[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAT-nxtmkPUX8jbOr6_A7IVhG_KiE78IyDco2Crbw42U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2943,"Julius Krohn runoilijana","Trast, V. K.",null,"2943-trast-v-k-julius-krohn-runoilijana","2943__Trast_V._K.__Julius_Krohn_runoilijana","muistelmat",[],[],"fi",1922,53814,367843,false,45987,[20],"Krohn, Julius, 1835-1888",[22,23],"Biographies","Poetry","\"Julius Krohn runoilijana\" by V. K. Trast is a scholarly monograph written in the early 20th century. This work focuses on the life and literary contributions of Julius Krohn, a significant figure in Finnish literature and a key contributor to the development of Finnish national identity and language. The book details Krohn's journey as a poet, highlighting his formative experiences, literary works, and the cultural context of his time.  The opening of the monograph sets the stage by acknowledging the scholarly efforts that led to its creation, including the author's gratitude towards notable figures like Professor Kaarle Krohn and V. Tarkia for their guidance and resources. It delves into Julius Krohn's early life, marking his debut as a poet at the Schiller Festival in 1859, and discusses the state of Finnish literature during his youth, characterized by a lack of established artistic expression. The narrative highlights the challenges and aspirations he faced in contributing to a vibrant Finnish literary culture amidst nationalistic movements, setting the tone for a detailed exploration of his poetic legacy and influences throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"V. K. Trastin akateeminen väitöskirja tarkastelee Julius Krohnin, kirjailijanimeltään Suonion, elämää ja tuotantoa erityisesti runouden näkökulmasta. Tutkimus analysoi Krohnin runoilijaluonnetta, aihevalintoja, tyyliä sekä kielenkäyttöä suhteessa 1800-luvun puolivälin suomenkielisen kirjallisuuden tilaan.",". K. Trastin 'Julius Krohn runoilijana' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2943. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JULIUS KROHN RUNOILIJANA\n\nKirj.\n\nV. K. Trast\n\n\n\nAkateeminen väitöskirja, joka Helsingin Yliopiston Filosofisen\ntiedekunnan Historiallis-kielitieteellisen osaston suostumuksella\nesitetään julkisesti tarkastettavaksi Historiallis-kielitieteellisessä\noppisalissa lauantaina helmikuun 25 p:nä 1922 klo 12 päivällä.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nHelsingin Uusi Kirjapaino Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\n  I. Elämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.\n II. Katsomus ja runoilijaluonne.\nIII. Aiheitten käsittely.\n IV. Tyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.\n  V. Runomuoto.\n VI. Loppuhuomautuksia.\nMuistutuksia.\nLiite.\nKäytettyjä lähteitä.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nJulkaistessani nyt tuloksia esitöistä, joita olen suorittanut\nsuunnittelemaani, koko Julius Krohnin elämäntyötä käsittelevää\nmonografiaa varten, pyydän saada lausua kiitokseni professori _Kaarle\nKrohnille_ auliudesta, jolla hän on antanut käytettäväkseni Julius\nKrohnin kirjeitä ja käsikirjoituksia, sekä v.t. professori _V.\nTarkiaiselle_ taitavasta opastuksesta tutkimustyössä.\n\nSiteeraamani kohdat Julius Krohnin kirjeistä vanhemmilleen olen\ntarkasti suomentanut saksasta. Muut käyttämäni Julius Krohnin kirjeet\novat suomenkielisiä. Tekstissä esiintyvät viitenumerot viittaavat\nlopussa oleviin vastaaviin muistutuksiin.\n\nIisalmi, tammikuun 23 p. 1922.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\nSchiller-juhlassa Helsingissä marraskuun 19 päivänä 1859, jolloin\nAhlqvist luki huomiota herättäneen suomennoksensa Kello-laulusta,\nesittäytyi suomalaiselle yleisölle uusi suomenkielinen runoilija Julius\nKrohn. Tämä silloin 24-vuotias, kuusi vuotta yliopiston kirjoissa ollut\nnuorukainen, jonka avustus juhlaan, Schillerin Sukeltajan suomennos,\nvielä osoittaa vakaantumatonta tekniikkaa ja kielenkäyttöä, antoi pian\nkuulla itsestään enemmän runoilijana. \"Mansikoita ja Mustikoita\"\nkalenterin II osassa v. 1860 hän julkaisi kolmetoista runoa ja\nneljätoista \"iltaa\" \"Kuun tarinoita\", tehden heti ensi iskulla nimen\nSuonio, jota hän tästälähin aina runoilijana käytti, tunnetuksi ja\nrakastetuksi. Samoihin aikoihin hän esiintyy juhlarunoilijana Helsingin\nteaatterin vihkiäisissä.\n\nUusi lupaava kyky oli siis ilmestynyt rikastuttamaan köyhää\nsuomenkielistä kirjallisuutta. Että kirjallisuus, jonka hyväksi Julius\nKrohn oli päättänyt toimia, todellakin oli köyhää, sen osoittaa\npikainenkin silmäys oloihin vuoden 1860 lopulla. Tosin silloin\nkansanrunoutta oli koottu ja julkaistu runsaat määrät ja Kalevala\ntuottanut mainetta suomalaiselle kulttuurille. Mutta varsinaisella\ntaidekirjallisuudella ei vielä ollut paljon täysipainoisia saavutuksia\nnäytettävänä. Näytelmärunoudessa ei oltu päästy pitemmälle kuin\nLagervallin ja Hannikaisen, Vareliuksen ja Granlundin heikkoihin\nkokeisiin. Vähäiset yrittelyt eepillisen runouden alalla olivat\nepäonnistuneet. Vain lyyrillinen runous oli tuottanut jonkun verran\nsellaista, millä voi myöntää olevan taiteellista arvoa. H. Achrenius,\nJuteini, Kemelli, Ticklén, Granlund y.m. edustavimmat suomenkieliset\nrunoilijat osoittivat enemmän hyvää halua ja lämmintä harrastusta\nrunoiluun kuin todellista runolahjaa. Poppiuksen laulun vaimensivat\ntaloudelliset huolet ja yleisön kylmäkiskoisuus. Kallio ennätti\nrikastuttaa suomalaista lyriikkaa vain muutamilla ihanilla lauluilla.\nHänen jälkeensä oli Oksanen suomalaisen taidelyriikan huomattavin\nedustaja. Vuonna 1860 ilmestyneessä \"Säkenien\" ensimäisessä parvessa on\nmuutamia siihenastisen lyyrillisen runoutemme parhaita tuotteita. Tästä\nrunokokoelmasta voi laskea suomenkielisen taidelyriikan varsinaisesti\nalkavan, mutta huomauttamista ansaitsee samalla sekin, että \"Säkenien\"\ntaiteellista arvoa on alusta alkaen aina viimeisiin aikoihin asti\nliioiteltu. Samoin on Suonion runous aikoinaan tullut jossakin määrin\nyliarvioiduksi. Joka tapauksessa oli se lisä, minkä Julius Krohn v.\n1860 toi suomalaiseen kirjallisuuteen, silloisissa oloissa sekä sinänsä\nhuomattava että hyviä toiveita herättävä.\n\nSuomalaisen taiderunouden kehitystä olivat hidastuttaneet ja haitanneet\nne väittelyt suomenkielisen runon rakenteesta, jotka olivat jakaneet\nteoreetikot ja runoilijat meillä kahteen vastakkaiseen leiriin, n.s.\nkorkoteorian ja laajuusteorian kannattajiin. Krohnin alkaessa runoilla\nsuomeksi oli tämä kiista jo loppumassa. Ahlqvistin esittämä\nrunomittateoria yhdisti eri mielet ja tälle pohjalle ryhdyttiin nyt\nrakentamaan. Vuoden 1861 \"Mehiläisessä\" Ahlqvist arvostellessaan K.M.\nKiljanderin \"Nadeschda\"-suomennosta antaa yksityiskohtaisia ohjeita\nsiitä, kuinka koron ja laajuuden yhdistämisperiaatetta on sovitettava\nlaulantoon, mutta hän kompastelee vielä itsekin sovittaessaan\nteoriaansa käytäntöön. Krohnin tehtäväksi tuli viedä tässä suhteessa\nkehitystä eteenpäin, mutta vielä hänenkin tuotannossaan nähdään\nrunomittateorian kannalta katsoen jonkun verran häilähtelyä eri\npuolille.\n\nKieli, jonka Krohn sai ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuvälineeksi\nryhtyessään suorittamaan kirjailija- ja runoilijatoimintaansa suomeksi,\noli vielä vailla joustavuutta, notkeutta ja täsmällisyyttä.[1]\nKuitenkin joutui Krohn omistamaan tämän kielen omakseen edullisella\najankohdalla. Suomenkielen kehittämiselle tarpeelliset alustavat työt\noli silloin jo suoritettu. Sitäpaitsi oli käytettävinä kaksi elävää\nlähdettä, jotka entistä enemmän olivat alkaneet antaa elinvoimaa\nkirjakielelle: Kalevala, joka oli Krohnille tuttu ja rakas jo\nkouluajoilta[2] ja joka vaikuttikin ratkaisevasti Krohnin runoiluun ja\ntieteilyyn, sekä rahvaankieli. Kalevala oli jo ennättänyt synnyttää\nluottamusta suomenkielisen kirjallisuuden tulevaisuuteen, vahvistaa\nsuomalaisuutta ja kohottaa kansallishenkeä. Runebergin ja Topeliuksen\nruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalainen runous oli saanut\nsuomenkieltä käyttävienkin lauluninnon uutta tulta leimuamaan ja\nasettamaan runoudelle korkeat vaatimukset. Vaikeuksista ja vastuksista\nhuolimatta olivat suomenmieliset parhaansa mukaan koettaneet toteuttaa\nSnellmanin aatteita ja onnistuneet saamaan suomenkielelle yhä enemmän\narvonantoa ja ystäviä. Ei edes vuoden 1850 surkeankuuluisa asetus,\njolla tahdottiin suomenkielisen kirjallisuuden edistys tukahduttaa,\ntullut käytännössä erikoisen tuhoisaksi. Saattoipa se, kuten\nsortotoimenpiteet yleensä, tavallansa hyödyttääkin sorrettua. Paavo\nTikkanen viittasi siihen kirjeessään Ahlqvistille toukok. 3 p. 1855:\n\"Jos kielemme saapi elää ja se siksi on aivottu, niin se ainaki on\nvoitto, että se ahdistusten ja vainon alla on itsensä ylentänyt. Niin\nei sen tarvitse kantaa kenellenkään kiitollisuutta, vastusten kautta se\non pysynyt puhtaana, martyri-muodon kautta se voittaa lujemman\nperustuksen ja saapi pyhyyden valon.\"[3]\n\nKymmenen vuotta Snellmanin \"Saiman\" herätyshuutojen jälkeen olivat\nsuomenkielen saavuttamat voitot käytännössä vielä verrattain vähäiset.\nYliopistossa oli tosin jo suomenkielen professorin virka, mutta Fr.\nPolén mainitsee kirjeessään Ahlqvistille 24 p. marrask. 1854\nerikoisesti merkittävänä tapauksena, että Lönnrot pitää luentonsa\nsuomeksi. Huhtikuun 28 p. 1855 pidetyssä juhlassa kaikuu suomenkieli\nensi kertaa yliopiston juhlasalissa ja tästä kertoessaan Ahlqvistille\nkirjeessä Tikkanen pitää uutista niin merkillisenä, että huudahtaa:\nuskotkos korviasi! — Suomenkielisen väestön oikeutta oli hiukan otettu\nhuomioon siten, että lääninhallituksiin oli asetettu suomenkielen\nkääntäjiä. Mutta yleensä olivat asiat suomenkielen luonnollisiin\noikeuksiin nähden entisellä nurjalla kannalla. Kohta alkoi kuitenkin\ntyö suomalaisuuden hyväksi saada vauhtia. Kreivi Bergin tultua\nkenraalikuvernööriksi alkoi olla suurempia mahdollisuuksia kuin ennen\nSnellmanin lausumien ajatusten toteuttamiseksi. Snellman itse tuli 1856\nprofessoriksi ja pian sangen vaikutusvaltaiseksi tekijäksi julkisessa\nelämässä. Aseman ja siihenastisen työn merkityksen täysin ymmärtäen\nSnellman juuri professoriksitulovuotenaan julisti sen ajan olevan\nkäsissä, jolloin taiteelliselta arvoltaan täysipainoinen suomenkielinen\nkansalliskirjallisuus voi syntyä. Kansakoululaitosta ryhdyttiin\nsuunnittelemaan, suomenkielisiä oppikouluja perustamaan. Julius Krohn\njoutui astuessaan kirjallisuutemme ja suomalaisten sivistyspyrintöjen\npalvelukseen vilkkaan toiminnan pyörteeseen, jolle käänne vapaampaan\nsuuntaan valtiollisessa elämässä avasi yhä uusia aloja.\n\nVielä tähänkin aikaan, 1860-luvun taitteessa, on suomenmielisten\ntoiminnalla aatteellinen leima. Aineellinen sivistyselämä oli\ntoisarvoista. Se on sen aikakauden henki, johon Krohnkin kuuluu. Se\nhenki määrää osaltaan Krohnin runouden ja koko kirjallisen toiminnan\nlaadun. Kirjallisuuden alalla oli Yrjö Koskinen v. 1855 julistanut\nohjelmaksi: \"Suomalaisen kirjallisuuden pitää valloittaman kaikkien\ntieteitten alat, voidaksensa jokaisen säädyn vaatimuksia ja tarpeita\njotenkin täyttää.\" Kun vuoden 1860 jälkeen toimintamahdollisuudet\nsuurenivat ja tehtävät yhä enemmän laajenivat ja moninaistuivat, oli\ntämän ohjelman seuraaminen kylläkin sangen haitallista Krohnin\nrunoilulle. Hän säilytti kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana asemansa\nhuomattavana runoilijana. Nämä vuosikymmenet ovat suomalaisen\ntaiderunouden perustavaa aikaa ja niiden työssä on Krohnilla huomattava\nosuus. Tuon aikakauden luonne, se kansallisromanttinen henki, joka\nelähdyttää tämän aikakauden fennomaaneja, kuvastuu Krohnin runoudessa.\nTäysin ymmärrettäväksi käy Krohnin runollinen tuotanto vasta sitten,\nkun sitä katsotaan taustana ne valtiolliset ja yhteiskunnalliset\nvirtaukset, joiden aikana se on syntynyt. Toiselta puolen on Krohnin\nrunoilijatoiminnan seikkaperäinen tutkimus omiansa valaisemaan uudemman\nsuomalaisen kirjallisuuden perustavan ajan, tuon vuosien 1860 ja 1885\nväliin jäävän tärkeän ja omalaatuisensa aikakauden, katsomusta ja\nluonnetta.\n\n\n\nI.\n\nElämänvaiheet ja kirjallinen toiminta.\n\n\nJulius Krohn, aikoinaan tuotteliain suomenkielisistä kirjailijoista,\nmonipuolisin suomalaisuuden työntekijöistä ja suomalaisen\nkansanrunoudentutkimuksen nerokas perustaja, lähti kodista, joka oli\nsangen vähässä määrin suomalainen. Hänen isoisänsä Abraham Krohn oli\nkotoisin Poseritzista Rügen-saarelta. Kotiseudultaan Abraham Krohn\nsiirtyi köyhänä leipurinkisällinä Pietariin, jossa sittemmin rupesi\noluttehtailijaksi ja kuoli varakkaana miehenä. Hänen lähinnä nuorin\npoikansa Leopold Vilhelm Krohn (synt. Pietarissa 1806) oli teknikkona\nisän oluttehtaassa. Lapsia Abraham Krohnilla oli seitsemän ja\nnäistä suku laajeni, leviten Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja\nMadeira-saarelle.[4]\n\nLeopold Krohn sai isänsä kuoltua tehtaan hoidettavakseen ja meni v.\n1834 naimisiin kauniin ja lahjakkaan, silloin 16-vuotiaan, Juliana\nDorothea Dannenbergin kanssa, jonka isä oli Pietarin saksalaisia ja\näiti, Anna Passelberg, suomalainen papintytär Inkerinmaalta.\n\nNuoren rouvan isä, kauppias Friedrich Dannenberg, omisti tähän aikaan\nKiiskilän kartanon, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Viipurista\nHelsinkiin vievän maantien varrella, Suomenlahden rannalla. Kiiskilän\nhovi on komeimpia ja suurimpia koko Itä-Suomessa.[5] Sen oli pannut\nhyvään kuntoon ja omien suunnitelmiensa mukaan kaunistanut mainittu\nFriedrich Dannenberg. Ukko Dannenbergin kätten työn jälkiä näkyi\ntalossa paljon, sillä hän oli taitava teknikko ja kokeilija, täynnä\nuusia ajatuksia ja keksintöjä, joita hän uupumatta sovitti käytäntöön.\nHän oli muutenkin lahjakas henkilö, m.m. hyvin soitannollinen, mutta\nluonteeltaan omituinen.[6] Kiiskilän kartanon hän möi sittemmin Leopold\nKrohnille, mutta jäi sen jälkeenkin taloon asumaan. Uusi omistaja\nsiirtyi v. 1844 Pietarista kokonaan Kiiskilään, jota hän aluksi oli\npitänyt vain kesäasuntonaan.\n\nLeopold Krohnin ja Julia Dannenbergin avioliitosta syntyi viisi lasta.\nVanhin syntyi Viipurissa toukokuun 19 päivänä 1835 ja sai kasteessa\nheinäk. 15 p:nä, kuten kirkonkirjat osoittavat, nimen _Julius Leopold\nFredrik_. Muut lapset olivat Juliusta paria vuotta nuorempi veli\nLeopold (synt. 1837) ja kolme sisarta: Emilie (s. 1841), Ottilie (s.\n1844) ja Adéle (s. 1847). Perheen lisääntyessä ja lasten kasvaessa sai\nelämä Kiiskilässä oman leimansa. Kiiskilän hovista tuli keskus, johon\nlapset ja lastenlapset aina tilaisuuden tullen kokoontuivat eri\ntahoilta. Patriarkaalinen järjestys, vanhat vakiintuneet tavat,\nkeskinäinen sopu ja rakkaus vallitsivat tässä monijäsenisessä\nperheessä.[7] Kiiskilä oli idyllinen, uskonnollinen, sivistynyt\nvanhanajan koti. Kielioloista kodissa saa hyvän käsityksen Julius\nKrohnin omasta kertomuksesta. Varsinaisena kotikielenä oli saksa. Tällä\nkielellä Julius lapsuudesta asti kirjoitti kirjeensä vanhemmilleen.\nSisarilleen hän, ainakin ylioppilasvuosinaan, kirjoitti ranskaksi. Että\nvenäjänkielelläkin oli perheen elämässä osa, näkyy m.m. siitä, että\nnimitys \"babinka\" on perheessä vakiintunut ja että Juliuksen kirjeissä\nvanhemmille vielä myöhemmälläkin ijällä tavataan venäläisiä käänteitä.\nKoulusivistyksensä Julius sai ruotsinkielellä. Suomenkielellä ei tässä\nmonikielisessä seurassa ollut kovinkaan tukevaa jalansijaa. Julius\nmainitsee itse oppineensa jonkun verran suomea palvelijoilta. Isä ei\nkoko elinaikanaan kyennyt lukemaan Juliuksen suomenkielisiä tuotteita.\nHäntä varten poika itse käänsi sekä runojaan että suorasanaisia\nkirjoitelmiaan saksankielelle antaen toisinaan näitä käännöksiään\nisälle joululahjaksi. Julius Krohn itse kirjoitti vielä nuorena\nylioppilaana _Kiskilä_ (yhdellä i:llä)[8] ja osasi suomea huonommin\nkuin muita lapsena kuulemiaan kieliä. Tietysti Julius Krohnin elämäntyö\nmyöhemmin veti hänen vanhempansa ja muut omaisensa lähemmäksi\nsuomalaisuuden liikettä. Onpa tämä epäsuomalainen koti osaltaan tehnyt\njotakin suomalaisuuden hyväksikin, esimerkiksi sen kautta, että Julius\nKrohnin äiti oli perustamassa Tervajoen suomenkielistä kansakoulua ja\nisä avusti rahalla Aleksis Kiveä.\n\nKaikkien johtajana ja yhdistäjänä Kiiskilässä oli perheen äiti.\nLiike- ja raha-asioitten kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä,\nsillä ne hoiti isä, mutta elämäntavat ja harrastusten suunnan talossa\nmääräsi tarmokas emäntä. Lasten kasvatukseen hän pani paljon huolta.\nHänen suurta vaikutusvaltaansa osoittaa sekin, että Julius Krohn vielä\nyliopistonopettajana ollessaan usein pyysi äitinsä suostumusta\nasioihin, jotka koskivat vain häntä tahi hänen omaa perhettään.[9]\nMutta Julius olikin erityisesti kiintynyt äitiinsä ja myös\näidin lempilapsi. Tätä seikkaa on Julius Krohn itse selittänyt\nelämäkerrassaan sillä, että äiti hänen syntyessään oli vain 17-vuotias.\nVerrattain pieni ikäero äidin ja hänen esikoisensa välillä sekä\nJuliuksen ruumiillinen heikkous lähensivät äitiä ja poikaa tässä\ntapauksessa tavallista enemmän. Luonteenominaisuuksissa oli näillä\nkahdella myös niin paljon yhteistä, että Julius saattoi täydellä syyllä\nlausua olevansa äitinsä kuva kaikissa suhteissa. Äidin vaikutus\nJuliuksen luonteenkehitykseen on kieltämättä ollut sangen suuri. Avoin\nja luottavainen suhde Julius Krohnin ja hänen vanhempiensa välillä\nsäilyi koko heidän elämänsä ajan ja Kiiskilään saapui Julius aina, kun\nsiihen tilaisuutta vain oli.[10]\n\nKiiskilässä ja Pietarissa vietti Julius Krohn lapsuutensa päivät saaden\nensimäiset opinalkeet äidin ja kotiopettajien johdolla. Lapsuusajalta\non huomattavana tapauksena mainittava ulkomaanmatka, jonka Julius sai\nkahdeksanvuotiaana tehdä Englantiin, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan.\n\nVuonna 1848 tuli Julius Krohn oppilaaksi Viipurin kimnaasiin. Lasten\nkoulunkäynnin vuoksi asettui perhe asumaan talvisin Viipuriin ja\nmyöhemmin ostettiin oma kaupunkitalo.\n\nKouluajoilta on vanhin säilössä oleva Julius Krohnin kirje äidille. Jos\ntästä päiväämättömästä, lapsellisella käsialalla kirjoitetusta\nkirjeestä tahtoo tehdä kirjoittajan luonnetta ja olosuhteita koskevia\njohtopäätöksiä, niin huomio kiintyy siihen, että kirje on hyvin\nhuolellisesti kirjoitettu, paperi lyijykynällä viivoitettu ja\nkirjoittaja sisällyksestäkin päättäen huolellinen miehen alku, sillä\nhän kertoo, että hänellä on Kiiskilässä säilössä kaikki saamansa\nkirjeet. Vuoden 1849 lopulla rupesi Julius Krohn pitämään päiväkirjaa\nelämästään lukukausien aikana. Säännöllistä tämä päiväkirjanpito ei\nollut, mutta sitä jatkui parina seuraavanakin vuonna. Osa näistä\n14-vuotiaan muistiinpanoista on säilynyt ja ne antavat kaikessa\nlyhykäisyydessään elävän kuvan kirjoittajastaan.[11] Huomaamme, että\nJulius on virkeä, iloinen lapsi, joka koulutyön ohella harrastaa\nkaikkea, mitä muutkin lapset samanikäisinä, ennen kaikkea leikkejä\nja ulkoilmaelämää kaikissa muodoissa. Tanssikurssi on suuri\ntapaus Juliuksen ja hänen hiukan nuoremman veljensä elämässä,\nsamoin tanssiaiset ja muut juhlat iloineen ja herkutteluineen.\nMiekkailuharjoituksetkin miellyttävät. Mutta myös opintojaan Julius\nmainitsee päiväkirjassaan. Todistusten saannin edellä joulukuussa 1849\nhän ei nukkunut koko yönä, niin suuri oli jännitys. Suuri oli sitten\nmyös ilo, kun todistus oli paras koko kimnaasissa. \"Olin äärettömän\nonnellinen\", sanoo kirjoittaja. Onnellisuus kohosi huippuunsa, kun\nsamana päivänä vielä veli vietti syntymäpäiväänsä ja saatiin tanssia\npuoleen yöhön ja myös tarjoilupuoli oli \"loistava\".\n\nPäiväkirjamerkinnöistä huomaa, että Juliuksen harrastukset ovat\nmonipuoliset, että hän suhtautuu toisinaan kriitillisesti asioihin[12]\nja että hänellä on taipumusta huumoriin ja sanaleikkeihin.\nMuistiinpanoista käy myös selville, että Krohnin lapset pääsivät\nkouluaikanaan silloin tällöin käymään Pietarissa sukulaisten luona.\nNämä hauskat matkat tietysti avarsivat näköpiiriä ja olivat eduksi\nnuorten kehitykselle.\n\nOpinnot kimnaasissa sujuivat Juliukselta sangen hyvin, kuten edellä\noleva viittaus päiväkirjaankin jo osoittaa. Käytös on läpi koko\nkouluajan arvosteltu korkeimmalla arvosanalla, samoin ahkeruus ja\ntarkkaavaisuus (paitsi yhtä kertaa). Mieliaineita, tahi ainakin niitä,\njoissa Julius aina sai parhaat arvosanat, olivat historia, maantiede,\nluonnonhistoria, saksa ja kreikankieli. Kreikankielen opinnoista\nkoulussa on Julius Krohn myöhemmin kertonut; että hän oli luokallaan\nainoa, joka otti vaivakseen etsiä sanat sanakirjasta. Toiset lukivat\nulkoa valmiin käännöksen. Mutta kun tuli kertaus, oli käännösten\nmuistaminen kovan työn takana, jotavastoin hänelle oli helppoa, kun oli\naikoinaan etsinyt sanat ja ne ymmärsi.[13] luonnontieteitä harrasti\nJulius Krohn kouluaikanaan innokkaasti, varsinkin hyönteisten\ntutkimista. Usein hän kävi hyönteisiään näyttämässä samaan alaan\ninnostuneelle hovioikeuden presidentti Karl Mannerheimille.[14]\nAinekirjoitus sujui hyvin tuottamatta pienintäkään vaivaa,[15] mikä\nonkin ymmärrettävää, kun hänen kirjalliset harrastuksensa heräsivät\nsangen varhain. Hänellä oli myös runsas oma kirjasto, josta toveritkin\nlainasivat luettavaa.[16] Että vieraat kielet olivat hänelle koulussa\nhelppoja, on itsestään selvää. Hänen laaja kielitaitonsa herätti\nhuomiota toveripiirissäkin. Vain suomenkielen taito oli heikompaa.\nSiinä hän sai vasta viimeisellä luokalla korkeimman arvosanan. Muut\noppilaat osasivat yleensä suomea paremmin käytännöllisesti.\nSuomenkielen taitoaan näkyy Krohn kuitenkin jo kouluaikanaan saaneen\nvahvistaa oleskelemalla kesäloman aikana supisuomalaisella maaseudulla.\nEräs hänen kirjeitään, joka on hänen viimeiseltä kouluvuodeltaan\n(1853), on päivätty: \"Laiskojen linna in Puhois 23/11 Juni\". Siinä\nkuvaillaan kesäelämää Oriveden rannalla. Samassa kirjeessä Krohn kuvaa\nmatkaa Viipurista Puhokseen. Päästyään kuvauksessaan Punkaharjuun asti\nhän lausuu: \"Tässä täytyy minun, rakkaat vanhemmat, vaieta, sillä tätä\nei voi kuvata, sen voi vain tuntea. Olin ylpeä, kun kirjaan, johon on\nmerkittävä nimi ja kansallisuus, kirjoitin olevani suomalainen.\"\n\nSiis suomalainen, ja ylpeä siitä, että on suomalainen! Keskellä\nkieltensekoitusta ja kosmopoliittisessa ympäristössä kasvanut\nmuukalaissyntyinen nuorukainen tunsi kuuluvansa Suomen kansaan. Tämä\ntulos oli suureksi osaksi koulun ansiota. Viipurissa oli 1840-luvulla\nSnellmanin \"Saiman\" ja Hannikaisen \"Kanavan\" vaikutuksesta tapahtunut\nvaltavampi kansallinen heräys kuin muualla Suomessa. \"Täällä\nei ollut sitä vastassa, yhden yhtenäisen ruotsinkielisen sivistyksen\nkaikkivalta, vaan sen rinnalla saksalainen ja venäläinen, mikä\nteki oman kansallisen kielen alennustilan vielä räikeämmin\nsilmiinpistäväksi. Suomenkieli, jota kaupungin varsinainen rahvas puhui\nja sivistyneetkin lapsena oppivat, oli täällä kuitenkin käytännöllisenä\nyhdyssiteenä eri kansallisuuksien välillä. Vain sitä kehittämällä\nsivistyskieleksi voi ajatella yhteistunnon syntyvän.\"[17] Koulut\nViipurissa olivat aikaisemmin kaikki olleet saksankielisiä ja myöhemmin\nperustettiin jälleen senkielinen oppilaitos, mutta v. 1846, jolloin\nJulius Krohn veljensä kanssa pantiin asumaan Viipuriin valmistettaviksi\nkaupungin ruotsalaiseen alkeisopistoon ja lukioon, ei Viipurissa ollut\nsaksankielistä koulua. Se seikka vaikutti ratkaisevasti Julius Krohnin\nelämänsuuntaan. Hän samoinkuin hänen veljensä sai suomalaisen\nkoulukasvatuksen, sisaret sitävastoin saksalaisen.\n\nKansallisten harrastusten etunenässä Viipurissa olivat lukion\nopettajat. He olivat m.m. enemmistönä siinä kokouksessa syyskuun 7\npäivänä 1845, jossa perustettiin Viipurin suomalaisen kirjallisuuden\nseura. H. Kellgren, joka matkallaan Leipzigiin pysähtyi Viipuriin\nkolmeksi viikoksi, antaa kirjeessään K. Tengströmille heistä seuraavan\nlausunnon: \"— — — pahuksen kunnon väkeä ja niin innokkaita\nsuomalaisia, etten luule missään tavattavan suomalaisempaa\nopettajakuntaa.\"\n\nToveripiirissä, johon Krohn koulussa joutui, vallitsi myös\nisänmaallinen mieli eikä tämä piiri, vaikka olikin ruotsinkielinen,\nollut vieras eikä nurja Snellmanin uudelleen entistä voimakkaampaan\neloon herättämille suomalais-kansallisille harrastuksille. Opettajilla,\njoista J.G. Fabritius oli Julius Krohnin läheinen sukulainen\n(naimisissa Julius Krohnin äidin sisaren kanssa), oli tietysti suuri\nosuus tämän kansallisen hengen ylläpitämisessä.\n\nKaikesta siitä vaikutuksesta, mistä Krohnin oli koulussa vallitsevaa\nisänmaallisuutta kiittäminen, hän lausuu elämäkerrassaan, että se oli\n\"kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen.\n— — — Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus\ntosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli\nkoulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani.\"\nAivan pitkäaikaista tuo täydellinen ruotsalaisuus ei Krohnissa\nkuitenkaan ollut, sillä hän kertoo itse, että \"jo silloin ilmautui\nkoulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalainen itu\" ja että\nhänen koulutoverinsa Kaarlo Slöörin kehoitukset suomenkielen\nviljelemiseen saivat hänet ryhtymään pontevasti opiskelemaan\nsuomenkieltä. Koska tämä tarmokas suomenkielen opiskelu aivan\nmäärätietoisesti jatkui ylioppilaaksi tultuakin ja lopulta Krohnin\nopinnotkin, osittain: Slöörin vaikutuksesta, tarkoittivat\nsuomalaisuuden suoranaiseen palvelukseen valmistumista, niin voi sanoa,\nettä Julius Krohnista tuli teoreettisesti suomenmielinen, ennenkuin hän\nkäytännöllisesti suomalaistui. Mitä se merkitsi, huomaa Yrjö Koskisen\nlausunnosta, että äidinkielen tahallinen muuttaminen oli samaa kuin\n\"alasastuminen helvettiin\".\n\nPaitsi kansallisia harrastuksia oli Viipurin kimnaasilaisilla myös\nkirjallisia. Niistä kertoo Krohn itse hauskasti elämäkerrassaan. Julius\nKrohnin päiväkirjasta taas v. 1849 löydämme seuraavat muistiinpanot:\n\"15/11 Oikeastaan olisi tänään ollut pidettävä quartalaisten\nkirjallisuusseuran kokous, jonka seuran puheenjohtaja olen, mutta kun\nen ollut kirkossa, niin ei kukaan tiennyt olinpaikkaani ja senvuoksi\nsiitä ei tullut mitään. Kokous on siis lykkäytynyt joulukuun 1\npäivään.\" — \"20/11 Uusi numero quintassa Modeenin toimittamana\nilmestyvää kuvitettua humoristista lehteä _Hulivili_ on taas\nilmestynyt.\" — \"11/11 Minäkin olen nyt alkanut julkaista sanomalehteä,\njonka nimi on Tarinatar. _Hulivili_ on lakannut ilmestymästä, mutta sen\nsijaan on nyt kaksi uutta lehteä kimnaasissa: Tarinatar ja Calle.\" —\n\"6/3 K. Slöör kävi tänään hirmuisesti Tarinattaren kimppuun, mutta se\npuolusti itseään myös. Viisi palstaa täytti 'Nuorukaisessa' arvostelu\nja yhtä pitkä oli vastaus.\"[18]\n\nSiihen aikaan kuin \"Tarinatar\" perustettiin (1850), harjoitti Julius\nKrohn jo runoilua. Hän mainitsee päiväkirjassaan kirjoittaneensa\nisoisälle syntymäpäiväksi runon, tietenkin saksaksi. Pari viikkoa\nmyöhemmin on päiväkirjaan kirjoitettu pieni saksankielinen runonpätkä\nkeväisen metsän ihanuudesta. Tukena ja innostuttajana runotarten\npalvelemisessa kouluaikana oli Krohnilla hänen ystävänsä Kaarlo Slöör.\nRunsaimmat hedelmät tämä askartelu kantoi vuonna 1852. Runoilu näkyy\nsilloin koulutyön ohessa olleen oikein vakavan harrastuksen esineenä.\nRunonsa Krohn kirjoitti useampaan kertaan puhtaaksi ja varusti usein\npäiväykselläkin. Useimmat tämän kauden runotuotteet ovat\nruotsinkieliset.[19] Yksi niistä, \"Till K.S.\", joka on päivätty\nhelmikuun 19 p. 1852, on omistettu Kaarlo Slöörille ja alkaa:\n\n    Uti trånga lärosalar\n    Smägta poesiens knopp.\n    Då kom du från diktens dalar,\n    Lyfte späda plantan opp.\n\n    Och ifrån den samma stunden\n    Växte telningen och blef\n    Snart en vacker ros i lunden\n    Och än andra knoppar dref.\n\n    Ofta då din lyras toner\n    Hördes klinga i vår midt\n    Och i diktens helga zoner\n    Fick vår tanke sväfva fritt.\n\nJatko on pahoittelua sen johdosta, että Slöör sittemmin oli poistunut\ntoveripiiristä [yliopistoon], suureksi vahingoksi runollisille\nharrastuksille.\n\nMuita tämän kauden ruotsinkielisiä runoja on säilynyt lähes\nparikymmentä Krohnin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Ne ovat nuoren\naloittelijan tekeleitä, joille on ansioksi luettava niiden sujuvuus ja\nteeskentelemätön sanonta. Korjauksia on tehty koko joukko ja ne ovat\nenimmäkseen parannuksia. Mitään runoa ei ole perinpohjin muutettu,\nmutta muutamien yli on vedetty ristit. Kaikissa näissä runokokeissa\nvallitsee ihanteellinen katsomus ja isänmaallinen henki. Pitkin matkaa\nhuomaa, että Runeberg ja Topelius ovat olleet oppimestareina. Syvyyttä\non näistä runoista turhaa etsiä. Sisällys on aivan yleistä laatua\nolematta silti kuitenkaan pelkkää toisten jäljittelyä. 17-vuotias\nrunoniekka laulaa Pohjolan ihanuudesta ja sen kansan kunnosta,\nrunolahjan onnesta ja tyttöjen sulosta. Onnistuneimpia on \"Nordbons\nsång\". Näppärä on myös loppusoinnuton, kansanrunouden muotoa Runebergin\ntapaan lähestyvä \"Basilisken\". Hiukan syvemmälle pyrkii runo \"Strid och\nförsoning\", joka mahdollisesti onkin ensimäisten ylioppilasvuosien\najoilta. Kuvattuaan ihmishengen harhailuja ja epäilyjä vertaamalla\nihmistä laivaan, joka haaksirikkoutuneena ajelehtii myrskyssä, kunnes\nmyrsky lakkaa, runoilija lausuu:\n\n    Så skall ock, du irrande ande,\n    En gång för dig morgonen gry,\n    Då tviflenas nattliga mörker\n    För sanningens dag måste fly.\n\n    Då trött af den fåfänga striden\n    Du sjunker till Frälsarens bröst\n    Och finner ett svar på din fråga,\n    Försoning och kärlek och tröst.\n\nTässä tavattu uskonnollinen tunne tuskin lienee tilapäistä tahi tehtyä.\nKrohnin myöhempi tuotanto ja esiintyminen todistaa uskonnollisuutta,\njonka juuret ulottuvat lapsuuteen saakka.\n\nJulius Krohnin luonteenlaatu osaltaan tekee ymmärrettäväksi hänen\nuskonnollisuutensa. Eräs hänen lapsuudenystävistään (kauppaneuvos W.\nHackman) lausuu hänestä: \"Hän oli oikein hyvä poika, tasainen, hyvä\nluonne, aina valmis tekemään toisille hyvää niin paljon kuin\nmahdollista. Hän olikin sen vuoksi toverien suosiossa.\" — Sama kertoja\non huomauttanut, että Julius Krohn paljon harrasti purjehdusta ja\nmetsästystä, mutta hän oli ruvennut harjoittamaan näitä urheilulajeja\nterveydellisistä syistä ja hieman liian myöhään, minkä vuoksi hän ei\nkoskaan ollutkaan niissä täysin varma. Sitävastoin Jac. Ahrenbergin\nmielestä Krohn oli erinomainen purjehtija. Joka tapauksessa oli\nKrohn jo koulussa ollessaan ennen kaikkea lukumies, virkeä ja\nmoniharrastuksinen. Kouluaikanaan hän tutustui m.m. useihin\nmaailmankirjallisuuden huomattaviin tuotteisiin, ennen kaikkea\nruotsalaisiin ja saksalaisiin runoilijoihin. Mainitseepa hän lukeneensa\nsellaisenkin teoksen kuin Atterbomin \"Svenska siare och skalder\".\nVieraita kieliä oppi Krohn nopeasti ja käytti niitä vaivattomasti.\nHuomiota ansaitsee Krohnin kehitysvuosia valaisevana seikkana, että\nKrohn sanoo _ensin_ tutustuneensa ruotsinkielisiin runoilijoihin\n(Runeberg, Tegnér y.m.), _sitten_ vasta saksalaisiin (Schiller, Goethe)\nja _viimeksi_ Kalevalaan. Pitkä matka kesällä v. 1853 Savoon ja\nPohjois-Karjalaan tutustutti laajemmalta kotimaahan ja kansan elämään.\n\nNäin tulivat kouluvuodet hyvin käytetyiksi ja Julius Krohn tuli\nsyyskuun 22 päivänä 1853 ylioppilaaksi saaden tutkinnossa\narvosanan \"laudatur\" (33 ääntä). Isä oli mukana Helsingissä\ntutkinnonsuoritusmatkalla järjestämässä käytännöllisiä asioita ja jäi\nkaupunkiin siihen asti, kunnes näki Juliuksen täysissä juhlatamineissa\nmiekkoineen ja kultakalunoineen.\n\nHeti ylioppilastutkinnon suoritettuaan ryhtyi nuorukainen harjoittamaan\nopintoja yliopistossa. Hän oli saanut asunnon professori A.E. Arppella\nja pääsi pian useitten perheitten tuttavuuteen. Entinen ujous katosi\npian ja Krohn otti mielellään osaa seuraelämään, mikäli hänellä siihen\noli aikaa. Opinnot olivat kuitenkin pääasia. Krohn oli kirjoittautunut\nfilosofisen tiedekunnan fysis-matematisen osaston jäseneksi ja ryhtyi\naluksi kuuntelemaan kemian, eläintieteen ja matematiikan luentoja.\nHyönteisten tutkimista ja kokoamista hän edelleen innokkaasti harrasti.\nSitäpaitsi hän opiskeli piirustusta M. v. Wrightin johdolla sekä\nlintujen täyttämistä. Luonnontieteisiin innostuneena hän haaveilee\npääsevänsä joskus tutkimusmatkoille kaukaisiin maanosiin. Ainakin\nluulee hän jokseenkin varmasti pääsevänsä parin vuoden kuluttua\ntieteellisen retkikunnan mukana Lappiin. Näissä unelmissa ja tavassa,\njolla hän niistä kertoo vanhemmilleen, on vielä koko joukko\nlapsellisuutta. Lapsellisuutta osoittaa myös hänen suhtautumisensa\nSakari Topeliukseen. Krohn oli saanut Viipurissa suosituskirjeen\nTopeliukselle. Mutta yleinen mielipide oli tähän aikaan niin kiihtynyt\nTopeliusta vastaan, että häntä melkeinpä pidettiin maanpetturina.[20]\nTämän vuoksi Krohn vitkasteli suosituskirjeensä viemisessä aina\njoulukuuhun saakka ja oli iloinen, kun hänen käydessään Topelius ei\nollut kotona. Krohn, joka miehistyttyään aina esiintyi perin\nitsenäisenä antamatta yleisen mielipiteen kovinkaan paljon vaikuttaa\nkantaansa, on itse myöhemmin kertonut tämän tapauksen esimerkkinä\nsilloisesta kehittymättömyydestään — \"ja\" — lisää tämän kertomuksen\nmuistoonpanija — \"tuo kertomus oli mestarillinen sen huumorin vuoksi,\njonka Krohn siihen valoi\".[21]\n\nToverielämään otti Krohn alusta alkaen innokkaasti osaa. Kirjeessään\nvanhemmilleen (lokak. 5 p. 1853) hän vakuuttaa, että ylioppilaskunnassa\nyleensä vallitsee vakava henki, ja lausuu sen vakaumuksen, että\nkurinpitovallan antaminen toverien käsiin olisi eduksi tapojen\nvalvonnalle. Veljelleen Leopoldille hän (kirjeessä marrask. 25 p. 1853)\nkuvailee ylioppilaitten tiedekuntakokouksia ja antaa niille\ntunnustuksensa. Myös vapaaseen seurusteluun yksityisesti toverien\nkanssa jää aikaa. Niinpä hän saatuaan vanhemmiltaan lähetyksen Viipurin\nrinkeliä kiittää heitä (kirjeessä marrask. 22 p. 1853) \"tusinan toverin\nnimessä\", jotka kahdessa päivässä tekivät rinkeleistä lopun. \"Monet —\nhän jatkaa kirjeessään — moittivat minua tuhlauksesta arvellen, ett'ei\nminun olisi tarvinnut niin paljon jaella, mutta näin ilahdutin\nuseampia, jotka eivät olleet koskaan nähneet Viipurin rinkeliä.\"\nSeurustelu toverien kanssa innostutti hänet myös yhtymään\nylioppilaslaulukuntaan, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan ääntä.\nKirjeistä vanhemmille huomaa, että Krohn yleensä haki kunnollisten,\ntyöteliäitten toverien seuraa.\n\nElämä Helsingissä oli siis hauskaa ja vaihtelevaa. Kuitenkin pyrki\nsilloin tällöin koti-ikävä vaivaamaan ja tuli surumielisyyden\nkohtauksia. Pahimmin nämä puuskat vaivasivat Krohnia silloin, kun hän\nsattui olemaan pahoinvoipa. Hän valittaa kirjeissään vanhemmilleen,\nettä Helsingin ilmasto ei ole hänelle terveydeksi, ja viittaa siihen,\nettä useat muutkin ovat Helsinkiin tultuaan sairastuneet. Tavallisesti\nnämä ikävät hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Lääkkeenä niitä\nvastaan oli työnteko, joka oli intensiivistä, vaikkakin Krohn sanoo\nottaneensa periaatteekseen: qui trop embrasse, mal étreint.\nTyöohjelmassa näkyy olleen sijaa suomenkielen harjoittamisellakin,\nkoskapa Krohn heti lukukauden alussa pyysi kotoaan Renvallin\nsanakirjan. Ottilie-sisarelleen Krohn kirjoittaa, että hänellä\ntöittensä ohessa on sangen laaja kirjeenvaihto hoidettavana. Kaikkien\nnäitten puuhiensa lomassa hän kuitenkin jo monta viikkoa ennen\nlukukausien loppua rupesi laskemaan päiviä, joiden kuluttua hän pääsee\nkotiinsa lomalle. Suuri olikin riemu, kun se päivä vihdoin valkeni,\njolloin hän sai lähteä rakkaaseen Kiiskilään.\n\nSeuraavina lukukausina jatkui elämä Helsingissä pääasiassa samaan\ntapaan kuin ensimäisenäkin. Krohnin ylioppilasvuosista saa hyvän\nkäsityksen hänen kirjeistään, joita on runsas kokoelma julkaistu\nsuomeksi.[22]\n\nKevätlukukaudella 1854 Krohn kävi samoilla luennoilla kuin\nsyyslukukaudellakin. Sen lisäksi hän oli jo lukukauden alussa päättänyt\nryhtyä opiskelemaan suomenkieltä Lönnrotin johdolla heti kun tämä\nastuisi virkaansa.[23] Aikeensa hän toteuttikin, vieläpä sillä tavoin,\nettä pääsi hyviin tuloksiin. Kannustimena oli nyt jo tietoiseksi ja\nvoimakkaaksi kehittynyt suomalaisuuden harrastus. Sitä todistavat hänen\nsanansa kirjeessä vanhemmille vuotta myöhemmin: \"Kuten tiedätte\nkirjoitin viime keväänä professori Lönnrotille suomenkielisiä\nkirjoitelmia, jotka silloin näyttivät sangen kirjavilta sen jälkeen\nkuin hän ne oli korjannut. — — — Tänään vein hänelle [taas],\nensimäisen tekeleeni ja katso, siinä oli vain muutamia vähäpätöisiä\nvirheitä — niin, hän sanoi, että minun pitäisi antaa kirjoitukseni\nSuomettareen painettavaksi! — Ajatelkaahan, semmoinen rohkaisu\nsemmoisen miehen puolelta! — — — Se oli runsas palkinto paljosta\najasta ja vaivasta, jonka olin käyttänyt oppiakseni isänmaani kielen.\nMiten paljon suuremmalla halulla ja kestävyydellä työskentelenkään nyt\nedelleen, kun näen voivani päästä tuloksiin.\" Että Krohn jo vuotta\naikaisemmin suomenkielen opiskeluun ryhtyessään oli ollut tämmöisellä\nkannalla, sen osoittaa maaliskuun 22 päivänä 1854 kirjoitettu kirje\nvanhemmille. Tässä kirjeessä hän kertoo keisari Nikolain käynnistä\nHelsingissä ja sanoo keisarin voittaneen hänen ja monien muitten\nsydämen toimenpiteillään suomenkielen hyväksi. \"Tästä kaikesta näkee,\nettä kansalliset pyrintömme ovat saavuttaneet tunnustusta.\" Keisarilla\noli matkallaan mukana perintöruhtinas. Krohn, joka oli mukana\nperintöruhtinaalle esitellyssä ylioppilasjoukossa, kertoo ihastuneensa\nperintöruhtinaaseen. Jo näiltä ajoilta lienee peräisin se ihailu, jota\nKrohn runoilijana tulkitsee Aleksanteri II:ta kohtaan ja jota tuli myös\nAleksanteri III:n osaksi. Tämä ihailu on sitä ymmärrettävämpää, kun\nKrohnin kodin hengessä tuntui jälkiä Pietarissa olosta.[24] Ei koskaan\ntämä ihailu kuitenkaan mennyt yli niiden rajojen, jotka sille asetti\nisänmaallinen, kansallinen mieli. Keisarin puheesta, jossa tämä\nhuomautti ylioppilaille \"yhteistä isänmaata\" uhkaavasta sodan vaarasta,\nkertoo Krohn vanhemmilleen hieman ivallisessa äänilajissa samoin kuin\nsiitäkin, että keisari piti puheensa ylioppilaille venäjäksi.\n\nMuuten tämän keisarivierailun yhteydessä jo ilmenee, ett'ei Krohn ollut\nerikoisemmin mieltynyt politiikkaan — piirre, joka säilyy hänessä läpi\nelämän. Hän valittaa, ett'ei enää kuule missään järkevää sanaa, sillä\nkaikki puhuvat vain politiikkaa. Varsinkin raivostuttaa häntä naisten\nalituinen politikoiminen ja puhe sodasta. \"Olen niin kyllästynyt tähän\nteemaan, että minut voi sillä karkoittaa.\"\n\nKrohnin huomion vaativatkin etupäässä opinnot. Paitsi suomenkieltä\nharrasti Krohn kevätlukukaudella 1854 varsinaisten opintojensa ohella\nmyös englanninkieltä opiskellen sitä aina aamuisin ylös noustuaan kello\nyhdeksään asti. Piirustuksen harjoittamista hän edelleen jatkoi.\nLepohetkinään hän mielellään haki seuraa kuten ennenkin. Hän oli\niloinnut päästessään perheeseen asumaan, koska hän luuli siten saavansa\npaljon olla ihmisten parissa, mutta pettymyksekseen hän pian huomasikin\nluulleensa tässä suhteessa liikoja. Kun tovereitakin hiukan ujostutti\ntulla hänen luokseen professorin taloon, tunsi hän ajoittain itsensä\nyksinäiseksi. Äidin pelon, että toveriseurat ja kekkerit Helsingissä\nvoisivat totuttaa juomatapaan, hän torjuu huomauttamalla, että vaikka\nhän muuten onkin tullut hilpeämmäksi ja seuramielisemmäksi, niin hän\nsiinä suhteessa on melkein pedantti, ett'ei hän koskaan juo yli\ntavallisen määränsä. Toverien pilkka ei tässä asiassa voi vaikuttaa\nmitään. Häntä on monesti tämän takia sanottu \"akaksi\", mutta siitä ei\nole ollut mitään tulosta.\n\nYlioppilaaksi tultuaankin Krohn jonkun verran harjoitti omaksi\nhuvikseen runoilua ruotsin- ja saksankielellä. Paljon ei tästä\nrunoilusta ole jälkiä säilynyt eikä se voinut runsasta ollakaan syystä\nettä opinnot ja muut harrastukset veivät ajan. Runoilu olikin\noikeastaan luvattomaksi katsottua syrjäaskartelua, allotriaa, johon\nopintojen takia ei saanut antautua kuin poikkeustapauksissa. Mutta\nolipa toinenkin syy tähän vieraskielisen runoilun tyrehtymiseen. Krohn\nselittää sen itse elämäkerrassaan: \"Ylioppilaaksi tultuani olin\npäättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi.\nSiihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin tarpeeksi\nsuomistunut. Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.\"\n\nItsensä \"suomistamista\" Krohn harjoitti, kuten edellä jo on\nhuomautettu, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Hän pääsi verrattain\npian hyviin tuloksiin, senkin vuoksi, että hän oleskeli kesän 1857\nKaavilla ja syksyn 1858 ynnä alun vuotta 1859 Rautalammilla,\nperehtyäkseen käytännöllisesti suomenkieleen. Kuvaavaa hänen\ninnostukselleen on, että hän opetti näinä vuosina suomea\nEmilie-sisarelleen. Mutta hän ei ollut vain innostuva, hän oli myös\nkestävä työssään. Lönnrotilta saatu tunnustus ei saattanut häntä\nheittäytymään veltoksi, vaan entistä innokkaammin hän työskenteli\nsuomenkielen taitonsa kartuttamiseksi. Ankarasti arvostellen täytyy\nsanoa, ett'ei hän koskaan päässyt hallitsemaan suomenkieltä aivan\ntäydellisesti sen pienimpiäkin vivahduksia myöten, mutta hän saavutti\njo opintovuosinaan tässä kielessä niin suuren taidon, että hänelläkin\non suuri osuus suomenkielen kehittämisessä kulttuurikieleksi. Rohkenipa\nhän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan ryhtyä suomentamaan Stöckhardtin\n\"Kemian oppikirjaa\" — siis luomaan suomenkielistä kemiallista sanastoa\nja menestyi siinä jokseenkin hyvin.[25]\n\nKoko esiintymiskielen muuttaminen suomeksi niin perin pohjin, että\nrunoilukin tapahtuisi suomenkielellä, merkitsee sangen jyrkkää\nkäännettä Krohnin elämässä. Samoihin aikoihin kuin tämä käänne\ntapahtuu, on Krohnin muussakin elämässä havaittavissa käänne.\nTerveydellisistä syistä hänen täytyi olla poissa Helsingistä lukuvuosi\n1855-56. Hän teki silloin virkistyksekseen pitkän merimatkan käyden\nSaksassa, Englannissa, Skotlannissa, Norjassa ja Helgolannin saarella.\nKun hän syksyllä 1856 taas saapui Helsinkiin opiskelemaan, muutti hän\nkokonaan opintosuunnitelmaa ja siirtyi filosofisen tiedekunnan\nhistoriallis-kielitieteelliseen osastoon. Varsinaisena syynä tähän\nmuutokseen oli se, ett'ei hänen terveytensä ollut kestänyt työskentelyä\nlaboratorioissa. Mutta lisättävä on, että niin suuresti kuin hän\nharrastikin luonnontieteitä, hän sittenkin tunsi joutuneensa väärälle\nuralle. Pääaineekseen hän nyt otti historian ja filosofian, nuo\npoikaijän mieliaineensa, kuten hän sanoo kirjeessä vanhemmilleen.\nSuomenkielen opinnoilla luonnollisesti nyt tuli olemaan entistä\nhuomattavampi sija työsuunnitelmassa. Näin joutui Krohn kahden\nkuuluisuuden, Lönnrotin ja Snellmanin, oppilaaksi. Snellmanin\nluennoista hän olikin niin intresseerattu, että hän niiden takia\nkerrankin jäi keväällä Helsinkiin pitemmäksi aikaa kuin hänelle muuten\nolisi ollut tarpeellista.\n\nEntistä suuremmalla innolla jatkuivat nyt opinnot, kun terveyskin oli\ntaas hyvä. Julius Krohn asui nyt yhdessä veljensä Leopoldin kanssa,\njoka myös opiskeli yliopistossa. Toveripiiriin kuului ahkeraa\nväkeä.[26] Usein kokoonnuttiin iltapäivällä Krohnien luo ja\nkeskusteltiin opinnoista. \"Ei mikään ole ihanampaa kuin työ\",\nkirjoittaa Krohn kotiinsa. Englanninkielen opiskelu jatkuu myös. Krohn\nlukee alkukielellä englantilaisia ja amerikkalaisia runoilijoita\n(Shakespeare, Longfellow, Bryant). Seuraelämää hän ei myöskään\nlaiminlyö, vaan käy ahkerasti tutuissa perheissä.\n\nTähän tapaan jatkuu elämä ja opiskelu Helsingissä lukuvuosina 1856-58.\nSuomalaisuuden liike vie yhä varmemmin Krohnin mukanaan. V. 1856\nmainitsee hän tehneensä Kaarlo Slöörin kanssa sen välipuheen, että aina\nkeskenään puhuisivat suomea. Hän ilmoittaa vanhemmilleen kirjoittavansa\nyliopistolliset ainekirjoitusharjoituksensa periaatteen takia suomeksi,\nvaikka ne oikeastaan olisi kirjoitettava ruotsinkielellä ja saisi\nkirjoittaa saksaksikin. Vanhemmilleen hän kirjeissään kertoo\nsuomalaisuuden edistyksestä ja voitoista, ihailee Lönnrotia ja\nSnellmania, mutta uskaltaa myös moittia viimemainittua, kun tämä hänen\nmielestään ampuu harhaan. Suomalainen taide, etenkin Sjöstrandin\nKalevala-aiheiset tuotteet, herättää hänessä ihastusta. Lausuupa hän\nmyös demokraattisia ajatuksia eri kansanluokkien lähentämisestä\ntoisiinsa. Kun hänen vanhempansa perustivat suomenkielisen koulun,\nkirjoitti Krohn heille, että he olivat toteuttaneet yhden hänen\nmieliaatteitaan. Hän olikin harrastanut tämmöisiä asioita ja tuli\ntunnetuksikin niiden harrastajana. Niinpä hän kehoitti A.G. Keldania\npanemaan koulun pystyyn Uuraassa, kun kerran innostusta asiaan oli\nolemassa, odottamatta asianomaista lupaa. Mielipiteensä kansakouluista\nhän lausuu tässä yhteydessä seuraavasti: \"Mitä minä toivon\nkansakouluista on se, että heidän kauttansa saisimme sivistyneitä\ntalonpoikia ja kästeostajia, joiden tietoa ja taitoa häveten\nsuottaherrojen täytyisi paeta kankaalle. Jo viimein tästä asiasta\nkeskustellessamme väitin hyvin tarpeelliseksi opettaa tytötkin ja tämä\najatukseni on, luettuani muiden mietintöjä asiasta, varmaunut lujaksi\nvakuutukseksi. Nyt väitän siis, että jos tahdotaan toden teolla\nkoroittaa kansan sivistystä, niin pitää kaikin mokomin harrastaa\nnaisten opetusta, sillä niiden kautta leviää siunaus nousevaankin\nihmispolveen, koska sitä vastaan miestä opetettaessa ei hyödytetä muuta\nkuin hänet yksinänsä.\"[27] — Yliopiston varakansleri, parooni J.R.\nMunck, kääntyi keväällä v. 1857 Krohnin puoleen pyytäen järjestämään\nkansakoulun Hämeessä olevalla tilallansa. Krohn ei katsonut opintojensa\ntakia voivansa suostua ehdotukseen, mutta ilmoitti olevansa halukas\nkandidaattitutkinnon suoritettuaan ottamaan vastaan vuodeksi\nopettajanviran siellä. Samana vuonna Krohn muitten töittensä ohella\ntoimi jonkun verran opettajanakin Helsingissä. Tämä kaikki osoittaa,\nettä Krohn, vaikka hän toisinaan valitti olevansa epäkäytännöllinen ja\njossakin määrin sitä olikin, kuitenkin itse asiassa oli toiminnan ja\nkäytännön mies. Kuvaavaa hänen luonteelleen ja ajatustavalleen on\nseuraava kohta vanhemmille syyskuun 21 p. 1857 kirjoitetussa kirjeessä:\n\"Paljon ajattelemista on minulle antanut se, mitä me yhdessä luimme\nHumboldtin teoksesta 'Lichtstrahlen', nimittäin että joka ihmisen ennen\nkaikkea pitäisi koettaa sivistää itseään, koska silloin tuo sivistys\nehdottomasti vaikuttaa myös toisiin siunausta tuottavasti. En voinut\nsilloin sanoa olevani samaa mieltä enkä voi sitä nytkään, vaikka olen\nkatsellut asiaa joka puolelta. Sillä jos toisiin vaikuttaakseen ensin\npitää itsensä olla täysin sivistynyt, niin ei siitä koskaan tule\nmitään. Milloin ja kenen on mahdollista sanoa: nyt olen täysin\nsivistynyt! Ja sitäpaitsi miten tuleekaan tosisivistyneeksi muuten kuin\nirtautumalla yhä enemmän persoonallisista, itsekkäistä pyrkimyksistään\nja työskentelemällä korkeampien aatteitten toteuttamiseksi s.o. toisten\nhyväksi. Sen vuoksi en Humboldtin auktoriteetista huolimatta voi luopua\nsiitä mielipiteestä, että on työskenneltävä niin paljon kuin\nmahdollista yhteiseksi hyväksi, koska siten varmimmin edistää omaa\nparastaan ja omaa kehitystään.\"\n\nYlioppilaitten yhteisissä riennoissa oli Krohn paljon mukana.\nYlioppilastalohankkeeseen hän innostui ja selitti sitä vanhemmilleen,\njotka aluksi eivät oikein ottaneet ymmärtääkseen koko puuhaa. Asian\nhyväksi pidetyssä iltamassa hän avusti pitämällä esitelmän\n\"Nykyisemmästä\" suomalaisesta kansanrunollisuudesta.\n\nOpintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä\nKrohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa\nRautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän\nsiellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa,\nmutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa\ntarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten\njuttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään\nvenäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle\nKalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli\nsemmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, \"the old\nmerry Finland\", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta\nymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot\nmuuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki.\nKirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika\nkuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja\nkunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja\nheidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista\ntuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin\nEnsi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta\nsuuren jouluilon — niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5\npäivänä — voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808\nsotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys.\nAlakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin.\nHistoriaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän\nkirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: \"Pietarin\narkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia\nRuotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä\ntutkimaan?\" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään\nryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan,\njommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon,\nmutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.\n\nRautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena\noli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi\nkandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä\ntähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859)\nsen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei\npitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta\nKrohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9\npäivänä 1859: \"Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen,\nettä joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi\npyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta\nvoipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää\nensimmäisten rinnalle.\" Varsinaisena syynä tutkintolukujen\npitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä\ntutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin\nansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys\nturhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan\nsemmoinen.\n\nLuonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen,\njoka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä\nsurumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858:\n\"Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi\nsitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen\nannoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän\najattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken\nmielenliikkeitä.\" Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä\n1858: \"Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta\nsulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja\nseuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja\nhuikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä\nvastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen.\nOlin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne\ntänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. — Jo\nkesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ\ntahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen\nitseluottamuksen.\" Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa\nvanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: \"Olen valitettavasti nähnyt,\nettä vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua\njopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on\njohtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä\nluulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä.\" Krohnin\nmyöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin\nuuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus — hänellä oli\nrunoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium — ovat\nominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn\naikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]\n\nTultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi\nlukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa\nLönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen\nvarsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on\nnytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo\nAhlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin\nsuomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon\nhyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale,\nHannikaisen \"Antonius Putrorius\", ei saisi kylliksi katsojia,\nosoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien,\nvarsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.\n\nKesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen\nHelsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti\nhyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi\nseuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli\nfilosofiankandidaatiksi saaden arvosanan \"maxime dignus\" 12 äänellä,\npääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja\nSuomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä\nRoomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja\ntympäisevältäkin — Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin\nolisi syönyt liikaa, — mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli\nentistä virkeämpi ja työkyky entisellään.\n\nUusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa.\nKrohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua\nopettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion\nstipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja\nKrohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa\nhän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan\nulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu\nKemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun.\nSitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa\ntyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa\nsuomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka\nsisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä\ntuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä\n\"Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta\".\n\nTapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella\nmuitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä\navustamaan Aleksis Kiveä.\n\nKaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi\nruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen\nrunoilustaan suomenkielellä.\n\nHän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa\nsyksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on\n\"Suvilaulu\".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on\nsujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen\nkansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin\nsyntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin\nkirjoitettu \"Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857\" ovat\nkielellisestikin paljon heikompia.[30]\n\nSeuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata,\non \"Varpunen\". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä\nrunoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on\ntäytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31]\nAsiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta\nsanoessaan laulavansa vain\n\n    Kun ääni lintuin muitten\n    Ei kuulu talvella.\n\nRunoilullaankin hän tarkoitti suomalaisuuden edistämistä ja oli valmis\ntarvittaessa sen jättämäänkin, jos luuli voivansa enemmän hyödyttää\nsuomalaista sivistystä muunlaatuisella toiminnalla. Tämä on kaunis\ntodistus luonteen jaloudesta ja kansallisesta innostuksesta, mutta myös\ntodistus siitä, että Krohn ei tuntenut sellaista voittamatonta vetoa\nrunoiluun, joka pakoittaa ihmisen kaikesta huolimatta seuraamaan\nrunoilijakutsumustaan ja pysymään sille uskollisena.