[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSa6NKDkZXhaADQ_ddipXxHA9BDhITBYMB4c_81prGzQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2942,"Vanhaa viiniä uudessa leilissä","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"2942-valkonen-tatu-vanhaa-viinia-uudessa-leilissa","2942__Valkonen_Tatu__Vanhaa_viiniä_uudessa_leilissä","Pakinoita","muistelmat",[],[],"fi",1929,null,18090,122015,false,78007,[23],"Finnish wit and humor",[],[],2026,"Kokoelma humoristisia pakinoita 1920-luvun lopun Suomesta. Teksteissä käsitellään satiirisella otteella muun muassa nykyajan nuorisoa, uutta tekniikkaa, kieltolakia ja maaseudun elämää.","Tatu Valkosen 'Vanhaa viiniä uudessa leilissä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2942 E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VANHAA VIINAA UUDESSA LEILISSÄ\n\nPakinoita\n\n\nKirj.\n\nTATU VALKONEN [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Taiteilija, maanviljelysneuvos, hevonen, patruuna, patrunessa y.m.\n Kotiapulaiskoulu.\n Kouluretkeilyt.\n Nykyajan nuoriso.\n Päärynä.\n Opettavainen kertomus.\n Tiedemiehen kohtalo.\n Amerikkalaista.\n Palvelijatarkysymyksestä.\n Tarina suuresta lännestä.\n Onnen avain.\n Naurishuhdan isännän konekauppa.\n Ihmiskone.\n Tuloilmoitusaikoina.\n Vähäisen lukkarin seikkailu.\n Aikamme nuori nainen.\n Rautatiematka kieltolakimaassa.\n Puhuva filmi.\n Salatieteiden tutkijat huom.!\n Maisteri Köyhänen ja hänen torakkansa.\n Ne autot, ne autot!\n Keksijät hoi!\n Nykyaikaista rakennustoimintaa.\n Rouvien parissa.\n Ainoastaan miehille.\n Terveiset maalta.\n Ulkomaanpasseista.\n Juttu kesäleskestä.\n Mitä Venäjän nainen voi opettaa maailmalle.\n\n\n\n\nTAITEILIJA, MAANVILJELYSNEUVOS, HEVONEN, PATRUUNA, PATRUNESSA Y.M.\n\n\nMekin olemme nähneet parempia päiviä. Aikoinamme olimme nim. nuorempana\nopettajana maankuulussa maanviljelyskoulussa, jonka johtajana oli\noikein maankuulu maanviljelysneuvos. Tästä riippuu, että me osaamme\npuhua maanviljelyksestä yhtä hyvin kuin moni maanviljelyshallituksen\nvirkamies ja ehkä paremminkin.\n\nMutta meidän aikomuksemmehan ei ollut ruveta puhumaan itsestämme, vaan\nkerromme siitä, kuinka Lippo saapui tähän maanviljelyskouluun ja antoi\naihetta tähän pakinaan.\n\nMaanviljelysneuvos oli lähtenyt erääseen komiteaan, jollaisia\nmaanviljelysneuvoksilla aina on, ja kun hän saapui tältä matkalta\nkotiinsa, niin oli reen edessä uusi ja komea hevonen. Se oli hieman\nvaahdossa, mutta ilmoitettiin apulaiselle, nim. allekirjoittaneelle,\nettä kyllä Lippo osaa juosta ja kunnolla rekensä kuljettaa, mutta tällä\nkertaa on Lippo sattunut juoksemaan liiaksi, niin että siitä tämä Lipon\nvaahtoaminen johtuu.\n\nJa mentiin sitten tätä ihmekappaletta katsomaan. Taiteilija, joka\noli maanviljelysneuvoksen sukulainen ja joka asui talossa, vaikka\noli saapunut läheisen tehtaan patruunan kuvaa maalaamaan, otti\nheti paikalla esille kangaskappaleen ja pensselinsä ja värinsä ja\nikuistutti Lipon. Ja maanviljelysneuvos esitti sekä taiteilijalle että\nallekirjoittaneelle Lipon sukutaulun. Siitä selvisi, että Lippo oli\nmitä korkeinta ja hienointa sukua ja että ainoastaan yksi rengas oli\nhieman epäselvä, mutta siitäkin piti tulla selvyys ensi tilassa. Ja\nsitten sanottiin apulaiselle, että tällä hevosella ei aja kukaan muu\nkuin maanviljelysneuvos itse ja taiteilija ja Renki-Aapo.\n\nSen jälkeen syötiin Lipon harjakaiset ja maistettiinpa siinä vähän\nmiestä väkevämpääkin joukkoon.\n\nJa nyt vasta alkaa oikeastaan meidän pakinamme. Illalla tuossa kello\n10 aikaan, jolloin talossa, jossa painuttiin aikaisin yöpuulle, jo\nkaikki nukkuivat, naputti taiteilija meidän akkunallemme ja ilmoitti,\nettä nyt on sinullakin kunnia päästä Lipon kanssa kyytiin. Hyvin pian\nhuomasimme, mistä tämä kohteliaisuus johtui, sillä se johtui siitä,\nettä meillä sattui olemaan rekiliiterin avain ja myöskin avain siihen\npieneen kulmikkoon, jossa talon parhaat valjaat olivat. Mutta siitä\nemme sillä kertaa mitään puhuneet, sillä olimme hyvin mielissämme,\nkun pääsimme tällä paraatihevosella ajelulle. Hevosen valjastaminen\nreen eteen ja yleensä muidenkaan ajopelien eteen ei ole meidän\nvahvimpia puoliamme. Ojentelimme taiteilijalle valjasvehkeitä ja näytti\nmeistä siltä, että hän teki työnsä hyvin kunnollisesti. Hän oli nim.\ninnostunut hevosmies.\n\nLopuksi annettiin Lipolle puolikas leipää, jonka jälkeen meidät\nistutettiin karhuntaljalle reen takaistuimelle, jotavastoin taiteilija\nistahti kuskille, ja niin lähdettiin matkaan. Meistä tuntui koko ajan,\nettä reki vähä väliä tahtoi asettua tielle poikittain ja huomautimmekin\ntästä parikin kertaa taiteilijalle, mutta saimme kuulla sen vastauksen,\nettä minä olen ensimäinen mies hevosen hännästä ja tiedän, mitä täällä\ntapahtuu.\n\nMutta sitten tuli eteemme eräs rautatien ylikäytävä ja tuskin olimme\nradalle päässeet, kun kuului junan vihlaiseva vihellys. Emme tiedä,\nmiten reestä linkosimme, mutta yht'äkkiä näimme Lipon riistäytyvän\nvaljaistaan sekä taiteilijan ja itsemme vyöryvän alas ratavallia, ja\nolisimme ehkä vyöryneet hyvinkin pitkälle, ellemme olisi tärähtäneet\nerääseen kantoon. Mutta reki rusahti hienoksi junan alla.\n\nKinoksessa syntyi sitten seuraava keskustelu: Taiteilija sanoi meille,\nettä miks'et sinä sittenkin katsonut, että toinen aisa oli irti. Nyt on\nmennyt rikki tämä kartanon kaikkein paras paraatireki, ja sitäpaitsi,\nmissä on Lippo? Kyllä olisi minun pitänyt tietää, ettei ajomatkalle\npidä koskaan lähteä sellaisen kanssa, joka ei hevosten päälle ymmärrä.\n\nMurheellinen näköala oli tosiaankin edessämme, sillä reki oli\nmurskaantunut niin pieniksi säpäleiksi, ettei siitä kirvesvarren\nkokoista kappaletta olisi mistään saanut. Reen jalaksetkin olivat aivan\npieninä sirpaleina. Ei siinä voinut allekirjoittanutkaan muuta kuin\npurskahtaa itkuun ja sanoa, että millä minä tämän kaiken maksan?\n\nMutta silloin rupesi taiteilija yht'äkkiä elämään. Hän kysyi, että onko\nsinulla, Tatu, tupakkaa? Ja löytyihän takin taskusta muutama paperossi\nja taiteilijan taskusta tulitikkulaatikko. Pantiin aluksi tupakaksi,\njonka jälkeen taiteilija sanoi, että nyt on otettava Lippo kiinni.\n\nMutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Lippo päästi meidät sangen\nlähelle, mutta juuri silloinkuin se oli käden ulottuvilla, pisti se\nmahtavaksi neliksi ja turhaan houkuttelimme sitä luoksemme. Mutta,\nmissä on hätä suurin, siellä on myöskin apu lähin, ja niinpä huomasimme\nvalon pilkoittavan eräästä tien varrella olevasta torpasta.\n\nTänne astui taiteilija ja pyysi ostaa yhden reikäleivän. Kun kauppa\noli tehty, niin halkaistiin tämä reikäleipä, ja sen jälkeen molemmat\nlähentelimme kavalanviekkaasti Lippoa, ja tarttuipa se lopulta meidän\nleivänpuolikkaaseemme. Ja nopeammin kuin tämä on ajateltu, heittäytyi\ntaiteilija kahareisin hevosen selkään ja sanoi, että juokseppa sinä,\nTatu, perästä. Juostavahan siinä oli, eikä matkakaan ollut pitempi kuin\n3 km, mutta susiturkissa ja karhuntaljaa kantaen tuntui tämäkin matka\nikuisuudelta, kunnes saavuttiin perille, nim. sen patruunan kartanoon,\njonka muotokuvaa taiteilija oli maalaamassa.\n\nJa niin talutettiin Lippo talliin ja astuttiin patruunan luokse\nvierailulle ja hauska vierailu siitä tulikin. Mutta, kun vierailu oli\nloppunut, niin silloinpa valjastettiinkin Lippo patruunan kuomureen\neteen ja tällä reellä ajettiin maanviljelysneuvoksen kotiin. Kun\nAlpo-renki kysyi meiltä, että minkävuoksi herroilla on toinen reki,\nniin vastasi taiteilija siihen, että te olette hankkineet taloon uuden\nhevosen, mutta me taas olemme hankkineet uuden ja paremman reen, sillä\neihän näin hyvää hevosta kannata valjastaa niin huonon reen eteen kuin\nse entinen reki oli.\n\nSeuraavana päivänä rupesi tuo kirottu kappale, jota kutsutaan\npuhelimeksi, soimaan ja sattui, kaikeksi onneksi, allekirjoittanut\nolemaan langan päässä. Puhelimessa patruuna vaati jyrkästi rekeänsä\ntakaisin ja sanoi tietävänsä meidän onnettoman seikkailumme\nrataylikäytävällä. Vavahti siinä allekirjoittaneen sydän ja eihän siinä\nmuuta voinut kuin pyytää setä-patruunaa odottamaan, kunnes taiteilija\ntulisi puhelimeen. Hän sattui olemaan lähellä ja ilmoitti, ettei rekeä\ntosiaankaan voida luovuttaa, mutta sitävastoin hän mielellään maalaisi\nmyöskin patruunan rouvan muotokuvan, jos kuva voitaisiin asettaa\nreen vastineeksi. Sopimus siitä lopulta tuli, sillä kun puhelu oli\npäättynyt, niin ilmoitti taiteilija meille, että nyt on tämä rekiasia\nkaikiksi ajoiksi kuitattu.\n\nKertoa täytyy myöskin, kuinka tämä patrunessan muotokuva maalattiin.\nTaiteilija pistäytyi useamman kerran patruunan luona piirtämässä\nskitsejä ja syömässä hyviä päivällisiä, kunnes patruuna lopulta\nsanoi, että tuleeko tästä valmista tai otanko minä rekeni pois.\nSilloin taiteilija huomasi, että nyt on tosi kysymyksessä ja eräänä\niltapäivänä hän kauheasti kiroillen ryhtyi työhön. Kangas pingoitettiin\nkehyksellensä. Sitten maalattiin tauluun musta tausta, joka tapahtui\nhämmästyttävän nopeasti, kestäen tämä taustan maalaaminen noin\n20 minuuttia. Tämän jälkeen tälle mustalle taustalle asetettiin\nvalkoinen naisen juhlapuku. Itse muotokuvan maalaus alkoi ranteista.\nEnsin maalattiin 2 rannerengasta, sen jälkeen ranne, sitten sormet\nja briljanttisormukset asianomaiseen nimettömään ja muihin sormiin.\nKasvoja ei siis toistaiseksi tässä taulussa ollut ensinkään. Tämän\njälkeen ryhtyi taiteilija suunnittelemaan kaulakoristetta ja muisteli\nmonta kertaa, että olikohan siinä neljä tai viisi briljanttia, mutta,\nkun hän ei tästä asiasta päässyt täyteen varmuuteen, niin päätti hän\nasettaa siihen kuusi. Sen jälkeen maalattiin korvarenkaat ja yhä\nedelleen ei kasvoista ollut tietoakaan. Ja niin pysähtyi taiteilija\näkkiä työssänsä. Hänet valtasi hermostus ja ryhtyi hän kävelemään\nedestakaisin lattialla ja lopulta hän pysähtyi, katsoi meitä hyvin\nkriitillisesti silmiin ja kysyi, että muistatko sinä, minkä värinen\ntukka tällä patrunessalla on? Tähän me vastasimme, että meidän on\nsitä aivan mahdoton muistaa, sillä me emme ole asianomaista ihmistä\nensinkään nähneet, sillä niinkuin hyvä veli muistaa, niin patrunessa ei\nollut ensinkään läsnä silloin kuin me olimme vierailulla.\n\nJaa, se on totta, sanoi taiteilija. Eihän tästä työstä taida tulla\nmitään. Harmillinen paikka. Koko taulu olisi valmis, eikä siitä puutu\nmuuta kuin kasvot.\n\nMutta eikös veli ole käynyt tekemässä useampia skitsejä?\n\nEihän niitä ole tullut tehdyksi. Joka kerta kuin olen talossa ollut,\nolemme joko syöneet aamiaista tai päivällistä ja niinkuin näet tästä\nskitsikirjasta, niin en ole tullut piirtäneeksi siihen patruunaa enkä\npatrunessaa, vaan heidän koiransa, joka on muuten hyvin viisas elukka\nja jolla on tosiaankin aivan ihmisen silmät.\n\nMe ehdotimme, että ainakin koira, joka oli muuten erittäin hyvin\npiirretty, olisi liitettävä tauluun ja parilla pyhkäisyllä tämä koira\nilmestyikin kankaalle ja silloin taiteilija sai uuden ajatuksen.\n\nHän tarttui puhelimeen ja soitti patrunessalle itselleen ja\nkysyi häneltä, mikä on oikeastaan patrunessan tukan väri ja noin\nparinkymmenen minuutin ristikuulustelun jälkeen oli hän kysellyt\npatrunessalta, onko hänellä suora tai väärä nenä, minkäväriset\nsilmät hänellä oikeastaan on ja hänen heitettyään puhelintorven\npaikalleen, ilmestyivät pian kasvotkin tauluun. Kun ne olivat\nilmestyneet paikalleen, niin veti taiteilija vielä hieman harmaata\nväriä niiden päälle, ilmoittaen samalla, että varmuuden vuoksi ovat\nkasvot asetettavan hieman varjoon, sillä hän ei ole aivan varma\nyhdennäköisyydestä.\n\nJa tämän jälkeen taiteilija vihelteli ja oli mielissään ja sanoi,\nettä nyt on vaikein osa työstä tehty, sillä patruuna itse on hyvin\npian maalattu. Tämä patruunan muotokuvan maalaus alkoi siten, että\nensin maalattiin hänen musta kravattinsa ja sen jälkeen hyvin\nrohkeilla pensselivedoilla musta miehen puku, jonka jälkeen taiteilija\nväripaletistaan otti punaista, sinistä, keltaista ja viheriäistä ja\nasetti paikoilleen patruunan nenän. Tässä työssä ei pensseli oikein\nriittänyt, vaan käytettiin siinä myös apuna sormia ja niin pian kuin\nnenä oli valmis, ilmestyivät muut kasvojen osat paikoilleen, ehkä\nnopeammin kuin tämä on lausuttu. Toisin sanoen, myöskin patruuna oli\nvalmis ja taiteilijan suurtyö, jonka alkuvalmisteluihin oli mennyt pari\nkuukautta, oli tehty. Saatuaan työnsä valmiiksi, tarttui hän meidän\nvyötäröihimme ja sanoi, että nyt, Tatu, pannaan valssiksi ja muutamia\nvalssin askelia siinä otettiin, mutta sillä surkealla seurauksella,\nettä patruuna putosi telineiltään suin päin lattialle, ja kun hänet\nsiitä nostettiin ylös, niin oli hänen naamataulunsa verrattain oudon\nnäköinen. Mutta eipä siinä paljon työtä tarvittu, ennenkuin taiteilija\noli asettanut patruunan naamataulun entiseen kuntoonsa. Ainoa surkeus\noli vain se, että patruunan ensimäisessä maalauksessa sangen kiiltävä\nja iloisen näköinen naama oli muodostunut hieman synkähkön ja\nrokonarpisen näköiseksi.\n\nMutta työ oli, niinkuin sanottu, tehty ja hyvin tyytyväisiä itse\nasiassa olivat asianomaiset muotokuviinsa. Komeat paljastajaiset\nsiinä vietettiin. Patruuna tosin väitti, että hänen naamansa on\nhieman rokonarpisen näköinen ja patrunessa huomautti, että hänen\nkasvonpiirteissään on jotain outoa, mutta tämän asian kuittasi\ntaiteilija sanomalla, ettei hän suinkaan ole mikään värivalokuvaaja, ja\nettä jos herrasväki tahtoo itsestään värivalokuvia, niin olkaa hyvä ja\nkääntykää valokuvaajan eikä taiteilijan puoleen. Taiteilijan taulu nim.\nesittää asianomaisen luonnepiirteet ja siitä näkyy, \"hur en konstnär\nser en människa\". [\"Minkälaiselta ihminen taiteilijasta näyttää\".]\n\nTähän tämä maalaushomma päättyi tyydytykseksi kaikille asianomaisille.\nJa monet taidenäyttelyt kiersivät nämä taulut, tuottaen lopulta\npatruunan kuva Wienin taideakatemian kultamitaliin tekijälleen.\n\nMutta Liposta ja kartanon reestä ja rautatiejunasta ei ole kukaan muu\npuhunut kuin allekirjoittanut, ja vasta senjälkeen kuin 20 talvea\non satanut lumensa tapahtuman päälle ja Lippo, maanviljelysneuvos,\npatrunessa ja patruuna ovat siirtyneet paremmille laitumille.\n\n\n\n\nKOTIAPULAISKOULU.\n\n\nKotiapulaiskoulun perustamisen aate on jo jonkun aikaa ollut ilmassa.\nOlemme viime vuosina tavanneet useita rouvia ja keskustelleet heidän\nkanssaan kotitalousapulaisista, sillä se on kysymys, josta aina\nrouvasväen kanssa saa kiitollisen puheenaiheen.\n\nYleinen mielipide rouvien keskuudessa näyttää olevan se, että\nkunnollinen kotitalousapulainen tätä nykyä kuuluu harvinaisuuksiin.\nTavallisin tämän ammattikunnan vika on, että asianomainen on\ntavattavissa ainoastaan silloin kuin häntä ei tarvittaisi. Silloin\nhän laiskasti venytteleiksen kaikilla niillä paikoilla, joissa\nhäntä ei kaivata ja kyllästyttää emäntänsä sydämen joko tylsällä\nvaiteliaisuudellaan tai liiallisella suunsoitollaan. Mutta silloin kuin\nhäntä tarvittaisiin, häviää hän olemattomiin. Ei silti, että hänestä\nitse asiassa olisi mitään sanottavaa apua, vaan joka tapauksessa olisi\nhänen läsnäolonsa toivottava jo senkin vuoksi, että hänelle palkka\nmaksetaan. Tottakai hänen palkkansa edestä edes täytyisi näyttää\nnaamansa.\n\nKun kotiapulainen sitten lopulta pitkien etsiskelyjen jälkeen\nlöydetään, niin on häntä melkein mahdoton saada työhön. On\nkärsivällisyyttä koettelevaa nähdä hänen suunnatonta hitauttaan ja sitä\nvastenmielisyyttä, jolla hän tarttuu tehtäviinsä. Talon vieraat saavat\nodotella tuntimäärin kahvi- tai teekuppostansa, ja kun se lopulta\nsaapuu perille, niin maistuu se tiskivedelle eikä suinkaan sille\nihanalle ja virkistävälle juomalle, joksi se on aiottu.\n\nMutta kaikkein kauheimpia ovat sentään vaatimattomat päivällis- tai\nillalliskutsut. Vaikka rouva antaisi kuinka selvät ja yksityiskohtaiset\nohjeet tahansa, niin ruuan laitosta kuin sen tarjoilusta, niin menee\nkaikki aina päinvastoin kuin on ollut tarkoitus. Ja kaiken lisäksi se\nsuurenmoinen saamattomuus ja hitaus. Ellei rouva itse oikeastaan tekisi\nkaikkea, niin kuivin suin siinä saisivat vieraat talosta lähteä.\n\nMutta, vaikka tämä kaikki jo on hermoja rasittavaa ja vieläpä\nheikkosydämiselle ihmiselle suorastaan terveyden tilaa järkyttävää,\nniin kauhein on sittenkin vielä jälellä. Tiskit ovat tehtävät ja kun\nkotiapulainen pääsee tiskipaljun ääreen, niin vasta silloin hänessä\npaljastuu hänen oikea hävittävä luonnonlaatunsa. Mitä hienommasta\nja hauraammasta astiasta on kysymys, sitä kovakouraisemmin sitä\nkäsitellään. Hienoja kristalleja ja hienoja lasiastioita suorastaan\npaiskellaan toisiaan vastaan ja samassa rytäkässä pyöritellään parhaat\nporsliinit. Kaikki ulkonemat, niinkuin kädensijat, kahvikuppien korvat\ny.m. hangataan tässä myllyssä pois ja sen jälkeen tapahtuu huolimaton\nkuivaus, jossa lasien reunat lohkeilevat, kantalasien jalustat\nkatkeavat j.n.e j.n.e.\n\nTämän jälkeen latoo petollinen kotiapulainen astiat kaappiin siten,\nettä ne näyttävät aivan ehjiltä ja vasta viikkojen, jopa vasta\nkuukausien jälkeen paljastuu lopullinen hävityksen kauhistus. Silloin\nei kotiapulainen ole niitä miehiäkään, vaan väittää röyhkeästi, että\nhän ei suinkaan tiedä, kuka on astiat särkenyt, jotavastoin sen rouva\nparhaiten tietänee.\n\nOlemme m.m. tavanneet erään murtuneen keski-ikäisen rouvasihmisen.\nTaivas ei ollut hänelle siunannut lapsia, joten perheessä oli\nainoastaan 2 jäsentä, hänen miehensä ja hän. Olemme tämän rouvan luona\njuoneet kahvia kokonaisen iltapäivän ja ottaneet osaa hänen suruihinsa.\nHänellä on nim. 3 palvelijaa ja niinkuin jo talouden pääluku osoittaa,\npitäisi 3-henkisen palveluskunnan, vaikkakin herrasväellä on vain 6\nhuonetta kaikkine nykyaikaisille mukavuuksineen, kyetä pitämään tämä\ntalous mallikelpoisessa kunnossa. Mutta, hyvä lukija, luuletko, että\nnäin on asian laita? Nämä 3 kotitalousapulaista ovat liittoutuneet\nkeskenään mitä pirullisimpiin salajuoniin ja helposti ymmärrettävää on,\nettä yhden ihmisen on mahdotonta pitää silmällä kolmea viekkauteensa\nnähden ensiluokkaista kotiapulaista. Ja kun sen lisäksi Rietrikki,\nse on talon herran nimi, suhtautuu aivan jäätävän kylmäkiskoisesti\ntämän onnettoman rouvan taloushuoliin, niin että usein näyttää\nsiltä kuin olisi hän melkein liittynyt kotiapulaisten kanssa yhteen\nkatkeroittaakseen tämän jo muutenkin kovasti koetellun perheenemännän\nelämän, niin voi helposti käsittää, että tämäkin perheenemäntä syvästi\nkaipaa ensiluokkaisia, koulutettuja kotiapulaisia.