[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKi6UXjp1B2O1kyIHZSqsi2v-M5QcEfg0yv5fZw97uos":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2945,"Kansa ja kannel","Soini, Lauri",1875,1919,"2945-soini-lauri-kansa-ja-kannel","2945__Soini_Lauri__Kansa_ja_kannel",null,"runous",[],[],"fi",1902,4438,27672,false,72725,[22],"Finnish poetry -- 20th century",[24],"Poetry","\"Kansa ja kannel: Runoja\" by Lauri Soini is a collection of poems written during the early 20th century. The book reflects on themes related to Finnish culture, nature, love, and national identity, encapsulating the sentiments of the time. Through a series of lyrical verses, Soini explores various emotional landscapes and societal observations, drawing heavily from the Finnish landscape and folklore.  The collection comprises multiple sections, including reflections on love and beauty, sentiments about home and nature, as well as national pride. In the poems, Soini employs vivid imagery to convey the charm of the Finnish countryside and the complexities of relationships. The poems celebrate romantic love, reminisce about youth and innocence, and evoke a sense of longing through the exploration of personal and national history. Soini's lyrical craftsmanship captures both the simplicity and depth of human experience, making this collection an important representation of early 20th-century Finnish poetry and culture. (This is an automatically generated summary.)",[],223,"Runokokoelma yhdistelee kansanlaulunomaisia sävelmiä, luonnonkuvausta ja kansallisia teemoja. Teos sisältää useita osioita, joissa käsitellään muun muassa savolaisaiheita, nuorta lempeä sekä moraalisia kysymyksiä vapaudesta ja totuudesta.","Lauri Soinin 'Kansa ja kannel' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2945.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KANSA JA KANNEL\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nLAURI SOINI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinervan Kirjakauppa,\n1902.\n\n\n\n\n\n\n      SAVOLAISIA SÄVELIÄ.\n\n\n      Kuuntelen rannalla haavan ja koivun\n      lehtien liplatusta —\n      helkytän kaikuja nuoren kansan\n      lemmenlaulelusta.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKansan laulaja:\n\nUkko, saapunut salolta.\nTumma kannel ja valkea kannel.\nUkko kun lauloi —\nNäen laulajan, neitonen rinnallaan.\nVienon vienossa tuulen liekassa.\nIllan vihjeessä.\nSunnuntaina.\nÄidin tyttö.\nAidankin yli.\nMettä.\nLempi ja ämmät.\nMulla on kauniimpi...¨\nHalla.\nRekilaulu.\nSe tuulimylly.\nTyttölasten lempi.\nTuulihattu.\nJuhannus.\nKosintamatkalla.\nPyörälaulu.\nKauhavan poika.\nLäpi kuusikon kulku.\nMerille lähtiessä.\nAavalla Atlannilla.\nJoka hengenveto.\n\nTunteita ja aatosten sirkkalehtiä:\n\nIlmassa purjehtija.\nSinä olit niin heleä ja hieno!\nKoivunlehdeksiä.\nOi, kuin oli kummaa silloin!\nKosken rannalla.\nNaisvihaaja.\nOlin minäkin riemukas kerran.\nYksinäisen huokaus.\nHengen voima.\nIhmisten elon-ihanteet.\nHarrastus.\nVapaus.\nTotuus.\nValhe ja totuus.\nTurhia kysymyksiä.\nOikeus.\nOnnemme asunto.\nKarkaiseva kärsimys.\n\nKansallisia lauluja:\n\nPohjolan huhtikuu.\nJos mulla olisi —\nMihin suuntaan?\nTulkaa ja katselkaa!\nKansanrakkaus.\nKristalli.\nViljelysoppia.\nHerrasluontoa.\nKansanmielinen.\nPennin saimme —\n\n\n\n\n\n\nKANSAN LAULUJA.\n\n\n\n\nUkko, saapunut salolta.\n\n\n    Hyvälistö hienostunut,\n    kaupungin koristus, kukka,\n    neidot vienot ja vireät,\n    rouvat pulskat ja helevät,\n    herrat sorjat ja solakat,\n    valkohapset vanhuksetkin\n    salin täyttävät sametin,\n    silajavan silkkinensä.\n\n    Ukko, saapunut salolta,\n    sydänmaalta matkaellut,\n    on nyt laulella luvannut,\n    soitella saloisen soiton.\n\n    Saapuvi saloinen ukko,\n    salon ukko sarkahousu,\n    pikimusta pitkäparta,\n    ukko ketterä, kotoinen.\n    Ei asetu uunin päälle,\n    eikä pankolle paneite,\n    istuvi ilokivelle,\n    laulupaadelle paneikse.\n\n    Laulavi, taitelevi,\n    soitella helistelevi.\n\n\n\n\nTumma kannel ja valkea kannel.\n\n\n    Tumma kannel ja valkea kannel\n    oli hänen polvellansa.\n    Vuoroon toinen ja vuoroon toinen\n    soi hänen sormissansa.\n\n    Tumma kannel huokui korven\n    kuusien huminoita.\n    Valkea kantelo vilkahutti\n    vihreitä lehdikoita.\n\n    Tumma kannel kuusikossa\n    tummana lampena väikkyi.\n    Valkea kantelo loistossa päivän\n    lahden kalvona läikkyi.\n\n    Tumma kannel kyyhkyläisnä\n    kuusen lehvällä itki —\n    valkea lenteli leivosena\n    livertäen ilmoja pitkin.\n\n    Tumma kannel kansan huolta,\n    murhevirsiä soitti —\n    valkea hilpehin helkähdyksin\n    huolet ja murheet voitti.\n\n\n\n\nUkko kun lauloi —\n\n\n    Ukko kun lauloi murhevirttä,\n    painuvi kuulijan pää,\n    haikean henkevin hytkähdyksin\n    sydämet väräjää.\n\n    On kuni tummalla virralla Tuonen\n    purressa kuljettais,\n    on kuni kuusena kansani murhe\n    virtahan varjon sais.\n\n    Syvältä kansani sydämestä\n    laulelu kumpuaa.\n    Kuulijan silmässä kaunokainen\n    kyynele kimaltaa.\n\n\n\n\nNäen laulajan, neitonen rinnallaan.\n\n\n    Näen laulajan kantelo kontissaan\n    läpi Väinölän väistelevän —\n    näen neitosen nuoren rinnallaan\n    sulosuisen ja viehkeän.\n\n    Ja mä kuulen kansani laulelon\n    ylös toivohon kohoovan,\n    sen kuulen mä huulilla hienoston\n    kera kantelon kaikuvan.