\n\nVuonna 1858, jolloin \"Varpunen\" on kirjoitettu, harjoitti Krohn\nmuutenkin kirjallista toimintaa, vaikka tietenkin vain sivutyönä. Hän\nilmoittaa auttaneensa Slööriä tämän sanomalehtityössä sekä avustuksilla\nettä korrehtuuria lukemalla, minkä vuoksi Slöör hänen vastustelustaan\nhuolimatta lahjoitti hänelle Vischerin Estetiikan. Rautalammilta Krohn\nlähetti Slöörille keväällä 1859 siellä sepittämänsä runon \"Nuoren\nneidon lohdutus\".\n\nJo ennen \"Varpusen\" ja \"Nuoren neidon lohdutuksen\" kirjoittamista oli\nKrohn yrittänyt runojen suomentamista. Ensimäinen yritys (emme ota\ntässä huomioon aikaisemmin mainittua vähäpätöistä Uhland-suomennosta)\noli ylen rohkea eikä onnistunutkaan. Krohn näet yritti käyttämään\nsuomenkielellä eleegistä runomittaa suomentamalla Malmströmin runoa\n\"Angelika\". Kuten Ahlqvist aikaisemmin samanlaisessa kokeessa ja\nkenties Ahlqvistin vaikutuksen alaisena Krohn tässä rakensi heksametrin\nja pentametrin yksinomaan laajuudelle polkien pahasti korkoa. Tulos on\nhuonompi kuin Ahlqvistin. Toinen suomennosyritys sen sijaan on\nkatsottava silloisissa oloissa sangen onnistuneeksi. Se on Runebergin\n\"Hurtti-ukko\". Siinä on jo ikäänkuin alku suureen työhön, jonka\nsuorittamisesta pääansio tulee Krohnille ja jossa hän, kuten työssä\nosallisena ollut B.F. Godenhjelm todistaa (Oma maa III, s. 265), on\nollut aloitteen tekijänäkin, nimittäin \"Vänrikki Stoolin Tarinain\"\nsuomentamiseen.\n\nV. 1859 suomensi Krohn saksankielestä runon \"Neidon tunnustus\" ja\nSchillerin \"Sukeltajan\". Jälkimäinen, Helsingissä vietettyyn\nSchiller-juhlaan tehty suomennos, on katsottava Krohnin ensimäiseksi\nesittäytymiseksi yleisölle suomenkielisenä runoilijana. Kirjeessään\nvanhemmilleen marraskuun 21 p. 1859 hän kertoo tämän tekeleen\nsyntymähistorian. Melkeinpä lapsellinen innostuksen puuska oli saanut\nhänet työhön ryhtymään keskellä tutkintokiireitä.[32] Innostuksen\nhetkinä sujui runotyö Krohnilta verrattain kevyesti. Niinpä hän sanoo\ntämän pitkän runon suomentamiseen käyttäneensä oikeastaan vain yhden\npäivän. Suomennoksensa hän julkaisi vielä samana vuonna kalenterissa\n\"Mansikoita ja Mustikoita I\", mikä on kylläkin ymmärrettävää, kun runo\njoka tapauksessa oli juhlassa tullut yleisölle tutuksi. Myöhempiin\njulkaisuihinsa hän sitä ei enää ottanut. Hänellä oli aina sangen paljon\nitsekritiikkiä ja varsinkin nuoremmalla ijällään hän myös oli arka\nsiitä, että häntä ehkä luultaisiin itserakkaaksi.[33]\n\nYleisö näkyy ottaneen \"Sukeltajan\" suosiollisesti vastaan.\nAhlqvist arvosteli sitä sangen suopeasti lausuen: \"Suurella\ntaidolla, sekä runollisella että kielellisellä, on 'Sukeltaja',\nsuomennos Schilleristä, tehty (tekijä J.K.), ehkä suomentajan\nruno-mitta-perusteet, arvollisten tavuiden pitkiksi lukeminen\nja koron polkeminen, eivät ole meidän mieleiset\".[34] Totta onkin,\nettä käännöksellä on ansionsa. Se seuraa uskollisesti ja notkeasti\nalkutekstiä ja siihen on saatu alkutekstin tunnelmaa ja henkeä.\nKieltäkin suomentaja käyttelee taitavasti. Paikoittain hän onnistuu\njossain määrin jäljittelemään alkuteoksen äännemaalaustakin (\"Kas\nkuohuen nyt kohisee, kihisee — — — kita haukkoo pohjaton hirmuisin,\nManalaan kuin viepä ois suorastaan j.n.e.\"). Runossa on vauhtia.\nToiselta puolen kielessä on murteellisuuksia (veistä = vedestä;\nlainata = niellä; piä — pidä; tullu, tehty noutoa, palkkoa, viinoa,\npoikoa, päiveä j.n.e.) ja omituisuuksia (pikarinsa Karybdihin\nlangettaa; vuori jyrkkänä longottaa; alas poika jo syöstäiksee; väki\nparkahtaa). Ja suomentajan runomittaperusteet ovat todella vielä\nvakiintumattomat. Verrattuna Ahlqvistin samana vuonna esitettyyn,\nmonine puutteellisuuksineenkin taiturimaisesti suoritettuun Kellolaulun\nsuomennokseen on Krohnin käännös aloittelijan työtä. Krohn itse ei\nmyöhemmin enää parannellut \"Sukeltajan\" suomennosta. Paavo Cajander\nkäytti sitä sittemmin pohjana suomentaessaan tämän runon uudelleen,\n\nRunoilijanimi Suonio[35] esiintyi julkisuudessa ensi kerran keväällä\n1860. Silloin on \"Mehiläisessä\" (N:o 4) painettuna \"Italian herääminen\"\nja \"Suomettaressa\" (N:o 17) \"Suksimiesten laulu\". Krohnin kirjeistä\nvanhemmilleen ja Slöörille näkyy, että \"Suksimiesten laulu\" on sinä\nkeväänä kirjoitettu.[36] Samoin on nähtävästi laita runon \"Italian\nherääminen\", jonka runomittakin on sama kuin \"Suksimiesten laulun\".\nTämä kevät oli onnellista aikaa Krohnille, sillä hän piti aina\nrunolahjaa suurena onnena ja iloitsi huomatessaan itselläänkin sitä\nolevan. Onnistuneitakin tuotteita kertyi pian niin paljon, että Krohnin\nvarsinainen debyytti kirjallisen yleisön edessä omintakeisena\nrunoilijana muodostui sangen onnistuneeksi, silloisiin oloihin katsoen\nsuorastaan loistavaksi. Se tapahtui \"Mansikkain ja Mustikkain\" II\nosassa joulukuussa 1860. Tähän kalenteriin Krohn painatti \"Kuun\ntarinoita\" (14 iltaa) ja 13 runoa, joista vain kaksi oli käännöksiä,\nnimittäin runot \"Suvilaulu\", \"Hurtti-ukko\", \"Varpunen\", \"Neidon\ntunnustus\", \"Suksimiesten laulu\", \"Lumisateella\", \"Lemmen aamu\",\n\"Iltaselle\", \"Onneton\", \"Italian herääminen\", \"Juomalaulu\", \"Sydämelle\"\nja \"Soittoa kuullessa\".[37]\n\nEnimmän huomiota herättivät \"Kuun tarinat\". Ne olivat aivan uutta\nkirjallisuudessamme, ilman vastinetta aikaisemmilta ajoilta, ja niissä\nilmenevä kansallinen mieli herätti paljon vastakaikua. Ne tulivat hyvin\ntunnetuiksi ja suosituiksi, kuten julkiset arvostelut ja aikalaisten\nlausunnot vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin todistavat.[38] Niistä\ntulikin merkkitapaus kirjallisuushistoriassamme, sillä \"Kuun tarinoita\"\noli ensimäinen suomenkielinen kaunokirjallinen teos, joka levisi\nsivistyneisiin piireihin ja käännettiin vieraille kielille.[39]\nRunotkaan eivät heikentäneet \"Kuun tarinain\" tekemää hyvää vaikutusta.\n\nSivuuttaen tässä yhteydessä kysymyksen \"Kuun tarinain\" taiteellisesta\narvosta kiinnitämme huomiota siihen, missä määrin ne valaisevat\nKrohnin luonnetta ja kehitystä. Teos uhkuu rakkautta isänmaahan ja\nsuomenkieleen. Mutta tekijä ei ole niitä, joille riittää voimakas\ntunne semmoisenaan. Isänmaanrakkaus velvoittaa toimintaan ja\nuhrauksiin. Paikoittain saa esitys, taiteelliset näkökohdat hyljäten,\nmelkeinpä agitatoorisen sävyn. Runoilija on tyytymätön suomalaisten\nsaamattomuuteen, heidän välinpitämättömyyteensä omasta kielestään ja\nkansallisesta arvostaan. Kuu, joka on nähnyt olot maapallon eri\npuolilla ja eri aikakausina, on sopiva runoilijan mielipiteitten\ntulkiksi: \"Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se [suomenkieli] vielä\nväkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei\nmaailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja\njaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,\nteillä on ääni ja ette laula!\" Neljäntenä iltana kuu mainitsee Amerikan\nuudistalolaisista, joista Cooper kertoo, ja jatkaa: \"Mutta tiedätkös,\nettä omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään\nsamanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä\nkovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen\ntietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!\"\n\n\"Kuun tarinoista\" voi myös päätellä, että tekijä on uskonnollinen ja\nsovinnollinen. Hän suhtautuu lempeästi ihmisiin, hairahtuneihinkin, ja\nihailee miehuutta ja kuntoa, varsinkin sellaista, joka suorittaa\nsuurtekonsa piilossa maailman katseilta.\n\nEsiintymisellään \"Mansikkain ja Mustikkain\" II osassa Krohn sai heti\nensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. \"Sukeltajan\" kautta\nsaavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo\nennen \"Mansikkain ja Mustikkain\" II osan ilmestymistä kirjallisissa\npiireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen\nproloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin\nsyksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt.\nTämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä\nmieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan.\nSen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme\ntäydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli,\nkuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu\nsitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut\nedustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman\nvastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin\ntarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo \"Helsingin teaterin\nvihkiäisissä\" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli\nsitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään,\nmuodosteltava toisenlaiseksi.\n\nMyöskin \"Vänrikki Stoolin tarinain\" suomentamista ajatteli Krohn jo\nnäihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta\nKrohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.\n\nVuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten\npalvelemista eli \"laiskurin työtä\", kuten Krohn kirjeessään Slöörille\nsitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen\n\"Mansikkain ja Mustikkain\" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä\nlähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas\nTaavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot\nja runosuomennokset: \"Ossianin laulu auringolle\", \"Kultain ja\nmiekkain\", \"Lorelei\", \"Suomalainen maamme ruotsalaiselle\", \"Runoniekan\nsydän\", \"Sotamiesten laulu\", \"Varotus\", \"Varotus tytöille\", \"Kaste ja\nkyynel\", \"Laulu Anakreonin tapaan\", \"Neidon rukous\", \"Suurelle\nherralle\", \"Neuvo\", \"Elämän menot\", \"Kova rangaistus\", \"Yhteen\nkasvaneet koivut\", \"Nuoruuttaan surija\", \"Kultaa odottaessa\" ja\n\"Pohjolan valkeneminen\".\n\nYksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä\nmainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan,\njossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861\nesitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen\nranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin\nrivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit,\nniiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään\nhäpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa\nkappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia\nesittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti\npuhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se\njoukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä\nhuolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen\nlause: \"häpeä Helsingin yleisölle!\" Kohta sen jälkeen hän nousi\nseisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti\npaljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely\nseuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin\nkääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa\nelämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi\nkiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä\nvähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat\nhengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman\njohdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli\nruotsinkielinen. Sen nimi on \"Studentsång\" ja se julkaistiin\n\"Helsingfors Tidningar\" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus\nnäkyy säkeistöstä:\n\n    Tiga må den fega slafven,\n    Der det helga kränkes fräckt;\n    Men vi höje hänmdeglafven,\n    Sanning ljunge oförtäckt!\n    Mannaharm,\n    Manna-arm\n    Blixtrar mot allt uselt ner.\n\nTarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa\nruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja\nmuulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan\nristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö\nsuomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.\n\nVuonna 1862 kirjoitti Krohn runon \"Provessori Lönnrotille\" tämän\nerojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin\nrunonäytelmästä \"Die Sühne\" nimellä \"Syyn sovitus\" \"Mansikkain ja\nMustikkain\" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain\nviisi \"Kuun tarinaa\", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja.\nPieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista\nrunoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan\nsopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten\nvähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.\n\nNäin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen\nkausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa\nvuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä\ntähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista\nsuunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen.\nKirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli\nnäytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin\nhän suunnitteli toista näytelmää, \"Ritvalan helka\", johon lyhyt,\nlyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa.\nSuunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia\n\"Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä\" ja on voinut vaikuttaa\nsiihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: \"nyljetään\",\n\"sängittää hänellä ei käyneen kenenkään\" j.m.s., osoittavat vielä\nvakiintumatonta kielitaitoa.[43]\n\nValmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen\nsaksankielinen näytelmä \"Denker und Künstler\". Kenties se on\nkirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan\nteoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus:\n\"Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem\nehrfurchtsvollen Bewunderer\", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän\nhenkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa;\nOphelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari;\nChis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. — Päähenkilö on\nSpinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä\npäämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy\nparemmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema\njuutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka\nloppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on\nrunomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet,\njoissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan\nsäkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta,\nisänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri\nnimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin\n\"Uriel Acostan\" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin\nilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana\nlepäämään käsikirjoitusten joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti\nkandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana\noli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus\nkuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka\ntoteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että\nmuita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen\nkirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen\ntarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä\npääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi\nhän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden\nsattuessa.\n\nVäitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin\nKrohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta\nsuomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen\nkansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän\ntieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja\nloppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se\nvaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden\nnimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.\n\nTosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä\ntutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861\nkihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa\nvanhemmilleen:[44] \"En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää\nniin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa\nolin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja\nsiitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni.\nJa nyt tämä riemun ylenpalttisuus!\" Suunnitellen omaa kotia, josta piti\ntulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei\nollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä\nyhdessä.\n\nTätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä\nseikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin\nhermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin\ntyöskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa\nolo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun\nalakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen\nusein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa\nkohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä\nhoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua.\nKesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä\nkehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille\nmieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa\nvarten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa\nKrohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä.\nSyksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.\n\nYleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin.\nKirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan\nn.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että\nvenäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee\nkeisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. \"Jumala suokoon vain meidän\npitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin\npitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen\nedistystä.\"[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten\nkansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta\nkohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä\nkysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa\nhäntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen\nluonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin\naatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon\nkirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista\nperehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi,\noli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin\njohdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia\nkirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi\nKrohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko\nLänkelälle: \"Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa\nSuomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä\ntavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä,\nmutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi\nkatson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi;\nsiinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin\nhyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta\nhaittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin.\"[46]\n\nVaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti\nvaltiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt\nisänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi\nmuulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa\nvaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun\n3 päivänä 1861: \"Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät\nminua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että\nolen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan\nvapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä\nmikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään\ntekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa\nisänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu.\"\n\nKun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin \"Kirje\nJoulukuulta\" \"Mehiläisessä\" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen,\nkirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei\njulkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes\nvoi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa:\n\"Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden\nlausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä,\nkristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti\nvaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina\nsaa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita\novat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on\ntaivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa\ntapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther\nolisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin\nsuuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään\nusein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä\ntaistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi?\nSaako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman\nhäntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun\ntodella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän\nvelvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa\njokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat\nkaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta.\" Sen\njälkeen Krohn selittää \"Mehiläisen\" toimitustyötä koskevia\nasianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja\nettä hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata\nvilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli\noikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden\ntäyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei\naikaa varsinaiselta päätyöltä.\n\nTämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana.\nUskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle\nominaisia läpi elämän.\n\nMorsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että\nKrohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon.\n\"Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä\", — kirjoittaa Emma Nyberg. —\n\"Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa\nväitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän\nkuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin\nolisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä.\" Itsekin\nKrohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista\nvilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun\nvaliokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan\ntalonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun\nhänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti\nsanoivat: \"Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole\nhäntä nähneet\".\n\nTammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että\nhän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän\nselitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin\nhyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa\npainatuskulut. \"Mutta pääsy\", — kirjoittaa hän, — \"miksi työn otin,\noli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä\nväiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon\nkallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee\ntänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin\nkuin tähän asti.\"\n\nKysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan\nsuomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin\naikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa\nomien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista\navustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet\ndosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin\nhämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli\nlaita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin,\njota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä\noli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski\ntarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen\ntoimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki\nseuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka\nolikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran\nläheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi\nsaada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin\nkirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle\ntuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.\n\nYksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle.\nKrohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta\nnäytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä\nratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään,\nettä on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän.\nKrohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua\nvarmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä\nHelsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä\nenemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan\nvuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla\ntoimeen Helsingissä.\n\nVäitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä\n1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä\nsaattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen\npakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.\n\nSitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten\njälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.\n\nKrohnin väitöskirja \"Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana,\nynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta\" tarkastettiin julkisesti\nlokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist.\nKrohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti.\nHän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä\nhuomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu\nintressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia\nmuistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma\ndosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa\npäivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli\nrohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen\nkautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat\ntulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien\navustukseksi.[47]\n\nVanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa\nharrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30\npäivänä 1862: \"Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille\naikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän\nsaakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja\ntodistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla\nkansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen\nyleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. — — — Minua ilahduttaa\nse varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy\nosaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei\nsuomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt\nkuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi\ntyönnetty syrjään.\"\n\nKrohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden\ntutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän\nantoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun\n11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta\nja rakkautta tutkimusaineeseensa.\n\nMarraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden\ndosentiksi.\n\nDosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle\nsuinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja\nopetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista\ntyötä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas\nuudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta\nalkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri\nei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä\nEkbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita\nnaimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras\ntalossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa\nmiehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli\npääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään.\nSuomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella\njoukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua.\n— Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman \"Suomen ystäväin liiton\"\ntyötä jatkamaan perustettiin \"Suomalainen iltaseura\", kokoontui se ensi\nkertaa v. 1864 Krohnin kodissa.\n\nPerheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä\nniukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava\nentisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli\nennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan\nlisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin\nvarsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos,\n\"Syyn sovitus\", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin\nsamoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös \"Mehiläisen\" toimitukseen\nkuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi\nuuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään\nKertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen\nvaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28\npäivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana\nsiteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:\n\n\"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen\nlukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian\nelävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä\ntärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin\nlihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn\nisänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän\nkorkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti\nuskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi\nseikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean\nkuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit\nja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa\nitselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa\nsydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu\non häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni\njossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan\nvelvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. — Oli miten oli, seuraus\non nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen\nkirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee,\nmutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita.\nJos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä\nlahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni\ntoimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren\nkokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi\ntuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden\nsalamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti\nkaikesta toivosta.\"\n\nEräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen\nsuunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan\nesitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja\nalituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä\ntähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa\nkaikkeen: \"Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset\npuolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista.\"\n\nRunolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan\nKertomukset Suomen historiasta, — tuo jo Rautalammilla ollessa\nsyntynyt ajatus, — onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos,\njoka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia\njulkaistiin ensiksi kuvalehdessä \"Maiden ja Merien takaa\".\n\nTämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna\nvaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm\nvuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle\nhän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän\ntuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin\nKrohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden\ntoimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka\ntärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava\nharrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli\nsuomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo\nlehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden\nilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä\nkäytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]\n\nRyhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman\nseuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein\nyleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten\nlaatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän\nmyös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa\nkenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja\nnukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. \"Mutta ken ei koskaan\nuskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään\", oli hänen\ntunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja\nmieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja\nmatkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.\n\nOhjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi\nkirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa\nsopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden\nalkunumeroissa ollut esitys \"Kahvista ja sokerista\", jonka hän\naikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo\nsilloin tuli tunnetuksi \"kahvisaarnan\" nimellä. Mutta eipä hän\nsäästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa\naineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän\npyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten\nlukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja\nsen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865\nalussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta\nmenetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian\nkorkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta,\nniin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista\nasiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi\nsivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa\nsuurempikin joukko.\n\nUlkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu \"Maiden ja Merien\ntakaa\" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi\nilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin\nmuutamien asianharrastajain avulla kokoilema \"Helmivyö suomalaista\nrunoutta\".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä\nsivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus\nsuomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan.\n\"Ei kukaan ihminen\", — lausui Krohn, — \"voi kuvitellakaan, miten\npaljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja\nmuissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa.\"[53]\n\nItsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas\nrunoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla:\n\"Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen\nherättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut\npuuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar,\njoka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen\nluokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja\ntoimintaa.\"[54]\n\nToiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja\nuusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena\nmainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin\ntoimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn\nmäärättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa\nvirsikirjakomitean jäsenenä. \"Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle\nihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa\nsälytetty\", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän\ntyötaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja\najoittain Krohn itsekin sairasteli.\n\nNiinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain\n\"Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865\" ja \"Suomalaisille\", joka\npainettiin \"Maiden ja Merien takaa\" lehden viimeiseen numeroon v. 1865.\nJälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun\n2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt.\nHän kirjoittaa samassa yhteydessä: \"Minun mielestäni on taistelu vain\nsilloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka\nkeskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat\nsyynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan\nnimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle\nse, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan — mädäntymistä. Että\ntuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän\nituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta —\nque faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin\nrunotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt.\"\n\nAikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti.\nKuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset \"Viimeinen\nkosija\", \"Hollannin saaristossa\" ja \"Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin\nläänissä\", ja toiseen vuosikertaan \"Viimeinen kohtaukseni Neapelin\nrosvoin kanssa\".\n\nJoskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme,\n\"aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni\nvain pariin siivenlyöntiin\", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti\nrunolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia\nestettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan \"Vänrikki Stoolin\ntarinoita\". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen \"komitea\", jota\nHelsingissä mainittiin nimellä \"vänrikit\"[55] ja joka oli Krohnin\ninnostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta\nkohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen\nmarraskuun 20 päivänä 1866: \"Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko\nteoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista\ntyötä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään\nja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi\nnähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää.\" Hiukan myöhemmin, joulukuun\n18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on \"leijonan osa\" Stoolin\ntarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän\nkäytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla\nsitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain\nsuomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien\nvastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta.\nKun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin\nloppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei\nmitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille\nsuomennostyön suorittajille.\n\nOmat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana \"Runoelmia Suoniolta\".\n\nHistorian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen\nhistoriasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien\nkompiloiminen ja Macaulayn \"Englannin historian\" suomennos, lienee myös\ninnostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä\nsuunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867:\n\"Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa\ntarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja\nhistorialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan\nvirolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343.\nTahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan\ntavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin.\"\n\nRomaanin kirjoittamiseen ei ollut tilaisuutta, vaikka työkyky ja\ntyöhalu syksyllä 1867, vanhempien luona Kiiskilässä vietetyn kesän\njälkeen, olikin suuri. Puhumattakaan \"kiistoista ja aikaa vievistä\nsivuhommista\" oli Krohn taas kovasti kiinni semmoisissa töissä, jotka\nkuuluivat hänen pääharrastuksiinsa. Hän oli myynyt kustantajalle\nkuvalehdessä olleet kertomukset Suomen historiasta ja ryhtyi tämän\npyynnöstä täydentämään näitä kertomuksia esityksellä pakanuuden ajasta.\nSamalla hän syventyi tutkimaan suomalaisen kirjallisuuden historiaa.\nNämä tutkimukset yhdessä monien muiden töiden kanssa veivät koko\nlukuvuoden ja työtä jäi vielä seuraavaksi talveksikin.\n\nKesä 1868 toi suruja Krohnin perheeseen ja syyslukukauden alkaessa oli\nasema sellainen, että Krohn katsoi välttämättömäksi lähteä sairaan\nvaimonsa luo Wiesbadeniin. Virkavapauden saanti kyllin pitkäksi ajaksi\nkohtasi vaikeuksia, mutta kun Ahlqvist oli omasta aloitteestaan,\nKrohnin sitä pyytämättä, ilmoittanut yliopiston konsistorille ottavansa\nsuorittaakseen Krohnille kuuluvan kirjoitusharjoitusten korjaamisen,\npääsi Krohn lähtemään. Hän oli hyvin iloissaan Ahlqvistin\nodottamattomasta ystävällisyydestä. Ikävä oli keskeyttää Suomen\nkirjallisuushistorian valmistaminen, joka jo alkoi lähetä loppuansa.\nMuita suunniteltuja töitä sen sijaan saattoi tehdä ulkomaillakin.\nLiiallisen työn ja huolten rasittamalle miehelle, jota lääkärikin oli\nkieltänyt työskentelemästä enempää kuin 4-5 tuntia päivässä, oli\nvapauttava ulkomaanmatka epäilemättä hyödyksi, varsinkin kun hän jo\nkauan oli toivonut sitä. Olihan historiallinen romaani juuri tällöin\ntekeillä ja saattoipa ulkomailla toivoa aikaa liikenevän kaikkein\nmieluisimpaankin askarteluun — runoiluun.\n\nRomaani ei valmistunut tällä matkalla eikä myöhemminkään. Sen sijaan\nmuodostui matka runotuotantoon nähden Krohnin toiseksi ja tuloksiltaan\nmerkittävimmäksi nousukaudeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin\nsiltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta\nkorkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn\nkatsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja\nsuurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös\nseurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan\nepätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi\nKrohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen\nJumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias\nkurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman\nankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut\nsaavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. \"Mikä demoonin\nvalta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?\" —\nkirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. — \"Toisinaan\ntutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on\npannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman\nrangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias,\nArmosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus\nlienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset\nminusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen.\nKuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen,\nolenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä\nSydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä\nsuhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo\nminun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen.\nMutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun\nsielussa on myrskyä ja pimeyttä.\"\n\nRukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina,\njolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen\nhuolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar,\ntuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä\nWiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt\nvuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän\nkirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: \"Virolaisilla on vanha\ntaikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen\njumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä\nilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen\ntaikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa\ntuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on\nalkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka\nkenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän\nkäsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen\nharjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten\nlomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja\n— katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen,\njosta saatte sen nähdä.[58] — — — Kunpa vain saisin tehdä enemmän\ntyötä!\"\n\nMontreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana\nseurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) \"Rantakalliolla keväällä\"; 2)\n\"Tottelemattomat jäsenet\"; 3) \"Puu syksyllä\"; 4) \"Koivu Etelässä\";\n5) \"Armahalleni\"; 6) \"Kukkasten kanssa lahjaksi\". — Itse kirjeessä\nsanotaan: \"Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos\ntämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan!\nMikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa\nsynnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi\npikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan\nolen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen,\njonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän\nnälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen\nvesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin\nkeskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä\npuolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi\noikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin\nmainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan\nerityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista\nkoivua Nerobergillä. — — — Emilielle olkoon sanottuna, että romaani\nsaa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen\nkevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana\nluonto täällä on edistävä asiaa.\" Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä,\nKrohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: \"Virolainen romaani muodostuu\nmyöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt,\nettä tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei\noliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen\nvielä kasvaa.\" Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille\nkirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista\nkirjoittaen siitä: \"Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta\najatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä\nminulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää\nkertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri\npeloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä\nkuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan\npanna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa\naion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo.\" Muista kirjallisista\ntöistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka\nsilmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin \"Chillonin vangin\"\nsuomentamiseen.\n\nJoulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana,\nettä hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista\nmahdolliseksi. \"Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä\ntulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani\nvoimiani.\" Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi\nsillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen,\njoka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän\nvalmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo\nkahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: \"Luettuani 'Säkenien'\ntoisen parven\", \"Komeaa hautakiveä nähdessä\", \"L'Isle de la paix\",\n\"Clarensin hautausmaalla\", \"Lempi ja Lempo\", \"Myrskyn ajalla\nGenève-järven rannalla\", \"Karkuri\" ja \"Vakoja\". Viimeksi mainittuun\nrunoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä \"Gartenlauben\" numerosta.\n\n\"Karkurista\", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut\ntyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta\njoka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä\nrunoja: \"Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää\nsääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina\nläpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan\nnähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä\ntapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi\nliikuttanut.\"[59]\n\nSamassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti:\n\"Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut\nsaappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen\nsarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja\ntätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita.\nKomeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen\nyläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä\nkaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin\ntakaa _Karkuria_, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset\nhuiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa\nvarovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin\npitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa\nistahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista\nsäkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua\nmaalariksi.\"\n\nSamaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös\nystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen\n\"Säkenien\" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman\nluettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon\n\"Luettuani 'Säkenien' toisen parven\" ja lähetti sen samana päivänä\npäivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.:\n\"Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne.\nMyötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka\nselvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen\n'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen\nnäkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän\njaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin\njokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista,\nlempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni\nja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos\ntahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] — Minussakin on tämä\nsyksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja\nikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken\njääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän\nsinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään\npainata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä\ntahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi\nmyös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä.\"\n\nKirjeen mukana lähetti Krohn runot \"Armahalleni\", josta huomautetaan:\n\"kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu\", \"Koivu etelässä\"\n(nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja\n\"Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä\" (keväällä kesken jäänyt).\n\nTammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta:\n\"Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin\nrunoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet,\nihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus\nkaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet\nkarstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää\nVaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen\nsaanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt\nkaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi\njuuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan\nmuulloin. Varsinkin on _Karkuri_, jota minä käskin Berndt lankoni\nnäyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani\nkorkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi\nkertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan\nmaalariksi. — En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle,\nsillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon,\njoka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa\npyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne\nhänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se\nolisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi\nlöytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani\ntahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri\ntapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen\nesimerkin lukenut. — — — Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä\nkirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat\nlapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan\npanna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi\nniihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas\nkirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä\nvoit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi\njonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin\ntoimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa\nhänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein\nkoirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua.\n— — — Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo\non enemmän kuin puolekseen käännetty. — — —\"\n\nKirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869\nvirolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: \"Lyyrillistä olen\nsitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa\nyhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma\ntaas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan.\" —\nKirjeen mukana seurasi näytteeksi runo \"Ainoa hetki\".\n\nRunotuotannon runsauteen olivat syynä suotuisat olot. Tervehtyminen —\nsekä runoilijan itsensä että hänen vaimonsa — edistyi hyvällä hoidolla\nilahduttavasti, tieteellistäkin työtä tuli tehdyksi koko joukko,[61] ja\nvieras ympäristö, joka alussa oli vaikuttanut kiusallisesti, oli usein\nmyös virkistykseksi. Näemme Krohnin taas yhtä virkeänä ja\nmoniharrastuksisena kuin ennenkin. Hän lukee \"Kuun tarinoita\" saksaksi\nasuintovereilleen, ja kun huomaa niiden miellyttävän, ryhtyy\nsuunnittelemaan saksalaista painosta tästä teoksestaan voidakseen sen\npalkkiolla avustaa tuhotulvista kärsineitä. Hyväätekevää tarkoitusta\nvarten hän parina iltana esittää halullisille kuulijoille kuvauksia\nsuomalais-virolaisesta mytologiasta. Omaksi ilokseen ja hyödykseen hän\nopiskelee englanninkieltä ja toivoo pian olevansa \"perfect english\ngentleman\", sillä hänen englanninkielen opettajattarensa on kehunut,\nettä hän on \"very quick to catch the particularities of the\npronunciation\".\n\nElämäänsä näinä aikoina Krohn pitää todellisena laiskurin elämänä ja\nsaa siitä aihetta kirjoittaa runon \"Laiskuuden ylistys\", joka sisältää\ntodeksi osoittautuneen väitteen:\n\n    Ei työjuhtien luo\n    Runotar koskahan käy.\n\nSanaa laiskottelu ei Krohnin käyttämänä voi ottaa kuitenkaan aivan\ntäydestä. Krohn itse kertoo kirjeissään tekevänsä työtä siihen asti\nkuin tuntee itsensä väsyneeksi — \"ei silmänräpäystäkään enempää\",\nsanoo hän kirjeessä tammikuun 13 p:nä 1869 — ja saavansa sangen paljon\nvalmista käsistään. Runoilussa tapahtui vuoden 1869 alussa pieni\npysähdys, joka oli aivan tilapäinen. Krohn kirjoittaa siitä\nvanhemmilleen (13/1 1869): \"Uusia runoja en ole nyt kirjoittanut.\nLuonnollisena reaktiona yhteen aikaan melkein jokapäiväiseksi käynyttä\ntuotantoa vastaan on nyt tullut seisahdus. Kohta toivon kuitenkin\nsaavani valmiiksi suurehkon runon, joka minulla on mielessä.\"\n\nTuo mielessä ollut suuri runo on ilmeisesti \"Purjehdusretki\nsaaristossa\", sillä tämän valmistusajaksi on käsikirjoitukseen merkitty\nhelmikuun 18 p. Muut ulkomailla ollessa keväällä 1869 syntyneet runot\novat: \"Ainoa hetki\", \"Tähden tuikkiminen\", \"Lempeni ja viisas\nystäväni\", \"Käynti Valunpajassa\", \"Viinitarhan edustalla\", \"Huhtikuun\n16 päivänä 1869\", \"Ne ovat vait!\", \"Leskisillä\", \"Suurisuiselle\nystävälle\", \"Miks sua rakastan\" ja \"Virsi kotimaan puolesta\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKrohn palasi ulkomailta kotimaahan kesäkuun 12 päivänä 1869. \"Tuskin\nsaatoin olla kyyneltymättä\", kirjoitti hän vanhemmilleen saman kuun 22\np:nä, \"kun taas niin pitkän ajan jälkeen astuin kotimaan rantaan ja\nomaisten ja ystävien monet iloiset kasvot lausuivat minut\ntervetulleeksi.\" Kesän vietti runoilija vanhempiensa kodissa\nKiiskilässä.