[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f63R_CJ3ZbNXEjmKx599n21fpdr55ajRhP6R-JT60lXk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2944,"Julius Krohn runoilijana","Trast, V. K.",1878,1953,"2944-sigurd-patruuna-jonssonin-muistelmat","2944__Sigurd__Patruuna_Jönssonin_muistelmat",null,"muistelmat",[],[],"fi",1891,1910,22779,145104,false,45987,[23],"Krohn, Julius, 1835-1888",[25,26],"Biographies","Poetry","\"Julius Krohn runoilijana\" by V. K. Trast is a scholarly monograph written in the early 20th century. This work focuses on the life and literary contributions of Julius Krohn, a significant figure in Finnish literature and a key contributor to the development of Finnish national identity and language. The book details Krohn's journey as a poet, highlighting his formative experiences, literary works, and the cultural context of his time.  The opening of the monograph sets the stage by acknowledging the scholarly efforts that led to its creation, including the author's gratitude towards notable figures like Professor Kaarle Krohn and V. Tarkia for their guidance and resources. It delves into Julius Krohn's early life, marking his debut as a poet at the Schiller Festival in 1859, and discusses the state of Finnish literature during his youth, characterized by a lack of established artistic expression. The narrative highlights the challenges and aspirations he faced in contributing to a vibrant Finnish literary culture amidst nationalistic movements, setting the tone for a detailed exploration of his poetic legacy and influences throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Nils Jönssonin humoristiset muistelmat kertaavat hänen elämänkaartaan köyhästä huutolaispojasta varakkaaksi patruunaksi. Teos kuvaa Jönssonin vaiheita, kauppamatkoja ja perhe-elämää hyväntuulisen ironian ja arkisten sattumusten kautta.","Sigurdin 'Patruuna Jönssonin muistelmat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2944. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PATRUUNA JÖNSSONIN MUISTELMAT\n\nKirj.\n\nSigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]\n\n\nSuomentanut\n\nArvo Haveri\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Esittely.\n   II. Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin\n       myydyksi huutokaupalla.\n  III. Kuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli \"kauppamatkustaja.\"\n   IV. Kauppa-Lassi ja minä.\n    V. Kuinka minä sain \"jalat oman pöydän alle\" ja kuinka\n       taas menetin itsenäisyyteni.\n   VI. Eteenpäin ja ylöspäin.\n  VII. Koettelemuksen päivinä.\n VIII. Lapset.\n   IX. Suuri päivä.\n\n\n\n\nI.\n\nEsittely.\n\n\nSuuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja\nihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.\n\nTuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana\nmarmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua.\nSeiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin\narvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan\nmatolla; että se on \"oikeata\" tavaraa, sen minä ymmärrän.\n\nJa tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että\nluulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut\novat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi\nkruunua.\n\nNimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.\n\nSikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä\nhiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle,\nmuistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin\ntämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine\nkattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen;\nvartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat,\nelämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo\nnukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.\n\nToinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla\naina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu\noli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien\nkatse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi\nhäntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut \"korkeampi\" kuin Hakalan\nJuha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä\nmahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven\nkylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.\n\nTunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien\nkuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin\nkymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha,\nkuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut\ntähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan\nvartalosi ympäri...\n\nToinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat\nkulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta\nrinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin,\nviisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen\nhameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet\nkasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin,\nsittenkin... Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni\nSuurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa\nhänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet\nnukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte\npolvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.\n\nPuusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja\nkarkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat\nkalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden\ntoisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset\nperunat.\n\nYksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen\nöljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet\ntäyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki,\njonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.\n\nJa ne muut kasvot?\n\nNiin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia\npuutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun\nminä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien\nääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin\nväliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä\nrinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä\nihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että\nsellaista iloa ei heille koskaan sattunut.\n\nJosko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?\n\nOlisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt\nperikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi\nsillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan\ntyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi\nhänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta\nhänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä\nhänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita\nsanoja, ilman personallista tapaamista.\n\nEn tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät\nkomean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu\nsiitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän\non huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon\njuhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin\nviikon päästä.\n\nKuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen\npenikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen\nlepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa\neväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.\n\nPaljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren,\nvalkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on\ntuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea,\nennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna\nvaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman\nrouvansa — kamarin seinältä.\n\nJa eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja\nliike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas\nolekaan konttorissa.\n\nJospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa...?\n\nMikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo\nedellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo \"ylevä ja\nvapaa maailmankatsomus\", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti\nvälttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa\noikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan,\nei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä,\njoka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen\nja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi\nJumalan hyvyyteen.\n\nJumalaan, niin... Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi,\nole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä\nolen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen\nusein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä\njohonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen\nkiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.\n\nKansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen\nenempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen\nmuistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.\n\nNiin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan\nsopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan\nvärssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa,\nmutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa\nelämässäni, että minun \"Patruuna Jönssonin muistelmissa\" täytyy\nvälttämättömästi huomauttaa, että\n\n    On huokeata Jumalalle\n    Tomusta köyhä korottaa,\n    Ja rikas panna vaivan alle\n    Sen mieli ynsiä masentaa.\n    Jumala, ihmeen tekijä\n    Voi alentaa ja ylentää.\n\n\n\n\nII.\n\nKuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi\nhuutokaupalla.\n\n\nTyöstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä\npalvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden\nvuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli\nkahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas\nmahdollisesti liian aikasin.\n\nMikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti\nlähteä \"ansaitsemaan\", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi\nkotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi\nkuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin\nhienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin\npikku sieluni mitä suurin kauhistus.\n\nTalojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset\npellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat\nyhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin\ntaloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja.\nKeskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä\nmetsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu,\npäästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen\nvälisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa\nvartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä\nperunamaahan sotkemaan.\n\nMeitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi,\nedellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla\noli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa\nja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä\npaimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja\nkokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä\nJussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset\nsaivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan\nkysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.\n\nSitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa,\nsuuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi\nminua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus\nsiihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin\ntuli hän hylätyksi.\n\nEräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan,\nja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain\nminä paikan.\n\nMinut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että\nvaltiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja\nkruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole\nsydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin\nkylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:\n\n\"Oletko sinä kiltti eläimille?\"\n\n\"Olen\", sanoin minä.\n\n\"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?\"\n\n\"En, Jumala minua siitä varjelkoon.\"\n\n\"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?\"\n\n\"En, en suinkaan.\"\n\n\"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!\" Jumalan kiitos! Niinpä\npääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa\naivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin\nneljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut,\njollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren\nvihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan\nmaata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku\nraukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.\n\nOlin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa\npajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä\nmaanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja\npaukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.\n\nJa sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava,\npelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.\n\n”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä,\npäästäessään sonnin ulos.\n\n”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat\nsuussa kalisivat.\n\nEnsimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet\nmetsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin\nherkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen\nlähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan\nkuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat\nne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa\nkauranhelpeitä.\n\nMitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni,\nja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani.\nLukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän\nhetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä \"Isä meidän\" että \"Herran\nsiunaus\", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa,\nolivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka\njäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: \"O Jumala, et hyljää\npienten ääntä...\", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.\n\nNyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen\nkorkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma\nja ääneen itkien aloin huutaa:\n\n    \"Herra kaikki ravitset,\n    Tarpehemme taritset — —\"\n\nPois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.\n\n— Hoi... Niin, niin sinä! Ulos!\n\nOlli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää\nihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: \"Mu..u..u..uh\" ja — lähti pois\npellosta.\n\nTalollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua\nyksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni\nmarssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni\nmennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:\n\n\"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa.\"\n\nJa yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:\n\n\"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa.\"\n\nJa minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin\nnälkä, että olin syödä sormet käsistäni.\n\nTalvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta\nkeväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin,\nsilloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin\nettä varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein\nvispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.\n\n\"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen\nvelliä kun sattuu täällä käymään\", sanoivat emännät.\n\nMutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin\njaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi\nauki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno\nneiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin,\npuhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle\nkaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta\nvispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi:\n\"Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta,\nennenkuin minä sellaisia tarvitsen\". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli\njoku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa\nvispilöilläni.\n\nKesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin\noli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni,\nmutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku\nvanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä.\nJälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin\nja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin\neräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä\näyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä.\nSilloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän,\nsairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta\nvaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin\nettä minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten\nainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan\nkerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen\nväen keskuudessa.\n\nMutta yskä tuli aina pahemmaksi ja hätä kotona suuremmaksi, sillä pian\nei äiti enää paljoakaan voinut olla toimessa. Ja eräänä talvi-iltana,\nvähän ennen joulua, kun tulin kotiin herrastalosta, missä olin ollut\npuimakonetta ajamassa, oli niin tavattoman hiljaista tuvassa; siskot\nhiipivät äänettöminä pitkin seinävieriä, ja isä istui sohvankannella\nkasvot käsiin painuneina. Sängyn peitti puhdas, valkonen lakana; äitiä\nei näkynyt. Sydämeni kutistui kokoon: syöksyin esiin ja huusin:\n\n\"Hyvä Jumala, missä on äiti?\"\n\nSilloin kohotti isä päätänsä ja kuiskasi:\n\n\"Äiti on kuollut.\"\n\nYhden ainoan kodissani nyt olevan ylellisyysesineen arvo olisi voinut\npelastaa hänen elämänsä vuosikausiksi. Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi\nollut? Mitä iloa oli hänellä elämästä?\n\nEn koskaan nähnyt mitään ulkonaista rakkauden merkkiä isän ja äidin\nvälillä. Kului varmaankin viikkoja, joina he eivät keskenään vaihtaneet\nviittäkymmentä sanaa. Ja hautauspäivänä olivat isän silmät kuivat,\nsilloinkin kun hän omin käsin naulasi arkun kannen kiinni. Ja kun\nMäkelän Kustaa sanoi hänelle: \"Juha parka, kun jäit ilman vaimoa!\",\nsanoi hän vaan: \"Ottakaa vielä yksi ryyppy, sinulla ja Martalla kun\non kulettavana niin pitkä matka!\" Maailman nähden olivat he vain kuin\nkaksi yhteen valjastettua työkonia.\n\nJa kuitenkin ei mikään ole sen varmempaa kuin että isä kuolemaansa asti\nsuri äitiä. En usko, että hän sitä itsekään tiesi tai ymmärsi. Hän tuli\nvaan vielä ohuemmaksi, vielä kumarammaksi ja kurjemmaksi kuin ennen.\nEnnenkin oli hän ollut vähäpuheinen; nyt hän tuskin koskaan avasi\nsuutaan ja kolmen kuukauden perästä oli hänkin kuollut.\n\nMiia ja Jaakko olivat menneet jo aikasemmin. Minä, yksitoistavuotias,\nolin vanhin meistä elossa olevista, Hanna oli yhdeksän vuoden, Johannes\nseitsemän ja Emma kolmen.\n\nEräs naapurinvaimo otti huostaansa meidät ja mökin, ja seuraavana\npäivänä tuli vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja. Hän katseli meitä,\npatoja liedellä, isävainaata, joka vielä makasi sängyssä, raappi sitte\ntukkaansa ja sanoi: \"Täällä täytyy pitää huutokauppa.\"\n\n\"Oh, näistä roskista ei kai montaakaan äyriä lähde\", arveli\nnaapurinvaimo.\n\n\"Tarkoitin tietysti _lapsia myöskin_.\"\n\nNämä sanat ovat tulikirjaimilla muistooni piirretyt, vaikken sillon\nniiden sisältöä ymmärtänyt. Mutta sen sain kyllä oppia ymmärtämään.\n\nKuinka isä tuli hautaan, sitä tuskin muistan, mutta samana iltana,\nsateisena huhtikuun iltana, tuli paljon väkeä tupaamme. He eivät\ntervehtineet meitä, eivätkä puhuneet mitään meille, ainoastaan\nkeskenään. Hanna ja Emma ryömivät pelästyneinä sänkyyn ja alkoivat\nitkeä. Johannes juoksi ulos. Minä en tiennyt mitä oli tekeillä,\neikä minulla ollut selvää käsitystä meidän asemastamme; tiesin\nvaan että äiti ja isä olivat poissa, ja että minä olin vanhin, jo\nyksitoistavuotias. Aran lapsensydän-parkani täytti samalla kertaa\npelko ja omituinen velvollisuuden tunne, velvollisuuden suojella pikku\nsisariani ja itse ensimäisenä kohdata jokaista lähestyvää vaaraa; ja\nniin astuin minä vavisten esiin lattialle ja sanoin nöyrästi:\n\n\"Mitä te tahdotte, hyvät vieraat?\"\n\nSilloin löi vaivaishoitohallituksen puheenjohtaja polveensa ja sanoi\nnauraa hohottaen:\n\n\"No kuuleppas mokomata! Se on muka hän, joka isännyyttä pitää tässä\ntuvassa. Niin, niin, vanhinpa joukosta oletkin.\"\n\nToisetkin nauroivat. Siihen loppui minun rohkeuteni; kiipesin sänkyyn\nsisarieni viereen ja itkin.\n\n\"Otetaanko roskat vai kakaratko ensin, esimies?\" kysyi Jussilan isäntä,\nhän, jolla silloin oli sonninpitovuoro, kun alotin paimenessa käyntini.\n\nPuheenjohtaja yskäsi ja kävi tärkeän näköiseksi.\n\n\"Niin nähkääs, hyvät ystävät, minä en antanut kuuluttaa tästä\nhuutokaupasta kirkossa, levitin vaan sanaa kylässä, sillä jos jokainen\nhuutaa itselleen yhden kapineen ja joka viides yhden kakaran,\nniin on kaikki loppuun myyty, sanoi Korkeelan Matti myydessään\npaloviinaa Vehkalahden markkinoilla. Ja nyt se alkaa, sanoi nimismies\nantaessaan eukolleen selkään joulu-aattona. Huudot on suoritettava\nkolmen kuukauden perästä ja ne menevät vaivaiskassaan, ja täällä\nei tarjotakaan äyrittäin vaan viisi äyriä on vähin huuto. Aletaan\npadanjalasta, sen sanotaan tuovan onnea mukanaan.\"\n\nNiin otettiin esille toinen toisensa perästä nuo vanhat kehnot\nkapineet, jotka yhdessä olivat muodostaneet meidän kotimme. Kaikessa\nviheliäisyydessäänkin olivat ne meille rakkaat, nuo rikkoutuneet\ntuolit, tuo musta paistinpannu ja tuo horjuva pöytä. Kun äidin\nvirsikirja, jota hän oli lukenut niin ahkeraan kärsimisensä viime\naikoina, meni kahdestakymmenestäviidestä äyristä, painauduin minä\nlujemmin kiinni sisariini, mutta vaikenin; mitäpä olisinkaan sille\nvoinut? Mutta hetki sen jälkeen tuli Koukkulan Martta, joka oli sen\nostanut, vanha vaimo, joka itse kuului kaikkein köyhimpiin, Hanna\nsisareni luokse ja kuiskasi:\n\n\"Tuon saat sinä, tyttö. Äitisi sai sen ripille päästessään, kun yhdessä\nseisoimme alttarin edessä.\"\n\nKun kaikki oli myyty, suuntautuivat katseet meihin raukkoihin, jotka\nkyyristyneinä istuimme sängyssä.