\n\nJa juuri tämän rouvan pyynnöstä mekin lämpimästi kannatamme\nkotiapulaiskoulun perustamista. Siihen nähden, että kotiapulaisten\npalkat tätä nykyä ovat suunnilleen samat kuin sairaanhoitajattarien,\nehdottaisimme, että sisäänpääsyvaatimukseksi kotiapulaiskouluun\nasetettaisiin esim. keskikoulukurssi. Luonnollisesti vaadittaisiin myös\ntodistus terveestä ruumiinrakennuksesta y.m. Oppiaineista mainittakoon\nerikoisesti siivoamismekaniikka, tiskauskemia, mekaaninen teknologia\n(veitsien hiomiset, perehtymys tarpeellisiin työkalujen korjaustöihin)\nj.n.e., pyykkäystekniikka kursseineen orgaanisessa ja epäorgaanisessa\nkemiassa, termodynamiikassa ja polttoaineiden tuntemisopissa, jonkun\nverran farmakognosiaa, kasvitiedettä, eläintiedettä, mittausoppia,\nvarsinkin stereometriaa, fysiikan pääpiirteet, ensimmäisen asteen\nyhtälöt yhdellä tuntemattomalla y.m. y.m. Luonnollisesti olisi\ntämän ohessa myös annettava hieman yleissivistystä, esim. lyhyt\nkurssi kansantaloustieteessä, talousmaantieteessä, valtiotieteessä\nja yleisessä historiassa, jotapaitsi opintoihin olisi liitettävä\nterveysoppikurssi, sairaanhoitokurssi y.m. Selvää on, että edellä\nesitetty vaatimaton luettelo ei voi olla täydellinen eikä se ole\nsellaiseksi tarkoitettukaan, siinähän on vain esitetty muutamia yleisiä\nsuuntaviivoja.\n\nSiihen nähden, että kotitalous sittenkin on maamme eittämätön\npääelinkeino, niin että ei löydy ainoatakaan maamme suurmiestä eikä\nnaista, jotka eivät joka hetki olisi kosketuksissa tämän tärkeän\ntaloudenhaaran kanssa, niin ovat tässä suhteessa tehdyt laiminlyönnit\nkiireimmiten korjattavat. On perustettava tarpeellinen määrä 3-vuotisia\nkotitalousapulaiskouluja ja kotitalousapulaisiksi olkoot jo muutaman\nvuoden päästä oikeutettuja ainoastaan täyden kurssin suorittaneet\nkotitalousteknikot.\n\n\n\n\nKOULURETKEILYT.\n\n\nUusimpien nykyajan keksintöjen joukossa on n.s. kouluretkeilyillä\nhuomattava asema. Jo maaliskuun alkupäivinä ilmoitetaan oppilaille,\nettä heillä on tilaisuus ottaa osaa Tukholmaan, Osloon ja Köpenhaminaan\ntehtävään retkeilyyn, jommoinen maksaa ainoastaan Smk. 1,250:-\nhengeltä, jossa summassa kaikki mahdolliset alennukset on otettu\nhuomioon, jotapaitsi laivassa voidaan saada ravitseva aamiainen Smk:lla\n5:-.\n\nKun siis herrasväki Tuppuran kaksoistyttäret ja näitä vuotta nuorempi\npoika eräänä aurinkoisena maaliskuun päivänä saapuivat koulusta kotiin,\nniin ei heidän isänsä, kamreeri Tuppura, voinut aavistaa, että tästä\npäivästä olisi tuleva kohtalokas merkkipäivä herrasväki Tuppuran\nelämässä.\n\nEnsimmäisenä saapui kotiin lyseolainen Kaaleb Tuppura, joka piti\nisälleen ensin lyhyen esityksen niistä loistavista matematiikan,\nsaksan, englannin y.m. kokeista, jotka hän viime aikoina oli\nsuorittanut, jonka jälkeen hän suoraan ja avomielisesti esitti kaikki\nkouluretkeilyä koskevat seikat sekä kysyi senjälkeen:\n\n— Kiltti isä! Voinko minä saada 1,250 markkaa sitä retkeilyä varten?\n\nJohon kamreeri Tuppura vastasi seuraavasti:\n\n— Et.\n\nTämän jälkeen saapuivat paikalle herrasväki Tuppuran molemmat\ntyttäret Saara ja Deboora, lankesivat isänsä kaulaan ja selittivät,\nettä he aivan hyvin tänä kesänä voivat käydä entisissä, vanhoissa\nkesäkapoissaan, jotapaitsi hattujen muodit tällä kertaa ovat siksi\nmitättömässä määrässä muuttuneet, että he aivan hyvin voivat käyttää\nviimekeväisiä hattujaan, jotapaitsi ne kengät, jotka viime keväänä\nostettiin, olivat lujuutensa puolesta ihmeteokset, joten he vielä tänä\nkesänä aivan hyvin voivat niitä käyttää.\n\nHeidän vielä näin puhuessansa oli myös rouva Tuppura saapunut\nhuoneeseen, jonka jälkeen herra Tuppura kolmen naisen käsien\nhyväilemänä tunsi kokoavansa maasta kuni höyhen, ja hänelle\nselitettiin, että Saaralla ja Debooralla oli harvinainen tilaisuus\nlähetä sivistyksen huippuja ottamalla osaa Tukholmaan, Köpenhaminaan\nja Osloon tehtävään kouluretkeilyyn, joka maksaa tuon mitättömän\nsumman Smk. 1,250:- hengeltä, joka ja enemmänkin säästyy siinä, että\nSaara ja Deboora eivät tarvitse mitään uusia kesä- eikä syys- eikä\ntalvitamineita. Jonka jälkeen kolme ääntä asetti kamreeri Tuppuran\nvastattavaksi kysymyksen:\n\n— Rakas, pieni, kiltti isäkulta! Pääsevätkö Saara- ja Deboora-tytöt\nkesäretkeilylle?\n\nJohon kamreeri Tuppura, kooten viimeiset voimansa, vastasi seuraavasti:\n\n— Eivät!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHienotunteisuutemme ei salli meidän ryhtyä kuvaamaan niitä synkkiä\nristiriitoja, jotka tämän jälkeen alkoivat raastaa kamreeri Tuppuran\nennen niin sopusointuista perhettä. Kun perheenisä saapui kotiin, oli\nhän kuulevinaan joka nurkasta huokauksia ja tukahutettuja nyyhkytyksiä.\nRouva Tappuran sydän, joka jo usein ennenkin oli kangerrellut, alkoi\nkäydä epäsäännölliseksi. Kamfertin ja valeriaanan lemu täytti huoneet.\nTyttäret olivat menettäneet ruokahalunsa ja lausuivat hiljaa kalvavia\nepäilyksiä tulevaisuudestaan, koska heidän oli aivan mahdotonta\npystyä kilpailemaan sellaisten toverien rinnalla, jotka suorastaan\nsivistyskeskuksissa olivat saaneet nauttia tiedonpuun hedelmiä. Nuori\nherra Tuppura oli käynyt apaattiseksi. Hän ilmoitti, että hänet on\nkokonaan syrjäytetty toverien seurasta, jotka paraikaa suunnittelevat\ntulevan kouluretkeilyn yksityiskohtia, joten hän näkee edessään\nyksinäisen miehen synkän ja ilottoman tulevaisuuden, ilman seuraa,\nilman kehittymismahdollisuuksia ja ilman elämäniloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun määräpäivä retkeilyn osanottomaksujen suorittamiseen tuli, oli\nkamreeri Tuppura nostanut pankista viimeiset säästönsä, Smk. 3,750:-,\njotka hän oli koonnut tulevan vuoden veronmaksuja varten. Herrasväki\nTuppuran perheessä vallitsee taas elämänilo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pian vuotavat kyyneleet. Taas jäytävää epätoivoa. On käynyt\nselville, että herättäisi yleistä pahennusta, jos Saara ja Deboora\nmuiden niin hyvin puettujen tovereidensa joukossa esiintyisivät\nvanhoissa, kuluneissa ja uloskasvaneissa puvuissaan. He eivät\nainoastaan häpäisisi itseään ja Tuppuran perhettä, vaan myös koko sitä\nmaata, jota he matkallaan huomattavissa sivistyskeskuksissa aikovat\nedustaa. Pyrkiihän Suomi juuri nyt tasa-arvoiseksi Skandinavian maiden\nkanssa. Nuorukaisen Kaaleb Tuppuran vaatteet ovat sitäpaitsi suorastaan\nterveydelle vaaralliset. Itämeren keväiset viimat läpäisevät ne kuin\nseulan ja sellaista palttoonluuskaa kuin se, jota Kaaleb aivan viime\naikoihin on käyttänyt, ei Skandinavian maissa liene kellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamreeri Tuppura on vanhentunut. Hänen kaljunsa on laajentunut, hopeaa\non entistä enemmän ilmestynyt hänen ohimoilleen, hänen vartensa on\nkumara ja hänen vaatteensa tuntuvat oudon väljiltä. Huhuillaan, että\nhänen asiansa olisivat vähän niin ja näin. Mutta se on parjausta.\nHän tekee työtä, työtä. Hän suorittaa kaikkea, mistä vain maksetaan.\nAamuisin hän purkaa laivanlasteja satamassa, iltaisin hän naputtelee\nkirjoituskonetta ja öisin hän mitättömästä maksusta korjailee eräiden\ntuttujen pedagogien oppilaiden laskuvihkoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSatamasta lähtee uljas valtamerihöyry. Sen kannella on kouluretkeilylle\nlähtevää kultaista nuorisoa. Siellä nähdään m.m. Saara ja Deboora\nuudenaikaisissa puvuissaan ja muotihatuissaan, siellä nähdään Kaaleb\nTuppura hienossa urheilupuvussaan tennisrakettikoteloinen. Ja rannalla\nnähdään rouvineen kamreeri Tuppura hyvästelemässä lapsukaisiaan ja\nantamassa heille viimeisiä neuvojaan. Ja kun laiva irtautuu laiturista,\nkajautetaan laulu:\n\n— Nyt riennämme pois me Suomesta j.n.e.\n\n\n\n\nNYKYAJAN NUORISO.\n\n\nOlemme pistäytyneet täti Eulalian puheilla ja pyysi hän meitä\nkirjoittamaan muutaman sanan nykyajan nuorisosta. Me huomautimme,\nettä olemme oikeastaan jäävi tästä asiasta puhumaan, sillä olemmehan\nitsekin vielä sangen nuori ja vaikka meille on siunattu vakava luonto,\nniin sattuu meille aina silloin tällöin joku lankeemuskin, niin että\nriehahdamme lyömään iloksi, niinkuin kuka nuorukainen tahansa.\n\n\"Niin\", sanoi täti Eulalia, \"paljon surua olet sinä, Tatu, sekä\nvanhemmillesi että minullekin tuottanut, mutta kun sinä katselet minuun\nnoine viisaine sinisen harmaine silminesi ja pyydät niin kauniisti\nanteeksi, niin täytyyhän siinä vanhat synnit unohtaa.\n\n\"Mutta oikeastaan pyytäisin kysyä sinulta, eikö nykyaikainen nuoriso\nole aivan sairaalloinen jazzeilleen, polvihameineen, polkkatukkineen,\ncharlestoneineen ja kattilankansimusiikkeineen?\"\n\n\"No, mutta, onko täti Eulalia sitten oikeastaan, joskus kuullut tai\nnähnyt jazzattavan?\"\n\n\"En\", vastasi täti Eulalia, \"en ole sitä tosin kuullut enkä nähnyt,\nmutta olen siitä paljon lukenut ja sitäpaitsi olen tästä asiasta\nkuullut monta sangen mielenkiintoista esitelmää.\"\n\nSiihen nähden, että me itse olemme sangen nuori ja vilkas, niin me\ntietysti puolustimme nuorisoa. Kysyimme täti Eulalialta, eivätkö hänen\naikanaan esim. tädit puhuneet maailman turmeluksesta ja selittäneet,\nkuinka esimerkillistä ja puhdasta heidän nuoruutensa oli.\n\nTätä ei täti Eulalia oikein täydellisesti myöntänyt, mutta sanoi\nkuitenkin, että kyllähän sitä heidänkin aikanaan syntiä tehtiin ja\nmoraalia saarnattiin.\n\nJa kun näin olimme päässeet luottamuksellisen puheen alkuun ja\ntyhjentäneet muutaman kupin kahvia, niin rohkaisimme me mielemme ja\nkysyimme täti Eulalialta, että eikö meidän sallittaisi näyttää hieman\nnäitä nykyaikaisia tansseja, sillä ainakaan tällaista näytöstä ei\npitäisi voitaman synniksi katsoa.\n\nSaimme täti Eulalian suostumuksen ja aloimme siis viheltää jazzia ja\nottaa sulavia tanssiaskeleita, mutta koska esityksemme ei muodostunut\ntarpeeksi kuvaannolliseksi, pyysimme täti Eulaliaa naiseksemme ja\nniin pyörimme pian täydessä jazzin tahdissa täti Eulalian huoneen\nparkettilattialla.\n\nEmme tiedä, kuinka kauan tätä tanssia olisi kestänyt, sillä aloimme\nsiihen innostua, se kun on mielestämme verrattain yksinkertaista ja\nterveellistä ruumiinliikuntoa, ellei täti Eulalia äkkiä olisi päästänyt\nkimakkaa kirkaisua ja vaipunut satoinekaksinekymmenine kiloineen meidän\nkäsivarsiemme varaan, jolloin mekin menetimme tasapainon.\n\nTämä täräys oli siksi ankara, että täti Eulalian japanilainen maljakko\nsyöksyi jalustaltaan ja pirstaantui tuhansiksi palasiksi.\n\nKun me kohotimme katseemme, niin kiintyivät silmämme täti Eulalian\npalvelijattareen, vanhaan Klaaraan, joka seisoi oven suussa\nsuolapatsaaksi muuttuneena.\n\nKun olimme saaneet täti Eulalian sohvalle ja palauttaneet vanhaan\nKlaaraan hänen puhekykynsä, niin jouduimme kuulemaan kaksiäänisen\nesitelmän nykyaikaisesta nuorisosta.\n\nSillä sen sijaan, että täti Eulalia olisi asettunut meitä puolustamaan\nKlaaran tuomiota vastaan, yhtyi hän Klaaraan ja nykyajan nuoriso meidän\nkanssamme sätittiin pahanpäiväiseksi.\n\nKlaara ja täti Eulalia olivat sitä mieltä, ettei nykyajan nuorisoa enää\nmikään voi pelastaa turmeluksen tieltä. Nykyajan nuorisossa ei ole enää\nmitään ihanteellisuutta, ei mitään korkeiden arvojen tunnustamista eikä\nmitään jaloja pyrkimyksiä. Se ei ajattele mitään muuta kuin tanssia,\nmusiikkia ja koreata pukeutumista. Onneton on koko Europa ja koko\nmaailma ja varsinkin köyhä Suomi, kun täältä vanhat siirtyvät ikuiseen\nlepoon ja isänmaan kohtalot joutuvat tämän nuorison käsiin.\n\nJa loppui saarna sanoihin: \"Mitä sinuun, Tatu, tulee, niin juuri\nsinun kaltaistesi kautta on tämä turmelus maailmaan tullut, sillä sen\nsijaan, että sinä koettaisit sitä estää, niin sinä vielä kehtaat tulla\ntemppuilemaan tänne vanhojen ja vakavien ihmisten joukkoon. Koeta\nsinäkin palata elämän vakavuuteen ja kun olet parantanut itsesi, niin\nkirjoita nuorisolle, että sekin tapansa parantaisi.\"\n\nKun nyt täti Eulalia tällä tavalla on määrännyt meille tämänpäiväisen\nkirjoituksemme aiheen, niin kehoitamme täten nuorisoa luopumaan\njazzista ja charlestonista ja kaikesta nykyaikaisesta hullutuksesta ja\nrupeamaan sellaisiksi esimerkillisiksi olennoiksi kuin heidän isänsä ja\näitinsä nuorina olivat.\n\nTämän teemme sitä suuremmalla syyllä, kun me itse kovasti kärsimme täti\nEulalian kanssa tanssimamme jazzin seurauksista, sillä toinen jalkamme\nnyrjähti kompastuksessamme ja molempia ranteitamme, jotka kaatuessamme\njoutuivat täti Eulalian alle, pakoittaa niin vietävästi, ettemme tahdo\nvoida näitä rivejä kirjoittaa.\n\nVälttäkää joka tapauksessa jazzaamista ja charlestoonaamista henkilön\nkanssa, joka painaa yli 100 kiloa!\n\n\n\n\nPÄÄRYNÄ.\n\n\nTämä kertomus on sangen murheellinen, sillä he eivät saaneet toisiaan.\n\nHerra Piipari oli monta vuotta viettänyt vanhanpojan lohdutonta elämää.\nMutta kylmän pinnan alla kyti hänessäkin sammumaton hehku, jonka kerran\npiti ilmiliekkiin puhkeaman.\n\nHerra Piipari oli onnistunut kaikessa muussa paitsi naisten\nkeskuudessa. Nämä havaitsivat hänet köykäiseksi, vaikka hän painoikin\n10 metristä leiviskää ja vaikka hänellä oli pankkikirja, kaupungintalo,\nmaatila ja auto eli siis kaikki, mitä nykyajan nainen vaatii.\n\nLukijattaremme varmaankin ihmettelee, minkävuoksi herra Piiparilla ei\nollut menestystä kauniimman sukupuolen keskuudessa, mutta ehkä oli\ntähän syynä se, että, vaikka meidän herramme oli häntä valmistellessaan\nkäyttänyt runsaasti ainetta, niin hän oli silloin, kuin oli päästy\npäärustinkiin, väsynyt työhönsä. Kasvojen alaosa kyllä oli vielä\nmukiinmenevä, mutta nenä esim. oli suurempi kuin aatelismiehen,\nja muodoltaan muistutti se muovailematonta savimöhkälettä, ja oli\nsiihen sitäpaitsi tullut aivan liiaksi väriä, joten se säteili\nkaikissa taivaankaaren vivahduksissa, jotapaitsi sen päässä nähtiin\nkasvannainen, jota ei nykyisillä kirurgian keinoilla voitu poistaa.\nTukka-ainetta sitävastoin ei hänelle ollut riittänyt, sillä ne punaiset\nhaivenet, joita hänellä vielä oli jälellä, ympäröivät ainoastaan niskaa\nja korvien seutuja. Muu päälaki oli täysikuuta ja oli ollut sitä jo 20\nikävuodesta alkaen.\n\nNäin oli siis herra Piipari joutunut osaksi aivan tahtomattaan pysymään\nerossa kauniimmasta sukupuolesta, ollen hänen miltei ainoana seurana\nkonttoristinsa Hätänen ja yksinomaisena huvinansa silloin tällöin\njalkapallopeli, jossa varsinkin Hätänen oli mestari.\n\nMutta hänenkin vuoronsa oli tuleva. Hänen taloonsa oli muuttanut\nrouva Svensson täysi-ikäisen tyttärensä Svean ynnä koiransa Kaaron\nkanssa. Rouva Svensson oli pian huomannut, että talon isäntä ehkä\nsopisi hänen Sveallensa, ja päätti kerran kutsua talon isännän\nluokseen vaatimattomille päivällisille. Ja ettemme väsyttäisi lukijaa,\ntyydymme toteamaan, että kaikki meni suunnittelujen mukaan. Kolmannen\npunssilasin ääressä jäivät molemmat nuoret yksin ja vaipui neiti Svea\nherra Piiparin kaulaan sanoen: \"Minä olen sinua aina rakastanut, rakas\nKaarloni\".\n\n\"Mistä sinä tiedät, että minun nimeni on Kaarlo?\"\n\n\"Sehän seisoo sinun nimikilvessäsi\", vastasi Svea.\n\nNäin oli nuori pari salakihloissa. Mutta kihlaustahan ei sopinut\njulkaista, ennenkuin nuori pariskunta oli esiintynyt julkisesti yhdessä\njossain huomattavammassa tilaisuudessa.\n\nAsia järjestettiin siten, että eräs rouva Svenssonin tuttavista piti\nsuuret tanssiaiset, joihin tuleva sulhanen kutsuttiin. Myös hänen\nkonttoristilleen Hätäselle annettiin kutsut, sillä kenties kelpaisi\nhänkin jonkun mammantytön omaksi.\n\nKellonlyönnilleen saapuikin siis Piipari konttoristinsa Hätäsen kera.\n\nJa oli herra Piiparille ja Hätäselle opetettu kaikki hienot\nseurustelutavat ja olivat he moitteettomassa puvussa shapoklakkeineen\nja muine hienouksineen.\n\nJa aluksi kaikki meni sääntöjen mukaan.\n\nTuli sitten väliaika, jolloin nautittiin virvokkeita. Herra Piipari\nojensi kohteliaalla kumarruksella neiti Svenssonille viinirypäleitä ja\nkomean ranskalaisen päärynän. Mutta tämä päärynä oli niin suuri, ettei\nse oikein pysynyt lautasella, ja kun neiti Svensson tarttui lautaseen,\nniin päärynä vierähti lattialle.\n\nHerra Piipari yritti heti tarttua päärynään, mutta syviin kumarruksiin\ntottumattomana hän menetti tasapainonsa, hänen frakkinsa repesi selästä\nja nopeammin kuin tämä on kerrottu, hän makasi avuttomana lattialla.\n\nNähdessään esimiehelleen sattuneen tapaturman syöksyi herra Hätänen\npaikalle, mutta samalla kertaa riensi sinne monta muutakin, ja niinpä\nei kukaan saanut käsiinsä päärynää, vaan vieri se erään kaapin alle.\n\nHerra Piipari oli tällä välin noussut ja poistunut erääseen\nsivuhuoneeseen, jossa hänen tuleva anoppimuorinsa, jolla aina oli\nkaikki vehkeet mukanaan oli vetänyt frakin selkäsauman kiinni.\n\nLuulisi siis, että koko asia olisi kuitattu, mutta niinpä ei ollutkaan.\n\nNeiti Svensson piti päärynöistä.\n\nVarsinkin oli hän ihastunut ranskalaisiin päärynöihin.\n\nKun hän huomasi, että päärynämalja oli tyhjä, kiintyivät hänen\nkatseensa vaistomaisesti kaapin alla olevaan päärynään.\n\nSe jäi hänen mieleensä, eikä hän voinut sitä unhoittaa.\n\nErään tanssin jälkeen joutui hän sattumalta hetkeksi yksikseen eräälle\ntuolille aivan lähelle kaappia ja silloin hän potkaisi sitä päärynää\nsaadakseen sen pois kaapin alta ja saadakseen sen käsiinsä.\n\nMutta tämän edesottamisen olivat herrat Piipari ja Hätänen huomanneet.\n— Rouva Svensson oli heille kummallekin opettanut, että naisen ei saa\nantaa nostaa mitään lattialta, vaan on kohteliaan kavaljeerin aina\nkiiruhdettava apuun.\n\nKun siis neiti Svensson kurottautui ottamaan päärynää käsiinsä, syöksyi\nherra Hätänen toisesta nurkasta häntä auttamaan.\n\nPäärynän oli ensiksi saamaisillaan käsiinsä herra Hätänen, sillä hän\noli nuorempi ja notkeampi.\n\nMutta eihän tuleva sulhasmies voinut tätä sallia, joten hän potkaisi\npäärynän etemmälle lattialla niinkuin jalkapallon ikään, ja kiiruhti\ntarttumaan siihen kiinni.\n\nMutta herra Hätänen oli mestarillinen jalkapalloilija, ja hänessä\nheräsivät hänen urheiluvaistonsa, joten hänkin vuorostaan potkaisi\npäärynää ja lähti juoksemaan sen perästä.\n\nMutta silloinpa olivat muidenkin kavaljeerien jalkapalloiluvaistot\nheränneet — eihän mies nykyään edes ole sivistynyt, ellei hän kykene\npotkimaan jalkapalloa — ja pian pyörivät kaikki juhlan kavaljeerit\ntämän päärynän kimpussa lennättäen sitä nurkasta nurkkaan ja yrittäen\ntarttua siihen kiinni.\n\nKaikkein epätoivoisimmin pyöri joukossa herra Piipari, joka ei\nensimmäisen kerran perästä ollut onnistunut saamaan ainoatakaan\nkunnollista potkausta.\n\nMutta kerran onnistui hänkin kaikella valtavalla voimallansa\npotkaisemaan ja silloin lensivät päärynäntähteet ynnä herra Hätänen\nsuoraan neiti Svenssonin päälle.\n\nPotkaus oli niin valtava, että neiti Svensson ja herra Hätänen kuolivat\n— niin väitetään, liekkö totta. Päärynästä ei jäänyt jäljelle muuta\nkuin jätteitä herra Piiparin kengän kärkeen.