\n\nSyksyllä oli pitkän poissaolon jälkeen taas käytävä käsiksi entisiin\npuuhiin, \"solmittava uudelleen moni katkennut lanka\". Semmoisena\nmainitsee runoilija m.m. Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisen.\nMuuhun runolliseen työhön ei enää ollut aikaa, sillä uusia, aikaa\nvieviä tehtäviä oli taas ilmestynyt, kuten kuraattorin toimi\nSavo-Karjalaisessa osakunnassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\njulkaiseman \"Novellikirjaston\" vaatimat suomennostyöt. Krohn kirjoittaa\nvanhemmilleen Helsingistä syyskuun 27 p:nä 1869: \"Olen iltaisin\n_enimmäkseen_ ollut poissa kotoa komiteoissa ja kokouksissa. Paljo työ\nkäy ilolla ja voimalla. Siksi ei ole pelkoa liikarasituksesta. Olen\nmuuten ottanut järkähtämättömäksi periaatteeksi, että en muulloin kuin\naivan tavattomissa tapauksissa jatka hetkeäkään työtä, kun tunnen\npuristusta päässäni.\"\n\nKrohnin runollisen tuotannon toinen kausi oli täten loppunut. Se oli\nollut niin satoisa, että hän saattoi julkaista nyt uudetkin runot eri\nkokoelmana. Vuonna 1865 ilmestynyt \"Runoelmia Suoniolta\" ilmestyi nyt\nsyksyllä 1869 uutena, lisättynä painoksena nimellä \"Suonion runoelmia,\nI, II\". Siihen ennättivät mukaan myös syksyllä 1869 Helsingissä\nkirjoitetut runot \"Vieras lippu\" ja \"Tuhma, raak' on Suomalainen.\"\n\n\"Työ, kuten onnettomuuskin, ei tule koskaan yksin\", lausui Krohn\nkerran. Sen Krohn sai todeta taas nytkin ulkomailta palattuaan. Siinä\ntyössä, jonka hän nyt lähinnä seuranneina vuosina suoritti, oli muun\nmuassa melkoinen määrä suomennoksia. Äitinsä pyynnöstä hän suomensi\nkokoelman K. Gerokin saarnoja. \"Suomen Virallisen Lehden\" ja \"Uuden\nSuomettaren\" kaunokirjalliseen osastoon hän suomensi Walter Scottin\nromaaneja, jotka sittemmin ilmestyivät kirjakauppaankin ja\ninnostuttivat suomentamaan vielä lisää Scottia. Sen lisäksi hän\nsuomensi Andersenin satuja ja Topeliuksen tekstin kuvateokseen\n\"Matkustus Suomessa\".\n\nAndersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi\nSuomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa.\nSemmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten\ntöitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain\npyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi \"Pienokaiset\", v. 1872 \"Kotieläimet\",\nv. 1874 \"Metsä-elävät\", v. 1875 \"Minun äitini\" ja v. 1880 \"Kylän\nlapset\". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v.\n1878 toimitettu \"Pikku joululahja\". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia\nrunoja, osaksi mukaelmia.\n\nTieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa\njälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt\n\"Viron kieli-oppi Suomalaisille\".\n\nHelsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä\naivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta.\nRauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän\nja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan\nvaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin\ntyötaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta,\nvarsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja\ntunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että\nyleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä\nvähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut\nmelkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin\nhovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä\nsuututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen\nkanssa: \"Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten\nsuvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla.\n— — — Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen\nniin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta.\"[62]\nKoskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut\nseurauksena liiallisesta mietoudesta. \"Päinvastoin Julius Krohn oli\nvarsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi\ntulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä\nmuissa.\" — Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi\nmerkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin\nosaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne\nansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan\neivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä,\nettä työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin\ntarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882\npromotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin\narvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle\nosoittaa.\n\nJoskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä\nKrohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen\nsydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871\nkirjoitettu \"Fenialaiset\", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen.\nSangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin \"Tervehdyssanoja 1873\nvuoden maistereille\". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä\nvanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: \"Kuten olette\nnähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on\nvalittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta\nylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan\nvarmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50\nkandidaattitutkintoa.\" Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn:\n\"Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo\nsuurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin\nodotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut\npitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja\nryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin\nhöyrykoneella!\"\n\nJo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta\nhuonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen\nseuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta,\nettä Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti\nvanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin\nmahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen\nkeksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle\nkuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi\nlyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista,\nhän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle\nsamaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä\nvaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin\nsaksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan\nSuomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon,\nettä huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat\nakateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava,\nett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.\n\nKrohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja\ntähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta\njulkaista \"Suomen Kuvalehteä\" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta\npaljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja\nharrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi\nottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat\nkaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen\nspekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä\nväheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden\njulkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain\nvähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä\nkannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat\nparanevat. \"Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa,\nja sen minä Jumalan avulla teen!\" — lausui hän.\n\n\"Suomen Kuvalehti\" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä\njos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn\nvoitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina\naikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas\ntulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: \"Rahallisesti tulen\ntoimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa.\nSiinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu\nitserakkautta.\"[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä\njulkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä\ntöitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen\njohdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei\nsuomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä\n\"Kyläkirjaston Kuvalehti\" oli jo olemassa.\n\nTaitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen\nolemassaoloajan. Siinä hän taas oli \"omassa elementissään\",\nvaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa\nhengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään\nulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä.\nNäin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden\nhyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet\nkodit oli saatava suomalaistumaan. \"Suomen Kuvalehti\", jolle aikanaan\nei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti\nhyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme\nsekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä\nkulttuuria kohtaan.[66]\n\nTieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden\nhistorian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen\nsijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri\nollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui\ntässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja,\njoiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa\njatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee,\nmistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti\non runoilijaa kohdannut, — vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, —\non keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet\netsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas\nja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on \"Emma\"-sikermä.\n\nVuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa\nvarustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan\npartaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden\nkesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein\nvaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita,\n1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12\nSun tahtosi tapahtukoon! — Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää\npystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.\n\nRunojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä\nmasennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön.\n\"Pää pystyyn!\" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä\nja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon\njälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa.\nSyyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina\nLindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa\ntyttökoulussa.\n\nJo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen\nsuomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen\nvirkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän\ntilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän\nhuomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti\npois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen\nsupistamalla sopivasti menojaan.\n\nVieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen\ntutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena.\nVirsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai\nsuorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä\n1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa\nkoolla, Krohn kuvaa seuraavasti: \"Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja\ntyöskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus\n8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut\ntäysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä\nillallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7\ntahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta\nkangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy\nkuin kellokoneisto. — — — Tästä paljosta työstä huolimatta olen\nterve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku\npäivä sitten, voin työskennellä ulkona.\"[67]\n\nSuurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan\nsiitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis\ntuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse\nsanoo: \"Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen\nvaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua\non runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias.\nKolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen\nmuutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön\nepähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita;\nmutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä.\"[67] Puhuessaan\nKrohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen:\n\"Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut\nniin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei\nmilloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista.\"[68] Työn raskautta\nlisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen\nalaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään\nsuopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. \"Tuntien sen\nsokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en\nkovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi.\"[69]\n\nlopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin\ntärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun\nuuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886\nhyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä\nmuutoksista lausui Krohn: \"Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset,\njotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä\nkertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen.\"[70]\n\nVirsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran\njulkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen \"Suomalaisen\nvirsikirjan historia\", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku\nsivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä\ntapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen\nmukainen.[71]\n\nVasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana\nkirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen\nhistoriasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko\nhuomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin\nsuurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden\ntutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä\nsuomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut\ntuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v.\n1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi\nkäydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli\nhuolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan\n\"Kalevalan karjalaisuus\" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan\nalkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: \"Ei se niin muitta mutkitta\nkäy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se\nseikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne\ntoisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole\nmahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta,\nsillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti\nselvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa.\" [72]\n\nHyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885\nnimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi\nprofessoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura\npalkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen\nkatsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn\nhieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut\nestetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä\npalkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui,\nett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin.\nVain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.\n\nSuurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin\n\"Suomen suku\", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn\nedellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt\nkansantajuisia luentoja.\n\nLuennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat\nseurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla\nvilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä\ntavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa\nkouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on\nluonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen\npuheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti,\nilman papereita. \"Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti\nmyös piloilla\", sanoi hän.[73]\n\nPaitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi\njuhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein\nkaikki juhlarunoja, nimittäin \"Aleksanteri II:n 25-vuotisena\nhallituspäivänä\" (1880), \"Aleksanteri II:n muistoksi\" (1881),\n\"Runebergin patsasta paljastettaessa\" (1885), \"Keisariparille heidän\nLappeenrannassa käydessään\" (1885), \"Turun suomalaisen lyseon\nvihkiäisjuhlassa\" (1887) ja \"Brahen patsasta paljastettaessa\" (1888).\nJuhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu \"Hyljätty äiti\".\n\nPaljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi\nhankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen\nheikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen\ntarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle\njuhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin\nmielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen\nvälttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.\n\nYhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn\niloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä,\njonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. \"Se tuottaa\nvarmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista\",\nkirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo\nvene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin\nmonille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen\npurjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille\nkahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen\nlaittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli\nlikinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä\npelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa\nveden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian\nhän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja\nhuomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: \"Hyvästi, voimani uupuvat!\"\nhän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä.\nTuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis\nhaudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7\npäivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä\nsattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: \"Se seppele, jonka laskemme\nhänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele\nhyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta.\"\n\n      *       *       *       *       *\n\nJulius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva\nesitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka\nKrohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten\ntöittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen\nkykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa\nkäytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä\nasiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin\nvuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä:\nrunoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen\nromaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia\nsuunnitelmia.\n\nSiitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi\nperustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä\nvanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli\nrakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli\nsuloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan\nalttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon\nhetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne,\nmissä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties\narvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut\nkykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan\nhänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän\nnuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan\nvanhemmilleen: \"Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina\nmielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'\"\n\n\n\n\nII.\n\nKatsomus ja runoilijaluonne.\n\n\nJulius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen.\nSiitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus.\nHuomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä\npaljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen\nomista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat\nolleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon\nsydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä,\nvankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja\nsuvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, —\nsiinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit\nmuistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään,\nhänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös\nlempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi\nvalaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä,\nettä hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän\noli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä\nsanoilla: \"kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja\nJumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen\nhurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen\npuhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä\nisänä ja jalona kansalaisena.\"[77]\n\nAikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä,\nettä kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa\nhuomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn\nsaattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että\nhänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin\ntulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä\nsympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista\nsyistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos\nluuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli\nuseimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut\nsietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä.\nErityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.\n\nErään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa\nmerkityksessä \"eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas\ntoimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri\".[79] Nämä\nsanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri\nKrohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä,\njotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui\nhetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta.\nTästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka\njatkaa: \"Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä\nyhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista\npuhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi\nnuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota\nhän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän\npersoonallisuuden eheyttä ja jaloutta _naisen kaltaisuudeksi_. Luulemme\nkuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja\nmoni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi\nsitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä\nmuodossaan ovat yhdistettyinä — Kristusta.\"\n\nKrohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi\nonneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta\nasti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä\nsisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että\nhän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua\nhänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten\nkatselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä\nuskonnollisuus oli — kuten olemme nähneet hänen ulkomailla\nkirjoittamistaan kirjeistä — ankarien sisällisten taistelujen\nsyventämää.\n\nKrohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei\nsaattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui\nvakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen\nkatsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei\nsiinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän\nsaattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl\nGutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että \"Uriel\nAcosta\" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä\nesteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille.\nOn paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa\najatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83]\n\"Uriel Acostasta\" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti\nsaksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama\nylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa\nKrohnin olemuksen keskeisimpiä osia.\n\nSisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden\nhyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai\nsuomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki\ntoiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen\nvakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään\nmielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan\nedellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden\nymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä\ntuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä\nkohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä\nsuomalaisessa maaperässä.\n\nTätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85]\nHänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti\nymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen.\nKotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi\nleimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras\nsuomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää\nruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka\nuhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin\nsaksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas\nsuomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden\ntunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen\nsiitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä\nepätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan\nKrohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille\nkansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia\nantautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen\näidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin\nehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen\nsadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu\noloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon\nrehtori Ahrenberg paljon vaikutti.\n\nJac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä,\nkuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui\npontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse\nsaaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin\njuureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa\nyliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli\nennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen\nliike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että\naatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen\nkohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan\npäivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus\n\"Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta\", jossa, m.m.\nasetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän\nsuomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset\nrunoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista\nheräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen\nluonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: \"kaikki tahi\nei mitään\". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen\nsuusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä\nsuomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.\n\nOlemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen\noli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää\npuolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo\nSchiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin\nrunoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden\nvalintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa\nsanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää\nvain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä\ntapauksessa.\n\nKrohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi\nensi sijassa sikermä \"Kuun tarinoita\", joiden varsinaisena, nykypäiviin\nasti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa\nse purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. \"Kuun tarinat\"\nkokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta\nja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat\nluonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden,\nsovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen\npalvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle\nelämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen\nkansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on\nM.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen\nturma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon\nsuomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on\nkiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta,\nse on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle\nvalloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.\n\n\"Kuun tarinat\" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään\nhuolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu\nKrohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme\nniistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus.\nRunoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa\nnauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella\n(\"Suurelle herralle\"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät\n(\"Suomalainen maamme Ruotsalaiselle\"); yksimielisyys on voimaa ja\nyksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on\nkaikille yhteinen ja rakas:\n\n    Siit' olkohon riita\n    Ja kiistamme siitä\n    Ken Suomea parhaiten rakastanee.\n\nKansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa\nmukaista elämää (\"Italian herääminen\"). Isänmaan vapautta on tarpeen\nvaatiessa ase kädessä puolustettava (\"Suksimiesten laulu\"), isänmaalle\non elämä omistettava (\"Juomalaulu\"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ\non Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden\nedellytykset (\"Pohjolan valkeneminen\", \"Provessori Lönnrotille\") ja\nsemmoista työtä on edelleen tehtävä (\"Taideniekkaseuran\nvuosijuhlassa\").\n\nKun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija\n\"runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen\". Ajan tapaukset ovat\nvaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman\npohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena\nrunoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen\nisänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt.\nRunoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja\nsuuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös\nselväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin,\npilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies.\nKrohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä\nja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien\nviittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on\nylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle\nolkoon elämän ohjeena:\n\n    Ylempänä, alempana,\n    Mitä siit' on huoltakaan,\n    Kun vaan kukin portahana\n    Onpi Suomen kunniaan.[89]\n\nTyötä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava\nnurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten\nmuuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen (\"Tuhma, raak' on\nSuomalainen\"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää\nkaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen\nalalla (\"Vieras lippu\"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä\nsuoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja\nunhoittua (\"Suomalaisille\").\n\nNäissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan\nhehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta\nniissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli\nkummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta\nyksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin\nkohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole\naivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan\nja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta.\nSen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä\nvaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa\nelämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti.\nMutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen\nsovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen\nruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin\nhän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin\naluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli\nmerkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma \"kaksi\nkieltä, yksi mieli\" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli\nAhlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: \"Yksi\nmieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa.\" Olisi luullut hänen,\njyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä\nmeneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän\npuhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa,\nainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys\nja yksimielisyys.\n\nYhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat\njokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu\nKrohnilla on m.m. runo \"Luettuani 'Säkenien' toisen parven\".\n\nKrohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös\n\"Huhtikuun 16 p. 1869\". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä\nmerkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti\nrunoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän\nnäkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]\n\nIsänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta,\nettä ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna\nkärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun\ntarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti\nrunot \"Koivu etelässä\" ja \"Karkuri\". Jälkimäisen syntymästä olemme jo\naikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön\ntässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:\n\n    Epäillen sanot: Pohjan perän jää\n    Sydämet lämpimätkin jäykistää;\n    Tään pehmittänyt ois? — Mut tulen henki,\n    Ei, veikko, ole ainoo polttava.\n    Polttaahan kipeästi pakkanenkin,\n    Kuin helvetin sen tul' on ankara.\n\n    Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,\n    Muruiksi kalliotkin halkeemaan,\n    Mut sydämelle särkeväisin kylmä\n    Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;\n    Sentähden vieri vesin rosvon silmä,\n    Siis tänne hän riens yli veden, maan.\n\nIlmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti \"Karkurin\" nähtäväksi,\nkehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn\nkirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: \"Mitä Karkurin\nloppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa.\nMutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki.\nNuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei\nestetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale\nCygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu\nkernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se\nlaji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin\nsamalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on\nniin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi\n(vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: — — —\"\n\nKirjettä seurasi runo \"Ainoa hetki\". Juuri kun Suonio puhui\nlyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis,\nharras, puhtaasti lyyrillinen sävel.\n\nUskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on\nsyntynyt \"Virsi kotimaan puolesta\". Sen harrasta tunnetta henkivät\nsäkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän\nantautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua\nitse ja valistaa muita.[92]\n\nKrohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo\nmainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne\ntosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot,\nvakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan\nselvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole\nvähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden\nturmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka\nsaattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina\nkehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän\nylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti\nvalistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen\nkaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:\n\n    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,\n    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.\n\nKen on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan,\npalatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus\ntekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden\nvalta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin\nisänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin\n(Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että\nKrohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen\najattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä\nmyöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten\nRunebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden\nhyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä\ntutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.\n\nKrohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin\nkuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä\npersoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija\ntulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan\npuheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.\n\nSitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on\nnoihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän\njälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista\nrunoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo\nesille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä\nhengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo\nviittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan\nuudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan \"Kuun tarinoista\" ja\njoistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista\nlapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja\nhyvyydessään pitää kaikesta huolen (\"Suvilaulu\"). Ihminen elää\nmaailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu\n(\"Lumisateella\"). — Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat\nsyntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja\nsuoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu\nJumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon (\"Järven rannalla\"), hän luottaa\nsiihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun\nihmisestä asema näyttää toivottomalta:\n\n    Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,\n    Vaikk' aina ei siintävän näy.\n\nTähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että\näärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.\n\nTämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja\npysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut.\nHänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa\nkestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen\nrunoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen\nkatsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on\nkestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys\nentistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta\nJumalan armo ja rakkaus on rajaton (\"Ijankaikkinen autuus\").\n\nSanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin\nrunouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen\nolennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle\nkarakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen\nhetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa\nvastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta\nhänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä,\naavisteltavaa, \"haamuntapaista\". Häntä on sanottava puhtaaksi\nlyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään\nhuomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen\nrajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana\nuseinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä\ntunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä\najatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla\nvakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja\naiheitten käsittelyä.\n\nLyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus.\nKrohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä\nnimitystä lempi, — sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole\naivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa\nKrohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan\nnuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. \"Lemmen aamu\",\n\"Iltaselle\",[95] \"Sydämelle\" ja mukaelma \"Neidon tunnustus\". Nämä pikku\nrunot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne\nvaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla\ntehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja\nmiellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen\nsurumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon\notsakkeenakin \"Onneton\". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden\nilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös\nverrattain vähän persoonallinen, — kokonaan toista kuin esim. Kramsun\nsamanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään\nsynkkää toivottomuutta. — Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy\nmonipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija\ntietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on \"Varotus\" pyydystämästä kovin\ntaitamattomasti \"lemmen purppuraperhoo\". \"Varotus tytöille\" muistuttaa\npoikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi\nruno \"Neuvo\", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman\nihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa (\"Laulu\nAnakreonin tapaan\", \"Neidon rukous\"). Kaunis ja eheätunnelmainen on\n\"Yhteen kasvaneet koivut\", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin\nlemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.\n\nKehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin\ntoisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat\nelämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän\noli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon\nhallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin \"Ainoa hetki\". Tämä\nruno on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa\noli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti\najatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen\ntällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot (\"Miks sua rakastan ma\",\n\"Armaalleni\", \"Ne ovat vait\", \"Lempeni ja viisas ystäväni\"), joissa\naiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että\nlemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn\nhenkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä\nensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja\nnyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä,\nkuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia,\nkoko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat\nsaaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.\n\nSuru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin\nrunoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja\non sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että\nne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa\nnousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua\njärkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden\nvereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny\nsilmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta\nlaulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki,\nkodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin\nkiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää.\nHarvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin\nKrohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen\nloppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut\nsittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan\non laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan\nsaa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon\nalistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on\nkärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä\ntaisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa\nrunossa \"Sun tahtosi tapahtukoon\". Näiden taistelujen vaikutusta on,\nettä runossa \"Pää pystyyn\" on sytyttävää voimaa.\n\nSiitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä\nlasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman\njohdosta kirjoitettu \"Pikku Julius vainaa\".[98] Krohn löysi täten\naihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän\nsaattoi jotakin tehdä.\n\nLyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin.\nUrheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan,\nettä hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri\nvivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille.\nLuonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. \"Kuun tarinat\"\nsisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan\nauringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10.\nilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti\nkoetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia (\"Lorelei\", \"Ossianin\nlaulu auringolle\" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta\nvalaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja (\"Keväällä 1876\",\n\"Illalle\"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta\nsemmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin\nrunojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon\nluonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi\nmietelmään (\"Lumisateella\", \"Järven rannalla\", \"Rantakalliolla\nkeväällä\", \"Tähden tuikkiminen\"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin\nhänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin\naatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen\nrunoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus\nhänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa\nsiihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja\nyksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa\nsille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta\nsittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin\nolennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa\nyllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin,\njossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin \"Viinitarhan\nedustalla\". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin\nväite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole\npääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut\nkuin \"Juomalaulu\" ja \"Suksimiesten laulu\" aaterunoja. Hänellä oli tuo\naatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään\naikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.\n\nSamanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän\nkuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja\nTopeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin\nnäillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti\nihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta\nKrohnin runoudessa puhuakaan. Vain \"Kuun tarinain\" neljännessä illassa\nesiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna.\nMuuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit\njörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava,\nteeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi\nvielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen,\nnäyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden\nisänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen\nkoristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin\nvarsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa,\njoissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin\nväsähtää, kuten esim. runon \"Aleksanteri II:n 25-vuotisena\nhallituspäivänä\" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin\nrunoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole\nnautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen\nkatsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.\n\nYksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme\nsitä etupäässä \"Kuun tarinoissa\". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei\nole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain\nhetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa\nyksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä\nja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä.\nNovelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta,\njoka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen\nkertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin\npainanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman\naikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja\nvanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.\n\nKrohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen\npiirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee\nhuomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka\nsaavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102]\nKrohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia\nelettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös\nse luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103]\nKrohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta\nosaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta\ntoimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan\nsuomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu\nGoethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet\nhuumorista.\n\nLeikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn,\nkohtaamme m.m. runoissa \"Laiskuuden ylistys\", \"L'Isle de la paix\",\n\"Lempi ja Lempo\", \"Komea hautakivi\" ja \"Suurisuiselle ystävälle\". Kaksi\nviimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne\nosoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle.\nHän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist.\nKrohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista\n\"gemyytlisyyttä\". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.\n\nLahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen\nsuomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän\ntuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon\nkehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman\nmuokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt\nmerkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa,\nrikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu:\n\"Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut;\nhänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla\nrunomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on\nlyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia\nrunomittoja.\"[105]\n\nAhlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä\nmuutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen\nluonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös\nsanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat\ntapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä\nsittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä,\njolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä\nsekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja\nriippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti\npiilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on\nedistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu\nimprovisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.\n\nAhlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen\nmielestään \"uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä\ntekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan\". Krohn sitävastoin, joka\nsekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist\nja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön\nhengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä\ntoimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui\nkosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan\nsuomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä\ntuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja\nja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan\nsuomalaisen kirjallisuuden hyväksi.\n\nKrohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti\n\"Santta Yrjänän lippukunnaksi\". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa\nepäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen\nilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana\narvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja\nviittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli\nYrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista\npysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist.\nTässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat\nyhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin,\nyhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin\nheistä yhtä paljon \"kielellinen yritys\" kuin pakko toteuttaa\ntaiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja\nkykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata,\non omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa\nsuomalaista sivistyselämää.\n\nAhlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista\naikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen\nkuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen\nrunoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri\nmitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.\n\nKrohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää\nsemmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista\nominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut\nmikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen\nkauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja\nmieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina\nolisikaan \"estetikin sääntöin mukaiset\". Krohnissa sai suomalainen\nkirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja\nläpeensä kirjallisesti viljellyn. \"Suonion runouden kulturoitu henki\noli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen\nkirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että\nsivistyneetkin siitä voivat nauttia.