\n\n\"Pojan nalkki on jo iso ja vilkas, ja on jo oppinut tekemään jotakin\nhyötyä. Hänet voi ottaa neljästäkymmenestä kruunusta vuodessa. Hei,\nukot, nyt saatte rahoja, eikä tarvitse antaa. Neljäkymmentä kruunua\npojasta! Sillä tavalla sitä huutokauppaa nyt pidetään sanoi Kalajoen\nkirkkoväärtti kun juovuspäissä huusi oman turkkinsa.\"\n\n\"Minä otan sen viidestäkymmenestä\", kuului ääni joukosta.\n\n\"Tiedä huutia, Länsikylän Lassi! Sinä et ymmärrä mitään huutokaupasta,\nsanoi nimismies Levämäen Jannelle myydessään hänen talonsa\nryöstöhuutokaupalla. Poika on siivo ja nokkela, tekee jo hyötyä, ei\nvalehtele eikä varasta. Neljästäkymmenestä kruunusta otan sen itsekin.\"\n\nKun kirjotan paperille nämät ensimäiset julkisen kiitoksen sanat, mitä\nminusta on lausuttu, niin hymyily karkottaa sen usvapilven, mikä vielä\nneljänkymmenen yhdeksän vuoden perästä tahtoo laskeutua silmieni yli\ntuota päivää muistellessa. Tiedättekö miksi? Sentähden kun vertaan\nniitä niihin julkisiin kiitossanoihin, mitkä sitä lähinnä minusta\nlausuttiin. Se tapahtui valtuusmiesvaalissa kaksikymmentä vuotta sitte.\n\"Mies, jolla on monipuoliset tiedot, suuri työkyky ja vilkas harrastus\nyleisiin asioihin\", silloin sanottiin.\n\nMolemmilla kerroilla teki reklaami vaikutuksensa. Valtuusmieheksi\nminä tulin ja Pohjosen Jaska osti minut kolmestakymmenestä kahdesta\nkruunusta kuudestakymmenestä äyristä.\n\nSitte huudettiin Hanna esiin. Häntäkin huutokaupan pitäjä kehui kaikin\ntavoin. Kartata villoja ja tehdä puolia kankaan kutojalle hän jo osasi.\nLuku oli hänelle käsittämättömän helppoa, niin että hän piankin kävisi\nläpi tuon viheliäisen kansakoulun, herrojen keksinnön, jonka kansa\nsyntiensä tähden oli saanut niskoilleen.\n\n\"Nouseppas pystyyn, tyttö, jotta miehet saavat nähdä, kuinka\ntukevaruumiinen sinä olet. Pientä karjaa hoitamaan ja porsaita\npaimentamaan hän jo ensi kesänä kelpaa. Hänet sinä voit ottaa\nviidestäkymmenestä, Länsikylän Lassi; sillä kalliimmaksi hän joka\ntapauksessa tulee kuin poika.\"\n\n\"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu\", kuului ääni ovensuusta.\n\n\"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi\nolla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit\nnähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta.\nSanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme\nenemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät\nvararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?\"\n\n\"Lyö jos uskallat\", sanoi vuohi akalle.\n\n\"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit\npitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes,\nja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona\nkasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein\npelata naisväen kanssa.\"\n\nJoka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa\nja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä\nollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään\nja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan.\nJoku tuolla tavoin \"myyty\" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi,\nmutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa\n\"majoittamisen\" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo\npuolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa\npahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei\ntahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan\nvadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin\ntekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet\npaljoakaan paremmassa asemassa.\n\nHanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli\nkuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö\nvanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.\n\nJos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään\nnäistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään\nmitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun\nnaapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. \"Nyt on sinun\nvuorosi\", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.\n\nHän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi.\nKullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken\nköyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi,\nja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina,\njollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.\n\nJussilan isäntä rykäsi, sylkiisi uunin nurkkaan ja huomautti hiljaa:\n\n\"Koreapa on, pikku raukka.\"\n\nJa esimies pani huomaamattansa pois vasaran, jota hän tähän asti oli\nkäyttänyt huutokauppanuijana ja sanoi tavallisella keskustelu-äänellä:\n\n\"Hän on nuorin ja vaivaloisin hoitaa, ja seitsemänkymmentä viisi\nkruunua olisi sopuhinta, mutta eihän sitä tiedä, mihin omatkin lapset\nvielä joutuvat, ja minä otan tytön kuudestakymmenestä. Tahtooko joku\nmennä vielä alemmas?\"\n\nSitä ei kukaan tahtonut.\n\nPikku Emma! Kyllä oli leipä karkeaa ja vuode kova ja hame ohut\n\"esimiehen\" luona, mutta sinä viihdyit siellä hyvin, kasvoit solakaksi\nja vahvaksi, kuin nuori, valkonen solkikoivu haassa, ja sinä tulit\niloiseksi kuin leivonen ja kauniiksi kuin aurinkoinen toukokuun päivä.\nSeuraavan kerran kun sinut myytiin, kävi huonommin, sillä ostajan\nhienon takin alla sykki huonompi sydän kuin \"esimiehen\" karkean\nsarkatakin alla. Ja kun sinua ajattelen, en tahdo muistaa tuoreessa,\ntäyteläisessä kukoistuksessasi, joka tuli turmioksesi, enkä kalpeassa\nkurjuudessasi kun tulit Nils veljen luo kuolemaan. En, tahdon muistaa\nsinua kolmivuotiaana, suloisena palleroisena, joka katseellasi voit\npehmentää satoja sydämiä, juuri sellaisena kuin olit, kun sinut myytiin\nkuudestakymmenestä kruunusta...\n\nOli kuin olisi väkijoukko tuntenut helpotuksen ja vapautuksen tunteen\nsydämessään. Esimies muutti paikkaa ja sanoi:\n\n\"Ja nyt, hyvät ystävät, on pidot lopussa, sanoi Jokelan Taneli\ntanssiessaan polkkaa navetan lattialla.\"\n\n\"Oletko hullu, esimies? Täällähän on yksi poika vielä\", sanoi Pohjosen\nJaska.\n\n\"Kas perhanaa! Missä se on sitte?\"\n\nRuvettiin etsimään Johannesta. Lopulta hän itkevänä ja vastustelevana\nvedettiin esiin puuliiteristä. Hän teki mitä kiukkuisinta vastarintaa\nja hänen ilmeinen \"ällipäisyytensä\" teki hänet kylläkin muutaman\nkruunun kalliimmaksi kuin mitä olisi tarvittu, jos hän olisi pysynyt\ntyynenä kuten me muut. Nyt hän, huolimatta seitsemästä ikävuodestaan\ntuli yhtä kalliiksi kuin Emma. Ruotusotilas Tapper tuli hänen\nomistajaksensa.\n\n\"Sanokaa nyt hyvästi toisillenne!\" kehotti esimies.\n\nMinä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni\nensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat\nkyynelet taas esiin.\n\nUkot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista\ntuvassa. \"Vapauttavan sanan\" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi\nLänsikylän Lassi:\n\n\"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan\ntuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa.\"\n\nTämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa\nMarttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella,\nkotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:\n\n\"Pidä suusi kiinni, Lassi, äläkä sekaannu meidän Herramme tehtäviin!\"\n\nPohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja\nämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi\nsen minun kannettavakseni. \"Tule nyt, poika!\"\n\nKun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat\nihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi \"esimies\" ja\npani par'aikaa esilukkoa oveen.\n\nKuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja\npieneltä!\n\nMutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja\nkodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet\neivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen\nja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja\nköyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.\n\nOliko siinä kerran myöskin ilo ja elämän toivo asunut?\n\nEhkä. Mäkitupalainenkaan tuskin ajattelee, nuoren vaimonsa kanssa\nmuuttaessaan matalan katon alle, kuolla puutteeseen, ja että hänen\nlapsensa joutuvat huutokaupalla myytäviksi.\n\nKun Pohjosen Jaska tuli kotiin, piti hän seuraavan puheen:\n\n\"Tässä on vasara sen sijaan, jonka tyttö pudotti kaivoon, ja\npannunjalat ja ämpäri, jossa sopii kantaa sikaruokaa. Ja sitte\nsain minä sieltä pojan, joka yöt voi maata tuvan laskettavassa\nlikavesisaavin vieressä.\"\n\nNiin että nyt virkaveljeni terveydenhoitolautakunnassa, jonka\nvarapuheenjohtaja olen, voivat mahdollisesti ymmärtää, miksi minä\nkesäiseen aikaan niin erityisen tarkasti pidän silmällä talojen\nlikavesisaaveja.\n\n\n\n\nIII.\n\nKuinka minusta neljätoistavuotiaana tuli \"kauppamatkustaja.\"\n\n\nKykyni mukaan, joka hyvin nopeasti kasvoi alituisessa harjotuksessa\nja kovassa karaistuksessa, sain minä nyt ottaa osaa melkein kaikkiin\nmaanviljelystöihin. Aura ja viikate jätettiin käsiini tosin vasta\nviimeisenä vuotena niistä kolmesta, mitkä vietin Jaska Pohjosen luona;\nmutta heti minä hyvin tarkkaan tutustuin lataan, äkeeseen, kirveeseen,\nharavaan, vesuriin, lapioon, tadikkoon, turvenuijaan y.m. työkaluihin.\n\nKuulin varsin hyvin kun Jaska talvi-aamuisin puoli kahden aikaan alkoi\nkäydä tassutella tuvan lattialla, yskien ja syljeskellen vaatteita\nylle heittäessään mennäkseen riihelle puimaan. Mutta minun heikot\njäseneni olivat arat ja särkivät vielä edellisen päivän työstä, ja\nkun ojensin käteni saavia, ensimäistä lämpömittariani päin, oli\nsiinä usein jääkuori. Tiesin hyvin välttämättömin kohtaloni, mutta\nen koskaan noussut, ennenkuin isäntä oli raottanut ovea ja lausunut\nperuuttamattoman käskynsä:\n\n\"Pystyyn, poika!\"\n\nTämä varstalla puinti kello kahdesta yöllä aina hämäriin asti\niltapäivällä oli yleinen tapa talonpoikaisoloissa 1840-luvulla ja\njälkeenkin. Ne puimakoneet, mitä silloin löytyi, olivat liian kalliita\ntalonpojille ja liian suuriakin heidän pienissä tiloissaan. Puhdepuinti\noli niin muodoin välttämätön, jos mieli saada kaikki vilja puiduksi\nennen joulua, mikä oli kunnian-asia.\n\nSiellä seisoimme nyt Jaska ja minä 14 tunnin ajan, aamiais- ja\npäivällisajaksi vain hiukan keskeyttäen. Kova pakkanen ei minulle\nmitään tehnyt, sillä kyllä minä lämpimänä aina pysyin. Kun pienet\nkädet alkoivat puutua tai kun olin kaatumaisillani ja nukkumaisillani\nsiinä seisoissani, tai kun käsivarret särkivät niin että olin vähällä\nhuutaa, silloin osasi isäntäni jollakin ytimekkäällä sanalla minua\nvirkistää: \"Lyö niin että kuuluu, poika!\" — \"Elä pelkää, että siellä\nolkien joukossa on mitään silmälaseja, lyö vaan niin että rätisee!\" —\n— \"Seisot juuri kun leikkisit jonkun kissanpojan kanssa!\" — \"Elä nuku,\npoika!\" Iltasin, kun tulimme tupaan, kiipesi Jaska piankin sänkyynsä,\njosta äänekäs kuorsaaminen pian ilmoitti hänen tekevän parastaan\nkootakseen voimia huomispäivän ponnistuksiin. Mutta minä sain vielä\ntoimittaa askareita navetassa, kuoria perunoita, kartata villoja, olla\nlapsenpiikana y.m., mitä emäntä vaan voi keksiä, kunnes kello tuli\nkahdeksan, jolloin syötiin ja mentiin levolle.\n\nHauskempaa oli metsässä, missä Jaska kaasi puita ja minä kuorin ne.\nParempi oli keväisin pelloilla äkeen perässä, ja kesäisin niityillä,\nmissä joki juoksi aivan talon maiden läpi, linnut lauloivat ja suorsat\n-leikkivät vedessä. Mutta kovaa oli työ, lepo riittämätön silloinkin ja\nravinto mahdollisimman huono.\n\nSiten kului kolme vuotta, kunnes olin \"lukenut itseni edes\", mikä\ntapahtui jo samana keväänä kun täytin neljätoista vuotta. Seisoin\nalinna käytävällä, ylläni liinatakki, jota Pohjosen emäntä parhaansa\nmukaan oli koettanut värjätä mustaksi, yritys, joka menestyi vain\nosittain; siitä tuli mustanruskea, mustempia ja vaaleampia täpliä\nvierekkäin aivan kuin pantterin nahkassa. Heillä ei ollut varaa antaa\nminulle parempaa; viimeiseksi vuodeksi oli Jaska huutanut minut vain\nviidestätoista kruunusta. Arveltiin, että minä jo aloin ansaita\nelatukseni, ja sen minä todella uskon itsekin.\n\nMutta Vapahtajan katse alttaritaululta oli yhtä lempeä pienelle\nruotulaiselle kuin lautamiehen Kustaallekin, joka seisoi ensimäisenä.\nJos taas salaa heitimme katseen penkkiriveihin, oli siellä suuri ero.\nMelkein kaikilla lapsilla oli siellä vanhemmat tai sukulaisia, jotka\nrakkain katsein seurasivat jokaista heidän liikettään ja hymyilivät\ntyytyväisyydestä kun vastaukset sattuivat jotakuinkin oikein.\n\nMinulla ei ollut ketään.\n\nNiin ainakin luulin. Mutta kun lupaukset oli annettu, ja kukin nuorista\nkirkonmäellä haki omaistensa seuran, saaden osansa kirkkoeväistä, ja\nkun minä seisoin yksinäni ja alakuloisena vilkasta elämää ympärilläni\nkatsellen, sukelsi äkkiä pieni käsi käteeni ja kaino ääni kuiskasi:\n\n\"Pyysin emännältä lupaa saada tulla sinua katsomaan tänään, ja hän\nantoi minulle nämä tuliaisiksi.\"\n\n\"Tule, pikku Nisse!\"\n\nJa niin vei Hanna sisko minut lukkarin puuliiterin taakse ja otti\npienestä likaisesta nenäliinasta esille harmahtavan sokuripalasen ja\nsangen kovan vesirinkelin.\n\nYlpeys loisti pikku sisaren silmistä hänen näin sanoessaan, ja hänellä\noli syytäkin siihen, niin iloiseksi oli hän tehnyt minut. Ei jäänyt\npieni ruotulais Nissekään aivan osattomaksi rakkaudesta ja rinkeleistä\ntänä tärkeänä päivänä.\n\nHanna katseli minua vakavasti ja viisaan näköisenä minun\nherkutellessani hänen tuomisillaan. Hänellä nähtävästi oli jotakin\nmielessä. Lopulta se tuli esiin:\n\n\"Nisse, tiedätkö, missä äiti ja isä lepäävät?\"\n\nTunsin piston sydämessäni. Tuota en ollut koskaan ajatellut. Avuttomana\nharhaili katseeni hoitamattoman ruohopeitteisen hautausmaan osan yli,\nmihin köyhät haudattiin.\n\n\"Jospa uskaltaisin kysyä joltakin\", arveli Hanna.\n\nTunsin itseni niin pieneksi, köyhäksi ja huonoksi, että vaikka suuresti\nkaipasinkin hetkeksi saada painaa pienet kasvoni ruohoon isän ja äidin\nhaudalla, ei kuitenkaan tehnyt mieleni kääntyä kysymyksellä kenenkään\npuoleen. Otin kuitenkin pari askelta talleja päin.\n\n\"Ei, anna olla, voisivat vaan tiuskaista meille\", sanoi Hanna ja\npidätti minua takin liepeestä.\n\nTämän päivän, Helatuorstain, jälkeen alkoi elämä Pohjoistalossa taas\nkulkea entistä yksitoikkoista rataansa; tähän asti olivat pappilassa\nkäynnit sitä hiukan vilkastuttaneet.\n\nEn tuntenut mitään kaunaa Jaskaa ja hänen vaimoansa kohtaan, en kovan\ntyön, enkä huonon ruuankaan takia, en siitä, että toisinaan antoivat\nminulle selkään enkä siitä, että panivat minun nukkumaan likavesisaavin\nviereen. Mutta eräänä päivänä kesällä kun meillä päivälliseksi oli\nollut pieni sillinpala ja hyvin huonoa perunakeittoa, lähetettiin\nminut hakaan hakemaan hevosta heinänkorjuuseen. Jaskan piti sill'aikaa\n\"laittaa heinähäkit kuntoon\". Pläsi sattui olemaan aivan veräjän\nsuulla, ja kymmenen minuutin perästä minä taas jo avasin tuvan oven ja\nilmoitin:\n\n\"Pläsi on jo pihalla, ja...\"\n\nSanat tarttuivat kurkkuuni. Siellä istuivat Jaska ja emäntä ja kaikki\nlapset ja ajoivat sisäänsä vehnäpuuroa ja maitoa. Niiden muutamien\nvaivasten lusikallisten vuoksi, mitkä olisivat tulleet huutopojan\nosaksi, piti nämä pienet kemut pidettämän salassa häneltä! Änkyttäen ja\npelästyen omaa rohkeuttani sanoin:\n\n\"Herra Jumala, onko jo illallisaika?\"\n\nEmäntä veti huivin silmilleen ja katseli alas maitovatiin.\n\n\"Satuin löytämään tämän pienen maitotilkan kaapista. Ota lusikkasi,\npoika!\"\n\nVähäpätöisimmätkin tapahtumat tulivat suuriksi käännekohdiksi\nPohjoistalon yksitoikkoisessa elämässä. Maantie kulki aivan talon\nvieritse, ja herrasvaunujen ohi ajaminen antoi keskustelun aihetta\nkoko päiväksi. Ja kun oli markkinat kauppalassa puolentoista\npenikulman päässä, laitti Jaska aina niin, että olimme työssä tien\nvieressä niin että hän sai nähdä kaikki ohi vietävät elukat ja jutella\njonkun sanan niiden omistajien kanssa. Viinaa ei ollut markkinoilla\nsaatavissa, lukuunottamatta sitä vähää, minkä pari kahvieukkoa\nkahvikupeissaan saattoivat tarjota siltavoudin selän takana, ja sen\nvuoksi oli useimmilla lekkerit itsellä mukana. Jos joku oikein vanha\nhyvä tuttu sattui ohi kulkemaan, niin otti hän pienen naukun yhdessä\nJaskan kanssa. Väliin ei yksi naukku riittänytkään, ja silloin\nisäntäni maailmankatsomus muuttui paljon valoisammaksi. Sellaisessa\njuhlallisessa tilaisuudessa kertoi hän kerran, että isäni jossakin\nhuutokaupassa oli pelastanut hänet selkäsaunasta, alkoi itkeä kauan\npidätetyn kiitollisuuden kyyneleitä ja antoi minulle kaksikymmentä\näyriä puhdasta rahaa, ainoat kolmen vuoden aikana.\n\nMutta kaikkein juhlallisinta oli niinä kolmena neljänä kertana vuodessa\nkun matkakauppias tuli. Maakauppa oli silloin vielä kapalossaan,\nmeidän pitäjässämme ei ollut ainoatakaan avointa kauppapuotia; kaikki,\nmitä emäntä ja piiat tiesivät maailman komeudesta ja ylellisyydestä,\nsupistui siihen, mitä he olivat nähneet Lassi Anderssonin käynneillä.\nJa Lassi Andersson oli juuri sama kiertävä liikemies, joka kerran oli\nsaanut osakseen minun ikuisen kiitollisuuteni runsaasti palkitsemalla\nminun vaivani viisikymmenäyrisellä.\n\nHarvoin tuli kysymykseen, että emäntä olisi ostanut jotakin; piika sitä\nei tehnyt koskaan. Mutta Pohjoistalossa sopi kauppa-Lassin hyvin levätä\nyö, väliinpä päiväkin, ja silloin tehtiin vuode porstuanperäkamariin ja\nparasta, mitä talo voi tarjota, tuotiin esiin hänen kestitsemisekseen.\nEikä Poltekaan tallissa voinut huonommin. Ottaa maksua sellaisesta\nvieraanvaraisuudesta pidettiin siihen aikaan talonpoikaistalossa\nhäpeänä, mutta palkitsemattakaan se ei saanut jäädä, ja niin sai\nemäntä joka kerta pieniä lahjoja, nenäliinoja, kampoja, saippuoita,\nsormustimia, rintasokeria ja muuta sellaista, väliin loistavan korean\npäähuivinkin, puhumattakaan siitä että kauppa-Lassi toimitti taloon\nniin paljon \"rotansokeria\" (arsenikkia) kuin vuoden mittaan tarvittiin\nhiiriä, kipeitä lehmiä y.m. varten. Tätä kiellettyä tavaraa siihen\naikaan jokainen kiertävä kauppamies kuletti mukanaan suuret määrät.\n\nJa sitte saimme me kaupantekijäisiksi nähdä laatikkojen kaiken\nihanuuden, kun Lassi jolloinkin levätessään tarkasteli ja järjesteli\nvarastojaan. Jaska ja emäntä muistivat Lassin jo niiltä ajoilta kun hän\nkulki ympäri laukku selässä. Silloinkin jo myi hän monenlaista tavaraa;\nnyt kun hänellä oli hevonen ja vankkurit, oli hänen varastonsa oikein\nsuuremmoinen.\n\nJos emäntä parhaansa mukaan hoiteli Lassia, tuhlasin minä yhtä\nitsekkäästä syystä hellimmän huolenpitoni Pollelle. Minä su'in ja\nharjasin sitä, sekotin täysin kourin jauhoja sen silppuun ja varastin\nsille emännän parhaimpia vasikanheiniä. Kaksikymmentäviisi äyriä oli\nvähin määrä, minkä Lassi minulle antoi juomarahaksi ja viimeisenä\njouluna kun olin Pohjoistalossa sain pienen, korean pumpulikaulaliinan,\njoka oli vähintäin kuutta loistavaa väriä. Vakuutan, ettei mikään\nkorukalu koko elämässäni, ei edes vaasantähti, ole tuottanut minulle\nniin suurta iloa kuin tämä huivi.\n\nMutta vielä suurempi palkinto odotti minua.\n\nHuolenpitoni Pollesta tuli yhä enemmän huomatuksi. Sain myöskin\nauttaa tavaroiden sisälle kantamisessa ja pakkaamisessa, enkä kait\nosoittautunut aivan tyhmäksi siinä toimessa.\n\nKesällä sen jälkeen kun olin päässyt ripille, tuli kauppa-Lassi meille\nheinäkuussa. Hän näytti väsyneeltä.\n\n\"No, mitäs kuuluu?\" kysyi Jaska.\n\n\"Kiitos vaan, hiljalleenhan menee, mutta alkaa käydä hiukan\nrasittavaksi kantaa retuuttaa noita laatikoita ja hypellä veräjiä\naukasemassa ja hoitaa hevosta. Täytän kuuskymmentä Mikon päivänä.\"\n\nTuli hiljaisuus hetkeksi, ja sitte jatkoi Lassi:\n\n\"Otan silloin tällöin itselleni pojan apulaiseksi pariksi päiväksi,\nmissä on paljo veräjiä ja portteja tiellä; mutta tarvitsisinpa melkein\nalituisen apulaisen.\"\n\nSinä rakas, rakas ukko! Sydän lensi kurkkuuni. Jospa tietäisit... mutta\nenhän minä uskaltanut...\n\nSeuraavana aamuna kysyi Lassi äkkiä:\n\n\"Ettekö te tahdo antaa minulle tuota huutopoikaanne apulaiseksi, Jaska?\"\n\nPistin neljä sormea suuhuni, jotten kirkasisi ilosta.\n\n\"Hm....minulla on.. .meneppäs ulos, poika!\"\n\nMinä menin, mutt'en tietystikään kauemmaksi kuin toiselle puolelle\ntuvan ovea, jonka avainreikään sovitin korvani. Soimatkoon minua tästä\njoka haluaa.\n\nJa nyt minä oikein sain kuulla, kuinka suuren arvoinen nuori mies minä\nolin talossa. En ihmettele, ett'ei Jaska tahtonut tehdä nuorta mieltäni\nitserakkaaksi kaikella tuolla ylistyksellä.\n\nOlin melkein suuren rengin veroinen. Osasin tehdä kaikkea, olin\ntottelevainen ja järjestystä harrastava. Ja sitte sai hän minusta\nkolmekymmentä kruunua vaivaishoitohallitukselta.\n\n\"Vieläkö nytkin, kun hän on päässyt edes?\" kysyi Lassi.\n\n\"Totta tosiaan, vielä vuoden ajan.\"\n\nSiinä Pohjosen Jaska rohkeasti pani omiaan, sillä viime vuodelta ei\nhän enää saanut kuin viisitoista kruunua, ja sekin vuosi loppui jo\nkahden viikon perästä. Olin vähällä syöstä sisään ja huutaa: \"Sinä\nvalehtelet!\" Mutta hiljaa, nyt puhui Lassi taas.\n\n\"Minä pidän pojasta. Paljonko tahdotte välirahoja, että hän saisi\nseurata minua jo tänään?\"\n\n\"Kellekään muulle en minä häntä antaisi mistään hinnasta maailmassa,\nmutta tehdäkseni Anderssonille palveluksen, annan pojan hänelle\nviidestäkymmenestä kruunusta.\"\n\n\"Oletteko te aivan rutihullu, Jaska? Komean hamekankaan Liisa muorille\nannan, enkä mitään muuta.\"\n\n\"Hiis vieköön, jos annan alle neljänkymmenen viiden\", arveli Jaska.\n\nKauppa-Lassi nousi ja napitti kiinni päällystakkinsa. Hän oli aivan\nvalmis lähtemään. Tarttuessaan ovenripaan sanoi hän:\n\n\"Hyvä hamekangas, kuusi nenäliinaa, saippuaa ja puoli luotia\nrotansokuria, niin on kauppa valmis, mutt'ei nuppineulaakaan enempää;\non niitä poikia maailmassa, muuallakin.\"\n\nJollei Jaska nyt olisi myöntynyt, olisin minä, niin paljo kuin häntä\npelkäsinkin, syössyt sisään ja itse sekaantunut leikkiin. Mutta Jaska\nhellitti purjeitaan ja sanoi:\n\n\"Ei niin kiivaasti, Andersson. Saakoon hän Jumalan nimessä pojan siitä\nkuin on tarjonnut, vaikka se on minulle suuri vahinko, ja vaikka pidän\npojasta kuin olisi hän omia lapsiani.\"\n\nNiin olin minä siis \"myyty\" toisen kerran elämässäni! Mutta olin\nkuitenkin oikein iloinen. Herra Jumala, nythän minusta maksettiin.