\n\nNäin päättyi siis tämä romaani onnettomasti. He eivät saaneet toisiaan.\n\n\n\n\nOPETTAVAINEN KERTOMUS.\n\n\nLeopardi nimeltä \"Rex\" oli kauan aikaa ollut Lontoon eläintieteellisen\npuutarhan ylpeys. Se oli komein kaikkien eläintieteellisten tarhojen\nleopardeista. Kuninkaallisin liikkein näytteli se yleisölle mahtavaa\nvartaloaan ja miehekkäitä kasvojaan. Se olisi kelvannut maalattavaksi\nminkä korkean suvun aateliskilpeen tahansa.\n\nTurhaan oli tarhan johtokunta etsinyt sille kyllin arvokasta puolisoa.\nMutta vihdoin löytyi kaukaisista neekerimaista leopardikaunotar, joka\nkatsottiin \"Rexille\" kyllin arvokkaaksi. Sille annettiin nimeksi\n\"Regina\", s.o. kuningatar, ja se tuotiin eräänä kauniina kevätpäivänä\ntulevan aviopuolisonsa asuntoon. Suuri uteliaiden joukko oli\nkerääntynyt katsomaan, mitenkä kuninkaallinen pariskunta suhtautuisi\ntoisiinsa.\n\nKun nuori rouva oli astunut uuteen asuntoonsa, niin nousi sulhasmies\nkomeimpaan asentoonsa, väänteli mahtavia viiksiänsä ja loi siihen\nyhden lumoavimmista silmäyksistänsä, niinkuin monokkelisilmäinen\nsalonkileijona ainakin.\n\nMutta sen sijaan, että nuori aviopuoliso olisi kainosti punastuen\nalkanut tehdä naisellisen viehkeitä suloliikkeitä, se päästi ilmoille\nhirvittävän karjunnan, niin että häkin kalterit ryskivät ja utelias\nyleisö hätkähti kauhusta sydänjuuriaan myöten. Sitten se paiskasi\nvoimakkaalla käpälällä kuninkaallista aviopuolisoansa korvalle, niin\nettä tämä keränä kieri pitkin häkin lattiaa.\n\nJa tästä hetkestä alkaen sai \"Rex\" jättää entiset keikailevat\nnuorenmiehen tapansa. Ei siinä päässyt enään paraatikävelylle itseään\nnäyttelemään ja silmää iskemään. Kun ruoka-aika tuli, niin ajettiin\nhänen majesteettinsa kuningas ruokavadin äärestä kaukaisimpaan\nnurkkaan, jossa se sai odotella siksi kuin hänen majesteettinsa\nkuningatar oli syönyt parhaat palat ja jättänyt luut \"Rexin\"\nkaluiltaviksi.\n\nHämmästyttävän pian tyytyi \"Rex\" kovaan kohtaloonsa. Alussa se oli\nvähin murissut ja näytellyt hampaitansa, josta oli vain seurauksena\nuudistettu selkäsauna, mutta vähitellen se alkoi alistuvasti tehdä\ntuttavuutta katselijoiden kanssa. Se pisteli kielensä kalterien raosta\nja otti nöyrästi vastaan sen pienen ruuanavun, mitä sieltä voitiin\ntarjota. Sitäpaitsi oli se hyvin tyytyväinen, kun pikku pojat ja tytöt\nsitä silittivät ja hyväilivät, ja erittäin mielellään juoksi se heidän\npallojensa perästä, kun niitä heitettiin häkkiin. \"Rex\"-parasta oli\ntullut kohtaloonsa tyytyväinen tohvelisankari.\n\nMutta kovasti näytti tämä uusi elintapa siihen koskeneen, sillä\nvähitellen muuttui \"Rex\" hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Lopulta se\nvetäytyi häkin äärimmäiseen nurkkaan, jossa se teki mitä merkillisimpiä\nvoimisteluliikkeitä, varsinkin usein seisoen etukäpälillään tai niillä\npiesten rautaristikkoa niin, että veri kynsien alta tuiskui. Sitäpaitsi\nse aukoili suutansa, päästeli jonkunlaista heikkoa ärinää ja mulkoili\nsilmiään.\n\nKaikki luulivat, että \"Rex\"-parka oli nöyryytyksen vuoksi menettänyt\njärkensä.\n\nMutta eräänä helteisenä aamupäivänä selvisi arvoitus. Sillä yht'äkkiä\n\"Rex\" nousi. Päästi hirmuisen karjunnan ja otti arvokkaimman ilmeensä\nja paiskasi hänen majesteettiansa kuningatarta kaikin voimin korvalle\nniin, että tämä vuorostaan kieri pitkin häkin lattiaa. Ja kun se siitä\nyritti nousta ylös, sai se uudestaan ympäri korviaan niin, että maailma\nsen silmissä musteni. Ja niin ajettiin \"Regina\" vuorostaan nurkkaan\nja sai syödä ne luupalaset, mitä \"Rex\" itse sille suvaitsi säästää.\nSillä \"Rex\" oli harjoitellut viime ajat sekä äänenmuodostusta että\nkorvapuustin antoa ja oppinut taas luottamaan itseensä.\n\nTätä tilannetta kesti vain pari päivää, sillä sen jälkeen alkoi \"Rex\"\nmitä ritarillisimmin kohdella parempaa puoliskoansa. Se alkoi sitä\nhyväillä kaiken yleisön nähden ja kantoi aina parhaat palaset sen\neteen. Eikä aikaakaan, niin avioparin onni lisääntyi vielä silläkin,\nettä heidän elämäänsä ilmestyi sulostuttamaan nuori ja kaunis\nperintöruhtinas. Kaunein leopardi maailmassa.\n\nTällainen on tämä kertomus. Ja se eroaa monesta opettavaisesta sadusta\nsiinä, että se on sanasta sanaan tosi.\n\nOttakoon siis siitä oppia se, joka haluaa.\n\n\n\n\nTIEDEMIEHEN KOHTALO.\n\n\nTiede pyrkii kaikilla aloilla totuuteen. Kun se on jonkun syvän synnyn\nsaanut selville, niin se ei pane kynttiläänsä vakan alle, vaan antaa\nrikkaudestansa kaikille, jotka köyhät ja raadolliset ovat.\n\nJo ammoisista ajoista ovat erinäiset tiedemiehet ja varsinkin teosoofit\nhuomanneet, että eläimellisen ruumiin kudos ruuaksi käytettynä\nsäilyttää ominaisuuksia siitä eläimestä, johon se kuuluu. Kun ihminen\nsiis tällaista eläimellistä kudosta esim. pihvien, lihapullien,\nkotlettien y.m. muodossa syö, niin siirtyy häneen fysiologisesti\nominaisuuksia kyseenalaiselta eläimeltä. Toisin sanoen häränlihan\nsyöjään siirtyy härkämäisiä ominaisuuksia, vasikanlihan syöjään\nvasikkamaisia j.n.e., jotavastoin esim. linnunlihan syönti on vain\nomiansa kohottamaan asianomaista korkealle jokapäiväisyyden yläpuolelle\nja kohti sinitaivasta, niinkuin esim. pyypaistin vaikutuksesta hyvin\ntiedämme.\n\nMutta useimmassa tapauksessa ei siis lihan syönnin vaikutus ole\nihmiselle hyödyllinen, vaan päinvastoin pilaa ihminen syömällä lihaa\nterveytensä, raaistuttaa luontonsa ja tyhjentää kukkaronsa.\n\nTästä syystä on tohtori Hindhede jo vuosikymmeniä kokeillut\nkasvisruuilla ja pyrkinyt pääsemään selville terveellisimmästä ja\nsopivimmasta ja helppohintaisimmasta ravintojärjestyksestä. Niinkuin\nkaikki tiedemiehet, niin hänkin käytti kokeisiinsa aluksi kaniineja,\nmutta sitten kun hän oli päässyt suunnasta selville, alkoi hän kokeilla\noikein ihmisten kanssa. Hän palkkasi siis itsellensä useampia tällaisia\n\"koekaniineja\", joista tällä kertaa herättää erikoisesti huomiotamme\nherra Madsen. Luonnollisesti nämä kaksijalkaiset koekaniinit voivat\nerittäin hyvin, vahvistuivat viisaudessa ja hengessä, voimistuivat\nruumiillisesti ja säteilivät henkevyyttä, mutta Madsen oli sentään\ntohtori Hindheden mieleisin ja onnistunein \"koekaniini\". Hän ei\ntarvinnut koko päivänä muuta ruokaa kuin yhden sipulinkuoren täytettynä\nhöyryytetyillä kauraryyneillä, retikka viipaleen, porkkanapalasen,\npunajuuripalasen, ja teelusikallisen perunajauhoja. Jotka kaikki\nruoka-aineet hän huuhteli alas lasillisella Köpenhaminan ruskahtavaa\nvesijohtovettä.\n\nSiihen nähden, että herra Madsen ei polttanut tupakkaa, eikä syönyt\nmakeisia, eikä juonut kahvia, eikä maitoa, eikä muita kalliita,\njuoksevia aineita, kävi hänen elämänsä hyvin halvaksi, sillä hänen\nruokansa maksoi ainoastaan 7 äyriä (70 penniä) päivässä. Sitäpaitsi\npuski herra Madsen tohtori Hindheden puutarhassa ankarasti töitä,\nlihoi, voi hyvin ja oli aina hyvällä tuulella.\n\nKun nyt Hindhedellä oli tämäntapaisia uskollisia palvelijoita,\njoiden ruokakaan ei paljon maksanut, ja kun hänellä sitäpaitsi oli\nrunsaanlaisesti potilaitakin, niin on selvää, että kruunu kruunun\njälkeen kilahteli Hindheden vasemmanpuoleiseen pöytälaatikkoon, jossa\ntalon rahat säilytettiin. Mutta kerran tarvitsi tohtori Hindhede\nrahoja, sillä hän oli saanut postissa suuren lähetyksen vegetarista\neli kaalikirjallisuutta. Ja senvuoksi aukaisi hän lippaansa, jossa\npiti olla 400 kruunua, mutta sieltä ei löytynytkään muuta kuin 4\nruostunutta, luteenväristä äyrinpahaista.\n\nJa kaikkien tutkimusten tulokseksi tuli, että rahat oli pimittänyt\nherra Madsen. Ja arvatkaa mihin hän oli ne käyttänyt. Joo, hänen\ntaskustaan löytyi maksettuja ravintolalaskuja, joissa vilisi pihvejä\nja kotletteja, jotapaitsi selvisi, että palanpainikkeeksi oli käytetty\nerästä ainetta nimeltä \"snaps\", jota sanaa emme kykene suomeksi\nkääntämään, mutta joka lienee alkoholipitoista juomaa, jossa on\nrosentteja enemmän kuin 2, ja sana \"pilsner\", jolla tuskin tarkoitetaan\nSinnepryykohvin 2 prosentin pilsneriä. Lähemmät tutkimukset osottivat\nmyös, että herra Madsen oli myynyt huomattavan määrän tohtori Hindheden\nkorukantisinta kaalikirjallisuutta ja kun tohtorimme silmä kovana herra\nMadsenia hänen rötöstensä johdosta kuulusteli, niin sanoi tämä paatunut\nlurjus, ettei hän milloinkaan ole tullut ajatelleeksikaan, että tohtori\nitsekään tosissaan uskoisi, että sellaisella kananruualla kukaan\nihminen voisi elää, ja että, jos herra tohtori haastaa hänet oikeuteen\nvarkaudesta, niin hän puolestaan antaa herra tohtorille vastahaasteen\neläinrääkkäyksestä.\n\nIkävä kyllä, päättyi tämä asia suloiseen sovintoon, joten Köpenhaminan\ntuomioistuimet eivät ole tulleet tilaisuuteen tarkemmin perehtyä herra\nHindheden kokeiluihin.\n\n\n\n\nAMERIKKALAISTA.\n\n\nKaikilla meillä on se käsitys, että amerikalainen se vasta on haka.\nEihän suomalainen työmies missään kestä järkiperäisesti kasvatetun\namerikalaisen työläisen rinnalla ja otti millä alalla työskentelevän\namerikalaisen tahansa, niin tietää jo koulupoika, ettei täältä\nEuropasta yleensä löydy hänen vertaistansa. Mutta on sitä sentään\ndollarinkin maassa miehenvetelyksiä, joiden vertaisia vanhasta\nEuropasta saa hakea, ja sellainen on seuraavan tosikertomuksen sankari.\n\nKaunis miss Evelyn kasvoi vanhempiensa kodissa Broadwayn varrella \"kuin\nkukka kaunis, ihana, vihreellä nurmella\". Kunnes mr. Bromton ilmestyi\npaikalle ja alkoi kuiskailla hänen korviinsa ihania sanoja ja lähettää\nhänelle kukkavihkoja, timanttisormuksia, autoja ja huvialuksia y.m.\nhyvää. Ja niin tapahtui, että miss Evelynistä kirkollisen vihkimisen\nvoimalla eräänä kauniina perjantaipäivänä tuli mrs Bromton.\n\nJa niinkuin yleinen tapa on, niin päätti tämäkin pariskunta\nlähteä häämatkalle. Tilattiin siis loistohytit Cunardlinjan\n\"Scythia\"-nimiselle laivalle ja tätien, setien, serkkujen ja ystävien\nsaatellessa ja kukkia ja riisiryynejä heitellessä astui nuori pari\nlaivaan. Nuori rouva painui pukeutumishuoneeseensa, sillä hän oli\nsaanut tai ainakin luuli saaneensa nokihiutaleen nenänsä päähän.\n\nMutta mr Bromton jäi kannelle ja alkoi silmäillä vilkasta elämää\nsatamassa. Tuttavat olivat jo lähteneet, mutta äkkiä hän huomasi\nlaiturilla erään hyvin tunnetun henkilön. Tämän henkilön havaitessaan\nmuisti mr. Bromton, ettei hänellä ollut laivassa mukanaan ensinkään\n\"Moonshinea\". Hän kiiruhti siis alas laivalta ja antautui\nkeskusteluihin, jonka jälkeen molemmat asiakkaat poistuivat erääseen\nlähellä satamaa olevaan rakennukseen.\n\nNuori rouva oli suorittanut pukeutumisensa ja siirtynyt laivan\nkannelle, jossa hän katseli mielenkiinnolla, kuinka laivaa irroitettiin\nlaiturista ja kuinka kääpiömäiset hinaajat vetivät tuota valtameren\njättiläistä sataman suulle, jossa sen valtavat koneet alkoivat iskeä ja\nalus omin voimin halkoa aaltoja. Mutta vähitellen olisi hän halunnut\nmyöskin mr. Bromtonin seuraa ja painui siis tupakkahyttiin, jossa\nluuli miehensä olevan. Mutta miestä ei ollut tupakkahytissä eikä koko\nlaivassa.\n\nHän oli maistanut \"Moonshineansa\", tietääkseen, mitä lajia hän ottaisi\nmatkaevääkseen ja niin hän oli jäänyt laivasta.\n\nKun tämä asia selvisi nuorelle rouvalle, niin pantiin langaton lennätin\nkäyntiin ja pian päästiin asiasta selville. \"Scythian\" tuli pysähtyä\nBostonissa ennenkuin se kääntäisi keulansa Atlannille ja nuori aviomies\nennättäisi sinne kyllä, kun kiiruhtaisi ensimmäiseen pikajunaan.\n\nBostonissa astui nuori rouva laivankannelle ja etsi miestänsä. Paljon\nja hyvännäköisiä miehiä siellä Bostonin laiturilla kävelikin, mutta\n\"noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.\"\n\nNiin sai siis nuori rouva lähteä Bostonista ilman miestään. Selvä on,\nettä langaton pantiin uudestaan lyömään ja tällöin todettiin, että\nmies oli myöhästynyt junasta. Hän oli kuitenkin sähköttänyt Bostoniin\nhuvipurtensa ja aikoi kiidättää sillä 40 solmun nopeudella \"Scythian\"\nperästä. Nuori rouva lohdutti itseänsä niin hyvin kuin taisi ja päivän\npäästä näkyivät upean huvipurren savut tyynellä taivaan rannalla ja\npian oli Bromtonin huvipursi \"Scythian\" rinnalla.\n\nMutta kun asiaa tarkemmin tutkittiin, niin selvisi pian, että mr.\nBromtonia ei huvipurressa ollut. Hänen oli täytynyt vähän ennen lähtöä\npujahtaa maihin ostamaan erinäisiä pikkuesineitä ja oli hän täten\nmuiden huomaamatta jäänyt laivasta.\n\nSamalla saapui myös langaton sähkösanoma, jossa mr Bromton ilmoitti\nvuokranneensa höyrylaivan ja kiitävänsä jälestä. Hän luuli ennättävänsä\nEnglantiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin rouvansa.\n\nTämän jännittävän seikkailun viimeinen näytös tapahtui Savoy-hotellissa\nLontoossa. Mr Bromton on saapunut Englantiin pari päivää myöhemmin\nkuin hänen rouvansa ja naputtaa rouvansa hotellihuoneuston ovea. Hänet\nkäsketään astumaan sisään.\n\nTurkkilaisella sohvalla istuu rouva selkä päin tulijaa mutta rouvan\nvyötäröiden ympäri oli kierretty erään toisen misterin, lähemmin\ntarkastaessa mr Rivertonin käsivarsi.\n\nNuori rouva käänsi katseensa mr Bromtoniin ja ilmoitti, että hän\nviimeisenä kahtena viikkona on oppinut tuntemaan miehensä paremmin kuin\nedellisinä kahtena vuotena. Mutta kaikkein paras tuttavuus, mikä häntä\nmaailmassa oli kohdannut, oli kuitenkin mr Riverton, jonka kanssa hän\nnyttemmin oli päättänyt mennä naimisiin. Erojutun oli hän jättänyt\nasianajaja Jonesin haltuun New Yorkissa.\n\n\"Se on tarpeetonta\", sanoi mr Bromton, \"en aio riidellä tästä asiasta.\nSuostun puolestani sovinnolla eroon.\"\n\nNiinkuin näkyy, niin ovat Amerikassa sekä miehet että naiset hieman\nerilaisia kuin Europassa. He ovat nim. amerikalaisia.\n\n\n\n\nPALVELIJATARKYSYMYKSESTÄ.\n\n\nHerrasväki Heiskanen oli onnistunut saamaan palvelijattaren.\n\nTalvella he tulevat toimeen ilman talousapulaista, mutta kesällä,\nkun vesi on kannettava, noin 1/2 km päästä ja maito haettava noin\n1 km päästä, pyykit pestävä itse j.n.e., on toimeentuleminen\nollut vaikeampaa. Tästä syystä oli herrasväki Heiskanen päättänyt\ntäksi kesäksi ottaa palvelijattaren ja kääntyi tässä luvallisessa\ntarkoituksessa Paikanvälitystoimiston puoleen. Täältä ilmoitettiin,\nettä palvelijattaria on yleensä saatavissa, mutta että maalle ei\nheistä kukaan halua lähteä. Siinä tapauksessa, että maalle lähteviä\nvastoin luuloa ilmaantuisi, pyydettiin kuitenkin päivittäin soittamaan\ntoimistoon.\n\nKolmen päivän päästä saatiin se riemukas tieto, että löytyi eräs, joka\noli otollinen toimeen. Hän saapui herrasväki Heiskasen luokse, istuutui\nja alkoi seuraavan kuulustelun, johon pääasiallisesti rouva H. vastaili:\n\nOnko talossa lapsia? Onko talossa koiraa? Onko talossa kissaa? Kuka\nkantaa halot? Kuka siivoo huoneet? Kuka kantaa veden? Kuka kantaa\nmaidon? Kuka pesee pyykin?\n\nKysymyksiä tuli siis satamalla, ja kun mainittiin, että m.m. oli\ntarkoitus, että palvelijatar kantaisi vedet, kantaisi maidon, siivoisi\nhuoneet, ja vieläpä laittaisi ruuankin, niin ilmoitti asianomainen\npaikanhakija, ettei hän suinkaan tällaiseen voi suostua. Hän oli\nnim. äskettäin toipunut vaarallisesta sairaudesta ja oli hänen\ntarkoituksensa etupäässä päästä maalle virkistymään, jonka ohessa hän\nesim. voisi jonkun verran auttaa keittiössä ja erinäisissä tapauksissa\nmyös muissakin huoneissa. Mutta mihinkään rasittaviin tehtäviin hän ei\nmitenkään voinut ruveta. Sen nojalla, mitä keskustelusta oli selvinnyt,\nei hän siis katsonut voivansa ottaa tarjottua paikkaa vastaan.\n\nTämän jälkeen kävi vielä kolme muuta, mutta hekin olivat yleensä\ntyytymättömiä tarjottuun paikkaan. Mikä piti herrasväki Heiskasen\nkesäasuntoa liian syrjäisenä, koska sieltä ei esim. voinut päästä\nhuveihin eikä iltamiin, mikä taas ei katsonut olevan takeita siitä,\nettä kesäasunto muutoinkaan tyydyttäisi heidän vaatimuksiaan niin hyvin\nsisustukseen kuin luonnonkauneuteen nähden, ja mikä taas ei ollut\nvakuutettu siitä, että paikka olisi kyllin terveellinen. Kukaan ei\nluonnollisesti katsonut voivansa kantaa halkoja, vettä tai maitoa tai\npestä pyykkiä.\n\nMutta lopulta, niinkuin sanottu, ilmoitti rouva H. minulle\nvoitonriemuisena, että hän oli onnistunut saamaan kesäpalvelijattaren.\n\nTämä herttainen olento oli sitäpaitsi luvannut tulla auttamaan\nsuursiivouksessa, joka oli tehtävä, niinkuin tiedämme, ennen maalle\nlähtöä.\n\nTämän jälkeen annamme puheenvuoron rouva Heiskaselle:\n\nKun ikkuna oli pestävä, niin se Josefiina oli niin kankea, ettei\nse millään kuontunut siihen asentoon, että se olisi voinut sitä\npyyhkäistäkään, ja kun sen piti lattiaa kuurata, niin se ähki ja\npuhki, mutta ei saanut itseänsä sillä tavalla taivutetuksi, että\ntyöstä olisi mitään tullut. Ja kun minä panin sen hellaa pyyhkimään,\nniin se holautti koko vadillisen vettä hellalle ja minä riensin sinne\nauttamaan, sillä vesi alkoi tippua puhtaalle lattialle. Ja kun kattoja\nripsuttiin, niin se kolautti harjalla niin kovasti, että rapningit\ntippuivat.\n\nMutta, kun ruokapöytään astuttiin, niin silloin siihen tuli eloa. Sen\nse heti sanoi, että puuroa minä en syö, mutta voi ja juusto sille\nkelpasi, ja mitä purkkiruokia sattui olemaan, niistä se kyllä huolehti\nja joka sorttia se otti ensiksi.\n\nKun minun mieheni tuli kotiin, niin minä sanoin, että tuo syö enemmän\nkuin me molemmat yhteensä. Mutta silloin soi myös puhelin ja sieltä\nsanottiin, että tämä on sen teillä palvelevan Josefinan täti. Te olette\nsitä tyttöä, joka on heikko ja joka tarvitsee paljon ja voimakasta\nruokaa, pitäneet puutteellisella ruoalla ja vielä maksaneet sille\nvallan mitättömän palkan. Ei sellainen herrasväki, joka ei syö muuta\nkuin silliä ja perunoita, ansaitse kaupunkilaispalvelijatarta, vaan\nottakoon se palvelijattarensa jostakin metsänkorvesta.\n\nTähän se päättyi muuten herrasväki Heiskasen palvelijattaren otto,\nsillä siivouspäivistä maksettiin mielihyvällä runsas lisämaksu ja\nnähtiin senjälkeen, kuinka tämä 17-vuotias satakiloinen sulotar vaivoin\nkaapersi lähimmälle raitiotiepysäkille astuakseen raitiotievaunuun.\n\nJos hän olisi joutunut maalla hakemaan maitoa 1 km päästä, niin siitä\nolisi tainnut tulla hänelle koko päivän matka.\n\n\n\n\nTARINA SUURESTA LÄNNESTÄ.\n\n\nKun kaikki meilläkin kehittyy yhä enemmän amerikalaiseen malliin, niin\ntahdomme kertoa tämän tarinan, sillä aikaa myöten ehkä joku meistäkin\nvoi joutua samaan asemaan kuin tarinan sankaritar ja sankari.\n\nKun herrasväki Hosford vihittiin, niin näyttivät kaikki onnen\nhaltiattaret jakelevan lahjojaan nuorelle parille. Nuori rouva\noli nähkääs lupaava kirjailijatar ja nuori herra oli onnistunut\nerittäin hyvin valitsemaan vanhempansa niin, että hänellä oli sekä\npilvenpiirtäjä että huvilaiva.