\"[108] Siinä on Krohnin\nhistoriallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut\nkirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: \"Suonion mukana\ntulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines:\nkristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen\nja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.\"[109] Vaikka tämä\nlausunto kaipaakin hieman tarkistamista — onhan kansaa kasvattava ja\nvalistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa — niin se kuitenkin\npääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin\nrunoudesta saa.\n\nRunoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin\nvakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi\nsopisivat Rückertin säkeet:\n\n    Nichts geschrieben steht darinnen,\n    Was nicht aus dem Herzen kam.\n\n\n\n\nIII.\n\nAiheitten käsittely. — Vieraita vaikutuksia.\n\n\nSen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi\njokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka\nei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja\ntahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä\nedes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on\nmerkityksensä. Pääasia ei ole, _mitä_ runoilija sanoo, vaan _miten_ hän\nsanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen\ntehon mukaan, joka sillä on.\n\nTaideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa\ntahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen\nesitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös\nvastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon\narviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan\npohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta\nnauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa\nei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan\non huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin,\nsikäli kuin niitä voi selvästi seurata.\n\nTässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin\nrunoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen:\nsisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus\ntutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä\neivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella\nsaattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa\ntuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen\nseikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin\nuseimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.\n\nGoethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä\nhän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät\nhuimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa\npituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että\nsiivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt\nlaajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista\nnestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja\nihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on\npäästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on\nsiitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja\nsielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada\naavistuksen.\n\nOla Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: \"... Ja sieluni\neli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi\neteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin\nGenève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En\ntiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi\ntaivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon,\nväräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen\navaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken\nsen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren\npohjaan...\"[111]\n\nTähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs\ntutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä\ntaiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa\näärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen\nesiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava\nmomentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut\nkatselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan\ntotunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. \"Sellainen\nirtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä\nhelppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus.\nHänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin\nkuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste\nsäilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu\ntylsempiinkin mieliin.\"[112]\n\nPääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola\nHanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin\npoikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä\nsiitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma.\nSiihen yhtyy jokin mielikuva — joko piilotajunnasta noussut tahi\nhavainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä\nmieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia\nmielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa\nratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma,\n\"taustatunnelma\".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee,\nsaattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan\nsalamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä\nalkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan\nkaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa\npidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin,\nett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. \"Hänen ajatustoimintansa on\nhienompaa ja nopeampaa kuin toisten.\" Sarja synteesejä kehittää\nalkuaiheesta runoteoksen.[114]\n\nRunoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen\ntyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen\ntahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä.\nK.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] \"Normaalinen\nluomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen.\nNe aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi,\nolen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja\ntarkoituksettomasti kuin ilman hapen. — — — Parhaimpien luomieni\npohjana on aina rytmi. — — — Rytmin etsiminen sovitettavaksi\ntietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei\nole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut\nitsestään — ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan\ntarvinnut — on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille,\nponnistuksetta pakoittanut esille runon.\" — Samanlaista on omasta\nkohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.\n\nEi edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla\nalku-ituna taideteokseen. \"Luulen\", sanoo Schiller,[116] \"ett'ei aina\nelävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain _tarve_ saada aihe,\nepämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää\ninnostuneita teoksia.\" Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän\nkuvailee kirjeessään vanhemmilleen \"Karkurin\" syntymän edellä käynyttä\nmielentilaansa sanoilla: \"tunsin, että jotakin pitempää pyrki\nilmoille\".\n\nSe, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena,\nrunoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä\nrunoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan\nhenkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja\nkehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen\ntilassa,[117] hän on \"liikutettu\", hän ei ajattele, hän on\n\"tarkoitukseton kuin lapsi\", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin\njonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti\nsynnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen\nmielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen\nvälttämätön edellytys.\n\nEpäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä\nharkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista\ntoimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa\ntunnetussa selityksessään runonsa \"The Raven\" syntymästä, vaan siihen\ntapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan \"Poesiens logik\".\nRunouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka\neikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä.\nInnoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio.\nMielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä\nkokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy\nomistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja —\nvedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen — Puskin sanoessaan: \"anna\nminulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen\nlentävällä riimillä — — —\". Alkuperäinen sisällinen kuva —\nvisuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut,\nääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] — elävöityy ja\nkehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.\n\nKrohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan\nniin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen\nsiten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys\nkokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla\nsaanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: \"Suvilaulu\", \"Soittoa\nkuullessa\", \"Onneton\", \"Illalle\", \"Lemmen aamu\". Nöyrä alistumisen\ntunne on synnyttänyt runon \"Sun tahtosi tapahtukoon\", sitä seurannut\ntoivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin \"Pää pystyyn vaan!\", joista\nsamanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean\n\"Kuun tarinan\" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä\nkonseptiosta.\n\nAikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet\nolivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä.\nOlemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa.\nMikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut.\nPuhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni\nmäärä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä,\njoille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa,\nuskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista\nkatsomusta, minkä Runeberg runossaan \"Bönen\" antaa Lutherin lausua: \"Ty\nen bön, min vän, är flit och arbet\". Krohnin runoudessa tuntuu vakava\nja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja\neheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten\naina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa\nydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin\npyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta.\nParemmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni\nsitaatti runosta \"Ijankaikkinen autuus\":\n\n    Kyll' rakasti\n    Sua sieluni;\n    Pyrkinyt pois\n    Maan tomust' ois;\n    Ja hurskauteen\n    Ja pyhyyteen\n    Se halavoi —\n    Mut aina — voi!\n    Taas vaipui kesken lentoaan.\n\n    Oi rakkaus!\n    Oi armahdus!\n    Sä rajaton,\n    Sä verraton!\n    Maan madon tään\n    Niin viheljään\n    Sä armahdit\n    Ja puhdistit,\n    Pyhitit omaks' lapsekses.\n\nKrohnille vielä luonteenomaisempi on \"Virsi kotimaan puolesta\".\nSiinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:\n\n    Kuin tomu edessäs on maan\n    Suuruudet, voimat, vallat vaan;\n\nMutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.\nSiihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.\n\nKrohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet\novat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on\nkyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä\nkoskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin\npsalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ\nvirsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien\ntarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.\n\nToinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita,\ntunnelmia ja kokemuksia \"yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin\nilmasta happea\", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään\nKrohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme\nvoivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana\ntarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä\nsamalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.\n\nNiinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon\nsyntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta\nrunoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta\nmuistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä\nsaattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan\nlaatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan.\nNiinpä Krohnin runo \"Onneton\", joka sävyltään ja sanonnaltaan on\nsuuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku\nrunon \"Skuggan\". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin\nsuuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin\nvaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon\n\"Onneton\" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on\nmyös sangen lähellä kansanrunoutta. — Kuten etempänä saamme nähdä, ei\n\"Onneton\" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on\nhavaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn\nkertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen.\nKummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä\ntoisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus,\nhe rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin\nmielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten\nyksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta.\nSitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää,\nkallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan\nkosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista\nihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen,\nnimittäin Runebergia.\n\nRunebergin runo \"Hjertats morgon\" on inspiroinut Krohnin sepittämään\nrunonsa \"Lemmen aamu\". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin\ntunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin\nrunouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja\nyksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta \"Lemmen aamu\"\nkylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko\nKrohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea\nvarmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely\nviittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista\nperusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia\nhaettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe \"Ja nietokset mun\nsydämessän' suli\" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon\nmuun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen.\nTuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja\naloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi\nvoinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin\nvaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten\njoukossa oleva nuoruudenaikuinen runo \"Vår och vinter\", joka on vielä\nlähempänä Runebergin runoa \"Hjertats morgon\" kuin \"Lemmen aamu\" ja\njonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]\n\nAivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on,\nettä runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa\nhartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana\n\"Suvilaulussa\" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun\nhän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa\n\"Varpunen\", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg.\nRunomitta on sama kuin Runebergin runossa \"Till en fågel\", paitsi että\nKrohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy\nläheisesti Topeliuksen runoon \"En sommardag i Kangasala\". Varsinkin\nTopeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa\nhuomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä\nkutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen\nluonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja\nrunouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä\nvoimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on\ntehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota\nhuomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän\najatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys\nlausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:\n\n    Göm det ljus ej, som du fått,\n    Gud det dig att lysa gifvit,\n    Om det också ej din lott\n    Att som sol få stråla blifvit.\n\nKrohnin \"Varpusessa\" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä\nrunosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä\nKrohnin runouteen.\n\nTarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa\nrunojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten\nrunojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee\nhuomiota runo \"Lumisateella\". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä\nrunoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon \"Snöflingorna\"\nyhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan\nerilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja\ntunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot\nkuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus,\nettä ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee\nsopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman\nulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti\nalkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä\nmielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että\nrunoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös\nsen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka\njaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän\npyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja\ntunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina.\nRunon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia.\nTuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään\nymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla\ntypograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että\nsilmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.\n\nMutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon\n\"Lumisateella\" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta.\nHänen runonsa \"Hymn till jorden\" ja Krohnin runo ovat muutamissa\nyksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on\nollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma\nkauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen\nvaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:\n\n    Sist när _tröttnade_ ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,\n    Rymme oss jemte hvarann _till ro_ i ditt heliga _sköte_.\n    Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi _sväfve_ ifrån dig!\n\nKrohnilla on:\n\n    Vaan _väsyneinä_\n    Horjuvat hautaan,\n    Töistähän, teistään\n    _Lepäjämään_.\n    Kerran kun kutsuvi\n    Jumalan ääni,\n    _Henkinä nousevat\n    Taivahasen_.\n\nEdellisessä säkeistössä puhutaan maan _povesta_. Tämä ei ole ainoa\ntapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan\njostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen\nyksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti\nkäsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi\nmuistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon \"Sydämelle\"\nlähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti\nviitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.\n\nSen sijaan runo \"Italian herääminen\" antaa aihetta viitata\nC.W. Böttigerin runoon \"Italia\". Vielä paljon kauempana kuin runo\n\"Lumisateella\" on Topeliuksen runosta, näyttää \"Italian herääminen\"\nolevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin\njollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei\nainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli\nmainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman\nhuomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä\nvoimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä\nmielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän\nnäyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin.\nBöttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:\n\n    Stå upp, Italia — —\n    Ditt ok från sköna skuldran hvälf!\n    Stå upp på nytt och — lef!\n\n    Då rör sig ock Vesuv,\n    Det sprutar eld den långa natt,\n    Och slungar sten mot fega män:\n    Det är en vink, ett tecken, att\n    Italia lefver än.\n    Hon lefver. — Snart den dag skall gry,\n    Då ej hon är trälinna mer.\n\nKrohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille\nsen tavoin _heräämään ja survaisemaan ikeet_ päältään liittyy liian\nläheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon\nsen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä\nyleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua,\nja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä\ntaipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme\nsamalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa\nsaattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti\nluomisen hetkellä toisistaan mitään.\n\nKrohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat\npitämään selvänä, että Krohn sepittäessään \"Italian heräämisen\" tunsi\nWecksellin runon \"Italienaren\", joka julkaistiin keväällä 1859\n\"Papperslyktan\" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on\nyhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole\nhavaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa\nsyntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia\nalkusäkeitä.\n\nSamalla runomitalla kuin \"Italian herääminen\" on kirjoitettu\n\"Suksimiesten laulu\". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin\nolemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan\naikaan sepitetytkin. \"Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi\" ilmoittaa\nKrohn \"Suksimiesten laulun\". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään,\nnuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua\npurkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva\nrunomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty \"Italian heräämistä\"\nsepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas\nalku:\n\n    Ylös Suomen poijat nuoret,\n    Ulos sukset siepaiskaa!\n\nsaattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin\nrunosta \"Reiterlied\":\n\n    Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!\n    Ins Feld, in die Freiheit gezogen!\n\n\"Suksimiesten laulu\" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä\ntunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa\nkuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista\npaatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat\nkevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.\n\nMutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa\nvalaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja\nsaamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn\nsäilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta,\nennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi\nlopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista\nmielikuvitusta. \"Suksimiesten laulu\" osoittaa samaa, sillä se esittää\nsangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli\nmelkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta.\nKoulupoikana Krohn kirjoitti runon \"Nordbons sång\", josta tässä\nyhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]\n\n    Vi strida mot naturen,\n    Ty den är ej vår vän.\n    Vi slåss mot vilda djuren\n    Och emot fienden.\n    Hvad skönare på jorden\n    Finns än vår ädla jagt,\n    När kulna höga norden\n    Klädt sig i vinterns prakt.\n\n    Vår ädla jagt den gäller\n    Ej skogens rädda djur.\n    Nej, nordbon trygg sig ställer\n    Mot fienden på lur.\n    Och mot dess bröst han vänder\n    Sin trogna bössas rör;\n    Han tunga ledet vänder,\n    Som döden med sig för.\n\n    När dagen då förliden\n    Och solen ren gått ner,\n    Då vunnen är ock striden,\n    Och fiender ej mer\n    I vilda skaror ströfva\n    Kring nordens sköna fält,\n    Ej mer de kunna röfva,\n    Ty nordbon har dem fällt.\n\n    Glad jag nu återvänder\n    Hem till min fosterbygd,\n    Till dessa helga stränder,\n    Der frihet bor och dygd,\n    Der modet ej försvunnit\n    Än utur mannens barm\n    Och yppighet ej hunnit\n    Försvaga än dess arm.\n\nSiinähän ovatkin jo kaikki ainekset \"Suksimiesten laulun\" loppuosaan ja\nmyös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin\nluonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti\nahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin\nhelpommin nousta mieleen, kun runossa \"Nordbons sång\" myös esiintyy\nsana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa\nyhteydessä:\n\n    Visst kallar man oss björnar,\n    Fritt vore det vårt namn.\n    Det ord oss ej förtörnar,\n    Det heder är, ej skam.\n    Vi slå med björnens styrka.\n    — — — — —\n\nAivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja\nkoko hänen tuotannossaan on \"Juomalaulu\". Runon koko laatu on\nsellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka,\nettä siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre.\nAjateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja\nkuin \"Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?\" Mutta eräät\nyksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon \"Trinklied\". Eräs nuori\ntutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin\nnäissä runoissa:\n\n    _Krohn_:\n\n    Nuoruus se punastuttavi posket.\n\n    _Körner_:\n\n    die Wange glüht.\n\n    _Krohn_:\n\n    Autuus taivahass' lempi on sula vaan.\n\n    _Körner_:\n\n    Das höchste Glück für Menschenbrust\n    Das ist der Liebe Götterlust.\n\n    _Krohn_:\n\n    Kannun pohja jo pilkoittaa.\n    Viimeisen kerran täytän mä maljain.\n    Tehkää se myös!\n\n    _Körner_:\n\n    Jetzt sind die Gläser alle leer.\n    Füllt sie noch einmal wieder!\n\nLisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. — Krohn on kirjoittanut runonsa\ntunnetun ylioppilaslaulun \"Sjung om studentens lyckliga dag\"\nsäveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen.\nAjatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on\njohdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä.\nMitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka\nei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa\nnuorekasta elämänhurmiota.\n\nKrohnin \"Juomalaulua\" on verrattu Ahlqvistin runoon \"Kerran\nviinikellarissa\". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist\nkirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa\naloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen\nparhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on\nvähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan\narvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu\nanna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina\ntuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja\ntuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen\ndityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä\ntietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen\nepätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on.\nKrohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää\nkuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja\njyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen,\nhienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin\nrinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on\nmieto ja epämiehekäs.\n\nVoimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten\nvertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa\ntoiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat \"Kuun tarinat\".\nAhlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja\nvarsinkin \"Kuun tarinoita\".[125] Hän kehui \"Kuun tarinain\" kieltä ja\ntyyliä ja lisäsi: \"Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin;\nsillä kauneutta on niissä kaikissa.\" Tämän tunnustuksen \"Kuun tarinat\"\nkyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat\nnähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää,\nettä suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa\nmerkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] \"Kuun tarinainkin\"\ntyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta \"Kuun tarinat\"\novat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja\nuusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127]\nNiiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin\nvastakaikua.\n\nVoimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa\nrunoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti\npuhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn\nvälttänyt \"Kuun tarinoissa\". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan\nrajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen\nisänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä\nSuomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta\nkaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen\nveljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta\nhän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän\ntulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi\nnäyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan\nmielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä\naistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä\ntaiteellisuutta \"Kuun tarinoissa\" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa\nsanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen\nsaavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä\nteoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi\ntyöntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi\nsiten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina\nloukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua:\n\"Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan,\n'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä\nparemmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä\nkauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle,\njonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän\nonnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla\nniin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan\nuuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos\nSuonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten\nyö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen\nväkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui\nsemmoisiakin varmaan sangen usein.\"\n\nTuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin\neikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus\nesiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät\ntoisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.\n\n\"Kuun tarinoista\" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut\npuhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta\nseuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan.\nVuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta\neivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia,\njotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan\ntyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän\nkäsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta\npuolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva\nesitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman.\nTuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin\nhyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm\non huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen\nsykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia,\nmaailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten\nkäsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti\nmieleen \"Saarijärven Paavon\" ja kolmannentoista illan tunnelma on\nsamanlainen kuin runon \"Kuoleva soturi\", mutta mistään Runebergin\njäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat\nluonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä \"Kuun\ntarinoista\" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran\nKrohnin mielikuvitus \"Kuun tarinoissa\" liitelee vapaasti maapallon joka\npuolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin\ntuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.\n\n\"Kuun tarinain\" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839\nilmestyneen \"Billedbog uden Billeder\". Suomenkielisen teoksen vertailu\ntähän \"esikuvaan\" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua.\nYhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä\non sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen\nkuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja\ntunnelmallisuus on \"Kuun tarinain\" vahvin puoli. Siinäkin on otettu\noppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä,\nasettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen\nkertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja\nhuumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia\nrohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan\nneidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä\nesimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja\n16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea\nymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa\nesitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on\noppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu\nsiitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa\nitsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita\nsaavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla\nkuin Andersen, valaisee Krohn \"Kuun tarinain\" hallayö-kuvauksessa (4.\nilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa\nmukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen\njalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. — Yhtäläisyys Andersenin\nja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin,\nsamalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta.\nNiinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää\nhuudahduslauseita: \"Oi autuas elämä, autuas kuolo!\" — \"Voi lapsen\ntyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!\" — \"Kah, se oli kallehin kaste\nkaunehimmassa ruusussa.\" Mutta \"Kuun tarinain\" luonteen mukainen ei\nolisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: \"Qvindelighet, kys Du\nDigterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!\" — Andersen\nnähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn\nkymmenkunta vuotta \"Kuun tarinain\" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa\nSlöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua\nAndersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin\naikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa\nitseään Anderseniin.\n\nKiitosta ansaitsee \"Kuun tarinoissa\" aiheitten valinta. Kuten jo on\nmainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei\nnuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin\nfantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita \"Kuun tarinoihin\",\nniin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan,\nluonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan,\nTopeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan,\noli Topelius julkaissut \"Silverpenningens berättelser\". Tämä\ntarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla\nhänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin.\nTopeliuksen \"Sylvias hälsning från Sicilien\" on ilmeisesti jättänyt\nKrohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat \"Kuun tarinain\" kymmenennen\nillan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla\n\"Farkosten på vägen\" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen\n\"Kuun tarinain\" yhdeksännessä illassa. — Yhtäläisyyksistä Andersenin\nja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että\nmyös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään,\nmutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta,\nKrohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja\nkuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen\nPohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta).\nLapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta),\nsamoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta\nihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus\nnuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole\nrinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta\n(13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä\nsiirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. \"Kuun tarinain\"\n14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti\nkehitetty. — Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin\nKrohnin \"Kuun tarinoille\" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja\nkäsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki \"Kuun tarinain\" ansiot, niin\nemme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti\nhuomattavimpana saavutuksena.\n\nVuonna 1860 kirjoitetut, \"Mansikkain ja Mustikkain\" II osassa\njulkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän\nrunoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme\nAhlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan:\n\"Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan\nmelkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna\nvoipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat\nniitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea\nniin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne\non yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin\nkaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole\n'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta\n'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja\nelähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen'\novat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa\nvilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat'\ntekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat\nsaavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi,\nsillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä\ntätä suora-sanaisuutta.\"\n\nVielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti\nharjoitti runojen suomentamista. \"Sukeltaja\" ei jäänyt ainoaksi\nlaatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129]\nhuomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan\nomaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt\nkäsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen\nesikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi\nKrohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi \"Vänrikki Stoolin\ntarinain\" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi\n\"Mansikkain ja Mustikkain\" toimittajilta, mitä tekemistä heidän\nkalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]\n\nKrohnin seuraava esiintyminen runoilijana, \"Mansikkain ja\nMustikkain\" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen\nrunoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on\njotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että\n\"uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua\":. Muoto\nantaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti\nkohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset,\njoissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten\nonnistuneita, kuten Suonion \"Laulu auringolle\". Epäröiden Koskinen\nasettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa:\n\"Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy\nkuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa\npiirissä\".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion\nrunoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin\najateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa\nlukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös\nesittää.\n\nNimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa\n\"Suomalainen maamme ruotsalaiselle\". Voimme kernaasti myöntää, että\nruno on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin\nrunoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa\nkäsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui\noikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä\npolemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug.\nSchaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on\nmuistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä\naikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135]\nSnellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia\nfennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan\nyliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että\nruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen\nkulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa\nkielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme,\nettä Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut\ntyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän\nomaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus\noli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen\nnähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli\nKrohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut\nkaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja\nSnellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin\npuolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle\nsen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi\ntapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä.\nSnellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä\nkiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon\nymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo\n\"Svenskan och Finskan\", joka painettiin Schaumanin lehteen\n\"Papperslyktan\" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut\nlähtökohdan omalle runolleen \"Suomalainen maamme ruotsalaiselle\". Itse\nperusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on\nhänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin\nsynnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän\ntarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan\nsemmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen\nmuotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka\nrunot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia.\nTaiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu,\nsuomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin\nyksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo\nkäsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on\nkuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on\nWecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle\nvakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan\nliian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että\nhänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin\nsäkeet kovin selvästi osoittavat, että \"uudenmoinen runotaito Suomen\nkielessä vielä käypi koulua\". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin\nruno sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä\nkieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin\nkauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän\nvaikuttava:\n\n        Svenskan.\n\n    Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord;\n    Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord.\n    Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen —\n    Och så evig striden varar, lika ädel vare den.\n\n                                   (\"Papperslyktan\").\n\nSamaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:\n\n    Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino!\n    Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo.\n    Siit' olkohon riita\n    Ja kiistamme siitä\n    Ken Suomea parhaiten rakastanee.\n\n                   (\"Mans. ja Must.\" III).\n\nNäitten säkeistöjen vertailu osoittaa, että Wecksellin runon vaikutus\nKrohniin on melkoinen, kenties suurempi kuin vieras vaikutus missään\nmuussa Krohnin runossa, mutta Krohn ei kuitenkaan jäljittele eikä\nmukaile Weckselliä, vaan tuo esille, vaikkakaan ei varsin\nonnistuneesti, oman paatoksensa ja katsomuksensa.\n\nRunollisempi kuin \"Suomalainen maamme ruotsalaiselle\" on\nPorthan-juhlassa 1861 laulettu \"Pohjolan valkeneminen\". Siinä on taas\nKrohnilla muoto ollut valmiina, runo kun on kirjoitettu tutulla\nsäveleellä laulettavaksi. Ajatussisällys on siitä piiristä, joka tähän\naikaan pääasiallisesti askarrutti Krohnia. Hänen runoilunsa vahvat\npuolet pääsevät tässä oikeuksiinsa: kyky lausua sanottavansa kauniisti\nja sujuvasti, hyvä maku, kuvarikkaus. Olematta mikään erikoisesti\nvaikuttava tahi huomattava luoma oli \"Pohjolan valkeneminen\" kuitenkin\nvarteenotettava lisä silloiseen suomenkieliseen runouteen.\n\nMuodon hallitseminen ja aiheen läheisyys runoilijan sydämelle ei\nsuinkaan vielä riitä synnyttämään kunnollista runoa. Krohniinkin nähden\npitää toisinaan paikkansa lause: \"facit indignatio versus\". Mutta ne\nKrohnin runot, joihin tuo lause soveltuu, eivät ole hänen parhaitaan.\nYksi esimerkki semmoisista on vuoden 1861 tuotannossa, nimittäin\n\"Suurelle herralle\". Vihaa ja halveksumista ei Krohn saa vaikuttavasti\nesille. Hän on sovun, ystävyyden ja rakkauden runoilija.\n\nNiinpä on \"Yhteen kasvaneet koivut\" kaunis ja runollinen.. Epävarmuutta\nkielen käytössä osoittaa säepari:\n\n    Oi kumppalini kulta,\n    Kuin tiesit tänne tulta,\n\njotka onkin myöhemmin korjattu. Ajanhengelle kuvaavaa on, että tässäkin\nrunossa tahdottiin nähdä jotakin valtiollista sisältöä. Runoilijalta\nodotettiin enemmän aatteellisuutta kuin persoonallisten elämysten ja\ntunteitten esittämistä. Sen voi ottaa huomioon lieventävänä\nasianhaarana, kun tarkastellessaan Krohnin runoutta havaitsee sen kovin\nsuurelta osalta liian vähän persoonalliseksi.\n\nUseimmissa vuoden 1861 runoissa on sisällyksenä rakkaus. Ehein ja\ntunnelmallisin niistä on ehkä \"Kultaa odottaessa\". Se on noita Krohnin\npikku runoja, joissa koko kuva nähtävästi on valmiina noussut tunnelman\npohjalta eikä muodonkaan haku ole tuottanut vaikeutta, sillä\nkansanlaulun henki ja sävel on ollut lähellä apuaan tarjoamassa.\nKansanrunoudesta on muotopuoleen nähden saanut tukea myös näppärä ja\nkuvista rikas \"Neuvo\", jonka Snellman lainasi \"Litteraturbladet\"\nlehteensä (1861, N:o 12) näytteenä Krohnin suuresta taidosta\nrunoniekkana. \"Kova rangaistus\" ja \"Neidon rukous\" taas ovat syntyneet\nRunebergin merkeissä. Lainasta ei tässä voi olla puhettakaan, mutta\nkyllä Runebergin vaikutuksesta. Yleensä on Krohnin suhde Runebergiin\nse, että hän ilmeisesti pitää Runebergia oppimestarinaan ja on tämän\nvaikutuksen alainen, mutta verrattain harvoin hän ottaa nimenomaan\njonkin määrätyn runon esikuvakseen taikka edes käyttää yksityiskohtia\nsuorastaan mallinaan. Katsomus ja henki ovat Krohnilla ja Runebergilla\nsamat, mutta ilmaisukeinoihin ja taiteelliseen muovailuun nähden jäävät\nniin Krohn kuin Ahlqvistkin pieniksi Runebergin rinnalle. He ovat\ntodellakin vain \"kaikenlaisia laulajia ja kanteloisen kantajia\". —\n\"Kova rangaistus\", jossa itse ajatus Snellmanin mielestä tuntui hieman\npakoitetulta, tuo mieleen Runebergin \"Hämnden\" ja myös runon \"Fågeln\"\n(\"Öppet är min flickas fönster\"). \"Kova rangaistus\" tekee sen\nvaikutuksen, kuin se olisi ajattelemalla tehty, jonkunmoista älyn\nleikkiä, mutta se ei ole vailla runollisuutta. Kelpaahan, kuten Theodor\nM. Meyer osoittaa,[136] elävä ajatuskin runon lähtökohdaksi ja\nkannattajaksi. Runo \"Neidon rukous\" on myös yleissävyltään\nrunebergilainen ja tarjoaa vertauskohtia \"Tili Frigga\" runon\nalkusäkeisiin tahi serbialaisen kansanlaulun \"Önskningarna\" loppuosaan.\n\"Varotus tytöille\" puhuu leikillisesti poikien uskottomuudesta, kuten\nRunebergkin toisinaan tekee (esim. \"Vill du byta öde?\"). Pikku runo\n\"Varotus\" taasen on kenties jonkunmoista jälkikaikua Franzénin runosta\n\"Den sena våren\", vaikka ajatus näissä kahdessa runossa onkin aivan\nerilainen. Kenties Krohnin mielessä kuitenkin ovat jossakin määrin\nsoineet Franzénin säkeet:\n\n    Stackars fjäril! som i dagen\n    Kom att bli af kölden slagen.\n    Nu der flyger fram en an'n —\n    Ser du barn, så grann, så grann!\n        Akta, då med utsträckt finger\n        Du att honom fånga springer.\n        Han på nässlan sätter sig.\n        Akta barn! hon bränner dig.\n\nVuoden 1861 rakkausrunoissa soinnahtaa Krohnilla myös sävel\nTopeliuksesta. Runomitan yhtäläisyys ja laulavaisuus pakoittaa\nnimittäin asettamaan yhteen runon \"Nuoruuttaan surija\" ja Topeliuksen\nkirjoittaman ja säveltämän \"Hvem är du, fria och klara ton\".\nTopeliuksen ja Krohnin keskinäistä suhdetta joudumme vielä\nkoskettelemaan etempänä. Runoa \"Nuoruuttaan surija\" piti Krohn itse\nnähtävästi heikkona, koska hän ei ottanut sitä runokokoelmiinsa.\n\nMyös Körner ja Schiller vaikuttavat edelleen Krohnin runoiluun.\nEdellinen olikin Krohnin mielirunoilija nuorena. Hänen vaikuttamakseen\ntäytyy selittää Krohnin tuotannossa oudonlaatuinen, mutta reipas ja\nluistava \"Sotamiesten laulu\", vaikkakaan ei voi osoittaa esikuvaksi\nmitään määrättyä runoa. Myöskin Petöfin vaikutus on tässä\najateltavissa. Mutta runon alkujuuret löydetään jo nuoruusvuosilta.\nKoulupoikana Krohn ruotsinsi saksasta sotamieslaulun (\"Soldatvisa\"),\njossa on hiukan vertauskohtia \"Sotamiesten lauluun\". — Myöhemmin\nKörner väistyy Krohnin fantasiaelämässä yhä enemmän taka-alalle ja sen\nsijaan saa Schiller enemmän vaikutusvaltaa. Luonteitten yhtäläisyys\nveti mietelmiin ja idealismiin taipuvaa Krohnia lähelle Schilleriä.\nVuoden 1861 tuotteista on \"Runoniekan sydän\" suuressa määrin Schillerin\narvoitusten kaltainen. \"Elämän menot\":\n\n    Nuoruus nopsakenkä tepastellen\n    Elon tanssiin rientävi;\n    Vanhuus sauva käessä hoiperrellen\n    Ringist' eri pyrkivi\n\nlausuu toisenlaisin kuvin saman ajatuksen kuin Schillerin \"Erwartung\nund Erfüllung\":\n\n    In den Ocean schifft mit tausend Masten der Jüngling;\n    Still, auf gerettetem Boot, treibt in den Hafen der Greis.\n\nVertailu on valaiseva. Krohn otti herkästi vastaan vaikutuksia eri\ntahoilta, mutta sulatti ne omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja toi ne\nsemmoisena ilmi. Tätä on jo tähänastinen esityksemme valaissut ja lisää\nvalaisevia tapauksia tulemme vielä koskettelemaan.\n\nEdellä mainittujen pienten mieterunojen joukkoon kuuluu myös \"Kaste ja\nkyynel\". Ajatus ja vertaus ei siinä ole uusi, mutta tämmöisetkin pikku\nmurut rikastuttivat ja hienostuttivat vielä epävarmoin askelin kulkevaa\ntaidelyriikkaamme.\n\nOmintakeisia olivat ja tunnustusta osakseen saivat Krohnin kuusi\nmuodostelmaa Taavetin psalmeista. Ankara Yrjö Koskinenkin oli\ntyytyväinen näihin mukaelmiin, johdonmukaisesti kylläkin, sillä\ntässähän taas runoilijalla oli sisällys valmiina ja hän saattoi\nsuunnata koko voimansa muotoon. Oivallisiksi lisiksi suomalaiseen\nvirsikirjaan sanoo niitä myös Snellman. Kumpikin arvostelija kiinnittää\nhuomiota länsisuomalaisen korvalle outoihin muotoihin sekä sanain\nlyhennyksiin, mutta pitää niitä sopivina tässä yhteydessä. — Kiitosta\nnämä runot ehdottomasti ansaitsevatkin. Paria epärunollista käännettä\nlukuun ottamatta (\"Kun sanoasi _solkkivi_ näin vihollisten vaino\", Ps.\n12; \"Sill' uhkaellen _häristä_ tai mua lyöden väristä\", Ps. 23) on\nniiden sanonta kaunista ja tunnelmallista. Mutta pääasia on, että\nniissä vallitsee oikea psalmihenki, jommoisen vain todella\nuskonnollinen runoilija saa esille. Miten paljon onkaan hengellistä\nrunoutta, joka on muodoltaan siloiteltua, mutta hengetöntä! Krohnin\nmuodostelmien omintakeisuus käy myös selville, kun vertaa niitä muihin\nsamanlaatuisiin tuotteisiin. Valaiskoon tätä yhtenä esimerkkinä Ps. 19.\nRunomitta siinä on tuttujen esikuvien mukainen. Olihan Cajanuksen\nvirsi:\n\n    Etkös ole Ihmisparca\n    Aivan arca\n    Coscas itket ylen öitä\n    Coscas suret suuttumata\n    Puuttumata\n    Coucon mustan Murha-töitä\n\nsaanut vanhassa virsikirjassamme (N:o 278) muodon:\n\n    Etkös ole ihmisparka!\n    Aivan arka,\n    Ettäs itket, yli öit',\n    Ettäs suret suuttumata\n    Puuttumata\n    Koukon mustan murhatöit!\n\njoka on juuri Krohnin käyttämä runomitta. Valmistumaisillaan olevassa\nväitöskirjassaan[137] Krohn oletti Cajanuksen malliksi muodollisesti\nLucidorin hautausvirren \"Usle menske barn betrakta, Märk och akta\n— —\", jonka runomitta on sama kuin Krohnin käyttämä. Aivan samaa\nrunomittaa käyttäen oli myös Runeberg virsikirjaehdotukseensa mukaillut\nnyt kysymyksessä olevan psalmin 19 (\"Himlars rymd sin Konung ärar\").\nMutta sisällyksellisesti ovat Runebergin ja Krohnin samasta\nalkuteoksesta tehdyt mukaelmat niin erilaisia, että täytyy empimättä\ntodeta Krohnin menetelleen täysin itsenäisesti.\n\nKun lukee näitä Krohnin nuoruudessaan sepittämiä hengellisiä runoja ja\nsitten johdattaa mieleensä esimerkiksi nykyisen virsikirjamme virren\nN:o 284 (\"Mun silmän', käten' nostan\"), jossa värähtelee syvä ja harras\ntunne ja jolle omituiset sanamuodot ja käänteet antavat arkaistisen\nsävyn kohottaen yhä virren runollista tehoa, niin alkaa selvitä, miten\näärettömän suuret ovat olleet Krohnin ansiot virsikirjamme\naikaansaamisessa. Tutkimus tuskin enää voinee täysin selvittää niitä\njälkiä, joita hänen hyvä muotoaistinsa ja esteettisesti kouliintunut\nfantasiatoimintansa on virsikirjaan jättänyt.[138]\n\nVuonna 1861 Krohn ryhtyi myös suomentamaan Petöfiä. Tähän aikaan näkyy\nmielenkiinto Petöfiä kohtaan meillä olleen melkoisen suuri.\nAikakautisissa julkaisuissa oli seikkaperäisiä esityksiä\nPetöfistä,[139] hänestä pidettiin esitelmiä.[140] hänen tuotteitaan\nkäännettiin ruotsiksi. Tuntien Krohnin innostuvaisuuden ja\nperusteellisuuden uskallamme otaksua, että hän luki Petöfin teosten\nsaksannoksia. Niitä oli juuri näihin aikoihin saatavissa. Vuonna 1858\noli ilmestynyt Karl Maria Kertbenyn käännös.[141] Vähän myöhemmin,\njolloin Krohn edelleen suomensi Petöfiä, tuli julkisuuteen Theodor\nOpitzin saksannos (1864) ja jonkun vuoden kuluttua (1867) toinen,\nhelppohintainen painos siitä.[142] Petöfin runouden viehätysvoima on\nniin suuri, että hyvin voimme ymmärtää Krohnin viehättymisen siihen.\nKrohnin ja Petöfin runoudessa on kyllä myöhemmin jonkun verran\nvertauskohtiakin. Nyt alussa näkyy erityisesti Petöfin isänmaallinen\npaatos innostuttaneen Krohnia. \"Mansikkain ja Mustikkain\" III osassa\njulkaistu suomennos \"Kultain ja miekkain\" jo viittaa siihen. Se seikka,\nettä Petöfin lukuisat juomalaulut eivät ole millään tavoin vaikuttaneet\nKrohnin \"Juomalauluun\", osoittaa Krohnin vasta vuonna 1861 ryhtyneen\nPetöfiä opiskelemaan. Suomentaessaan Petöfin runoja ei Krohn vielä\nkylliksi osannut unkarinkieltä, mutta suomennokset ovat kuitenkin\nalkuteosten mukaisia, sillä, kuten Krohn itse ilmoittaa, O. Blomstedt\nsuomensi hänelle runot suorasanaisesti.\n\nVuodelta 1861 on myös Krohnin tunnetuin runosuomennos \"Lorelei\". Heineä\nei tietysti kukaan nuori saksalaisen kirjallisuuden harrastaja voi\nkylmänä sivuuttaa. Tiedetäänhän m.m. Ahlqvistin lukeneen ihastellen\nHeineä. Krohnin koko temperamentille oli vierasta Heinen iva ja\npessimismi, mutta hieman jälkiä on Heine kuitenkin jättänyt Krohnin\nrunouteen. Ja onhan Heinellä semmoisiakin runoja, joissa nuo Krohnille\nvähemmän mieluisat ominaisuudet eivät esiinny, jotapaitsi Heinen\nsanonnan yksinkertaisuus ja runollisuus on omiansa ihastuttamaan ketä\ntahansa. Voi siis hyvin ymmärtää, että juuri \"Lorelei\" sai Krohnin\nsuomentajakseen. Krohnin kyky saada runon muoto sujuvaksi, miltei\nlaulavaksi, esiintyy taas tässäkin suomennoksessa. Godenhjelm huomautti\njo arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa[143] ja myöhemmin vielä\nuudelleen, että \"suomennoksenkin sointuisissa värsyissä ikäänkuin\nkuvauu tuo aaltojen lainehtiminen, jota kuuntelija luulee huomaavansa\nalkuperäisessä runossa\". Suomennoksessa sen tekevät suureksi osaksi\ntaitavasti käytetyt l-äänteet ja huoliteltu rytmi. Myöhemmin\nvarovaisesti tehdyt korjaukset ovat vielä nimenomaan rytmipuolta\nparantaneet. Verrattakoon esimerkiksi näitä säkeistöjä:\n\nV. 1861:\n\n    Net sukien kummanlaisen\n    Hän laulun lauleli;\n    Se laulu lumoavainen\n    Sydämet vietteli.