\n\nTunnin kuluttua istuin minä perimmäisellä tavaralaatikolla\nkauppa-Lassin vankkureissa. Aurinko paistoi, koko luonto hymyili ja\nminun sisässäni soi ja helisi riemu. Minulla oli suuri työ pitää\nitseäni tyynenä. Mutta mäissä, kun Pollen kuormaa keventääksemme\nkävelimme, hyppelin minä korkealle ilmaan rajussa ilossani. Päästä ulos\nmaailmaan, matkustaa seudusta seutuun, nähdä uusia ihmisiä joka päivä,\nhoitaa ystävääni Pollea, olla kaukana likavesisaavista, syödä Lassin\nhyvästä eväsvakasta eikä milloinkaan enää tarvita mennä puhteella\nriihtä puimaan!\n\n\n\n\nIV.\n\nKauppa-Lassi ja minä.\n\n\nMinun täytyy esittää teille uudet ystäväni, isäntäni ja toverini,\nkauppa-Lassi ja Polle. Vielä näin monen vuoden perästä voin nähdä\nheidät edessäni, milloin tahdon, esim. sellaisina kun he olivat\nkolmisin kiivetessämme jotakin vastamäkeä ylöspäin. Kauppa-Lassi oli\nnyt vanhoilla päivillään hieman köyryselkäinen, pari tuumaa keskimittaa\nlyhyempi, mutta lujatekoinen ja tukeva varreltaan. Tasaisen lihavaa\nruumista peitti huonosti istuva, karkeasta harmaasta verasta tehty\npäällysnuttu, ja suuret jalat upposivat vielä paljo suurempiin\nkarkeisiin rasvanahkasaappaisiin, joiden varret ulottuivat hyvän matkaa\npolvien yläpuolelle. Sai olla ainakin 25 astetta lämmintä varjossa,\nennenkuin Lassin päähän pisti matkalla heittää päällystakki pois, ja\nkevyempiä jalkineita hän ei käyttänyt koskaan. Talvisin oli hänellä\nsudennahkaturkit, karva ulospäin. Karkean takin kauluksen yli kohosivat\npyöreät, hyväntahtoisen ja hyvinvoivan näköiset kasvot, ja suuri pää,\njonka runsas, vaalea tukkapeite leikattiin vanhanaikaisella tavalla\ntasaiseksi yltympäri, niin että tukan alareuna suuresti muistutti\nolkikaton räystästä. Parta ja viikset olivat punaiset, hiukan harmaita\nkarvoja joukossa, ja nenä oli karkeatekoinen ja paksu. Mutta siniset\nsilmät, suuret, älyä ja hyvyyttä loistavat silmät loivat valonsa\nyli kasvojen, yli koko ruumiinkin, kuten kesä-aurinko kultaa karua\nmaisemaa, ja kauvaa ei ollut kauppa-Lassin kanssa puhunut ja kuunnellut\nhänen pehmeätä ja ystävällistä ääntänsä, ennenkuin jo piti hänestä.\nHän voi olla iloinenkin iloisten joukossa, laskea leikkiä ja jutella,\nkaikella varovaisuudella ottaa lasin silloin tällöin; mutta minä,\njoka paremmin tunsin hänet, tiesin kuitenkin hyvin, että jokin painoi\nhänen mieltänsä, jokin, joka ei koskaan kokonaan väistynyt, ja kyllä\nhän tätä jotakin, ei vaan kauppa-asioitansa, tuumiskeli, kun hän\nväliin hiljaa ja liikkumatta istui tuntikausia kuormalla, imeskellen\npiippunysäänsä ja katsella tuijottaen eteensä, mäkiä ja metsiä, peltoja\nja järvenrantoja, näkemättä kuitenkaan kaikesta juuri mitään.\n\nPaljo hänestä pidettiin joka paikassa minne vaan tulimme hänen\nparikymmentä neliöpenikulmaa käsittävällä liike-alallaan. Etenkin\noli hän naisväen suosikki. Kun hänen mehevä \"Hyvää päivää!\"\nkuultiin pihalla, seisahtui rukki, ja navettapiika kääntyi takasin\nnavetantieltä, ja pikkutytöt nauroivat ja koputtelivat puukenkiään\nporstuassa ja pistivät kaikki sormet suuhun ja katselivat pörröisen\ntukan alta kauppa-Lassia noiden \"karamöllien\" suloisessa esimaussa,\njoilla kauppa-Lassi aina kestitsi tuvan pikkuväkeä. Ennenkuin isäntä\nitse ehti heittää kirveen kädestään ja marssia puuliiteristä sisään ja\nsanoa: \"Katsohan vaan, Andersson ulkona matkoilla! Tervetuloa meidän\ntaloon!\" olivat sekä kahvipannu että vohvelirauta tulella.\n\nSellaisissa kelpopaikoissa kului hyvä aika, ennenkuin Lassi alkoi puhua\nkaupoista. Ensin täytyi hänen tietää, kuinka vanhaemäntä jaksoi, ja\noliko lehmä, joka hänen viimeksi täällä käydessään oli saanut perunan\nkurkkuunsa, jo parantunut, ja kuinka hevoskaupat olivat luonnistaneet.\nSitten hän hetken oltuaan vaiti saattoi sanoa:\n\n\"Näeppäs vaan, kuinka teidän Liinasta on tullut suuri ja korea tyttö.\nHän kai menee rippikouluun nyt keväällä, arvaan ma?\"\n\n\"Niin pitäisi mennä. Tuo kauppa-Lassihan nyt vasta on merkillinen, kun\nnoin välittää meidän kakaroistamme!\" hymyili emäntä.\n\n\"Hamekankaan ja valkosen esiliinan ja virsikirjan ja batistinenäliinan\ntietysti olette jo hänelle hankkineet.\"\n\n\"Emme olekaan, emmepä niinkään. Täällä on kyllä käynyt kaupustelijoita,\njotka ovat tarjonneet sekä paramatta- että indiaanakangasta ja\npääliinoja uskomattoman halvasta; mutta minä olen aina sanonut:\n'Odotetaan kunnes kauppa-Lassi tulee, sillä häneltä me ostimme tytön\nkastepuvun ja häneltä ostettiin myötäjäiset, kun vanhin tytär meni\nnaimisiin'.\"\n\nSaadessaan sellaisia todistuksia siitä, kuinka lujaan hän oli juurtunut\nkansan suosioon, loistivat kauppa-Lassin pyöreät kasvot, hän puristi\nlujasti emännän kättä ja sanoi:\n\n\"Kiitoksia teille, Kaisa muori! Minä en teitä tässä kaupassa tule\npettämään. Tuo sisään laatikko, jossa on mustat kankaat, Nisse, niin\nsaamme nähdä!\"\n\nNiin toin minä sisään sen laatikon ja jälkeenpäin vielä kaksi, kolme\nlisää ja joskus, suuremmissa talonpoikaispaikoissa myimme sadankin\nkruunun edestä, ja kun olin ollut mukana jonkun aikaa ja aloin\nymmärtää tavaroita ja hintoja, niin ymmärsin minä myöskin, ettei\nLassi ketään pettänyt, ei koskaan ottanut suurempaa hintaa siltä,\njoka ei ollenkaan tavaroista mitään ymmärtänyt, kuin siltäkään, joka\nvalikoi ja tinki vallan kauheasti. Ja jos kauppahuonetta Jönsson\nja Poika tässä kaupungissa kiitetään rehellisyydestä ja ostajien\nreilusta kohtelemisesta, niin on sillä vaan lausuttu kiitokset Lassin\nliike-periaatteille.\n\nSellainen oli isäntäni. Ystäväni ja palvelustoverini Polle oli myöskin\nlajinsa parhaita, sen saatte uskoa. Se oli keskikokoinen, voimakas,\ntuttavuutemme alussa jo vanhemmalle puolelle ikäänsä päässyt,\ntummanruskea pohjanmaan hevonen, joka mäkeä ylös ja mäkeä alas kulki\nsamanlaista tasaista menoa, hätiköimättä, mutta myöskään uupumatta,\nvaikkapa perässä, tavaravaraston uudistuksen jälkeen voi ollakin\nseitsemänkymmenen viiden leiviskän paino. Piiskaa ei meillä koskaan\nollut, ja harvoin näin minä hikistä karvaa Pollen lautasilla, ja\nlihava ja pyöreä hän oli, mutta jos niin tarvittiin, voitiin valoisina\nkesäöinä yhtä menoa kulkea kahdeksan tai yhdeksän tuntia pysähtymättä.\n\nVielä muistan ensimäisen syöttöpaikkamme. Olimme ajaneet pari\npenikulmaa Pohjoistalosta, myyneet jotakin pikkutavaraa viidessä\ntai kuudessa paikassa, saaneet kuulla, ettei mitään tarvittu\nkymmenkunnassa, mutta emme olleet tavanneet yhtään niistä paikoista,\njoissa Lassin oli tapana syöttää. Niin tulimme me kauniiseen\nmäntymetsään lähellä kimaltelevaa järveä ja Lassi ohjasi vankkurit\ntiepuoleen tuuhean männyn varjoon.\n\n\"Tässä me syömme päivällistä, Nisse!\"\n\nVikkelänä kuin kala, haluten huomaavaisuudella ja avuliaisuudella\nosottaa hyväntekijälleni kiitollisuuttani, päästin minä Pollen\naisoista, otin valjaat sen selästä, sidoin sen kiinni erääseen puuhun\nja annoin eteen Pohjoistalosta mukaan ottamiamme meheviä ruohoja.\n\nSitte söimme me itse. Minä, joka olin tottunut huonon ruuan huonoimpiin\npaloihin ja ihmetteleviin katseihin, jotka terveen ruokahaluni\nilmauksia kadehtivat, minä sain nyt toisen suuren voileivän ja\nläskipalasen toisensa perästä. Ja kauppa-Lassi hymyili nähdessään\nkuinka ruoka minulle maistui.\n\n\"Syö vaan vatsasi täyteen, poikaseni, äläkä pelkää maitoputelia!\"\nkehotti hän minua.\n\nKun olimme lopettaneet, heittäytyi Lassi pitkäkseen sammaleille ja\nnukahti, sill'aikaa kun minä kävin Pollea juottamassa järvellä. Oli\nerinomaisen ihana päivä; minä olin niin iloinen, niin kiitollinen, niin\nravittu hyvällä ruu'alla, että se vuosikausia ahdistusta kärsineelle\npikku sydämelleni tuli liiaksi; minä kiersin käsivarteni Pollen\nkaulaan ja purskahdin itkemään poski Pollen ruskeata turkkia vastaan;\nnelijalkainen ystäväni suopeasti tuuppasi minua selkään, ihmetellen,\nmikä pikku ihmislasta vaivasikaan.\n\nKun kauppa-Lassi heräsi, oli Polle jo aisoissa ja isäntäni oli vaan\nastuttava kuormalle.\n\nJa niin sitä mentiin ulos avaraan maailmaan, talosta taloon,\nseudusta seutuun, talonpoikaistaloihin, joissa uunit olivat\nvalkeiksi kalkitut ja kuihtuneita koivuja joka nurkassa Juhannuksen\nmuistoina, herrastaloihin, joissa sunnuntai-iltasin tanssittiin\ntuvassa, ja nuori väki sai hyvät saaliit kauppa-Lassin päähuivi-\nja liivikangasvarastosta, ja hänen nuori apulaisensa sai toisinaan\npyörähtää itse patruunan tyttären kanssa, ja kyökissä hänelle annettiin\nkahvia leivän kanssa.\n\nTuli syksy ja talvi. Sade pieksi kasvojamme, suojus piti huolellisemmin\nkiinnittää tavaralaatikoiden yli, Polle laski päänsä päin tuulta,\nluimisti korviansa ja kiirehti vauhtia. Lumimyrskyt kietoivat mäet\nja maat nietoksiin ja olimme vähällä tarttua kinoksiin, ennenkuin\nsaavuimme siihen taloon, minne Lassi edellisenä keväänä oli jättänyt\najoneuvomme jalakset. Tuuli tunkeutui luitten ja ytimien läpi, ja pikku\nkäsiäni piti minun muutama minuutti lämmittää Pollen leveätä rintaa\nvastaan, ennenkuin ne tulivat kyllin taipuviksi avaamaan valjaita ja\nkuorman köysiä.\n\nMutta yhtä iloinen olin minä silti. Hyvät vaatteet kun oli yllä, vatsa\ntäynnä hyvää ruokaa ja isäntäni ystävälliset, hyväksyvät katseet\nperässäni, minne ikänä meninkään, ei minusta mikään tuntunut vaikealta.\n\nJa sitte tuli taas tyyntä ja kirkasta, talviaurinko pani korkeat\nkinokset tienvarrella kimaltelemaan, Polle korskui elämäniloaan ulos\nhärmäiseen luontoon ja suuri kulkusemme helisi iloisesti.\n\nKaupungeissa täydensimme varastoamme niillä tavaroilla, jotka\nolivat vähissä tai loppuunmyydyt. Lassi myi sangen paljon ja oli\nsäännöllinen suorituksissaan, niin että kauppiaat olivat hänelle varsin\nkohteliaita, kestitsivät meitä kaikin tavoin, taputtivat Lassia olalle\nja kutsuivat häntä \"patruuna Anderssoniksi\" ja \"rakkaaksi ystäväksi\".\nJa puotiapulaiset, \"puukhollarit\", kumarsivat syvään isännälleni,\nja antoivat minulle suuria pussillisia viikunoita ja rusinoita, kun\nselvästi huomattiin, että Lassi piti minusta paljon ja kohteli minua\nkuin omaa poikaansa.\n\nEräänä helisevänä helmikuun pakkaspäivänä kuljimme me Hallannin\nautioilla kanervakankailla. Lumi narisi anturoiden alla, ja jääpuikkoja\nriippui Pollen leuvasta ja Lassin punasenharmaasta parrasta. Minä\nmakasin kyyristyneenä isäntäni selän takana hevosloimi hartioillani...\nÄkkiä Lassi säpsähti ja kiristi ohjaksia niin että Polle pysähtyi.\n\nMinä katsahdin ylös, mutta en nähnyt mitään muuta kuin aution kankaan\nylt'ympäri ja tienvieressä kuljeksivan veitsenterottajan kelkkoineen ja\ntahkoineen, ja pitkän, laihan, mustaverisen ryysyisen naisen, joka veti\nkelkkaa nuorasta.\n\nMikä isäntääni vaivasi? Hän värisi kuin kuumeessa ja katseli tuijottaen\ntuota vaivaista paria. Nainen katsahti Lassiin, hämmästyi ja kuiskasi\nnopeasti muutaman sanan seuraajansa korvaan. Tämä nyökäytti päätään\nja jatkoi matkaansa eteenpäin, kun taas nainen tuli meidän luoksemme.\nLähemmäksi tullessaan näytti hän niin kamalalta ja kurjalta että\npelästyin. Hän väänsi suunsa vastenmieliseen irviin ja sanoi käheällä,\nrämisevällä äänellä:\n\n\"Sinä ajat omalla hevosellasi sinä, ja sinulla on renki ja turkit.\nSe on kaunista, se! Ja minä kuljen tässä ryysyisenä ja palelen, enkä\ntoisena iltana tiedä, missä toisena saan yösijan. Sinä voit hyvin ja\nleukasi on paksu, mutta minulla ei toisinaan koko päivään ole palaa\nsuuhuni panna, kuuletko!\"\n\nLassi kyyristyi kokoon, painoi päänsä alemmaksi ja sanoi melkein\nkuiskaten:\n\n\"Kenen tahdosta tämä näin on, Leena?\"\n\n\"Hoo, minunpa tietysti, jolla ei ollut järkeä pysyä luonasi kauempaa,\nvaan joka juoksin tieheni tuon toisen roiston kanssa. Kukapa olisikaan\nvoinut uskoa, että sinä, senkin tyhmyri, menestyisit niin hyvin. Jospa\nsen olisikin arvannut! Tuntuisipa somalta olla kauppiaanrouva, Lassi!\"\n\n\"Mitä hyötyä on puhua olleesta ja menneestä?\"\n\n\"Tarvitsetko sinä jotakin?\" sanoi Lassi, ja äänestä kuului kuin olisi\nhän ollut itkuun purskahtamaisillaan.\n\n\"Josko minä tarvitsen jotakin! Etkö sitä voi nähdä, sinä pässinpää!\nSano minulle mitä minä en tarvitse, Lassi!\"\n\nLassi laski ohjat viereensä, otti vanttuut, kädestään ja veti esiin\nlompakkonsa. Siitä hän otti viisi kymmenen kruunun seteliä ja antoi\nhänelle, kuiskaten:\n\n\"Turhaa on meidän puhella keskenämme. Jumala sinua auttakoon,\nnaisparka!\"\n\n\"Hohoo, vai olet nyt tullut körttiläiseksikin. Hyvästi! Kun sinua\ntarkemmin katson, niin enpä sentään olisi voinut tuollaisen luokse\njäädä.\"\n\nJa niin kiirehti hän eteenpäin saadakseen kiinni seuralaisensa.\n\nOlin sekä kummastunut että pelästynyt. Kuka oli tuo nainen, joka\nuskalsi noin puhua Lassille ja jolle tämä kuitenkin antoi viisikymmentä\nkruunua?\n\nPäivällistä syötäessä kestikievarissa ei Lassi ollut entisensä\nkaltainen. Emäntä kysyi silkkihuiveja ja Lassi sanoi ettei meillä\nsellaisia ollut, vaikka juuri olimme kaupungista ostaneet kaksikymmentä\nkappaletta. Sitte otti hän ryypyn ja laitti itselleen suuren voileivän.\nMutta haukattuaan pari palasta lykkäsi hän sen luotaan ja sanoi:\n\n\"Syö sinä, Nisse!\"\n\nSeuraavana yöni makasimme eräässä torpassa, missä meille oli tehty sija\nporstuanperäkamariin. Olin juuri nukkumaisillani, kun Lassi huokasi\nsyvään ja sanoi:\n\n\"Nils!\"\n\n\"Mitä, isäntä? Polle on saanut vettä ja loimi on myöskin selässä.\"\n\n\"Ei ole siitä nyt kysymys. Tuo nainen, jonka kohtasimme tiellä, oli\nkerran minun vaimoni, ja kauniimpaa naista et ole koskaan nähnyt, ja\nhän petti minut samalla viikolla kun me vihittiin ja karkasi tiehensä\ntuon kanssa, joka veti tahkoa kelkassa.\"\n\nMinä tulin aivan hämmästyksiini, mutta minusta tuntui kuin olisi\npitänyt jotakin sanoa.\n\n\"Herra Jumala! Onko se mahdollista!\"\n\n\"Niin että nyt tiedät, Nisse, että kauppa-Lassi on nähnyt ja kokenut\njotakin, joskin hän nyt ajaa omalla hevosella turkkeihin puettuna.\"\n\nSiitä päivästä minä vielä lujemmin liityin kauppa-Lassiin; tiesin nyt\nmitä hän ajatteli katsella tuijottaessaan kummallekin puolelle tietä\nkumminkaan näkemättä mitään.\n\nYhä enemmän ja enemmän minä \"tulin liikkeeseen sisälle\", ja parin\nvuoden perästä olin minä vähitellen saanut haltuuni kaikki liikkeessä\ntarvittavat kirjotustyöt. Eihän meillä mitään laajaa kirjeenvaihtoa\neikä kirjanpitoa juuri ollutkaan! Tilaukset ja ostot teki Lassi itse\nkaupungissa käydessään. Ainoastaan harvoin kirjotettiin jollekin\nkauppiaalle kirje, että hän lähettäisi meille jotakin tavaraa, mikä oli\nloppunut kesken. Laskuja me kirjotimme harvoin; kun syksyllä palasimme\nkarhusi Lassi maksun keväisistä ostoista ja päinvastoin. Jollei sitä\nsaatu, tyytyi hän pieneenkin suoritukseen ja kirjoitti rästin muistiin.\nHiukan tosin näin menetellen hävittiin, mutta ei läheskään niin paljo\nkuin nyt hävittäisiin, jos liikettä samalla tavalla hoidettaisiin.\nTalonpojat pysyivät silloin taloissaan ja palvelijat harvoin muuttivat\npois syntymäpitäjästään. Kirjotustyö rajoittui siis melkein yksinomaan\nrästikirjaan. Minulla on vielä useita sellaisia tallella. En tahtoisi\nnäyttää sitä konttoristeilleni. Ei siinä mikään muistuta tavallista\nreskontraa, jossa jokaisella ostajalla on oma konttonsa. Ei, me\nkirjotimme päivämäärän ja ostajan nimen ja mitä hän oli saanut ja mitä\nse maksoi, ilman viivoja ja numerosarekkeita, rivi rivin perästä kuten\nkirjeessä, ja senvuoksi ei eri määriä koskaan voinut laskea yhteen\ntavallisella tavalla, koskeivät ne olleet toistensa alla, vaan ne\nlaskettiin yhteen päässä, mikä tuotti paljon vaivaa, varsinkin siihen\naikaan kun oli vielä \"riikintalareita\", \"killinkejä\" ja \"runstykkejä\"\nliikkeessä. Sitte vedettiin paksu viiva \"konton\" alle, ja seuraava\nostaja merkittiin samalle sivulle. Mitään luetteloa näiden monien\nsatojen aivan sekaisin olevien konttojen käyttämiseksi ei meillä ollut;\nsama henkilö voi kirjaan olla merkittynä seitsemässä kahdeksassa eri\npaikassa, ja näiden löytämistä ei mikään muu auttanut kuin muisti,\nmutta en muista tämän meitä koskaan hetkeksikään pettäneen.\n\nKassakirjan piti Lassi aivan tarpeettomana laitoksena. Kun joku\nostaja maksoi, vedettiin risti määrän yli, ja kun Lassi tahtoi saada\nselkoa liikeasemastaan, laski hän kauppamiesten hänelle jättämistä\ntilauskopioista yhteen, paljonko hän oli heille velkaa; tämä\nvähennettiin säästöpankkikirjojen ja kassan määrästä, ja saatuun\njäännökseen lisättiin tavaravaraston arvo ja ulkona olevat saamiset.\nTunnissa voi hän siten saada selvän liikkeen tilasta, ja sitä en voi\nminä minun liikkeessäni, vaikka meitä on kolme miestä konttorissa.\n\nNiin vierivät vuodet kunnes olin yhdeksäntoista. Nyt minä istuin\nkuorman etupuolella, ja kauppa-Lassi makasi kyyristyneenä minun\ntakanani, hakien tuulen suojaa minun selkäni takaa, joka oli tullut\nvarsin leveäksi ja vahvaksi. Huomaamattamme olivat osat vaihtuneet,\nniin että minä nyt juttelin ja hoidin liikkeen kun tupaan tulimme, kun\ntaas Lassi istui uunin edessä ja jakoi makeisia lapsille.\n\nLassi-kauppiaan selkä köyristyi yhä enemmän, tukka ja parta olivat\naivan harmaat, ja hän jäi kernaasti kuorman päälle ahteissakin\nkun ne eivät olleet varsin jyrkkiä. Pollenkin otsaan oli tullut\nharmaita karvoja; hän kompastui toisinaan epätasaisella tiellä ja\nkauransyönti ei enää käynyt samassa tahdissa kuin ennen. Meillä oli\nnyt ruisjauhosäkki mukana vankkureissa, ja levähdyspaikassa koetettiin\njauhoappeella pitää vanhaa uskollista palvelijaa voimissa.\n\nKoskaan ei sanaakaan minun palkastani, koskaan ei ajatusta jättää\nvanhentunut ystäväni. Eikö minulla, kuten Pollellakin, ollut kaikkea,\nmitä tarvitsin, ja lisäksi vielä kiitollisuutta ja rakkautta!\n\nOli kulunut joulu v. 1853. Kauppa-Lassi ei ollut oikein terve koko\ntalvena. Hän tahtoi pitää pitkiä pysähdyksiä ja kernaasti levätä\npäivänkin milloin siellä milloin täällä. Öisin hän yski ja oli käheä\npäivisin. Niin tulimme eräänä tuimana tammikuun iltana erääseen\nparhaammista levähdyspaikoistamme, Peltoniemen lautamiestaloon. Lassi\nei puhunut montaakaan sanaa, vaan meni heti nukkumaan. Aamulla minä\nherätin hänet kello seitsemän.\n\n\"Ole rauhassa, Nisse. Me lähdemme vasta yhdeksältä, Polle oli illalla\nniin väsynyt\", sanoi Lassi ja nukkui taas.\n\nKun minä yhdeksän tienoissa jälleen herätin hänet vastasi hän\npuolinukuksissa:\n\n\"Odota vielä vähän. Nils; minä olen niin väsynyt.\"\n\nMe olimme siellä sen päivän, ja seuraavana aamupäivänä huusi Lassi\nminut luoksensa.\n\n\"Jumala tietäköön, mikä minua vaivaa, Nils, mutta minun täytyy levätä\npari päivää, Aja sinä pitäjän toinen osa, niin olen kyllä terve taas,\nkun palaat\", määräsi Lassi.\n\nRaskaalla sydämellä minä yksin istuin kuormalle, eikä minulla ollut\nmitään lepoa ennenkuin kahden päivän perästä taas ajoin lautamiehen\ntaloon. Heitin ohjat Pollen selkään ja juoksin tupaan.\n\n\"Kuinka Lassi jaksaa?\"\n\n\"Hän on pahasti kipeä, ja on kovin sinua odottanut\", sanoi lautamies.\n\nKun olin saanut Pollen talliin ja menin Lassin luo, valtasi minut tuska\nja kauhu. Kuolema oli jo painanut leimansa kauppa-Lassiin. Pyöreät\nlihavat kasvot olivat vajonneet kokoon, iho oli keltainen, ja vapiseva\nkäsi, jonka hän minulle ojensi, oli kylmä ja voimaton.\n\n\"Hyvä että tulit, Nisse... odotan kirkkoherraa ja nimismiestä...\nkauppa-Lassilla on pian loppu käsissä... tahdon tehdä testamentin,\nNils... \", kuiskasi hänen käheä äänensä.\n\nMinä lankesin polvilleni vuoteen viereen ja kyyneleni vuosivat. Hänhän\noli ainoa ystäväni maailmassa.\n\nKirkkoherra tuli ja nimismies tuoden paperia, kynän ja mustetta.\n\nSelvästi, vakavasti vaikka heikolla äänellä määräsi kauppa-Lassi\nomaisuudestaan ja hän teki sen yksinkertaisesti kylläkin. Minun piti\nsaada kaikki... Hevonen ja vankkurit, tavaravarasto ja saatavat\nja säästöpankkikirjat, kaikki tulivat \"minun rakkaalle nuorelle\napulaiselleni, nuorukaiselle Nils Jönssonille, joka uskollisesti on\npalvellut minua useita vuosia.\"\n\nTuskan katkerimpanakin hetkenä on suloista niinkauvan kuin tunteet ovat\nnuoret ja lämpimät ja epäitsekkäät.\n\nOlen vielä tänä päivänäkin ylpeä ajatellessani, ettei tämän testamentin\nkuuleminen, joka minusta, köyhästä, myydystä ruotupojasta, teki\nvarakkaan miehen, silloin minussa hetkeksikään herättänyt muuta iloa,\nkuin minkä tunsin sen johdosta, että tiesin olevani hyväntekijälleni\nrakas. Tuo suuri, hämmästyttävä todistus siitä, kuinka paljon hän piti\nminusta, lisäsi vaan minun tuskaani hänen kadottamisestaan. Minä laskin\npääni tyynylle hänen päänsä viereen ja nyyhkytin:\n\n\"Se on liian paljon, Lassi! Tulkaa Jeesuksen tähden vielä terveeksi ja\npitäkää se itse vielä monta vuotta!\"\n\nHän huokasi raskaasti, puristaessaan kättäni.\n\n\"Kiitos sinulle, Nils, hyvästä seurasta! Olet ollut uskollinen ystävä,\nja minä toivon... että sinun käy hyvin... nyt kun tulet itsenäiseksi\nmieheksi. Älä itke, Nils! Minä... tunnen hyvin... että nyt kauppa-Lassi\nlähtee... viimeiselle matkalleen...\"\n\nKoko sen päivän ja seuraavan yön istuin minä vuoteen vieressä pitäen\nvanhan ystäväni kättä omassani. Ennenkuin kirkkoherra meni, oli hän\nripittänyt Lassia, puhunut vakavasti hänen kanssaan ja antanut hänelle\nPyhän Ehtoollisen. Se oli lapsensielu, joka keskustelun aikana kokonaan\navautui papille. Mitään maailman silmissä pahaa hän ei koskaan ollut\ntehnyt, mitään häijyä hän harvoin oli ajatellut; mutta ijankaikkisuuden\novella hän tunsi, ettei tämä ollut kylliksi, että tämän elämän huoli\nliian paljon oli kääntänyt hänen mieltään ainoasta tarpeellisesta, jota\nhänen hurskas mielensä tosin ei koskaan ollut päästänyt näkyvistään,\nmutta ei myöskään tavotellut tärkeimpänä kaikesta.\n\nOnneksi istui kauppa-Lassin kuolinvuoteen ääressä innokas,\nlämminsydäminen pappi, ei mikään virallinen palkkapaimen. Lempeinä,\nsuloisina, lohduttavina hänen sanansa lankesivat tuohon levottomaan\nsydämeen.\n\nAina toisinaan yön pitkien, hiljaisten hetkien kuluessa mainitsi Lassi\nminua nimeltä ja teki suullisia lisäyksiä testamenttiinsa.\n\n\"Nils!\"\n\n\"Mitä, isäntä?\"\n\n\"Patamäen Juhon nuoren vaimon ei tarvitse maksaa mitään silkkisaalista,\njonka hän osti minulta. Olen ollut hänen kumminsa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oletko valveilla, poikaseni?\"\n\n\"Kuinka voisitte luulla minun saattavan nukkua, Lassi?\"\n\n\"Että sinä et koskaan myy Pollea ja että päästät hänet mailmasta,\nennenkuin hän tulee liian heikoksi, sen minä tiedän?\"\n\nKun hän mainitsi tuon vanhan uskopalvelijan, kolmannen seurastamme,\ntarttui ääni kurkkuuni; en voinut vastata, puristin vaan hänen\nkättänsä, ja Lassi nyökkäsi ymmärtäneenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vielä yksi asia, Nils!\"\n\n\"Mitä sitte, isäntä?\"\n\n\"Jos tapaat... tai kohtaat... tai saat kuulla... että hän on suuressa\nhädässä... nainen, jonka kohtasimme kankaalla... niin tee hänelle...\nniinkuin minä olisin tehnyt...\"\n\n\"Sen lupaan.