\n\n    Sävelniekkamme kantelon kaunosen\n    nokikarstasta puhdistaa,\n    ja soittajat sorjimmatkin sen\n    sulokieliä soinnuttaa.\n\n    Se hellässä hoivassa soittajain\n    ilon vienoksi kehkeää,\n    ja kerta se kautta maailmain\n    helokirkasna helkähtää.\n\n\n\n\nVienon hienossa tuulen liekassa.\n\n\n    Vienon vienossa tuulen liekassa\n    haavan lehti hilkkuu.\n    Lävitse lehtien liplatuksen\n    heilini huivi vilkkuu.\n\n    Tuulonen hienosti henkäillessään\n    siniseen kukkaan liitää.\n    Poikanen heilinsä havaitessaan\n    luokse kohta kiitää.\n\n    Mansikka päivän paistehessa\n    punasena sarastelee.\n    Samalla lailla se äidin tyttö\n    poikia arastelee.\n\n    Sinisiä, punasia kukkia kasvaa\n    lähteen reunamalla.\n    Poika ja neitonen kuiskivat kahden\n    lemmenlehvän alla.\n\n\n\n\nIllan vihjeessä.\n\n\n    Ei niin hiljaa aurinko laske,\n    ettei liiku lehti.\n    Illan vihjeessä pienonen poika\n    heiliänsä ehti.\n\n    Lehvitse kukkivan pihlajapensaan\n    vaalea pääliina pilkkui.\n    Poikanen hiipiä hippasi sinne,\n    silmä se kiilsi ja vilkkui.\n\n    \"Hits\", hän äänsi ja hyppäsi hiljaa\n    lehdosta neitosen luoksi.\n    Leikillänsä se veitikas tytti\n    ahoa pakoon juoksi.\n\n    \"Piti piti\", piiskutti pienonen poika,\n    lakki oli kallellansa.\n    Leikillänsä se neitonen pyrki\n    pois hänen polveltansa.\n\n\n\n\nSunnuntaina.\n\n\n    Käkönen kukkuu helkyttelee\n    vainion takalolla.\n    Ikävä on suvisena sunnuntaina\n    yksinänsä olla.\n\n    Tuoltapa näkyy lehdon takaa\n    tuulimyllyn siipi.\n    Sinnepä hentosen heilini luokse\n    taas minun mieleni hiipi.\n\n    Jalkaani panen minä kiiltävät kengät,\n    läpi kotipeltojen lähden.\n    Taivaalla kohdalla myllyn siiven\n    näen minä lemmentähden.\n\n\n\n\nÄidin tyttö.\n\n\n    Ei ole äidillä tällaista tyttöä\n    kuin tämä ainoa yksi.\n    Ei tule tällainen äidin tyttö\n    hylylle heitellyksi.\n\n    Jallikka poikien jantturoista\n    en minä välitä mitään.\n    Sorjan ja hoikan heilini kanssa\n    kaksin me hyreksitään.\n\n    Mitähän meillä on välillämme,\n    kun sua katson silmiin?\n    Oi sinä, oi sinä, veitikka poika,\n    saitko sen silmistä ilmiin!\n\n\n\n\nAidankin yli.\n\n\n    Tyttönen tuuheatukka ja sorja\n    yhdeksäntoista jo täytti,\n    oli punaposki ja ruskeasilmä,\n    sievästi itsensä käytti.\n\n    Naapurin poikanen pellollansa\n    korjaili kuhilaita,  —\n    silmäili, silmäili sorjaa neittä, —\n    välillä oli vino aita.\n\n    Vaan yli aidankin, aidankin yli\n    lempi se leimahtelee.\n    Nurmella hellien neitoansa\n    poika jo istuskelee.\n\n\n\n\nMettä.\n\n\n    Mehiläiset ne kukkasista\n    keräilevät mettä.\n    Minä haen kultani katsehista\n    mieleni miellykettä.\n\n    Kullallani on siniset silmät\n    ja se mua ilahduttaa,\n    kun hän sinisillä silmillänsä\n    katsoa vilahduttaa.\n\n\n\n\nLempi ja ämmät.\n\n\n    Nurmella kulkivat poika ja tyttö\n    kukkia poimimassa.\n    Akat oli penkillä polvillansa,\n    nenä oli ikkunassa.\n\n    Kyllä ne ämmät käppyräleuvat\n    kärkkyvät kielotellen.\n    antaako suuta se hulivilipoika\n    äidin neitoselle!\n\n    Pannunsa ääressä toisillensa\n    ämmät juttuja jauhaa —\n    nuorten rinnat ne nurmikolla\n    tuoksuvat lempeä lauhaa.\n\n\n\n\nMulla on kauniimpi...\n\n\n    Mullapa hilsu on kaunokainen —\n    kaunisko myös on sulla?\n    Pannaanpas hilsumme rinnatuksin\n    onpahan kauniimpi mulla!\n\n    Olisipa sullakin yhtä kaunis\n    kuin on mulla kulta —\n    sitte en pelkäisi, että sä huima\n    kultani valtaat multa.\n\n\n\n\nHalla.\n\n\n    Halla on kähminyt kummun alla,\n    kummun kukkaset syönnä.\n    Söi se kukat ja vei se tytöt, —\n    ei se poikia lyönnä.\n\n    Luntakin, ämmien nähdessä unta,\n    tuiskusi keskellä yötä.\n    Häätyi tuisku ja jäätyi nietos, —\n    jälkiä siin' oli myötä.\n\n    Neitosen keitosen akkunan alle\n    viidet jäljet kulki.\n    Viisi on tullut ja neljä on mennyt,\n    akkuna yhden sulki. —\n\n    Kuului kolketta, salpa se laukes,\n    poikanen saapui luoksi.\n    Laukesi salpa ja ikkuna aukes —\n    poikanen metsään juoksi.\n\n    Tähtöset tuikkivat kirkkahasti\n    valjulla taivahalla. —\n    Vei se kukat ja sai se tytöt\n    syksyöinen halla.\n\n\n\n\nRekilaulu.\n\n\n    Tyttönen tepsutti silkkikengissä\n    kirkkaalla järven jäällä;\n    yll' oli hienonen silkkinuttu\n    tuimalla pakkassäällä.\n\n    Solakalla orhilla kulkusissa\n    tulin minä matkailemasta;\n    pyytelin rekeheni vällyjen alle\n    ihanata tyttölasta.\n\n    Rekeni on tanakasta tammipuusta,\n    aisat on pihlajasta. —\n    Tyttönen salli mun armastella,\n    kieltäysi kihlaamasta.\n\n    Sievästi, sievästi kuutamossa\n    huulonen kohtasi huulen.\n    Nahkaset neitosen ympäri käärin\n    suojaksi tuiman tuulen.\n\n\n\n\nSe tuulimylly.\n\n\n    Se tuulimylly,\n    se tuulimylly\n    se pyöriä liepottelee.\n    Se hulivilipoika,\n    se hulivilipoika\n    se neitoja viekottelee.\n\n    Ne neidot nauraa,\n    ne neidot nauraa,\n    kun hulivilit pyydystävät.\n    Vaan kun ne pettää\n    ja kun ne jättää,\n    he itkeä vetistävät.\n\n    Se tuulimylly,\n    se tuulimylly\n    se pyöriä liepottelee.\n    Se hulivilipoika,\n    se hulivilipoika\n    se neitoja viekottelee.