\n\nMyöhemmin:\n\n    Ja laulua kummallaista\n    Hän lauleli sukeissaan.\n    Voi sitä ken lumoavaista\n    Kuul' laulua kerrankaan!\n\nPitkien tavujen asettaminen toisen ja neljännen säkeen loppuun kohottaa\nmelkoisesti runon vaikutusta ja lähentää sitä myös alkuteokseen. —\nEräs alkuperäisen runon koristeellinen kohta on tässä yhteydessä saatu\nsuomennoksessa vain heikosti esille, vaikka semmoinen koristeellisuus\noli Krohnin tyylin luonteen mukaista, nimittäin säkeet:\n\n    Ihr _goldnes_ Geschmeide blitzet,\n    Sie kämmt ihr _goldenes_ Haar.\n\n    Sie kämmt es mit _goldenem_ Kamme.\n\nSuomennoksen kokonaisvaikutus on kuitenkin varsin hyvä.. — Valter Juva\non voinut suomentaessaan \"Lorelein\" uudelleen käyttää hyväkseen\nkielemme nykyistä kehitysastetta, ja runotekniikan saavutuksia, mutta\nsuomennoksella on ansionsa uuden käännöksen rinnalla.[144]\n\nEnnenkuin siirrymme seuraaviin vuosiin, mainittakoon tässä vielä\ntäydellisyyden vuoksi, että Krohn julkaisi vuonna 1861 lehdessä \"Från\nnära och fjerran\" pienen, topeliusmaisen suorasanaisen kappaleen \"Det\nvar ju bara en fantast\" (N:o 10) ja runon \"Memnonsbilden\" (N:o 12).\nKerrottuaan runossaan Memnonin patsaasta Krohn lopettaa:\n\n    Så i menskohjärtat gömd,\n    Knappast anad, knappast drömd, —\n    Slumrar mången ljuflig sång,\n    Tills utur den kalla barm\n    Kärlekslågan ljus och varm\n    Väcker den till lif engång.\n\nSitaatti olkoon tässä sallittu tyypillisenä, luonteenomaisena\nnäytteenä. — Samassa lehdessä on vielä (N:o 6) P. Mansikan \"Oravan\nvalitus\" ja O. Lyytisen \"En laulamasta lakkaa\" suomeksi, vieressä\nruotsinkielinen runomittainen käännös. Sekin on Krohnin työtä. Jo\nedellistä lehden vuosikertaa oli Krohn avustanut painattamalla siihen\n_suomeksi_ runonsa \"Iltaselle\" ja \"Neidon lohdutus\" (1860, N:o 5) sekä\nruotsiksi kuvauksen Helgolandista. Vielä aikaisemmin oli samassa\nlehdessä ollut pieni palanen Krohnin \"Angelica\"-suomennosta. Runot\n\"Provessori Lönnrotille\" (1862) ja \"Taideniekkaseuran vuosijuhlassa\"\n(1865) ovat tilapäisiä tuotteita, mutta hyvin suoritettuja. Viimeksi\nmainittu ansaitsee huomiota onnistuneena kokeena jäljitellä sapholaista\nrunomittaa. Suomenkielinen juhlarunous oli nyt saanut edustajan, joka\nyli parin vuosikymmenen aikana ahkerasti ja hyvällä menestyksellä\nedusti tätä runouden lajia.\n\nVuoden 1865 tuotteita on myös runo \"Suomalaisille\". Sen synnystä on jo\naikaisemmin (s. 49) kerrottu. Siinä on taas paheksumisen tunne\nsynnyttänyt runon, tällä kertaa verrattain onnistuneen ja omintakeisen.\nVoimakas siveellinen suuttumus on runon kannattavana voimana ja samalla\non myös selvästi esitetty positiivinenkin toimintaohje. Ytimekkäät\nsäkeet:\n\n    Kumpi suurna, kumpi piennä,\n    Olkoon lasten riitana;\n    Kyynärähän tok' ei liene\n    Miehen kunnon mittana!\n    Ylempänä, alempana,\n    Mitä siitä huoltakaan,\n    Kun vaan kukin portahana\n    Onpi Suomen kunniaan!\n\nsisältävät ajatuksen, katsomuksen, joka kulkee punaisena lankana läpi\nkoko Krohnin runouden jo kouluajoilta (\"Uppmuntran\") aina viimeiseen\ntuotteeseen asti. Yksilön ja hänen onnensa vähäpätöisyydestä suuren\nasian rinnalla oli Topeliuskin laulanut. Krohn lausuu saman asian\nkuitenkin aivan omalla tavallaan, kun sen sijaan Paavo Cajander melkein\nsanasta sanaan toistaa Topeliuksen runon \"Ynglingens drömmar\" lopun.\n\nEnnenkuin siirrymme Krohnin runoilun toiseen nousukauteen, on vielä\nmainittava muutama Petöfi-suomennos, kansanlaulun pohjalta nousseet\nkauniit ja tunnelmalliset \"Rauta\" ja \"Turvaton\" sekä ennen kaikkea\npienokaisen kuoleman johdosta kirjoitettu \"Pikku Julius vainaa\":\n\n    Mamman Luli pikkarainen\n    Ivaksi maailma-matkalleen,\n    Mut' jo pian lapsukainen\n    Väsyi pienin jalkoineen.\n\n    \"Syliin, syliin!\" itki\n    \"Enemp' astua en voi!\"\n    Kohta enkeli jo tuli,\n    Lepoon Lulin päästä soi.\n\nKieltämättä tämä pieni runo on kaikkein kauneimpia Krohnin\nkirjoittamista. L-äänteet antavat sanonnalle pehmeän, lapsellisesti\nlepertelevän sävyn, mutta runo ei ole liian lapsellinen, vaan siinä\nvallitsee vakava, eheä tunnelma. Sangen itsenäistäkin on tässä hyvin\ntavallisen aiheen käsittely. Sovinnaisempi on esimerkiksi Ahlqvistin\n\"Pikku Annan kuoltua\", jossa lapsen esittäminen maan päälle\nvierailemaan saapuneena enkelinä on, kuten on huomautettu,[145]\nrunouden yleistavaraa. Choraeuksen runosta \"Vid lilla Ludvigs graf\" ei\nKrohnin runo myöskään ole riippuvainen. Yhtäläistä kummassakin tosin\naluksi oli se, että kumpikin antaa kuolleen lapsen puhua äidilleen.\nKrohnin runon päällekirjoituksena oli alkujaan \"Pikku Julius\näitillensä\" ja siinä oli kolmas säkeistö, joka tekee tuon\npäällekirjoituksen ymmärrettäväksi. Tämä muodostelma ei kuitenkaan\ntyydyttänyt Krohnia, vaan hän poisti kolmannen säkeistön, jolloin runon\nnimikin oli muutettava. Vaikeata on mennä väittämään, että Krohnin runo\nensimäisessäkään muodossaan on missään tekemisissä Choraeuksen runon\nkanssa, siinä määrin erilaisia ovat nuo kaksi runoa. — Tämä runon\nvertaaminen Topeliuksen ihanaan \"En liten pilt\" osoittaa myös Krohnin\nitsenäisyyttä  ja samalla hänen arvostelukykyään, joka varjeli\nyrittämästäkin tässä Topeliuksen jäljittelemistä. Tunteen aitoutta,\ntodistaa se, että aihe ei ole johtanut Krohnia esittämään sellaisia\nmietelmiä kuin Runeberg runossaan \"På ett barns graf\". Krohnin runoilun\nensimäisen ja toisen nousukauden yhdistää toisiinsa kolme runoa, jotka\ntavallaan kuuluvat kumpaankin. Ne ovat: \"Tottelemattomat jäsenet\",\naloitettu vuonna 1860, valmistettu Wiesbadenissa marraskuun 3 p. 1868,\n\"Armahalleni\", kirjoitettu ruotsiksi vuonna 1861, ja \"Lempeni ja viisas\nystäväni\", josta on olemassa ruotsinkielinen, nähtävästi aikaisempi\nlaitos nimellä \"Fantasi\".\n\n\"Tottelemattomat jäsenet\" muistuttaa sekä runomittansa puolesta että\nyleiseltä sävyltään Runebergin leikillisiä lemmenlauluja. Tuollainen\naihe ja käsittelytapa oli kyllä Krohninkin luonteen mukainen, mutta\nRunebergiltä hän on epäilemättä oppinut lisää näppäryyttä ja\ntäsmällisyyttä. Runo semmoisenaan ei kuitenkaan ole erikoisen\nvaikuttava eikä huomattava. Syy siihen on tietenkin konseptiossa. On\nlähdetty ajatuksesta, leikillisestä käänteestä ja hakemalla haettu\nsille muoto. Useimmiten on tällöin tulos heikko.\n\nMielenkiintoisempi runo on \"Armahalleni\". Sen ruotsinkielistä\nalkuteosta emme tunne. Suomenkieliseen runoon on olemassa\nkonseptiluonnos, jota on korjailtu aivan pitkin matkaa, mikä ei ole\ntavallista Krohnilla. Runotar lienee ollut sitä kirjoitettaessa\nvastahakoinen. Melkeinpä ainoa paikka, joka on ilman korjauksia, on\nsäepari:\n\n    Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,\n    Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa.\n\nSiinä on runon ydin ja lähtökohta. Runon pääsisältö voi olla muistelma\nennen luetusta. Franzénin runojen joukossa on \"Varning\", jossa puhutaan\nrakkauden tulosta ja jonka toinen säkeistö kuuluu:\n\n    Med bäfvan möt den gudamagt, som stiger\n    In i sitt tempel, till hans tjenst beredt,\n    Och i den hemlighet, han än förtiger,\n    Träng ej att forska med förtidigt vett.\n    Njut tyst den eld från himlen, som inviger\n    Ditt rena hjerta, ack! så oförsedt.\n    Men vårda den, att den ej lös må rasa.\n    Ack! lifvets glädje blir så lätt dess fasa.\n\nEnsi kertaa on Krohn tässä koettanut käyttää eleegistä runomittaa\nomassa runossaan. Hän ei enää polje korkoa, kuten hän oli tehnyt\nsuomentaessaan Malmströmin \"Angelicaa\", mutta hän ei pane kylliksi\nhuomiota laajuuteen. Sen vuoksi on rytmi huonoa, useat säkeet\nepäonnistuneita. Epäonnistuneisuutta vielä lisää loppusointujen\nkäyttäminen, joilla runoilija kai on koettanut pelastaa asiansa, mutta\njotka ovat aivan sopimattomat eleegiseen runomittaan.[146] — Yksi\npikkuinen yritys käyttää eleegistä runomittaa on kylläkin vielä\naikaisempi, mutta runo on niin lyhyt katkelma, ett'ei sitä juuri voi\nottaa lukuun. Sen nimi on \"Nuorukais- ja miesijän vaiheella\" ja se\nkuuluu:\n\n    Oi uni sä suloinen, sano miksi jo luotani lensit,\n    Miks mua hyljäten haihduit, miksikä pois pakenet.\n    Tähti sa rakkauden, joka taivahallani tuikit,\n    Miks tules sammunut on, vaalennut valos on.\n    Suljettu paratiisini on, sen enkeli seisoo\n    Portilla tulinen kalpa — — — kädessään.\n\nNäkyy, miten vaikeata Krohnin alussa oli käyttää heksametria ja\npentametria, joita hän myöhemmin juhlarunoissaan suosii ja myös hyvin\nhallitsee. Voisi ajatella, että tämä katkelma, jonka sävyssä on jotakin\nAhlqvistin tapaista, on jollakin tavoin vaikuttanut runon \"Armahalleni\"\nsyntyyn, niin erilainen kuin runojen sisällys onkin. Eiväthän nämä\nrunot syntymäaikaan nähden ole aivan kaukana toisistaan. Jos tällä\nyhteen asettamisella on oikeutusta, niin se osoittaa, miten pitkän tien\nrunoilijan fantasiatoiminta on kulkenut, ennenkuin runo \"Armahalleni\"\non saanut lopullisen muotonsa. Vuosien kuluessa saavutettu kypsyys on\nalkuperäisestä subjektiivisesta minä-runosta tehnyt ulkokohtaisemman.\n\n\"Lempeni ja viisas ystäväni\" muistuttaa yleissävyltään hiukan\nTopeliuksen runoutta. Topeliukselta saatu, kenties tajuton laina, on\nviisaan ystävän mainitseminen. Alkujaan, runon ruotsinkielisessä\nlaitoksessa, ei esiinny tämä sanamuoto vaan \"de vises skara\". Muuten\nruotsinkielinen ja suomenkielinen runo ovat hyvin lähellä toisiaan.\nVoisipa melkein puhua suorastaan käännöksestä.[147]\n\nKaunis runo \"Rantakalliolla keväällä\" on myös niitä Krohnin tuotteita,\njoitten aihe nousi runoilijan mieleen kotimaassa, mutta itse runon\nsepittäminen on suoritettu ulkomailla ollessa. Sekin on Krohnin\nfantasiatoimintaa hyvin kuvaava. Runon ajatussisällys on peräisin\nkaikesta siitä, mitä runoilija ajatteli ja tunsi nälkätalven\naikana, mutta aihe tiivistyi kiinteäksi, ääriviivoiltaan selväksi\nkokonaisuudeksi, kun runoilija keväällä katsellessaan Tähtitornin\nmäeltä vielä jäässä olevalle merelle näki taivaanrannalla sinisen\nvesiviirun ja samalla hänen mieleensä nousivat sanat, jotka ovat erään\nTopeliuksen runon päällekirjoituksena: \"Den blå randen på hafvet\".\nSiitä sai Krohnin runo lähtökohdan:\n\n    Sä siintävä sininen reuna,\n    Tuoll' takana talvisen jään!\n\nSe on ainoa kosketuskohta Krohnin ja Topeliuksen runon välillä.\nNiinkuin lentokone tarvitsee hiukan alkuvauhtia kohotakseen ilmaan,\nsamoin tavallisesti Krohnin runo saatuaan pienen alkusysäyksen ulkoa\npäin irtautuu maakamarasta ja lähtee lentoon, ei tosin huimaaviin\nkorkeuksiin eikä erikoisen pitkille matkoille, mutta suorittaen\nvakavasti kauniita lentoja niin korkealle, että avautuu uusia näköaloja\nja kauniita, valoisina kajastavia kokonaiskuvia. \"Rantakalliolla\nkeväällä\" on eheä, kaunis ja tekijänsä luonnetta hyvin kuvaava runo.\n\nSamantapainen on \"Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla.\" Siinäkin on\nlähtökohtana näkökuva, luonnon ilmiö, mutta värit ja valaistus ovat\naivan toiset kuin edellisessä tapauksessa. Luonnonkuvaus tässäkin\nsupistuu vähiin. Runo on aateruno. Molemmille runoille on yhteistä\noptimismi, luja luottamus siihen, että Jumala pitää huolen ihmisestä\neikä ole häntä unhoittanut silloinkaan, kun asema näyttää synkältä.\nMutta runossa \"Järven rannalla\" tekijä esittää tuon huolenpidon\nnimenomaisena ehtona sen, että ihminen jättää \"uhkaylpeyden\",\nluottamuksen omiin voimiinsa, nöyrtyy, tyyntyy ja tyytyy Jumalan\ntahtoon, joka aina on armollinen ja hyvä. Sisäisten taistelujen kautta\nsaavutettu vakaumus puhuu tässä voimakkaasti ja vakuuttavasti. Voi\npanna kysymyksen alaiseksi, onko tässä runossa aiheen käsittely\nonnistunut, runo esteettisesti tehoava. Paljon riippuu lukijasta tässä\nsuhteessa. Huomautettakoon, että esitys runossa on melkoisen\nhavainnollista, kuvat esiintyvät selvinä ja mielikuvituksen\nhavainnollisuus näkyy kielenkäytössäkin. Yksinpä outo sanamuodostelma\n\"ihmissiip'\" on tässä yhteydessä paikallaan. Siihen muuten sisältyy\nkuva, jota on verrattain paljon käytetty runoudessa ja joka sen vuoksi\non helposti ymmärrettävä.[148]\n\nNäkökuva ja siitä johtuneet mietelmät ovat pikku runojen \"Clarensin\nhautausmaalla\" ja \"L'Isle de la paix\" synnyttäjiä. Runot ovat\nvähäpätöisiä. Sen sijaan on samalla tavoin konsipioitu \"Koivu Etelässä\"\nsoma ja runollinen, sillä tekijän koti-ikävän tunne ja kiintymys\nkotimaahan on päässyt esille tässä runossa. Muoto on niin\nyksinkertainen ja tottuneelle runoilijalle helposti tarjoutuva, että on\nturhaa hakea sille esikuvia. Krohnin mieltymys jambisiin sakeisiin,\nvaikka ne ovat suomenkielellä vaikeita rakentaa, ansaitsee hänen\ntemperamenttiaan kuvaavana huomiota.\n\nVuoden 1868 runoista herätti \"Karkuri\" enimmän huomiota. Se onkin\nKrohnin parhaita saavutuksia ja kykenee yhä edelleen löytämään\nihailijoita. Runon syntymähistoriaa on jo edellä (s. 55) esitetty.\nSanomalehtien kertomukset rikollisista, jotka koti-ikävä pakoittaa\npyrkimään läpi tuhansien vaarojen Siperiasta takaisin lapsuuden\nleikkipaikoille, ovat liikuttaneet runoilijaa ja jääneet hänelle\nmieleen. Ulkomailla, itse kotimaahan ikävöidessään, runoilija tuntee\nnoitten muistelojen tiivistyvän runon aiheeksi, ja eräänä kauniina\npäivänä vuoristossa liikuskellessaan hän sepittää runon \"Karkuri\",\nkuvauksen Korven Kustasta, joka synkkänä, myrskyisenä syysyönä saa\nrauhaa ja sopusointua mieleensä katsellessaan kotitalonsa väen\nrauhallista nukkumista. Kamppailtuaan sitten vielä jonkun aikaa muodon\nkanssa runoilija saa syntymään taiteellisesti eheän ja vaikuttavan\nrunon, jossa romanttiset ja realistiset ainekset on sulatettu yhteen.\nAleksis Kiven vaikutusta ei ole huomattavissa tässä runossa eikä koko\nKrohnin tuotannossa. Kivi oli itsenäinen runoili ja nero, joka loittoni\nniin kauas suomalaisten runoilijatoveriensa runebergilaisista\nihanteista, ett'ei Krohnin kaltainen runoilija voinut häneltä saada\nmitään vaikutuksia tuotantoonsa. Hyvä sekin, että Krohn edes ymmärsi,\njoskaan ei aina täydellisesti, Aleksis Kiveä eikä Ahlqvistin tavoin\nkäynyt hänen kimppuunsa. Jos Kiven \"Karkurit\" on jättänyt joitakin\nmuistelmia Krohnin mieleen, niin ei näillä kuitenkaan ole mitään\noleellista merkitystä runon \"Karkuri\" syntyyn nähden. — Runebergin\nvaikutusta sen sijaan näkee \"Karkurin\" tyylissä. Runomittakin on sama\nkuin \"Matkamiehen näyn\", johon runoon on vertauskohtia.\n\nMinkätähden \"Karkuri\" tekee voimakkaan vaikutuksen lukijaan, synnyttää\nesteettisen nautinnon? Sentähden, että runoilija on siihen vuodattanut\nomaa itseään: ikäväänsä, rakkauttaan kotiin ja kotimaahan,\nmyötätuntoaan onnettomia ja hairahtuneita ihmisveljiä kohtaan.\nKun runoilija saa tämmöisen persoonallisen aineksen runoaan\nkannattamaan, syntyy hyvä runo; milloin hän ei onnistu sitä kyllin\nvoimakkaasti saamaan esille, tulee runosta huono, olkoonpa aihe miten\nmielenkiintoinen tahansa ja runon muotokin moitteeton taikkapa\ntaiturimainenkin. Tämän valaisemiseksi johdatettakoon mieleen Krohnin\nruno \"Vakoja\", joka on kirjoitettu vain neljä päivää sen jälkeen kuin\n\"Karkuri\" sepitettiin. Aihe on saatu samalla tavoin kuin \"Karkurinkin\":\nrunoilija on lukenut kuvauksen elämästä, sodan tapahtumista, ja tuo\nkuvaus on häntä syvästi liikuttanut. Kuvattu tositapaus on\ninhimillisesti mielenkiintoinen ja sopiva aihe taiteellisesti\nkäsiteltäväksi: viaton, rakkauden työtä harjoittanut henkilö saa\npalkakseen hyvyydestään rääkkäystä ja häpeällisen kuoleman, sentähden\nettä sota sokaisee ja raaistaa ihmiset. Tästä aiheesta ei Krohn saanut\nsyntymään kelvollista runoa. Hän vain esittää tapauksen osaamatta tuoda\nnäkyviin omaa persoonallista suhtautumistaan siihen. Tämä oman\npersoonallisen suhteen esittäminen, oman sydämen sykinnän kuuluviin\nsaattaminen on juuri sitä salaperäistä luomistyötä, jota ei voi\ntoiselle opettaa ja jota ei tutkimus voi täysin selvittää, vaan\nainoastaan todeta sen onnistumisen. Ylimalkaisella pateettisella\nhuudahduksella se ei ole suoritettu. Runoilija voi kyllä olla vilpitön\nja tarkoittaa aivan täyttä totta, mutta hänen huudahduksestaan puuttuu\ntuo salaperäinen \"jokin\", joka tempaa lukijan mukaansa. Niin on\n\"Vakojan\" viimeisen säkeistön laita:\n\n    Oi ihmiskunta, ken voi lukeakaan vammas,\n    Joit' yhä repii viha, käärme myrkkyhammas,\n    Mi huokuin epäluulon sumut sakeat.\n    Mustaapi syylliseksi myös viattomat!\n\nMuotokin on epätyydyttävä. Sekin on seurausta todellisen inspiration\npuutteesta. Muodon voisi siloittelemalia saada paremmaksikin, mutta\nruno ei silti muuttuisi hyväksi. Joko on Krohn ollut \"Vakojaa\"\nkirjoittaessaan liian järkytetty \"Gartenlaubessa\" olleesta kuvauksesta\nvoidakseen suhtautua siihen esteettisesti tahi oli hänen runoilunsa\nsenlaatuista, että vasta kauan mielessä olleet aiheet piilotajunnan\njatkuvan työn kautta voivat hänessä kiteytyä taiteelliseen muotoon.\nItsekin Krohn ymmärsi \"Vakojan\" heikkouden eikä ottanut sitä\n\"Valittujen runoelmiensa\" kokoelmaan. Työnsä tuloksia Krohn yleensä\narvosteli tyynesti ja oikein.\n\nVuonna 1869 kirjoitettujen runojen joukossa on muutamia Krohnin\nhuomattavimpia. Tunnetuin niistä on \"Virsi, kotimaan puolesta\". Sekin\non todistus entisten lisäksi siitä, että ulkomailla ollessaan Krohn\nkoko sydämensä lämmöllä oli kiintynyt köyhään kotimaahansa ja muisteli\nsitä. Onnistuneeksi tekee tämän runon se, että siinä yhtyy\nsopusointuisesti kaksi Krohnin runouden huomattavinta tekijää:\nuskonnollisuus ja isänmaallisuus. Näin ollen se on tekijälleen sangen\nluonteenomainen. Myöskin fantasiatoiminnan laatu on samantapainen kuin\nKrohnilla yleensä. Muistelmat ennen luetusta runoudesta tuntuvat\nselvästi. Muoto on saatu Runebergiltä runosta \"Fosterlandet\". Paitsi\nrunomittaa on molemmille näille runoille yhteistä myös koruton,\ntäsmällinen sanonta. Osittain liittyy \"Virsi kotimaan puolesta\"\nsisällyksellisestikin Runebergiin, mutta vielä paljon suuremmassa\nmäärin Topeliukseen. Nöyryys, oman pienuuden tunto ja siihen\ntyytyminen, mutta samalla varma vakaumus, että Herra on heikoissa\nväkevä ja voi käyttää pieniäkin suuriin töihin — kaikki tuo on Krohnin\nomaa katsomusta, mutta myös Topelius laulaa samaan henkeen:\n\n    O arma land, o rika land,\n    du sköna, offerkrönta strand,\n    som polens isar gärdat,\n    till hvilka värf har Herrans röst\n    dig korat ut i tidens höst,\n    när så vid nödens modersbröst\n    han tusen år dig härdat?\n\n    Böjdig i stoftet för hans bud,\n    och sen stå upp, var stark i Gud\n    att all din nöd betvinga!\n    Och. lef, när dagens suck förgår,\n    odödligt än i tusen år,\n    att vittna hvad Guds makt förmår,\n    Guds makt uti de ringa.\n\n                   (Septembernatten).\n\nTopeliuksen runo \"Septembernatten\" on kirjoitettu vuonna 1867, joten\nsen jättämä vaikutus on Krohnin mielessä vielä hyvin tuntunut, kun\nKrohn sepitti virtensä. Topeliuksen luja vakaumus, että Suomen kansa on\nJumalan valittu kansa, suuriin tehtäviin aiottu, ei ole ollut aivan\nilman vaikutusta Krohnin runoon. Mutta itsenäinen on Krohn esikuvistaan\nhuolimatta tässäkin runossaan. Sangen luonteenomainen Krohnille on\nloppusäkeistö:\n\n    Jos meidän kansa aina sais\n    Vaan olla palvelijanais,\n    Sun töitäs aina toimittaa,\n    Valistua ja valistaa.\n\nMuistuu mieleen, mitä Krohn kerran kirjoitti vanhemmilleen toisten,\nvalistamisesta. Sana _valo_ alkaa tästä lähin yhä enemmän esiintyä\nKrohnin runoissa, mutta sen rinnalla myös sana _lämpö_.\n\nToinen huomattava runo vuodelta 1869 on \"Vieras lippu\". Jo\nmuodollisestikin on se uusi voitto suomenkieliselle runoudelle, siinä\nkun ensi kerran _ottave rime_ soi suomenkielellä kauniina ja\ntäyteläisenä. Aatesisällys on siinä ilmaistu kauniisti ja\nvaikuttavasti. Runossa esitetyillä ajatuksillahan onkin keskeinen asema\nKrohnin koko henkisessä elämässä. Itse runon perus-ajatuskin, vieraan\nkielen vieras lippu peittää kaikki suomalaisten saavutukset ja riistää\nheiltä ansaitun kunnian, oli ollut kauan Krohnin mielessä. Jo\nväitöskirjassaan hän sen esittää Jusleniuksen lausumana. Samaan mieheen\nsiirtyy ajatus, kun runoilija luettelee suomalaisten suurtekoja ja\nansioita. Mutta nuo ansiot eivät synnytä runoilijassa tyhjää ylpeilyä.\nItselleen uskollisena hän muistaa, että kaikki menestys saavutetaan\nvain Jumalan tahdosta ja avulla. Siinä on kosketuskohta tämän runon ja\nkotimaan puolesta viritetyn virren välillä:\n\n    Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme\n    Matalan, halvan sijan tänne loi.\n\nTämä Krohnilla tavan takaa esiintyvä pienuutemme ja ulkonaisen\narvottomuutemme alleviivaaminen voisi tuntua epämiellyttävältä, jos\nsiihen ei runoilijalla aina yhtyisi innokas vakuutus, että tästäkin\nhuolimatta suomalaisilla ja suomalaisella kulttuurilla on\nkehitysmahdollisuutensa ja varma tulevaisuus. Tämä puoli on Krohnille\npääasia, ei vähäväkisyytemme kuvaaminen, joka vain on tausta, totuuden\nvuoksi ja vaarallisten kuvittelujen välttämiseksi mainittava tosiasia.\n— Topeliusta tulee ajatelleeksi myös runoa \"Vieras lippu\"\ntarkastellessa.\n\nTulevaisuutemme takia on kansan kieli kohotettava arvoonsa ja luotava\nsuomenkielellä kansallinen sivistys, se on Krohnin kanta. Mutta\nsuomalaisuus on niin heikko, historiallisten olojen luoma vääryys\nsuomenkieltä kohtaan niin suuri, että tuo suuri tulevaisuuden ajatus\nvoi jäädä toteuttamatta. Siksi Krohn omasta puolestaan uhrasi kaiken\ntarmonsa ja kykynsä suomalaisuuden hyväksi, edisti sitä uupumatta\nsanalla ja työllä. Siksi hän myös \"joskus saattoi tulistua\nsilmättömäksi\" suomalaisuuden puolesta. Ei ainoastaan ihmisenä ja\nkansalaisena, vaan myös runoilijana. Silloin runo helposti menettää\nKrohnille ominaisen lempeän, harmoonisen, idealistisen luonteensa ja\nsen kautta myös suuren osan viehätystään, mutta osoittaa sen sijaan,\nettä runoilijassa on tulta ja voimaa. Sanonta muuttuu tällöin kiihkeän\nvauhdikkaaksi, \"krampaktigt forcerad\" sanoo siitä Lönnbeck.[149]\nEsimerkkinä tästä vuodelta 1869 on runo \"Tuhma, raak' on suomalainen\".\nJo ensimäisen säkeen akustinen vaikutus, milt'ei korvia särkevä\näänneasettelu:\n\n    Tuhma, raak' on suomalainen!\n\nantaa runolle erikoissävyn, joka on poikkeuksellinen Krohnin\nrunoudessa. Vääryys synnyttää vihaa ja kostoa, sanoo runoilija tässä\nsuomenkielen polkijoille. Näin kuljetaan onnettomuuteen.\n\nMutta vieläkin suurempi onnettomuus on seurauksena, jos kansa itse\nhylkää oman kielensä. Tämänkin mahdollisuuden Krohn ottaa huomioon ja\nvaroittaa siitä pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan, aikoinaan hyvin\npopulaarissa runossa \"Fenialaiset\".\n\nJuuri sen vuoksi, että suomalaisuus Krohnille oli kaikki kaikessa, hän\n— syystä kyllä — suuresti ihaili ja ylisti keisari Aleksanteri II:ta.\nSen olemme jo nähneet hänen kirjeistään vanhemmilleen. Runossaan\n\"Huhtikuun 16 p. 1869\" Krohn selvästi lausuu, että keisari on nuoren\nkansallisen elämämme tuki ja auttaja. Keisarin ylistelyssä hänellä oli\nvanhempana toverina ja alkusysäyksen antajana Topelius, joka oli\nlaulanut keisari Nikolainkin kunniaksi. Muut runoilijamme olivat tässä\nsuhteessa pidättyväisempiä, mutta Krohn ei välittänyt ympärillään\nvallitsevasta hiljaisuudesta, vaan toi muista riippumatta esille omat\najatuksensa ja tunteensa, kuten hänen tapansa oli.\n\nAleksanteri-runojen ja samanhenkisten juhlarunojen sarja, jonka\nalkuna runo \"Huhtikuun 16 p. 1869\" on, jatkuu vasta kymmenkunta\nvuotta myöhemmin, ja näillä komeilla juhlarunoilla päättyykin\nKrohnin kaunokirjallinen toiminta. Mutta siinä välillä on joukko\ntoisenlaatuisia runoja, joiden syntymäaikana Krohnin runollinen\nluomisvoima on ollut suurimmillaan ja tekniikka täysin kehittyneenä. Ne\neivät mene ulkopuolelle sen ahtaan piirin, jossa runoilija tavallisesti\nliikkuu, mutta ovat somia ja miellyttäviä.\n\nVuoden 1869 joukossa on muutamia, joissa entiseen tapaan rakkaus on\npääsisällyksenä. Näppärä, mutta ei erikoisen runollinen, on \"Ne ovat\nvait!\". Sen sijaan \"Ainoa hetki\" viehättää hartaudellaan ja\nlyyrillisyydellään. Vertaus Runebergin runoon \"Den enda stunden\"\ntarjoutuu itsestään jo päällekirjoitusten samankaltaisuuden vuoksi ja\nantaa saman tuloksen kuin aikaisemmatkin vertailumme, nimittäin että\nmuisteluilla ennen luetusta on suuri osuus Krohnin runojen syntymässä,\nja Runeberg varsinkin on tässä suhteessa vaikuttanut paljon, mutta\nvieras vaikutus on Krohnilla sittenkin vain lähtökohtana. Itse runon\nmuodostelu on itsenäistä. Kuitenkin on \"Ainoa hetki\" lähempänä\nesikuvaansa kuin useimmat muut Krohnin runot. Verrattakoon vain\nsäkeitä:\n\n    Oi riemuisaa,\n    Oi katkeraa,\n    Oi hetkeä yhtä ja ainoaa\n\n    Den korta stunden\n    Blef hos mig evigt,\n    Den bittra stunden,\n    Den ljufva stunden.\n\nRuno \"Miks sua rakastan\" ei kohoa samalle tasolle. Armaan omistamisen\nonnellistuttavaa tunnetta ei ole saatu esille niin voimakkaasti, että\nse vaikuttaisi lukijaan. Tulos johtunee siitä, että runossa on liian\npaljon käsitteellistä resonemangia, \"tervettä järkeä\" runon muodossa,\nlähtökohtana ajatus eikä tunteen rytmillinen liikahtelu. Jos\ntämmöinenkin runo, jonka ajatussisällys on kovin yksinkertainen ja\nhelposti mieleen nouseva, on syntyäkseen vaatinut kirjallisen esikuvan,\nniin semmoisen kenties löytäisi Petöfin runoista.[150]\n\n\"Viinitarhan edustalla\" on pieni, onnistunut lyyrillinen palanen ilman\nmitään häiritseviä sivuääniä. Se on niitä harvoja Krohnin runoja,\njoissa selvästi tuntuu vaikutusta Heinestä.\n\nLaajempi kuvaus ja myös Krohnin parhaita runoja on \"Purjehdusretki\nsaaristossa\", joka syntyi siihen aikaan, kun Krohn piti ballaadia ja\nsuurempaa kertomarunoa oikeana alanaan. Runon syntyyn nähden selviää\nKrohnin lausunnoista, että hän tässäkin taas etsi taikka odotti\nulkoapäin sopivaa muotoa lähtökohdakseen. Ilmeistä on, että sen antoi\nhänelle Schillerin \"Das Lied von der Glocke\". Ansioksi Krohnille on\nluettava, että hän tämmöinen malli silmiensä edessä on osannut hyvin\nhillitä taipumustaan tehdä runoistaan aatteiden tulkkeja ja pannut\n\"Purjehdusretkessä\" pääpainon luonnonkuvaukseen, johon mietelmät ja\nihmiselämään viittaavat vertauskohdat liittyvät kevyesti ja\nluontevasti. Topeliuksen runo \"Metaren\" tuskin on ollut Krohnilla\n\"Purjehdusretkeä\" sepitettäessä erikoisesti mielessä, mutta kuitenkin\nsen vaikutus tuntuu. Niistä monista aineksista, joista Krohnin runo on\nsyntynyt, on osa peräisin Topeliuksen mainitun runon alkuosasta.\nMuodollisesti on \"Purjehdusretki\" sangen hyvä saavutus, suorastaan\nvoitto suomalaiselle runotaiteelle. Aivan oikein huomauttikin\nGodenhjelm arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa:[151] \"Monessa\nkappaleessa on hän viljellyt konstillisempiakin runomittoja, kuin mitä\nmeidän kirjallisuudessamme tähän asti on uskallettu käyttää. Kuinka\noivallisesti tämmöinen taiteellisempi värsynrakennus usein on häneltä\nonnistunut, todistaa muun muassa 'Purjehdusretki'.\"\n\nHyvä ja Krohnin katsomusta kuvaava runo vuoden 1869 tuotteiden joukossa\non myös \"Tähden tuikkiminen\". Hänestä tähden valo ei ole kylmä ja\ntunteeton, kuten Lauri Stenbäckistä, vaan se tuo pyhää rauhaa sydämeen,\non opastajana tiellä isänkotia kohti. Koulupoikana Krohn heikossa ja\nsekavassa tekeleessä vertasi tähden tuikintaa kuolleen lemmityn\nlempeään silmäykseen, kypsyneenä miehenä hänelle ei enää kelpaa\ntuommoinen aihe, vaan hän tuo sen sijaan syvemmän ja runollisemman.\nKrohnin elämä oli yhtämittaista kehitystä, ei vain valistamista, vaan\nmyös valistumista. — Sanonnan sävy ja runomitta osoittavat Runebergin\n\"Flyttfåglarne\" runon vaikutusta, mutta sisällys ja kuvat ovat\ntoisenlaiset.\n\nToista puolta Krohnin runoudessa edustaa pikku runo \"Suurisuiselle\nystävälle\". Se on hyvä ja älykkäästi sepitetty kompa, jonka kärki on\nkyllä terävä, mutta tekijä kuitenkin varoo pistämästä liian syvälle.\nTyhmyys ja tyhjyys sietää hieman naurua, mutta asiaa ei pidä paisuttaa\nsuuremmaksi kuin se on. Kaikessa lyhyydessään tämä palanen on Krohnia\nhyvin kuvaava. Ahlqvistimaisten kompien sepittämiseen ei hänellä ollut\nhalua eikä juuri edellytyksiäkään. Lähempänä häntä oli leppoisa\nhuumori, jommoinen oli Ahlqvistille aivan vierasta. Tuo huumori pääsee\nKrohnin tuotannossa jokseenkin vähän esille, sillä sen työntää syrjään\nKrohnille ominainen isänmaallinen paatos. Joskus se kuitenkin vilahtaa\nesille kesken vakavan työn, kuten hauskassa runossa \"Laiskuuden\nylistys\". — Muistaen Ahlqvistin puuttuvaa huumorin tajua ja\nverratessamme hänen ja Krohnin toiminnan yleistä luonnetta me toteamme,\nettä Krohnin tunneasteikko oli laajempi ja monivivahteisempi, hänen\nnäköalansa avarammat, hänen henkensä kultturoidumpi ja eurooppalaisempi\nkuin Ahlqvistin. Sen sijaan Ahlqvist on voimakkaampi persoonallisuus.\nTämän vuoksi sekä runolahjoiltaan etevämpänä ja raskaamman muokkaustyön\nsuorittajana suomenkielisen taiderunouden kehittämisessä Ahlqvist on\nsaanut ja ansainnutkin huomattavamman sijan suomalaisen runouden\nhistoriassa kuin Krohn. Huolimatta aikalaisten ja myöhempienkin polvien\nsuopeista arvosteluista on Krohn kuitenkin liian paljon jäänyt\nAhlqvistin varjoon. Tämä johtui jo alusta alkaen siitä, että Krohn oli\nnuorempi. Milloin kohtalo johdatti nämä molemmat runoilijat esiintymään\nsamassa tilaisuudessa, himmensi Ahlqvist aina Krohnin. Niin tapahtui\nSchiller-juhlassa 1859, jolloin Ahlqvist luki suomentamansa \"Laulun\nkellosta\", Krohn \"Sukeltajan\", niin tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin\nSuomalaisen Seuran iltamassa syksyllä 1869, jolloin Krohn lausui\nvaikuttavimmat runonsa \"Karkuri\" ja \"Purjehdusretki\", mutta Ahlqvistia\nedusti \"Koskenlaskijan morsiamet\" rouva Raan lausumana. Samaa voi\nsanoa, kun vertaa Ahlqvistin ja Krohnin promotiorunoja. Krohnin runous\ntoi sisällyksellisesti jokseenkin vähän uutta siihen, mitä Ahlqvist oli\nantanut, ja aikalaisilta jäi huomaamatta se suuri työ, minkä Krohn\nsuoritti suomenkielisen runouden muodon kehittäjänä ja hienostuneempana\nedustajana.\n\nSiirtyessämme tarkastelussamme eteenpäin ajassa kohtaamme n.k.\nEmma-runot ja mitä niiden yhteydessä on sepitetty. Nämä Krohnin\nrunoilun kolmannen nousukauden parhaat tuotteet ovat persoonallisempia\nja itsenäisempiä kuin mitkään aikaisemmat hänen runoistaan. Aiheensa\npuolesta on Emma-sikermä uutuus kirjallisuudessamme eikä aivan\ntavallinen maailmankirjallisuudessakaan. Harvoin on naiselle puolisona\nlaulettu niin harrasmielisiä säveliä kuin näissä runoissa. Suoranaista\nesikuvaa niille ei ole, sillä ne ovat elettyä, suoraan sydämestä\nnoussutta runoutta. Rückertin \"Liebesfrühling\" ei ole näihin runoihin\njättänyt jälkiä. Joitakin kosketuskohtia on Petöfin kanssa, joka ylisti\navio-onnea. Jokin soinnahdus kenties on peräisin Franzénilta. Hakemalla\nvoisi löytää myös jotakin yhtäläisyyttä Böttigerin sonettisikermän\n\"Emma\" kanssa. Olemme lausuneet todennäköistä olevan, että Krohn tunsi\nBöttigerin tuotantoa. Mainittava kuitenkin on, että Krohnilla ei\nitsellään ollut Böttigerin kirjoja eikä hän ainakaan ollut niin\nihastunut Böttigeriin, että olisi ottanut puheeksi muitten kanssa\nBöttigerin tuotannon. Böttiger ja Krohn ovat jossakin määrin\nsukulaissieluja ja tämmöisten teoksissa tavattavat yhtäläisyydet\ntutkimus tavallisesti osoittaa toisistaan riippumattomiksi. Tässä\ntapauksessa yhtäläisyydet supistuvat siihen, että Böttigerilläkin on\nsanonta \"_säde_ Emman silmästä\"[152] ja että myös Böttigeriä kiusaa\nihmisseurain melu ja hänkin menee armaan haudalle, mutta kaikki\ntuo on runoudessa niin yleistä, ett'ei se tässä oikeuta mitään\nyhteenasettamista. Yhteistä Krohnille ja Böttigerille ylimalkaan on\nhalu kokeilla uusilla, vaikeilla runomitoilla, mutta Emma-runoja\nkirjoittaessaan Krohn eli syvän persoonallisen surun vallassa eikä\nhänellä tällöin ollut aikaa sorvata sonetteja kehittymättömällä\nsuomenkielellä. Hänen runonsa ovat Böttigerin sonetteihin verrattuina\nmuodollisesti kömpelömpiä, mutta tunne niissä sen sijaan on syvä ja\naito. Runossaan \"Det lyckliga hemmet\" Böttiger nimittää vaimoa kodin\nsieluksi. Krohn käyttää vaimosta nimitystä \"kodin henki hoitava\"\n(\"Tyhjyys\"). Jos tämmöisiä yhtäläisyyksiä ajaa takaa ja niille\nrakentaa, niin silloinhan koko Krohnin runouden voi konstruoida kokoon\nlainapalasista. Ja kuitenkin Krohn, niinkuin tähänastiset vertailumme\ntoivoaksemme epäämättömästi osoittavat, oli runoilijana melkoisen\nitsenäinen. Emma-sikermässä hän on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin\nmuualla.\n\nSuureen suruun ei heti voi suhtautua esteettisesti. Tunteitten\nrunollinen lievennys, joka on yksi runouden normeja,[153] edellyttää\njonkinmoista tunne-elämän tasapainoa. Kun se on saavutettu, kelpaa\npersoonallinen menetyskin runon aiheeksi. Krohnin ensimäinen Emma-runo\n\"Unhoitus\" on kirjoitettu, kun yli kaksi viikkoa oli kulunut vaimon\nkuolemasta. Runon ytimenä ja lähtökohtana on ajatus, mutta se on\nrunollinen eikä saa ylivaltaa tunteen kustannuksella. Sentähden on tämä\npieni, muodollisestikin moitteeton runo sangen vaikuttava. Samaa voi\npääasiassa sanoa seuraavana päivänä kirjoitetusta runosta \"Haudan\npartaalla\". Merkille pantavaa on, että runon heikoin kohta on siinä,\nmissä runoilija siirtyy käsitteelliseen refleksioon ja suorastaan\nsanaleikkiin:\n\n   \"Miksi: _elo_?\" kysyin ennen;\n   \"_Ilohan_ ois oikeempi!\n   Ah nyt _ilon'_ katos tännen,\n   _Elostani_ erosi.\"\n\nJokseenkin samalla tasolla kuin edelliset on \"Mut miltä tuntui\nkatsees?\" Siinäkin on refleksiota, mutta ajatus on itsenäinen ja\nrunollinen ja tunne kietoutuu kiinteästi siihen. Jonkun verran\nvaikeatajuisena tahi hämäränä voisi kenties pitää runon loppua.\n\n\"Tyhjyys\" vaikuttaa myös tunteen voimakkuudella ja sisällys siinä on\nhavainnollisesti esitetty. — \"Kahden kesken\" runon lähtökohtana on\narmaan kuvan näkeminen, joka johdattaa mieleen entiset onnen päivät. —\n\"Uusi sulhas-aika\" sisältää muistokuvia. Loppupuolella havaittava\ntunteen nousu vaikuttaa edullisesti. Säkeet:\n\n    \"Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —\n    Päässeekö vaan hän toimitettavilta?\" —\n    Samassa suukkonen jo sulle vastas.\n\ntuovat mieleen Schillerin runon \"Die Erwartung\", varsinkin sen\nloppusäkeet:\n\n    So war sie genaht, ungesehen,\n    Und weckte mit Küssen den Freund.\n\nTässä ei tietenkään voi väittää edes muistelman Schilleristä olevan\nkysymyksessä. Suukkosista puhuu Krohn usein muuallakin.\n\n\"Ihmis-seuroissa\" on hyvä kuten edellisetkin. Huomio kohdistuu siinä\nloppusäkeistön sattuvaan ja omintakeiseen vertaukseen. — \"Kaikkein\nvaikein\" sisältää mietiskelyä, joka heikentää tunnepuolta, niin ett'ei\nruno tunnu yhtä välittömältä kuin edellä mainitut. Aivan toisenlainen\non seuraavana päivänä kirjoitettu \"Helmi ja isänsä\". Se tekee valoisan\nja vapauttavan vaikutuksen sen takia, että runoilija siinä jo on\nvoittanut surunsa katkeruuden, alistunut kohtaloonsa ja ottaa taas osaa\nelämään säilyttäen vainajan muiston pyhänä ja kirkkaana mielessään. —\n\"Hiljaa\" palauttaa vielä uudelleen mieleen sen hetken, jolloin armas\nlepäsi jo kylmänä ja äänettömänä, mutta nyt näyttää runoilija tuon\nkuvan kirkastettuna, ihanana, semmoisena kuin sen voi nähdä vasta\nsitten, kun suru on puhdistanut sydämen ja poistanut siitä kaiken\nitsekkyyden:\n\n    Mieltä riuduttava rakkaus,\n    Rintaa kalvavainen kaipaus,\n    Ikäväni, tunteheni kaikki\n    Itsekkähät, olkaa vaiki!\n    Hiljaa! — Armahani nukkuu. — Hiljaa!\n\nSe on todellista, elettyä runoutta, joka ei voi jättää kylmäksi ketään,\njolla on runouden ymmärtämiselle avoin mieli. Muodon epätäydellisyys on\ntällöin toisarvoinen tekijä.\n\n\"Puolen vuoden päästä\" on kirjoitettu, kuten nimikin osoittaa, lähes\npuoli vuotta sen iskun jälkeen, joka oli saanut Krohnin runohetteen\ntulvilleen. Entinen surun tunne on taustatunnelmana tässäkin runossa,\nmutta miedontuneena. Retoorisuus on saanut sijaa vertauksessa, joka\nkuitenkin on hieman puutteellisesti kehitetty. Säkeissä:\n\n    Vaan näitkö rannalla Sicilian\n    Sä koskaan Etnan vuorikukkulan\n\ntuntuu olevan muistelma Choraeuksen sanoista \"förtviflans Etna\"\n(\"Menniskans värde\").\n\nViikkoa myöhemmin kirjoitettu \"Vapaa\" sisältää sattuvan vertauksen,\nmutta on ehdottomasti proosallinen. Sen sijaan pari viikkoa tämän\njälkeen kirjoitetussa \"Ma olin rikas\" on onnistuneen vertauksen lisäksi\nmyös runollisuutta ja tunnetta, mikä osoittaa, että elävä ajatus kyllä\nvoi olla hyvän runon lähtökohtana. Samana päivänä valmistunut, viikkoa\naikaisemmin aloitettu \"Sydämen taisteluita\" kuuluu sisällyksellisesti\nEmma-sikermään, vaikka tekijä ei ole sitä siihen sijoittanut. Kuvineen,\nmietelmineen ja antiteeseineen se tekee jokseenkin heikon vaikutuksen\nja antaa vähemmän kuin otsikko panee odottamaan. Tuntien tekijän\nelämänvaiheet me ymmärrämme runon aiheen, runoilijan sydämen taistelut,\nmutta emme runossa pääse niitä niin lähelle, että voisimme elää mukana\nniissä. Aiheitten erilaisuuden vuoksi ei vertaus Ahlqvistin runoon\n\"Sydämeni asukkaat\" tässä ole oikeutettu, mutta jos Krohn runonsa\npäällekirjoituksella saa Ahlqvistin runon nousemaan lukijan mieleen,\nniin lukija sitä selvemmin huomaa, että Krohn toisinaan ei saa täyttä\notetta aiheeseensa nähden. Runon teennäisyyteen viittaa sekin, että se\nei valmistunut heti runoilijan ryhdyttyä aiheeseensa. Yleensähän Krohn\ntuotti helposti, usein melkein improvisoiden.\n\nJoulukuun 6 päivänä 1875 kirjoitettu runo \"Mun suun' on mykkä\" on\njonkinmoista jälkikaikua \"Sydämen taisteluista\". Voimme sen tässä\nsivuuttaa, koska Krohn ei itsekään pitänyt sitä julkaisemisen\narvoisena.\n\nRuno \"Sun tahtosi tapahtukoon\" kuuluu myös sävynsä, sisällyksensä ja\nsyntymäaikansa puolesta Emma-sikermään paljon suuremmalla syyllä kuin\nne ennen vaimon kuolemaa kirjoitetut runot, jotka tekijä \"Valituissa\nrunoelmissaan\" on siihen sijoittanut. Alkujaan näkyykin Krohn aikoneen\nyhdistää tässä käsittelemämme murherunot sarjaksi nimellä \"Pimeitten\npäivien ajalta\". Siihen olisi \"Sun tahtosi tapahtukoon\" ollut kaikin\npuolin arvokas loppuruno. Jo runon päällekirjoitus osoittaa, että Krohn\nsiinä esittää sisintä, ankarimmilla taisteluilla saavutettua\nvakaumustaan. Hän voittaa taaskin kohtalonsa ja saavuttaa sielulleen\nrauhan nöyrtymällä ja alistumalla Jumalan johdantaan. Ei se nytkään\nkäynyt helposti, mutta kun taistelu oli loppuun taisteltu, huomasi\nrunoilija taas selvästi, että Jumala on rakastava isä:\n\n    Juur' ankarimpan' olit laupiain,\n    Suurimman armos tuskass' annoit mulle.\n    Ma näin, ett' onni onnist' autuain\n    On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle.\n        Herra, ma kiitän Sua!\n\nRuno on harras ja syvä. Sekin, ken ei persoonallisesti ole kokenut\nsiinä ilmaistua uskonnollista tunnetta, luottaa runoilijan\nvilpittömyyteen.\n\nKun koettelemus on kestetty, taistelu Jumalan avulla voitokkaasti\ntaisteltu, silloin voi runoilija sanoa rohkaisevan sanan toisillekin\nkärsiville. \"Pää pystyyn!\" on hyvä ja voimakkaasti tehoava runo sen\nvuoksi, että sillä on pitkä esihistoria. Se on askel eteenpäin kaikesta\nsiitä, mitä runoilija oli kokenut ja mihin hän oli päässyt\nkirjoittaessaan runon \"Sun tahtosi tapahtukoon\". Lähes kaksi kuukautta\naikaa on näiden runojen syntymän välillä, mutta ne kuuluvat kiinteästi\nyhteen. Se on asiallisesti Emma-sikermän loppuruno.\n\nSeuraava tuote on kaunismuotoinen ja sujuva \"Oi kiitos!\" Sen\ntunnelmallisuus todistaa, että runoilija tässäkin esittää jotakin\nelettyä, jotakin lyhytaikaista, mutta kaunista, semmoista minkä muisto\nei hevin haihdu. Näin ollen tämä runo on jossakin määrin samanlainen\nkuin \"Ainoa hetki\", mutta hillitympi, kauniimpi ja persoonallisempi. —\nHeikompi on runo \"Keväällä 1876\", mutta siinä viehättää tekijän\ntoivehikas mieliala, joka on selvästi tuotu esille sanoin ja kuvin ja\nvärähtelee runon rytmissäkin.\n\nYleisempää laatua ja nimenomaan taas suomalaisuuden aatteen inspiroima\non \"Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan\". Se on Krohnin ainoa sonetti.\nVaikeata runomuotoa Krohn tässä hallitsee täydellisesti eikä\nsisällyksessä tunnu mitään muodon vaikuttamaa pingoitusta. Sonetti on\nsopiva muoto mieterunoilulle, joka nimenomaan onkin Krohnin alaa.\n\nToinen murhevuonna 1875 sepitetty yleisluontoinen runo on \"Savonlinnan\n400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi\". Tuollainen tilattu ja\ntilapäinen tuote luonnostaankin jo kuvastaa enemmän ajan yleistä\nkatsantotapaa ja makua kuin tekijänsä persoonallisuutta. Valaisevana\nseikkana voi kuitenkin panna merkille, että tämä Krohnin runo ja\nTopeliuksen samaan tilaisuuteen sepittämä ruotsinkielinen juhlaruno\nhipovat samoja aloja ja osoittavat runoilijain luonteitten ja\najatustavan yhtäläisyyttä, kun taas Cygnaeuksen juhlarunon kanssa\nKrohnilla ei ole kosketuskohtia. Muodollisesti on Krohnin runo niin\nhyvä kuin suomenkieliseltä runolta siihen aikaan suinkin voi odottaa.\nHeksametri ja pentametri soivat jokseenkin täyteläisinä ja\nmoitteettomina. Taidekeinojen käyttäminen osoittaa tottumusta ja\nvarmuutta. Niinpä jo alkuun on vaikuttavasti sovitettu tuo\najatusrunoudelle ominainen _alius_, jota Krohn joskus muulloinkin\nkäyttää:\n\n    _Muut_ vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä.\n\nKenties tässä on jälkikaikua, heikko muistelma Kallion säkeestä:\n\"Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks\". Sitä saattaa\notaksumaan eräs toinen paikka samassa runossa, jolla on myös\nyhtäläisyyttä Kallion \"Oman maan\" erään kohdan kanssa:\n\n    _Kontion_ suuttunehen kanss' yhä _painia löi_.\n\nSelvää tietysti on, että Krohnilla kirjallisuuden tutkijana oli hyvästi\nmielessä Kallion runo, joka oli siihenastisessa lyriikassamme aivan\nerikoisuus. Laina voi Krohnilla olla tiedoton ja sitä helpommin mieleen\nnouseva, kun Kivelläkin \"Metsämiehen laulussa\" on säe: \"Karhun kanssa\npainii lyön\". — Krohnin runon II osan toisessa ja kolmannessa\nsäkeistössä esitetty kuvaus käsittelee vanhaa aihetta, joka jo nuorena\ninnostutti tekijää kirjoittamaan \"Kuun tarinain\" viidennen illan. Lämpö\nja innostus on tässä miehuuden ajan tuotteessa sama kuin \"Kuun\ntarinoissakin\". Veljesviha oli Krohnista suurimpia onnettomuuksia, mitä\nhän tiesi.\n\nSiirryttyämme näin juhlarunoihin meidän on mainittava ensiksi jo\npari vuotta aikaisemmin, onnellisina elämänvuosina kirjoitettu\n\"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille\". Ne, jotka olivat uskoneet\npromotiorunon Krohnin sepitettäväksi, eivät pettyneet toiveissaan. Runo\non aatesisällykseltään ja muodoltaan täysin ajan vaatimusten mukainen,\n\"kauniin muotonsa puolesta todellista juhlarunollisuutta\" sanoi siitä\neräs arvostelija.[154] Lajiaan hyvä runo se onkin ja myös Krohnille\nluonteenomainen. Siinä on mielikuvitusta, tunteen lämpöä, vakaumuksen\nvoimaa, selkeyttä ja kiinteyttä, samoin myös sopiva annos\nretoorisuutta. Krohnille luonteenomaiset sanat _valo ja lämpö_ ovat\nsiinä saaneet huomattavan sijan.\n\nMikäli voimme seurata runoilijan fantasiatoimintaa hänen sepittäessään\ntätä runoa, havaitsemme samaa kuin ennenkin. Runoilija esittää niitä\najatuksia ja tunteita, jotka hänelle ovat läheisiä ja olennaisia, ja\nmenettelee runoa muodostaessaan täysin itsenäisesti hyvän makunsa ja\nkritiikkinsä ohjaamana. Mutta hänen tajunnassaan oleviin mielikuviin\nassosioituu muistelmia kuullusta ja luetusta, ja ne pääsevät myös\nvaikuttamaan runon muodosteluun ilman että tekijä ketään jäljittelee.\nNiinpä on säe:\n\n    Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee\n\naivan kuin Topeliukselta saatu.[155] Laaja luonnonkuvaus runon alussa\non tosin, kuten tavallista Krohnilla, vertauskuvallinen, mutta\nansaitsee semmoisenaankin huomiota yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Krohn\nrakastaa ja tuntee luontoa, mutta hän kuvailee sitä tavallisesti\nylimalkaisin vedoin saamatta esille voimakasta tunnelmaa. Ajan\naatteellisuus ja kirjallinen maku ovat olleet johtamassa häntä tähän\nsuuntaan. Tosin oli lähellä sellainen luonnonkuvauksen ja nimenomaan\nPohjolan kesäyön kuvauksen mestari kuin Runeberg.[156] Mutta hän oli\nKrohnille niinkuin muillekin aikalaisilleen saavuttamaton esikuva.\n\nRunon I osan loppu esittää samoja ajatuksia kuin Ahlqvistin\npromotiorunon (1869) II osan loppusäkeistöt. Runojen suurta\nyhtäläisyyttä voinee pitää todistuksena siitä, että Krohn ei ole\ntietoisesti lainannut Ahlqvistilta, sillä sitähän hän ei olisi tahtonut\neikä tarvinnut. Näkyy vain, miten suuressa määrin pohjaltaan\nsamanlainen on Krohnin ja Ahlqvistin katsomus ja kirjallinen maku.\nEsitetyt yhteiset ajatukset ovat myös niin yleistä laatua, ett'eivät ne\nsenkään vuoksi kelpaa todistamaan tässä olevan kysymyksessä lainan.\n\nII osan säkeistö:\n\n    Valohon luotu ihmis-henki on —\n    Valost' ei Luoja luotuansa kiellä —\n    Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon,\n    Yl' auringonkin kiitäköhön vielä\n    Ja rientäköön halk' avaruuksien. —\n    Miss' asunto on itse Taivaisen,\n    Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!\n\nherättää huomiota lennokkuudellaan. Noin rohkea rynnistely ei ole aivan\ntavallista Krohnin runoudessa. Siihen verrattava on III osan viimeisen\nsäkeistön alku:\n\n    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,\n    Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!\n\nNäitten paikkojen tavallista huimemmassa fantasian lennossa on varmasti\nPetöfillä osuutta. Olihan Krohn suomentanut Petöfin \"Runoni\". Sieltä on\nperäisin tuo mittasuhteitten paisutus. Mutta edellytykset tuommoiseen\nvoidaan löytää jo paljon aikaisemmiltakin ajoilta. Huhtikuun 9 päivänä\n1859 Krohn kirjoittaa ystävälleen Slöörille: \"Ensimmäisten joukkoon\nmeidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisiki loppu semmonen kun\nIkaros-paralle muinoin.\" Ken nuorena näin ajattelee ja kirjoittaa, hän\nvoi kyllä omasta aloitteestaankin, mutta tietysti vielä helpommin\ntoisten innostamana, miehenä runoilla:\n\n    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää!\n\nKuvaus tulesta runon IV osan alussa on peräisin Schillerin\n\"Kellolaulusta\", mutta itsenäisesti muovailtu ja vain lähtökohtana\nsille, mitä runoilija lopuksi vielä erityisesti tahtoo painaa nuorten\npromovendien mieleen. Sillä, mitä hän puhuu eripuraisuuden tulesta, on\nsoveltuvaisuutensa nykyaikaankin. Koko runosta voi sanoa, että sen\nvarsinainen ydin, sen aatesisällys, tulee kaikkina aikoina saamaan\nkannattajia. Mutta esitystapa, runoilijan suhtautuminen aiheeseensa, ei\nrunoutemme kohottua suurempaan taiteellisuuteen enää ole uuden ajan\nlisääntyneiden vaatimusten mukainen. Silloinkin kun ajan henki yleensä\nlähestyy niitä ihanteita, jotka innostivat Krohnia ja hänen\naikalaisiaan, vaikuttaa hänen juhlarunotyylinsä liian naivilta ja\nvanhentuneelta. Esteettiset herkuttelijat eivät siitä voi nauttia.\nMutta kehitys-ijässä olevaa nuorisoa ja muita, joiden kirjallinen maku\nvasta on varmistumassa, tämmöinen runous edelleen viehättää, kuten\noppikouluissa tekemämme havainnot ovat osoittaneet. Se on hyödyllistä\nja suositeltavaa luettavaa opiskeleville. — Mitä tässä on sanottu\nrunon \"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille\" perusteella, pitää\npaikkansa niihin muihinkin juhlarunoihin nähden, joita meidän vielä on\ntarkastettava.\n\nVähimmän muitten juhlarunojen kaltainen on vuonna 1879 kirjoitettu\n\"Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi\". Se osoittaa tekijän\nvirkeyttä ja joustavuutta aikana, jolloin muut työt taas tyrehdyttivät\nvapaan runoilun. — Seuraavat kaksi juhlarunoa, \"Aleksanteri II:n\n25-vuotisena hallituspäivänä\" ja \"Aleksanteri II:n muistoksi\", ovat\njatkona siinä sarjassa, jonka \"Huhtikuun 16 p. 1869\" oli alkanut. Henki\nkaikissa kolmessa on sama, Aleksanterin ihailu nimenomaan Suomen\nhyväntekijänä kaikissa pääsäveleenä. \"Se tuli sydämestä\", kirjoitti\nKrohn vanhemmilleen runosta \"Aleksanteri II:n 25-vuotisena\nhallituspäivänä\". Paitsi ylistystä keisarille sisältävät nämä runot\nmyös Suomen kansan ihannoimista. Molemmat piirteet ovat Krohnilla\nyhteisiä Topeliuksen runojen kanssa. Krohn toistaa uskollisesti kaiken\nsen, mitä Topelius jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli sanonut\nSuomen kansasta esim. runossa \"Vår enda arfvelott\":\n\n    Vi äro dock ett trofast folk,\n    vi höjde aldrig svekets dolk,\n    vi aldrig lyft förmäten hand\n    mot furste och mot fosterland.\n    Vi stridt för dem med hjältemod,\n    vi gett för dem vårt hjärteblod.\n\nMahdollisesti on myös Franzén antanut jotakin aineistoa tähän\nsuitsutukseen. Krohn kirjoittaa:\n\n    Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,\n    Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,\n    Äänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —\n    Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.\n\nFranzénilla on säkeet:\n\n    Blott en sann välgörare sin gåfva\n    Lemnar så på altaret och går,\n    Och ej hör dem som hans mildhet lofva,\n        Och ej ser ens deras tår.\n\n                (\"Vid Bilmarks grafsten\").\n\nVaikka onkin ilmeistä Topeliuksen sanain toistamista se Suomen kansan\nkuvaileminen, jota Krohnin keisarirunot sisältävät, niin ei tässäkään\nedes voi puhua vain pelkästä lainasta semmoisenaan. Se, mitä Krohn\nSuomen kansasta sanoo, on ollut hänen syvintä vakaumustaan jo\nkoulupojasta asti, mahdollisesti kyllä jo silloin osittain Topeliuksen\nja Runebergin vaikutuksesta. Todistuksena siitä on Krohnin runo\n\"Lyxen\", joka on kirjoitettu helmikuun 17 päivänä 1852 ja kuuluu:\n\n    En främling kom från söderns land.\n    Skön, ung, i granna kläder;\n    Han stannade på Suomis strand\n    Och vandra' kring dess städer.\n\n    Han bjöd oss rikedcm och makt\n    I stället för vår heder;\n    Han såg med hån cch med förakt\n    På våra enkla seder.\n\n    Men här han fann, det han ej trott\n    I fattigt land sig finna:\n    Förnöjsamheten med sin lott,\n    Som intet mer vill vinna.\n\n    Förgäfves han sin vara bjöd\n    För priset af vår heder;\n    Hvar ville hellre vara död\n    Än svika gamla seder.\n\n    O främling! Fly från denna ort\n    Med dina toma luster.\n    Du aldrig hade komma bort\n    Till våra arma kuster.\n\nKrohnkin on ollut tehokkaasti myötävaikuttamassa sen liiaksi ihannoivan\nkäsityksen syntyyn Suomen kansasta, joka hänen aikakaudeltaan siirtyi\nperinnöksi seuraaville sukupolville, varsinkin Topeliuksen \"Maamme\nkirjan\" välityksellä — teoksen, jossa Krohnillakin on huomattava\nosuus. Topelius nimittäin lainasi \"Maamme kirjaan\" Krohnin kuvauksia\nSuomen historiasta.\n\nRunosta \"Runebergin patsasta paljastettaessa\" on kaiken edellä esitetyn\njälkeen enää vähän sanottavaa. Siinä tuodaan esille yhtä ja toista,\nmitä Krohnin runoudessa jo aikaisemmin on tavattu (vrt. esim.\n\"Suomalainen maamme ruotsalaiselle\") ja siinä on myös yhtymäkohtia\nAhlqvistin runouteen sekä Topeliuksen runoon \"Kantele\". Kuvaavaa on,\nettä niin Krohn kuin Topeliuskin kosketellessaan Suomen henkistä elämää\nvälttävät mainitsemasta Snellmania. Vasta Krohnin runouden suoranainen\njatkaja Paavo Cajander, joka on kauempana ajassa, tuo esiin hänet\n(\"Vapautettu kuningatar\").\n\nTyypillinen on runo \"Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa\". Siinä\non silmiinpistävä loogillinen dispositio, toisin sanoen runo on\ndisponoitu eikä komponoitu. Runon kannattajana on loogillisesti etenevä\najatus, jonka valaisemiseksi on haettu joukko kuvia. Tämän runon\nkäsikirjoituksia on Krohnin papereitten joukossa kolme kappaletta. Se\njohtunee runon erikoisesta kohtalosta. Kun Krohn oli saanut runonsa\nvalmiiksi, pani hän sen kirjekuoreen osoitettuna Turkuun ja merkitsi\nkuoreen \"Sisäänkirjoitetaan\" sekä lähetti pikku tyttösen viemään sitä\npostiin. Tyttö pisti kirjeen postilaatikkoon, josta sen varkaat veivät\nluullen saavansa rahaa. Asiasta johtui vaikeuksia, kun kadonnut\nkäsikirjoitus oli ainoa. Koulun vihkiäisjuhla lykkäytyi sen takia.\nMuistutellen mieleensä mitä oli kirjoittanut Krohn kirjoitti koko runon\nuudestaan.[157]\n\nKrohnin viimeinen juhlaruno \"Brahen patsasta paljastettaessa\" on\nsommittelultaan edellisen kaltainen: loogillinen ajatus on somistettu\nkuvilla ja sanonnassa on juhlarunon tyyliin sopivaa retoorisuutta. —\nJuhlarunon luontoinen on myös vuonna 1888 kirjoitettu \"Hyljätty äiti\",\npaljon romanttisia aineksia sisältävä, Krohnille luonteenomainen runo,\njonka on synnyttänyt \"katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella\ntavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin\nusein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa\". Näin tuo\nKrohnin joutsenlaulu[158] vielä tuo voimakkaasti esille sen aatteen,\njoka oli ollut keskeisin koko hänen runoudessaan ja kaikessa hänen\ntoiminnassaan. Samalla se sekä konseptioon että kompositioon nähden ja\nmuissakin suhteissa on valaiseva näyte siitä, mihin Krohn runoilijana\npyrki ja mihin asti hän epäsuotuisissakin olosuhteissa tavallisesti\npääsi. Se ei ole Krohnin parhaita saavutuksia, mutta kuvaa hyvin hänen\nluonnettaan. Jonkunmoista vaikutusta sen syntyyn on voinut olla Krohnin\nlähimmän hengenheimolaisen Topeliuksen runolla \"Sången\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellä oleva esitys Krohnin runoilijaluonteesta ja harrastusten\nlaadusta lienee omiansa osoittamaan, että tämä puhdassydäminen ja\nhellämielinen, ihanteita tavoitteleva, mutta aina vankalla\ntodellisuuspohjalla pysyttelevä laulaja, joka suomenkielen varoista\nhoukutteli kuuluviin sointuisia ja vaivattomasti muodostuvia säveleitä,\noli aivan kuin luotu lasten runoilijaksi. Tälle alalle häntä houkutteli\nluontaisten taipumusten ohella myös Topeliuksen esimerkki.[159] Olemme\nrunoilijan elämäkerrassa luetelleet hänen julkaisemansa lasten\nkirjat.[160] Hän itse sanoo[161] näillä kirjoilla osittain\ntarkoittaneensa omien lastensa tarpeitten tyydyttämistä. Sen mukaisesti\non niissä sisällyskin aluksi pienempiä, myöhemmin varttuneempia lapsia\nvarten. Erittäin hyvän palveluksen Krohn näillä kirjoillaan teki\nsuomenkielisille kodeille, sillä hänen lapsia varten sepittämänsä runot\novat sangen hyviä, lasten käsityskannan mukaisia ja samalla runollisia,\nhyvää makua kehittäviä.\n\nKrohnin ensimäisessä lapsikirjassa \"Pienokaiset\" (11 Oskar Pletschin\npiirustamaa kuvaa) tapaamme m.m. nuo yhä populaarit lasten laulut\n\"Tipu, tipu, kuulepas\" ja \"Mun pupu jänöni pienoinen\". Seuraava kirja\n\"Metsä-elävät\" (12 värikuvaa, H. Leutemannin piirustamia) on vain\nsuomennos ja suorasanainen. \"Koti-eläimet\" (8 väripainokuvaa,\nLeutemannin) sisältää taas yhä edelleen lasten keskuudessa eläviä\n\"värssyjä\". Tätä runokokoelmaa vastaan esitti eräs arvostelija ainoana\nmuistutuksenaan, että \"tuommoiset sanat kuin 'ryökäleet' ja\n'sontalapio' saisivat jäädä pois lasten liverryksistä\".[162]\nArvostelijan huomautus saattaa olla varteenotettava, mutta nähtävästi\nhän liioitteli mainitsemiensa sanojen turmiollista vaikutusta. Liika\n\"livertely\" on myös vaarallista, ja sen vaaran on Krohn hyvällä\nvaistolla välttänyt.[163] — \"Minun äitini\" ei ole kuvitettu. Sen\nsisällyksenä on pitkä, kuusiosainen runo, jossa paikoittain on hiukan\nkäytetty lähteenä myös Topeliuksen iki-ihanaa runoa \"Min moder\". Runon\nviimeinen osa, laulunakin hyvin tunnettu \"Nyt umpeen vaipui se kirkas\nsilmä\", johtaa mieleen samanaikuisen runon \"Tyhjyys\" ja koko\nEmma-sikermän. Loppusäkeet:\n\n    \"jok' unhottaa oman äidin voisi,\n    Maan päällä petturi ilkein oisi!\"\n\novat jälkikaikua promotiorunon säkeestä:\n\n    Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.\n\nSeuraava kirja oli \"Pikku joululahja. Kuvilla varustettuja värssyjä,\nsepittäneet Suonio ja Samuli S.