\"\n\nAamun koittaessa kauppa-Lassi nukkui, tyynesti ja hiljaa, ja\nkolmen päivän perästä haudattiin hän pitäjän kirkkotarhaan. Mitään\nruumisvaunuja ei maaseudulla siihen aikaan käytetty, vaan minä\ntyhjensin vankkurit ja ajoin kauppa-Lassin hautaan hänen omalla\nPollellaan.\n\nKun arkku porstuan ovella nostettiin vankkureihin, käänsi Polle vanhan\npörröisen päänsä sivulle ja hirnahti, ja kun hän sitte lähti liikkeelle\nponnistaen tapansa mukaan, raskaat vaunut liikkeelle saadakseen, ja\ntunsi kuinka keveä kuorma nyt oli, pudisti hän päätään eikä nähtävästi\nvoinut ymmärtää, kuinka asiat olivat.\n\nKauppa-Lassin haudalla seisoo nyt suuri graniittipatsas, jossa on hänen\nnimensä kultasilla kirjaimilla ja myöskin joitakin sanoja kaipauksesta\nja kiitollisuudesta. Ja vaimoni ja lapseni ovat tälle haudalle\npolvistuneet ja koristaneet sen kallisarvoisilla seppeleillä, jotka\nminä olen kyyneleilläni kostuttanut.\n\nHeinäkuun II päivä 1855 meni Polle hautaansa tuskattomasti, lihavana\nja kiiltävänä ja uudet kengät jaloissa, menettämättä edes niin paljoa\nkuin yhtä jouhea harjastaan ja Patamäen Juhon vaimo on saanut sekä\nsilkkisaalin että kokonaisen hamekankaan. Ja hän, jota kauppa-Lassi\nkerran rakasti ja joka petti hänet, hänet olen minä etsinyt ja\npelastanut hänen viimeiset vuotensa pakkasesta ja nälästä.\n\nMutta jos löytyy joku, joka voi sanoa, mitä minä vielä voin tehdä\nsaadakseni hyväksyvän hymyilyn leviämään kauppa-Lassin kasvoille, kun\nse kirkastuneena katselee alas taivaasta, kunnioittaakseni parhaan\nihmisen muistoa, minkä elämäni tiellä olen tavannut, niin minä aina\ntulen olemaan hänelle suuressa kiitollisuuden velassa.\n\n\n\n\nV.\n\nKuinka minä sain \"jalat oman pöydän alle\" ja kuinka taas menetin\nitsenäisyyteni.\n\n\nAamiainen hautauspäivän jälkeen lautamiehen talossa tuntui raskaalta.\nEnnen päivän koittoa olin jo pannut kuorman kuntoon ja ruokkinut\nPollea. Minun piti nyt yksin alkaa kauppamatkani.\n\nIstuimme synkkänä talviaamuna ison tuvan pöydän ääressä, lautamies,\nemäntä, minä ja lapset, niiden joukossa kalpea, neljäntoistavuotias\nHanna, joka aina oli saanut suurimman osan kauppa-Lassin karamelleista.\n\n\"Syöhän nyt hiukan, Nils!\" kehotti emäntä. Minä kiitin, mutta palat\ntuntuivat niin suurilta kurkussani, että olin vähällä tukehtua.\n\n\"No, kuinka sinä nyt aiot järjestää asiasi? kysyi lautamies.\n\n\"Niistä ei mitään hätää. Teen kauppaa ja myyn, kuten teimme Lassin\nkanssa... (tässä nousivat kyynelet silmiini) ja maksan ajallaan laskut,\nniin luonnistaa kyllä hyvin.\"\n\n\"Niin, voinpa kyllä arvata, ettet sinä mistään muusta tiennyt.\nKatsohan, testamentti pitää valvoa ja sitte pitää sinulle asettaa\nholhooja, kunnes olet täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta.\"\n\nMinä aivan hämmästyin kuullessani näistä lainopillisista\nmuodollisuuksista, mutta asia saatiin helpostikin järjestetyksi,\nkun lautamies otti huolekseen sekä testamentin valvomisen että\nholhoojatoimen. Tästä jälkimäisestä ei hänellä ollut mitään vaivaa,\nsillä minä hoidin itse itseni ja asiani ensi hetkestä alkaen.\n\nPian seisoi Polle valjaissa. Oli terävä pakkanen ja kuorman päällä oli\nLassin sudennahkaturkki, mutta kunnioitus isäntävainajaani kohtaan\nei sallinut minun heti käyttää tätä osaa omaisuudestani. Pari päivää\njälkeenpäin kun pakkanen yhä kiihtyi, voitin kuitenkin epäilykseni ja\nkääriydyin tuohon lämpimään verhoon.\n\nNuoren mieli on kevyt ja helposti unohtava. Syvä ja vakava suruni\nhaihtui sitä mukaa kuin kevät läheni, ja kun kesä kaikessa\nkauneudessaan saapui, oli katkera kaipaus väistynyt syvän\nkiitollisuuden tieltä, kiitollisuuden tuota rakasta kunnioitettua\nmuistoa kohtaan, joka vielä asuu kuusikymmenvuotiaankin rinnassa.\n\nMinun onnistui päästä kansan suosioon ja yleensä sujuivat asiani varsin\nhyvin. Olin tyytyväinen ammattiini, iloitsin elämästä, iloitsin, kun\nvoin hiukan auttaa siskojanikin.\n\nSanonpa, että olin ylpeä kun ensi kerran kauppiaana omalla hevosellani\najoin kotikylääni. Se oli syyskuussa ensimäisenä vuotena. Olin ottanut\nparhaat vaatteet ylleni ja ostanut komean herraspiiskan, juuri tätä\ntilaisuutta varten. Siten ajoin minä kylätietä, ylpeänä kuin kuningas\nja paukutin piiskallani, niin että Polle, joka oli vallan tottumaton\nsellaiseen, varottavilla päänpudistuksilla osotti suurta mielipahaansa.\nAh, tuollahan kulkivat eläimet laitumella ja tuolla oli uusi painos\nminusta itsestäni, pieni ryysyinen pojan vekara liian suurissa\npuukengissä ja täysikasvuisen miehen paikatussa takissa ja katseli\nuteliaasti minua. Oh, miten tunsinkaan itseni suureksi!\n\n\"Tulehan tänne, pojuseni!\"\n\nHän tuli ja sai kaksikymmentäviisi äyriä. Paljo muistoja juolahti\nmieleeni.\n\n\"Pelkäätkö sinä kyläsonnia, poika?\"\n\nHän tuli lähemmäksi kuormaa ja kuiskasi tuskan ilme katseessaan:\n\n\"Niin hirveästi, mutta älkää sanoko kellekään.\"\n\nHopp, Polle!\n\nJoka tuvassa kävin minä tervehtimässä. Kaupasta ei paljoakaan tullut,\nmutta sitä enemmän hyväilivät minun nuorukaisen turhamielisyyttäni\nkuiskaukset. \"Ei, katsohan vaan, millainen mies tuostakin on tullut!\"\nja \"onko mahdollista, että tuo on Hakalan Juhon poika!\"\n\nSiskot minä myöskin hain käsiini ympäri pitäjää. Hanna oli\nseitsemäntoista vuotias ja sai jo palkkaa, Johannes oli viidentoista\nja oli juuri keväällä päässyt viimeisestä paikasta, missä hän oli\n\"myytynä\". Enempää kuin ruuan ja muutamia vaaterääsyjä ei hän nytkään\nsaanut palkakseen, mutta hän oli vapaa ja määräsi itse kohtalonsa.\nMolemmat saivat vaatteita ja rahoja minulta. Mutta pikku Emma, hän\noli vasta yhdentoista ja hänen oli vielä monta vuotta pysyminen\norjuudessa. Kuitenkin teki suuri pala rintasokeria hänet iloisemmaksi,\nkuin kumpikaan muista oli tullut, ja myöhemmin sain kuulla, että suuri\nsilkkihuivi, jonka lahjoitin talon emännälle ja lupaus pitää huolta\npikku siskoni vaatteista, paljon olivat parantaneet hänen asemaansa.\n\nHaudat? Ah, niitä tietysti ei kukaan ollut hoitanut. Kummut olivat\ntasotetut maan tasalle, ja siihen paikkaan, missä muistin niiden\nolleen, oli lukkari pannut lehmänsä liekaan...\n\nLuottamus ja kauppa kasvoivat, elämänvaatimukseni niiden mukana, ja kun\ntulin kauppalaan tai johonkin muuhun suurempaan paikkaan, söin minä\nateriani herrasväen ruokasalissa.\n\nEräänä päivänä, heti sen jälkeen kun olin ottanut tämän ylpeän tavan,\nistuin yksinäni suuren pöydän ääressä, jonka toisessa päässä iloinen\nseurue nuoria miehiä söi päivällistänsä. He olivat hyvin \"liikutettuja\"\nja lopulta tuli yksi heistä minun luokseni ja sanoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta herra istuu niin yksinään kuin huuhkaja\nhävitetyssä kaupungissa. Emmekö voi asettua yhteen istumaan? Nimeni on\nStrömberg, kersantti.\"\n\n\"Kiitoksia, minä olen kauppias Nils Jönsson.\"\n\nJa niin tulin minä tutuksi postikirjurin ja nimismiehen kirjurin ja\nerään toisen kersantin ja vielä parin muun herran kanssa ja monen\npunssipullon kanssa, jonka tavaran kanssa minun tuttavuuteni tähän\nasti oli ollut hyvin pintapuolinen. Ja sitte juotiin ensimäiset\nveljenmaljat, millä minua on kunnioitettu koko elämäni aikana.\n\nAluksi olimme vaan puoliveljiä tai velipuolia, niin ymmärtäen että he\nsanoivat minua sinuksi ja minä sydämeni kainoudessa heitä herroiksi,\nmutta lopulta minä perehdyin uuteen korkeaan asemaani.\n\nJa sitte tulivat kortit esille ja enemmän punssia, ja sitte alkoi sali\nkutistua kokoon ja tuli hirmuisen pieneksi... uudet veljet alkoivat\nsilmissäni keinua ylös ja alas... ja sitte katosi kaikki.\n\nYöllä minä heräsin hienossa sängyssä pitsilakanain välissä, ja päässäni\ntuntui kuin olisi siellä ollut tekeillä joku suurehko rakennustyö.\nOnnistuin lopulta saamaan käsiini takkini, jonka taskussa minulla\noli tulitikkulaatikko. Ja sitte lompakon, jossa minulla oli 400\nriikintalaria erään laskun maksamista varten. Niistä oli poissa\n250! \"Kalliiksi tulee moukan seurustella herrojen kanssa\", ajattelin\nitsekseni, kun tämän pelihäviöni huomasin.\n\nMutta paljo surullisemmaksi tulin hoiperreltuani talliin ystäväni\nPollen luo. Ovi oli auki yön terävässä pakkasessa, vällyt ja valjaat\nvarastettu, eikä Polle ollut saanut ei märkää eikä kuivaa sitte\nedellisen päivän päivällisajan. Hän käänsi vanhan, harmaantuneen\npäänsä minuun päin ja katseli minua syvillä viisailla silmillään\naamun kalpeassa hämärässä. Sain kyyneleitä silmiini kun ajattelin\nkauppa-Lassin suullista testamenttia vanhaan uskopalvelijaansa nähden.\n\nKaksi tuntia sen jälkeen ajoin minä ulos kauppalasta itse varsin\nviheliäisenä, mutta Polle sentään jotenkin hyvässä kunnossa. Kadulla\nkohtasin erään uusista veljistäni.\n\n\"Terve, Jönsson! Kiitos eilisestä! Ikävää, että sinulla oli niin\nriivatun huono onni. Tänä iltana me tarjoomme revanssia!\" huusi hän.\n\n\"Kiitoksia vaan, mutta sitä minä en uskalla juoda, minulla on vielä\nkylliksi punssista\", vastasin minä kohteliaasti.\n\nTapaus harmitti minua kovasti, enkä saanut tavallista hyvää tuultani\ntakasin ennenkuin pääsiäisen aikaan saavuin Peltoniemeen ja vietin\njuhlapäivät vanhojen ystävieni luona, joita en ollut nähnyt kahteen\nvuoteen eli siitä asti kuin Lassi kuoli.\n\nLautamies ja minä istuimme heti sohvalle tupakamariin ja aloimme\nhaastella niinkuin vanhat ymmärtäväiset miehet ainakin ja Leena emäntä\ntarjosi kahvia.\n\nKun katsahdin ylös, seisoi nuori tyttö kynnyksellä tuvan ja kamarin\nvälissä. Hän oli pitkä ja solakka, ja vaaleita, suoria, tavattoman\nkauniita kasvoja ympäröi kullankeltainen tukka.\n\nMinä nousin ylös ja aloin hämilläni pyöritellä lakkia peukaloitteni\nvälissä.\n\n\"No mitä nyt?\" sanoi lautamies.\n\n\"Neiti...?\", änkytin minä.\n\n\"Ha ha haa! Istu, pöllöpää! Etkö tunne tyttöä, Hannahan se on, tiemmä!\"\n\nOliko se mahdollista? Oliko kahdessa lyhyessä vuodessa pienestä,\nkalpeasta Hannasta voinut tulla noin suuri kaunis tyttö!\n\nSiitä tuli iloinen pääsiäinen. Me ajoimme kirkolle. Me koristimme\nLassin haudan niin hyvin kuin taisimme. Me kuljeskelimme metsissä ja\nmailla ja iloitsimme heräävän luonnon ensimäisistä elonilmauksista, ja\nkun minä viimein lähdin tieheni, tuntui kuin olisi jotakin ollut särkyä\nsisässäni.\n\nMutta Peltoniemeen en minä kuitenkaan palannut moneen vuoteen.\n\nOnnea oli minulla enemmän kuin koskaan olin uskaltanut toivoa.\nEttä minä kiertelin maanteitä niin kauan, riippui enimmäkseen\ntaikauskoisesta pelosta, että onni kääntyisi, jos vakinaiseksi\nkauppiaaksi asettuisin. Mutta kun Gustafsson tuolla Rantakadun varrella\nteki konkurssin ja pesänhoitajat lupasivat myydä koko kauppavaraston 30\nprosentin alennuksella, silloin tein päätöksen, enkä sitä ole katunut.\n\nKyllä on sentään hyvin helppoa päästä herraksi, kun vakavasti yrittää.\nVuoden päästä ei minun ja kaupungin muiden herrojen välillä ollut\nmitään erotusta, kun minä vain — olin vaiti. Mutta kun minä sanoin\njotakin, tuli siitä helposti jotakin moukkamaista. En nyt tarkoita\nitse murretta, mutta minulla oli sanoja, joita jotkut herrasväet eivät\naina oikein ymmärtäneet, ja heillä taas oli mutkikkaita lauseparsia,\njoita minä en käsittänyt. Mutta parempain ihmisten joukossa voi olla\nkauankin sanomatta sanaakaan. Äskettäin oli täällä varatuomari, joka\nosasi olla vaiti niin kauan ja niin hyvin, että hänestä viimein tuli\nlääninkamreeri ja valtiopäivämies.\n\nVaatteet myöskin paljon edistivät herraksi tulemista. Heti kun\ntulin tänne, aloin arkipäivinäkin käyttää pitkäraitaisia housuja ja\navorintaista liiviä. Tulin veljeksi hyvin monen kunnon miehen kanssa\nilman että se maksoi minulle äyriäkään, ja kun minä istuin ravintolassa\ntotilasi edessäni, ei pian yksikään ihminen voinut huomata, että minä\nolin ollut paimenpoikana ja ruodilla ja kulkenut rihkamakaupustelijana\npitkin maata.\n\nLiike meni auttavasti kylläkin. Alussa se kyllä ei tuottanut\nniinkään paljoa kuin vankkurit ennen muinoin, mutta se parani\npian, ja kun Göteborgin ja Malmön tukkukauppiaat kirjottivat\ntäkäläiselle yksityispankille ja kysyivät, minkälainen Nils Jönssonin\nvarallisuudentila oli vastattiin heti: \"Hyvä\".\n\nHyvässä asemassa olevat nuoret miehet ovat siksi harvinaisia otuksia\ntässä maailmassa, ettei ole varaa antaa heidän käydä irtaimina ja\nvapaina, vaikkakin he olisivat mäkituvassa syntyneet, eivätkä ikänä\nmitään koulua tai akatemiaa nähneetkään.\n\nJa niin huomattiin, että vanhemmilla tuttavillani, joilla oli lentoon\nvalmiita tyttäriä, myöskin oli milloin hirvenpaistia, milloin pyitä,\nmilloin muutamia aivan erinomaisia rapuja, joita pyysivät minun\nkaikessa yksinkertaisuudessa jakamaan kanssansa. Itserakas en luule\nkoskaan olleeni, mutta kun isä äkkiä muisti täytyvänsä heti kirjottaa\nmuutamia välttämättömiä liikekirjeitä ja äiti myöskin sai asiata ulos\nja minä sain istua tuntikausia kahdenkesken heidän rakastetun lapsensa\nkanssa, niin suodaan minulle ehkä anteeksi arveluni, etteivät he olisi\nepätoivoon joutuneet, vaikka olisinkin tahtonut päästä sukulaisuuteen\nheidän kanssaan.\n\nÄlkää luulko, että minä olin tunteeton mamsellien suloille (neitisanan\nyleinen käytäntö keksittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin). Silloin\ntekisitte minulle suuresti vääryyttä. Mutta kaikesta ystävällisyydestä\nja kohteliaisuudesta huolimatta tunsin itseni vieraaksi ja noloksi.\nMeidän erilainen nuoruutemme ja kasvatuksemme tekivät meistä mielestäni\nvallan eri rodun. Ihastuksella kyllä katselin valkeiden, kauniiden\nsormien leikkimistä pianon koskettimilla, mutta en uskaltanut\nkäydä lähemmäksi, koska pelkäsin että minut pantaisiin kääntämään\nnuottilehteä, ja nuottilehteä taas en uskaltanut kääntää senvuoksi,\nett'en koskaan voinut oppia käsittämään, milloin sivu oli soitettu\nloppuun.\n\nKun olin kotona konttorissa ja puodissa, tai kun öisin maatessani\ntuumailin, kun minun muuten kyllä erinomainen uneni ei tahtonut\nriittää, olin toisinaan puoleksi päättänyt heittää kaiken\ntalonpoikais-ujouden pois ja lähestyä jotakin noista hienoista\ntytöistä, joilla oli kapeat, valkoset sormet, miellyttävät liikkeet,\nkaikuva nauru ja vilkas puhelu. Olinhan minä jo päässyt kappaleen\nmatkaa eteenpäin sivistymisen tiellä, olin luopunut monesta\nlausetavasta ja sananparresta, jotka olivat herättäneet huomiota, mikä\nmielestäni ei ollut pelkästään imartelevaa laatua, ja minä tunsin jo\nkortit ja osasin \"lyödä ulos\" melkein kuin muutkin. Ja ehkäpä \"hän\"\nsitte voisi auttaa minua muussa mikä vielä oli tarpeellista.\n\nJa niin kuvailin minä, mäkitupalaispoika, myyty ruotulainen, itselleni\nelämää hienossa herrasperheessä, missä minä itse olin herra, ja minne\nminä päivän vaivojen jälkeen pakenin levätäkseni, pari pyöreitä,\npehmosia, valkeita käsivarsia saman kaulan ympärillä, joka niin usein\noli niskassaan tuntenut Pohjosen Jaskan ruskean nyrkin puristuksen.\n\nMutta en ollut vielä uuteen asemaani kasvanut; aina kun satuin silmä\nvasten silmää jonkun tuollaisen haaveksimani olennon kanssa, niin\ntuntui, ei niin paljon enää kainoutta ja saamattomuutta, vaan kuin\nolisi hän ollut jotakin aivan toista sukua kuin minä, ja kuin olisin\naikonut pyytää jotakin luonnotonta.\n\nKuitenkin — minunkin hetkeni piti kerran tulla. Suurempien ostajieni\njoukossa oli eräs patruuna Bramberg, joka asui penikulman päässä\nkaupungista. Mitä lajia \"patruunaa\" hän oli, sen tietäköön Jumala,\nsillä nyt ei hänellä ollut tehtaita eikä taloja, vaan oli vuokrannut\nerään everstin puustellin päärakennuksen ja puutarhan ja eli — niin,\nlinnut tietäkööt mistä; sanottiin sukulaisten häntä auttavan sittekun\nhänen omat hommansa olivat menneet hiukan vinoon. Joka tapauksessa hän\neli, vieläpä varsin hyvästikin, ainakin niistä ostoksista päättäen,\nmitä hän teki minun puodissani.\n\nAlussa olin minä ihastunut tavaroitteni hyvästä menekistä\nKoivusaaressa, se oli kartanon nimi, mutta iloni hiukan väheni, kun\nkului pitkä aika uutta vuotta ilman että mitään suoritusta tapahtui.\nMuutamien päivien perästä senjälkeen kun patruuna oli saanut\nvastakirjan loppusummineen, tuli hän kaupunkiin loistavan hyvällä\ntuulella, tarjosi päivällisen kaupungintalolla, pyysi sanomaan sedäksi\nja huudahti hyvästiä heitettäissä:\n\n\"Se oli totta! Niin, asiamme, poikaseni! Ne me tässä jonakin päivänä\nkyllä selvitämme!\"\n\nToukokuussa, kun velka uusien tilausten kautta melkoisesti oli\nkarttunut, uskalsin minä lähettää erinomaisen kohteliaan ja anteeksi\npyytävän karhumakirjeen.\n\nSeuraavana päivänä tuli setä Bramberg luokseni, seurassaan kolme\ntytärtään, hänen \"ainoa ilonsa elämässä, sittekun vaimovainajani\nminulta otettiin\".\n\nBrambergin tytöt muodostivat sellaisen pienen siskoketjun, jossa\njokainen rengas loisti kuin jalokivi, ja toinen näytti voittavan\ntoisensa suloudessa. Heidän rinnallaan olivat meidän tyttömme\nkaupungissa suorastaan köyhänomaisia. He olivat täydellisiä kaunottaria\nkaikki kolme, tummia, keijukaismaiset, hurmaavan suloiset vartalot,\nkädet ja jalat kuin lapsilla, puhtaat klassilliset kasvonpiirteet,\nmustat, säihkyvät silmät, tukka niin tumma kuin yö ja niin runsas, että\npiti ihmetellä, kuinka hienosti muodostuneet kaulat voivat sitä kantaa\nilman suurta ponnistusta. Ainoa, mikä ei heissä ollut kaunista, oli\nheidän hiukan kellertävä ihonsa, joka todisti ruumiin heikkoutta, mutta\nse ehkä antoi kasvoille vielä enemmän viehätystä.\n\nHeidän ikänsä? Niin, Jumala sen tietäköön! Vanhin voi toisena\nsilmänräpäyksenä olla kolmenkymmenen, toisena yhdeksäntoista vuotias.\nToisena hetkenä he puhuivat kuin olisivat nähneet maailman kaikki\nvaltakunnat ja niiden ihanuudet, toisena hetkenä, toisessa aineessa,\nolivat he yksinkertaisia kuin lapset.\n\nTulin kokonaan päästäni pyörälle alussa, kun isä tuli puotiin kaikkien\nkolmen kanssa ja esitteli heidät. Eikä se sen paremmaksi tullut kun\nhe sanoivat tahtovansa minut mukaansa teaatteriin illalla, eikä se\nillallinen neljine ruokalajineen ja samppanjoineen, jonka minä sain\nluvan tarjota näytelmän loputtua, juuri ollut omiaan saattamaan sydäntä\nja päätä oikeille tolilleen.\n\nTämä meidän kaupunkimme on vanha, yksinkertainen, järkevä kunnon\nkaupunki, ja oli ehkä vielä enemmän siihen aikaan; mitä minuun tulee,\nniin oli tämä ensi kertaa elämässäni kuin minä panin samppanjakorkin\npaukkumaan.\n\nVaikka Brambergin tytöt olivat niin korkealla kuin taivas on maasta\nkaikkien tähän asti tapaamieni naisten yläpuolella, saivat he kuitenkin\nsuurella maailmantottumuksellaan ja vapaalla käytöksellään, jonka\nhe osasivat sovittaa asianhaarojen ja henkilöiden mukaan, aikaan\nsen, että minä heidän seurassaan tunsin itseni paljon vapaammaksi,\npaljon vähemmän kömpelöksi kuin muiden tyttöjen seurassa, ja kun minä\nyöllä vaelsin kotiini, onnellisena saamastani kutsusta käydä heitä\ntervehtimässä ja viipyä pari päivää heidän luonaan maalla, olisin\nnärkästynyt, jos joku olisi sanonut minun todenteolla ajatelleen\njotakin kaupungin tyttöä.\n\nKuitenkin kesti — en tiedä vielä tänäänkään miksi — kokonaista kolme\nviikkoa, ennenkuin matkustin Koivusaareen. Ikävöin ja olin peloissani\nsamalla kertaa. Sitten tulin sinne loistavana kesäpäivänä keskellä\nkesäkuuta. Ei kukaan tietänyt tulostani, mutta pihalla tapasin\nminä tytöt yksinkertaisissa, mutta aistikkaissa ja ihastuttavissa\nkesäpuvuissa; minut vietiin heti valmiin aamiaispöydän ääreen, jossa ei\ntehty vähintäkään muutosta, ja kuitenkin oli aamiainen sellainen, että\nsiihen hyvin olisi voinut kutsua maaherran.\n\nIhmisen sydän on kummallinen kappale. Nämät erinomaisen muodinmukaiset\npuvut kaukana maansydämmessä, missä ei tarvinnut ajatellakaan että\nniitä muut joutuisivat näkemään kuin isä ja siskot, tämä siisti koti,\ntämä arkipäivän aamiainen, yhtä täydellinen ja hieno kuin tyttöjen\npuvut, tämä tyyni ystävällisyys, jolla minut otettiin vastaa ilman\nvähintäkään merkkiä siitä puuhasta ja hyörinästä, minkä odottamattoman\nvieraan tulo auttamattomasti herättää köyhemmässä kodissa; — kaikki\ntämä kiihoitti mäkitupalaispoikaa ja teki hänet hermostuneeksi,\nhänet, joka ei tietänyt, mitä hermot olivatkaan. Lapsuudenajan tavat\nja ympäristö lyövät ehdottomasti leimansa ihmiseen: olento, joka\non kasvatettu ja totutettu tällaiseen elämään aina tietoisuuden\nensimäisestä heräämisestä asti, muodostuu toisenlaiseksi, ei koskaan\nvoi tuntea eikä ajatella samalla tavalla kuin se joka lapsuutensa on\nrähjännyt rääsyisessä, likaisessa paidassa ja halenneissa puukengissä,\njoka ruokapöydässä tarttui silliin mustilla sormillaan ja pyyhki\nsuomukset rohtimisten housujen lahkeeseen.\n\nJa siellä minä istuin kateus-, kapina- ja rakkausajatusten temmeltäessä\nsisälläni, ja söin omista maksamattomista säilykkeistäni painostunein\nmielin.\n\nMutta Brambergit osasivat perinpohjin taidon virittää ihmisen oikeaan\näänilajiinsa ja saada hänet näyttämään parhaat puolensa. Kävelimme\npuutarhassa, soutelimme järvellä, joimme marjamehua eräällä tuuhealla,\nkauniilla saarella, ja tytöt visertelivät ympärilläni kuten linnut\nlehdossa virkistävän kevätsateen jälkeen. Päivällispöydässä olin minä\nriemuitsevan iloinen kuten naiivi luonnonlapsi. Päivälliseksi juotiin\nportviiniä. Minä katselin ulos verannan aurinkoisista ikkunoista ja\nihmettelin, oliko näkemäni maailma todellakin sama kuin se, jota\nkatselin puodin ikkunasta kaupungissa.\n\nIltapuolella sama vapaa-ilmaelämä jatkui. Milloin katosi toinen milloin\ntoinen tytöistä laittamaan ja järjestämään taloustoimia, mutta aina oli\nainakin yksi tumma, hurmaava pää, yksi pari mustia loistavia silmiä,\nmihin katsella, vaikka minä vaivoin voin saada selkoa, oliko se Annan,\nEmmin vaiko Julian.\n\nTunsin tulevani aivan hurjaksi ja vallattomaksi, olin kuin huumaantunut\nkauniiden silmien, kesäillan sulouden, maailman, tyynen järven pinnalla\nheijastuvan ilta-auringon ja parin portviiniin sin vaikutuksesta.\nSain tehdä suurta väkivaltaa itselleni, etten olisi lyönyt molempia\nkorkojani maahan ja huutanut: \"Huhhei!\" Ja taivaallinen isä yksinään\ntietäköön, kuinka minä illemmalla jouduin erään Brambergin syliin\nja suutelin vaaleata poskea ja meheviä, punasia, lämpimiä huulia,\njotka saivat minut vielä enemmän pois suunniltani kuin meri-ilma ja\nportviini. Ukko se ei ollut, mutta oliko se Anna, Emmi vai Juliako?\nOlinhan hulluna rakkaudesta heihin kaikkiin kolmeen. Se oli Emmi.\n\nSeuraavana aamuna tuli Bramberg huoneeseni kello kahdeksan, istui\ntuolille aivan sängyn viereen ja sanoi:\n\n\"Hyvää huomenta, poikaseni! Sinä olet nopsa käänteissäsi, sinä! Kukapa\nolisi voinut mitään sellaista uskoa! Oma pikku Emmini!