jostakin syystä tarvittu itse rouva Krasotkinin\nkoko ystävällistä osanottavaisuutta ja apua, hän kun saattoi tässä\ntapauksessa kysyä joltakulta jotakin ja esiintyä jossakin suhteessa\nsuojelijana. Näin olivat molemmat naiset poissa; rouva Krasotkinin\noma palvelija taas, eukko Agafja, oli mennyt torille, ja Koljasta oli\ntällä tavoin tullut joksikin aikaa »palleroisten», t.s. yksikseen\njääneitten tohtorinrouvan pojan ja tytön suojelija ja vartija. Koljaa\nei ollenkaan peloittanut olla talon vahtina, ja sitäpaitsi hänen\nkanssaan oli Perezvon, joka oli saanut käskyn maata pitkänään eteisessä\npenkin alla »liikkumatta» ja joka juuri senvuoksi joka kerta, kun\nhuoneessa käyskentelevä Kolja astui eteiseen, nytkähdytti päätään\nja iski kaksi kertaa lujasti ja mielistellen hännällään lattiaan,\nvalitettavasti kuitenkaan saamatta kuulla kutsuvaa vihellystä. Kolja\nkatsahti uhkaavasti onnettomaan koiraan, ja tämä jähmettyi uudelleen\nkuuliaisesti liikkumattomaksi. Ainoa, mikä saattoi ahdistaa Koljan\nmieltä, oli »palleroiset». Katerinalle sattuneeseen vahinkoon\nhän tietysti suhtautui sangen syvästi halveksien, mutta orvoksi\njääneistä palleroisista hän piti paljon ja oli jo vienyt näille erään\nlastenkirjan. Vanhempi, Nastja-tyttö, joka oli jo kahdeksan vuoden\nikäinen, osasi lukea, ja nuorempi palleroinen, seitsemänvuotias poika\nKostja, kuunteli hyvin mielellään, kun Nastja hänelle luki. Tietysti\nKrasotkin olisi voinut keksiä heille huvittavampaakin ajanvietettä,\nnimittäin asettaa heidät vieretysten seisomaan ja alkaa leikkiä heidän\nkanssaan sotamiestä tai olla piilosilla koko talon alueella. Tätä\nhän oli jo monesti ennen tehnyt eikä sitä hylkinyt, niin että kerran\nkoulussakin levisi tieto, että Krasotkin kotonaan leikkii pienten\nasukkiensa kanssa hevosta, hyppii ohjaksissa ja vääntää päätään,\nmutta Krasotkin vastasi ylpeästi tähän syytökseen huomauttamalla,\nettä ikätoverien, kolmetoistavuotiaitten kanssa tosiaankin olisi\nhäpeä leikkiä »meidän aikakaudellamme» hevosta, mutta että hän\ntekee tätä »palleroisten» takia, koska pitää näistä, eikä hän ole\nvelvollinen tekemään kenellekään tiliä tunteistaan. Siksi »palleroiset»\njumaloivatkin häntä. Mutta tällä kertaa ei ollut halua ottaa esille\nleikkikaluja. Hänellä oli itsellään suoritettavanaan eräs sangen tärkeä\noma asia, joka näytti melkeinpä salaperäiseltä, mutta aika kului, eikä\nAgafjaa, jonka huostaan lapset olisi voinut jättää, yhä vieläkään\nkuulunut kotiin torilta. Kolja oli jo muutamia kertoja kulkenut eteisen\nläpi, avannut tohtorinrouvan asunnon oven ja huolestuneena katsellut\n»palleroisia», jotka hänen käskystään istuivat kirjan ääressä ja joka\nkerta hänen avatessaan oven hymyilivät ääneti hänelle täyttä suuta\nodottaen, että hän astuu sisälle ja tekee jotakin mainiota ja hupaista.\nMutta Kolja oli henkisen levottomuuden vallassa eikä astunut sisälle.\nViimein kello löi yksitoista, ja hän päätti lujasti ja lopullisesti,\nettä jos »kirottu» Agafja ei palaa kymmenen minuutin kuluessa, niin hän\npoistuu talosta tätä odottamatta, tietysti otettuaan »palleroisilta»\nlupauksen, että nämä eivät hänen poissaollessaan rupea pelkäämään,\neivät telmi eivätkä itke pelosta. Näin ajatellen hän puki ylleen\nvanulla sisustetun talvitakkinsa, jossa oli jonkinmoisesta merikarhun\nnahasta tehty karvakaulus, ripusti olkansa yli laukun, ja huolimatta\näitinsä monista aikaisemmista pyynnöistä, että hän »tämmöisellä\npakkasella» ulos mennessään panisi jalkaansa kalossit, hän vain\nhalveksien katsahti niihin kulkiessaan eteisen läpi eikä vetänyt niitä\nsaappaittensa päälle. Perezvon alkoi nähdessään hänet pukeutuneena\nankarasti lyödä hännällään lattiaan ja hermostuneesti nytkyttää\nruumistaan, vieläpä päästi surkean ulvonnankin, mutta Kolja, nähdessään\nkoiransa niin touhukkaana, tuli siihen päätökseen, että tämmöinen on\nhaitallista kurille, ja antoi sen vielä edes lyhyen ajan olla penkin\nalla, ennenkuin hän avattuaan jo oven eteiseen äkkiä vihelsi sitä.\nKoira hyppäsi ylös kuin mieletön ja syöksyi hyppelemään hänen edessään\ninnostuksesta. Kolja kulki eteisen läpi ja avasi »palleroisten»\nhuoneeseen vievän oven. Molemmat istuivat kuten ennenkin pikku pöydän\nääressä, mutta eivät enää lukeneet, vaan kiistelivät kiivaasti\njostakin. Nämä lapset kiistelivät usein keskenään esiintyvistä elämän\nasioista, jolloin Nastja vanhempana aina pääsi voitolle; jos Kostja\nei voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan, niin Kostja melkein aina\nmeni ja vetosi Kolja Krasotkiniin, ja niinkuin tämä asian ratkaisi,\nse jäi ehdottomaksi tuomioksi kummallekin riitapuolelle. Tällä\nkertaa »palleroisten» kiista oli Krasotkinista jossakin määrin\nmielenkiintoinen, ja hän pysähtyi ovelle kuuntelemaan. Lapset näkivät\nhänen kuuntelevan ja jatkoivat riitelyään sitä suuremmalla innolla.\n\n— En koskaan, en koskaan minä usko, — lepersi Nastja kiihkeästi, — että\nkätilöt löytävät pikkulapsia vihannestarhasta kaalilavojen välistä. Nyt\non jo talvi eikä mitään kasvilavoja olekaan, eikä kätilö ole voinut\ntuoda Katerinalle tytärtä.\n\n— Hyh! — sanoi Kolja viheltäen itsekseen.\n\n— Se voi olla myös näin: he tuovat niitä jostakin, mutta ainoastaan\nniille, jotka menevät naimisiin.\n\nKostja katseli Nastjaa pitkään, kuunteli syvämietteisenä ja harkitsi\nasiaa.\n\n— Nastja, kylläpä sinä olet typerä, — lausui hän viimein lujasti\nja tyynesti, — kuinka Katerinalla voi olla lapsi, kun hän ei ole\nnaimisissa?\n\nNastja kiivastui kovin.\n\n— Sinä et ymmärrä mitään, — sanoi hän vihaisesti, — kenties hänellä on\nollut mies, mutta tämä istuu nyt vankilassa, ja Katerina sai lapsen.\n\n— Onko hänellä mies, joka istuu vankilassa? — tiedusti asiallinen\nKostja arvokkaasti.\n\n— Tai se on tällä tavalla, — riensi keskeyttämään Nastja, joka jo\noli hylännyt ja unohtanut ensimmäisen otaksumansa; — hänellä ei ole\nmiestä, siinä sinä olet oikeassa, mutta hän tahtoo mennä naimisiin\nja on ruvennut ajattelemaan, miten menisi naimisiin, ajatteli sitä\najattelemistaan ja teki sitä niin kauan, että sai lapsen, mutta ei\nmiestä.\n\n— No, olisikohan se niin? — myönsi jo aivan tappiolle joutunut Kostja.\n— Mutta sinä et ole aikaisemmin sanonut tätä, ja kuinka minä olisin sen\ntietänyt.\n\n— No, lapsiparvi, — lausui Kolja astuen heidän luokseen huoneeseen, —\nhuomaan, että te olette vaarallista väkeä!\n\n— Onko Perezvon myös mukananne? — irvisti Kostja ja alkoi napsutella\nsormiaan ja kutsua Perezvonia.\n\n— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin\narvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti\nkatkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty\nja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa.\nPäästättekö te minut vai ettekö?\n\nLapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa\nalkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin\nymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.\n\n— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette\nkatkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?\n\nLasten kasvoissa kuvastui suuri surumielisyys.\n\n— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen\nvaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.\n\nLasten kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä.\n\n— Näyttäkää tykki, — lausui Kostja aivan loistaen.\n\nKrasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen\ntykin ja pani sen pöydälle.\n\n— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin\npöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.\n\n— Ja tappaako se?\n\n— Tappaa jokaisen, tarvitsee vain tähdätä, — ja Krasotkin selitti,\nminne ruuti on pantava, mihin on pistettävä hauli, näytti sankin\ntapaista reikää ja kertoi, että tykki ammuttaessa kimpoaa takaisinpäin.\nLapset kuuntelivat kauhean uteliaina. Erityisesti hämmästytti heitä tuo\ntakaisinkimpoaminen.\n\n— Onko teillä ruutia? — tiedusteli Nastja.\n\n— On.\n\n— Näyttäkää ruutiakin, — sanoi tyttö hymyillen pyytävästi.\n\nKrasotkin penkoi taas laukustaan ja veti siitä esille pienen pussin,\njossa tosiaankin oli hiukan oikeata ruutia ja paperiin käärittyinä\nmuutamia hauleja. Hän avasi pussin ja tiputti hiukkasen ruutia\nkämmenelleen.\n\n— Kunhan vain ei missään olisi tulta, muuten tämä räjähtää ja murskaa\nmeidät kaikki, — varoitti Krasotkin tehdäkseen voimakkaan vaikutuksen.\n\nLapset katselivat ruutia juhlallisen pelon vallassa, joka teki\nnautinnon vielä suuremmaksi. Mutta Kostjaa miellyttivät enemmän haulit.\n\n— Eivätkö haulit pala? — tiedusti hän.\n\n— Haulit eivät pala.\n\n— Lahjoittakaa minulle vähän hauleja, — lausui hän rukoilevalla äänellä.\n\n— Vähän hauleja lahjoitan, tuossa on, ota, mutta älä näytä äidillesi\nennen minun takaisintuloani, muuten hän luulee sitä ruudiksi ja kuolee\npelästyksestä sekä antaa teille selkään.\n\n— Äiti ei koskaan lyö meitä vitsalla, — huomautti Nastja heti.\n\n— Minä tiedän sen, sanoin sen vain komeuden vuoksi. Älkää myöskään\nkoskaan pettäkö äitiänne, mutta tällä kertaa — siihen asti kunnes minä\ntulen. Siis, palleroiset, saanko lähteä vai enkö? Ettekö rupea itkemään\npoissaollessani pelosta.\n\n— Ru-upeamme, — sanoi venyttäen Kostja valmistautuen jo itkemään.\n\n— Rupeamme itkemään, rupeamme ihan varmasti! — yhtyi peloissaan\nnopeasti puhumaan myös Nastja.\n\n— Oh, lapset, Herran lahjat! Minkäpä sille tekee, pienokaiset, täytyy\nistua kanssanne mene tiedä kuinka kauan. Mutta aika kuluu kulumistaan,\nuh!\n\n— Käskekääpäs Perezvonia tekeytymään kuolleeksi, — pyysi Kostja.\n\n— Eipä auta, täytyy turvautua Perezvoniin. _Ici_, Perezvon! — ja Kolja\nalkoi komentaa koiraa, ja tämä teki kaikki temput, mitkä osasi. Se oli\npörrökarvainen koira, noin tavallisen pihakoiran kokoinen, karvaltaan\nomituisen harmaanpunertava. Sen oikea silmä oli kiero, ja vasemmassa\nkorvassa oli jokin halkeama. Se vinkui ja hyppi, istui takajaloillaan,\nkäveli takakäpälillään, heittäytyi selälleen kaikki neljä käpälää\npystyssä ja makasi liikkumatta aivan kuin kuollut. Tätä viimeistä\ntemppua näytettäessä avautui ovi, ja Agafja, rouva Krasotkinin paksu\npalvelijatar, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen rokonarpinen eukko,\nilmestyi kynnykselle palattuaan torilta kädessään ruokatavaraa täyteen\nostettu toripussi. Hän jäi seisomaan ja alkoi katsella koiraa pussin\nriippuessa hänen vasemmassa kädessään. Niin kärsimättömästi kuin\nKolja olikin odottanut Agafjaa, niin hän ei kuitenkaan keskeyttänyt\nnäytäntöä, vaan antoi Perezvonin maata asianmukaisen ajan kuolleena,\nennenkuin viimein vihelsi sille: koira hypähti pystyyn ja alkoi hypellä\nilosta, kun oli tehnyt tehtävänsä.\n\n— Katsohan koiraa! — lausui Agafja rikkiviisaasti.\n\n— Mutta miksi sinä, hameniekka, myöhästyit? — kysyi Krasotkin ankarasti.\n\n— Hameniekka, kas vain nappulaa!\n\n— Nappulaa?\n\n— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli\ntietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja\nryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään\ntyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä\näänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla\niloisen nuoren herran kanssa.\n\n— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta,\n— voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä\nmaailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä\npalleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.\n\n— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. —\nPidän silmällä muutenkin.\n\n— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta.\nMuuten en mene.\n\n— Älä menekään. Mitä se minuun kuuluu, ulkona on pakkanen, istu kotona.\n\n— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää\nluoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa\nolisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja\nteille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.\n\n— Se käy päinsä.\n\n— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni,\n— lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni\nrupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta,\nsäästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. _Ici_, Perezvon!\n\n— Mitä sinä siinä, senkin mokoma, — ärähti Agafja nyt jo vihoissaan. —\nHullunkurista! Selkäänsä sietäisi itse tuommoisista puheista.\n\n\n\n\n3.\n\nKoulupoika\n\n\nMutta Kolja ei enää kuullut. Vihdoinkin hän oli päässyt lähtemään.\nTultuaan ulos portista hän katsahti ympärilleen, kohautti olkapäitään\nja lausuen: »pakkanen!» hän suuntasi kulkunsa suoraan katua pitkin ja\nsitten oikealle sivukadun kautta kauppatorille. Tultuaan viimeistä\nedellisen talon kohdalle hän pysähtyi portin luo, otti taskustaan\nvihellyspillin ja vihelsi kaikin voimin aivan kuin antaen sovitun\nmerkin. Hänen ei tarvinnut odottaa kuin minuutin verran. Pikku\nportista ilmestyi äkkiä hänen luokseen noin yhdentoista vuotias\npunaposkinen poika, jolla niinikään oli yllään lämmin, puhdas, jopa\nmuodikas päällystakki. Se poika oli valmistavalla luokalla oleva\nSmurov (kun taas Kolja Krasotkin oli jo kahta luokkaa ylempänä),\nvarakkaan virkamiehen poika, jonka vanhemmat luultavasti eivät\nsallineet seurustella Krasotkinin kanssa, koska tämä oli tunnettu\nhurjaksi kujeilijaksi, niin että Smurov ilmeisesti oli nyt livahtanut\nulos salaa. Tämä Smurov oli, jos lukija muistaa, yksi pojista siinä\npoikaparvessa, joka kaksi kuukautta takaperin kivitti kanavan yli\nIljušaa, ja sama poika, joka silloin pii kertonut Aljoša Karamazoville\nIljušasta.\n\n— Minä olen odottanut teitä jo kokonaisen tunnin, Krasotkin, — lausui\nSmurov varman näköisenä, ja pojat lähtivät astelemaan toria kohti.\n\n— Myöhästyin, — vastasi Krasotkin. — On erinäisiä asianhaaroja. Etkö\nsaa selkääsi, kun olet kanssani?\n\n— Mitä joutavia, eihän minua lyödä. Onko myös Perezvon mukananne?\n\n— On myös Perezvon!\n\n— Otatteko senkin sinne!\n\n— Otan senkin sinne.\n\n— Ah, jos olisi Žutška!\n\n— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut\ntietymättömyyden pimeyteen.\n\n— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, —\nIljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään\nharmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että\ntämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?\n\n— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on\nkysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole\nsiellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.\n\n— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä\nsaada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä,\nkapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun,\noikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa\nlohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?\n\n— Entä miten on hänen itsensä laita, Iljušan nimittäin?\n\n— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän\non täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä,\nse ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä\ntalutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan,\nmutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä,\nettä minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut\nepämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt\njaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy\nsiellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.\n\n— Veijareita.\n\n— Kutka ovat veijareita?\n\n— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen,\nja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se\non aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä\nhempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte\nsiellä koko luokka?\n\n— Ei koko luokka, vaan kymmenkunta miestä meikäläisiä käy siellä aina,\njoka päivä. Ei se mitään tee.\n\n— Ihmetyttää minua tässä kaikessa Aleksei Karamazovin osa: hänen\nveljensä tuomitaan huomenna tai ylihuomenna sellaisesta rikoksesta,\nmutta hänellä on niin paljon aikaa hempeämielisiin hommiin poikien\nkanssa!\n\n— Ei tässä ole ensinkään mitään hempeämielisiä hommia. Olethan itse nyt\nmenossa sopimaan Iljušan kanssa.\n\n— Sopimaan? Naurettava sanonta. Minä muuten en salli kenenkään\nanalysoida tekojani.\n\n— Kuinka iloiseksi Iljuša tuleekaan nähdessään sinut! Hän ei\nkuvittelekaan, että sinä tulet. Miksi, miksi sinä et niin pitkään\naikaan ole tahtonut mennä? — huudahti äkkiä Smurov lämpimästi.\n\n— Hyvä poika, se on minun asiani eikä sinun. Minä menen omia aikojani,\nkoska semmoinen on minun tahtoni, mutta teidät kaikki kuljetti sinne\nAleksei Karamazov, asiassa on siis ero. Ja mistä sinä tiedät, ehkäpä\nminä en ollenkaan mene sopimaan? Typerä sanonta.\n\n— Ei ollenkaan Karamazov, ei ensinkään hän. Meikäläiset\nyksinkertaisesti alkoivat itse käydä siellä, tietysti ensin Karamazovin\nkanssa. Eikä mitään sellaista ole ollut, ei mitään tyhmyyksiä. Ensin\nyksi, sitten toinen. Isä oli käynneistämme hirveän iloinen. Tiedäthän,\nhän tulee suorastaan hulluksi, jos Iljuša kuolee. Hän näkee, että\nIljuša kuolee. Mutta meidän käynneistämme hän ikäänkuin sen tähden\niloitsee, että me olemme tehneet sovinnon Iljušan kanssa. Iljuša kysyi\nsinua, ei lisännyt mitään muuta. Kysyy ja vaikenee. Mutta isä tulee\nhulluksi tai hirttäytyy. Onhan hän aikaisemminkin käyttäytynyt kuin\nmielenvikainen. Tiedätkö, hän on kelpo mies, ja silloin tuli tehdyksi\nvirhe. Kaikkeen on syypää tuo isänmurhaaja, kun pieksi häntä silloin.\n\n— Kuitenkin oli Karamazov minulle arvoitus. Minä olisin voinut jo\naikoja sitten tutustua häneen, mutta minä olen mielelläni erinäisissä\ntapauksissa ylpeä. Sitäpaitsi olen muodostanut hänestä erään\nmielipiteen, jota täytyy vielä tarkistaa ja selventää.\n\nKolja vaikeni arvokkaasti; Smurov samoin. Smurov tietysti tunsi\nharrasta kunnioitusta Kolja Krasotkinia kohtaan eikä uskaltanut\najatellakaan olevansa hänen vertaisensa. Nyt hän tunsi kauhean suurta\nmielenkiintoa asiaan, koska Kolja oli ilmoittanut menevänsä »omia\naikojaan» ja tässä siis ehdottomasti oli jokin arvoitus siinä, että\nKolja oli äkkiä päättänyt mennä nyt ja juuri tänään. He kulkivat\nkauppatorilla, missä tällä kertaa seisoi koko joukko muualta\ntulleita kuormia ja oli paljon sinne ajettuja lintuja. Kaupungin\neukot kauppasivat katostensa alla rinkeleitä, rihmaa y.m. Tällaisia\nsunnuntaipäivän kansankokouksia nimitetään kaupungissamme naiivisti\nmarkkinoiksi, ja tämmöisiä markkinoita on vuodessa monta. Perezvon\njuoksenteli hyvin iloisena poiketen myötäänsä oikeaan ja vasempaan\nhaistelemaan milloin mitäkin. Kohdatessaan toisia koiria se haisteli\nniitä tavattoman halukkaasti koiramaailman kaikkien sääntöjen\nmukaisesti.\n\n— Minusta on hauskaa tarkata realismia, Smurov, — alkoi Kolja äkkiä\npuhua. — Oletko sinä huomannut, miten koirat kohtaavat toisensa ja\nnuuskivat toisiaan? Tässä on jokin niille yhteinen luonnonlaki.\n\n— Niin, jokin hullunkurinen.\n\n— No, ei hullunkurinen, sinä et sanonut oikein. Luonnossa ei ole\nmitään hullunkurista, niin naurettavalta kuin jokin saattaakin näyttää\nihmisestä, tällä kun on omat ennakkoluulonsa. Jos koirat voisivat\nharkita ja arvostella, niin ne puolestaan löytäisivät yhtä paljon\nnaurettavaa, jollei paljon enemmänkin, ihmisten, heidän käskijäinsä,\nkeskinäisissä yhteiskunnallisissa suhteissa, — jollei paljon\nenemmänkin; toistan tämän sen vuoksi, että uskon vahvasti meillä olevan\ntyhmyyksiä paljon enemmän. Tämä on Rakitinin ajatus, huomattava ajatus.\nMinä olen sosialisti, Smurov.\n\n— Mitä on sosialisti? — kysyi Smurov.\n\n— Se on sitä, jos kaikki ovat yhdenvertaiset, kaikilla on yksi yhteinen\nomaisuus, ei ole avioliittoja, uskonto ja kaikki lait ovat miten kukin\ntahtoo, no, ja kaikkea muuta sellaista. Sinä et ole vielä siinä iässä,\nettä ymmärtäisit tämän, on aikaista puhua sinulle. Mutta onpa kylmä.\n\n— Niin. Kaksitoista astetta. Äsken isä katsoi lämpömittarista.\n\n— Entä oletko huomannut, Smurov, että jos keskellä talvea on\nviisitoista tai kahdeksantoistakin astetta, niin ei tunnu niin kylmältä\nkuin esimerkiksi nyt, talven alussa, kun pakkanen äkkiä menee, kuten\nnyt, kahteentoista asteeseen ja kun lunta vielä on vähän. Se johtuu\nsiitä, että ihmiset eivät vielä ole tottuneet. Ihmisillä on aina\ntottumuksensa, kaikessa, myöskin valtiollisissa ja poliittisissa\nsuhteissa. Tottumus on tärkein tekijä. Mutta tuossapa on hullunkurinen\ntalonpoika.\n\nKolja osoitti isokokoista, lyhyeen turkkiin puettua, hyväntahtoisen\nnäköistä talonpoikaa, joka kuormansa luona iski kylmästä yhteen\nkäsiään, joissa oli rukkaset. Hänen ruskea partansa oli aivan\nhuurteinen pakkasesta.\n\n— Ukon parta on jäätynyt! — huudahti Kolja kuuluvasti ja\nriidanhaluisesti miehen ohi kulkiessaan.\n\n— Monelta on jäätynyt, — vastasi talonpoika rauhallisesti ja\nsyvämietteisesti.\n\n— Älä härnää häntä, — huomautti Smurov.\n\n— Ei tee mitään, ei hän suutu, hän on hyväluontoinen. Hyvästi, Matvei.\n\n— Hyvästi.\n\n— Oletko sinä sitten Matvei?\n\n— Olen. Etkö sinä tietänyt?\n\n— En tietänyt; sanoin umpimähkään.\n\n— Kas vain. Taidat olla koulupoikia?\n\n— Koulupoikia.\n\n— No, piestäänkö sinua?\n\n— Ei liiaksi, mutta sentään.\n\n— Tekeekö kipeätä?\n\n— Kyllä sitäkin!\n\n— Ähäs! On se elämää! — huokasi mies sydämensä pohjasta.\n\n— Hyvästi, Matvei.\n\n— Hyvästi. Sinä olet mukava nuori herra, eipä muuta.\n\nPojat jatkoivat matkaansa.\n\n— Se on hyvä talonpoika, — alkoi Kolja puhella Smuroville. — Minä\nrakastan puhella kansan kanssa ja myönnän mielelläni sen olevan\noikeassa.\n\n— Miksi sinä valehtelit hänelle, että meitä lyödään? — kysyi Smurov?\n\n— Täytyihän lohduttaa häntä!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Näetkö, Smurov, en minä pidä siitä, että kyselevät, jos eivät ymmärrä\nensimmäisestä sanasta. Monelle ei saa ensinkään selitetyksi. Moukan\najatuskannan mukaan koulupoikaa piestään ja täytyy pieksää: mikä\nkoulupoika se muka on, jos häntä ei piestä? Jos minä yhtäkkiä sanon\nhänelle, että meitä ei piestä, niin hänhän tulee siitä pahoilleen.\nMuuten sinä et tätä ymmärrä. Kansan kanssa täytyy puhua ymmärtäen.\n\n— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun\nsilloin sen hanhen johdosta.\n\n— Peloittaako sinua?\n\n— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi.\nMinua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.\n\n— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, —\nhuudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.\n\n— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä\nkaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.\n\n— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.\n\n— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.\n\n— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi\nKolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut\npuheillaan eikä hän tätä.\n\n— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua\nenkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit,\nsiinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!\n\nToiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan\nMarjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin\npuoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin\nsuuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei\nmeikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen\nsininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli\ntummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot.\nHän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti\nuhkailla Koljaa nyrkillään.\n\n— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!\n\nKolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa,\nmilloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen\nkanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla,\nmahdotonta oli muistaakin kaikkia.\n\n— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.\n\n— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin\nhölmö.\n\n— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!\n\n— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä\ntunnen sinut! Taasko sinä härnäät?\n\n— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui\nKolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.\n\n— Kuinka niin, ettei minun?\n\n— Niin, ei sinun.\n\n— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?\n\n— Se on, veliseni, nyt Trifon Nikititšin asia eikä sinun.\n\n— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla\nihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili\nhäntä arvokkaasti katseellaan.\n\n— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja\nvarmasti.\n\n— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi\nmies hieman.\n\n— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä\nlujemmin.\n\n— Minkä Sabanejevin? En, en tunne.\n\n— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi\noikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään\nei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes\ntunne Sabanejevia.\n\n— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies\nhölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi\nhän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.\n\nEukot alkoivat nauraa.\n\n— Se on nokkela poika, — lausui yksi heistä.\n\n— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen\nhurjasti viittoen oikealla kädellään.\n\n— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se\non, -— arvaili muudan eukko.\n\nMies tuijotti hurjasti häneen.\n\n— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon\nse on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon\nNikititšiksi, se ei siis ole hän.\n\n— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui\näkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja\nkuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov,\nAleksei Ivanovitš.\n\n— Niin se onkin, että Tšižov, — vakuutti varmasti neljäs eukko.\n\nTyrmistynyt mies katseli heitä vuoroon kutakin.\n\n— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? —\nhuudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?»\nPiru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.\n\n— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole\nSabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti\nhänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.\n\n— Mikä Tšižov? No, mikä? Sano, jos tiedät.\n\n— Se pitkä, räkänokka, oli kesällä myymässä torilla.\n\n— Mitä kehnoa minuun kuuluu sinun Tšižovisi, hyvät ihmiset, mitä?\n\n— Mistäpä minä tietäisin, mitä kehnoa sinuun kuuluu Tšižov.\n\n— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, —\npuuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu,\nkun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä\nmies. Vai etkö todellakaan tunne?\n\n— Ketä?\n\n— Tšižovia.\n\n— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet,\nsiinä se! Hän teki minusta pilkkaa.\n\n— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä\nkaikki!\n\n— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän,\nsiinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa\nminusta!\n\nEukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan\nvoittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin\nkatselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin\nhauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa\nrettelöihin.\n\n— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta\naavistaen, mitä saisi vastaukseksi.\n\n— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti.\nMinusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa.\nKas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan:\n»Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä\nvenäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole\nkirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?\n\n— Anna hänen olla, Kolja, mennään ohi.\n\n— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää,\nmies!\n\nRoteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli\nryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo\nharmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.\n\n— No, päivää, jos et tee pilaa, — vastasi hän hitaasti.\n\n— Entäpä jos teen pilaa? — alkoi Kolja nauraa.\n\n— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On\naina lupa tehdä pilaa.\n\n— Tein kuin teinkin pilaa, veliseni.\n\n— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi.\n\n— Mutta annatko sinä anteeksi?\n\n— Annan mielelläni. Mene menojasi.\n\n— Kas vain, taidat ollakin viisas mies.\n\n— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin\nennenkin.\n\n— Tokkohan, — hölmistyi Kolja hieman.\n\n— Kyllä minä olen oikeassa.\n\n— Ehkäpä oletkin.\n\n— Niinpä kyllä, veli.\n\n— Hyvästi mies.\n\n— Hyvästi.\n\n— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän\naikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen\naina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.\n\nKirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan\nkiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan\nalikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta.\nKahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia\nmenemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.\n\n— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän\nSmuroville.\n\n— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta,\nhe tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?\n\n— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen,\n— tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki\nnoille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.\n\n\n\n\n4.\n\nŽutška\n\n\nKolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa.\nNiin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon\nAljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt\nvälinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa\nhän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle\nkerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa\nhänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa\nherättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä;\nensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten\nhän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena\nnulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä\nkysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että\nolen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä\npitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis,\ntiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää\nmyös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi\nluulla... Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!...»\n\nNäin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä\nhyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa,\neivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona,\nseinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä\npiirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän\noli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa,\npaljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti,\nja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa\ntaasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin\nmiellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta\nvilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen\nhehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin\npaksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä:\n»Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja\nkatsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja\ntokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen\ntätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta\nkokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia\nkuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja\npitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten\nhän itse määritteli toimintaansa.\n\nAljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen\npäästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen\nnäköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?»\najatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti\nmuuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois\nviitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä,\npyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti\nhäntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen\nkauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista\nja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen\nniinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän\noli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.\n\n— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä\nodottaneet!\n\n— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska\ntutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, —\nmutisi Kolja hieman hengästyneenä.\n\n— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon\nkuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.\n\n— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?\n\n— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.\n\n— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, —\nhuudahti Kolja kiihkeästi.\n\n— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa\nunessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen,\nsangen rakas aikaisemmin... ennen tuota tapausta... tuota veitsijuttua.\nSiihen on vielä toinenkin syy... Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?\n\n— On. Perezvon.\n\n— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa\nsilmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?\n\n— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut\nkaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov,\nminä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen\ntullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille\nedeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän\nvilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan\nluokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme:\npoikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä\nolen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä.\nNäen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee\nheidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista.\nMutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli\nhyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät.\nHe pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en\npidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän\nheitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? —\nkehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista.\nMinulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin\nviivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet\nsuojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että\nhän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja,\ntäyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii\nminua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me\nkäyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa\nnauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta\nse on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö\nniin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi\nhäntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov,\nruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa\nnuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä\nluonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on\nkaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan:\nHuomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta,\nhempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti\nollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja\nlisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen\nnöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta\neikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee\nvastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan\nollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti\nkapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen\nhellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä\nkylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen\non vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa\nihminen... no, ja sen semmoista... te ymmärrätte tietysti minut\npuolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen\nmielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia,\nvaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä\ntragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian:\njollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan\nSmerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja\nopeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa,\nalhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään\nsiihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille,\njotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan,\nmitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja\nheittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt\nsellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä\nei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö\nte tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.)\nSe hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä\nja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, —\nniin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee\nitkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja\nvikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä.\nNo, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti.\nPääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että\nminä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut,\nettä sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään\nollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna,\nminä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi\nvälit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin\nkautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on\nollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita\nkanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti\nhäntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties\nliian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni\nsilloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan\ntämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä\nnäet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä.\nSalaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia\npäiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni.\nSe oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä\nSmurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta:\n»Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä\nlähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat,\nkaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan,\nse täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan\ntäydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois\nja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen\nisälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo\nennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät\nminun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät:\n»pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista\nolen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin\npahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien\nkimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen\naskelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin\nsilloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli\nhäntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta\nhänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä\nhän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi\nkimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä\nen hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen,\nKaramazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen\nkatseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden,\nnyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän\nei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen,\nalkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt\nkantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun\njohtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava\noli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain.\nKuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä\nja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa\ntilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän\nsairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin\nsanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo\nerikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu... mutta luullakseni tein\ntyhmästi...\n\n— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole\ntuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin\nitse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen\nluokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän\nhouraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle!\nJa ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa?\nIsä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän,\ntuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut\nisälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin\nŽutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä\npois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se\nei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon\nriemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.\n\n— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? —\nkysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä\nmuihin?\n\n— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne\ntuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että\nme kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin\nnähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän\nvain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin\nvapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja\ntoi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut,\nluuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut\nasiaa...\n\n— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen\nhänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?\n\n— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin\npuserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista\nvihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa\ntotuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa\narkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily\non toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki\nmaan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko\nmenettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein\nvakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!\n\n— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, —\nlisäsi Kolja ymmärtäväisesti.\n\n— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette\ntuonut sen samaisen Žutškan.\n\n— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä\non Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties\nilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa,\nKaramazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi\nminä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette\ntakkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö,\nnäettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä,\nKaramazov!\n\n— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha\nvilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän\nettä se on Kolja, mutta miten sitten?\n\n— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan:\npoika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä:\n\n— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.\n\n— Miksi niin?\n\n— Se on triviaalia, virallista...\n\n— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.\n\n— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista,\nsangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov,\nteen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti\nnäkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta\nkysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan... ja lopulta... minusta\nesimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla\nvalmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on\ntotta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni\nhuvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että\ntämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni\ntakia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua\nmitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle\nroskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.\n\n— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä siitä?\n\n— Itseni takia muka... Ettehän te rupea leikkimään hevosta?\n\n— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin\nmenevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten\nsankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö\nsitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten\nsotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän\novat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta\nnuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin\nkuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään\nkatsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä.\nMutta tämä on vain luonnollista.\n\n— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen\nhäneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan\najatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani\ntällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista\noppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja\nvakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.\n\n— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.\n\nKolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän vaikutuksen se,\nettä hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja että Aljoša puhuu\nhänelle aivan niinkuin »isoille».\n\n— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on\neräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti, —\nsitä varten minä tulinkin.\n\n— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät kaikki\nteikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja kuumaa.\n\n— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki ylläni.\nPerezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »_Ici_, Perezvon, _couche_,\nkuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle, katselen,\nmillaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä vihellän:\n»_Ici_, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle niinkuin\nhurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi. Kyllä\nminä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun...\n\n\n\n\n5.\n\nIljušan vuoteen ääressä\n\n\nMeille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta\neronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä\ntukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon väkeä.\nMuutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he kaikki\nolivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät oli\nsaanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne Aljoša, niin\nasian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä tapauksessa\noli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen, toisen\ntoisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin olisi\ntehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti ääretöntä\nhelpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien näiden poikien,\nentisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja osanoton hän\noli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja se ahdisti\nhirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa muistoissa oli\njotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo Krasotkinia koskeva\nvälikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata ystäväänsä ja puolustajaansa\nvastaan silloin hyökkäsi veitsi kädessä. Näin ajatteli myös älykäs\npoika Smurov (joka ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa).\nMutta itse Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut,\nettä Aljoša tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli\nheti keskeyttänyt ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin\ntehtäväksi heti ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten\non meneteltävä, että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän\nmenee sairaan luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat\ntarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä\nsunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen luokseen,\nkuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin, kuitenkin\nlähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja toisenkin. Mutta\nmolemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä jyrkimmän ja\npäättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut Aljošalle, että jos\ntämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei koskaan lähde\nIljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi. Aivan tähän\nviimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut tietänyt, että Kolja\noli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja vasta edellisenä iltana\noli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi ilmoittanut hänelle,\nettä hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna kotonaan, koska Kolja\nlähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta Smurov ei saa kuitenkaan\nilmoittaa kenellekään hänen tulostaan, koska hän tahtoo tulla kuin\nsattumalta. Smurov totteli. Se haave taas, että hän tuo kadonneen\nŽutškan, oli herättänyt Smurovin mielessä vain muutamien Krasotkinin\nkerran sivumennen lausumien sanojen johdosta, että »aaseja ovat he\nkaikki, kun eivät kykene etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on\nelossa». Mutta kun Smurov jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti\nvihjaisi Krasotkinille, mitä hän oli ajatellut koirasta, niin tämä\nyhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi minä olen, jotta etsisin\nvieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla on oma Perezvonini? Ja\nvoiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt nuppineulan, olisi\njäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo kaikki, eikä mitään\nmuuta!»\n\nTällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan\npäässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien luona.\nKoulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin hän oli\nkohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli juuri\nsinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä noin\nkuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin huoneessa\nja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein hän menetti\nkokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän apua. Isä\nvapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan juomastakin,\noli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja usein, varsinkin\ntalutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja pantuaan hänet taas\ntakaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos eteiseen, pimeään\nnurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi itkeä äänekästä,\nkatkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen tukahduttaa äänensä,\nettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.\n\nHuoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja\nviihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä\njuttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli\nsattunut näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa\nja huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili\nja kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta,\nettä se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi\nsydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina,\nlakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän».\nNinotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei\nmyöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli\njo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen\näiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta,\nkun hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia\neleitä. Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän\nyhtä mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet\nnyt unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan\nj.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan\nmuuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla\nmietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi,\nja jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin\nmielin ja hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen.\nPoikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat\nhäntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja kertomukset\nhuvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä määrin, että jos\nnuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin hänellä olisi ollut\nhirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai alkoivat leikkiä, niin\nhän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän kutsui luokseen ja suuteli.\nSmurovista hän piti erityisesti. Mitä taas tulee alikapteeniin, niin\nIljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten ilmestyminen hänen asuntoonsa\ntäytti jo alusta alkaen hänen sydämensä ilolla ja innostuksella,\nvieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt lakkaa murehtimasta ja kenties\nsen johdosta pikemmin paranee. Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan\nviimeiseen asti, niin paljon kuin hän pelkäsikin Iljušan puolesta,\nettä hänen poikansa yhtäkkiä tulee terveeksi. Hän otti hartain mielin\nvastaan pienet vieraansa, kulki heidän lähettyvillään, palveli heitä,\noli valmis kantamaan heitä selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät\nmiellyttäneet ja niistä luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia,\npiparkakkuja, pähkinöitä, laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava,\nettä koko tänä aikana hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina\nIvanovnan lähettämät kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan\naivan täsmälleen Aljošan ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten\nKaterina Ivanovna, saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja\nIljušan sairaudesta, käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko\nperheeseen, vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan.\nSiitä lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse\nalikapteeni, jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa\nkuolee, unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan\nantimet. Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan\ntoimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta\nhänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti\npotilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s. sunnuntaiaamuna,\nodotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä, joka oli tullut\nMoskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena. Hänet oli\nMoskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja säästämättä,\n— ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta varten, josta\npuhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta koska tämä kerran\noli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä käymään myös\nIljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli ennakolta annettu\ntieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut minkäänlaista\naavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että vihdoinkin tulisi\nse poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin paljon\nkärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja ilmestyi\nhuoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet sairaan\nvuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista koiranpentua,\njoka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli tilannut jo\nviikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa, tämä kun\nyhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta vaikka\nIljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että hänelle\nlahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan jalorotuinen\n(mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti osoittikin\niloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat selvästi, että\nuusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana elvyttänyt hänen\nsydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa Žutškan muiston. Koiranpentu\nmakasi ja liikehti hänen vieressään, ja hän silitti surullisesti\nhymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella kädellään; näkyi kyllä,\nettä koira häntä miellyttikin, mutta... Žutška oli edelleen poissa,\ntämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja pentu olisivat\nolleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!\n\n— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä näki\nKoljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat\nvuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli\nnäkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.\n\n— Olkaa hyvä, olkaa hyvä... kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —\nIljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi...\n\nMutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti\nsenkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan\nvaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan\nistuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli\nhirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan\nvuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi\ntavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän\nkääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö,\nsamanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen\nrouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.\n\n— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän\nkovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut\nvieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.\n\n— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, —\nlepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan\npeloissaan »äitikullan» puolesta.\n\n— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen\nolkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras\nse semmoinen on?\n\n— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?\n\n— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas\ntuon...\n\nMutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni\nsilminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin\nkiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä\nkahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan\nhämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin\nlaihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin\nhirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen\nhän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka\nhänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi\nkätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:\n\n— No, ukko... kuinka voit?\n\nMutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot\nvääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa\nseuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa\nsanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä\nkämmenellään Iljušan hiuksia.\n\n— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista\neikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin\nverran he olivat taas vaiti.\n\n— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan\ntunteettomalla äänellä.\n\n— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.\n\n— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti\nja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain\nkoiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että\nhän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä\nniinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se\nkasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.\n\n— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.\n\n— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen,\nvasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.\n\n— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni\nrientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä\näkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein\näkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien... Istuutukaa, tähän Iljušan\nvuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan\nodotettu vieras... Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?\n\nKrasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla\nehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin\nnyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.\n\n— En... minä olen Perezvonin kanssa... Minulla on nyt sellainen koira,\nPerezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla... kun vain vihellän, niin\nse lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä\nIljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän\näkkiä.\n\nIljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan.\nOvella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että\ntämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut\nhuomaavinaan.\n\n— Missä sitten... on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.\n\n— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt menojaan!\n\nIljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša,\njonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää,\nmutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa\nhuomaavinaan.\n\n— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin\nsellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi\njostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon...\nSlaavilainen nimi... Minä toin sinun luoksesi...\n\n— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.\n\n— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa... Se huvittaa\nsinua. Minä toin vartavasten... samanlainen pörrökarvainen sekin...\nSallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä\nrouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.\n\n— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja\nsärkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.\n\n— Jospa te... — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla\nolevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te... muuhun aikaan...\nsammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja\nhuudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän\navattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.\n\n— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja\nkoira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen\nedessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša\nvavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui\nPerezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.\n\n— Tämä on... Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta\nsoinnuttomalla äänellä.\n\n— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella\näänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja\nnosti Iljušan luo.\n\n— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa\nrako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten\ntunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin\nheti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut\nkenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen\nvaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi\nFedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät\nruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut... Minä etsin\nsen käsiini... Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi.\nJos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan\nvarmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä\net huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula\npisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi\nja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen\ntäytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka\nsuussa... hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja\ninnoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.\n\nIljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti\npullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään\naavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti\nja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan\nterveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä\nsitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät\ntätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan\noli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.\n\n— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä.\n— Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän\noli vähällä itkeä.\n\n— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov\nsurullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää\nŽutškan, ja hän löysikin!\n\n— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.\n\n— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.\n\n— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa\nkäsiään.\n\n— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen\näänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita\noli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa!\nMinähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti,\nkotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen\npäivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta\nminä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian\nperille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja,\nkatsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten\nopetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana:\n»Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!»\nMutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta\nsellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni\npala, no, eikö teillä todellakaan ole?\n\nAlikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa\nhänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata\nkallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!»\nKoira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi\nliikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša\nkatseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän\nmiellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa\nkoiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!\n\n— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti\nKolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma\nhuutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä:\n_Ici_, Perezvon!\n\nKoira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi\nsisälle tuoden palan keitettyä lihaa.\n\n— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti\nottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta.\nKatsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä\net katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!\n\nUusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa\nojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti\nliikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla\nsiirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta\nPerezvonia ei seisotettu kauan.\n\n— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin\nkuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.\n\n— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut\nkoko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.\n\n— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää\nsen koko loistossaan!\n\n— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa\nnapsutellen laihoja sormiaan.\n\n— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. _Ici_,\nPerezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon\nlensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa\nmolemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi.\nIljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki\nkaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.\n\n— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui\ntaas Iljušan vuoteelle.\n\n— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut\nsinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä\ntykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen\ntoin.\n\nJa Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä.\nHän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen:\njonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä\nvaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi\nkaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä\nsaatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.\n\n— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli\nvirkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se\nseisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä\nvaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: _Muhametin sukulainen\neli parantava tyhmyys_. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos,\non ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov\nharrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua...\n\nTykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi\nnähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua\nsyleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi\nsuuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että\nvoi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta»\npyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä\npyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa,\nmiellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan.\nPyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen\nymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja\nhaulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani\ntykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen\nkertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin\npistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli\nmitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa\nilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein\nonnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin\nlattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.\n\n— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti\nhän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.\n\n— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle!\n— alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen\nkasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että\nhänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli\nlevottomaksi ja kiihtyi.\n\n— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki\non sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska\nse lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun,\nIljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen,\nyhteinen...\n\n— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on\nkokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina\nitkemään.\n\n— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä\nIljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän\näkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että\ntämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.\n\n— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin\nIljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman\nkumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.\n\n— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän\nliikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.\n\n— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen miehensä ja\nhypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.\n\n— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika tuossa! —\nlausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.\n\n— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain\ntahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää\nsen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen rikkiä\nja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä, kaadettava\nsiihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun nahkan läpi —\nnäin saadaan ruutia.\n\n— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä sanoo,\nettä se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.\n\n— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa. Muuten\nminä en tiedä...\n\n— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä\nalikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole\nkokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa\nnäinkin.\n\n— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan kivisessä\npomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi vain hyvin\nvähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona, mutta jos sen\nhieroo nahan läpi... Muuten te kyllä tiedätte paremmin, en minä\ntiedä... Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän ruutimme takia,\noletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan puoleen.\n\n— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla\nmielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.\n\n— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä vuoteensa\nalla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi hänelle samassa\nselkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua vastaan. Nyt häntä ei\npäästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä seuraani. Ei Smuroviakaan\npäästetä, olen tullut kuuluisaksi kaikkialla, — sanovat, että minä olen\n»hurjapäinen», — hymähti Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut\ntäällä rautatiestä.\n\n— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! — huudahti\nalikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te tosiaankaan\nollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla? Peloittiko teitä?\n\nAlikapteeni mielisteli hirveästi Koljaa.\n\n— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun maineeni\ntäällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu hanhi,\n— kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän kertoessaan\nkoettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei kuitenkaan\nvieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin teennäisesti.\n\n— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan\nloistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt,\nihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?\n\n— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme tavan\nmukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja huolettomasti.\n— Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri satuttiin ajamaan\nsinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia. Äkkiä eräs täkäläinen\nnuori mies, Višnjakov, hän on nyt juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo\nminua ja sanoo: »Mitä sinä hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä,\nympyriäinen naama, nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä,\ntiedättehän, en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni\nkansan kanssa... Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te\nluullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?\n\n— En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin tarkkaavaisesti, —\nlausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja epäluuloinen Kolja tuli\nsilmänräpäyksessä rohkeammaksi.\n\n— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, — kiiruhti\nhän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja olen aina\nvalmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan hemmoittelematta\nsitä, tämä on _sine qua_... Niin, hanhestahan minun oli kerrottava.\nNo, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan hänelle: »Minä tässä\najattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo minuun aivan tylsästi:\n»Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» — »Näetkö», sanon, »tuossa\nseisovat rattaat, joissa on kauroja. Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi\non kurottanut kaulansa aivan pyörän alle ja nokkii jyviä — näetkö?» —\n»Sen minä hyvinkin näen», sanoo. »No niin», sanon, »jos noita rattaita\nnyt hitusen siirtää eteenpäin, — niin leikkaako pyörä hanhen kaulan\npoikki vai eikö?» — »Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee\njo suu levällään, ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon,\n»nuori mies, yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut\nkauan hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen\nsivulle ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä\npitänyt varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään\ntarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja\ntavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää\nnuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen kaulan\nkahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä kaikki\ntalonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua porista:\n»Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs, tahallasi!»\nNo, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät minutkin:\n»Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee koko\nkauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko kauppatori,\n— lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki rauhantuomarin luo,\ntuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies hätääntyi ja alkoi parkua,\nparkuu todella kuin akka. Mutta karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin\nvoi niitä, hanhia, litistää kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No,\ntietysti oli todistajia. Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen:\nhanhesta oli annettava karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon\nnuori mies itselleen. Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia\ntemppuja. Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En\nse ollut minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee\nminua. Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole\nopettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki perusajatuksen\nja puhunut vain suunnitelman muodossa. Rauhantuomari Nefedov naurahti\nja suuttui samassa itseensä siitä, että oli naurahtanut. »Minä\nteistä», sanoo minulle, »annan kohta teidän esimiehillenne sellaisen\nmaininnan, että ette vastedes antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin,\nsen sijaan että teidän olisi istuttava kirjojenne ääressä ja luettava\nläksyjänne.» Minun esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt,\nse oli pilapuhetta, mutta tieto todella levisi ja tuli opettajien\nkorviin: pitkäthän täällä on korvat! Varsinkin klassikko Kolbasnikov\noli tuimana, mutta Dardanelov puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt\nmeille kaikille äkäinen niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut,\nIljuša, että hän on mennyt naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä\ntuhat ruplaa, mutta morsian on ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein\npahinta lajia. Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:\n\n    Kolmasluokkalaiset kumman kuulla sai:\n    Kolbasnikov likanaama nai.\n\nNo, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle myöhemmin.\nMinä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies, jolla on tietoja,\nehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä kunnioitan, en ensinkään sen\ntähden, että hän puolusti minua...\n\n— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut\nTroijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan\nylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti\nmiellyttänyt.\n\n— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni\nmielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me\nolemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo\nsilloin...\n\n— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi\nIljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen, mutta hän\non koulumme paras oppilas kaikissa aineissa...\n\nIljuša katseli Koljaa rajattoman onnellisena.\n\n— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän\nitsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen\nvaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni\noikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän\ntunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta\nkovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti\nja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen\njäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii\nminua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa, jos\nhän uskaltaa ajatella sitä, niin minä...»\n\n— Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, — tokaisi\nhän vielä kerran ylpeästi.\n\n— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan odottamatta\neräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään, vaitelias ja\nnähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen yksitoistavuotias Kartašov.\nHän istui aivan oven luona. Kolja katsahti häneen ihmetellen ja\narvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että kysymyksestä: »Kuka oikeastaan\non perustanut Troijan?» oli kaikilla luokilla tullut salaisuus, jonka\nselvillesaamiseksi piti lukea Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut\nkenelläkään muulla kuin Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran\nsalaa, kun Kolja oli kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen\nkirjojensa joukossa olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen\npaikan, jossa puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo\njokseenkin kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä\nuskaltanut ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli\nperustanut, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin\nselkkausta ja että Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän\njostakin syystä ei jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin\nhänen mielensä tehnyt sanoa.\n\n— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa kopeasti\nja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin tietää,\nja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset. Yleisessä\nmielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään epäsoinnuksi.\n\n— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli\npoika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin\npunaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien\nkatseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen\nminuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan.\nTämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä\npoikaa.\n\n— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. — Ja mitä\nyleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen? Mitä: he\ntulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?\n\nSyntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä\nheleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä\ntässä tilassa vielä noin minuutin.\n\n— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin\nkansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se\nmerkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti.\n— Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä\nyleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän\näkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.\n\n— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä\npelästyen.\n\n— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä\ntyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja\nluonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan:\nvain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä\nedelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin\nsanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja\n»hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt\nkokonaan.\n\n— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä\nmitään muuta... Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä,\nKaramazov?\n\n— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.\n\n— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni\nniistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu\nohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää,\n— ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että\ntylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin\nsaada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten\nsaataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset\nkielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni\nen koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin\nposkeensa ilmestyi punainen täplä.\n\n— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla\näänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.\n\n— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs\npoika.\n\n— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, —\nsanoi myös Iljuša.\n\n— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka\nkehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni,\nkoska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä\nkoulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä\nhyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja\nkaikkea tuota iljetystä... Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?\n\n— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.\n\n— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille,\nei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa\ntarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen\ntylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?\n\n— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša\nihmeissään.\n\n— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja\ntoiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille\nkielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti\npuhunut itse opettaja Kolbasnikov...\n\n— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut\nvaiti.\n\nTalon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat\nvaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi\npäistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli\nhamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo\nja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan\nlevottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat\nalkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä\nillalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.\n\n— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, —\nminä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen\nPerezvonin kanssa.\n\nMutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään\nkarhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi\najettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin\nällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään\npaikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään\nturkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa\noli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys,\nnurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle.\nAlikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.\n\n— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette\ntäällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni...\n\n— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. —\nOletteko te herra Snegirev?\n\n— Minä se olen.\n\n— Ahaa!\n\nTohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään\nturkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen kaulassaan.\nAlikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti päästään lakin.\n\n— Entä missä on potilas? — kysyi hän kuuluvasti ja vaativasti.\n\n\n\n\n6.\n\nVarhainen kehitys\n\n\n— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi Kolja\nkiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä onkaan\neikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!\n\n— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša\nsurullisesti.