\n\nMutta 2 vuoden perästä huomautti nuori rouva kirjallisesti, ilmankos\nhän oli kirjailijatar, aviopuolisolleen, että hän tosin yli kaiken\nrakasti aviomiestänsä, Williamia, mutta että hänellä kirjallisen\ntoimintansa vuoksi täytyi olla enemmän aiheita ja enemmän romantiikkaa,\nkuin mitä hän yksitoikkoisissa kotioloissa voi hankkia. Tästä syystä\nhän ehdotti miehelleen, että tämä sallisi hellän ja rakastavan vaimonsa\netsiä kirjallisten harrastustensa vuoksi pieniä seikkailuja kotiolojen\nulkopuolella.\n\nMr William Hosford ilmoitti niinikään kirjallisesti, mutta vielä\nsuuremmassa määrin suullisesti, että hän kaikessa suhteessa käsittää\nvaimonsa kirjalliset harrastukset ja on erittäin huolissaan siitä,\nettei hänen Mabelinsa kirjallinen toiminta parina viime vuotena ole\nkylliksi kantanut hedelmiä. Jonka vuoksi hän, William, kernaasti\nilmoitti suostuvansa vaimonsa ehdotukseen, kuitenkin sillä ehdolla,\nettä hänen aina sallittaisiin olla näkymättömänä osanottajana näissä\nasianomaisissa seikkailuissa sekä tarjota vaimollensa kaikkea sitä\nmahdollista tukea, jota hän ehkä näillä seikkailumatkoillansa joutuisi\ntarvitsemaan.\n\nTähän huomautti mrs Mabel, tällä kertaa suullisesti, hyvin paljon, m.m.\nsitä, että hänen miehensä ei ymmärrä hänen jaloja aikomuksiansa eikä\nnykyajan naista eikä naista yleensä eikä kirjailijan jaloa kutsumusta,\nja että William näin ollen alkaa yhä enemmän tehdä hänelle, Mabelille,\nelämän sietämättömäksi, sillä hän, Mabel, ei ilman muuta voi sallia\nsitä, että hänen syvällinen sielunelämänsä näivettyy — — —\n\nJa vastasi tähän William, myöskin suullisesti, että hän aivan samalla\ntavalla kuin kuka muu aviomies tahansa rakastaa aviovaimoansa ja vaikka\nhän antaisi vaimonsa kirjallisille harrastuksille mitä suurimman arvon,\nniin ei hän missään tapauksessa voi ottaa vastuulleen sitä, että hänen\nvaimonsa syventyy kirjallisiin harrastuksiinsa siinä määrin, että\nhän niiden vuoksi unohtaa oman Williaminsa ja kokonaan ilman hänen\nturvaansa antautuu kaikennäköisiin seikkailuihin, jotka mahdollisesti\nennakkoluuloisissa naapureissa voisivat herättää väärinkäsityksiä.\n\nEmme tahdo pitemmältä referoida tätä keskustelua, mutta ilmoitamme\nvain, että se päättyi kyyneleihin ja sovintoon. Ja sen jälkeen alkoi\nMabel täysin Williamin hyväksymällä tavalla etsiä aiheita teoksiinsa.\nHän päätti nim. ruveta urheilukirjailijaksi eli lähemmin selostamaan\nautourheilua ja senvuoksi hankittiinkin taloon 20,000 dollarin\nloistoauto. Ja hyvin pian huomasi onnellinen William, että hänen\nnuori kirjailijatarvaimonsa taas aivan täydellisesti voi antautua\nkutsumukselleen.\n\nAineistoa koottiin siis oikein moottorin ja bentsiinin voimalla ja\nlopulta sitä oli kerääntynyt niin paljon, että Mabel katsoi voivansa\nruveta kirjoittamaan uutta teostaan. Ja koska oli tullut kaunis kesä,\nhän vetäytyi hienoon kylpylaitokseen kirjallisiin töihin ja sinne piti\nWilliaminkin pian saapua. Tämän jälkeen seurasi noin viikon päivät\nkestävä vaitiolo, jonka jälkeen William sai vastaanottaa ensimmäisen\ntuloksen rouvansa kirjallisesta toiminnasta.\n\nSe ei tosin ollut mikään kirja, vaan kirje, ja sangen sujuvasti\nkirjoitettu. Siinä ilmoitti Mabel, että hän viimeisenä viikkona\noli elämästään oppinut enemmän kuin ennen koko iässään ja että hän\nnyttemmin oli päättänyt erota Williamista ja liittyä mr. Wels'iin,\njoka tänä yhtenä viikkona oli osoittanut enemmän ymmärtämystä\nMabelin kirjallisille y.m. harrastuksille, kuin William koko\nheidän avioliittonsa aikana. Samalla hän ilmoitti, että hänen\nasianajajansa, mr. Pickering, kohdakkoin saapuisi neuvottelemaan asian\nyksityiskohdista, ja että hän ei avioerossa vaadi muuta kuin auton,\nhuvipurren, koiran ja papukaijan. Kaikesta muusta Williamin hänelle\ntarjoamasta hyvyydestä samoin kuin Williamista itsestään hän ilmoitti\nluopuvansa vapaaehtoisesti.\n\nVoisi luulla, että tällainen kirje olisi saattanut Williamin\näärimmäiseen epätoivoon. Näin ei suinkaan käynyt, sillä William oli\ntaitava liikemies, jolla oli myös taitava asianajaja, herra Davis.\nWilliam sähkötti siis Mabelille, että Davis saapuisi hänen luoksensa\nkaikilla valtuuksilla varustettuna ensi tilassa neuvottelemaan.\n\nNeuvottelujen tulos oli yllättävä, sillä niiden perusteella Mabel\nsuostui palaamaan miehensä luokse ehdolla, että hänelle, Mabelille,\nkustannetaan asianajaja Davis'in seurassa kaksi vuotta kestävä Euroopan\nmatka, jonka aikana Davis ja Mabel saavat käyttää Williamin huvipurtta,\nmatkarahoiksi annetaan 150,000 dollaria vuodessa sekä William suostuu\nsiihen, että matkasta saadaan kirjoittaa matkakuvaus..\n\nTätä nykyä kuuluvat William ja Davis käräjöivän keskenään.\n\n\n\n\nONNEN AVAIN.\n\n\nVaikka vihkipallilla onkin annettava niin tiukkoja lupauksia, että\nkerrotaan erään lontoolaisen ylkämiehen kolme kertaa perätysten\npyörtyneen vihkiäisissään, mistä ei kuitenkaan ollut apua, sillä\ntoimitus suoritettiin siitä huolimatta loppuun, niin tällaisista\nsitovista lupauksista huolimatta löytyy kuitenkin sekä meillä että\nmuualla onnettomia avioliittoja.\n\nHuomaamme siis selvästi, että vihkipallilla annetut lupaukset eivät\nriitä, vaan on niitä tehostettava aivan kuin meillä kieltolakia,\nja Amerikassa onkin tullut tavaksi, että ennen vihkimistä tehdään\nlaillisesti pätevä sopimus, joka m.m. sisältää seuraavat kohdat:\n\n1) Kumpikin aviopuolisoista sitoutuu tulemaan kotiin viimeistään klo\n11 illalla. Myöhempään poissaoloon on saatava toisen asianosaisen\nsuostumus.\n\n2) Mies sitoutuu esittelemään vaimolleen kaikki naiset, joiden kanssa\nhän joutuu tekemisiin.\n\n3) Mies sitoutuu aina pitämään sormukset sormessaan.\n\n4) Kaikki valheet, myös hätävalheet, ovat ankarasti kielletyt.\n\n5) Kumpikaan ei saa nauttia väkijuomia ilman toisen suostumusta.\n\n6) Aviopuolisot sitoutuvat joka vuosi olemaan erossa toisistaan yhden\nkuukauden.\n\nOlemme julkaisseet ylläolevan sopimuksen, joka on, niin kuin jo\nmainittiin, laadittava ennen vihkimistä ollakseen laillisesti pätevä.\nSiitä saamme mallia mekin, vaikkei sitä sanasta sanaan tarvitse\nnoudattaa.\n\nMitä esim. kohtaan 5) tulee, niin on meillä voimassa monin\nkerroin tehostettu kieltolaki, joten se on aiheeton. Aivan yhtä\nhyvin voitaisiin vaatia, että aviopuolisot sitoutuisivat olemaan\nvarastamatta, olemaan sytyttämättä murhapolttoja ja siis yleensä\npidättymään kaikenlaisista törkeistä rikoksista. Tämän 5) kohdan sijaan\nehdottaisimme siis ainoastaan sen, että kumpikin aviopuoliso sitoutuu\nnoudattamaan Suomen lakeja ja kaikessa tottelemaan kansaneduskuntaa.\n\nKohtaan 2) tahtoisimme lisätä, että myöskin vaimo velvoitettaisiin\nerinäisissä tapauksissa, ja jos hän suvaitsee, esittelemään miehelleen\nmiespuoliset tuttavansa. Mutta älköön tätä tehtäkö siinä tapauksessa,\nettä mies ei syystä tai toisesta halua tulla näille esitellyksi.\nErinäisissä tapauksissa voi tällainen esittely olla aviomiehen\nruumiilliselle hyvinvoinnille vaarallinen.\n\nMyönnämme, että sormuksen pitäminen liivintaskussa on erittäin ruma\ntapa. Tosin naiset harvemmin ottavat sormuksensa sormesta kuin miehet,\nm.m. siitä syystä, että heillä ei ole liivintaskua, mutta mielellämme\nkuitenkin tasapuolisesti velvottaisimme myös naisen pitämään\nkihlakahleensa sormessaan.\n\nKohdan 4) suhteen olemme hieman epäilevällä kannalla varsinkin mitä\nn.s. hätävalheisiin tulee. Oikein asetettu hätävalhe voi saada\naikaan paljon hyvää, ja rohkenemme väittää, että monta kertaa\npaikalleen heitetyllä hätävalheella on pelastettu lukemattomien\nihmisten aviollinen onni. Toiselta puolen on kohta 4) moraalisesti\nsiksi täysipainoinen, että sitä vastaan on vaikea tehdä päteviä\nmuistutuksia. Tästä syystä ehdottaisimme, siihen nähden, että kohta 4)\nsamoin kuin kohta 5) sisältävät aivan selvän moraalisen vaatimuksen,\njonka noudattaminen on itsestään selvä, että kohta 4) tarpeettomana\npoispyyhittäisiin. Myönnämme, että teemme tämän ehdotuksen suurella\nepäilyksellä.\n\nMitä kohtaan 6) tulee, niin sen johdosta tahtoisimme myös asettua\nhieman epäilevälle kannalle. Sellaisenaan voimme kyllä hyväksyä siinä\nesiintyvän periaatteen, nim. kummankin aviopuolison persoonallisen\nyksilöllisyyden säilyttämisen, mutta meidän on huomattava, että aikaa\nmyöten on avioliitossa otettava myös huomioon lapset. Jos esim.\nperheenisä täksi yhdeksi kuukaudeksi vetäytyy johonkin rauhalliseen\nlepokotiin ja jättää perheenemännän hoitamaan parkuvaa lapsilaumaa,\nniin tuntuu meistä siltä, että tämä kuukauden yksinäisyys ei ole\ntasapuolisesti jaettu. Sama on tietysti asian laita, jos perheenemäntä\nesim. matkustaa Parisiin kehittämään soitannollisia lahjojansa ja\njättää miehensä kotiin lasten valvojaksi. Ehdottaisimme siis tähän\nkohtaan lisättäväksi, että kumpikin olkoon tänä erokuukautena\nvelvollinen vuorolleen jäämään kotiin, sillä ylimalkaan otaksumme\nperheen asioiden menevän rempalleen, jos molemmat aviopuolisot\nyht'aikaa jättävät kodin.\n\nNiinkuin näkyy, voidaan ylläolevaa sopimusmallia vastaan tehdä sangen\npainavia muistutuksia, mutta mielestämme se sittenkin oikein käytettynä\non onnen avain, ja senvuoksi lausumme toivomuksen, että tämäntapaisten\nsopimusten laatiminen käytäntöön meilläkin.\n\n\n\n\nNAURISHUHDAN ISÄNNÄN KONEKAUPPA.\n\n\nMaalla oleskellessamme on meillä tapana seurata korvenraatajan elämää.\nMeidän ei tarvitse kävellä asunnostamme kuin 2 km, ja silloin löydämme\nnykyaikaisen Saarijärven Paavon. Hänen nimensä sattuukin muuten\nolemaan Paavo, vaikkei hänen torpallaan ole sen parempaa nimeä kuin\nNaurishuhta. Hän aloitti nim. maanviljelyksensä tekemällä kotimäkeensä\noikein ensiluokkaisen naurishuhdan, josta korjasi 10 hevoskuormaa\nnauriita. Sen jälkeen hän on raivannut kymmenisen tynnyrinalaa peltoa\nja parikymmentä tynnyrinalaa suoniittyä sekä rakentanut itselleen\nasuinrakennukset, navetat, saunat, riihet y.m. ulkohuonerakennukset.\nViime syksynä ja tänä keväänä hän sitäpaitsi teki pari km hyvää\najotietä, niin että hänen torppaansa pääsee kylätietä kaikilla\nnykyaikaisilla ajopeleillä.\n\nJa kun tie oli tullut valmiiksi, niin ei pitkää aikaa kestänyt,\nennenkuin Naurishuhdan pihalle ajaa karahutti hyrysysy, josta astui\ntupaan 2 hienon hienoa herrasmiestä.\n\nMutta vaikka nämä herrasmiehet olivat ylen hienoja ja vaikka heidän\nnaamaansa komistivat oikein kilpikonnanluiset kakkulat, niin he olivat\nkumpikin oikeita kansanmiehiä. He huomasivat nim. heti, että talosta\npuuttuu separaattori, Rex-kirnu, rivikylvökone ja niittokone. Ja sen\njälkeen he ottivat kynän ja paperia ja todistivat päivänselvillä\nlaskelmilla, että Naurishuhdan isäntä tähän asti oli vuodessa kärsinyt\nnäiden hyödyllisten vehkeiden puutteessa noin 6000 markan tappion.\nTämän jälkeen he tarjosivat isännälle oikein mahavyöllä varustetun\nsikaarin ja sanoivat, että tällaisia sikaareja sen isännän kannattaa\npolttaa niin pian kuin taloon on hankittu separaattori ja Rex-kirnu\nja rivikylvökone ja niittokone. Mutta emännän hartioille he laskivat\npehmeän villaisen vaatteen ja sanoivat, että naisväki nykyään käyttää\naivan liian vähän villaista päänsä ja kaulansa ja hartioidensa\nympärillä, sillä villainen on aina hyvä olemassa, se kun on melkein\nparas lääke hampaansärkyä ja leiniä vastaan.\n\nJa sitten nämä ihastuttavat vieraat ottivat selville, kuinka\nNaurishuhdan isäntä oli onnistunut järjestämään taloutensa. He saivat\ntietää, että talo oli tullut itsenäiseksi 2 vuotta sitten ja että\nlunastussumma oli kokonaan maksettu. Metsässä oli sitäpaitsi pystyssä\ntuhatkunta tukkipuuta ja navetassa 6 lehmän hännän huiske.\n\nJa molemmat miehet tulivat liikutetuiksi ja sanoivat, että he\nmielihyvällä näkevät, kuinka Naurishuhdan isännän edesottamiset ovat\nnäin siunatut, ja huomauttivat, että oikeastaan myös polkupyörä ja\nompelukone olisivat talossa tarpeelliset. Ainakin ompelukone tarvitaan\ntällaisessa talossa välttämättä.\n\nJa sen jälkeen he ottivat esille papereita ja selittivät, että\nhe edustavat Kansainvälistä Koneliikettä, joka reklaamin vuoksi\non päättänyt alle omien hintojensa sijoittaa kaikkialle Suomeen\nhyödyllisiä ja ensiluokkaisia koneita. Rahaa ei tarvitse ensinkään\nnäyttää, ennenkuin koneet ovat saapuneet ja silloinkin on kuukausittain\nmaksettava vain mitätön osamaksu, joten koneet aivan huomaamatta\nsiirtyvät liikkeeltä ostajalle. Ja sitten tuotiin nähtäville valokuvia\nja hintaluettelolta, heitätettiin emännällä kahvit ja ajelutettiin\nNaurishuhdan perhettä autolla aina kirkonkylälle asti.\n\nLopuksi sovittiin kaupoista. Polkupyörää ei isäntä ostanut, mutta\nseparaattorin, Rex-kirnun, rivikylvökoneen, niittokoneen ja\nompelukoneen hän katsoi tarvitsevansa.\n\nKun sitten tarpeelliset paperit olivat allekirjoitetut poistuivat\nvieraat kehoittaen isäntää ja emäntää Helsingissä käydessään\npistäytymään heidän luonaan, jolloin heille näytettäisiin koko\nHelsingin kaupungin komeus.\n\nVieraat olivat puhuneet totta. Viikon päästä saapui ilmoitus,\nettä asemalta voitiin noutaa 1 tonnia koneita. Vähän ajan perästä\nsaapui myös kohtelias kirje, jossa ilmoitettiin, että ensimmäinen\nkuukausimaksu 2,200 mk, oli heti suoritettava, ja ellei sitä\nmääräaikana suoriteta, niin muistutetaan kauppakirjan ehdoista, että\nloppuerä lankeaa yhdellä kertaa maksettavaksi, jotapaitsi tavarat\nmenetetään myyjälle.\n\nKun siis Naurishuhdan isäntä saapui luoksemme tämän kirjeen ja\npaperiensa kanssa, niin hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella.\nTotesimme, että hän oli itse kirjoittanut nimensä sitoumukseen, ja\nneuvoimme häntä parhaansa mukaan sen täyttämään. Huomautimme muuten,\nettä kun hän maksut on maksanut, vaikka ne joutuisivat laiminlyönnin\nvuoksi yhdellä kertaa maksettaviksi, niin kyllä hän varmasti saa\ntavarat pitää, mutta ihmettelimme samalla, mitä hän tällä koneiden\npaljoudella aikoi tehdä.\n\nHyvin pian osottautui sitäpaitsi, että koneiden hinta ei suinkaan\nollut halpa, vaikkei niiden laatuun nähden ollut mitään erikoista\nmuistuttamista. Mutta mistä rahat koneiden maksamiseen? Ei ollut muuta\nkeinoa kuin lähteä hieromaan metsäkauppaa, ja sitä tietä nämä rahat\nsaatiinkin, mutta laskettiin miten tahansa, niin huomattiin, että\nNaurishuhdan isäntä oli hävinnyt kaupassaan noin 3,000 mk.\n\nMutta ei siinä kyllin. Rivikylvökonetta hänen ei oikeastaan\nkannattanut pitää niin pienien siemenerien kylvöä varten, Rex-kirnu\noli myös melkein tarpeeton kapine ja myöskin separaattorin tuottama\nhyöty jäi hyvin arvoitukselliseksi. Ompelukone oli myös aivan liian\nkallishintainen. Ainoa kone, josta voi olla tosihyötyä, oli niittokone.\n\nNaurishuhdan isäntä pääsi sentään koko vähällä nykyaikaisista\nvähittäismaksukaupoista ja konehullutuksista. Hänen onnensa oli, että\nhänellä sattui olemaan metsää. Mutta ajateltakoon, että joku toinen\nhuonommassa asemassa oleva olisi joutunut samaan nuottaan. Silloin\nhäneltä olisi voinut mennä samalla kertaa sekä talopahanen että nuo\nkiiltävät koneet.\n\nEi niitä koneitakaan kaikissa oloissa kannata pitää, ja meidän\nmielestämme ei pienviljelijä tarvitse toistaiseksi muita koneita\nkuin niittokoneen. Muut koneet ovat hankittavat yhtiössä toisten\ntarvitsevien kanssa. Erikoisesti huomautamme, että ompelukone on\nkaikkein sopivimpia osuuskoneita, sillä se saa maata suurimman osan\nvuotta käyttämättä. Samoin on rivikylvökoneen laita, jota tarvitaan\nainoastaan muutamina päivinä keväisin ja syksyisin. Separaattoria ja\nRex-kirnua ei pienviljelijä mielestämme tarvitse.\n\nNaurishuhdan isäntä muuten on uhannut myydä kaikki nämä koneet, jos\nvaan pääsee kaupoissa vähänkin omilleen. Hän toivoo löytävänsä toisen\nkaltaisensa jostain naapuripitäjästä, jolle hän voi nämä masiinat\nsyöttää.\n\n\n\n\nIHMISKONE.\n\n\nHyvin pitkälle aletaan nykyaikana kaikkinaisessa kehityksessä\npäästä. Mutta kaiken huippuna voidaan mielestämme pitää robottia eli\nihmiskonetta, jonka eräs insinööri, luonnollisesti amerikalainen, on\nkeksinyt. Olemme nähneet tämän koneen kuvankin eikä koneessa juuri\npaljon ihmisen hahmoa ole. Korkeintaan voidaan sanoa, että sillä on\npää, kädet ja jalat, mutta muu ruumis sijaitsee jonkun matkan päässä\nkoneesta, josta itse robottiin johtaa suuret kimput johtolankoja.\nMutta eihän ulkonäkö olekaan pääasia, vaan pääasia on se, mihin\ntämä laitos kykenee. Ja se kykenee m.m. mainiosti hoitamaan esim.\nvesijohtolaitoksen vesisäiliön. Se soittaa puhelimella sovittuun\nnumeroon. Ilmoittaa, että puhelimessa on robotti N:o 17 ja että\npyydetään puhelimeen sitä ja sitä henkilöä, jonka jälkeen se tämän\nhenkilön puhelimeen saavuttua ilmoittaa, että nyt on vesi säiliössä\nkohonnut niin ja niin korkealle. Ja jos insinööri sanoo, että kyllä\nsiinä jo vettä riittää, ja että säiliön hanat saa panna kiinni, niin\nsanoo robotti: kiitos, ja pistää puhelimen torven paikoilleen ja menee\nvääntämään säiliön hanat kiinni.\n\nMutta ei siinä kyllin, robotti hoitelee muitakin koneita, lueskelee\nveden lämpötiloja, tirkistelee vesimittareihin, ja vastaa myöskin\nnäistä asioista tiedusteluihin, kun niitä puhelimessa tehdään. Ja\ntuntee robotti, kuulemma, tarkkaan isäntänsä äänen, niin että se ei\nmuiden ihmisten määräyksistä ole millänsäkään. Ei sitä Köpenickin\nkapteeni vetäisi huulesta.\n\nJa sen jälkeen kerrottakoon eräs todennäköinen tulevaisuuden kuvitelma:\n\nHerrasväki Tiukkanen eli lähemmin sanoen rouva ja herra Tiukkanen\nolivat melkein aina aluksi eri mieltä asioista. Mutta ei kestänyt\nmilloinkaan enempää kuin korkeintaan 10 minuuttia, kun jo herra\nTiukkanen oli täydellisesti yhtä mieltä rouvansa kanssa, sillä rouva\nTiukkanen painoi 125 kiloa, jotavastoin hänen aviomiehensä painoi\nainoastaan 52. Kun rouva Tiukkasessa ei sitä paitsi ollut löyhää lihaa,\nniin on ymmärrettävissä, että hän oli oikeassa väittäessään, ettei hän\nollut milloinkaan tavannut ihmistä, joka olisi kumonnut hänen tahtonsa.\n\nEräänä päivänä istui herra Tiukkanen salin sohvalla ja veteli haikuja\nnoin 1/2 m pituisesta sikaarista. Kun rouva Tiukkanen oli aukaissut\neteisen oven, kuului sieltä mahtava ääni: Kuka rohkenee polttaa tässä\ntalossa sikaaria?\n\nAivan samassa silmänräpäyksessä kuului salin sohvalta herra Tiukkasen\ntyyni vastaus: Minä pidän sikaareista ja siis minä myös poltan niitä.\n\nMuutamaksi silmänräpäykseksi rouva Tiukkanen mykistyi, sillä\ntällaista hän ei ollut ennen kuullut, mutta ainoastaan muutamaksi\nsilmänräpäykseksi tämä tapahtui, sillä hyvin äkkiä hän oli astunut\nsaliin niin painokkaasti, että lattiapalkit keinuivat, riistänyt\nmiehensä suusta sikaarin, heittänyt sen tulipesään, oikaissut miehensä\npolvelleen ja kohottanut uhkaavasti kätensä, jonka jälkeen oli seuraava\ntällaisissa tapauksissa tavallinen voitelu.