\n\n    Yks hupsu kerran,\n    yks hupsu kerran,\n    oli tarttunut myllyä siipiin.\n    Hän suistui järveen,\n    hän suistui järveen,\n    kun siipi irti riipiin.\n\n\n\n\nTyttölasten lempi.\n\n\n    Ah, lempi tyttölapsien\n    on aivan ijankaikkinen!\n    Se kestää\n    kuin päivän kulku ainiaan\n    ei estää\n    voi nousuaan, ei laskuaan...\n\n    Mä kerran illan lemmitsin\n    ja syleilin ja suutelin...\n    Oi, kuumaa\n    sen lemmenliekin hehkuntaa!\n    Se huumaa,\n    ja hulluksi se aivan saa...\n\n    Hän vannoi valan ikuisen\n    nimessä sinitaivasten,\n    ja vettä\n    siniset silmät vuotivat,\n    niin että\n    sulivat posket punakat.\n\n    Mut huomisella noustuain\n    mä erokirjan hältä sain...\n    Hän anoi,\n    ett' ollaan yhä ystävät . . .\n    ja sanoi\n    saaneensa kihlat kiiltävät...\n\n    Ah, lempi tyttölapsien\n    on niinkuin päivä ikuinen!\n    Se loistaa\n    päivällä tänne taivaalta —\n    ja toistaa\n    yön tullen loiston toisaalta...\n\n\n\n\nTuulihattu.\n\n\n    Taivaalla häilyvä hattarapilvi\n    kovin on kirjavainen.\n    Minun kultani tuulihattu\n    on ihan samallainen.\n\n    Kun hän souteli punasella purrella,\n    rannalla yksin itkin.\n    Vesi suli sinisistä silmistäni\n    Punasia poskia pitkin.\n\n\n\n\nJuhannus.\n\n\n    Niemelle\n    miehin se\n    kokko kohennettiin.\n    Illalla\n    juhlana\n    sitte se sytytettiin.\n    Riemuin\n    liemuin\n    liekit leiskuivat.\n    Rantamalla\n    kuusen alla\n    polskat kaikuivat.\n    Hippaa\n    lippaa\n    jätkän polska soi.\n    Hipsutellen,\n    lipsutellen\n    nuoret karkeloi.\n\n    Juhannus!\n    Riemahdus\n    rinnat nuoret täyttää.\n    Kesällä\n    lempeä\n    silmän välkky näyttää.\n    Sentään\n    lentäin\n    leikkiin riennetään;\n    ei suru estä,\n    ei nyt kestä\n    käydä itkemään.\n    Läikkyin,\n    väikkyin\n    valssinhelke soi.\n    Leijahdellen\n    riemahdellen\n    nuoret karkeloi.\n\n    Hymyillen\n    lehtojen\n    taakse päivä vaipuu.\n    Riutuen,\n    sammuen\n    liekin loimo haipuu.\n    Hiljaa\n    viljaa\n    tuuli häilyttää.\n    Kuusistossa,\n    lehdikossa\n    on niin hämärää.\n    Neidot\n    keidot\n    aittahansa saa, —\n    uinuksissa\n    unelmissa\n    kulta kuvastaa.\n\n\n\n\nKosintamatkalla.\n\n\n    Hei suli hilkkaa,\n    kiirettä vilkkaa\n    kiitävi salkoni kiillellen!\n    Hilkkaa,\n    vilkkaa\n    kiillellen —\n    oi, kun on matkani mieleinen!\n\n    Hei tusi tulla,\n    matka on mulla\n    naapurin neitoa kihlaamaan!\n    Mulla\n    tulla\n    kihlaamaan\n    mieli on armainta neitoa maan.\n\n    Salkoni kiiltää,\n    välkkyen viiltää\n    vieterirattaani raidetta tien.\n    Kiiltää, —\n    viiltää\n    raidetta tien —\n    rattailla kotiani kultani vien.\n\n    Kaunis kuin kukka\n    kultani tukka\n    yllä on silmien säihkyäväin.\n    Kukka\n    tukka —\n    häikähtäin\n    uutimen varjosta sen minä näin.\n\n    Rimputi ralliin,\n    hepo meni talliin,\n    minä menin kultani kammariin.\n    Rallin\n    tallin,\n    kammariin —\n    kultani otti mun kädestäni kiin.\n\n    Hatun panin naulaan,\n    käden panin kaulaan\n    hellästi kultani kaunoisen.\n    Naulaan,\n    kaulaan\n    kaunoisen —\n    oi, kun on mieleni iloinen!\n\n\n\n\nPyörälaulu.\n\n\n    Oi, miten vilkas ja välkkyväkarva\n    on minun hevoseni!\n    Silavampi, vilavampi, vallattomampi\n    on minun heiliseni.\n\n    Kiipesin, koipesin pyöräni selkään,\n    pyöritin hiljallensa.\n    Henttuni reilu se rinnalleni\n    ohjasi polkimensa.\n\n    Pyörivät pyörät ja virisevät vitjat\n    kunnasta kiitäessäni.\n    Sinisen vaalea puku oli yllä\n    heilillä vierelläni.\n\n    Vilisevät lehdot ja niityt ja pellot\n    rannalla siintävän lahden.\n    Oi, miten hulmusi kultani tukka,\n    tietä kun kiidimme kahden!\n\n    Ei nyt enää lemmiskellä\n    kulkien kuutamossa,\n    eikä nyt välky kuu, ei tähdet\n    laulajan laulelossa.\n\n    Mutta me laulamme riemahdellen\n    hevosista lentävistä,\n    joilla me laulaen kiidätämme\n    pois elon ikävistä.\n\n\n\n\nKauhavan poika.\n\n(Savolaisen matkahavainto).\n\n\n    Juna tuli Kauhavan asemalle\n    hihkuen, puhkuellen.\n    Kauhavan poikia astui parvi\n    vaunuun huudahdellen.\n\n    Kaikk' oli vahvoja niinkuin karhut,\n    kaikk' oli ryyppypäissä.\n    Kaikki ne mellasti myrskyn lailla,\n    yks oli ylimmäissä.\n\n    \"En ole\" — lauleli parhain poika —\n    \"kasvoilla kaunistettu,\n    vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,\n    riemulla reimastettu.\"\n\n    \"Hei vaan! Laulaen —.\" Vaunuun astui\n    junan kuljettaja,\n    muistutti poikia vakavasti,\n    ett' olis riemulla raja.\n\n    \"Hei vaan!\" hoilasi parhain poika.\n    \"Kuuleeko laulua kukaan?\n    Paljo on poikia, yks vain tohtii\n    huilata mielensä mukaan.\"\n\n    \"Kuules\" — kumppanit kuiskuttivat —\n    \"joudumme kenties linnaan.\" —\n    \"Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,\n    menkäämme uljahinnaan!\"\n\n    \"Huima mä olen, mut tahdon tulla\n    huimaa huimemmaksi.\n    Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaa\n    huimankin hoitajaksi.\"\n\n    Huutajan vastassa vaunussa istui\n    äitinen nuori ja hellä,\n    koitteli lastansa itkeväistä\n    vaalia, viihdytellä.\n\n    Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,\n    huuteli haikeasti.