\n\n— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään iloinen,\nkun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut teihin\ntutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin surullisissa\noloissa...\n\nKoljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä\navomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša\nhuomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.\n\n— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena\nolentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä\nolen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa.\nMinä tiedän, että te olette mystikko, mutta... se ei saanut minua\npysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät...\nSellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.\n\n— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman\nihmetellen.\n\n— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.\n\n— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?\n\n— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala\non vain otaksuma... mutta... minä tunnustan, että Hän on tarpeen,\njärjestyksen vuoksi... maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin...\nja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen\npunastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen\ntahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta\nminä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli\nKolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.\n\n— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin\nnäihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin\nrakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan,\nmutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän\nitsekseen.)\n\n— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen\nvähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti\nja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo\nvanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan\njonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin\nkuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan,\nratkaistavaksi tämän kysymyksen.\n\n— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.\n\n— En, eipä silti, että olisin lukenut... Olen muuten lukenut _Candiden_\nvenäläisenä käännöksenä... se on vanha, kömpelö käännös, naurettava...\n(»Taas, taas!»)\n\n— Ja ymmärsittekö?\n\n— Oi, kyllä, kaikki... se on... miksi te luulette, että en olisi\nymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia... Minä tietysti pystyn\nymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen\nesittämiseksi... — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen sosialisti,\nKaramazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa paukautti hän\nyhtäkkiä hyötähyviään.\n\n— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen\nennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?\n\nKoljan sydäntä kouristi.\n\n— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon\nkuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan\nymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä, minkälainen\non minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen, eikö totta?\n\n— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri vaikutus\niällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte toisten\nsanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti, mutta Kolja\nkeskeytti hänet kiihkeästi.\n\n— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä. Myöntäkää,\nettä esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena rikkailla ja\nmahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa luokkaa, eikö totta?\n\n— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on\nehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.\n\n— Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se lukea?\nEikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä itsekin... Ja\njos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli täysin\nhumaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän aikanamme, niin\nHän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja kenties näyttelisi\nhuomattavaa osaa... Niin se ehdottomasti olisikin.\n\n— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän! Minkä\nhölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.\n\n— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään tapauksen\njohdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin kanssa, mutta...\nSanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen tämmöistä.\n\n— Belinski? En muista. Ei hän ole tämmöistä koskaan kirjoittanut.\n\n— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut tämän\neräältä... muuten hitto hänestä...\n\n— Entä oletteko lukenut Belinskiä?\n\n— Nähkääs... en... minä en ole lukenut kaikkea, mutta... sen paikan\nTatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen lukenut.\n\n— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän... ymmärrätte?\n\n— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina, —\nhymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että minä jo\nolen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen usein toista\nmieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta, niin en minä\nsilti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä tunnustan, että\nnainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että hänen on toteltava.\n_Les femmes tricottent_, niinkuin Napoleon sanoi, — lausui Kolja\nhymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä minulla on täydelleen\nsamanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä suurena pidetyllä miehellä.\nMinä olen esimerkiksi myös sitä mieltä, että Amerikkaan karkaaminen\nisänmaasta on alhaista, vieläpä pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi\nolisi mentävä Amerikkaan, kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon\nhyötyä ihmiskunnalle? Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia\nhedelmälliseen toimintaan. Niin minä vastasinkin.\n\n— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä lähtemään\nAmerikkaan?\n\n— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen.\nTämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei sanaakaan\nkenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en ensinkään halua\njoutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada opetusta Ketjusillan luona.\n\n    Rakennuksen muistat sä\n    Ketjusillan luona.\n\nMuistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda\nluulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos\nhän saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain\ntämä yksi numero _Kolokol_-lehteä ja että minä en ole siitä muuta\nlukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)\n\n— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen\nminulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha\nkyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia,\n_Oneginin_...Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?\n\n— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole\nennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan.\nMinkätähden te kysyitte?\n\n— Muuten vain.\n\n— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi\näkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen\nasentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.\n\n— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä\nsyystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin\nteidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut\nkaikki tuo karkea ja jonninjoutava.\n\n— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin\nmäärin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä\ntotta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte\näsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin...\n\n— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin:\nluin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon\nnykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän,\n»venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän\nsaakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille\nhuomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän\nsuuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä\nkoululaisesta.\n\n— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa,\n— ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen!\nEi huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette?\nSuuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta,\nse korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen\nsijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan\non ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla\nkasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä... Mutta joka tapauksessa\nsaksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää\nsittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät\npitää sittenkin kuristaa...\n\n— Miksi sitten kuristaa? — hymyili Aljoša.\n\n— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan\nhirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä\nitseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta\nkuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy\ntakertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten\ntarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa.\nTiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään\ntullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella\näänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja\nsäälittävältä.\n\n— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen\nolento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin\nolentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin,\nminkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin,\n— huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä\ntoisenlaisen.\n\n— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut\naikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.\n\n— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te\nilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan\nteitä odotellessaan!\n\n— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on\nminulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia,\nitsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko\nelämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan.\nMinä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.\n\n— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä\nymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon\nsairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi\nAljoša tulisesti.\n\n— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin,\najatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte\nminua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän\nmielipidettänne!\n\n— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No,\najatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani\nteitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.\n\n— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön\nvetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta.\nJuuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi\nsen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa\nyhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää.\nSitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun\nminä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että\nminä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin\ntuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en\npyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi,\nilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta... vaikka se on\nsyvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan\nilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu\nsiitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon\nottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton.\nMinä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat\nminulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan\nkoko olevaisuuden.\n\n— Ja kiusaatte ympärillänne olevia, — hymyili Aljoša.\n\n— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa,\nolenko minä nyt hyvin naurettava?\n\n— Älkää ajatelko sitä, älkää ollenkaan ajatelko sitä! — huudahti\nAljoša. — Ja mitä on naurettava? Vähänkö on tapauksia, joissa ihminen\non naurettava tai näyttää siltä? Mutta nykyjään melkein kaikki\nlahjakkaat ihmiset hirveästi pelkäävät olevansa naurettavia, ja se on\nheidän onnettomuutensa. Minua vain ihmetyttää, että te olette niin\nvarhain alkanut sitä tuntea, vaikka minä muuten kyllä jo kauan olen\nhuomannut tämmöistä muissakin. Nykyjään melkein jo lapsetkin ovat\nalkaneet potea tätä. Se on melkein hulluutta. Tähän itserakkauden\nhaamuun on pukeutunut itse piru ja tunkeutunut koko sukupolveen, —\npiru juuri, — lisäsi Aljoša ollenkaan naurahtamatta, niinkuin häneen\nkiinteästi katsova Kolja oli luullut hänen tekevän. — Te olette\nniinkuin kaikki muutkin, — lopetti Aljoša, — se on niinkuin monet,\nmutta ei pidä olla sellainen kuin kaikki ovat, siinä se on.\n\n— Siitäkin huolimatta, että kaikki ovat sellaisia?\n\n— Niin, siitä huolimatta, että kaikki ovat sellaisia. Olkaa te yksin\ntoisenlainen. Te olette todellakin toisenlainen kuin kaikki muut: tehän\nette nyt hävennyt tunnustaa sitä, mikä on huonoa ja naurettavaakin.\nMutta kuka nykyjään sen tunnustaa? Ei kukaan, on lakattu tuntemasta\nitsensä tuomitsemisen tarvettakin. Olkaa toisenlainen kuin kaikki;\nvaikka te yksinänne jäisitte semmoiseksi, niin olkaa kuitenkin\nsellainen.\n\n— Suurenmoista! — Minä en ole erehtynyt teihin nähden. Te kykenette\nlohduttamaan. Oi, kuinka minä olenkaan pyrkinyt läheisyyteenne,\nKaramazov, kuinka kauan olenkaan etsinyt tilaisuutta kohdata teidät!\nOletteko todella tekin ajatellut minusta samaa? Äsken te sanoitte\najatelleenne minusta samaa.\n\n— Niin, minä olen kuullut teistä ja ajatellut samoin teistä... ja jos\nosaksi itserakkauskin pani teidät nyt tätä kysymään, niin ei se tee\nmitään.\n\n— Tiedättekö, Karamazov, meidän selityksemme muistuttaa\nrakkaudentunnustusta, — lausui Kolja omituisen raukealla ja\nhäpeilevällä äänellä. — Eikö se ole naurettavaa, eikö se ole\nnaurettavaa?\n\n— Ei ole ollenkaan naurettavaa, ja vaikka olisikin naurettavaa, niin ei\nse mitään tee, sillä se on hyvää, — hymyili Aljoša valoisaa hymyä.\n\n— Mutta tiedättekö, Karamazov, myöntäkää, että teitä itseännekin nyt\nhiukan hävettää minun kanssani... Minä näen sen silmistä, — naurahti\nKolja hieman viekkaasti, mutta samalla miltei onnellisena.\n\n— Mikä hävettäisi?\n\n— Miksi te sitten punastuitte?\n\n— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja\ntuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala\nties miksi, en tiedä miksi... — mutisi hän miltei hämillään.\n\n— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä\njuuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette\naivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa\nhehkuivat, hänen silmänsä loistivat.\n\n— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton\nihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.\n\n— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin\nedeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.\n\n— Mutta kokonaisuudessaan te kuitenkin siunaatte elämää.\n\n— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät,\nKaramazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että\nte kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole\nvertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä\ntulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut\nitselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai\nme jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»\n\n— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša\niloisesti.\n\n— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te\ntiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra\nJumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!\n\n\n\n\n7.\n\nIljuša\n\n\nTohtori tuli ulos tuvasta taas turkkiinsa kääriytyneenä ja lakki\npäässä. Hänen kasvonsa osoittivat miltei suuttumusta ja inhoa,\nikäänkuin hän yhä olisi pelännyt tahrautuvansa jostakin. Hän silmäsi\nsivumennen ympäri eteisen ja katsahti tällöin ankarasti Aljošaan ja\nKoljaan. Aljoša viittasi ovesta ajomiehelle, ja vaunut, joissa tohtori\noli tullut, ajoivat ulko-oven luo. Alikapteeni riensi kiireesti\ntohtorin jäljessä ja taivuttautuen melkein vempeleeksi hänen edessään\npysähdytti hänet saadakseen kuulla viimeisen sanan. Mies-raukan kasvot\nilmaisivat masennusta, katse oli pelästynyt.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne... ihanko todella?...\n— alkoi hän, mutta ei puhunut loppuun, vaan löi vain kämmeniään\nyhteen epätoivoissaan, katsellen kuitenkin yhä vieläkin rukoilevasti\ntohtoriin, aivan kuin tohtorin sana nyt tosiaankin voisi muuttaa\npoika-paran saaman tuomion.\n\n— Minkäpä sille voi! Minä en ole Jumala, — vastasi tohtori\nhuolettomalla, vaikkakin tavan mukaan vakuuttavalla äänellä.\n\n— Tohtori... Teidän ylhäisyytenne... Ja tuleeko se pian, joko pian?\n\n— Val-mis-tau-tu-kaa kaikkeen, — sanoi tohtori pannen painoa joka\ntavulle, ja luoden silmänsä alas hän valmistautui harppaamaan kynnyksen\nyli vaunujen luo.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, Kristuksen tähden! — pysähdytti hänet\nalikapteeni vielä kerran pelästyneenä. — Teidän ylhäisyytenne!... Eikö\nsiis mikään, eikö mikään, kerrassaan mikään nyt pelasta?...\n\n— Se ei nyt rii-pu minusta, — lausui tohtori kärsimättömästi, — mutta\nkuitenkin, hm, — pysähtyi hän äkkiä, — jos te esimerkiksi voisitte...\nlä-het-tää... potilaanne... heti ja vähääkään viivyttelemättä (sanat\n»heti ja vähääkään viivyttelemättä» tohtori lausui ei vain ankarasti,\nvaan melkein vihaisesti, niin että alikapteeni ihan vavahti)\nSy-ra-kuu-saan, niin... uusien suotui-si-en il-mas-tol-lis-ten\nolosuhteitten johdosta... voisi kenties ta-pah-tu-a...\n\n— Syrakuusaan! — huudahti alikapteeni aivan kuin ei vielä ymmärtäisi\nmitään.\n\n— Syrakuusa — se on Sisiliassa, — tokaisi äkkiä kuuluvasti Kolja\nselitykseksi. Tohtori katsoi häneen.\n\n— Sisiliaan! Herranen aika, teidän ylhäisyytenne, — joutui alikapteeni\naivan ymmälle, — tehän näitte! — Hän levitti molemmat kätensä osoittaen\nympärillä olevaa sisustusta. — Entä äitikulta, entä perhe?\n\n— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan,\nvarhain keväällä... tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne... sen jälkeen\nkuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia... on\nheti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori\nLe-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle\nosoitetun kirjelipun, ja silloin... voisi kenties tapahtua...\n\n— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään\nosoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.\n\n— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain\nsen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja,\nmutta kaikki muu... valitan...\n\n— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, —\ntokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana\nkatsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli\nvihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut\n_tahallaan_ ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».\n\n— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan.\n— Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen\ntältä selitystä.\n\n— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun\npersoonastani, — tokaisi Kolja taas.\n\n— Zvonin? — toisti lääkäri tajuamatta, mitä Perezvon oli.\n\n— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme\nSyrakuusassa.\n\n— Kuka t-tä-mä on? Kuka, kuka? — kysyi tohtori aivan vimmastuneena.\n\n— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää\nvälittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. —\nKolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää\nhänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.\n\n— Sel-kään, sel-kään pitää sille antaa, selkään! — polki jalkaansa\ntohtori, joka oli hirveän raivostunut.\n\n— Mutta tiedättekö, lääkäri, minun Perezvonini voi ehkä purrakin!\n— lausui Kolja värisevällä äänellä, hän kalpeni ja hänen silmänsä\nleimahtivat. — _Ici_, Perezvon!\n\n— Kolja, jos sanotte vain sanankin vielä, niin minä katkaisen välimme\nainaiseksi, — huudahti Aljoša mahtavasti.\n\n— Lääkäri, on ainoastaan yksi olento koko maailmassa, joka voi käskeä\nNikolai Krasotkinia, ja se on tämä mies (Kolja osoitti Aljošaa); häntä\nminä tottelen, hyvästi!\n\nHän syöksähti paikaltaan, avasi oven ja meni kiireesti huoneeseen.\nPerezvon syöksyi hänen jälkeensä. Tohtori seisoi vielä viitisen\nsekuntia kuin jähmettyneenä ja katseli Aljošaa, sitten hän sylkäisi ja\nlähti nopeasti vaunuja kohti toistellen kuuluvasti: »Tämä, tämä, en\ntiedä, mitä tämä on!» Alikapteeni kiiruhti auttamaan häntä vaunuihin.\nAljoša meni huoneeseen Koljan jäljessä. Tämä seisoi jo Iljušan vuoteen\nääressä. Iljuša piti kiinni hänen kädestään ja kutsui isäänsä. Hetkisen\nkuluttua tuli alikapteenikin takaisin.\n\n— Isä, isä, tule tänne... me... — alkoi Iljuša lepertää hyvin\nkiihtyneenä, mutta ei nähtävästi jaksanut jatkaa, vaan ojensi äkkiä\nmolemmat laihtuneet kätensä eteenpäin ja syleili niin kovasti kuin\njaksoi yhtaikaa heitä kumpaakin, sekä Koljaa että isäänsä, yhdistäen\nheidät syleilyynsä ja painautuen itse heitä vastaan. Alikapteeni alkoi\nyhtäkkiä nytkähdellä kuulumattomista nyyhkytyksistä, Koljan huulet ja\nleuka alkoivat vavahdella.\n\n— Isä, isä! Miten sääli minun onkaan sinua, isä! -— voihki Iljuša\nkatkerasti.\n\n— Iljušetška... kullanmuruni... tohtori sanoi... sinä tulet\nterveeksi... tulemme onnellisiksi... tohtori... — alkoi alikapteeni\npuhua.\n\n— Ah, isä! Tiedänhän minä, mitä uusi tohtori sinulle sanoi minusta...\nNäinhän minä! — huudahti Iljuša ja puristi taas lujasti, kaikin voimin,\nheitä kumpaakin vastaansa painaen kasvonsa isänsä olkapäähän.\n\n— Isä, älä itke... ja kun minä kuolen, niin ota sinä hyvä poika,\ntoinen... valitse itse heistä kaikista, ota hyvä, pane sen nimeksi\nIljuša ja rakasta häntä minun sijastani...\n\n— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin\naivan kuin vihastuneena.\n\n— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy\nhaudallani... ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison\nkivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani\nKrasotkinin kanssa iltaisin... Ja Perezvon... Minä odotan teitä... Isä,\nisä!\n\nHänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan\neivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa,\nja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.\n\n— Iljušetška! Iljušetška! — huudahteli hän.\n\nKrasotkin irtautui viimein Iljušan syleilystä.\n\n— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän\nkiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin!\nHän on varmaan hyvin levoton... Mutta heti päivällisen jälkeen tulen\nluoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon,\nniin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen\nmennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua;\nnäkemiin!\n\nJa hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän\nkuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.\n\n— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten\nhänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.\n\n— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt\naikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa\nalikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti\noven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät.\nHän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä\nylös.\n\n— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi\nhän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem,\nniin tarttukoon kieleni...\n\nHän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui\nvoimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä\npäätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen\nsamalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja\nriensi kadulle.\n\n— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja\nvihaisesti Aljošalle.\n\n— Illalla tulen ehdottomasti.\n\n— Mitä hän puhui Jerusalemista... Mitä se oli olevinaan?\n\n— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen\nminä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen,\njoka viehättää...\n\n— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! _Ici_, Perezvon! — huusi hän\nhyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan\nkotiinsa.\n\n\n\n\n\nYhdestoista kirja Veli Ivan Fjodorovitš\n\n\n\n\n1.\n\nGrušenjkan luona\n\n\nAljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin\ntaloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt\nhänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi\nGrušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli\nollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä\nlähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan\nvangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa\nsekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän\nkuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut\nja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista\nviidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti\nmuuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo\nmelkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä\nhänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja\nhänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse.\nSiinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää.\nSe ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton,\nnöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen\nväliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen\nkauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi\nsilmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä\nei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että\nkaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa,\nmorsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei\nsamalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta\nsenjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta,\njoka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt\nentistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt\njonkinlainen hiljaisuus, vaikka... vaikka muuten nämä silmät vieläkin\ntoisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti\neräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä\nkasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota\nGrušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi,\nettä hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden,\nsiitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt\ntätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin\nhyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä,\nsillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi\nalati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan\nGrušenjkalle kerrassaan mitään.\n\nHuolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona;\nnoin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä\nnopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän\näärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä\nhyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli\njaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle\noli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja\npumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja\nheikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo\nkaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa\nja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin\nGrušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä\nistuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti,\nja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan\nkuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen\ntunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä\nluonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään\nsilloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut\nFenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän\noli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta\npimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:\n\n— Miten on, rouva, jääkö hän sitten tänne yöksi?\n\n— Niin, laita hänelle vuode sohvalle, oli Grušenjka vastannut.\n\nTarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla\nnyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra\nKalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää\nhuoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala\nkanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti\nhänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran\nhuulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka\noli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän\nsairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti,\nGrušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät\nhäntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin\nGrušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän\ntuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan\nhaihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa\nkaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan.\nOsoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin\nettä hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi\nAljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain\nlyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa\ntaasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten\nkaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja\noli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän,\nhän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja\nkäski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien\nkielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä\ntulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja\nkokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka\npäivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.\n\n— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien\niloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties\net tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no,\nsaako olla kahvia?\n\n— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.\n\n— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo\nkauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta\nkuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi\ntänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko,\nheitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan\npaiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne\nvartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua\ntietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin\nsiis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me\nriitaannumme.\n\nGrušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov\nhätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.\n\n— Mistä te tällä kertaa riitaannuitte? — kysyi Aljoša.\n\n— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut\nolla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät\nhäntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa\nmustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä\nnukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli\njo mustasukkainen Kuzjmallekin.\n\n— Hänhän tiesi, miten ovat »entisen» asiat?\n\n— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on\ntietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää\nsanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen,\nkun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä\nluulet? — lisäsi hän hajamielisesti.\n\n— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta\nnyt hän on samalla kiihdyksissä.\n\n— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin\nsanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša,\nkauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on\nkiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa\npuhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä\nmustasukkaiseksi Maksimuškalle.\n\n— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti\nsanasensa väliin Maksimov.\n\n— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle\nvoisi olla sinun takiasi mustasukkainen?\n\n— Palvelustytöille.\n\n— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi\npistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle\nepäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä\npitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo,\ntotta tosiaan, — alkoi hän nauraa.\n\n— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön,\n— lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte\nhyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin\nminä.\n\n— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää,\nkuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi\nollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan.\nNyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt,\nmutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin\nlähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No,\nniin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!\n\nHerra Mussjalovitš oli todellakin lähettänyt sangen pitkän ja tapansa\nmukaan kaunosanaisen kirjeen, jossa pyysi saada lainaksi kolme ruplaa.\nKirjeeseen oli liitetty kuitti, jossa tunnustettiin rahamäärä saaduksi\nja sitouduttiin maksamaan se takaisin kolmen kuukauden kuluessa; kuitin\nalle oli kirjoittanut nimensä myös herra Vrublevski. Tämmöisiä kirjeitä\nja tämmöisiä kuitteja oli Grušenjka saanut »entiseltään» jo monta.\nNiitten tulo oli alkanut silloin, kun Grušenjka pari viikkoa sitten\noli tullut terveeksi. Hän tiesi myös, että molemmat herrat olivat\nhänen sairautensakin aikana käyneet tiedustamassa hänen vointiaan.\nEnsimmäinen kirje, jonka Grušenjka sai, oli pitkä ja isokokoiselle\nkirjepaperille kirjoitettu, suurella perheen sinetillä suljettu ja\nhirveän hämärä ja korusanainen, niin että Grušenjka luki sen vain\npuoliväliin ja jätti siihen, koska ei ymmärtänyt siitä mitään. Eikä\nhänellä silloin ollut aikaa ajatella kirjeitä. Tätä ensimmäistä\nkirjettä seurasi seuraavana päivänä toinen, jossa herra Mussjalovitš\npyysi häneltä lainaksi kaksituhatta ruplaa hyvin lyhyeksi ajaksi.\nGrušenjka jätti tämänkin kirjeen vastaamatta. Sen jälkeen seurasi\nkokonainen sarja kirjeitä, kirje päivässä, kaikki yhtä juhlallisia ja\nkaunopuheisia, mutta lainaksi pyydetty summa niissä yhä pieneni, aleni\nsataan ruplaan, kahteenkymmeneenviiteen, kymmeneen ruplaan, ja lopulta\nGrušenjka yhtäkkiä sai kirjeen, jossa molemmat herrat pyysivät häneltä\nainoastaan yhden ruplan ja liittivät mukaan kuitin, jonka molemmat\nolivat allekirjoittaneet. Silloin oli Grušenjkaa yhtäkkiä alkanut\nsäälittää, ja hän pistäytyi hämärissä itse herrain luona. Hän tapasi\nmolemmat puolalaiset hirveässä köyhyydessä, melkein kurjuudessa, ilman\nruokaa, ilman puita, ilman savukkeita, velassa emännälle. Mitjalta\nMokrojessa voitetut kaksisataa ruplaa olivat nopeasti hävinneet\njonnekin. Grušenjkaa hämmästytti kuitenkin, että molemmat herrat\nottivat hänet vastaan ylpeän arvokkaasti ja niinkuin riippumattomat\nmiehet, kaikkia muotoja noudattaen ja komein puhein. Grušenjka vain\nnauroi ja antoi »entiselleen» kymmenen ruplaa. Silloin hän nauraen\nkertoi tästä Mitjalle, eikä tämä ensinkään ollut mustasukkainen. Mutta\ntästä lähtien herrat takertuivat Grušenjkaan ja pommittivat häntä joka\npäivä kirjeillä, joissa pyysivät rahaa, ja tämä lähetti joka kerta\npikkuisen, mutta nytpä tänään Mitja yhtäkkiä sai päähänsä tulla hirveän\nmustasukkaiseksi.\n\n— Minä hölmö pistäydyin myös hänen luokseen, ainoastaan hetkiseksi,\nsilloin kun menin Mitjan luo, sillä hänkin on sairastunut, minun\nentinen herrani, — alkoi taas Grušenjka hätäisesti ja kiirehtien,\n— nauran ja kerron tätä Mitjalle: ajattelehan, sanon, puolalaiseni\nsai päähänsä laulaa minulle kitaran säestyksellä entisiä lauluja,\nluulee minun heltyvän ja menevän hänelle vaimoksi. Mutta Mitjapa\nponnahtaa heti pystyyn ja alkaa sadatella... Ei, nyt minä lähetän\npuolalaisherroille piirakoita! Fenja, tytönkö he ovat tänne\nlähettäneet? Tässä on, anna tytölle kolme ruplaa ja kääri heille\npaperiin kymmenkunta piirakkaa sekä käske viemään, mutta sinä, Aljoša,\nkerro välttämättömästi Mitjalle, että minä lähetin heille piirakoita.\n\n— En kerro missään tapauksessa, — lausui Aljoša hymyillen.\n\n— Äh, sinä luulet hänen siitä kärsivän; hänhän rupesi tahallaan\nmustasukkaiseksi, hänestä itsestään on kaikki samantekevää, — sanoi\nGrušenjka katkerasti.\n\n— Kuinka tahallaan? — kysyi Aljoša.\n\n— Sinä olet tyhmä, Aljošenjka, siinä se, sinä et ymmärrä tästä mitään\nkaikessa viisaudessasi, siinä se. Minua ei loukkaa se, että hän on\nmustasukkainen minun, tämmöisen takia, minua loukkaisi, jos hän ei\nensinkään olisi mustasukkainen. Sellainen minä olen. Minä en loukkaannu\nmustasukkaisuudesta, minulla on itsellänikin julma sydän, minä itse\nolen mustasukkainen. Vain se minua loukkaa, että hän ei ensinkään\nrakasta minua ja oli nyt _tahallaan_ mustasukkainen, siinä se. Olenko\nminä sokea, enkö minä näe? Hän alkaa minulle yhtäkkiä puhua tuosta\nKatjkasta: semmoinen ja semmoinen se on, tilasi minua varten tohtorin\nMoskovasta oikeuteen, tilasi sen pelastaakseen minut, tilasi niinikään\nkaikkein parhaimman, kaikkein oppineimman asianajajan. Hän siis\nrakastaa Katjkaa, kun kerran alkoi kehua häntä minulle päin silmiä,\nhäpeämättömät silmät hänellä on! Hän on itse syyllinen minun edessäni,\nja nytpä hän kävi minun kimppuuni saadakseen minut syylliseksi ennen\nitseään ja voidakseen mukamas syyttää minua yksistään: »Sinä olit ennen\nminua yksissä puolalaisen kanssa, siispä on minunkin lupa olla Katjkan\nkanssa.» Siinä se on! Tahtoo työntää kaiken syyn yksinomaan minun\nniskaani. Tahallaan hän kävi kimppuuni, tahallaan, sanon sen sinulle,\nmutta minä...\n\nGrušenjka ei sanonut mitä hän tekee, peitti silmänsä liinaan ja alkoi\nhirveästi itkeä.\n\n— Hän ei rakasta Katerina Ivanovnaa, — sanoi lujasti Aljoša.\n\n— No, rakastaa tai ei rakasta, saan sen kohta itse selville, — lausui\nGrušenjka uhkaava sävy äänessään ja otti silmiltään liinan. Hänen\nkasvonsa vääristyivät. Aljoša näki surukseen, miten Grušenjkan lempeät\nja tyynen iloiset kasvot äkkiä muuttuivat ärtyisiksi ja ilkeiksi.\n\n— Riittää näistä tyhmyyksistä puhuminen! — tokaisi Grušenjka äkkiä.\n— En minä ollenkaan sitä varten kutsunut sinua. Aljoša, ystäväni,\nmitä huomenna, mitä huomenna tulee? Se minua kiduttaa! Minua yksin\nse kiduttaa! Katson kaikkia, ei kukaan sitä ajattele, koko asia ei\nensinkään liikuta ketään. Ajatteletko edes sinä sitä? Huomennahan\ntuomitaan! Kerro sinä minulle, kuinka häntä siellä tuomitaan?\nPalvelijahan, palvelija tappoi, palvelija, Herra Jumala! Tuomitaanko\nhänet todellakin palvelijan sijasta, ja eikö kukaan puolusta häntä?\nEihän palvelijaa ole ollenkaan ahdisteltukaan, vai kuinka?\n\n— Häntä on ankarasti kuulusteltu, — huomautti Aljoša miettivästi, —\nmutta kaikki tulivat siihen johtopäätökseen, ettei se ole hän. Nyt hän\non hyvin sairas. Siitä saakka on ollut sairas, tuosta kaatuvataudin\nkohtauksesta. Hän on todella sairas, — lisäsi Aljoša.\n\n— Jumalani, menisit itse tuon asianajajan luo ja kertoisit hänelle\nasian kahden kesken. Hänethän on kuulemma tilattu tänne Pietarista\nkolmentuhannen ruplan maksusta.\n\n— Me panimme kolmeen henkeen kolmetuhatta, minä, veli Ivan ja Katerina\nIvanovna, mutta tohtorin tilasi Moskovasta maksamalla kaksituhatta\nKaterina Ivanovna yksin. Asianajaja Fetjukovitš olisi ottanut enemmän,\nmutta asia tuli kuuluisaksi ympäri Venäjän, kaikissa sanomalehdissä\nja aikakauskirjoissa siitä puhutaan, ja niinpä Fetjukovitš suostui\ntulemaan etupäässä kunnian vuoksi, sillä ylen kuuluksi on juttu tullut.\nMinä tapasin hänet eilen.\n\n— No ja mitä? Puhuitko hänelle? — sanoi Grušenjka kiireesti.\n\n— Hän kuunteli eikä sanonut mitään. Sanoi, että hänelle on jo\nmuodostunut varma mielipide. Mutta lupasi ottaa harkitakseen sanojani.\n\n— Kuinka niin harkitakseen? Ah, ne ovat roistoja! He syöksevät hänet\nturmioon! No, mutta tohtorin, miksi tuo on tilannut tohtorin?\n\n— Asiantuntijaksi. Tahtovat osoittaa, että veljeni on mielenvikainen ja\non tappanut sekapäisenä ollessaan, itse tietämättään, — hymähti Aljoša\nhiljaa, — mutta veljeni ei suostu tähän.\n\n— Ah, sehän on totta, jos hän olisi tappanut! — huudahti Grušenjka.\n— Sekapäinen hän oli silloin, aivan sekapäinen, ja siihen olen minä,\nminä halpamainen ihminen, syypää! Mutta eihän hän ole tappanut, ei ole\ntappanut! Ja kaikki syyttävät vain häntä, että hän on tappanut, koko\nkaupunki. Fenjakin, hänkin todisti sillä tavoin, että näyttää kuin\nMitja olisi tappanut. Entä puodissa, ja entä tuo virkamies, ja entä\nmitä ovat aikaisemmin kuulleet ravintolassa! Kaikki, kaikki ovat häntä\nvastaan, sellaista on kaikkien puheen palpatus.\n\n— Niin, todistusten lukumäärä on kauheasti lisääntynyt, — huomautti\nAljoša jurosti.\n\n— Entä Grigori, Grigori Vasiljitš, hänhän pitää jyrkästi kiinni siitä,\nettä ovi oli auki, vatkuttaa yhä omaansa, että on nähnyt, häntä ei saa\nsiitä käsityksestä luopumaan, olen juossut hänen luonaan, puhunut itse\nhänen kanssaan. Vielä haukkuukin!\n\n— Niin, se on kenties kaikkein raskauttavin todistus veljeäni\nvastaan, — lausui Aljoša.\n\n— Mitä taas siihen tulee, että Mitja on mielenvikainen, niin hän on\nnytkin juuri semmoinen, — alkoi Grušenjka yhtäkkiä puhua huolestuneen\nja salaperäisen näköisenä. — Tiedätkö, Aljošenjka, jo kauan olen\naikonut sanoa tästä sinulle: käyn joka päivä hänen luonaan ja olen\nsuorastaan ihmeissäni. Sano sinä minulle mitä arvelet: mistä hän on\nnyt alkanut aina puhua? Hän alkaa puhua ja puhuu puhumistaan, — mutta\nminä en voi ymmärtää mitään, luulen hänen puhuvan jotakin viisasta, no,\nminähän olen tyhmä, en minä kykene käsittämään, ajattelen; mutta hän\non alkanut äkkiä puhua minulle lapsukaisesta, jostakin pikku lapsesta\nnäet, »miksi lapsukainen on kurja? Lapsukaisen takia minä nyt lähden\nSiperiaan, minä en ole tappanut, mutta minun on mentävä Siperiaan!»\nMitä tämä on, mikä lapsukainen se on, — minä en ymmärtänyt hitustakaan.\nRupesin vain itkemään hänen puhuessaan, sillä hän puhui siitä hyvin\nkauniisti, itkee puhuessaan, minäkin aloin itkeä, hän suuteli minua\näkkiä ja siunasi kädellään. Mitä tämä on, Aljoša, kerro sinä minulle,\nmikä on tuo »lapsukainen».\n\n— Jostakin syystä on Rakitin ruvennut käymään hänen luonaan, — hymyili\nAljoša, — muuten... tämä ei ole Rakitinilta saatua. En ollut eilen\nhänen luonaan, tänään menen.\n\n— Ei, ei se ole Rakitka, se on hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, joka\npainaa hänen mieltään, hän käy hänen luonaan, siinä se on... — lausui\nGrušenjka ja nolostui äkkiä. Aljoša kiinnitti aivan kuin hämmästyen\nkatseensa häneen.\n\n— Ettäkö käy luona? Käykö hän siis Mitjan luona? Mitja itse sanoi\nminulle, että Ivan ei ole käynyt kertaakaan.\n\n— No... no niin, tämmöinen minä olen! En osannut pitää suutani kiinni!\n— huudahti Grušenjka pahoilla mielin ja sävähti aivan punaiseksi. —\nMaltahan, Aljoša, ole vaiti, olkoon niin, kun kerran en osannut pitää\nsuutani kiinni, niin sanon koko totuuden: hän on ollut hänen luonaan\nkaksi kertaa, ensikerran aivan heti tänne tultuaan — silloinhan hän\nheti riensi tänne Moskovasta, minä en ollut ennättänyt käydä makuulle,\nja toisen kerran hän tuli viikko sitten. Hän käski Mitjan olemaan\npuhumatta tästä sinulle, olemaan aivan hiiskumatta, ja kielsi puhumasta\nmuillekin, kävi täällä salaa.\n\nAljoša istui syvissä mietteissä ja harkitsi jotakin. Tieto on\nnähtävästi häntä hämmästyttänyt.\n\n— Veli Ivan ei puhu kanssani Mitjan asiasta, — lausui hän hitaasti,\n— ja yleensäkin hän on näinä kahtena kuukautena puhunut hyvin vähän\nkanssani, ja kun minä menin hänen luokseen, niin hän aina oli\ntyytymätön tulooni, niin että kolmeen viikkoon en ole käynytkään hänen\nluonaan. Hm... Jos hän oli viikko sitten, niin... tämän viikon aikana\non Mitjassa todellakin tapahtunut jokin muutos...\n\n— Muutos, muutos! — tarttui Grušenjka kiireesti puheeseen. — Heillä on\nsalaisuus, heillä on ollut salaisuus! Mitja itse sanoi minulle, että on\nsalaisuus, ja, tiedätkö, sellainen salaisuus, että Mitja ei ollenkaan\nvoi rauhoittua. Hänhän oli aikaisemmin iloinen, ja iloinenhan hän on\nnytkin, mutta, tiedätkö, kun hän alkaa tällä tavoin pudistella päätään\nja astella huoneessa ja nyhtää oikealla sormellaan ohimohiuksiaan,\nsilloin tiedän, että hänellä on jokin levottomuus sielussa... kyllä\nminä tiedän!... Muuten hän oli iloinen, tänäänkin oli iloinen!\n\n— Sinähän sanoit: kiihdyksissä?\n\n— Hän oli kyllä kiihdyksissä, mutta iloinen. Hän on aina\nkiihdyksissäkin, mutta vain hetkisen, ja sitten hän on taas iloinen,\nmutta jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä taas kiihtyy. Ja tiedätkö,\nAljoša, olen kaiken aikaa häntä ihmetellyt: tulossa on niin kauheata,\nmutta hän nauraa hohottaa toisinaan niin jonninjoutaville asioille,\nkuin itse olisi lapsi.\n\n— Ja onko totta, että hän kielsi puhumasta minulle Ivanista? Ihanko hän\nsanoi: älä puhu?\n\n— Aivan niin hän sanoi: älä puhu. Sinua hän etupäässä pelkääkin,\nMitja nimittäin. Sillä tässä on salaisuus, hän itse sanoi, että on\nsalaisuus... Aljoša, ystäväni, käy ja ota selville: mikä ihmeen\nsalaisuus heillä on, ja tule sitten sanomaan minulle, — heittäytyi\nGrušenjka äkkiä pyytelemään, — päätä sinä minun onnettoman asia, jotta\ntietäisin kirotun kohtaloni! Tämän vuoksi olen sinut kutsunutkin.\n\n— Luuletko, että se on jotakin sinua koskevaa? Silloinhan hän ei olisi\nsinun kuultesi puhunut salaisuudesta.\n\n— En tiedä. Kenties hän tahtookin juuri minulle sanoa, mutta ei\nuskalla. Varoittaa edeltäpäin. Salaisuus, mukamas, on olemassa, mutta\nmikä salaisuus, — sitä hän ei sanonut.\n\n— Mutta mitä sinä itse luulet?\n\n— Mitäkö luulen? Loppuni on käsissä, sitä minä luulen. Lopun he ovat\nkaikki kolme minulle valmistaneet, sillä tässä on mukana Katjka.\nKaikki se on Katjkan työtä, hänestä se lähtee. »Hän on sellainen ja\nsellainen», siis minä en ole sellainen. Mitja puhuu näin ennakolta,\nvaroittaa minua etukäteen. Hän on päättänyt hylätä minut, siinä on koko\nsalaisuus! Kolmen kesken he ovat tämän suunnitelleet — Mitjka, Katjka,\nja Ivan Fjodorovitš. Aljoša, olen kauan sitten tahtonut kysyä sinulta:\nviikko takaperin hän yhtäkkiä ilmaisee minulle, että Ivan on rakastunut\nKatjkaan, koska käy usein tämän luona. Puhuiko hän minulle totta vai\neikö? Sano omantunnon mukaisesti, surmaa minut.\n\n— Minä en valehtele sinulle. Ivan ei ole rakastunut Katerina\nIvanovnaan, niin minä luulen.\n\n— No, niin minäkin silloin heti ajattelin! Hän valehtelee minulle,\nhäpeämätön, siinä se! Ja nyt hän on tullut mustasukkaiseksi tähteni\nvoidakseen sitten syyttää minua. Hänhän on hölmö, eihän hän osaa\npeittää jälkiään, hänhän on niin avomielinen... Mutta kylläpä minä\nhänelle näytän, kyllä minä hänelle! »Sinä uskot», sanoo, »minun\ntappaneen» — tätä hän sanoo minulle, minulle, minua hän siitä soimasi!\nJumala hänen kanssaan! No, maltahan, laitanpa niin, että tuolle\nKatjkalle käy huonosti oikeudessa! Minä sanon siellä erään sellaisen\npikku sanasen... Minä sanon siellä kaikki!\n\nJa hän alkoi taas katkerasti itkeä.\n\n— Sen minä voin sinulle varmasti ilmoittaa, Grušenjka, — sanoi Aljoša\nnousten paikaltaan, — että ensiksikin hän rakastaa sinua, rakastaa\nenemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja ainoastaan sinua, usko tämä.\nMinä tiedän. Kyllä minä tiedän. Toiseksi sanon sinulle sen, että minä\nen tahdo udella häneltä salaisuutta, ja jos hän sen minulle tänään\nsanoo, niin sanon hänelle suoraan, että olen luvannut sanoa sen\nsinulle. Siinä tapauksessa tulen luoksesi jo tänään ja sanon. Mutta...\nminusta tuntuu... Katerina Ivanovnalla ei tässä ole vähintäkään osaa,\nvaan tuo salaisuus on jotakin muuta. Se on aivan varmaan niin. Ei\nensinkään näytäkään siltä, että se koskisi Katerina Ivanovnaa, niin\nminusta tuntuu. Mutta nyt hyvästi!\n\nAljoša puristi Grušenjkan kättä. Grušenjka itki yhä vielä. Aljoša näki,\nettä hän ei kovinkaan paljon ollut uskonut hänen lohdutuksiaan, mutta\njo sekin oli hyvä, että suru edes oli purkautunut, saanut ilmaisunsa.\nSääli oli Aljošan jättää hänet sellaiseen tilaan, mutta hänellä oli\nkiire. Hänellä oli vielä paljon tehtävää.\n\n\n\n\n2.\n\nKipeä jalka\n\n\nEnsimmäinen näistä asioista oli rouva Hohlakovin taloon, ja hän\nkiiruhti sinne saadakseen siellä toimitetuksi asiansa mahdollisimman\npian ja ennättääkseen ajoissa Mitjan luo. Rouva Hohlakov oli jo kolme\nviikkoa sairastellut: jostakin syystä oli hänen jalkansa turvonnut, ja\nvaikka hän ei maannut vuoteessa, niin hän kuitenkin päivällä loikoili\nbudoaarinsa leposohvalla viehättävässä, mutta säädyllisessä yöpuvussa.\nAljoša huomautti kerran itsekseen viattomasti naurahtaen, että rouva\nHohlakov oli sairaudestaan huolimatta alkanut miltei koreilla: hänelle\noli ilmestynyt uusia pääkoristeita, nauhoja, avokaulaisia paitoja, ja\nAljoša oivalsi, miksi asiat olivat niin, vaikka hän karkoittikin nuo\najatukset tyhjänpäiväisinä mielestään. Viimeisten kahden kuukauden\naikana oli rouva Hohlakovin luona alkanut käydä muiden vieraiden mukana\nnuori mies Perhotin. Aljoša ei ollut käynyt talossa neljään päivään,\nja sisälle tultuaan hän koetti kiiruhtaa suoraan Lisen luo, sillä\ntällä oli hänelle asiaa, koska Lise oli jo eilen lähettänyt hänen\nluokseen tytön tuomaan vakavan pyynnön, että hän saapuisi heti »erään\nhyvin tärkeän asian vuoksi», mikä oli erinäisistä syistä herättänyt\nmielenkiintoa Aljošassa. Mutta sillä välin kuin tyttö oli ilmoittamassa\nLiselle hänen tulostaan, oli rouva Hohlakov jo ennättänyt joltakulta\nkuulla hänen tulleen sekä heti lähettänyt pyytämään häntä luokseen\n»vain hetkiseksi». Aljoša arveli, että oli paras täyttää ensin äidin\npyyntö, sillä muuten tämä lähettäisi vähän väliä sanan Liselle hänen\nistuessaan tämän luona. Rouva Hohlakov loikoi sohvalla erikoisen\nkomeassa juhla-asussa ja oli ilmeisesti tavattoman hermostunut. Aljošan\nhän otti vastaan riemuhuudoin.\n\n— Sataan, sataan, kokonaiseen sataan vuoteen en ole teitä nähnyt!\nKokonaiseen viikkoon, hyväinen aika, ah, tehän muuten olittekin\ntäällä neljä päivää sitten, keskiviikkona. Te olette menossa Lisen\nluo, minä olen varma siitä, että te tahdotte mennä suoraan hänen\nluokseen varpaisillanne, etten minä kuulisi. Rakas, rakas Aleksei\nFjodorovitš, jospa tietäisitte, mitä huolta hän minulle tuottaa! Mutta\nsiitä myöhemmin. Vaikka se onkin pääasia, niin siitä myöhemmin. Rakas\nAleksei Fjodorovitš, minä uskon Liseni täydelleen teidän huostaanne.\nLuostarinvanhin Zosiman kuoleman jälkeen — anna, Herra, rauha hänen\nsielulleen! (hän teki ristinmerkin) — hänen jälkeensä minä katsoin\nteihin kuin ankarasääntöisimpään munkkiin, vaikka te olettekin suloinen\nuudessa puvussanne. Mistä te olette täältä löytänyt sellaisen räätälin?\nMutta ei, ei, tämä ei ole pääasia, siitä myöhemmin. Suokaa anteeksi,\nettä minä sanon teitä toisinaan Aljošaksi, minä olen vanha ämmä,\nminulle on kaikki luvallista, — hymyili hän keimailevasti, — mutta\ntästä myöskin myöhemmin. Pääasia on, kunhan vain en unohtaisi pääasiaa!\n— Olkaa hyvä ja huomauttakaa minulle itse, heti kun alan puhella liian\npaljon, niin sanokaa minulle: »Entä pääasia?» Ah, mistä minä tiedän,\nmikä nyt on pääasia. — Siitä saakka kuin Lise peruutti teille antamansa\nlupauksen, — lapsellisen lupauksensa, Aleksei Fjodorovitš, — mennä\nnaimisiin kanssanne, te tietysti olette ymmärtänyt, että se kaikki\noli vain kauan lepotuolissa istuneen sairaan tytön mielikuvituksen\nleikittelyä, — Jumalan kiitos, hän nyt jo kävelee. Tuo uusi tohtori,\njonka Katja tilasi Moskovasta tuota onnetonta veljeänne varten, joka\nhuomenna... No, mitäpä huomisesta! Minä kuolen, kun vain ajattelenkin\nhuomista! Etupäässä uteliaisuudesta... Sanalla sanoen tuo tohtori oli\neilen meillä ja näki Lisen... Minä maksoin hänelle viisikymmentä ruplaa\nkäynnistä. Mutta ei se ole sitä, ei se taaskaan ole sitä. Näettekö,\nminä olen nyt aivan sekaantunut. Minulla on kiire. Miksi minulla on\nkiire? Minä en tiedä. Minä en yleensä nykyään ensinkään tiedä. Kaikki\non minulla mennyt sekaisin yhdeksi sekamelskaksi. Minä pelkään, että\nte otatte ja syöksytte pois luotani ikävystyksestä, ja minä sain nähdä\nteidät vain vilahdukselta. Ah, hyvä Jumala! Miksi me istumme, ja\nensiksi, — kahvia, Julia, Glafira, kahvia!\n\nAljoša kiitti kiireesti ja selitti juuri juoneensa kahvia.\n\n— Kenen luona?\n\n— Agrafena Aleksandrovnan luona.\n\n— Se on... se on tuon naisen luona! Ah, hän juuri on syössyt kaikki\nturmioon, mutta muuten minä en tiedä, sanotaan hänestä tulleen\npyhän, joskin myöhään. Parempi olisi ollut aikaisemmin, kun se oli\ntarpeen, mitäs hyötyä siitä nyt on? Olkaa vaiti, olkaa vaiti, Aleksei\nFjodorovitš, sillä minä tahdon sanoa niin paljon, että luultavasti en\nsanokaan mitään. Tämä kauhea oikeusjuttu... minä menen ehdottomasti,\nminä valmistaudun, minut viedään nojatuolissa, ja sitäpaitsi minä\nvoin istua, kanssani on ihmisiä, ja tehän tiedätte, että minä olen\ntodistajia. Miten minä puhun, miten minä puhun! Minä en tiedä mitä minä\nsiellä puhun. Pitäähän tehdä vala, niinhän, niinhän?\n\n— Niin, mutta en luule teidän pääsevän sinne.\n\n— Minä voin istua: ah te sotkette minut! Tämä oikeusjuttu, tämä hurja\nteko, ja sitten kaikki menevät Siperiaan, toiset menevät naimisiin\nja kaikki tämä käy nopeasti, nopeasti, ja kaikki muuttuu, ja viimein\nei ole mitään, kaikki ovat vanhuksia ja haudan partaalla. Olkoon,\nminä olen väsynyt. Tuo Katja — _cette charmante personne_, hän on\nsärkenyt kaikki toiveeni: nyt hän lähtee teidän toisen veljenne kanssa\nSiperiaan, mutta toinen veljenne lähtee hänen jäljestään ja rupeaa\nasumaan naapurikaupungissa, ja he kaikki kiusaavat toisiaan. Minulta\nse vie järjen, mutta pääasia on tuo julkisuuteen joutuminen: kaikissa\nPietarin ja Moskovan sanomalehdissä on jo miljoona kertaa kirjoitettu.\nAh, niin, ajatelkaahan, minustakin on kirjoitettu, että minä olin\nteidän veljenne »hyvä ystävä», minä en tahdo päästää suustani rumaa\nsanaa, ajatelkaahan vain, no, ajatelkaahan!\n\n— Se ei voi olla mahdollista! Missä on kirjoitettuna ja miten?\n\n— Minä näytän heti. Eilen sain — eilen luinkin. Kas tässä,\nsanomalehdessä _Kulkupuheita_, pietarilaisessa. Nämä _Kulkupuheet_ ovat\nalkaneet ilmestyä tänä vuonna, minä rakastan hirveästi kulkupuheita ja\ntilasin tämän, ja se kävikin omaan nilkkaan: semmoisia ne kulkupuheet\nolivatkin. Kas tässä, tässä paikassa, lukekaa.\n\nJa hän ojensi Aljošalle sanomalehtinumeron, joka oli ollut hänen\ntyynynsä alla.\n\nHän ei ollut vain hermostunut, vaan hän oli kuin murtunut, ja\nehkäpä todellakin kaikki hänen päässään oli yhtenä sekamelskana.\nSanomalehtiuutinen oli hyvin kuvaava, ja sen oli tietysti täytynyt\nsynnyttää hänessä suurta närkästystä, mutta hän ei, kenties onnekseen,\nkyennyt tällä hetkellä keskittämään huomiotaan yhteen kohtaan ja\nsaattoi sen vuoksi hetken kuluttua unohtaa sanomalehdenkin ja hypätä\naivan toiseen asiaan. Sen taasen, että joka paikkaan Venäjällä jo oli\nlevinnyt tieto hirveästä oikeusjutusta, oli Aljoša jo kauan tietänyt\nja, Herra Jumala, miten hurjia kertomuksia ja kirjeenvaihtajain\ntiedoituksia hän olikaan ennättänyt lukea näiden kahden kuukauden\naikana oikeitten tietojen ohella veljestään, Karamazoveista yleensä ja\nmyös itsestään. Eräässä sanomalehdessä sanottiin niinkin, että hän oli\npeloissaan veljensä rikoksen jälkeen tehnyt ankaran munkkilupauksen\nja sulkeutunut kammioonsa; toisessa lehdessä tämä tieto kumottiin\nja kirjoitettiin, että hän päinvastoin yhdessä luostarinvanhimpansa\nZosiman kanssa oli murtanut luostarin rahalaatikon ja »livistänyt\nluostarista.» Sanomalehdessä _Kulkupuheita_ nyt olevan kirjoituksen\notsikkona oli: »Skotoprigonjevskista (valitettavasti on kaupungillamme\ntämmöinen nimi, ja minä olen pitkän aikaa pitänyt sitä salassa),\nKaramazovin jutusta.» Se oli lyhyt, eikä rouva Hohlakovista mainittu\nsiinä kerrassaan mitään ja yleensäkään ei nimiä mainittu. Kerrottiin\nvain, että rikoksentekijä, jota nyt ryhdytään niin suurta ääntä\npitäen tuomitsemaan, on entinen armeijan upseeri, luonteenlaadultaan\njulkea, laiskuri ja maaorjuudella elävä tuhlari, ollut tavan takaa\nlemmenseikkailuissa ja erikoisesti tehnyt syvän vaikutuksen eräisiin\n»yksinäisyydessään ikävöiviin naishenkilöihin». Yksi tuollainen\nnaishenkilö, »ikävöiviin leskirouviin» kuuluva, nuorekkaana esiintyvä,\nvaikka onkin jo täysikasvuisen tyttären äiti, oli siinä määrin\nihastunut häneen, että oli vielä kaksi tuntia ennen rikoksen tekoa\ntarjonnut hänelle kolmetuhatta ruplaa, jos hän heti karkaisi hänen\nkanssaan kultakaivokseen. Mutta heittiöstä oli parempi tappaa isänsä\nja ryöstää tältä juuri kolmetuhatta ruplaa, minkä hän luuli voivansa\ntehdä rankaisematta, kuin lähteä vaivalloiselle matkalle Siperiaan\nnelikymmenvuotiaan ikävöivän kaunottarensa kanssa. Tämä leikillinen\nkirjoitus päättyi, kuten pitääkin, tunnottoman isänmurhan siveelliseen\npaheksumiseen ja entisen maaorjuuden tuomitsemiseen. Luettuaan\nkirjoituksen mielenkiinnolla Aljoša taittoi lehden kokoon ja antoi sen\ntakaisin rouva Hohlakoville.\n\n— No, enkö se olekin minä? — alkoi rouva Hohlakov taas puhua lepertää.\n— Minähän se olen, minä vain tuntia aikaisemmin kehoitin häntä menemään\nkultakaivokseen, ja nyt tulee yhtäkkiä »neljänkymmenen vuoden ikäinen\nkaunotar!» Senkö tähden minä muka? Sen hän on sanonut tahallaan!\nAntakoon hänelle Ikuinen Tuomari anteeksi tuon nelikymmenvuotiaan\nkaunottaren, niinkuin minäkin sen anteeksi annan, mutta tämähän on...\ntämähän on tiedättekö kuka? Se on ystävänne Rakitin.\n\n— Mahdollista, — sanoi Aljoša, — vaikka minä en ole kuullut mitään.\n\n— Hän, hän se on, eikä vain mahdollisesti! Minähän ajoin hänet ulos...\nTunnettehan koko sen jutun?\n\n— Minä tiedän, että te olette kehoittanut häntä olemaan vastedes\nkäymättä teillä, mutta miksi — sitä minä... en ole ainakaan teiltä\nkuullut.\n\n— Olette siis kuullut häneltä! No, moittiiko hän minua, moittiiko\nkovasti?\n\n— Kyllä, hän moittii, mutta hänhän moittii kaikkia. Mutta miksi te\nhänet hylkäsitte — sitä en ole kuullut häneltäkään. Yleensäkin minä\nnykyisin tapaan häntä hyvin harvoin. Me emme ole ystäviä.\n\n— No, minäpä ilmaisen sen teille ja, ei auta, minä kadun, sillä tässä\non eräs piirre, johon minä kenties itse olen syypää. Vain pienen pieni\npiirre, aivan pikkuinen, niin että sitä kukaties ei ensinkään olekaan.\nKatsokaahan, ystäväni (rouva Hohlakov tuli äkkiä leikkisän näköiseksi,\nja hänen huulillaan väikkyi herttainen, vaikkakin salaperäinen hymy),\nkatsokaahan, minä epäilen... suokaa minulle anteeksi, Aljoša, minä\npuhun teille kuin äiti... oi, ei, ei, päinvastoin, puhun teille\nnyt kuin omalle isälleni... sillä äiti ei tässä ole ensinkään\nasianmukaista... No, sama se, puhun niinkuin tekisin tunnustuksen\nluostarinvanhin Zosimalle, ja tämä on kaikkein oikeimmin sanottu, tämä\non hyvin asian laadun mukaista: minä sanoinkin teitä äsken munkiksi, —\nno niin, tuo nuori miesparka, ystävänne Rakitin (oi, hyvä Jumala, minä\nsuorastaan en voi olla vihainen hänelle! Minä suutun ja olen äkäinen,\nmutta en kovin paljon), sanalla sanoen tämä kevytmielinen nuori mies\nnäyttää saavan äkkiä päähänsä, ajatelkaahan, rakastua minuun. Minä\nhuomasin sen vasta myöhemmin, myöhemmin yhtäkkiä, mutta alussa, noin\nkuukausi sitten, hän alkoi käydä luonani useammin, melkein joka\npäivä, vaikka olimme tuttuja jo sitä ennen. Minä en tiedä mitään...\nmutta yhtäkkiä asia ikäänkuin valkeni minulle ja minä olen jo kaksi\nkuukautta sitten alkanut vastaanottaa tuota vaatimatonta, herttaista\nja kunnollista nuorta miestä, Pjotr Iljitš Perhotinia, joka on virassa\ntäällä. Olette monta kertaa itse tavannut hänet. Ja eikö totta, hän\non kelpo mies, hyvin vakava. Hän käy joka kolmas päivä (vaikka saisi\nkernaasti käydä joka päivä), ja hän on aina niin hyvin puettu, ja\nyleensä minä pidän nuorisosta, Aljoša, lahjakkaasta, vaatimattomasta,\nsemmoisesta kuin te, mutta hänellä on melkein valtiomiehen äly, hän\npuhelee niin miellyttävästi, ja minä pyydän ehdottomasti, ehdottomasti\nesimiehiä suosimaan häntä. Hän on tuleva diplomaatti. Hän miltei\npelasti minut kuolemasta tuona kauheana päivänä tulemalla luokseni\nyöllä. No, mutta teidän ystävänne Rakitin tuli aina semmoisissa\nsaappaissa ja ojentaa ne matolle... sanalla sanoen hän alkoi minulle\njotakin vihjaillakin, ja kerran hän pois lähtiessään yhtäkkiä puristi\nkauhean kovasti kättäni. Heti kun hän oli puristanut kättäni, tuli\njalkani äkkiä kipeäksi. Hän oli ennenkin kohdannut luonani Pjotr\nIljitšin ja, uskotteko, pistelee aina häntä, aina pistelee, suorastaan\nmurisee hänelle jostakin. Minä vain katson heitä kumpaakin, kun he\njoutuvat yhteen, ja nauran sydämessäni. Istun kerran yksinäni, taikka\nei, minä lojuin jo silloin, loikoilen kerran yksinäni, Mihail Ivanovitš\nsaapuu ja, ajatelkaahan, tuo minulle runojaan, aivan pieniä, minun\nkipeän jalkani johdosta, hän näet kuvaili runossa kipeätä jalkaani.\nOdottakaahan, kuinka se olikaan:\n\n    Pikku jalkaa, pikku jalkaa\n    hiukan kivistellä alkaa...\n\ntai jotakin sen tapaista, — minä en voi mitenkään muistaa runoja, — se\non minulla täällä, — no, minä näytän teille sen sitten, ihan oivallisia\nsäkeitä, ihastuttavia ja, tiedättekö, siinä ei ole ainoastaan pikku\njalasta, vaan myös opettavaista, ihastuttava aate, mutta minä olen\nsen unohtanut, sanalla sanoen suorastaan albumiin kelpaava. No, minä\ntietysti kiitin, ja hän näytti olevan hyvillään. En ennättänyt vielä\nkiittää, kun äkkiä sisälle astuu Pjotr Iljitš, ja Mihail Ivanovitš\ntuli yhtäkkiä synkäksi kuin yö. Huomaan Pjotr Iljitšin häirinneen\nhäntä jollakin tavoin, sillä Mihail Ivanovitš oli ehdottomasti aikonut\nsanoa minulle jotakin heti runonsa jälkeen, minä aavistin sen jo,\nmutta samassa tuli Pjotr Iljitš. Minä näytän Pjotr Iljitšille runon,\nmutta en sano, kuka on tekijä. Mutta minä olen varma, minä olen varma\nsiitä, että hän arvasi heti, vaikka ei ole vieläkään tunnustanut ja\nsanoo, ettei arvannut; mutta sen hän sanoo tahallaan. Pjotr Iljitš\npurskahti heti nauramaan ja alkoi arvostella; »ihan mitätön runo»,\nsanoo, »jonkun seminaarilaisen sepittämä» — ja, tiedättekö, niin\nkiihkeästi, niin kiihkeästi! Silloin teidän ystävänne, sen sijaan\nettä olisi ruvennut nauramaan, yhtäkkiä vallan raivostui... Herra\nJumala, minä luulin heidän rupeavan tappelemaan: »Sen», sanoo, »olen\nminä kirjoittanut. Minä», sanoo, »kirjoitin piloillani, sillä\nrunojen kirjoittaminen on minun mielestäni alhaista... Mutta minun\nrunoni on hyvä. Teidän Puškinillenne aiotaan pystyttää muistopatsas\nnaisten pikku jalkojen tähden, mutta minulla on suunta, ja te itse»,\nsanoo, »olette maaorjuuden kannattaja; teillä», sanoo, »ei ole mitään\nhumaanisuutta, te ette tunne mitään nykyisiä valistuneita tunteita,\nteitä ei ole kehitys hipaissut, te», sanoo, »olette virkamies ja otatte\nlahjuksia!» Silloin minä aloin huutaa ja rukoilla häntä. Mutta Pjotr\nIljitš, tiedättekö, ei ole ensinkään arka, ja äkkiä hän alkoi esiintyä\nsangen hienosti: katsoo häneen pilkallisesti, kuuntelee ja pyytelee\nanteeksi: »Minä», sanoo, »en tietänyt. Jos olisin tietänyt, niin minä\nen olisi sanonut, minä», sanoo, »olisin kehunut... Runoilijat»,\nsanoo, »ovat kaikki niin ärtyisiä»... Sanalla sanoen semmoista ivaa\nmitä kohteliaimmassa muodossa. Hän selitti myöhemmin minulle itse,\nettä se kaikki oli ivaa, mutta minä luulin hänen puhuvan tosissaan.\nLoikoilen kerran niinkuin nyt teidän edessänne ja ajattelen: onko\nvai eikö ole oikein tehty, jos minä yhtäkkiä ajan Mihail Ivanovitšin\npois siitä syystä, että hän huutaa sopimattomasti minun talossani\nvieraalleni? Ja uskotteko: makaan, suljin silmäni ja ajattelen:\nonko se sopivaa vai eikö ole, enkä saa ratkaistuksi, olen hyvin\nkiusaantunut, ja sydän tykyttää: huudahdanko vai enkö huudahda? Toinen\nääni sanoo: huuda, mutta toinen ääni sanoo: ei, älä huuda! Tuskin\noli tuo toinen ääni puhunut, niin minä äkkiä huusin ja pyörryin.\nNo, siitä nousi tietysti meteli. Minä nousen äkkiä ja sanon Mihail\nIvanovitšille: minun on katkeraa ilmoittaa se teille, mutta minä en\nhalua enää vastaanottaa teitä talossani. Niin ajoin hänet tiehensä.\nAh, Aleksei Fjodorovitš! Minä tiedän itse, että tein pahasti, minä\nvalehtelin koko ajan, minä en ollut ensinkään vihainen hänelle, mutta\npääasia on, että minusta yhtäkkiä tuntui, että siitä tulee niin kaunis\nkohtaus... Mutta uskotteko, tuo kohtaus oli kuitenkin luonnollinen,\nsillä minä ihan rupesin itkemään ja itkin sitten muutamia päiviä,\nmutta sitten iltapäivällä yhtäkkiä unohdin kaiken. Hän ei nyt ole\nkäynyt täällä kahteen viikkoon, ja minä ajattelen: eikö hän todellakaan\ntule ensinkään? Se oli eilen, ja sitten yhtäkkiä tuli illalla nuo\n_Kulkupuheet_. Minä luin ja voihkaisin, no, kuka sen on kirjoittanut,\njos ei hän, hän tuli silloin kotiinsa, istuutui — ja kirjoitti; lähetti\n— ja he painattivat. Siitähän on kaksi viikkoa. Mutta, Aljoša, se on\nkauheata, mitä minä puhelen, enkä ollenkaan puhu siitä, mitä pitäisi!\nAh, puhe putoilee itsestään!\n\n— Minun on tänään hirveän tarpeellista ennättää ajoissa veljeni luo, —\nalkoi Aljoša puhua mutisten.\n\n— Aivan niin, aivan niin! Te ette muistuttanut siitä minulle! Kuulkaa,\nmitä on affekti?\n\n— Mikä affekti? — ihmetteli Aljoša.\n\n— Oikeudellinen affekti. Sellainen affekti, jonka takia annetaan kaikki\nanteeksi. Olittepa tehnyt mitä tahansa — niin heti saatte anteeksi.\n\n— Miksi te tätä kysytte?\n\n— Tästä syystä: tuo Katja... Ah, hän on herttainen, herttainen olento,\nmutta minä en mitenkään tiedä, keneen hän on rakastunut. Äsken hän\noli luonani, enkä minä saanut mitenkään urkituksi. Varsinkaan kun hän\nitse alkaa nyt kohdella minua niin pintapuolisesti, sanalla sanoen,\nkysyy aina vain minun terveydestäni eikä puhu mitään muuta, ja äänen\nsävykin on sellainen, mutta minä sanoin itsekseni: vähät siitä,\nJumala kanssanne... Ah, niin, no, tuo affekti: se tohtori saapui.\nTiedättekö, että tohtori on saapunut? No, kuinka ette tietäisi, joka\ntuntee mielenvikaiset, tehän hänet tilasittekin, taikka ette te, vaan\nKatja. Aina vain Katja! No, nähkääs: on mies, joka ei ensinkään ole\nmielenvikainen, mutta äkkiä hän saa affektin. Hän kyllä on täydessä\ntajussaan ja tietää mitä tekee, mutta hänellä on samalla affekti. No\nniin, Dimitri Fjodorovitšilla luultavasti myös on affekti. Kun uusi\nkäsittely oikeudessa alkoi, niin heti saatiinkin selville affekti. Se\non uuden oikeuskäsittelyn hyvätyö. Tuo tohtori oli ja kyselee minulta\nsiitä illasta, no niin, kultakaivoksesta: millainen hän muka silloin\noli? Kuinka hän ei olisi ollut affektin vallassa: tuli ja huutaa:\nrahaa, rahaa, kolmetuhatta, antakaa kolmetuhatta, ja sitten meni ja\nyhtäkkiä tappoi. Minä en tahdo, sanoo, en tahdo tappaa, ja yhtäkkiä\ntappoi. Senpä vuoksi juuri hän saakin anteeksi, että hän pani vastaan,\nmutta tappoi.\n\n— Eihän hän ole tappanut, — keskeytti Aljoša hieman jyrkästi.\nLevottomuus ja kärsimättömyys alkoivat yhä enemmän saada hänet\nvaltaansa.\n\n— Minä tiedän, murhaaja on se ukko Grigori.\n\n— Kuinka Grigori? — huudahti Aljoša.\n\n— Hän, hän, Grigori se on. Kun Dmitri... Fjodorovitš iski häntä, niin\nhän makasi, mutta nousi sitten, näkee oven avoimena, meni ja tappoi\nFjodor Pavlovitšin.\n\n— Mutta miksi, miksi?\n\n— Hän sai affektin. Kun Dmitri Fjodorovitš iski häntä päähän, niin hän\ntointui ja sai affektin, meni ja tappoi. Että hän itse sanoo, ettei\nhän tappanut, niin sitä hän kenties ei muistakaan. Mutta näettekö; on\nparempi, paljon parempi, jos Dmitri Fjodorovitš tappoi. Ja niinhän\nse olikin, vaikka minä sanon, että Grigori, mutta se on varmasti\nDmitri Fjodorovitš, ja se on paljon, paljon parempi! Ah, ei sen vuoksi\nparempi, että poika tappoi isänsä, sitä minä en kiitä, lasten on\npäinvastoin kunnioitettava vanhempiaan, mutta kuitenkin on parempi,\nettä se on hän, koska teillä silloin ei ole mitään syytä itkeä, sillä\nhän tappoi itse tietämättään eli paremmin sanoen tietäen kaiken, mutta\ntietämättä, mikä hänelle oli tullut. Ei, antakoot he hänelle anteeksi;\nse on niin humaania, ja jotta nähtäisiin uuden oikeusjärjestyksen\nhyvä vaikutus, mutta minä en tietänytkään, mutta sanotaan, että siitä\non jo kauan, ja kun minä eilen sain tietää, niin se hämmästytti\nminua niin, että mieleni teki heti lähettää hakemaan teitä; ja\nsitten, jos hänelle annetaan anteeksi, niin suoraan oikeudesta minun\nluokseni päivälliselle, minä kutsun tuttuja, ja me juomme uuden\noikeusjärjestyksen maljan. Minä en luule, että hän on vaarallinen,\nsitäpaitsi minä kutsun hyvin paljon vieraita, niin että hänet aina voi\ntoimittaa ulos, jos hän tekee jotakin, ja sitten hän voi olla jossakin\ntoisessa kaupungissa rauhantuomarina tai jonakin, sillä ne, jotka itse\novat kokeneet onnettomuuden, tuomitsevat kaikkein parhaiten. Mutta\npääasia on, että kukapa nyt ei olisi affektin vallassa, te, minä,\nkaikki ovat affektissa, ja miten paljon onkaan esimerkkejä; mies istuu,\nlaulaa romanssia, yhtäkkiä jokin ei häntä miellytä, otti pistolin ja\ntappoi kenet sattui, ja sitten kaikki antavat hänelle anteeksi. Minä\nolen sen äskettäin lukenut, ja kaikki tohtorit vakuuttivat todeksi.\nTohtorit nykysin vakuuttavat, kaikkea vakuuttavat. Hyväinen aika, minun\nLiseni on affektin vallassa, eilen viimeksi itkin hänen tähtensä,\ntoissa päivänä itkin ja tänään hoksasin, että hän yksinkertaisesti\non saanut affektin. Oh, Lise tuottaa minulle hirveästi harmia! Minä\nluulen, että hän on kokonaan kadottanut järkensä. Miksi hän kutsui\nteitä? Kutsuiko hän teitä, vai tulitteko te itse hänen luokseen?\n\n— Niin, hän kutsui ja minä lähden heti hänen luokseen, — sanoi Aljoša\nnousten päättävästi seisomaan.\n\n— Ah, rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, tämäpä ehkä onkin pääasia, —\nhuudahti rouva Hohlakov ja alkoi yhtäkkiä itkeä. — Jumala näkee, että\nminä uskon vilpittömästi teidän huostaanne Lisen, eikä se tee mitään,\nettä hän kutsui teidät salassa äidiltään. Mutta Ivan Fjodorovitšille,\nteidän veljellenne, minä en voi yhtä helposti uskoa tytärtäni,\nsuokaa se minulle anteeksi, vaikka minä edelleenkin pidän häntä mitä\nritarillisimpana nuorena miehenä. Ja ajatelkaahan, hän oli Lisen luona\nenkä minä tietänyt siitä mitään.\n\n— Kuinka? Mitä? Milloin? — kysyi Aljoša hyvin ihmeissään. Hän ei enää\nistuutunut, vaan kuunteli seisoaltaan.\n\n— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin\nteidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin:\nIvan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta\npalattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja\ntoisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš\ntuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole\nvaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt\nmuutenkin on puuhaa, _vous comprenez, cette affaire et la mort terrible\nde votre papa_, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas,\nei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä,\ntuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta\nkolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän\nhämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän,\nmukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni\nkysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi\nhyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä\nyönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te\nviimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa\nkohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan\nole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin\nsitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle\nyhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota\nhäntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin\nnoin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä\nminä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi\nmiestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan»,\nsillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä\nonni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö,\nniin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen\nsaanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin\nkun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä\nomituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia\nhäneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui\nJuliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän\non pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä\ntunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle\ntaas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo\nkäydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin\nhän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan\nminut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut\ntietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni\nteihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä\nyksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä\nselville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan\nsitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että\nminä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan\nkotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä\nvoin sen menettää ja silloin... silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä\nJumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen\nyhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle.\n— Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa\nkohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei\nFjodorovitš?\n\n— Menen Lisen luo.\n\n— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin?\nSiitä riippuu kohtalo, kohtalo!\n\n— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä... mutta olen kovin\nmyöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.\n\n— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy\npäinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä,\nmutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.\n\n\n\n\n3.\n\nReuhtova lapsi\n\n\nAstuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa\nentisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei\nvielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta\nhänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät\nolivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi,\nmiten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei\nojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä\nsormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän\nistuutui ääneti vastapäätä tyttöä.\n\n— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti,\n— mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille\nminusta ja Juliasta.\n\n— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.\n\n— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa\nkuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.\n\n— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?\n\n— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas,\nkolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin\nteille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa\naviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille\nkirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan,\nja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte\nvastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla\ntavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.\n\nHän alkoi äkkiä nauraa.\n\n— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili\nhänelle Aljoša.\n\n— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole\nhäpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri\nteitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan\nteitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin\nen puhuisi, häpeäisin, eikö niin?\n\n— Niin.\n\n— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?\n\n— En, en usko.\n\nLise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti, kiireesti.\n\n— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan\nkonvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä\ntulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti\nsallitte minun olla teitä rakastamatta.\n\n— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?\n\n— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että\nminua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi,\npettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!\n\n— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?\n\n— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo\ntuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää\nvälttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa.\nMinä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!\n\nHän viittasi inhoten kädellään.\n\n— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.\n\n— Olisiko sitten parempi olla köyhä?\n\n— Olisi.\n\n— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta.\nOlkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja\nja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää\npuhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut\navannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo\naikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee\nköyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin\nkenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä\ntahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne\nnaimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on\npieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!\n\n— Tunnen.\n\n— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin\neläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta\neläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on\nminullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?\n\n— Osaan.\n\n— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja\nlyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän\nkoko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?\n\n— Ei.\n\n— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista.\nMinä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein\nsuurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.\n\n— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.\n\n— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin,\nmutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun\ntekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme,\nettekö te vieläkään usko minua?\n\n— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin\ntekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan\ntautia.\n\n— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en\npuhu siitä.\n\n— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties\nentisestä taudistanne.\n\n— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää,\nminä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.\n\n— Miksi tehdä pahaa?\n\n— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei\njäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän\npaljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä\nkaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua\nsormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se\non niin miellyttävää, Aljoša?\n\n— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte,\nsytyttää palamaan. Semmoista sattuu.\n\n— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.\n\n— Minä uskon.\n\n— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä\nuskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta\nkenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani,\närsyttääkseni teitä?\n\n— En, en luule... vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.\n\n— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli\nleimahti hänen silmissään.\n\nAljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen\nkasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka\naikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä\nkaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.\n\n— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša\nmiettivästi.\n\n— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki\nrakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä\novat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat,\nja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa\npahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.\n\n— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?\n\n— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan sieltä.\n\n— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?\n\n— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi\nrautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän!\nKuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut\nisänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.\n\n— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?\n\n— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta\nsydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.\n\n— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša\nhiljaa.\n\n— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan.\n— Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä\nkunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah,\nvain teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan\nunessa piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on\nkynttilä, ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän\nalla, ja ne avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko,\nja niiden mieli tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo\nluokseni, tarttuvat jo minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin\nja ne peräytyvät kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu\nkokonaan, seisovat ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa\nhirveästi tehdä mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä\nalankin herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin\nluokseni, tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen\ntaas ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan\non läkähtyä.\n\n— Minäkin olen nähnyt joskus saman unen, — sanoi Aljoša yhtäkkiä.\n\n— Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša, älkää\nnaurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että kaksi eri\nihmistä näkee saman unen?\n\n— Kaiketi se on.\n\n— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi Lise\nihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se, että\nte olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette koskaan\nvalehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta? Ettekö tee\npilaa?\n\n— Se on totta.\n\nLise oli jostakin hyvin hämmästynyt ja oli puoli minuuttia vaiti.\n\n— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui hän\nyhtäkkiä rukoilevalla äänellä.\n\n— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša lujasti.\n\n— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä puhun vain\nitselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja mieluummin\npuhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä. Aljoša, miksi\nminä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša, onko totta, että\njuutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä lapsia?\n\n— En tiedä.\n\n— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin\nlangetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut\nnelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten\nristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja\nsanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin\nkuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta\ntoinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!\n\n— Hyväkö?\n\n— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja\nolenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun\nvastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon\nananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?\n\nAljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot\nvääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.\n\n— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten\nkoko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii\n(nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain\nlähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle\nihmiselle, että hän _välttämättömästi_ tulisi luokseni. Hän tuli,\nja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, _kaiken_ kerroin,\n_kaiken_, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja\nsanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois.\nIstui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko?\nSanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja\noikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.\n\n— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte,\ntuon miehen?\n\n— Minä itse.\n\n— Lähetitte hänelle kirjeen?\n\n— Kirjeen.\n\n— Kysyäksenne nimenomaan tästä, lapsesta?\n\n— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui sisälle,\nniin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja lähti.\n\n— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša\nhiljaa.\n\n— Mutta halveksiko hän minua? Pilkkasiko?\n\n— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on nyt myös\nhyvin sairas, Lise.\n\n— Niin, hän uskoo! — sanoi Lise säihkyvin silmin.\n\n— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko, niin\nsilloin tietysti halveksii.\n\n— Siis minuakin? Minua?\n\n— Teitäkin.\n\n— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. — Kun\nhän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on hyvä\nolla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja\nhalveksittuna oleminen on hyvä...\n\nJa hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten\nsilmiä.\n\n— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin... Aljoša, pelastakaa\nminut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen\nja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut,\n— hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä,\nminkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta!\nMinä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää,\nsillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa\nkaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään!\n— lopetti hän raivostuneena.\n\n— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.\n\n— Ja itkettekö minua, itkettekö?\n\n— Itken.\n\n— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan\nitkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?\n\n— Itken.\n\n— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki\nmuut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki,\npoikkeuksetta _kaikki_! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en\nke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä\nveljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.\n\n— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.\n\n— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne!\nSuudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!\n\nJa hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli\nmurheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään\nkirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin\nsuljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen:\n»Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen.\nTämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.\n\n— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö\nraivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten\nminä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!\n\nJa hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti\nkirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva\nHohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša\noli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti\nrakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan.\nNoin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni\nhiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja\nalkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa\nveripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin\nnopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!