\"\n\nMinä häpesin kuin koira, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta,\nmitä olisi sanottava rakkaalle isälle sellaisessa tilaisuudessa. Minä\nnousin vuoteesta, koetin istuen tehdä kumarruksen ja aloin.\n\n\"Ah, setä on hyvä ja antaa anteeksi...\"\n\n\"Kas niin, Jumala teitä siunatkoon!\" sanoi hän vallan myöntyväisesti,\nja sitte puhui hän, että olivat aikoneet kutsua joitakin naapureita\nluokseen päivällisille.\n\n\"Sinä ja Emmi kyllä kernaimmin olisitte olleet itseksenne, mutta sitä\nei voi auttaa, se oli jo edeltäpäin järjestetty.\"\n\nEn ole Jumalan kiitos koskaan ollut sodassa, mutta luulenpa sentään\ntietäväni, miltä ylimalkaan tuntui entisaikoina marssia patteria\nvastaan, joilla kanuunat paukkuivat. Luulen tuntuneen jotenkin\nsamanlaiselta kuin tuntui minusta samaisena aamuna mennä alas\nKoivusaaren saliin aamiaiselle. Taivaallinen isä! Avonaisen etehisen\noven kautta näin kaikki kolme tyttöä. Seisahduin ovensuuhun ja\nkumarsin, nöyrästi ja syvään. Silloin leijaili Emmi luokseni, kohotti\nkauniit kasvonsa minuun päin ja kuiskasi:\n\n\"Onhan pappa jo puhunut kanssasi ja tytöt tietävät jo...\"\n\nJa niin tulivat he esiin ja ottivat minut syliinsä, ja niin suutelin\nminä heitä kaikkia kolmea. Minä, Hakalan Juhan poika, suutelin kaikkia\nnäitä hienoja ja kauniita neitejä, Emmiä suulle, molempia toisia\nposkiin, korvanseutuun tai kuinka sattui. Talonpoikaisvereni kiehui\nsuonissani, vereni lensi, ja voimakkaasti minä likistin noita nuoria,\nsolakoita vartaloita.\n\nAamupäivä kului, mutta kummallista kyllä, ei ollenkaan niin hauskasti\nkuin edellinen päivä. Ja niin tuli päivällisaika ja sen mukana tehtaan\npatruuna Tolling rouvineen ja tyttärineen ja poikineen, joista toinen\noli tuomari, toinen lääketieteen kandidaatti, ja kirkkoherra Lundin\nrouvineen tyttönsä ja luutnanttipoikansa seuraamana ja asessori Karell\nrouvineen ja tyttärineen ja yksi varatuomari ja kaksi notariota.\n\nKenenkään ei pitänyt aavistaa eilispäivän suurta tapausta, mutta\nkenenkään päähän ei tietysti pistänyt suuresti kummastella, mitä herran\nnimessä minulla täällä talossa oli tekemistä. Emmin vieressä minä\ntoki sain istua; mutta kuinka tyhmältä minä näytinkään, kuinka vähän\nminulla olikaan hänelle sanottavaa sill'aikaa kuin kaikki muut nuoret\nmiehet pöydän ääressä lasejaan kohotellen heittelivät hänelle leikkeviä\nsukkeluuksia, pieniä kohteliaisuuksia ja säihkyviä katseita.\n\nPäivällisten loppupuolella tapahtui onnettomuus. Ei niin että kukaan\nolisi pyörtynyt tai saanut palaa kurkkuunsa, mutta melkeinpä vielä\npahempaa.\n\nKaupunkimme oli, kuten jo olen maininnut, yksinkertainen tavoiltaan ja\nvakava, eikä siellä koskaan oltu nähty huuhtelukuppeja päivällisillä,\nainakaan ei missä minä olin ollut mukana. Kyllä niin, seisovan pöydän\nääressä, suuria, lasien huuhtelemista varten, muttei pieniä kullekin\nerikseen, sitroonan pala sisällä, kuten tiedätte.\n\nKun nyt palvelustyttö tuli ja asetti tuollaisen pienen sinisen esineen\nmeidän kunkin eteemme, otin minä, joka en juuri milloinkaan ollut\nvarsin perso väkijuomille, ja — tyhjensin kuppini pohjaan asti, jonka\njälkeen minä käännyin Emmin puoleen rakkaasti hymyillen ja kuiskasin\nhellästi:\n\n\"Hyvältä maistui! sanoi Kustaava, kun pusun sai!\"\n\nMorsiameni tuli vallan kalpeaksi ja puri huultansa vastaamatta, mutta\nsitä hilpeämmäksi kävi pari nuorta herraa vastapäätä.\n\nKahvit juotua juostiin leskistä puutarhassa. Kun minä kerran olin\nsaanut Emmin parikseni, oli tietysti aivan mahdotonta muille herroille\nmeitä erottaa; siksi paljon minä aikoinani olin juossut kyläsonnin\nperässä ja avannut siksi monta veräjää kauppa-Lassille Pollen\njuostessa tasaista hiljentymätöntä ravia. Mutta enemmän nopeasti ja\ntarkoituksenmukaisesti kuin juuri sievästi luulen kyllä juosseeni,\nkoska näin kaikkien muiden paitsi Brambergin tyttöjen kasvojen\nikäänkuin kirkastuvan juostessani.\n\nKun hämärä tuli, ruvettiin tanssimaan salissa. Tahdissa minä kyllä\npysyin, sen tiedän, ja voimakkaampaa käsivartta kuin mitä minun silloin\noli, on harvoin kierretty tytön vyötäisten ympäri. Mutta vallan\nkehuttavaa ei tanssini kuitenkaan mahtanut olla, sillä tanssittuamme\npari kierrosta, katsahti Emmi minuun katse kosteana ja kuiskasi:\n\n\"Ehkä me kernaammin menemme hiukan puutarhaan kävelemään!\"\n\nMutta kaikki muut näyttivät varsin tyytyväisiltä ja iloisilta.\n\nKuinka erilainen olikaan Emmi puhuessaan muiden nuorten herrojen kanssa\nkuin minun seurassani! Tuo tyyni, puoleksi suojeleva ystävällisyys oli\npoissa, ruusuja kohosi poskille, tummat silmät säihkyivät ja naurussa\noli salaisen ymmärtämisen kaiku!\n\nSinä yönä minä en nukkunut paljoa, mutta sinä yönä minä kuitenkin näin\nasiat selvemmin kuin kirkkaammalla päivällä. Näin hienon ja kauniin\ntyttöraukan, joka oli myynyt itsensä talonpoikaispojalle hinnasta,\njoka hänelle oli vähäinen, mutta joka ajan pitkään kuitenkin voi tulla\nliian kalliiksi minulle. Rakastinko minä edes häntä toden teolla?\nEn, minä olin hullaantunut kauniisiin silmiin ja mustiin kiharoihin,\nmutta oikeastaan oli paljas sattuma, että morsiamekseni oli tullut\nEmmi; yhtä hyvin olisi se voinut olla Anna tai Julia. Minkälaiseksi\nmuodostuisikaan yhdyselämämme.\n\nEi, ei, tämä oli, kuten kauppa-Lassin oli tapana sanoa, \"huono kauppa\";\nminun täytyi päästä järkiini ja puhua vakava sana Bramberg-ukon kanssa.\n\nKello kahdeksan minä pukeuduin ja lähdin ulos. Rullaverhot ukon huoneen\nikkunoissa olivat ylhäällä. Hän oli siis jo noussut, vaikka olikin\nmenty myöhään levolle. Menin avoimen ikkunan luo tervehtiäkseni hyvää\nhuomenta. Huone oli tyhjä. Lähdin astelemaan eteenpäin kauniissa\npuistossa, ja äkkiä sukelsi Brambergin valkonen kesätakki esiin\nkäänteessä.\n\n\"Huomenta poikaseni!\n\n    \"Oi kuinka ihanaa\n    on täällä luonnon helmassa.\"\n\nhyräili kunnon patruuna.\n\n\"On... on... kyllä... mutta tahtoisin kernaasti puhua sedän kanssa...\"\n\n\"Anna tulla vaan, poikani!\"\n\n\"Tiedän tuskin, mistä alottaisin...\"\n\n\"Vai niin, silläkö lailla. Sellaisia tapauksia varten annan sinulle\nhyvän reseptin, rakas Nils; ala siitä, mihin aiot lopettaa, eli toisin\nsanoin: asiaan, poikani! Se säästää aikaa ja suuvärkkiä ja päästää\nhämillään olosta.\"\n\n\"No Jumalan nimessä sitte! Minä luulen, että Emmi ja minä emme sovi\ntoisillemme ja...\"\n\n\"Ho hoo! Siitäkö kenkä puristaa! Ensimäinen kiistako jo, vai? Hiukan\nmustasukkainen ehkä? Mutta siitä sinun ei tarvitse välittää Nils; Emmi\non tuntenut nuo nuoret miehet jo monta vuotta, ja sitäpaitsi (tässä\nseisahtui hän, laski kätensä olalleni ja katsoi minua suoraan silmiin)\npaljon voi täällä talossani olla niin kuin ei pitäisi olla, mutta\nukko Brambergin tytöissä ei ole mitään petosta; heidän kasvatuksensa\non ehkä ainoa hyöty, mitä minä olen maailmassa tehnyt, mutta se onkin\nsellainen, että kun joku heistä on sanansa antanut, on se sana kylliksi\nsille, joka sen on saanut. Ymmärrätkö?\"\n\nTuo vanha lainailija ja rappiolle joutunut liikemies, keinottelija,\njoka kerskaili ja valehteli, oli kadonnut ja edessäni seisoi ylpeä ja\nrakastava isä; oli siis eheä ja valoisa puoli hänenkin luonteessaan.\nMutta kun tästä olin varma, oli myöskin epäröimiseni lopussa; minä\npuhuin avomielisesti ja vapaasti, ja sanoin hänelle, etten minä\nkoskaan tulisi loukkaamaan hänen tytärtään epäluulolla ja moitteella,\nsanoin myöskin pelkääväni, että meidän entisyytemme, meidän tapamme\nja kasvatuksemme olivat liian erilaiset, jotta mitään täydellistä\nsopusointua meidän välillemme olisi voinut syntyä.\n\nNiin, Herra ties, mitä kaikkea minä sanoin. Muun muassa sanoin minä\nluonnollisesti, että olin käyttäytynyt moukan tavoin, ja Bramberg,\njoka käveli vieressäni pää painuksissa, oli kylliksi ystävällinen sen\nmyöntämään. Lopulta hän kohotti päänsä, katsahti minuun sivulta päin ja\nmumisi:\n\n\"Luuletko, etten ole sanonut kaikkea tuota itselleni? Mutta toivoin,\nettei se teille nuorille olisi niin selvänä. Nyt olet sinä puhunut\nsuusi puhtaaksi eikä... ollakseni täysin vilpitön... se Ermminkään\nsydäntä särje, vaikka... vaikka tämä juttu jo alkuunsa loppuisi. Mutta\nei saa ajatella pahaa minustakaan! Minä olen vanha ja levoton siitä\nkuinka tyttöjen kerran käy kun minä olen poissa, ja minä toivoin, että\nkaikki olisi mennyt hyvin.\"\n\nOlimme nyt tulleet takaisin pihalle. Siellä oli kaikki hiljaista ja\näänetöntä paitsi kyökkiosastossa. Tyttöjen ikkunoissa olivat verhot\nvielä alhaalla liikkumattomina.\n\nMinä katselin ylös ikkunoihin, katselin kaupunkiin vievää tietä ja\nlopuksi katsahdin minä ukko Brambergiin. Ja minä mahdoin näyttää hyvin\nnololta ja latuskaiselta, sillä hänelle tuli heti tuttavallinen,\nveitikkamainen ilme silmäkulmiin, ja hän sanoi ikäänkuin vastaukseksi\nkysymykseen:\n\n\"Kyllä, se kyllä käy päinsä, jos tahdot! Minä vien sinun terveisesi ja\nselitän asian niin hyvin kuin voin.\"\n\nTunnin perästä olin minä taas kaupungissa. En ole totta puhuakseni,\ntuntenut itseäni koskaan niin noloksi. Karannut kuin varas sanomatta\njäähyväisiä! Paennut morsiamen ja kälyjen luota ja aamiaiselta.\n\nMutta ei voi kuitenkaan auttaa, että tuntui aivan kuin olisin\nonnellisesti pelastunut suuresta vaarasta.\n\nEmmin olen sen jälkeen nähnyt vain yhden ainoan kerran, vastakirjassa\nolevia rahojani, 1,278:96 kruunua, sitävastoin en koskaan. Mutta niitä\npidän halpana hintana kahden ihmisen onnesta.\n\nSanoin kahden, sillä Emmikin on tullut onnelliseksi. Viisi vuotta\nmyöhemmin näin hänet eräällä rautatiematkalla Katrineholman\nruokasalissa ihastuttava kahdenvuotias poikanen polvellaan. Itse\noli hän kauniimpi kuin koskaan ennen ja silmät loistivat iloa ja\nelämänhalua. Hoikka, komea mustaverinen mies istui heidän vieressään ja\nkatseli heitä katseilla, jotka eivät jättäneet sijaa pienimmillekään\nepäilyksille siitä, etteivät nuo kaksi olisi olleet hänen laillista\nomaisuuttaan.\n\nMinä häpesin kuin ulosajettu koira, mutta en kuolemaksenikaan voinut\nolla menemättä tervehtimään ja esityttämään itseäni. Ja niin pidin\nvarani kun tuo komea, hoikka mies meni matkalaukkua hakemaan, ja\nkuiskasin lapsellisen, tyhmän ja epäselvän:\n\n\"Suo anteeksi!\"\n\nJonka jälkeen Emmi loi lämpöä, onnea ja rakkautta uhkuvan katseen\nmieheensä, pudisti lämpimästi kättäni ja sanoi:\n\n\"Kiitos!\"\n\nHänellä oli ollut täysi syy luulla minua tyhmäksi, ja minä olisin\nvoinut epäillä, että hän tahtoisi olla ivallinen, mutta se ei\nkummankaan mieleen juolahtanut, ja jos me koskaan olemme toisistamme\npitäneet tässä elämässä, oli se juuri silloin.\n\nMutta minähän riennän tapausten kulun edelle. Kotiin tultuani\nKoivusaaresta minä monta päivää olin kuin aivan sekaisin päästäni. Ja\nhiljaisina, yksinäisinä öinä tuo tumma, kaunis pää katseli minua pimeän\nlävitse ja teki minut levottomaksi. Mutta en vielä tänäkään päivänä\nymmärrä kuinka sitte kävi; tuo tumma pää vaaleni, mustat hiuspalmikot\ntulivat kellertäviksi ja nuo leimuavat, säkenöivät silmät katselivat\nminua lempeinä ja sinisinä. Muistot nousivat mieleeni, ja vaikk'en\nminä viiteen viikkoon käynyt yhdessäkään perheessä, niin tuskin olen\nkoskaan elämässäni niin paljon seurustellut naisten kanssa kuin silloin\nyksinäisessä makuukamarissani, missä paitsi minua ja kärpäsiä ei ollut\nyhtään elävää olentoa.\n\nHuomasin lopulta, että minun täytyi keksiä itselleni jotain huvitusta.\nKylpymatkaan olisi minulla kyllä ollut varoja, mutta poissaoloni\nliikkeestä olisi kuitenkin tuottanut liian suurta vahinkoa. Ja siten,\nilman että itsekään oikein tiesin, ravasivat ruskeat tammani eräänä\nlauantai-iltana sydänkesän aikaan Peltoniemen kartanon Valkosesta\nportista sisään.\n\nOli kuusi vuotta siitä kuin viimeksi näin vanhat ystäväni, mutta käden\nlyönnit olivat yhtä lämpimät ja katseet yhtä ystävälliset, vaikka\nlautamiehen ja Leena-muorin hiuksiin jo olikin lunta sekoittunut.\n\n\"Sepä oli harvinainen ja rakas vieras! Astukaa sisään... patruuna!\"\n\n\"Enkö saa olla teille Nils kuten ennenkin?\"\n\nSen sain, ja kaupan päälle vielä syleilyn Leena-muorilta.\n\nUteliaita silmiä ja suurempia ja pienempiä päitä näkyi ovista; kaikki\ntahtoivat nähdä pitkämatkaisen vieraan. Kaikki päät olivat vaaleita ja\nyksi niistä sai minut äkkiä hypähtämään ylös.\n\n\"Se on Elin. Hän on nyt seitsemäntoista. Tule sisään tervehtimään,\nElin!\" sanoi lautamies.\n\nVai niin, se oli pikku sisko, nyt jo näin pitkäksi kasvanut. Ja minä\nistuin taas odottamaan, tietämättä, mitä minä odotin. Lopulta minä\nkysyin:\n\n\"Ja Hanna, missä hän on?\"\n\n\"Se on totta, hänet pitää hakea kotiin. Hän on Etelätalossa, missä\nnuorilla on tanssit juhannustangon ympärillä, jonka ovat koristaneet\ntuoreilla lehdillä ja kukilla. Liina saa juosta häntä hakemaan.\"\n\n\"Olisi synti häiritä hänen huviaan\", arvelin minä. \"Emmekö me sen\nsijaan voisi mennä sinne katsomaan tanssia?\"\n\nSiihen ei ollut mitään estettä.\n\nMenimme pellonaidan yli ja vasikkaha'an läpi, ja sitte kuulimme jo\nviulun äänen Etelätalosta Siellä oli komea juhannussalko ja oikein\nlaudoista tehty tanssilava, ja polkka, joka juuri siihen aikaan\nsalongeista oli levinnyt talonpoikaistaloihin, oli täydessä menossa.\nKauaa ei minun tarvinnut pyörivien parien joukosta etsiä, ennenkuin\nhuomasin Hannan. Pitkänä ja vaaleanverevänä, solakkana mutta\nvoimakkaana, tanssi hän luontoperäisellä suloudella, vaalean tukan\npeittämä kaunis pää reippaasti pystyssä. Hän oli lämmin ja punainen,\nmutta suuret, siniset silmät olivat tyynet, ja hänen tanssinsa oli,\nhuolimatta hänen kahdestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan, vielä\nilmeisesti lapsen, joka tanssii vain tanssin itsensä takia.\n\nKun polkka oli loppu, tahtoi isä huutaa hänet luoksemme, mutta minä\nkielsin ja vein hänet mukanani paremmin puiden taakse. Tahdoin nähdä,\nkuinka tuo kaunis, komea tyttö käyttäytyi muun nuoren väen joukossa,\ntietämättä meidän läsnäolostamme.\n\nMinkätähden tulin minä niin iloiseksi kun hän tanssin loputtua aina\nmeni vanhempien naisten luo, jotka olivat lystiä katselemassa, tai otti\njotakin muuta nuorta tyttöä vyötäisistä ja käveli edestakaisin joen\nrannalla? Minkätähden minä hymyilin, kun isä pahoitellen kuiskasi:\n\n\"Nuoret arvelevat, että Hanna on niin ylpeä ja tahtoo liian paljon olla\nitsekseen!\"\n\nSitte vingahti viulu taas ja alkoi soittaa valssia, jonka minä hyvin\ntunsin noista reippaista sävelistä.\n\nTanssitilaukset edeltäpäin olivat vielä silloin ja paljon myöhemminkin\ntuntematon tapa talonpoikaiskodeissa ja leikkihuveissa. Se tyttö,\njolla ei heti ollut jonkun pojan käsivarsi uumillaan, hän varmasti oli\n\"vapaa\".\n\nSenvuoksi juoksin minä esiin, laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja\nkuiskasin:\n\n\"Saanko luvan, Hanna?\"\n\nHän säpsähti ja kävi hohtavan punaseksi, mutta heti hän tunsi minut; ja\nniin me lähdimme tanssiin.\n\nSiellä oli sekä ylioppilaita että inspehtoreja ja yksi nimismiehen\nkirjuri ennastaan, niin että \"kaupunkiherran\" osanotto tanssiin ei\nherättänyt mitään erityistä huomiota, varsinkin kun minun tanssitaitoni\ntäällä oli täydellisesti paikallaan.\n\nMe tanssimme monta tanssia yhdessä, ja kuta hämärämmäksi kesäilta\ntuli, sitä selvemmäksi tuli minulle, kenen se vaaleanverinen pää\noli, joka nuoruudenmuistojen vahvoilla voimilla oli sysännyt syrjään\nsäihkyvät silmät ja tummat kiharat. Kuinka hyvin hän muistikaan minut\nja joka sanan, minkä olimme puhuneet käydessäni täällä pääsiäisaikaan\nkuusi vuotta sitte! Hänessä ei nuoruudenystävän kuva nähtävästi ollut\nvaalennut niin paljon kuin minussa.\n\nLautamies väsyi nyt katselemaan ja lähti kotiin. Me olimme siis kahden\nkesken kotimatkalla. Kesäyö oli leuto, taivas kirkas, kauempana kohisi\njoki koskesta alas, ja kuivuvan heinän tuoksu nousi niityltä. Me\nkävelimme aivan lähekkäin.\n\n\"Muistatko kuinka sinä aina kuivasit minun takkini ja lämmitit minulle\nmaitoa talvi-iltoina, kun tulimme teille, kauppa-Lassi ja minä?\"\n\n\"Muistan, Nils.\"\n\n\"Muistatko kun sinä olit pieni ja minä nostin sinut Pollen selkään ja\ntalutin aina myllylle asti?\"\n\nHän muisti kaikki.\n\n\"Muistatko, kuinka me kävelimme täällä harjulla silloin pääsiäisenä\nviimeksi täällä käydessäni?\"\n\n\"Muistan, Nils,... mutta siitä on jo niin hirmusen pitkä aika...\"\n\nÄäni vapisi kuten tukehdutetusta nyyhkytyksestä, ja kun minä katsahdin\nhäneen, olivat hänen poskensa valkoset kuin paidan kaulus hänen\npikkuleukansa alla.\n\nRiemuun puhkesi nuori, lämmin rintani! Kuusi pitkää vuotta oli minulla\nollut mitä kallisarvoisin aarre, vaikken ollut ymmärtänyt avata lukkoa,\njonka taakse se oli kätketty.\n\n\"Mutta nyt olen minä täällä! Nyt olen minä täällä, oma rakas pikku\ntyttöni!\" kuiskasin minä hänen korvaansa, ja koska suuni kerran\noli niillä seuduin, painoin ensimäisen suutelon hänen vapisevalle\npikkusuulleen ja suljin hänet syliini.\n\nSitten istuimme me kauan hiljaa tien vieressä kivellä, lujaan toisiamme\nvastaan painautuneina.\n\n\"Luuletko että olisi hyvin vaikeata oikein pian jättää isäsi ja äitisi\nja rakas lapsuudenkotisi?\"\n\n\"Sitä en minä tiedä, Nils.\"\n\n\"Mutta omaksi pikku vaimokseni sinä tahdot tulla ja seurata minua ja\nrakastaa minua?\"\n\n\"Kyllä, Jumala sinua siunatkoon, Nils, _sen_ minä tahdon tehdä.\"\n\nJa sillä tavalla se kävi, että minä, joka olin ollut niin ylpeä\nitsenäisyydestäni, pysyin itsenäisenä ainoastaan muutaman, nopeasti\nkuluvan vuoden, sitten tullakseni hänen omakseen, kokonaan\nantautuakseni hänelle, joka rakkautensa auringonpaisteella on tehnyt\nkoko elämäni valoisaksi, ja saanut minut siihen lujaan vakaumukseen,\nettä jos mikään sananlasku puhuu totta, niin varmasti se, joka sanoo,\nettä samanlaisilta lapsilta luonnistuu leikki parhaiten.\n\n\n\n\nVI.\n\nEteenpäin ja ylöspäin.\n\n\nMeillä ei ollut mitään odottamisen syytä. Leena muori oli alkanut\nvalmistaa myötäjäisiä samaan aikaan kuin Hanna alkoi oppia tuntemaan\nkirjaimet, ja kolmannenkin tyttären liinavaatekaappi oli jo puolillaan.\n\"Koreata ja hienoa, Hollannin palttinaa ja lakanoita, joita voi\nvetää vaikka sormuksen läpi, saatte te itse hankkia itsellenne, jos\nsellaisia tahdotte. Tämä on sellaista, jonka tiedän kestävän, sillä\nolen itse kehrännyt suurimman osan\", sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä\nnäyttäessään meille kaikkea, mitä hän Hannallensa oli koonnut.\n\nHäät pidettiin syyskuussa ja muisto niistä on kaikin puolin suloinen,\npaitsi että veljeni Johannes, joka samoinkuin molemmat sisarenikin oli\nhäissä, liian usein kävi vierailulla juomatavarapöydässä, niin että\nhänen piti mennä nukkumaan muutama tunti aikasemmin kuin meidän muiden.\n\nMutta vielä syvemmälle kuin kaunis, maalainen hääjuhla sievässä\nPeltoniemessä, on kotimatka, häämatka, painunut muistooni.\n\nNyt täytyy hienomman väen tehdä häämatkansa ulkomaille Reinille,\nVälimerelle ja Sweitsiin; ja hotellit kätkevät, rautatievaunut\nkulettavat mukanaan ympäri maata pyhiä, suloisia muistoja. Siihen\naikaan tyytyivät monet, joilla oli, ja jotka itse olivat paljo\nenemmän kuin Hanna ja minä, matkustamaan morsiamen kodista suoraan\nuuteen kotiin. Neljätuhatta kruunua olen jo saanut maksaa Albertini\nhäämatkasta hänen sydänkäpynsä kanssa, mutta en luule heillä olleen\nyhtään sen hauskempaa kuin äidillä ja minulla kun me suoraan ajoimme\nPeltoniemestä kotiin kaupunkiin omilla hevosilla ja oma, Leena muorin\nlaittama eväsvakka mukana, emmekä kuluttaneet koko matkalla enempää\nkuin 37 äyriä kolmesta puolikkaasta olutta, mitkä kyytipoika toi\nKanervapellon kestikievarista.\n\nTunsin joka tuvan tien vieressä, joka käänteen tiellä. Tässä kohdin\nolin minä, pienenä raukkana, sinipunertavana vilusta värjötellyt\nrihkamakuormalla, kääriytynyt Pollen loimeen ja etsinyt tuulensuojaa\nkauppa-Lassin leveän selän takaa. Tässä olin minä, herrana omilla\ntavaravaunuillani, ylpeänä sudennahkaturkissa ajanut, ja tässä ajoin\nminä nyt omissa äskenmaalatuissa vankkureissamme oma Hannani vierelläni\nja katselin hänen sinisiin silmiinsä, niin että olin unohtaa sekä\nohjakset että tien.\n\nOlimme lähteneet Peltoniemestä heti aamiaisen jälkeen kolmantena\nhääpäivänä. Ilma oli jumalaisen kaunis, ja kellastunut koivunlehti\nloisti kuin kulta syyskuunauringossa. Ptruu! Tässä oli vanha\nlevähdyspaikkani. \"Joutuin, Pekka, avaamaan jalkapeite rouvalle!\"\n\nJoka kerta kun minä sanoin \"rouva\", punastui Hanna; oliko se senvuoksi,\nettä naimisissa olo hänestä tuntui oudolta, vai senkö vuoksi, että hän\noli talonpoikaistyttö ja piti rouva nimeä liian hienona, en ole koskaan\nhäneltä kysynyt.\n\nMe kävelimme alas järven rannalle, otimme vaunutyynyn pöydäksi ja\nsoimme ensimäisen ateriamme kahden kesken. Aurinko paistoi ja linnut\nlauloivat. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää, ja sillä oli tuo kevyt\neloisuus, jonka se saa syksyisin, kun yöt kylmenevät ja tuuli toisinaan\non ankaraa. Aalto aallon jälkeen vieri jalkojemme ohi, kimaltaen\nauringon säteissä. En voi koskaan uskoa, että Välimeren rannalla olisi\nkauniimpaa.\n\nSe oli ihana juhlapäivällinen, ja kuinka kärkkäästi minä sitte, maaten\nselälläni puolukanvarsien keskellä, katseillani seurasin Hannan\npehmeitä miellyttäviä liikkeitä, kun hän korjasi ruokatarpeet takaisin\neväsvakkaan! Sitte piti minun auttaa häntä, meidän sormemme koskettivat\ntoisiaan, lensi kuin sähkökipinöitä kädestä käteen, ja sitte me\nsuutelimme.\n\nKaksi kertaa täytyi Pekan huomauttaa että \"hevonen jo aikoja sitte oli\nsyönyt viimeisenkin kaurajyvän\", ennenkuin maltimme lähteä liikkeelle.\n\nMutta kun sitte saavuimme tähän pikku kaupunkiimme, jossa silloin\noli vain neljätuhatta asukasta, öljylyhdyt toisella syrjällä katua\neikä katukäytäviä ollenkaan, hämmästyi Hanna niin sen suuruudesta ja\nkomeudesta ja mahtavuudesta, että hän painautui lujaan minua vastaan ja\nsanoi:\n\n\"Hirmuista Nils, kuinka täällä on suurta ja hienoa ja ylhäistä! Minä\nniin pelkään, Nils. Täällä et saa koskaan, koskaan poistua luotani\".\n\nKomeasti ajaa rämistelimme me Suuren torin yli, käännyimme alas\nRantakadulle ja taloon, missä minun puotini oli. Meidän kolme pientä\nhuonettamme toisessa kerroksessa tulivat tyhjiksi vasta ensimäinen\npäivä lokakuuta; siihen asti piti meidän asua konttorissa puodin takana\nja minun pienessä makuuhuoneessani sen vieressä. Sänky oli sivulta\nvedettävä kahden maattava, ja minä olin ostanut uuden 15 riikintalaria\nmaksavan peilin — siinä kaikki.\n\nMinä lukitsin porstuan oven hyvin, lähetin pois vanhan siivoojattareni,\njoka oli ottanut meidät vastaan, sytytin lampun ja menin puodista\nhakemaan portviiniä ja paraita smyrnanviikunoita; ja kun minä silloin\nvielä en ollut se puhuja, mikä minusta myöhemmin on kehittynyt, sanoin\nminä vaan: \"Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku vaimoni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli minulla onnellinen koti ja turvattu toimeentulo, ja olisin\nvoinut olla täysin tyytyväinen, jollei ihminen olisi niin luotu, että\nhän aina tavottelee sitä, mitä hänellä ei ole.