\n    Poissa jo oli junan kuljettaja,\n    melu kävi raivoisasti.\n\n    Kuolevan kyyhkysen lailla äiti\n    katsahti hurjimusta.\n    Katseessa siin' oli hellyyttä pyhää,\n    hartainta rukousta.\n\n    Huima sen huomasi. Kuin olis piston\n    puukosta rintaansa saanut,\n    heittäysi nurkkaan hän istualle,\n    melu oli vaiennut, laannut.\n\n    Kohta hän hiljaa ja horjahtamatta\n    toiseen vaunuun astui. —\n    Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti?\n    Näin että silmänsä kastui.\n\n\n\n\nLäpi kuusikon kulku.\n\n(Aihe kansanlaulusta).\n\n\n    Kotikallion polkua kuljin\n    läpi tuuhean kuusiston.\n    Sinivirran vihreä laakso\n    sen kallion juurella on.\n\n    Sinivalkeihin laakson kukkiin\n    suviaurinko säteili.\n    Läpi tuuhean kuusikon lehväin\n    säde muutama pilkisti.\n\n    Sädevälkkeessä kuusistossa\n    läpi lehvien neidon näin.\n    Hän kuin sinipiikanen metsän\n    tuli, tepsutti luokseni päin.\n\n    \"Kuhun kuljet sä ihana impi\n    läpi kuusisen kalliomaan?\"\n    \"Sinivihreän virran laaksoon\n    suvikukkia taittelemaan.\"\n\n    \"Ken sulta ne kukkaset saapi,\n    oi, kukkanen kaunoisin?!\"\n    \"Ne saa oma kultani kallis,\n    oi, poikanen uljahin!\"\n\n    \"Jako juurella kallion kuusten\n    hän kohtasi kultansa?\"\n    \"Ja mökkiinsä kulkiessansa\n    oli seppele otsalla.\"\n\n    Läpi kuusikon tultua laaksoon,\n    oli kukkia otsallain.\n    Vaan kukkani kaikista kallein\n    hymys, tuoksusi rinnallain.\n\n    Sinivalkeihin laakson kukkiin\n    suviaurinko säteili.\n    Vaan silmästä impeni kirkkain\n    säde sieluuni pilkiksi.\n\n\n\n\nMerille lähtiessä.\n\n\n    Miksikä, heilini, kyynelsilmin\n    katselet kasvoihini?\n    Aina mun mieleeni pauhussa aallon\n    siintävi silmäsi sini.\n\n    Miksikä, heilini, kyynelsilmin\n    katselet kalvoa vetten?\n    Sua minä muistelen kulkeissa kautta\n    muittenkin manteretten.\n\n    Miksikä, heilini, itkevät silmät\n    huivisi kulmalla peität?\n    Luuletko, että mun ikuiseksi\n    aaltojen helmaan heität?\n\n    Älä sure, heilini, näyttäös jälleen\n    hymysi se kaunis ja kirkas!\n    Minä menen hetkeksi aaltojen leikkiin,\n    kotona on kultani sirkas.\n\n    Syksyllä jälleen luoksesi saavun\n    jälkeen lyhkäsen kesän.\n    Silloin riemusta lauleskellen\n    laitamme pienosen pesän.\n\n\n\n\nAavalla Atlannilla.\n\n\n    Atlannin mahtavan laivan kannelle\n    jalkani jäyhästi astui.\n    Mutta mun heilini ruskeat silmät\n    rannalla kyynelin kastui.\n\n    Laivan kyljestä kuohuva aalto\n    vierivi vasten rantaa.\n    Kuohuva aalto mun mieleni kaihon\n    Suomen rannalle kantaa.\n\n    Atlannin mahtavan laivan mastossa\n    tuulessa lippu liehuu.\n    Eroani armaasta muistellessa\n    silmässä kyynele kiehuu.\n\n    Voi, mua hullu, kun laivaan läksin\n    aavalle Atlannille!\n    Voi, mua hullu, kun heilani heitin\n    päiville suruisille!\n\n\n\n\nJoka hengenveto.\n\n\n    Sinä olit sieväksi kasvatettu\n    kuin sinikukkanen peltoon.\n    Luotasi läksin muille maille\n    menin kuni lintunen lentoon.\n\n    Useasti on minun mielessäni\n    vihreä kotiketo,\n    mutta sen sinikukan muistan sieltä\n    joka hengenveto.\n\n\n\n\n\n\nTUNTEITA JA AATOSTEN SIRKKALEHTIÄ\n\n\n\n\nIlmassa purjehtija.\n\n\n    Kuin ilmapallo lentonaan\n    taivaihin kohoaa,\n    niin läksin kohti kulkemaan\n    ihanteen kukkulaa.\n\n    Unelma ruusuruskoinen\n    sen huiput kirkasti,\n    ja uskon enkel'impynen\n    kukitti rintani.\n\n    Ma matkalla sain tuntea,\n    ett' olen pohjaton\n    kuin aamun kultaruskossa\n    utuinen pilvi on.\n\n    Se uskon kukka juureton\n    helteessä kuiveni,\n    ja ruusupilvi unelmain\n    tuulessa hajosi.\n\n    Niin kauvan rinta huokasi\n    toiveitten pirstoilla,\n    vaan sitten aloin etsiä\n    elosta totuutta.\n\n\n\n\nSinä olit niin heleä ja hieno!\n\n\n    Sinä olit niin heleä ja hieno\n    kuin autere aamun on,\n    kun rannalta taivaan siihen\n    säde säihkyvi auringon.\n\n    Sun luoksesi tuulena aamun\n    salon korvesta syöksähdin.\n    Vaan autere tuulessa haihtui\n    ja mä määrättä harhailin.\n\n\n\n\nKoivunlehdeksiä.\n\n\n    Tuhatviitiset Suomen järvet\n    kotirantoihin läikkyvät.\n    Tuhatniitiset huolten hunnut\n    mun mieleeni väikkyvät.\n\n    Sinirannalla ritvakas koivu\n    yhä uusia lehtiä luo.\n    Elo sulholle surujenkin\n    sulorunsaita riemuja suo.\n\n    Lehtiritvoja koivusta rannan\n    minä vastaksi taittelen —\n    ja rintani katkerat kaihot\n    ilolauluksi laittelen...\n\n    Vaan vastani viuhkaissa muistan:\n    sinirannalta tuolta sen sain —\n    ja riemusta laulaissa itken\n    yhä muistaen murhettain.\n\n\n\n\nOi,  kuin  oli  kummaa  silloin!\n\n\n    Oi, kuin oli kummaa silloin —\n    kun muistelen jälkeenpäin!\n    Oi, kuin oli kummaa, illoin\n    kun silmäsi loistavat näin!\n\n    Sun silmäsi silmäni huikas,\n    ja kun katselin maailmaan,\n    niin silmistä kaiken kansan\n    sun katsehes loisteli vaan.\n\n    Sun henkesi hellä! Se tuntui\n    koko maailman kattavan.\n    Sen vahvasti, vahvasti uskoin\n    yli aikojen aaltoavan.\n\n    Oli yö kuin välkkyvä päivä\n    ja päivä kuin välkkyvä yö,\n    mure riemua, murhetta riemu\n    ja leikkiä raskainkin työ.\n\n    Mä nukkuen puoleksi valvoin\n    ja valvoen uinailin,\n    ja houruna illalla myöhään\n    kedon halki mä harhailin.