\n\n\n\n\n4.\n\nHymni ja salaisuus\n\n\nOli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti\nvankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi,\nettä hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä,\nmeidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin.\nAluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja\neräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä\nmuodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin\nmuodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin\nMitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui\npoikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai\ntavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken.\nTämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia:\nainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse\npoliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän\noli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean\nlaidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja\nomituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä,\nniin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin:\n»Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle\njuopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui\nhänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö\ntaas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin,\njoka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli\n»poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein\nlähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan\npäällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja\nhänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan\npäällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään\nhänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi\nvankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja,\nvaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä\nmukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta\nmyötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun\napokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle\nystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin\nja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla\nsanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi\nvain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi\nolivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan.\nVahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä.\nKun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan,\nmikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša\nkohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat\nviimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi\nkovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan\nviime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa\neikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin\nväkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti\nrypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen\nhuomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin\nnapittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.\n\n— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan\nsanoakseen jotakin.\n\n— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi\nheti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui\nsilmänräpäyksessä.\n\n— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella\nelänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen\nvihasta.\n\n— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana!\nTuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten\npäännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä,\nnauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes\nnyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi\nsinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen\nhimoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon\nkorjatuksi.\n\n— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut\nystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä\novea, josta Rakitin oli mennyt.\n\n— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä,\nsenkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen... konna. Eivät edes\nymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä\npilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista\nsiellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin\nvankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä\nolen nyt mennyttä miestä!\n\nHän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.\n\n— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole\nmitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.\n\n— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen\nepämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me olemme\ntähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi jonninjoutavista\nasioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein tärkeimmästä en\nole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna lankeaa tuomio, mutta en\nminä tuomion johdosta sanonut olevani mennyttä miestä. Ei ole minulta\npää mennyt, vaan se, mikä oli päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot\nminua niin arvostelevan näköisenä?\n\n— Mistä sinä oikein puhut, Mitja?\n\n— Aatteesta, aatteesta, siinä se! Etiikka. Mitä on etiikka?\n\n— Etiikka? — ihmetteli Aljoša.\n\n— Niin, eikö se ole jokin tiede?\n\n— On, sellainen tiede on olemassa... mutta... minä tunnustan, että minä\nen osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.\n\n— Rakitin tietää. Paljon tietää Rakitin, piru hänet periköön! Munkiksi\nhän ei rupea. Tekee lähtöä Pietariin. Sanoo siellä toimivansa\narvostelujen osastossa, mutta jaloon suuntaan. Mitäs, hän voi olla\nhyödyksi ja menestyä hyvin. Uh, ulkonaista menestystä saavuttamaan ne\novat mestareita! Hitto vieköön etiikan. Minä olen mennyttä miestä,\nAljoša, Jumalan mies! Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta.\nSydämeni vapisee sinun tähtesi, niin se on. Mikä olikaan Karl Bernard?\n\n— Karl Bernard? — ihmetteli taas Aljoša.\n\n— Ei, ei Karl, maltahan, minä sanoin väärin: Claude Bernard.\n\nMikä se on? Kemiaako, vai?\n\n— Se lienee eräs tiedemies, — vastasi Aljoša, — mutta tunnustan\nsinulle, etten osaa hänestäkään paljoa sanoa. Olen vain kuullut, että\nsellainen tiedemies on olemassa, mutta en tiedä, mikä hän on miehiään.\n\n— No, hiisi hänet vieköön, en minäkään tiedä, — alkoi Mitja sadatella.\n— Luultavammin joku konna, ja kaikki ovat konnia. Mutta Rakitin\npujottautuu läpi. Rakitin pujottautuu pienestäkin raosta läpi, hän on\nmyös Bernard. Uh, noita Bernardeja! Paljon niitä on siinnyt!\n\n— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aljoša lujasti.\n\n— Hän tahtoo laatia kirjoitelman minusta, minun jutustani, ja aloittaa\nsillä kirjallisen uransa, sitä varten hän käy täällä, hän selitti\nitse niin. Siinä tulee muka olemaan jotain suuntaa: »hänen on pakko\ntappaa, ympäröivien olosuhteitten vaikutusta» ja niin edespäin,\nselitti hän minulle. Siihen tulee sosialistinen vivahdus, sanoo. No,\npiru hänet vieköön, tuleeko siihen vivahdus vai ei, se on minusta\nsamantekevää. Veli Ivanista hän ei pidä, vihaa häntä, eikä ole suopea\nsinullekaan. No, minä en ole kuitenkaan karkoittanut häntä pois,\nsillä hän on älykäs mies. Kovin hän kuitenkin kopeilee. Äsken juuri\nsanoin hänelle: »Karamazovit eivät ole konnia, vaan filosofeja, sillä\nkaikki tosivenäläiset ihmiset ovat filosofeja, mutta sinä, vaikka\noletkin saanut oppia, et ole filosofi, sinä olet maalaismoukka.» Hän\nnauroi ilkeästi. Mutta minä sanoin hänelle: de ajatuksibus non est\ndisputandum, eikö se ollut hyvä vitsi? Pääsin ainakin klassillisuuden\nmakuun minäkin, — alkoi Mitja äkkiä nauraa hohottaa.\n\n— Minkä tähden sinä olet mennyttä miestä? Sinä sanoit äsken niin, —\nkeskeytti Aljoša.\n\n— Minkä tähden olen mennyttä miestä? Hm! Oikeastaan... jos otetaan asia\nkokonaisuudessaan, — niin on sääli Jumalaa, sentähden!\n\n— Mitenkä on sääli Jumalaa?\n\n— Ajattelehan: tuolla hermoissa, päässä, se on, tuolla aivoissa nuo\nhermot... (no, piru ne vieköön!) on sellaisia pikku häntiä, no, ja\nheti kun ne siellä alkavat väristä... se on, näetkö, minä katson\njotakin silmälläni, kas näin, ja ne rupeavat värisemään, nuo hännät...\nja kun ne rupeavat värisemään, niin syntyy kuva, ei ihan heti, vaan\nsiinä menee jokin silmänräpäys, menee sekunti, ja syntyy jonkinmoinen\nmomentti, taikka ei momentti, — piru sen vieköön, momentin, — vaan\nkuva, toisin sanoen esine tai tapahtuma, no, piru siitä, — siksipä minä\njuuri havaitsen ja sitten ajattelen... koska on olemassa nuo pikku\nhännät, enkä ollenkaan sen vuoksi, että minulla on sielu, tai että minä\nolen jokin kuva tai muoto, se kaikki on typeryyttä. Tämän, veliseni,\nselitti Mihail minulle jo eilen, ja se aivan kuin kärvensi minut.\nSuurenmoista, Aljoša, on tuo tiede! Syntyy uusi ihminen, sen minä\nymmärrän... Mutta Jumalaa on kuitenkin sääli!\n\n— No, hyvä sekin, — sanoi Aljoša.\n\n— Ettäkö on sääli Jumalaa. Kemiaa, veljeni, kemiaa! Ei sille voi\nmitään, teidän pyhyytenne, väistykää hiukan syrjään, kemia on\nkulkemassa! Mutta Rakitin ei rakasta Jumalaa, uh, ei ollenkaan! Se on\nniiden kaikkien kipein kohta! Mutta he salaavat sen. Valehtelevat.\nTeeskentelevät. »Mitä, esitätkö tämän arvostelujen osastossa?» kysyn.\n— »No, selvästi ne eivät anna tehdä sitä», sanoo. Nauraa. — »Mutta\nmiten on», kysyn, »ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa ja\nilman tulevaa elämää? Nyt kai siis on kaikki luvallista, kaikkea saa\ntehdä?» — »Etkö sinä sitten ole sitä tietänyt?» sanoo. Nauraa. —\n»Viisas mies», sanoo, »voi tehdä kaikkea, viisas mies osaa aina keinot\nkeksiä, no, mutta sinä», sanoo, »tapoit ja olet sotkenut asiasi, saat\nvankilassa mädätä!» Tätä hän puhuu minulle. Sika kerrassaan! Ennen minä\npotkaisin tuommoiset pois, no, nyt minä kuuntelen. Puhuuhan hän paljon\njärkevääkin. Kirjoittaa niin ikään älykkäästi. Hän alkoi viikko sitten\nlukea minulle erästä kirjoitusta, minä kopioin siitä tahallani muutaman\nrivin, odotahan, tässä se on.\n\nMitja otti kiireesti liivintaskustaan paperipalan ja luki:\n\n»Jos tahtoo ratkaista tämän kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea\nasettaa persoonansa poikkiteloin todellisuuteensa nähden.»\n\n— Ymmärrätkö vai etkö?\n\n— En, en ymmärrä, — sanoi Aljoša.\n\nHän katseli Mitjaa uteliaana ja kuunteli hänen puhettaan.\n\n— En minäkään ymmärrä. Hämärää ja epäselvää, mutta sen sijaan älykästä.\n»Kaikki», sanoo, »kirjoittavat tällä tavoin, sillä semmoinen on\nympäröivä piiri»... Ympäröivää piiriä pelkäävät. Runojakin kirjoittaa,\nveijari, sepitti runon rouva Hohlakovin jalasta, hahhahhah!\n\n— Minä olen kuullut, — sanoi Aljoša.\n\n— Olet kuullut? Entä oletko kuullut itse runon?\n\n— En.\n\n— Minulla on se, minä luen sen sinulle. Sinä et tiedä, minä en ole\nsinulle kertonut, tässä on kokonainen historia. Senkin veitikka! Kolme\nviikkoa sitten hän sai päähänsä ruveta minua ärsyttämään: »Sinä»,\nsanoo, »olet joutunut pussiin kuin mikäkin hölmö kolmentuhannen takia,\nmutta minä nykäisen niitä puolitoistasataa tuhatta, nain erään lesken\nja ostan kivitalon Pietarissa». Ja kertoi minulle hakkailevansa rouva\nHohlakovia; tämä taas ei nuorenakaan ole ollut kovin älykäs ja on\nneljänkymmenen iässä menettänyt kaiken järkensä. »Mutta hän on perin\ntunteellinen», sanoo, »siihen minä iskenkin. Menen naimisiin, kuljetan\nhänet Pietariin ja alan julkaista sanomalehteä.» Ja niin iljettävän\nintohimoinen sylki on hänen huulillaan, — ei rouva Hohlakovin takia,\nvaan noitten puolentoistasadantuhannen. Ja hän sai minut uskomaan,\nsai kuin saikin; hän käy aina luonani, joka päivä: alkaa taipua,\nsanoo. Loisti riemusta. Mutta sitten hänet yhtäkkiä ajettiin ulos:\nPerhotin, Pjotr Iljitš, sai voiton, uljas mies! Oli ollut melkein\nkuin kiitollinen tuolle hupakolle siitä, että tämä oli ajanut hänet\npois! Täällä minun luonani käydessään Rakitin sepitti tuon runon.\n»Ensimmäisen kerran», sanoo, »tahrin käteni kirjoittamalla runoja, teen\nsen liehitelläkseni, siis hyödyllisen asian vuoksi. Saatuani haltuuni\nhupakon kapitaalin voin sitten tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.» Hehän\nlöytävät jokaisen iljettävän teon puolustukseksi yhteiskunnan edun!\n»Kirjoitinpa kuitenkin», sanoo, »paremmin kuin sinun Puškinisi, sillä\nleikilliseen runoonkin osasin punoa yhteiskunnallista murhetta». Mitä\nhän sanoi Puškinista — sen minä ymmärrän. Mitäs, jos hän todella oli\nlahjakas henkilö, mutta kuvaili ainoastaan pieniä jalkoja. Mutta kuinka\nylpeä hän oli runostaan! Itserakkaita ne ovat, itserakkaita! »Lempeni\nesineen kipeän jalan paranemiselle», — sellaisen otsikon hän keksi, —\nvirkeä mies!\n\n    Kuinka onkaan jalka sievä!\n    Turvotus on siinä lievä!\n    Tohtorit sen luona häärii,\n    silpoo, sitoo, tarkoin käärii.\n\n    Jalkaa en voi murehtia. —\n    Puškin niistä laulaa saapi:\n    päätä suren, aattehia\n    se kun tuskin tajuaapi.\n\n    Tajuta jo hiukan alkaa,\n    vaan tuo jalka kaikki sotki!\n    Terveeksi nyt toivon jalkaa,\n    niin ei pääkään vastaan potki.\n\nSika, kerrassaan sika, mutta osasipa lurjus sepittää leikkisästi! Ja\ntodellakin hän punoi siihen myös »yhteiskunnallista». Mutta kylläpä hän\nsuuttui, kun hänet ajettiin ulos. Kiristeli hampaitaan!\n\n— Hän on jo kostanut, — sanoi Aljoša. — Hän on kirjoittanut\nsanomalehteen rouva Hohlakovista.\n\nJa Aljoša kertoi hänelle nopeasti _Kulkupuheita_-lehdessä olleesta\nkirjeestä.\n\n— Se on hän, hän! — vahvisti Mitja rypistäen kulmiaan. — Hän se on!\nNuo kirjeet sanomalehtiin... minähän tiedän... miten paljon alhaista\nonkaan kirjoitettu esimerkiksi Grušasta!... ja myös tuosta toisesta,\nKatjasta... Hm!\n\nHän asteli huolestuneena huoneessa.\n\n— Veljeni, minä en voi olla täällä kauan, — sanoi Aljoša oltuaan vähän\naikaa vaiti. — Huomenna sinulla on kauhea, suuri päivä: Jumalan tuomio\ntäyttyy sinulle... ja ihmeekseni sinä kuljet etkä puhu asiaa, vaan\nHerra ties mitä...\n\n— Ei, älä ihmettele, — keskeytti Mitja tulisesti. — Olisiko minun\npuhuttava tuosta löyhkivästä koirasta, vai mitä? Murhaajasta? Olemme\nyhdessä kylliksi puhuneet siitä. En tahdo puhua enää Smerdjaštšajan\nhaisevasta pojasta! Jumala tappaa hänet, saat nähdä sen, ole vaiti!\n\nHän astui kiihtyneenä Aljošan luo ja suuteli häntä yhtäkkiä. Hänen\nsilmänsä alkoivat leimuta.\n\n— Rakitin ei sitä ymmärrä, — alkoi hän ikäänkuin jonkinmoisen\ninnostuksen vallassa, — mutta sinä, sinä ymmärrät kaiken. Siksi\nolenkin sinua niin hartaasti odottanut. Näetkö, minä olen jo kauan\ntahtonut sanoa sinulle paljon täällä, näitten paljaitten seinien\nsisäpuolella, mutta en ole puhunut mitään pääasiasta: tuntui yhä\nniinkuin aika ei vielä olisi tullut. Olen nyt odottanut viimeiseen\nhetkeen asti vuodattaakseni sinulle sydämeni. Veli, minä olen tuntenut\nnäinä viimeisinä kahtena kuukautena itsessäni uuden ihmisen, minussa\non herännyt eloon uusi ihminen! Se oli suljettuna minuun, mutta se ei\nolisi koskaan tullut esille, jos tämä isku ei olisi minua kohdannut.\nSe on kauheata! Ja mitäpä minä siitä, että saan vuorikaivoksessa\nkaksikymmentä vuotta hakata vasaralla malmia vuoresta, — minä en\nollenkaan pelkää sitä, mutta toinen asia minua nyt peloittaa: kunhan\nkuolleista noussut uusi ihminen ei poistuisi luotani! Voi löytää\nsielläkin, vuorikaivoksissa, maan alla, vierellään samanlaisessa\npakkotyöläisessä ja murhamiehessä inhimillisen sydämen ja tulla hänen\nystäväkseen, sillä sielläkin voi elää ja rakastaa ja kärsiä! Voi\nuudistaa ja elvyttää eloon tuossa pakkotyöläisessä jo jähmettyneen\nsydämen, voi hoidella häntä vuosimääriä ja tuoda viimein piilosta\nesille päivän valoon ylevän sielun, marttyyriuden tunnon, saada\nuudelleen syntymään enkelin, herättää eloon sankarin. Ja heitähän on\npaljon, heitä on satoja, ja kaikki me olemme syyllisiä heidän tähtensä!\nMiksi minä silloin näin unissani »lapsukainen» semmoisella hetkellä?\n»Miksi lapsukainen on onneton?» Se oli profeetallinen ennustus minulle\nsillä hetkellä! »Lapsukaisen» tähden minä lähdenkin. Sillä kaikki ovat\nsyyllisiä kaikkien puolesta. Kaikkien »lapsukaisten», sillä on pieniä\nlapsia ja isoja lapsia. Kaikki ovat »lapsukaisia». Kaikkien tähden\nminä menenkin, sillä pitäähän jonkun lähteä kaikkienkin puolesta.\nMinä en ole tappanut isääni, mutta minun on lähdettävä. Minä suostun!\nMinulle on tämä kaikki tullut täällä... näitten alastomien seinien\nsisällä. Mutta niitähän on paljon, niitä on siellä satoja, siellä\nmaan alla, vasarat käsissä. Niin, me tulemme olemaan kahleissa eikä\nole vapautta, mutta silloin, suuressa murheessamme, me heräämme\nuuteen eloon riemussa, jota ilman ihminen ei voi elää, mutta Jumala\non olemassa, sillä Jumala antaa riemun, se on Hänen etuoikeutensa,\nsuuri etuoikeus... Jumala, sulakoon ihminen rukoukseen! Kuinka minä\nvoin olla siellä, maan alla, ilman Jumalaa? Rakitin valehtelee: jos\nJumala karkoitetaan maan päältä, niin me kohtaamme Hänet maan alla!\nPakkotyöläisen on mahdotonta olla ilman Jumalaa, vielä mahdottomampaa\nkuin ei-pakkotyöläisen! Ja silloin me, maan alla olevat ihmiset,\nlaulamme maan uumenista traagillisen hymnin Jumalalle, jolla on riemu!\nEläköön Jumala ja Hänen riemunsa! Minä rakastan Häntä!\n\nLausuessaan hurjan puheensa Mitja oli vähällä tukehtua. Hän kalpeni,\nhänen huulensa vavahtelivat, silmistä vierivät kyynelet.\n\n— Ei, elämä on täysi, elämää on maan allakin! — alkoi hän taas. — Sinä\net usko, Aleksei, kuinka minä nyt tahdon elää, millainen halu olla\nolemassa ja ymmärtää minussa on syntynyt juuri näitten paljaitten\nseinien sisäpuolella! Rakitin ei tätä ymmärrä, hänelle on tärkeätä vain\ntalon rakentaminen ja asukkaitten ottaminen, mutta minä odotin sinua.\nJa mitä on kärsimys? Minä en pelkää sitä, vaikka se olisi ääretön. Nyt\nen pelkää, ennen pelkäsin. Tiedätkö, minä kenties en vastaakaan mitään\noikeudessa... Ja minussa tuntuu nyt olevan tätä voimaa niin paljon,\nettä minä voitan kaikki, kaikki kärsimykset, voidakseni vain sanoa\nitselleni joka hetki: minä olen olemassa! Tuhansissa tuskissa — minä\nolen olemassa, vääntelehdin kidutettuna, — mutta minä olen olemassa!\nMinä istun muurien sisällä, mutta minäkin olen olemassa, näen auringon,\ntai jos en näe aurinkoa, niin tiedän sen olevan olemassa. Mutta sen\ntietäminen, että aurinko on olemassa, — se on jo koko elämä. Aljoša,\nkerubini, minut tappavat kaikenlaiset filosofiat, piru ne vieköön! Veli\nIvan...\n\n— Mitä veli Ivan? — keskeytti Aljoša, mutta Mitja ei kuullut sitä.\n\n— Näetkö, minulla ei ennen ollut mitään näitä epäilyksiä, mutta\nse kaikki piili minussa. Kenties juuri siitä syystä, että minulle\ntietymättömät aatteet minussa riehuivat, minä juopottelin ja tappelin\nja reuhasin. Vaimentaakseni ne itsessäni minä tappelin, tahdoin\nne tyynnyttää, tukahduttaa. Veli Ivan ei ole Rakitin, hän pitää\naatteen piilossa. Veli Ivan on sfinksi ja on vaiti, on aina vaiti.\nMutta minua kiusaa Jumala. Se yksin minua kiusaakin. Entäpä jos\nHäntä ei olekaan? Mitä, jos Rakitin onkin oikeassa, että tämä aate\nihmiskunnassa on keinotekoinen? Silloin, jos Häntä ei ole, on ihminen\nmaailman, luomakunnan päällikkö. Suurenmoista! Mutta kuinka hän voi\nolla hyveellinen ilman Jumalaa? Siinä kysymys! Minä ajattelen yhä\ntuota. Sillä ketä hän silloin rakastaa, ihminen nimittäin? Kenelle\nhän on kiitollinen, kenelle laulaa hymnin? Rakitin nauraa. Rakitin\nsanoo, että voi rakastaa ihmiskuntaa ilman Jumalaakin. No, vain tuo\nräkänokka rahjus voi sellaista vakuuttaa, mutta minä en voi sitä\nymmärtää. Helppoa on Rakitinin elää: »Sinä», sanoi hän minulle tänään,\n»puuhaa mieluummin ihmisen kansalaisoikeuksien laajentamisen hyväksi\ntai hommaa vaikkapa sitä, ettei lihan hinta nousisi; siten sinä\nosoitat yksinkertaisemmin ja lähemmin rakkautesi ihmiskuntaan kuin\nfilosofoimalla.» Minä tokaisin hänelle siihen: »Mutta sinä», sanon,\n»olet ilman Jumalaa ja panet itse vielä lihalle hintaa lisää, kun\nsiihen on tilaisuutta, ja otat ruplan voittoa kopeekasta». Hän suuttui.\nSillä mitä on hyve? Vastaa sinä minulle, Aleksei. Minulla on hyveeni,\nmutta kiinalaisen hyve on toisenlainen, — se on siis suhteellista. Vai\neikö ole? Eikö se olekaan suhteellista? Kavala kysymys! Sinä et rupea\nnauramaan, jos sanon, että minä olen valvonut kaksi yötä tämän takia.\nMinä ihmettelen nyt vain sitä, kuinka ihmiset elävät eivätkä ajattele\ntätä ensinkään. Turhuutta! Ivanilla ei ole Jumalaa. Hänellä on aate. Ei\nminun mittasuhteitteni mukainen. Mutta hän on vaiti. Minä luulen, että\nhän on vapaamuurari. Minä kysyin häneltä — hän vaikenee. Tahdoin juoda\nvettä hänen lähteestään, — hän vaikenee. Kerran vain hän sanoi sanasen.\n\n— Mitä hän sanoi? — kysyi Aljoša kiireesti.\n\n— Minä sanon hänelle: »Kaikki on siis luvallista, jos kerran on niin?»\n— Hän rypisti kulmiaan: »Fjodor Pavlovitš», sanoo, »meidän isämme, oli\nporsas, mutta hän ajatteli oikein». Semmoista hän sanoa paukautti.\nMuuta ei sanonutkaan. Se on jo puhtaampaa peliä kuin Rakitinin.\n\n— Niin, — vahvisti Aljoša katkerasti. — Milloin hän oli luonasi?\n\n— Tästä myöhemmin, nyt muuta. Minä en tähän saakka ole puhunut sinulle\nIvanista juuri mitään. Olen lykännyt loppuun. Kun tämä minun juttuni\ntäällä päättyy ja tuomio julistetaan, silloin kerron sinulle jotakin,\nkerron kaikki. Tässä on eräs kauhea seikka... Ja sinä saat olla minun\ntuomarinani tässä asiassa. Mutta nyt, älä alakaan puhua siitä, nyt ei\nhiiskuta mitään. Sinä puhut huomisesta, tuomiosta, mutta uskotko, että\nminä en tiedä mitään.\n\n—- Oletko puhunut tuon asianajajan kanssa?\n\n— Mitäpä asianajajasta! Olen puhunut hänelle kaikesta. Pehmeä veijari,\npääkaupunkilainen. Bernard! Mutta hän ei usko minua rahtuakaan. Uskoo\nminun tappaneen, ajattelehan, — kyllä minä näen. »Miksi sitten», kysyn,\n»te näin ollen olette saapunut minua puolustamaan?» Vähät heistä.\nLääkärinkin tilasivat, tahtovat osoittaa minut hulluksi. En salli sitä!\nKaterina Ivanovna tahtoo täyttää »velvollisuutensa» loppuun asti. Se\non teennäistä! (Mitja naurahti katkerasti.) Kissa! Kova sydän! Hänhän\ntietää minun sanoneen silloin Mokrojessa hänestä, että hän on »suurta\nvihaa» kantava nainen! Hänelle se on kerrottu. Niin, todistukset ovat\nlisääntyneet kuin meren hieta! Grigori pitää kiinni kertomuksestaan.\nGrigori on rehellinen, mutta hölmö. Moni ihminen on rehellinen siksi,\nettä on hölmö. Tämä on Rakitinin ajatus. Grigori on viholliseni. Joku\non parempi vihollisena kuin ystävänä. Tämän sanon Katerina Ivanovnasta.\nPelkään, oh, pelkään, että hän oikeudessa kertoo tuosta kumarruksesta\nmaahan asti neljäntuhannenviidensadan vuoksi! Hän maksaa aivan\ntäydellisesti viimeiseen ropoon asti. Minä en tahdo hänen uhriaan!\nHe häpäisevät minut oikeudessa! Jotenkuten sen sietänen. Käy hänen\nluonaan, Aljoša, pyydä, ettei hän puhuisi tätä oikeudessa. Vai eikö se\nkäy päinsä? No, hitto vieköön, sama se, minä kärsin sen! Mutta häntä\nminun ei ole sääli. Hän itse tahtoo sitä. Varas on vaivansa ansainnut.\nMinä, Aleksei, pidän oman puheeni. (Hän naurahti taas katkerasti.)\nMutta... mutta Gruša, Gruša, Herra Jumala! Miksi hän nyt ottaa päälleen\nsellaisen kärsimyksen? — huudahti hän äkkiä kyynelsilmin. — Gruša\ntappaa minut, hänen ajattelemisensa tappaa minut, tappaa! Hän oli äsken\nluonani.\n\n— Hän kertoi minulle. Sinä teit hänet tänään hyvin murheelliseksi.\n\n— Tiedän. Piru minut vieköön luonteeni takia. Tulin mustasukkaiseksi!\nErotessa kaduin, suutelin häntä. Anteeksi en pyytänyt.\n\n— Miksi et pyytänyt? — huudahti Aljoša.\n\nMitja alkoi äkkiä nauraa miltei iloisesti.\n\n— Jumala varjelkoon sinua, hyvää poikaa, pyytämästä milloinkaan vikaasi\nanteeksi rakastamaltasi naiselta! Rakastamaltasi erittäinkin, olitpa\nhänen edessään miten syyllinen tahansa! Sillä nainen — piru sen tietää,\nveljeni, mikä hän oikein on, minä ne ainakin ymmärrän! Älä koetakaan\ntunnustaa hänelle syyllisyyttäsi, »olen, näes, syyllinen, anna\nanteeksi»: silloin alkaa sataa moitteita! Hän ei mitenkään voi antaa\nanteeksi suoraan ja yksinkertaisesti, vaan alentaa sinut rievuksi,\nlaskee viaksesi senkin, mitä ei ole edes ollutkaan, ottaa kaiken,\nei unohda mitään, lisää omiaan ja antaa sitten vasta anteeksi. Ja\nnäin tekee parhain, kaikkein parhain heistä! Hän kaapii kaiken, mitä\nkaapimalla irti saa, ja panee sen sinun päähäsi — semmoinen julmuus,\nsanon sinulle, on heissä aivan kaikissa, noissa enkeleissä, joita ilman\nme emme voi elää! Näetkö, ystäväni, minä sanon avoimesti ja suoraan:\njokaisen kunnon miehen on pakko olla jonkun naisen tohvelin alla.\nSellainen vakaumus minulla on; ei vakaumus, vaan tunne. Miehen pitää\nolla jalomielinen, eikä se miestä tahraa! Se ei tahraa sankariakaan,\nei tahraa Caesariakaan! No, mutta älä kuitenkaan pyydä anteeksi, älä\nmilloinkaan äläkä mitään. Muista sääntö: sen opetti sinulle veljesi\nMitja, joka joutui hunningolle naisten tähden. Ei, mieluummin minä teen\nGrušalle jonkin palveluksen anteeksi saamatta. Minä jumaloin häntä,\nAleksei, jumaloin! Hän vain ei näe tätä, hänelle yhä vain ei rakkaus\nriitä. Ja hän uuvuttaa minua, uuvuttaa rakkaudella. Mitä entisestä!\nEnnen minua uuvuttivat vain infernaaliset ruumiinkaartumat, mutta\nnyt minä olen ottanut koko hänen sielunsa omaan sieluuni ja tullut\nitse hänen kauttaan ihmiseksi! Vihitäänkö meidät? Jos sitä ei tehdä,\nniin minä kuolen mustasukkaisuudesta. Niinpä uneksinkin jotakin joka\npäivä... Mitä hän puhui sinulle minusta?\n\nAljoša toisti kaikki Grušenjkan äskeiset puheet. Mitja kuunteli\ntarkasti joka kohtaa, kysyi monia asioita uudelleen ja oli tyytyväinen.\n\n— Hän ei siis ole vihoissaan siitä, että olen mustasukkainen, —\nhuudahti hän. — Oikea nainen! »Minulla itsellänikin on julma sydän.»\nUh, minä rakastan tuollaisia julmia, vaikka en siedäkään, että minun\ntähteni ollaan mustasukkaisia, en siedä! — Me tulemme tappelemaan.\nMutta minä rakastan, rakastan häntä aina rajattomasti. Vihitäänkö\nmeidät? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Siinä kysymys. Mutta\nilman häntä minä en voi elää...\n\nMitja asteli kulmakarvat rypyssä huoneessa. Huone oli jo melkein pimeä.\nHän tuli yhtäkkiä hyvin huolestuneeksi.\n\n— Siis salaisuus, sanoo hän, salaisuus? Minulla muka on kolmen kesken\nsalaliitto häntä vastaan ja »Katjka» muka on myös sekaantunut asiaan?\nEi, Grušenjka, ei se ole sitä. Sinä olet tehnyt tässä erehdyksen,\ntyperän naisellisen erehdyksen! Aljoša, ystäväni, kas vain, mihin meni!\nMinä ilmaisen sinulle salaisuutemme!\n\nHän katseli ympärilleen joka puolelle, astui nopeasti aivan hänen\nedessään seisovan Aljošan luo ja alkoi kuiskia hänelle salaperäisen\nnäköisenä, vaikka oikeastaan ei kukaan voinut heitä kuulla: vanha\nvartija torkkui nurkassa penkillä eikä yksikään sana voinut kuulua\nvahtisotilaille asti.\n\n— Minä ilmaisen sinulle koko meidän salaisuutemme! — alkoi Mitja\nkiireesti kuiskia. — Tahdoin ilmaista sen myöhemmin, sillä voinko\nminä ryhtyä mihinkään ilman sinua? Sinä olet minulle kaikki kaikessa.\nVaikka minä sanoinkin, että Ivan on ylempänä meitä, niin sinä olet\nminun kerubini. Vain sinun päätöksesi on ratkaiseva. Kenties sinä\noletkin korkeampi ihmisenä, eikä Ivan. Näetkö, tässä on kysymyksessä\nomantunnon asia, arka omantunnon asia, — niin tärkeä salaisuus, että\nminä en kykene siitä itse selviytymään, ja siirsin kaikki sinun\ntuloosi. Mutta kuitenkin on nyt aikaista päättää, sillä pitää odottaa\ntuomiota: kun tuomio lankeaa, silloin sinä saat ratkaista kohtaloni.\nNyt älä ratkaise; minä sanon sinulle asian heti, sinä kuulet, mutta\nälä ratkaise. Malta ja ole vaiti. Minä en ilmaise sinulle kaikkea.\nSanon sinulle vain pääaatteen, en yksityiskohtia, mutta pidä sinä\nsuusi kiinni. Ei kysymystä, ei liikahdusta, suostutko siihen? Mutta\nmuuten, Herra Jumala, mihin minä panen sinun silmäsi? Pelkään, että\nsilmäsi ilmaisevat ratkaisun, vaikka sinä olisitkin vaiti. Uh, minä\npelkään! Aljoša, kuule: veli Ivan esittää, että minä _karkaisin_.\nYksityiskohtia en sano: kaikki on otettu huomioon, kaikki voi\njärjestyä. Ole vaiti, älä ratkaise. Amerikkaan, Grušan kanssa. Enhän\nminä voi elää ilman Grušaa! No, jos häntä ei päästetä siellä luokseni?\nVihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Veli Ivan sanoo että ei. Mutta\nmitä minä teen ilman Grušaa siellä maan alla vasaroineni? Murskaan\nvain oman pääni tuolla vasaralla! Mutta mitäs toiselta puolen sanoo\nomatunto? Pakeninhan kärsimystä! Oli osviitta — minä hylkäsin osviitan,\noli olemassa puhdistumisen tie — minä käännyin ympäri vasempaan. Ivan\nsanoo, että Amerikassa voi, »kun on hyvät taipumukset», tuottaa enemmän\nhyötyä kuin maan alla. No, mutta missä on meidän maanalainen hymnimme?\nMitä on Amerikka, Amerikka on taaskin turhuus! Ja konnuutta on\nAmerikassa luullakseni myös paljon. Olen paennut ristiinnaulitsemista!\nSiksihän puhun sinulle, Aleksei, että sinä yksin kykenet tämän\nymmärtämään eikä kukaan muu, toisista tämä on tyhmyyksiä, hourailua,\nkaikki se, mitä minä olen puhunut sinulle hymnistä. Sanovat, että joko\nolen tullut hulluksi tai olen hölmö. Mutta minä en ole menettänyt\njärkeäni enkä ole hölmökään. Puheeni hymnistä ymmärtää myös Ivan, mutta\nhän ei vastaa siihen, on vaiti. Ei usko hymniin. Älä puhu, älä puhu:\nnäenhän minä, miten sinä katsot: sinä olet jo ratkaissut! Älä ratkaise,\nsäästä minua, minä en voi elää ilman Grušaa, odota tuomiota!\n\nMitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin\nAljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä\nhänen silmiinsä.\n\n— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran\nrukoilevalla äänellä.\n\nAljoša kuunteli suuresti ihmetellen ja oli syvästi liikutettu.\n\n— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas\nkehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?\n\n— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt\nluonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi\nheti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee.\nHän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen\nkatseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin\nhymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli\nhankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti\nhän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo,\nsinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten,\nkymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.\n\n— Ja kielsi kokonaan kertomasta minulle? — kysyi Aljoša.\n\n— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi\nkertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat\nomaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!\n\n— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä,\nennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää;\nsilloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.\n\n— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin!\nSillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti\nMitja katkerasti.\n\n— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan\nvoivasi osoittaa syyttömyyttäsi?\n\nMitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi\npäätään.\n\n— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä\nkiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän\non myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian,\nsuutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni\nvarten...\n\nHe syleilivät ja suutelivat toisiaan.\n\n— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän\nhän uskoo minun tappaneen!\n\nSurumielinen hymy pusertui hänen huulilleen.\n\n— Kysyitkö sinä häneltä, uskooko hän vai eikö? — kysyi Aljoša.\n\n— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt\nvoimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!\n\nHe suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa\nulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:\n\n— Astu seisomaan eteeni, kas näin.\n\nJa hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen\nkasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli\nmelkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät,\nkatse kiintyi terävästi Aljošaan.\n\n— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä:\nuskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko\nvai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle\nraivoisasti.\n\nAljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen,\ntunki ikäänkuin jotakin terävää.\n\n— Anna olla, mitä sinä... — sopersi hän aivan kuin ymmällä.\n\n— Koko totuus, kokonaan, älä valehtele! — toisti Mitja.\n\n— En ole hetkeäkään uskonut, että sinä olisit murhaaja, — pääsi\nyhtäkkiä väräjävä ääni Aljošan rinnasta, ja hän kohotti oikean kätensä\nylös ikäänkuin kutsuen Jumalan sanojensa todistajaksi. Onnen tunne\nkirkasti heti Mitjan kasvot.\n\n— Kiitos sinulle! — lausui hän hitaasti aivan kuin huoataan\npyörtymyksen jälkeen. — Nyt sinä olet minut uudestisynnyttänyt...\nUskotko: tähän saakka olen pelännyt kysyä sinulta, ajattelehan,\nsinulta! No, mene, mene! Sinä olet vahvistanut minua huomista varten,\nJumala sinua siunatkoon! No, mene, rakasta Ivania! — pääsi Mitjan\nsuusta viimeisenä sanana.\n\nAljoša lähti huoneesta aivan kyyneltynein silmin. Tuollainen määrä\nepäluuloisuutta Mitjassa, sellainen määrä luottamuksen puutetta\nhäneenkin, Aljošaan, — kaikki tuo avasi yhtäkkiä Aljošan silmät\nnäkemään niin pohjattoman murheen ja epätoivon hänen onnettoman\nveljensä sielussa, jommoista hän aikaisemmin ei ollut aavistanutkaan.\nSyvä, rajaton sääli valtasi hänet ja näännytti hänet silmänräpäyksessä.\nHänen sydämensä oli lävistetty, ja sitä kivisti hirveästi. »Rakasta\nIvania!» muistuivat hänelle äkkiä mieleen Mitjan äskeiset sanat.\nHänhän olikin menossa Ivanin luo. Hänen olisi jo aamulla ollut hirveän\ntarpeellista nähdä Ivan. Yhtä paljon kuin Mitjasta hän oli huolissaan\nIvanista, ja nyt, kun hän oli tavannut veljensä, enemmän kuin koskaan\nennen.\n\n\n\n\n5.\n\nEt sinä, et sinä!\n\n\nMatkalla Ivanin luo hänen oli kuljettava sen talon ohitse, jossa\nKaterina Ivanovna astui. Ikkunoissa oli valoa. Hän pysähtyi äkkiä\nja päätti mennä sisälle. Katerina Ivanovnaa hän ei ollut nähnyt\nyli viikkoon. Mutta hän tuli nyt ajatelleeksi, että Ivan kenties\nparast’aikaa on Katerina Ivanovnan luona, varsinkin semmoisen päivän\naattona. Soitettuaan kelloa ja tultuaan portaille, joita himmeästi\nvalaisi kiinalainen lyhty, hän näki portaita alas tulevan miehen, jonka\nhän tämän saavuttua hänen luokseen tunsi veljekseen. Tämä oli siis jo\ntulossa pois Katerina Ivanovnan luota.\n\n— Ah, sinäkö siinä vain, — sanoi kuivasti Ivan Fjodorovitš. — No,\nhyvästi. Oletko menossa hänen luokseen?\n\n— Olen.\n\n— En kehoittaisi, hän on »mielenliikutuksen vallassa», ja sinä\nhermostutat häntä vielä enemmän.\n\n— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli\nauennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?\n\n— Kyllä, minä olin hänen luonaan.\n\n— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja\nte, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi\ntakaisin. Kuu-let-te-ko!\n\nKatjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš\nsilmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa\nportaita ylös.\n\n— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli\nsen.\n\n— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš\nastuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin\nyhdeksi minuutiksi.\n\n— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden\nseisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen\ntummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti\nmyöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta\ntällä hetkellä.\n\n— Mitä hän käski sanoa minulle?\n\n— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, —\nettä te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta\n(hän hämmentyi hiukan)... mitä teidän kesken oli... aivan ensimmäisen\ntuttavuutenne aikana... siinä kaupungissa...\n\n— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui\npuheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän\nitsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä\nsäästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei\nFjodorovitš.\n\nAljoša katseli häntä tarkasti koettaen ymmärtää häntä.\n\n— Sekä itseänne että häntä, — lausui hän hiljaa.\n\n— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin\nvihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.\n\n— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän\nankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te\ntahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.\n\n— Te todistatte rehellisesti, — sanoi Aljoša, — muuta ei tarvitakaan.\n\n— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan\nkiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa\nkajota tuohon petoon... niinkuin käärmeeseen... mutta eipä, pidän\nhäntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on\nmurhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan\nFjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman\nkysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä\nennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he\nlopulta olivat joutuneet riitaan.\n\n— Minä olen Smerdjakovin luona... Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi,\nettä hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan\nFjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša\nhätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä\nsuhteita.\n\n— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. —\nJa hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan\nportaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan\nmolempiin käsiin.\n\n— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä\nhetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen.\nEttekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on\nkuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen\njäljestään...\n\nAljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei\nollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.\n\n— Mitä sinä? — kääntyi hän äkkiä Aljošaan päin, kun näki tämän tulevan\njäljessään. — Hän käski sinua juoksemaan jäljestäni, koska minä olen\nhullu. Tiedän sen ulkoa, — lisäsi hän vihaisesti.\n\n— Hän tietenkin erehtyy, mutta hän on sikäli oikeassa, että sinä olet\nsairas, — sanoi Aljoša. — Minä katselin äsken hänen luonaan sinun\nkasvojasi; sinulla on hyvin sairaat kasvot, hyvin sairaat, Ivan!\n\nIvan kulki pysähtymättä. Aljoša seurasi häntä.\n\n— Tiedätkö sinä, Aleksei Fjodorovitš, miten tullaan hulluksi? — kysyi\nIvan aivan äkkiä hiljaisella, ei enää ollenkaan vihaisella äänellä,\njossa odottamatta oli havaittavissa mitä vilpittömintä uteliaisuutta.\n\n— En, en tiedä; otaksun, että hulluutta on monta eri lajia.\n\n— Mutta voiko havaita itsestään, että on tulemassa hulluksi?\n\n— Minä luulen, ettei semmoisessa tapauksessa voi selvästi tarkata\ntilaansa, — vastasi Aljoša ihmetellen.\n\nIvan vaikeni puoleksi minuutiksi.\n\n— Jos sinä tahdot puhua kanssani jostakin, niin ole hyvä ja vaihda\npuheenainetta, — sanoi hän yhtäkkiä.\n\n— Kas tässä annan muistaessani sinulle kirjeen, — lausui Aljoša arasti,\notti taskustaan Lisen kirjeen ja ojensi sen hänelle. He sattuivat juuri\ntulemaan lyhdyn kohdalle. Ivan tunsi heti käsialan.\n\n— Ahaa, tämä on tuolta reuhtovalta lapselta! — alkoi hän nauraa\nvihaisesti, ja kirjekuorta avaamatta hän yhtäkkiä repi kirjeen\npalasiksi ja viskasi tuuleen. Paperipalat lensivät eri tahoille.\n\n— Ei ole vielä kuudenkaantoista vuoden ikäinen luullakseni, ja jo\ntarjoutuu! — lausui hän halveksivasti harpaten taas eteenpäin pitkin\nkatua.\n\n— Miten tarjoutuu? — huudahti Aljoša.\n\n— Tietäähän sen, miten epäsiveelliset naiset tarjoutuvat.\n\n— Mitä sinä, Ivan, mitä sinä? — alkoi Aljoša surullisesti ja tulisesti\npuolustaa. — Hän on lapsi, sinä loukkaat lasta! Hän on sairas, hän on\nitse hyvin sairas, hänkin kenties on tulemassa mielenvikaiseksi... Minä\nen voinut olla antamatta sinulle hänen kirjettään... Minä päinvastoin\ntahdoin saada kuulla sinulta jotakin... pelastaakseni hänet.\n\n— Ei sinulla ole mitään kuultavaa minulta. Jos hän on lapsi, niin\nminä en ole lapsenpiika. Ole vaiti, Aleksei. Älä jatka. Minä en edes\najattele sitä.\n\nMolemmat olivat taas hetkisen vaiti.\n\n— Hän rukoilee nyt koko yön Jumalan Äitiä, jotta tämä osoittaisi\nhänelle, miten hänen on huomenna oikeudessa meneteltävä, — alkoi Ivan\ntaas yhtäkkiä puhua jyrkästi ja ilkeästi.\n\n— Tarkoitatko... Katerina Ivanovnaa?\n\n— Tarkoitan. Onko hänen esiinnyttävä Mitenjkan pelastajana vaiko\nturmioon syöksijänä? Sitä hän rukoilee, että hänen sielunsa\nvalaistaisiin. Hän itse, näettekö, ei vielä tiedä, ei ole ennättänyt\nvalmistautua. Hänkin pitää minua lapsenhoitajana, tahtoo, että minä\ntuudittaisin häntä!\n\n— Katerina Ivanovna rakastaa sinua, veljeni, — lausui Aljoša surullisen\ntunteen vallassa.\n\n— Kenties. Mutta minä en välitä hänestä.\n\n— Hän kärsii. Miksi sinä sitten puhut hänelle... toisinaan... sellaisia\nsanoja, että hän toivoo? — jatkoi Aljoša arasti nuhdellen. — Minähän\ntiedän, että sinä olet antanut hänelle toivoa, suo anteeksi, että puhun\nnäin, — lisäsi hän.\n\n— Minä en voi tässä menetellä niinkuin pitäisi, katkaista välit ja\nsanoa hänelle suoraan! — lausui Ivan äkäisesti. — Täytyy odottaa,\nkunnes murhaajalle on annettu tuomio. Jos minä rikon välit hänen\nkanssaan nyt, niin hän kostaakseen minulle huomenna syöksee turmioon\ntuon heittiön oikeudessa, sillä hän vihaa häntä ja tietää vihaavansa.\nTässä on kaikki valhetta, valhe valheen päällä! Nyt, kun en vielä ole\nrikkonut välejä hänen kanssaan, hän yhä vielä toivoo eikä tahdo syöstä\nturmioon tuota petoa, koska hän tietää, kuinka innokkaasti minä haluan\npelastaa sen onnettomuudesta. Ja milloin langenneekaan tuo kirottu\ntuomio!\n\nSanat »murhaaja» ja »peto» tekivät kipeätä Aljošan sydämelle.\n\n— Miten hän sitten voi syöstä turmioon veljemme? — kysyi hän ajatellen\nIvanin sanoja. — Mitä sellaista hän voi todistaa, joka suorastaan voisi\ntuhota Mitjan?\n\n— Sinä et vielä tiedä sitä. Hänellä on käsissään eräs asiapaperi,\nMitjan omakätisesti kirjoittama, joka matemaattisesti todistaa, että\nMitja on tappanut Fjodor Pavlovitšin.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti Aljoša.\n\n— Kuinka niin? Minä olen itse lukenut sen.\n\n— Sellaista asiapaperia ei voi olla olemassa! — toisti Aljoša\ntulisesti. — Ei voi olla, sillä hän ei ole murhaaja. Ei hän ole\ntappanut isää, ei hän!\n\nIvan Fjodorovitš pysähtyi yhtäkkiä.\n\n— Kuka sitten on murhaaja teidän mielestänne, — kysyi hän näennäisen\nkylmästi, ja kysymyksen sävyssä tuntui jotakin ylimielistä.\n\n— Sinä itse tiedät kuka, — lausui Aljoša hiljaa ja vakuuttavasti.\n\n— Kuka? Onko se tuo satu mielenvikaisesta idiootista,\nkaatuvatautisesta? Smerdjakovista?\n\nAljoša tunsi yhtäkkiä koko ruumiinsa vapisevan.\n\n— Sinä itse tiedät kuka, — pääsi häneltä voimattomasti. Hän oli\ntukehtua.\n\n— Mutta kuka, kuka? — huudahti Ivan melkein raivoisasti. Koko hänen\nitsehillitsemiskykynsä oli yhtäkkiä kadonnut.\n\n— Minä tiedän vain yhden asian, — lausui Aljoša edelleenkin melkein\nkuiskaten, — isää _et sinä_ ole tappanut.\n\n— »Et sinä!» Mitä on tuo »et sinä!» — tyrmistyi Ivan.\n\n— Et sinä ole tappanut isää, et sinä! — toisti Aljoša lujasti.\n\nNoin puoli minuuttia kesti äänettömyyttä.\n\n— Tiedänhän minä itsekin, etten sitä ole tehnyt minä, sinä hourailet!\n— lausui Ivan kalpeana ja vääristäen suunsa nauruun. — Hän aivan kuin\ntunki katseensa Aljošaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.\n\n— Ei, Ivan, sinä olet itse sanonut itsellesi useita kertoja, että sinä\nolet murhaaja.\n\n— Milloin minä olen sanonut?... Minä olen ollut Moskovassa... Milloin\nminä olen sanonut? — sopersi Ivan sekaantuen kokonaan.\n\n— Sinä olet sanonut tätä itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt\nyksiksesi näitten kauheitten kahden kuukauden aikana, — jatkoi\nAljoša hiljaa ja selvästi kuten ennenkin. Mutta hän puhui aivan kuin\nulkopuolelta itseään, aivan kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, vaan\ntottelisi jotakin vastustamatonta käskyä.\n\n— Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, ettei murhaaja\nole kukaan muu kuin sinä. Mutta et sinä ole tappanut, sinä erehdyt, et\nsinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Minut on Jumala lähettänyt\nsanomaan sinulle tämän.\n\nMolemmat olivat vaiti. Kokonaisen pitkän hetken kesti tätä\näänettömyyttä. He seisoivat kumpikin ja katsoivat koko ajan toistensa\nsilmiin. Molemmat olivat kalpeat. Yhtäkkiä alkoi Ivanin koko ruumis\nvapista, ja hän tarttui lujasti Aljošan olkapäähän.\n\n— Sinä olet ollut luonani! — kuiskasi hän hampaitaan kiristellen. —\nSinä olet ollut minun luonani, kun hän tuli... Tunnusta... sinä näit\nhänet, näit?\n\n— Kenestä sinä puhut... Mitjastako? — kysyi Aljoša aivan ymmällä.\n\n— En hänestä, piru vieköön pedon! — karjaisi Ivan raivoissaan. — Etkö\nsinä tiedä, että hän käy luonani? Kuinka sinä olet saanut sen tietää,\nsano!\n\n— Kuka _hän_? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo\npelästyneenä.\n\n— Ei, sinä tiedät... kuinka sinä muuten olisit... on mahdotonta, ettet\nsinä tietäisi...\n\nMutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti\nmiettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.\n\n— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle\ntämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä\nsanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: _et sinä_! Kuuletko,\nkoko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin\nsen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit\nminua...\n\nMutta Ivan Fjodorovitšin näytti onnistuneen jo täydelleen hillitä\nitsensä.\n\n— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja\nja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen\nte tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki\nvälit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla,\ntässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te\npääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään!\nKuuletteko?\n\nHän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin\nkatsahtamatta enää taakseen.\n\n— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään\ntapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!...\n\nMutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona\nsiihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi\nja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan\nFjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua\nFjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut\nkalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas\nasui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten\nupean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta\nsivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa\nainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva\neukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi\naamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan\nomituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen.\nSen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa\nhuoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo\ntartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko\nruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan,\nsylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan\ntoiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin\nvirstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä\nrakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin\nentinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä\nhakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä\nsoittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä\nkanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva\nSmerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut\nheillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään\näkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.\n\n\n\n\n6.\n\nEnsimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa\n\n\nIvan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen\njälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin\njälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti\ntulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon\nkuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä\nSmerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt\nhäntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut\nMoskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että\nhän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen\ntulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli\nollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan\nMoskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut\nKaterina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä\nosoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen\notaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy\nnäitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta\nneljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti\nheti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi\ntavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut\nhyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä\nMitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja,\nmikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien\nmielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja\nprokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja\nvangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut\nsen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin\nasti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa\nkohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian\npuheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin\ntunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt\nDmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta\nsiihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko\nMitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen.\nIvan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua\nMitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli\ntullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut\nhänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä\nvahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana,\nsairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut\nhajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä\näänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein\nenimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja\noli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli\nMitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin\ntehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet\nsyylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän\ntosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin\nhän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes\nhaluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin\nhän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja\noli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki,\noli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli\n»piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian\njohdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän\nensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla\ntälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä,\njotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli\nsillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan.\nKohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt\nSmerdjakovin luo.\n\nJo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa\najatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa\nlähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään,\nmoni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille\nsen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt\nkertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes\ntapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa.\nTohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi\nsairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin\nvarmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä\nolivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta\nkatastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus\noli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana,\nniin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että\nvasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti\nsanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi\ntohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt,\n»jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.»\nIvanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?»\noli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita\nvielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on\nhavaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä\nnuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin\nheti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi\nmakuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla\nmakasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan\nturvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai\nylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti\nepäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä\nmuuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš.\nMutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan\nmelkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen\nsilmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että\nSmerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja\ntuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut\nkeltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan\nhän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen\nkuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset\nolivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta\nsiristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että\nsiinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä\nkeskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui\nvuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko\nruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen\nuteliaaltakaan.\n\n— Voitko sinä puhua kanssani? — kysyi Ivan Fjodorovitš. —\n\nMinä en uuvuta sinua liikaa.\n\n— Voin varsin hyvin, — sopersi Smerdjakov heikolla äänellä.\n\n— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti\nikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.\n\n— Tulin vasta tänään... Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään\nposkeeni.\n\nSmerdjakov huokasi.\n\n— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš\nsuoraan.\n\nSmerdjakov oli vakavasti vaiti.\n\n— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka\nsaattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?\n\n— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi\nkaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin\nviittasitkin.\n\n— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov\nlevollisesti.\n\nIvan Fjodorovitš suuttui yhtäkkiä.\n\n— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun\npitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni,\nettä minä en anna leikkiä kanssani!\n\n— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani\non yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov\nedelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.\n\n— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että\nkaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa,\nälä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka\nsitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken\nja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää,\nettä putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et\ntahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?\n\n— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä,\n— sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä\nkuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että\nkaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen,\nmutta aavistuksia voi aina olla.\n\n— Mutta sinähän ennustit päivän ja hetken!\n\n— Minun kaatuvatautiini nähden kysykää, herra, mieluummin täkäläisiltä\nlääkäreiltä: oliko tautini oikeata vai eikö, eikä minun maksa teille\nsen enempää puhuakaan tästä asiasta.\n\n— Entä kellari? Kuinka sinä aavistit kellarin?\n\n— Kylläpä te takerrutte tuohon kellariin! Silloin kun minä menin\ntuohon kellariin, minä olin pelon ja epäröinnin vallassa; olin enemmän\npeloissani sen vuoksi, että te olitte mennyt pois enkä minä voinut\nodottaa enää kenenkään koko maailmassa minua puolustavan. Painaudun\nsilloin tuohon samaan kellariin ja ajattelen: »Nyt se heti tulee,\nnyt se minuun iskee, kaadunko vai enkö?» Ja tämän saman epävarmuuden\njohdosta tunsin äkkiä kurkussani tuon välttämättömän kouristuksen...\nno, ja sitten lensin. Kaiken tämän ja koko keskustelumme sitä ennen\nkanssanne, sen päivän edellisenä iltana portilla, kun minä ilmaisin\nteille pelkoni ja puhuin kellarista, — kaiken tämän minä olen\nseikkaperäisesti ilmoittanut herra tohtori Herzenstubelle ja tuomari\nNikolai Parfenovitšille ja he kirjoittivat kaiken protokollaan. Ja\ntäkäläinen tohtori, herra Varvinski, väittikin erityisesti niin heidän\nkaikkien edessä, että juuri ajatuksesta se on tullutkin, siitä juuri,\nnimittäin tuosta arvelusta, että »kaadunko minä nyt vai enkö kaadu?»\nSilloin se tulikin. Niin he kirjoittivatkin, että juuri tuolla tavoin\nsen oli täytynyt tulla, toisin sanoen yksinomaan pelosta.\n\nTämän lausuttuaan Smerdjakov veti syvään henkeä aivan kuin olisi kovin\nuupunut.\n\n— Sinä olet siis ilmoittanut tämän kuulustelussa? — kysyi Ivan\nFjodorovitš hieman ällistyen. Hän oli juuri aikonut pelästyttää\nSmerdjakovia sanomalla ilmoittavansa heidän silloisen keskustelunsa,\nmutta nyt selvisikin, että toinen oli jo itse ilmoittanut kaiken.\n\n— Mitä minä pelkäisin? Kirjoittakoot papereihinsa koko totisen\ntotuuden, — lausui Smerdjakov lujasti.\n\n— Ja kerroitko meidän portilla tapahtuneen keskustelumme kokonaan\nsanasta sanaan?\n\n— En, en ihan sanasta sanaan.\n\n— Mutta sanoitko myös sen, miten kehuit minulle silloin osaavasi\nteeskennellä kaatuvatautia?\n\n— En, sitä en myöskään sanonut.\n\n— Sano minulle nyt, minkä tähden sinä silloin tahdoit lähettää minut\nTšermašnjaan?\n\n— Pelkäsin teidän menevän Moskovaan, ja Tšermašnja on sentään lähempänä.\n\n— Valehtelet, sinä itse kehoitit minua matkustamaan pois: matkustakaa\npois, sanoit, syntiä näkemästä!\n\n— Sen minä sanoin silloin ainoastaan ystävyydestä teitä kohtaan ja\nsydämellisessä uskollisuudessani, aavistaen onnettomuuden tapahtuvan\ntalossa, teitä säälien. Mutta itseäni säälin vielä enemmän kuin\nteitä. Siksi sanoinkin: matkustakaa pois syntiä näkemästä, jotta te\nolisitte ymmärtänyt, että talossa tapahtuu pahoja, ja olisitte jäänyt\npuolustamaan isäänne.\n\n— Olisit sitten sanonut sen selvemmin, hölmö! — kivahti yhtäkkiä Ivan\nFjodorovitš.\n\n— Kuinka minä olisin silloin voinut sanoa selvemmin? Vain pelko puhui\nminussa, ja tekin olisitte voinut suuttua. Tietysti minä saatoin\npelätä, että Dmitri Fjodorovitš tekisivät jonkin skandaalin ja veisivät\nnuo rahat, koska he pitivät niitä aivan itselleen kuuluvina, mutta kuka\ntiesi, että asia päättyisi tuollaiseen murhaan? Ajattelin, että he\nyksinkertaisesti vain anastavat ne kolmetuhatta ruplaa, jotka herralla\noli patjan alla, käärössä, mutta he tekivät murhan. Ettehän tekään\nosannut sitä arvata, herra!\n\n— Jos sinä siis itse sanot, ettei voinut arvata, niin kuinka sitten\nminä saatoin arvata ja jäädä? Mitä sinä sotket? — lausui Ivan\nFjodorovitš ajatuksissaan.\n\n— Siitähän olisitte voinut hoksata kun minä koetin lähettää teidät\nTšermašnjaan tuon Moskovan asemasta.\n\n— Kuinka sen olisi voinut hoksata!\n\nSmerdjakov näytti hyvin uupuneelta ja oli taas noin minuutin verran\nvaiti.\n\n— Siitä juuri olisitte voinut hoksata, että jos kerran minä koetan\ntaivuttaa teitä menemään Tšermašnjaan Moskovan asemasta, niin siis\nhaluan teidän olevan täällä mahdollisimman lähellä, sillä Moskova\non kaukana, mutta kun Dmitri Fjodorovitš tietävät teidän olevan\nlähiseuduilla, niin he ovat vähemmän rohkea. Ja minuakin olisitte\nvoinut, jos jotakin olisi tapahtunut, nopeasti tulla suojelemaan, sillä\nminä itse viittasin teille sen lisäksi Grigori Vasiljitšin sairauteen\nja siihen, että pelkäsin kaatuvatautia. Ja kun minä selitin teille ne\nkoputukset, joiden avulla saattoi päästä sisälle vainajan luo, ja että\nDmitri Fjodorovitš oli saanut ne minun kauttani tietää, niin ajattelin\nteidän itsennekin jo arvaavan, että he aikovat tehdä jotakin, ja\nsilloin ette olisi lähtenyt edes Tšermašnjaan, vaan olisitte jäänyt\nkokonaan tänne.\n\n»Hän puhuu sangen täsmällisesti», ajatteli Ivan Fjodorovitš, »vaikka\nmökeltääkin; mistä henkisten kykyjen häiriytymisestä Herzenstube mahtoi\npuhua?»\n\n— Sinä viekastelet edessäni, piru sinut vieköön! — huudahti hän\nvihastuneena.\n\n— Minäpä, suoraan sanoen, luulin silloin teidän arvanneen koko asian, —\nvastasi Smerdjakov mitä vilpittömimmän näköisenä.\n\n— Jos olisin arvannut, niin olisin jäänyt! — huudahti Ivan Fjodorovitš\ntaas tulistuen.\n\n— No, minäpä luulin, että te hoksattuanne koko asianlaidan matkustatte\npois mahdollisimman kiireesti vain syntiä näkemästä, jotta vain\npääsisitte pakenemaan jonnekin pelastaen itsenne pelon vallassa.\n\n— Sinä luulit, että kaikki ovat samanlaisia pelkureita kuin sinä?\n\n— Suokaa anteeksi, minä luulin, että tekin olitte samanlainen kuin minä.\n\n— Tietysti olisi pitänyt arvata, — puhui Ivan kiihtyneenä, — ja — minä\narvailinkin jotakin katalaa olevan odotettavissa sinun puoleltasi...\nMutta sinä valehtelet, taas valehtelet, — huudahti hän muistaen\nyhtäkkiä jotakin: — Muistatko, kuinka sinä silloin tulit rattaitteni\nluo ja sanoit: »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»\nSinä siis olit hyvilläsi lähdöstäni, koska kehuit?\n\nSmerdjakov huokasi vielä kerran ja toisenkin. Hänen kasvoilleen näytti\nnousevan punaa.\n\n— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan\nsiitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut\nmenossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä\nniitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä\nte ette käsittänyt.\n\n— Mitenkä moitteeksi!\n\n— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta,\njätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina\nruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.\n\n— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis\nkertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?\n\n— Olen kertonut kaikki asiat niinkuin ne ovat.\n\nIvan Fjodorovitš hämmästyi taas mielessään.\n\n— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin\nainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä\nmurhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut... Mutta\nsinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä\nsanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen\nsanoit?\n\n— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole\ntahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain,\nkerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä\nsilloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.\n\n— Veljeni syyttää suoraan sinua sanoen sinun murhanneen ja varastaneen.\n\n— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov\nkatkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet?\nOven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen\nvoi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja\nkoettavat pelastaa itsensä...\n\nHän oli hiljaa ja vaiti ja lisäsi yhtäkkiä aivan kuin harkiten:\n\n— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani,\nettä se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, —\nmutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä\nkaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin\nosaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut\nsellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut\ntehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta\nsanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle\npojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi\nolla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän\nkeskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te\nilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä\njuuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on,\nkun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.\n\n— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä\nSmerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä\nen ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää...\npäinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä\nlähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule\nterveeksi. Etkö tarvitse jotakin?\n\n— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja\nauttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin\nennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.\n\n— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en\nkerro... ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan\nyhtäkkiä jostakin syystä.\n\n— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin\nminäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin\nportilla...\n\nNyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta\nja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä\ntunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava\najatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain\nvälähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti\nsairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa\nja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov,\nvaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin.\nMiksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan,\nolipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän\nmahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien\nseuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan\nsyyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin\nkaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli\naivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne\nolivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin\ntodistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista,\nMokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että\nkaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä\n»koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein\nyhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin\nvaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan,\nettä Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei\nollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka\nMarfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita\nkertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan,\nvaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan\nepäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä\nhänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan\nsai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt\nerikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän\npänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla\nvihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä\nkirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan\nepäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan\ntuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että\nAljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja\nei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov.\nIvan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja\nsiksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei\npyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut\nkeskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin.\nTämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen\nmieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton\nseikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan\nja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon\nvaltaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole\nsyytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta,\njoka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi\nolla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa,\njosta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt\ntässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš\nmennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina\nIvanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin\nhän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi\nKaterina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä\nvihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet.\nTässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta\nasiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan\nFjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan\noli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies,\njoka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen\nvarsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin\nsuuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi,\nhuolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta\nhillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan\naikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän\nollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa\n(ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille.\nTätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi\nvalheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä\nkaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia... mutta kaikesta tästä\nmyöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut\nSmerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä\nkäynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset\najatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä\nkysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä\nFjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin\nvaras portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän\nmuisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla\nyhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa\noli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli\najatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän\nkenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti\nne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli,\nhän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä\nyhtäkkiä:\n\n— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi\nisää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni\n»toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan\nisän kuolemaa vai etkö?\n\n— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.\n\n— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta\nluulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta\n»toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi\nisän, vieläpä niin pian kuin suinkin... ja että minä itsekään en ollut\nhaluton myötävaikuttamaan?\n\nAljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.\n\n— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä\nsinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!\n\nHän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti Aljošaan.\n\n— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi\nAljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».\n\n— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan.\nSiitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi\nloitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin\nlakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän\nkohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti\nyhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.\n\n\n\n\n7.\n\nToinen käynti Smerdjakovin luona\n\n\nSmerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan Fjodorovitš\ntiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan olevassa, pienessä\nhirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa huonetta. Toisessa\ntuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa ja toisessa Smerdjakov\nyksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän oli joutunut asumaan heidän\nluokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi vaiko maksusta? Myöhemmin\narveltiin, että hän oli asettunut heidän luokseen asumaan Maria\nKondratjevnan sulhasena ja eli aluksi ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär\npitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja henkilönä, joka oli heidän\nyläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan Fjodorovitš astui eteiseen ja meni\nMaria Kondratjevnan osoituksen mukaan suoraan vasemmalle »siistiin\ntupaan», jossa Smerdjakov asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se\noli hyvin kuumaksi lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit,\ntosin aivan repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja\nrussakoita kauheat määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa.\nKalustus oli kurjaa: kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla\nja kaksi tuolia pöydän luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta,\nniin sitä kuitenkin peitti ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu\nliina. Kahdella pienellä ikkunalla oli kummallakin ruukku, jossa oli\npelargoni. Nurkassa oli pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi\npieni, pahoin kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli\nkaksi kuppia. Mutta teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli\nsammunut... Hän itse istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon\nsekä piirteli jotakin kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin\nvalurautainen matala kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä.\nIvan Fjodorovitš päätteli heti Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli\ntäydelleen parantunut taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän\nväriset ja lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset\nvoidellut. Yllään hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka\nkuitenkin oli hyvin kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli\nsilmälasit, joita Ivan Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä\naivan vähäpätöinen seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi\nIvan Fjodorovitšin suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit\non nenällä!» Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi\nsilmälasien läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja\nnousi lavitsalta, mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin\nlaiskastikin, ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä\nkohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä\nvälähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja\nvarsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti vihamielinen,\ntyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit, puhuttiinhan silloin kaikki\nselväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan Fjodorovitš jaksoi vaivoin\nhillitä itsensä.\n\n— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi\npäällystakkinsa.\n\n— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.\n\nIvan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti\nvapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui.\nSmerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.\n\n— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti ja\ntiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?\n\n— Ei kukaan kuule mitään. Itse näitte: siinä on eteinen.\n\n— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin\nluotasi sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet\nmestari teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro\ntutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo\n_kaikkea_? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä\nminua, vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi,\npelkäänkö minä sinua, vai mitä?\n\nIvan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen selvästi\nja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja kaikkea\nkaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin silmät\nvälähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi\nkatseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti:\n»Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»\n\n— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä\nsen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan\nmurhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän\njälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä jostakin\nmuustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta viranomaisille.\n\nVaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten\nitsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja\njärkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi\njulkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein\nmaailma meni sekaisin ensihetkellä:\n\n— Kuinka? Mitä? Oletko sinä järjissäsi vai etkö?\n\n— Aivan täydessä järjessäni!\n\n— _Tiesinkö_ minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan Fjodorovitš\nviimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä merkitsee: »ehkäpä\njostakin muustakin?» Puhu, lurjus!\n\nSmerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein\nkatsein.\n\n— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?» —\nkarjaisi Ivan.\n\n— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te\nkenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.\n\nIvan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään häntä\nolkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan. Silmänräpäyksessä\nSmerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan kyynelistä. Lausuen: »On\nhäpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän yhtäkkiä peitti silmänsä\nsiniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan, joka oli täyteen\nniistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin minuutti.\n\n— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja\nistuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian\nkovalle koetukselle!\n\nSmerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen ryppyisissä\nkasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä loukkausta.\n\n— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin\nkanssa tahdoin tappaa isän?\n\n— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui Smerdjakov\nloukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin pysähdytinkin\nmennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri tässä kohdin\ntutkinut.\n\n— Mitä tutkinut? Mitä?\n\n— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö tahdo,\nettä isänne mahdollisimman pian tapetaan.\n\nEnimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea\näänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.\n\n— Sinä olet hänet tappanut! — huudahti hän yhtäkkiä.\n\nSmerdjakov naurahti halveksivasti.\n\n— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja\nluulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.\n\n— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo minua\nkohtaan?\n\n— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet\nsilloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin\nkaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte\nsamaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja\nsiinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.\n\n— Kuule, kaksi viikkoa sitten sinä puhuit toista.\n\n— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani tarkoitin\nja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin ettekä\nitsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs mies.\n\n— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi nimenomaan, miten\nnimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun alhaisessa sielussasi\nsemmoisen minua halventavan epäluulon?\n\n— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te\ntahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.\n\n— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta miksi\nminä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?\n\n— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui\nSmerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin kostonhimoisestikin.\n— Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle veljelle langeta\nisän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta kullekin tai kenties\nenemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin olisi nainut sen rouvan,\nAgrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi siirtänyt koko kapitaalin\nkohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen, sillä he ovat sangen\nymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle veljelle ei olisi\njäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta kaukanako silloin oli\nnaimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon rouvan ei olisi tarvinnut\nkuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he olisivat heti juosseet\nkieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.\n\nIvan Fjodorovitšin oli hyvin vaikeata hillitä itseänsä.\n\n— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole hypännyt\npaikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka puhettasi:\nsinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin veli Dmitrin\ntekemään sen, toivoin hänestä apua?\n\n— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat,\nniin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa,\nvirka-arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan\nheidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa,\ntasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan\nkuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte Dmitri\nFjodorovitšista apua!\n\n— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos minä\nsilloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta enkä\nDmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa sinun\npuoleltasi... silloin... minä muistan vaikutelmani!\n\n— Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin\nolevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te\njuuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä\njos aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan\nmatkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit\ntappaa isäni, minä en ole esteenä.\n\n— Roisto! Niinkö sinä ymmärsit!\n\n— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette\nlähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte\nTšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun tyhmän\nsanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä silloin oli\nsuostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette lähtenyt Moskovaan, vaan\nTšermašnjaan ilman syytä, yksistään minun sanani johdosta, niin jotakin\nte siis minulta odotitte.\n\n— En, vannon etten! — karjaisi Ivan hampaitaan kiristellen.\n\n— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin pitänyt\nensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan ja panna\nkoville... ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten kuonoa, mutta\nte, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan vihastumatta heti paikalla\nystävällisesti teette aivan täsmälleen tyhmän sanani mukaisesti ja\nmatkustatte, mikä oli aivan päätöntä, sillä teidän olisi pitänyt jäädä\nsuojelemaan isänne henkeä... Kuinka minä en olisi tehnyt sellaista\njohtopäätöstä?\n\nIvan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti polvia\nvastaan painettuina.\n\n— Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa,\n— naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut\nkuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut\nvedota, mutta antaa päin kuonoa... uh, olipa vahinko, etten hoksannut\ntehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty, niin kylläpä\nolisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.\n\nSmerdjakov katseli häntä melkein nauttien.\n\n— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä\nitserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan\noli väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt\ntätä Fjodor Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa\nelämän tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa\nkielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän\ntilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa\nkysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä kuitenkin\nlyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan lakatakaan\nsitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa ette\nuskaltanut.\n\n— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan nyökäyttäen\npäätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.\n\n— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni\najatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla\nonnellisilla Euroopan seuduilla.\n\n— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis\nvavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan\nmitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin\njätin sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän\nrikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut vielä.\n\n— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä mistä\nte voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka teitä\nuskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä\nkuinka en puolustaisi itseäni?\n\n— Luuletko, että minä nyt pelkään sinua?\n\n— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut teille,\nei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte hävetä.\n\n— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa kyllä\nvaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen hampaitaan.\n\n— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.\n\nIvan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen\nja poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja\nhäneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla\nloisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan\nmuodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan\nSmerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin\nsyytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin\nsilloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš.\n»Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»... Ja hänelle\nmuistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä yönä\nisänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt tuo\nmuisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi paikalleen\naivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin sitä, se\non totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa! Tahdoinko minä\nmurhaa, tahdoinko?... Täytyy tappaa Smerdjakov!... Jos minä en uskalla\nnyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata elääkään!...» Ivan Fjodorovitš\nmeni silloin kotonaan käymättä suoraan Katerina Ivanovnan luo ja\npelästytti hänet tulollaan: hän oli kuin mieletön. Hän kertoi Katerina\nIvanovnalle koko keskustelun Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä\nmyöten. Hän ei voinut rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä\nhuolimatta, asteli koko ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti,\nomituisesti. Viimein hän istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani\npäänsä molempien käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:\n\n— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti\nminä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin\nhäntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos\nvain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen murhaaja.