\n\nValtuusmiesvaalissa kunnianhimon paholainen ensi kerran toden teolla\nmeni minuun. Kouluneuvostossa minä olin jo ennen. Mutta Vestergren,\nrautakauppias kadun toisella puolen, hän oli valtuusmies, ja räätäli\nLundell, jolla ei ollut enempää kuin kaksi kisälliä verstaassaan, hän\noli valtuusmies, ja minä en voinut silloin ymmärtää enkä ymmärrä vielä\ntänäänkään, että he juuri olivat sen viisaampia kuin minäkään.\n\nMinä melkein häpeän siitä puhua, mutta minä, jota ei hammassärky, eikä\nreumatismi eikä huono omatunto estänyt nukkumasta, minä aloin maata\nvalveilla öisin ja tuumia kuinka minä pääsisin mukaan kaupungin asioita\nhoitamaan.\n\n\"Sinä olet varmaankin kipeä, Nils?\" arveli Hanna, joka heräsi minun\nkääntelemisestäni ja vääntelemisestäni.\n\n\"En suinkaan! Minä nukun, minä nukun, rakkaani\", vastasin minä.\n\nNyt ei ole niin vaikeata sille, joka tahtoo päästä mukaan politiikkaan,\nsillä nyt on sekä raittius ja vapaakirkollisuus ja todellinen\nvapaamielisyys y.m. harrastettavana; mutta siihen aikaan ei meillä\nollut raittiutta eikä muutakaan vapaamielisyyttä tässä maassa. Kypsän\nharkinnan jälkeen päätin minä senvuoksi astua säästäväisyyden tietä\nkuolemattomuuteen. Ei niin ymmärtäen että minä omasta puolestani olisin\ntullut säästäväisemmäksi. Päinvastoin, minä lahjottelin oikealle ja\nvasemmalle enkä sanonut koskaan ketään vastaan, ja ne, joilla oli\nsuuri äänimäärä, saivat puodissani tinkiä niin paljon kuin kehtasivat.\nJa minä pyysin Hannaa aina ostamaan taloudessamme tarvittavan lihan\nteurastaja Karlssonilta Eteläkadulla eikä niin tarkoin välittämään\nhinnasta, sillä Karlsson oli mahtava mies siinä osassa kaupunkia ja\nkansa seurasi hänen neuvojaan.\n\nEi, säästäväisyyttä yleisissä asioissa, kaupungin varojen hoidossa\ntäytyi minun harrastaa, tehdäkseni itseni edullisesti huomatuksi.\n\nTähän nähden panin minä kouluneuvostossa vastalauseeni ison koulusalin\nuudestaan maalaamista vastaan 57 kruunun kustannuksella, ja kun asia\ntuli esille kirkonkokouksessa, avasin minä suuni, puhuin ja sanoin:\n\n\"Herra puheenjohtaja, hyvät herrat!\n\n\"Kouluneuvostossa olen rohjennut vastustaa tätä kallista ja\ntarpeetonta korjausta, koska mielestäni kerrankin täytyy panna raja\nyleisten varojen tuhlaamiselle tässä kaupungissa. ('Hyvä!') Niin,\nminä sanon tuhlaamiselle, hyvät herrat, ja uskallan, tätä ankaraa\nsanaa motiveeratakseni muistuttaa noista uusista poliisilakeista,\njotka maksoivat 7 kruunua kappale, uudesta muuriaidasta hautuumaan\nympäri, vainajien lepokammion, kuten runoilija niin kauniisti sanoo,\ntoripumpun liian komeaksi laittamisesta ja siitä, että annettiin\nkaupungin hienoimman väritaiteilijan maalata puiston penkit parhaalla\nöljyvärillä, vaikka vaivais-Kallen vetämä yksinkertainen pohjamaali\nolisi ollut aivan tarpeeksi. ('Vallan totta!')\n\n\"Minä rakastan kansan lapsia, hyvät herrat, minä tahdon että he saavat\nvalistusta, eivätkä istu tyhjin vatsoin koulussa. Jos Herra suo minun\nomien lasteni elää koulu-ikään, niin saavat he alku-opetuksensa\nkansakoulussamme ja tulevat istumaan vierekkäin noiden rakkaiden\npienokaisten kanssa meidän köyhimmistä kodeistamme. (Pitkää, hyväksyvää\nmuminaa ovensuusta, työväen joukosta.)\n\n\"Mutta onko oikein kouluhuoneen ylellisen sisustuksen kautta,\nkoreilla väreillä, jotka maksavat yli puolen sataa kruunua, vetää\nlasten helposti liikkuvainen mieli pois tarpeellisesta opetuksen\ntarkkaamisesta? Onko oikein tehdä koulu niin paljon kauniimmaksi kuin\nnuo köyhät kodit, joista useimmat koululapset ovat, että pienokaiset\nehkä eivät tule viihtymään kodeissaan, vaan alkavat halveksia noita\nköyhiä, mutta rehellisiä ja kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat heille\nelämän antaneet?\n\n\"Sali on siihen aikaan kun koulutalo oli yksityisomaisuutta, ollut\nrikkaan ja arvossa pidetyn miehen ruokasali. Minun mielestäni on se\nvieläkin hyvin kaunis. 'Mutta värit ovat kuluneet\", sanotaan. Minä\nvastaan tähän toivomuksella: Älköön vaan niitä opetuksia ja totuuksia,\njoita tässä huoneessa taitavat ja innokkaat opettajat istuttavat\nhentoihin sydämiin, kuluttako pois elämä, jossa kyllä on liiaksikin\nylellisyyttä ja komeutta, ilman että sitä täytyy kansakoulussa\nopettaa!' ('Hyvä! Hyvä!')\n\n\"Kouluneuvoston ja kirkkoherran ehdotus kumottiin, minun vastalauseeni\nhyväksyttiin, ja koulusali sai olla haalistuneena ja rumana vielä\nkahdeksan vuotta, kunnes minä kerran syntymäpäivänäni omalla\nkustannuksellani kahdenkertaisesta summasta annoin laittaa sen\nsiistiksi, jonka vuoksi minusta sanomalehdessä mainittiin otsakkeella:\n'Valistuksen etuvartija, ystävä ja edistäjä.'\n\n\"Mutta kun minä sinä iltana menin kokouksesta kotiin, ja hämärässä\nkadulla kuulin 'kansan mielipiteen' esiintymisestäni, nautin minä ensi\nkerran kansan suosion ja kunnianhimon riemua.\n\n\"Patruuna Jönsson on säästäväisyyden ystävä ja kansan mies\", sanoivat\neteläkaupunkilaiset.\n\n\"Kuka p—e olisi voinut luulla Jönssonin voivan noin terävästi puhua\",\nkuulin erään ammattitoverini rappusiltaan sanovan toiselle.\n\nOo, kuinka minä nautin!\n\n\"Hän puhui, hitto vieköön, hyvin. Jönssonilla on kykyä. Selvästi\nja suorasti, ja tarvitsipa kyllä panna joku raja tuolle hurjalle\ntuhlaamiselle. Oletko kuullut, että valtuusmiehet nyt taas tahtovat\nrakentaa pesuhuoneen alas järven rannalle, jottei piikojen tarvitse\nkastella varpaitaan?\" sanoi karvari Nilsson räätäli Stenlundille.\n\nMinä suoristin vartaloni ja kuljin reippain askelin.\n\n\"Mikä tuon siivon ihmisen päähän nyt menikään? Pahempaa hölynpölyä en\nole elämässäni kuullut!\"\n\nSe oli vanha kirkkoherra, joka lausui näin raatimies Strömille. Mutta\nse ei minua alakuloiseksi tehnyt! Voitetun katkeruutta ja kateutta\ntietysti!\n\nHeti senjälkeen tuli suuri eduskuntalaitoksen muutos vuonna 1865.\nJo kauan edeltäpäin olimme me, Pettersson ja kumpp., Fernlund &\nPoika, minä ja muutamat muut päättäneet toimeenpanna ilotulituksen\nsähkösanoman tuodessa tiedon että i!e Geerin ehdotus oli läpäissyt.\nEttäkö sitä silloin osasi arvata, että se oli niin kauhean huonosti\nkirjoitettu ja niin monella tavalla tulkittava ja että siitä tuli niin\npaljon päänvaivaa maaherroille ja muille suurille herroille.\n\nSähkösanoma tuli, ehdotus oli voittanut. Hurraa!\n\n\"Lempoko teitä riivaa panemaan kynttilöitä ikkuniinne tuon roskan\ntakia!\" sanoi raatimies Ström. \"Hyväkin aihe kai teille porvareille\njuhlia sen johdosta, että porvaristo on tehnyt valtiollisen itsemurhan,\nvai mitä?\"\n\nSilloin rupesi Pettersson ja Kumpp. arvelemaan, raapi tukkaansa ja\nkuiskasi:\n\n\"Kuulehan Jönsson, mitähän se oikeastaan _sisälsi_ tuo ehdotus, joka\nnyt on voittanut.\"\n\n\"Huoli sinä tuon virkaherran tyhmyyksistä, vaan, sytytä kynttilät\npalamaan sekä asunnossasi että puodissa\", vastasin minä.\n\nKun juoksin ylös asuntooni, tuli Hanna punakkana ja lämpöisenä vastaani\nja sanoi:\n\n\"Olen pannut kaikki kynttilänjalat kuntoon kuten pyysit, mutta niitä\nei pitkälle riittänyt, niin että minä olen asettanut kynttilöitä\npulloihinkin ja verhonnut pullot kukkaruukkupaperilla.\"\n\nSuutelin kekseliästä eukkoani ja me riensimme sytyttämään kynttilät\nikkunoissa. Yhdessä ikkunasta puuttui kuitenkin vielä kynttilöitä.\nPian kaksi puolentuopin pulloa lisää! Mutta kukkapaperi oli lopussa.\nPäättäväisyydellä, joka ratkaisevissa silmänräpäyksissä on suurille\nmiehille ominaista, tempasin minä silloin kalvosimet käsistäni ja panin\nne pullojen ympärille ikkunalaudalle. Se näytti vallan somalta.\n\nPienessä vierashuoneessamme seisoi Hanna miettiväisenä.\n\n\"Tämä tulee maksamaan yli kolme riikintalaria, Nils!\"\n\n\"Niin kyllä Hannaseni, mutta se on isänmaan hyväksi. Isänmaa on\npelastettu, näetkös.\"\n\n\"Mistä niin?\" kysyi Hanna, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle\nselittää; kiirehdin kadulle.\n\nSiellä sanoivat kaikki, että minä, Nils Jönsson, olin toimittanut\nkaikkein kauneimman ilotulituksen ja olin kansan mies, mutta\nettä vanhan parooni Drakenpamp'in ja raatimies Strömin\nmielenosoituksellisesti pimeät ikkunarivit oli kahleista vapautettu\nkansanjoukko lyönyt rikki.\n\nMutta valtuusmiesvaali läheni, eikä voi koskaan olla täysin varma\ntehneensä kylliksi kuolemattomuutensa hyväksi. Minä lähetin senvuoksi\nkaupungin lehteen seuraavan kunnallispoliittisen, jyrkästi nimettömän\npalasen:\n\n_Mikä on tarkotus?_\n\nKaupungin tilien tarkastajain joukossa huomataan myöskin\nrahatoimikamarin varapuheenjohtajan langon veli. Mahtaako hän kyetä\ntarpeellisella huolellisuudella ja puolueettomuudella tarkastamaan\nrahatoimikamarin laskuja? Onko meidän kaupunkiimme tarkotus perustaa\nsellainen perhehallitus, että kaikki valta pannaan yhden perheen\nkäsiin? Ovatko julkiset luottamustoimet tässä yhteiskunnassa muutamien\nsukujen etuoikeutena? Mikä on tarkotus? Nls J—ss—n.\n\n\"Minä onnittelen sinua. Se oli saakelin terävä ja hyvin kirjotettu\nartikkeli\", sanoi Pettersson & K:ni, kun tapasimme toisemme\nkaupungintalolla samana päivänä kun lehti oli ilmestynyt.\n\n\"Mikä artikkeli?\" sanoin minä, vallan hämmästyneenä.\n\n\"Etkö luule meidän käsittävän, ettei 'Nls J—ss—n' ole kukaan muu kuin\nsinä!\" sanoivat he kaikki.\n\nSehän oli oikea arvoitus, kuinka he olivat sen saaneet selville!\n\nKaikkialla sanottiin, että olin terävä mies, mutta en olisi ehkä\nsentään vielä tullut valtuusmieheksi, joll'ei rautakauppias\nWestergrenin rouva olisi asettanut pyykinpesua samaksi päiväksi kuin\nkultaseppä Vallgrenin rouva. Piiat törmäsivät yhteen pesuhuoneella,\nja Vallgren suuttui niin, että houkutteli kaikki veljet \"Auringon\nystävissä\", missä hän oli seremoniamestari, pettämään rautakauppias\nWestergrenin vaalissa.\n\nVaalipäivän iltapuolella kävelen minä raatihuoneenpuistossa enkä\nole mistään tietävinäni. Niin tulevat Pettersson ja Ström vastaan,\nirvistävät ja sanovat:\n\n\"Saan luvan onnitella!\"\n\n\"Minkä hiton tähden?\"\n\n\"Sinä olet valtuusmies 2,514 äänellä. Westergren hävisi 2,312:lla.\"\n\n\"Sepäs oli täydellinen yllätys! Merkillistä, ettei anneta ihmisten olla\nrauhassa!\" sanoin minä suutuksissani ja menin kotiin Hannan luo.\n\nOn suloista valtiomiehelle kotona saada paljastaa tunteet, joita hänen\nulkona visusti pitää peitellä.\n\nHanna näki heti, että olin hyvin iloinen ja tuli heti vastaani\nystävällisesti osaa ottaen kuten aina elämäni tärkeissä tapauksissa.\n\n\"Eivätkö ehkä sillit noissa K.K.-tynnyreissä olleetkaan niin huonoja\nkuin luulit?\" sanoi hän.\n\nMinä kiersin käsivarteni hänen vartalonsa ympäri ja minun ääneni vapisi\nliikutuksesta:\n\n\"Paljon parempaa, Hanna. Minusta on tullut valtuusmies!\"\n\nHän lapsellisuudessaan ei nähtävästi heti käsittänyt tämän tosiasian\ntäyttä merkitystä; mutta hän näki, että olin iloinen, ja senvuoksi tuli\nhänkin iloiseksi, nojautui lempeästi rintaani vastaan ja sanoi:\n\n\"Kuinka suuri palkka on valtuusmiehellä, Nils?\"\n\n\"Hm... ei juuri mitään aineellista etua, rakkaani; mutta tietoisuus\nsiitä että hyödyttää yhteiskuntaa ja sen asukkaita eläessään, ja että\nkuollessaan saa ystävällisen muistopuheen lehteen ja lipun puolitankoon\nraatihuoneella.\"\n\nNyt olin minä tyytyväinen ja hyvilläni pitemmän aikaa. Liike kävi\nhyvin, ja kotona kukoistivat onni ja ilo. Lapset tulivat toinen\ntoisensa jälkeen, tuottivat meille suurta iloa ja kehittyivät\nluonnonmukaisesti. Kesäisin olimme toisinaan pari viikkoa\nPeltoniemessä. Eihän murheitakaan koskaan kokonaan puutu. Leena muori\nerosi täältä meidän naimisemme neljäntenä vuotena, ja lapsemme olivat\ntoisinaan sairaanlaisia, mutta yhtään emme ole menettäneet, vaikka\nmeillä niitä on seitsemän.\n\nKaupungin valtuustossa minä suoriuduin hyvin ja sain joka tammikuun\nkokouksessa neljä tai viisi ääntä varapuheenjohtajaksi. Ja sen minä\naivan vilpittömästi sanon, etten ollenkaan ajatellut mitään poliittista\nkehitystä tai uusia kunniapaikkoja, kun eräänä iltana talvimarkkinain\naikana tapasin konsuli Landelinin Göteborgista.\n\nHän oli hauska mies, täynnä kaskuja ja sukkeluuksia, ja me ja\nPettersson ja Ström olimme yhtä mittaa yhdessä pari kolme päivää. Kun\nme sitte eräänä iltana istuimme Landelinin huoneessa, sanoi Landelin\näkkiä minulle:\n\n\"Sinua, Jönsson, joka olet sekä varma että hieno mies, ei tosiaankaan\nenää pitäisi kutsua 'patruunaksi', kuten mitä tahansa kalakauppiasta.\"\n\n\"Tsjaa\", sanoin minä, \"mitäpä sille tekee?\"\n\n\"Enpä luulisi mahdottomaksi tehdä sinusta Perun varakonsulia tässä\nkaupungissa\", sanoi Landelin.\n\nMinä vaan nauroin, mutta kuinka olikaan, oli tuo asia mielessäni\nkoko yön, ja minä tulin yhä enemmän ja enemmän tyytymättömäksi\npatruuna-arvonimeen, joka vielä muutamia vuosia takaperin niin suuresti\noli sydäntäni riemastuttanut.\n\nOikeastaan ei minusta senvuoksi pidä ajatella pahaa. Tyytymättömyys,\nhalu kehitykseen, johonkin parempaan, onhan se, kun asiaa paremmin\najattelee, kaikkien keksintöjen, kaikkien parannusten äiti; jos\nkoko ihmiskunta olisi tyytynyt kyytirattaisiin, ei meillä nyt olisi\nmitään pikajunia, jos esi-isämme tykkänään olisivat olleet osaansa\ntyytyväisiä, niin asuisimme me vielä tänä päivänä puissa, kukin\noksallaan, häntä puun ympäri kierrettynä. Tyytymättömyys siis on kaiken\nedistyksen alku, ja tyytymättömyyteni patruunaniineen oli syynä, että\nveli Landelin seuraavana päivänä kutsuttiin hienolle aamiaiselle\nluokseni.\n\nSauternea juodessa kilistin minä Landelinin kanssa ja sanoin:\n\n\"Tuo, mitä sinä puhuit Perun varakonsulaatista täällä Nålköpingissä oli\nkai leikkiä vain? Ha, ha, haa!\"\n\nHän pyyhkäsi nopeasti suupielensä, laski servietin polvelleen, katsoi\nminua vakavasti, ystävällisesti ja tutkivasti ja sanoi:\n\n\"Ei suinkaan; minä luulen aivan varmaan voivani sen toimittaa, jos\nhaluat; itse olen minä kenraalikonsuli.\"\n\n\"Onko se... onko se hyvinkin kallista?\"\n\n\"Ei maksa äyriäkään, veliseni. Ethän toki luule, että Perun arvoisa\nhallitus myisi arvonimiä!\"\n\n\"Mutta minähän en osaa mitään vieraita kieliä.\"\n\n\"Viis siitä! Tänne Nålköpingiin on luullakseni minkään p--een perulaisen\nlaivan mahdoton purjehtia. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin\nhankkia itsellesi lippu, jonka minä muuten voin lähettää sinulle\njälkivaatimuksella, hissata se ylös presidentin, itsesi ja rouvasi\nsyntymäpäivinä, sekä hankkia itsellesi virkapuku, jos tahdot.\"\n\nNo kuinka me juttelimmekaan ja laskimme leikkiä tuosta niin neljän\nkuukauden kuluttua toden teolla olin Perun varakonsuli täällä\nNålköpingissä, ja olen vielä tänäänkin. Mutta niin aivan ilmaiseksi\nen tuota arvonimeä sentään saanut, sillä enhän minä voinut kieltäytyä\nhyväksymästä Landelinille erästä kymmenentuhannen soikeata paperia, ja\nseuraavana vuonna putosi hän alas omilta jaloiltaan, ja liian ruman\nkonkurssipesän hän jätti jälkeensä, ollakseen niin arvossapidetyn maan\nja vielä sellaisen kultamaan edustaja.\n\nVarsinaisessa virantoimituksessa konsulina en voi sanoa koskaan\nolleeni. Mutta kerran Hannan syntymäpäivänä, kun olimme vetäneet\nylös lipun, tuli eräs italialainen posetiivin soittaja apinoineen ja\nmongersi niin paljon siansaksaansa, että minä lopulta ymmärsin hänen\ntarkottavan, että koska minä olin ulkomaiden ainoa edustaja tässä\nkaupungissa, tahtoi hän apua minulta, jos kohta minä olinkin perulainen\nenkä ollenkaan italialainen varakonsuli, minkä minä lippuun viitaten\nkoetin selittää.\n\nHän vaan mongersi mongerrustaan. No, oli Hannani kunniapäivä ja olimme\nsaaneet hyvän päivällisen; minua hänen ilmeisesti kurja tilansa\nliikutti, ja minä annoin hänelle valtakunnanpankin viitosen lohduttaen\nhäntä muutamin sanoin, melkein hänen omalla kielellään:\n\n\"Maledetto, poveretto! Kas tässä viis krunetto.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nKoettelemuksen päivinä.\n\n\nKullakin säädyllä on omat etunsa enkä minä ketään kadehdi.\nLiikemiehen, jolle käy hyvin, ei tarvitse, kuten virkamiehen\nmäärätyllä, niukalla palkalla, heti uransa alussakaan pitää kovin\nsuurena tuhlauksena hankkia silkkihame pikku eukolleen tai uusi\npäällys salin huonekaluihin. Mutta minä tahdon verrata virkamiestä\nja ammatinharjottajaa talonomistajaan hiljaisella satamakadulla,\njonka tilikirjoissa ei varsin suuria numeroita esiinny, ei\nvoitto- eikä tappiopuolella, kun sitävastoin liikemies on verrattava\npurjehtijaan, jonka laiva toisena hetkenä voi kylläkin komeasti\nkeikkua auringonpaisteisella aallolla, mutta pian senjälkeen ajautua\nhaaksirikkoisena hylkynä asumattomalle rannalle.\n\nEi niin ymmärtäen että Nålköping olisi mikään liikekeskusta tai rajun\nkeinottelun tyyssija, tai että minä tahtoisin loistaa jonkunlaisena\nsuurena, uudenaikaisena liikenerona, mutta tosiasia on, että minä\nkeväällä v. 1881 olin niin suuressa pulassa, kuin todella olisin\nollut tuollainen nero. En ollut tyytynyt puotiliikkeeseeni, vaan olin\nostanut metsiä ja puutavaran arvo laski, olin ostanut kauroja ja niitä\nei kysytty ollenkaan. Sitte vielä pari ystävää käytti tilaisuutta\nlyödäkseen kintaansa pöytään, ja kun Nils Jönsson suoriutui heidän\nkonkurssipesistään oli hän, niinkuin minä sitä tahtoisin nimittää,\njotensakin puhtaaksi kynitty.\n\nKotona oli aurinkoa ja iloa ja rauhaa kuten tavallisesti; lapset ja\nHanna tulivat minua vastaan päivällisaikaan ja tervehtivät minua kukin\ntavallaan, Hannasta alkaen, joka ulottui suuhuni asti, pikku Jennyyn,\njoka vaan voi ottaa minua polvista kiinni ja jokeltaa: \"Pa-pa-pa\".\nKukkia aina ikkunoissa ja joka nurkka siistittynä. Päivälliseksi aina\njoku hyvä makupala minulle, ja illalla kiiltävä poriseva teekeittiö ja\nparas tuoli paraalla paikalla.\n\nKonttorissa surua ja levottomuutta, kaikki harmaata, kolme uutta\nhuolta jokaisen vanhan sijaan, joka vaivoin saatiin selvitetyksi.\nAloin jo uskoa, että voisi käydä vallan hullusti, ja kun minä\niltasin istuin ja katselin meidän kaunista salinlamppuamme, huomasin\nhämmästyksekseni ajattelevani, mihin hintaan se mahdollisesti\nmenisi konkurssihuutokaupassa. Annoin katseeni kiitää koko\nsilloisen huoneustomme, kuuden kauniin huoneen läpi, ja kiusasin\nitseäni näkemällä hengessä ne täynnä kaupunkilaisia kaikista\nyhteiskuntaluokista, hatut päässä ja naureskellen huutokaupan pitäjän\nlaskettamille sukkeluuksille kaikista näistä rakkaista, kauniista\nesineistä, jotka yhdessä muodostivat rakkaan kotini.\n\nUskokaa minua tai ei, mutta minä en oikein tunne Hannaani, vaikka\nolemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Luulen, että hän koko ajan\non näyttänyt minulle niin sanoakseni aurinkopuolen kasvoja, ja että\nhänellä on toisetkin, joita minä en saa nähdä. Väliin kun olen tullut\nrappusia ylös, olen kuullut hänen äänensä vierassointuisena, terävänä\nja moittivana, varsin kylmänä ja kovana, ja pari kertaa kun äkkiä ja\nodottamatta olen tullut kotiin, olen nähnyt hänen kasvonsa synkkinä,\noutoina minulle, mutta ne ovat tulleet valoisiksi ja iloisiksi,\nniinpiankuin hän on nähnyt minut. Sydänkäpyseni, minä aavistan kuinka\nasia on! Kaiken valon ja ilon, minkä puhdas, rakastettu olentosi\nitseensä kätkee, kevättunteet vielä syksynkin päivinä, ne sinä säästät\nvanhalle Nissellesi, ja kaiken alakuloisuuden ja huonon tuulen, mitä\nsinulla kuten muilla voi olla, sen peität sinä minun näkyvistäni yhtä\nhuolellisesti kuin minkä tahansa muun huonon, joka voisi loukata\nsilmääni ja tehdä mieleni levottomaksi. Minä aavistan, että juuri näin\nhienot, jalot naiset menettelevät, mutta missä olet sinä sen oppinut,\npikku lautamiehentytär?\n\nNo, nyt tahdoin minäkin osoittautua lujaksi ja yksin kestää sen\nmyrskyn, mihin olin joutunut; Hannan ei pitänyt saada tietää mitään,\nennenkuin kaikki jo oli ohi tahi mahdollisesti — onnettomuus käynyt\nmahdottomaksi salata.\n\nNäytti käyvän tähän jälkimäiseen suuntaan, ja minä aloin jo kääntää\najatukseni pelastuksen mahdollisuuksista itsetutkimukseen liikkeen\ntilasta, jos nimittäin tulisi kysymykseen vakava tarkastus, millä\ntavalla Nils Jönsson on liikettään hoitanut. Kuinka tulisi uskottujen\nmiesten kertomus mahdollisessa konkurssissa kuulumaan? Olinko minä\nkadottanut jotakin enemmän kuin kaiken aineellisen omaisuuteni, jos\nkuperkeikka tulisi? Oliko myöskin kauppamieskunniani silloin mennyttä\nkalua?\n\nEi, kuinka ankara olinkaan itseäni kohtaan, en voinut sitä huomata;\nNils Jönsson oli ojentanut koipensa hiukan kauemmaksi kuin peitto\nriitti, mutta kunnia oli tallella. Ei mitään epärehellisyyttä! Ei\nmitään keinottelua!\n\nNo, jos olisin ollut yksin, olisi kai Jumalan nimessä saanut tulla\nkonkurssi; mutta rakastetun puolison käsivarret kaulalla, pikku Jennyn\npienet kätöset polven ympäri ja kaikki muut pikkaraiset takin liepeissä\ntulisi uutten urien alottaminen vähän vaikeaksi.\n\nJa eräänä iltana, kun viivyin hyvin kauan illallispöydässä, ja\nlapset toinen toisensa jälkeen sanoivat hyvää yötä ja viimeinen\npieni, punainen suu oli ojennettu papalle, ja Hanna ja minä olimme\nkahdenkesken, silloin raukesivat kaikki ylpeät aikomukset, minä vedin\nhänet lähelleni ja nyyhkytin:\n\n\"Minulla on huolia, Hanna. Onnettomuus, ehkäpä puute, seisoo ovemme\nedessä.\"\n\nSilloin hän vaan lujemmin pusertautui minuun ja kuiskasi:\n\n\"Olen ymmärtänyt sen, Nils. Enkö minä missään kelpaisi sinua auttamaan?\"\n\nKyllä, totta tosiaan, siihen hän kyllä kelpasi. Vain sen kautta että\non kirkumatta ja itkemättä ja heittäytymättä sohvalle ja potkimatta\njaloillaan hermokohtauksissa, voi vaimo auttaa miestään koko paljon.\n\nJa sitten oli meillä aina iltasin pieni luottamushetki, kun lapset\nolivat menneet levolle, Hannalla ja minulla. Hän lohdutti minua ja\npysyi lujana ja teki ehdotuksiaan hänkin. Tietysti ei yksikään niistä\nkelvannut, mutta minä tulin lujemmaksi ja toivorikkaammaksi vain niiden\nkuulemisestakin.\n\nNiin kiipee eräänä päivänä luokseni konttoriin Lindnäsin vanha, saita,\nkopea hovimarsalkka, joka osti siirtomaatavaransa minulta, ja joka aina\ntavatessamme, huolimatta minun konsuliudestani ja kaikesta, kohteli\nminua niin ylhäisesti ja ylimielisesti kuin jos olisin ollut oma\npuotipoikani. \"Hyvä herra... mutta kauheastipa te olette laihtunut!\nOletteko sairas?\" kysyi hovimarsalkka.\n\n\"Ei kannata puhua. Miten voin olla palvelukseksenne?\"\n\n\"Voisinko saada puhua häiritsemättä pari sanaa kanssanne?