\n\n    Mä houruna illalla myöhään\n    sun luoksesi syöksähdin.\n    Sun silmäsi! Silloin ne loisti\n    ikikirkkahin kyynelin.\n\n    Minä houruna illalla myöhään\n    sun luoksesi syöksähdin.\n    Sua katselin silmästä silmään —\n    pois horjuen harhailin.\n\n    Läpi yön minä lauluja lauloin\n    oi, kuinka ne kuohuivat! — —\n    Jo poltetut, poltetut ammoin\n    ovat laulut ne onnettomat.\n\n    Vaan ei pala koskaan se muisto,\n    en voi sitä unhottaa.\n    Mä soisin sen siiville tuulten,\n    mut en sitä sinne saa.\n\n\n\n\nKosken rannalla.\n\n\n    Astelen päivän lasketessa\n    kohisevan kosken rantaa.\n    Raskas niinkuin rannan hiekka\n    on minun kaihoni kantaa.\n\n    Keltapäisiä kukkia kasvaa\n    kosken kohinassa.\n    Mielelleni vilpastusta\n    olen minä hakemassa.\n\n    Oi, miten sorjia niemekkeitä\n    vetonen kierrättelee!\n    Oi, miten neitoset nuorten miesten\n    mieliä viehättelee!\n\n    Kaihon katkera katseeni kääntyy\n    keltapäähän kukkaan.\n    Oi, kun ne haaveet ja nuoret toiveet\n    haihtuivatkin hukkaan!\n\n    Saaren rannalla vuolas virta\n    erkani kahteen haaraan.\n    Kulta kun jätti, mun mieleni rauha\n    joutui suureen vaaraan. —\n\n    Istuin kosken partahalle,\n    aatos yhä juoksi,\n    meni yli vetten ja kukkuloitten\n    entisen heilin luoksi.\n\n    Niinkuin kosken pyörrenielu\n    kierivi kallion viereen,\n    niin minun entinen heiliseni\n    alati muistuvi mieleen.\n\n    Vaaleapäinen on kuihuva laine,\n    vaan on pohja musta.\n    Minä haen tuimista taisteluista\n    surujen unhotusta.\n\n    Koskesta vierivi kuohuva laine\n    suvannon tyyneen veteen.\n    Oi, jospa surujeni pyörtehista\n    riemuja koituisi eteen!\n\n    Suvannon kalvoon siintävä kukka\n    kuvansa kauniin päilyy.\n    Vielä ne mullakin nuoret toiveet\n    mielessäni säilyy.\n\n\n\n\nNaisvihaaja.\n\n\n    Mua useasti niinkuin miekka\n    lyö lauselma ivaava:\n    \"Kas, siinä se on runoniekka,\n    joka on naisvihaaja!\"\n\n    Niin, tottakin!  Mitään hyvää\n    en naisissa nähdä voi,\n    kun silmäni ei jätä jyvää,\n    joka katseeni lumpehen loi.\n\n    Kevätlempeni muistojen huntu\n    on silmäni sulkenut.\n    Sitä tummaa verhoa kantain\n    olen vuosia kulkenut.\n\n    Läpi verhoni neitoset nuoret\n    kuin Tuonelan haamut nään.\n    Ei ota minun rintani tulta,\n    jos miten sitä isketään.\n\n    Ken iskisi rintani liekkiin,\n    repis verhoni tumman pois,\n    oi, lauluni kaunehin, parhain\n    ylistykseksi hälle sois!\n\n\n\n\nOlin  minäkin riemukas kerran.\n\n\n    Olin minäkin riemukas kerran,\n    kun kuohuin lempeä!\n    Mut riemuni kesti sen verran\n    kuin höyhen lehdellä.\n\n    Pois lenti se kallehin kulta\n    kuin lintunen ollut ois.\n    Ja lehdeltä höyhenen hienon\n    surun kyynele huuhtoi pois.\n\n    Käki, kertovat, kukunnallaan\n    punapilkkuja lehdille luo.\n    Kesä konsa on kehkeimmällään\n    kai uuden se riemun tuo.\n\n\n\n\nYksinäisen huokaus.\n\n\n    Kulen yksin rannalla maailman\n    elon polkua yksinäistä.\n    Sulo puuttuvi hetkistä riemunkin,\n    haen turhaan lohtua murheihin.\n    Ja kun joudun taistossa turmahan,\n    käsi ystävän ei sitä väistä.\n\n    Oi, jos olis ystävä yksi vain,\n    joka vilpitön oisi ja luja!\n    Hän lohduksi murheessa ennättäis,\n    ilon siiville sieluni lennättäis,\n    ja määrähän meidät viedä vois\n    myös hairahduksien kuja.\n\n    Uro yksi jos taistossa kohlun sais,\n    sen toinen kohta jo kostais.\n    Jos yhdeltä vieras voiton veis,\n    niin voitolla kaksi taisteleis.\n    Ja yksi jos kaatua keikahtais,\n    sen toinen pystyhyn nostais.\n\n    Jos kohtalo kaataisi kummatkin\n    ja syytäisi syrjään tieltä,\n    me painautuisimme kyljikkäin,\n    verin toinen toistamme lämmittäin\n    sulostaisimme päivät tummatkin\n    kahen soittaen lemmenkieltä.\n\n\n\n\nHengen voima.\n\n\n    Kuin hongan siemen pienonen\n    on itu hengen ikuisen.\n    Sen tuuli puhalluksellaan\n    voi saada irti rungostaan.\n\n    Ei mikään ihmismahti vois\n    siementä siltä ryöstää pois.\n    Ei tuulikaan voi rajottaa\n    mihinkä siemen sinkoaa.\n\n    Maa peittää pienen siemenen\n    ken arvaa kätköpaikan sen?\n    Ja sirkka piennä sirkoaa,\n    ei ihmetyttäin maailmaa.\n\n    Se versoo hiljaa juurestaan,\n    niin harva tainta huomaakaan.\n    Vaan katso kasvun tulokset\n    sä suuret vuosisataiset!\n\n    Kas, suuri honka humajaa\n    ja hohajaa ja kumajaa\n    sijalla pienen siemenen,\n    mi kasvoi hiljaa versoen!\n\n    Käy käki siihen kukkumaan\n    ja lintu pesän laadintaan,\n    ja siemeniä miljoonin\n    se sirottelee tuulihin.\n\n    On pieni siemen hongalla,\n    vaan siitä syntyy suuria.\n    Ja kuni honka humuinen\n    on voima hengen ikuisen.\n\n\n\n\nIhmisten elon-ihanteet.\n\n\n    Itäinen \"taivon pojan\" valtakunta\n    on sillään seissut vuosin tuhansin,\n    on seissut lailla laakson umpilammen\n    ja ummehtunut leväsammalin.\n\n    On muuttumaton siellä yhteiskunta,\n    on muuttumaton side kastien,\n    ja polvet nousevaiset muuttumatta\n    elävät lailla polven entisen.\n\n    Ja henki rientämättä, lentämättä\n    vain kylpee ahtahassa ammeessaan,\n    ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus\n    se kantaa äänetönnä kahleitaan.