\n\nKuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi paikaltaan,\nmeni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti\nlippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se\nsama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle\n»matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli\nDmitri oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa\nkirjoittanut Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän\noli kohdannut kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin,\nsen Katerina Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun\nGrušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja\nsilloin riensi Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan,\nmutta iltayöstä hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä\nitsensä asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän\nja paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön,\nmonisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista\nkuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman\nkiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka\nhäntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten\nhän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää\ntuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja\nlaajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien\njuopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa annettu,\noli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja sen\ntakapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen monisanaisuudelle\nnähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli kirjoittanut\ntäyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit poikittain\njo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:\n\n »Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle takaisin\n kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta hyvästi\n myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan hankkia kaikilta\n ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan sinulle\n kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen kallonsa\n ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois. Menen\n pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä itse jää\n hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi lurjus.\n Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi: niin on\n helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö kuin sinun\n lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään liian\n hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan sen, joka on\n minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois Itään, jotta en\n tietäisi kenestäkään. _Hänestäkään_ en tahdo tietää, sillä et sinä\n yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!\n\n P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen\n rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän\n haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän\n häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi,\n niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla,\n ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta varastaneen\n tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole varas, vaan\n murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon, jotta seisoisi\n eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.\n\n PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!\n\n PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja. Silloin\n en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin olen\n veressä! Tapa minut!\n\n Orja ja vihamies\n\n                                                D. Karamazov.»\n\nKun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi.\nMurhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov,\nsiis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään\nmatemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla mitään\nepäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa, että\nMitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei koskaan ollut\nIvanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen tosiseikkain kanssa.\nIvan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana aamuna hän tunsi\nvain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia ja tämän ivallisia\npuheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan ihmetteli, kuinka oli voinut\nniin syvästi loukkaantua tämän epäluuloista. Hän päätti halveksia\nSmerdjakovia ja unohtaa hänet. Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän\nei enää kysynyt keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen\ntämän olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna»,\nsanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille\nmieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea\nolevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina Ivanovna\noli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän ennen kuin\ntuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja juuri tähän\naikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät äärimmilleen.\nHe olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta vihamiestä. Katerina\nIvanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat kiintymyksen puuskat Mitjaan\nsaivat Ivanin aivan raivostumaan. Omituista oli, että ihan viimeiseen\nkohtaukseen saakka, jonka kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan\nluona, kun sinne saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko\nkuukauden aikana kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan\nsyyllisyyttä huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan\nystäväksi, joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin,\nettä hän tuntien vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla\nymmärsi, ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan\nnimenomaan _siksi, että hän oli tappanut_ isän! Hän tunsi ja tiesi\ntämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää ennen\ntuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle pakosuunnitelman,\n— suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan sitten miettinyt.\nPaitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan tämmöisen\naskelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku sana, joka oli\nraapaissut hänen sydämeensä parantumattoman haavan, nimittäin se, että\nhänelle, Ivanille, muka oli edullista, että hänen veljeään syytettiin,\nsillä silloin isältä peritty rahasumma kohoaa hänen ja Aljošan osalta\nneljästäkymmenestätuhannesta kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti\nomasta puolestaan uhrata kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan\npaon. Palatessaan silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella\nja ahdistuneella mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua,\nettei hän tahdo pakoa ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata\nkolmekymmentätuhatta ja parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan\njostakin muustakin syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin\nolen samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen,\nmutta polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että\nkoko tämän kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta\ntästä edempänä... Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen\nkuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä\nSmerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä\nhänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli äkkiä\nmuistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut hänelle\nAljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut minut\nuskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan tämän\nIvan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut saada\nKaterina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja, päinvastoin\nhän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun oli palannut\nSmerdjakovin luota. Päinvastoin _hän_, Katerina Ivanovna, oli pannut\nsilloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen veljen\nsyyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen itse\nollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt\nmitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan\nsyyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa? Mitä,\nmitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin sydämeen. Hän ei\nkäsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia aikaisemmin antaa noitten\nKaterina Ivanovnan sanojen livahtaa ohitseen rupeamatta silloin heti\nhuutamaan. Hän jätti ovikellon sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin\nluo. »Minä tapan hänet kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.\n\n\n\n\n8.\n\nKolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona\n\n\nPuolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin\noli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla\ntiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen,\ntuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä\nosassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole\nlyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä,\nvaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa\njyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa.\nJonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš\nyhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli\nyllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi\nja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä\nhumalaisen äänellä laulaa laulua:\n\n    Jussi Pietariin on mennyt,\n    enkä häntä odota.\n\nHän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi\ntaas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa\nlaulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa\nhäntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet.\nHeti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin\nnyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa\nkohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti\nIvania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi\npitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan,\nvoihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen\nluokseen.\n\nMies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!»\najatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.\n\nJo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut\navaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s.\nSmerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan\naivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin\npois, eivät tahtoneet sitä juoda.\n\n— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.\n\n— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan\nkeskustelko hänen kanssaan kovin kauan... — pyysi Maria Kondratjevna.\n\nIvan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.\n\nHuonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla,\nmutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla\nolevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso,\nnahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa\noli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov\nentisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että\nhuoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa\noli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan\nnäytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen\nIvan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta.\nHänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin\nlaihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat\nsiniset.\n\n— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen.\n— Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne\ntäällä voi istuutua?\n\nHän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja istuutui.\n\n— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys\ntehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta:\noliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?\n\nSmerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa\nIvania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa\npoispäin hänestä.\n\n— Mitä sinä? — huudahti Ivan.\n\n— En mitään.\n\n— Mitenkä et mitään?\n\n— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.\n\n— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?\n\n— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti\nja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä\nraivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli\nkiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen\npuheillaan.\n\n— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne\novat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.\n\n— Anna minun terveyteni olla, puhu siitä, mitä sinulta kysytään.\n\n— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan\nkeltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?\n\nHän naurahti halveksivasti ja alkoi sitten yhtäkkiä nauraa täyttä\nkurkkua.\n\n— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! —\nhuudahti Ivan hirveästi suuttuneena.\n\n— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui\nSmerdjakov kärsivästi.\n\n— Äh, piru! Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä.\n\nVastaa kysymykseen, niin minä menen heti pois.\n\n— Ei minulla ole teille mitään vastattavaa! — sanoi Smerdjakov luoden\ntaas katseensa alas.\n\n— Vakuutan sinulle, että minä pakotan sinut vastaamaan.\n\n— Miksi te olette kaiken aikaa levoton? — sanoi Smerdjakov luoden äkkiä\nsilmänsä häneen, mutta ei vain halveksivasti, vaan jo iljettävällä\ntavalla. — Siksikö, että huomenna alkaa oikeuden tuomio? Eihän teille\ntule mitään, tulkaa siitä lopultakin vakuutetuksi! Menkää kotiinne,\nkäykää rauhallisesti makaamaan, älkää pelätkö mitään.\n\n— Minä en ymmärrä sinua... mitä pelättävää minulla olisi huomenna? —\nlausui Ivan ihmeissään, ja yhtäkkiä todellakin jokin pelästys hengähti\nkylmän hengähdyksen hänen sieluunsa.\n\nSmerdjakov mittaili häntä katseellaan.\n\n— Ette ym-mär-rä? — sanoa venytti hän moittivasti. — Viitsiikin viisas\nmies pelata sellaista kometiiaa!\n\nIvan katseli ääneti häntä. Jo tuo odottamaton äänensävy, aivan\nennenkuulumattoman kopea, jota tuo entinen lakeija nyt käytti häntä\nkohtaan, oli outoa. Tuommoista sävyä ei hänellä sentään ollut edes\nviime kerrallakaan!\n\n— Sanon teille, ettei teillä ole mitään pelättävää. Minä en todista\nmitään teitä vastaan, todistuskappaleita ei ole. Kas, kuinka kätenne\nvapisevat. Miksi sormenne vapisevat? Menkää kotiinne, _ette te ole\ntappanut_.\n\nIvan vavahti. Hänen mieleensä muistui Aljoša.\n\n— Minä tiedän, etten minä... — sopersi hän,\n\n— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn\nja tarttui hänen olkapäähänsä:\n\n— Sano kaikki, iljetys! Sano kaikki!\n\nSmerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin\nkatseensa, jossa kuvastui järjetön viha.\n\n— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle\nraivoissaan.\n\nIvan vaipui tuolille aivan kuin harkiten jotakin. Hän naurahti\nvihaisesti.\n\n— Tarkoitatko sinä yhä sitä silloista? Sitä mitä viime kerrallakin?\n\n— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte\nnytkin.\n\n— Ymmärrän vain sen, että sinä olet hullu.\n\n— Eipäs vain mies kyllästy! Istumme tässä silmäkkäin, luulisi, ettei\nole mitään syytä petkuttaa toinen toistaan ja pelata kometiaa. Vai\ntahdotteko yhä vielä työntää syyn yksistään minun päälleni, minulle\nsuoraan vasten silmiä? Te tapoitte, te olette juuri päämurhaaja, minä\nolin vain teidän apurinne, uskollinen palvelija, ja panin asian toimeen\nteidän sananne mukaan.\n\n— Panit toimeen? Sinäkö sitten murhasit? — sanoi Ivan kylmeten.\n\nHänen aivoissaan tuntui jokin väräjävän, ja kylmän väreet kulkivat\npitkin hänen ruumistaan. Nyt jo Smerdjakovkin katsoi ihmetellen\nhäneen: luultavasti Ivanin pelästys oli lopulta hämmästyttänyt häntä\nvilpittömyydellään.\n\n— Ettekö te todellakaan ole mitään tietänyt? — sopersi hän\nepäluuloisesti ja väänsi suutaan nauruun katsoen häntä silmiin.\n\nIvan katsoi häneen yhä, hän oli kuin puhelahjansa menettänyt.\n\n    »Jussi Pietariin on mennyt,\n    enkä häntä odota»,\n\nkaikui yhtäkkiä hänen päässään.\n\n— Tiedätkö mitä: minä pelkään, että sinä olet unikuva, haamu siinä\nedessäni, — sopersi hän.\n\n— Ei täällä ole mitään haamua, paitsi me kaksi ja vielä eräs kolmas.\nEpäilemättä hän on nyt täällä, tuo kolmas, meidän kahden parissa.\n\n— Kuka hän on? Kuka täällä on? Kuka on kolmas? — lausui Ivan\npelästyneenä katsellen ympärilleen ja etsien kiireesti katseillaan\njotakuta kaikista nurkista.\n\n— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme,\nmutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.\n\n— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti.\n— Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime\nkerrallakin!\n\nSmerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan\npelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa\nepäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken»\nja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn\nyksistään hänen päällensä».\n\n— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä\nesille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös\nhousun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli.\nKiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa\nsyvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä\nsuonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.\n\n— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen\ntaaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen\nseinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun\nvallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään\nhämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen\nsormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän\ntavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä\noli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen\nesille ja pani pöydälle.\n\n— Tässä! — sanoi hän hiljaa.\n\n— Mitä? — vastasi Ivan vavisten.\n\n— Olkaa hyvä ja vilkaiskaa, — lausui Smerdjakov hiljaa.\n\nIvan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta\nvetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin\ninhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.\n\n— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti\nSmerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen\nsisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.\n\n— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin.\nOttakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan\nvaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.\n\n— Sinä pelästytit minut... tuolla sukalla... — lausui hän omituisesti\nhymyillen.\n\n— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? —\nkysyi Smerdjakov vielä kerran.\n\n— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri.\nVeljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. —\nKuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?\n\n— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin,\nmutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.\n\n— Hyvä on, hyvä on... Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin\nvapisen... En saa sanaa sanotuksi.\n\n— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista»\nmuka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli\nSmerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti\ntuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä\npiiloon.\n\nJa hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta\nmennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi\nja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä\npeittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille\nnenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin\nhän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan\nsisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi.\nKirjan nimi oli: _Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja_. Ivan\nFjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.\n\n— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe.\nIstuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki...\n\n— Ottaisitte edes päällystakin yltänne, muuten teille tulee liian kuuma.\n\nAivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi\npäällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.\n\n— Puhu toki, ole niin hyvä, puhu!\n\nHän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov\nnyt sanoo _kaiken_.\n\n— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä\nluonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta...\n\n— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei\nenää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen\nkokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä\nsen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat\npääasia, yksityiskohdat. Pyydän.\n\n— Te matkustitte pois, minä putosin silloin kellariin...\n\n— Oliko se kaatuvatautia vai teeskentelitkö?\n\n— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin\nlevollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni\nja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun\nminua kannettiin ulos.\n\n— Seis! Teeskentelitkö sitten myöhemminkin koko ajan, sairaalassakin?\n\n— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen\njoutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista\nei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.\n\n— Hyvä on, hyvä on. Jatka.\n\n— Minut pantiin sille makuulavitsalle, minä kyllä tiesinkin, että\nväliseinän taakse, sillä joka kerta, kun minä olin sairas, Marfa\nIgnatjevna aina panivat minut yöksi sen saman väliseinän taakse\nasuntoonsa. Helliä ovat he aina olleet minua kohtaan syntymästäni asti.\nYöllä minä vaikeroin, mutta hiljaa. Odotin yhä Dmitri Fjodorovitšiä.\n\n— Kuinka odotit. Luoksesiko?\n\n— Minkätähden minun luokseni. Taloon heitä odotin, sillä minulla ei\nenää ollut mitään epäilystä, etteivät he tulisi sinä samana yönä, sillä\nkun heillä ei ollut minua eikä mitään tietoja, niin heidän täytyi\nehdottomasti itsensä kiivetä taloon aidan yli niinkuin parhaiten\nosasivat ja tehdä jotakin.\n\n— Entäpä jos hän ei olisi tullut?\n\n— Silloin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ilman heitä en olisi\nuskaltanut.\n\n— Hyvä on, hyvä on... puhu ymmärrettävämmin, älä hätiköi, ja ennen\nkaikkea älä jätä mitään väliin!\n\n— Minä odotin, että he tappavat Fjodor Pavlovitšin... aivan varmasti.\nSillä minä olen heidät sillä tavoin valmistanut... viime päivinä...\nja ennen kaikkea — he olivat oppineet tietämään nuo merkit. Kun\nheissä oli niinä päivinä niin paljon kerääntyneenä epäluuloisuutta\nja raivokkuutta, niin heidän täytyi välttämättömästi noiden merkkien\navulla tunkeutua taloon. Se on ehdotonta. Niinpä minä heitä odotinkin.\n\n— Seis, — keskeytti Ivan, — jos hän olisi tappanut, niin hän olisi\nottanut rahatkin ja vienyt ne mennessään; täytyihän sinun ajatella\njuuri sillä tavoin? Mitä sinä sitten olisit saanut hänen jälkeensä?\nMinä en näe.\n\n— Rahojapa he eivät milloinkaan olisi löytäneetkään. Minähän vain olin\nselittänyt, että ne ovat patjan alla. Se ei ollut ensinkään totta.\nEnsin ne olivat lippaassa, niin se oli. Mutta sitten minä neuvoin\nFjodor Pavlovitšia, koska olin ainoa ihminen maailmassa, johon he\nluottivat, että he veisivät tuon rahakäärön nurkkaan jumalankuvien\ntaakse, sillä sieltä ei kerrassaan kukaan ymmärrä etsiä, varsinkaan\njos tulee kiireesti. Niinpä tuo käärö olikin heillä siellä nurkassa\njumalankuvien takana. Olisi ollut naurettavaakin pitää niitä patjan\nalla, pikemmin sitten lippaassa lukon takana. Mutta täällä nyt kaikki\nuskovat, että ne muka olivat patjan alla. Typerä ajatus. Jos siis\nDmitri Fjodorovitš olisivat tehneet tuon murhan, niin he mitään\nlöytämättä joko olisivat kiireesti paenneet peläten kaikkea ääntä\nniinkuin murhaajien laita aina on, tai heidät olisi vangittu. Silloin\nminä olisi voinut aina seuraavana päivänä tai samana yönäkin käydä\nottamassa jumalankuvien takaa nuo rahat, ja kaikki olisi tullut Dmitri\nFjodorovitšin syyksi. Sitä minä saatoin aina toivoa.\n\n— No, entäpä jos hän ei olisi tappanut, vaan ainoastaan pieksänyt?\n\n— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut\nottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin\nlaskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa\nottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole\nanastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.\n\n— Seis... minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain\notit rahat?\n\n— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa,\nettä he ovat murhaaja... mutta minä en tahdo nyt valehdella teille,\nsillä... sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän\nsaakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne\nilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette\nsyypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen\nminun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden\ntahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että\npäämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain\nsivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri\nmurhaaja itse!\n\n— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei\nIvan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt\nitseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo\nTšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos\nkerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt\nselität?\n\n— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te\npalattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta,\njos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua\nDmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi;\npäinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan... Ja perinnön\nsaatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken\nelämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan\nperinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi\ntehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.\n\n— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni\najan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en\nolisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?\n\n— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä\nkehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä.\nSitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt:\nJos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan,\nminä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi\nryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis\nvakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle\nja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua\nsitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki\noikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut,\n— sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua\nvarastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä\nsilloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua\nmillään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin\npanna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne\nkuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä\nuskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.\n\n— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli\ntaaskin hampaitaan Ivan.\n\n— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin\näänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi\nSmerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui\nhiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä\nkiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.\n\n— Jatka, — sanoi hän hänelle, — jatka kertomusta tuosta yöstä.\n\n— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra\nolisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä\nnousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli\nkaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee,\nen jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän\nikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle\nkuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että\nherra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin\nikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.»\nMutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš\nolivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan\nhänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. —\n»Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän\nGrigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana.\n»Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni,\nja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori\nVasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana\nmaaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa\nIgnatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu\nsai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan\nalle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna\ntuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä\ntäällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla»,\nsanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä\nusko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan\nhullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo\nmerkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä:\nsanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti\njuoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän\nseisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä\nhän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää\nminua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi\npelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa\nIgnatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää\nmitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään.\nKuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te»,\nsanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!»\n— »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen,\nmenkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni\nikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka,\noletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua\nikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä\nhän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä\nminusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin\nsiitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille,\nnäettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat\nhe rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta.\nSilloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän\npöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin\nsitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes\nhuudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja\nkolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat\näkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin:\nminä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi\npaperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien\ntakaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen\nruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini\nvapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette\nsen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli\njo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko\nrahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli\nsiellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni\notin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin\npeloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin\nsiitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja\ntoipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja,\nettä Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet\nja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni\nvaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi\nviimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan\npoissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan\npuutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja\nminä rauhoituin.\n\nKertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä\nkuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään.\nSmerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut\nhäneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa\nhän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen\nkasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän\nkatumusta vai jotakin muuta.\n\n— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi\noven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen\nsinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?\n\nMerkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan\nkuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut\nvihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja\nkatsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut\nsiihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa\nrauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.\n\n— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen\navoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä,\n— sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen\nteille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä\nhän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen\npäästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai\npäähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen\nlopullisesti julistetaan syylliseksi.\n\n— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja\nkoettaen jotakin tajuta, — kuule... Minä aioin sinulta kysyä vielä\npaljon, mutta olen unohtanut... Minä unohdan ja sekaannun tavan\ntakaa... Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä\navasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja\nyksinkertaisesti käärössä... Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui,\nettä sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli\nmeneteltäväkin... mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en\nymmärrä...\n\n— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen,\njoka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on\naikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä\ntuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja\npäällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen\nihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin\nmurhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä,\nkun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti\nsiinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten\nesimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön\ntaskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian\nlivistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin\nkohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet\nsitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi\npatjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet\nottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he\nheittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi\nheitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole\ntehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa,\nniin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan\nottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja\nkoko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että\nmenevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman\najatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille,\nen selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään\nymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi\neivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen\nvalumaan herra prokuraattorin suusta...\n\n— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä\npaikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi\ntaas pelästyneenä Smerdjakoviin.\n\n— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä?\nKaikki oli ennakolta harkittua.\n\n— No... no, sinua näyttää itse piru auttaneen! — huudahti taas Ivan\nFjodorovitš. — Ei, sinä et ole tyhmä, sinä olet paljon viisaampi kuin\nolen luullut...\n\nHän nousi ja aikoi ilmeisesti astella huoneessa. Hirveä surumielisyys\noli vallannut hänet. Mutta kun pöytä oli tiellä ja pöydän ja seinän\nvälistä olisi pitänyt kulkea miltei tunkeutumalla, niin hän vain\nkäännähti paikallaan ja istuutui taas. Se, ettei hän ennättänyt kävellä\nläpi huoneen, kenties saikin hänet yhtäkkiä suuttumaan, niin että hän\näkkiä karjaisi melkein yhtä raivostuneena kuin aikaisemmin:\n\n— Kuule, sinä onneton, kurja ihminen! Etkö sinä ymmärrä, että jos\nminä en vielä tähän saakka ole tappanut sinua, niin se on jäänyt\ntekemättä ainoastaan siksi, että säästin sinut vastaamaan huomenna\noikeudessa. Jumala näkee (Ivan nosti kätensä) — kenties minäkin olin\nsyyllinen, kenties minä todellakin salaisesti toivoin, että... isäni\nkuolisi, mutta minä vannon sinulle, etten ollut niin syyllinen kuin\nsinä luulet ja kenties en ole ollenkaan yllyttänytkään sinua. En, en,\nen ole yllyttänyt! Mutta sama se, minä todistan itseäni vastaan itse,\njo huomenna, oikeuden istunnossa, minä olen sen päättänyt! Minä sanon\nkaiken, kaiken. Mutta me menemme sinne yhdessä sinun kanssasi! Ja\npuhupa mitä tahansa minua vastaan oikeudessa, todistapa mitä tahansa —\nminä otan sen vastaan enkä pelkää sinua; itse vahvistan kaikki todeksi!\nMutta sinunkin täytyy tunnustaa oikeuden edessä! Sinun täytyy, täytyy,\nme menemme yhdessä! Niin tehdään!\n\nIvan lausui tämän juhlallisesti ja tarmokkaasti, ja jo hänen\nsäkenöivistä silmistään näki, että niin tapahtuu.\n\n— Te olette sairas, minä näen, aivan sairas. Silmänne ovat ihan\nkeltaiset, — lausui Smerdjakov, mutta ei ollenkaan ivallisesti, vaan\nikäänkuin säälien.\n\n— Me menemme yhdessä! — toisti Ivan. — Jos sinä et lähde, niin minä\njoka tapauksessa yksinäni tunnustan.\n\nSmerdjakov oli vaiti aivan kuin miettisi.\n\n— Ei siitä tule mitään, ettekä te mene, — päätti hän viimein aivan\nkumoamattomasti.\n\n— Sinä et ymmärrä minua! — huudahti Ivan moittivasti.\n\n— Liian suuri häpeä siitä tulee teille, jos tunnustatte kaiken itseänne\nvastaan. Ja sitäpaitsi se tulee olemaan aivan hyödytöntä, sillä minä\nsanon suoraan, etten ole teille koskaan puhunut mitään sellaista, vaan\nte joko olette jollakin tavalla sairas (ja sen näköinen te olettekin)\ntai teillä on niin sääli veljeänne, että uhrauduitte ja panitte\nalttiiksi minut, jota te olette koko elämänne aikana pitänyt vain\njonkinmoisena hyttysenä ettekä ihmisenä. No, ja kuka teitä uskoo, no,\nja onko teillä edes yhtäkään todistuskappaletta?\n\n— Kuule, nämä rahat sinä näytit minulle nyt tietysti saadaksesi minut\nuskomaan.\n\nSmerdjakov otti rahatukkujen päältä _Iisakki Sirinin_ ja pani sen\nsyrjään.\n\n— Ottakaa nämä rahat mukaanne ja viekää pois, — huokasi Smerdjakov.\n\n— Tietysti vien ne pois! Mutta miksi sinä annat ne minulle, jos olet\nniitten tähden tehnyt murhan? — sanoi Ivan katsoen häneen hyvin\nihmeissään.\n\n— En minä niitä ollenkaan tarvitse, — lausui Smerdjakov väräjävällä\näänellä ja viittasi kädellään. — Oli aikaisemmin semmoinen ajatus,\nettä näillä rahoilla aloitan elämän, Moskovassa tai vielä mieluummin\nulkomailla, semmoinen haave oli, ja ennen kaikkea sen tähden, että\n»kaikki on luvallista». Te juuri sen minulle opetitte, sillä paljon te\nsilloin puhuitte minulle tätä: kun ei kerran ääretöntä Jumalaa ole,\nniin ei ole mitään hyvettäkään eikä sitä silloin ollenkaan tarvitakaan.\nNiin te puhuitte ihan tosissanne. Niin minä asian harkitsinkin.\n\n— Oman järkesi avulla kai tulit siihen tulokseen? — vääristi Ivan\nsuutaan nauruun.\n\n— Teidän opastuksellanne.\n\n— Nyt siis olet alkanut uskoa Jumalaan, koska annat rahat takaisin?\n\n— Ei, en ole alkanut uskoa, — kuiskasi Smerdjakov.\n\n— Miksi siis annat pois?\n\n— Antakaa olla... ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas\nkädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on\nluvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa\nmennä itseänne vastaan todistamaankin... Mutta siitä vain ei tule\nmitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja\nvarmana.\n\n— Saat nähdä! — lausui Ivan.\n\n— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä\ntiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä,\nnaisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte\nelää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa\nketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella\nelämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette\nniinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te\nkaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu\nkuin heillä.\n\n— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri\ntulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä.\nSinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia\nikäänkuin uusilla silmillä.\n\n— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti\nkaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä\nmihinkään.\n\n— Minä näytän ne huomenna oikeudessa, — sanoi hän.\n\n— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin\nrahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.\n\n— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen\ntähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!\n\n— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä\nomituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään,\n— lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin\nrohkea mies!\n\n— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.\n\n— Odottakaa... näyttäkää minulle ne vielä kerran.\n\nIvan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli\nniitä noin kymmenen sekuntia.\n\n— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! —\nhuudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.\n\n— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.\n\n— Hyvästi!\n\n— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky\njatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi\nsitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä»,\najatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut\nhänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa\noli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko\nviimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän\nonnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli\nvähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon\nlyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa\ntunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan\npeittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi\nhänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni\nja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta\npikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen\npoliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa.\nPikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti\nkuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa\ntuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa\nniin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja\nkuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että\ntämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan\nFjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne\ntänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä\nhuomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi\npysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin\nkulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu...\nKuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän\nsamalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät,\nettä minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän\nyhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö\nole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava\nhänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa\npäin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja —\nomituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä\nitseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle\nhuoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään\nniinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta\nja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja\noli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle\nteekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon\nhän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään\npyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua\nuneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä\nedestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä\nhänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt\nkaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin\ntällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin\ntapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi\nyhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen\nkasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään\nmolempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen,\nvastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin\närsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.\n\n\n\n\n9.\n\nPiru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.\n\n\nMinä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki,\njolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes\njonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten\najassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä\niltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli\nkokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia\nitsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan\nole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että\nhänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella\nonnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti\nkokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta\nhäntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen\nelämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa\nsanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä\nedessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen\nlääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen\nmaininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja\ntarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä\non jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä\ntunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot\novat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori,\n»vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi... yleensä on välttämätöntä\nryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy\nhuonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut\nottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään\nhoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun —\nniin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti\nhän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen\nhourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin\nvastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä\nolikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään\ntullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš\nSmerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku\nherrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen\ngentlemanni, ei enää nuori, »_qui frisait la cinquantaine_», kuten\nranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin\npitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään\noli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo\nkulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää\nollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies\nei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja\npitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin\nhyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti\nniitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli\nnukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta\nolivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää\nkäytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka\nvieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä\nvuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin\nheikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä\ngentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten\nkukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän\noli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut\ntuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin\nsaakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen\nelämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli\nmuuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli\nvanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen\nsopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän\njoka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä\nmihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle.\nTällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa\njuttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään\ntehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti\nyksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla\nmahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina\naina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni\nei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän\nikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan\nhän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin\nnimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin\ntoisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet\nhyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit\nasianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa\nhänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa\nnauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus,\njossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti\neikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri\nniinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen\nvaratusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on\nvaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä\njotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun\nisäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista\nhuolestumista.\n\n— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon\nvain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi\ntietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään\nhänestä, unohdit varmaankin.\n\n— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat\nhuolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin... Muuten nyt on kaikki\nsamantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä\nsinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun\nitseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun\nsinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen\nenkä itse muistaneeni?\n\n— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on\nväkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset\nauta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki\nylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi\nuskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit... minä pidän heistä kovin\npaljon... ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska\nheille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka,\njo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma\non olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja\njos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on\nvielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä\ntahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan\noppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»\n\n— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. —\nMinä olen nyt kuin houreissa... tietysti minä hourailen... lörpötä mitä\ntahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan\nniinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin... Tahdon kävellä\nhuoneessa... Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään,\nniinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä\n_minä itsehän siinä puhun_ etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime\nkerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan\npyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.\n\nIvan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli\nsanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin\nhuoneessa.\n\n— Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi ääni.\n\n— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään\nsinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää... ja päälakea...\nMutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi\nmennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän\nolet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla!\nMutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua\nhullujenhuoneeseen!\n\n— _C'est charmant_ — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa\nhahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta,\nasiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen:\njumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin\njonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti\ntahdoit väittää viime kerralla...\n\n— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan\nraivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet\nhaamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen,\nettä jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä\nolet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta...\nminun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein\niljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta\nmielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun\nkanssasi...\n\nAnnahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit\nAljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää\n_häneltä_! Mistä sinä tiedät, että _hän_ käy luonani?» Minuahan sinä\nmuistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit,\nuskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi\nnauraa.\n\n— Niin, se oli luonnon heikkous... mutta minä en voinut uskoa sinua.\nMinä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä\nsilloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla...\n\n—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa\nnimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen\nluostarinvanhin Zosiman takia.\n\n— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi\nIvan taas nauraa.\n\n— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään\npaljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä\nymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös...\n\n— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.\n\n— Ymmärrän, ymmärrän, _c'est noble, c'est charmant_, sinä menet\nhuomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut... _c'est chevaleresque_.\n\n— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!\n\n— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut\npäämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä\nhaamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää,\nhauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen\nkohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi,\nmilloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!\n\n— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä\nolet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä\nminä jo ajattelen... etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!\n\n— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle\nvain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.\n\n— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni.\nSinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa\nsietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui\nIvan hampaitaan kiristellen.\n\n— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten\notettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen\nja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon\npuuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta... en sano, että olen\nhyvin kunniallinen, mutta... tavallisesti on seurapiireissä pidetty\nselviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa\nkuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos\nolen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että\non sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen\nmaineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä\nrakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu!\nTäällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin\nse todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän.\nMinähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja\nsiksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on\nkaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria,\nmutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä\nkuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä\nmuutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua\nmiellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki\nteidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko\nkuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä\nkauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua,\nmutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan\nkauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani\non — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin,\njumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on\nruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne:\nkeväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja\nannoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä\npäivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!...\nMutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään\nniinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti.\n— Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä... no, miten on\nterveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?\n\n— Hölmö! — tokaisi Ivan.\n\n— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä\noikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla\nvastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä...\n\n— Hölmö, — toisti Ivan.\n\n— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen\nreumatismi, että muistan sen vieläkin.\n\n— Pirulla reumatismi?\n\n— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun\nruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. _Satanas sum et\nnihil humanum a me alienum puto_.\n\n— Kuinka, kuinka? _Satanas sum et nihil humanum_... se ei ole tyhmää\npirun sanomaksi!\n\n— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.\n\n— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä\naivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on\nomituista...\n\n— _C'est du nouveau, n'est-ce pas?_ Tällä kertaa minä menettelen\nrehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin\npainajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen johdosta,\nihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin monimutkaisen\nja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai kokonaisen\ntapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen sellainen juoni ja\njossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen korkeimmista elämän\nilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei, vannon sen sinulle,\nLeo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät tämmöisiä unia\ntoisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset arki-ihmiset,\nvirkamiehet, kynäilijät, papit... Tässä on kokonainen tutkimustehtävä:\neräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa parhaat aatteensa\nnukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä olenkin sinun\nharhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun omaperäisiä\nasioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut päähäsikään, niin että\nminä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja kuitenkin minä olen\nvain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.\n\n— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada uskomaan, että\nsinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun painajaiseni, ja nyt\nsinä vakuutat itse olevasi uni.\n\n— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja\nselitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin? Niin,\nminä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä...\n\n— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi lähteä?\n— huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi kävelemästä,\nistuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja puristi molemmin\nkäsin päätään. Hän tempaisi päästään märän pyyheliinan ja paiskasi sen\nvihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut apua.\n\n— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni luontevan\nhuolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen näköisenä. —\nSinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut vilustua,\nja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla oli\nsilloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen\nvenäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki,\nvalkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra\nties missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä\nlentää halki avaruuden... tietysti se kestää vain silmänräpäyksen,\nmutta tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista\nkahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja\navoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin\nruumiillistunut, niin... sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin\nliitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen\nyläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen... taikka mitä pakkasta se\nolisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella:\nsataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen\nhuvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat kokemattoman\nnuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä siihen kiinni ja\ntomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja tämähän on\nvain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta sadanviidenkymmenen asteen\nkylmyydessä tarvitsee luullakseni panna vain sormen kirveelle, niin se\non mennyttä kalua, jos... vain siellä on saatavissa kirves...\n\n— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan\nFjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki\nvoimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen itseään\nlopullisesti menettämästä järkeään.\n\n— Kirves? — kysyi vuorostaan vieras ihmetellen.\n\n— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš\nyhtäkkiä rajun itsepintaisesti.\n\n— Miten käy kirveelle avaruudessa? _Quelle idée!_ Jos se sattuu\njoutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää\nmaan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena.\nTähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa\nsen kalenteriin, siinä kaikki.\n\n— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan\nhangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä tahdot\nvoittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet\nolemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En usko!\n\n— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei\njuuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti odotat\nminulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin ikävää, sillä\nminä annan vain sitä, mitä voin...\n\n— Älä filosofoi, aasi!\n\n— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut,\nähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat\noivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla\nlaskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs\ninnostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä\nkuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän\ntapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme,\nmutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät.\nKokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen tohtori,\njoka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan sanomalehdissä\nvain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan kipeäksi, niin sinut\nlähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen spesialisti parantaa\nneniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä voin, sanoo, parantaa\nainoastaan oikean sieraimenne, sillä vasempia sieraimia minä en hoida,\nse ei ole minun erikoisalaani, mutta menkää minun luotani päästyänne\nWieniin, siellä parantaa erikoisspesialisti vasemman sieraimenne.\nMitä siis teet? Minä turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin,\neräs saksalainen tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla\nhunajalla ja suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi,\nettä saisin käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini\neikä siitä ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi\nMatteille Milanoon; hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan\nhuomaan. Ja ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä\nsattumalta, join puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia,\nkaikki oli kuin pois pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle\nsanomalehtiin kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta\nsilloin, ajattelehan, alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut\nsitä vastaan! »Se on kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan\nsitä usko, _le diable n'existe point_.» »Painattakaa», neuvovat,\n»nimettömästi». Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan\nuskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista, mutta\nminähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme», sanovat, »kukapa\nei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä, suunta voi siitä\nkärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No, pilana, ajattelen,\ntämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen. Ja, uskotko,\ntämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni, kuten esimerkiksi\nkiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt yksinomaan\nyhteiskunnallisen asemani takia.\n\n— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti hampaitaan\nkiristellen.\n\n— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus valittamatta.\nMinä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä, että minä olen\ntyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole ainoastaan älystä\nkysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen sydän, »laittelenpa\nkaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt ehdottomasti pitävän\nminua harmaantuneena Hlestakovina, ja kuitenkin on minun kohtaloni\npaljon vakavampi. Jokin aikojen alussa annettu päätös, josta en koskaan\nole päässyt selville, on osakseni määrännyt »kielteisyyden», mutta\nsamalla minä kuitenkin olen vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan\nkykenemätön suhtautumaan mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu\nkielteisesti, ilman kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä\naikakauslehti se sellainen olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?»\nIlman kritiikkiä tulee vain »hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä\ntämä »hoosianna», tämän »hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon\nläpi, ja niin edespäin tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän\nkaikkeen, minä en ole luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin\nsyntipukki, pantiin kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui\nelämä. Me ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan\nja yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä\nilman sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi\njärkevää, niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään\ntapahtumia, mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen\nmieleni, jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan.\nIhmiset pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he\nkiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja\ntietysti he kärsivät, mutta... kuitenkin he elävät, elävät reaalista,\nei fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä;\nkaikki muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää,\nmutta ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan\nelä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave, jolta\novat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin unohtanut,\nmiksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat... ei, sinä et naura, sinä\nsuutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina vain\njärkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin kaiken\ntuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken kunnian\nvain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa painavan\nkauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.\n\n— Etkö sinäkään enää usko Jumalaan? — naurahti Ivan vihaisesti.\n\n— Miten oikeastaan sanoisinkaan sen sinulle, jos sinä vain vakavasti...\n\n— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas raivokkaan\nitsepintaisesti.\n\n— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä,\nsanoitpa suuren sanan.\n\n— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä\nolet — _minä_, sinä olet _minä_ etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa,\nsinä olet minun kuvitelmani!\n\n— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on\noikein sanottu. _Je pense, donc je suis_, sen minä tiedän varmasti,\nmutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala\nja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se\ntodellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun _minäni_\njohdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen\nalusta ja yksin... sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni,\nsillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.\n\n— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan kärsivästi.\n\n— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai\noikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä\nsoimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän\nminä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se\nkaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja,\nviisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin\nlailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme\ntietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen\nmolekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me\npanimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia\noli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä,\nvieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin\neräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja».\nNiin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän,\nvaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään,\npaitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan\nei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on\nmyöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden\nsalaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia.\nTäällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja\nfilosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea\n— tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja\nkuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja\npaheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän\nvuoksi hänet tuomittiinkin... se on, näetkö, anna minulle anteeksi,\nminähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda...\ntuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä\n(meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän\nkvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki\nanteeksi...\n\n— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi\nkvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.\n\n— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta\nnyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja\nkaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne\nlieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat\nvoittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella\non, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet\nkärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja\nkunnia... Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne\nlisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä\nvain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu\nmies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä,\nperiaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen\nateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan\nvatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon\ntielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.\n\n— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?\n\n—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?\n\n— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden\nvallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. —\nNo, siinäkö hän makaa vielä nytkin?\n\n— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi\nsitten ja lähti kulkemaan.\n\n— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa\nhohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten.\n— Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan\nvirstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?\n\n— Paljon pitemmäksikin aikaa, tässä ei vain ole käsillä lyijykynää ja\npaperia, muuten voisi sen laskea. Mutta hän on aikoja sitten saapunut\nperille, ja tästäpä anekdootti alkaakin.\n\n— Miten on saapunut perille! Mistä hän on ottanut biljoonan vuotta!\n\n— Sinä ajattelet koko ajan vain meidän nykyistä maatamme! Mutta onhan\nnykyinen maamme saattanut ehkä itse jo biljoonan kertaa uudistua; no,\nse on vähitellen kuollut, jäätynyt, halkeillut, hajonnut, haihtunut\nalkutekijöihinsä, taas on ollut vettä mantereen päällä, sitten taas\npyrstötähti, taas aurinko, taas auringosta maa, — kenties tämä kehitys\non toistunut lukemattomia kertoja ja aina samalla tavalla, pikku\npiirteitä myöten. Hirvittävän jonninjoutavaa ja ikävää...\n\n— No, no, miten sitten kävi, kun hän tuli perille?\n\n— Heti kun hänelle avattiin paratiisin ovet ja hän astui sisälle, niin\nhän, ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, — ja tämä kellon\nmukaan sanottuna, kellon mukaan (vaikka minun käsitykseni mukaan hänen\nkellonsa oli täytynyt jo kauan sitten hajota alkutekijöihinsä hänen\ntaskussaan matkalla), — ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan,\nhän huudahti, että noitten kahden sekunnin takia kannatti kulkea ei\nvain kvadriljoona, vaan kvadriljoona kvadriljoonaa, vieläpä se määrä\nkvadriljoonannessa potenssissa! Sanalla sanoen hän lauloi »hoosiannan»\nja liioitteli vahvasti, niin että toiset siellä, jotka olivat vähän\njalommin ajattelevia, eivät ensiaikoina tahtoneet edes antaa kättä\nhänelle: liian rajusti hän oli siirtynyt vanhoillisten joukkoon.\nVenäläinen luonne. Toistan: tämä on legenda. Mistä hinnasta osti, siitä\nmöikin. Sellaisetpa käsitykset siis meillä siellä vallitsevat kaikista\nnäistä asioista.\n\n— Minä olen saanut sinut kiinni! — huudahti Ivan melkein lapsellisen\nriemun valtaamana aivan kuin lopullisesti olisi muistanut jotakin:\n— tuon anekdootin kvadriljoonasta vuodesta, — sen olen minä itse\nsepittänyt! Minä olin silloin seitsemäntoista vanha, olin lukiossa...\nminä sepitin silloin tuon anekdootin ja kerroin sen eräälle\ntoverilleni, hänen nimensä on Korovkin, se oli Moskovassa... Tämä\nanekdootti on niin luonteenomainen, etten minä ole voinut sitä ottaa\nmistään. Minä olin sen unohtanut... mutta se muistui nyt tiedottomasti\nmieleeni, — minulle itselleni, etkä sinä sitä kertonut! Niinkuin\ntuhansia asioita johtuu toisinaan mieleen tiedottomasti, silloinkin kun\nviedään mestattavaksi... unessa muistui mieleeni. Sinä juuri oletkin\ntuo uni! Sinä olet uni eikä sinua ole olemassa!\n\n— Kiihkosta, jolla sinä minut kiellät, — alkoi gentlemanni nauraa, —\nminä tulen vakuutetuksi, että sinä kuitenkin uskot minuun.\n\n— En vähintäkään! En usko sadasosaakaan!\n\n— Mutta tuhannennen osan uskot. Homeopaattiset osathan ehkä\novatkin kaikkein voimakkaimpia. Tunnusta, että uskot, no, vaikkapa\nkymmentuhannesosaksi...\n\n— En hetkeäkään! — huusi Ivan raivoissaan. — Minä muuten haluaisin\nuskoa sinuun! — lisäsi hän äkkiä omituisesti.\n\n— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä\nautan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua!\nMinä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit\nunohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.\n\n— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että\nsinä olet olemassa.\n\n— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja\nepäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle\nihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä\nhirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä\nsynnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin.\nMinä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja\ntässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan\nmenetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle\nvasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa,\nkyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni.\nMutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen\nuskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen\ntammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua\n»erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti\nsinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt\nerämaahan sielusi pelastuksen takia!\n\n— Siis sinä, lurjus, puuhaat sieluni pelastusta!\n\n— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan\nminä, olet vihastunut!\n\n— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia,\njotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta\nautiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?\n\n— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman\nja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen\njalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen\ntähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on\nsuuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi\nkehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin\npohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan\nvain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa»\nkuten näyttelijä Gorbunov sanoo.\n\n— No, ja saitko pitkän nenän?\n\n— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen\non sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi,\nkuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin\nhoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin\nsiinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin,\nsanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki\ntäyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen\nonnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän\nedun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä\nse etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa,\nettä olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään\nlohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin\nolisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän\nnenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani»,\nhuokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on\njo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt;\nsillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte\npitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo\nepäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri\nsiten tavallanne saitte pitkän nenän...»\n\n— Hyi, kuinka typerää! — huudahti Ivan.\n\n— Ystäväni, minä tahdoin vain naurattaa sinua, mutta, vannon sen,\ntämä on juuri oikeata jesuiittain kasuistiikkaa, ja vannon sinulle,\nettä kaikki tämä tapahtui pilkulleen niinkuin olen sinulle kertonut.\nTämä tapaus sattui äskettäin ja tuotti minulle paljon huolta.\nKotiinsa palattuaan onneton nuori mies ampui itsensä samana yönä;\nminä olin hänen luonaan eroamattomasti viimeiseen hetkeen saakka...\nNuo jesuiittain pienet kojut, jossa saa tehdä tunnustuksia, ovat\ntodellakin minun hauskin huvitukseni elämän surullisina hetkinä. Kerron\nsinulle vielä yhden tapauksen, aivan näinä päivinä sattuneen. Vanhan\npaterin luo saapuu vaaleaverinen, pohjoismaalaisen näköinen, noin\nkahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Kaunotar, ruumiin muodot ja olemus\nsaavat ihan veden nousemaan suuhun. Hän kumartui, kuiskuttaa reiästä\npaterille syntinsä. — »Kuinka, tyttäreni, oletteko tosiaankin taas\nlangennut?...» huudahtaa pater. »_O Sancta Maria_, mitä minä kuulen:\nnyt aivan toisen kanssa. Miten kauan tätä oikein tulee jatkumaan ja\neikö teitä hävetä!» — »Ah, mon père», vastaa syntinen nainen silmät\ntäynnä katumuksen kyyneliä: — »_Ça lui fait tant de plaisir et à moi\nsi peu de peine_!» No, ajattelehan, millainen vastaus! Silloin minä jo\nvetäydyin syrjään: siinä huusi itse luonto, se on, jos tahdot, parempaa\nkuin itse viattomuus! Annoin heti hänelle hänen syntinsä anteeksi ja\nkäännähdin mennäkseni pois, mutta minun oli aivan samassa pakko palata\ntakaisin: kuulen paterin määräävän reiästä tytölle illalla kohtauksen,\n— vaikka hän on vanha ukko, vahva kuin piikivi, mutta lankesipa\nsilmänräpäyksessä! Luonto, luonnon totuus pääsi oikeuksiinsa! Mitä,\ntaasko nyrpistät nenääsi, taasko olet äkäinen?\n\n— Jätä minut, sinä jyskytät aivoissani painajaisena, josta olen\npääsemättömissä, — vaikeroi Ivan surkeasti voimatta mitään näylleen, —\nminun on ikävä sinun kanssasi, sietämätöntä ja piinallista! Antaisin\npaljon, jos saisin sinut karkoitetuksi!\n\n— Toistan sinulle, vähennä vaatimuksiasi, älä vaadi minulta »kaikkea\nsuurta ja kaunista», niin saat nähdä, miten hyvät ystävykset meistä\ntulee, — lausui gentlemanni vakuuttavasti. — Totisesti sinä olet\näkäinen minulle siitä, etten minä ilmestynyt sinulle jonkinmoisessa\nrusohohteessa, »jyristen ja salamoiden», tulisin siivin, vaan esiinnyin\nnäin vaatimattomassa muodossa. On loukattu ensiksikin sinun esteettisiä\ntunteitasi ja toiseksi sinun ylpeyttäsi: kuinka, muka, näin suuren\nmiehen luo on voinut tulla noin alhainen piru? Ei, sinussa on sentään\ntuo romanttinen suoni, jota jo Belinski niin ivaili. Minkäpä sille voi,\nolet nuori mies. Minä aioin äsken, kun tein lähtöä luoksesi, piloillani\nesiintyä täysinpalvelleen todellisen valtioneuvoksen muodossa, miehen,\njoka on ollut virassa Kaukaasiassa ja jolla on Leijonan ja Auringon\nritarimerkit hännystakissa, mutta minua peloitti kovin, sillä sinä\nolisit antanut minulle selkään vain siitä syystä, että uskalsin\nkiinnittää hännystakkiini Leijonan ja Auringon, enkä pannut siihen\nvaikkapa vain Pohjantähteä tai Siriusta. Ja aina sinä vatkutat sitä,\nettä minä olen tyhmä. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä pyydä ollakaan\nsinun veroisesi älyssä. Kun Mefistofeles ilmestyi Faustin luo, todisti\nhän itsestään, että hän tahtoo pahaa, mutta tekee vain hyvää. No,\ntehköön hän miten tahtoo, minun laitani on päinvastoin. Minä olen\nkenties ainoa ihminen koko luomakunnassa, joka rakastan totuutta ja\nvilpittömästi tahdon hyvää. Minä olin läsnä, kun ristinpuussa kuollut\nSana meni taivaaseen kantaen sylissään hänen oikealle puolelleen\nristiinnaulitun ryövärin sielua, minä kuulin kerubien iloisen vinkunan,\nkun he huusivat ja lauloivat: »hoosianna», ja serafien ukkosen\nkaltaisen riemukarjunnan, joka sai taivaan ja koko maailmanrakennuksen\ntärisemään. Ja silloin, vannon sen kaiken kautta, mikä on pyhää, minä\ntahdoin yhtyä kuoroon ja huutaa kaikkien kanssa »hoosianna!» Se jo\noli lähdössä, se irtautui jo rinnasta... minähän, kuten tiedät, olen\nhyvin tunteellinen ja taiteellisesti vastaanottavainen. Mutta terve\njärki — oi, minun luontoni onnettomin ominaisuus — pidätti minua\nnytkin sopivissa rajoissa, ja minä päästin hetken ohitseni! »Sillä\nmitä», ajattelin minä sillä hetkellä, »mitä olisi seurannut minun\n'hoosiannani' jälkeen? Heti olisi kaikki maailmassa sammunut eikä olisi\nenää sattunut mitään tapahtumia.» Ja niinpä minun yksinomaan viran\npuolesta ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi oli pakko tukahduttaa\nitsessäni hyvä momentti ja jäädä saastaan. Hyvästä ottaa joku itselleen\nkaiken kunnian, ja minun osakseni on jätetty vain iljettäväisyydet.\nMinä en kadehdi kunniaa elää toisten kustannuksella, minä en ole\nkunnianhimoinen. Miksi kaikista maailman olennoista ainoastaan minut on\nmäärätty saamaan osakseni kaikkien kunnon ihmisten kiroukset, vieläpä\npotkuja saappaitten kärjistä, sillä ruumiillistuessani minun on pakko\ntoisinaan kärsiä sellaisiakin seurauksia? Tiedänhän minä, että tässä\non salaisuus, mutta salaisuutta ei millään ehdolla tahdota minulle\nilmaista, koska minä silloin, päästyäni selville, mistä on kysymys,\nkenties kiljaisen »hoosianna», ja silloin heti katoaa välttämätön\nmiinus ja koko maailma tulee järkeväksi, ja silloin tietysti on kaikki\nlopussa, sanomalehdet ja aikakauskirjatkin, sillä kuka niitä silloin\ntilaisi. Minähän tiedän, että loppujen lopuksi minä teen sovinnon,\nminäkin kuljen kvadriljoonani ja saan tietää salaisuuden. Mutta siihen\nmennessä kuin tämä tapahtuu minä oleilen ja mieltäni rohkaisten\ntäytän kutsumukseni: tuhoan tuhannen, jotta yksi pelastuisi. Miten\npaljon esimerkiksi pitikään tuhota sieluja ja tahrata rehellisten\nihmisten mainetta, jotta saataisiin yksi ainoa vanhurskas Joonas,\njohon nähden minua niin pahasti petkutettiin muinoin maailmassa! Ei,\nniin kauan kuin salaisuus on ilmaisematta, on minulla kaksi totuutta:\ntoinen sikäläinen, heidän totuutensa, jota minä toistaiseksi en\ntunne, ja toinen minun omani. Eikä vielä tiedetä, kumpi niistä on\nrehellisempää... Oletko nukkunut?\n\n— Vielä mitä, — ähki Ivan vihaisesti, — kaiken sen, mikä luonnossani on\ntyperää, jo ammoin elettyä, järkeni moneen kertaan jauhamaa, raatona\npois heitettyä, — sen sinä tuot minulle esiin aivan kuin uutuutena!\n\n— En osannut nytkään olla mieliksi! Ja minä kun tahdoin imarrella sinua\nkirjallisella esitystavalla: tuon »hoosiannan» taivaassa, senhän minä\ntodellakin kerroin hyvin? Sitten heti tuo sarkastinen sävy à la Heine,\nmitä, eikö totta?\n\n— Ei, minä en koskaan ole ollut sellainen lakeija! Kuinka sieluni on\nvoinut synnyttää sellaisen lakeijan kuin sinä?\n\n— Ystäväni, minä tunnen erään erinomaisen ja perin miellyttävän\nvenäläisen herran: nuoren ajattelijan ja suuren kirjallisuuden sekä\nkaunoasiain harrastajan, lupaavan »Suur-inkvisiittori» nimisen\nrunoelman tekijän... Häntä minä vain ajattelinkin!\n\n— Minä kiellän sinua puhumasta »Suur-inkvisiittorista», — huudahti Ivan\nkovasti punastuen häpeästä.\n\n— No, entä »Geologinen mullistus»? Muistatko? Sepä vasta runoelma!\n\n— Ole vaiti tai minä tapan sinut!\n\n— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä\ntulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten,\nnuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia\nihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne,\n»he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät\nkysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää\nvain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä,\nsiitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun\nihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon,\nettä tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään,\nilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä\non tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta.\nIhmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa,\nmutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee\nsuureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan\ntulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti\nluonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee\njoka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken\naikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee\ntietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa\nkuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää\nylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että\nelämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään\nilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää\nelämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen\nyhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman\nrakkauden toivo»... no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan.\nHerttaista!\n\nIvan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan,\nmutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi:\n\n— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista,\nettä sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin\nkaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti.\nMutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei\ntapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee\ntotuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo\nuusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista».\nEikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin\nkoska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin\nuuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko\nmaailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin\nhypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli,\njos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu\nseisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti\nensimmäinen paikka... »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä\non hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi\nsitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus?\nMutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei\nrupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta...\n\nVieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa,\nkoroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän\nei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja\npaiskasi sen puhujaa vastaan.\n\n— Ah, _mais c'est bête enfin!_ — huudahti tämä hypäten sohvasta ja\npudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin\nmustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on\nnaisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi\nkorvasi ja kuuntelit...\n\n— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen,\nIvan hypähti ylös sohvalta.\n\n— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun\nveljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen\nuutisen, minä vastaan sinulle!\n\n— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša,\nminä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule,\ntietenkin hänellä on »uutinen!»... — huudahti Ivan raivostuen.\n\n— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi.\n_Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien\ndehors_...\n\nKolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin\nolisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa\nkatkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä\nvoimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja\nIvan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen.\nMolemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka\nhän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään\npöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan\nkehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin\nkovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin\nhillitysti.\n\n— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli\näsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo\nja avasi tuuletusruudun.\n\n— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen.\n— Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?\n\n— Tunti sitten Smerdjakov hirttäytyi, — vastasi Aljoša ulkoa.\n\n— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja\nlähti avaamaan Aljošalle.\n\n\n\n\n10.\n\n»Hän sen sanoi!»\n\n\nTultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän\nkuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna\nja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen\nluokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa\nriippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen\npaikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan\n»suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko\nmatkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin\nlehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa,\nniin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli\nlappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään\nole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle\nja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian,\n»ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti\nIvanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt\nsilmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi\nhäntä suuresti hämmästyttänyt.\n\n— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas!\nSinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.\n\n— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja\naivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä\ntiesin, että hän on hirttäytynyt.\n\n— Keneltä sait tietää?\n\n— En tiedä keneltä. Mutta minä tiesin. Tiesinkö minä? Niin, hän sanoi\nminulle. Hän sanoi sen äsken juuri minulle...\n\nIvan seisoi keskellä huonetta ja puhui edelleen yhtä miettivänä ja\nkatsellen maahan.\n\n— Kuka _hän_? — kysyi Aljoša katsahtaen tahtomattaan ympärilleen.\n\n— Hän on pujahtanut pois.\n\nIvan nosti päänsä ja hymyili hiljaa:\n\n— Hän pelästyi sinua, sinua kyyhkyläistä. Sinä olet »puhdas kerubi».\nSinua Dmitri nimittää kerubiksi. Kerubi... Serafien ukkosenkaltainen\nriemukarjunta! Mitä on serafi? Kenties kokonainen tähtisikermä.\nMutta kenties koko tähtisikermä onkin vain jonkinmoinen kemiallinen\nmolekyyli... On olemassa Leijonan ja Auringon tähtisikermä, etkö tiedä\nsitä?\n\n— Veljeni, istuudu! — lausui Aljoša pelästyneenä. — Istuudu Jumalan\ntähden sohvaan. Sinä hourailet, käy makaamaan tyynyä vastaan, kas näin.\nTahdotko märän pyyheliinan päähäsi? Kenties se tekee olon paremmaksi?\n\n— Anna pyyheliina, se on tuossa tuolilla, viskasin sen äsken siihen.\n\n— Tässä ei ole sitä. Älä ole huolissasi, minä tiedän, missä se\non; tässä se on, — sanoi Aljoša löydettyään huoneen toisesta\nnurkasta Ivanin pesupöydän luota puhtaan, vielä kokoon taitetun ja\nkäyttämättömän pyyheliinan. Ivan katsoi omituisesti pyyheliinaan; oli\nkuin hänen muistinsa olisi silmänräpäyksessä palannut.\n\n— Odota, — sanoi hän nousten sohvalta, — äsken, tunti takaperin, minä\notin tämän saman pyyheliinan tuolta ja kastelin sen vedessä. Käärin sen\npäähäni ja paiskasin tänne... kuinka se on kuiva? Toista pyyheliinaa ei\nollut.\n\n— Kääritkö sinä tämän pyyheliinan päähäsi? — kysyi Aljoša.\n\n— Kyllä, ja kävelin huoneessa, tunti takaperin... Miksi kynttilät ovat\npalaneet niin pieniksi? Paljonko kello on?\n\n— Kohta kaksitoista.\n\n— Ei, ei, ei! — huudahti yhtäkkiä Ivan. — Se ei ollut uni! Hän oli, hän\nistui täällä, tuolla sohvalla. Kun sinä koputit ikkunaan, paiskasin\nminä häntä vastaan juomalasin... tämän... Odota, minä olen ennenkin\nnukkunut, mutta tämä uni ei ole uni. Ja on ollut ennenkin. Minä näen,\nAljoša, nykyään unia... mutta ne eivät ole unia, vaan tulevat valveilla\nollessani, minä kävelen, puhun ja näen... mutta nukun. Mutta hän istui\ntässä, hän oli, kas tuolla sohvalla... Hän on hirveän tyhmä, Aljoša,\nhirveän tyhmä, — alkoi Ivan yhtäkkiä nauraa ja rupesi astelemaan\nhuoneessa.\n\n— Kuka on tyhmä? Kenestä sinä puhut, veli? — kysyi Aljoša taas\nsurullisena.\n\n— Piru! Hän on ruvennut käymään luonani. Kaksi kertaa on ollut,\nmelkeinpä kolmekin. Hän ärsytteli minua sillä, että minä muka olen\näkäinen, kun hän on yksinkertaisesti piru eikä tulisiipinen saatana\nukkosen jyrinässä ja salamoissa. Mutta hän ei ole saatana, sen hän\nvalehtelee. Hän on vieraan nimen anastaja. Hän on yksinkertaisesti\npiru, jonninjoutava pieni piru. Hän käy saunassa. Riisu hänet\nalastomaksi, niin varmasti löydät hännän, pitkän, iljettävän, aivan\nkuin tanskalaisella koiralla, arssinan pituisen, pörrökarvaisen...\nAljoša, sinä olet paleltunut, sinä olet ollut lumessa, tahdotko teetä?\nMitä? Kylmää? Tahdotko, niin käsken panna tulelle? _C'est à ne pas\nmettre un chien dehors_...\n\nAljoša juoksi nopeasti pesulaitteen luo, kostutti pyyheliinan, sai\nIvanin taas istuutumaan ja pani märän pyyheliinan hänen päänsä\nympärille. Itse hän istuutui hänen viereensä.\n\n— Mitä sinä minulle vähän aikaa sitten puhuit Lisestä? — alkoi Ivan\ntaas. (Hän oli tullut hyvin puheliaaksi.) — Lise miellyttää minua. Minä\nsanoin sinulle hänestä jotakin rumaa. Minä valehtelin, hän miellyttää\nminua... Pelkään huomenna Katjan puolesta, pelkään kaikkein enimmän.\nTulevaisuutta. Hän hylkää huomenna minut ja polkee jalkojensa alle.\nHän luulee, että minä mustasukkaisuudesta hänen takiansa syöksen\nturmioon Mitjan! Niin, hän luulee sitä! Mutta eihän! Huomenna risti,\nmutta ei hirsipuu. Ei, minä en hirttäydy. Tiedätkö, etten minä koskaan\nvoi riistää itseltäni henkeä, Aljoša! Johtuuko se alhaisuudesta, vai\nkuinka? Minä en ole pelkuri. Elämänhalusta! Mistä minä tiesin, että\nSmerdjakov on hirttäytynyt? Niin, hän sen minulle sanoi...\n\n— Ja oletko sinä vahvasti vakuutettu, että joku on istunut tässä? —\nkysyi Aljoša.\n\n— Tuossa sohvassa, nurkassa. Sinä olisit ajanut hänet pois. Ja\nsinähän ajoitkin hänet pois: hän katosi, kun sinä tulit. Minä pidän\nsinun kasvoistasi, Aljoša. Oletko tietänyt, että minä pidän sinun\nkasvoistasi? Mutta _hän_ — se olen minä, Aljoša, minä itse. Kaikki,\nmikä minussa on alhaista, kaikki, mikä minussa on halpamaista ja\nhalveksittavaa! Niin, minä olen »romantikko», hän on huomannut sen...\nvaikka se onkin panettelua. Hän on hirveän tyhmä, mutta tällä hän\nsaa yliotteen. Hän on viekas, eläimellisen viekas, hän tiesi, millä\nminut saa raivostumaan. Hän ärsytti minua koko ajan sillä, että\nminä uskon häneen, ja sillä hän sai minut kuuntelemaan itseään. Hän\nveti minua nenästä niinkuin poikanulikkaa. Muuten hän sanoi minulle\npaljon totta minusta. Minä en koskaan olisi sanonut sitä itselleni.\nTiedätkö, Aljoša, tiedätkö, — lisäsi Ivan hirveän vakavana ja ikäänkuin\nluottamuksellisesti, — minä tahtoisin hyvin mielelläni, että hän\ntodellakin olisi _hän_ eikä minä!\n\n— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti\nveljeään.\n\n— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto!\nMitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun?\nTottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka\non seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme\njumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!\n\n— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja\nkatsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla\nja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt\nkiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.\n\n— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä,\nAljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän\npanetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta\nminulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen\nsankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on\nsinun yllyttämänäsi tappanut isäsi...»\n\n— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut.\nSe ei ole totta!\n\n— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa\nsuorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan\nusko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin\nkostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän\ntietää, mitä puhuu...\n\n— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä\npuhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!\n\n— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä,\nasetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te\nkiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän\nmielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi\nminusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he\nkehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta\nkuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja\ntunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä\nsilmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän\nvalehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin\nsenvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen\nnaamaansa.\n\n— Veli, rauhoitu, lakkaa! — pyyteli Aljoša.\n\n— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. —\nMinä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että\nmenit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov\njulistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja\npääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan _siveellisesti_ —\nkuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on\nSmerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt\nsinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin,\nolet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on\nkauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa\ntehdä minulle semmoisia kysymyksiä?\n\n— Veli, — keskeytti Aljoša jähmettyen kauhusta, mutta yhä ikäänkuin\ntoivoen, että saa Ivanin tulemaan järkiinsä, — kuinka hän on voinut\npuhua sinulle Smerdjakovin kuolemasta ennen minun tuloani, kun ei\nkukaan vielä tietänyt siitä eikä kukaan ollut ennättänytkään saada\nsiitä tietoa?\n\n— Hän sanoi, — lausui Ivan lujasti panematta kysymykseenkään, että\nasiaa voisi epäillä. — Tästä hän vain puhuikin, jos niin tahdot. »Ja\njos sinä edes», sanoo, »uskoisit hyveeseen: olkoot uskomatta minua,\nmenen periaatteen takia. Mutta sinähän olet porsas, aivan samoin kuin\nFjodor Pavlovitš, ja mitä sinulle merkitsee hyve? Miksi sinä vääntäydyt\nsinne, jos sinun uhrisi ei vie mihinkään tuloksiin? Siksi vain, että\nsinä itsekään et tiedä, minkä tähden menet! Oi, sinä antaisit paljon,\nsaadaksesi itse tietää, minkä tähden menet! Ja niinkuin muka olisit\npäättänyt mennä! Sinä et vielä ole päättänyt! Sinä tulet koko yön\nistumaan ja hautomaan päätöstä: Mennäkö vai ei? Mutta sinä menet\nkuitenkin ja tiedät, että menet, itse tiedät, että koetapa päättää\nmiten tahansa, niin ratkaisu ei riipu sinusta. Menet, koska et uskalla\nolla menemättä. Miksi en uskalla, — arvaa se itse, siinä on sinulle\narvoitus!» Nousi ja lähti. Sinä tulit ja hän lähti. Hän sanoi minua\npelkuriksi, Aljoša! _Le mot de l'énigme_, että minä olen pelkuri! »Ei\ntuollaisista kotkista ole liitelemään korkeuksissa!» Sen hän lisäsi,\nsen hän lisäsi! Ja Smerdjakov puhui samaa. Hänet pitää tappaa! Katja\nhalveksii minua, olen jo kuukauden ajan huomannut sen, ja Lisekin alkaa\nhalveksia! »Menet, jotta sinua kehuttaisiin», — se on petomainen valhe!\nJa sinäkin jo halveksit minua, Aljoša. Nyt rupean taas vihaamaan sinua!\nJa petoakin minä vihaan, petoakin vihaan! En tahdo pelastaa petoa,\nmädätköön pakkotyössä! Olen ruvennut laulamaan hymniä! Oi, huomenna\nmenen, asetun heidän eteensä ja syljen heitä kaikkia vasten silmiä!\n\nHän hyppäsi ylös raivostuneena, paiskasi pois päästään pyyheliinan ja\nalkoi uudelleen astella huoneessa. Aljoša muisti äskeiset sanat: »on\nkuin nukkuisin valveillani... Kävelen, puhun ja näen, mutta nukun».\nOli kuin juuri noin olisi nyt tapahtunut. Aljoša ei poistunut hänen\nluotaan. Hänen päähänsä välähti ajatus juosta lääkärin luo ja tuoda\nhänet tänne, mutta hän ei uskaltanut jättää veljeään yksikseen: ei\nollut ketään, jonka silmälläpidettäväksi hänet olisi voinut antaa.\nViimein Ivan alkoi vähitellen kokonaan menettää muistinsa. Hän puhui\nyhä edelleen, puhui vaikenematta, mutta aivan sekavasti. Hän äänsi\nhuonosti sanatkin ja horjahti yhtäkkiä pahasti paikallaan. Mutta Aljoša\nennätti tukemaan häntä. Ivan antoi viedä itsensä vuoteelle, Aljoša\nriisui häneltä jotenkuten vaatteet ja laittoi hänet makuulle. Itse\nhän istui vuoteen ääressä vielä pari tuntia. Sairas nukkui sikeästi,\nliikahtamatta, hiljaa ja tasaisesti hengittäen. Aljoša otti tyynyn ja\nkävi sohvalle makaamaan riisuutumatta. Ennen nukkumistaan hän rukoili\nMitjan ja Ivanin puolesta. Ivanin sairaus kävi hänelle ymmärrettäväksi:\n»Ylpeän päätöksen tuskat, syvä omatunto!» Jumala, johon hän ei uskonut,\nja Hänen totuutensa olivat valtaamassa sydämen, joka yhä vieläkään ei\ntahtonut alistua. »Niin», liikkui Aljošan mielessä hänen jo maatessaan\npää tyynyllä, »niin, kun kerran Smerdjakov on kuollut, niin Ivanin\ntodistusta ei kukaan usko; mutta hän menee ja todistaa!» Aljoša hymyili\nhiljaa: »Jumala voittaa!» ajatteli hän. »Joko hän nousee ylös totuuden\nvalossa, tai... hän sortuu vihaan, kostaen itselleen ja kaikille siitä,\nettä on palvellut sitä, mihin ei usko», lisäsi Aljoša katkerasti ja\nrukoili taas Ivanin puolesta.\n\n\n\n\n\nKahdestoista kirja\n\nTuomiovirhe\n\n\n\n\n1.\n\nKovan onnen päivä\n\n\nKuvaamieni tapahtumien jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla alkoi\npiirioikeutemme istunto ja ryhdyttiin tuomitsemaan Dmitri Karamazovia.\n\nSanon jo ennakolta ja sanon jyrkästi: en ollenkaan katso kykeneväni\nkertomaan kaikkea sitä, mitä oikeudessa tapahtui, eikä kertomukseltani\npuutu ainoastaan asianmukainen täydellisyys, vaan myöskin asianmukainen\njärjestys tapahtumien esittämisessä. Minusta tuntuu, että jos kaikki\nolisi muistettava ja kaikki selitettävä, niinkuin pitäisi, niin se\nvaatisi kokonaisen kirjan ja varsin laajankin. Älköön senvuoksi\nmoitittako minua, kun kerron vain sen, mikä minua persoonallisesti\nhämmästytti ja mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Minä olen saattanut\npitää toisarvoista pääasiana, vieläpä jättää mainitsematta kaikkein\nsilmäänpistävimmät ja tärkeimmät piirteet... Muuten huomaan, että\nparasta on olla pyytelemättä anteeksi. Teen niinkuin osaan, ja lukijat\nymmärtävät itse, että olen tehnyt vain niinkuin olen osannut.\n\nEnsiksi, ennenkuin astumme sisälle oikeussaliin, minä mainitsen\nasian, joka minua tuona päivänä erityisesti ihmetytti. Muuten se ei\nihmetyttänyt ainoastaan minua, vaan kuten myöhemmin nähtiin, kaikkia\nmuitakin. Nimittäin: kaikki tiesivät, että tämä asia kiinnitti sangen\nmonien mieltä, että kaikki paloivat kärsimättömyydestä odottaessaan\ntuomioistuimen käsittelyä, että meidän yhteiskunnassamme oli paljon\npuhuttu, lausuttu otaksumia, huudahdeltu, haaveksittu jo kokonaista\nkaksi kuukautta. Kaikki tiesivät myös, että tämä juttu oli tullut\nkuuluisaksi kautta Venäjän, mutta eivät kuitenkaan osanneet kuvitella,\nettä se oli niin polttava, niin kiihoittava, siinä määrin kaikkia ja\njokaista järkyttävä, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, kuin\nsitten nähtiin itse oikeudenistunnossa tuona päivänä. Sinä päivänä\nsaapui meille vieraita ei ainoastaan läänimme pääkaupungista, vaan\nmyös muutamista muista Venäjän kaupungeista sekä lopulta Moskovasta\nja Pietarista. Saapui lakimiehiä, saapui myös muutamia ylhäisiä\nhenkilöitä ja myöskin naisia. Kaikki pääsyliput olivat menneet\nniinkuin kuumille kiville. Erikoisen arvokkaille ja huomatuille\nmiespuolisille tulijoille oli varattu aivan vastoin tavallisuutta\npaikat tuomarien pöydän takana; sinne ilmestyi kokonainen rivi\nnojatuoleja, joissa istui erilaisia henkilöitä. Sellaista meillä\nei koskaan ennen ollut tapahtunut. Erittäin paljon oli naisia,\n— meikäläisiä ja muualta tulleita, luullakseni ihan puolet koko\nyleisöstä. Yksistään kaikkialta saapuneita lakimiehiä oli niin paljon,\nettei tiedetty, mihin heidät saataisiin sijoitetuiksi, koska kaikki\npääsyliput jo aikoja sitten oli jaettu pyytäjille ja anojille. Näin\nitse, kuinka salin päähän, lavan taakse, kiireen kaupalla laitettiin\nväliaikainen aitio, johon kaikki nämä muualta saapuneet lakimiehet\npäästettiin, ja he olivat omasta mielestään suorastaan onnellisia,\nkun saivat edes seisoa siellä, sillä tilan säästämiseksi oli kaikki\ntuolit viety tuosta aitiosta pois, ja koko sinne kerääntynyt joukko\nseisoi koko »jutun» ajan tiheässä kasassa, kylki kyljessä kiinni.\nJotkut naisista, varsinkin muualta saapuneista, ilmestyivät salin\nparvekkeelle tavattoman komeasti puettuina, mutta naisten enemmistö\noli unohtanut pukuasiatkin. Heidän kasvoillaan kuvastui hysteerinen,\nahnas, melkein sairaalloinen uteliaisuus. Eräs luonteenomaisimpia\nerikoisuuksia koko tässä saliin kokoontuneessa seurassa, erikoisuus,\njoka on merkille pantava, oli se, että, kuten monet havainnot myöhemmin\nosoittivat todeksi, melkein kaikki naiset, ainakin suuri enemmistö\nheistä, olivat Mitjan puolella ja toivoivat hänen vapauttamistaan.\nKenties tämä pääasiallisesti johtui siitä, että hänestä oli saatu\nse käsitys, että hän oli naisten sydänten valloittaja. Tiedettiin\nkahden kilpailevan naisen saapuvan istuntoon. Toinen näistä, nimittäin\nKaterina Ivanovna, herätti kaikissa erikoista mielenkiintoa; hänestä\nkerrottiin tavattoman paljon harvinaisia asioita, hänen kiihkeästä\nkiintymyksestään Mitjaan, tämän rikollisuudestakin huolimatta,\nkerrottiin ihmeellisiä juttuja. Erityisesti mainittiin hänen\nylpeyttään (hän ei ollut käynyt vierailulla juuri kenenkään luona\nkaupungissamme), hänen »aristokraattisista suhteistaan». Kerrottiin\nhänen aikovan pyytää hallitukselta, että hän saisi luvan seurata\nrikoksentekijää pakkotyöhön ja antaa vihkiä itsensä avioliittoon tämän\nkanssa jossakin siellä maanalaisissa vuorikaivoksissa. Yhtä kiihkein\nmielin odotettiin myös Katerina Ivanovnan kilpailijan Grušenjkan\nilmestymistä oikeuden istuntoon. Kiusallisen uteliaisuuden vallassa\nodotettiin kahden kilpailijattaren kohtaamista oikeuden edessä — ylpeän\naristokraattisen tytön ja »hetairan»; Grušenjka muuten oli meidän\nnaismaailmallemme tutumpi kuin Katerina Ivanovna. Hänet, »Fjodor\nPavlovitšin ja hänen onnettoman poikansa turmioonsyöksijättären»,\nolivat naisemme nähneet ennenkin, ja melkein jok'ikinen heistä\nihmetteli, kuinka sellaiseen »aivan tavalliseen, ei edes kauniiseenkaan\nvenäläiseen pikkuporvarittareen» isä ja poika olivat voineet siinä\nmäärin rakastua. Sanalla sanoen, puheita oli paljon. Minä tiedän\nvarmasti, että nimenomaan meidän kaupungissamme oli syntynyt muutamia\nvakavia perheriitojakin Mitjan tähden. Monet rouvat olivat kiihkeästi\nriidelleet miestensä kanssa, koska heillä oli aivan erilaiset\nmielipiteet koko tästä kauheasta asiasta, ja luonnollista näin ollen\noli, että kaikkien näitten rouvien miehet tulivat oikeussaliin ei vain\nepäsuopeina syytettyä kohtaan, vaan suorastaan vihoissaan hänelle. Ja\nyleensäkin saattoi varmasti sanoa, että päinvastoin kuin naismaailma\nkaikki miehet olivat syytettyä vastaan. Näkyi ankaria, kulmakarvat\nrypyssä olevia kasvoja, toiset kasvot taas suorastaan kuvastivat\nvihamielisyyttä, ja ne olivat enemmistönä. Totta oli kyllä sekin,\nettä Mitja oli ennättänyt kaupungissamme ollessaan loukata monia\nheistä henkilökohtaisesti. Tietysti jotkut salissa-olijoista olivat\nmiltei iloisia, eikä heitä oikeastaan sanottavasti liikuttanut Mitjan\nkohtalo, vaan heidän mielenkiintonsa kohdistui käsiteltävänä olevaan\ntapaukseen; kaikki odottivat jännittyneinä, miten juttu päättyisi,\nja miesten enemmistö toivoi ehdottomasti rangaistusta rikolliselle,\npaitsi ehkä lakimiehet, joille asian siveellinen puoli ei ollut\ntärkeä, vaan ainoastaan niin sanoakseni sen nykyaikaisjuridinen puoli.\nKaikkien mieltä kuohutti kuuluisan Fetjukovitšin saapuminen. Hänen\nkykynsä tunnettiin kaikkialla, eikä hän nyt ensimmäistä kertaa saapunut\nmaaseudulle puolustajana suurissa rikosasioissa. Ja hänen esiintyessään\npuolustusasianajajana tulivat tämmöiset jutut aina kuuluisiksi yli\nkoko Venäjän ja niitä muistettiin pitkät ajat. Kerrottiin eräitä\nkaskuja myös meidän prokuraattoristamme ja oikeuden puheenjohtajasta.\nKerrottiin, että meidän prokuraattorimme vavisten odotti kohtausta\nFetjukovitšin kanssa, että he olivat vanhoja vihamiehiä jo Pietarin\najoilta, kun he vasta aloittelivat uraansa, että meidän itserakas\nIppolit Kirillovitšimme, joka alati katsoi tulleensa loukatuksi\nurallaan, jo Pietarista lähtien, kun hänen kykyään muka ei oltu pidetty\nriittävästi arvossa, henkisesti uudestisyntyi Karamazovien jutun\njohdosta ja haaveili voivansa tällä jutulla kohota vielä maineeseen,\nmutta että häntä peloitti vain Fetjukovitš. Mutta nuo käsitykset, että\nhän vapisi Fetjukovitšin edessä, eivät olleet aivan oikeat. Meidän\nprokuraattorimme ei ollut niitä luonteita, jotka masentuvat vaaran\nuhatessa, vaan päinvastoin niitä, joiden itserakkaus paisuu ja saa\nvauhtia, sikäli kuin vaara suurenee. Mutta yleensä on huomautettava,\nettä meidän prokuraattorimme oli kovin tulinen ja sairaalloisen altis\nvaikutuksille. Joihinkin juttuihin hän pani koko sielunsa ja ajoi niitä\nniin, kuin niitten ratkaisusta riippuisi koko hänen kohtalonsa ja koko\nhänen arvonsa. Lakimiesten piireissä tälle hiukan naureskeltiin, sillä\nprokuraattorimme oli juuri tämän ominaisuutensa takia tullut jossakin\nmäärin kuuluisaksikin, joskaan ei kaikkialla, niin paljon laajemmalti\nkuin olisi voinut luulla, kun ottaa huomioon hänen vaatimattoman\nvirka-asemansa meidän oikeudessamme. Erittäinkin naurettiin hänen\nintohimoiselle psykologian harrastukselleen. Minun mielestäni kaikki\nerehtyivät: ihmisenä ja luonteena meidän prokuraattorimme luullakseni\noli paljon vakavampi, kuin miksi monet häntä luulivat. Mutta tämä\nsairaalloinen mies ei ollut osannut hankkia itselleen asianmukaista\nhuomiota aivan ensi-askelillaan uransa alussa, ja se tuli sitten hänen\nkohtalokseen koko hänen elämänsä aikana.\n\nMeidän oikeutemme puheenjohtajasta taasen voi sanoa vain sen, että\nhän oli sivistynyt ja humaaninen mies, joka käytännössä osasi asiansa\nja tunsi kaikkein uusimmatkin aatevirtaukset. Hän oli jokseenkin\nitserakas, mutta ei erikoisesti välittänyt edistymisestä virkauralla.\nHänen elämänsä päätarkoituksena oli olla johtavassa asemassa.\nSitäpaitsi hänellä oli suhteita ja omaisuutta. Karamazovien juttuun hän\nsuhtautui, niinkuin myöhemmin selvisi, jokseenkin tulisesti, mutta vain\nyleiseltä kannalta. Hänen mieltään kiinnitti ilmiö, sen luokittelu, ja\nhän piti sitä meidän yhteiskunnallisten olojemme tuotteena, venäläisen\naineksen luonnetta valaisevana j.n.e. Jutun persoonalliseen luoteeseen,\nsiinä ilmenevään tragediaan, samoin kuin asiaan kuuluvien henkilöitten\npersoonaan, syytetystä alkaen, hän suhtautui verraten tyynesti ja\nabstraktisesti, niinkuin kenties olikin tehtävä.\n\nJo paljon ennen oikeuden saapumista oli sali täpötäynnä. Oikeussali on\nmeidän kaupunkimme paras sali, avara, korkea, kaiukas. Jonkinmoisella\nkorokkeella olevien oikeudenjäsenten oikealle puolelle oli asetettu\npöytä ja kaksi riviä nojatuoleja valamiehille. Vasemmalla oli syytetyn\nja hänen puolustajansa paikka. Keskellä salia, lähellä oikeudenjäsenten\npaikkaa, oli pöytä, jolla olivat »esineelliset todistuskappaleet».\nSiinä oli Fjodor Pavlovitšin verinen valkea silkkiviitta, kohtalokas\nvaskinen survin, jolla murha otaksuttiin tehdyksi, Mitjan paita veren\ntahrimine hihoineen, hänen takkinsa, jonka selkäpuoli oli täynnä\nveritäpliä taskun kohdalla, jonne hän oli silloin työntänyt verestä\naivan märän nenäliinansa, tuo liina hyytyneen veren vallassa, nyt aivan\nkellastuneena, pistoli, jonka Mitja oli ladannut Perhotinin luona\ntehdäkseen sillä itsemurhan ja jonka Trifon Borisovitš oli Mokrojessa\nhäneltä salaa korjannut pois, kirjekuori päällekirjoituksineen, johon\noli varattu Grušenjkalle kolmetuhatta, ja ruusunpunainen hieno nauha,\njoka oli ollut sidottu sen ympärille, ja monia muita kapineita, joita\nen edes muista. Hiukan edempänä keskemmällä salia alkoivat yleisöä\nvarten varatut paikat, mutta jo kaidepuiden edessä oli muutamia\nnojatuoleja niitä todistajia varten, jotka jo olivat esittäneet\ntodistuksensa, mutta jotka tulisivat jäämään saliin. Kello kymmeneltä\nsaapuivat oikeuden jäsenet, joina olivat puheenjohtaja, yksi jäsen ja\nyksi kunniarauhantuomari. Tietysti samassa saapui myös prokuraattori.\nPuheenjohtaja oli tanakka, vanttera, keskikokoista pienempi mies,\njonka kasvoissa oli sydäntautisen väri; hän oli noin viidenkymmenen\nvuoden ikäinen, lyhyeksi leikatussa tummassa tukassa oli hieman\nharmaata, ja hänen nutussaan oli punainen nauha — en muista enää,\nminkä ritarikunnan. Prokuraattori näytti minusta — eikä ainoastaan\nminusta, vaan kaikista, — kovin kalpealta, melkein viheriäiseltä\nkasvoiltaan ja oli ikäänkuin jostakin syystä laihtunut kenties yhdessä\nyössä, sillä vain pari päivää aikaisemmin minä olin tavannut hänet\nvielä aivan entisensä näköisenä. Puheenjohtaja aloitti kysymällä\noikeuden komisariukselta: »Ovatko kaikki valamiehet saapuneet?»...\nHuomaan kuitenkin, etten voi jatkaa tällä tavoin edelleen jo siitäkään\nsyystä, että moni asia jäi minulta kuulematta, toisiin en tullut\nkiinnittäneeksi huomiota, eräät unohdin painaa mieleeni, mutta\nennen kaikkea minulla, kuten jo olen sanonut, ei sananmukaisesti\nole aikaa eikä tilaa mainita kaikkea, mitä sanottiin ja tapahtui.\nTiedän vain, että kumpikin puoli, t.s. puolustaja ja prokuraattori,\noli tuonut valamiehiä verraten vähän. Mutta kaksitoistamiehisen\nvalamiesoikeuden jäsenet minä muistan: neljä meikäläistä virkamiestä,\nkaksi kauppiasta ja kuusi kaupunkimme pikkuporvaria ja talonpoikaa.\nMeillä oli kaupunkilaisten keskuudessa, muistan sen, jo kauan ennen\nistuntopäivää kyselty hieman ihmetellen, ja varsinkin naiset olivat\nkysyneet: »Annetaanko todellakin niin hienovivahteisen, mutkikkaan ja\npsykologisen asian kohtalokas ratkaisu joittenkin virkamiesten, vieläpä\nmoukkien käsiin, ja mitä tämmöisestä ymmärtää joku pikkuvirkamies\nja varsinkin moukka?» Kaikki nuo valamiehistöön joutuneet neljä\nvirkamiestä olivat todellakin vähäpätöisiä miehiä, alhaisessa\nvirka-asemassa olevia, harmaita, — vain yksi heistä oli hiukan\nnuorempi, — kaupunkimme seurapiireissä vähän tunnettuja, pienellä\npalkalla näivettyneitä, ja luultavasti heillä oli vanhat vaimot,\njoita ei voinut tuoda ihmisten ilmoille, sekä laumoittain lapsia,\npaljasjalkaisia köyhälistön jäseniä, jotka enintään huvitteleivat\njoutoaikanaan korttien ääressä eivätkä tietysti koskaan olleet lukeneet\nyhtään kirjaa. Kaksi kauppiasta oli tosin arvokkaan näköisiä, mutta\nolivat omituisen vaiteliaita ja liikkumattomia; toinen heistä oli\nparraton ja puettu saksalaiseen tapaan; toisella, harmaapartaisella,\noli kaulassa punaisessa nauhassa jokin mitali. Pikkuporvareista\nja talonpojista ei kannata puhuakaan. Meidän pikkuporvarimme ovat\ntalonpoikia hekin, jopa kyntävät peltoakin. Kaksi heistäkin oli\nsaksalaisessa puvussa, ja ehkäpä he sen vuoksi näyttivät likaisemmilta\nja rahjusmaisemmilta kuin muut neljä. Niin että saattoi tosiaankin\nnousta mieleen ajatus semmoinen kuin nousi minunkin mieleeni heti\nheidät nähtyäni: »Mitä tuommoiset voivat ymmärtää tämänkaltaisesta\nasiasta?» Siitä huolimatta heidän kasvonsa tekivät omituisen\nvakuuttavan ja miltei uhkaavan vaikutuksen, olivat ankarat ja synkät.\n\nViimein puheenjohtaja ilmoitti, että otetaan käsiteltäväksi entisen\nnimineuvoksen Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhaa koskeva asia, —\nen muista täydelleen, mitä sanoja hän silloin käytti. Komisariusta\nkäskettiin tuomaan sisälle syytetty, — ja niin tuli esille Mitja.\nSalissa syntyi syvä hiljaisuus, olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.\nEn tiedä, miten muihin, mutta minuun teki Mitjan näkeminen sangen\nepämiellyttävän vaikutuksen. Ennen kaikkea hän esiintyi hirveänä\nkeikarina, uudenuutukaisessa takissa. Sain myöhemmin tietää, että hän\noli vartavasten tilannut täksi päiväksi itselleen takin Moskovasta\nentiseltä räätäliltään, jolla olivat hänen mittansa. Käsissä\nhänellä oli uudet, mustat silohansikkaat, ja hänen liinavaatteensa\nolivat hienonhienot. Hän tuli esille harpaten pitkillä askelillaan\nsuorana ja liikkumattomana eteensä katsellen ja istuutui paikalleen\naivan levollisen näköisenä. Heti hänen jälkeensä tuli myös\npuolustusasianajaja, kuuluisa Fetjukovitš, ja tukahdutettu humahdus\nkuului salissa. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli pitkät, hoikat\njalat, tavattoman pitkät, valkoiset, hienot sormet, ja sileiksi ajetut\nkasvot, vaatimattomasti kammatut, jokseenkin lyhyet hiukset, ohuet\nhuulet, jotka toisinaan vääntyivät hieman ivalliseen hymyyn. Hän näytti\nolevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olisivat\nvoineet olla miellyttävätkin, jos hänen silmänsä, jotka sinänsä olivat\npienet ja ilmeettömät, eivät olisi olleet harvinaisen lähellä toisiaan,\nniin että ne erotti toisistaan pitkän, hienon nenän ohut luu. Sanalla\nsanoen, näissä kasvoissa oli jotakin perin lintumaista, mikä sai\nhämmästymään. Yllään hänellä oli hännystakki ja valkea kaulaliina.\nMuistan puheenjohtajan ensimmäiset kysymykset Mitjalle, jotka koskivat\nnimeä, ammattia j.n.e. Mitja vastasi terävästi, mutta odottamattoman\nkovalla äänellä, niin että puheenjohtaja ihan pudisti päätään ja\nkatsoi häneen miltei ihmetellen. Sitten luettiin oikeuden istuntoon\nkutsuttujen henkilöitten, t.s. todistajain ja asiantuntijain luettelo.\nLuettelo oli pitkä; neljä todistajaa oli jäänyt tulematta: Miusov, joka\ntähän aikaan oli jo Pariisissa, mutta joka oli antanut todistuksensa\njo valmistavassa kuulustelussa, rouva Hohlakov ja tilanomistaja\nMaksimov sairauden vuoksi ja Smerdjakov äkillisen kuoleman johdosta,\njosta esitettiin poliisilaitoksen todistus. Smerdjakovia koskeva\ntiedonanto synnytti salissa paljon liikettä ja kuisketta. Tietysti\nyleisön joukossa oli paljon niitä, jotka eivät vielä tietäneet tästä\näkillisestä itsemurhasta. Mutta erityisesti herätti hämmästystä Mitjan\näkillinen päähänpisto: tuskin oli esitetty Smerdjakovia koskeva tieto,\nkun hän äkkiä huudahti paikaltaan, niin että se kuului yli koko salin:\n\n— Koiralle koiran kuolema!\n\nMuistan, kuinka hänen puolustusasianajajansa syöksähti hänen luokseen\nja kuinka puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa uhaten ryhtyä ankariin\ntoimenpiteisiin, jos tuollainen temppu vielä uudistuu. Mitja lausui\npuolustajalleen muutamia kertoja puoliääneen ja katkonaisesti ja\npäätään nyökäyttäen, mutta aivan kuin ei ensinkään katuisi:\n\n— En tee enää, en tee enää! Sattui pääsemään suustani! En tee enää!\n\nTämä lyhyt välikohtaus ei tietenkään saattanut häntä edulliseen valoon\nvalamiesten ja yleisön silmissä. Siinä ilmeni hänen luonteensa ja\npaljastui toisten tarkastettavaksi. Tämmöisen vaikutelman alaisena luki\noikeuden sihteeri syytekirjelmän.\n\nSe oli jokseenkin lyhyt, mutta seikkaperäinen. Siinä esitettiin vain\ntärkeimmät syyt, miksi se ja se on asetettu syytteeseen, miksi hänet\noli pakko jättää oikeuden tuomittavaksi ja niin edespäin. Siitä\nhuolimatta se teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Sihteeri luki sen\nselvästi, kuuluvalla äänellä ja täsmällisesti. Koko tuo tragedia\nikäänkuin esiintyi uudelleen kaikkien nähtäväksi selväpiirteisenä,\nkeskitetyssä muodossa, lahjomattomassa ja järkähtämättömässä\nvalaistuksessa. Muistan, kuinka puheenjohtaja heti lukemisen loputtua\nkuuluvalla äänellä ja vakavasti kysyi Mitjalta:\n\n— Syytetty, tunnustatteko olevanne syyllinen?\n\nMitja nousi yhtäkkiä paikaltaan:\n\n— Tunnustan olevani syypää juopotteluun ja irstailuun, — huudahti\nhän taaskin odottamattomalla, melkein raivostuneella äänensävyllä, —\nlaiskoitteluun ja reuhaamiseen. Tahdoin tulla elämäni ajaksi kunnon\nmieheksi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kohtalo minut nujersi!\nMutta ukon kuolemaan, tuon vihamieheni ja isäni, minä en ole syyllinen!\nRahojen ryöstämiseen häneltä — en, en, en ole syyllinen enkä voi olla\nsyyllinen: Dmitri Karamazov on lurjus, mutta ei varas!\n\nHuudettuaan tämän hän istuutui paikalleen, ja koko hänen ruumiinsa\nnäytti vapisevan. Puheenjohtaja kääntyi uudelleen hänen puoleensa\nkehoittaen lyhyesti, mutta vakavasti häntä vastaamaan ainoastaan\nkysymyksiin eikä päästelemään asiaankuulumattomia ja kiihkoisia\nhuudahduksia. Sitten hän käski ryhtyä oikeudelliseen tutkimukseen.\nTuotiin esiin kaikki todistajat vannomaan valaa. Näin heidät siinä\nkaikki samalla kertaa. Muuten syytetyn veljet saivat todistaa tekemättä\nvalaa. Kun pappi ja puheenjohtaja olivat lausuneet asianmukaiset\nkehoitukset, vietiin todistajat pois ja pantiin istumaan mahdollisimman\npaljon erilleen toisistaan. Sitten kutsuttiin heidät esille yksi\nkerrallaan.\n\n\n\n\n2.\n\nVaarallisia todistajia\n\n\nEn tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan\nhaastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä\nheidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin\njärjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua\nkuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata\nkoko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain\ntarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden\nvuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian\nsekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja\nluonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa\npuhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin\nja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman\nepisodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa\npidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja\nonnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon\nensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava\npiirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima\nniihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään.\nSen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa\ntosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi\nvähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki\ntuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa,\nettä se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole\nsijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia\nväittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on\nsyyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että\nkaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat\ntuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat\nnyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni\nolisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin\nvakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi\nniin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet\njulistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset\nolivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen,\nmutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden\nja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä»,\nj.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne\nrientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin\nja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja\nkysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta,\ntästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi\nhe jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään.\nMutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti\npuheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että\nhänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt,\nettä hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli\nmiltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat\nkuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti,\nettä hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan\nehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään\njuttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa\ntuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi\noikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja\nsaada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen\nmaineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa\narvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin\nsanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia,\njotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon:\nsillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla\n»tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua\nja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu,\nmutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä\npiilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on\ntullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin\nleikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori\nVasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli\nesittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan\njohtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun\nhänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori\nVasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden\nmahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli\nlevollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa\nniin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa\nkanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada\nhäntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa\nkaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän\nkuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja\noli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen\nisäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista,\nettä tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin\nlapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani\ntäit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei\nollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän\näidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä\nhänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen\ntilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään\ntosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili\npojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa\nvielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että\ntämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta\nMitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille\nniille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja\nIvan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään\ntäsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta\nkukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta.\nKun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin\nkun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi\ntulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja\nkäyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi\nkauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään\nloukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja\nkaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen,\nvaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän\nlausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja\nsairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat\njumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika.\nMutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen,\nja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran\npudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle,\nja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen\njälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki,\nsen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin\nmuuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli\npuolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella\nkääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa\n»erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta\nvuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori\nvastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista\nrahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet\npuhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki\nkaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti\nkuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös\nkaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei\nollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän\nitsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat\nkaikki alusta alkaen.\n\n— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä\nvastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä\naineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina,\njolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta\nkuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä\nparannusta?\n\nGrigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan:\n»Siinä oli salvia-yrttiä.»\n\n— Ainoastaanko salviaa? Ettekö muista vielä jotakin muuta?\n\n— Oli myös ratamoa.\n\n— Ehkäpä myös pippuria? — uteli Fetjukovitš.\n\n— Oli pippuriakin.\n\n— Ja niin edespäin. Ja kaikki tämä viinan seassa?\n\n— Väkiviinassa.\n\nSalissa kuului hiljaista naurua.\n\n— Näettekö nyt, ihan väkiviinassa. Tehän hierottuanne selkäänne näitte\nhyväksi juoda suuhunne loput pullon sisällöstä lukien jonkin hurskaan\nrukouksen, jonka vain teidän vaimonne tuntee, eikö niin?\n\n— Join.\n\n— Paljonko te arviolta joitte? Noin osapuilleen? Ryypyn, toisenkin?\n\n— Juomalasillinen siitä tulee.\n\n— Ihan juomalasillinen. Ehkäpä puolitoistakin juomalasia?\n\nGrigori vaimeni. Oli kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin.\n\n— Puolitoista lasia puhdasta spriitä — sepä ei ole ollenkaan huonosti\nnaukattu, vai mitä arvelette? Voi nähdä jo »paratiisin ovet avoimina»\neikä vain puutarhaan johtavaa ovea?\n\nGrigori oli yhä vaiti. Yli salin kävi taas naurahdus. Puheenjohtaja\nliikahti.\n\n— Ettekö tiedä varmasti, — takertui häneen yhä enemmän Fetjukovitš,\n— nukuitteko te vai ettekö sillä hetkellä, jolloin näitte puutarhaan\nvievän oven avoimena?\n\n— Seisoin jaloillani.\n\n— Se ei vielä todista, ettette nukkunut (taas kuului naurahduksia\nsalissa). Olisitteko esimerkiksi voinut vastata sillä hetkellä, jos\njoku olisi kysynyt teiltä jotakin, — no, esimerkiksi sitä, mikä vuosi\nmeillä nyt on?\n\n— Sitä en tiedä.\n\n— Mutta mikä vuosi meillä nyt sitten on, meidän ajanlaskumme mukaan,\nKristuksen syntymästä lukien, ettekö tiedä?\n\nGrigori seisoi hämillään olevan näköisenä ja katsoi jäykästi\nkiusaajaansa. Näytti todellakin tuntuvan omituiselta, ettei hän\ntietänyt, mikä vuosi oli menossa.\n\n— Kenties sentään tiedätte, montako sormea on kädessänne?\n\n— Minä olen epävapaa mies, — lausui Grigori yhtäkkiä kuuluvasti ja\nselvästi, — jos esivalta näkee hyväksi tehdä minusta pilaa, niin minun\non se kärsittävä.\n\nFetjukovitš näytti hieman nolostuvan, ja asiaan sekaantui\npuheenjohtajakin huomauttaen vakavasti puolustajalle, että on tehtävä\nsopivampia kysymyksiä. Sen kuultuaan Fetjukovitš kumarsi arvokkaasti\nja ilmoitti lopettaneensa kyselynsä. Tietysti sekä yleisöön että\nvalamiehiin saattoi jäädä pikkuinen epäilyn mato semmoisen miehen\ntodistusta kohtaan, joka oli lääkitessään itseään ollut siinä\ntilassa, että saattoi »nähdä paratiisin ovet» ja joka sitäpaitsi ei\ntietänyt, mikä vuosi jälkeen Kristuksen syntymän nyt oli; niin että\npuolustaja oli sentään saavuttanut tarkoituksensa. Mutta ennen Grigorin\npoistumista sattui vielä välikohtaus. Kääntyen syytetyn puoleen\npuheenjohtaja kysyi, eikö hänellä ole mitään huomauttamista esitettyjen\ntodistusten johdosta?\n\n— Kaikki hänen puheensa ovat tosia, paitsi se, mitä hän sanoo ovesta,\n— huudahti Mitja kovalla äänellä. — Siitä, että hän on kammannut\npäästäni täit, minä kiitän, siitä, että hän on antanut minulle anteeksi\nlyöntini, minä häntä kiitän; ukko on ollut rehellinen koko elämänsä\najan ja niin uskollinen isälleni kuin seitsemänsataa villakoiraa.\n\n— Syytetty, valitkaa paremmin sananne, — lausui puheenjohtaja ankarasti.\n\n— Minä en ole villakoira, — mutisi myös Grigori.\n\n— No, sitten olen minä villakoira, minä! — huudahti Mitja. — Jos se on\nloukkaavaa, niin omaksun sen itselleni ja pyydän häneltä anteeksi: olen\nollut peto ja häntä kohtaan julma! Aisoposta kohtaan olin myös julma.\n\n— Ketä Aisoposta? — puuttui taas puheenjohtaja ankarasti puheeseen.\n\n— No, Pierrot’ta... isääni, Fjodor Pavlovitšia.\n\nPuheenjohtaja teroitti uudelleen ja entistä ankarammin Mitjan mieleen,\nettä hän valitsisi varovaisemmin sanontatapansa.\n\n— Te vahingoitatte tällä vain itseänne tuomareittenne silmissä.\n\nYhtä ovelasti suoriutui puolustaja silloinkin, kun todistajana\nkuulusteltiin Rakitinia. Huomautan, että Rakitin oli kaikkein\ntärkeimpiä todistajia, ja prokuraattori pani hänelle paljon arvoa.\nSelville kävi, että hän tiesi kaiken, tiesi ihmeteltävän paljon,\nkaikkien luona hän oli ollut, kaikki nähnyt, kaikkien kanssa puhunut,\ntunsi aivan yksityiskohtaisesti Fjodor Pavlovitšin ja kaikkien\nKaramazovien elämänkerran. Tosin hän oli kuullut kolmetuhatta\nruplaa sisältävästä kääröstä ainoastaan Mitjalta itseltään.\nSen sijaan hän kuvasi seikkaperäisesti kaikki Mitjan urotyöt\n»Pääkaupunki»-ravintolassa, kaikki tämän mainetta vahingoittavat sanat\nja eleet, ja kertoi jutun alikapteeni Snegirevin »pesurievusta».\nSiitä erikoiskysymyksestä, jäikö Fjodor Pavlovitš jotakin velkaa\nMitjalle tämän omaisuutta tilittäessään, ei edes itse Rakitin kyennyt\nmitään sanomaan, vaan koetti vain päästä ylimalkaisilla halventavilla\nviittauksilla: Kukapa, muka, saa selvän, kuka heistä on syyllinen, sekä\nvoi laskea, kuka on jäänyt kenellekin velkaa, kun koko karamazovilainen\nhomma oli niin päätöntä, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää eikä\nsiitä selvää tehdä? Koko tuomittavana olevan rikoksen tragedian hän\nkuvasi tulokseksi vanhentuneista maaorjuuden aikuisista tavoista ja\nVenäjällä vallitsevasta suuresta epäjärjestyksestä, tämä maa kun kärsii\nasianmukaisten laitosten puutetta. Sanalla sanoen, hänen annettiin\ntuoda esille yhtä ja toista. Tämän oikeusjutun yhteydessä herra Rakitin\npääsi ensimmäisen kerran esiintymään ja tuli huomatuksi; prokuraattori\ntiesi, että todistajalla oli tekeillä aikakauskirjaa varten kirjoitelma\nnyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta, ja myöhemmin hän puheessaan\n(kuten tuonnempana saamme nähdä) siteerasi eräitä ajatuksia tästä\nkirjoitelmasta, johon hän siis oli tutustunut. Todistajan antama kuvaus\nmuodostui synkäksi ja onnettomaksi ja vahvisti suuresti »syytettä».\nYleensä Rakitinin esitys valtasi yleisön itsenäisellä ajatustavallaan\nja ajatuksen ylevällä lennokkuudella. Kuuluipa pari kolme äkkiä\nsyntynyttä kättentaputusyritystäkin juuri niissä kohdin, joissa\npuhuttiin maaorjuudesta ja epäjärjestykseen sortuneesta Venäjästä.\nMutta Rakitin, joka sentään oli nuori mies, ampui kuitenkin hiukan\nohi maalin, ja tätä osasi puolustaja oivallisesti käyttää hyväkseen.\nVastatessaan Grušenjkaa koskeviin kysymyksiin Rakitin, innostuneena\nmenestyksestään, jonka hän tietysti jo itse oli huomannut, ja siitä\nkorkeasta ylevyydestä, johon hänen oli onnistunut kohota, katsoi\nvoivansa lausua Agrafena Aleksandrovnasta hieman halveksivasti, että\ntämä oli »kauppias Samsonovin jalkavaimo». Hän olisi myöhemmin ollut\nvalmis maksamaan paljon siitä, että tuo sana olisi jäänyt sanomatta,\nsillä siitäpä hänet Fetjukovitš heti saikin kiinni. Ja tämä kaikki\njohtui vain siitä, että Rakitin ei ollut ensinkään ottanut huomioon,\nettä Fetjukovitš oli voinut niin lyhyessä ajassa tutustua juttuun niin\ntarkoin kaikkein yksityisluontoisimpiakin pikku seikkoja myöten.\n\n— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä\nystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa\ntehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka\nkirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen _Herrassa\nnukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä_, joka on täynnä\nsyviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas\nomistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella\nnautinnolla lukenut.\n\n— Minä en kirjoittanut painettavaksi... se on painettu myöhemmin, —\nmutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei\nhäveten.\n\n— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja\nhänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen\nyhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella\non teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut\nsuhteellisesti paljon hyötyä... Mutta mieleni tekisi ensi sijassa\nudella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut\nrouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli\nSvetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä,\njutun käsittelyn aikana.)\n\n— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani... Minä olen nuori\nmies... ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan,\n— kivahti Rakitin.\n\n— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš,\naivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti\npyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne\npitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen,\njoka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa,\nmutta... tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov\nnoin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan\nKaramazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte\ntämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen\npuvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti,\nkun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen\npäivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on\nantanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva\nSvetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa\npalkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla\nteiltä?\n\n— Se oli pilaa... Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä\nmielenkiintoista. Minä otin piloillani... antaakseni myöhemmin\ntakaisin...\n\n— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin... vai\noletteko?\n\n— Se on jonninjoutavaa... — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata\nsellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.\n\nPuheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei\nhänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin\npoistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa\nvaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä\nsilmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan:\n»Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään\nmennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena\nsiitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä\nhuudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen\nkuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen\nkysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin\nMitja huudahti raikuvalla äänellä:\n\n— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän\non halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on\nvetänyt nenästä piispaa!\n\nMitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta\nherra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni\nSnegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta\nsyystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja\nlikaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä\n»asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä\nkysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli\njoutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.\n\n— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala\nsiellä.\n\n— Kuka teitä kielsi puhumasta? Kenestä te puhutte?\n\n— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua\nhäpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee...\n\nAlikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen\npuheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön\nnauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan\nsyntynyt.\n\nMutta puolustaja käytti edelleen kaikkia keinoja ja pani yhä\nenemmän ihmettelemään sitä, että hän oli perehtynyt asiaan kaikkein\npienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Niinpä esimerkiksi Trifon\nBorisovitšin todistus teki erittäin voimakkaan vaikutuksen ja oli\ntietysti sangen epäsuotuisa Mitjalle. Hän laski tarkalleen, miltei\nsormillaan, että ensimmäisellä käynnillään Mokrojessa kuukausi ennen\nkatastrofia Mitja ei ollut voinut mitenkään tuhlata vähempää kuin\nkolmetuhatta tai »korkeintaan hivenen vähemmän». Miten paljon menikään\nyksistään noille mustalaistytöille! Ja meikäläisille, meikäläisille\ntäisille moukille he eivät ainoastaan »paiskelleet puoliruplasia\npitkin katua», vaan lahjoittelivat vähintään viidenkolmatta ruplan\nseteleitä, pienempiä eivät antaneet. Ja miten paljon heiltä\nsuorastaan varastettiinkaan! Ken varasti, se ei tietenkään, jättänyt\npuumerkkiään, ei semmoista saa kiinni, varasta nimittäin, kun he itse\npaiskelevat rahoja turhaan menemään! Meidän rahvashan on rosvojoukkoa,\nei niillä ole tuntoa. Entä tytöille, miten paljon menikään meidän\nmaalaistytöille! Meillä ovat sen jälkeen rikastuneet, semmoista se\non, kun taas aikaisemmin oli pelkkää köyhyyttä. Sanalla sanoen, hän\nmuisti jokaisen menon, teki kaikesta tarkan tilin... Näin ollen se\notaksuma, että muka oli tuhlattu ainoastaan puolitoista tuhatta ja\nloput pantu kaulassa olevaan pussiin, kävi mahdottomaksi. »Näin itse,\nheidän käsissään näin kolmetuhatta yhtä selvästi kuin näkee kopeekan,\nomin silmin katselin, mekö emme osaisi rahaa laskea!» huudahteli Trifon\nBorisovitš koettaen kaikin voimin olla mieliksi »esivallalle». Mutta\nkun tuli puolustajan vuoro kysellä, niin tämä ei juuri koettanutkaan\nosoittaa todistusta vääräksi, vaan alkoi yht'äkkiä puhua siitä, että\nkyytimies Timofei ja toinen talonpoika Akim olivat Mokrojessa tuon\nensimmäisen, kuukausi ennen vangitsemista tapahtuneen juomingin aikana\nlöytäneet eteisen lattialta sata ruplaa, jotka Mitja juovuspäissään oli\npudottanut, ja antaneet ne Trifon Borisovitšille, ja tämä oli antanut\nheille siitä ruplan mieheen. »No, annoitteko te silloin nuo sata ruplaa\ntakaisin herra Karamazoville vai ettekö?» Vaikka Trifon Borisovitš\nkiemurtelikin, niin hän kuitenkin, sitten kun mainittuja miehiä oli\nkuulusteltu, myönsi kertomuksen sadan ruplan löytämisestä todeksi ja\nlisäsi vain, että hän oli silloin rehellisesti antanut kaikki takaisin\nDmitri Fjodorovitšille ja palauttanut »omantunnon mukaisesti, mutta\nkun he itse silloin olivat aivan päissään, niin he tuskin voivat sitä\nmuistaa». Koska hän joka tapauksessa, ennenkuin talonpojat oli tuotu\ntodistamaan, oli kieltänyt koko jutun sadan ruplan löytämisestä,\nniin koko hänen todistuksensa, että hän oli antanut rahat takaisin\njuopuneelle Mitjalle, luonnollisesti tuntui hyvin vähän uskottavalta.\nNäin taaskin yksi prokuraattorin hankkimista kaikkein vaarallisimmista\ntodistajista joutui epäluulojen alaiseksi ja oli saanut maineeseensa\npahan tahran. Samoin kävi puolalaisillekin: nämä tulivat esille ylpeinä\nja riippumattomina. Kovalla äänellä he todistivat, että ensiksikin\nkumpikin heistä »palveli kruunua» ja että »pan Mitja» oli tarjonnut\nheille kolmetuhatta ostaakseen heidän kunniansa ja että he itse olivat\nnähneet hänen käsittelevän suuria rahoja. Herra Mussjalovitš sekoitti\nhirveän paljon puolalaisia sanoja lauseisiinsa ja nähdessään sen vain\nkohottavan hänen arvoaan puheenjohtajan ja prokuraattorin silmissä hän\npöyhistyi lopullisesti ja alkoi puhua kokonaan puolankieltä. Mutta\nFetjukovitš sai kiedotuksi heidätkin verkkoihinsa: niin paljon kuin\ntaas uudestaan kuultavaksi kutsuttu Trifon Borisovitš kiemurtelikin,\nniin hänen sittenkin oli pakko tunnustaa, että herra Vrublevski oli\nvaihtanut häneltä saadun korttipakan toiseen ja että herra Mussjalovitš\npankkia pitäessään oli puikeltanut päällimmäisen kortin. Tämän vahvisti\ntodeksi Kalganov, kun hänen vuoronsa oli todistaa, ja molemmat\npuolalaisherrat poistuivat häväistyinä yleisön nauraessa.\n\nSen jälkeen kävi aivan samoin melkein kaikille vaarallisemmille\ntodistajille. Jokaisen heistä Fetjukovitš osasi siveellisesti\nmustata, ja he saivat jollakin tavoin pitkän nenän. Asianharrastajat\nja lakimiehet vain nauttivat tästä, mutta eivät sentään oikein\nymmärtäneet, mitä suuria ja lopullisia seurauksia tästä kaikesta\noikeastaan saattoi olla, sillä, toistan sen, kaikki tunsivat, että\nsyyte oli kumoamaton, ja tämä mahdottomuus saada se torjutuksi kasvoi\nyhä ja sai yhä traagillisemman luonteen. Mutta »suuren taikurin»\nvarmuudesta he näkivät, että hän oli levollinen, ja he odottivat: eihän\nollut suotta tullut Pietarista »sellainen mies», eihän hän ollut niitä\nmiehiä, että palaisi tyhjin toimin takaisin.\n\n\n\n\n3.\n\nLääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä\n\n\nLääketieteellinen asiantuntijain lausunto ei myöskään ollut kovin\nedullinen syytetylle. Eikä itse Fetjukovitškaan näyttänyt siitä\nsuuria toivovan, kuten myöhemmin selvisikin. Se oli alunperin\nsyntynyt ainoastaan Katerina Ivanovnan vaatimuksesta, tämä kun oli\nvartavasten tilannut kuuluisan tohtorin Moskovasta. Puolustuksella\nei tietysti ollut mitään menetettävää tämän kautta, ja parhaassa\ntapauksessa se saattoi siitä jotakin voittaakin. Muuten asia sai hieman\nkoomillisenkin luonteen siitä syystä, että lääkärit olivat jossakin\nmäärin erimielisiä. Asiantuntijoina olivat — kuuluisa moskovalainen\ntohtori, meidän tohtorimme Herzenstube ja nuori lääkäri Varvinskij.\nViimeksimainitut kaksi esiintyivät myös prokuraattorin kutsumina\ntavallisina todistajina. Ensimmäisenä kuulusteltiin asianymmärtäjän\nominaisuudessa tohtori Herzenstubea. Hän oli seitsemänkymmenen vuoden\nikäinen ukko, harmaa ja kaljupäinen, keskikokoinen ja vanttera. Kaikki\nkaupungissamme pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja kunnioittivat\nhäntä. Hän oli tunnollinen lääkäri, hyvä ja jalo ihminen, jonkinmoinen\nherrnhutilainen tai »määriläinen veli» — en tiedä sitä varmasti. Hän\noli asunut kaupungissamme hyvin kauan ja esiintyi erittäin arvokkaasti.\nHän oli hyväsydäminen ja ihmisiä rakastava, hoiti köyhiä potilaita ja\ntalonpoikia ilmaiseksi, kävi itse heidän hökkeleissään ja mökeissään ja\njätti heille rahaa lääkkeitten ostoon, mutta samalla hän oli itsepäinen\nkuin muuli. Oli aivan mahdotonta saada häntä luopumaan siitä, mitä\nhän kerran oli saanut päähänsä. Mainittakoon tässä, että melkein\nkaikki kaupungissa jo tiesivät uuden kuuluisan lääkärin pari kolme\npäivää kestäneen olonsa aikana luonamme jo ennättäneen antaa muutamia\nsangen loukkaavia lausuntoja tohtori Herzenstuben kyvystä. Asian\nlaita oli niin, että vaikka moskovalainen lääkäri ottikin käynnistä\nvähintään kaksikymmentäviisi ruplaa, niin jotkut kaupungissamme sentään\nilostuivat hänen tulostaan, eivät säästäneet rahojaan ja riensivät\nhänen luokseen saamaan neuvoja. Kaikkia näitä sairaita oli sitä\nennen tietysti hoitanut tohtori Herzenstube, ja nyt kuuluisa lääkäri\nkaikissa kohdin arvosteli erittäin ankarasti hänen hoitotapojaan.\nLopulta hän sairaan luo tullessaan suorastaan kysyi: »No, kuka teitä\ntäällä on puoskaroinut, Herzenstubeko? Hehe!» Tohtori Herzenstube\nsai tietysti tietää kaiken tämän. Ja nyt kaikki kolme lääkäriä\ntulivat toinen toisensa jälkeen kuulusteltaviksi. Tohtori Herzenstube\njulisti suoraan, että »syytetyn henkisten kykyjen epänormaalisuus\non itsestään selvä». Esitettyään tämän jälkeen mietteensä, jotka\nminä tässä jätän kertomatta, hän lisäsi, että tämä epänormaalisuus\nhavaitaan etupäässä ei ainoastaan syytetyn monista aikaisemmista\nteoista, vaan nytkin, tällä hetkelläkin, ja kun häntä pyydettiin\nselittämään, miten se on havaittavissa nyt, tällä hetkellä, niin\nvanha tohtori koko avomielisellä suoruudellaan viittasi siihen, että\nsyytetty saliin tullessaan »oli asianhaaroihin nähden tavallisuudesta\npoikkeavan ja omituisen näköinen, asteli eteenpäin niinkuin sotamies ja\nkatsoi itsepintaisesti suoraan eteensä, vaikka luonnollisempaa olisi\nollut, että hän olisi katsonut vasemmalle, missä yleisön joukossa\nistuivat naiset, sillä hän piti paljon kauniista sukupuolesta ja\nhänen on täytynyt ajatella sangen paljon sitä, mitä naiset mahtavat\nhänestä sanoa», lopetti ukko puhuen omituista kieltään. On lisättävä,\nettä hän puhui venäjää paljon ja mielellään, mutta jotenkin hänen\njokainen lauseensa muodostui saksalaisen mallin mukaan, mistä hän ei\nkuitenkaan koskaan ollut millänsäkään, sillä koko elämän ajan oli\nhänellä ollut se heikkous, että hän piti venäjänkielistä puhettaan\nmallikelpoisena, »parempana kuin mitä itse venäläiset puhuivat», ja\nhän käytti myös hyvin mielellään venäläisiä sananlaskuja vakuuttaen\njoka kerta, että venäläiset sananlaskut ovat parhaat ja nasevimmat\nkoko maailman kaikista sananlaskuista. Huomautan vielä, että hän\nkenties jonkinmoisen hajamielisyyden vaikutuksesta keskustellessaan\nusein unohti kaikkein tavallisimmat sanat, jotka hän tunsi erinomaisen\nhyvin, mutta jotka jostakin syystä yhtäkkiä lennähtivät pois hänen\npäästään. Samaa tapahtui muuten myös hänen puhuessaan saksaa, ja\ntällöin hän aina heilutteli kättään kasvojensa edessä ikäänkuin\nkoettaen saada kiinni kadonneen sanan, eikä kukaan olisi voinut saada\nhäntä jatkamaan aloittamaansa puhetta, ennenkuin hän oli löytänyt\nkadonneen sanan. Hänen huomautuksensa, että syytetyn olisi pitänyt\nsisään astuessaan katsoa naisiin, sai syntymään leikillistä kuiskailua\nyleisön keskuudessa. Kaikki naiset meillä pitivät ukostamme hyvin\npaljon ja tiesivät myös, että hän, joka oli ollut koko ikänsä naimaton,\noli jalosti ajatteleva ja siveä mies sekä piti naisia korkeampina ja\nihanteellisina olentoina. Senvuoksi hänen odottamaton huomautuksensa\noli kaikista hirveän omituinen.\n\nMoskovalainen tohtori, kun häneltä vuorostaan kysyttiin, vakuutti\njyrkästi ja lujasti, että hän pitää syytetyn sieluntilaa\nepänormaalisena, »vieläpä mitä suurimmassa määrässä». Hän puhui paljon\nja viisaasti »affektista» ja »maniasta» ja todisteli, että kaikista\nkootuista tosiseikoista päättäen syytetty oli jo useita päiviä ennen\nvangitsemista ollut ehdottomasti sairaalloisen affektin vallassa, ja\njoskin hän oli tehnyt rikoksen tietoisesti, niin kuitenkin melkein\ntahtomattaan, koska hänellä ei ollenkaan ollut voimia vastustaa häntä\nvallannutta siveellistä viettymystä. Mutta paitsi affektia tohtori otti\ntarkastettavakseen myöskin manian, joka hänen sanojensa mukaan ennusti\njo edeltäpäin suoraa tietä mielenvikaisuuteen, mikä mielenhäiriö nyt\njo oli puhjennut. (Huom.! Minä kerron omilla sanoillani, tohtori\nesitti asian käyttäen hyvin oppinutta kieltä ja spesiaalitermejä.)\n»Kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa terveen järjen ja logiikan\nkanssa», jatkoi hän. »Minä en edes puhukaan siitä, mitä en ole nähnyt,\nnimittäin itse rikoksesta ja koko tuosta katastrofista, mutta toissa\npäivänäkin, kun hän puheli kanssani, oli hänellä selittämättömän\nliikkumaton katse. Odottamatonta naurua silloin, kun se ei ole\nollenkaan paikallaan. Käsittämätön ainainen ärtymyksen tila, omituisia\nsanoja: Bernard, etiikka ynnä muita, jotka ovat tarpeettomia.» Mutta\nerikoisesti ilmeni tohtorin mielestä tuo mania siinä, että syytetty\nei voi edes puhua noista kolmestatuhannesta ruplasta, joihin nähden\nhän katsoo tulleensa petetyksi, joutumatta jonkinmoisen tavattoman\nsuuttumuksen valtaan, kun hän taas kaikista muista kärsimistään\nvastoinkäymisistä ja loukkauksista puhuu ja niitä muistelee jokseenkin\nkevyin mielin. Lopuksi on myös tiedusteluista käynyt ilmi, että hän\non samalla tavalla ennenkin joka kerta, kun on tullut kysymys noista\nkolmestatuhannesta, joutunut jonkinmoisen raivon valtaan, ja kuitenkin\nhänestä todistetaan, että hän on omaa voittoa pyytämätön eikä halua\nkiistellä toisten kanssa. »Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta\ntaasen», lisäsi moskovalainen tohtori ivallisesti puheensa lopussa,\n»että syytetyn, tullessaan saliin, olisi pitänyt katsoa naisiin eikä\nsuoraan eteensä, sanon vain, että tuommoinen johtopäätös, paitsi että\nse on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen;\nsillä vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn, astuessaan\nsisälle saliin, jossa hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt\nkatsella niin jäykästi eteensä ja että tätä todellakin saatettaisiin\npitää todistuksena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta tällä\nhetkellä, niin vakuutan kuitenkin samalla, ettei hänen olisi pitänyt\nkatsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään\npuolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja\njonka puolustuksesta nyt koko hänen kohtalonsa riippuu». Mielipiteensä\ntohtori lausui päättävästi ja varmasti. Mutta erityisesti koomillisen\nvalaistuksen molempien oppineitten asianymmärtäjäin erimielisyydelle\nantoi viimeiseksi kuulusteltavaksi otetun lääkäri Varvinskin\nodottamaton johtopäätös. Hänen mielestään syytetty oli sekä nyt että\nennen täydellisesti normaalisessa tilassa, ja vaikka hänen tosiaankin\noli täytynyt ennen vangitsemista olla hermostuneessa ja tavattoman\nkiihtyneessä mielentilassa, niin se saattoi johtua monista aivan\nsilminnähtävistä syistä: mustasukkaisuudesta, vihasta, pitkäaikaisesta\njuopumuksesta y.m. Mutta tuohon hermostuksen tilaan ei voinut sisältyä\nmitään »affektia», jommoisesta äsken oli puhuttu. Siihen seikkaan\nnähden taasen, oliko syytetyn, tullessaan saliin, katsottava vasemmalle\nvai oikealle, oli hänen »vaatimaton mielipiteensä» se, että syytetyn\noli saliin astuessaan katsottava suoraan eteensä, kuten hän todella\noli katsonutkin, sillä suoraan hänen edessään istuivat oikeuden\npuheenjohtaja ja sen jäsenet, joista nyt riippui hänen kohtalonsa,\n»niin että katsomalla suoraan eteensä hän juuri todistikin olevansa\ntällä hetkellä täysin normaalisessa sieluntilassa», lopetti nuori\nlääkäri hieman kiihkeästi »vaatimattoman» todistuksensa.\n\n— Bravo, lääkäri! — huudahti Mitja paikaltaan. — Juuri niin!\n\nMitjan puhe tietysti keskeytettiin, mutta nuoren lääkärin mielipide\nvaikutti aivan ratkaisevasti sekä oikeuteen että yleisöön, sillä\nmyöhemmin osoittautui, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hän.\nMuuten tohtori Herzenstube, kun häntä sitten kuultiin todistajana,\naivan odottamatta yhtäkkiä oli hyödyksi Mitjalle. Kaupungin vanhana\nasukkaana, joka kauan oli tuntenut Karamazovien perheen, hän esitti\nmuutamia »syytteen» kannalta varsin mielenkiintoisia asioita ja lisäsi\nlopuksi aivan kuin jotakin olisi kypsynyt hänen mielessään:\n\n— Ja kuitenkin onneton nuori mies olisi voinut saada verrattomasti\nparemman kohtalon, sillä hänellä on ollut hyvä sydän sekä lapsena että\nlapsuusajan jälkeen, minä tiedän sen. Mutta venäläinen sananlasku\nsanoo: »Jos jollakulla on yksi äly, niin se on hyvä asia, mutta jos\ntulee vieraaksi vielä älykäs ihminen, niin se on sitäkin parempi, sillä\nsilloin on kaksi älyä, eikä vain yksi...»\n\n— Äly on hyvä, mutta kaksi on parempi, — toisti prokuraattori tuon\nsananlaskun kärsimättömästi, hän kun jo vanhastaan tiesi, että ukolla\noli tapana puhua hitaasti ja pitkäpiimäisesti, välittämättä siitä,\nminkä vaikutuksen hänen puheensa teki, ja siitä, että toisten täytyi\nhäntä odottaa, ja päinvastoin pitäen sangen onnistuneena kömpelöä,\nhidasjärkistä ja alati riemukkaan itsetyytyväistä saksalaista\nsukkeluuttaan. Ukosta oli hauskaa lasketella sukkeluuksia.\n\n— Niin, n-iin, sitä minäkin sanon, — tarttui hän itsepäisesti\npuheeseen, — yksi äly on hyvä, mutta kaksi on paljon parempi. Mutta\nhänen luokseen ei tullut toinen älyniekka ja hän päästi omansakin...\nKuinka se on, mihin hän sen päästi? Tuo sana — mihin hän päästi älynsä,\nminä en muista, — jatkoi hän pyöritellen kättään silmiensä edessä, — ah\nniin, spazieren.\n\n— Vapaasti kuljeksimaan?\n\n— No niin, kuljeksimaan, sitähän minäkin sanon. Hänen älynsä lähti\nkuljeksimaan ja tuli niin syvään paikkaan, että hukkui sinne. Ja\nkuitenkin hän oli kiitollinen ja tunteellinen nuorukainen, oi minä\nmuistan, kun hän vielä oli tuommoinen pikku poika, jonka isä oli\ntyöntänyt takapihalle, hänen vielä juoksennellessaan ilman saappaita ja\njalassa housut, joissa oli vain yksi nappi...\n\nTunteellinen ja ymmärtäväinen sävy alkoi äkkiä tuntua rehellisen\nvanhuksen äänessä. Fetjukovitš hätkähti kuin aavistaen jotakin ja\nkiintyi heti asiaan.\n\n— Oi, niin, minä olin itsekin silloin vielä nuori mies... Olin... no\nniin, olin silloin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen ja olin vasta\nsaapunut. Minun tuli silloin sääli poikaa, ja minä kysyin itseltäni:\nmiksi en voisi ostaa hänelle yhtä naulaa... No niin, mitä yhtä naulaa?\nOlen unohtanut, miten sitä nimitetään... naula sitä, mistä lapset hyvin\npaljon pitävät, mitä se on, — no, mikä se on nimeltään... — tohtori\nalkoi taas huitoa käsiään, — se kasvaa puussa ja sitä kootaan ja\nlahjoitetaan kaikille...\n\n— Omenia?\n\n— Oi, e-e-ei! Naula, naula, omenia myydään kymmenittäin eikä\nnauloittain... ei, niitä on paljon ja ne ovat kaikki pieniä, pannaan\nsuuhun ja rr-rits!...\n\n— Pähkinöitä?\n\n— No niin, pähkinöitä, sitä minäkin sanon, — vahvisti tohtori aivan\ntyynesti aivan kuin ei olisi etsinytkään sanaa, — ja minä toin hänelle\nnaulan pähkinöitä, sillä pojalle ei ollut vielä kukaan milloinkaan\ntuonut naulaa pähkinöitä, ja minä kohotin sormeni ja sanoin hänelle:\n»Poika! _Gott der Vater_», — hän rupesi nauramaan ja sanoo: »_Gott der\nVater. — Gott der Sohn_». Hän alkoi taaskin nauraa ja lepersi: »_Gott\nder Sohn. — Gott der Heilige Geist_». Silloin hän vieläkin rupesi\nnauramaan ja lausui niin hyvin kuin osasi: »_Gott der Heilige Geist_».\nMinä menin pois. Kolmantena päivänä kuljen ohitse, ja hän huutaa\nminulle itse: »Setä, _Gott der Vater, Gott der Sohn_», ja vain _Gott\nder Heilige Geist_ oli häneltä unohtunut, mutta minä johdatin sen hänen\nmieleensä ja minun tuli taas hyvin sääli häntä. Mutta hänet vietiin\npois enkä minä häntä enää nähnyt. Kului sitten kaksikymmentäkolme\nvuotta, istun eräänä aamuna työhuoneessani, pääni on jo valkoinen, ja\nyhtäkkiä astuu sisälle kukoistava nuorukainen, jota en mitenkään voi\ntuntea, mutta hän kohotti sormensa ja sanoo nauraen: »_Gott der Vater,\nGott der Sohn und Gott der Heilige Geist!_ Saavuin juuri ja tulin\nkiittämään teitä naulasta pähkinöitä, sillä ei kukaan koskaan silloin\nostanut minulle naulaa pähkinöitä, vaan te yksin ostitte minulle naulan\npähkinöitä.» Ja silloin muistui minulle mieleen onnellinen nuoruuteni\nja poikaparka, joka oli ulkona ilman saappaita, ja sydäntäni liikutti\nja minä sanoin: »Olet kiitollinen nuori mies, sillä sinä olet koko\nelämäsi ajan muistanut sen naulan pähkinöitä, minkä minä toin sinulle\nlapsena ollessasi.» Ja minä syleilin häntä ja siunasin, siunasin. Ja\nrupesin itkemään. Hän nauroi, mutta itki myös... sillä venäläinen\nnauraa hyvin usein siellä, missä pitäisi itkeä. Mutta hän itki myös,\nminä näin sen. Ja nyt, voi, voi!...\n\n— Nytkin itken, saksalainen, nytkin itken, sinä Jumalan mies! —\nhuudahti yhtäkkiä Mitja paikaltaan.\n\nOli miten oli, niin tämä pikku kertomus teki yleisöön jossakin määrin\nhyvän vaikutuksen. Mutta enimmän vaikutti Mitjan hyväksi Katerina\nIvanovnan todistus, josta kohta kerron. Ja yleensäkin, kun alkoivat\nesiintyä todistajat _à décharge_, se on puolustajan haastamat, niin\nkohtalo näytti yhtäkkiä ja oikein tosissaan rupean hymyilemään Mitjalle\nja, — mikä on kaikkein merkillisintä, — se näytti olevan yllätys itse\npuolustusasianajajallekin. Mutta ennen Katerina Ivanovnaa kuulusteltiin\nvielä Aljošaa, joka oli äkkiä muistanut erään tosiasian, mikä näytti\nmuodostuvan suoranaiseksi todistukseksi erästä syytteen varsin tärkeätä\nkohtaa vastaan.\n\n\n\n\n4.\n\nOnni hymyilee Mitjalle\n\n\nSe sattui aivan epähuomiossa itselleen Aljošallekin. Hänet\nkutsuttiin esille ilman valaa, ja minä muistan, että kaikki puolet\nsuhtautuivat häneen aivan kuulustelun ensimmäisistä sanoista asti\ntavattoman lempeästi ja myötätuntoisesti. Näkyi, että hän oli hyvässä\nmaineessa. Aljoša todisti vaatimattomasti ja hillitysti, mutta hänen\ntodistuksissaan tuntui selvästi lämmin myötätunto onnetonta veljeä\nkohtaan. Erääseen kysymykseen vastatessaan hän kuvasi veljensä\nluonteeltaan kenties hurjapäiseksi ja intohimojensa vallassa olevaksi\nmieheksi, joka kuitenkin myös oli ylevämielinen, ylpeä ja jalo, valmis\nuhrautumaankin, jos sitä häneltä vaadittiin. Hän oli muuten sitä\nmieltä, että hänen veljensä oli viimeisinä päivinä kiintymyksensä\nvuoksi Grušenjkaan ja tietäessään isänsä kilpailevan hänen kanssaan\nollut sietämättömässä asemassa. Mutta hän torjui paheksuen sen\notaksumankin, että hänen veljensä olisi voinut tehdä murhan\nryöstämistarkoituksessa, vaikka hän myönsikin, että nuo kolmetuhatta\nolivat Mitjan mielessä kehittyneet miltei jonkinmoiseksi maniaksi,\nettä hän piti niitä jäännöksenä omasta perinnöstään, jonka isä oli\nvääryydellä pidättänyt itsellään, ja että hän, kun itse ei ollenkaan\nollut voitonhimoinen, ei voinut edes puhua noista kolmestatuhannesta\njoutumatta raivon ja vimmastuksen valtaan. Kahden »henkilön», niinkuin\nprokuraattori lausui, keskinäisestä kilpailusta, nimittäin Grušenjkan\nja Katjan, hän antoi vältteleviä vastauksia, vieläpä kieltäytyi\nvastaamastakin yhteen tai kahteen kysymykseen.\n\n— Puhuiko teille veljenne edes siitä, että hän aikoo tappaa isänsä? —\nkysyi prokuraattori. — Te voitte olla vastaamatta, jos katsotte sen\ntarpeelliseksi, — lisäsi hän.\n\n— Ei puhunut siitä suoraan, — vastasi Aljoša.\n\n— Kuinka siis? Epäsuorastiko?\n\n— Hän puhui minulle kerran persoonallisesta vastenmielisyydestään isää\nkohtaan ja siitä, että pelkää... äärimmäisessä tapauksessa... suuren\ninhon hetkellä... kenties voivansa vaikka tappaa hänet.\n\n— Ja uskoitteko te häntä, kun kuulitte sen?\n\n— Minua peloittaa sanoa, että uskoin. Mutta minä olin aina vakuutettu\nsiitä, että jokin korkeampi tunne aina pelastaa hänet kohtalokkaalla\nhetkellä, niinkuin todella pelastikin, sillä _hän ei ole tappanut\nisääni_, — lopetti Aljoša kovalla äänellä, joka kuului yli salin.\nProkuraattori vavahti niinkuin sotaratsu, joka kuulee merkkitorven\ntörähdyksen.\n\n— Olkaa vakuutettu siitä, että minä täydelleen uskon vakaumuksenne\ntäydelliseen vilpittömyyteen enkä katso sen ollenkaan johtuvan\nrakkaudesta onnetonta veljeänne kohtaan enkä katso näiden kahden\nasian sulautuneen yhteen. Teidän itsenäinen mielipiteenne koko tästä\nteidän perheessänne sattuneesta traagillisesta episodista on meille\ntuttu jo valmistavasta tutkinnasta. En salaa teiltä, että se on mitä\nsuurimmassa määrässä erikoislaatuinen ja ristiriidassa kaikkien muitten\nprokuraattorinviraston saamien todistusten kanssa. Siksipä katsonkin\ntarpeelliseksi kysyä teiltä nyt vakavasti: mitkä tosiseikat nimenomaan\novat vaikuttaneet ajatukseenne ja johtaneet sen siihen lopulliseen\nvakaumukseen, että veljenne on syytön ja että syyllinen on eräs toinen\nhenkilö, johon te suoraan viittasitte jo valmistavassa tutkinnassa?\n\n— Valmistavassa tutkinnassa minä ainoastaan vastasin kysymyksiin,\n— lausui Aljoša hiljaa ja tyynesti, — enkä itse tehnyt syytöstä\nSmerdjakovia vastaan.\n\n— Viittasittehan kuitenkin häneen?\n\n— Viittaukseni perustui veli Dmitrin sanoihin. Minulle oli jo ennen\nkuulustelua kerrottu siitä, mitä oli tapahtunut häntä vangittaessa\nja kuinka hän silloin itse oli viitannut Smerdjakoviin. Minä uskon\ntäydellisesti, että veljeni on viaton. Mutta jos murhaaja ei ole hän,\nniin...\n\n— Niin se on Smerdjakov? Mutta miksi juuri Smerdjakov? Ja minkä tähden\nte niin lopullisesti olette tullut vakuutetuksi veljenne viattomuudesta?\n\n— Minä en voinut olla uskomatta veljeäni. Minä tiedän, ettei hän\nvalehtele minulle. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän valehtele minulle.\n\n— Ainoastaanko kasvoista? Siinäkö ovat kaikki todistuksenne?\n\n— Muita todistuksia minulla ei ole.\n\n— Ettekä perusta käsitystänne Smerdjakovin syyllisyydestäkään mihinkään\nmuuhun todistuskappaleeseen kuin veljenne sanoihin ja hänen kasvojensa\nilmeeseen?\n\n— Niin, minulla ei ole muita todistuksia.\n\nTähän prokuraattori lopetti kyselynsä. Aljošan vastaukset tekivät\nyleisöön sangen masentavan vaikutuksen. Smerdjakovista oli meillä\npuhuttu jo ennen oikeuden istuntoa, joku oli kuullut jotakin,\njoku oli viitannut johonkin, oli puhuttu Aljošasta, että hän oli\nkoonnut joitakin tavattomia todistuskappaleita veljensä hyväksi ja\nlakeijan syyllisyyttä osoittamaan, ja nyt — ei ollutkaan mitään, ei\nminkäänlaisia todistuksia, paitsi jonkinlaista siveellistä vakaumusta,\njoka oli perin luonnollinen, koska hän oli syytetyn oma veli.\n\nMutta myös Fetjukovitš alkoi kysellä. Vastatessaan kysymykseen:\nmilloin syytetty oli puhunut hänelle, Aljošalle, vihastaan isää\nkohtaan ja siitä, että voisi hänet tappaa, ja oliko hän kuullut tämän\nhäneltä esimerkiksi silloin, kun tapasi hänet viimeisen kerran ennen\nkatastrofia, Aljoša yhtäkkiä hätkähti, aivan kuin jotakin vasta\nnyt olisi johtunut hänen mieleensä ja hän nyt olisi tullut sitä\najatelleeksi:\n\n— Muistan nyt erään seikan, jonka jo itsekin olin aivan unohtanut,\nsilloin se oli minulle niin epäselvä, mutta nyt...\n\nJa Aljoša muisteli nyt innostuneena, ilmeisesti itsekin aivan\nsattumalta johdettuaan asiaa muistamaan, miten hänen kohdatessaan\nviimeisen kerran Mitjan illalla puun luona luostariin vievän tien\nvarrella Mitja lyöden rintaansa, »rinnan ylimpään osaan», oli\nuseita kertoja sanonut hänelle, että hänellä on keino kunniansa\npalauttamiseksi, että se keino on tässä, juuri tässä, hänen\nrinnallaan... — Minä luulin silloin, että hän lyödessään rintaansa\npuhui omasta sydämestään — jatkoi Aljoša, — siitä, että hän voisi\nlöytää sydämestään voimaa päästäkseen jostakin kauheasta häpeästä, joka\nhäntä uhkasi ja jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes minullekaan.\nTunnustan luulleeni silloin todellakin hänen puhuvan isästä ja\nkauhistuvan aivan kuin häpeätä sitä ajatusta, että menisi isän luo ja\ntekisi siellä jotakin väkivaltaa, mutta samalla kertaa hän ikäänkuin\nnimenomaan osoitti rintaansa, niin että, minä muistan sen, mieleeni\njuuri silloin välähti ajatus, että sydän on aivan toisella puolen\nrintaa ja alempana, mutta hän lyö itseään paljon ylemmäksi, tähän\nnäin, aivan kaulan alapuolelle, ja osoitteli koko ajan sitä paikkaa.\nAjatukseni näytti minusta silloin tyhmältä, mutta ehkäpä hän juuri\nosoittelikin minulle silloin sitä pussia, johon oli ommeltu nuo\npuolitoista tuhatta!...\n\n— Juuri niin! — huudahti äkkiä Mitja paikaltaan. — Niin se on, Aljoša,\nniin, minä löin silloin nyrkilläni siihen!\n\nFetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä\nrauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan\npuheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen\notaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja,\nvaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut\npalauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen\nvelkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan\naikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos\ntämä suostuisi...\n\n— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti\ninnostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että\npuolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: _puolet!_) hän\nvoisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman\nheikko luonne, ettei hän sitä tee... hän tietää edeltäpäin, ettei hän\nkykene sitä tekemään!\n\n— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri\ntuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.\n\n— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi\nhän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin\nkohta tämä ajatukseni tyhmältä... minä muistan sen, että se tuntui\nminusta tyhmältä... niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian\nnyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän\nasti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on\nkeino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta!\nJa kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, —\nminä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä\nhäpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa\npuolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata\nolemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla\nantamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota\nrahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša\nlopuksi.\n\nTietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan\nvielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran\nitsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin\nosoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään\nrintaansa?\n\n— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti\nsormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle... Mutta kuinka\nolenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!\n\nPuheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa\nesitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen\nja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä\nolivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se\ntietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun\nelämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin\nenkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi,\nmutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se,\nettä tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos,\nAljoša!»\n\nTähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se\nseikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa\ntosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen,\nmutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla\nkannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut\npuolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa\ntutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista\ntuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän\nmeni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli\nitsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja\nkuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»\n\nAlkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi\nsalin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja\nkiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan\nnähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni\näkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle.\nTämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei\narasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut\nhuomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen\ntummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat\nmyöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän\nalkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan\nsalissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin\nhän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä\nvarovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista\n»eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta\nKaterina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan\nerääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian\n»siihen saakka kuin hän itse jätti minut»... — lisäsi hän hiljaa. Kun\nhäneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan\nlähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti:\n»Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin\nhänen olevan kovassa rahantarpeessa... sillä hetkellä... Minä annoin\nhänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos\ntahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla\nvelalla...»\n\nMinä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen\nvastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman\nsisällön.\n\n— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää\nnämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten\nkysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään\nja hänen rehellisyydestään... mitä suurimmasta rehellisyydestään...\nraha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään\nkolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin,\nettä hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin\nvarma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen\nkoskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään\nsellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni,\nniin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten\nonnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta\nhän ei enää tullut luokseni... ja minä itse... minä olin joutunut\nsellaiseen asemaan... etten voinut kutsua häntä luokseni... Eikä\nminulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan\ntämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti\npäättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman\nrahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin\nen vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani\ntakaisin...