\"\n\nPyysin häntä astumaan ylös saliin ja siellä istui hän paraaseen\nnojatuoliini, sen näköisenä kuin olisi hän armossa suvainnut mennä\njonkun torpparinsa luo käymään, tuo kopea lurjus.\n\n\"Niin nähkääs, asia on sellainen, herraseni\", alotti hän, \"että minä\nerään sukulaiseni kuoleman kautta aivan aavistamatta sain niskoilleni\nviisikymmentätuhatta kruunua, aivan valmistumatta.\n\n\"Saakelin epämiellyttävää, sillä en tiedä mihin ne panisin, sillä\nnähkääs, pankkien talletuskorko ei minua tyydytä.\"\n\nSen minä kyllä voin uskoa. Sinä kyllä kernaimmin tahdoit hieman\nharjottaa koronkiskomista noilla rahoillasi, senkin vanha saituri!\n\n\"Nyt olisi aikomukseni kysyä herralta, joka seurustelee... niin, se\ntahtoo sanoa, ainakin tuntee väkeä maalla ja muualla, mihin minä\nparaiten voisin sijoittaa rahani. Ei alle kuuden prosentin, ei alle\nkuuden prosentin; ei tule koskaan kysymykseenkään.\"\n\nMinä hypähdin ylös tuoliltani. Viisikymmentätuhatta kruunua! Niillä\nolisin minä pelastettu! Mutta Herra Jumala, mitä vakuutta oli minulla\ntarjottavana! Minun kiinnitykseni olivat jo aikoja sitte käytetyt. Ja\nniin luettelin minä useita talonpoikia Nålköpingin lähiseudulla, joiden\ntiesin tarvitsevan pieniä, yhden- tai parintuhannen kruunun lainoja,\nkiinnitystä vastaan taloon. Hovimarsalkka otti hienon lyijykynän ja\nmerkitsi ylös taskukirjansa lehdelle laihalla, hienolla, Valkosella,\nkapealla kädellään.\n\n\"Herraseni, tämä tekee 27,000 kruunua yhteensä ja sittenkin joutuisin\ntekemisiin neljäntoista henkilön kanssa... Ette tiedä ketään\nliikemiestä, joka hyvää vakuutta vastaan, hyvää vakuutta tietysti, ja\nkuudella prosentilla, alle ei tule kysymykseenkään, tahtoisi ottaa koko\nsumman?\"\n\nMinä punastuin ja kurkkuni tuntui ahtaalta kun sanoin:\n\n\"Kyllä, minä tunnen erään, joka tarvitsee nämä rahat varsin hyvin,\nerään, joka ilman niitä ehkä piankin on paljaan taivaan alla vaimoineen\nja lapsineen, erään, jolla ei enää ole mitään vakuutta tarjottavana,\nmutta joka, jos nämä rahat saisi, olisi pelastettu, ja varmasti\nmaksaisi ne takaisin.\"\n\n\"Ta ta ta! Sellaiseen kauppaan ei nähkääs kukaan ihminen rupea,\nystäväiseni. Pyydän anteeksi että olen häirinnyt. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nOvessa käänsi hän taas vanhan petolinnunnaamansa minuun päin ja kysyi\nrumasti hymyillen:\n\n\"Kuulkaapas, sanokaa minulle, kuka nyt taas on liisterissä tässä\nviheliäisessä luolassa?\"\n\nMinä olin kiihtynyt ja epätoivoissani, ja mistään väliä pitämättä minä\nmelkein huusin:\n\n\"Minä itse, herra hovimarsalkka! Olkaa hyvä ja katselkaa nyt oikein\ntarpeeksenne pulaan joutunutta lähimmäisraukkaa, jos se teitä huvittaa,\nniinkuin näyttää!\"\n\nUkko ojensi vartaloaan.\n\n\"Mitä lajia! Mitä sanotte? Te itsekö? Ja sen sanotte te noin suoraan!\nAjatelkaas, jos puhuisin siitä jollekin!\"\n\n\"Oh, sitä minä en pelkää. Voitte kyllä olla saita ja sydämetön, mutta\nsen verran gentlemanni te toki sentään olette, herra hovimarsalkka\",\nhuudahdin minä, menettäen kaiken malttini hänen pilkalliset, vanhat\nkasvonsa nähdessäni.\n\nUkko kiipesi uudestaan sisään, istui nojatuoliin, jonka äsken\noli jättänyt ja alkoi sormiensa välissä hypistellä kultaista\nnuuskarasiaansa.\n\n\"Katsoppas vaan! Kuinka se olikaan? Minäkö olen saita, minä? Ja\nsydämetön? Niinhän se oli? Mutta herra sentään suvaitsee pitää vanhaa\nhovimarsalkkaa hieman toki gentlemannina. Se oli kiltisti tehty!\"\n\nMinä häpesin ja pyysin anteeksi.\n\n\"No niin! No niin! 'Saita ja sydämetön!' Katsoppas vaan! No koska herra\ntahtoo saada nuo viisikymmentätuhatta kruunua?\"\n\n\"Saa... saadako ne? Herra hovimarsalkka ei varmaankaan kuullut...\"\n\n\"... että te ette aio antaa mitään vakuutta. Kyllä kuulin Jumala\nparatkoon, mutta tyydytään pieneen velkakirjaan. Sopiiko neljän päivän\nperästä? Saan rahat silloin.\"\n\nOlin kuin pilvistä pudonnut ja tulin tuskin kiittäneeksi.\n\nNeljän päivän perästä tuli hän itse tuomaan minulle rahat. Vapisevalla\nkädellä kirjotin minä velkakirjan vuoden päästä lunastettavaksi ja\naioin rientää alas konttoriin saadakseni sen todistetuksi.\n\n\"Mihin nyt, herraseni?\"\n\n\"Todistajat, herra hovim...\"\n\n\"Kas vaan, onhan siinä sinetti, tiemmä.\"\n\nSitte otti hän velkakirjansa, katseli sinettiä ja ivaili:\n\n\"N.J. lehtiköynnöksen keskellä. Katsoppas vaan! Yksinkertainen ja\naistikas! Siisti, mutta hiton vaatimaton. Vaakunakilpi, jota ehkä voisi\nväärentää tai jäljitellä. Hyvää huomenta, herrasen!!\"\n\nEn tiennyt, pitikö minun lyödä häntä vai suudella hänen pelastavia\nkäsiään. Valitsin keskitien, seurasin häntä syvään kumarrellen ovelle\nja rukoilin hänelle Jumalan siunausta.\n\nIlo ja riemu! Vaara oli ohi, liike seisoi varmempana kuin koskaan\nennen, ja vuoden päästä minä jätin hovimarsalkalle hänen rahansa\ntakasin, hänen oman toivomuksensa mukaan kiinnityksissä lähiseudulla ja\nkuuteen prosenttiin, ei äyriäkään alle. Ainoastaan vuosikoron maksoin\npuhtaassa rahassa, kolmetuhatta kruunua kuuden prosentin mukaan, ei\näyriäkään alle.\n\nMaksu tapahtui minun kodissani ja juuri kuin se oli suoritettu,\ntunkeutui korviimme heikko lapsenääni.\n\n\"Pientä herrasväkeä vai?\" arveli hovimarsalkka.\n\n\"Niin, pieni tyttö, vasta viikon vanha.\"\n\n\"Katsoppas vaan. Vai niin. Hm... hm... Kuulkaapas herraseni, teidän\npiirissänne tuollaiset pikku vieraat kai kastetaan varsin pian, vai?\"\n\n\"Ky...y...llä. Olimme ajatelleet tuorstaina, mutta...\"\n\n\"Jaha. Tuorstaina! Silloin minulla juuri on asiaa kaupunkiin. Suokaa\nanteeksi, ukolla on omituiset päähänpistonsa. En ole sellaisessa\ntilaisuudessa ollut pitkiin aikoihin. Vanhoja tuttaviahan nyt ollaan.\nTokkohan olisi mahdollista saada olla mukana?\"\n\n\"Herra hovimarsalkka... en löydä sanoja... liian suuri kunnia... hm...\"\n\nEn ole muuten juuri mikään kumartelija, mutta vaikka luulen silloin\npokkuroineeni ja kumarrelleeni varsin runsaasti, en voi sitä katua\nvielä tänäkään päivänä. Nähkääs, yhdestä hovimarsalkasta minä viis\nvälitän, mutta tuo vanha vääräsäärihän oli nostanut minut jaloilleni ja\npelastanut onnellisen kotini!\n\nHänelle annettiin tieto, että toimituksen piti tapahtua kello neljä ja\nlyönnilleen olivat hänen vaununsa portilla. Hanna kyllä arveli, että se\noli hauskaa muiden rouvien vuoksi, mutta oli hirmuisen hämillään, ja\nsitte ei hän oikein tietänyt millä tavoin puettuna piti luulla hänen\ntulevan. Mies, joka kutsui konsulia ja tukkukauppiasta \"herra\" ja\n\"herraseni\", voi epäilemättä tulla ristiäisiin metsästyssaappaissa.\n\nMutta ei, hänellä oli täysi hovipuku, hän tervehti kohteliaasti kaikkia\nja kutsui Hannaa \"rouva konsulinnaksi\", niin että hän kyllä tavat tunsi\nkun vaan tahtoi.\n\nPappi oli pudottaa käsikirjansa kun sai nähdä tuon vanhan kopean\nhovimarsalkan, joka ei koko kaupungissa seurustellut kenenkään muun\nkanssa kuin maaherran, kummina minun luonani, ja Nålköpingin rouvat\nolivat niellä ukon katseillaan.\n\nTyttö kastettiin Katriksi ja hänen pitäisi nyt keväällä päästä edes.\n\nHovimarsalkka kilisti lasia vaimoni kanssa ja pyysi saada lähemmin\nkatsella pienokaista. Kun Hanna toi hänet, katseli hän lasta pitkän\naikaa ja hänen vanhat silmänsä näyttivät sumenevan.\n\n\"Minä olen vanha, lapseton leskimies, enkä tuollaisista pikkaraisista\njuuri paljoakaan ymmärrä; mutta saanko minä, rouva konsulinna?\"\n\nEi Hanna ymmärtänyt, mitä hän tahtoi, mutta hän tiesi, mitä ukko oli\nmeille tehnyt, ja ettei meidän talossamme juuri ollut mitään, mitä hän\nei saisi.\n\nSilloin otti hän Katrin ja suuteli häntä keskelle suuta, enkä tahdo\ntulla autuaaksi, jollei tuon vanhan ukkorähjän silmissä kiiltänyt kaksi\nsuurta kyyneltä, kun hän sitte taas suoristi vartalonsa.\n\n\"Merkillistä, hän maistuu aivan tuoreelta voilta\", sanoi hän.\n\nMuut hienot herrat, jotka ovat menneet kihloihin tyttärieni\nkanssa ja heitä suudelleet, ovat lausuneet, että se on maistunut\n\"taivaalliselta\". Ketä tässä uskoo? Kyllä minä puolestani arvelen että\nhovimarsalkka enemmän tiesi voista kuin vävyni taivaasta.\n\nSitte pyysi hän yksityisesti saada puhella Hannan kanssa ja tultuaan\nsiniseen kamariin, otti hän povestaan elinkorkokirjan ja sanoi:\n\n\"Hyvä rouva konsulinna. Onni voi ihmeellisesti vaihdella tässä\nmaailmassa. Teillä ei koskaan ole ollut mitään kokemusta siitä, ei,\nJumala varjelkoon, tietysti ei, ja me toivomme, ett'ette koskaan\ntule sitä kokemaan. Mutta kaikkien näiden uudenaikaisten aatteiden\njoukossa, jotka enimmäkseen ovat vallan kelvottomia, on mielestäni\nelinkorko vähimmin typerä joka tapauksessa. Siinä on joku ajatus.\nTohdinko pyytää teitä olemaan niin hyvä ja ottamaan tämän pienokaiselle\nvanhalta, sydämettömältä saiturilta! Kirjaan ei ole mitään kirjotettu,\nsillä kukapa voi tietää että hänen nimekseen juuri piti tulla Katri?\nMutta siellä lehtien välissä on alku ensimäiseen pieneen panokseen.\nEi, katsohan vaan! Enemmänkö torttua ja viiniä. Kiitoksia paljon, nyt\ntäytyy minun lähteä.\"\n\nNils Jönsson ei koskaan ketään mielistele, mutta häntä minä seurasin\nalas vaunujen luo ja seisoin paljain päin ja parhaassa hännystakissani\nja kiedoin peiton hänen vanhojen, kapeiden sääriensä ympäri.\n\n\"Kiitos, kiitos ystäväni! Pidän teistä. Suora ja hieno. Tohtii sanoa\nsuoraan päin naamaa. Katsoppas vaan! 'Saita ja sydämetön!' Kuinka herra\ntietää, mitä minulle on tehty, ennenkuin minä sellaiseksi olen tullut?\n— Se kuski roisto on taas antanut Ajaksin hieroa itseään aisaa vastaan.\nKatsohan vaan! Katsohan vaan!\"\n\nAjatuksiini vaipuneena jäin minä katselemaan poisvieriviä vaunuja.\nNiiden omistajaa en nähnyt enää milloinkaan. Kuuden viikon perästä\navautuivat perhehaudan ruostuneet saranat vanhalle hovimarsalkalle.\n\nMutta Katrin kirjassa oli kannen ja ensimäisen lehden välissä tasan\nkolmetuhatta kruunua, ei äyriäkään alle, ja sen verran hänellä nyt\non enemmän kuin muilla lapsilla, vaan senvuoksi, että hän käytti\ntilaisuutta ja kitisi hiukan tuon vanhan herran meillä käydessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLapset.\n\n\nYksi asia on varma: ei koskaan tiedä kuinka äärettömän suuri vanhempien\nrakkaus on ollut ennenkuin itse saa lapsia. Vanhempien rakkaus on,\nkerran koetteeksi lausuakseni jotain runollista, laina taivaasta, jota\nei oikea velkamies koskaan säännöllisesti suorita oikealle velkojalle.\nEi koskaan elämässä saa isä tai äiti pojaltaan tai tyttäreltään sitä\nhellyyttä, huolenpitoa ja rakkautta, mitä he ovat heille tuhlanneet.\n\nLapsi kasvaa; kaikki harrastukset, kaikki ajatukset kääntyvät\neteenpäin, uuteen, houkuttelevaan, tietoon ja iloon, toiseen nuoreen,\nliekehtivään sydämeen ja sitte piankin omaan kotiin. Vanhemmat, nuo\nuseinkin pitkiksi ajoiksi unohdetut, joita hyvin harvoin käydään\nkatsomassa, joille kirjotetaan yksi tai puoli sivua samaan aikaan kun\ntöhritään kuusitoista sivua täyteen tyttöhupakolle, jonka kanssa on\noltu tuttavia muutamia kuukausia, he saavat sen, mitä jää yli.\n\nMutta sitte tulee hetki, jolloin hän, jota rakastaa enemmän kuin\nomaa elämäänsä, kalpeana ja vaikeroiden vaipuu vuoteelleen tuolla\nmakuuhuoneessa, häilyy elämän ja kuoleman välillä muutamia tuskallisia,\nijankaikkisen pitkiä hetkiä, ja opettaa miehen tuntemaan, mitä\nmerkitsee tuskassa vavista rakkainpansa puolesta tässä maailmassa. Ja\nsitte kuuluu sieltä yht'äkkiä heikko, muiden korvissa käheä ja rumakin\nkirkuna, mutta sinusta se kaikuu kuin ihanimmat sävelet, ja sinä pidät\nsylissäsi pientä vierasta matkamiestä, joka kuitenkin on osa omasta\nitsestäsi.\n\nHän tulee kostamaan noiden puoleksi unohdettujen vanhusten puolesta,\njoille sinä olit kaikki kaikessa; tämä pikku olento tulee viimeiseen\nropoon asti, korkoineen ja koronkorkoineen vaatimaan ulos kaiken sen\nhellyyden, alttiuden ja itsensäkieltäymyksen, minkä sinä olet velkaa\nheille, jotka ehkä jo lepäävät kirkkotarhan mullassa.\n\nKellä on sellainen lapsuus ja nuoruus kuin minulla, ei helposti tule\nhaaveelliseksi ja luottelevaksi tunteissaan, mutta minä vakuutan että\nrinnassani liikkui varsin suurenmoisia tunteita, kun ensi kerran pidin\nesikoistani sylissäni.\n\nOmituista ajatella, että juuri hän tulee käymään läpi tämän minun\nkäsikirjoitukseni, korjaamaan kielivirheet, pyöristelemään lauseita\nsiellä, täällä ja sitte koettamaan saada tämä painetuksi itse\nTukholmassa. Jollei hän, joka on lääketieteen tohtori ja oppinein\nmeistä kaikista, lopulta sentään arvele, että tämä on liian\nyksinkertaista painettavaksi!\n\nOlen aina koettanut olla niin huomaavainen aviomies kuin minun\nsivistys-asteellani mieheltä voi vaatia, mutta koskaan en minä ole\nHannaa niin \"kruusaillut\" kuin tuon pojan syntymisen jälkeen. Hän olisi\nvoinut sanoa mitä tahansa, ja minä tunsin, etten olisi sanonut häntä\nvastaan paitsi yhdessä asiassa, minkä olin saanut päähäni heti kun\nkuulin että se oli poika.\n\nNiin huusi Hanna eräänä päivänä minut luokseen ja minä tulin ja istuin\nniin sievästi sängyn laidalle ja tartuin hänen pikku käteensä niin\nhienosti ja hellävaroin, kuin oikein olisimme olleet parempaa väkeä\nmolemmat.\n\n\"Kuule, Nils\", sanoi hän, \"oletko yhtään ajatellut miksi me hänet\nkastamme?\"\n\nMinä tulin sekä punaiseksi että hämilleni.\n\n\"Niin, näes, Hanna, olenhan tuota kyllä tuuminut, mutta anna kuulla\nensin mitä sinä arvelet.\"\n\n\"Olen aina ollut niin ihastunut 'Albertiin'. Muutamissa hyvissä\nkirjoissa, joita olen lukenut, on kaikista parhaimman nimi ollut\nAlbert.\"\n\n\"Älä pahastu Hanna, sillä sinullahan on ollut enin vaivaa pojasta.\nMutta minusta olisi ollut oikein mieluista, jos olisit tahtonut\nnimittää hänet 'Jöns', isäraukkani mukaan\", sanoin minä.\n\nSilloin tuli Hanna vallan hohtavan punaiseksi, kohosi kiivaasti\nkäsivartensa varaan ja sanoi:\n\n\"Se oli kauh... kaunis nimi... tarkotan, lyhyt... ja helppo... sanoa...\"\n\nRakas pikku vaimoni! Hän oli hirmuisesti pahoillaan Jöns nimestä, sen\nkyllä huomasi, mutta rakkaus sai hänet heti myöntymään, ja minulla\noli suuri työ saada poika kastetuksi Albertiksi, sillä minulle oli\nmahdotonta tehdä hänen mieltään vastaan.\n\nSiitä tuli sukkela poika, kävi koulun läpi kuten tanssien, tuotti\nmeille, tietysti, kuten muutkin lapset, koko joukon levottomuutta\nkoulu-ajallaan, mutt'ei mitään varsinaista surua, ennenkuin hänen piti\nvalita elämän ura.\n\nVirkamiehet harvoin tahtovat poikiaan samoille urille kuin he itse;\nsiellä he tuntevat kaikki loukkauskivet ja vaikeudet ja toivovat että\njoku muu syrjä kruunun leipäkakusta olisi pehmeämpi.\n\nMutta ammatti- ja liikemiehet tahtovat kernaasti vanhimman poikansa\nomalle uralleen, sillä siellä voivat he tasottaa polun heille, ja hyvä\nliikenimi ei totisesti olekaan huonoin perintö.\n\nSaada meidän Albertimme tiskin taakse näytti kuitenkin olevan yhtä\nmahdotonta kuin viedä lehtori Wadenström varieteeta katsomaan.\nLääkäriksi hän tahtoi tulla, sitä ei voitu auttaa. Mamma itki ja\nrukoili, ja minä olin niin vihainen, etten puhunut hänelle montakaan\nsanaa koko kevätlukukaudella kun hän oli kahdeksannella luokalla. Hän\nkärsi siitä niin että kalpeni ja laihtui, ja kun hän tervehti aamuisin\ntai nousi pöydästä tai sanoi hyvää yötä, niin katsoi hän minuun niin\nettä se viilsi sydäntäni.\n\nMinä rakastin ammattiani yli kaiken muun, lukuunottamatta kotiani,\nja minä olin niin loukattu Albertin ykspäisyydestä etten mennyt\nkoulullekaan sinä päivänä, jolloin Albert tuli ylioppilaaksi.\n\nSydämeni kuohui, ja jalkani tahtoivat väkisin viedä minut ulos\nhuoneesta, kun kuulin nuorten ylioppilaitten laulun ja näin Albertin\nkeskellä joukkoa, kun he marssivat alas Rantakadulle saamaan lakkinsa\nBengtssonin puodista. Mutta minä sanoin itselleni: \"Pysy lujana,\nJönsson, äläkä anna oman lapsesi ratsastaa itseäsi kumoon!\"\n\nMutta kun hän sitte koputti ovelleni ja epäröiden ja ujona astui sisään\nvalkonen lakki kädessä ja parhaat numerot kaikissa aineissa ja katsoi\nminuun suuret siniset silmät täynnä kyyneliä, ja hänen leukansa vapisi\nja hän sanoi:\n\n\"Kiitos, rakas isä, siitä kasvatuksesta, minkä tähän asti olen saanut!\"\n\n— Silloin oli Nils Jönssonin miehuus kokonaan lopussa. Minä ulvoin\nkuin vanha mamseli, olin pusertaa pojan tärviölle, suutelin häntä ja\nnyyhkytin:\n\n\"Oma, oma poikani! Tule Jumalan nimessä miksi tahdot, mutta pidä aina,\naina isästäsi!\"\n\nJa sen hän kyllä on tehnyt tähän asti, ja lääketieteen tohtori\nhän on ja kihloissa tuollaisen maalariryökynän kanssa, joka istuu\nkansallismuseossa ja jäljentää tauluja eikä osaa laittaa kunnon\nkastiketta edes. Ja minä, joka vihaan \"kyvykkäitä\" naisia, olen vallan\nihastunut häneen ja kirjottanut monta arkkia ja pyytänyt ja rukoillut\nhäntä tulemaan tänne kuuskymmenvuotispäiväksi.\n\nKun toinen poika oli syntynyt, sanoi Hanna, hiukan tultuaan voimiinsa:\n\n\"Kuules, Nils, nyt sinä olet totuttanut minut pahaan tapaan saada\nmäärätä lasten nimet. Älä nyt suutu, jos pyydän saada kutsua tämänkin\npojan aivan niinkuin itse tahdon!\"\n\nMinun mielestäni se oli hiukan kovaa, mutta minä sanoin sentään:\n\n\"Sen sinä kernaasti saat tehdä, Hanna, kaikesta siitä vaivasta, minkä\ntuo poika on sinulle tuottanut. Mikä hänen nimekseen sitte tulee?\"\n\n\"Ah, rakas Nils, se on kyllä vaan joutava päähänpisto, mutta etkö\ntahtoisi tämän kerran, tämän ainoan kerran odottaa, kunnes papilta\nkuulet nimen!\"\n\nTämä mielestäni jo oli liikaa, mutta naiset ovat arkoja sellaisissa\nasioissa, ja hän sai tahtonsa läpi. Mutta kun pappi alkoi lukea\nkäsikirjaansa ja jo ehti veteen asti, silloin ajattelin minä itsekseni:\nJos hän nyt sanoo Adalbert, Erengisle, Edmund tai Willehard, niin ei\nsiitä ikänä hyvää tule. Silloin sanoi kirkkoherra: \"Minä kastan sinut\nJöns Lars Andreas Isän Jumalan...\" j.n.e.\n\n\"Jöns Lars Andreas!\" Isä, kauppa-Lassi ja isoisä Peltoniemessä!\n\n\"Herra saattakoon! Älkää nyt pusertako rouvaa kuoliaaksi!\" sanoi rouva\nJohansson, joka pikku Jönsin oli maailmaan auttanut, kun minä heti\ntoimituksen jälkeen syleilyllä kiitin Hannaani niistä nimistä, jotka\nhän oli pojallemme antanut.\n\nHäntä kutsuttiin Jönsiksi ja hänen koko nimensä oli niin muodoin \"Jöns\nJönsson\". Mutta voitteko ajatella että hän siitä huolimatta, tultuaan\nkahdeksannelle luokalle, osotti palavaa halua tulla — husaariupseeriksi.\n\nNyt jouduin minä vallan epätoivoon. Enkö minä häntäkään saisi\nliikkeeseen? Ankaruus senjälkeen kuin Albertille olin ollut niin\nmyöntyväinen, oli mahdoton; minä vaikenin ja kärsin. Silloin tuli\npoika, sillä Jönsillä on hellä sydän, eräänä päivänä luokseni\nkonttoriin ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi kaikki suru, minkä olen teille tuottanut, isä! Minä\ntahdon totella.\"\n\n\"Kuule nyt, Jöns\", sanoin minä, \"mikä oikeastaan vetää sinun mieltäsi\nnoihin siunattuihin husaareihin? Ethän sinä verenhimoinen ole, ethän?\"\n\n\"En, en millään muotoa, ja sodasta voimme kai toivoa saavamme pysyä\nerillämme\", arveli Jöns.\n\n\"Onko sinun mielestäsi sitte niin erinomaisen hienoa ja hupaista tulla\nkomennetuksi ja lähetetyksi milloin sinne milloin tänne kuten järjetön\nluontokappale, sen sijaan että olisit oma herrasi oman tiskin takana?\"\n\n\"Oh, ei suinkaan, mitä itsenäisyyteen tulee niin...\"\n\n\"No, hyvä luoja, univormuako, ja iloista elämää ja toveruuttako sinun\nmielesi vaan tekee?\"\n\n\"Niin, sitäkin, ja sitte... ja sitte en minä tiedä mitään ihanampaa\nkuin vapaana ja iloisena kiitää eteenpäin komealla juoksijalla. Minä\nrakastan hevosia nähkääs, isä... mutta älkäämme enää puhuko siitä.\"\n\n\"Vai niin, järjetön luontokappaleko siis saisi määrätä poikani\nelämän uran. Kuuleppas nyt, Jöns! Samana päivänä kun olet lopettanut\nkauppakoulun ja vapaaehtoisena ollut vuoden jossakin konttorissa\nLyypekissä, seisoo hevonen sinua varten papan tallissa, hevonen, jota\nei kenenkään husariupseerin tarvitsisi hävetä.\"\n\n\"Onko se mahdollista, rakas, hyvä isä!\" sanoi tuo lurjus ja heittäytyi\nkaulaani.\n\nMutta kun Jöns Lars Andreas palasi Lyypekistä, ei hän tahtonut\nmitään ratsuhevosta, vaan ainoastaan uusia, ajanmukaisia laitoksia\nkonttoriin, ja kassanhoitajan ja kontrollilaitoksen puotiin ja ikkunat\nsuurennettaviksi maahan asti ja varastokirjan pidettäväksi toisella\ntavalla. Niin, se on totta, hän tahtoi myöskin tyttären kauppahuoneesta\nLevy & Sohn, jolla oli liikkeensä vastapäätä sitä liikettä Lyypekissä,\nmissä Jöns oli palvellut. Tästä viimeksimainitusta emme äiti ja minä\noikein olleet hyvillämme, mutta me ajattelimme näin: Tapahtukoon\nJumalan tahto; liike on vakavarainen ja tyttö voi olla kylläkin hyvä\nihminen, vaikka onkin saksalainen. Mutta kun Jöns matkusti sinne\ntervehtimään ja kosimaan, olikin Rebekka Levy jo kihloissa, niin että\nmeidän Jönsimme nyt on naimisissa raatimies Lundströmin tyttären\nkanssa täältä Nålköpingistä, ja häneen me kaikki olemme ihastuneet.\nHänen isänsä on minun paras ystäväni, Hanna on vienyt tytön kasteelle,\nmeidän tyttömme ovat hänen koulutovereitaan, ja Jöns oli tanssinut\nhänen kanssaan franseesia jo silloin kun yhdessä olivat käyneet\ntanssikoulussa. Niin että hänestä me tiedämme mitä hän on, tahtomatta\nsillä mitenkään moittia Saksan kansakuntaa ja sen naisia.\n\nNyt hoitaa Jöns melkein koko liikkeen, paremmin kuin minä itse\nuuden ajan vaatimusten mukaan voisinkaan, ja tästä saa hän kiittää\nkauppamiessivistystään, jonka hän on voinut itselleen hankkia paljon\nmukavammin kuin minä sen vähän, minkä tiedän. Hän ottaa haltuunsa\ntoisen yksityispuolen liikkeestä toisensa perästä, ja minä tunnen aina\nenemmän ja enemmän, kuinka minä tulen tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi\ntuolla alhaalla, kuinka toinen toisensa perästä ne siteet irroittuvat,\njotka kerran sitoivat minut puotiin ja konttoriin. On ainoastaan yksi\nside, joka kasvaa lujemmaksi vuosi vuodelta, ja se on rakkauden side\nliikkeen vanhemman osakkaan ja hänen välillä, joka nyt johtaa tuolla\nalhaalla.\n\nAinoa, mitä minulla on Jönsiä vastaan on se, että hän toisinaan on\nkiivas. Ei kotona; hänen Emminsä saa tehdä ja sanoa mitä tahtoo.\nEi liikkeessäkään; ostaja saa seisoa ja lörpötellä kuinka paljo ja\nkuinka pitkiä tyhmyyksiä tahansa ilman että Jönsin ystävällinen hymy\nvähintäkään muuttuu. Mutta minä kerron teille pienen jutun, niin\nymmärrätte, mitä tarkotan.\n\nNiin, se oli silloin kun Snusdala—Linkebo-rata piti vihittämän. Minä\nolin, tietäähän sen: toimeenpaneva tirehtööri rautatieosakeyhtiön\njohtokunnassa, ja vaikka sen itse sanon, jollen olisi oikein olan takaa\ntakonut, niin olisivat Linkebon tehtaat ja talon isännät vielä tänä\npäivänä hevosilla saaneet laahata malmiansa ja viljaansa ulos maailman\nmarkkinoille.