\n\n    Ei elämätä olo liikkumaton, —\n    on elo liikettä ja toimintaa,\n    on lakkaamatta käyvää kehitystä,\n    menoa kohden aikaa tulevaa.\n\n    On elo ylenevää edistystä, —\n    idässä tiedämme sen puuttuvan,\n    mut on se rientoisilla länsimailla\n    ylennyt ihanteeksi toiminnan.\n\n         *   *   *\n\n    Oi, helleenien elon ihanuutta!\n    Se kansa kauneutta palveli,\n    sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi\n    ja siksi elon, kuolon muovasi.\n\n    Ja kauneuden tähti taivahasta\n    yleni Rooman kuulu valtio;\n    inehmo heistä kuului valtiolle\n    ja sille miehen toimi, taistelo.\n\n    Se valtakotka lensi kaaarisiivin,\n    maailman kautta lensi tunnetun;\n    se kokoeli kansat hajanaiset\n    tähtäämään uuden aamun nousuhun.\n\n    Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon\n    avautui ihmisille ihmisyys,\n    ja veljeslemmen ruskovälkkehissä\n    väreili ihmishengen hämäryys.\n\n    Mut keskiajan musta munkkikunta\n    vei aamukoiton taakse pilvien;\n    kai ei lie ollut valmis ihmiskunta\n    omaamaan sitä soppiin sydänten.\n\n    Inehmo sekasorron myllerrystä\n    sai laaksossansa kauvan itkeä;\n    vain yltä vuorten veljeyden usko\n    kimalsi hälle kaihon tähtenä.\n\n    Jo koitti uuden ajan aamurusko;\n    se ihmisyyden maahan palautti.\n    Ja vapaa aatos on se uusi usko,\n    jonk' ihmiskunta sai sen lahjaksi.\n\n    Nyt \"terve järki\" elonohjat otti,\n    se mielet, kielet riensi tutkimaan\n    ja vaati vapautta ihmiselle\n    kuin jumalalle, olla Valtonaan.\n\n    Vapaaksi päässyt tutkivainen järki\n    syvälle syöksi luonnon uumeniin,\n    maapallon kiersi riemukarkelossa\n    ja karkeloiden lensi taivaisiin.\n\n    Ja ylväs, uljas oman voiman tunto\n    isoa nähtäväksi luonut on;\n    sen hedelmää on rikkaus ja riista\n    ja ihmistahdon valta suunnaton.\n\n    Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat,\n    ne tohti tehdä kuinka tahtoivat;\n    peloksi pienemmille, heikommille\n    ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.\n\n    Niin vaille luontaisinta tyydytystä\n    jäi heikon henki, hento ruumiskin;\n    orjiksi jäivät, vaille vapautta\n    tuhannet pienet suurten jalkoihin.\n\n    Ne kauvan vaikersivat voihkaellen,\n    ne kauvan kaihosivat onneaan,\n    ne kauvan kujersivat tolkutonna\n    isojen kulkiessa kulkuaan.\n\n           *   *   *\n\n    Mut aika herättävi heikommatkin,\n    se herättävi henget kaikkien.\n    On tullut nousuaika tuhansille,\n    ne valveutuvat kilvan, hälisten.\n\n    Ne valveutuvat nuorra, voimakassa,\n    palaen halustansa taisteluun;\n    ne on kuin laava kallioitten alla,\n    se kunnes löytää tulivuoren suun.\n\n    Oi, missä on se aukko löyttävissä\n    mi laavan vuoren alta kohottaa?\n    Oi, missä aikamme on johtotähti,\n    johonka vuoren liekki leimuaa?\n\n    \"Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle,\n    tasainen yhteisonni kaikille!\n    Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset,\n    on yhteenliitynnässä voima se?\"\n\n    Näin tielle sortuneitten pienten joukon\n    nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan,\n    inehmot taikinaksi taputellen\n    näin niistä suuri leipä leivotaan.\n\n           *   *   *\n\n    Vaan hengen vapautta ihmisiltä\n    sen leivän kuoret ei saa rajottaa;\n    ei taivahisen liekin leimahdusta\n    saa sydämistä multaan vajottaa!\n\n    Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta\n    nyt täytyy vapautehen nostattaa,\n    niin että ikihenki heikoimmankin\n    omalla kielellänsä soida saa!\n\n    Jokaisen halajaisin rinnastansa\n    säveltä eheätä soittavan,\n    sen tuovan erikoisin vivahduksin\n    valtaavaan kuoroon kaiken maailman.\n\n    Ja koko ilmollisen ihmiskunnan\n    sopivan uskon yhteen sointumaan:\n    itäiset kansat liittyy mietteinensä\n    eloisten länsimaitten liikuntaan.\n\n    Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset\n    keralla helleenien ihanteen:\n    totuuden kietoo kauneus sylihinsä,\n    runotar uinuu tieteen vuoteeseen.\n\n    Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan,\n    sen rakentavat ehjät ihmiset:\n    ei Rooman, mutta taivon valtakunnan\n    voi luoda maahan ihmisveljekset.\n\n           *   *   *\n\n    On määränämme suuri sopusointu\n    sisällä ihmisten ja kansojen —\n    ja sopusointu koko ihmiskunnan\n    keralla maan ja taivon tähtien.\n\n    Se määränpää on tiessä tietehemme\n    ja sille soipi helke kantelon,\n    se korkehin on johto toimintamme,\n    ihannetähti elämän se on.\n\n    Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen,\n    mi loistaa meille pimeässäkin,\n    yhäti loistaa yltä sekasorron,\n    samana säilyy tuhatvälkkehin!\n\n    Sen loiste konsa koko ihmiskunnan\n    kaihoovat mielet kaikki tenhoaa,\n    oi, silloin ihanasti kimmellellen\n    kaikille onnen aamu ruskottaa!\n\n\n\n\nHarrastus.\n\n\n    Uros uljas ja neitonen vieno,\n    ojan luoja ja johtaja maan,\n    tule yksilön, yhteiskunnan\n    sopusointua harrastamaan!\n\n    Jos ylväintä, halvinta tointa\n    tämä harrastus johdattaa,\n    saa silloin kaikista niistä\n    tosionnea kansa ja maa.\n\n    Majan pienen ja mahtavan linnan\n    saa rikkaaksi harrastus,\n    kodin helmassa henkivi siitä\n    ilo suuri ja siunaus.\n\n    Se rintahan lämpöä hellää\n    ja valoakin heijastaa,\n    se mielihin maatuneihin\n    ikiriemua seijastaa.