\n\nMutta sen sijaan, että herra Tiukkanen olisi armoa rukoillut, huudahti\nhän käskevästi:\n\nRobotti hoi, vapautapas minut, ja vie tuo akka sänkykamariin.\n\nTämän jälkeen tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Kiiltävä\nnikkeliteräksinen hirviö astui esille viereisestä huoneesta ja sanoi\nuhkaavalla äänellä: Kyllä minä opetan teidät, rouva Tiukkanen,\nmiestänne pieksämään! Ja tämän jälkeen tarttuivat teräksiset nivelet\nrouva Tiukkaseen, jonka jälkeen hän sankarillisesta vastarinnasta\nja kautta koko talon kuuluvista avunhuudoista huolimatta siirtyi\nsänkykamariin, jonka oven robotti veti kiinni.\n\n\n\n\nTULOILMOITUSAIKOINA.\n\n\nKerran vuodessa hikoilee Suomen kansa tuloilmoitusten kimpussa.\nSe, jolla on vakinainen palkka, tietää hyvin tulonsa ja tietää\nne myös verotuslautakunta, joka saa niistä useamman laatuisia\n\"kontrolli-ilmoituksia\". Jos siis esim. on verotettava toimittaja\nKynänen, niin otetaan esille hänen viime vuonna antamansa tuloilmoitus\nja huomataan, että hänen tulonsa ovat nousseet tuohon satumaiseen\nsummaan 41,000 mk. 50 p, josta vakinaista palkkaa 36,000 mk. ja loput\n5,000 mk. 50 p. sivutuloja. Tänä vuonna annettu tuloilmoitus osottaa\nvakinaista palkkaa ainoastaan 34,500 mk. ja sivutuloja 3,000 mk. eli\nyhteensä 37,500 mk.\n\nKiinnittämättömiä velkoja osottaa edellisen vuoden tuloilmoitus 12,000\nmk. ja tämän vuoden tuloilmoitus 9,000 mk.\n\nHaa, tuumaa Verotuslautakunta. Kuinka on mahdollista, että toimittaja\nKynäsen tulot tältä vuodelta ovat vähentyneet, ja siitä huolimatta ovat\nmyös hänen velkansa vähentyneet? Tässä täytyy olla joku ilmeinen koira\nhaudattuna, sillä onko kuultu sellaista, että sanomalehdentoimittaja\nyleensä olisi vähentänyt velkojaan. Ja kuinka on mahdollista, ettei\nhänen esimiehensä ole, huomattuaan hänen säästäväisyytensä, korottanut\nhänen palkkaansa, vaan päinvastoin alentanut sitä, sillä hänellähän oli\nvakinaisia tuloja tänä vuonna 1,500 mk. vähemmän kuin viime vuonna.\n\nJa tämän jälkeen ottaa verotuslautakunta esille kynän ja paperia ja\nvaatii tulojen ilmoittamisvelvollisuudesta huhtikuun 9 p:nä 1919\nannetun lain 6 §:ssä olevan säännöksen perusteella toimittaja Kynäseltä\nselvitystä asiasta.\n\nJa ilmoittaa toimittaja Kynänen, että hän on mainitun vuoden kuluessa\nollut yhden kuukauden ajan sairaana, jolloin hänen oli pakko\nviransijaiselleen luovuttaa puolet palkastaan. Sairaana ollessaan ei\nhän myöskään voinut hankkia sivutuloja, joten hänen sivutulonsa jo\ntästäkin syystä ovat pienentyneet.\n\nSitäpaitsi on hänellä ollut onni saada 10,000 mk. suuruinen\nmatka-apuraha, joka on verovapaa, mutta lankesi hänelle juuri samoihin\naikoihin eräs 3,000 mk. suuruinen vekseli, johon asettaja, eräs\nupporikas liikemies, saatuaan kuulla matka-apurahasta, kieltäytyi\nmerkitsemästä nimeään, joten hänen, toimittaja Kynäsen, täytyi lähteä\nopintomatkalleen ainoastaan 7,000 mk. taskussaan ja lunastaa ennen\nlähtöään mainittu vekseli. Osaltaan on myös opintomatka syynä siihen,\nettä hänen sivutulonsa ovat pienentyneet. Hän ei myöskään tahdo salata\nsitä seikkaa, että hänet kruununkyydillä toimitettiin opintomatkalta\ntakaisin, syystä, että häneltä rahat loppuivat kesken, mutta saapui\nhän matkaltaan vasta toissa päivänä, joten hän ei ole katsonut\ntarpeelliseksi merkitä tätä kruununkyytiä verotusilmoitukseen, ja\npitää tätä menettelyään varsin oikeana jo senkin vuoksi, että tämä\nkruununkyyti häneltä kuluvan vuoden aikana ulosmittausteitse perittänee\ntakaisin.\n\nMutta siirtykäämme senjälkeen liikemies Tuppuran huoneeseen ja\nkatsokaamme, miten hän laati verotusilmoitustaan.\n\nVerotuslautakunnalle osottamassaan kirjelmässä liikemies Tuppura\nhuomauttaa, ettei hänen kirjanpitovelvollisena oikeastaan tarvitsisi\njättää tuloilmoitustaan ennenkuin maaliskuun kuluessa, mutta katsoi\nhän samalla kuin hän lähettää tiedot niiden henkilöiden tuloista,\njotka ovat häneltä nauttineet vakinaista palkkaa, myös voivansa\ntehdä oman tuloilmoituksensa. Ja ilmoittaa hän seuraavaa: Jo viime\njoulukuun alkupäivinä selvisi minulle, että asiani ponnistuksistani\nhuolimatta olivat joutuneet siihen vaiheeseen, että minun ehdoton\nvelvollisuuteni oli täkäläiselle Raastuvanoikeudelle jättää\nkonkurssihakemus. Rehellisenä velallisena käännyin kuitenkin velkojieni\npuoleen ja ehdotin heille 30 %:n akordia. Kaikesta huolimatta ja\nvaikka konkurssipesäni loppuunmyynti ei mitenkään tule tuottamaan\ntätä määrää, eivät velkojani suostuneet akordiin, joten minun täytyi\nviime kuluneen joulukuun 30 p:nä täkäläiselle Raastuvanoikeudelle\njättää konkurssianomukseni. Myötäliittäen tarpeelliset jäljennökset\nkirjanpidostani, jonka mukaan liikkeeni on viime vuonna tuottanut\ntappiota 556,000 mk. 50 p. ja Raastuvanoikeuden diariotodistuksen\nsiitä, että olen konkurssitilassa, saan täten kunnioittavimmin anoa,\nettei minua otettaisi huomioon ensi vuoden verotuksessa.\n\nJa tuskin oli kirjelmä allekirjoitettu, kun rouva Tuppura astui sisään\nja vaipui epätoivoisena tuolille.\n\n\"Mutta, rakas Selma, mikä sinua vaivaa?\" kysyi liikemies Tuppura.\n\n\"No, kun kaikki ihmiset katsovat niin kieroon ja heittelevät niskojansa\nja mielestäni kuulen jokaisen kuiskaavan, että tuo Tuppurakin on tehnyt\nkonkurssin.\"\n\n\"Niin, sellaista se on meidän liikemiesten elämä\", sanoi Tuppura.\n\"Täytyy sitä kärsiä ihmisten ylenkatsettakin. Luuletko sinä, ettei\nminulle sitten heitettäisi niskoja? Matkustaisin tässä mielelläni\nulkomaille, mutta eihän tästä nyt pääse pariin vuoteen ennenkuin\ntästä konkurssista on tullut selvä. Mutta sinähän Selma rakas, näytät\ntosiaankin niin surkean näköiseltä, että sinä voit pieneksi ajaksi\nmatkustaa Nauheimiin. Ja tässä on sinulle aluksi 30,000 mk. matkarahaa.\"\n\nSanoi ja aukaisi salaluukun seinästä ja luki setelit Selma-rouvan\nkouraan.\n\nMutta verotuslautakunta löi eteensä herra Tuppuran paperit ja hymyili\nja sanoi, että kerrankin taas saatiin yksi verotus selväksi ilman, että\ntäytyi ruveta kirjeenvaihtoon, sillä tältä vuodelta ei herra Tuppura\nole edes voinut saada konkurssipesältä sellaista avustusta, että se\nolisi jotain verotuksessa merkinnyt.\n\nMutta toimittaja Kynänen sai vielä kirjotella 3 kertaa ennenkuin\nhänelle paiskattiin samat veroäyrit kuin edellisenä vuonna.\n\n\n\n\nVÄHÄISEN LUKKARIN SEIKKAILU.\n\n\nJa tapahtui, että Suuren Perintölän isäntä, jota myöskin Paksuksi\nPerintöläksi kutsuttiin, istui autonsa takaistuimelle ja sanoi\nautonkuljettajalleen, että ajappas nyt ja äkkiä W:n kaupunkiin. Ja\nautonkuljettaja pani hyrysysyn liikkeelle ja kilometripatsaat ja\npuhelinpylväät alkoivat juosta sivuitse, niinkuin ne juoksevat silloin\nkun 100 km nopeudella ajetaan.\n\nMutta ajoipahan siinä eräästä tienhaarasta esille pahainen lukkari\nlaihalla hevoskaakillaan, joka viimemainittu säikähti vielä enemmän\nkuin lukkari itse, ja niin lensivät hevonen ja rattaat tiepuoleen ja\nlukkari 5 sylen päähän päällensä kannikkoon. Mutta Perintölän isäntä\noli kunnon mies ja hän pysäytti autonsa ja huoahti helpotuksesta\nja sanoi, että kah, meijän lukkarihan se vain olikin, ja antoi\nautonkuljettajan taluttaa hevosen rattaineen tielle ja nostaa lukkarin\nrattaille ja kysyi, että kuinka se lukkari noin päättömästi ajaa?\n\nJa vastasi se lukkari siihen, että pyydän kaikin mokomin anteeksi,\nmutta tässä halkesivat minun uudet housuni ja repesi minun uusi\ntakkini, ja ne ovat tosin kotikutoisia neliniitistä, mutta otti se\nräätälikin 100 mk. tekopaikkaa. Ja sanoi tähän se suuren Perintölän\nisäntä, että mitäs me noista mokomista, sinun vikasihan se tämä oli,\nmutta köyhälle minä en milloinkaan tahdo tehdä mitään vahinkoa, ja\ntässä on sinulle 250 mk.\n\nJa tämän jälkeen lähti Perintölän isäntä taas 100 km nopeudella\neteenpäin, mutta lukkari pistäytyi kirkonkylän räätälissä, sillä se\noli tienvarressa, ja tutkittiin täällä sekä hänen että hänen pukunsa\nterveydentila. Ja tällöin huomattiin, että puvussa ei ollut mitään\nvikaa, sillä se oli ratkennut saumoja myöten, jotavastoin lukkarin ei\nollut käynyt yhtä onnellisesti, vaan räätäli noukki hänen suustaan\n3 irtonaista hammasta ja sitoi hänen käsivartensa, jonka molemmat\nkyynärluut olivat katkenneet.\n\nJa kun lukkari kysyi, että mitä tämä lysti maksaa niin arveli räätäli,\nettä koska kerran puku oli ratkennut saumoista, joten siis saumat,\njotka muuten hänen oppipoikansa oli neulonut, olivat osottautuneet\nkestämättömiksi, niin katsoi räätäli, ettei hän vaatteiden\npaikkauksesta voi periä mitään, mutta sitävastoin hän katsoi voivansa\nlukkarin paikkauksesta ottaa 5 mk. ynnä siteiden hinnan, jonka räätäli\narvioitsi 2 mk. 50 p:ksi, ollen siis kokonaiskustannus Smk. 7:50.\n\nMutta lukkari antoi täyteen 10 mk, sillä hän huomasi, että hän näinkin\noli hyötynyt kaupassa kokonaista 240 mk, joka summa suunnilleen vastaa\nlukkarin palkankorotusta 5 vuoden nuhteettomasta palveluksesta.\nSitäpaitsi oli hän juuri ollut matkalla hammaslääkäriin ja huomasi,\nettä juuri nämä koloisimmat hampaat olivat lentäneet hänen suustaan,\njoten hän edelleen havaitsi säästäneensä hammaslääkärin palkkion. Ei\nole siis ihme, että lukkarimme, vaikka hänen kättään jomottikin, aika\nhyvällä tuulella ajeli kaupunkia kohti. Ja kun hän oli päässyt perille,\nniin vei hän hevosensa vanhaan kortteeripaikkaan ja toimitti ostoksensa\nja ostipa vielä uhkeat tuomiset eukolleen. Mutta sen jälkeen meni\nhäneen — voi aikoja! — rellestämisen paholainen. Ja astui hän kaupungin\nparhaaseen ruokapaikkaan, astui sinne kuin rusthollari ikään ja huusi\njo ovelta, että ruokaa kahdelle ja äkkiä. Ja söi hän yhtä paljon kuin\nviimeksi Perintölän hopeahäissä ja ryyppäsi vielä melkein kokonaisen\nlitran kermaa päälle.\n\nMutta kussa on tekijä, siellä on myös näkijä, ja kun tämä lukkarimme\nmahtava elosteleminen nähtiin, niin ilmestyi hänen pöytäänsä\n2 kaupunkilaista herrasmiestä, jotka tulivat tätä äveriästä\nmaalaisisäntää puhuttelemaan ja sanoivat, että eikös näin ruuan päälle\nmaistuisi kahvi hyvälle.\n\nJa sen jälkeen mentiin sivuhuoneeseen ja tilattiin sinne vehnäskahvit\nkolmen sorttisen vehnäsen kanssa ja kaadettiin kahvia kuppiin\nainoastaan puolilleen, mutta sen jälkeen toinen puoli täytettiin\nkirkkaalla nesteellä, joka pian pani lukkarimme kielenkannan\nheltiämään. Ja koska lukkarillamme oli hyvä lauluääni, niin korotti hän\näänensä ja messusi saman tien.\n\nMutta mitä sitten seurasi, ei lukkari parhaallakaan tahdollaan voinut\nmuistaa, kun hän seuraavana päivänä kaupungin poliisilaitoksella\nselitti edesottamisiaan. Ja annettiin hänelle haaste lainmukaisessa\njärjestyksessä ja määräajan kuluttua paukautti W-kaupungin\nraastuvanoikeus hänelle 5 päiväsakkoa à 30 mk.\n\nNäin surkeasti päättyi siis lukkarimme niin onnellisin entein\nalkanut kaupunkimatka. Mutta pahempaa oli tuleva perästä, sillä kun\nlukkari sitten useiden vuosien perästä anoi palkankorotusta 5 vuoden\nnuhteettomasta palveluksesta à 250 mk vuodessa, niin oli se vähän\nniin ja näin, että hän sen sai. Varsinkin pani Suuren Perintölän\nisäntä kovasti vastaan, ja kirjoittipa vielä oikein kysymyksen lehtiin\nsiitä, että voidaanko sellaiselle kirkonmiehelle antaa palkankorotusta\nnuhteettomasta palveluksesta, joka ei ole noudattanut siveää ja\nnuhteetonta käytöstä.\n\nAllapäin ja pahoilla mielin lähti kanttori Perintölän isännän\npuheille, joka juuri oli sattunut tulemaan lauantaisaunasta. Ja jo\nalussa näytti kaikki suopealta, sillä tuvan pöydän takana istui itse\nisäntä ja hänen silmänsä säteilivät ja hänen kielensä leiskui kuin\npukin pää kaalimaassa. Ja kun kanttori astui sisälle, niin lausuttiin\nhänet tervetulleeksi ja sanottiin, että laula veikko, niin saat\npuolikuppisen. Ja lauloi se kanttori koko \"repertoaarinsa\" ja vähän\npäällekin, kunnes hän ja muu seurue vaipuivat rauhalliseen uneen.\n\nJa seuraavana päivänä soitti se Suuren Perintölän isäntä kirkkoherralle\nja sanoi, että kanttori on käynyt hänen puheillaan ja että heillä on\nollut pitkä keskustelu ja että kanttori on esittänyt siksi paljon\nlieventäviä asianhaaroja, että hänestä kanttorille sittenkin voidaan\nantaa anteeksi hänen hairahduksensa. Ja niin sai lukkarimme tuon 250\nmk. palkankorotuksen ja siunasi hyvää ja rehtiä Suuren Perintölän\nisäntää.\n\n\n\n\nAIKAMME NUORI NAINEN.\n\n\nKun nuorten naistemme hameet alkoivat kohota yli polvien ja samalla\nkertaa kaula-aukeama laskeutua yhä alemmas ja komea palmikko heidän\npäästänsä hävisi muistoksi jonkun vanhan tädin kaappiin, niin nousivat\nkynämiehet kaikkialla sotaan näitä uuden ajan ilmauksia vastaan. Ja\nperheen isät pudistelivat päitänsä, paavi sinkautteli pannakirjeitään\nja amerikalaiset pormestarit ja kuvernöörit ja Kreikan diktaattori\nPangalos lähettivät liikkeelle poliiseja mittanauhalla mittailemaan,\njotteivät kenenkään naisen hameet saisi kohota liika korkealle\nkadunpinnasta.\n\nMutta kaikki vastarinta oli turha, yksinkertaisesti siitä syystä, että\nmitä nainen tahtoo, sitä tahtoo jumalakin, ja varsinkin on nuori ja\nkaunis nainen kaikkina aikoina kyennyt pyöräyttämään sormiensa ympäri\nmuinaisaikojen jumalat ja sankarit, kun hän vain sitä halusi.\n\nNäin on siis ilmestynyt näyttämölle kahdennenkymmenennen vuosisadan\nnainen. Hän ei ilmestynyt heti vuosisadan alussa, vaan noin\nparikymmentä vuotta sen jälkeen kuin vuosisatamme kirjaimellisesti oli\nalkanut. Joka tapauksessa alkaa jo nyt olla mahdollista hahmoitella,\nminkälainen on kahdennenkymmenennen vuosisadan nuori nainen, siis\nnainen, joka on syntynyt tällä vuosisadalla.\n\nHänen pukeutumisensa ja niin sanoaksemme ulkomuodolliset tuntomerkkinsä\nolemme jo edellä lyhyesti esittäneet. Hänen luonteeseensa kuuluu, että\nhän yleensä kapinoitsee kaikkia sovinnaistapoja vastaan. Kun nainen\nennen tahtoi ennenkaikkea olla naisellinen, niin tämän vuosisadan\nnainen rakastaa kaikkea miehekästä naisessa ja naisellista miehessä.\nTämän vuosisadan nainen on tarmokas, hän kilpailee elämän markkinoilla\nmiehen kanssa ja tahtoo ennenkaikkea valloittaa itsenäisen aseman\nyhteiskunnassa. Kun hän sen on saavuttanut, niin voi hän ottaa\nrinnalleen miehen, sillä ei voida sanoa, että kahdennenkymmenennen\nvuosisadan nainen hyljeksyisi avioliittoa, vaikkei hän sallikaan\nitseään mieheen sidottavan niinkuin nainen ennen salli.\n\nPäinvastoin hän siis saavutettuaan itsenäisen aseman esim.\npiirilääkärinä, lääninsihteerinä, poliisimestarina, metsänhoitajana,\npiispana j.n.e. alkaa katsella itselleen sopivaa elämänkumppalia.\n\nKaikkein suosituimpia ovat akkamaiset miehet ja kaiken maailman\ntyhjäntoimittajat, esim. koroillaan eläjät, pukutaiteilijat,\nnaisräätälit, kauneuslääkärit, laihduttamisspesialistit j.n.e.\n\nTämän jälkeen seuraavat järjestyksessä taiteilijat: filminäyttelijät,\ntavalliset näyttelijät, tenorit, barytonit, lahkolaispapit,\nsalatieteilijät, henkien manaajat j.n.e. Kolmanteen ryhmään voimme\nlukea kaikki urheilijat, sotilashenkilöt ja liikennepoliisit y.m.\nheihin verrattavat henkilöt. Tämä ryhmä on hyvin laaja ja pysähtyvät\nuseimpien naisten toiveet jo tähän ryhmään, sillä edellisiin ryhmiin\nkuuluvia on ainoastaan aniharvojen saavutettavissa. Sangen korkeaan\nluokkaan kuuluvat vielä autonkuljettajat.\n\nNäiden jälkeen seuraavat n.k. huonommat ihmiset, esim. kauppiaat,\nmaanviljelijät, virkamiehet, sanomalehdentoimittajat, tiedemiehet,\nlääkärit y.m. n.k. \"epäintressantit ihmiset\", joihin turvaudutaan\nvasta sen jälkeen kuin tuossa 30 vaiheissa on havaittu, ettei näitä\nedellisten ryhmien korkeampia olentoja ole saavutettavissa.\n\nNiinkuin ylläolevasta selviää, on nykyaikaisella nuorella naisella\nomat ominaisuutensa. Hän on toimelias, tarmokas, hyökkääväinen ja\naikaansaapa. Mutta kaikesta sätkimisestään huolimatta ei hän useinkaan\nmoninaisilla nykyaikaisilla keinoillaan vaikuta nykyaikaiseen\nmiehenroikaleeseen sen enempää kuin kaino pappilan neiti 100 vuotta\nsitten vaikutti kavaljeeriinsa parilla kaikkien muiden huomaamatta\nannetulla silmäyksellä ja kainolla punastumisellaan.\n\n\n\n\nRAUTATIEMATKA KIELTOLAKIMAASSA.\n\n\nYstävämme James Tompson, joka suureksi osaksi on saanut aikaan\npuolinaisen täyskiellon Paraguayn tasavallassa, pistäytyi täällä\nSuomessa meitä tervehtimässä. Hänen tarkoituksensa on taistella siksi,\nkunnes Paraguayn tasavallassa saadaan kielletyksi kaikki väkijuomat,\nhiivaleipä, tupakka, kahvi, liha ja sokeri eli siis siihen asti,\nettä siellä saada aikaan täyskielto. Itse hän ei nauti mitään näistä\naineista, vaan syö pääasiallisesti banaaneja ja taateleita ja hörppii\nniiden päälle keitettyä vettä. Kun hän oikein haluaa herkutella,\nsyö hän 1/4 kg. purkin kaakaojauhetta, ja onkin hänellä sitä aina\njuhlallisempien tilaisuuksien varalta pari purkkia taskussaan.\n\nTänne hän saapui lentokoneella ja ilmoitti meille haluavansa perehtyä\nsiihen, kuinka n.s. \"täyskielto\" täällä Suomessa on menestynyt. Hän\nnim. huomautti, että miksikään täyskielloksi ei meikäläistä väkijuomain\nkieltoa voida sanoa, sillä täällähän sallitaan paljon sellaisia\njuovuttavia aineita, joita hän ei voi hyväksyä, mutta joka tapauksessa\notaksui hän voivansa täällä paljon oppia.\n\nHerra Tompson ilmoitti haluavansa hieman matkustella maassamme vähän\nperehtyäkseen oloihimme, jotta hän ei olisi täällä aivan outo, kun hän\naloittaa lopulliset tutkimuksensa tuonnempana.\n\nJa niin päätimme matkustaa Helsingistä Tornioon ja sieltä takaisin\npoiketen kuitenkin tulomatkalla Haapamäen, Pieksämäen, Kuopion,\nMikkelin, Viipurin ja Kouvolan ja Riihimäen kautta menosuunnastamme,\njottei meidän tarvitsisi tulla aivan samaa tietä takaisin.\n\nSelvää on, että matkustimme III luokassa, sillä sitenhän oli\nvieraallamme paras mahdollisuus perehtyä kansaan. Vein hänet III luokan\nvaunuun tupakoitsemattomien puolelle, sillä tiesin, että hän kovin\nkärsii tupakansavusta.\n\nVaunun puolikas oli ahtaen täynnä ja vaivoin onnistuimme saamaan paikan\neräällä kolmen henkilön penkillä. Kun olimme päässeet Keravalle asti,\nniin alkoi mister Tompson, joka muutenkin oli käynyt yhä iloisemmalle\nja iloisemmalle tuulelle, laulaa rallattaa jotakin paraguaylaisten\nalkuasukasten kansanlaulua. Ja hänen laulutahtinsa vain taajeni ja\nhänen äänensä kävi yhä kimakammaksi ja kimakammaksi, hänen silmänsä\nkävivät killilleen ja hänen naamansa paleltuneen nauriin näköiseksi.\n\nMutta myös eräästä toisesta penkistä alkoi kohota kansanlauluja,\njotka tosin eivät olleet yhtä tuntehikkaita kuin herra Tompsonin\nesittämät, mutta jotka lukijamme tuntevat jo sanoista: \"Ei ollut\nmulla ulsteria yllä, niinkuin vanhemmilla sälleillä.