\n\nVihkiäisissä piti tietysti olla juhlajuna ja lipuilla koristettu\nlokomotiivi ja kukkaköynnöksiä kaikilla asemilla ja maaherra\nvirkapuvussa ja juhlapäivälliset Snusdalan tavaramakasiinissa, sillä\nkoko Snusdalassa ei ollut yhtään salia, joka olisi tarkotukseen\nkelvannut. Ja paras kaikista oli, että itse kuningas tuli sinne ja söi\nmeidän kanssamme tavaramakasiinissa omassa korkeassa majesteetissaan;\nmutta tavaramakasiiniksi ei suojusta kukaan ihminen olisi voinut\ntuntea, sillä seinissä ei ollut käden levyistä alaa, jota eivät\nNålköpingin. Snusdalan ja Linkebon naiset olisi peittäneet ikkuna- ja\no vi verhoilla ja lipuilla ja kilvillä ja lehdillä ja kukilla; oli\nnäet heinäkuu. Ja pormestarin rouva oli tuonut sinne kuningas Oskarin\nrintakuvan ja asettanut sen peräseinälle kahden suuren maalatun\nlikavesijohtoputken päälle; niitä käytetään Nålköpingissä paljon\njalustoiksi sekä kuninkaille että kukkaruukuille. Päivällinen maksoi\nkolmekymmentä kruunua hengeltä ja rouva Lundin kaupungintalolta oli\ntehnyt parastaan, ja keitti ja paistoi niin paljon kuin jaksoi eräässä\nlautasuojuksessa ratapihalla.\n\nNo, siellä istuivat nyt kuninkaallinen majesteetti ja maaherra ja\npormestari ja minä ja muut johtokunnan jäsenet ja vanha parooni\nSviskonkärna samassa pöydässä peräseinän luona, ja sitte oli makasiini\naivan täynnä, pöytä pöydän vieressä niin että vahtimestarit tuskin\nvoivat pujotella läpi, sillä kaikkihan tahtoivat istua niin lähellä\nhänen majesteettinsa pöytää kuin mahdollista.\n\nMutta makasiinin toiseen päätyyn jäi hiukan tyhjää ja silloin sanoi\npormestari minulle:\n\n\"Mitä me tuolla tyhjällä tilalla teemme? Naiset kyllä näkevät meidät\nparemmin lasiruutujen läpi tavaratoimistosta.\"\n\n\"Kyllä tiedän, Trybom\", sanoin minä, \"vedetään köysi seinästä toiseen\nja annetaan köyhän kansan seisoa siellä takana armollista kuningastaan\nkatselemassa, niin paljo kuin sinne mahtuu.\"\n\nNiin tehtiinkin, ja kansa käyttäytyi hyvin siivosti ja säädyllisesti.\nJa maaherra puhui kuninkaalle ja kuningas puhui läänille ja pormestari\nradalle ja minun piti oikeastaan puhua osakkeita merkinneille kunnille,\nmutta sen olin pyytänyt lääninsihteerin tekemään. Sitte ojentaa\nkamariherra kuninkaalle pienen paketin, sitte antaa kuningas lämpimällä\nkädellä pormestarille Pohjantähden ritarikunnan merkin ja minulle\nVaasan tähden.\n\nMinä heitin silmäyksen ruudun taakse tavaratoimistoon ja siellä seisoi\nHanna ja pyyhki silmiään ja tytöt olivat punaisia kuin pioonit ja\nnähtävästi peloissaan että minä käyttäytyisin jollakin tavoin tyhmästi,\nmutta itse asiassa oli heidän laitansa kyllä sama kuin Itämaan kolmen\nviisaan, että he iloitsivat kun he tähden näkivät. Istuessani ja\nasettaessani tähteä rintaani huudetaan väkijoukosta:\n\n\"Maljasi Nisse! Lykkyä tykö!\"\n\nJa kun minä katson sinne, seisoo veli Johannes köyden takana keskellä\nväkijoukkoa, ja viittailee minulle pienellä sinisellä pullolla jonka\nhän sitte laskee suulleen ja tyhjentää muutamin kelpo siemauksin.\n\nMinulla oli edessäni seitsemän viinilasia ja kolme pulloa ja Johannes\notti oman väkevänsä suoraan taskusta. Jumala jakaa antimiaan niin eri\ntavalla tässä maailmassa, eikä Johannes tietenkään pahaa tarkottanut.\nMutta minä sekä harmistuin että suutuin tavattomasti, varsinkin katsoen\nsiihen, että hän oli paljo enemmän liikutettu kun sellaisessakaan\ntilaisuudessa sopii hänen alhaisessa asemassaan olevalle henkilölle.\n\nSilloin kuuluu sieltä ääntä ja rähinää kansanjoukosta, ja minä näen\nJönsini, joka istui eräässä alemmassa pöydässä, ottavan Johannesta\nniskasta kiinni ja — heittävän ulos kuin koiran. Kun minä hetken\nperästä poikaa siitä läksytin, vastasi hän:\n\n\"Joll’ei hän heti olisi mennyt olisi syntynyt häväistys, ja minä pyysin\nensin häntä kauniisti, isä!\"\n\nMutta Jöns näytti niin rajulta ja vihaiselta, että luulen että hän\nolisi voinut vaikka lyödäkin omaa setäänsä.\n\nSiihen aikaan oli Johanneksella pieni kruununtila, jonka olin hänelle\nvuokrannut, mutta sitte piti minun lähettää hänet Minnesotaan, sillä\nhän oli liian taipuvainen märkään, märkään ja väkevään.\n\nJa sitte en ole vielä puhunut tytöistämme, jotka seisoivat\ntavaratoimistossa äitinsä vieressä ja katselivat isää hänen —\njollen ota lukuun tuota Johanneksen juttua — elämänsä ylpeimpänä\npäivänä. Heidän nimensä ovat Greta ja Anna, he ovat suurikasvuisia\nja vaaleaverisiä ja naimisissa molemmat. Gretalla on asessori\nkuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Götan hovioikeudessa ja hän\nasuu nyt Jönköpingissä. Anna kulki viisi ja puoli vuotta odottaen\nerästä arkkitehtiä, joka asuu meidän omassa talossamme, ja jonka asiat\nvielä tänäänkään eivät ole liian hyvällä kannalla. Sekä Greta että\nAnna ovat kauniita naisia ja niin toisensa näköisiä kuin olisivat\nhe kaksosia. Taloustoimiin ovat he hyvin perehtyneet ja soittaapa\nGreta hiukan, pianoakin niin että kohteliaammat vieraat jäävät\nsaliin ja koettavat näyttää huvitetuiltakin. Mutta kun Anna alkaa\nlaulaa \"Mä neljäntoist' olin vuotias\", hajaantuvat vieraat kernaasti\nsivuhuoneisiin, sen olen huomannut.\n\nVoidaan kai antaa anteeksi isälle, jos sanon, ettei sellaista\ntyttöparia usein lasketa maailmaan meidän nykyisistä kodeistamme.\nSydämeltään puhtaina, katse kirkkaana ja mieli raittiina \"kuin\nkevätvirran juoksu\", menivät he vihkituoliin suutelemattomina,\n\"hakkailemattomina\" ilman kirjeitä ja kiharoita, jotka olisi pitänyt\npolttaa. Siinä on kaksi nuorta rouvaa, jotka voivat matkustaa maan\nympäri tarvitsematta pelätä, että jostain nurkan takaa sukeltaisi\nesiin mies, jonka katseen edessä heidän pitäisi luoda silmänsä alas\ntai saada poskensa punastumaan. Asessori Rundqvist ja arkkitehti\nBlom ovat saaneet heidät kokonaan niinkuin he ovat, ilman mitään\nmuistoja ja kokemuksia. No, asessori on mies, jolla on tulevaisuutta\nja jonkun verran omaisuuttakin, vaikka mikään Adonis hän ei ole,\nkoska silmät eivät oikein tahdo katsella samaan suuntaan ja tukka\non hiukan punaseen vivahtava. Mutta että Anna oli hiukan liian hyvä\narkkitehdille, tuumailimme sekä äiti että minä. Ei mitään tilauksia, ei\nmitään käytännöllisyyttä mitä puutavaraan ja tiiliin ja takotöihin ja\nrahteihin tulee, mutta piirustaa tavattoman hyvin, tosin enimmäkseen\nsellaisia taloja, joita ei täällä Nålköpingissä rakenneta. No, herra\nJumala, kun Annamme kerran on tyytyväinen, niin vähätpä muusta.\n\nTytöillähän on oma tarkotuksensa tässä elämässä, mutta sydäntä\nkarvastelee, kun pitää laskea heidät pois kotoa. Kun pojat menevät\nnaimisiin on asia aivan toisenlainen, sen tiedän Jönsistä. Mies\non sentään aina mies ja määrää itse elämänsä suunnan useimmissa\ntapauksissa. Jos vaimo pitää pystyssä hänen nimensä kunniaa eikä tuhlaa\nyhteistä omaisuutta, niin muu kyllä menee. Mutta jättää oma rakas\ntyttönsä vieraan miehen valtaan, kun tietää, minkälaisia parhaatkin\nmiehet ovat!\n\nSitte on meillä yhdeksäntoistavuotias Jenny, ja Katri, rippikoululapsi\nensi talvena, hän jota vanha hovimarsalkka suuteli ja jolle antoi\nelinkoron. He ovat tummia ja hienoja ja näyttävät olevan aivan toista\nrotua kuin vanhemmat sisaret. Jenny harrastaa, suureksi harmikseni,\n\"ajan suuria kysymyksiä\" ja lukee aivan liian paljon ja juttelee niin\nettä tahtoo pää mennä ympäri, ja haluaa itselleen paikkaa \"saadakseen\nvaikutusalan ja tunteakseen itsensä itsenäisemmäksi\", vaikka hän\nsellaista ei ollenkaan tarvitsisi. Ensin kun hän tuli seuraelämään\ntäällä Nålköpingissä tulin minä oikein pahoilleni siitä että hän yhtä\nmittaa tahtoi olla herrojen seurassa, jutteli, nauroi, väitteli ja\nkäveli heidän kanssaan sekä myöhään että varhain. Mutta sitte sain minä\nkuulla, että hän on hirmuisen ilkeä ja nenäkäs heille, pisteliäs ja\nhärnäävä, niin että herrat pitävät häntä suorastaan pienenä hirviönä.\nJumala lasta auttakoon! Jos hän tällä tavoin jatkaa, joutuu hän tuskin\nkoskaan naimisiin.\n\nMutta jos me näin olemme kaikki koolla ja kaikki lapset ja lastenlapset\nvoivat hyvin ja kaikki on kunnossa eikä ole mitään huolestuttavaa eikä\npainostavaa, mutta rullatuoli pienen pöydän ääressä salin keskimäisen\nikkunan alla on tyhjänä, niin ei synny oikeata tunnelmaa meidän\npiiriimme.\n\nHuoneustomme on nyt suuri, koko yksitoista huonetta, ja me olemme\nvilkas perhe ja Jönsin ja tyttöjen lapset pitävät kauheata elämää kun\nsattuvat yhteen, mutta kun he lähestyvät sinistä kamaria, silloin\nhiljenee pienten jalkojen vauhti itsestään, äänet laskeutuvat ja\nrakkaita katseita luodaan kamarin oveen.\n\nJos meille jotain tapahtuu, iloa tai surua, tai kirje saapuu lapsilta\ntai olemme saaneet kuulla jotain uutta kaupungilta, ystävistä ja\ntutuista, niin aina joku nopeasti nousee piiristä, katsoo onko\nrullatuoli tyhjä ja kiiruhtaa siinä tapauksessa siniseen kamariin,\nmistä ääni aina kuuluu hiljennettynä.\n\nSiellä lepää valkoisilla tyynyillä, tavallisesti puolihämärässä, kasvot\nkuin kauniin naisen, vartalo kuin raajarikon, suuruudelta lapsen\nkokoinen.\n\nSe on meidän Eevamme, kolmas tyttömme järjestyksessä, hän jonka kovat\nkärsimykset ovat kuluttaneet ja sulkeneet kaikesta elämän ilosta, hän,\njoka määrättiin meidän murhelapseksemme, mutta joka enemmän kuin kukaan\nmuu voi kääntää katseemme sinne, missä on ikuinen ilo!\n\nLääkärit sanovat... niin, samantekeväähän se on mitä he sanovat; auttaa\nhäntä he eivät kaikissa tapauksissa voi, kaikkea on koetettu. Lapsen\niloa ja nuoruuden riemua ei hän ole saanut maistaa, paljo ulkoelämästä,\nluonnosta ja ihmisistä on hänelle tuntematonta, ja toisinaan vääristää\ntuska kauniit kasvonpiirteet päässä, jonka hän, ikäänkuin julmalla\nivalla, on saanut pitää terveenä ja täyteläisenä, ruusuja poskilla ja\nloistoa silmissä, kun muu ruumis on suhdaton luuranko.\n\nTunteeko ja ajatteleeko hän meidän tavallamme, vaikk'ei voi toivoa eikä\nodottaa niinkuin me? Emme sitä tiedä. Emme ole koskaan huomanneet,\nettä ne tuulahdukset elämästä, jotka ovat voineet hänen pieneen\nleposijaansa tunkeutua, olisivat aikaan saaneet hänessä kaipausta\ntai alakuloisuutta. Pojat ovat uskoneet hänelle tulevaisuuden\ntuumansa, tytöt ovat aikasemmin kuin äidille hänelle ilmaisseet\nsydänsalaisuutensa, rakkautensa ja riemunsa, ja hänen kauniit silmänsä\novat loistaneet hellyyttä, hän on kuunnellut osaa ottavana, hän on\nkoettanut hyväillä pienellä kuihtuneella kädellään; mutta kuuluviin ei\nole päässyt pieninkään tuskan ilmaus siitä että itse on auttamattomasti\nsulettu kaikesta siitä, mitä elämä muuten tarjoo.\n\nMinä luulen, että hänen sydänjuurensa näin vähitellen irtaantuvat\nmaasta aina sitä mukaa kuin hänen mielensä kääntyy siihen, mikä\nylhäällä on. Oikeastaan on nyt enää vain yksi side pitämässä häntä\njälellä: rakkaus meihin kaikkiin. Kuinka kauan voi se sitoa hänen\nsiipensä? Kuinka pian on hän kohoova kurjuudesta ihanuuteen? On julmaa\nja itsekästä rukouksillamme tahtoa viivyttää sitä hetkeä, mutta emme\nmuuta voi; murheen lapsi on tullut kodin auringonsäteeksi, ramman\ntyttären pieni käsi on vahvempi kuin kenenkään meidän tukemaan ja\nnostamaan, ja kun tuo heikko liekki sammuu, tulee se koskemaan meitä\nmelkein kovemmin, kuin jos joku meistä kutsuttaisiin pois terveyden ja\nvoiman päivinään.\n\nEeva tietää, mitä minä olen askaroinnut näinä päivinä. Eilen sanoi hän:\n\n\"Isä, joko sitte vieraatkin saavat nähdä sinun pikku teoksesi tahi jos\nse vaan jää rakkaaksi testamentiksi äidille ja meille, niin puhutaan\nsiinä kai oikein paljo Jumalan ihmeellisestä hyvyydestä ja armosta?\"\n\nMinä painoin pääni alas, ja vanhat poskeni punastuivat häpeästä.\n\n\"Sen pahempi, ei paljoa, lapsukaiseni...\"\n\nLempeiden, hellien piirteiden yli kulki musta varjo ja hän oli hetken\nhiljaa. Sitte kirkastuivat kasvot taas ja hän hymyili:\n\n\"Samahan se onkin, isäni. Hänen työnsä häntä ylistävät eikä\nkukaan ihminen voi kirjottaa, mitä hänelle todella on tapahtunut,\nkirjottamatta ylistyslaulua Hänen kunniakseen!\"\n\nJa näin lausuu hän, jota on lyöty niin kovasti!\n\nKas niin, kello on jo kuusi illalla ja kahdenkymmenen minuutin päästä\ntulee äiti laivalla Tukholmasta viettämään kuusikymmenvuotispäivää\nhuomenna. Hänen mukanaan tulevat Albert ja hänen maalariryökkinänsä.\nJumala häntä siunatkoon, mutta jos hän öljyväreillään rupee tuhrimaan\nkeltaisessa salissa, parhaassa vierashuoneessamme, niin ei siitä\nkoskaan hyvää seuraa.\n\nÄiti tulee! Ei auta, että on mäkituvassa syntynyt ja tullut\nkuudenkymmenen vuotiaaksi ja kumaraksi ja harmaaksi. Hän, jolla on\nsydämeni ollut aina nuoruuden keväästä alkaen, voi yhä vieläkin saada\nsen kielet väräjämään yhtä hellästi, nyt kun pellot ovat korjatut ja\nsyystuuli hivelee ryppyisiä poskia!\n\n\n\n\nIX.\n\nSuuri päivä.\n\n\nKaikki nukkuvat; oli hyvä että oli lauantai eilen, minun\nkuusikymmenvuotispäivänäni, tuona suurena juhlapäivänä, niin että\nliikkeenkin väki saa hieman levätä. Mutta itselläni ei minulla ole\nmitään lepoa, ennenkuin olen saanut sanoa sinulle hyvästi, rakas\nlukija, ja sen vuoksi olen minä hiipinyt ylös tuntia ennen Hannaa.\n\nEttä meillä eilen piti olla päivälliset lapsille ja ystäville, se\nnyt oli selvää, ja niin pitkälle olin minäkin mukana. Mutta muuten\nminä tietysti en ollut tietävinäni, että odotin jotain erityistä\njuhlallisuutta. Koetin olla näkemättä suuria, jo valmiita kukkakoreja,\nköynnöksiä nurkissa ja kahta mankelikorillista värillisiä lyhtyjä\npuutarhaan ripustettaviksi. Meillä on nyt syyskuu, ja ensimäiseksi kun\ntirkistin ulos sänkykamarin ikkunasta, katseli aurinko minua, kauniina\nja kirkkaana. Jöns oli vetänyt ylös liput, sekä kotimaiset että\nperulaisen, ja miniäni, maalari, oli jo ulkona ruusupensaiden luona\nsakset kädessä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua!\", sanoi Hanna, mutta hänen silmissään oli\nkokonainen pitkä juhlapuhe.\n\n\"Tarram, tarram, tarram tam ta!\" kajahti alhaalla Rantakadulla,\nja salin ikkunoiden alle asettui Nålköpingin työväenyhdistys\nsoittokuntineen ja lippuineen. Minä olen istunut johtokunnassa\nkuusitoista vuotta ja annoin heille kerran tuhannen kruunua, ja sitte\novat he saaneet joukon kirjoja lapsilta.\n\nKaksi soittokappaletta ja korea puhe, niin korea, että jos vieras olisi\nsen kuullut, olisi hän vähintäin luullut minua Nålköpingin kuninkaaksi.\nMutta se minä en ole, sillä se kunnia kuuluu tehtailija Grönbergille.\nPuheen piti kaupungin parturi, ja se oli hirmuisen ystävällinen ja\nvapaamielinen ja sisälsi myöskin koko joukon yleistä äänioikeutta,\nsillä työväenyhdistykset ovat aina valtiollisia luonteeltaan, ja\nvaltiomiehen vikaa tavallisesti on partureissakin.\n\nMinä kiipesin ulos parvekkeelle ja vastasin ylimalkaan seuraavaan\ntapaan, jonka ohessa on huomattavaa, että kaikki ihmiset torilla\npysähtyivät ja Isontalon maitopiika ajoi aivan soittokunnan viereen,\npani kädet kupeilleen ja katseli minua kuin olisin ollut jokin\nihme-elävä:\n\n\"Ystävät!\n\n\"Tiedoin tahdoin te ette minun kanssani kujeile, sen tiedän, mutta\ntiedän myöskin etten minä missään suhteessa kestä vertailua sen kuvan\nkanssa, joka tässä on esitetty muka minun kuvanani. Kuvan virheellisyys\nriippuu varmaankin siitä, että teidän lämpimistä sydämistänne noussut\nsumu on saanut peittää kaikki vähemmän kauniit piirteet. Mutta tätä\nvirhettä en minä mistään hinnasta tahdo korjata vaan pyydän teitä\nsydämestäni edelleenkin antamaan tuollaisen sumun nousta.\n\n\"Yksi on totta: että minä pidän teistä ja kunnioitan teitä kaikkia,\nkaikkia, ja että kukaan ei osaa suuremmassa arvossa pitää kunniallista\ntyötä kaikilla aloilla. Toisellaiset mielipiteet olisivatkin\nkummalliset miehellä, joka on alkanut köyhempänä kuin köyhin teistä.\n\n\"Mitä yleiseen äänioikeuteen tulee, niin en minä itse asiassa sitä\nvoi edistää enkä pidättää. Sen asian hoitavat Jumala, kuningas ja\nvaltiopäivät, jossa Nålköpingin edustajana on pormestari Trybom. Mutta\nnykyisen perustuslain rajojen sisällä olen minä tehnyt kaikki mitä\nolen voinut äänioikeusasian hyväksi: kaikilla kirjanpitäjilläni on\näänioikeus ja puotimiehenikin olisivat viime vaalissa kahdeksansadan\nkruunun taksotuksen perusteella voineet äänestää, mutta nähkääs, he\neivät tahtoneet.\n\n\"Kiitos! Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nJo oli yhdistys kääntynyt lähteäkseen, liike torilla saanut tavallisen\nkulkunsa ja Isontalon maitopiika, joka nähtävästi suureksi huvikseen\noli ollut tapauksessa mukana lähtenyt pois, kun Albertini, tohtori,\nkiipee ulos parvekkeelle, päättäväinen piirre rakkailla kasvoillaan.\n\nMinä oikein huolestuin. Ajatteles jos häneen, joka asuu Tukholmassa,\novat tarttuneet nuo uudet aatteet ja tuon kauhean \"Tukholman penkin\"\nhirmuinen radikalismi, ja jos hän nyt pitää oikein tuollaisen\nvapaamielisen puheen. Ja me, jotka olemme niin hyviä ystäviä Trybomin\nkanssa, joka on niin kauhean vanhoillinen!\n\nJumalan kiitos! Pojan esitys oli sekä isänmaallinen että vanhoillinen.\n\n\"Eivätkö parturi Lind ja soittokunta tahdo tehdä hyvin ja tulla ylös\njuomaan lasin viiniä kanssamme!\" sanoi hän lujalla, kaunissointuisella,\nlämpimällä, vakaumusta hehkuvalla äänellä.\n\nKun minä käännyin ympäri seisoo Jenny siinä joukko laseja\ntarjottimella, ja kaikki muutkin ovat tulleet sisään ja Eeva istuu\nrullatuolissaan ja katsoo minuun suurilla lempeillä, lämpimillä\nsilmillään.\n\nMinä menen hänen luokseen, ja kärsivän rakastettumme ja minun\nympärilleni kiertyy seppele ojennettuja käsivarsia, ja raikkaat suut\nkuiskaavat korviini siunausta ja kiitollisuutta.\n\nSamassa tulee Johanna palvelijatar, ja sanoo, että etehisessä\non lähetystö \"Seitsemän tähden\" veljesliitosta, jossa minä olen\nrahastonhoitajana.\n\nNiitä oli kuusi kappaletta, tavallisissa oloissa minun tuttavallisia\nystäviäni ja veljiäni, jotka eivät juuri ujostelleet paukuttaa minua\nselkään ja sanoa: \"Nyt sinä olet tyhmä, vanha Nikke.\" Mutta nyt\nhe olivat aivan hirmuisen jäykkiä ja hienoja, kommendöörinnauhat\npäällystakkien alla, ja katselivat minua kuin olisin ollut intialainen\nepäjumalankuva, tahi kuin olisivat tahtoneet pyytää: \"Älä koske meihin\näläkä Jumalan nimessä sano mitään jokapäiväistä, niin että kaikki\njuhlallisuutemme menee rikki!\"\n\nHe heittivät päällystakit pois, asettivat kaulahuivit järjestykseen\nja asettuivat asentoon. Yliseremoniamestari lausui tunnussanan\nja aliseremoniamestari löi sauvallaan lattiaan, jonka jälkeen\npuheenjohtaja-mestari, veli Lundström, piti suuren puheen ja\npyysi liiton puolesta saada jättää minulle hopeamaljan, oikean\nkilpa-ajopokaalin. Ja kyllä se totta onkin, että minä usein olen ollut\njuoksemaisillani hengen kurkustani tuon siunatun \"Seitsemän tähden\"\ntakia ja että minä omasta mielestäni juhlatilaisuuksissa istun siellä\nnarrina miekka vyöllä ja ritaripuvussa, mutta kun minä katselen\nminun kilpa-ajopokaaliani on sentään lohduttavaa tietää, ettei sen\nsaamiseksi ole hevosraukkoja kiusattu. Jos ihminen tahtoo tehdä itsensä\nnaurettavaksi omalla ruumiillaan on se hänen yksityisasiansa.\n\nMinun vastauksessani puheenjohtaja-mestarin puheeseen ei ollut\nollenkaan mitään valtiollista sisällystä, jonka vuoksi jätän sen\nmainitsematta.\n\nSamppanjaa.\n\nKoko aamupäivän oli talo täynnä väkeä, jotka tahtoivat onnitella,\nniiden joukossa maaherra ja hänen vapaaherrattarensa, piispa ja\ntuomiorovasti; ja sitte tuli päivällinen monine kauniine puheineen.\nKauneimman kaikista piti Albertini papalleen. Se ansaitsisi tulla\npainetuksi, mutta sitä ei Albert millään ehdolla tahdo. Minä näin,\nkuinka piispa, joka oli nähnyt varsin paljon vaivaa suuresta\nensimäisestä juhlapuheesta, kulki ympäri ja ikäänkuin häpesi vähän,\nettä Albert oli hänet niin \"distanseerannut\", kuten polkupyöräilijät\nsanovat. Tuleva miniäni, maalari, oli tehnyt pieniä, oikein somia\nvärssyjä. On hyvin onnellista kun molemmat puolisot noin sopivat\nyhteen luonnonlahjojen ja ajatuskannan puolesta. Minä en koskaan ole\nkirjottanut yhtään värssyä eikä Hanna hioin.\n\nJöns luki kaikki sähkösanomat ja niitä oli koko joukko:\n\n \"Konsuli Jönsson,\n\n Nålköping.\n\n Onnea kuuskymmenvuotiaalle! Edelleenkin menestystä, onnea ja iloa!\n Roslund.\"\n\n\n \"Tukkukauppias Jönsson,\n\n Nålköping.\n\n    Onnea ja iloa,\n    Rauhaa, tyyntä lepoa\n    Asunnossa armahassa!\n\n            Mimmi ja Joonas!\"\n\n\n \"Veli-Aarremestari,\n\n Seitsemän tähteä, Nålköping.\n\n Kirkkaana kuin seitsemän tähden loisto ylevänä kuin sen kulku taivaan\n kannella saapuu Skulleby-veljien tervehdys kuusikymmenvuotiaalle\n veljelle. Terve!\n\n                                           Puheenjohtaja-mestari!\"\n\n\n \"Jönsson,\n\n Nålköping.\n\n Viimeksi tulleet rapsikakut kelvottomia. Emme välitä...\"\n\n\"Ai h—i!\" sanoi Jöns. \"Vie tuo alas konttoriin, Viklund!\" Ja sitte luki\nhän taas edelleen.\n\nNiin, se oli oikein liikuttavaa ja juhlallista.\n\nMutta päivällistä syödessä tulivat tilanomistajat Östberg ja Brädström\nja sanoivat:\n\n\"Suo anteeksi, pikku Nikke! Mutta mitäs siinä seisoikaan niistä\nkelvottomista rapsikakuista. Kai samaa lajia, mitä olet myynyt meille?\"\n\nMutta silloin minä suutuin ja sanoin:\n\n\"Ettekö te sitte ollenkaan ymmärrä tietää huutia, hyvät ystävät!\nTuletteko te ja panette minut hämilleni omassa talossani ja omana\nsyntymäpäivänäni! Maljanne joka tapauksessa!\"\n\nSitten oli siellä juhlavalaistus puutarhassa ja viinibooli\nhuvihuoneessa ja imartelua puheessa ja hyvä tarkotus imartelussa, ja\nsitte sytytti kirjanpitäjä Viklund ilotulituksen, mutta sekä äiti että\nminä olisimme kernaasti suoneet, että hän olisi jättänyt sen tekemättä,\nsillä kun ensimäinen raketti kihisten lensi ylös, seisoi tohtori Person\nlyseosta kauempana syreenien luona käsivarsi meidän Jennymme vartalon\nympärillä, ja minä luulen, että useimmat vieraat, ikävä kyllä, näkivät\nsen.\n\nNoilla tytöillä on kiire. Pian on kai tarkotus että äiti ja minä\nseisomme täällä aivan yksinämme, kuten pari vanhaa, sammaltunutta,\nlehdetöntä puuta.\n\nHuvimajassa laulettiin ja ilo kohosi korkealle ja vieraat hoitivat\nerinomaisen hyvin itseään. Minä vetäydyin senvuoksi hetkiseksi pois\nmelusta ja menin ylös Eevan luo.\n\nHän istui huoneessaan ikkunan ääressä ja katseli avatusta ruudusta ylös\nvaloisaa tähtitaivasta kohti.\n\n\"Ne loistavat niin kirkkaina, lapseni! En luule koskaan nähneeni niitä\nniin lähellä kuin tänä iltana.\"\n\nHän nojasi päänsä poskeani vastaan ja kuiskasi:\n\n\"Niin se kai onkin, isä! Me tulemme niitä hiukan lähemmäksi päivä\npäivältä, ja kun on kuudenkymmenen vuotias tai... tai murtunut kuten\nminä, silloin on syytä katseellaan yhä useammin mitata sitä välimatkaa,\njoka erottaa, yhä useammin lähettää ajatuksensa rukouksen siivillä\nsinne ylös!\"\n\n\n\n"]