\n\n\n\n\nVapau\n\n\n    Oi, vapaus, suuri ja ihana,\n    sulla suuret on riemut ja suloisuudet!\n    Vaan ken sinut oikein omistaa,\n    sillä suuret on huolet ja velvollisuudet.\n\n    Hänen täytyvi sinua säilyttää\n    jalon sielun jaloilla pyrinnöillä\n    ja valvoa, ett' olis vapaus\n    koko kansalla, kaikilla yksilöillä.\n\n    Vain silloin yksilö vapaa on,\n    kun vapaata kansa on kauttaaltansa.\n    Mut kansa ei saavuta vapauttaan,\n    jos maailma vailla on vapauttansa.\n\n\n\n\nTotuus.\n\n\n    Totuus vaikka on ainovanha,\n    aina se siltä on uusi —\n    niinkuni uusia lehviä kukkii\n    vanha aarnikuusi.\n\n    Aamulla varjosta kuusen latva\n    päivähän nousevi, nähkää!\n    Kas, toden huippukin mullasta mannun\n    ikuisuuteen tähtää!\n\n    Päivällä tämä sivu kuusesta loistaa,\n    tuon sivun lehvät varjoo.\n    Tosikin vain osan itsestänsä\n    silmälle nähdä tarjoo.\n\n    Illalla aurinko kuusesta latvan\n    viimeiseksi kultaa.\n    Huiput hohtavat muinaisuuden,\n    emmekä muista multaa.\n\n    Syksyn yössä aarnikuusi\n    pimeähän peittyy.\n    Totuus aina on olemassa,\n    vaikka se mielestä heittyy.\n\n    Kuusen lehviltä kevään lämmin\n    sulaa talven lunta.\n    Todenkin uudesti kirkkahana\n    löytävi ihmiskunta.\n\n    Niinkuin kummulla uusia lehviä\n    kukkivi aarnikuusi,\n    niin tosi, vaikka on ainovanha,\n    alati siltä on uusi.\n\n\n\n\nValhe ja totuus.\n\n\n    Valhe se loistoa, kiiltoa etsii,\n    yllensä verhovi välkkyvät vaipat,\n    jotta se tenhoisi ihmisten silmät,\n    etteivät huomaisi sen sisäpuolta\n    kuinka se tyhjä ja ontto on.\n\n    Totuus kuortansa kelsiä koittaa,\n    yltänsä riisuvi mutkaisat muodot,\n    niin että silmämme selvemmin nähdä\n    voisivat puhtaalta sen sisäpuolta\n    suuret ja kirkkaat helmyet.\n\n\n\n\nTurhia kysymyksiä.\n\n\n    Miksikä alati maailmassa\n    vaihtuvi yö ja päivä?\n    Miksikä verhona totuudenkin\n    väihkyvi valheen häivä?\n\n    Miksikä hyvänkin ympärillä\n    on niin paljo pahaa?\n    Miksikä särkynyt sekasorto\n    sydänten sointua sahaa? —\n\n    Vaiti! Turhaan tuhat kertaa\n    teen nämä kysymykset.\n    Ei pysty juuriin olemuksen\n    älyni yllätykset.\n\n\n\n\nOikeus.\n\n\n    Oikeus ylevä, suuri\n    on kuni jykevä tammi,\n    joka voi valossa vasta,\n    valossa ja lämpimässä\n    suoravarreksi selitä,\n    iaajalehväksi levitä.\n\n\n\n\nOnnemme asunto.\n\n\n    Ei asu elämän onni\n    taivahissa, tuulosissa,\n    ei vesissä, ei kukissa\n    eikä muissa muotoloissa.\n\n    Tuolla onnemme asuvi\n    sydämessämme syvällä,\n    tuntehettaren tuvassa,\n    hengettären huonehessa.\n\n\n\n\nKarkaiseva kärsimys.\n\n\n    Ei terästy raisu rauta,\n    teräs kirkastu, teroitu,\n    jos ei ensin se puristu\n    vetten, liekkien välissä.\n\n    Lapsi ei tule uroksi,\n    yrkä mieheks ylene,\n    jos ei taistossa terästy,\n    kärsimyksissä karaistu.\n\n\n\n\n\n\nKANSALLISIA LAULUJA.\n\n\n\n\nPohjolan huhtikuu.\n\n\n          Sinivalkonen taivas,\n          lumivalkonen maa\n          helopäivästä taivon\n          suloloistehen saa!\n    Niin läikkyvä leuto on viileä sää,\n    jää päivässä välkkyen kimmeltää,\n    ja kaukana äärellä vainion\n    lumenhohtavat huiput vuoriston\n    yläilmahan yllättää!\n\n          Sinivalkonen taivas,\n          lumivalkonen maa\n          helopäivästä taivon\n          suloloistehen saa!\n    Koko maa ihan huikean kirkas on,\n    valo väräjävi lehvillä kuusiston,\n    valo väräjävi, palajavi leivonen\n    ja livertävi, lurittavi riemuiten\n    yläilmahan kiemurtain!\n\n\n\n\nJos mulla olisi —\n\n\n    Jos mulla olisi leivosen siivet,\n    en minä olisi täällä:\n    livertäen lentäisin luokse Herran\n    ylhäällä pilvien päällä.\n\n    \"Herrani\", livertäisin hänelle siellä,\n    \"tunnetko Wäinölän kansan?\n    Miksikä sille sä heittää annoit\n    vierahan viekkaan ansan?\"\n\n    Oi, miten palavasti rukoileisin\n    sydämestä hartahasta:\n    \"Suo säde kansalle kärsivälle\n    valostasi kirkkahasta!\"\n\n    Herrani kuulisi, jos minä pyytää\n    oikein hellästi voisin.\n    Herrani armoa henkivän viestin\n    maahani sitte mä toisin. —\n\n    Kansani, katsele taivahalle\n    sinisillä silmilläsi!\n    Nouskosi itse sä luokse Herran\n    veisaten virsiäsi!\n\n\n\n\nMihin suuntaan?\n\n\n    Orot niityllä hirnuvat korskuen,\n    palo mielemme viehtävi sinne.\n    Me lentäen riennämme ratsaillen\n    ja kiidämme kilvaten, riemuiten —\n    mut minnekä, minnekä, minne?\n\n    Oi, vielähän taistelutantereet\n    Ovat taatoilta tallella meille!\n    Ja vielähän viettävät mantereet\n    ja vielähän viehtävät välkeveet\n    sydänsyitämme uusille teille!\n\n    Koko kansan me tahdomme kohottaa\n    hyvän, oikean kukkuloille!\n    Sen mieli ja kieli kun vapaaks' saa,\n    Se suurena kuorona kohahtaa\n    sopusointujen soitelmoille!\n\n    Koko kansan me nostamme oikeuteen,\n    joka miehen naisen ja lapsen!\n    Me kutsumme hellään veljeyteen\n    ja vapauteen tasa-arvoiseen\n    joka nuoren ja harmaahapsen!\n\n    Tätä työtä me tyynenä toimimme,\n    joka tointamme harkiten tarkoin.\n    Mut muutakin vaativi sentään se:\n    sydän-intoa, tarmoa tahdolle,\n    kiven rouhua vahvoin harkoin.\n\n    Työ itse se tarmoa kasvattaa\n    ja kansassa kasvun voimaa.