\" Kun oltiin\nsivuutettu Hämeenlinna, niin lauloi Tompson jo kuorossa näiden sällien\nkanssa ja vasta Tampereen tienoilla käsittivät pehmeät aivomme syyn\ntähän mister Tompsonin omituiseen muutokseen. Suomalaisen III luokan\nrautatievaunun ilmassa on aina vähintäin noin 1 1/2 % etyylialkoholia\nja oli tämä noussut perusteellisesti täyskieltoisen Tompsonin päähän.\nTampereella talutimme siis herra Tompsonin pois junasta ja veimme\nhänet erääseen matkailijakotiin selviytymään, jatkaaksemme matkaa\nvasta seuraavana päivänä. Mutta täällä hän vain villiintyi. Sillä\ntäällä oli ilman alkoholipitoisuus suurempi kuin rautatievaunussa. Hän\nalkoi tanssia paraguaylaisten azteeki-intiaanien sotatanssia, tempasi\nsotakirveeksensä hiilihangon, löi sillä rikki ovet ja ikkunat ja meidän\ntäytyy rehellisyyden nimessä mainita, että mister Tompson sai viettää\nyönsä Tampereen polisiiputkan pahnoilla.\n\nMutta luuletteko, että hän siellä selvisi? Siellä oli ilma yhä\nenemmän alkoholin kyllästämää — tamperelaisten laskelmien mukaan\nvähintäin 8 % — ja seuraavana päivänä täytyi kutsua lääkäri mister\nTompsonia virvoittelemaan. Hänelle juotettiin väkevää kahvia, häntä\nhierottiin lumella ja lopuksi nostettiin hänet Pyynikin korkeimpaan\npuuhun tuuleutumaan, ja niin voimme jatkaa matkaa kolmen vuorokauden\nviivytyksen jälkeen. Tällä kertaa emme onnistuneet saamaan tilaa\ntupakoitsemattomien osastossa, vaan jouduimme tupakoitsijoiden vaunuun.\nTäällä oli hengitettävä arviolta 12 % alkoholia sisältävää ilmaa ja\nherra Tompson päihtyi niin, että oli nostettava junasta jo Lempäälän\nasemalla.\n\nTänne tilatulla lentokoneella poistui Tompson maasta ja sähkötti\nminulle Parisiin saavuttuaan, ettei hän missään maassa ole tuntenut\nrautatiematkoja niin kauheiksi kuin Suomessa, sillä rautatiematkat\nTukholmasta Parisiin olivat sujuneet aivan onnellisesti, ja on hän\nnyt astunut erääseen ranskalaiseen viinilaivaan, joka kuljettaa hänet\nEtelä-Amerikan mantereelle asti.\n\nMr Tompson toivoi voivansa saapua maahamme jatkamaan tutkimuksiamme\nensi kesän helteisimpänä aikana, jolloin hän toivoi ilman olevan\nvähemmän raakaa.\n\n\n\n\nPUHUVA FILMI.\n\n\nTämä uusi keksintö on jo monet ajat kummitellut, mutta toteutettuna\nmeillä ei ole ollut tilaisuutta sitä nähdä. Tosin jo noin vuosikymmenen\nsitten näyteltiin Helsingissäkin n.k. puhuvaa filmiä, jossa filmiin\noli yhdistetty gramofooni, mutta siinä kulki filmi omia teitänsä ja\ngramofooni omia teitänsä, niin että esim. tavalliset alkukeskustelut\njossain lemmenkohtauksessa suoritettiin vasta sen jälkeen kuin itse\nkohtaus jo oli tapahtunut, tai kuulimme rattaiden jyrinän kadulla jo\naikoja ennen kuin rattaat tulivat kadun kulmasta esille.\n\nJa kovaksi pähkinäksi on puhuva elokuva osoittautunut itse\nEdisonillekin, sillä vuosikymmenet on hän sen kanssa kokeillut. Kuka\ntämän laitoksen lopulta on keksinyt, emme tiedä, mutta keksitty se on,\nja äskettäin on otettu puhuva elokuva itse Edisonin haastattelusta.\n\nMainitaan, että filmi otettiin Edisonin omassa laboratoriossa, jolloin\nvalokuvauksen aikana välitettiin Edisonin vastaukset haastattelijan\nkysymyksiin puhelinkoneella, joka oli sähköjohdon avulla yhdistetty\nvalokuvauskoneeseen. Ja lopulta siirrettiin sekä puhekuva että\ntavallinen elokuva yhdelle ja samalle filmirullalle. Ja elokuvaa\nesitettäessä piti kovaääninen huolen puheesta ja filmauskone elokuvasta.\n\nNäin yksinkertainen se on tämä laitos, jota itse Edison on niin\nkauan yrittänyt keksiä, ja toivomme, että se tulisi pian käytäntöön\nmeidän maassamme. Siitä olisi m.m. suunnatonta etua kotimaiselle\nelokuvateollisuudelle. Otaksumme nim., että jokainen käy mieluummin\nkuuntelemassa ja näkemässä sellaista elokuvaa, joka esitetään hänen\nomalla kielellään ja josta hän ymmärtää pienimmänkin kuiskauksen,\nkuin elokuvaa, jossa saa kuulla kaikkia europalaisia kieliä sekaisin\ntai elokuvaa, joka esim. esitetään osaksi ovambokielellä tai osaksi\nmohikaanienkielellä, koirankuonolaisten kielellä j.n.e.\n\nMutta myös elokuvat shakaalin ulvomineen, leijonan karjumisineen,\nnorsun korskumisineen, kolibrin viserryksineen y.m. y.m. tulevat\nherättämään varsinkin nuoren polven huomiota. Kukapa ei istuisi\nmukavalla elokuvateatterin penkillä nauttimassa esim. Niagaran pauhusta\ntai myrskyn mahtavasta kohinasta valtamerellä.\n\nPerheiden piirissä on puhuva elokuva korvaamaton. Jokaisessa perheessä\non olemassa ainakin yksi tyttölapsi, jolla on mielestään suuret\nlaulutaipumukset. Tähän asti on ainoastaan gramofoonilevyn avulla\nvoinut lähettää ääninäytteen jollekin maestrolle Milanoon, mutta eihän\ntämä ole voinut nähdä suun eikä kurkun eikä rinnan asentoa, joten hänen\non ollut jo aivan mahdotonta arvostella edes itse äänen laatua ja niitä\nsalattuja mahdollisuuksia, joita asianomaisessa kurkunpäässä asustaa.\nMutta nyt otetaan puhuva elokuva tulevasta tähdestä ja lähetetään\nmaestrolle, joka puhuvan elokuvan avulla tekee tarpeelliset korjaukset.\nSaadaan aikaan laulunopetus kirjeenvaihtoteitse, ja sen kautta varmasti\ntervetullut lisä monen isän ja vieläpä kokonaisen suvun kukkaroon.\n\nTämä vain esimerkkinä. Myös soittotaiteilijat, maalaustaiteilijat, jopa\nkuvanveistäjätkin voivat hyötyä tästä keksinnöstä, sillä tällä tavalla\nvoi: köyhinkin nero verrattain pienillä kustannuksilla saada lahjansa\nesille ja niitä kehittää.\n\nKouluopetuksessa tuottaa puhuva elokuva aivan ennen kuulumattoman\nkäänteen. Tosin oppikirjoista julkaistaan joka vuosi uusia painoksia,\njoissa esim. säännöt muutetaan poikkeuksiksi tai poikkeukset\nsäännöiksi tai annetaan lauseen jäsenille eri nimet, tai tehdään esim.\nmittausopissa selviöt väitteiksi ja väitteet selviöiksi, mutta joka\ntapauksessa on samana vuonna valtion koulujen vastaavilla luokilla\nopetettava jokseenkin samaan malliin. Ja silloin voidaan ainakin\nmuutamissa tapauksissa korvata opettaja elokuvalla. Esim. n.k. läksyn\nvalmistus käy sen avulla aivan hyvin päinsä. Kaikki tarpeelliset\nnuhteet, lukukauden avajaispuheet, rangaistusten esipuheet, puhe\nabiturienteille, j.n.e. voidaan melkoisella menestyksellä täten\nkorvata. Tätä mieltä oli muuten Edisonkin, joka sanoi, että hänen\nmielestään se saattaa kouluissa tulla kaikkein merkitsevimmäksi.\n\nPerheessä korvaa puhuva elokuva erinomaisesti esim. anoppimuorin.\nAjatellaan, että anoppimuori jo on siirtynyt manan majoille ja että\nperheen isä sattuu olemaan perinpohjaisemman nuhteen tarpeessa. Silloin\notetaan esille anoppimuorin puhuva elokuva ja pian alkaa valkoisella\nkankaalla räiskyä nuhdesaarna, jonka vertaista ei anoppimuori itsekään\nole kyennyt pitämään, sillä filmirullaa voidaan pyörittää kuinka\nnopeasti tahansa ja samoin voidaan myös kovaäänisen ääntä lisätä. Ja\ntällä välillä voi perheen äiti harkita tilannetta ja antaa filmirullan\npäätyttyä tarpeelliset täydennykset. Ainoa puolustusmahdollisuus, joka\non perheen isällä, on raapaista tulitikulla tuli ja sytyttää koko\nanoppimuori puheineen palamaan.\n\nOikeuden pöytäkirjoissa tulee puhuva elokuva ylivoimaisesti käytäntöön.\nSe toistaa tuomarin ahdisteleman roiston pienimmätkin kasvonilmeet ja\näänenvärähdykset ja perästäpäin voidaan ne uudelleen mitä tarkimmin\ntutkia. Eikä siinä myöskään paljon hyödytä lähteä pöytäkirjaa\noikaisemaan.\n\nJännityksellä siis odotamme milloin meillä ensi kerran saamme nähdä ja\nkuulla tätä uutta keksintöä.\n\n\n\n\nSALATIETEIDEN TUTKIJAT HUOM.!\n\n\nEräästä paikasta Ruotsinmaalta, paikan nimi ei tässä paljon merkitse,\nkuului hiljakkoin kummia. Muudan leipuri-parka oli menettämässä\njärkensä sen vuoksi, että kummitukset ryllistelivät hänen talossaan.\nEnsiksi ei kummittelu ollut niin kovin vaarallista, sillä talossa\nesiintyi naputteleva henki, s.o. ryskytyksiä ja naputuksia alkoi\nkuulua milloin mistäkin. Mutta hyvin pian alkoi ilmiö saada vakavamman\nluonteen, sillä henki alkoi käydä rahanhimoiseksi. Tärkeiden\nlaatikoiden avaimia alkoi aina silloin tällöin hävitä, ja kun avaimet\nilmestyivät paikalleen ja laatikot tutkittiin, niin huomattiin, että\nniistä oli hävinnyt rahaa. Milloin pienempiä ja milloin suurempia\nsummia. Ja kun arvoisa leipurimme lopulta totesi, että kaikkiaan oli\nkadonnut noin 200 kr. eli 2,000 mk. Suomen rahassa, niin päätti hän\nhakea naapureita avuksi.\n\nPari urhoollista naapuria saapuikin noiduttuun taloon, ja heti voitiin\ntodeta, kuinka henget alkoivat ryskiä ja rytyyttää, ja hiljaa istuivat\nkaikki saadakseen selville, mistä päin kolina tuli. Ja lopulta\npäätettiin kuiskaillen ja päätä nyökytellen, että talon salista päin\ntuo henkien kummittelu kuului.\n\nJa niin nousi leipurimme ynnä ystävät ja kylänmiehet hänen kanssansa\nhiljaa hiipiäkseen saliin, siellä äkkiä sytyttäen valot ottaakseen\nselville, mikä oli tämän kummittelun syy.\n\nMutta nyt tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Huomattiin,\nettä huoneen ovi oli ulkoapäin lukittu. Silloin säikähtyivät\nurhollisimmatkin ja alkoivat huutaa apua. Mutta ketään ei tullut. Ei\nauttanut muu kuin hilautua ulos akkunasta ja yrittää ulko-oven kautta\ntakaisin taloon. Mutta tämäkin oli kiinni. Suurilla ponnistuksilla\nsaatiin ovi auki ja aivan yli-inhimillisiä keinoja käyttäen päästiin\ntupaan, jossa leipuriperheen muut jäsenet olivat suljettujen ovien\ntakana.\n\nJo nyt kauhistuivat urholliset naapuritkin ja lähtivät tukka suorana\ntiehensä. Mutta koko ajan pitivät henget kaameata ryskinää ja kolinaa.\n\nEi siinä enään leipuria naurattanut, mutta joka tapauksessa\nhän päätti kääntyä kylän Sherlock Holmesin puoleen. Ja saapui\npaikkakunnan Sherlock Holmes leipurin asuntoon ynnä hänen seurassaan\narvokkaannäköinen, sudenkokoinen ja -värinen schäfer-poliisikoira.\nMutta koko ajan ryskyttivät henget vimmatusti ja yks' kaks' huomasivat\nsekä poliisi että poliisikoira ynnä leipuri itsensä teljetyiksi\nerääseen huoneeseen. Ja kun irti päästiin ja muu talonväki oli\nsaapunut paikalle, niin oikaisi poliisikoira häntänsä viivasuoraksi\nja syöksyi ulvoen talosta. Mutta hänen jälkiään seurasi hieman\nhitaammassa tahdissa paikkakunnan Sherlock Holmes tuikeasti kiroillen\nja huomauttaen, että juuri tämä poliisikoira oli pilannut koko asian,\nsillä se oli jo heti taloon tullessa alkanut vimmatusti haukkua ja\njatkanut tätä hälinäänsä sisälläkin, niin että kaikkien huomio oli\nkiintynyt tähän eläimeen, joten ei kukaan ollut huomannut, mitä talossa\ntapahtui.\n\nMutta kummittelu jatkui. Leipurin leipään alkoi ilmestyä rautanauloja,\nhousunnappeja, pieniä kiviä y.m. vähemmän miellyttävää tavaraa. Ja\nlopuksi huomattiin leivissä usein selviä hampaan jälkiä.\n\nMutta paikkakunnan Sherlock Holmes eli niinkuin häntä Ruotsissa\nkutsutaan, komisarius, oli päättänyt ottaa selvän asiasta. Ja kun siis\nleipurimme taas uudestaan kävi hänelle valittamassa kohtaloaan, kysyi\nhän ilman muuta asianomaisen taloudellista asemaa. Ja pian huomattiin,\nettä leipurimme ei kovin köyhä ollutkaan. Hänellä oli parikymmentä\ntuhatta kruunua pankissa ja oli kohtalo sitäpaitsi siunannut hänelle\npari lapsukaistakin, nim. pojan, jonka hän kuitenkin oli häätänyt\ntalosta tuhlaavaisuuden vuoksi, ja tyttären, jonka hän oli hylännyt\nsenvuoksi, että tämä oli antautunut muhinoihin erään arvottoman\nkisälli-roikaleen kanssa, vaikka olisi voinut saada itselleen oikein\nisäntämiehen.\n\nTalossa ei ollut tätä nykyä muuta väkeä kuin vaimo ja piikalikka, joka\nsamalla kertaa työskenteli puotineitinä, sekä kisälli, joka avusti\nisäntää leipurin ammatissa.\n\nTämän jälkeen tiedusteli Sherlock Holmesimme, missä tytär ja poika\nmahtoivat oleskella, ja sai kuulla, että poika oli Eskilstunassa ja\ntytär Örebrossa.\n\nNämä seikat kuultuaan ilmoitti Sherlock Holmes saapuvansa naapuritaloon\nseuraavaksi päiväksi ja pyysi leipuria tuomaan sinne koko väkensä.\n\nSeuraavana päivänä työajan loputtua saapui komisarius tuikean näköisenä\npaikalle. Hän ilmoitti, että hän kuulustelee kutakin perheen jäsentä\nerikseen peräkamarissa, joten muut kuulustelun aikana saavat istua\ntuvassa.\n\nTämän jälkeen kutsuttiin perheen emäntä peräkamariin. Ja voimme\nilmoittaa, että komisarius näytteli hänelle erinäisiä Örebrohon ja\nEskilstunaan lähetettyjen vakuutettujen kirjeiden ja postiosoitusten\nkuittijäljennöksiä, joiden loppusumma oli Suomen rahassa suunnilleen\nnoin 2,000 mk, sekä kysyi, oliko isäntä mahdollisesti antanut hänelle\nnämä rahat vai oliko hän pannut nämä omista säästöistään. Ja lysähti\ntämä leipurinemäntä silloin kokoon, ja sanoi, että hänen poikansa ja\ntyttärensä ovat suuressa hädässä ja olivat salaa hänelle kirjoitelleet,\nja kun hän on tietänyt isännän kovan sydämen, täytyi hänen järjestää\nasiaa vähän erikoisella tavalla. Samalla selvisi myös, että kisälli\nja piikalikka olivat samassa juonessa ja että naputtavana henkenä oli\nhalko, joka oli sopivalla tavalla kiinnitetty köydenpäähän vinttiin ja\njota nykäistiin pellinnyöriin yhdistetyn köyden avulla. Ryskyttävänä\nhenkenä oli erittäin suurella innostuksella toiminut eräs naapurin\npoika 25 äyristä kerralta. Poliisikoiran häntään oli taas kisälli\nsopivassa tilaisuudessa puristanut pari piirustusnastaa.\n\nTämän jälkeen seurasivat kuulusteluun vuorollaan kisälli ja piikalikka.\n\nLopulta astui komisarius tupaan ja kääntyi kaikkien kuullen itse talon\nisännän puoleen, jolle hän tuikean näköisenä huomautti, että tämä asia\nei kuulu hänen tehtäviinsä, vaan n.k. salatieteiden piiriin. Ja katsoi\nhän koko tämän kummittelun rangaistukseksi siitä, että leipuri hänen\nmielestään oli sydämettömän saita mies, joka oli väärin ja julmasti\nkohdellut lapsiaan. Komisariuksen mielestä oli paras keino päästä\ntästä kummittelusta joko kääntymällä jonkun hengenmiehen puoleen tai\ntekemällä täydellinen ja vilpitön parannus.\n\nJa sen jälkeen kuin nämä sanat oli leipurille kaikkein kuullen\nsanottu, poistui komisarius paikalta jättäen leipurin ja hänen väkensä\nmiettimään, mitä tehtämän piti.\n\nJa hirmuisesti alkoivat kummitukset tämän jälkeen talossa riehua.\nMilloin repeilivät jauhosäkit itsestään ja jauhot tuiskusivat\nympäri huonetta. Milloin telkeentyivät leivinuunin pellit niin\ntiukkaan kiinni, ettei niitä saatu auki ennenkuin leivät olivat\npalaneet karstaksi, ja milloin taas rahat hävisivät ihan leipurin\nhousuntaskusta. Toisin sanoen leipurimme elämä oli muodostunut\nmaanpäälliseksi helvetiksi ja lopulta hän kirjoitti kirjeen pojalleen\nja tyttärelleen pyytäen, että nämä tulisivat kotiin sovintoa tekemään.\n\nJa heidän saavuttuaan taloon hävisi lumous. Naputukset ja ryskytykset\nloppuivat, taikinat alkoivat kohota, rautanaulat katosivat leivistä\nj.n.e.\n\nTällaista sitä on tapahtunut Ruotsinmaalla pääsiäisen tienoissa v. 1928.\n\n\n\n\nMAISTERI KÖYHÄNEN JA HÄNEN TORAKKANSA.\n\n\nMaisteri Köyhänen kapusi tapansa mukaan pieneen vinttikomeroonsa. Hän\nveti esille illallisensa, jonka hän oli hallista ostanut, ja valmistui\nnauttimaan oppineen köyhälistön ateriaa. Hänen huoneessaan oli 2\nhuonekalua, nim. pöytä ja sohva, joka viimemainittu samalla kertaa teki\nsängyn ja osaksi kirjakaapin virkaa.\n\nHän aukaisi siis ruokapakettinsa, josta tuli esille ranskanleipä ja\n6 savustettua silakkaa sekä veti esille taskustaan maitopullon. Sen\njälkeen hän kattoi pöydän, levittäen pöytäliinaksi kaikki käärepaperit\nja asetti tälle aamiais-illallis-päivällisensä mahdollisimman\nesteettiseen järjestykseen.\n\nMaisteri Köyhänen oli nähkääs esteetikko ja hänen erikoisalansa\noli Italian renessanssi-ajan linnat, joista hän oli kirjoittanut\ngradu-kirjoituksen ja joista hän valmisteli väitöskirjaa.\n\nTällöin hän huomasi valkealla paperilla erään kiiltävän, ruskean\neläimen, joka kodikkaasti tepasteli hänen edessään.\n\nEläin oli torakka. Se oli nähtävästi kyllästynyt talon köyhiin oloihin\nja päättänyt muuttaa majaa. Mutta nähdessään pöydällä ranskanleivän\nmurusia, ei se voinutkaan lähteä, vaan rupesi herkuttelemaan niillä.\n\nMaisteri Köyhästä liikutti se, että hänet ehkä nyt jättää hänen\nviimeinen ystävänsä. Varovaisesti hän kastoi tulitikun maitopulloon ja\nsiirsi maitopisaran torakan läheisyyteen.\n\nTorakka joi ahneesti ja haukkasi tämän jälkeen leuvoillaan, joita\ntorakalla on ainakin 50, ranskanleipää päälle.\n\nMaisteri Köyhäsen seuraava onnistunut yritys oli syöttää torakalle\nsavustettua silakkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Köyhäsen elämä oli tullut rikkaammaksi kuin ennen. Hän oli\nsaanut kodin. Hän tiesi, että häntä aina odotti hänen rakas torakkansa,\nja kun hän saapui yksinäiseen vinttikomeroonsa, oli hänellä aina mukana\ntorakalle jotain hyvää: milloin sokeripalanen, jonka hän oli pistänyt\ntaskuunsa kahvilasta, milloin palanen leivosta, jonka hän oli samalla\ntavalla anastanut, milloin joku makeispalanen j.n.e. Kaikki nämä\naarteensa kuljetti maisteri Köyhänen muistikirjansa välissä, ja suuri\noli yhteinen ilo, kun toverukset illalla alkoivat ateriansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Köyhäsenkään ei pitänyt aina jäädä köyhäksi. Eräät\nvaikutusvaltaiset henkilöt löysivät hänet, ja hänet korotettiin\nvaikutusvaltaiseen virkaan. Ja hän joutui valtiollisille päivällisille,\njoissa tuhansia herkkuja tarjottiin. Ja näillä päivällisillä juotiin\nmyös erään suurvallan malja. Ja koska tämä tapahtui maassa, jossa oli\nkieltolaki, juotiin se \"karpalomehussa\".\n\nMutta vaikka herra Köyhänen oli kohonnut suureen arvoon ja kunniaan,\nniin luuletteko te, että hän unohti rakasta torakkaansa. Hänen\nliivintaskussaan oli kultainen kotelo, johon hän oli koonnut sopivat\njätteet juhlapäivällisestä. Ja kun hän saapui kotiinsa, jossa hänen\nrakas torakkansa odotti häntä kultahäkissä, niin hänellä oli taas\ntuomiset tuotavana.\n\nJa hienon hienolle pergamenttipaperille levitti hän murusen toisensa\njälkeen.\n\nJa torakka söi ja oli tyytyväisen näköinen ja lopuksi kulautti se myös\n\"karpalomehun\" naamaansa.\n\nMutta tämän jälkeen näytti se voivan pahoin, ja lyhyt oli sen\nkuolinkamppaus. Se ehti ainoastaan sätkyttämään viidettä jalkaansa ja\nkastamaan sen \"karpalomehuun\" sekä laskemaan jalkansa sydämelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului pitkät ajat, ennenkuin rikas herra Köyhänen pääsi ennalleen. Hän\nmietti, miksi torakka oli kastanut jalkansa tähän \"karpalomehuun\".\nMutta lopuksi hänelle asia selvisi. Torakka tahtoi sanoa, että\n\"karpalomehu\" oli sen kuoleman syy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Köyhänen oli hankkinut kaiken sen varaston, mikä tätä\n\"karpalomehua\" oli olemassa, ja myynyt sen torakanmyrkkynä.\nHän on ansainnut satoja miljoonia markkoja. Ja lopuksi oli hän\nlähtenyt viinimaihin nauttiakseen elämästä, sillä \"keinotekoisesta\nkarpalomehusta\" puhuttaessa valtasi hänet aina kuoleman pelko.\n\nHän muisti rakkaan torakkansa.\n\n\n\n\nNE AUTOT, NE AUTOT!