\" Pääasiassa se on Krohnin työtä. Hänen\nrunojaan siinä on 9, joukossa pitkiäkin, Suomalaisen kirjoittamia vain\n3. — Viimeinen Krohnin lastenkirjojen sarjassa on \"Kylän lapset\"\n(kuvat Pletschin).[164]\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuotakoon tässä vielä lyhyt, kokoava loppusilmäys siihen, mitä vieraita\nvaikutuksia olemme havainneet Krohnin runoudessa.\n\nSe maaperä, josta Krohnin runo aluksi sai enimmän ravintoa\nkasvuvoimalleen, enimmän raaka-ainetta omaan olemukseensa\nsulatettavaksi, on suomalainen kansanrunous. Kalevalan runomitalla\nkirjoitetuissa runoissa on Krohnilla paljon kalevalaisuuksia ja\nsuoranaisia lainojakin.[165] Uudempi kansanlaulu on myös jättänyt\njälkiä Krohnin runojen sekä muotoon että sävyyn. Joskus Krohnilla,\nkuten Ahlqvistillakin, on runon ensimäinen säkeistö kansanlaulua, jatko\nomaa.\n\nSuomenkielisen taiderunouden vaikutus Krohnin tuotantoon on vähäinen\nsiitä luonnollisesta syystä, että Krohnin alkaessa esiintyä runoilijana\noli suomenkielistä taiderunoutta olemassa varsin niukasti. Ahlqvistin\nesimerkki semmoisenaan oli kylläkin kannustava. Juuri Krohnin tullessa\nylioppilaaksi, vuonna 1853, oli Ahlqvist sangen tuottelias.[166] Näiden\nkahden runoilijan luonteitten erilaisuudesta ja katsomuksen\nsamanlaisuudesta on jo huomautettu. Tuon yhtäläisen katsomuksen ja\naatemaailman vuoksi juuri ei voi katsoa olevan Ahlqvistin promotiorunon\nvaikutusta Krohnin promotiorunon samankaltaisessa kohdassa eikä\nmyöskään olettaa Ahlqvistin vaikutukseksi sitä yhtäläisyyttä, minkä voi\nlöytää Krohnin runossa \"Runebergin patsasta paljastettaessa\" ja\nAhlqvistin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin painetussa runossa\n\"Valtiollista\". Krohnin runojen muotoon on tietysti runomittateoriamme\nvakiinnuttaja Ahlqvist vaikuttanut, mutta Krohn jatkoi tässä Ahlqvistin\ntyötä kokeilemalla uusilla ja mutkikkaammilla runomitoilla, hiomalla ja\nkeventämällä uudenaikaisen suomenkielisen runon muotoa. Juuri tässä\nsuhteessa Krohnin ansiot runoilijana ovat kaikkein suurimmat.\n\nJuhana Cajanuksen ja Kallion vähäinen vaikutus on jo mainittu. Muitten\nsuomenkielisten runoilijain tuotteista ei Krohn näy vaikutusta saaneen.\nSe on luonnollistakin. Olihan Krohn sekä henkisesti rikkaampi ihminen\nettä suurempi muodon taitaja kuin muut hänen aikuisensa suomenkieliset\nrunoilijat, tietysti Ahlqvist ja Kivi pois luettuina.\n\nFranzénin, Runebergin ja Topeliuksen vaikutusta olemme löytäneet hiukan\nenemmän. Hengeltään on Krohn heidän heimoaan ja seuraa heidän jälkiään,\nkuitenkin aina säilyttäen itsenäisyytensä. Ahlqvistin promotiorunossaan\nantamaa neuvoa seuraten hän ymmärsi, että Suomen Runottarella oli vielä\npaljon oppimista, ja istuutui oppia ottamaan Suomen suurimpien\nruotsinkielisten runoilijain jalkain juureen. Se oli todellista\nitsenäistä oppimistyötä, ei koskaan hengetöntä jäljittelyä, ja siksipä\njuuri Krohnin osaksi tulikin ensimäisenä laajennella uusin kielin\nSuomen Runottaren viisikielinen kannel. Runeberg, aikakautensa\nkirjallisen maun määrääjä Suomessa, painoi lähtemättömän leiman Krohnin\nrunouteen. Sama isänmaallinen henki, johon Krohn syvästi eläytyi\nvarsinkin askaroidessaan \"Vänrikki Stoolin tarinain\" suomennostyössä,\nsiirtyi Krohninkin runouteen ja hankki sille ystäviä. Runebergin\nrunojen taiteellinen muoto, harmoonisuus ja selvyys, oli esikuva,\nihanne, jota tavoittelemalla Krohn omasta puolestaan kohotti\nsuomenkielistä runoutta, nimenomaan sen muotoa, entistä suurempaan\ntaiteellisuuteen ja siten vaikutti kauas eteenpäin ajassa. Topeliuksen\nvaikutusta on, että Krohn sai tuoneeksi suomenkieliseen kirjallisuuteen\nsen laulahtelevan tunnelyriikan, jota raskasaatteisempi ja\nraskasliikkeisempi Ahlqvist ei voinut tarjota. Tähän on lisäksi\nvaikuttanut myös Franzén, joka osaltaan myös on johtanut siihen, että\nKrohn laulaa tunteensa julki välittömämmin, naivimmin kuin Ahlqvist.\nRaskasverinen, hämärä, mahtipontinen Fredrik Cygnaeus ja\nahdaskatseinen, karu Lauri Stenbäck eivät olleet Krohnin\nhengenheimolaisia, mutta varmaankin on Krohnille runoilijanakin ollut\nhyödyksi edellisen aatteellisuus, humaanisuus ja kulttuurivalppaus,\njälkimäisen runojen hartaus, miehekkyys ja taiteellisuus.\n\nSuomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn\nnoudatti työssään johtolausetta:\n\n    Sun Europalt' on oppi ottaminen,\n    Jos elämähän Europassa jäät.\n\nEurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta.\nHänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä\nKörner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana.\nNuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin\nrunouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér\nrunossa \"Fridsröster\". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme\njohtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että\nslaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta\ntaiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin\ntuotantoon — sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.\n\nKrohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina\nomaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman\nhenkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia\nsäveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen\nja sanoo: \"Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä,\nsekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille\nvoimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii\".[167]\n\n       *       *       *       *       *\n\nJulius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden\nhyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia\nvaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille\nperustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen\nmerkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme.\nHäneen soveltuvat Snellmanin sanat: \"Vielä silloinkin kun Suomen\nkirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja\nrunoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin\naina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat,\nheitä ja heidän laulujansa kuulemaan.\"\n\nKen palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi\nkaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön,\njoka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän\nlöytää _runoilijan_, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti\nnautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista\nliioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan\nvanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja\nsuomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä\npois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat\nrunotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset\nvoittonsa.\n\nKrohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän\noli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana\nSuomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden\nkohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen,\njonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän\nsai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli\nottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun\njoku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan\nsuomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden\ntulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin\nmielin:\n\n    Kielemme — — — — —\n    Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,\n    Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,\n    Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä\n    Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.\n\n\n\n\nIV.\n\nTyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.\n\n\nTyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin\ntyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä\nrunoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty.\nHavaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa\ntäydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti\nlöytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin\nkiinnitettäköön huomiota.\n\nRunouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä\ntasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat _vertaukset_\nselvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka\nkäyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja\nhavainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja\nesteettistä tehoa.\n\nVertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin\nmäärä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri\npääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset,\nkuten esim. \"tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi\", \"kuin yö ol'\nmielen' synkeä ja musta\", \"lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän\nhälinässä raukka rauhaton\", \"mustana kuin yö liehuivat pitkät\nsuortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet\" j.n.e.,\nelävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan\nhedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa.\nSen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole\nkaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina\nvaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.\n\nMitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on\nkehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös\non. Esimerkkeinä mainittakoon runot \"Puolen vuoden päästä\", \"Järven\nrannalla\", \"Sun tahtosi tapahtukoon\" ja pitkät vertaukset runossa\n\"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille\".\n\nKrohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti\nmuodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa.\nSemmoinen on runossa \"Ihmis-seuroissa\" runoilijan vastaus ystävän\nkysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:\n\n    Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon\n    Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla\n    Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla,\n    Kun laiva särkyi haaksirikkohon.\n\nVertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon\nkannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet —\nkatkotut sanat ja proosallisen verbin \"keikkuu\". Runo \"Purjehdusretki\"\nsisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät\nesteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa\nkuvastuu selvästi myös säkeistössä:\n\n    Ja henkesi jos pilkkoimeihin\n    Suljettu oisi valon pelon tähden —\n    Kuin kukka pantu pohjaan kellarin,\n    Voit ojentaa tok' edes yhden lehden\n    Ylöspäin luokse rautaristikon\n    Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,\n    Näin, valon kultasätehiä nähden.\n\n                   (Tervehdysrunoja).\n\nSamassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja\naikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio,\ntaiteellisesti vaikuttavammaksi:\n\n    Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,\n    Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;\n    Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea\n    Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.\n\n    Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.\n\nSamoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto — Suomen sydän,\non runossa \"Brahen patsasta paljastettaessa\" kehitetty pitemmälle.\nAivan itsenäisiä vertauksia on laulussa \"Pohjolan valkeneminen\".\nVertaus runossa \"Tähden tuikkiminen\"[168] on vilpittömän tunteen\nilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien\nsisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon\ntunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.\n\n\"Kuun tarinoissa\" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat\nsattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista\nilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että\nrunoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina,\nsiitä on esimerkkinä \"Kuun tarinain\" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä\nrunollinen vertaus — kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren\nneidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta\nkaatuneen urhon veriruusulla — tavataan Cygnaeuksen runossa \"Rosorna\nom våren 1808\", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän\nkirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin\nitsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen\nSchillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen\npäässeenä (\"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille\", IV) tahi\narvoitus \"Runoniekan sydän\".\n\nKrohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi.\nSitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja\ntarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu\nsuurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen\nkonkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa\n\"Purjehdusretki\" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua\nkotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin,\npurjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen\nilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on\naikaisemmin siteeratussa runossa \"Ihmis-seuroissa\", jossa kahta tunnetta\nverrataan toisiinsa.\n\nPaitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin\nominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka\nvarsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan\nole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen\nkautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri\nsynnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat\nrinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle\njää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin\ntarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina\npidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen\nyksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus\ntosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä\njuhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin\nyhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli\ntaipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella\nsangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää\nmieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.:\n\"Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä\nmyöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta\" (Viimeinen\nKosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti\nkaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä\nesityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.\n\nVertauksen ja _metaforan_ raja on epämääräinen. Voimme tässä sivuuttaa\nne rajatapaukset, joita löytää Krohnin tuotannosta, ja siirtyä\ntarkastamaan selviä metaforia hänen runoudessaan. Niitäkin on\nrunsaasti, kuten tavallista onkin mieterunoudessa, mutta niillä ei ole\nliiaksi raskautettu sanontaa. Yleensä niistä voi sanoa samaa kuin\nKrohnin vertauksista. Kuitenkaan ne eivät tee niin omaperäistä\nvaikutusta kuin parhaat vertauksista, vaan vaikuttavat verrattain\npersoonattomilta. Tunnelmaa ne kyllä kohottavat ja osoittautuvat\nhyvällä aistilla valituiksi, mutta yleensä niiden kyky herättää lukijan\nmielessä assosiatioita ei ole varsin suuri.\n\nTöllikkö[169] on aivan oikein huomauttanut, että Krohnin metaforissa\nvoi huomata jonkinlaista mieltymystä väreihin, loisteliaisuuden\netsiskelyyn. Ne sisältävät siis koko joukon romanttisia aineksia.\nSopinee tässä yhteydessä viitata siihen, että koulupoikana pitämässään\npäiväkirjassa Krohn osoittaa ilmeistä mieltymystä väriloistoon.\n\nMetaforain käyttö osoittaa myös Krohnin ja Topeliuksen runouden\nsukulaisuuden.\n\nSamaa sukulaisuutta voi jossakin määrin havaita myös tavassa, jolla\nkumpikin elävöittää luonnon. Verrattakoon esimerkiksi Krohnin\npromotiorunon säkeitä:\n\n    Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,\n    Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee\n\nTopeliuksen sanontaan:\n\n    Och lunderna hålla sin aftonbön.\n\n                       (Finlands namn).\n\nMuuten lienee kylläkin Krohnilla usein tavattava _personifikatio_, jos\nvälttämättömästi tahtoo etsiä vaikutuksia ulkoa päin, pikemminkin\nperäisin kansanrunoudesta. Vanhalla suomalaisella runomitalla\nkirjoitetut runot ovat hengeltään ja sävyltään hyvin lähellä\nkansanrunoa. Niinpä runossa \"Rauta\" saa rauta itse kertoa vaiheensa.\n\"Yhteen kasvaneet koivut\" kuiskailevat, puhelevat. Mitään erikoisen\nomaperäistä ei Krohnilla personifikatiossakaan esiinny, mutta\nkieltämättä hän tätä esteettistä apperseptiomuotoa käyttämällä\nsäännöllisesti saa runoihinsa runollista väriä ja eloa ja tuo jossakin\nmäärin näkyviin oman luonteensa laatua. Reippautta tuovat runoon\nsellaiset säkeet kuin \"Suksimiesten laulun\":\n\n    Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään\n\ntahi \"Purjehdusretken\" vertaukset ja metaforat, joihin sisältyy\npersonifikatio, kuten esim.:\n\n    Tuossa näet ylpeä\n    Seisoo kallio;\n    Hänpä tahtoo kylpeä:\n    Paljaaks riisui jo\n    Ruumiinsa hän, veteen astui,\n    Mutta vasta jalat kastui. —\n    Tässä kas kuin koivu nuori,\n    Metsän sorja neitinen,\n    Kasvojansa hymyillen\n    Kuvastaa.\n\nPersonifikation avulla esitetään elävästi myös hallan tuhotyöt runossa\n\"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi\". Samaan tapaan\n\"Kuun tarinoissa\": \"Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut\nunta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja\nlevitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sen kääri joka\nkukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta\nsydänkäpyään peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut,\nse jäähdytti, se kuoletti.\" — (Neljäs ilta).\n\nKoko \"Kuun tarinoille\" ominainen runollinen kuudanhämy perustuu\nsuureksi osaksi niihin assosiatioihin, jotka kuun personifioiminen tuo\nmukanaan. Samoin saattaa Krohnilla kokonaisen pitkän runon pääviehätys\nperustua personointiin. Hyviä esimerkkejä siitä ovat runot \"Tampereen\nkaupungin satavuotiseksi juhlaksi\" ja \"Hyljätty äiti\".\n\nViimeksi mainitussa runossa on ajan hengen ja kirjallisen makusuunnan\nmukaisesti personoitu isänmaa. Samoin on Krohnin sydämelle läheinen\nsuomalaisuuden aate saanut elävän olennon ääriviivat sonetissa \"Rouva\nWinterhjelm'in muistikirjaan\". Lempi — Krohnilla usein esiintyvä\nkäsite — on kerran elollistettu kerubiksi. Arkisemmista\npersonifikatioista on erikseen mainittava \"Naurava käki\", joskaan\ntämänniminen runo ei ole vaikuttava. Runon perusajatus — houkka se,\nken palkatta laulaa — on proosallinen ja samoin aiheen käsittely.[170]\nEi siis riipu suinkaan vain kuvaimista ja teknillisestä taidosta, että\nKrohnin useimmista runoista henkii todellinen runollisuus.\n\nSellainen runoilija kuin Krohn, joka rakastaa retoorista paisutusta ja\ntavoittelee pateettista sanontaa, käyttää mielellään kaikkia\ntuonlaatuiselle tyylille ominaisia taidekeinoja. Niinpä Krohn\nvaikuttaakseen elävämmin usein asettelee vierekkäin _vastakohtia_ ja\ntiivistää ne toisinaan _antiteeseiksi_. Tätä pohjaltaan kansanomaista\ntyylikeinoa[171] käyttävät aivan erilaisten kirjallisten makusuuntien\nedustajat, sillä se saavuttaa aina tarkoituksensa, kun vastakohta on\noikein ja terävästi muodostettu. Krohnin henkiselle rakenteelle se oli\nomiaan, sillä ajatuksen selvyys ja täsmällisyys on hänen vahva\npuolensa, niin paljon romantikkoa kuin hänessä onkin. Mieterunoudessa\non antiteesi paikallaan. Ihailemansa Runebergin Krohn näki ahkerasti\nturvautuvan kontrastivaikutuksiin, mutta enimmän on tässä suhteessa\nvarmaankin vaikuttanut Krohniin toinen hänen mielirunoilijansa ja\nhengenheimolaisensa, antiteesien harrastaja Schiller.\n\nRakkauden ja vihan johtuu runoilija helposti asettamaan rinnakkain.\nNiin tekee Krohn vaikuttavasti promotiorunonsa IV osan lopussa.\nVaikutuksen tehostamiseksi hän vielä käyttää sanoja _lempi ja lempo_.\n1870-luvulla teki noihin sanoihin kiteytetty antiteesi tarkoitetun\nvaikutuksen. Nyt on _lempi-sanan_ tunnearvo jo muuttunut ja myös sana\n_lempo_ miedontunut. Käytetty antiteesi ei enää pysty juhlamieltä\nkohottamaan, mutta sopii kyllä hyvin humoristiseen esitykseen,\njommoisessa se Krohnilla myös tavataan:\n\n    _Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi.\n    Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai!\n\nJuhlarunoissa on usein käytetty vastakohtia. Muuallakin kuin\njuhlarunoissa Krohn käyttää vastakohtia elävöittämään kuvaustaan. \"Kuun\ntarinoissa\" niitä on (esim. 1., 2., 5. ilta); samoin kansanrunon sävyä\ntapailevissa tuotteissa, kuten esim. runossa \"Neuvo\" (heinä heiluvainen\n— kanto, laine läikkyväinen — jää, perho — toukka). Tuomatta näillä,\nretoorisilla kuvioilla mitään erikoisesti persoonallista piirrettä\nrunouteensa Krohn kuitenkin niidenkin käyttämisessä osoittaa hyvää\nmakua ja kehittynyttä tekniikkaa ja vaikuttaa sillä hyvää\nympäristöönsä.\n\nYhtä vähän persoonallisia ja tyylillisesti verrattain vähän vaikuttavia\novat _metonymia_ ja _synekdoke_ Krohnin käyttäminä, kuten esim. \"miss'\näidinsilmä on, tuo väsymättä valpas, tuo uinahtumaton?\" — \"taas\nhuojeni huoleva rinta\"; — \"sä maasi hikihelmet joit\". — Useimmin\nesiintyy näin käytettynä sana rauta:\n\n    Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.\n    Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois.\n    Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo!\n    Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.\n\nEnemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa\n_kiertäen_ sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen\nomaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi\nkielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: \"metsän kuulu kuningas\"\n(= karhu); \"mannun lapsi\" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: \"maailman\nlapsi\", \"ilkeä inehmon lapsi\", \"tomun lapsi\". Vaikuttava, vaikka ei\naivan harvinainen on runossa \"Armahalleni\" puhuttelu: \"Viaton Vestali\nSä, oi tule ja tultani varjoo.\" Omintakeista, vaikka edelleen hyvin\nlähellä kansankieltä, on sanonta: \"Jos nukutella voisin ma kielin\nsataisin\" (= satakielenä).\n\n_Symboolin_ käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain\npoikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että\nantaa äkillisesti hämmästyttävän _muutoksen_ tapahtua. Esimerkkejä\nnäistä on runossa \"Hyljätty äiti\":\n\n    Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,\n    Kohoova katto on kohta,\n    Ja laajaks seinät käy ahtahat:\n    Kuin keisarin linna se hohtaa.\n\n    Ja äitis vanhan ja vaivaisen\n    Näet nuoreks nuortuvan taasen,\n    Ja kruunun painavi kultaisen\n    Hän otsaansa kirkkahasen.\n\nSamantapainen muutos esitetään runossa \"Runebergin patsasta\npaljastettaessa\". Runossa \"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan\nviettämiseksi\" on säkeet:\n\n    Ja silmät kauan umpisokeat\n    Nyt ihmein näki kaikki selvällehen.\n\nVain Krohnin viimeisen runoilukauden juhlarunoissa tapaa tämmöistä.\n\nEnemmän kuin useimmat edellä kosketellut tyylilliset seikat kuvaa\nyleensä runoilijaa se tapa, jolla hän käyttää _epiteettejä_. Väittääpä\nWeise juuri epiteettien käytöstä ilmenevän, onko runoilija laulaja\nJumalan armosta vai eikö.[172] Epiteetit todellakin tuovat tyyliin\nväriä ja valoa, loistetta ja tuoksua, eikä niitä suinkaan osaa\nvaikuttavasti käyttää kuka runoilija tahansa. Varsinkin adjektiiveissa\npiilee esteettinen teho,[173] jota ei jokainen saa niistä esille.\n\nElsterin määritelmän mukaan on epiteeteille ominaista, että ne ovat\nesteettisesti arvokkaita, mutta ei asiallisesti välttämättömiä[174]\nlisiä käsitteiden ilmaisuille. Tämmöistä tyylikeinoa odottaisi Krohnin\nrunsain määrin käyttävän. Hänellähän on kieltämättä taipumusta\nlaajasanaisuuteen, retoorisuuteen, pateettisuuteeu. Jo alusta alkaen on\nhänen mielirunoilijoitaan ja oppimestareitaan Schiller, joka käyttää,\ntaitavasti epiteettejä. Ensimäisessä varsinaisessa voimainkoetuksenaan\nsuomenkielisenä runoilijana, \"Sukeltajaa\" suomentaessaan, Krohn jo\nkohtasi Schillerissä tämän puolen. Suomennos osoittaa, että Krohn\ntajusi epiteettien tehon. Parhaansa mukaan hän koettaa ne säilyttää\nkäännöksessään. Esim. säkeistöt:\n\n    Denn unter mir lag's (das Bodenlose) noch bergetief\n    In _purpurner Finsternis_ da,\n    Und ob's hier dem Ohre gleich ewig schlief,\n    Das Auge _mit Schaudern_ hinunter sah,\n    Wie's von Salamandern, Molchen und Drachen\n    Sich regt' in dem _furchtbaren Höllenrachen_.\n\n    _Schwarz_ wimmelten da, _in grausem Gemisch_,\n    In _scheusslichen Klumpen_ geballt,\n    Der _stachlichte Roche_, der Klippenfisch,\n    _Des Hammers greuliche Ungestalt_,\n    Und _drünend_ wies mir die _grimmigen_ Zähne\n    Der _entsetzliche Hai, des Meeres Hyäne_.\n\nsuomentaa Krohn:\n\n    Alahallani _purppurankarvaista\n    Syvyytt'_ oli vuorittain,\n    Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha,\n    Vaan _hirmuksein_ sen nähdä sain;\n    Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa\n    _Se helvetin kattila_ ol' majanansa.\n\n    Ja vilskuvan siellä ma näin, _sekasin\n    Mytyss yhdess_ uiksellen,\n    _Monipiikkisen_ rohkan ja tursaankin\n    Sekä _moukkuripään ison venkalehen_.\n    Mull' irvisti _hirveät_ hampahat siellä\n    _Meren kauhistus haj_, mua pyytäen niellä.\n\nKrohn, joka katsoi olevansa synnynnäisiltä taipumuksiltaan pikemmin\nmaalari kuin runoilija, varmaankin hyvin ymmärsi Messingin kehoituksen:\n\"Der Dichter soll immer malen.\" Maalaamista Krohnin epiteettien käyttö\npääasiassa onkin. Hän tyydyttää näköaistin, mutta ei sanottavasti muita\naisteja. Mielellään hän esittää valoilmiöitä ja värivaikutuksia sekä\nerikoisesti silmiinpistäviä ominaisuuksia.\n\nMuihin aisteihin kohdistuvia epiteettejä on Krohnilla sangen niukasti,\nsiinä määrin on huomio kiintynyt näköaistin vaatimuksiin.\n\nOn nimitetty, kenties hieman epätarkasti, _karakteristisiksi\nmääräyssanoiksi_ eräitä epiteettejä, jotka kylläkin ovat kuvaavia\nkäyttäjälleen, mutta tarkoittavat enemmän tunnelman synnyttämistä kuin\nilmiön laadun tarkkaa määrittelyä.[175] Semmoisia on Krohnilla paljon.\nEsim.:\n\n    Pyhää neittä ihaellen.\n    Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,\n    Luojan enkelien lahja lempeileväin.\n    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.\n    Oi sä raitis, jalo miehentyö\n    Nuoruus nopsakenkä.\n    Levolla makailevan Ruotsinmaan.\n    Ja jonka niska jäykkä, visapuinen.\n    Tää Suomen kansa jörö, umpisuinen.\n    Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee.\n\nKauneimpia epiteeteistä ovat sellaiset, jotka antavat elottomille\nesineille _elävien olentojen ominaisuuksia_ ja siis ovat tavallaan\npersonifikatiota, kuten esim. Krohnilla:\n\n    Virvatuli viekas olet.\n    Sukkelat on sukset meillä.\n    Tuossa näet ylpeä seisoo kallio.\n    Silmänsä nerokas.\n\nEttä tällöin erityisesti partisiippimuodot ovat vaikuttavia ja\nelävöittäviä, sen voi todeta Krohnin runoista pitkin matkaa. Krohnin\nproosatyylissä on silmiinpistävänä ominaisuutena, että hän sanoo\nmielellään asian kahdella, joskus useammallakin vieretysten asetetulla\nsynonyymilla tahi merkitykseltään läheisesti yhteen kuuluvalla sanalla\nrinnastaen ne pilkkua käyttämällä (esim. \"Kuun tarinoissa\". Samoin\nesim. \"Koottujen runoelmain ja kertoelmain\" ensimäisen painoksen\nesipuheessa: \"sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut: — mitä\nnuoruudessaan, miehuudessaan on ulos sirotellut\"). Runoissa tämä\nominaisuus ilmenee samaa merkitsevien tahi merkitykseltään läheisten\nepiteettien kasaamisena, joka saattaa johtaa suorastaan pleonasmiin\ntaikka vaikuttaa tarpeettomalta laajasanaisuudelta. Esim.:\n\n    Orjat uskottomat, pettäväiset.\n    Sä olet aarteen' armaimman, kalleimman ryöstänyt.\n    Mitätön, tyhjä uni vain.\n\nUseimmiten kuitenkin kahden epiteetin asettaminen peräkkäin\nhavainnollistuttaa mielikuvaa ja vahvistaa tunnelmaa ja on siis\nperusteltua. Toiselta puolen taas näyttää alliteratio joskus\nhoukutelleen runoilijaa käyttämään epiteettejä, jotka tuovat sanontaan\nepäselvyyttä ja vaikuttavat häiritsevästi, kuten esim.:\n\n    Toinen ankaraa anovi valtikasta.\n    Aurinkoisen tuimat tulet.\n    Ja varjon valjun heittänyt.\n\nManeeriksi ei Krohnilla epiteettien käyttö koskaan kangistunut. Hän\npyrki ilmeisesti valitsemaan epiteetit aina tilanteen mukaan. Vain\nmuutamat määräyssanat toistuvat hänen runoissaan useamman kerran. Niitä\novat _autuas, tyhjä, ankara_.\n\nViimeksi mainittu sana äsken siteeratussa esimerkissä käytettynä\n(\"Toinen ankaraa anovi valtikasta\") tuo mieleen Aleksis Kiven tyylin\n(esim. \"Nummisuutareissa\", V näyt.: \"Roomassa, koska tämä ankara valta\nlankeemukseensa kallistui — — —\".). Mahdollisesti se onkin muistelma\nKivestä. Jos tältä kannalta tarkastelee Krohnin epiteettejä, niin\nkenties voi nähdä silloin tällöin hyvin lievää vaikutusta muualta.\nNiinpä säkeessä: \"Katkerat kyyneleehet, hurmeet _huuruavat_\" on\nikäänkuin jälkikaikua Ahlqvistin erikoislaatuisista, ei juuri\nesteettisesti tehoavista säkeistä: \"Kohta kyllä rauta riehuu,\n_verivirrat höyryää_\". Antiikin kirjallisuudesta saatuihin esikuviin\ntaas viittaa säe \"Nuo sijat miehien syöjät — —\". Mistään\njäljittelystä ei tässä voi olla kysymystäkään.\n\nNäkyy vain tässäkin Krohnille ominainen kyky ottaa vastaan runsaasti\nvaikutelmia eri tahoilta ja sulattaa ne kokonaan henkiseksi\nomaisuudekseen.\n\nYleensä Krohn ei käytä epiteettejä niin runsaasti kuin saattaisi\nodottaa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, joissa epiteettejä\ntuskin on nimeksikään. Krohnin käyttämät epiteetit eivät ole erikoisen\nomaperäisiä eivätkä vaikuttavia. Arvattavasti Krohn, joka ei koskaan\neksynyt luulemaan liikoja runoilijalahjoistaan, itse huomasi\ntaikka ainakin vaistomaisesti tunsi tämän, ja se selittää hänen\npidättyväisyytensä epiteettien käytössä. Hänen epiteettinsä eivät ole\njuuri koskaan karakterisoivia, vaan jokseenkin ylimalkaisia, tunnelman\nherättämistä tarkoittavia. Ylimalkaiset epiteetit ovatkin ominaisia\nrunoudelle, joka on luonteeltaan idealistista.[176] Semmoiseksihan\nolemme havainneet Krohnin runouden. Epiteetit, jotka tavoittelevat\nenemmän tunnelmaa kuin karakteristiikkaa, antavat tyylille romanttisen\nvärityksen. Krohnin ja hänen aikalaistensa kirjallista suuntaa voi,\nkuten on tehtykin, hyvällä syyllä nimittää kansallis-romanttiseksi.\nMuistettava vain on, että Krohn, jolle suomalaisuuden aatteen ajaminen\nmerkitsi käytännöllistä toimintaa, ei pohjaltaan ole mikään romantikko,\nniinkuin sitä ei ollut Ahlqvistkaan eivätkä muut fennomaanit. Krohnin\nviileä järkevyys ja hyvä maku johtivat häntä käyttämään epiteettejä\nsillä tavoin, että ne eivät riko hänen tyylinsä yleisluonnetta ja että\nne kaikessa sovinnaisuudessaankin vaikuttavat elävöittävästi ja\ntunnelmaa tiivistävästi. Osoittautumatta siis tämän tyylikeinon\nkäyttämisessä miksikään \"runoilijaksi Jumalan armosta\" Krohn on\nkuitenkin sillä taitavasti lisännyt runojensa vaikuttavaisuutta ja\nviehätystä.\n\nNiinkin rohkea sentään saattaa Krohn joskus olla epiteettien käytössä,\nettä muodostuu _oxymoron_, konsentroitu antiteesi:\n\n    Ah suloinen mun suruisuuteni,\n    Ah suruinen mun suloisuuteni.\n\nSiinä on Krohnin taipumus antiteeseihin johtanut hänet tavallisuudesta\npoikkeavan epiteetin hakuun.\n\nEpiteetti tahi tavallinen attribuutti saattaa liittyä pääsanansa kanssa\n_yhdyssanaksi_. Liittosyntyisiä sanoja on Krohnin kielessä paljon. Se\nosoittaa, että Krohn pyrkii saamaan sanontaansa vauhtia ja eloa.\nAinahan yhdyssana merkitsee tavallista nopeampaa ajatuksen kulkua sekä\nmielikuvain tiivistymistä ja rikastumista. Kun tarkastaa yhdyssanoja\nKrohnin tuotannossa tyylin kannalta, täytyy kuitenkin jättää suurin osa\nniistä huomioon ottamatta. Ne ovat enimmäkseen tavalliseen\nkielenkäyttöön vakiintuneita, arkisia sanoja, joilla ei mitään\nerikoista tyylillistä etua ole saavutettu eikä tavoiteltukaan.\nMutta sittenkin jää vielä ylijäämä yhdyssanoja, jotka ovat\nmielenkiintoisia. Semmoisten yhdyssanojen joukossa, joissa oikeastaan\nvain on epiteetti liittynyt pääsanaan (kultakiehkerö, lumikaapu,\nsulokuva), tapaa yleisestä kielenkäytöstä poikkeavaa sanontaa, joka\nantaa tyylille erikoisvärityksen, esim.: suruvaatteet, valhekoi\n(toisella kertaa: valhevalo), salaluoto, (auringon) loistovirka,\nvalloitusvankkuri, valloitussankari, salavimma, alhomaa, keskipuu\n(= puun keskiosa), hurmetanner. Joku yhdistelmä saanee kiittää\nasustaan Krohnin muukalaista kielikorvaa tahi kielen silloista\nvakiintumattomuutta, kuten esim.: vuorikukkula, lempionni,\nmaailmamatka, neitilempi. Mutta yhdyssanojen joukossa on myös useita\ntyylillisesti vaikuttavia ja hyviä muodostelmia: unhotusjyvänen,\naatevirta, murhamiellä, verivainolainen, iloparvi (\"täynn' iloparvia\nsirkkusien\"), kaikkiluova (\"Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova,\nloputon\"), alku-öinen pimeys (kaoksesta puhuttaessa), haluhelmi,\narmolaina; tias-pikku, vyöhyt-valkeainen (koivusta puhuttaessa). Joskus\ntuntuu yhdistelmä harha-iskulta tahi ei tehoa kylliksi, esim.:\n\n    Ihmis-siip' on aivan hento.\n    Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö (= harjanne).\n    Tyhjä seinäkuva hengetön.\n\nEsimerkit osoittavat myös, minkälaisesta elämänpiiristä Krohnin\nyhdyssanat on saatu. Tyylille luonteenomaista on, että verrattain usein\non yhdyssanan alkuosana sana _sulo-, iki-, ihmis-_. Silmiinpistävää\nmyös on, että suurin osa yhdyssanoista on muodostunut kahdesta\nsubstantiivista. Muut sanaluokat ovat paljon heikommin edustettuina.\nTäten tyylissä kuvastuu enemmän käsitteellistä ajattelua kuin herkkää\ntunneläikähtelyä.\n\nYhdyssanat johtavat meitä tarkkaamaan Krohnin kielenkäyttöä yleensä.\nSiinäkin kuvastuu hänen persoonallisuutensa laatu selvästi.\n\nTulokseksi Krohnin proosakielen ja -tyylin tarkastelusta saadaan, että\nhän kirjoittaa erittäin puhdasta, svetisismeistä vapaata suomenkieltä\nja osoittaa hyvää kieli- ja tyyliaistia. Olematta varsinaisesti mikään\nsanaseppä hän käyttelee kielen varoja niin taitavasti, että kielelle\noudot ja uudet asiat saavat luontevan ja täsmällisen ilmaisun. Tämä\nsaavutus on sitä kunnioitettavampi, kun Krohnille tuotti vaikeuksia\nhänen muukalainen syntyperänsä ja kun suomenkieltä vasta hänen\ntoiminta-aikanaan alettiin muodostella aikakauden korkeimman\nkulttuurielämän ilmaisuvälineeksi.\n\nRunossa jää kielenkäytölle jo itse asian laadun vuoksi suurempi vapaus\nkuin proosassa, jossa kirjailija on enemmän vastuunalainen jokaisesta\nkäyttämästään sanasta, muodosta ja käänteestä. Runoilijaluonteensa\nyleisen laadun mukaisesti Krohn runoissaan liikkuu suhteellisesti\nahtaalla alalla. Hän maalailee levein vedoin ja tuo esille\nylimalkaisesti, suurin piirtein, tunteensa ja isänmaallisen\npaatoksensa, pyrkimättä kuvauksissaan yksityiskohtaiseen\nkarakterisointiin taikka hienojen tunnevivahdusten erittelyyn. Siltä\nkannalta on kielenkäyttö hänelle helpompaa kuin asiallisessa proosassa,\nmutta toiselta puolen taas tuottaa runomuoto vaikeuksia kielen\nkäyttämisessä. Runossa, jossa on tarkoin pidettävä silmällä sanojen ja\nniiden yhtymäin esteettistä puolta, on vielä monin verroin vaikeampaa\nkuin proosassa käyttää kieltä, jonka vasta täysikasvuisena on oppinut.\nJa uudenaikaisen taidelyriikankin välineeksi oli suomenkieli Krohnin\nryhtyessä runoilemaan verrattain vähän muokattu. Jo kohta alussa, v.\n1861, lausui ehkä pätevin silloinen asiantuntija, Ahlqvist, Krohnin\ntuotteita arvostellessaan: \"Suonion kieli on kaunista ja rikasta\".[177]\nJos ottaa vaivakseen tarkastaa Krohnin runoja kronoloogisessa\njärjestyksessä, niin huomaa kielenkäytön niissä yhä vakiintuvan,\nsanonnan täsmällistyvän ja rikastuvan. Huomaa myös syyn siihen:\nrunoilija on koko elämänsä ajan innokkaasti tutkinut kansankieltä ja\nkansanrunoutta. Näistä lähteistä hän ammensi jo nuoruudestaan asti, ja\nniin tulikin hänen osuutensa Suomen kirjakielen kehittämisessä varsin\nhuomattavaksi.\n\nKaarlo Niemisen tutkielma \"Suomalaisen taiderunouden kielestä viime\nvuosisadalla\"[178] antaa jonkunmoisen kuvan äänne-, taivutus- ja\njohto-opillisista seikoista Krohninkin runokielessä. Huomaamme siitä,\nettä runoilijalle suotujen kielellisten vapauksien käyttämisessä Krohn\nei suinkaan mene pitemmälle kuin aikalaisensa; pikemminkin hän\npysyttelee lähempänä normaaliproosan sanontoja. Moni nykyaikaisesta\nlukijasta oudolta tuntuva tahi loukkaava muoto Krohnin runoissa on\ntietoista pyrkimystä kehittää runokieltä lyhyyteen ja kartuttaa\nloppusointuja. Tässä valossa on arvosteltava sellaiset säkeet kuin:\n\n    Yks paikk' on kieltty vaan.\n\nSuomenkielen sanojen pituus ja taipumattomuus loppusointuihin olivat\ntietenkin seikkoja, joihin alkavan runoilijan huomio heti kohdistui\nhänen koettaessaan käyttää suomenkieltä uudenaikaisissa runomitoissa.\nVuonna 1862 julkaisi Krohn muutamia ajatuksia näistä asioista.[179] Hän\nehdottaa m.m.:\n\n    \"Sopinee kukaties viljellä muutamia lyhennyksiä, jotka runsaalta\n    kartuttaisivat sekä kaks- että ykstavuisten riimein paljouden.\n    Semmoisia olisivat:\n\n    1) vanhassa kirjakielessämme tavallinen, vaan nyt pahaksi onneksi\n    hyljätty monikon 3 tekijä, esim. teit = tekivät, söit = söivät,\n    näit = näkivät, vannoit = vannoivat.[180] Muissa tehdikköin ajoissa\n    ja tavoissa, missä tämä lyhennys ei sopine, voisi vanhain runoin\n    esimerkin mukaan käyttää yksikköä, esim. miehet menee = menevät;\n    2) löynnyt = löytänyt, lennyt = lentänyt; 3) löytty = löydetty,\n    säätty = säädetty; 4) leten = lentäin, rieten = rientäin; 5) pyys,\n    kääns, morkkas, lentäis, kääntäis; 6) sorja, norja, palvelja;\n    7) Suomalain, nuorukain; 8) autuun = autuuden, autuussa =\n    autuudessa: 9) kalatuus = kalattomuus, mittömyys = mitättömyys.\n    — Kaikki nämä lyhennykset olivat vanhassa kirjakielessämme\n    tavalliset, paitsi viimeinen, joka Kalevalassa on löytyvä.\n\n    Sanain loppujen katkaisemista esi-isämme viljelivät liiaksi,\n    niin että värsy siitä tuli kankeaksi ja rumaksi. Mutta muutamat\n    varoisat lyhennykset eivät haittaisi meidän aikuisissakaan\n    runoelmissa. Suuressa osassa maatamme (Itä-Suomessakin) ei\n    suupuheessa enää kuulu loppuäänikästä Translativossa, Inessivossa\n    ja määräsanain päätteestä -sti. Sen voisi runoilijakin käyttää\n    hyväksensä edes parittoman tavuisissa sanoissa kun tulevat värsyn\n    loppuun, esim. maass(a), taivahass(a), avarast(i). Värsyn sisässä\n    sitä kuitenkin pitäis karttaa ja lopussakin, jos sana on\n    kakstavuinen, koska siitä lopputavuu tulisi kovin raskaaksi ja\n    kankeaksi.\n\n    Värsyn sisässä olkoon loppuäänikkään poisheittäminen luvallinen\n    ainoastaan kun seuraava sana alkaa äänikkäällä, j:llä tai samalla\n    kerakkeella, johon katkaistu sana tulee päättymään, esim. maas' ja\n    taivahassa, rinnass' sotamiesten, siivill' linnun sukkelilla,\n    suureks sankariksi paisui; muissa sijoissa kuin Inessivossa,\n    Adessivossa ja Translativossa kuitenkin ei pitäis heittää pois\n    äänikästä muun kerakkeen edeltä kuin j:n. Partitivoapa sopinee\n    käyttää yhtähyvin katkaistuna kuin täydellisenä, esim. marjoi ja\n    marjoja.\"\n\nErikoisen rohkea ja uudistushaluinen ei Krohn siis ole ehdotuksissaan.\nMutta näitä omia sääntöjäänkään hän ei kaikkia noudattanut. Niinpä\nnäkyy hänen korvansa vieroneen sitä kalevalaista lyhennystä, joka yllä\non esitetty 9:nnessä kohdassa. Hänen runoissaan ei ole uudemmassa\nrunokielessämme viljalti esiintyviä muotoja semmoisia kuin\n\"onnettuutta\", \"toivottuutta\" (— vieläpä \"varhaisvaikuttamattuutta\").\nVain poikkeuksellisesti tavataan vanhalla suomalaisella runomitalla\nkirjoitetussa \"Suvilaulussa\": \"Sydämeskö sulatuutta?\" Tahtoisimme lukea\ntämän seikan hänelle ansioksi. Myöskään muihin uudemman runokielemme\nmauttomuuksiin ei Krohn ole ollut myötävaikuttamassa. Milloin joku\nnuoremman polven runoilijain käyttämä oudonpuoleinen sana soinnahtaa jo\nKrohnin runoudessa tapaamallemme, on se tavallisesti käyttökelpoista\ntavaraa, kuten esim. Eino Leinolla runossa \"Kimmon kosto\" tavattava\nsana _potkee_. Krohnin \"Suksimiesten laulusta\" tunnemme säkeen \"Jalka\npotkee\". — Uusimpaan runokieleemme näkyy vakiintuneen sanalle sydän\nrinnakkaismuoto _syön_, jota esim. V.A. Koskenniemi käyttää hyvin\npainokkaissakin paikoissa. Tätä jo Lönnrotin käyttämää, mielestämme\nrumaa muotoa Krohn välttää. Se osoittaa hyvää makua ja kieliaistia.\nTodistukseksi viitattakoon vain siihen, että Eino Leino, joka sanojen\nja muotojen valinnassa on sangen ennakkoluuloton, käyttäen rohkeasti\nkieltä aina sen mukaan mitä tilanne kulloinkin vaatii, ei parhaissa\ntuotteissaan käytä sanaa syön = sydän.\n\nLöydämme tietysti Krohnin runoista kuitenkin murteellisuuksia tahi\nomituisia muotoja, jotka osoittavat, että hän ei aina onnistunut täysin\nvoittamaan kielen vastarintaa. Viipurilaiselle oli houkuttelevaa\nkirjoittaa helmii, ihmissilmii, purppuraperhoo, hämärässä horjuvii,\nretkii riettahien, polkui pilkkaajien, syntyy eriseuroi j.n.e. Samoin:\n\n    Kuuluu laulu loittoo.\n    Mun emä maahan puotti.\n    Käsi sauvan toinen rauvan teräväisen —.\n    Talonväälle syvään nukkuvalle.\n\nMyöhemmin on runoilija itse vaihtanut \"Suksimiesten laulussa\" muodon\n_rauvan_ muotoon _raudan_, vaikka muutos rikkoi loppusoinnun. Se\nosoittaa, että Krohn pyrki mahdollisimman lähelle normaaliproosaa.\nTäytyihän hänen korvassaan virheellisen loppusoinnun sorahtaa pahalta.\nNykyaikainen lukija, joka jo vaatii ehdottomasti täydellistä\nloppusointua, tuskin voi olla kiitollinen tuosta Krohnin\noikeakielisyysharrastuksesta tässä tapauksessa eikä voi puolustaa sitä\ntässä muulla kuin sillä, että Krohnin aikana suomenkielisessä\nrunoudessa ei asetettu kaikkein ankarimpia vaatimuksia loppusointuun\nnähden, kun kerran kieli silloisella kehitysasteellaan oli\nosoittautunut vastahakoiseksi semmoiseen. — Muodon _talonväälle_\nvaihtaminen muotoon _talonväelle_ on taas luonnollinen seikka,\npikkuasia rytminkin kannalta.\n\nMurteellinen muoto _pauhajaa_ (pro pauhaa) esiintyy aivan tilapäisesti.\nSamoin esiintyy Krohnilla suhteellisesti harvoin tuo kansanrunoudessa\ntavattava, mutta taiderunoudessa arveluttava pääte _-kana_ (pro -kaan):\nsilloinkana, puhkeskana, luulinkana, käännykänä. Toista samanlaatuista\ntaiderunoudessa vähemmän toivottavaa päätettä, nim. _-nunna_ käyttää\nKrohn myöskin verrattain säästeliäästi: sortanunna, paennunna (tahi\nlyhennettynä: huojentanna, synnyttännä). Molempien päätteitten käyttö\nkuuluu Krohnilla enemmän nuoruuden aikaan kuin myöhempien vuosien\ntuotantoon. Tässä yhteydessä voi mainita myös verrattain harvoin\nesiintyvät muodot sellaiset kuin: sydäntähän, veljeähän;\nvelvollisuunna. Jos ryhtyy poimimaan murteellisuuksia ja omituisia\nmuotoja Krohnin runoista, niin saalis osoittautuu Krohnin tuotannon\nlaajuuteen nähden melkoisen niukaksi.\n\nYksi kielellinen omituisuus on kuitenkin runsaasti edustettuna läpi\ntuotannon: diminutiivimuotojen käyttö. Jos voisikin tässä otaksua\njonkun verran saksan- ja venäjänkielen vaikutusta, niin täytyy\nkuitenkin katsoa diminutiivimuodot juuri runsaslukuisuutensa takia\nluonteenomaisiksi Krohnille. Miten paljon vähemmän löytääkään semmoisia\nAhlqvistin runoista! Krohn on lempeämpi, hempeämpi, sirompi kuin\nAhlqvist. Siksi hänellä on pitkin matkaa: viinitarhasessa, ikkunaisen\nalla, aurinkoinen (subst.), päivänen, pimeäinen, kurjainen, linnut\nlaulaa virtosia, soittain kielosia (epäselvyyden uhallakin!),\nkirkkahainen, ankarainen, emäntäinen, matalainen, Suomenniemyt,\nsulosilmyet — vieläpä helminen, nieminen, akkanen (aivan kuin\nsukunimiä!).\n\nJoskus johtaa loppusoinnun tarve Krohnin käyttämään sanoja, joita hän\nmuuten välttää: vaiki, läksi. Rytmin takia on hänellä myös joskus\nmuotoja, joita muuten ei olisi syytä käyttää, esim.\n\n    _Net_ kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo\n    _Koskahan_ kuitenkaan nuoruus loistehineen.\n\nKrohnin kielenkäytössä pistää nykyaikaisen lukijan silmään myös sana\n_neiti_. Kirjakielen kehitys ei ollut vielä 1860-luvulla täysin vienyt\nsiihen eroitukseen, minkä kieli nyt merkitsee sanoilla neiti ja neito.\nEsteettistä nautittavuutta neiti-sanan käyttö ei vielä pahasti häirinne\nsäkeissä semmoisissa kuin:\n\n    Oi neiti, rangaistukseni on tosin armoton.\n    Useinhan myös poika neiti-lemmen näin sytyttää.\n    Metsän sorja neitinen.\n    Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana.\n\nPikemminkin voisi odottaa, että myöhäisempien sukupolvien korvissa sana\nneiti antaisi Krohnin säkeille hieman arkaistisen sävyn, joka varsinkin\nviimeisessä esimerkissä, Lorelein suomennoksesta otetussa, olisi\neduksi. Kerran on Krohnilla myös _neito_: \"Närkästyen neito lausui\"\n(\"Neuvo\"). Murteellisuuksien lisäksi voisi Krohnin syntyperää\nmuistaen otaksua hänen runokielessään olevan muukalaisuuksia. Niin ei\nkuitenkaan ole asian laita. Huomautimme jo edellä, että Krohnin\nproosakieli on ihmeteltävän vapaa svetisismeistä. Runokieli jo\nluonnostaankin vieroo muukalaisuutta. Omituista on kuitenkin, että\nKrohn, joka perin taitavasti korvasi suomenkielen epäonnistuneita\nlainoja ruotsinkielestä, käyttää vielä viimeiselläkin runoilukaudellaan\nsanaa rinki:\n\n    Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme.\n\nRunosuomennoksessa \"Käynti valunpajassa\" tavatan sanat passata,\npassari, kyttä. Siinä onkin kaikki korvaa loukkaava epäsuomalaisuus,\nmitä Krohnin runoista löydämme.\n\nSen sijaan on Krohnin sanastossa alkuaikoina suomalaisia sanoja, jotka\nhän pian itsekin huomasi epätyydyttäviksi. Poimimme \"Syyn sovituksesta\"\nseuraavat esimerkit: luoma (= Schicksal), valju (= unfreundlich),\nvaljuus, suuteloilla apattaa, sydäntä hellää runnahtaa, haudan teljet\nruhdaista. Tähän kuuluu myös, nähtävästi Santalalta (esim. Heinen \"Du\nbist wie eine Blume\" runon suomennoksesta) saatu sana hempukka. Nämä\nsanat kaikki katoavat pian Krohnin runoista. Kun Krohnin runollinen\nluomisvoima on korkeimmillaan, on hänen sanastonsa ylimalkaan\nrunollista, korutonta ja luontevaa. Jokin tyylillinen kompastus, jokin\nmauttomuus silloin tällöin saattaa esiintyä, mutta ne ovat poikkeuksia.\nKun Krohn kielen varoista itse muodostaa jotakin uutta, esiintyy\ntavallisesti hänen hyvä kieliaistinsa (tyynenkylmä, kantopoika). Aivan\nuusia sanoja hän esittää harvoin. Kuvaavia ovat ehdotukset\n_louhikäärme_ (pro lohikäärme) ja _suvenkorento_ (pro sudenkorento),\njoka viimeksimainittu ei kylläkään esiinny Krohnin runoissa. Krohn\ntekee uudistusehdotuksensa saadakseen käytäntöön _luonnollisemman_\nsanan,[181] hän tahtoo enemmän järkeä nimitykseen. Ajatuspuoli hänessä\non voimakkaampi kuin tunnepuoli. Hän painuu mieluummin arkiseksi\nkäyttämällä nimitystä louhikäärme kuin antaa mielikuvituksensa lähteä\nhillittömästi lentoon lähtökohtana hieman hämärä sana lohikäärme.\n\nYksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten\nAhlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta\nei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä\ntuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan\npilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän\nparhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist\njo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On\nkunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin\nauktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan\nkahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista\nAhlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa\nvain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.:\n\n    Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139).\n    Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).\n\n                             (Mansikoita ja Mustikoita III.)\n\nKrohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen\ntyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti\ntutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja\ntoista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta\ntodennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin\nrunotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä\nluvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto\njuuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä\nrunoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.\n\n\n\n\nV.\n\nRunomuoto.\n\n\nAhlqvist kirjoitti v. 1871: \"Meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin\nvaatia enemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta\nkielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä\naatteissa.\"[183]\n\nKoko tähänastinen esityksemme osoittaa, että Krohnin suurimmat ansiot\nsuomenkielisen runouden kehittämisessä ovat löydettävissä muodon\npuolelta. Se vaatii siis lähempää tarkastelua.\n\nSuomalainen taiderunous on vielä aivan nuori, mutta sen ulkonainen\nrakenne on ennättänyt olla monen vaihtelun alainen.[184] Kysymys\nrunomitasta muodostui taiderunoutemme ensimäisinä kehitysvuosina niin\ntärkeäksi, että melkein kaikki suomalaisuuden miehet pohtivat sitä.\nTäten syntyi useita runomittateorioita, joiden kunkin oikeutusta\nkoetettiin osoittaa myös käytännössä.\n\n1800-luvun puolivälissä oli kirjavuus tässä suhteessa suurimmillaan.\nKun Krohn aloitti suomenkielisen runoilunsa, ei runomittakysymys vielä\nollut lopullisesti ratkaistu, mutta sai kuitenkin kohta Ahlqvistin\nteoriassa hyväksyttävän ratkaisun. Tämä kuvastuu Krohnin tuotannossa.\nTeorian horjuvaisuus ja hyvien esikuvien harvalukuisuus vaikuttivat,\nettä Krohn ensimäisissä runoissaan (\"Sukeltaja\", \"Angeelikka\",\n\"Hurtti-ukko\", vieläpä \"Varpunen\") liiaksi polki korkoa eikä hänellä\nollut mitään varmaa kantaa koron ja laajuuden keskinäisestä suhteesta.\nKorkoteoria oli kuitenkin jo aivan voittamassa ja vuoden 1861 alussa\nAhlqvist jo yksityiskohtaisesti esitti teoriansa. Siksipä Krohnin\nlukuisat vuonna 1860 kirjoitetut runot jo rakentuvat varmalle\nteoreettiselle pohjalle ja ovat muodoltaan sujuvia ja hyviä. Korko on\nniissä runomitan perusteena. Missä sitä vielä tilapäisesti loukataan,\nsiinä on kysymyksessä aloittelijalle sattunut kompastus. Laajuuden\nhuomioonottaminen lienee enemmän vaistomaista kuin tahallista.\nYksityiskohtainen tarkastelu selvittää asiaa tarkemmin.\n\nVanha suomalainen runomitta, jonka lait Porthan oli selvittänyt, antoi\n1800-luvun alkupuolella aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Alkaessaan\nrunoilla suomeksi Krohn tuskin oli erikoisemmin saanut vaikutteita\ntuosta väittelystä. Olivathan hänen opintonsa ja harrastuksensa aluksi\nsuunnatut toisaalle. Sen sijaan elävät esikuvat, Kalevala ja yleensä\nkansanrunous, olivat häntä innostuttaneet jo kouluaikana. Niinpä onkin\nKrohnin ensimäinen suomenkielinen runo, \"Suvilaulu\", kirjoitettu\nvanhalla suomalaisella runomitalla.\n\nKalevalanmittaisia runoja on Krohnilla kuusi kappaletta. Muodon\npuolesta ne ovat kaikkein täydellisimpiä ja sujuvimpia koko Krohnin\ntuotannossa. Niitä sääntöjä vastaan, jotka nykyisin vallassa oleva\nteoria on omaksunut, hän rikkoo toisinaan siten, että panee lyhyen\npääkorollisen tavun nousuun. Se tapahtuu seuraavissa kolmessatoista\nsäkeessä:\n\n    Suotta _su_rekaan eneä.[185] (Neidon lohdutus.)\n    Sydämeskö _su_latuutta.\n    Hänpä, joka _su_ven saattoi. (Suvilaulu.)\n    Otti _iki_-orjaksensa.\n    Orjan selkä _su_juvaksi.\n    Jalan _nelin_ juoksevaiset.\n    Virun _sy_dän-verissäsi. (Rauta.)\n    Ota toukka _to_veriksi. (Neuvo.)\n    Jopa tunsin, _jo_pa tiesin. (Luettuani Säkenien toisen parven.)\n    Kuule, _mi_tä sulle lausun.\n    Mitä _ki_viä kovia.\n    Mit' on _pu_roja povessas.\n    Ällös _su_rullinen Suomi. (Helsingin teaterin vihkiäisissä.)\n\nPahemmin loukkaa korvaa kahdessa säkeessä tavattava pitkän\npääkorollisen tavun asettaminen laskuun:\n\n    Tulost' armahan _au_ringon. (Suvilaulu.)\n    Muuttuos _muu_tellessani. (Hels. teat. vihk.)\n\nMuita virheellisyyksiä ei ole ja nämäkin hupenevat jokseenkin\nhuomaamattomiin muun luontevan sanonnan joukkoon. Kaunistuskeinoja,\nalkusointua ja kertoa, on käytetty hyvällä aistilla.\n\nAntiikin runomittain vaikutus suomenkielisen taiderunouden muotoon on\nmelkoinen. Niitä suomenkielellä jäljiteltäessä on runo mikäli\nmahdollista rakennettava sekä laajuudelle että korolle. Tähän tulokseen\non tultu monien tutkimusten ja kokeilujen kautta. Kehityksen kulku\nkuvastuu jossakin määrin Krohnin runoissa.\n\nEtupäässä vain heksametri ja pentametri ovat Krohnilla edustettuina.\nNuorena hän oli kerran yrittänyt niiden käyttämistä (\"Angeelikka\"),\nmutta huomannut itsekin tuloksen epätyydyttäväksi. Kielitaitokin oli\nhänellä silloin vielä liian heikko, kuten huomaa, jos tarkastaa\njoitakin säkeitä \"Angeelikka\"-suomennoksessa:\n\n    Huolissais hohise, jalava, sa vavahtelevainen,\n    Lehväsi paina alas haudalle Angeelikan!\n    Leppänen, latvassais eikö huolta ruikuta rastas?\n    Eikös, hauta, povees kaada yö kyyneliään?\n    Käy tähän Angeelikkain minun kanssain varjossa kuolon\n    Lehdet lueskelemaan muiston lakastunehet!\n    Silma näen minä vaan, oi taivahan tyttö; lehesä\n    Muotosi mulle näkyy, haahmona taas häviää.\n    Enkelini sulonen, Sa kukkiessasi kaunis,\n    Vielä lakastuessasi, — kuolos', eloses olit!\n    Enkeli maalla sa liehuelit — et astunu maata,\n    Maallisten himojen painoa paitsi olit.\n    Sentään olois ol' osaksi jo taivahallinen täällä,\n    Ennenkuin katosit, lähtevä lentoin usein.\n\nKypsyneenä runoilijana, runoilunsa toisella nousukaudella, Krohn\nvalittaa, että heksametriä on vaikea kirjoittaa suomeksi. Tällöin hän\noli omaksunut korkoteorian suomenkielisen runon perustaksi ja rakensi\neleegisen runomitan yksinomaan korolle, jättäen siinä määrin laajuuden\nhuomioon ottamatta, että se hämmästyttää Ingmanin ja Lönnrotin\naikalaisessa. Tulos oli nytkin huono. Valaisevin esimerkki on runo\n\"Armahalleni\":\n\n    Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,\n    Luojan enkelien lahja lempeileväin.\n    Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,\n    Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.\n    Ilmahan korkeellen sen loimu loistava entää,\n    Valkaisee valoineen yötäkin pime'impää;\n    Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,\n    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.\n    Mut voi poloa voi, jos lieden se hurjana heittäis,\n    Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!\n    Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,\n    Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!\n    Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,\n    Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!\n    Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,\n    Herran asehena suurta toimehen saa.[186]\n\nSuomenkielen prosodian tulokset eivät vielä ole kyllin runsaat\nantaakseen varman pohjan runon rytmin analyysille. Mutta ei ole\ntarpeenkaan ottaa kriterioksi muuta kuin tavallinen skandeeraaminen\nhuomatakseen, että runossa \"Armahalleni\" on monta rytmin puolesta\nheikkoa säettä. Godenhjelm moitti Krohnin heksa- ja pentametreissä\nsitä, että ne rakentuvat yksinomaan korolle, sesuuria ei niissä saada\nesille ja on käytetty trokeita spondeitten asemasta — \"hyljättävä tapa\nspondeista rikkaassa kielessämme\".[187] Kun tarkastaa sellaisia\nmoitittavia säkeitä kuin esimerkiksi:\n\n    Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.\n    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.