\n\nHänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri\ntällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.\n\n— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne\nalkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja\naavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä,\nettä vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna\nitsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta\nlainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja\n»kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä\nFetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi\naivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka\ntietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän\nodotti jonkinmoista innoitusta.)\n\n— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän\nkertoi _kaiken_, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle,\n»kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan\nMitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella,\nmaininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut\n»lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän\nhän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän\nitse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan,\ntoivoen jotakin... pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää.\nMinä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani,\nkoko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen\nkuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta\nja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin\nmerkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista\nitsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen,\njoka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin,\nvaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän\nvaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa\nviimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää\noli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo\nkuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta... sydäntäni kouristi\nkipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin\nsyntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin\nmyöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan\ntarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan\n»muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli\njotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään\nkertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein\nkunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä\nole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa\nkysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna\ntodellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen,\naavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti\nhän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä\nlikaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta\nmyöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden\njäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin\nsanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä\ntehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi\nsyvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen.\nPaljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa\npois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä\nryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta\nsopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa\nmahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen.\nJonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän...\nhänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan\ntodistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas\npenkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina\nIvanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä\nojentaen häntä kohti kätensä:\n\n— Katja, miksi tuhosit minut!\n\nJa hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä\nhän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:\n\n— Nyt minut on tuomittu!\n\nMutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen\nhampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna\njäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja\nistui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen\nruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli\nGrušenjka.\n\nMinä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä\nja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen\nvakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa,\nettä jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes\nosoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa\nGrušenjkasta.\n\nHän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta\nhartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin,\nhiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän\nlähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta\nkertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen\nkauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin\nnaiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan\noli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli\nkiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen\nyleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka\nei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan\nepäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat\nvastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä\nhäpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen\npuhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja\npingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä\ntuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui\naivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä\nsiitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»... Tuttavuudestaan Fjodor\nPavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa,\nolenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten\nhetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin\npilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien\npään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui\nasia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän\njulkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut\npaljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta\nulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten,\nettä on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti\nyksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.\n\nRahakääröä hän ei ollut nähnyt, vaan oli ainoastaan kuullut »konnalta»,\nettä Fjodor Pavlovitšilla oli jokin käärö, jossa on kolmetuhatta.\n»Mutta se on kaikki vain tyhmyyksiä, minä tein pilaa enkä millään\nehdolla olisi mennyt sinne...»\n\n— Ketä te äsken tarkoititte puhuessanne »konnasta?» — tiedusti\nprokuraattori.\n\n— Lakeijaa, Smerdjakovia, joka tappoi herransa ja hirttäytyi eilen.\n\nTietysti häneltä aivan heti kysyttiin: mitä perusteita hänellä on niin\nvarman syytöksen lausumiseen, mutta ei hänkään voinut tuoda esille\nminkäänlaisia perusteita.\n\n— Niin sanoi minulle Dmitri Fjodorovitš itse, uskokaa häntä.\nRakastajatar on hänet syössyt turmioon, niin se on, hän on syypää\nkaikkeen, niin se on, — lisäsi Grušenjka vavisten vihasta, ja hänen\näänensä sointu oli ilkeä.\n\nTiedustettiin, ketä hän nyt taas tarkoitti.\n\n— Neitiä, tuota Katerina Ivanovnaa. Hän kutsui minut silloin luokseen,\ntarjosi suklaata, tahtoi kiehtoa. Hänessä oli kovin vähän todellista\nhäpyä, niin se on...\n\nTässä puheenjohtaja keskeytti hänet ankarasti ja pyysi käyttämään\nvähemmän voimakasta kieltä. Mutta mustasukkaisen naisen sydän oli jo\nleimahtanut liekkiin, hän oli valmis syöksymään kuiluun...\n\n— Kun vangitseminen toimitettiin Mokrojen kylässä, — sanoi\nprokuraattori asioita muistellen, — niin kaikki näkivät ja kuulivat,\nkuinka te juosten toisesta huoneesta huusitte: »Minä olen syypää\nkaikkeen, menemme yhdessä pakkotyöhön!» Siis tekin olitte sillä\nhetkellä vakuutettu siitä, että hän on murhannut isänsä?\n\n— Minä en muista silloisia tunteitani, — vastasi Grušenjka, — kaikki\nhuusivat silloin, että hän on tappanut isänsä, ja silloin minusta\ntuntui, että minä olen syyllinen, että hän on tappanut minun tähteni.\nMutta kun hän sanoi olevansa viaton, niin minä uskoin heti häntä ja\nuskon nytkin ja uskon aina: hän ei ole sellainen mies, että olisi\nvalehdellut.\n\nOli taas Fetjukovitšin vuoro kysellä. Muistan hänen muun muassa\nkysyneen Rakitinista ja kahdestakymmenestäviidestä ruplasta »maksuna\nsiitä, että hän toi luoksenne Aleksei Fjodorovitš Karamazovin».\n\n— Mitäpä ihmeellistä siinä on, että hän otti rahat, — naurahti\nGrušenjka ilkeästi ja halveksivasti, — ainahan hän kävi minun luonani\nrahaa mankumassa, kolmisenkymmentä ruplaa kuussa hänen yleensä onnistui\nsaada, enimmäkseen vain ylellisyyteen: olihan hänellä ilman minun\navustustanikin ruokansa ja juomansa.\n\n— Mistä syystä te sitten olitte niin antelias herra Rakitinia kohtaan?\n— pisti väliin Fetjukovitš siitä huolimatta, että puheenjohtaja\nliikahteli levottomasti.\n\n— Hänhän on minun serkkuni. Hänen äitinsä ja minun äitini ovat oikeita\nsisaruksia. Hän vain pyysi, etten sanoisi sitä täällä kenellekään,\nhäpesi minua kovin.\n\nTämä uusi asianhaara oli aivan yllättävä uutinen kaikille, ei kukaan\nkaupungissamme ollut sitä tähän saakka tietänyt, sitä ei tiedetty\nluostarissakaan, eikä sitä tietänyt Mitja. Kerrottiin, että Rakitin\npunastui häpeästä tuolillaan. Grušenjka oli jollakin tavoin saanut\ntietää jo ennen saliin tuloaan hänen todistaneen Mitjaa vastaan ja\noli siitä suuttunut. Herra Rakitinin koko äskeinen puhe, kaikki sen\njalous, kaikki hyökkäykset maaorjuutta ja Venäjällä vallitsevaa\nyhteiskunnallista sekasortoa vastaan, — kaikki se oli nyt lopullisesti\nmenettänyt merkityksensä ja haudattu yleisen mielipiteen silmissä.\nFetjukovitš oli tyytyväinen: taas oli onni potkaissut. Mutta yleensä ei\nGrušenjkaa kuulusteltu kovin kauan, eikä hän tietenkään voinut kertoa\nmitään erikoisesti uutta. Hän jätti yleisöön sangen epämiellyttävän\nvaikutuksen. Satoja halveksivia katseita suuntautui häneen, kun hän\nesitettyään todistuksensa istuutui saliin jokseenkin kauaksi Katerina\nIvanovnasta. Koko ajan, kun häntä kuulusteltiin, oli Mitja vaiti aivan\nkuin kivettyneenä, silmät maahan luotuina.\n\nTodistamaan tuli Ivan Fjodorovitš.\n\n\n\n\n5.\n\nÄkkiarvaamaton katastrofi\n\n\nHuomautan, että hänet oli kutsuttu antamaan todistuksensa jo ennen\nAljošaa. Mutta oikeuden komisarius ilmoitti silloin puheenjohtajalle,\nettä äkillisen sairastumisen tai jonkin sentapaisen kohtauksen\njohdosta todistaja ei voi tulla esille heti, mutta kohtauksen mentyä\nohi hän on valmis milloin tahansa todistamaan. Tätä ei muuten tullut\nkukaan kuulleeksikaan, ja se saatiin tietää vasta myöhemmin. Hänen\ntuloaan tuskin huomattiinkaan ensihetkellä: päätodistajat, ennen\nkaikkea molemmat kilpailijattaret, oli jo kuulusteltu; uteliaisuus\noli toistaiseksi tullut tyydytetyksi. Yleisö alkoi väsyä. Oli vielä\nkuultava muutamia todistajia, jotka luultavasti eivät voineet kertoa\nmitään erikoista siihen nähden, mitä jo oli tuotu esille. Mutta aika\nkului. Ivan Fjodorovitš lähestyi omituisen hitaasti, keneenkään\nkatsomatta ja pää alas painettuna, aivan kuin miettisi jotakin\nkulmakarvat rypyssä. Hän oli moitteettomasti puettu; mutta hänen\nkasvonsa tekivät ainakin minuun sairaan vaikutuksen: noissa kasvoissa\noli jotakin vetoa maan puoleen, jotakin kuolevalle ihmiselle ominaista.\nSilmät olivat sameat; hän kohotti ne ja silmäsi hitaasti yli salin.\nAljoša hypähti yhtäkkiä tuoliltaan ja voihkaisi: »Ah! Minä muistan\nsen.» Mutta aniharva kuuli sitäkään.\n\nPuheenjohtaja lausui hänelle aluksi, että hän on todistajana ilman\nvalaa, että hän voi todistaa tai olla todistamatta, mutta että\ntietysti kaikki, mitä sanoo, pitää esittää omantunnon mukaisesti\nj.n.e. Ivan Fjodorovitš kuunteli katsellen häntä samein silmin; mutta\nyhtäkkiä hänen kasvonsa alkoivat hitaasti vääntyä hymyyn, ja heti kun\npuheenjohtaja, joka ihmetellen katsoi häntä, oli lopettanut puheensa,\nhän alkoi yhtäkkiä nauraa.\n\n— No, ja mitä vielä? — kysyi hän kovalla äänellä.\n\nSalissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin.\nPuheenjohtaja tuli levottomaksi.\n\n— Te... kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien\nsilmillään oikeuden komisariusta.\n\n— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi\nterve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi\nIvan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.\n\n— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi\npuheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.\n\nIvan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja\nvastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:\n\n— Ei... ei ole. Minulla ei ole mitään erikoista.\n\nHänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin\nvastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka\nkasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta\nasiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin\nvälisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt\nhuomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä.\nRahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta...\n\n— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en\nvoi kertoa oikeudelle mitään erikoista.\n\n— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne... —\nalkoi puheenjohtaja.\n\nHän kääntyi sivullepäin prokuraattorin ja puolustajan puoleen\nkehoittaen näitä, jos pitävät sitä tarpeellisena, tekemään kysymyksiä,\nmutta silloin yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš pyysi raukealla äänellä:\n\n— Päästäkää minut pois, teidän ylhäisyytenne, tunnen olevani hyvin\nsairas.\n\nJa näin sanoen hän lupaa odottamatta kääntyi ympäri ja lähti salista.\nMutta kuljettuaan noin neljä askelta hän pysähtyi, aivan kuin olisi\najatellut jonkin yhtäkkiä selväksi, naurahti hiljaa ja palasi taas\nentiselle paikalleen.\n\n— Minä olen, teidän ylhäisyytenne, niinkuin se talonpoikaistyttö...\ntiedättehän, miten se on: »jos tahdon, niin hyppään siihen, jos en\ntahdo, niin en hyppää»; hänen jäljessään kannetaan sarafaania tai\nvillahamettako se on, jotta hän hyppäisi siihen sisälle, jolloin\nhänet sidottaisiin ja vietäisiin vihille, mutta hän sanoo: »Jos\ntahdon, niin hyppään, jos en tahdo, niin en hyppää»... Se on jotakin\nrahvaanomaista...\n\n— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi puheenjohtaja ankarasti.\n\n— Tätä, — sanoi Ivan Fjodorovitš vetäen yhtäkkiä esille rahatukun,\n— tässä ovat rahat... ne samat, jotka olivat tuossa käärössä\n(hän nyökäytti päätään pöytää kohti, jolla olivat esineelliset\ntodistuskappaleet) ja joiden tähden isäni tapettiin. Mihin minä ne\npanen? Herra oikeuden komisarius, antakaa ne perille.\n\nKomisarius otti koko tukun ja antoi sen puheenjohtajalle.\n\n— Millä tavoin nuo rahat ovat voineet joutua teidän haltuunne... jos ne\novat ne samat rahat? — lausui puheenjohtaja ihmeissään.\n\n— Sain ne Smerdjakovilta, murhaajalta, eilen... Olin hänen luonaan,\nennenkuin hän hirttäytyi. Hän on tappanut isän, ei veljeni. Hän tappoi,\nja minä olin opettanut hänet tappamaan... Kukapa ei tahtoisi isänsä\nkuolemaa?...\n\n— Oletteko te täydessä järjessänne vai ettekö? — pääsi puheenjohtajan\nsuusta vastoin hänen tahtoaan.\n\n— Siinäpä se onkin, että olen täydessä järjessäni... ja katalassa\njärjessä, samanlaisessa kuin tekin, kuin kaikki nämä... naamat! —\nkääntyi hän äkkiä yleisöön. — Tappoivat isän, mutta teeskentelivät\npelästystä, — hän kiristeli hampaitaan raivoisan halveksumisen\nvallassa. — Kiemurtelevat toinen toisensa edessä. Valehtelijat! Kaikki\ntahtovat isän kuolemaa. Toinen inhoittava olento syö toisen inhoittavan\nolennon... Jos ei isänmurhaa olisi tapahtunut, — niin he kaikki\nolisivat suuttuneet ja hajaantuneet vihaisina... Näytäntöjä! »Leipää ja\nnäytäntöjä!» Mutta hyväpä muuten olen minäkin! Onko teillä vettä vai\neikö, antakaa juodakseni, Kristuksen tähden! — Hän tarttui yhtäkkiä\npäähänsä.\n\nOikeuden komisarius meni heti hänen luokseen. Aljoša hyppäsi yhtäkkiä\npaikaltaan ja huudahti: »Hän on sairas, älkää uskoko häntä, hän potee\njuoppohulluutta!» Katerina Ivanovna nousi kiireesti tuoliltaan ja\nkatseli kauhusta liikkumattomana Ivan Fjodorovitšia. Mitja nousi\nseisomaan ja vääristäen suunsa hurjaan hymyyn katseli ja kuunteli\nhalukkaasti veljeään.\n\n— Rauhoittukaa, en ole mielenvikainen, vaan ainoastaan murhaaja! —\nalkoi Ivan taas. — Eihän murhaajalta voi vaatia kaunopuheisuutta... —\nlisäsi hän äkkiä ja alkoi nauraa suu vääränä.\n\nProkuraattori kumartui puheenjohtajan puoleen ilmeisesti aivan ymmällä\nollen. Oikeuden jäsenet kuiskuttelivat hätääntyneinä keskenään.\nFetjukovitš höristi tarkoin korviaan ja kuunteli. Sali odotti\nhenkeään pidättäen. Puheenjohtaja näytti äkkiä ikäänkuin selviävän\nhämmästyksestään.\n\n— Todistaja, teidän sananne ovat käsittämättömiä ja täällä mahdottomia.\nRauhoittukaa, jos voitte, ja kertokaa... jos teillä todella on\njotakin sanottavaa. Millä te voitte todistaa oikeaksi tuommoisen\ntunnustuksen... jos vain ette houraile?\n\n— Sepä se onkin, että minulla ei ole todistajia. Smerdjakov, tuo\nkoira, ei lähetä meille toisesta maailmasta todistusta... käärössä.\nTe kyselette aina vain kääröjä, riittää yksikin. Ei ole minulle\ntodistajia... Paitsi ehkä yksi ainoa, — naurahti hän miettivästi.\n\n— Kuka on todistajanne?\n\n— Vihtahousu, teidän ylhäisyytenne, se ei ole oikein kaavojen mukainen!\n_Le diable n'existe point!_ Älkää kiinnittäkö siihen huomiota,\njonninjoutava pikkuinen piru, — lisäsi hän lakaten yhtäkkiä nauramasta\nja ikäänkuin luottamuksellisesti, — hän on varmaankin jossakin täällä,\ntuon pöydän alla juuri, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet,\nmissäpä muualla hän istuisi, jollei siellä? Näettekö, kuulkaa minua:\nminä sanoin hänelle: en tahdo olla vaiti, mutta hän alkoi geologisesta\nmurroksesta... tyhmyyksiä! No, vapauttakaa toki peto... hän lauloi\nhymnin, sentähden että hänen on helppo olla! Se on aivan samanlaista\nkuin jos juopunut kanalja olisi alkanut hoilata, miten »Jussi Pietariin\non mennyt», mutta minä antaisin kaksi sekuntia kestävästä ilosta\nkvadriljoonan kvadriljoonaa. Te ette tunne minua! Oi, miten tyhmää tämä\nkaikki teillä on! No, ottakaa minut hänen asemastaan! Jotakin vartenhan\nminä olen tullut... Miksi, miksi kaikki tämä, mitä täällä vain on, on\nniin tyhmää?...\n\nJa hän alkoi taas hitaasti ja aivan kuin mietteissään katsella salia.\nMutta yleinen liikehtiminen oli jo alkanut. Aljoša syöksähti paikaltaan\nhänen luokseen, mutta oikeuden komisarius oli jo tarttunut Ivan\nFjodorovitšia käteen.\n\n— Mitä tämä vielä on? — huudahti tämä katsoen komisariusta suoraan\nkasvoihin, ja tarttuen yhtäkkiä hänen olkapäihinsä hän löi hänet\nraivoissaan lattiaan. Mutta vahtimiehet ennättivät samassa hänen\nluokseen, hänet otettiin kiinni, ja silloin hän päästi raivokkaan\nparkunan. Ja koko ajan, kun häntä kuljetettiin pois, hän parkui ja\nhuuteli jotakin sekavaa.\n\nSyntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin\njärkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että\nmyöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten\nasia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän\nseikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut\nkaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia\naikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin\ntuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta\naavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut\npäästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes\njonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä,\nsyntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai\nhysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei\ntahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi\nyhtäkkiä puheenjohtajalle:\n\n— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla... heti\npaikalla!... Tässä on paperi, kirje... ottakaa, lukekaa pian, pian! Se\non kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa.\n— Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle,\nmiten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee\njuoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!\n\nNäin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius\notti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina\nIvanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen\nja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin\nvaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista.\nHänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta\nlähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen\nvarmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo\nmatemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut,\nniin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan\nolisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli\nvaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä\nnytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti\nilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille,\npuolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa\nalettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka\npuheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna\nkiireesti:\n\n— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan\nteille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että\nhäntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään\ntarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli\nsen saanut?\n\n— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli\nkirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi\npäivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin\nlaskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska\nitse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan... ja\nvielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta...\nOi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa\ntakia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä,\nminä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin\nhän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän\ntarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että\nsaisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin\nsilloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja\nminä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä\nmuka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin,\nniin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin\ntahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän\nei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä:\n»Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä\nsiis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin\nkunniaton, että otat!»... Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja\nkuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan\nkanssa siellä, yhdessä yössä... Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että\nminä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin,\nettä minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän\nniin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä\nsilmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja\notti, otti ja vei rahani!\n\n— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja\nymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi!\nHalveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!\n\n— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan,\nniin annan viedä teidät ulos.\n\n— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti\nkiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on\ntotta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän\ntappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan\nmeni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä\nhän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä.\nJa päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän\nkirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti\nvihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä\nkirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei\nolisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä\nsyöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän,\nhyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut\nkaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat\nrahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs\nlause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo\nedeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle\nvahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä\nvivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut\nsiitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut\nminulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki\naivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!\n\nNäin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää\nmitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla,\nvaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin,\nsillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt:\n»Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin\npäin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen\nääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin:\ntunnustaako hän kirjeen omakseen?\n\n— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi\nkirjoittanut!... Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta\nminä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua.\nMutta sinä — et rakastanut minua!\n\nHän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori\nja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä\nsaattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan\naivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»\n\n— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin\nvastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet,\nkoska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja\nkuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja,\ntiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti,\nkun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden\nrahojen tähden. Minä näin sen... Minä tunsin sen silloin heti, mutta\nen pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen\nsilmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi,\nhän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin\nhänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän\narvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin\nhän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi\nvimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä\nainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen\ntähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän\non ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen\nhäpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen,\nja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla\nvoiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani!\nNiin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani,\nrajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin,\nmutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään\nymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän\niltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman\npäivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken,\nhänen uskottomuutensakin!\n\nTietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen\nvakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti\nnoin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia\ntunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me\nymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme\ntuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos\ntodistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta\nnaiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä,\njommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä\nkaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei\noli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen\ntakia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.\n\n— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti\naina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei\nhän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut\ntämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut\nitsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken,\nkaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle\nystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen\nsilmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa.\nKerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan\nSmerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov\noli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä\nSmerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun\ntoivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja\nnäytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä\noli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää\nsitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin\nminä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun\nluonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän\nsekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa\nkaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa\npäivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen\ntakiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin\nkuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti\njärkensä... ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että\nhän tahtoi pelastaa pedon!\n\nOi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin\nainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle\nnoustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja\nhänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja,\njoka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä;\ntämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä\nja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla\nMitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi\nhäntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla,\nmutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä\nhetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten\nrakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen\npuolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä\nturmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä,\nuhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta\nkuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan\nkuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei,\nhän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä\nmaahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi\nvakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen\nMitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi\nhäntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan\nrakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä,\neikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties\ntämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain\nsitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen\npohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli\nodottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun\nnaisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille.\nHän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti,\nkun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli\nmenehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan\nitkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä\nkannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan\nniin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.\n\n— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon!\nNyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen\nvihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä\nlähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki\ntakaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti.\nHänet otettiin kiinni.\n\nNiin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä:\nnäytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle\nsaapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo\naikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille\nhoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen\nkuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois.\nProkuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi,\nettä potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän\noli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei\nollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei\nollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla\nollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja\nettä hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori.\nAnnettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan\nantama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon.\nNeuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä\npöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja\nIvan Fjodorovitšin).\n\nMutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi\njäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin\nesitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa\nolikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan\nsen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon\nheti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi\noli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki\nodottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina\nIvanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia.\nSen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely\noli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä\nkesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja\npuolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun\nprokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.\n\n\n\n\n6.\n\nProkuraattorin puhe. Karakteristiikka.\n\n\nIppolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa,\nkylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko\nruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse\nmyöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen\n_chef-d'oeuvre'nsä_, hänen koko elämänsä _chef-d'oeuvre_, hänen\njoutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen\nhän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten\nsittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen,\njoka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut\nkuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä\nja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että\n»kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš\nparkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa\nvaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn\nsyylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran\npuolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa\nyhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui\nvihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa\ntehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella\näänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli\nkoko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan\npuheensa hän oli vähällä pyörtyä.\n\n— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on\ntullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi,\ntässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa?\nVarsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka\nolemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri\nmeitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein\novat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy\nkauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön\nyksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme,\nmeidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin,\ntämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta\nkuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme,\nmeidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi\nvanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen\nnäivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä\nsiveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä\nperuskäsitteitä meillä loppujen lopuksi kenties ei ole olemassakaan?\nJätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne\nkiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan\nhänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva\nvielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle\njonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan\nolisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän\ntahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä\nkertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät\nnykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden\ntuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista\nasioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin\nkalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta\nkaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä,\nmeidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin\nyleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on\npesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se\non muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka\nkuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt\naloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti,\nilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on\nollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen\nvelkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan\nsuuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.»\nSurmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin\nruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat\nurhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä\npäällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään\nkumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa\nja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä ryhdy mihinkään\nvarokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt\nmeidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei\nsurmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on\nsydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan\nkahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä\non oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties\nnousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen,\nhysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra\nJumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko\nminua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos\nedes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta,\n— niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa,\nmiten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään\nhamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä _siellä_ tulee, ilman merkkiäkään\nnoista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta,\nmikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty\npois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa\nlopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor\nPavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin\nheistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet\nkaikki, »hän parissamme eli»... Niin, venäläisen rikollisuuden\npsykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä\nmeikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta\ntämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa\nja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt\nkauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin\nettä puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset\nvoivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista,\nmutta kuitenkin nautimme näytelmästä, koska pidämme voimakkaista,\nmielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan\njoutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme\nkäsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen,\nkunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja\nleikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja\najatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan,\ntäytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä\nsisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen.\nEdellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman\nteoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen\nkolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti,\nhuudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja\nhän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän\nkolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin,\nhyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti\ntai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan\nnerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen\nviattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti\npeläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään\nvaljastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit\nja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään\nkelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat\nvain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä\non parempia...\n\nTässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset.\nLiberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti\nkuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei\npuheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön puoleen ja\nuhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti\ntaputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan\nvielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen\ntahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua\nsanottavansa koko Venäjän kuultaviin!\n\n— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka\nyhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä?\nKenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä,\nettä tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän\nnykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi,\neivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa\nkoossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin\nsiinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota\nonnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka\nolemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies,\njoka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta\nnaimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja\nimarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei\nniinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa,\nsikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja\nliehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko\nja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta\nelämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko\nelämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa\nlapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä\nollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa\nkasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois.\nHän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin\n— _après moi le déluge_. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen\nkäsitteelle, mitä täydellisintä, jopa vihamielistä eristäytymistä\nyhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun\nvain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti\nsaavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä\nvuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla,\ntämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa\nvoittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo\njättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen\npuolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä\nymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa\nsydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä\non kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi\nnykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on\nyksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä\nvain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä\nhe ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse\nasiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa,\nettä minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te\nannatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko\nminua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko. Antakaa\nminun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun\nsanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän\nlapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin\npuhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on\nvanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys,\nvarsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin\npaljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen\nsamalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet\nhäntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan.\nMielipiteitään hän ei salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli\nasian laita, mikä antaakin minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin\nverran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä,\nvaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen,\nitsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka\non hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin\nentinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi\nminulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka\ntuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä\nhillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista,\nmitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan\nkiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.» Luultavasti\ntämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti\nhulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös\nsekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea\nkatastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti\nmielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin\nhavaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä\npuheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor\nPavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!»\nTähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan,\nkoska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en\ntahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle\nkohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että\nvälitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että\nepäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut\nperintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä\nole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen\npoika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana\nveljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on\npyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin»\neli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan\nerinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa.\nHän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta\nmunkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti\nja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt\nmeidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja\nsiveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna\neurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan\näidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat\nheikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin\nrauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain\neivät näkisi peloittavia kauhukuvia. Omasta puolestani minä toivon\nhyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon,\nettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle\npohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu,\nsiveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta\npuoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi\nominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa\npahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta\nsivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi\nveljensä sairastaa. —\n\nYltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme\nkättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin\ntämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa,\npuhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten\nepäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin\nmieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi. Kaupungissamme\npuhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi\nvaltaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan\nFjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän\nmuistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä,\noliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli\nvain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse\nasiaan.\n\n— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi\nIppolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme.\nEdessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun\naika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi.\nVastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia»\nhän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko\nVenäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on\nsiinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se\non siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja\nhyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta\nja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme\njuoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä\nja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja\nihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme —\njaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman\nmuuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi,\nilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään\npidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja\nniin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki\nmahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään\nemme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään\nasiassa, ja silloin mekin osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me\nemme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin\nsaatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien\nme paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin.\nMutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme\nniitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe\nmyöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme\nhylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken\nlausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on\nsyntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun\ntehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen\nmyös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä,\nmekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen\nvoivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta\npojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien\ntekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen\narmaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän\non virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii\nlaajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä\npitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä\nmaksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään\nse. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen\nkirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja\nlopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän\nkohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi,\nminä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken\njuuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen.\nKevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle, korkeammalle\naatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme\ntavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa\noikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin\npuoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn\nanalysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän\nkuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama\nnaishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä,\nilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä\nhalveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa\njohdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen.\nHänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti\nse ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun\nse näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton\nhänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko\nsietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan),\ntietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa\nja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa\nhänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai\netkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi\ntuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää\ntäydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän\nkuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo\nkolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa!\nMitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden\npuuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat\nrahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on\nniin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi\nvastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se\nolisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on, että hän edellisessä\ntapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä\nvilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä,\nkaramazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto,\njohon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee\nsamalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme\nolevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja\nhaisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka\näsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut\nnuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden\ntunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä\nvälttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», — ja se on\ntotta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja\nlakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat,\naivan samalla hetkellä, — ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa\ntyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä\nniinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme\ntoimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet\nhipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden\nmennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä\nluonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen\nhäpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla,\n— ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan\nniistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen\nkuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta\nkaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään\nreuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää\npois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän\nvälttämättömästi tarvitsi viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan,\nisänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo\nyksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon\nhoukutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt\navata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään,\nodottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä\nolen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin\nkauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa\ntaikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme\nsen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen\nsinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta\ntämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan,\ntoisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni\nnäitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina\nmennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä\npetollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä\njoin puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton\nmies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja),\n— mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin\nvaras, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista\npuolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin\npuolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko\nmies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta\nniin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista\nstoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta\nkajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen?\nEi, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä\ntapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän\ntodellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin.\nEnsimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa huvittaakseen taas\njollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut\njo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä\n— sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä\ntakaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän\ntuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei\nvaras, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas\nolisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin\najan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä\ntoisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään\nkuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan\nvien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta\nen varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen\nsittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja\nviimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi\nkatsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa\nvaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin\nolisi tehnyt se todellinen Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda\npussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä\nristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi\nesittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä\ntähän. —\n\nMainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen\ntoimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista\nriidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen\njohtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole\npienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa\nkoskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja\nkuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden\nkolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi kummittelivat\nMitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.\n\n\n\n\n7.\n\nHistoriallinen katsaus\n\n\nLääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole\ntäydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan,\nettä hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin\npahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin\npaljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen\nminä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon\nasianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä\nhänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta\nkuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva\nnäkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten\nrahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen.\nOmasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan\nmielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään\ntäysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä\nse juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä\nsyytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen\noli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli —\nmustasukkaisuus! —\n\nTässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan\nintohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin\nsyytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», —\nkäyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta\nsen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on\ntämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön\nmyös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus,\nsillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka\naikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin\nkumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen\nintohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo\nhän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli\npitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta\nnyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi\nniin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka\noli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa\nainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan,\nmutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt\nonnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa\njuureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi\naviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on\nedessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle\nnuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa,\ntodellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän\nlangeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään,\njotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri\ntässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä\nhänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen\nsyyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen\nvallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut\nkuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen\nmaininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän\nsankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu\npetos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen\nköyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon\nsuojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään.\nNuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo\nliian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi.\nKehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän\nkarakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan\nkumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden\naikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia,\noman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan\nuskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei\nraivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä\nkohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko\nkoettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä\nsamoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja\njoiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä\noli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei\nollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin\ninhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —\n\nSitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä\nvähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen\nkehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.\n\n— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän\nkuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla\nkertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin\nideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä\nmiksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten\nihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin\nmeidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme,\neivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme\nkoko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne,\njotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat\nlopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja\nja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri\nsanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi\nperhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän\nväkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon\npäivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit\nKirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja\nmäärätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet.\nSiitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen\nmielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat\nmeille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa.\nMinä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš,\n— että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä\nolleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen\nmielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa\noli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta\nainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta\nei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia\nseikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev\ntänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte,\nhyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on\nmurhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman\n»humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman\nja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen\nrikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta\nennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti,\nettä jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä\nottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta\nkääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain\nIvan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja\npunnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän\nkirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos\noli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on\nkirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan.\nSanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään\nja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli\nmiettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä\nolisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten\nhuuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka _edeltäpäin harkiten_\npäättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se\non totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia\neikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä\nainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä\niltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä\njuovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta\nvaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään\nkanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen,\nmutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään\neikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta.\nTotta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen\nmieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon\nhuudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa\nhäntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa.\nMutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan\nkuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen\nlopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme\nonneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että\nhän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli\nsangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna\nkolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella\nkielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta».\nTaaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan\nkuin kirjoituksen mukaan! —\n\nSitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia\nMitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta.\nHän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse\n— kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna,\nnälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä\nolikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka),\nmustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä\nesineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor\nPavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos!\nLemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet\ntämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme\nole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus\ntässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja\nsiellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin\nkohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit»\nhän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa\nvastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä\nväliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan\non tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän\nneuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän\nrakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain\nhyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä\ntulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle\nluonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan\nkeskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai\ntietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan,\nmiten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen\nkiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan,\nettä lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin\nluona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman\nkohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt\nsanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja\n»kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta\npalvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos\nsyytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain\nsiitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen.\nMutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin\nsieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi\nei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan\nolemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin\nme sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja\nnäyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla\naseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden.\nSiksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen\nsopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä\nvastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on\nisän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän,\npimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä,\ntuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa\nhäntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä\nepäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen,\nsilminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa,\nhän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii\nikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja\npoistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen\nvaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada\nvakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen,\nymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille\ntunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen\ntuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja\npäästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš\njoksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua\nlaajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin\nkohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus,\nettä tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi.\nHän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että\nvaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon,\nniin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.\n\n\n\n\n8.\n\nTutkielma Smerdjakovista\n\n\n— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan\non voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. —\nEnsimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty\nitse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta\nensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt\nsyytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin\ninhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten\non tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn\nmolemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti\nepäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja\nkuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan,\nkuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä\nsyyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta\nvastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti\nsyytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään\ntosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on\nsyyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä\nainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin,\ntämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti.\nRouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä\nsyytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että\nvalehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo\nperin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia\nvastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä\nja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —\n\nTässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla\n»sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään\nhengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet\nheikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan\nopillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle\nyli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi\nerinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä,\njoita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja\nmahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään,\nja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla\nomituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään\nhuvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta,\njolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta.\n— Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä\nolinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta\nsiitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä\npalvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet\nsangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka\nkuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi\nmeille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut\nsellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen,\n— »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella\npuhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa)\nvalitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä\nlopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi.\nTämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle\nsekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi\npäästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta!\n»He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi\nhän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä\nhuolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo\nitse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät\nminua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni\nheidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden,\njotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja\npäästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa,\nminä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle,\nniin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin\nrehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut\nherransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä,\nkun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat,\nonneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia\nsen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti\nhyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat\netevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta\nja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän\n»syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat\nomantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat\nja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja\ntällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta\nja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä\nedessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin\npahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš,\naivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov\npyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua\nhänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi\npelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että\nIvan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden\nsiitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu.\nMuistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause:\n»Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin\nläsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen\nsäilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa\nheti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin\nkohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että\nkauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin\nviime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla,\njommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja\njärkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään\nvoi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen\nkaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede.\nJa niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov\ntuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa\naskareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee:\n»Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?»\n— Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden\nkysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet\naina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa\ntajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa\nsattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin\nosoitus, jokin viittaus siihen, että hän _tahallaan_ tekeytyi\nsairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys:\nmitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt\npuhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit\neivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, —\nolkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä\nvarten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän,\npäätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä\nennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion\nitseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli\nja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš,\n— mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen\npalvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi,\n— kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta\nsuorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää\nsiis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty\nvakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt\nSmerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi\nlöytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen\nsyytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan!\nVain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon\nvarjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan,\nniin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin\nviitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on\nsuorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.\n\nHyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede,\njättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja\nkatsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta\nmillä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme\nensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan\nyksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä,\njotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes\nnimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä,\nnimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov\nepäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden,\nanastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli\nnähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan\nennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, —\nkaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön\non kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä,\nkaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla\npääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen\nkiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo\nitsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta\nhänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää\nräpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen\nasian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja,\njotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko\nmaailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa\nmies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen\nteon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja\nmerkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa\nniin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten,\nolisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi\nvaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut\nmitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta\nvaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat\nitselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää\nhäntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut\nnähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos\nhäntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen\nmurhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin\nollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki\npäinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa\nhäntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty,\nja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia,\njoka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä\nsalannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty\nmurhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut\nja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut\nedullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle\njuuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista,\nkääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!\n\nTulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän\nkaatuu nurin _teeskennellen_ kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti\nsiksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä\nparantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään,\njoka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen\ntoiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden,\nettä itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka\nhirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut,\nolisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi,\nmikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen\nheikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina\nmakasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä,\nsivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien\nluo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan,\nniinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä\nrunteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja\nhelläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän\ntakana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin\nsairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä\nunesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon\ntodistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän\nsitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa\nherransa!\n\nMutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei\nhäntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä\nkoskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta\nja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen\nolisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties\nsynnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin,\nnäettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee,\nhän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja\nviemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua\nhävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin,\najatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni,\nmuka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin\nja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti\nrahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea\nkaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan,\nnimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten,\nettä katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas\npois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko\nsaaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin\nSmerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei\nvoi syyttää!\n\nMutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli\nhuutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen:\nannahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä\noli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka\nmaannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin\nmielikuvituksen lennolla.\n\nNiin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä\ntappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?\n\nNiin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia\ntodistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen\nkaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään\nteeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa\nedeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta\nGrigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo\ntoverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä\nse ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta,\nvaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi\npeloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan\ntekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän\noli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli\netukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan\nteon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä\nlusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava,\nettä koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää\nhämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin,\nei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä\nen tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan\nolisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja,\nsuoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on\nvain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän\non ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan,\nsenhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me\nnäemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki\nSmerdjakovin syyksi ja syyttää _yksistään_ häntä. Hän ei syytä häntä\nrikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki\nsen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita\nne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, —\neihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on\nKaramazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen\non vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta\nhän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään\nsuojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat\nolemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin\nsen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että\noikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä,\nja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon\nlievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna\nkaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut.\nSitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan\nyhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken\naikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä\nenemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä\nja merkeistä oli syytetylle kertonut _hän itse_, ja ilman häntä ei\ntämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut\nrikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut\nsen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta\ntiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti\nesittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä.\nMutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin\nvoi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä\nsyytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan\nvallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta\nkatastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä\nlapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla:\n»Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään\nsyytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan\nolen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä:\npakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?\n\nJa mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa,\n—- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on\npöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai\nne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte\nitse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan\nyksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme\nmietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri,\nettä ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan\nunohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov\neilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi\nollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän\nvasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville,\nkuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten\nolisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn\nsitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa\nilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on\nviattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään\ntodista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä\nsalissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään\ntosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt\nläänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan\narvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan\nkymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa\ntätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi\ntodistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri\nsiitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov\nsaatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy\naivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla?\nMiksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on\noikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla,\nitse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä,\nkohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla,\njoka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän\nkuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies\non kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi.\nOnhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen\nminulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on\nepärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa\ntahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli\ntietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin,\nsillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen\njärkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte\nmissä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli\nhänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen\nseurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen\nsyytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja\njossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis\netsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan\ntoimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija.\nNiin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»!\nEmmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja\npeläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina\nsiitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä\nja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen.\nLuultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän\nvain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään\nmurhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla\nvain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten\nperinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä\nollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa\nrahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä,\njolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te\nhuomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan\nolisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana\npäämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön\npäällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä?\nNo, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin\nhän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta\nollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän\nhän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne\noli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan,\nniin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä\nkysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin,\nolisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi\ntehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi\nharkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka\nvarastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta\nniinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään\nvarastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri\nKaramazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli\nkehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan\nennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen,\nonko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta\najatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren,\njoka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se\non Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa\nhän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan\npalvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää\nhänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen\nluokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että\nhän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta,\nkatsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki\nsellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi\nalas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa\ntodistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi\nollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen,\npyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että\ntämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa,\ntaas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi\nsitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen\nsyyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän\nollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen\nvoi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä\nrikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta\ntaas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain,\nmissä _hän_ mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää\n_hänen_ olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa\nkuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: _hän_ on\nmennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!\n\n\n\n\n9.\n\nPsykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin\npuheen loppu.\n\n\nTultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti\noli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen\nmetodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat,\njotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa\nkärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin\nlaajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta\neräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli\naivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja\nkerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja\n»kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei\naikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen\nhäntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan\nmuodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä\nniin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti\nhän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään\nsilmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri\nsen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden\nhäntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt\nkilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva\nja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, —\nymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat\nvalamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä\nsyytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa\nsemmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve,\nkunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen,\nja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut\nkätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä\nhetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa\nturmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea\nja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi\nmerkitä _nyt_ tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa\nenemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän»\nrinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen\nsyöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen\ntarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton\npuolestaan antaa rakastamalleen naiselle _nyt_, mitä hän voi tarjota?\nKaramazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut\nhäneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen\neikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja\nnytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka\ntäytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi\nesiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta\nasemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan\nvirkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla,\njuostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on\ntahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän\nkuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä\ntullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole\npolttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen\nluokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen\nverrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta\nmuistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen,\nmustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan\njumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle\nonnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa,\nmurskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen\nelämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja\nhäntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon\nromanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja\ntunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet,\njotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja\nmyrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo _jokin_ — se on\nomatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat!\nMutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä\nmuuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov\nsillä hetkellä, »_mitä siellä tulee_» ja voiko Karamazov Hamletin\ntavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on\nHamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —\n\nTässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan\nvalmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten\nkanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka\nkaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva\nteki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen\nkaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan\nja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan\nselvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään,\n— puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä\ntunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan\npuhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot).\nKyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat\nmurhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi:\noli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä\nrunoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei\nensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville,\nettä hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan\nniin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita\nmitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te\ntunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet.\nOsoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa,\nja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä\nkaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan\ntulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, —\nhuudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen\nsydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään\nmaallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen\nrangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat\nvälttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet\nepätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin\ntuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän\nsai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä\nhylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa»,\nhän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja\nmilloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki\non mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän\nhuomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista\nolemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime\nhetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota\nhän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi\nhän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä\nunohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen\nlemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät\nhäntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi\nyhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi\nkuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä,\non vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi\nhetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon\ntuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen\nsilloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi\norjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan:\nensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit,\nlaulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi\nja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava\nkaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei\nainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla,\nsitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on\npaljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon.\nAjattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun\nhäntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi:\nvielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan\nväkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun\npäässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa\nkuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että\nhänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään\nsivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee,\npaikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja\nniinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle\nja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet\novat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on\nsamanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle\nkadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu.\nJa sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee\naina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun\nasti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin\nKaramazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet»,\najatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa\nlaatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta\nnyt, nyt — nyt on _hän_ niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä\nja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet\nja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne\nhäneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka\nhän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä\nkertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta.\nTuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja\nparvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri\nsilloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin\nrakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan,\nkaton rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti\npaikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on\nsilloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja\npäässämmekin jyskyttää ja halu vetää _hänen_ luokseen, mutta rahat,\n— rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on\nkaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää\nluonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että\njo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja\nonnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla\nkannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti\nosoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu,\nse on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten\nmyöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta\nrintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin\nehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri\nsen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan\npuolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun\nasti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen\ninnostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat\nvalamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta\nsyvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta,\nmutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta\nmahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat\nnyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä\nääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli\nhänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä,\nettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt\nvielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen\njärkensä otettiin yllättäen.\n\nJa nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa.\nHerrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme\nvirkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja\nkauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme\nsen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on\nmenetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla\nkanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot\nyhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo\nteitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee\nteistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä\npuolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa\nmielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää\npuhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä\nsen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen\nhimo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan\nja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina\nolimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa\npääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia\nhänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä\nnopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä\nole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni\nkuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä\naidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin\nbarrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa,\nennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa\nsyypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää,\nmutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka\nonkaan voinut hänet tappaa, _jos en minä_?» Kuuletteko: hän kysyy\nmeiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle\nitselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon\neläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen\nkärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että\nminä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa»,\nmyöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta\nsittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille\ntahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen,\nuskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä\ntapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi\nja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä\ntekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain\nSmerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui\nhirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun\nhän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä,\njolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman\nvaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja\nalkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole\nvoinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä\non vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan\nluovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille,\nsillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen\ntoisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän\nesittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua,\nkun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille:\n»Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin\nte, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi:\nhän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on\nsynkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin\nkärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän\nja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta\nsisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on,\nettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut\nGrigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään.\nTarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta\nei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona\nvihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä\nensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus.\nEpäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa\nitseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi,\nkeksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen\nuskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen\nja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä\nodottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat\najatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan\nja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen\nvoi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin\nuuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän\nsuuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut\notaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia\noli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli\ntajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta\nsyytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut,\neikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli\nvoinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja\nhuusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!»\nja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen\nkaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi\ntappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin\nja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven\navoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään\nkuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli\ntodella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs\nNikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä\nhänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä.\nJa juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää\nkertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka,\nkuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt\nteille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi\ntakaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain\npäättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä,\nminkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi\nlyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei\nsittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on\npääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän\nyksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista\ntodellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin\ntahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan\nmerkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he\neivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa\nsellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja\nsilloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta\nsilläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys:\n»No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli\nsen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo\nloukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka,\nja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta\nsellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä.\nSiis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan,\njosta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet,\njos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei\nolisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita\ntodella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia,\nkouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa\npuolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties\nse ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen\nmyssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha\nserttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En,\nvarmasti en muista...» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin\najatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein\nkauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi,\nmuistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki,\nmutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan\nvarrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli\npussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä\nalennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten\nettä hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka\nhän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon\ntaakse (hänen asunnossaan on verho)... Mutta, herrat valamiehet,\nmiksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia\nja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä\njuuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä\njärjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden\nkuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole\nselvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista\nseikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo\non muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme\nmielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko\nmitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille\nedes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme,\n— mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman\nveljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että\nhänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa\npussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme\nensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt\nhuutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi\nluopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen.\nHän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän\nveren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen\ntarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa\nyhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään\ntunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut\nolla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä\nkaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa\nkuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa,\nettä te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme,\nsen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin,\nte edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä\nsalissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä\nkuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne\nsitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja\npettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin\nja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu\nkäsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka.\nJa joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa\nvauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan\ntapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi\ntoivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta\nja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin,\nettä he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja\nasettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät\nmeidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä,\nvalituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme\njo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää\nlisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman\nisänsä murhanneen pojan! —\n\nSanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut,\nniin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän\nsai syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa\nlopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä\npyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta vakavat\nihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat ainoastaan\nnaiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin kun he\neivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat kaikkea\nFetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa tietysti\nkaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko prokuraattorin\npuheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä, hampaat yhteen\npuristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran hän oli\nkohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin, kun puhe\nkoski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin mielipiteen,\nniin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja hän lausui\njokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit Kirillovitš kertoi\nsiitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa Mokrojessa, niin\nMitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana. Yhdessä kohdassa\npuhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja huudahtaa jotakin, mutta\nhillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan kohautti halveksivasti\nolkapäitään. Tästä puheen lopusta, nimenomaan prokuraattorin urotöistä\nMokrojessa hänen kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä\noli myöhemmin puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä\nmalttanut mies olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin,\nmutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään\nkahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului keskusteluja\nja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet mieleeni:\n\n— Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan herrasmies eräässä\nryhmässä.\n\n— Paljon se pyöritteli psykologiaa, — kuului toinen ääni.\n\n— Mutta kaikkihan on totta, kieltämätöntä totuutta!\n\n— Niin, hän on mestari.\n\n— Loppusumman laski.\n\n— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi kolmas ääni,\n— Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin Fjodor\nPavlovitš!\n\n— Ja lopussa samoin. Mutta sen hän valehteli.\n\n— Ja oli siinä epäselviäkin paikkoja.\n\n— Innostui vähän liikaa.\n\n— Väärin, väärin.\n\n— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä sai\nsanoa, hehehee!\n\n— Mitähän puolustaja sanoo?\n\nToisessa ryhmässä:\n\n— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat\ntunteisiin», muistatteko?\n\n— Oli liiaksi kiireissään.\n\n— Hermostunut mies.\n\n— Tässä me naureskelemme, mutta miltä tuntunee syytetystä?\n\n— Niin. Miltähän Mitenjkasta tuntuu?\n\n— Mutta mitähän puolustaja sanoo?\n\nKolmannessa ryhmässä:\n\n— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu\nreunassa?\n\n— Se on eräs kenraalinrouva, miehestään eronnut, minä tunnen hänet.\n\n— Ilmankos sillä onkin lornjetti.\n\n— Vanha haaska.\n\n— Eikö mitä, varsin pikantti.\n\n— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu vaaleaverinen\nnainen, hän on kauniimpi.\n\n— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin, eikö\ntotta?\n\n— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on kertoillut\ntäällä eri taloissa jo moneen kertaan.\n\n— Ei malttanut nytkään. Itserakkautta.\n\n— Loukattu mies, hehee!\n\n— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin, lauseet\novat pitkiä.\n\n— Ja peloittelee, huomatkaa, peloittelee kaiken aikaa. Muistatteko\npuheen kolmivaljakosta? »Siellä on Hamleteja, mutta meillä on\ntoistaiseksi vielä Karamazoveja!» Se oli nokkelasti sanottu.\n\n— Hän suitsutti liberalismille. Pelkää!\n\n— Ja pelkää myös advokaattia.\n\n— Niin, mitähän herra Fetjukovitš sanoo?\n\n— No, sanoipa hän mitä tahansa, niin ei hän saa meidän moukkia mukaansa\ntemmatuksi.\n\n— Niinkö luulette?\n\nNeljännessä ryhmässä:\n\n— Mutta se oli hyvin sanottu, mitä hän puhui kolmivaljakoista, se missä\npuhuttiin kansoista.\n\n— Sehän on totta, muistatteko, kun hän sanoi, että kansat eivät rupea\nodottamaan.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Englannin parlamentissahan eräs jäsen esiintyi viime viikolla\nnihilistejä koskevassa kysymyksessä ja kysyi ministeriöltä: eikö olisi\naika puuttua raakalaiskansan asioihin ja ryhtyä meitä sivistämään.\nIppolit tarkoittaa häntä, minä tiedän hänen tarkoittavan häntä. Hän\npuhui tästä viime viikolla.\n\n— Eivät pysty tomppelit.\n\n— Mitkä tomppelit? Miksi eivät pysty?\n\n— Me suljemme Kronstatin emmekä anna heille leipää. Mistä he silloin\nsaavat?\n\n— Amerikasta. Nyt saavat Amerikasta.\n\n— Valetta.\n\nMutta kello kilisi, kaikki riensivät paikoilleen. Fetjukovitš astui\npuhujalavalle.\n\n\n\n\n10.\n\nPuolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä.\n\n\nSyntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat kajahtivat.\nKoko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi tavattoman suoraan,\nyksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman vähintäkään kiihkoa. Ei\npienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei pateettista äänensävyä\neikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies myötätuntoisten ihmisten\ntuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis, kuuluva ja miellyttävä\nääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin jotakin vilpitöntä ja\nsuoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi yhtäkkiä kohota\ntodelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin ennenkuulumattomalla\nvoimalla». Hän ei ehkä puhunut niin puhdasta kieltä kuin Ippolit\nKirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä lauseita, ja hänen puheensa\noli täsmällisempää. Yksi seikka ei miellyttänyt naisia: hän köyristi\nkaiken aikaa omituisesti selkäänsä, varsinkin puheen alussa, ei\noikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin koetti lentää kuulijainsa luo,\nja silloin taipui nimenomaan toinen puoli hänen pitkästä selästään,\naivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän keskikohdalla olisi ollut\nsaranat, niin että se saattoi kumartua miltei suoran kulman muotoon.\nPuheensa alussa hän puhui ikäänkuin asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin\nilman systeemiä, siepaten tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen\nlopuksi puhe kuitenkin teki eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi\nvoinut jakaa kahteen osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen\nvääräksi osoittamista, toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta\npuheensa jälkimmäisessä puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä\nja koko otteensa ja kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali\nodottaneenkin, ja kaikki alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni\nsuoraan asiaan ja alkoi selittämällä, että vaikka hänen toimialansa\nonkin Pietarissa, niin hän on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän\nkaupungeissa puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä\nhän on vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa.\n— »Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. —\nJo ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini\njotakin, mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan\nsyytetyn puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea\neräs juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä\noikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan esiintynyt\nniin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin erikoispiirtein\nkuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia minun pitäisi\nmääritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän esitykseni, mutta minä\nsanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa, sillä minulla on se\nheikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä tehoisimpia kohtia\nloppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi vaikutuskeinoja. Se\nsaattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa, mutta se on sen sijaan\nvilpitöntä esiintymistä. Tämä minun ajatukseni, tämä peruskaavani,\non seuraava: tosiasiat yhdessä puhuvat musertavasti syytettyä\nvastaan, mutta samalla siinä ei ole yhtään tosiasiaa, joka kestäisi\narvostelua, jos sitä tarkastetaan erikseen, sinänsä! Seuratessani\nasiaa edelleen huhujen ja sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä\nenemmän tässä ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn\nomaisilta pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne,\nja täällä vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon\ntosiasian hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka\nsyyllisyyttä todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja\nmielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi\ntässä asiassa.» —\n\nNäin alkoi puolustaja ja lausui sitten yhtäkkiä:\n\n— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani\nvaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia.\nHurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua\nniinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet\njo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän,\nettä täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä\nkuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä\nseurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä\nsuurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen\nkohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka\nne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me\ntiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan\naivan vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin\nrouva jostakin syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin\nrouva, joka oli mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään\nerinäisissä tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa\ntahtoa vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin\nharvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, —\nettä niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä\nmiehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta\nklienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo.\nOi, sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut,\nettä häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu\nsiveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne, ei\ntoisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me kaikki\nkuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista, ankaran\nkriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin niin\nsyviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi meille,\nettä perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole mahdollinen, jos\nsuhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja pahansuovasti\nsyytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat vielä pahempia,\nvielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin kaikkein ilkeämielisin\nja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri silloin nimittäin,\njos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa eräänlainen niin sanoakseni\ntaiteellinen leikittely, taiteellisen luomisen tarve, niin sanoakseni\nromaanin sepittäminen, varsinkin jos olemme Jumalalta saaneet suuret\nlahjat psykologian alalla. Jo Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä\ntänne, minulle huomautettiin ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin\nilman mitään ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni\nsangen syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä\nominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen\nmeidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia, hyvät\nherrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin\nkeppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te\nannatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en\nkykene puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, —\nensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta.\nSyytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja\niskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen\njalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee\nkokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa koettaen\npäästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt syyttäjä ei\nmillään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä, että hän oli\nhypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla sellaista\ntunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän hyppäsi\nalas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa vai kuollut hänen\ntihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin tehneensä\ntämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan minkään muun\nsyyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on psykologia; mutta\nottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme se asiaan toisesta päästä\nlähtien, niin tulos on aivan yhtä todenmukainen. Murhaaja hyppää alas\nvarovaisuudesta, päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai\neikö, mutta kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän\nhuoneeseen, syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan\ntodistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön,\njohon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän\nolisi vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa\nolisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty\noli ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan,\nnähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan,\npelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän\nkaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin heti\nsamassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne meidän\nsuureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli niin:\nsiinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä olosuhteissa minä\nnyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin kaukaasialainen kotka,\nmutta seuraavassa silmänräpäyksessä sokea ja arka kuin vähäpätöinen\nmyyrä. Mutta jos minä olen niin verenhimoinen ja julman harkitseva,\nettä tehtyäni murhan hyppäsin alas vain katsoakseni, onko elossa\nvai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, niin mitä syytä luulisi\nminulla olevan puuhailla tämän uuden uhrini ääressä kokonaista viisi\nminuuttia ja hankkia siinä kenties uusia todistajia vastaani? Miksi\nkostutin nenäliinani pyyhkimällä verta nujertamani miehen päästä, joten\nnenäliinasta sitten tulee niinikään todistuskappale minua vastaan.\nEi, jos me kerran olemme niin harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö\nolisi ollut parempi, että alas hypättyämme olisimme kolhaisseet\nmaassa makaavaa palvelijaa vielä jonkin kerran päähän sillä samalla\nsurvimella tappaaksemme hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme\nolleet aivan huoleton, kun todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja\nlopuksi, minä hyppään alas ottaakseni selville, onko hengissä vai\nei se, joka voi todistaa minua vastaan, mutta jätän samaan paikkaan\ntielle toisen todistajan, nimittäin sen saman survimen, jonka minä\nsieppasin kahden naisen asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat\ntuntea omakseen ja sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä\nminä sitä edes unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni\nja ollessani suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme,\nsillä se löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta,\nmissä Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme\nniin? Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun\nolimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me harmistuneena\nja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut murha-aseena,\nmuulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten olisi paiskattu\nsellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua ja sääliä\nihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet tappaneet\nisäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme olisi säälistä\nhypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi ollut valalla\ntoinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli ajateltava\nitsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin, toistan sen,\nolisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti emmekä puuhailleet\nhänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille ja jalolle tunteelle\njuuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli puhdas. Siinä on siis\njo toinen psykologia. Minähän, herrat valamiehet, tahallani turvauduin\nnyt itsekin psykologiaan osoittaakseni havainnollisesti, että sen\npohjalla voi tehdä millaisia päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä,\nkenen käsissä se on. Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin\nihmisiä sepittämään romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä\npuhun liiallisuuksiin menevästä psykologiasta, herrat valamiehet,\neräänlaisesta sen väärinkäyttämisestä. —\n\nTässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön\njoukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään\nseikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä vain\nmuutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.\n\n\n\n\n11.\n\nRahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.\n\n\nPuolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia,\n— nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien\nkolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön\nmahdollisuuden.\n\n— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa hämmästyttää\njokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä kuvaava\nerikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa täydellinen\nmahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan on ryöstetty.\nOn muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, — mutta onko noita\nrahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan. Ajatelkaahan:\nensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo kolmetuhatta olivat\nolemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja siihen, että ne\noli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli viitannut\nainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo ennen\nkatastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille.\nAsiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan\nnäistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli\nnähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys: jos\nolisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne\nnähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli\nottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen\nsanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin sanojen\nmukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn täytyi\nrepiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon, ja\ntämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei ollenkaan\nrypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä käsillään\nollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita, jotka juuri\nsinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille sanotaan: entä\nkäärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin hiukan puhua.\nOlin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan tästä kääröstä\nsuurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko, hyvät herrat,\nitse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa, jossa hän\nosoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli Smerdjakov:\n»jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt lattialle\ntodistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen mennessään, niin\nei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes tietää, että oli ollut\nolemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty oli ryöstänyt\nrahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala päällekirjoituksineen\non itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan aiheuttanut syytetyn\nsyyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan olisi tietänyt ryöstöä\nolleenkaan eikä kenties rahojenkaan olemassaolosta.» Mutta todistaako\nvain se, että tuo paperipala oli lattialla, siinä olleen rahoja ja\nettä rahat on ryöstetty? »Mutta», vastataan, »Smerdjakovhan näki ne\nkäärössä», mutta milloin, milloin hän näki ne viimeksi, sitä minä\nkysyn. Minä olen puhunut Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle\nnähneensä ne kaksi päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi\notaksua esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš\nsulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi odottaessaan\nlemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa käärön esille ja\navata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän ei vielä uskokaan,\nmutta kun näytän hänelle kolmekymmentä sataruplasta yhdessä nipussa,\nniin eiköhän se tee voimakkaampaa vaikutusta, taitaapa nousta sylki\nsuuhun», ja hän repäisee kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää\nkuoren lattialle isännän oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä\nminään todistuskappaleena. Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen\nmahdollisempaa kuin tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi\nse olisi mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua,\nniin silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja,\nei siis tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla\ntodistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä\nen voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla\njuuri sen tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä\noli ottanut itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa\nrahat joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš,\nhänen talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista\nlöydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat\nkääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla\ntavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään ja\nkokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken tämän ohessa\nollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta Smerdjakoville. Mutta\njos on olemassa edes mahdollisuus otaksua tämmöistä — niin kuinka\nvoidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti syyttää syytettyä siitä,\nettä hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja väittää ollenkaan ryöstön\ntapahtuneen? Tällä tavoinhan me siirrymme romaanien alalle. Sillä\njos vakuuttaa, että jokin esine on ryöstetty, niin täytyy näyttää\ntuo esine tai ainakin epäämättömästi todistaa sen olleen olemassa.\nMutta sitä ei kukaan edes ole nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs\nnuori mies, melkein poika vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen\nkatukaupustelija, meni keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan\nrahanvaihtoliikkeeseen ja tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä\ntappoi liikkeen isännän ja vei mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa.\nNoin viiden tunnin kuluttua hänet vangittiin ja hänen hallustaan\nlöydettiin kaikki nuo puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista\nruplaa, jotka hän jo oli ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen,\njoka murhan tapahduttua oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei\nainoastaan varastetun rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja\nse oli, montako minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä\narvoisia, ja vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja\nrahat. Lisäksi vielä murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti,\nettä hän oli tehnyt murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä,\nherrat valamiehet, minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä\nminä tiedän ja näen ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei\nniitä ole tai ettei niitä ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä\njutussa? Ja kuitenkin on kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen\nkohtalo. »Niin», sanotaan, »mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti\nympärilleen rahoja, hänellä havaittiin olevan puolitoistatuhatta\nruplaa, — mistä hän ne otti?» Mutta juuri siksi, että osoitettiin\nolevan vain puolitoistatuhatta eikä toista puolta rahamäärästä\nvoitu löytää eikä osoittaa missään olevan, juuri siksi on selvää\nja todistettua, että nuo rahat saattoivat olla aivan muita rahoja\neivätkä koskaan olleet missään käärössä olleetkaan. Kun laskettiin\najan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa tutkimusta toimitettaessa,\nniin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei juostessaan\npalvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut poikennut kotiinsa\neikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli kaiken aikaa toisten\nihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta kolmestatuhannesta\nja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä seikka olikin syynä\nsiihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on piilotettu johonkin rakoon\nMokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin linnan maanalaisiin holveihin,\nhyvät herrat? Eikö tämä otaksuma todellakin ole haaveellinen,\nromaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos raukeaa vain tämä otaksuma,\nnimittäin että rahat on piilotettu Mokrojeen, — niin koko syytös\nryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä ovat, minne ovat joutuneet\nsilloin nuo puolitoistatuhatta? Millä ihmeen tavalla ne ovat voineet\nkadota, jos on todistettu, ettei syytetty ole missään käynyt? Ja\ntämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit tuhoamaan ihmiselämän!\nSanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut selittää, mistä hän otti nuo\npuolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen hallustaan, ja sitäpaitsi\nkaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei ollut rahoja.» Kuka\nsen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja varman selityksen siitä,\nmistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat valamiehet, jos tahdotte,\n— niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla mitään uskottavampaa kuin\ntämä todistus eikä sitäpaitsi mitään syytetyn luonteelle ja sielulle\nominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen\nmies, joka oli päättänyt ottaa morsiamensa hänelle niin häpeällisesti\ntarjoamat kolmetuhatta, ei muka voinut erottaa niistä puolta ja\nommella sitä pussiin, päinvastoin hän, jos olisi ommellutkin, olisi\njoka toinen päivä ratkonut pussin auki ja noppinut satasen kerrallaan\nja sillä tavoin vienyt siitä kaikki kuukauden kuluessa. Muistakaa,\nettä tuo kaikki esitettiin sellaisella äänensävyllä, joka ei suvaitse\nmitään vastaväitteitä. Mutta entäpä jos asia tapahtuikin aivan toisin,\nentäpä jos te sepititte romaanin, mutta siinä on aivan toinen henkilö?\nSiinäpä se onkin, että te olette luonut aivan toisen henkilön! Kenties\nväitetään: »On todistajia siihen, että hän pani menemään Mokrojen\nkylässä kaikki nuo neiti Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen\nkatastrofia, kaikki yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä\nsiis voinut panna niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo\ntodistajat? Kuinka uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo\nnähty. Sitäpaitsi näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta.\nLopuksi ei ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä\nrahoja, vaan ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja\nMaksimov syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs,\nherrat valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin\nsallikaa minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme,\nonko tulos sama.\n\nKuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan\npostitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko\noikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla\nkuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus\nsamasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa\ntodistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja,\nkauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja\nyhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa\nmeille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä.\nSyyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän\nromaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin\nitselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa\nsuhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti\nkunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö,\nsanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä\ntodistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon,\nniin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan\nintohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin\noikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin\nliioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta,\njoka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin\njuuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin\nniin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän\nuskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä\ntilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri\nkevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa,\nettä hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin\nhänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei\nmitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana\npäivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet\nja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut\nolla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on\nleveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta\nsyvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri\nsellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä,\nettä hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä,\njos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta\ntoinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin\noli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin\nrahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes\njuominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen\nsinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois,\n— niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki.\nTätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä\nhuoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo\nrahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä\nFjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu\npäättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen\nlemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen\nKaterina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään\najatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä\nedelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen\nja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on\nkaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää,\nei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan\nruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa?\nEi, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata,\notaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa,\nse on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin\nmutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat,\nsamat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina\nsyytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina\nIvanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän\nhurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa\nkoko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden,\nettä mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä\nkärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein\nepätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä\nkolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta\nhän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän\njälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei\nanna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan,\njossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka\nestää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi,\nsillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä\nhenkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä\nei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain\nmielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän\npäinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin\nlinnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan\nveljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä\nkirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale\nsiitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä,\nja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa\nalta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan\nmatkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka\nsiis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!»\nhuudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama\nja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin\nhän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei\nkääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö\nkirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön\npieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja\nrahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän\nei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville,\nmissä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän\nsiis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut\npanemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta,\nhurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin\nhän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö\nhän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen\nminä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen\nosoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan,\nmurhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?\n\n\n\n\n12.\n\nEikä murhaakaan tapahtunut\n\n\n— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy\nolla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että\naivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti,\nhän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi\nsiihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen»\nkirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan\ntaaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan\nottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä\nolisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään,\nvaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli\nluvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja\n»humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut.\n»Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä\nainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi\nhänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m.\ny.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos\ntuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta\nsyytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin\nolisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan\nilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan\nketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella\nvarustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli\nravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin,\nsinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli\nhiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen\nkanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä\nvastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen\nmurhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin\nvarmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa,\nehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka\nhautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo\nhävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos\nvoitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan\nvaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin\nkykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin\nhuuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö\nhuutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja\nriidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa.\nJa tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se\nole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi\nse ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä\nkirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen?\nJuuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden,\nettä todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan\nja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti\nja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan\nkiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin\nsiis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska _oli_, niin\nvälttämättömästi seuraa myös _siis_, saamme tyhjentävästi selitetyksi\nkaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei\nolekaan _siis_, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat\nyhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin\nkaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä\ntosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne:\nmiksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn\ntodistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä\npistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja\n»hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen.\nEntäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen,\nvaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili\npuolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti,\nkun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä\ntalossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla\nikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan\navattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš\nlausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen,\nettä syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva\nSvetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian\nolleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi\nkuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei\nhavaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori\nnäki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on\ntehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet... Katsokaahan,\ntuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka\nkuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että... Mutta\nolkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin\ntodistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin\nymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle\ntaloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä\nmurha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella\nläpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi\nkolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov\nollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty\nollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri\ntästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta\nkiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni\ntuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska\nhän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä\npuhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä.\nKauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä\ntilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä\nuuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen\ntakanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus.\nJa kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös\nselitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista\nviedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta\netteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin.\nOnko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä\nsillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua,\njos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti\nkun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa,\nlupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt\nsilloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve\nsurmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos\nhänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi\nunohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma,\npuiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei\nollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se\non varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili\nhänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli\nmurheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan\nlyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että\nukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut\nkuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi\nei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä,\nettä syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille\nheti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi\nvanhuksen?\n\nMinä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi,\njollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat\nvalamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan\nketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä\nsiinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme\nnäistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta:\nitse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis\nsyytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti,\nettä syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi\nviitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes,\nvaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi\nsyyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi,\nja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi\nminä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä:\nsyytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte\nklienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota\nsyyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen\naivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista.\nNiin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan\nsyytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu.\nMutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin,\nvaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä,\njonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että\nvallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin\neräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen\ntosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus\njuuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä\nnäytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten\ntuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä\niltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus\ntänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä\nolevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa\nhänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen\nvakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov\non sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi\nolla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty,\npelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään\nmainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin\narvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin\njäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee\nloppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee\nedempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta\nnyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa\nesimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä\nsuoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen\nkykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen\nnähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona,\nolen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan\ntoisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta,\nmutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan\nniin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä\nen löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille\nniin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään,\nhuomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi\nnaiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan\nsangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut\npitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti\nmääriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä,\nettä hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen,\nkostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja\nhänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan\nkiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija\nGrigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat\nolleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän\nkirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista\nsiellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein\nsiitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän\nrakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi\nihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät\nvaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen\nitseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana\npoikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa\naviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä\non kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän\nkertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa\nlaittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma\noli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, —\noli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki\nkolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin\nhäneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle\nja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta\nhän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä.\nSataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan,\njoka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin.\nSuurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti\nkaiken, mitä voi tuoda esille _pro_ ja _contra_ siihen otaksumaan\nnähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi\nerityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia?\nNiin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään,\nkohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi\nsitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän\njoka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa\ntapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki\nmurhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän\nsaattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa:\nkaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä\nhetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä\njalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se\nhuuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja\npimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin\nvoinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli\nsaattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta\nhän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti\nnähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua,\nharkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee\nvalaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka\ntietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään.\nPelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä\nvähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus —\nkamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa,\nottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta\nnyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää\nkuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä?\nKauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin\nhän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset\nja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa\nja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille,\njotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee\nmieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja\ntoteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä\nkivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa?\nEntä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu\nristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja\nehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä\nsäilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty\nkirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti\nsangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle\nnimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä\nollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin\nraskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota\nkuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen\njotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän,\ntämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin\nkuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään,\neikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä:\nminusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi,\nkoetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä\nitse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua\nsiihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan?\nEiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen\nsyyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan\nhän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli\nkyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään\nrouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt\npihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli\nkoira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä.\nJa se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta,\nhän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu\nsilmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas\nvaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran\nvaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme\nkertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku\non vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta\nsiltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi\ntuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista,\nvaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu,\nettä häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa\nsyyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti\nkuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta\nei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta,\nmutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta,\nhän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan\neri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton,\nja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona\nhetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko\nelämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä!\nMissä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt\njuuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa\nminun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton,\njärjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin,\ntodennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa\ntuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän\nkautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni\nselityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua\nkiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa\ntosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan,\nei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja\nettä onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä.\nNiin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo\nsormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa\nkuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää\npuhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia,\neleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa\nvakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi\nlahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja\npäästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö!\nMinä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon\nmenneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle\nkuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä\nverellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko\nhänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme\nolevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa\nminä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille\nvielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja\nmielissänne käy voimakas taistelu... Antakaa minulle anteeksi, herrat\nvalamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä\ntahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki\nvilpittömiä!...\n\nTässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas\nkättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa\näänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat\nhänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän\nnyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen\npuheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos\n»tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš\nalkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan\ntoisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.\n\n\n\n\n13.\n\nAvionrikkoja ajatuksissa\n\n\n— Eivät ainoastaan kaikki tosiasiat yhdessä syökse onnettomuuteen\nklienttiäni, — lausui hän, — ei, minun klienttini syöksee\nonnettomuuteen oikeastaan vain yksi tosiasia: se on isävanhuksen\nruumis! Jos olisi kysymyksessä tavallinen murha, niin te nähdessänne\nkuinka mitättömiä, todistamattomia ja mielikuvituksellisia nuo\ntosiasiat ovat, jos jokaista niitä tarkastetaan erikseen eikä kaikkia\nyhdessä, — kumoaisitte syytteen, ainakin teitä epäilyttäisi tuhota\nihminen vain ennakkoluulosta häntä kohtaan, jonka ennakkoluulon\nhän valitettavasti kylläkin on ansainnut! Mutta tässä ei ole\ntavallinen murha, vaan isänmurha! Se tekee voimakkaan vaikutuksen,\nvieläpä siinä määrin, että syytettä tukevien tosiasiain mitättömyys\nja todistamattomuus ei tunnu enää niin vähän sanovalta ja mitään\ntodistamattomalta, vieläpä kaikkein ennakkoluulottomimpienkin mielestä.\nKuinka voi vapauttaa semmoisen syytetyn? Entäpä jos hän on tappanut\nja pääsee rangaistuksetta, — tämmöistä tuntee sydämessään jokainen\nmelkeinpä tahtomattaan, vaistomaisesti. Niin, kamala asia on isänsä\nveren vuodattaminen, — hänen, joka on minut siittänyt, hänen, joka\non minua rakastanut, hänen, joka ei ole säästänyt elämäänsä minun\ntakiani, vaan on lapsuusvuosistani lähtien tuntenut minun tuskani,\nkärsinyt koko elämänsä minun onneni puolesta ja elänyt vain minun\niloistani, minun edistyksestäni! Oi, sellaisen isän surmaaminen —\nsitähän ei kykene edes ajattelemaan! Herrat valamiehet, mitä on isä,\ntodellinen isä, mikä suuri sana tuo onkaan, miten kauhean suuri aate\nsisältyykään tuohon nimitykseen! Me osoitimme äsken juuri osittain,\nmitä todellinen isä on ja mitä hänen pitää olla. Mutta tässä asiassa,\njoka nyt niin kiinnittää meidän kaikkien mieltä, jonka tuottaman\ntuskan tunnemme sielussamme, — tässä asiassa isä, Fjodor Pavlovitš\nKaramazov vainaja ei ollenkaan sopinut isä-käsitteeseen, siihen,\njonka sydämemme äsken muodosti. Se on onnettomuus. Niin, todellakin\njoku isä toisiaan voi olla kuin onnettomuus. Tarkastelkaamme tätä\nonnettomuutta lähemmin, — eihän pidä pelätä mitään, herrat valamiehet,\nsillä tärkeä päätös on tehtävä. Varsinkaan meidän ei pidä pelätä nyt\neikä niin sanoakseni koettaa huitomalla karkoittaa jotakin ajatusta,\nniinkuin lapset tai pelokkaat naiset, käyttääkseni suurikykyisen\nsyyttäjän sattuvaa sanontaa. Mutta tulisessa puheessaan kunnioitettava\nvastustajani (ja hän oli vastustajani jo ennenkuin olin lausunut\nsanaakaan), vastustajani huudahti muutamia kertoja: »Ei, minä en jätä\nsyytetyn puolustamista kenenkään tehtäväksi, minä en luovuta hänen\npuolustamistaan Pietarista tulleelle puolustusasianajajalle, — minä\nolen syyttäjä, minä olen myös puolustaja!» Näin hän huudahti muutamia\nkertoja ja unohti kuitenkin mainita, että jos tuo hirveä syytetty\noli kokonaista kaksikymmentäkolme vuotta niin kiitollinen ainoastaan\nyhdestä naulasta pähkinöitä, jotka hän sai ainoalta hänelle hänen\nlapsena ollessaan ja hänen lapsuudenkodissaan hellyyttä osoittaneelta\nihmiseltä, niin eihän sellainen ihminen päinvastoin myöskään voinut\nolla muistamatta kaikkien noiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana,\nmitenkä hän oli juoksennellut avojaloin isänsä »takapihalla, ilman\nsaappaita, vain yksi nappi housuissa», kuten ihmisystävällinen tohtori\nHerzenstube lausui. Oi, herrat valamiehet, miksi tarkastelisimme\nlähemmin tätä »onnettomuutta», toistaisimme sen, minkä kaikki jo\ntietävät! Mitä klienttini kohtasi tultuaan tänne isänsä luo? Ja\nmiksi, miksi pitää kuvata klienttini tunteettomaksi, itsekkääksi,\nhirviöksi? Hän on hillitön, hän on raju ja hurjapäinen, siitä me häntä\nnyt tuomitsemme, mutta kuka on syypää hänen kohtaloonsa, kuka on\nsyypää siihen, että hän, jolla oli hyviä taipumuksia ja kiitollinen,\ntunteellinen sydän, sai niin nurinkurisen kasvatuksen? Opettiko hänelle\nkukaan viisautta ja järkeä, onko häntä valistettu tiedoilla, rakastiko\nhäntä kukaan edes jonkin verran hänen lapsuudessaan? Minun klienttini\nkasvoi Jumalan huomassa, toisin sanoen, niinkuin villipeto. Kenties\nhän halusi nähdä isänsä monia vuosia kestäneen eron jälkeen, kenties\nhän tuhansia kertoja sitä ennen, muistellessaan lapsuuttaan kuin unta,\nkarkoitti inhoittavat aaveet, joita hänen lapsuutensa unessa oli\nollut, ja halusi koko sydämestään puolustaa isäänsä ja syleillä häntä!