\n\n\nAutojen lukumäärä pääkaupungissamme lisääntyy, ja yhä vaarallisemmaksi\nkäy täällä jalankulkijan olo. Ei edes katukäytävällä enään saa olla\nrauhassa, vaan voivat autolla ajavat hurjimukset syöksyä katukäytävällä\nrauhallisesti kävelevän seurueen kimppuun, ja kun yliajo on suoritettu\nniin, että neljä henkeä on saanut vammoja ja yksi on ajettu kuoliaaksi,\nniin jatkaa auto matkaansa välittämättä onnettomien avunhuudoista. Kun\nsitten autonkuljettaja onnistutaan pidättämään, niin tavataan hänet\nvahvasti päihdyksissä. Näin tapahtuu kieltolakimaassa, jotavastoin\nsellaisessa paikassa kuin esim. Parisissa, jossa väkijuomia saa joka\ntalosta, ja jossa m.m. on erikoisia autonkuljettajaravintoloita, joissa\nautonkuljettajat ja autoilijat joutoaikoinaan istuvat viinisarkkojensa\nääressä, ei humalaista miestä autoa ohjaamassa nähdä. Mutta tunnettu\nasiahan on, että pirtua ei paljon tarvitse veteen sekottaa ja raakana\nnauttia, ennenkuin ihminen on käkenä niin, että näkee kaksi tietä\nedessään, minne vain katseensa kääntää. Jos mainittu autonkuljettaja\nolisi elänyt jossain märässä maassa, olisi hän paiskannut naamaansa\npari olutpuolikasta ja voileivän, ja onnettomuus olisi jäänyt\ntapahtumatta. Märissä maissa nautitaan nim. sellaisia väkijuomia,\njotka ovat nimenomaan juotaviksi valmistettuja eivätkä ole tehdyt\nlattioiden puunaamista tai maalilakan valmistamista varten. Sitäpaitsi\nnautitaan ne vähitellen, sillä julkisessa trahtöörissä istuessa ei\nniiden tyhjentämiseen ole sellaista kiirettä kuin kieltolakimaassa,\njossa asianomainen saa juomansa hotkaista jossain porttikäytävässä.\nSitäpaitsi voidaan myös saada ruokaa ja ruuan yhteydessä nautittuna\novat nämä juomat paljon vähemmän päihdyttäviä kuin jos ne tulevat\ntyhjään vatsaan.\n\nKun olimme tämän kirjoittaneet ja aukaisimme tämänpäiväisen lehden,\nniin huomasimme toisen auto-onnettomuuden. Kulosaarella ajetaan\nleveällä tiellä yksinäisen jalankulkijan yli. Autoa ohjaa eräs\nnainen. Kenties on tämä urheilijatarkin livistänyt tiehensä, koska\nei ole mainittu, että hänet olisi saatu kiinni. Hyvin lähellä on\nvielä, että on kysymyksessä omaa autoa ajava ja siis hienostoon ja\nvarakkaisiin piireihin kuuluva arvotar, sillä kansannaisten keskuudessa\non autonohjaamistaito sangen harvinainen. Muistamme erään toisen\ntapauksen, jossa samantapainen hieno arvotar ajoi raajarikoksi erään\nköyhän pikkupojan Söörnäisissä ja luonnollisesti livisti tiehensä.\n\nEi ole tarkoituksemme ruveta tässä luettelemaan esimerkkejä hurjasta\nautonajosta, mutta ennätyksen tällä alalla voimme kuitenkin kertoa.\nHelsingin ulkopuolella työskenteli kaukana tienvarresta pari vanhahkoa\nnaisihmistä perunanotossa. Tällöin lennätti auto huimaavaa vauhtia\nheidän päälleen ja onnistui ajamaan toisen kuoliaaksi. Sanoimme\nonnistui, sillä perunamaa oli sangen laaja, monta tynnyrinalaa, joten\nmahdollisuudet ajaa syrjään olivat sangen suuret.\n\nOn tosiaankin niin, että jalankulkijan täytyy pitää jokaista autoa\nja jokaista moottoriajoneuvoa vihollisenaan, joka aina vaanii hänen\nhenkeänsä. Kun siis leveällä tielläkin näette kaukaa näköpiirissänne\nauton ilmaantuvan, niin paetkaa. Jos tienvarressa sattuu olemaan\njotain rakennuksia, tai joku suuri kivi tai kuoppa, niin vetäytykää\nnäiden taakse. Paras on samalla kertaa heittäytyä vatsalleen maata,\nsillä esim. moottorin räjähtäessä sinkoilevat auton murskaantuneet\nosat ilmaan aivan samalla tavalla kuin granaatin sirpaleet, joten\nniitä ei pyöri pitkin maata. Turvallisinta on kuitenkin pysyä\nhautausmaan kiviaidan tai suomalaisen kivinavetan graniittiseinän\ntakana. Maaseudulla on siis aina mahdollisuutta paeta näitä nykyajan\nhirviöitä. Mutta kaupungissa on asianlaita toinen, siellä on vaikea\nvälttää kohtaloaan. Hyvä olisi, jos jalankulkijoille sijoitettaisiin\nkävelykäytävät talojen katoille ja yli katujen johdettaisiin sillat.\nTäältä olisi sitten hauska katsella korkeudestaan, kuinka maanpintaa\nmatelevat autoilijat luovat epätoivoisia katseita tuonne yläilmoihin.\nMutta sinne he eivät voi päästä, elleivät varusta autojaan siivillä.\n\n\n\n\nKEKSIJÄT HOI!\n\n\nPaljon keksitään joka hetki, mutta paljon on vielä keksimättä.\nEmme puhu tällä kertaa housunnapista, joka ei irtaannu, emmekä\nkauluksennapista, joka ei huku, sillä nämä molemmat ovat\nsaavuttamattomia, vaan esitämme keksijöittemme mietittäväksi erään\nasian, jonka ratkaiseminen tekee hänestä heti miljoonien omistajan.\n\nJoka syksy uudistuu ikkunoiden irroittamis-, puhdistamis-, ja\nliimaamisprosessi.\n\nEntisaikoina, jolloin esim. Helsingissä ikkunat olivat lähempänä\nmaanpintaa kuin nykyään ja jolloin ikkunan kehyksiin käytettiin\nparempaa puuta, ei ulkoikkunoiden peseminen ollut niin\nhengenvaarallinen toimitus kuin se tätä nykyä on. Puhumattakaan siitä,\nettä keikkuminen taivaan ja maan välillä ei ole erittäin miellyttävää\neikä edes esteettistä tai terveellistä. Voi se näet olla suorastaan\nhengenvaarallistakin, sillä nykyiset ikkunanpuitteet voivat aivan hyvin\nkaikkineen irtaantua. Ihmetellä täytyy, ettei ikkunan pesussa ole\ntapahtunut useampia tapaturmia.\n\nEräs kokolailla yksinkertainen keino olisi järjestää ikkunat sisäänpäin\naukeneviksi, mutta tälläkin on hankaluutensa, sillä ikkunaa ei tällöin\nsaataisi aivan täysin auki ja sitäpaitsi kävisi pulman ratkaisu\ntäten aivan liian yksinkertaiseksi. Ei tarvittaisi mitään erikoista\nikkunainpesijäammattikuntaa, jollainen Helsinkiin jo on syntynyt ja\njoka pitkien tikapuiden ja köysitikkaiden avulla, ellei roikkumalla\nonnistu, huikeasta maksusta ottaa pyyhkiäkseen ulkoikkunat. Sitäpaitsi\nei tälläkään tavalla päästäisi ikkunoiden tukkimisesta, liimaamisesta\nja entisten ikkunapaperien irroittamisesta.\n\nEhkä olisi ajateltavissa mahdollisuus, että ikkunassa olisi\nkaksinkertainen ruutu, niinkuin rautateillä, ja että koko ikkuna\nkerrallaan voitaisiin ottaa pois. Tällä tavalla päästäisiin ainakin\nosasta monitöistä liimaus- ja ikkunantukkimis- ja pesemistehtävää.\n\nParisissa on useissa taloissa joka kerroksella oma parvekkeensa,\njoka jatkuvasti kiertää koko kerroksen. Ikkunan pesijä kävelee\nyksinkertaisesti ikkunalta ikkunalle ja pesee sen kerta kaikkiaan\npuhtaaksi. Ikkuna, joka on talveksi suljettu, pysyy suljettuna, ja\ntoista taas, jota ei esim. tuulettamisen vuoksi tarvitse avata,\nei avata milloinkaan, ellei se satu särkymään ja korjaus käy\ntarpeelliseksi.\n\nMyös tällaisten parvekkeiden rakentamisella on se vika, että\nikkunoiden peseminen käy liian yksinkertaiseksi ja toimitus menettää\nmielenkiintonsa.\n\nVoitaisiin myös ajatella sitä menettelytapaa, että ruutuja ei\ntavalliseen tapaan kitattaisi kehyksiinsä, vaan jokainen ruutu\nasetettaisiin irroitettavaksi. Tällä tavalla voitaisiin siis\njokainen ruutu nyppiä erikseen irti, pestä, panna paikalleen ja\nerilaisilla keinoilla, esim. sulatetun lyijyn tai naulojen ja\nerinäisten kumilistojen avulla uudestaan kiinnittää paikalleen.\nTällä tavalla tehtävä mielestämme saavuttaisi toivottavan laajuuden.\nJos ruudut tehdään tarpeeksi pieniksi, esim. 600 ruutua kuhunkin\nikkunaan, niin alkaa tehtävä jo käydä sangen mielenkiintoiseksi. Se\nrupeaa muistuttamaan ristisana-arvoitusta, varsinkin, jos ruudut\novat epäsäännöllisesti erikokoisia ja vielä erikokoiset sisä- ja\nulkoakkunassa. Tällä tavalla voidaan helposti saada kulumaan pari\npäivää ja ehkä enemmänkin, ennenkuin kullekin ruudulle on löydetty\npaikkansa. Huoneustossa, jossa on kolmekin ikkunaa, voidaan ikkunoiden\npaikalleen asettamista suorittaa jatkuvasti läpi vuoden, sillä niin\npian kuin viimeinen ikkuna on saatu paikoilleen, ovat muut ikkunat jo\nkäyneet siksi pölyisiksi, että toimitus voidaan alkaa toisesta päästä.\n\nNiinkuin jo alussa sanoimme, emme väitä ratkaisseemme tätä ongelmaa.\nOlemme vain tahtoneet keksijöillemme antaa jonkunlaisen alustuksen,\nsillä olemme sangen paljon viime päivinä ajatelleet tätä asiaa ja\ntoivomme, että heillä olisi jotain hyötyä siitä, mitä edellä olemme\nsanoneet.\n\n\n\n\nNYKYAIKAISTA RAKENNUSTOIMINTAA.\n\n\nValtion virkamies Zefanias Köyhänen oli vuosi sitten onnistunut\nhankkimaan itselleen 2 huoneen ja keittiön huoneuston kaikkine\nnykyaikaisine mukavuuksineen Helsingin nykyaikaisimmassa\nkaupunginosassa Etu-Töölössä. Emme tahdo tässä lähemmin syventyä\nniihin rahoittamisvaikeuksiin, jotka hänen tämän asunnon hankkimisen\nyhteydessä täytyi voittaa, vaan toteamme ainoastaan, että herrasväki\nZefanias Köyhänen on jo kypsyneemmässä keski-iässä ja säästi Zefanias\nrauhan aikana kolmanneksen palkastaan aikoen hankkia itselleen maatilan\nja ruveta vanhoilla päivillään harrastamaan kanojen, kaniinien y.m.\nsiipikarjan hoitoa. Se maatila, jota hän oli havitellut, maksoi 50,000\nmk, mutta kun Zefaniaksen kokoamat suurmarkat muuttuivat lakien ja\nasetuksien perusteella pikkumarkoiksi, kohosi tämän maatilan hinta\n700,000 mk:ksi, joten kertomuksemme sankarin täytyi jättää maatilan\nosto sikseen ja ostaa, niinkuin jo edellä mainittiin, asunto-osake\nEtu-Töölöstä.\n\nJa niin eli valtion virkamies Zefanias Köyhänen onnellisena asunnossaan\n90 päivää ja 90 yötä. Sillä tällöin tapahtui, että hänen täytyi\nvetää päälleen frakkipukunsa, mutta hajosi tämä puku siekaleiksi,\nsillä talossa oli koita. Niiden parveiluaika ei ollut vielä tullut,\nmutta vähän tämän jälkeen ne alkoivat tanssia iloista karkeloaan\nsähkölamppujen ympärillä. Herrasväki Zefaniaksen unelma oli toteutunut.\nTalossa oli siipikarjaa.\n\nHyvin pian huomattiin, että huoneustossa oli muitakin jänistä pienempiä\neläviä. Kun herrasväki Zefanias kerran istui 6 mk. paikalla oopperassa,\nniin herra Zefanias huomasi rouvansa kaulalla oudon syntymämerkin. Ja\npian osoittautui, että tämä syntymämerkki liikkui, sillä erään pontevan\nsankariaarian kohdalla se alkoi painua alaspäin, siirtyä tuntemattomiin\nsyvyyksiin.\n\nSiinä kotitarkastuksessa, joka tämän jälkeen herrasväki Köyhäsen\nasunnossa pidettiin, havaittiin, että huoneustossa asusti melkoisen\nmonipuolinen pikkueläimistö. Herra Köyhänen saapuikin senvuoksi\nseuraavana päivänä kotiin Flitruiskun ja valtavan Flitkanisterin\nkera. Jokainen vaatekappale ruiskutettiin, seinät, katot, lattiat,\nventtiilit, matot, uutimet j.n.e. ruiskutettiin. Tämän jälkeen vietti\nherrasväki muutamia onnellisia päiviä. Mutta pian alkoi huoneisiin\ntunkeutua outoa hajua. Rouva Köyhänen väitti, että lattiatäytteessä\non kuolleita rottia, ja herra Köyhänen puhui jotakin kaupungin\npuhtaanapitolaitoksen veltosta hoidosta. Mutta pian tämä haju muuttui\nsipulin hajuksi. Ja lopuksi huomattiin, että viereiseen huoneustoon\noli muuttanut emigrantti Jakubovitsh. Noin kuukausi J:n saapumisen\njälkeen ilmestyivät huoneustoon myös ensimäiset torakat. Samoihin\naikoihin astuivat myös entiset kotieläimet esille piilopaikoistaan.\nNe nauroivat Flitruiskulle vasten silmiä, ne antoivat huumata itsensä\ntällä hyvätuoksuisella aineella, mutta virkosivat sen jälkeen entistä\nvoimakkaampina elämisen riemuisaan karkeloon.\n\nMutta herra Köyhänen on energinen mies. Hän ilmestyi kotiinsa 1/2\nmetrin pituisen timpermanninkairan kanssa ja alkoi kaivaa reikiä\nlattioihin ja kattoihin. Tällöin hän huomasi, että sekä Jakubovitshin\nettä hänen huoneustonsa ilmajohtotorvet olivat suorassa yhteydessä\nkeskenään. Sitäpaitsi hän huomasi, että huoneustojen väliseinät, jotka\nolivat rakennusmestari Kepulisen keksimää massaa, ulottuivat ainoastaan\nlattiapintaan asti, joten Jakubovitshin ja hänen huoneustonsa olivat\nlattian alapuolelta ihan välittömässä yhteydessä. Siihen nähden, että\nlattialankuiksi oli käytetty täysin tuoretta puutavaraa, oli lattiassa\nmelkoiset raot, ja tästä syystä levisivät J:n itämaiset tuoksut ja\nkotieläimet herrasväki Köyhäsen huoneustoon.\n\nTämän jälkeen nähtiin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:\n\n \"Myytävänä\n\n 2 huon. ja keitt. asuinh. kaik. nykyaj. mukav. Etu-Töölössä. Huom.!\n Varma yhtiö. Edull. maksuehdot. Vast. t.l. kontt. nim. 'Hyvä kauppa'.\"\n\nPari kuukautta tämän jälkeen näemme herrasväki Köyhäsen tavarat\nkuorma-auton korissa, sillä herrasväki on onnistunut myymään\nhuoneustonsa ja siirtyy onnesta säteillen vanhaan paksuseinäiseen\ntaloon Kruunuhakaan.\n\n\n\n\nROUVIEN PARISSA.\n\n\nKukapa ei pitäisi hyvästä kahvista. Kun sitten vielä kahvin\nlisäksi annetaan monet sortit hienoa leipää, ja vieräytetään suuri\nkakkupalanen kristallilautaselle, niin kyllä siinä kielenkanta heltiää\nmolemmilta sukupuolilta, ja niin ollaan painuttu keskustelemaan\npalvelijatarkysymyksestä, joka on nykyhetken polttava kysymys. Istuimme\ntässä tuonnoin kolmen rouvan kanssa, jotka hyvästä kahvista huolimatta\nolivat murheellisella tuulella, sillä heidän palvelijattarensa olivat\nensin esittäneet kohtuuttomia palkankorotusvaatimuksia ja sen jälkeen\njättäneet talon. Kun sitten uudet palvelijattaret oli saatu ja näiden\noli pitänyt ryhtyä tehtäviinsä, niin olivat he kukin huomauttaneet,\nettä he tarvitsisivat apulaisen, sillä he eivät olleet tottuneet\nsuorittamaan tehtäviään ilman apua. Ja koska tällaista apulaista\nei ollut saatavissa, niin nämä kaikki kolme sanoivat itsensä irti\nja poistuivat asianomaisista taloista. Tämän jälkeen kääntyivät\nnämä kolme rouvaa yksimielisesti meidän puoleemme ja sanoivat, että\nte, herra Tatu, joka olette niin auttavainen ja käytännöllinen ja\nkirkasajatuksinen mies, antaisitte meille neuvoa tässä asiassa.\n\nJa huomautti eräs rouvista, että kaada nyt Tatulle lisää kahvia ja\ntarjoa sitä kakkua, sillä Tatuhan ei ole vielä juonut kuin kolme kuppia.\n\nJa sanoi toinen rouvista, että ensi kesänä näkisimme herra Tatun niin\nmielellämme huvilallamme, ja että pieni moottori- tai automatka ehkä\ntekisi Tatun hermoille hyvää.\n\nJa me heitimme suuren kakkupalasen naamaamme ja kaasimme kuohukermaa\nkahvikuppiimme ja sanoimme, että tämä palvelijatarkysymys alkaa käydä\njokaisessa maassa polttavaksi. Mutta että me olemme keksineet keinon\nsen ratkaisemiseksi.\n\nOoh! sanoivat kaikki rouvat yhteen suuhun, Tatu on hyvä ja ottaa näitä\nmantelileivoksia ja tätä ihanaa vehnäleipää! Mikä on tämä keino?\n\nJa me sanoimme seuraavaa: On perustettava talousapulaisyliopisto.\nSisäänpääsyvaatimukset: suoritettu keskikoulukurssi, ja takuu siitä,\nettä asianomainen ylöspidostaan kykenee suorittamaan vähintäin\n1,000 mk kuukaudessa. Ennen opistoon pääsyä vähintäin 3 vuoden\npalkaton harjoittelu opiston rehtorin hyväksymissä perheissä. Tämä\n3 vuoden harjoittelu voidaan alkaa heti. 5 vuoden opintojen jälkeen\nkotitaloustieteen tohtorin arvonimi.\n\nTohtoritittelin toivossa rupeaa kultaista nuorisoa kilpaillen pyrkimään\nharjoittelupaikoille ja rouvat saavat palvelijattaria ilmaiseksi\nniin paljon kuin haluavat. Kurssin suoritettuaan ja arvonimen\nsaatuaan ovat asianomaiset velkaantuneet, joten heidän on pakko ottaa\nvastaan toimia millä palkalla tahansa. Saadaan syntymään sivistynyt\npalvelijatar- eli n.k. kotitaloustirehtöörien proletariaatti. Niin\npian kuin sivistynyt proletariaatti jollain alalla saadaan luoduksi,\nei ole pelkoa siitä, ettei alalle antautujoita löytyisi. Jokaiseen\nauki julistettuun kotitaloustirehtöörin paikkaan ilmestyy puolisataa\nhakijaa. Ja velkainen, sivistynyt proletaari on mieleltänsä yhtä nöyrä\nkuin pienipalkkainen valtion virkamies, joka ei jätä paikkaansa, vaikka\nhänen palkkansa alennettaisiin puolella. Sitäpaitsi saadaan julkisesti\nja vaikka kansankokouksissa parjata uutta sivistynyttä proletaariaattia\nhuonosta työtehosta ja laatia esim. ohjelmia siitä, että yhden\ntirehtöörin pitäisi hoitaa esim. 3 perhettä, jolloin hänen palkkansa\nvoitaisiin korottaa vaikka kaksinkertaiseksi, ja yhä nöyremmäksi vain\ntirehtööriemme mielet käyvät.\n\nJaa'ah, sanoivat rouvat. Kyllä tämä Tatu sentään on viisas mies.\nSaisiko olla vähän jäätelömarenkia? Minun mieheni serkku on\nvaltiopäivillä ja minun lankoni on ministeri, niin että minä panen heti\npaikalla tämän kotitalousharjoittelun alkuun.\n\nNiinkuin ylläolevasta nähdään, niin voi neuvokas harkitseva ja\ntulevaisuuteen tähtäävä, kokenut henkilö suoriutua ja auttaa toisia\nsuoriutumaan millaisissa tilanteissa tahansa.\n\nOppikaa, hyvät lukijat, tästä ainakin se, että jos joltakin alalta\ntyövoima alkaa puuttua, niin on sille kiireimmän kaupalla luotava\nsivistynyt proletariaatti.\n\n\n\n\nAINOASTAAN MIEHILLE.\n\n\nOlemme kirjoittaneet tämän otsikon koska otaksumme, että naisetkin\ntämän juttumme lukevat. Ja se, mitä tässä on kirjoitettu, ei suinkaan\nole sellaista, etteivät myöskin naiset voisi, jos heitä haluttaa,\ntähän perehtyä. Mutta niinkuin sanottu, niin ainoastaan miehille tämä\nkirjoitus on aiottu.\n\nSen jälkeen täytyy meidän siirtyä erääseen juhlapuheeseen, jonka meidän\nystävämme maisteri Viinatsalo piti naisille v. 1868. Siihen aikaan\npuhuttiin akateemisissa piireissä vielä ruotsinkieltä ja alkoi hän\npuheensa sanoilla: kvinnan har funnits från äldsta tider eli suomeksi\nsanottuna: nainen on ollut olemassa aina Aatamin ajoista asti.\n\nViinatsalo alkoi puheensa aivan oikein, sillä aina kun johonkin asiaan\nryhdytään, on otettava esille asian historiallinen puoli. Ja olemme\nsiis aivan samaa mieltä maisteri Viinatsalon kanssa, että saamme\nsiirtyä hyvin kauaksi harmaaseen muinaisuuteen ja siitä huolimatta emme\ntapaa sellaista historiallista hetkeä, jolloin ei naista olisi ollut\nolemassa.\n\nMutta miksi oikeastaan nainen on saanut päähänsä pukeutua hameisiin,\non asia, jota ei kukaan kykene selvittämään aivan yhtä vähän kuin\nkukaan lienee yrittänyt selvittää sitä, minkävuoksi miehet pukeutuvat\nvastaavasti housuihin. Mutta sitävastoin olemme voineet aivan viime\nvuosina todeta, että hameet ovat melkein jo voitettu kanta. Ne ovat\nalkaneet jo kohota miltei aavistamattomiin korkeuksiin ja yhteen aikaan\ntuntui siltä kuin ne kokonaan häviäisivät käytännöstä.\n\nMe olemme ennustaneet pitkien hameiden aikaa, mutta sitä ei ole\nikävä kyllä tullut, vaan sitävastoin olemme huomanneet vähitellen jo\nsiirryttävän siihen, että ne näyttävät kehittyvän siihen muotoon,\nettei niistä voida sanoa, ovatko ne pitkiä vai lyhyitä, sillä\ntakaapäin katsoen voi näyttää, että asianomainen on puettu hyvinkin\npitkään hameeseen, mutta edestä katsoen on sangen vaikea tietää onko\nasianomaisella hametta nimeksikään vaiko vain silkkinauharusetti.\n\nMutta joka tapauksessa ne ruumiinosat, joilla asianomainen Evan tytär\nkävelee, ovat yhä edelleen sangen vaatimattomasti, lämpötilamme\nhuomioon ottaen, puettavat. Olemme nim. tiedustelleet silkkisukkien\nhintoja ja niillä melkein jo saisi aivan kunnolliset lappalaiset\nsäpikkäät. Me olemme aikoinamme seikkailleet myöskin Pohjoisen\nnapapiirin pohjoispuolella ja sattui meillä olemaan matkassamme\nsilkkinenäliina, jota muudan Lapin emäntä siveli ja kysyi, että mihinkä\ntarkoitukseen oikeastaan tällaista vehjettä käytetään. Me ilmoitimme,\nettä tämä on oikeastaan koristekapine, jolla joskus olemme niistäneet\nnenäämme, mutta samalla ilmoitimme, että meidän kotimaassamme eli n.s.