\n    Herran asehena suurta toimehen saa\n\nniin huomaa, että runoilija niissä on pannut tavujen kimmoisuuden liian\nkovalle koetukselle. Asianlaita on, kuten Beckman sanoo, siten, että\nniin hyvin absoluuttiset tahtipituudet kuin myös se kieliaines, jolla\nne täytetään, ovat jossakin määrin kimmoisia (s.o. voivat määrätyissä\nrajoissa mukautua toistensa mukaan), jolloin kuitenkin syntyy jännitys,\njoka ei voi nousta kuin määrätyn korkuiseksi, ilman että kokonaisuus\nrikkoutuu. Kvantiteetin merkityksen huomaa selvästi semmoisissa\nsäkeissä, joissa on sekaisin kaksi- ja kolmitavuisia tahteja. Yhtenä\nrytmin rikkoutumisen syynä Krohnin heksa- ja pentametreissä Godenhjelm\npitää sitä, että on käytetty trokeita spondeitten asemasta. Spondeella\n— hieman epäilyttävä termi suomalaisessa runousopissa — Godenhjelm\ntarkoittaa kaksitavuista tahtia eli runojalkaa, jonka laskussa oleva\ntavu on pitkä ja nousussa oleva myös pitkä (jolloin puolipitkäkin on\nkoron takia pitkän veroinen). Godenhjelmin muistutus on aivan\npaikallaan, sillä Krohnin runoja tarkastamalla huomaa, että säkeitten\nheikkoja kohtia ovat juuri ne, joissa daktylia korvaamassa ei ole\nGodenhjelmin tarkoittama spondee, vaan sellainen kaksitavuinen tahti,\njonka nousutavu on lyhyt tahi laskutavu lyhyt tai puolipitkä (pyhää,\nlahja, uhri, leimu, sydän, tomu, suurta, aina, hikoil[len], sitä,\nosaat, ole, sinä, katsomissa, suru, mutta, siipi[kalanen]). Tietysti ei\nihan aina ole asian laita näin. On säkeitä, joissa paussi tahi\nympäröivät tahdit tekevät mainitunlaiset trokeet siedettäviksi daktylin\nkorvauksena, esimerkiksi:\n\n    Ole laiskana _veikko_, sitten ei raukene ruumiis.\n    Kaikki ne laiskana _eli_, laiskana loikkui ja lihos.\n\nYksinomaan korolle rakentuvat daktylit, joiden ensimäinen tavu on\nlyhyt, tuntuvat myös toisinaan liian lyhyiltä ympäristössään (erite,\nsavuna, poloa, viritä, valoa, asehe[na], minäpä, sinua, olepa, unonen,\nsydämet, hopean[hohtelevaisna] kohosi). Sen sijaan se Godenhjelmin\nmoite, että Krohn heksametreissään ei saa esille sesuuria, ei ole\ntäysin ansaittu.\n\nKrohn otti yleensä huomioon asialliset muistutukset. Niin tässäkin.\nKokeilut olivat hänelle opettaneet, että Godenhjelmin huomautukset\nolivat varteenotettavia.[188] Myöhemmin Krohn ei enää perustanut\nheksa- ja pentametriä yksinomaan korolle, vaan otti huomioon myös\nlaajuuden. Entisiäkin runojaan hän myöhemmin korjaili tässä mielessä\n(esim. _hopeanhohtelevana_ vaihdettu muotoon _hopeanhohtelevaisna_).\nSiksipä kaikuukin hänen heksametrinsä entistä täyteläisempänä vuoden\n1873 promotiorunossa, ja vieläkin parempaa se on myöhemmissä\njuhlarunoissa. Laajuuden huomioonottaminen menee näissä runoissa niin\npitkälle, että lyhyt korollinen tavu usein pannaan laskuun:\n\n    Ei tok' _yö_ valoton, ei synkeä, ei sykysyinen,\n    Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö!\n    Moinen kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun.\n    Kirkastettuna vaan Suomen kaikk' ihanuus.\n    Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta.\n\nSesuurikin esiintyy entistä selvempänä ja pontevampana. Jokunen\npuutteellisuus laajuussuhteissa nähdään silloin tällöin. Spondeen\nasemasta on trokee ja sen kautta menty kimmoisuusrajan yli esimerkiksi\nseuraavissa promotiorunon säkeissä:\n\n    Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut.\n    Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen\n    Korkeat harjanteet, honkaseppelepäät.\n    Vankka vanne, mi vahvaksi liittää manteren kupeet,\n    Musta, murtumaton, solkinen sankarivyö.\n    Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa,\n    Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.\n\nPaikoittain tekee paussi trokeen käyttökelpoiseksi. Esim.:\n\n    Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella.\n    Toistapa on suviyönä, vihreä seppele päässä.\n\nKorolle perustettuja daktyleja, joissa ensi tavu on lyhyt, on\npromotiorunossa: juhannus, jalona, kepeesti, solue(leiksen), sydän,\njota ei, elämä. Runoista \"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan\nviettämiseksi\" ja \"Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä\"\nlöydämme vain kaksi korolle perustettua daktylia: Egyptin,[189]\nihaile(maan), — sekä spondeitten asemassa: oirail(len), kohoo, asein',\nhalla, usein, takai(sin), eloon, sulaa(kin), oraaks', syvään, vapaan.\n\nUsein Krohnin heksametreissä poljento luontevasti mukautuu sisältöön.\nRunossa \"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi\" saa\nsanonta paikoittain hitaamman tempon, kun esitetty tunnelma on raskas\nja vakava. Esim.:\n\n    Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,\n    Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa!\n    Muut ihaelkohot vaan kun valloitusvankkuri vieree.\n\n    Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.\n    Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen.\n\n    Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta\n    Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös.\n    Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,\n    Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.\n    Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas.\n\nTempoa hidastuttavat täysinäiset spondeet sekä säkeitten alussa\nesiintyvät daktylit, joitten korkosuhteet ovat, jos niiden\nmerkitsemiseksi käytetään numeroita 3-0, tavallisesti 320. Samanlainen\ntekniikka esiintyy muuallakin Krohnin viimeisissä juhlarunoissa.\nViivähtelyä, lausutun mieleen painamista, edistävät myös säkeen osien\ntoistot — keino, jota Ahlqvist lienee ensimäisenä meillä käyttänyt.\nEsim.:\n\n    Suojaan turvautuen, pelotoinna nieminen nientä\n    Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,\n    Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta — — —\n\n    Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella\n    Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,\n    Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta.\n\nTähän verrattavaa on promotiorunon alussa oleva hidas siirtyminen\nkuvasta toiseen, jolloin edellisen säkeen sanoja toistetaan\nseuraavassa.\n\nHeksametrin ja pentametrin käyttö rajoittuu Krohnilla melkein kokonaan\njuhlarunoihin. Kuitenkin oli Krohn heksametrirunoilijana tehnyt\nmerkittävää työtä, jota eräs tutkija (W. Siukonen, Suomalaisen\nheksametrin ja elegian historia. Käsikirjoitus) kuvaa sanoilla: \"Hän\nikäänkuin johtaa koronpuoltajat ottamaan tarkempaan huomioon myös\nlaajuuden vaatimukset ja siten yhdessä Oksasen kanssa käytännössä\nkoettaa sovittaa näitä eri suuntia, jotka tähän saakka olivat olleet\nainaisessa taistelussa keskenään.\" Vaikka Krohn lopulta hyvin hallitsi\nheksametriä ja eleegistä runomittaa, niin eivät ne olleet se\nilmaisumuoto, jota hänen lyyrillinen luonteensa tarvitsi. Eivät\nmuutkaan antiikin runomitat häntä houkutelleet. Vain kerran\nhän on jäljitellyt sapholaista runomittaa (\"Taideniekka-seuran\nvuosijuhlassa\"), tosin sangen hyvin, mutta ei ensimäisenä\nsuomenkielellä. Kalevalan mitta antoi, kuten olemme nähneet, hänelle\nsuuremman liikuntavapauden ja oli enemmän hänen luonteensa mukainen,\nmutta ei sekään ollut hänelle sopivin muoto. Uudenaikaiset\neurooppalaiset runomitat viehättivät häntä enemmän. Ne olivat sittenkin\nlähempänä häntä, sillä niitä hän oli käyttänyt ruotsiksi ja saksaksi\nrunoillessaan, niihin vieraskielistä runoutta lukiessaan eläytynyt.\nUuden ajan ihmisen tunne-elämän vivahduksia ja aatemaailmaa ilmaisemaan\nkelpaavat parhaiten uudet runomitat.\n\nModernia runomittoja käyttäessään Krohn rakensi sen runomittateorian\npohjalle, joka hänen aikanaan oli vallassa. Ahlqvistin vakiinnuttaman\nteorian mukaan suomalainen runo on perustettava korolle, mutta\nlaajuuskin on vielä aluksi kielen nykyisellä kehitysasteella huomioon\notettava. Suomenkielen luonteen tarkka tunteminen ohjasi Ahlqvistia\nrunomittateorian muodostamisessa, mutta niin paljon edellä ajastaan\nAhlqvist ei ollut, että hän olisi vapautunut vieraitten esikuvien ja\nvanhan ajatustavan vaikutuksesta. Jos on voitu sanoa Euroopan suurten\nsivistyskansojen runousopeista, että ne ovat olleet viimeisiin aikoihin\nasti vain antiikin runousoppia, niin sitä suuremmalla syyllä voi sanoa,\nett'ei meillä runomittateorian luomisessa lähdetty suomenkielen\nhengestä ja vaatimuksista, vaan tutkittiin, miten käytettävissämme\noleva kieliaines parhaiten saataisiin sullotuksi muualta lainattuihin\nkaavoihin. Krohnin kuten hänen aikalaistensakin käsitys uudenaikaisesta\nsuomalaisesta runosta oli pääasiassa seuraava: tahdit ovat trokeita\ntahi jambeja, daktyleja tahi anapesteja, ja ne ovat rakennettavat\nkorolle. Myös on olemassa spondee, joka voi korvata kolmitavuisen\ntahdin. Kun näitä tahteja täydellisinä tahi vaillinaisina sopivasti\nyhdistellään, saa runo asianmukaisen rytmin. Emme löydä Krohnin\nrunoista peooneja emmekä mitään kapinaa ajan yleistä naivia\nkäsitystapaa vastaan.\n\nTämmöinen on ollut Krohnin käsitys runon rakenteesta alusta pitäen.\nEnsi askeleet teoriaa käytäntöön soveltaessa olivat hiukan horjuvia, ja\nsiksi tapaamme alussa koron polkemista:\n\n    Parempii laulajoita\n    Keväällä kun tulee,\n    Niin kuunnellessaan noita\n    Jo varpu vaikenee.\n\nTahi \"Hurtti-ukon\" suomennoksessa:\n\n    Huomenna kun tappeluhun mennään,\n    Aivan toista neuvoa pitää,\n    Juoskoon kell' on notkeampi jalka,\n    Mie en jaksakaan enää.\n\nTämmöiset paikat ovat aloittelijan kompastelua, sillä niitä on harvassa\nja runoilija on ne myöhemmin korjannut. Vaisto ja lisääntyvä tottumus\nohjasivat olemaan loukkaamatta korkoa ja ottamaan sen ohella\nlaajuuttakin huomioon, ja näin Krohn teoriansa ahtaudesta huolimatta\nsaa syntymään hyviä, sujuvia säkeitä. Krohnin runojen tarkastelu\nosoittaa, että hänellä aina runon muodon perustana on runokaava, rytmin\nabstraktio, jota hän uskollisesti ja huolellisesti koettaa seurata.\n\nSuomenkielen yleinen luonne on kieltämättä sellainen, että sille on\nominaista aleneva, laskeva rytmi. Siksipä onkin väitetty, ett'ei\njambinen tahti runossa yleensä ole kielemme lakien mukainen, vaan\njambiset säkeemme ovat vain esitahdilla varustettuja trokeisia.[190]\nKäytännön, itse runoilun kannalta kysymys jambisten säkeittemme\noikeasta laadusta on jokseenkin vähäarvoinen, sillä runossa ei, kuten\nOlof Östergren sanoo, ole tärkeintä mitattava runokaava, vaan\nmittaamaton henkinen intuitio.[191] Henki ottaa sanat ja aksentit\npalvelukseensa ja muodostelee niitä tarkoitustensa mukaan tuoden\nnäkyviin runoilijan individualiteetin. Samalla runomitalla laulaa\ntoinen runoilija iloisia asioita, toinen murhettansa. Toiselta puolen\ntaas on nousevan ja laskevan rytmin yleissävyssä semmoisenaan eroitus,\njota runoilija ei voi olla huomaamatta ja hyväkseen käyttämättä.\nEsitahti ja esiintyvän kieliaineksen laatu saattaa antaa suomalaiselle\nsäkeelle, jonka rytmiä kieliteoreetikko sanoo laskevaksi, sellaisen\nsävyn, että se tuntuu sisältävän nousevia, yleneviä tahteja. Sisällys,\njoka ilmaisumuodokseen tarvitsee mieluimmin tämänsävyisen poljennon,\nlisää vielä sitä vaikutusta, että rytmi on nouseva. Se seikka, että\nKrohn on ainakin kuvitellut kirjoittavansa jambisia säkeitä, on\nvaikuttanut hänen runojensa muotoon. Tarkastaessamme Krohnin runojen\nulkonaista rakennetta voimme jättää huomiotta kysymyksen jambisten ja\nanapestisten säkeittemme todellisesta laadusta ja katsoa asiaa hänen\nrunoteoriansa kannalta.\n\nHavaitsemme Krohnin runoista, että hän oli mieltynyt jambiin, vaikka\nhän hyvin huomasi, minkä vaikeuden suomenkielessä pääkoron esiintyminen\nsäännöllisesti sanain ensi tavulla ja yksitavuisten sanain\nvähälukuisuus tuottaa jambisten säkeitten sepittäjälle. Luontainen\nvilkkaus saattoi hänet tavoittelemaan vauhdikasta sanontaa ja ripeätä\ntempoa. Tämän saavuttamiseksi näytti jambinen säe sopivammalta kuin\ntrokeinen. Jambisia säkeitä onkin Krohnilla enemmän kuin mitään muita.\nÄskenmainitun vaikeuden voittamiseksi jambisia säkeitä sepitettäessä\nsalli runomittateoria sellaisen kolmitavuisen sanan käyttämisen\njambisen säkeen alussa, jonka keskimäinen tavu on pitkä tahi kaikki\nkolme tavua lyhyitä. Tämmöiseen laajuudelle perustuvaan, korkoa\npolkevaan, inkongruenttiin alkuun turvautuu Krohn verrattain usein.\nSitä ei voi pitää heikkoutena, varsinkin kun ottaa huomioon, että\nsemmoisissakin kielissä, joiden kieliaines paremmin sopii jambisiin\nsäkeisiin kuin trokeisiin, on vapauksia jambisen säkeen alussa.[192]\nJos säkeen alussa on sana, jolla on erikoisesti painoa, on\ninkongruenttisäkeen alku sisällön laadulla perusteltu ja säe tuntuu\nluontevalta. Esim.:\n\n    Petosta, valhetta on lempi,\n    Mitätön, tyhjä uni vain.\n\n    Varkailla muilla leipää on\n    Ja vettä juomanaan.\n\n    Unhoittaa pois\n    Sit' en mä vois.\n\n    On musta yö, on synkkä syksy-yö,\n    Rajusti rankkasade maahan lyö,\n    Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.\n\n    Vaarassa onko jälleen isänmaa?\n    Sotako rannalla taas liikkuu täällä?\n    Vihollisjoukotko taas valloittaa\n    Yrittää Savon turvaa — — — —.\n\nAina eivät Krohnilla inkongruentit jambisten säkeitten alut ole\nylempänä mainitun säännön mukaiset. Muodoltaan liian epäsäännöllisiä ja\nyllättävämpiä kuin sisällys vaatisi ovat sellaiset säkeet kuin:\n\n    Puoluekiihkona kun raivoaa. (Tervehdysrunoja, — IV.)\n    Hänet on Ranskan miekka kaatanut. (Syyn sovitus, 3 koht.)\n\nNe vaikuttavatkin heikoilta ja ovat katsottavat lapsuksiksi. Mutta\nsemmoiset ovat aivan harvinaisia Krohnin runoissa. Yleensä ja varsinkin\nloppupuolella ikäänsä Krohn oli hyvin huolellinen valitessaan sanoja\njambisen säkeen alkuun, koettipa mikäli mahdollista saada siihen\nsellaisen kolmitavuisen, jossa keskitavu on pitkä ja muut tavut\nlyhyitä. — Toisinaan on Krohnilla jambisen säkeen alussa kaksi\nkorotonta, laskuun kuuluvaa tavua, mikä kylläkin käy päinsä rytmin\ntahi sujuvaisuuden siitä kärsimättä. Esim.:\n\n    Näen sulla kauniit silmät,\n    Näen sulla soman suun.\n    Sua sikskö rakastan ma? —\n    Niin ompi monen muun.\n\nKun runon rytmi on selvästi siirtynyt lukijan tajuntaan, saattaa\nrohkeampikin kahden korottomaksi tarkoitetun alkutavun käyttäminen\nkäydä päinsä erikoisemmin haittaamatta runoa. Semmoinen säe on runossa\n\"Keväällä 1876\":\n\n    Sulaneitten hankien alta,\n\njonka kaavana tekijän mielessä on ollut\n\n    . . | - - | - . . | - .\n\nvaikka se luonnollisella tavalla lukien noudattaa kaavaa:\n\n    - ... | - .. | - .\n\nKrohn noudatti rytmin abstraktiota yleensä niin uskollisesti, ett'ei\nhän huolinut ottaa luonnollista lukemista kriterioksi. Tässä esitetty\nsäe on runossa viidentenätoista ja runon ensimäinen inkongruentti säe.\nNelitavuisen tahdin käyttäminen tässä ei tietenkään ole ollut Krohnin\ntarkoituksena.\n\nJambisia säkeitä käyttää Krohn kaksitahtisista aina kuusitahtisiin\nasti. Lukuisimmin edustettuina ovat viisitahtiset loppusoinnulliset\njambisäkeet. Krohnin runouden lyyrillisen luonteen mukaista on, että\nviisitahtiset loppusoinnuttomat jambisäkeet — Shakespearen ja yleensä\ndraaman säemuoto — esiintyy vain pari kertaa.\n\nYksinomaan korolle rakennettuja trokeita käyttää Krohn myös runsaasti,\nlähes yhtä paljon kuin jambeja. Trokeisia säkeitäkin hänellä on\nkaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Juhlarunoissaan hän turvautuu\nkokonaista viisi eri kertaa kahdeksantahtiseen trokeesäkeeseen, joka\nkuitenkin on vain typograafisen asunsa takia sitä, sillä sesuuri jakaa\nsen kahteen nelitahtiseen osaan. Malli on saatu Runebergiltä, säkeet\nkun ovat muodostetut samalla tavoin kuin Runebergin runossa \"Fänrikens\nmarknadsminne\".\n\nKolmitavuisia tahteja, daktyleja ja anapesteja, käyttää Krohn\nuudenaikuisissa runomitoissa paljon vähemmän kuin kaksitavuisia\ntahteja. Poikkeuksetta hän niiden lomaan sekoittaa kaksitavuisia.\nAnapesteja rakentaessaan hän ottaa huomioon myös laajuuden, kuten\nnykyjäänkin tehdään. \"Men Ordet har ej Klang blöt, har Lod og Duft\ndertil\", sanoo Georg Brandes. Se, mitä olemme havainneet Krohnin\nfantasiatoiminnan laatua tarkastaessamme, saattaa otaksumaan, ett'ei\nKrohn ole niitä runoilijoita, joille rytmi on runon syntymäprosessissa\naina alkukohtana, sen tunnelman ensimäisenä ilmaisuna, jonka\npohjalta runo nousee. Pikemminkin on todennäköistä, että hänellä\ntavallisesti visuaalinen aines kehittyi aikaisemmin kuin akustinen ja\nrytmillinen. Toisinaan hän suorastaan etsi ulkoapäin sopivaa rytmiä\ntunne-ilmaisukseen. Rytmikko ja melodikko sanain varsinaisessa\nmerkityksessä hän ei koskaan ole ollut. Hänen mieleensä nousi kuvia ja\nhän nautti niiden väriloistosta. Näemme hänessä jo nuorena taipumusta\näännemaalaukseen, jota hän runoissaan tuskin harjoittanee tietoisesti,\nvaan se tapahtuu vaistomaisesti. Hänen sanoissaan semmoisinaan on usein\n\"Lod og Duft\", vaikkakin hän yleensä tyylikeinoillaan, etupäässä\nepiteeteillä, saa kuviinsa enemmän väriä ja loistetta kuin muut hänen\naikanaan esiintyneet suomenkieliset runoilijat. Onhan jo runossa\n\"Varpunen\" alku m.m. siinä esiintyvien s-äänteitten takia kuin linnun\nsirpatusta:\n\n    Jos ruikutella voisin\n    Mä kielin sataisin\n    Tai kiurusena oisin\n    Kohoova pilvihin.\n\nL-äänteitten vaikutuksesta \"Lorelein\" suomennoksessa ja runossa \"Pikku\nJulius vainaa\" on jo ollut puhe. Runossa \"Järven rannalla\" on\nensimäisten säkeistöjen raskas, tumma sävy osittain äännemaalauksella\nsaavutettu. Kun rytmi Krohnilla kuvaa jotakin liikettä, yhtyy siihen\nainakin jonkun verran äännemaalaustakin (\"Suksimiesten laulu\", \"Helmi\nja isänsä\"). Runoilija valitsee sanat vaistomaisesti niin, että niiden\näänneyhtymät eivät vain hivele korvaa, vaan myös antavat sanonnalle\nväriä. Vaikuttavaa äänteitten asettelua, jota säkeitten inkongruentti\nalku vielä tukee, on runossa \"Karkuri\":\n\n    On musta yö, on synkkä syksy-yö;\n    Rajusti rankkasade maahan lyö,\n    Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.\n\nMyöskin alliteratiolla saattaa olla osaa äännemaalauksessa efektin\nvahventajana, kuten juuri siteeratut säkeet osoittavat. Samoin esim.\nsäkeissä:\n\n    Miekkain melske kuuluu täällä,\n    Kuuluu kalske kilpien.\n\nKrohnin runoista voisi poimia paljon semmoisia paikkoja, joissa runon\npääviehätyksenä oleva sisällön ja muodon sopusointu kuvastuu myös\nvokaalien ja konsonanttien melodiassa. Äänteet, joiden sointu on\npehmeä ja hillitty, kohottavat Krohnin runoille ominaista vienoa\nlyyrillisyyttä. Mutta kun runoilijan mielen täyttää katkeruus ja pyhä\nviha, silloin sanonnassakin ovat vallitsevina soinnultaan kovat\näänteet, esim.:\n\n    Tuhma, raak' on suomalainen!\n\nNämä viittaukset riittänevät antamaan käsityksen esittämästämme\nhuomattavasta puolesta Krohnin runoudessa. Aännemaalauksesta ja\nsäkeitten melodiasta puhuttaessa onkin viittauksiin tyytyminen, sillä\n\"äänteitten vaihtelu säkeessä kuuluu\", kuten Söderhjelm sanoo,\n\"sisäisimmän luomistyön salaisuuksiin, joista analyysi voi yrittää\ntavoittaa vain välähdyksiä\". Helposti voi äännevaikutuksia\ntarkastellessaan erehtyä esittämään omia kuvittelujaan yleispätevinä\nhavaintoina. Tutkimusten tulokset tällä alalla ovat usein perin\nhäilyviä.[193]\n\nSynnynnäinen hyvä aisti, jota runouden lukeminen vielä oli kehittänyt,\njohti Krohnia, kun hän sepitti säkeitään. Kun tiedämme, että hän\nerikoisesti ihaili ja uutterasti tutki Runebergin runoutta, on lähellä\nse ajatus, että hän rytmillisiin ja akustisiin efekteihin nähden on\nsaanut paljon vaikutusta Runebergiltä. Näissä asioissa hänellä oli\nkyllä koko joukko opittavaa esikuvaltaan.[194] — Runebergin\nvaikutuksesta runomittoihin Krohnilla on edellä jo ollut esimerkkejä.\n\nYhdistäessään säkeitä säkeistöiksi Krohn jo alusta pitäen käyttää\nmonenlaisia yhdistelytapoja ja saa täten syntymään vaihtelevia\nrunomuotoja. Hyviä esikuvia hänellä oli nähtävänään yllin kyllin,\nlähinnä Topelius. Hänen runoistaan Krohn sai yllykettä pyrkiä muodon\nkeveyteen ja melodisuuteen. Aikaisemmat viittauksemme vieraisiin\nvaikutuksiin Krohnin runoissa ovat useasti koskeneet myös runomittaa,\nnimenomaan säkeistöjenkin rakennetta. Kenties luonteenomaisinta\nKrohnille on jokseenkin yhtäpitkien säkeitten yhdistäminen säkeistöksi.\nMutta usein myös on säkeistön viimeinen säe lyhyempi kuin edelliset,\njolloin se ikäänkuin pyöristää säkeistön ajatuksen eheäksi\nkokonaisuudeksi, rytmi hiljenee, tunne tiivistyy. (\"Neidon rukous\",\n\"Pää pystyyn!\", \"Sun tahtosi tapahtukoon\", \"Pohjolan valkeneminen\").\nToisinaan taas päinvastoin säkeistön lopussa on pitempi säe tahi\npitempiä säkeitä kuin edelläolevat, jolloin tämän loppuun liittyy\ntunnepaisutusta (\"Ijankaikkinen autuus\", \"Ainoa hetki\") tahi\nmielikuvitus levitteleikse, liitää laajemmille liikkuma-aloille tahi\nmyös kokoaa tulokseksi aikaisemmin esitettyä (\"Tampereen kaupungin\nsatavuotiseksi juhlaksi\"). — Eripituisten säkeitten vaihtelu\ntavallisesti mukautuu hyvin runon sisällykseen (\"Purjehdusretki\",\n\"Suksimiesten laulu\").\n\nVaihtelevaisuudestaan huolimatta eivät Krohnin runojen säkeistöt ole\nniin konstikkaita, että mitään olisi uhrattu luontevuudesta. Ne eivät\nole tekemällä tehtyjä eivätkä pingoitettuja, mutta merkitsevät kyllä\ntietoista pyrkimystä \"laajennella viisikielinen kannel uusin kielin\".\nVaikeuksia oli, mutta kuitenkin Krohn onnistui tässä laajentelussa\nerittäin hyvin. Hänen sepittämänsä ensimäinen suomenkielinen _ottave\nrime_ (\"Vieras lippu\") on hyvä näyte hänen taitavuudestaan vaikeitten\nrunomittojen käyttämisessä. Vielä vaativampaa sonettimuotoa on Krohn\nkäyttänyt vain kerran (\"Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan\") eikä hän\ntässä ole uran aukaisija, sillä hänellä on edelläkävijöitä, mutta\nKrohnin sonetti on kaikin puolin hyvä. Hän pani paljon huolta muotoon\nja kehitti tässä suhteessa suomenkielistä runoutta tuntuvasti, mutta\nsisällys ei joutunut koskaan kärsimään muodon kustannuksella.\nSelvyyteen ja täsmällisyyteen yhtyy Krohnin runoissa sanonnan\nluontevuus ja muodon sulous. Silmiinpistävää on, että säe useimmiten\nmuodostaa ajatuksellisesti kokonaisuuden. Häiritseviä enjambementeja,\nsemmoisia kuin runon \"Puolen vuoden päästä\" alussa, esiintyy harvoin.\nYksityiskohtiin asti ulottuva huolellisuus säkeitten ja säkeistöjen\nrakentamisessa asettaa Krohnin teknillisenä taiturina aikalaistensa\nyläpuolelle, runomittateoreetikko ja kielivirtuoosi Ahlqvistkin mukaan\nluettuna.\n\nOn vielä tarkastettava n.k. kaunistuskeinoja Krohnin runoudessa.\n\nKirjoittaessaan runoa Kalevalan runomitalla Krohn tietysti käytti\nkertoa ja alkusointua, eikä niiden käyttäminen hänelle tuottanutkaan\nvaikeuksia. Samat kaunistuskeinot, varsinkin alkusointu, siirtyivät\nhänellä muihinkin runoihin. Emme voi havaita hänen menneen niiden\nkäyttämisessä koskaan liiallisuuksiin tahi mauttomuuksiin. Ajatus oli\nhänelle tärkeämpi kuin soinnut, sanahelinä ilman täsmällistä sisällystä\noli hänelle aivan vierasta.\n\nMutkikkaampi asia oli loppusoinnun käyttäminen. \"Suonion runoelmilla on\nylimalkain siistikäs ulkomuoto; runomitan ja loppusoinnon käytännössä\non tekijä varsin tarkka\", sanoo Godenhjelm.[195] Oman aikansa\nvaatimukset loppusointuun nähden Krohn siis hyvin täytti. Voinee\nhuoletta väittää, että hän tässä suhteessa oli yhtä etevä kuin kaikkein\nparhaat hänen aikalaisistaan. Mutta myöhempi aika arvostelee asiaa\ntoisin. Nykyisin vaaditaan loppusoinnulta ehdottomasti täydellistä\npuhtautta. Tätä vaatimusta ei Krohnin runous täysin vastaa.\n\nLoppusointua käyttää Krohn hyvin mielellään. Hänen kootuissa runoissaan\non vain kolme semmoista runoa, missä tätä kaunistuskeinoa ei ole\nkäytetty, jos emme ota lukuun Kalevalan mitalla kirjoitettuja ja\nantiikin runomittoja jäljitteleviä runoja. Loppusointujen suosimista\nosoittaa sekin, että Krohn runossaan \"Armahalleni\" on varustanut\nheksa- ja pentametrit loppusoinnulla ja että hän sitoo toisinaan\nkolmekin säettä yhteen loppusoinnuilla. Kuitenkin tuotti loppusointujen\nlöytäminen hänelle suuria vaikeuksia, kuten näemme hänen ensimäisistä\nrunosuomennoksistaan (\"Sukeltaja\", \"Hurtti-ukko\"). Ensimäisessä hänen\njulkaisemassaan runosikermässä \"Mansikkain ja Mustikkain\" II osassa on\npaljon epätäydellisiä loppusointuja ja jokseenkin samanlaisena pysyy\nhänellä asia loppuun asti (vrt. esim. \"Hyljätty äiti\"). Tehdyt\nlaskelmat osoittavat, että Krohnilla loppusoinnuista noin 10 % on\nepätäydellisiä.\n\nHuomattuaan omista kokeiluistaan ja aikalaistensa sekä edeltäjiensä\ntuotteista suomenkielen riimiköyhyyden Krohn ryhtyi miettimään keinoja\ntämän pulman auttamiseksi. Mietiskelynsä tulokset hän julkaisi\nkirjoituksessaan \"Sananen riimistä suomenkielisessä runoelussa\".[196]\nHuomautettuaan tässä kirjoituksessaan m.m., että \"pääte-riimit\nrunsaalta käytettynä ovat yksitoikkoiset, ikävät\", Krohn jatkaa:\n\n\"Esi-isät siitä pulasta selvitteliivät sillä etteivät täysiriimejä\nvaatineetkaan, tyytyen puoliriimeihin (assonanseihin). — — — Mutta\nmuiden kielten täysiriimeihin tottuneesta korvastamme eivät juuri\npuoliriimit soi suloiselta; ainakin pitäisi niiden käyttämiselle panna\nahtaat rajat. Niin sopisi esim. semmoisissa sanoissa, missä\nloppuäänikkään edessä on enemmän kuin yksi kerake taikka yksi kerake ja\n_i_, edellisessä tavussa vaihetellen käyttää o = u (sormi = nurmi),\ne = i (helmii = silmii), ä = e (välkki = helkki), ö = y (röijy =\nlyijy). Epätietoista on voineekos soinnuttaa a = o, ä = ö. Muutama\nedellisen kerakkeen vaihetus lienee myös suvaittava, esim. tulva =\nturva, julma = surma, sulhe = murhe, mutta tuskin muiden kuin l:n ja\nr:n.\n\n\"Pääasia olisi siis, että saataisiin täysiriimein joukko enetyksi.\nPääteriimejä meillä kyllä on yltäkylläisesti, mutta niinkuin jo yllä on\nmainittu ne eivät ole soivia ja ikävystyttävät, jos heitä runsaasti\nviljelee. Senpä puutteen saisi autetuksi sillä, että viljeltäisiin\nkolmi- ja nelitavuisia riimejä, niinkuin jo esi-isätkin tekivät.\nSemmoisista on Suomen kieli erinomaisen rikas, varsinkin kun tässä\nhyvinkin saisi vaihetella antipenultiman kerakkeita ja äänikkäitä,\nesim. halpana = salpana, vaivoista = raivoista, lahjoitta = varjoitta,\nkalmalla = kalvalla, jaloilla = paroilla, puuttumatta = muuttumatta,\nvirvoitellen = kilvoitellen j.n.e. Tästä olisi varsinkin se etu, että\nsaataisiin soivia parittoman tavuisia riimejä, jotka jotenkin\npalkitsisivat ykstavuisten sanain puutteen. Varottava kuitenkin olis,\nett'ei innokkaammissa lauluissa, missä suurempaa painoa tulisi värsyn\nlopputavuulle, riimiksi käytetä sanoja, joiden viimeinen tavuu on\nlyhyt, esim. kauloista = pauloista; sillä niillä ei ole lopussa sitä\ntarpeellista voimaa. Käytettäköön semmoisissa paikoissa ykstavuisia\nsanoja taikka monitavuisia, joiden viime tavuu on pitkä, esim.\nkilvoittaa = pilkoittaa.\n\n\"Kakstavuisia riimiksi kelpaavia sanoja kielessämme löytyy välttävästi,\nvarsinkin jos ei pelkäisi lyhyttavuisia kuin esim. pala = kala. Välttää\nne kuitenkin pitäisi daktylisessa mitassa, jossa heihin tulisi enemmän\npainoa kuin mitä kykenevät kannattamaan, esim. Sittepä urhea sankari\njalo. Mutta vakaammassa trokeisessa ja jambisessa mitassa ne kyllä\nkelpaisivat, varsinkin jos edellisen sanan viime tavuu on pitkä ja\nviivytys siinä ikäänkuin helpoittaa painon seuraavalta lyhyeltä, esim.\nVälähtipä silmiin valo. Vielä paremmat kuin nämä kokonaan lyhyet ovat\nne sanat, joiden toinen tavuu on pitkä, esim. kalaa — palaa; sillä\nniiden alkutavuun korko tulee lopputavuun pituudelle vastapainoksi\nväkevämmäksi.\"\n\nTämän jälkeen kirjoittaja esittää riimien kartuttamiseksi\nkäytettäväksi eräitä lyhennyksiä. Hänen esittämänsä yhdeksän eri\nlyhennysmahdollisuutta olemme aikaisemmin jo maininneet kielenkäytöstä\npuhuessamme.\n\nKuten näkyy, ovat Krohnin ehdottamat menettelytavat enimmäkseen sangen\narveluttavia eivätkä ne ole saavuttaneetkaan kannatusta.[197] Ne\nselittävät meille kuitenkin, että suuri osa Krohnin puutteellisista\nloppusoinnuista on tahallisia, Krohnin itsensä täysin kelvollisiksi\nkatsomia. Semmoisia edellä esitettyihin sääntöihin perustuvia\nkaksitavuisia sointupareja ovat esim.: sortuis — murtuis, ollut —\ntullut, kulkus — polkus, sortaa — murtaa, sormet — nurmet, orja —\nhurja, huiman — voiman, ennen — tännen, ihaellen — jällen, petti —\njätti, tähden — lehden, lempeästi — esti. Kuitenkaan ei Krohn\nläheskään aina noudata omia sääntöjään. Useat kaksitavuiset\nloppusoinnut, joita hän käyttää, eivät ole hänen sääntöjensä mukaisia.\nSuurin joukko näistä on sellaisia, joissa konsonantit kyllä sointuvat\ntäydellisesti, mutta toisen sanan jommassakummassa tavussa on pitkä\nvokaali, vaikka toisessa on lyhyt, joten ei synny täydellistä\nloppusointua. Niitä ovat: pyhää — yhä, toista — loistaa, pientä —\nrientää, ryöstää — yöstä, taivaan — aivan, kohta — hohtaa, hetken —\nretkeen, valvoo — kalvo, ihanuutta — muuttaa, hiipii — siipi, joutuu\n— soutu, perhoo — verho, silmii — ilmi, tarhat — parhaat, poista —\nloistaa, kastaa — lasta, taasen — kirkkahasen, vaino — ainoo, soiva\n— loivaa, laulaa — kaula, johti — tohtii, lainaa — paina, paistaa\n— matkalaista, karkaa — parka, kansaa — toisiansa, täällä —\nryntäämällä, rauha — pauhaa, mykkä — sykkää, Luojaa — suoja, nuoren\n— tuoreen, työstää — työstä. — Vokaalien ollessa samat rikkovat taas\nkonsonantit soinnun seuraavissa pareissa: kuiten — muitten,\nparhaillansa — kanssa, kaikki — vaiki, suurta — uutta, taitaa —\nlaittaa, lakkaa — makaa, kuullen — tuulen, kautta — auta, neiti —\nheitti, kansa — kanssa, tiettiin — vietiin, juotti — vuoti, vielä —\nsiellä, mitään — ikään, saanut — laannut. — Konsonantit sointuvat,\nmutta joku vokaaleista on erilainen seuraavissa: kylmän — silmän,\nluske — ryske, reuna — louna, kallioita — lohkareita, riita —\nsiitä, itkee — pitkää, Väinämöisen — jäisen, riemut — niemyt,\nlainehiksi — kukkulaksi, sydämistä — tuhansista, löysi —\ntäysi. — Vielä tavataan seuraavat kaksitavuiset epätäydelliset\nloppusointuparit: rientäis — entäis, ihaellen — jälleen, pyrkein —\njyrkkäin, piennä — liene, meitä — peittää, äiti — heitti, rauta —\nauttaa, huolet — kuolleet.[198]\n\nKaksitavuiset loppusoinnut ovatkin tuottaneet Krohnille enimmän\nvaikeuksia. Yksitavuisista loppusoinnuista ovat vain muutamat\nvirheellisiä: jäi — ei, löi — vei, vaan — valistain, pää — sä,\nmä — ylistää. — Kolmi- ja nelitavuisten riimien ja puoliriimien\nlukumäärä ei Krohnilla ole suuri. Niitä ovat: ritari — pikari,\nmurheiset — turha[i]set, vilkahtaa — kilkahtaa, kirvoita — virvoita,\nperillään — erillään, ankarin — sankarin, ylpeä — kylpeä; haivuttapi\n— taivuttapi, huiskaellen — kuiskaellen, orjuudessaan —\nkurjuudessaan, lempeämpi — hempeämpi.\n\nJoskus, hyvin harvoin kuitenkin, voi Krohnilla kohdata identtisiä\nriimejä, joko samoja sanoja tahi samanmuotoisia eri sanoja: nojassa\npäin — nurinpäin; — — tulee valtaherra orjan luo — käskyt tiuskaa,\nhirmun luo. — Tämmöiset riimit ovat vaikutukseltaan heikkoja. Eri asia\non, jos saman loppusoinnun toistaminen ei johdu riimihädästä, vaan on\ntaidekeino. Silloin sen teho on suurempi. Esim.:\n\n    Lapioi, lapioi!\n    Hautuumiesi, lapioi!\n\nRunoissa \"Suomalaisille\" ja \"Koivu etelässä\" toistetaan samoja säkeitä,\njolloin samat loppusoinnutkin (liitti — siitti; lempeämpi —\nhempeämpi) toistuvat. Samanlaista tapaa joskus Krohnin juhlarunoissa.\n\nEsittämiään lyhennyksiä käyttäen Krohn saa jonkunverran lisää\ntäydellisiä loppusointuja. Esim.: Jotk' omakseen jo kullan sait — ne\novat vait; pöytään — löytään; tään — niin viheljään; läikkyvän —\nviherjän; pimjä — himjä. Mutta hän käyttää muitakin keinoja riimin\nsaamiseksi. Niinpä hän turvautuu murteellisiin tahi muuten omituisiin\nmuotoihin, siis oikeastaan hätäriimiin, olkoonpa että näin saatu\nloppusointu sinänsä olisikin täydellinen. Esim.: sauvan — rauvan;\nkuningas — aikoas; nurmessa — ilmoa; tajua — juohtu[n]na; hylkeät —\nsylkevät; oi kumppalini kulta — kuin tiesit tänne tulta; kaati\n(verbistä kaataa) — vaatii; tätä — emäntätä; kaikki — vaiki;\ntäyttämähän — mielellähän; kumppaliahan — matkahan; Aleksanterimme —\nrinkihimme; hirmutöitä — hetkilöitä — hedelmöitä; ohjaajaksi —\nmaailmaksi — läksi. Riimin takia on myös käytetty toisinaan\n_-nunna-loppuisia_ verbimuotoja: muistanunna — luikahtunna.\nHätätilassa on riimin takia harvoin sanan loppuvokaali heittynyt:\nlevotonn' — on. Illatiivin pääte _-seen_, pl. _-siin_, oli Krohnin\naikana vielä _-sen, -sin_, joten virheettömiksi riimeiksi saatiin:\nmuistihin — vaatteisin, lintunen — taivaasen.\n\nSopiva tapa säästeliäästi käytettynä riimien lisäämiseksi\non erisnimien, vieläpä vieraskielisten sanain asettaminen\nloppusointupariksi. Krohnilla on: unestaan — Porthan, Italia —\nrinnasta, Luli — tuli, Kustan — mustan, vei — Lorelei, Sicilian —\nkukkulan; Fridolin — lieneekin — hartahin; Dominus — siunaus.\n\nSen sijaan on perin huono keino riimin saamiseksi koron polkeminen.\nTätä vikaa oli Krohnilla alussa hiukan, mutta hän korjasi pian\ntuommoiset paikat runoissaan. Esim.: keväällä kun tulee — jo varpu\nvaikenee; aivon toista neuvoa pitää — mie en jaksakaan enää.\nKorjaamatta on jäänyt: sakeat — viattomat (Vakoja), ja hieman\nlievempi: opikaan — kumartamaan (Aleksanteri II:n 25-vuot. hallitusp.,\nII).\n\nNormalisoidessa on saatu Krohnin koottujen runojen painokseen muutama\nvirheellinen tahi huononnettu loppusointu. Esim. sauvan — raudan,\nhammasluske — keihäsryske (alk. keihäsruske); mielessän', sydämessän'\n(alkup. täyteläisempi _mielessäin;_ samassa runossa (Neidon tunnustus)\non kuitenkin _huulilleni_ eikä _huulillen_).[199]\n\nLoppusoinnun käytössä ei Krohnilla ole havaittavissa mainittavaa\nkehitystä täydellistä riimipuhtautta kohti. Kolmi- ja nelitavuisia\nloppusointuja Krohn etsii tuotantonsa alkupuolella, mutta hänen\nkolmannen runoilukautensa runoissa niiden käyttö vähenee. Humoristisen\nvaikutuksen synnyttämiseksi Krohn ei käytä loppusointuja. Huumorillahan\non muutenkin vähän sijaa hänen runoudessaan. Sitä oikeutettua\nvaatimusta, että saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavien\nriimien tulee olla myös laajuudeltaan jokseenkin samanlaisia, Krohn\nriimipulassaan tuskin on vakavasti koettanutkaan täyttää. Mutta\nkunniaksi hänelle sen sijaan on, ett'ei hän käytä riimeinä sanoja\n_joka, että, kun_ y.m.s., joita meillä on uudemmassa runoudessamme\nnähty käytettävän hätäkeinoina. Muutenkaan hän ei uhraa sanonnan\nluontevuutta loppusoinnun takia. Riimikin puolestaan hänellä usein\npalvelee enemmän ajatuksen selvyyttä kuin musikaalisia tarkoitusperiä.\nVaikka loppusointu on Krohnille mieluinen kaunistuskeino, ei hän\nkuitenkaan käytä sitä liiaksi. Riimileikkiä hän karttaa. Kolmeakin\nyhteenkuuluvaa riimiä hän käyttää harvoin, ett'ei ajatuksen loogillinen\nkulku estyisi.\n\nSonetti ja ottave rime koko rakenteellaan pyöristävät ajatusta ja\npyrkivät sitä ohjaamaan, loppusoinnuilla on tässä suuri osansa.\nKrohnin ainoan sonetin onnistumiseen on osaltaan vaikuttanut hänen\ntaipumuksensa mieterunoiluun. Runossa \"Vieras lippu\" havaitaan, että\nkolmella sointuparilla yhteen liitetyt säkeet sisältävät yhtenäisen\najatuksen. Viimeinen säepari on useimmissa säkeistöissä lopputoistuman\n(refrängin) luonteinen. Suomenkielen riimiköyhyys tekee sen, että jos\nrunoilija käyttää kolmea yhteenkuuluvaa täyteläistä loppusointua (ei\npäätteitä), ne väkisinkin johtavat runon ajatuskulkua, koska riimeissä\nei ole valitsemisen varaa.[200] \"Vieras lippu\" osoittaa sen myös. Voi\ntietysti tapahtua niinkin, että lähtee etsimään aasia ja löytää\nkuningaskunnan, etsii loppusointuja ja löytää uusia kauneusmaailmoita.\n\nYleensä näyttää Krohnilla ennakolta ajateltu ajatus määräävän\nloppusoinnun eikä päinvastoin. Tätä menettelytapaa helpoittaa se, että\nKrohn ei pidä ehdotonta riimipuhtautta välttämättömänä ja turvautuu\nmyös suuressa määrässä pääteriimeihin. Hänen runonsa ovat usein, kuten\njo olemme huomauttaneet, enemmän ajatuksen leikkiä kuin tunteella\nkyllästettyjä mielialan ilmaisuja. Siksi ei riimikään niissä ole\nsisällyksen kannalta aivan erikoisen tärkeä tekijä. Sanonta liikkuu\nhelposti edeltäpäin määrätyssä kaavassa ja kaavaan kuuluvien\nloppusointujen puitteissa. Persoonallisissa ja voimakastunteisissa\nEmma-runoissakaan ei tunne puhkaise muodoksi valitun kaavan rajoja\nsillä tavoin, että se vaikuttaisi loppusointujen yleiseen laatuun.\n\nSäkeistöistä ovat Krohnilla hyvin useat nelisäkeisiä. Yksi- ja\nkaksitavuiset loppusoinnut esiintyvät niissä kaikilla mahdollisilla\ntavoilla kombinoituna. Joskus on säkeistö 5-, 6-, 7-, 8- tai\n10-säkeinen, silloin tällöin on niissä kolme säettä loppusoinnussa\nkeskenään, mutta sen konstikkaammaksi ei loppusointujen käyttö niissä\nolekaan muodostunut. Sonetti on tietysti poikkeus. Runossa\n\"Purjehdusretki\", jossa runomuoto on vapaampaa kuin muualla, on vain\nyhdessä paikassa käytetty kolmea loppusointua. Riimeillä ei siis,\nvarsinkaan niiden epätäydellisyyden takia, ole Krohnin runoissa\nsuurtakaan musikaalista merkitystä. Pikemminkin ne joissakin\ntapauksissa ovat ajatuslankain solmukohtia, säkeen ja ajatuksen\nloppupisteitä.\n\nLoppusointujen laadusta vielä muutama huomautus. Suomenkielen vapaa\nsanajärjestys sallii erilaatuisten sanain esiintymisen riimeinä. Niistä\nKrohnin riimeistä, jotka eivät ole päätteitä, on hänen \"Kootuissa\nrunoelmissaan\", suomennokset mukaan luettuna, substantiiveja 12,6 %,\nadjektiiveja 2,5 %, verbejä 20,4 %, pronomineja 2,1 %, partikkeleita\nnoin 8 %, lukusanoja 0,2 %. Päätteitä loppusointuina on noin 54,3 %,\njolloin riimi sitäpaitsi usein on epätäydellinen. Siis enemmän kuin\npuolet loppusoinnuista on pääteriimejä. Kokonaisia 8-säkeisiä\nsäkeistöjä on pääteriimien varassa ja varsinkin myöhemmän kauden\njuhlarunoissa on turvauduttu tähän heikosti vaikuttavaan riimilajiin.\nMuissakin riimeistä ovat useat verrattain halpahintaisia. Niinpä\nesiintyy tavan takaa samoja muotoja verbeistä olla (on, ois, lie),\nsaada ja voida, mikä tekee riimeinä käytettyjen verbien lukumäärän\nnäennäisesti suuremmaksi kuin se itse asiassa on. Samoin ovat jotkut\npartikkelit (vaan, pois, nyt) useimmiten täyteriimeinä. Kovin usein\ntoistuvat myös riimeinä muutamat substantiivit, varsinkin yksitavuiset\n(maa, työ, yö), samoinkuin jotkut pronominitkin. Loppusointuihin nähden\non siis tekniikka Krohnilla sangen puutteellinen. Sittenkin se on\nparempi kuin Ahlqvistin, jonka riimit ovat vielä epätäydellisempiä\nkuin Krohnilla, vaikka niiden joukossa on muutamia sangen hyviä.\nPääteriimejä, jotka myös ovat huonompia kuin Krohnin, on \"Säkenissä\"\n(5. painos) 61.4 %. Substantiivien ja verbien suhde on jokseenkin sama\nkuin Krohnilla (subst. 12,7 %, verb. 18,1 %), mutta partikkeleita on\nloppusointuina vain 4,7 %. Ahlqvist ei tarvinnut hätäriimeiksi\npartikkeleita, koska hän hyväksyi perin epätäydellisiä loppusointuja.\nMainittava on myös, että Ahlqvistilla on jokseenkin paljon\nloppusoinnuttomia runoja.\n\nLoppusointujen juurruttaminen suomenkieliseen runouteen on ollut\nvaikeata työtä. Tässä on Krohn yhdessä Ahlqvistin kanssa suorittanut\nhuomattavan tehtävän. Miten paljon heidän laskemalleen pohjalle on\nsaatu rakennetuksi yhden miespolven aikana, sen osoittaa silmäys\nuusimpaan suomenkieliseen runouteen. Meillä on jo koko joukko runoja,\njoissa loppusoinnut soivat täyteläisinä, puhtaina ja rikkaina taipuen\nluontevasti palvelemaan taiteellisia tarkoitusperiä.[201] Eino Leinon\nteoksessa \"Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja\" on noin\npuolitoista tuhatta säettä, kaikki loppusoinnullisia, suurin osa\nrunoiltu _ottave rime_ muotoon ja siis juuri loppusointuun nähden\nvaativia säkeistöjä, jota paitsi esiintyy myös neljä yhteenkuuluvaa\nloppusointua ja enemmänkin. Pääteriimejä on tosin 39,4 %, mutta ne ovat\nmilt'ei poikkeuksetta puhtaita, vaihtelevia ja jossakin määrin soipia.\nVoi tietysti väittää, että Leinon kielellinen kokeilu osoittaa\nsuomenkielen sopimattomuutta monimutkaisten runsasriimisten\neurooppalaisten runomittain jäljittelyyn, mutta kieltämättä se näyttää\nmyös tulevaisuuden mahdollisuuksia ja osoittaa Ahlqvistin ja Krohnin\ntyön käyneen oikeaan suuntaan. Mainitussa Leinon teoksessa kuvastuu\nmyöskin eri sanaluokkien käyttämisessä loppusointuihin runotekniikan\nkehitys. Loppusoinnuissa on siinä substantiiveja 24,5 %, adjektiiveja\n5 %, verbejä 18,5 %, pronomineja 4,6 %, partikkeleita 6,9 %.\nSubstantiivien prosenttiluvun kasvaminen johtuu osittain siitä, että\nkieleen on sitten Krohnin aikojen muodostettu tahi vanhoja elvyttämällä\nsaatu aivan uusia substantiiveja. Leinolla on siis riimeinä\nsubstantiiveja noin kaksin verroin se määrä kuin Krohnilla ja\nAhlqvistilla, adjektiiveja samoin ja pronomineja myös paljon enemmän,\njoten verbit eivät ole enää niin etualalla kuin Krohnilla. Siinä on\nsiis kehitys kulkenut huomattavasti eteenpäin.[202] \"Substantiivin\nylivalta on luontevassa säerakenteessa aivan luonnollinen, sillä ei\nmillään sanaluokalla voi olla niin paljon erilaisia tehtäviä kuin tällä\nsanojen yliluokalla, ja arvokkaimpana sanaluokkana, joka enemmän kuin\nmuut kannattaa sisällystä, ansaitsevat substantiivit paremmin kuin muut\nsanat sen kunniapaikan, joka on loppusoinnulla.\"[203]\n\nOlemme viivähtäneet loppusointujen tarkastelussa, koska se mielestämme\nvalaisee Krohnin toimintakauteen sattunutta taiderunoutemme\nperustamisaikaa. Loppusointujen käytössä on Krohnin runotekniikan\nheikoin kohta, vaikka hän kyllä tässäkin teki voitavansa saadakseen\nsyntymään mahdollisimman hyvää.[204] Mutta tässäkin heikoimmassa\nkohdassaan hän on edellä ajastaan ja työllänsä vie kehitystä eteenpäin.\nKrohnin kohtaloksi tuli yleensä suorittaa raskasta raivaustyötä\nkulttuurimme hyväksi. Taiderunoutemme muodon kehittämisessä hänen\ntyönsä on vienyt mitä kauneimpiin tuloksiin ja ollut kauaskantavaa. Sen\nnäkivät ja ymmärsivät jo aikalaiset. Puhuessaan Ahlqvistista\nja Krohnista runoilijoina sanoo Kaarlo Bergbom: \"Molempien\nlyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi,\nmielikuvitusta etevämpi, molemmissa on plastillinen muodostusvoima\nrunouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi.\" Oksanen on\nsyvempi, Suonio vaihtelevampi.[205]\n\nMyöhemmän ajan käsitys käy samaan suuntaan. Sen ilmaisee Werner\nSöderhjelm[206] seuraavasti: Oksanen ja Suonio ovat \"täydellisesti\nhalliten runon tekniikkaa ensiksi osoittaneet suomenkielen kyvyn\nyksitoikkoisista korostussuhteistaan ja kömpelöistä suffikseistaan\nhuolimatta oivallisesti mukautua mitä mutkikkaimpiin säemuotoihin ja\nrytmeihin\". Hänkin huomauttaa samalla Krohnin \"vienosta ja hienosta\nrunollisesta tunteesta\",\n\nKrohnin tuotantoa tarkastellessamme emme ole tekemisissä taiturin, vaan\nrunoilijan kanssa.\n\n\n\n\nVI.\n\nLoppuhuomautuksia.\n\n\nKrohn toivoi alusta alkaen, että hänen tuotteensa saisivat osakseen\nasiallista kritiikkiä, josta voisi jotakin oppia. Ei voi sanoa, että\ntämä toivo olisi täysin toteutunut. Kirjallisuusarvostelu meillä oli\nKrohnin alkaessa vielä kehittymätöntä. Tyydyttiin tavallisesti\nylimalkaisiin kehumisiin tahi moitteisiin niitä tarkemmin\nperustelematta. Parhaat kriitikkomme — mikäli he muilta toimiltaan\njoutivat arvostelemaan kirjallisuutta — saattoivat esittää jonkun\nhyvinkin sattuvan ja valaisevan huomautuksen, mutta heidän\narvosteluillaan on tilapäisyyden leima ja usein saattaa runoilijan\nyleinen katsomus tahi hyvä tarkoitus arvostelijan suhtautumaan\ntarpeettoman suopeasti teosten heikkouksiin. Tämä koskee Ahlqvistiakin,\nvaikka hänelle arvostelijana ei ollut ominaista suopeus. Krohnin\nloistava debyytti ja ilmeinen edistyminen toisessa runokokoelmassa sekä\nmonipuolinen, uhrautuva työ suomalaisuuden hyväksi ja sympaattinen\npersoonallisuus näkyvät vaikuttaneen sen, ett'ei hän runoilijana enää\n1870- ja 1880-luvulla joutunut kritiikin alaiseksi.\n\nEnsimäinen arvostelu Krohnista runoilijana on Ahlqvistin jo\nselostamamme ilmoitus \"Mansikkain ja Mustikkain\" II osasta. Se on\nnuorta aloittelijaa ymmärtävä ja sisältää melkoista tunnustusta\nKrohnille. Myöhemmin polemiikeista katkeroituneena Ahlqvist saattoi\njoskus sivumennen letkauttaa Krohnin runouttakin, mutta yleensä tämä\nankara ja etenkin muotovaatimuksissaan tarkka arvostelija piti\narvossa Krohnin puhdashenkistä ja kaunismuotoista tuotantoa. — J.V.\nCalamniuksen arvostelu Krohnin ensimäisestä runokokoelmasta[207]\non aikakaudelle kuvaava. Jo arvostelun kielessä kuvastuu se\nmurroskausi, jolloin suomenkieltä voimalla ja väellä ryhdyttiin\ntaivuttelemaan korkeimman kulttuurin välineeksi. Tapaamme Calamniuksen\nartikkelissa semmoisia lauseita, jotka saattavat entistä enemmän\nkunnioittamaan Krohnia suomenkielen käyttäjänä, esim.: \"Tähän Suonion\nrunous-keräykseen ovat pantut sekä suorasanaisia että runomittaisiakin\nrunoelmia.\" Mutta sisällyshän on pääasia, ja se kuvaa hyvin aikakauden\narvostelutapaa. Arvostelija lausuu, kehuttuaan ensin \"Kuun tarinoita\",\njotka \"ovat yleiseen yhtä taitavasti ajateltut kuin ihanasti\nesiteltyt\", m.m. seuraavaa: \"Kuun tarinoissa näkyy Suonion runotar\nlöytäneen itselle hyvin sopivan alan. Hänen runointonsa ei riehu\ntulvana, vaan virtaelee notkeana ja selkeänä virtana, jättäen\nrannoillensa kirkkaita kristalli-helmiä, joitten sisästä useimmiten\nLempi-jumalattaren punaposki pilkoittaa. Tämmöiset ovat useimmat kirjan\nrunomittaisista runoelmista, niinkuin esm. somat kappaleet 'Sydämelle',\n'Illalle', 'Lemmen aamu'. Vaan eipä jokea kosketta. Niin se tämäkin\nvirta välistä kuohuu ja rajuaa, ja helmet, mitkä rannalle jäävät,\nkihisevät vielä kosken raivosta. Tämmöinen kappale on 'Italian\nherääminen' ja, leppeämmällä tavalla, 'Suksimiesten laulu'. — — —\nTämmöiset kirjat ne nousevalle suomalaiselle kirjallisuudelle tuovat\nsekä ihailijoita että harrastajiakin.\"\n\nNiinkuin näkyy, karakterisoi Calamnius aivan oikein Krohnin runoutta ja\nsen merkitystä. Krohnille ominainen selvyys ja vilpittömyys vaikutti,\nettä aikalaisten arvostelut hänen runoudestaan yleensä osuvat oikeaan.\nSiitä on hyvänä näytteenä \"Uudessa Suomettaressa\" oleva arvostelu\nKrohnin toisesta runokokoelmasta[208] Arvostelija lausuu: \"Sillä välin\nkun muutamilla puolin epäillään suomen kielen oikeudesta olla\nkorkeamman sivistyksen muotona tässä maassa, saattaa suomenkielinen\nkirjallisuus, näistä arveluista huolimatta, itsensä saattamistaan yhä\nkelvollisemmaksi vastaamaan ei ainoastansa kansan, vaan myöskin\nkorkeammin sivistyneiden vaatimuksia.\" Asetettuaan sitten\nilmoitettavistaan kirjoista ensi sijalle _Suonion Runoelmia_, II,\nkirjoittaja jatkaa: \"Herra Suonio on suomalaiselle lukijastolle\nvanhastaan tuttu ja rakas kirjailija ja omaisuudet, jotka ennen ovat\ntuottaneet hänelle oikeutetun arvon runoilijana, löytyvät täydessä\nmitassa tässäkin vihossa ja niissä uusissa kappaleissa, jotka siihen\nkuuluvat. Täällä löytyy sama vakaa aisti ja ankara itsensätutkiminen\nkuin hra Suonion varhemmissa runoelmissa. Herra S. ei koskaan anna\nkäsistään mitään vajavaista taikka keskinkertaistakaan; joka kappale on\nsisällyksensä ja muotonsa puolesta luonteva kokonaisuus ja sisältää\naina jonkun kauniin ja hyvin lausutun ajatuksen. Hra S:lta ei koskaan\nmielikuvitus ja tunne tempaa hänen taiteilija-järkeänsä; mutta toiselta\npuolen hän on ylen paljo runoilija siksi että ymmärtäväinen\nmietiskeleminen kokonaan saisi voiton ja tekisi hänen kappaleensa\nprosalllisiksi. Sisällinen lämmin tuoksuu hyvää tekevänä aina niistä\nmeitä vastaan. Sanoa voi, että monella runoilijalla lienee sama määrä\nrunollista kykyä kuin Suoniolla, mutta että harvat ymmärtävät käyttää\nkykyänsä paremmin kuin hän. Ell'emme erehdy osoittavat muutamat\nkappaleet tässä vihkossa myöskin hänen runollisen voimansa kehitystä.\nTodisteeksi siitä mainitsemme oivallisen kappaleen 'Karkuri', sydämeen\nkoskevan kuvauksen todellisen elämän yöpuolesta. Vihkon päättävät\nmuutamat etevät käännökset, muita paitse unkarilaisen runoilijan\nPetöfin runoelmista.\"\n\nKrohnin toista runokokoelmaa arvosteli myös B.F. Godenhjelm verrattain\nseikkaperäisesti.[209] Tämä onkin pisin arvostelu, mitä Krohnin\nrunouden osaksi tähän asti on tullut. Godenhjelminkin arvostelussa on\nse vika, että vain lyhyesti ja tarkemmin perustelematta annetaan\nusealle runolle mainesana \"kaunis\", \"soma\", \"sievä\", \"vähemmän\nonnistunut\" j.n.e. Toiselta puolen siinä on kyllä myös huomautettu,\nmissä suhteessa edistymistä entisestä on havaittavana ja mitä\nheikkouksia arvostelija on runoissa huomannut. Arviointi on\ntasapuolista ja oikeaan osuvaa, mutta ei tunge eikä pyrikään pintaa\nsyvemmälle.\n\nPidättyväisempi kuin muut aikalaiset ja ystävät on lausunnoissaan Yrjö\nKoskinen. On jo mainittu, mitä hän sanoi \"Mansikkain ja Mustikkain\" III\nosasta ja siinä olevista Krohnin runoista. Vielä muistosanoissaan\nKrohnista, jotka Koskinen lausui Historiallisen Seuran kokouksessa\nmarraskuun 9 päivänä 1889, hän antaa jokseenkin niukan tunnustuksen\nKrohnin toiminnalle runoilijana, sanoen siitä: \"Ylipäänsä, vaikk'en\nkatso itseäni kykeneväksi arvostelemaan tätä puolta Krohnin\nkirjallisesta toimesta, on luullakseni tunnustettava, ett'ei jatko\ntässä kohden täysin vastannut niihin toiveisin, joita Krohnin\nrunottaren ensimäiset ponnistukset olivat herättäneet. Runollista\nmielentaipumusta ei puuttunut ja tämä nähtävästi jo kodista oli\nkehittynyt hienon kirjallisen kasvatuksen kautta; mutta olivatko\nalkuperäiset, luonnolliset runo-hetteet liian heikkoja, vai lieneekö\nalituinen työnharrastus suomalaisuuden käytännöllisillä aloilla\nvaikuttanut siinä kohden haitallisesti, sitä en uskalla varmuudella\npäättää. Varmaa ainakin on, että nuo harvat, joilla oli tahtoa ja kykyä\njotakin tehdä suomalaisuuden työ-alalla, siihen aikaan temmattiin\ntoisesta toiseen.\"[210]\n\nMyöhemmän ajan arvostelijat — Eliel Aspelin, Werner Söderhjelm, Eino\nLeino, O.A. Kallio, J. Jäntti, J.J. Meyer[211] — eivät ole tuoneet\nmitään mainittavaa esille edellä sanotun lisäksi. Heidän lausuntonsa\novat lyhyitä ja ylimalkaisia. Eino Leinon esitys, jossa koetetaan\nkatsoa Krohnin runoutta taustana kansalliset kulttuurivirtaukset on\nliian paljon \"pikakuva\" tehdäkseen oikeutta runoilijalle. Se on kuin\nälykästä puhetta viinilasin ääressä; se valaisee asiaa välähdyksittäin,\nmutta antaa siitä vaillinaisen ja yksipuolisen kuvan.\n\nMutta Krohnin kirjalliseen tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin\nrunoteoksia. Hänen nauttimaansa arvovaltaa valaisee se, että muuttui\nmelkein säännöksi, että jokaista hänen toimittamaansa kirjateosta\nilmoitettaessa sanomalehdissä lausuttiin: toimittajan nimi jo on\ntakeena siitä, että tehtävä on kaikin puolin oivallisesti suoritettu.\nTietysti tuo luottamus oli ansaittua. Krohn, kuten olemme nähneet,\ntodellakaan ei säästänyt huolta eikä vaivaa saadakseen kunnollista\nkäsistään. Lisäksi vielä hän oli tuotteliain kaikista aikakauden\nkirjailijoista, joten lukijakunnalla kyllä oli syytä olla hänelle\nkiitollinen.[212] Yrjö Koskinenkin kehui Krohnin historiallisten\nkertomusten hyvää tyyliä ja hauskaa, kevyttä esitystapaa. Mutta\npuutteitahan on kaikessa ihmistyössä, varsinkin jos se suoritetaan\nsemmoisella vauhdilla kuin Krohn teki. Ylistelyissä mentiin\nliiallisuuksiin. Krohnille ihmisenä eivät liiat kehumiset olleet\nvaarallisia, mutta asian vuoksi oli hyvä, että edes joskus kuului\nmuutakin kuin umpimähkäistä ylistystä. Semmoinen Krohnille\nrunoilijanakin epäilemättä hyödyllinen poikkeus yleisestä kehumisesta\noli Ahlqvistin arvostelu \"Ivanhoen\" suomennoksesta.[213] Ahlqvist kyllä\nantaa työlle tunnustusta ja sanoo, että \"suomentaja meidän kielellä\ntoimittaessaan kansallemme aivan outoja aatteita osoittaa harvinaisen\ntaidon\". Mutta sitten seuraa sarja muistutuksia, osittain\nepäoikeutettujakin. Ahlqvistin muistutusten lukumäärä vielä lisääntyi,\nkun hänelle jo tähän aikaan vastenmielinen Yrjö Koskinen —\n\"ipsissimus\", kuten Ahlqvist sanoo — nousi puolustamaan Krohnin\nsuomennosta. Krohn itse suhtautui arvosteluun asiallisesti, mutta ei\nmyöntänyt kaikkia huomautuksia paikkansa pitäviksi. Ahlqvistilta, joka\npysyi yhtä tiukasti kannallaan, hän sai kuitenkin seuraavan\ntunnustuksen: \"Tavallisista tämmöisistä vastaanväittäjistä poikkee\nherra J.K. siinä, ett'ei hän koe solvata muistutusten tekijätä\nhävittömyyksillä, ja siinä, että hän tunnustaa suuren osan\nmuistutuksista olevan perusteellisia, vieläpä erittäin hyödyllisiäkin\nja tärkeitä.\" Pahaksi onneksi puolusti Krohn työtään myös sillä, että\n\"lisänä on rikkakin rokassa\", jonka johdosta Ahlqvist tokaisi:\n\"Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen\nmitä tahdot.\" — Tämän polemiikin jälkeen Koskinen alkoi kaivata\nKrohnin historiateoksen esitystavassa \"sitä klassillista\ntaiteellisuutta, joka jo meidänkin kirjallisuutemme täytyy panna\nvaatimukseksi. Krohnin stiili on luonteva, mutta se on, jos niin\nsaamme sanoa, vailla sitä accentia eli lausekorkoa, joka antaisi\nesitykselle ponnen ja ryhdin\".[214]\n\nTämä episoodi, vaikka se ei suoranaisesti koske Krohnin toimintaa\nrunoilijana, valaisee kuitenkin aikalaisten käsitystä Krohnista\nkielenkäyttäjänä ja kuvaa yleensäkin heidän suhtautumistaan Krohniin.\nEnsi sijassa hän heidän tajunnassaan joka tapauksessa oli kirjailija ja\nrunoilija Suonio. Vuoden 1870 jälkeen ei Krohnin runous sanottavasti\njoutunut arvostelun alaiseksi. \"Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat\"\nilmestyessään vuonna 1882 eivät antaneet aihetta mihinkään lausuntoihin\narvostelijain puolelta, mikä osoittaa, että Krohnin tuotanto silloin\noli yleisesti tunnettu. Sen aatesisällys olikin kaikille läheistä ja\nomaa eikä kaivannut kommentaarioita. Krohnin runouden muodon suurta\nmerkitystä taiderunoutemme kehitykselle eivät aikalaiset vielä\npystyneet näkemään eivätkä ymmärtämään. Se on laaja tutkimusala\nsinänsä. Nykyaika kuitenkin jo voi todeta, että Krohnin ja Ahlqvistin\nlaskemalta pohjalta on lähtenyt suurenmoinen runokielemme ja\nrunotekniikkamme kehitys, jonka nousukohtia merkitsevät nimet Paavo\nCajander, J.H. Erkko, Kasimir Leino, Eino Leino, Otto Manninen, V.A.\nKoskenniemi. Kaikki he ovat nuorina lukeneet Krohnin runoutta, kaikki\nhe ovat jollakin tavoin hänestä hyötyneet. Krohnin runouden merkitys\nsuomalaisen runouden historiassa on hyvin suuri etenkin sen\nmuodollisten ansioitten vuoksi. Suoranaisestikin, eikä vain\nvälillisesti, on Krohn vaikuttanut suomenkielisen taidekirjallisuuden\nkieleen ja tyyliin. Hänen asemansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa\nsaattoi hänet antamaan suoranaista apua toisille kirjailijan toimessa.\nYksinpä Aleksis Kivenkin kirjoituksia hän joutui korjailemaan. Pietari\nPäivärinnan teosten käsikirjoituksissa on paljon Krohnin kynän jälkiä.\nAloittelevien runoniekkojen säkeitä hän auliisti \"ojensi\".[215]\nHuomattavin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joka on pyytänyt\nja saanut Krohnilta apua, on Johannes Linnankoski. Askolasta huhtikuun\n6 päivänä 1888 lähettämässään kirjeessä,[216] jota on seurannut tekele\n\"Lakastunut ruusu\", pyytää Vihtori Peltonen lausuntoa kyhäyksistään ja\njatkaa: \"Minä olen yhdeksännellätoista ikävuodella oleva työmies;\nkaikkea sivistystä vailla. — — — Olen heti valmis luopumaan\nyrityksistäni, kun vaan saan luotettavan arvostelun Teiltä siitä, että\nne ovat ihan joutavia.\"\n\nSuoranaisia vaikutuksia sisältöön ja tyyliin ovat jotkut suomalaiset\nkirjailijat myös saaneet Krohnilta. Semmoista vaikutusta on huomautettu\nesiintyvän Uno von Schrowen runoissa.[217] Vaikutuksille herkän\nErkon tuotantoon on Krohn myös painanut jonkun verran leimaansa.\nPäivärintakin kirjoitti Krohnin esimerkin mukaan \"Kuun tarinoita\".[218]\nJoku soinnahdus uusimmilla lyyrikoillammekin Eino Leinoa myöten\nvoitaisiin ehkä osoittaa Krohnista asti polveutuvaksi. Yleensä Krohnin\nsuoranainen vaikutus sisällyksellisesti myöhempien kirjailijain\ntuotantoon on ollut hyvin vähäinen. Syy siihen on selvä. Niinä vuosina,\njolloin Krohn lauloi viimeisiä säveleitään, pääsi uusi suunta vallalle\nkirjallisuudessamme. Krohn ymmärsi hyvin, että ajat muuttuvat. Hän oli\nitse runoillut (\"Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi\"):\n\n    Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,\n    Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;\n    Se oikein on — mut ain' uskollisuus\n    Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!\n\nMuutos, jonka realismin valtaanpääsy toi kirjallisuuteemme, oli\nkuitenkin perinpohjaisempi kuin moni ehkä oli aavistanutkaan. Krohn\ntuskin oli saattanut ajatella niin pian tulevan ajan, jolloin, Juhani\nAhon sanoja käyttääksemme (\"Nuori sielu\"), Runeberg oli vanhanaikainen\nja Topelius ei sopinut aikamiesten luettavaksi. Hän kuului kokonaan\nedelliseen ajanjaksoon, joka seuraavan ajan mielestä oli liian naivi,\njotta siltä olisi voinut ottaa vaikutuksia taiteellisessa luomistyössä.