\nMutta kuinka kävi? Hän saa tänne tultuaan osakseen vain kyynillistä\nivaa, epäluuloa ja koukkuilua riidanalaisten rahojen johdosta; hän\nkuulee vain sellaisia keskusteluja ja elämänohjeita, jotka kirvelevät\nsydäntä, joka päivä, »konjakkikullan ääressä», ja viimein hän\nnäkee isänsä koettavan viedä häneltä, omalta pojalta, hänen omilla\nrahoillaan, lemmityn, — oi, herrat valamiehet, se on inhoittavaa ja\njulmaa! Ja sama ukko valittaa kaikille poikansa kunnioituksenpuutetta\nja kovasydämisyyttä, mustaa häntä ihmisten seuroissa, vahingoittaa\nhäntä, panettelee häntä, ostelee Hänen velkakirjojaan toimittaakseen\nhänet vankilaan! Herrat valamiehet, nämä sielut, nämä päältäpäin\nkatsoen hurjat ja hillittömät ihmiset, niinkuin minun klienttini, ovat\nuseimmiten tavattoman herkkäsydämisiä, he eivät vain näytä sitä. Älkää\nnaurako, älkää naurako ajatukselleni! Lahjakas syyttäjä pilkkasi äsken\nklienttiäni säälimättömästi sanoessaan hänen rakastavan Schilleriä,\nrakastavan »ihanaa ja korkeata». Minä en olisi pilkannut tätä hänen\nsijassaan, syyttäjän paikalla! Niin, nämä sydämet, — oi, antakaa\nminun puolustaa näitä sydämiä, joita niin harvoin ja niin väärin\nymmärretään, — nämä sydämet sangen usein kaipaavat jotakin hellää,\nkaunista ja oikeata aivan kuin vastakohdaksi itselleen, hurjuudelleen,\njulmuudelleen, — kaipaavat tiedottomasti, mutta kaipaavat. He näyttävät\npäältäpäin intohimoisilta ja julmilta, mutta he kykenevät kärsimykseen\nasti rakastamaan esimerkiksi naista, ja nimenomaan henkisellä ja\nkorkeammalla rakkaudella. Älkää taaskaan naurako minulle: näin on\nkaikkein useimmin laita näiden luonteiden! He vain eivät voi salata\nintohimoaan, joka joskus on sangen karkea, — tämäpä juuri hämmästyttää,\ntämä huomataan, mutta ihmisen sisälle ei nähdä. Päinvastoin kaikki\nheidän intohimonsa tulevat nopeasti tyydytetyiksi, mutta jalon,\nihanan olennon vieressä tämä näennäisesti karkea ja julma mies etsii\nuudistusta, etsii mahdollisuutta parantua, tulla paremmaksi, tulla\nyleväksi ja kunnialliseksi, — »korkeaksi ja ihanaksi», niin paljon kuin\ntälle sanalle nauretaankin! Äsken sanoin, etten katso voivani kajota\nklienttini ja neiti Verhovtsevin romaaniin. Mutta puoli sanaa voi\nsentään sanoa: emme kuulleet todistusta, vaan ainoaltaan raivostuneen\nja kostavan naisen huutoa, eikä hänen, oi, ei hänen pitäisi soimata\nuskottomuudesta, sillä hän itse on ollut uskoton! Jos hänellä olisi\nollut edes jonkin verran aikaa miettiä, niin hän ei olisi antanut\nsellaista todistusta! Oi, älkää uskoko häntä, ei, klienttini ei ole\n»peto», niinkuin hän häntä nimitti! Ristiinnaulittu ihmisten rakastaja\nvalmiina ristilleen lausui: »Minä olen hyvä paimen, hyvä paimen panee\nhenkensä lammasten edestä, ettei yksikään niistä joudu hukkaan»...\nÄlkäämme mekään antako ihmisen sielun joutua tuhon omaksi! Minä kysyin\näsken: mitä on isä, ja minä huudahdin, että se on suuri sana, kallis\nnimi. Mutta sanaa, herrat valamiehet, on käytettävä rehellisesti, enkä\nminä salli mainittavan esinettä sanalla ja nimityksellä, jonka se itse\nitselleen omaksuu. Sellainen isä kuin murhattu ukko Karamazov ei voi\nkantaa isän nimeä eikä ole sitä ansainnut. Rakkaus isään, jota isä itse\nei ole tehnyt oikeutetuksi, on järjettömyys, on mahdottomuus. Ei voi\nluoda rakkautta tyhjästä, tyhjästä luo ainoastaan Jumala. »Isät, älkää\npahentako lastenne mieltä», kirjoittaa apostoli rakkautta liekehtivin\nsydämin. En mainitse tässä näitä pyhiä sanoja klienttini takia, vaan\ntahdon muistuttaa ne kaikkien isien mieliin. Kuka on antanut minulle\ntämän vallan opettaa isiä? Ei kukaan. Mutta ihmisenä ja kansalaisena\nminä huudan — _vivos voco!_ Me viivymme maan päällä vähän aikaa, me\nteemme paljon huonoja tekoja ja puhumme huonoja sanoja. Mutta siksipä\nkäyttäkäämme sopivaa hetkeä yhdessä ollessamme sanoaksemme toinen\ntoisellemme hyvänkin sanan. Niin teen minäkin: niin kauan kuin olen\ntällä paikalla, minä käytän hetkeäni. Ei suotta ole korkein tahto\nlahjoittanut meille tätä puhujalavaa — tästä kuulee meidät koko Venäjä.\nEn puhu ainoastaan täkäläisille isille, vaan huudan kaikille isille:\n»Isät, älkää pahentako lastenne mieltä!» Niin, täyttäkäämme ensin itse\nKristuksen käsky ja ottakaamme vasta sitten itsellemme oikeus vaatia\nsitä lapsiltammekin. Muussa tapauksessa me emme ole lastemme isiä, vaan\nheidän vihollisiaan, eivätkä he ole lapsiamme, vaan vihollisiamme,\nja me itse olemme tehneet heidät vihollisiksemme! »Millä mitalla te\nmittaatte, sillä teillekin mitataan» — nämä eivät ole minun sanojani,\nnäin käskee evankeliumi: mittaamaan sillä mitalla, jolla teillekin\nmitataan. Kuinka voimme syyttää lapsiamme, jos he mittaavat meille\nmeidän mitallamme? Äskettäin Suomessa eräs neito, palvelijatar, joutui\nepäluulon alaiseksi siitä, että hän oli salaa synnyttänyt lapsen.\nAlettiin pitää häntä silmällä, ja talon ullakolla, tiilikivikasan\ntakana, olikin hänen arkkunsa, josta kukaan ei ollut mitään tietänyt,\nse avattiin ja siitä löydettiin äskensyntyneen ja hänen surmaamansa\nlapsen ruumis. Samasta arkusta löydettiin kahden hänen jo sitä ennen\nsynnyttämänsä ja niinikään heti synnytyksen tapahduttua surmaamansa\npienokaisen luurangot, minkä hän myönsikin viakseen. Herrat valamiehet,\nonko tämä lastensa äiti? Niin, hän synnytti heidät, mutta onko hän\nheidän äitinsä? Rohkeneeko kukaan meistä käyttää hänestä äidin pyhää\nnimitystä? Olkaamme rohkeita, herrat valamiehet, olkaamme suorastaan\nuhkarohkeita, meidän velvollisuutemmekin on olla sellaisia tällä\nhetkellä, eikä meidän sovi pelätä erinäisiä sanoja ja aatteita niinkuin\nmoskovalaiset kauppiaitten rouvat, jotka pelkäävät »metallia» ja\n»tulikiveä». Ei, osoittakaamme päinvastoin, että viime vuosien edistys\non hipaissut meidänkin kehitystämme, ja sanokaamme suoraan: se, joka on\nsiittänyt, ei vielä ole isä, isä on se, joka on siittänyt ja ansainnut\nisän nimen. Oi, tietysti on olemassa toinenkin merkitys, toinen tapa\ntulkita isä-sanaa, joka vaatii, että isäni, vaikka hän olisikin peto\nja pahantekijä lapsiansa kohtaan, kuitenkin jäisi isäkseni ainoastaan\nsentähden, että hän on minut siittänyt. Mutta tämä merkitys on jo niin\nsanoakseni mystillinen, jota minä en käsitä järjelläni, vaan joka minun\non omaksuttava vain uskon kautta tai oikeammin sanoen _uskomalla_,\nniinkuin monta muuta asiaa, joita minä en ymmärrä, mutta joita uskonto\nkuitenkin käskee minun uskoa. Mutta siinä tapauksessa se jääköönkin\ntodellisen elämän piirin ulkopuolelle. Mutta todellisen elämän\npiirissä, jolla ei vain ole oikeutensa, vaan joka itsekin panee suuria\nvelvollisuuksia, tässä piirissä meidänkin, jos tahdomme olla humaanisia\nja kristityitä, täytyy ja on velvollisuus soveltaa ainoastaan järjen ja\nkokemuksen hyväksymiä vakaumuksia, jotka ovat kulkeneet analyysin ahjon\nläpi, sanalla sanoen, toimia järkevästi eikä järjettömästi niinkuin\nunessa ja houreessa, ettemme vahingoittaisi ihmistä, ettemme kiduttaisi\nja tuhoaisi ihmistä. Tämä, tämä onkin oikeata kristillistä toimintaa,\nei vain mystillistä, vaan järkevää ja todellista ihmisrakkauden\ntoimintaa. —\n\nTässä paikassa kuului voimakkaita kättentaputuksia eri puolilta salia,\nmutta Fetjukovitš alkoi huitoa käsillään ikäänkuin pyytäen, ettei häntä\nkeskeytettäisi ja että annettaisiin hänen puhua loppuun. Syntyi heti\nhiljaisuus. Puhuja jatkoi:\n\n— Luuletteko te, herrat valamiehet, että tämmöiset kysymykset voivat\nolla koskettamatta lapsiamme, sanokaamme niitä, jotka jo ovat\nnuorukaisiässä ja alkavat jo ajatella: ei, eivät voi, älkäämme me\nvaatiko heiltä mahdotonta pidättymistä! Arvottoman isän näkeminen,\nvarsinkin kun häntä voi verrata toisten lasten, ikätoverien, isiin,\njotka ansaitsevat tämän nimen, herättää pakostakin nuorukaisessa\nkärsimystä tuottavia kysymyksiä. Hänelle vastataan virallisesti näihin\nkysymyksiin: »Hän on sinut siittänyt, sinä olet hänen vertaan, ja\nsiksi sinun on rakastettava häntä.» Nuorukainen vaipuu pakostakin\nmietteisiin. »Onko hän sitten rakastanut minua, kun minut siitti»,\nkysyy hän yhä enemmän ihmetellen, »minun tähtenikö hän minut siitti:\nhän ei tuntenut minua eikä edes sukupuoltani sinä hetkenä, sinä\nintohimon hetkenä, jolloin hän kenties oli viinin tulistama, eikä\nhän ole antanut minulle perinnöksi mitään muuta kuin taipumuksen\njuoppouteen, — siinä ovat kaikki hänen hyvät työnsä... Miksi minun\nsiis on rakastettava häntä, senkö takia vain, että hän siitti minut\neikä sitten koko elämänsä aikana ole rakastanut minua?» Oi, teistä\nkenties tuntuvat nämä kysymykset karkeilta, julmilta, mutta älkää\nvaatiko nuorelta älyltä mahdotonta pidättyväisyyttä: »aja luonto\novesta ulos, niin se lentää ikkunasta sisälle», — mutta pääasia,\npääasia on, ettei meidän pidä pelätä »metallia» eikä »tulikiveä», vaan\nmeidän on ratkaistava kysymys niinkuin käskee järki ja ihmisrakkaus,\neikä niinkuin käskevät mystilliset käsitykset. Kuinka se on siis\nratkaistava? Näin: astukoon poika isänsä eteen ja kysyköön häneltä\nitseltään järkevästi: »Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa\nsinua? Isä, todista minulle, että minun pitää rakastaa sinua!» —\nja jos tuo isä voi ja kykenee vastaamaan ja todistamaan hänelle, —\nniin siinä on todellinen, normaalinen perhe, joka ei rakennu vain\nmystilliselle pohjalle, vaan järkeville, tietoisille perusteille,\nankarasti humaanisille ja semmoisille, joista voi aina itse tehdä\ntilin. Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei kykene todistamaan, ei\nsiinä ole mitään perhettä: hän ei ole pojan isä, ja poika saa oikeuden\ntästä lähin pitää isäänsä vieraana henkilönä ja vihamiehenäänkin.\nMeidän puhujalavamme, herrat valamiehet, olkoon totuuden ja terveitten\nkäsitysten koulu! —\n\nTässä puhujan keskeyttivät hillittömät, miltei raivoisat\nkättentaputukset. Tietenkään ei koko sali taputtanut käsiään,\nmutta puolet salista kuitenkin. Käsiään taputtivat isät ja äidit.\nYlhäältä, missä naiset istuivat, kuului vinkunaa ja huutoja. Liinoja\nhuiskutettiin. Puheenjohtaja alkoi kaikin voimin soittaa kelloa.\nIlmeisesti häntä suututti salin käytös, mutta hän ei ensinkään\nuskaltanut »puhdistaa» salia, niinkuin vähän aikaisemmin oli\nuhannut: käsiään taputtivat ja liinojaan heiluttivat puhujalle\nerityisillä tuoleilla istuvat ylhäiset henkilöt, vanhat ukot, joilla\noli tähtiä hännystakin rinnuksessa, niin että kun melu hiljeni,\npuheenjohtaja tyytyi vain niinkuin ennenkin ankarasti uhkaamaan salin\n»puhdistamisella», ja voitonriemuinen ja kiihtynyt Fetjukovitš ryhtyi\ntaas jatkamaan puhettaan.\n\n— Herrat valamiehet, te muistatte tuon kauhean yön, josta vielä\ntänäänkin on niin paljon puhuttu, kun poika aidan yli tunkeutui\nisänsä taloon ja seisoi viimein kasvot kasvoja vastaan vihollisensa\nja loukkaajansa kanssa, joka oli hänet siittänyt. Pidän kaikin voimin\nkiinni siitä, ettei hän tuolla hetkellä ollut juossut sinne rahoja\nottamaan: syytös ryöstöstä on järjettömyyttä, kuten jo aikaisemmin\nolen osoittanut. Eikä hän tunkeutunut isänsä huoneeseen tappaakseen\nhänet; jos hän olisi tullut tämmöisin ennakolta harkituin aikein, niin\nhän edes olisi hankkinut aikaisemmin itselleen aseen, sillä vaskisen\nsurvimen hän sieppasi vaistomaisesti, tietämättä itsekään miksi.\nOlkoonpa, että hän petti isänsä merkeillä, olkoonpa että tunkeutui\nhänen luokseen, — minä olen jo sanonut, etten hetkeäkään usko tuota\nlegendaa, mutta olkoon menneeksi, otaksukaamme hetkisen aikaa sitä!\nHerrat valamiehet, vannon teille kaiken nimessä, mikä on pyhää: jos\ntämä ei olisi ollut hänen isänsä, vaan sivullinen henkilö, joka oli\nhäntä loukannut, niin hän juostuaan läpi huoneitten ja tultuaan\nvakuutetuksi, ettei tuo nainen ollut talossa, olisi juossut suin\npäin tiehensä tekemättä kilpailijalleen mitään pahaa, olisi kenties\nkolhaissut häntä, töytäissyt häntä, mutta ei muuta, sillä hänellä\noli nyt muuta mielessä, hänellä ei ollut aikaa, hänen täytyi saada\ntietää lemmityn olinpaikka. Mutta isä, isä, — oi, kaiken teki vain se,\nettä hän näki isänsä, vihamiehensä lapsuudesta saakka, vihollisensa\nja loukkaajansa, joka nyt oli — luonnoton kilpakosija! Vihan tunne\nvaltasi hänet hänen tahtomattaan, vastustamattomasti, mahdotonta oli\nkäyttää järkeään: kaikki tapahtui hetkessä! Se oli mielettömyyden ja\nmielenvikaisuuden affekti, mutta luonnon affekti, luonnon, joka kostaa\nikuisten lakiensa loukkaamisen vastustamattomasti ja tiedottomasti,\nniinkuin kaikki luonnossa tapahtuu. Mutta murhaaja ei silloinkaan\ntehnyt murhaa, — minä vakuutan sen, minä huudan sen kuuluville, —\nei, hän vain heilautti survinta hirveän inhon valtaamana, tahtomatta\ntappaa, tietämättä tappavansa. Jollei hänen kädessään olisi ollut tuo\nonneton survin, niin hän kenties vain olisi piessyt isänsä, mutta ei\nolisi häntä tappanut. Paetessaan hän ei tietänyt, oliko ukko kuollut\nhänen iskustaan. Sellainen murha ei ole murha. Sellainen murha ei ole\nmyöskään isänmurha. Ei, sellaisen isän tappamista ei Voi nimittää\nisänmurhaksi. Semmoista murhaa voidaan vain ennakkoluulojen johdosta\npitää isänmurhana! Mutta oliko tämä, oliko tämä todellakin murha,\nhuudan teille uudestaan ja yhä uudestaan sieluni syvyydestä! Herrat\nvalamiehet, me tuomitsemme nyt hänet, mutta hän sanoo itselleen: »Nämä\nihmiset eivät ole tehneet mitään kohtaloni hyväksi, kasvatukseni ja\nkehitykseni hyväksi, tehdäkseen minut paremmaksi, tehdäkseen minusta\nihmisen. Nämä ihmiset eivät ole syöttäneet eivätkä juottaneet minua\neivätkä käyneet luonani, kun alastomana olin vankilassa, ja nyt he\novat lähettäneet minut pakkotyöhön. Me olemme kuitit, minä en ole\nheille nyt mitään velkaa enkä ole kenellekään velkaa enää ikinä.\nHe ovat pahoja, minä tulen myös olemaan paha. He ovat julmia, minä\ntulen myös olemaan julma.» Näin hän sanoo, herrat valamiehet! Ja minä\nvannon: syytteellänne te vain kevennätte hänen olonsa, kevennätte hänen\nomantuntonsa, hän kiroaa vuodattamaansa verta, mutta ei kadu sitä.\nSamalla te teette lopun ihmisestä, joka hänessä vielä voisi kehittyä,\nsillä hän jää ilkeäksi ja sokeaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta\ntahdotteko rangaista häntä kauheasti, ankarasti, kaikkein hirveimmällä\nrangaistuksella, mitä vain voi ajatella, mutta samalla pelastaa ja\nuudesti synnyttää hänen sielunsa ainaisiksi ajoiksi? Jos sitä tahdotte,\nniin laskekaa raskaana painona hänen päälleen armahtavaisuutenne! Te\nsaatte nähdä, te kuulette, miten hänen sielunsa vavahtaa ja kauhistuu:\n»Minäkö voisin kestää kaiken tämän laupeuden, näin paljon rakkautta,\nminäkö olisin sen ansainnut!» näin hän huudahtaa. Oi, minä tunnen,\nminä tunnen tämän sydämen, tämän hurjan, mutta jalon sydämen, herrat\nvalamiehet. Se kumartuu maahan teidän rohkean tekonne edessä, se janoaa\nsuurta rakkauden tekoa, se rupeaa liekehtimään ja herää kuolleista\nikuisiksi ajoiksi. On sieluja, jotka rajoittuneisuudessaan syyttävät\nkoko maailmaa. Mutta masentakaa tuo sielu laupeudella, osoittakaa\nsille rakkautta, niin se kiroaa omat tekonsa, sillä siinä on niin\npaljon ituja hyvään. Sielu avartuu ja näkee, miten laupias Jumala on\nja miten ihania ja oikeamielisiä ovat ihmiset. Häntä kauhistuttaa,\nhäntä masentaa katumus ja ääretön velka, jonka hän tästä lähin tuntee\nomakseen. Eikä hän silloin sano: »Me olemme kuitit», vaan sanoo:\n»Minä olen syyllinen kaikkien ihmisten edessä ja arvottomin kaikista\nihmisistä.» Katumuksen ja polttavan, kärsimystä tuottavan liikutuksen\nvallassa hän huudahtaa: »Ihmiset ovat parempia kuin minä, sillä he\neivät tahtoneet syöstä minua turmioon, vaan pelastaa minut!» Oi,\nteidän on niin helppo tehdä se, tuo laupeuden työ, sillä kun ei ole\nolemassa minkäänlaisia edes uskottavan näköisiäkään todistuksia,\nniin on kovin raskasta lausua: »Niin, hän on syyllinen.» Parempi\non vapauttaa kymmenen syyllistä kuin rangaista yhtä syytöntä, —\nkuuletteko, kuuletteko te tämän ylevän äänen maineikkaan historiamme\nviime vuosisadalta? Minunko, vähäpätöisen, sopii muistuttaa mieliinne,\nettei venäläinen oikeus ole ainoastaan rangaistusta, vaan myös\nhunningolle joutuneen ihmisen pelastusta! Olkoon toisilla kansoilla\nlain kirjain ja rangaistus, mutta meillä henki ja järkevä tarkoitus,\nturmioon joutuneitten pelastus ja uudestisyntyminen. Ja jos niin on,\njos todellakin Venäjä ja sen oikeus on tämmöinen, niin — eteenpäin,\nVenäjä, älkääkä peloitelko, älkää peloitelko meitä hurjistuneilla\nkolmivaljakoillanne, jota kaikki kansat inhoten väistävät! Ei\nhullaantunut kolmivaljakko, vaan mahtavat venäläiset vaunut saapuvat\njuhlallisesti ja tyynesti perille määräpaikkaansa. Teidän käsissänne\non klienttini kohtalo, teidän käsissänne on myös meidän venäläisen\ntotuutemme kohtalo. Te pelastatte sen, te puollatte sitä, te\ntodistatte, että sillä on vaalijansa, että se on hyvissä käsissä!\n\n\n\n\n14.\n\nTalonpojat olivat miehiä puolestaan\n\n\nNäin lopetti Fetjukovitš, ja tällä kertaa puhjennut kuulijain\ninnostus oli vastustamaton kuin myrsky. Ei voinut ajatellakaan sen\nhillitsemistä: naiset itkivät, itkivätpä monet miehistäkin, kahden\nylhäisen virkamiehenkin silmistä tippuivat kyynelet. Puheenjohtaja\nantautui eikä edes ollut kiireissään soittamaan kelloa. »Semmoisen\ninnostuksen häiritseminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista», huusivat\nmyöhemmin naiset kaupungissamme. Puhuja itsekin oli vilpittömästi\nliikutettu. Ja tämmöisellä hetkellä nousi meidän Ippolit Kirillovitš\nvielä kerran »esittämään vastaväitteitä.» Häntä katseltiin\nvihamielisesti: »Kuinka? Mitä tämä on? Uskaltaako hän vielä väittää\nvastaan?» mutisivat naiset. Mutta vaikka mutisemaan olisivat ruvenneet\nkoko maailman naiset ja niiden etunenässä itse prokuraattorin rouva,\nIppolit Kirillovitšin puoliso, niin ei silloinkaan olisi voinut\npidättää Ippolit Kirillovitšia tällä hetkellä. Hän oli kalpea, hän\nvapisi mielenliikutuksesta; hänen lausumiaan ensimmäisiä sanoja,\nensimmäisiä lauseita oli mahdoton ymmärtää: hän läähätti, äänsi\nepäselvästi, sekaantui. Kohta asia kuitenkin korjautui. Mutta tästä\nhänen toisesta puheestaan esitän tässä vain muutamia lauseita.\n\n— ... Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta\nmitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle?\nPuuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš\nrepäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä\nsekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole\nrunoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka\nkuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta\non tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle\naviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin?\nJa poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan\ntapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi,\njoka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa\nratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä\ntappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että\nmeidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava,\nja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa\nvannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen\nisänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi\nrupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua\nrakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan\nperustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan\nmoskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat,\nkaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta\nkoskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain\nsaavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota\nei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella,\nhuudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan,\nja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on!\nJa eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn\nsyyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin\nisänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi\njälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa\nparannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen\nkristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten\nanalyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »_Millä\nmitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan_», huudahtaa puolustaja\nja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus\non käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja\ntämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me\nvilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme\nsillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta\nvoi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin,\nsikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta\nKristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä\nnäin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää\nantaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata\nsillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on\nmeille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää\nlapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten\nkäsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen,\njota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi\nihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka\nlausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —\n\nTässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta\npuhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa\nrajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä\ntilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli\npaheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille\nvain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman\nsanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja\nivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä\nkohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä»\n— mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä\nIppolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten\nsen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan\nsurmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän\nvastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen,\nettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti\nhäntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka\nmuka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden\nja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi\n»salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla\nolla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni\nkansalaisena ja uskollisena alamaisena»... Mutta näiden sanojen\nkohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti\nkumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista.\nIppolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».\n\nTämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan,\nmutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli\nollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut.\nHän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan\nja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän\nei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi,\nhän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin\nuutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.\n\n— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut,\nminä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan\nmiehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä\nsanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä\ntoistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen\nrakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt\nkuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta\nsemmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin\nmurhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä\nitkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut\nisäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä\nälkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas.\nJos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne.\nMinä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen.\nMutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja\ntaitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta\nJumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas,\nhyvät herrat... säälikää!\n\nHän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen\nlauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi\nmuodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden\nloppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet\nnousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt,\nja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa\npuolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota\nitseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä\non suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja\nistunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa\nmieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella.\nOli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt\npois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan\nvallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän\nkurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset\nolivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän\nsydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki\nvalmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän,\nettä salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä,\njotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan\nsyyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan,\njotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet\nsyyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu\nmenestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan\nonnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.\n\n— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin,\n— on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja\nvalamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne,\nne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.\n\n— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs\nkulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia\nasuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.\n\n— Eihän siinä ole yksinomaan talonpoikia. Siellä on neljä virkamiestä.\n\n— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs\nkihlakunnan maalaishallituksen jäsen.\n\n— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on\nmitali, valamiehen?\n\n— Mitä hänestä?\n\n— Se on hyvin viisas mies.\n\n— Hänhän on kaiken aikaa vaiti.\n\n— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse\npietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria.\nKaksitoista lasta, ajatelkaahan!\n\n— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi\ntoisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.\n\n— Aivan varmasti julistavat syyttömäksi, — kuului päättäväinen ääni.\n\n— Olisi kerrassaan häpeä, jos eivät julistaisi syyttömäksi! — huudahti\nvirkamies. — Olkoonpa, että on tappanut, mutta onhan erotus isällä\nja isällä! Ja sitäpaitsi hän oli niin raivostunut... Hän saattoi\ntodellakin vain heilauttaa survinta, ja toinen tuupertui. Paha vain,\nettä lakeija tähän sotkettiin. Se on suorastaan naurettava episodi.\nMinä puolustajan sijassa olisin sanonut suoraan ja muitta mutkitta:\ntappoi, mutta ei ole syyllinen, piru teidät vieköön!\n\n— Niinhän tekikin, paitsi ettei sanonut piru teidät vieköön.\n\n— Ei, Mihail Semjonytš, melkein hän sanoi senkin, — yhtyi puheeseen\nkolmas ääni.\n\n— Hyväinen aika, hyvät herrat, vapautettiinhan meillä suuren paaston\naikana näyttelijätär, joka oli leikannut kaulan poikki rakastajansa\nlailliselta vaimolta.\n\n— Eihän hän saanut sitä leikatuksi.\n\n— Sama se, sama se, hän alkoi leikata!\n\n— Mutta miten hän puhuikaan lapsista! Suurenmoista!\n\n— Entäpä mystiikasta, mystiikasta, mitä?\n\n— Antakaa te mystiikan olla, — huudahti vielä joku, — asettukaa\nIppolitin asemaan, hänen kohtaloonsa tästä päivästä lähtien!\nHuomispäivänähän prokuraattorin rouva raapii häneltä silmät päästä\nMitenjkan tähden.\n\n— Onko hän täällä?\n\n— Kuinka hän täällä olisi? Jos olisi täällä, niin täällä raapisikin.\nKotonaan istuu, hampaita kivistää. Hehehee!\n\n— Hehehee!\n\nKolmannessa ryhmässä:\n\n— Ehkäpä Mitenjka todellakin julistetaan syyttömäksi.\n\n— Mitäpä hyvää siitä olisi. Huomenna hän hajoittaa koko »Pääkaupungin»,\njuopottelee kymmenen päivää.\n\n— Äh, onhan se koko piru!\n\n— Pirupa piru, ei pirutta tultu toimeen, missäs se olisi, jollei täällä.\n\n— Hyvät herrat, olkoonpa, että se on kaunopuheisuutta. Mutta eihän saa\nisienkään päitä puhkoa puntareilla. Mitä siitä semmoisesta tulee?\n\n— Mutta vaunut, vaunut, muistatteko?\n\n— Niin, hän teki rattaista vaunut,\n\n— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli\ntarvitaan».\n\n— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö\nsitä ole ollenkaan?\n\nMutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei\nenempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli\nasettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle\nsaliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä\nenää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja\ntärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa\nvakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään\npidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli\nnuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden\nvallitessa salissa:\n\n— Kyllä, hän on syyllinen!\n\nJa sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä,\nhän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta!\nTätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein\nkaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki\nolivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat\ntoivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi\njulistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan.\nSitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä\nmonet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat\nkäsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa,\nkohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä\nvieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita\noli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet\nuskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella\nhuudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät\npois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti\ntaas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi\nseisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään\neteensä:\n\n— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää\nisäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät,\narmahtakaa tuota toista naista!\n\nHän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli\nkoko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla\näänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta,\nylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu:\nse oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli\nuudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten\nalkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin\nseuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä,\nmutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain\nmuutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.\n\n— Kaksikymmentä vuotta saa haistella vuorikaivosta.\n\n— Ei vähempää.\n\n— Niin, talonpoikamme olivat miehiä puolestaan.\n\n— Ja tekivät lopun Mitenjkastamme!\n\n\n\n\n\nEpilogi\n\n\n\n\n1.\n\nSuunnitelmat Mitjan pelastamiseksi\n\n\nViidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain\naamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan\nluo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä\nasiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona\nerään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa\nhuoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä\nhuoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina\nIvanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt\nviemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa,\nvälittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä\nehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia\narvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista\nmatkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan,\ntoinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet\npois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi\njäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt\npäivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen\ntohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta\nedeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka\njäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa,\nniin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša\nkävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa\nhänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten\nvaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin\noli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia\ntänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He\nolivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea,\ntavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli,\nmille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.\n\n— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän\nlujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin\nhän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava!\nTuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen,\nei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja\njoka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin)\n— hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman.\nTiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa... Olen jo\nkertonut teille yhtä ja toista... Näettekö, se tapahtuu luultavimmin\nkolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta\nviedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš\non jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain\nepätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä\nsitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille\nkoko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti\nminulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi...\nSe oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät\nriidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät\nsain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me\nsilloin riitaannuimme?\n\n— En, en tiedä, — sanoi Aljoša.\n\n— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta\npakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut\nminulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä\nasti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun\nhän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi,\nkarkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä\nvihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä\nsyystä... Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin\nvihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri\nFjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna\nvihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin\nsuuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli,\nettä minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis\nedelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita.\nMinä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta\noli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan\nniinkuin ennenkin tuota... Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun\nminä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle,\netten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani\ntuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän\nkuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle\nsuljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin\ntapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle,\nettä kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä,\njos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan,\nyksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein\nkymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan\njoltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi,\nmainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš,\njoka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu\nsiitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut\najatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon\npelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista\nuhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä\ntahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä\ntulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani\nsen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti\najatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun\najatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin\nkiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä\ntaas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on\nminun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä:\nminä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri\nhylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta\nsilloin... ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni!\nMutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja\nkäskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen\nteidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen,\nhalveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että —\nmuistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että _vain hän, hän yksin_\noli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja!\nMinä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei\nollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä\non murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan!\nOi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä\njuuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi\nosoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin\nhänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen\nkostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin\noikeudessa... Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!\n\nEi vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle,\nja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän\nkärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien\nmurskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša\ntunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin\npaljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin\nkoettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä\nliian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin\nsyvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä,\nmyöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan»\noikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan\nsyynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten\nhysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä\nhetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän\nsuorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua\nMitjasta.\n\n— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi\nKatja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain\nhetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä.\nOlkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei\nse tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen\nmennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin\nettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu\npakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa?\nPakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi?\nPääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä\nkannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti\n_sallia_ se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran\non niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa\nvaiti ja naurahti sitten.\n\n— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä,\nrististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä\nmuistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa\ntietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän\ntunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta\nsillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties\nvihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin\nhänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen!\nOi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle\nkuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, —\nlopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset\nkuin hän eivät kärsi koskaan.\n\nJonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä\nsanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut.\n»Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen\nhänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli\nitsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut\nainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli\ntaisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.\n\n— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse\nsuostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen\nepärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin... epäkristillistä,\nvai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.\n\n— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki... — mutisi Aljoša. — Hän\npyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä\nkatsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä\nvetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.\n\n— Minua... onko se mahdollista? — sopersi hän kalveten.\n\n— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja\nvilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en\nrupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se\nolisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää\nkaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa\nrakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä.\nHänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää,\nmiten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän\nanteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan\nainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä...\n\n— Te minut yhtäkkiä... — sopersi Katja, — minä olen joka päivä\naavistellut, että te tulette tälle asialle... Minä tiesin, että hän\nkutsuisi minua!... Se on mahdotonta!\n\n— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä\nensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut,\nensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti\nkäsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen\nkoko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi\nvuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö\nse herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen\njoutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta,\n— hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen\ntulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt!\nTulkaa, saattakaa häntä pimeyteen... tulkaa ainoastaan kynnykselle...\nTeidänhän on velvollisuus, _on velvollisuus_ tehdä se! — lopetti Aljoša\nalleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».\n\n— On velvollisuus, mutta... en voi, — sanoi Katja aivan kuin\nvaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun... minä en voi.\n\n— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne,\njos nyt ette sitä tee?\n\n— Parempi on kärsiä koko ikänsä.\n\n— Teidän on velvollisuus tulla, teidän _on velvollisuus tulla_, — sanoi\nAljoša taas järkähtämättömästi.\n\n— Mutta miksi tänään, miksi heti?... Minä en voi jättää sairasta...\n\n— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule,\nniin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei\nole totta, säälikää!\n\n— Säälikää te minua, — soimasi Katja katkerasti ja rupesi itkemään.\n\n— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen\nsilmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.\n\n— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä\ntulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä\ntulen, mutta kenties en astu sisälle... Minä en tiedä vielä...\n\nHänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.\n\n— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja\nkalpeni taas.\n\n— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään.\nSiellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän\nlujasti ja lähti huoneesta.\n\n\n\n\n2.\n\nHetken ajaksi valhe muuttui totuudeksi\n\n\nHän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion\nlangettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen\nja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta\nlääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin,\nLisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon,\nvaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli\nmaannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa\noli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka\nhänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta\nhän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten\nvaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen\npariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille\nolivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin,\nantaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta\nnäinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja\nGrušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta\nMitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.\n\nAljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään,\nhiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina\nkäärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa\nepämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin\njonkinlainen pelästys.\n\nYleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen.\nToisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin\nraskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi\nmietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä\nja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa.\nToisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen\nolonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei\npuhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui\nsisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti\nhänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana\nodottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä\nmukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja\nsamalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan\nmahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.\n\n— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan,\non hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo\nlautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi\npalasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista\ntuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut\nsinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein\nsille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.\n\n— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin,\nkenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma.\n— Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki\nhäneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään\nolisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä\ntaaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta\nolisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.\n\n— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin\nsinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen\nmennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.\n\n— Sinä olet jo puhunut minulle siitä, — huomautti Mitja miettivänä.\n\n— Ja sinä olet jo kertonut sen Grušenjkalle, — huomautti Aljoša.\n\n— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän\nkatsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen\nsanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen\nhuulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se\non tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo\nymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?\n\n— Näinköhän? — pääsi Aljošan suusta.\n\n— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti\nMitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian\ntoimitettavaksi... Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää\nsaada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.\n\n— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei\njuuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.\n\n— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu\nIvanin tulevan terveeksi.\n\n— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että\nhän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.\n\n— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen\nkuolemastaan. Paljon on hänellä surua... — Syntyi hiljaisuus.\n\nJokin hyvin tärkeä asia kiusasi Mitjaa.\n\n— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä\nväräjävällä, kyyneleisellä äänellä.\n\n— Ei häntä päästetä sinun luoksesi _sinne_, — puuttui Aljoša heti\npuheeseen.\n\n— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä,\njoka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai\n_siellä_, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja\nsitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat\nsinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni:\nen ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa\n»hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia\nkestäisin kaikkea, kaikkea... paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä\n_sinne_.\n\nAljoša hymyili hiljaa.\n\n— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle\najatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele\nsinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole\nsinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti\nei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit\ntappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta\nristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa\nsinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden\nihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi\najan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se,\nettä sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa\nvain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja\ntämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava\nsinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit _sinne_.\nSillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta\nsuorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin\ntotuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne\novat mahdottomia... Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle\nniin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset:\nupseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, —\nhymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan\npäällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan,\njos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan\nmitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä\nsiinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla\ntuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja\nKatja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun\nhyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun\non totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun\ntuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään\nen koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin\nolla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt\nkaikki.\n\n— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä\nkarkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla\nkarkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä\nkaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin?\nKas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?\n\n— Näin ne puhuvat, — hymähti Aljoša hiljaa.\n\n— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden\netkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen\nsaanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua\nsiitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän\nnähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja\npäättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja\nvaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä\npakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön,\njoka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti\nsanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa,\npiru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä:\nonko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä\nmyöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä\nsaan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti\nminun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on\nsyypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties\njokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt!\nJa olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta\nsellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni,\neivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei,\nvenäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän\nmenehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.\nHänen äänensä värisi itkusta.\n\n— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas\nvoittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti\nkyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä,\njossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä\nkuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla,\nno, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi\nkielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden\naikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että\nosaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme\noppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle,\nAmerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme\ntule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä\nmuutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle\nlaittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole\nmekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän,\nannan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun\nikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan,\nniin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä\nme jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni\namerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on\nsuunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?\n\n— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.\n\nMitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä:\n\n— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi?\nSaivatpa asian väännetyksi!\n\n— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa\nolisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.\n\n— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän\nkanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas\nhetkinen äänettömyyttä.\n\n— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko\nhän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?\n\n— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen\non! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.\n\n— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä\ntekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra\nJumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö\nminä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en\nkykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!\n\n— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.\n\nTällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi\nhän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja\nhypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys,\nhän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan\nja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä\nKatjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen.\nHän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan\nvuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen\nkäsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia\nkertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat\ntaas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan,\nhymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.\n\n— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja\nkääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi\ntälle:\n\n— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!\n\n— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! —\nhuudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni,\nvaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni\najaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin\npitääkin... — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.\n\n— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja\nkiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että\nihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan\ntaas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan\nsinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin\ntuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan.\nKyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä\nahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä\nnäki nyt.\n\n— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on\nmennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se\nikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, —\nsopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä\nsilmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta\nkuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö\nsinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! —\nhuudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.\n\n— Minä rakastan ja... tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen\nhenkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana\nviisi päivää sitten... Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin\npois... Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti\nolemaan...\n\nNäin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat\njärjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta\ntällä hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään\nehdottomasti.\n\n— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä olen\nmurhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin... kun\ntodistit... Uskoitko, uskoitko todellakin?\n\n— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua ja\nyhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä... Kun todistin...\nuskottelin itselleni ja uskoin... mutta kun lopetin todistukseni,\nlakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä unohdin, että\nolen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän yhtäkkiä, jokin aivan\nuusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei ollenkaan ollut äskeisen\nlemmenlepertelyn kaltainen.\n\n— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta sitä\nestää.\n\n— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt on\nraskasta!...\n\nHän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä\nja horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan\nkuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut.\nKatja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle\ntultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi\nvaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle:\n\n— Antakaa minulle anteeksi!\n\nGrušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi\nmyrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:\n\n— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä anteeksiantajia me\nolemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä rukoilen koko elämäni\najan Jumalaa puolestasi.\n\n— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja Grušenjkalle\nmielettömästi soimaten.\n\n— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja\nkiireesti ja riensi ulos huoneesta.\n\n— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin hän\nitse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas katkerasti.\n\n— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti\nAljoša tulisesti veljelleen.\n\n— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui Grušenjka\ninhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan kaiken anteeksi...\n\nHän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän ei\nvielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten\nmyöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja ollenkaan\nodottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.\n\n— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti veljensä\npuoleen. — Sano hänelle... en tiedä mitä... älä anna hänen mennä pois\ntuolla tavoin!\n\n— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti juoksemaan\nKatjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella.\nKatja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän\nlausui heti nopeasti Aljošalle:\n\n— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin hänelle:\n»anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun saakka. Hän\nei antanut anteeksi... Minä rakastan häntä tämän takia! — lisäsi Katja\nomituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja viha.\n\n— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli varma\nsiitä, ettei hän tule...\n\n— Epäilemättä. Jättäkäämme tämä, — tokaisi Katja. — Kuulkaa: minä en\nvoi nyt lähteä teidän kanssanne sinne hautajaisiin. Minä lähetin heille\nkukkia arkulle pantaviksi. Rahaa heillä luullakseni vielä on. Jos\ntarvitaan, niin sanokaa, että minä vastaisuudessa en koskaan hylkää\nheitä... No, jättäkää nyt minut, jättäkää, olkaa hyvä. Olette jo\nmyöhästynyt sieltä, soitetaan jo myöhempään päiväjumalanpalvelukseen...\nJättäkää minut, olkaa niin hyvä!\n\n\n\n\n3.\n\nIljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.\n\n\nHän oli todellakin myöhästynyt. Häntä odotettiin ja oli jo päätetty\nhänen viipymisestään huolimatta kantaa kaunis, kukilla koristettu\npikku ruumisarkku kirkkoon. Se oli Iljušetškan, onnettoman pojan,\nruumisarkku. Hän oli kuollut kaksi päivää sen jälkeen kuin Mitjan\ntuomio oli julistettu. Jo talon portilla ottivat pojat, Iljušan\ntoverit, Aljošan vastaan huudoin. He olivat kaikki kärsimättömästi\nodottaneet häntä ja iloitsivat siitä, että hän vihdoinkin oli tullut.\nHeitä oli kerääntynyt kaikkiaan noin kaksitoista henkeä, kaikki\nolivat saapuneet koululaukku olalta riippumassa. »Isä tulee itkemään,\nolkaa isän seurana», oli Iljuša kuollessaan sanonut heille ikäänkuin\nviimeisenä toivomuksena, ja pojat pitivät sen mielessään. Heidän\netunenässään oli Kolja Krasotkin.\n\n— Kuinka iloinen olenkaan, että tulitte, Karamazov! — huudahti hän\nojentaen Aljošalle kätensä. — Täällä on kauheata. Todella on surkeata\nkatsella. Snegirev ei ole juovuksissa, me tiedämme varmasti, että hän\nei ole tänään juonut yhtään, mutta on aivan kuin juopunut... Minä olen\naina luja, mutta tämä on kauheata. Karamazov, jos en viivytä teitä,\nniin olisi vielä ainoastaan yksi kysymys, ennenkuin menette sisälle!\n\n— Mistä on kysymys, Kolja? — sanoi Aljoša ja pysähtyi.\n\n— Onko teidän veljenne syytön vaiko syyllinen? Hänkö tappoi isänne vai\nlakeijako? Niinkuin te sanotte, niin se on. Neljään yöhön en ole saanut\nunta tämän ajatuksen vuoksi.\n\n— Lakeija tappoi, ja veljeni on syytön, — vastasi Aljoša.\n\n— Sitähän minäkin sanon! — huudahti yhtäkkiä poika, jonka nimi oli\nSmurov.\n\n— Hän siis joutui tuhon omaksi viattomana uhrina totuuden puolesta! —\nhuudahti Kolja. — Hän on onnellinen! Vaikka hän hukkuikin, niin hän on\nonnellinen! Minä olen valmis kadehtimaan häntä!\n\n— Mitä te, kuinka se on mahdollista, ja miksi? — huudahti Aljoša\nihmeissään.\n\n— Oi, jospa minä voisin joskus myös uhrautua totuuden puolesta, —\nlausui Kolja innostuneena.\n\n— Mutta toisenlaisessa asiassa, ei sellaisen häpeän alaisena, ei niin\nkauheissa olosuhteissa! — sanoi Aljoša.\n\n— Tietysti... minä tahtoisin kuolla koko ihmiskunnan puolesta, mutta\nhäpeä taas on aivan toisarvoinen asia: jääkööt nimemme unhoon. Minä\nkunnioitan teidän veljeänne!\n\n— Ja minä myös! — huudahti äkkiä ja aivan odottamatta joukosta se\npoika, joka aikoinaan oli sanonut tietävänsä, kuka perusti Troijan, ja\nnäin huudahdettuaan hän aivan samoin kuin silloinkin punastui korviaan\nmyöten kuin pioni.\n\nAljoša astui sisälle huoneeseen. Sinisessä, valkoisella röyhelöllä\nkoristetussa arkussa makasi Iljuša kädet ristissä ja silmät kiinni.\nHänen laihtuneitten kasvojensa piirteet eivät juuri ollenkaan\nolleet muuttuneet, eikä ruumis, omituista kyllä, juuri olenkaan\nhaissut. Kasvojen ilme oli vakava ja ikäänkuin miettiväinen.\nErittäin kauniilta näyttivät ristissä olevat kädet, jotka olivat\nkuin marmorista veistetyt. Hänen käsiinsä oli pantu kukkia, ja koko\narkku oli koristettu ulkoa ja sisältä kukilla, jotka Lise Hohlakov\noli lähettänyt jo varhain aamulla. Mutta kukkia oli saapunut myös\nKaterina Ivanovnalta, ja kun Aljoša avasi oven, niin alikapteeni\nkukkakimppu vapisevissa käsissään sirotteli uudelleen kukkia rakkaan\npoikansa päälle. Hän tuskin katsahti sisälle tulleeseen Aljošaan eikä\ntahtonut katsoa kehenkään, ei edes itkevään, mielisairaaseen vaimoonsa,\n»äitikultaan», joka tavan takaa yritti nousta kipeille jaloilleen ja\nkatsahtaa lähempää kuolleeseen poikaansa. Ninotškan olivat lapset\nnostaneet tuoleineen ja siirtäneet aivan ruumisarkun luo. Hän istui pää\npainettuna sitä vastaan ja luultavasti itki myös hiljaa. Snegirevin\nkasvot näyttivät vilkastuneilta, mutta ikäänkuin hämillään olevilta\nja samalla myös katkeroituneilta. Hänen eleissään ja hänen suustaan\npäässeissä sanoissa oli jotakin puoleksi järjetöntä. »Isäkulta, rakas\nisä!» huudahteli hän vähän väliä katsellen Iljušaa. Hänellä oli ollut\ntapana jo Iljušan eläessä sanoa tälle hyvästelevästä »Isäkulta, rakas\nisä!»\n\n— Isä, anna minulle kukkanen, ota hänen kädestään, tuo valkoinen\ntuossa, ja anna! — pyysi nyyhkyttäen mielenvikainen »äitikulta». Joko\nhäntä kovin miellytti pieni, Iljušan käsissä oleva valkoinen ruusu tai\nsitten hänen mielensä teki saada hänen käsistään kukkanen muistoksi,\npääasia on, että hän ihan vääntelehti ojennellen käsiään kukkaa kohti.\n\n— En anna kenellekään, en anna mitään! — huudahti Snegirev\nkovasydämisesti. — Ne ovat hänen kukkasiaan eikä sinun. Kaikki ovat\nhänen, ei mikään ole sinun!\n\n— Isä, antakaa äidille kukka! — sanoi Ninotška kohottaen kyynelien\nkostuttamat kasvonsa.\n\n— En anna mitään, ja hänelle en anna varsinkaan! Hän ei rakastanut\nIljušetškaa. Hän otti häneltä silloin tykin, ja Iljušetška lahjoitti\nsen hänelle, — sanoi alikapteeni alkaen yhtäkkiä itkeä ääneensä\nmuistaessaan, miten Iljuša silloin oli luovuttanut pikku tykkinsä\näidille. Onneton mielipuoli alkoi hiljaa itkeä peittäen kasvonsa\nkäsiinsä. Huomatessaan lopulta, että isä ei hievahdakaan ruumisarkun\näärestä ja että oli tullut jo aika lähteä sitä kantamaan, pojat\nyhtäkkiä ympäröivät sankkana joukkona arkun ja alkoivat nostaa sitä.\n\n— En tahdo haudata kirkkotarhaan! — karjaisi yhtäkkiä Snegirev. — Kiven\nluo hautaan, meidän kivemme luo! Iljuša käski niin. En anna kantaa!\n\nHän oli jo aikaisemminkin, kolmen päivän ajan, puhunut hautaavansa\nkiven luo; mutta hänelle alkoivat nyt puhua Aljoša, Krasotkin,\nasuntotalon emäntä, tämän sisar, kaikki pojat.\n\n— Kas vain, mitä keksi, haudata pakanallisen kiven luo aivan\nkuin kirkosta erotetun, — lausui ankarasti iäkäs emäntä. —\nSiellä kirkkotarhassa on ristitty maa. Siellä hänen puolestaan\nrukoillaan. Kirkosta kuuluu laulu, ja pappi lukee niin puhtaasti ja\nselväsanaisesti, että se kuuluu joka kerta hänelle asti aivan kuin\nluettaisiin hänen hautansa ääressä.\n\nAlikapteeni alkoi lopulta huitoa käsillään: »Viekää», muka, »minne\ntahdotte!» Lapset nostivat ruumisarkun, mutta kantaessaan sitä äidin\nohi he pysähtyivät hetkiseksi hänen eteensä ja laskivat arkun alas,\njotta hän voisi hyvästellä Iljušaa. Mutta nähtyään yhtäkkiä läheltä nuo\nrakkaat kasvot, joita hän kaikkien kolmen päivän aikana oli katsellut\nvain kauempaa, hän yhtäkkiä alkoi täristä ja alkoi hysteerisesti\nnyökytellä arkun yläpuolella harmaata päätään edestakaisin.\n\n— Äiti, tee hänelle ristinmerkki, siunaa häntä, suutele häntä, —\nhuudahti hänelle Ninotška. Mutta äiti nyökytteli yhä päätään kuin\nautomaatti ja alkoi yhtäkkiä mitään puhumatta, kasvot polttavan surun\nvääristäminä, lyödä nyrkillään rintaansa. Arkkua lähdettiin kantamaan\neteenpäin. Ninotška painoi viimeisen kerran huulensa kuolleen veljensä\nsuulle, kun tämä kannettiin hänen ohitsensa. Talosta lähtiessään Aljoša\nkääntyi talon emännän puoleen pyytäen tätä pitämään huolta kotiin\njäävistä, mutta tämä ei antanut hänen puhua loppuun:\n\n— Tietty se, minä olen heidän luonaan, kristittyjä mekin olemme. —\nTätä sanoessaan eukko itki. Kirkkoon ei ollut pitkä matka, enintään\nkolmisen sataa askelta. Päivä oli kirkas ja tyyni; oli pakkasta, mutta\nei paljon. Kirkonkellot kaikuivat vielä. Snegirev juoksi hätäisesti ja\nhämillään ruumisarkun jäljessä yllään vanha, lyhyt, melkein kesäasuun\nkuuluva päällystakkinsa ja avopäin, käsissä vanha, leveäreunainen,\npehmeä hattu. Hän oli jonkinmoisen selvittämättömän huolen vallassa,\nojensi väliin yhtäkkiä kätensä kannattaakseen ruumisarkun pääpuolta\nja vain häiritsi kantajia, väliin taas juoksi sivulle ja etsi sieltä\nitselleen sopivaa paikkaa. Yksi kukka sattui putoamaan lumeen, ja hän\nsyöksähti sitä nostamaan, aivan kuin tuon kukan kadottamisesta olisi\nriippunut Jumala tiesi mitä.\n\n— Voi, kuori, kuori unohdettiin, — huudahti hän yhtäkkiä hirveästi\npelästyneenä. Mutta pojat muistuttivat hänelle heti, että leivänkuoren\nhän oli jo äsken ottanut ja että se on hänen taskussaan. Hän vetäisi\nsen heti esille taskustaan ja rauhoittui sen nähtyään.\n\n— Iljušetška käski, Iljušetška, — selitti hän heti Aljošalle, — hän\nmakasi yöllä ja minä istuin hänen vuoteensa ääressä, ja yhtäkkiä hän\nmääräsi: »Isä, kun hautani on luotu umpeen, niin ripottele sille muruja\nleivänkuoresta, jotta varpuset lentäisivät sinne, minä kuulen, että ne\novat tulleet, ja minusta on hauska, kun en makaa yksin.»\n\n— Se on oikein hyvä, sanoi Aljoša, — täytyy käydä useasti viemässä.\n\n— Joka päivä, joka päivä! — lepersi alikapteeni aivan kuin vilkastuen.\n\nSaavuttiin viimein kirkkoon ja asetettiin ruumisarkku keskelle sitä.\nKaikki pojat asettuivat sen ympärille ja seisoivat siinä arvokkaasti\nkoko toimituksen ajan. Kirkko oli vanha ja köyhänlainen, monet\npyhäinkuvat olivat aivan ilman päällystettä, mutta sellaisissa\nkirkoissa on rukous ikäänkuin hartaampaa. Jumalanpalveluksen aikana\nSnegirev tuli ikäänkuin jonkin verran hiljaisemmaksi, vaikkakin\nhänessä ajoittain ilmeni yhä sama tiedoton ja aivan kuin ymmälle\njoutunut huolestuneisuus: väliin hän astui ruumisarkun luo kohentamaan\npaarivaatetta tai seppelettä; kun yksi kynttilä sattui putoamaan\nkynttilänjalasta, niin hän yhtäkkiä syöksyi sitä asettelemaan ja\npuuhasi hirveän kauan siinä työssä. Sitten hän rauhoittui ja seisoi\nhiljaa arkun pääpuolessa tylsän huolestunut ilme kasvoissaan. Apostolin\njälkeen hän yhtäkkiä kuiskasi vieressään seisovalle Aljošalle, että\napostoli luettiin _väärin_, mutta ei kuitenkaan tarkemmin selittänyt\najatustaan. Kerubilaulua hän ryhtyi laulamaan mukana, mutta ei tehnyt\nsitä loppuun asti, vaan langeten polvilleen painoi otsansa kirkon\nkivilattiaan ja makasi siinä asennossa jokseenkin kauan. Viimein\nryhdyttiin ruumiinsiunaukseen, jaettiin kynttilät. Tylsistynyt isä\nalkoi taas hätäillä, mutta liikuttava, järkyttävä hautauslaulu sai\nhänen sielunsa hereille ja järkytetyksi. Hän kutistui yhtäkkiä\nkokoon ja alkoi purskahdella vähän väliä itkuun, aluksi koettaen\nhillitä ääntään, mutta lopulta nyyhkyttäen kuuluvasti. Kun ryhdyttiin\nottamaan jäähyväisiä ja panemaan ruumisarkun kantta kiinni, niin hän\ntarttui käsillään arkun reunoihin aivan kuin estääkseen sulkemasta\nIljušetškaa siihen, ja alkoi yhtä mittaa, kiihkeästi, irtautumatta\nsuudella kuolleen poikansa suuta. Hänet saatiin lopulta siitä luopumaan\nja vietiin jo korokkeelta alas, mutta yhtäkkiä hän ojensi kätensä\nja sieppasi ruumisarkusta muutamia kukkia. Hän katseli niitä, ja\nuusi ajatus näytti täyttävän hänen mielensä, niin että hän sillä\nhetkellä tuntui unohtavan pääasian. Vähitellen hän näytti vaipuvan\nmietteisiin eikä enää pannut vastaan, kun ruumisarkku nostettiin ja\nsitä lähdettiin kantamaan hautaan. Hauta oli lähellä, kirkkotarhassa,\naivan kirkon luona, kallis paikka; Katerina Ivanovna oli sen maksanut.\nTavanmukaisten menojen jälkeen laskivat haudankaivajat arkun hautaan.\nSnegirev kumartui niin pitkälle kukat käsissä avoimen haudan yli,\nettä pojat pelästyneinä tarttuivat hänen päällystakkiinsa ja alkoivat\nvetää häntä takaisin. Mutta hän ei näyttänyt enää oikein tajuavan mitä\ntehtiin. Kun alettiin luoda umpeen hautaa, niin hän alkoi yhtäkkiä\nhuolestuneena osoitella alas putoilevaa multaa ja puhuakin jotakin,\nmutta kukaan ei saanut siitä mitään selvää, ja yhtäkkiä hän itsekin\nvaikeni. Nyt hänelle muistutettiin, että oli murennettava leivänkuori,\nja hän joutui suuren mielenliikutuksen valtaan, tempasi esille\nkuoren ja alkoi sitä pienennellä heitellen haudalle pikku paloja:\n»Lentäkää nyt tänne, lintuset, lentäkää nyt tänne, varpuset!» mutisi\nhän huolestuneesti. Joku pojista huomautti hänelle, että hänen on\nepämukava murentaa leipää kukat kädessä, ja kehoitti häntä antamaan ne\ntoistaiseksi jonkun pideltäviksi. Mutta hän ei antanut, vaan pelästyi\nyhtäkkiä kukkiensa takia, aivan kuin häneltä olisi tahdottu ottaa ne\npois, ja katsahdettuaan hautaan sekä tultuaan vakuutetuksi, että kaikki\noli jo tehty, leipäpala murennettu, hän yhtäkkiä aivan odottamatta ja\nihan rauhallisesti käännähti ympäri ja lähti kulkemaan kotiin. Mutta\nhänen askelensa tihenivät yhä ja tulivat yhä kiireisemmiksi, hän\nriensi, miltei juoksi. Aljoša ja pojat seurasivat hänen kintereillään.\n\n— Äitikullalle kukkasia, äitikullalle kukkasia! Äitikullan mieltä on\npahoitettu! — alkoi hän äkkiä huudella. Joku huusi hänelle, että hän\npanisi hatun päähänsä, koska nyt on kylmä, mutta sen kuultuaan hän\naivan kuin vihoissaan paiskasi hattunsa lumeen ja alkoi puhella: »En\ntahdo hattua, en tahdo hattua!» Poika Smurov otti hatun maasta ja\nkantoi sitä hänen jäljessään. Kaikki pojat itkivät ja kaikkein enimmän\nKolja sekä Troijan perustajat tietävä poika, ja vaikka Smurovkin,\njolla oli käsissään kapteenin hattu, myöskin itki hirveästi, niin\nhän ennätti kuitenkin miltei juoksujalkaa kulkiessaan siepata tieltä\nlumessa hohtavan tiilikivenpalasen paiskatakseen sillä varpusparvea,\njoka nopeasti lensi ohi. Tietenkään hän ei niihin osannut ja jatkoi\nitkien juoksuaan. Puolimatkassa Snegirev yhtäkkiä pysähtyi, seisoi\nnoin puoli minuuttia aivan kuin hämmästyneenä jostakin ja käännähtäen\näkkiä takaisin kirkkoa kohti alkoi juosta jättämälleen haudalle päin.\nMutta pojat saavuttivat hänet silmänräpäyksessä ja takertuivat häneen\njoka puolelta. Silloin hän kaatui voimattomana kuin maahan paiskattu ja\nalkoi huutaa kiemurrellen, parkuen ja itkien: »Isäkulta, Iljušetška,\nrakas isä!» Aljoša ja Kolja rupesivat nostamaan häntä, pyytelemään ja\nsuostuttelemaan.\n\n— Kapteeni, riittää jo, miehisen miehen täytyy kestää, — mutisi Kolja.\n\n— Pilaatte kukkaset, — lausui Aljošakin puolestaan, — mutta »äitikulta»\nodottaa niitä, hän istuu ja itkee, kun te äsken ette antanut hänelle\nkukkia Iljušetškalta. Siellä on vielä Iljušan vuode...\n\n— Niin, niin, äitikullan luo, — muisti Snegirev taas yhtäkkiä, —\nvuoteen korjaavat pois, korjaavat pois! — lisäsi hän kuin pelästyen,\nettä todellakin korjaavat pois, ja lähti taas juoksemaan kotiin.\nMutta matka oli lyhyt, ja kaikki juoksivat yhdessä. Snegirev avasi\nkiireesti oven ja parkaisi vaimolleen, jonka kanssa oli äsken niin\nkovasydämisesti riitaantunut:\n\n— Äitikulta, rakkaani, Iljušetška lähetti sinulle kukkasia, jalkasi\novat kipeät! — huusi hän ojentaen hänelle kimpun kukkia, jotka olivat\npaleltuneet ja katkenneet hänen äsken piehtaroidessaan lumessa. Mutta\nsamassa silmänräpäyksessä hän näki Iljušan vuoteen edessä nurkassa\nIljušan saappaat, jotka seisoivat molemmat vieretysten ja jotka talon\nemäntä juuri oli korjannut sinne, — vanhat, ruskettuneet, kovettuneet,\npaikatut saappaat. Nähtyään ne hän kohotti kätensä ja syöksähti niiden\nluo, lankesi polvilleen, tempasi käsiinsä saappaan ja painaen sitä\nvastaan huulensa alkoi kiihkeästi suudella sitä huudellen: »Isäkulta,\nIljušetška, rakas isä, missä ovatkaan jalkasi?»\n\n— Minne sinä olet hänet vienyt? Minne veit hänet? — parkaisi\nsydäntäsärkevällä äänellä mielenvikainen. Silloin alkoi Ninotškakin\nitkeä ääneensä. Kolja juoksi ulos huoneesta, ja hänen jäljessään\nalkoivat pojat poistua. Viimein tuli ulos myös Aljoša.\n\n— Itkeköön tarpeekseen, — sanoi hän Koljalle, — tässä on tietysti\nmahdotonta lohduttaa. Odottakaamme vähän aikaa ja palatkaamme sitten\ntakaisin.\n\n— Niin, on mahdotonta, tämä on kauheata, — myönsi Kolja. — Tiedättekö,\nKaramazov, — hän hiljensi yhtäkkiä ääntään, ettei kukaan kuulisi:\n— mieleni on hyvin surullinen, ja jos vain voisi herättää hänet\nkuolleista, niin minä antaisin kaiken maailmassa!\n\n— Ah, niin minäkin, — sanoi Aljoša.\n\n— Mitä arvelette, Karamazov, olisiko meidän tultava tänne illalla?\nHänhän juo itsensä humalaan.\n\n— Kenties hän juo. Tulkaamme vain me kahden, se riittää, istumaan\nheidän seurassaan tunnin verran, äidin ja Ninotškan kanssa; jos me\ntulemme kaikki yhdellä kertaa, niin se muistuttaa taas heille mieleen\nkaiken tämän, — neuvoi Aljoša.\n\n— Siellä heillä on nyt emäntä kattamassa pöytää, — muistojuhlaako\nsiellä vietettäneen, pappi tulee sinne; olisiko meidän palattava heti\nsinne, Karamazov, vai eikö?\n\n— Ehdottomasti, — sanoi Aljoša.\n\n— Omituista tämä kaikki on, Karamazov, semmoinen murhe ja sitten\nyhtäkkiä syödään pannukakkuja, kuinka luonnotonta tuo kaikki onkaan\nmeidän uskontomme mukaan!\n\n— Niillä on siellä lohtakin, — huomautti yhtäkkiä kovalla äänellä\nTroijan perustajat tietävä poika.\n\n— Pyydän teitä vakavasti, Kartašov, olemaan enempää sekaantumatta\npuheisiimme typeryyksinenne, varsinkin kun teille ei puhuta eikä edes\nhaluta tietää, oletteko te maailmassa, — tokaisi Kolja äreästi kääntyen\nhäneen päin. Poika kuohahti vihasta, mutta ei uskaltanut vastata\nmitään. Sillä välin olivat kaikki lähteneet hiljaa kulkemaan polkua\npitkin, ja yhtäkkiä Smurov huudahti:\n\n— Tuossa on Iljušan kivi, jonka alle hänet tahdottiin haudata!\n\nKaikki pysähtyivät ääneti ison kiven luo. Aljoša katseli, ja koko se\nkuva, minkä Snegirev oli aikoinaan saanut syntymään hänen eteensä\nkertomalla, miten Iljušetška itkien ja syleillen isäänsä oli\nhuudahtanut: »Isäkulta, isäkulta, miten hän häpäisi sinua!» — nousi\nyhtäkkiä hänen mieleensä. Oli kuin jokin olisi järkyttänyt hänen\nsieluaan. Vakavan ja tärkeän näköisenä hän silmäili kaikkien noiden\nkoulupoikien, Iljušan toverien, herttaisia ja kirkkaita kasvoja ja\nsanoi yhtäkkiä heille:\n\n— Pojat, minä tahtoisin sanoa teille tässä, juuri tällä paikalla,\nsanasen.\n\nPojat kerääntyivät hänen ympärilleen ja suuntasivat heti häneen\nkiinteät, odottavat katseensa.\n\n— Pojat, me eroamme kohta. Minä olen nyt toistaiseksi jonkin aikaa\nkahden veljeni seurassa, joista toinen menee maanpakoon ja toinen on\nkuoleman kielissä. Mutta pian minä jätän tämän kaupungin, kenties hyvin\npitkäksi ajaksi. Me siis eroamme, hyvät herrat. Mutta sopikaamme tässä,\nIljušan kiven luona, siitä, että me emme koskaan unohda — ensiksikään\nIljušetškaa ja toiseksi toisiamme. Ja mikä meitä sitten elämässä\nkohdanneekin, vaikkapa emme kahteenkymmeneen vuoteen tapaisi toisiamme,\n— niin muistakaamme kuitenkin sitä, kuinka me hautasimme poikaparan,\njota ensin heiteltiin kivillä, muistatteko, siellä sillan luona, —\nmutta jota sitten kaikki niin suuresti rakastivat. Hän oli kelpo poika,\nhyväsydäminen ja urhoollinen poika, tunsi kunnian ja isää kohdanneen\nkatkeran loukkauksen, joka sai hänet nousemaan isää puoltamaan. Siis\nensiksikin muistamme häntä, hyvät herrat, koko elämämme ajan. Ja\nvaikka me olisimme kiinni mitä tärkeimmissä tehtävissä, saavuttaisimme\nkunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen, — niin älkää kuitenkaan\nunohtako koskaan, kuinka hyvä meidän kerran oli täällä kaikkien\nyhdessä, kun meitä yhdisti niin hyvä ja kaunis tunne, joka kenties teki\nmeidätkin tänä aikana, jolloin rakastimme onnetonta poikaa, paremmiksi\nkuin mitä me itse asiassa olemme. Rakkaat ystäväni, kyyhkyläiseni, —\nsallikaa minun nimittää teitä näin, — kyyhkyläisiksi — sillä te kaikki\nmuistutatte suuresti noita kauniita, harmaasilmäisiä lintuja nyt tällä\nhetkellä katsellessani teidän herttaisia, armaita kasvojanne, — rakkaat\nlapsukaiseni, kenties te ette ymmärrä, mitä minä teille sanon, sillä\nminä puhun usein sangen epäselvästi, mutta sanani jäävät kuitenkin\nteille mieleen, ja joskus vielä te yhdytte niihin. Tietäkää siis, ettei\nole mitään korkeampaa eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä\nhyödyllisempää vastaiselle elämälle kuin jokin hyvä muisto, varsinkin\nlapsuudessa, vanhempain kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän\nkasvatuksestanne, mutta jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka\non säilynyt lapsuuden ajoista saakka, kenties onkin paras kasvatus.\nJos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle,\nniin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain\nyksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, niin sekin voi joskus olla\npelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitäkin, emme jaksa\nvastustaa huonoa tekoa, nauramme ihmisen kyynelille ja sellaisille\nihmisille, jotka sanovat niinkuin Kolja äsken huudahti: »Tahdon kärsiä\nkaikkien ihmisten puolesta», — tämmöisistäkin ihmisistä me kenties\nhäijysti teemme pilkkaa. Ja kuitenkin, miten ilkeitä lienemmekin,\nmistä Jumala meitä varjelkoon, niin muistaessamme, kuinka me saatoimme\nhautaan Iljušaa, kuinka me rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään\nja kuinka me nyt puhuimme näin ystävinä yhdessä tämän kiven luona,\nkaikkein kovasydämisinkään ja kaikkein ivallisinkaan meistä, jos meistä\nsellaisia tulee, ei kuitenkaan uskalla sisimmässään nauraa sille,\nkuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Vieläpä enemmänkin,\nkenties tämä yksi muisto juuri pidättää hänet tekemästä suurta pahaa,\nja hän muuttaa mieltään ja sanoo: »Niin, minä olin silloin hyvä, rohkea\nja rehellinen.» Naurahtakoon vain itsekseen, se ei tee mitään, ihminen\nnauraa usein hyvälle ja kauniille; se johtuu vain kevytmielisyydestä;\nmutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, että kun hän naurahtaa, niin\nhän heti sanoo sydämessään: »Ei, minä tein pahoin, kun naurahdin, sillä\ntämmöiselle ei saa nauraa!»\n\n— Niin se ehdottomasti tulee olemaan, Karamazov, minä ymmärrän teidät,\nKaramazov, — huudahti Kolja, ja hänen silmänsä välähtivät. Poikien\nmielet kuohahtivat ja hekin tahtoivat huudahtaa jotakin, mutta\nhillitsivät itsensä ja katselivat silmiään pois kääntämättä sekä\nliikutettuina puhujaa.\n\n— Tätä minä puhun siinä pelossa, että meistä tulisi huonoja, —\njatkoi Aljoša, — mutta miksi meistä pitäisikään tulla huonoja, eikö\ntotta, hyvät herrat? Olkaamme ensiksi ja ennen kaikkea hyviä, sitten\nrehellisiä, ja sitten — älkäämme milloinkaan unohtako toisiamme. Minä\ntoistan sen taaskin. Omasta puolestani lupaan teille, hyvät herrat,\nettä minä en unohda teistä ainoatakaan, muistan jokaisen kasvot, jotka\nnyt minuun katsovat, vaikkapa kolmenkymmenenkin vuoden kuluttua.\nÄsken Kolja sanoi Kartašoville, että me muka emme halua tietää, »onko\nhän maailmassa vai ei!» Mutta voinko minä unohtaa, että Kartašov on\nmaailmassa ja ettei hän nyt enää pahastu sillä tavoin kuin silloin, kun\nhän sai selville Troijan perustajat, vaan katsoo minuun herttaisilla,\niloisilla kelpo silmillään. Hyvät herrat, rakkaat poikani, olkaamme\nkaikki jaloja ja rohkeita niinkuin Iljušetška, viisaita, rohkeita ja\njaloja niinkuin Kolja (joka kuitenkin tulee paljon viisaammaksi, kun\nkasvaa suuremmaksi), ja olkaamme yhtä kainoja, mutta samalla viisaita\nja herttaisia kuin Kartašov. Mutta miksi minä puhun heistä kahdesta!\nKaikki te, hyvät herrat, olette minulle tästälähin rakkaita, kaikki\nteidät minä suljen sydämeeni ja pyydän teitä sulkemaan niinikään minut\nsydämeenne! Mutta kuka meidät yhdisti tämän hyvän ja kauniin tunteen\nkautta, jota me nyt aina, koko elämämme ajan, tulemme muistamaan ja\ntahdomme muistaa, kuka muu kuin Iljušetška, hyvä poika, herttainen\npoika, ikuisiin aikoihin asti meille kallis poika! Älkäämme unohtako\nhäntä milloinkaan, säilyköön hän ikuisessa ja kauniissa muistossa\nmeidän sydämissämme nyt ja ikuisiin aikoihin!\n\n— Niin, niin, ikuisessa muistossa, — huusivat kaikki pojat heleillä\näänillään, ja heidän kasvonsa ilmaisivat liikutusta.\n\n— Muistamme aina hänen kasvonsa ja hänen pukunsa ja hänen köyhät\nsaappaansa ja hänen ruumisarkkunsa ja hänen onnettoman syntisen isänsä\nja senkin, kuinka hän rohkeasti yksinään nousi koko luokkaa vastaan\nisäänsä puoltamaan!\n\n— Muistamme, muistamme! — huusivat taas pojat. — Hän oli urhoollinen,\nhän oli hyvä!\n\n— Ah, kuinka minä häntä rakastin! — huudahti Kolja.\n\n— Ah, lapsikullat, ah, rakkaat ystävät, älkää pelätkö elämää! Miten\nkaunis onkaan elämä, kun tekee jotakin hyvää ja oikeata!\n\n— Niin, niin, — toistivat pojat riemastuneina.\n\n— Karamazov, me rakastamme teitä! — huudahti voimatta itseään hillitä\neräs ääni, luultavasti Kartašovin.\n\n— Me rakastamme teitä, me rakastamme teitä, — yhtyivät kaikki. Monien\nsilmissä kimaltelivat kyynelet.\n\n— Eläköön Karamazov! — lausui riemuissaan Kolja.\n\n— Ja ikuinen muisto kuolleelle pojalle! — lisäsi Aljoša taas\ntunteikkaasti.\n\n— Ikuinen muisto! — yhtyivät uudelleen pojat.\n\n— Karamazov! — huudahti Kolja. — Sanooko uskonto totta siinä, että me\nkaikki nousemme kuolleista ja heräämme uuteen elämään ja näemme taas\ntoinen toisemme ja jokaisen ja myöskin Iljušetškan?\n\n— Ehdottomasti me nousemme kuolleista, ehdottomasti näemme toinen\ntoisemme ja kerromme iloiten ja riemuiten toisillemme kaikki, mitä\non tapahtunut, — vastasi Aljoša puoleksi leikillään ja puoleksi\nriemastuksissaan.\n\n— Ah, kuinka hauskaa se tulee olemaan, — pääsi Koljan huulilta.\n\n— No, mutta nyt lopetamme puheet ja lähdemme hänen muistojuhlaansa.\nÄlkää antako sen seikan ahdistaa mieltänne, että syömme siellä\npannukakkua. Sehän on ikivanhaa, ikuista, ja siinäkin on hyvää, — sanoi\nAljoša nauraen. — No, menkäämme! Lähdemme nyt käsi kädessä.\n\n— Ja näin kuljemme aina, koko elämän, käsi kädessä! Eläköön Karamazov!\n— huudahti vielä kerran riemuissaan Kolja, ja kaikki pojat yhtyivät\nvielä kerran hänen huutoonsa.\n\n\n\n"]