\nEtelässä naiset pukeutuvat tällaisesta kankaasta tehtyihin vaatteisiin.\n\nJonka jälkeen tämä lappalaisakka sanoi meille, että mahtaa niitä\nraukkoja paleltaa, mutta viluisen näköinenhän te olette itsekin, ja\nmitä tuohon kangaskappaleeseen tulee, joka teillä on mukana, niin\npienet ja huononlaiset kädethän teillä on, mutta kyllä niillä sentään\npitäisi voida nenää niistää, ilman että siinä tarvitaan tuollaista\nkangaskappaletta.\n\nNo niin, niinkuin tavallisesti, niin olemme joutuneet asiasta sivuun\nnäistä naisten muodeista puhuessamme, joutuneet kertomaan itsestämme,\nniinkuin on tavallista näissä pakinoissamme, mutta sittenkin olemme\nsamaa mieltä kuin tämä lappalaiseukko, että naisillamme ei ole mitään\nsyytä palelluttaa itseänsä, varsinkin kun heillä oli tilaisuus vetää\nvillasukat jalkaansa, johon minun käsittääkseni Suomen nainen pystyy\naivan yhtä hyvin pienillä käsillään kuin me ottamaan kiinni nenästämme,\njonka liikkeen tämä lappalaiseukko piti niin luonnollisena.\n\n\n\n\nTERVEISET MAALTA.\n\n\nOppikoulut ovat päästäneet oppilaansa ja opettajansa kesälaitumelle.\nKesäleskien aika ei ole vielä aivan täysin alkanut, vaikka tätäkin\nammattikuntaa jo näkee kaupungin kahviloissa ja ruokapaikoissa.\nHeidän aviopuolisonsa ovat poistuneet mukavista kaupunkiasunnoista,\njoissa on vesijohtonsa, kaasunsa ja sähkövalonsa, johonkin\nhataraan maalaismökkiin, ja kesäleski itse odottelee koko viikon\nlauantai-iltapäivää, jolloin hän pääsee pölyisestä kaupungista\nviettämään sunnuntaita kesäisen luonnon vehreydessä. Sitäkin väitetään,\nettä aviomiehet suuresti nauttivat kesäleskeydestä, mutta tämä tuskin\npitää paikkaansa. On tietysti niitäkin, jotka etsivät itsellensä\nliiankin iloista seuraa, mutta huonosti näille miekkosille tavallisesti\nkäy, sillä heidän edesottamisiaan seuraavat paitsi omaatuntoa, monet\nargus-silmät.\n\nMutta jätämme tällä kertaa kesälesket ja seuraamme niitä onnellisia,\njotka ovat päässeet maalle Suomen luontoon kesäänsä viettämään. Kun\nkaikki tavaranassakat on koottu kesäasunnon suurimpaan huoneeseen,\ntodetaan ensin, mitä on unohtunut. Tavallisesti unohtuu jotain tuiki\ntärkeätä, esim. välttämättömiä talouskaluja, vaatekappaleita j.n.e. Sen\njälkeen todetaan, mitä matkalla on särkynyt tai hävinnyt. Osa lasi- ja\nporsliinitavaroita kaivetaan pakkauksestaan sirpaleina ja sitäpaitsi\ntodetaan, että bentsiinipullo on vuotanut sokeriin ja tenttupullo\nsekahedelmiin, että leipäkori on matkalla kastunut, ollen siihen\njollain ihmeellisellä tavalla vuotanut ties mitä nestemäistä ainetta.\nOsa liinavaatteista on liinavaatelaatikon hajaantuessa hankaantunut\nkärrynpyörään j.n.e.\n\nSitten kuin syylliset ja syyttömät ovat saaneet tuomionsa, aletaan\nasettua. Esineet asetetaan kaappeihinsa, jolloin vielä huomataan,\nettä se ja se kauppaliike, jolta jotain tavaraa jo aikoja sitten oli\ntilattu, on jättänyt tavarat lähettämättä, ja juuri sellaiset tavarat,\njoita olisi tarvittu heti ensi päivinä. Havaitaan myös, että tilattujen\nesineiden ja tavaroiden sijalle on osaksi saatu jotain aivan toista,\nmutta mieli on jo siksi turtunut, etteivät tällaiset pettymykset enää\nmitään merkitse.\n\nPian alkaa myös tuntua, että maalla on kylmempi kuin Helsingissä.\nPienokaiset alkavat valitella vilua ja itse äitikin huomaa kylmän\noudosti puistattavan. Teevehkeet on kuitenkin saatu esille, ja niin\npäätetään keittää lämmittävä tropiikin juoma. Palvelijatar lähtee\nnoutamaan halkovajasta halkoja ja teetä keittämään, ja tällä aikaa\npurkaa perheen emäntä yhä edelleen tavaroita lasten auttaessa.\n\nAika kuluu ja odotettua teekupposta ei kuulu. Lopulta pistäytyy\nemäntä keittiöön, ja siellä kohtaa häntä surkea näky. Takan ääressä\nnähdään talon uusi palvelijatar naama noesta mustana ja silmät tulen\npuhaltamisesta päässä killillään. Saadaan kuulla, että puut ovat aivan\nmärkiä, ja että hellaan on mahdoton saada tulta.\n\nTalon emäntä päättää itse ryhtyä toimeen. Hän asettaa halot uudelleen\npesään, panee joukkoon sytyttämänsä tuohipalan, ja hetken perästä\nleimahtaa ilmoille iloinen tuli.\n\nEihän näitä halkoja mikään vaivaa, sanoo rouva, mutta Fiina ei vain\nnäytä osaavan sytyttää tulta hellaan.\n\nMutta ilo on ennenaikainen. Sillä pian sihisevät ja puhisevat taas\npuut, ja tuli takassa on sammunut.\n\nEi auta muu kuin työntää pesään pakkilaatikon kansia, lastuvilloja,\nsanomalehtipaperia y.m., ja lopulta saadaan teevesi kuumaksi ja\nkiehautetaanpa vielä kananmuniakin.\n\nSen jälkeen kootaan perhe ensimäiselle kesäaterialle.\n\nMutta missä on Pikku-Matias?\n\nJuostaan rantaan toteamaan, että Pikku-Matiasta ei näy vedessä,\nkurkistetaan kaikki ulkohuoneet, vilkaistaan torpan vinnille, ja\nlopuksi huutaa viisiääninen kuoro sen kuin keuhkoista lähtee: Matiaas,\nMatiias, Maatias!!!\n\nLopulta kuuluu joltain suunnalta heikkoa ääntä.\n\nKaikki syöksyvät ja löydetään kuin löydetäänkin Matias aidan raosta.\n\nHän oli päättänyt lähteä jaloittelemaan, nähnyt naapurin vasikan ja\nyrittänyt paeta aidan läpi, mutta osaksi rako oli liika pieni ja osaksi\noli vankka oksa sekaantunut Matiaksen vaatteisiin. Hän oli joutunut\nansaan ja huutanut äänensä käheäksi. Ja kaikki luontokappaleet olivat\nryhtyneet häntä pilkkaamaan, muurahaiset kontanneet pitkin hänen\nselkäänsä ja harakka aidan seipäästä nauranut hänelle vasten naamaa.\nPakomatkallaan oli Matias sitäpaitsi aikalailla ryvettänyt hienot\nkesätamineensa. Baskilaislakkia ei löytynyt mistään.\n\nRiemukulussa saatetaan Matias kotia. Enkelin kärsivällisyydellä alkaa\näiti poimia muurahaisia ja muita hyönteisiä hänen punehtuneelta\niholtaan.\n\nLopuksi nautitaan jäähtynyt tee ja jäähtyneet kananmunat, ja valoisan\nkesäyön alkaessa näemme maalle muuttaneen perheen hytisevän hallaisen\nkesäyön kourissa kylmällä, olkisella vuoteellaan.\n\nKesän ilot ovat alkaneet.\n\n\n\n\nULKOMAANPASSEISTA.\n\n\nKansainväliset suhteet alkavat taas olla ennallaan, ja yhä enemmän\nkoetetaan helpottaa mahdollisuuksia matkustaa maasta toiseen. Jokainen,\njoka on joutunut matkustamaan ulkomaille, tietää, kuinka monen mutkan\ntakana matkalle lähtö on. Kun vihdoin on saanut mielestään kunnolliset\npaperit, niin voi sattua, että matkalla havaitaankin niistä jonkun\nsinetin puuttuvan, ja silloin on tie pystyssä ehkä viikkomääriksi.\n\nOli ehdotettu, että ruvettaisiin antamaan kansainvälisiä passeja,\njoilla saisi vapaasti matkustaa, missä vain haluaa. Joka tapauksessa\non passikysymys kaikkialla päiväjärjestyksessä, ja senvuoksi on\nmielenkiintoista kuulla, mitä siitä asiantuntijat sanovat. Muudan\nenglannin parlamentin jäsen on käsitellyt tätä asiaa laajassa\nhaastattelussa ja tulee seuraaviin loppuponsiin: 1) passi ei saa maksaa\nenempää kuin 2 sh. ja 6 penceä (noin 25 mk.), 2) passin tulee olla\nvoimassa vähintäin 5 vuotta, 3) passin antakoon poliisi tai joku muu\npaikallinen viranomainen, ja 4) viisumeja ei ole vaadittava muilta kuin\nvihollisvaltojen alamaisilta.\n\nNythän on matkailun aika ovella, ja senvuoksi moni par'aikaa\nhikoilee passien ja viisumien kanssa. Ulkomaanpassin hankkiminen\nuseampia valtioita käsittävää matkaa varten on tosiaankin käynyt\nsiksi monimutkaiseksi, ettei siihen pysty muut kuin toimistojen\nammattimiehet. Ja ei sillä hyvä, että täytyy hankkia passi\nulkomaanmatkaa varten, kotimaassakaan ei joka paikkaan ilman passia\npääse.\n\nViisumipaikkoja on jo paljon poistettu, ja toivottavaa tosiaankin\nolisi, että ne saataisiin kokonaan häviämään. Tällä olisi jo hyvin\npaljon voitettu, sillä unelma kansainvälisestä passista tuskin lienee\ntoteutettavissa. Tosin voidaan tavallisessa kirjeessä minkä maan\npostimerkillä tahansa siirtää ulkomaille kuinka vallankumouksellisia\najatuksia hyvänsä, mutta passeista ei vielä ole tullut yhtä mahtavaa\ntekijää kuin postimerkistä, niin että sen avulla voisi siirtää itsensä\nmihin haluaa. Hyvin hullunkurisia ovat läpikulkuviisumit. Kun passit\nkuitenkin rajalla tarkastetaan, ja voidaan siis kontrolloida, että\nasianomainen tosiaankin jatkaa matkaansa, niin eipä luulisi erikoista\nviisumia tarvittavan sitä varten, että joku siirtyy toisen maan yli\ntoiseen maahan.\n\nEivät ne passit myöskään mitään helppohintaisia papereita ole. Passi\nvoi maksaa suunnilleen saman kuin parin kolmen päivän oleskelu siinä\nmaassa, jonne aikoo matkustaa, ja enemmänkin. Hyvä olisi siis, jos\npassien hinnat jollain tavalla kansainvälisesti rajoitettaisiin, niin\nettä tosiaankin olisi olemassa niille kohtuullinen yleishinta.\n\nKun joku vuosikymmen on vierähtänyt, niin voidaan toivottavasti\nulkomaan passi hankkia seuraavalla yksinkertaisella tavalla. Isontalon\nisäntä on päättänyt pistäytyä Berliinissä, Roomassa, Pariisissa,\nMadridissa j.n.e. Hän astelee siis maapoliisi Komulaisen luo ja\nsanoo, että minä aion tehdä ulkomaanmatkan, kirjoitappas Komulainen\nminulle passi. Komulainen ottaa esille lomakkeen, johon kirjoitetaan\npari kolme riviä, sen jälkeen \"Jussi Komulainen\" ja lopuksi siihen\nlyödään sinetti. Tämän jälkeen kirjoittaa Antti Isotalo kahteen\npaikkaan nimensä, painaa peukalonsa värityynyyn ja lyö kahteen paikkaan\npeukalollaan sinettinsä. Lopuksi ottaa Isotalo taskustaan 25 mk. ja saa\npassinsa.\n\nHänelle on koko maailma avoinna. Jos hänen päähänsä pälkähtää Madridin\nsijasta matkustaa Lissaboniin ja Pariisin sijasta Bukarestiin, niin\nhänen ei tarvitse aukaista ainoankaan konsulaatin tai lähetystön ovea.\nHän ostaa vain tiketin ja astuu junaan. Ja juna vie.\n\nSanotaan, että nykyaika on hyvin edistynyt, mutta huomatkaa,\nminkälaisia ihmeitä tulevaisuus voi meille näyttää ehkä jo 10 vuoden\npäästä.\n\n\n\n\nJUTTU KESÄLESKESTÄ.\n\n\nKauppaneuvos Kukkaro lähetti äskettäin perheensä aurinkoiseen etelään.\nSe tapahtui vähän ennen kuningasvierailuja. Mutta niissä täytyi\nkauppaneuvoksen olla mukana niinkuin yhteiskunnan huippujen ainakin.\nKaivohuoneen tanssiaisissa kauppaneuvos nautti illallista, mutta\nsen jälkeen hän tunsi olonsa yksinäiseksi tuossa ilakoivien nuorten\nparvessa ja päätti senvuoksi lähteä konsuli Rahasen kanssa kotiinsa\nkeskustelemaan tärkeistä liikeasioista.\n\nYstävykset saapuivat siis kauppaneuvoksen loistohuoneustoon, joka\noli aivan tyhjä, sillä palvelija oli jo siirtynyt kauppaneuvoksen\nhuvilaan kaupungin ulkopuolelle, jonne kauppaneuvoksenkin piti ensi\ntilassa muuttaa. Mutta mitään hätää ei ystävyksillä ollut. Sillä\nvichyvesipullot saatiin pöydälle ja niiden yhteyteen ilmestyi erästä\nmelkein samannimistä ruskahtavaa nestettä, jonka kauppaneuvos oli,\nluonnollisesti laillisella tavalla, hankkinut. Ja niin alkoivat\nliikeasiat huristaa. Ja ne luistivat sitä paremmin, mitä alemmaksi\nruskahtavan nesteen pintapullossa laskeutui. Ja kun aamuauringon\nensimmäiset säteet alkoivat väreillä taivaanrannalla, niin olivat\nkauppaneuvos ja konsuli yhdessä päättäneet siirtyä kauppaneuvoksen\nhuvilalle, jossa seuraavana päivänä keskustelua piti jatkettaman.\n\nAuto saatiin, ja niin kiidätettiin perille. Mutta koska kauppaneuvos\non siivo mies, niin ei hän hennonut herättää talonväkeä, vaan päätti\nhiljaa hiipiä huoneisiinsa. Kaikki onnistui hyvin ja pian vaipuivat\nystävykset sikeään uneen. Mutta jonkun ajan perästä kauppaneuvos\nheräsi. Hän tunsi kurkkuansa kuivaavan ja päätti lähteä noutamaan\njotain kaulan kastiketta. Hän oli täysin selvillä tilanteesta. Oli\nvain astuttava saliin ja sieltä ruokasalin kaapille, jonka avaimen\nkätköpaikan kauppaneuvos aivan hyvin tiesi.\n\nJa niin hän lähti liikkeelle. Hiljaa hän hiipi sukkasillaan ruokasaliin\nja samoihin aikoihin veti konsuli pitkiä hirsiä, päristen kuin\nlentokonemoottori.\n\nMutta yhtäkkiä hän heräsi kauheaan hätähuutoon. Se oli selvästi miehen\nääni, ja hyvin pian alkoi myös kuulua naisen kirkuna.\n\nKonsuli Rahanen oli urhoollinen mies. Hän syöksyi ääntä kohti, mutta\nehti vain havaitsemaan kevyissä pukimissa olevan keittäjättären, joka\nhuuti avuksensa sekä maanpäällisiä että maanalaisia voimia ja joka\nlopuksi lysähti pyörtyneenä maahan.\n\nMutta puutarhasta kuului etenevä bulldoggin haukunta, jota säestivät\nvarkaan epäinhimilliset hätähuudot. Mutta konsuli kaappasi koltin ja\nsyöksyi varkaan perässä. Eikä ollutkaan vaikea kulkea ääntä kohti,\nja hyvin pian hän saattoi karjaista: kädet ylös taikka minä ammun!\nMutta silloin tapahtui ihmeitä. Sillä bulldoggi jättikin varkaan ja\nsyöksyi suoraa päätä konsulin kimppuun. Se iski suoraan hyvin hoidetut\nhampaansa konsulin pohkeeseen ja ei auttanut muu kuin ampua sitä.\n\nAivan oikein, hyvin keveästi puettuna ja surkean näköisenä astui\nkauppaneuvos pensaikosta puristamaan ystävänsä kättä. Myös hän oli\nsaanut tehdä tuttavuutta bulldoggin hampaiden kanssa.\n\nKäsi kädessä hiipivät ystävykset takaisin huvilaan. Kauppaneuvos itse\nherätti palvelijattaren, joka yhä vielä makasi pyörryksissä ruokasalin\nlattialla, ja sen jälkeen pestiin haavoja ja tehtiin siteitä.\n\nBulldoggi sai hiljaiset hautajaiset ja Liisa-keittäjätär kultaisen\nrintaneulan.\n\n\n\n\nMITÄ VENÄJÄN NAINEN VOI OPETTAA MAAILMALLE.\n\n\nMaxim Gorki, kuuluisa venäläinen kirjailija, joka on puhdistanut\nNeuvostolan tomut jaloistaan, on sepittänyt kiitoslaulun sille Venäjän\nnaiselle, jonka vallankumous on luonut.\n\nTämä nykyinen Venäjän nainen eroaa entisestä, mikäli Maxim Gorkin\nselityksistä voi päättää, m.m. seuraavissa kohdin: 1) hän on täysin\nyhdenarvoinen miehen kanssa, 2) hänestä on tullut poliittinen tekijä,\n3) hän on tullut tietämään, kuinka työskennellään liikemaailmassa.\n\nKaikkien näiden ominaisuuksiensa perusteella on Venäjän naisella paljon\ntehtäviä sekä omassa maassaan että koko sivistyneessä maailmassa.\nNämä määrittelee Gorki seuraaviksi: 1) omassa maassaan hän pyrkii\nirti jokapäiväisyydestä, hän ei tahdo olla ainoastaan vaimo, vaan\nmyös aktiivisesti ottaa osaa poliittiseen elämään; 2) Venäjän nainen\nvoi kertoa eurooppalaisille kanssasisarilleen, kuinka jokapäiväiset\nhuolet, asuntopula j.n.e. ovat katkeroittaneet hänen elämänsä, mutta\nkuinka useimmilla naisilla Venäjällä nykyään on paremmat olot kuin\ntsaarinaikaan; 3) Venäjän naisen suurin tehtävä on korottaa, äänensä\nrauhanaatteen hyväksi. Maailmansota on temmannut mukaansa 30 milj.\nihmistä, mutta tästä huolimatta puhutaan ulkomailla yhä edelleenkin\nsodasta. Europan naisen on ymmärrettävä, että sota Neuvosto-Venäjää\nvastaan olisi Venäjän naisen mielestä sota hänen miestään ja hänen\nveljiään vastaan ja merkitsisi uutta taloudellista orjuuttamista.\n\nTahdomme heti paikalla mainita, ettei suuri kirjailija Maxim Gorki\ntätä sanomaansa ole näin punkteihin jaettuna esittänyt, vaan olemme\nme, sitten kuin olemme hänen esityksensä moneen kertaan läpilukeneet,\nsaaneet siitä sen käsityksen, jonka yllä olemme lausuneet. Niinkin\nsuuri sanankäyttäjä kuin Maxim Gorki ei suinkaan ajatuksiaan näinkään\nselvästi lausuillut ja venäläinen kirjailija osaa kyllä kirjoittaa\npaljon muustakin kuin asiasta. Olimme kerran suuressa lukemisen\npuutteessa, emmekä onnistuneet saamaan käsiimme muuta kuin erään\nvenäläisen kaunokirjallisen teoksen, jossa tekijä 15:llä ensimäisellä\nsivulla kertoili kaikkia niitä tunteita, jotka liikkuivat kirjan\nsankarittaren mielessä, kun hän vuoteelta noustuaan aukaisi akkunan\nja katseli raittiiseen ulkoilmaan. Mitä hän akkunasta näki, ei\noltu koko teoksessa mainittu, eikä myöskään myöhemmin selvinnyt,\nmitä noilla tunteilla oli tekemistä kertomuksen myöhemmän juonen\nkehittymisen kanssa, mutta joka tapauksessa ne oli teokseen otettu ja\nvaikutuksensa ne tekivätkin, sillä näiden 15 sivun jälkeen vaivuimme\nsikeään uneen. Mutta se ryssähän on sellainen tunneihminen, joka\nyleensä antaa kaikelle muulle palttua paitsi tunteillensa. Vasta sitten\nkuin hapankaali on ollut vuosikausia lopussa, eikä hliebasta ole\nnäkynyt haikuakaan, niin voi ryssä ottaa itseensä, ja on se joku aika\nsitten tehnyt vallankumouksenkin, mutta nykyään se tyytyy kääntymään\npaikallisen sovjetin puoleen ja sanoo, että \"hlieba nietu\". Ihmekös\nsitten on, jos Maxim Gorki sanoo, että varsinkin näin vallankumouksen\njälkeen, niin venäläinen tahtoo päästä irti jokapäiväisyydestä, ja että\nhän voi kertoa europalaisille kanssasisarilleen, mitä jokapäiväiset\nleipä- ja asuntohuolet merkitsevät. Ja kun hän sitäpaitsi nyt on\nyhdenarvoinen miehen kanssa, sillä ennen aikaan oli hän miehensä\norjatar, joka teki talossa työt, kun taas musikka soitteli balalaikkaa\ntai latki votkaansa, jos sitä sattui olemaan, tai syljeskeli kattoon,\nniin on hänestä nyt tullut poliittinen tekijä ja on hän vähin oppinut\nkirjoittamaan ja lukemaan, joten Iivanan arvo on hänen silmissään\nyhä edelleen laskenut. Hän tuntee lait ja parakrahvit ja osaa astua\nsovjetin eteen ja sanoa, että minä annan palttua Iivanalle ja otan\nmiehekseni tämän Aaljein, niin että pismatkaapa vain erokirjat. Ja\npyöräyttää sovjetti ne 100:ssa minuutissa ja sen jälkeen lähdetään\nAaljein kanssa kotiin ja heitetään Iivana ulos ovesta. Sillä nähkääs\nAaljeilla on taskut täynnä ruplia ja on punainen silkkihuivi taskussa\nja muuta hyvää, sillä hän kuuluu naapuripitäjän sovjettiin. Mutta\nIivana puolestaan pannaan tekemään töitä ja kun hän siihen on oppinut,\nvoi hän ehkä jonakin päivänä saada kokoon uudet naimarahat ja lähteä\nhakemaan itselleen uuden akan, sillä tämä toimitus, niinkuin sanottu,\nei kestä Venäjällä enempää kuin 10 minuuttia.\n\nNiin, että kyllä sitä Venäjän naisella on paljon opettamista\neuropalaiselle kanssasisarelleen. Mutta mitä siihen rauhanpropagandaan\ntulee, niin olisi tämä oppi ensin annettava paikkakunnan sovjetille\nja niille juutalaisille, jotka Venäjää nykyään hallitsevat. Ja\ntapahtuu tämä parhaiten siten, että kaikki Venäjän akat, niin\npitkälti kuin heitä riittää, lähtevät räyhäämään sovjettiin ja\nvääntävät sovjettiloilta aseet pois käsistä ja sanovat, että ei enään\nkopeekkaakaan sotaväen ylläpitämiseen ja ilmalaivojen rakentamiseen\nja juutalaisten ruokkimiseen, vaan kaikki kansan hyväksi. Ja sitten\nkuin Venäjän nainen on tämän kotimaassaan tehnyt, niin saa hän kääntyä\nEuropan ja Amerikan naisen puoleen ja sanoa, että me tulemme toimeen\nilman aseita ja olemme riisuneet aseet miehiemme käsistä ja vieläpä\nsovjettiloiden käsistä ja kommunistien käsistä, niin että tehkääpä te\nsiellä Europassa ja Amerikassa sama temppu.\n\nVasta silloin me täällä Europassa tulemme ymmärtämään, kuinka paljon\nVenäjän nainen voi opettaa maailmalle.\n\n\n\n"]