\n\nEräältä kannalta katsoen voi sanoa, kuten Eino Leino, että Krohnista\nrunoilijana ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin\nmikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Mutta kun\nyksipuolisesti ajatuskulusta vapautuen katsoo Krohnin runoutta\nkokonaisuudessaan sen välimatkan päästä, minkä kuluneet vuosikymmenet\novat luoneet, niin selviää, kuten toivoaksemme esityksemmekin osoittaa,\nettä hän runoilijana on yksi nuoren suomenkielisen runouden\nklassikkoja, jonka luo kaikkina aikoina mennään ja jonka luota palataan\npuhtaampana, elämän taisteluun vahvistuneempana, kuten Krohn itse aina\npalasi työhönsä, käytyään onnellisessa vanhassa kodissaan Kiiskilässä!\n\n\n\n\nMuistutuksia\n\n\nJohdanto.\n\n[1] Vrt. O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 10 ja\nJ.V. Snellman, Finska litteraturens närmaste framtid (litteraturbladet\n1856, N:o 12).\n\n[2] Vrt. Kaarle Krohn, virkaanastujaisesitelmä 31.1.1909 (Valvoja 1909;\nFinnisch-ugrische Forschungen 1909). — J. Krohnin omatekoinen\nelämäkerta Biografisessa Nimikirjassa.\n\n[3] Tikkasen ja Polénin kirjeitä Ahlqvistille Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran kirjastossa. — Yrjö Koskinen, Kansallisia ja\nyhteiskunnallisia kirjoituksia I, s. 85.\n\n\nI Luku.\n\n[4] Julius Krohnin serkku Nikolai Krohn on Lontoossa valmistanut ja v.\n1888 painattanut \"Perhekronikan\", joka sisältää tarkkoja tietoja\nKrohn-suvusta. — \"Perhekronikan\" kanssa yhtäpitävästi Julius Krohn\nkertoo suvustaan tunnetussa, omatekoisessa, Biografista Nimikirjaa\nvarten laatimassaan elämäkerrassa.\n\n[5] Kiiskilän kartanoa ja sen vaiheita on kuvannut Helmi Krohn\nkirjoitelmassaan \"Kiiskilän hovi\", \"Otava\" 1915, s. 322\n\n[6] Kauppaneuvos W. Hackmanin lausunnon mukaan tämä Dannenberg\noli todellinen nero teknillisellä alalla. Esimerkkinä hänen\nomituisuuksistaan on sama kertoja maininnut, että tyttären piti vielä\nnaimisissa ollessaan soittaa ukko Dannenbergille monta tuntia päivässä.\n\n[7] Elämää Kiiskilässä on kuvannut Jac. Ahrenberg (\"Människor, som jag\nkänt\", VI) sekä Helmi Setälä romaanissaan \"Vanhan kartanon tarina\". —\nVrt. myös Helmi Krohnin kirjoitusta \"Julius Krohn lapsena\" Kenraali\nMannerheimin lastensuojeluliiton julkaisussa \"Uutta kylvöä\", H:ki,\n1921.\n\nJulius Krohnin nuorempi veli Leopold August valmistui lääkäriksi ja oli\naikanaan hyvin huomattu alansa edustaja Suomessa. Kuoli Helsingissä v.\n1892. — Sisar Emiliellä oli taiteellisia taipumuksia. Naimisissa ensin\nkauppias Woldemar Hackmanin kanssa, sitten säveltäjän, Leipzigin\nThomaskirkon kanttorin Gustav Schreckin kanssa. — Sisar Ottilie joutui\nnaimisiin kenraali Konst. Pelisskyn kanssa. — Sisar Adéle oli\nnaimisissa O. Rullmannin kanssa ja kuoli 1875.\n\nJulius Krohnin isä oli iloinen, lapsirakas mies. Äidistä\nlausutaan \"Perhekronikassa\", että hän oli älykäs, monipuolisesti\nsivistynyt, lahjakas, lujaluonteinen, tahdikas ja harvinaisen\nvelvollisuudentuntoinen. Suomenkieltä hän osasi lapsuudestaan\nsaakka ja kehitti myöhemmin vielä tätä taitoaan voidakseen seurata\npoikansa kirjallisia töitä, joita hän joskus miehellensä\nkirjallisestikin saksansi. Erikoista huomiota ansaitsevat hänen\nkansanvalistusharrastuksensa, jotka ilmeisesti ovat vaikuttaneet\nJuliukseen. Heti perheen muutettua Kiiskilään perusti Juliuksen äiti\norpotyttöjä varten kodin, johon hankittiin opettajatar. Kun lasten\nkoulun tähden oli Viipurin kaupunkiin siirtyminen, hän perusti siellä\ntytöille koulun, jossa omine tyttärineen ja heidän tuttavineen opetti\nja joka lakkasi vasta sitten, kun kunta toimitti kansakouluja tyttöjä\nvarten. — Vrt. Kaarle Krohn, \"Vanhempaini suomenkielisyys\"\n(Eteläsuomalaisten tervehdys kotiseudulleen. I. Helsinki 1908).\n\n[8] Tästä huomauttaa jo Yrjö-Koskinen (\"Muistosanoja Julius Krohnista\",\nHistoriallinen Arkisto XI).\n\n[9] Vrt. Julius Krohnin kirjeitä vanhemmilleen eri aikoina.\n\n[10] Eräässä kirjeessä vanhemmille, joka on päivätty Helsingissä\ntammik. 6 p. ja luultavasti on vuodelta 1857, sanoo Julius Krohn\npalanneensa lyhyeltä lomaltaan Kiiskilästä taasen \"puhtaampana,\niloisempana, enemmän lapsena\", ja jatkaa: \"Es ist doch so schön die\nvolle Ueberzeugung zu haben, dass es doch eine Stelle gibt, wo man\nherzlich geliebt wird; das stärkt und kraftigt wunderbar zu dem Kampfe\ndes Lebens.\"\n\n[11] Rouva Aino Kallas pitää nykyisin hallussaan näitä päiväkirjoja,\njoita on kolme vihkoa. Ensimäisen kannessa on: \"Tagebuch für Julius\nKrohn. 1 Theil. Wiburg den 23.11.1849\" ja se sisältää 23 sivua. Toinen\nvihko, jota on vain osa jäljellä, on ilmeisesti vuodelta 1850. Kolmas\nvihko (\"4:ter Theil\") alkaa syntymäpäivästä 19.5.1851. Seuraavana\nvuonna näkyy yritys pitää päiväkirjaa rauenneen alkuunsa.\n\n[12] Päiväkirjan toisessa vihossa 16/10 hän sanoo saaneensa\nluettavakseen mielenkiintoisen kirjan \"Minnen från finska kriget\" ja\njatkaa: \"Se on sangen hauska, mutta monet tekijän mielipiteistä ovat\nminun käsitykseni mukaan vääriä.\"\n\n[13] Professori Kaarle Krohnin tiedonanto.\n\n[14] Kauppaneuvos W. Hackmanin kertomaa. — Mahdollisesti on Juliuksen\nluonnontieteellisiin harrastuksiin vaikuttanut sekin, että hänen isänsä\nlähinnä vanhempi veli August, lääkäri, oli huomattu luonnontieteilijä.\n\n[15] Tästä mainitsee Krohn itse vielä kirjeessään vanhemmilleen\nmaaliskuun 10 p. 1857.\n\n[16] Päiväkirjansa reunukseen on Krohn laatinut luetteloa kirjoistaan.\nLuettelosta on säilynyt katkelma, jossa mainitaan kirjat N:o 60-115\nynnä 21 numeroimatonta. Siinä on lasten ja nuorison kirjoja\nmonipuolinen saksankielinen valikoima, joukossa m.m. Andersenin satuja,\nDie schöne Genowefa, Das Königreich der Vogel oder die Prinzessin\nRosalinda, Der Geist des Abo-Schlosses, Aschenbrödel, Der Rattenfänger\nvon Hameln j.n.e.\n\n[17] Kaarle Krohn, Kansallinen heräys Viipurissa 1840-luvulla.\nSuomalainen Suomi 2. — Vrt. myös J.J. Mikkolan kirjoittamaa\nelämäkertaa Julius Krohnista Tor Carpelanin julkaisemassa \"Finsk\nBiografisk Handbok\".\n\n[18] Yrjö-Koskinen on edellämainitussa muistokirjoituksessaan Krohnista\n(Hist. Arkisto XI) huomauttanut Viipurin ruotsalaisessa kimnaasissa\nvallitsevaa henkeä kuvaavasta seikasta, että Krohn antoi lehdelleen\nsuomenkielisen nimen Tarinatar. Nimet Hulivili ja Nuorukainen ovat\nlisätukena tälle todistuskappaleelle.\n\n[19] Vrt. Hufvudstadsbladet, elokuun 28 p. 1918: \"Julius Krohn som\ndiktare på svenskt språk\".\n\n[20] Vrt. esim. Th. Rein, Muistelmia elämäni varrelta, ss. 115-116, ja\nValfrid Vasenius, Zacharias Topelius, III osa, luku 52.\n\n[21] Professori E.G. Palménin kertomaa. Vrt. J. Krohnin kirjettä\nvanhemmilleen 3 p. jouluk. 1853.\n\n[22] Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta.\n(Julkaissut Helmi Krohn v. 1918.)\n\n[23] Krohnin heikkoa suomenkielen taitoa osoittaa, että hän tähän\naikaan vielä kirjoittaa: Aika menee arvelessa, päivä päätä käännelessä.\n\n[24] Niinpä vanhemmat toisinaan olivat huolissaan, että Julius\nylioppilaspiireissä lausuisi tahi tekisi jotakin poliittisesti\nvaromatonta — hyvin ymmärrettävä pelko keisari Nikokin aikana\npietarilaisissa! — Olipa muuten juuri Krimin sodan aikana johtavissa\nmiehissämme (Cygnaeus, Topelius) havaittavissa jonkinmoista\nvenäläisystävällisyyttäkin, joka puolestaan on voinut tehdä\nhallitsijahuoneen nuorisollekin mieluisammaksi. Vrt. C.G. Estlander,\nUngdomsminnen, s. 210.\n\n[25] Kirjeessään vanhemmilleen huhtikuun 25 p. 1857 Krohn sanoo\nantaneensa tämän käännöksensä, mikäli sitä oli valmiina, Helsinkiin\nopiskelemaan saapuneen talonpojan A. Mannisen käytettäväksi. Manninen\nsanoi hyötyneensä käännöksestä ja piti sitä sujuvana ja selvänä.\n\n[26] Seurapiiristään mainitsee Julius Krohn erityisesti filosoofi\nMurmanin, Öhbergin ja Slöörit.\n\n[27] Kirje Keldanille helmikuun 17 p. 1857. Vrt. Tervajoen kansakoulun\navustamiseen nähden Jac. Ahrenbergin kertomusta (Människor som jag\nkänt, VI. Julius Krohn).\n\n[28] Esimerkkinä Krohnin työn laadusta on professori E.G. Palmén\nsuullisesti maininnut, että Krohn antoi Biografiseen Nimikirjaan sangen\nhuomattavan määrän arvokkaita elämäkertoja, mutta niiden yksityiskohdat\nkaipasivat usein tarkistusta.\n\n[29] Kalenterissa \"Mansikoita ja Mustikoita II\" on tämän runon\nsyntymävuodeksi merkitty 1855. Se saattaa olla painovirhe tahi sitten\non muisti hieman pettänyt, kun Krohn kirjoitti elämäkertansa. Suurta\nmerkitystä sillä ei ole, kumpi päiväyksistä on oikea — luultavasti se\non 1856. \"Suvilaulu\" on joka tapauksessa Krohnin ensimäinen\nsuomenkielinen runo. Kuten tavallisesti Krohnilla, on tässäkin runossa\nalkuperäinen muoto säilynyt myöhemmin jokseenkin semmoisenaan.\nHuomattavin korjaus runon alkupuolella on, että säe \"Suomehen\nlöyhäyttäisin\" on korjattu: \"Suomehen suhauttaisin\".\n\n[30] Julkaisemattomia. Krohnin käsikirjoitusten joukossa.\n\n[31] O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 73.\n\n[32] Vrt. Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta.\n\n[33] Niinpä hän kielsi omaisiaan kertomasta muille siitä\ntunnustuksesta, jonka hän sai Lönnrotilta edistymisestään\nsuomenkielessä. Rautalammilta hän lähetti kirjoittamansa\nsuomenkielisen puheen äidin perustaman koulun joulujuhlassa\npidettäväksi. Hän hämmästyi, kun hänelle lähetettiin kotoa tämä puhe\npainatettuna erityisenä lehtisenä, mutta rauhoittui kuultuaan, että\ntekijän incognito oli säilytetty. Sen hän pyytää tekemään vast'edeskin\nja lisää: \"Ich habe dadurch, dass ich, wenn ich etwas mit Intresse\nvollbracht hatte, allen Menschen es mittheilte, gleich als könnte es\nsie interessiren, — bei vielen den Ruf bekommen, dass ich ein\nrechter Kuckuck bin. Darum möchte ich lieber, dass bei dem was ich thue\nmein Name nicht genannt werde.\"\n\n[34] Suometar 1860, N:o 1. Antti Outonen, Kirjeitä Kilpiselle.\n\n[35] Otettu, kuten Krohn itse elämäkerrassaan sanoo, lähellä Viipuria\nolevan Suonionsaaren mukaan. — Helposti nousee mieleen kysymys, miksi\ninnokas suomalaisuuden mies Krohn ei seurannut ystävänsä Yrjö Koskisen\nesimerkkiä ja muuttanut nimeään virallisestikin suomalaiseksi. Krohnin\najatustapaa tässä asiassa valaisee A.G. Keldanille marraskuun 16\npäivänä 1862 kirjoitettu kirje, jossa on allekirjoituksena: Veljes\nSuonio. Sen jälkikirjoitus kuuluu: \"Jos minä sinuna olisin taikka\nmuuna, jolla alkuperänsä on ollut suomalainen sukunimi, niin sen siksi\njälleen muuttaisin. Mutta minun, jolla semmosta ei ole, sitä\nvalitettavasti ei käy tekeminen. Tehkööt sen lapseni tai lasten lapset\nkerran, jos Suonio nimelle olis karttunut jotain arvoa.\"\n\n[36] Kirjeessään vanhemmilleen huhtikuun 26 p. 1860 Krohn kertoo\nkirjoittaneensa runoja ja jatkaa: \"Jos Emilie tahtoo nähdä yhden näitä\nnouveaux né, niin hankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron.\"\nMainitussa \"Suomettaren\" numerossa on juuri \"Suksimiesten laulu\". —\nKaarlo Slöörille lähetti Krohn tämän runon huhtikuun 17 päivänä\nilmoittaen samalla sen syntyneen \"keväisillä hiihtoretkillä\".\n\n[37] \"Soittoa kuullessa\" painettu aikaisemmin \"Helsingfors Tidningar\"\nlehteen N:o 128 (v. 1860).\n\n[38] M.m. valtioneuvos Th. Rein on suullisesti kertonut \"Kuun tarinain\"\nherättämästä huomiosta. Samoin vähän nuorempaan polveen kuuluva\nkansakoulujentarkastaja O.A.F. Lönnbom.\n\n[39] Vrt. E.N. Setälän artikkelia Julius Krohnista \"Tietosanakirjassa\"\nja hänen muistokirjoitustaan \"Valvojassa\" 1888.\n\n[40] Kirje vanhemmille jouluk. 1 p. 1860.\n\n[41] Kirje Kaarlo Slöörille jouluk. 24 p. 1860. Kts. Julius Krohn,\nNuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta, s. 179.\n\n[42] Nuoren ylioppilaan kirjeitä, s. 158.\n\n[43] Näitten kielellisten omituisuuksien perusteella ei kuitenkaan voi\ntätä suunnitelmaa sijoittaa aikaisempaan aikaan, vaan on se, kun\notetaan huomioon Krohnin töitten ja harrastusten laatu eri vuosina,\nkatsottava 1860-luvun alussa syntyneeksi. Luonnoskonseptissa on\nkielenkäyttö tietenkin huolimattomampaa kuin julkisuuteen aiotuissa\nkirjoituksissa.\n\n[44] Kirje on päivätty helmikuun 30 p. 1861. Pitää olla: tammikuun.\n\n[45] Kirje vanhemmille huhtikuun 7 p. 1861.\n\n[46] J. Länkelän kirjekokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nkirjastossa. — Siteerattu kirje on päivätty Helsingissä jouluk. 16 p.\n1861.\n\n[47] Samankaltainen suhtautuminen puutetta kärsiviin ilmeni\nmuulloinkin. Niinpä v. 1866 äidin tarjouduttua suorittamaan kulut, jos\nKrohn laajentaisi asuntoaan ottamalla huoneen lisää, Krohn vastaa:\n\"Minun täytyy ilmoittaa, ett'emme ota tarjousta vastaan ainakaan tänä\nvuonna. Olemme asiaa kauan ja tarkoin punninneet ja olemme aina lopuksi\ntulleet siihen tulokseen, ett'ei omatuntomme salli meidän laittautua\nelämään laajemmin ja kalliimmin aikana, jolloin tuhannet ehkä nääntyvät\nnälkään. Se olisi kurjuuden ivaamista. Mutta jos sinä, rakas äiti,\ntahdot tuon meille määrätyn summan taikka osankin siitä käyttää\nauttaaksesi muutamia ihmisveljiä yli tämän talven, niin täyttäisit\nmeidän molempien suuren toiveen. Ja jos apu ehkä voisi tulla\nRautalammin ja Kaavin pitäjien hyväksi, joissa oleskeluni välillisesti\nolisi aiheena avustukseen, niin sehän säilyttäisi nimeni näillä seuduin\nsiunatussa muistossa ja olisi siis kuitenkin ikäänkuin lahja minulle.\nVoin ilmoittaa Rautalammilla olevan henkilön, jonka toimeksi saattaa\nuskoa jakamisen.\"\n\n[48] Krohnin saamista tekijäpalkkioista mainittakoon, että hän sai\n\"Syyn sovituksen\" suomentamisesta 20 ruplaa, \"Mansikkain ja Mustikkain\"\nIV osassa olevista \"Kuun tarinoista\" 5 (tahi kenties 6) ruplaa, Kemian\noppikirjan suomennoksesta 130 ruplaa. Viimeksimainitusta myönsi\nsenaatti sittemmin 1,400 markan palkinnon.\n\n[49] Kirje vanhemmille toukokuun 4 p. 1863.\n\n[50] Vrt. kirjoitusta \"Kuvalehtiemme isä\", Otava, 1918, ja\n\"Jälkipuhetta\" kuvalehdessä \"Maiden ja Merien takaa\" N:o 24, v. 1866.\n\n[51] Niinpä hän sanoo käyttäneensä puolentoista viikon aikana joka\npäivä pari tuntia sopivien lähteitten etsimiseen artikkeliin Amerikan\norjakysymyksestä ja pari kertaa jo tunteneensa kiusausta tyytyä\npintapuolisempaan käsittelyyn. (Kirje vanhemmille helmikuun 4 p. 1864.)\n\n[52] Palkkiona \"Maiden ja Merien takaa\" lehden toimittamisesta Krohn\nsai 240 hopearuplaa vuodessa ynnä voitto-osuutta tilaajamäärän\nnoustessa yli tuhannen. Tilaajia olikin ensimäisenä vuonna koko joukko\ntoista tuhatta, mutta niiden lukumäärä väheni seuraavina vuosina.\nToimitustyöstä saatu lisätulo oli Krohnista hyvin mieluinen, kun hän\ntäten sai, kuten hän itse lausui, aviomiehenä ja isänä taloudellisesti\nseisoa omilla jaloillaan. Muuten Krohn mielellään lahjoitteli\ntilapäisiä tekijäpalkkioitaan pois, jos siihen oli tilaisuutta. Tästä\non useampia esimerkkejä.\n\n[53] Siteerattakoon tässä Kaarlo Bergbomin arvostelua \"Kirjallisessa\nKuukauslehdessä\". N:o 9, v. 1866: \"Tämä hra Krohn'in yritys ei ansaitse\nainostaan suuren yleisön tähden runsasta kiitosta, vaan se on vieläkin\nsuureksi hyödyksi kaikille nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä\nemme tahdo sanoa, että lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt\nklassillisen täydellisyytensä perille sekä kieliopillisen tarkkuuden\nettä muotojen rikkauden puolesta, mutta todistaahan tämä kokoilema,\nettä lyyrillisellä runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa\nrunollinen kieli on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ett'ei se\nenään pane esteitä taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa.\"\n— Albin Lönnbeck (Studier i finska vitterheten efter 1830. H:fors,\n1883) sanoo, että \"Helmivyössä\" on valikointi suoritettu hyvällä\naistilla.\n\n[54] Kirje vanhemmille joulukuun 8 p. 1863.\n\n[55] M.m. johtajatar Ottilia Stenbäckin kertomaa.\n\n[56] Kaikkiaanhan \"vänrikkejä\" oli viisi, nimittäin paitsi Krohnia\nSlöör, Godenhjelm, Tuokko ja Rahkonen. Myöhemmin vielä P. Cajander,\nK.F. Eneberg, K. Suomalainen. — Työ vei, kuten tunnettua, hyviin\ntuloksiin. V. 1877 oli oivallinen suomennos teoksesta valmiina.\n\n[57] Sana _tuomisia_ suomeksi saksankielisessä kirjeessä.\n\n[58] Kirjeestä Slöörille marraskuun 1 p. 1868 näkyy, että suomennos oli\naloitettu jo Suomessa ja valmistui hitaasti.\n\n[59] T:ri V. Tarkiainen on tässä yhteydessä huomauttanut, että samaa\naihetta on käytetty v. 1867 ilmestyneessä Kiven \"Karkureissa\".\n\n[60] Krohnin käsikirjoitus Ahlqvistin paperien joukossa.\n\n[61] Yrjö Koskisen paperien joukossa on Krohnin kirje Montreux'sta\ntammik. 27 p. 1869, josta (samoin kuin Krohnin vanhemmilleen\nkirjoittamista kirjeistä) käy selville, että Krohnin täällä suorittaman\ntieteellisen työn määrä ja laatu on kunnioitusta herättävä. Erityisesti\nhän oli syventynyt suomalaisten muinaisuskoa tutkimaan ja valmistanut\nkertomuksiaan Suomen historiasta pakanuuden ajalla. Omasta\nterveydentilastaan hän lausuu Koskiselle: \"Voi, miksi ihmisellä pitää\nolla ruumis toisella tavalla rakennettu kuin henki ja halu. Pitäisi\naina olla väkevä ruumis sillä kuka työtä tahtoo tehdä. Laiskureille\nsopisi riepuruumiit antaa. Minun huonompi puoleni on tänä talvena ollut\nheikompana kuin koskaan.\"\n\n[62] Hist. Arkisto XI.\n\n[63] Esim. kirjeessä vanhemmille jouluk. 5 p. 1872: \"Äiti, joka samoin\nkuin Emmakin panee paljon arvoa ulkonaiselle tunnustukselle, voi myös\niloita siitä, että kertomukseni Suomen historiasta ovat juuri saaneet\nhyvin ylistävän, vain liian imartelevan arvostelun. Tunnen teoksen\nvikoineen valitettavasti liian tarkkaan, niin että minun on tingittävä\nylistyksestä pois tuntuva osa.\"\n\n[64] Krohn oli ylioppilastutkintovaliokunnan jäsen 1870-1879 ja 1881.\n\n[65] Kirje vanhemmille helmik. 6 p. 1876.\n\n[66] Tämän tunnetun seikan valaisemiseksi on kansakoulujentarkastaja\nO.A.F. Lönnbohm suullisesti kertonut esimerkkejä omista kokemuksistaan.\n— Suomen Kuvalehden lakkaamiseen vaikutti paljon se, että\nKyläkirjaston Kuvalehti tilasi vanhoja saksalaisia klisheitä ja tuli\nsiten halvemmaksi kuin Suomen Kuvalehti, joka teetti kalliita uusia\nkotimaisia.\n\n[67] Kirje vanhemmille kesäkuun 3 p. 1878. — Virsikirjakomitean\njäseninä olivat, paitsi Krohnia, Tohmajärven rovasti Eerik Juhana\nAndelin, kunnallisneuvos Agaton Meurman, Valkealan kirkkoherra Berndt\nSarlin ja Virolahden kirkkoherra Antti Törnudd.\n\n[68] Hist. Arkisto XI.\n\n[69] Kirje vanhemmille maaliskuun 25 p. 1880.\n\n[70] Kirje vanhemmille lokakuun 5 p. 1886.\n\n[71] Vrt. Juuso Hedbergin kiittävää arvostelua, Kirjallinen\nKuukauslehti 1880, N:o 12.\n\n[72] Kirje vanhemmille marraskuun 29 p. 1887.\n\n[73] Johtajatar O. Stenbäckin kertomaa. — Vrt. Krohnista puhujana ja\nesitelmöitsijänä Uusi Suometar 1888, N:o 203 (kirjoitus Julius\nKrohnista).\n\n[74] Sanomalehtien kertomukset tästä hukkumistapauksesta, Jac.\nAhrenbergin esitys siitä (Människor som jag känt, VI) ja kauppaneuvos\nW. Hackmanin suullinen kertomus ovat jokseenkin yhtäpitäviä. Se onkin\nluonnollista, sillä ainoa lähde, mistä on saatu valaistusta tähän\ntapahtumaan, on ollut retkellä mukana olleen sisaren kertomus.\n\n[75] Krohnin kirjallinen tuotanto on lueteltu Robert A. Renvallin\nteoksessa \"Finlands Universitet 1828-1890\", toinen painos, H:ki 1891.\nTämäkään luettelo luonnollisesti ei anna täydellistä kuvaa Krohnin\nkirjallisen toiminnan laajuudesta, koska siinä on ollut mahdotonta\nluetella Krohnin lukuisia kirjoitelmia, jotka ilmestyivät monissa\naikakauskirjoissa ja sanomalehdissä.\n\n\nII Luku.\n\n[76] Krohnista ihmisenä puhuvat muistelmissaan esim. Jac. Ahrenberg\n(Människor som jag känt, VI), Z. Yrjö-Koskinen (Hist. Arkisto XI), E.N.\nSetälä (Valvoja 1888), O. Grotenfelt (Finsk Tidskrift 1888); samoin\nB.F. Godenhjelm (Oma maa III, kirjoitus toukok. 19 p.) ja Th. Rein\n(Muistelmia elämän varrelta). Vrt. myös esim. muistokirjoitusta\nKrohnista \"Kyläkirjaston Kuvalehdessä\", A-sarja 1888. Nyt jo kuolleet\nE.G. Palmén ja Th. Rein ovat suullisesti kertoneet minulle muistojaan\nKrohnista. Samoin on tehnyt joukko vielä elossa olevia henkilöitä,\njotka ovat tunteneet Krohnin. Kaikki nämä kertomukset ovat\nharvinaisessa määrässä yhtäpitäviä.\n\n[77] Esimerkkinä siitä, kuinka Krohn huomasi alemmassa asemassa\noleviakin, on O.A.F. Lönnbohm kertonut, että Krohn aikanaan oli ainoa\nyliopiston opettajista, joka kätteli yliopiston vahtimestareita. Sama\nkertoja on erityisesti huomauttanut Krohnille olleen luonteenomaista,\nettä hän ei koskaan loukannut toisten tunteita.\n\n[78] Kuvaava on Ahlqvistin kirjekokoelmassa oleva pieni Krohnin\nanteeksipyyntökirje, joka alkaa sanoilla: \"Koko tään viikon on minua\nvaivannut mielipaha siitä että minä pikaisuudessa satuin käyttämään\nsanaa, joka oli sopimaton\". Kirjeestä päättäen ei mitään ainakaan\nmainittavampaa persoonallista loukkausta ollut tapahtunut. — Mikään\nusein esiintyvä ilmiö ei kiivastuminen Krohnissa nähtävästi ollut,\nkoskapa hänen kanssaan paljon seurustellut henkilö, kauppaneuvos W.\nHackman, on nimenomaan vakuuttanut, että hän kyllä on nähnyt Krohnin\ninnostuneena, mutta ei koskaan kiivastuneena. Samoin kertoo Jac.\nAhrenberg muistelmissaan, että hänen isänsä ja Krohn usein väittelivät\nkauan ja innokkaasti, mutta tulistumatta.\n\n[79] Werner Söderhjelm, Johannes Linnankoski. En finsk diktarprofil.\nS. 194.\n\n[80] Uusi Suometar 1888, N:o 203. Muistokirjoitus Krohnista.\n\n[81] Vrt. Krohnin arvostelua teoksesta \"Paul ja Virginia\", Kirjallinen\nKuukauslehti 1875, N:o 2.\n\n[82] Ymmärsihän hän esimerkiksi koko joukon paremmin kuin moni muu,\njoskaan ei täydellisesti, Aleksis Kiveä.\n\n[83] Muistokirjoitus Valvojassa 1888.\n\n[84] Vrt. esim. Franz Hirsch, Geschichte der Deutschen Litteratur,\nIII.: \"Durchweg ist es deutsch empfunden\".\n\n[85] Människor som jag känt. VI.\n\n[86] Oma maa, III, s. 260.\n\n[87] Kirje Goethelle elok. 29 p. 1795.\n\n[88] B.F. Godenhjelm, Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.\n\n[89] Vrt. kirjesitaattia edellä. — Jo kirjoituksessaan \"Pari sanaa\nsuomikiihkoisille\" (\"Mehiläinen\" 1863, N:o 1) huomautti Krohn, miten\npaljon tehtävää suomenmielisillä vielä oli itsensä ja kotiensa\nsuomalaistuttamisessa, ja miten hänen mielestään oli ajettava\nsuomalaisuuden asiaa.\n\n[90] Vrt. kirjesitaattia edellä.\n\n[91] Kirjeessä Kaarlo Slöörille Montreux'sta marrask. 29 p. 1868:\n\"Kaunis täällä Genève-järven rannoilla — — — Mutta ah jos saisi kuin\nmielellään vaihtaisin vaikka kohta kaiken sen kauneuden meidän köyhään,\narmaasen kotimaahamme. Sepäs tulee onnen aika kun siihen jälleen\npääsemme.\"\n\n[92] Vrt. kirjesitaattia edellä.\n\n[93] Vrt. Krohnin kolmannen runoilukauden juhlarunoja sekä runoja\n\"Hyljätty äiti\" ja \"Feniläiset\". — Muistokirjoituksessaan Lönnrotista\n(\"Valvoja\" 1884) Krohn sanoo \"melkein jo rauenneen\" uskon semmoisen\najan koittamiseen, jolloin \"koko Suomen kansa taas yksin mielin, jos\nkohta eri kielin, rakastaisi yhteistä isänmaata ja kaikkea, joka sen\nhyvää on edistänyt\". Tämmöinen mielenmasennuksen ilmaus on Krohnissa\naivan tilapäinen, kuten mainittu muistokirjoituskin todistaa.\n\n[94] Vrt. elämäkert.\n\n[95] Ahlqvistin huomautuksen (Mehiläinen 1861, N:o 1), että _iltaselle_\nmuutamissa osissa maata merkitsee illallista, otti Krohn varteen\nmuuttaen tämän runon nimen myöhemmin muotoon \"Illalle\". Niin ikään hän\nkorjasi runossa esiintyneen kielivirheen: _tyynen_ meille tuo! _Lopun_\npäivätöille, _Levon, rauhan_ suo! Viipurilaisten puhekielessä esiintyy\ntämmöinen objektimuoto.\n\n[96] \"Stycket är en liten fulländad bit, som kan säga: gör efter!\"\nLitteraturbladet 1861, N:o 12.\n\n[97] J.J. Meyer, Vom Land der tausend Seenen; Eliel Aspelin, Suomi\n19:llä vuosisadalla; B.F. Godenhjelm, Oma maa III, toukok. 19 p.;\nJ. Jäntti, Oma maa VI, s. 226. Tavallaan myös O.A. Kallio, Uudempi\nsuomalainen kirjallisuus I, s. 76.\n\n[98] Verrattakoon tätä runoa ja esim. sitä tapaa, jolla Emil\nZilliacus (\"Offereld\") käsittelee samanlaista aihetta, niin Krohnin\nrunoilijaluonne esiintyy hyvin selvänä. Krohn ei tartu voimakkain\nottein aiheeseensa eikä pyri syvälle.\n\n[99] Vrt. esim. \"Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille\" I, tahi\n\"Purjehdusretki\".\n\n[100] K.G. Ossian-Nilsson, Ett stycke dikterisk genetik. Ord och Bild,\n1911.\n\n[101] Sen hän itse lausuu kirjeessään vanhemmilleen jouluk. 8 p. 1863.\n\n[102] Vrt. H. Hoffding, Sielutieteen pääpiirteet, s. 349.\n\n[103] Vrt. K.S. Laurila, Estetiikan peruskysymyksiä, ss. 286-304.\n\n[104] Vrt. Toivo Haapanen, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla.\n(Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.)\n\n[105] Kuulijan sitaatti t:ri V. Tarkiaisen luennoista yliopistossa\nkevätlukukaudella 1913. Vrt. Anna Vehmaa, Suonio runoilijana.\n(Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.)\n\n[106] Vrt. Aukusti Simelius, Aug. Ahlqvist runoilijana, arvostelijana\nja tyyliniekkana, I, s. 327.\n\n[107] Kirjeistä vanhemmille löytää useita todistuksia.\n\n[108] O.J. Brummer, Krohnin elämäkerta teoksessa \"Historiallinen\nlukukirja. Suomen historia elämäkertoina\".\n\n[109] Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita, s. 86. — Tässä yhteydessä\nviitattakoon lyhyesti siihen, että Krohn arvostellessaan, onko jokin\ntuote, \"estetikin sääntöin mukainen\" nojaa jonkinmoiseen omaan\nesteettiseen teoriaansa, joka on pääasiallisesti sama kuin aikakauden\nkuuluisan esteetikon F. Vischerin. \"Kaunotieteellinen katsaus\nKalevalaan\" ja \"Suomen Virsikirjan Historia\" osoittavat tämän.\nEdellinen teos on hyvä näyte siitä, mihin Krohn teoreettisena\nesteetikkona pystyi.\n\n\nIII Luku.\n\n[110] Kirje Schillerille elok. 6 p. 1796.\n\n[111] Juho Hollon suomennos teoksessa \"Mielikuvitus ja sen\nkasvattaminen\", I, s. 196.\n\n[112] Juho Hollo, Mielikuvitus ja sen kasvattaminen, I, ss. 196 ja 202.\n\n[113] Vrt. H. Söderhjelm, Känsla och föreställningsförlopp. (Psyke X.)\n\n[114] Vrt. Hans Larsson, Intuition, 3:s pain., ss. 18 ja 29.\n\n[115] Ett stycke dikterisk genetik. (Ord och Bild 1911.)\n\n[116] Kirje Körnerille toukok. 25 p. 1792.\n\n[117] Vrt. Otto Behaghel, Bewusstes und Unbewusstes im dichterischen\nSchaffen, s. 5 ja seur.\n\n[118] Behaghel, main. teos, s. 12 ja 16.\n\n[119] Vrt. Ewert Wrangel, Dikten och diktaren, s. 71.\n\n[120] SKUGGAN.\n\n    Än före dig går skuggan, än dig följer,\n    Än vid din sida; hon ej förr sig döljer,\n    Än allt är mörker. Så är dödens bild\n    Ej något ögonblick från lifvet skild.\n\n      ONNETON.\n\n    Päiväpaisteel' astuissani\n    Varjo vieress' astuvi,\n    Ei se musta, pimeäinen\n    Luovu koskaan luotani.\n\n    Josko poies paennenkin\n    Iloisien joukkohon,\n    Suru aina sydäntäni\n    Puree kalvaa ponneton.\n\n    Tulis yö ja aurinkoisen\n    Tulet tuimat sammuttais,\n    Varjo synkkä vierestäni\n    Silloin ehkä katoais.\n\n    Tulis tuoni toivottuni,\n    Veisi rauhan majoihin,\n    Nukkuessan' nurmen alla\n    Nukkuis musta murhekin.\n\n[121] Kaksi ensimäistä säkeistöä kuuluvat:\n\n    Ute var det isig vinter,\n    Frusen stod hvarenda blomma\n    Och utöfver öde fälten\n    Drifvan bredt sin hvita duk.\n\n    Ljust det var dock i mitt sinne,\n    Varmt och ljuft uti mitt hjerta,\n    Ty som vårsols milda strålar\n    Var min flickas ömma blick.\n\n[122] Uppmuntran (fr. Tyskan). — Krohnin käsikirjoitusten joukossa.\n\n[123] Vrt. Arvid Mörne, Josef Julius Wecksell, Helsingfors 1909, s. 68\nja 266-267.\n\n[124] Krohnin käsikirjoitusten joukossa. — J.M. Töllikkö, Suonion\nrunoudesta. Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.\n\n[125] Mehiläinen 1861, N:o 1.\n\n[126] Vrt. V. Tarkiainen, Aleksis Kiven \"Seitsemän Veljestä\", s. 141.\n\n[127] Vrt. Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita, s. 87 ja 91. — O.A.\nKallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus, I, s. 78.\n\n[128] Oma maa, III, ss. 266-267.\n\n[129] Montreux, marrask. 19 p. 1868.\n\n[130] Sivumennen mainittakoon, että runosuomennoksia tuohon aikaan\nkatsottiin suuremmassa määrässä suomentajan omiksi tuotteiksi kuin\nnykyjään. Niinpä on \"Mehiläisessä\" v. 1861 runo \"Sven Tuuva\", alla\nnimimerkki Suonio. Ei viittaustakaan, että runo on suomennos ja tekijä\nRuneberg.\n\n[131] Antti Outonen, Kirjeitä Kilpiselle. Suometar 1860. N:o 1.\n\n[132] Mehiläinen 1862, N:o 2.\n\n[133] Litteraturbladet 1861, N:o 12.\n\n[134] Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland, II, s. 313 s. s.\n\n[135] Kts. esim. Gunnar Castrén, Wecksells \"Svenskan och Finskan\". Nya\nArgus, 1919, N:o 20.\n\n[136] Theodor M. Meyer, Das Stilgesetz der Poesie, s. 66, 71 y.m.\n\n[137] Suomenkielinen runollisuus, s. 76. — Vrt. myös V. Tarkiainen,\nJuhana Cajanuksen virsi. Virittäjä, 1914.\n\n[138] Sivumennen mainittakoon virren 284 ollessa puheena, että m.m.\neräässä pelastusarmeijan \"Sotahuudon\" numerossa äskettäin oli tämä\nvirsi \"korjattuna\". Siinä oli m.m.: \"Hän ain' on apunani, _Ken_ maan ja\ntaivaan loi. Ei salli jalkan' horjuu, _Sill'_ ain' on valpas hän.\"\nToisin sanoen korjaaja oli poistanut runollisia käänteitä ja korvannut\nne runottomilla. Tämmöinen poropeukaloitten korjaustyö juuri on omiansa\nselvästi osoittamaan, miten runollinen ja hienoaistinen henkilö oli\nKrohn ja miten suuri merkitys hänellä on runoutemme kehityshistoriassa.\n\n[139] Mainittakoon erityisesti semmoinen lehdessä \"Från nära och\nfjerran\" (1861, N:o 7-8) lukuisine runonäytteineen. Krohn avusti tätä\nsamaa lehteä.\n\n[140] M.m. Krohnin avustaja Petöfin suomentamisessa, O. Blomstedt, piti\nvielä paljon myöhemmin, huhtikuun 1. p. 1870, esitelmän Petöfistä\nSuomalaisen Seuran vuosijuhlassa. Petöfiä siis harrastettiin meillä\nuseamman vuoden aikana.\n\n[141] Dichtungen von Alexander Petöfi.\n\n[142] Alexander Petöfis Lyrische Gedichte. Deutsch von Theodor Opitz.\n\n[143] Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.\n\n[144] Oma maa, III, Julius Krohn. — Heinrich Heine, Laulujen kirja.\nSuomentanut Valter Juva. Porvoo, 1917.\n\n[145] V. Tarkiainen, Oksasen runojen kirjallisista esikuvista. Valvoja,\n1914.\n\n[146] Vrt. esim. Heinrich Viehoff, Die Poetik, Band II, Buch I, Kap.\nII, § 57, Kap. III, § 102.:\n\n[147] \"Fantasi\" kuuluu:\n\n    \"Att älska och att älskad vara,\n    Det är en dröm, en villa blott!\"\n    Så skrattade de vises skara\n    Åt min förmenta sälla lott.\n\n    Är det en dröm, må intet väcka\n    Mig utur den till verklighet!\n    Är det en villa, må den räcka\n    Från evighet till evighet!\n\nMielenkiintoista on, että Krohnin suomennoksen on R. Hertzberg taas\nkääntänyt ruotsiksi tietämättä, että runo alkujaan onkin\nruotsinkielinen (\"Min vise vän och min kärlek\". Från Saimens och\nPäijänes stränder).\n\n[148] Tapaamme vielä uusimmassakin runoudessamme tämmöistä, esim. Jarl\nHemmerillä (\"Öfver dunklet\", s. 82): den vingsvaga själen.\n\n[149] Albin Lönnbeck, Studier i finska vitterheten efter 1830, s. 70.\n\n[150] Kertbenyn saksannoksessa \"Tage des Eheglücks\":\n\n    Ich liebe dich, mein Lieb,\n    — — — — —\n    O diesen leichten Wuchs\n    — — — — —\n    Und Deine weisse Stirn\n    — — — — —\n    Die roten Wangen Dein j.n.e.\n\n[151] Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.\n\n[152] Tämä sanonta aivan semmoisena esiintyykin Krohnilla vain\nnuoruudenrunossa \"Lemmen aamu\".\n\n[153] Vrt. Ernst Elster, Prinzipien der Literaturwissenschaft,\nI, s. 55.\n\n[154] Kirjallinen Kuukauslehti 1874, N:o 1. Jälkikatsahdus menneen\nvuoden kirjallisuuteen.\n\n[155] Vrt. \"Finlands namn\" (\"Och lunderna hålla sin aftonbön\") ja\n\"Fridsböner i aftonens lugn\" (\"O du naturens tysta aftonbön — — —\").\n\n[156] Vrt. Jacob Tegengren, Runeberg som naturdiktare. Svenska\nLitteratursällskapets i Finland Förhandlingar och uppsatser, 28.\n\n[157] Prof. Kaarle Krohnin kertomaa.\n\n[158] Voimme pitää tätä runoa Krohnin joutsenlauluna, sillä se on\nviimeinen runo, jonka Krohn kirjoitti omasta aloitteestaan. Sen jälkeen\nsepitetty on vain juhlaruno Brahen patsaan paljastustilaisuuteen.\n\"Hyljätty äiti\" julkaistiin Suomalaisen yhteiskoulun arpajaisiin\nhelmikuun 2 päivänä 1888 toimitetussa tilapääjulkaisussa \"Sirkkalehti\".\n\n[159] Todistuksia tähän kirjeissä.\n\n[160] Tietosanakirjan artikkelissa Julius Krohn on tässä kohdassa\npainovirhe: \"Kylän lapset\" on ilmestynyt vuonna 1880 eikä 1870.\n\n[161] Biografista Nimikirjaa varten antamassaan elämäkerrassaan.\n\n[162] Kirjallinen Kuukauslehti 1871, N:o 2. Lasten kirjallisuutta.\n\n[163] Perustamme arvostelumme omaan kokemukseemme, johon sisältyy myös\n\"Koti-eläimiin\" tutustuminen lapsena. Kysymyksessä olevat sanat tekevät\nrunossa \"Nasku, nasku porsahat\" oivallisen vaikutuksen eikä niihin\nlapsella assosioidu sellaisia mielikuvia kuin aikuisella. Eihän sikoja\nesittelevä runo saa olla turhan mieto.\n\n[164] \"Pienokaiset\", \"Koti-eläimet\" ja \"Kylän lapset\" on julkaistu\nuudestaan kotimaisten taiteilijain somistamina.\n\n[165] Esimerkkejä: Muinoin houkka huokaelin, Vähätietoinen valitin. —\nKeinon keksin tuskalleni, Mutkan murheelle osasin. — Ulapan\nsiniselille Lakkipäille lainehille. — En jää silloin, enkä milloin,\nEnkä ilmoisna ikänä. — Olet heinä heiluvainen, Kaikkia kumartavainen.\n— Paha aalloilla asua. — Niin mä luulin, niin mä kuulin. — Kuultuan\nkevätkäköstä. — Kallio sa kuun ikuinen, Vuori päivän polvuhinen, Kuule\nnyt mitä sanelen, Kuule mitä sulle lausun! — En puhu omalla suulla,\nPuhun suulla suuren Luojan! En omin käsini väännä, Käsin väännän\nKaikkivallan! Sana kuule, kuule käsky, Tenhollista nyt totellos! —\nMit' on paasia sinussa, Mitä kiviä kovia, Siitä runkonsa rakennan,\nSiitä kallon kalkuttelen. Mit' on puroja povessas, Ne mä suoniksi\nsolutan. Verivirroiksi valutan. — Kuule nyt mitä sanelen! Todet sulle\ntarkat virkan. — Kun ei tuosta kyllin liene. — Soittoasi kuulemahan,\nIloa ilmehtimähän. — Vesi silmistä valuvi, Kyynel karvas poskipäille;\nJääksi jäätyvi samassa, Kynttiläksi kangistuvi. (J.M. Töllikön\npoimimia.) — Lystillinen, nuoruuden innossa sattunut kompastus on:\nJo on vanha Väinämöinen, Ukko tullunna takaisin Laulamahan,\n_kukkumahan_ — — —\n\n[166] Vrt. Aukusti Simelius, August Ahlqvist. I. Runojen luettelo\nteoksen lopussa.\n\n[167] Studier i finska vitterheten, ss. 68-69.\n\n\nIV Luku.\n\n[168] Jo koulupoikana kirjoitti Krohn ruotsiksi runon \"Stjernan\".\nTekele on aivan heikko eikä siinä ole mitään muuta yhtäläisyyttä\n\"Tähden tuikkimisen\" kanssa kuin että tässäkin runoilija sanoo tähden\nkatselevan häntä _lempeästi_.\n\n[169] J.M. Töllikkö, Suonion runoudesta. Laudaturtutkielma yliopiston\nsuomalaisessa seminarissa.\n\n[170] Runon käsikirjoituksessa oli alkujaan vielä sittemmin pois\njätetty loppusäkeistö, joka ei suinkaan tehnyt tekelettä\nrunollisemmaksi. Se kuuluu:\n\n    Kentiesi viisaammaksi\n    Sa olet yltynyt;\n    Mutt varmaan olit silloin\n    Sä rakkaampi kuin nyt.\n\n[171] Vrt. Richard M. Meyer, Deutsche Stilistik, § 140.\n\n[172] Oskar Weise, Asthetik der deutschen Sprache. Zweite Auflage,\ns. 203.\n\n[173] Vrt. Hebbels \"Tagebücher\", I. 28.\n\n[174] Ernst Elster, Prinzipien der Literaturwissenschaft, II.\nStilistik. S. 162.\n\n[175] Weise, ed. main. teos, s. 202.\n\n[176] Vrt. esim. Richard M. Meyer, Deutsche Stilistik, § 56.\n\n[177] \"Mehiläinen\", 1861, N:o 1.\n\n[178] Suomi IV, 14, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran \"Vähäisiä\nkirjelmiä\" XLIV.\n\n[179] \"Mehiläinen\", 1862, N:o 11. Sananen riimistä suomenkielisessä\nrunoilussa.\n\n[180] Tätä keinoa käyttää Krohn säkeissä, jotka on piirretty v. 1808-09\nsankarien muistoksi Lapualle pystytettyyn patsaaseen:\n\n    Tappelit tässä sankarit Suomen,\n    Heittivät henkens' eest' oman maan.\n    Poikansa patsaan nostivat heille\n    Vannoen vuorons' kuollansa myös.\n\nTässä yhteydessä se sopiikin hyvin, se kun antaa kirjoitukselle\narkaistista sävyä. Sen sijaan voidaan kylläkin olla erimielisiä siitä,\nonko tämän keinon käyttäminen eduksi esim. säkeissä semmoisissa kuin:\n\n    Jotk omakseen jo kullan sait,\n    Ne ovat vait, ne ovat vait.\n\n— Muuten oli jo Juteini (Försök till utredande af finska språkets\ngrammatik) hyväksynyt runossa runomitan vaatimusten täyttämiseksi\nkäytettävän lyhennyksiä.\n\n[181] Kts. Krohnin alimuist. runosuomennokseen \"Louhikäärmeen tappaja\".\n\n[182] Vrt. Niemisen main. tutk., s. 26, 3. — Krohnin mielipiteistä\nsanojen katkomiseen ja yleensäkin runotekniikkaan nähden antaa\nkäsityksen hänen arvostelunsa Kiven \"Kanervalasta\" (Kirj. Kuukauslehti\n1869, N:o 1) ja myös \"Suomen Virsikirjan Historia\".\n\n\nV Luku.\n\n[183] Kieletär 1871, 1 v.\n\n[184] Vrt. Toivo Haapanen, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla.\n(Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.) Paitsi tuossa\ntutkielmassa mainittua kirjallisuutta on runomuotoa tarkasteltaessa\nhuomioon otettu niitä mielipiteitä, joita ovat esittäneet Onni E.\nHelkiö (Uuden runomittaopin alkeita), Bernhard Risberg (Den svenska\nversens teori), Natanael Beckman (Grunddragen af den svenska versläran)\nja Franz Saran (Deutsche Verslehre).\n\n[185] Sama asia säkeen ensimäisessä muodostelmassa: \"Nyt en syyttä\nsurekana\". (Käsikirjoitus Rautalammilta huhtikuun 9 p. 1859 Slöörille\nlähetetyn kirjeen mukana.)\n\n[186] Tähän runoon on olemassa käsikirjoituskatkelma, jossa on paljon\nkorjattua, pyyhittyä ja kesken sanaakin hyljättyä, mutta muutokset\neivät näy ollenkaan koskevan korko- ja laajuussuhteita, vaan yksinomaan\nsanain valintaa sisällön kannalta. Se osoittaa, ett'ei tekijä ole muuta\najatellutkaan, kuin rakentaa vain korolle.\n\n[187] Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.\n\n[188] Krohnin tottumattomuutta osoittaa, että hänellä\nkäsikirjoituksessa on (kenties hajamielisyydestä) m.m. seuraava aivan\nmahdoton säe: Yksi ihminen juuri päällesi sopia voi! (L'Isle de la\npaix.)\n\n[189] Ei voi aivan varmasti tietää, miten tekijä on ajatellut\nskandeerattavaksi säkeen: Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole siunaus\npeltoin. — Lyhyen nousutavun sisältävä daktyli tahi trokee spondeen\nasemasta on myös säkeessä: Tunkeutuu valistain myös _pimeimmät_ sopet\nkaikki.\n\n[190] Helkiö, main. teos, s, 10.\n\n[191] Olof Östergren, Stilistisk språkvetenskap, s. 52. — Vrt. myös\nF. Saran, main. teos, ss. 202 ja seur.\n\n[192] Beckmanin laskun mukaan esim. Tegnérin \"Svean\" 100:sta\nalkusäkeestä korkeintaan 76 alkaa täysin kongruentilla jambisella\ntahdilla. — F. Saran huomauttaa varsin oikein, että vaikeus\ninkongruenttien säkeitten tulkinnassa on vain näennäinen, metrikkojen\nitsensä tekemä.\n\n[193] Vrt. Johan Vising, Om språkskönhet.\n\n[194] Vrt. Ruth Hedvall, Runebergs poetiska stil, asianom. paik.\n\n[195] Kirj. Kuukauslehti 1870, N:o 5. — Koska edellä juuri oli puheena\nkaikkein vaativin runomuoto, sonetti, lueteltakoon tässä Krohnin\nedeltäjät sonettien sepittämisessä suomenkielellä:\n\nAUGUST AHLQVIST (OKSANEN): \"_Suomalainen Sonetti_\" (ilm. Suomettaressa\n10.11.1854 ja Pääskyisessä v. 1857 [muutettuna], edelleen Kuopion\nSanomissa 12.9. s.v. nimellä \"_Toivotus_\").\n\nYRJÖ KOSKINEN: _\"Kosken-kuvia\", nimimerkitön sonettiyritelmä_ (ilmest.\nv. 1859 Mansikoita ja Mustikoita-nimisessä kalenterissa).\n\nALBERT WIALEN: _6 sonettia_, julkaistut Lännettäressä v. 1869 (aiheet:\n1. perh. isä, 2. kerjäl. poika, 3. äidin hellä suhde pienokaiseensa, 4.\nkehoitus \"sotimahan miehuudella\", mutta \"hengen voimin\", 5. puolustaa\nomaa oikeuttaan laulaa, 6:nnen nimi: \"_Ma laulan suloisuutta luonnon\nSuomen_\"). Vielä sonetteja v. 1875 jälkeenkin.\n\nK.A. KOVERO: Kirj. v. 1869 sonettiyritelmän \"_Eliinalle_\", ilmestyi\n\"Kaikuja Hämeestä\"-albumissa v. 1878. Myöhemmin eräs toinenkin sonetti\n(v. 1899).\n\nJ.A. BERGMAN: \"_Muistelma_\", ilm. v. 1871 runollisessa kalenterissa\nKalervo.\n\nRAFAEL LAETHEN: \"_Suomi_\", ilm. v. 1871 lehdessä \"Tietosanomia Suomen\nkansalle\"; \"_Sonetti_\", ilm. v. 1873 Suomen Kuvalehdessä. Jälk. v. 1875\nkolmas \"Sonetti\".\n\nUNO VON SCHROWE: _3 luonnon-aiheista sonettia_ v. 1874 albumissa\n\"Kaikuja Hämeestä\". Jälk. v. 1875 vielä 7 sonettia.\n\nOLLI VUORINEN: _Kevättä kuvaava sonetti_ v. 1874 \"Suomen Kuvalehdessä\",\nseur. vuonna toinen samanaih., sitten vielä enemmän.\n\nKAARLO KRAMSU: \"_Wäinämöisen takaisin tulo_\" v. 1874 kirjoitettu, mutta\njulkaistu vasta v. 1902.\n\nLuettelo on ylioppilas _O. Velhon_ tekemä tutkielmassa \"Sonetti\nsuomalaisessa kirjallisuudessa\". Tutkielma on käsikirjoituksena\nnykyjään Werner Söderström Osakeyhtiön hallussa, josta se on\nhyväntahtoisesti annettu käytettäväksemme.\n\n[196] Mehiläinen, 1862, N:o 11.\n\n[197] Se, mitä Krohn sanoo assonanssista, tuntuu olevan yleinen\nkäsitys. Helkiö tosin puoltaa, vaikka hieman empien, assonanssin\nottamista käytäntöön, mutta hänkin määrää sille ahtaat rajat (main.\nteos, s. 44). — Kuten myös jo on aikaisemmin ollut puheena, ei Krohn\njuuri ollenkaan itse käytä sitä lyhennystapaa, jonka hän esittää\nlyhennysehdotustensa yhdeksännessä kohdassa. Uudemmassa runoudessamme\nse on saanut paljon sijaa, mutta vaikuttaa aina hätäkeinolta ja tuntuu\nteennäiseltä.\n\n[198] Töllikön poimimia.\n\n[199] Runossa \"Yhteen kasvaneet koivut\" ovat säkeet:\n\n    Yhtehen juuret juuttui,\n    Tyvensä yhtehen puuttui.\n\nsaaneet \"Kootuissa runoelmissa\" muodon: \"Juurensa yhteen _juurtui_,\nTyvensä — —\". Kenties katsottava painovirheeksi?\n\n[200] Esimerkkejä on paljon. Niitä löytää helposti kieltä hyvin\nhallitsevan Eino Leinon runokokoelmasta \"Juhana Herttuan ja Catharina\nJagellonican lauluja\". Kuvaavaa on myös, että Eino Leino Danten\n\"Jumalaista näytelmää\" suomentaessaan luopui yrityksestä käyttää\nloppusointuja — ei tietenkään senvuoksi, ett'ei hän olisi niitä\nlöytänyt, vaan senvuoksi, että ne kahlehtivat runoilijan\nliikkumisvapauden.\n\n[201]. Esiintyypä jo runoniekkoja, joita loppusointu houkuttelee\nsanahelinään, sisällyksettömään kielen helkyttelyyn (Aarni Kouta y.m.).\n\n[202] Verratessa Krohnin tuotannon eri kausia ei tuommoista\nkehityskulkua hänen tuotannossaan näy.\n\n[203] Josua Mjöberg, Stilstudier i Tegnérs ungdomsdiktning, s. 165.\n\n[204] Ilmeisesti paremman loppusoinnunkin saamiseksi on esim. runossa\n\"Pää pystyyn\" alkuperäisen luonnoksen säkeet:\n\n    Inehmo, josko vaipuis alle vaivan,\n    Silmänsä luo tok' ylös puoleen taivaan,\n\nmuutettu muotoon: \"Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi\ntok' ylös taivaan puoleen.\"\n\n[205] Kirj. Kuukauslehti 1870, N:o 2. Neljä vuotta Suomen\nkirjallishistoriasta.\n\n[206] Ord och Bild 1895, s. 137.\n\n\nVI Luku.\n\n[207] Kirj. Kuukauslehti 1866, N:o 2.\n\n[208] Uusi Suometar 1869, N:o 99. Kirjallisuutta.\n\n[209] Kirj. Kuukausi. 1870, N:o 5.\n\n[210] Historiallinen Arkisto XI.\n\n[211] Vrt. Eliel Aspelin, Suomi 19. vuosisadalla, s. 311. — Eino\nLeino, Suomalaisia kirjailijoita. — O.A. Kallio, Uudempi suomalainen\nkirjallisuus, I. — J. Jäntti, Suomalainen lyyrillinen taiderunous, Oma\nmaa, IV. — J.J. Meyer, Vom Land der tausend Seeen.\n\n[212] Kuvaavaa on, että äsken siteeraamassamme \"Uuden Suomettaren\"\nkirjoituksessa, jossa \"Suonion runoelmia II\" asetettiin ensi sijalle\nilmoitettavien kirjojen joukossa, oli toisena ilmoitettavana semmoinen\nmerkkiteos kuin Krohnin \"Kertomuksia Suomen kansan historiasta, I, II\",\njoka \"Helsingfors Dagbladin\" kirjallisuusarvostelijan ja K.F.\nIgnatiuksen välillä Yrjö Koskisen \"Suomen historian oppikirjasta\"\nvirinneen riidan johdosta tällöin herätti erikoista mielenkiintoa.\n\n[213] Kieletär, 1 vihko.\n\n[214] Kirj. Kuukauslehti 1880, N:o 3.\n\n[215] Hänen oma terminsä eräässä kirjeessä.\n\n[216] Krohnin papereitten joukossa prof. Kaarle Krohnin hallussa.\n\n[217] V. Tarkiainen, Alkulause vuonna 1913 julkaistussa v. Schrowen\nrunojen kokoelmassa.\n\n[218] Vrt. I. Havu, Kuun tarinoita. Otava 1919, N:o 11.\n\n\n\n\nLiite.\n\nJulius Krohnin suomenkieliset runot ja runosuomennokset\n\n\nRunoelmat luetellaan siinä järjestyksessä kuin ne on kirjoitettu tahi\nensi kerran julkaistu. Krohnin omat päiväykset ovat luettelon\nlaatimisessa olleet hyödyksi. Ahlqvist moitti vuosiluvun panemista\nrunojen alle \"semmoisten teoksissa, joista ei maailma kukaties koskaan\ntule tietämään muuta kuin että he ovat hikoilleet kokoon pari kolme\nriimaa\", minkä johdosta jälkeen vuoden 1860 painetuissa Krohnin\nrunoissa ei ole alla syntymävuotta.\n\nV. 1856.\n\n Suvilaulu. Mansikoita ja Mustikoita II.\n\nV. 1858.\n\n Varpunen. Mansikoita ja Mustikoita II.\n Hurtti-ukko (suomennos).\n\nV. 1859.\n\n Neidon tunnustus (suom.). Mansikoita ja Mustikoita II.\n Sukeltaja (suomennos).\n Neidon lohdutus. Från nära och fjerran, 1860, N:o 5.\n\nV. 1860.\n\n Italian herääminen. Mehiläinen, 1860, N:o 4. Mansik. ja Mustik. II.\n Suksimiesten laulu. Suometar, 1860, N:o 17. Mansik. ja Mustik. II.\n Soittoa kuullessa, Helsingfors Tidningar, 1860, N:o 128.\n   Mansik. ja Mustik. II.\n Iltaselle (myöh. nimenä \"Illalle\"). Från nära och fjerran, 1860,\n   N:o 5. Mansik. ja Mustik. II.\n Lumisateella. Mansikoita ja Mustikoita II.\n Lemmen aamu.           \" — \"\n Onneton.               \" — \"\n Juomalaulu.            \" — \"\n Sydämelle.             \" — \"\n Helsingin teaterin vihkiäisissä. \" — \"\n Kuun tarinoita 1-4 ilta.       \" — \"\n\nV. 1861.\n\n Sven Tuuva (suom.). Mehiläinen 1861, N:o 3.\n Kultain ja miekkain (suom.). Mansikoita ja Mustik. III.\n Lorelei (suom.).                       \" — \"\n Ossianin laulu auringolle (suom.).     \" — \"\n Kun. Taav. Ps. N:o 1                   \" — \"\n    \" — \"     N:o 12                   \" — \"\n    \" — \"     N:o 19                   \" — \"\n    \" — \"     N:o 23                   \" — \"\n    \" — \"     N:o 42                   \" — \"\n    \" — \"    N:o 139                   \" — \"\n Suomalainen maamme ruotsalaiselle.     \" — \"\n Runoniekan sydän.                      \" — \"\n Sotamiesten laulu.                     \" — \"\n Varotus.                               \" — \"\n Varotus tytöille.                      \" — \"\n Kaste ja kyynel.                       \" — \"\n Laulu Anakreonin tapaan.               \" — \"\n   Myöhemmin nimenä: Nyt on aika armastella.\n Neidon rukous.                         \" — \"\n Suurelle herralle.                     \" — \"\n Neuvo.                                 \" — \"\n Elämänmenot.                           \" — \"\n Kova rangaistus.                       \" — \"\n Yhteen kasvaneet koivut.               \" — \"\n Nuoruuttaan surija.                    \" — \"\n Kultaa odottaessa.                     \" — \"\n Pohjolan valkeneminen.                 \" — \"\n Angelika. Från nära och fjerran, 1861, N:o 12.\n\nV. 1862.\n\n Provessori Lönnrotille.\n\nV. 1863.\n\n Syyn sovitus (suom.). — Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia\n   25. osa. Näytelmistö II.\n Kuun tarinoita 15-19 iltaan. Mansikoita ja Mustikoita III.\n\nV. 1865.\n\n Taideniekkaseuran vuosijuhlassa.\n Suomalaisille. Maiden ja Merien takaa, 1865, N:o 24.\n\nV. 1868.\n\n Pikku Julius vainaa.\n Louhikäärmeen tappaja (suom.).\n Rantakalliolla keväällä.\n Tottelemattomat jäsenet.\n Puu syksyllä.\n Koivu Etelässä.\n Armahalleni.\n Luettuani 'Säkenien' toisen parven. Suomal. Virallinen Lehti,\n   1868, N:o 148.\n Komeaa hautakiveä nähdessä.\n L'Isle de la paix.\n Clarensin hautausmaalla.\n Lempi ja Lempo.\n Järven rannalla.\n Karkuri.\n Vakoja.\n\nV. 1869.\n\n Ainoa hetki.\n Laiskuuden ylistys.\n Purjehdusretki.\n Tähden tuikkiminen.\n Naurava käki.\n Lempeni ja viisas ystäväni.\n Käynti valunpajassa (suom.).\n Viinitarhan edustalla.\n Huhtikuun 16 p. 1869. — Uusi Suometar 1869.\n Ne ovat vait!\n Suurisuiselle ystävälle.\n Miks sua rakastan ma?\n Virsi kotimaan puolesta.\n Vieras lippu.\n Tuhma, raak' on Suomalainen.\n Sataa (suom.).\n Lausuisiko joskus Luoja mulle (suom.).\n\nV. 1871.\n\n Feniläiset.\n\nV. 1873.\n\n Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.\n\nV. 1875.\n\n Unhoitus. Suomen Kuvalehti       1875.\n Haudan partaalla.         \" — \"\n Mut miltä tuntui katsees? \" — \" 1877.\n Tyhjyys.                  \" — \" 1875.\n Kahden kesken.            \" — \"\n Uusi sulhas-aika.         \" — \"\n Ihmisseuroissa.           \" — \"\n Kaikkein vaikein.         \" — \"\n Helmi ja isänsä.          \" — \"\n Hiljaa.                   \" — \"\n Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.\n Puolen vuoden päästä. Suomen Kuvalehti 1875.\n Vapaa.                    \" — \" 1877.\n Ma olin rikas.            \" — \" 1876.\n Sydämen taisteluita.      \" — \" 1877.\n Rouva Winterhjelmin muistikirjaan.  \" — \" 1876.\n Sun tahtosi tapahtukoon.            \" — \" 1877.\n Servialaisia kansanlauluja (suom.). \" — \" 1875.\n\nV. 187 6.\n\n Pää pystyyn.  Suomen Kuvalehti 1876.\n Oi kiitos!         \" — \"      1877.\n Keväällä 1876.     \" — \"      1877.\n Nimetön sormi.     \" — \"      1876.\n\nV. 1877.\n\n Nyt me riemuin laulakaamme — —. Promotsioonikantaatti.\n\nV. 1879.\n\n Tytön ikävöiminen (suom.). Suomen Kuvalehti 1879.\n Viron historialliset runot (suom.).  \" — \"\n Kastevirsi.                          \" — \"\n Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi. Suomen Kuvalehti 1879.\n\nV. 1880.\n\n  Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.\n\nV. 1881.\n\n Aleksanteri II:n muistoksi.\n\nV. 1885.\n\n Runebergin patsasta paljastettaessa.\n Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään.\n\nV. 1887.\n\n Turun Suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa.\n\nV. 1888.\n\n Hyljätty äiti. Tilapääjulkaisu \"Sirkkalehti\".\n Brahen patsasta paljastettaessa.\n\nKrohnin runokokoelmissa on tässä luettelossa mainittujen runojen\nlisäksi vielä v. 1869 \"Rauta\" ja \"Turvaton\", ja v. 1882 \"Taavetin 127:s\npsalmi\", \"Ijankaikkinen autuus\", sekä runosuomennokset \"Runoni\", \"Mer'\nompi noussut\", \"Sodasta näin unta\" (Petöfi) ja \"Nuoruus\" (Runebergin\nmukaan). \"Koottujen runojen\" kokoelmasta on tekijä jättänyt pois\nedellisessä kokoelmassa olleen runon \"Vakoja\". Mukailut Taavetin\npsalmeista (1, 12, 19, 25, 42, 139) eivät ole päässeet mukaan\nrunokokoelmiin.\n\nEnsimäisen (v. 1865) ja toisen (v. 1869) runokokoelman\nsisällysluettelossa on tähdellä (*) merkitty ne runot, jotka ovat\naikaisemmin olleet painettuina kalenteriin \"Mansikoita ja Mustikoita\"\ntahi kuvalehteen \"Maiden ja Merien takaa\". Merkintä on osittain\nvirheellinen ja nähtävästi ulkomuistista tehty. Kalenterin nimenäkin\nesiintyy väärin: \"Mustikoita ja Mansikoita.\"\n\n\nKäytettyjä lähteitä.\n\nI. Asiakirjoja.\n\n_Julius Krohnin_ perillisten hallussa olevat kokoelmat: Julius Krohnin\nkirjeitä vanhemmilleen (n. 420 kpl.); jäljennöksiä Julius Krohnin\nkirjeistä Kaarlo Slöörille (19 kpl.) ja A.G. Keldanille (9 kpl.);\nJulius Krohnin teosten käsikirjoituksia, luentojen käsikirjoituksia,\ntilapäisiä kirjoitelmia, muistiinpanoja, omien teosten saksannoksia;\npäiväkirjakatkelmia kouluajoilta; Julius Krohnin saamia kirjeitä.\n\n_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ kokoelmista: Aug. Ahlqvistin, Elias\nLönnrotin ja Jaakko Länkelän saamia kirjeitä; 1850- ja 1860-luvun\nsuomenmielisten harrastuksia valaisevia asiakirjoja.\n\n_Y.Z. Yrjö-Koskisen_ papereissa kirje Julius Krohnilta Montreux'sta\ntammik. 27 p. 1860. Prof. G. Suolahden antama käytettäväksi.\n\n_Savo-Karjalaisen Osakunnan_ paperit Yliopiston Kirjastossa.\n\n_Aug. Ahlqvistin virallinen lausunto_ Krohnin väitöskirjasta.\nHist.-kielit. tiedek. pöytäkirja lokak. 11 p. 1862; säilössä\nYliopistolla.\n\nII. Painamattomia tutkielmia.\n\n_Haapanen, Toivo_, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla.\nYliopiston suomalaisen seminarin kirjastossa. _Siukonen, Vilho_,\nSuomalaisen heksametrin ja elegian historia. V.t. prof. V. Tarkiaiselta\nkäytettäväksi saatu.\n\n_Töllikkö, J.M_., Suonion runoudesta. — Yliopiston suomal. seminarin\nkirjasto.\n\n_Vehmaa, Anna_, Suonio runoilijana. — Yliopiston suomal. seminarin\nkirjasto.\n\n_Velho, O_., Sonetti suomalaisessa kirjallisuudessa. — Werner\nSöderström Osakeyhtiöltä käytettäväksi saatu.\n\n\nIII. Kirjallisuutta.\n\n_Ahrenberg, Jac_, Människor som jag känt. VI. H:fors, 1914.\n\n_Beckman, Natanael_, Grunddragen af den svenska versläran. Andra\nupplagan. Stockholm, 1905.\n\n_Behaghel, Otto_, Bewusstes und Unbewusstes im dichterischen Schaffen.\nLeipzig, 1907.\n\n_Brummer, O.J_., Julius Krohn. Historiallinen lukukirja. Suomen\nhistoria elämäkertoina. Jyväskylä, 1913.\n\n_Elster, Ernst_, Prinzipien der Literaturwissenschaft. I, II.\n\n_Estlander_, C.G_., Ungdomsminnen. H:fors, 1918.\n\n_Grotenfelt, O_., Julius Leopold Fredrik Krohn. Finsk Tidskrift 1888.\n\n_Hedvall, Ruth_, Runebergs poetiska stil. H:fors, 1915.\n\n_Helkiö, Onni, E_., Uuden runomittaopin alkeita. Porvoo, 1909.\n\n_Hirsch, Franz_, Geschichte der deutschen Litteratur.\n\n_Hollo, Juho_, Mielikuvitus ja sen kasvattaminen. Porvoo, 1918.\n\n_Kallio, O.A_., Uudempi suomalainen kirjallisuus. I, II.\n\n_Krohn, Julius_, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta. H:ki, 1918.\n\n_Krohn, Kaarle_, Kansallinen heräys Viipurissa 1840-luvulla.\nSuomalainen Suomi. 2. Porvoo, 1917.\n\n_Krohn, Kaarle_, Suomalaisuuden liitot. Suomalaisuuden Liiton\nJuhannusviesti. H:ki, 1906.\n\n_Krohn, Nikolai_, Familienchronik für seine Kinder verfasst\nvon — — — London, 1888.\n\n_Larsson, Hans_, Intuition, 3. uppl. Stockholm, 1910.\n\n_Larsson, Hans_, Poesiens logik. Lund, 1914.\n\n_Laurila, K.S_., Estetiikan peruskysymyksiä. Porvoo, 1918.\n\n_Leino, Eino_, Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. H:ki, 1909.\n\n_Lönnbeck, Albin_, Studier i finska vitterheten efter 1830. H:fors,\n1883.\n\n_Meyer, Richard M_., Deutsche Stilistik. Zweite Auflage. München, 1913.\n\n_Meyer, Theodor M_., Stilgesetz der Poesie. Leipzig, 1901.\n\n_Mikkola, J.J_., Julius Krohn. Finsk Biografisk Handbok, utg. af Tor\nCarpelan.\n\n_Mjöberg, Josua_, Stilstudier i Tegnérs ungdomsdiktning. Göteborg,\n1911.\n\n_Mörne, Arvid_, Josef Julius Wecksell. En studie. H:fors, 1909.\n\n_Nieminen, Kaarlo_, Suomalaisen taiderunouden kielestä viime\nvuosisadalla. Suomi IV, 14.\n\n_Oma maa_.\n\n_Ossian-Nilsson, K_.G_., Ett stycke dikterisk genetik. Ord och Bild,\n1911.\n\n_Rein, Th_., Juhana Vilhelm Snellmanin elämä II. Suomentanut\nA. Meurman. H:ki, 1899.\n\n_Rein, Th_., Muistelmia elämän varrelta. H:ki, 1918.\n\n_Renvall, Robert A_., Finlands Universitet 1828-1890. H:fors, 1891.\n\n_Risberg, Bernhard_, Den svenska versens teori. Stockholm, 1905.\n\n_Saran, Franz_, Deutsche Verslehre. München, 1907.\n\n_Schauman. Aug_., Från sex årtionden i Finland.\n\n_Setälä, E.N_., Julius Krohn. Valvoja 1888.\n\n_Simelius, Aukusti_, August Ahlqvist runoilijana. H:ki, 1914.\n\n_Söderhjelm, H_., Känsla och föreställniugslopp. Psyke X.\n\n_Söderhjelm, Verner_, Johan Ludvig Runeberg. H:fors, 1904.\n\n_Söderhjelm, Verner_. Finlands yngre finska litteratur. Ord och Bild,\n1895.\n\n_Tarkiainen, V_., Aleksis Kiven \"Seitsemän Veljestä\". 1910.\n\n_Tarkiainen, V_., Juhana Cajanuksen virsi. Virittäjä 1914.\n\n_Tarkiainen, V_., Oksasen runojen kirjallisista esikuvista. 1914.\n\n_Tarkiainen, V_., J.L. Runeberg suomeksi. Valvoja 1904.\n\n_Tietosanakirja_.\n\n_Vasenius, Valfrid_, Zacharias Topelius Hans lif och skaldegärning.\nI-III.\n\n_Weise, Oskar_, Asthetik der deutschen Sprache, 1905.\n\n_Viehoff, Heinrich_, Poetik.\n\n_Vising, Johan_, Om språkskönhet. Göteborg, 1897.\n\n_Wrangel, Ewert_, Dikten och diktaren. Lund, 1912.\n\n_Yrjö-Koskinen, Z_., Muistosanoja Julius Krohnista. Historiallinen.\nArkisto XI.\n\n_Yrjö-Koskinen, Z_., Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia.\nI-III.\n\n_Östergren, Olof_, Stilistisk språkvetenskap, Stockholm, 1908.\n\nLuettelossa on mainittu vain huomattavimmat tähänastiset Julius Krohnia\nkäsittelevät kirjoitelmat sekä semmoisia tutkimuksia, jotka enemmän\nkuin muut ovat vaikuttaneet lausuttujen arvostelujen laatuun. —\nKotimaista, ruotsalaista ja saksalaista runoutta lukiessa on käytetty\nrunoilijain teosten eri painoksia, joiden mainitseminen sitaatteja\nesitettäessä on pidetty tarpeettomana. — Julius Krohnin kaikki teokset\non tutkimusta varten tarkastettu.\n\n\nIV. Aikakauskirjoja ja sanomalehtiä.\n\nKrohnin aikuiset aikakauskirjat (Maiden ja Merien takaa, Suomen\nKuvalehti, Kirjallinen Kuukauslehti, Mehiläinen, Papperslyktan,\nPääskynen, Från närä och fjerran) sekä sanomalehdistö ovat antaneet\nvalaisevaa aineistoa, joka on tullut teosta kirjoitettaessa huomioon\notetuksi.\n\n\n\n"]