\n    Mut kerta kun työmme valmiiks saa,\n    ei ole ken väärästä vaikertaa\n    ja sorrosta veljeä soimaa.\n\n\n\n\nTulkaa ja katselkaa!\n\n\n    Oi, tulkaa käykää ja katselkaa\n    mun maatani, vanhat ja nuoret!\n    Kas, rannoilta järvien välkkyväin\n    ylös kaartuvat uljaat vuoret!\n\n    Mäen rinteillä runsaina rehottaa\n    kotilehdot ja kuusikot taajat\n    ja taustalla lehtojen, vuorien\n    kovat korvet ja hongikot laajat.\n\n    Salon korvessa koppelo kotkottaa,\n    jänö, karhu ja hirvikin hyppii.\n    Joka paikassa juoksevat, siivekkäät\n    elinvoimia luonnosta nyppii.\n\n    Kotikansani vakaa ja järkkymätön,\n    syvämielinen, miettiväinen,\n    se tarmolla maatansa viljelee,\n    maa vaikkapa onkin jäinen.\n\n    Kevätkaskissa liekkejä leimuaa,\n    kotirannoilla laihoja loistaa,\n    hakalehdoissa karjojen kellot soi,\n    kodit piirtonsa lahdessa toistaa.\n\n    Kohukoskissa jyskyen tehtaat käy,\n    salot pyssyjen kaikuja paukkaa,\n    venot, laivatkin aaltoja vellovat,\n    tuliorhit kangasta laukkaa.\n\n    Ja hermoina sähköjohdot käy\n    maan aivoista jäntereihin,\n    ja tieteemme taivasta tahdittaa,\n    luo taiteemme kukkia teihin.\n\n    Mäkihaavikon keinuilla kisaillaan,\n    viriaalloilla nuoriso laulaa.\n    Sitä ei voi äänettä kuunnella,\n    sitä itsekin täytyvi laulaa!\n\n    Kotikantelo kaunonen kasvattaa\n    helokirkasta sointujen viljaa.\n    Surusointuista on se ja vienoa —\n    sitä täytyvi kuunnella hiljaa.\n\n    Oi, kansani, henkesi siiville\n    kotikantelo kallis nosta,\n    tuo pöydälle pirtin se helkkymään,\n    sen kärsimät kohlut kosta!\n\n    Ylös nosta se kaunosti kaikumaan,\n    niin henkesi nostaa se myötään!\n    Ja silloin mielesi puhtainnaan\n    voi tehdä kauneinta työtään.\n\n\n\n\nKansanrakkaus.\n\n\n    Kuin aurinko aamulla taivahalle,\n    niin nouskosi kansanrakkaus,\n    ja tavalla auringon kaikkialle\n    sä levitä lämpösi runsaus!\n\n    Kuin koitar aamulla kuusikoitten\n    yli yöhyen häivään sajastaa\n    ja sitten ruskona lehtoloitten\n    ja kuusten latvahan kajastaa —\n\n    Ja ruskosta taivahan rantamalta\n    terä kirkas punasena pilkahtaa,\n    käy kaartansa, usvia kaikkialta,\n    joka laaksonkin pohjasta hajottaa —\n\n    Ja hallan hyytämät niityt, pellot\n    taas lietsovi vireänä vihertämään\n    ja herättävi heimojen siskot, vellot\n    ylös työhön: kyntöön ja kylväntään.\n\n    Ja hellästi hivuttavi kaiken kansan\n    sulolämpöönsä, loistoonsa sulkeumaan,\n    siten johtaen silmistä surman ansan\n    sen riemuhun, onneen ja kunniaan —\n\n    Niin, niinkuin aurinko taivahalle,\n    niin nouskosi kansanrakkaus,\n    ja tavalla auringon kaikkialle\n    sä levitä lämpösi runsaus.\n\n\n\n\nKristalli.\n\n\n    Oi kansani kalliin henki\n    kuin kristalli kirkas on!\n    Kuin kristalli! Mutta se vielä\n    niin kovin on muodoton.\n\n    Hyvä luoja jos mestarin loisi,\n    joka särmiön siitä sais,\n    tuhatvälkkehin ympäri maata\n    se päivyttä heijastais.\n\n\n\n\nViljelysoppia.\n\n\n    I.\n\n    Kovin paljo se tarhuri harhaa.\n    joka laatii kukkatarhaa\n    kedon kumpuhun karheaan,\n    jota tunne ei laisinkaan.\n\n    Kovin paljo te hairahdatte,\n    kun kansaa valistatte,\n    sydän vaikka on teillä sen\n    kuin suljettu kirjanen.\n\n\n    II.\n\n    Mitä voipi se tarhuri voittaa,\n    joka kasveja kastella koittaa,\n    mut unhotti perkata maan,\n    johon istutti kasviksiaan.\n\n    Mihin joudumme valistustyössä,\n    valo vaikkakin liehuu yössä,\n    jos rinnasta kansamme\n    ei leimua liekki se.\n\n\n    III.\n\n    Älä, tarhuri, vieraasta maasta\n    tuliruusuja tarhaasi raasta!\n    Ei etelän ruusunen\n    kuki hallassa pohjoisen.\n\n    Älä, kansani, vieraasta maasta\n    ihanteita ja aatteita raasta!\n    Hymy, nauru ei vierasten\n    sovi kyynelen suihkeeseen.\n\n\n    IV.\n\n    Miten, tarhuri, kukkasen tehnet,\n    jos ensin et varren ja lehdet\n    ylös kummusta kasvata —\n    nehän versovat kukkia?\n\n    Miten kukkivi kansani henki,\n    jos vartta ja lehtiä ensin\n    ei hellästi hoidella,\n    ylös mullasta nosteta?\n\n\n    V.\n\n    Puutarhuri, tunne maasi,\n    sitä viljele, kasvikkaasi\n    sen rinnassa kasvata,\n    kunis versoo se kukkia!\n\n    Kotikansani, itsesi tunne,\n    sydänsyistäsi tutki kunne\n    sun täytyvi suunnata tie,\n    joka matkasi määrään vie!\n\n\n\n\nHerrasluontoa.\n\n\n    Olipa puisto pienokainen\n    vierellä herraskartanon\n    ja polku jäykkä, kaavamainen\n    välissä penkkilöitten on.\n\n    Puut vahtii tietä rivissänsä\n    kuin haarniskoidut sotilaat,\n    ja saksittuina yrmillänsä,\n    on pensasaidat pullokkaat.\n\n    Ja nurmen, joka vehmahasti\n    yrittää nousta kukkimaan,\n    puutarhuri sen nokkelasti\n    koneella niittää oraassaan.\n\n    Ja hovin herra mahtavasti\n    kuin laiva kulkee polkua.\n    On sillä rouva rinnallansa\n    kuin aika auma pellolla.\n\n    Kas, siinä sitä on sivistystä,\n    on varakkuutta, arvoa!\n    He etsivät nyt virkistystä —\n    nähkääpäs! — luonnon helmasta...\n\n\n\n\nKansanmielinen.\n\n\n    Henttuni hieno on herraslapsi,\n    vaikkei se siltä näytä,\n    vaikkei se veitikka itseänsä\n    yhtään ylväästi käytä.\n\n    Kyllä se taitaisi ruotsinkieltäkin,\n    vaikka se ei sitä solkkaa;\n    taitaa se valssitkin, vaikka se hippaa\n    vekkulipietun polkkaa.\n\n\n\n\nPennin saimme\n\n\n    Pennin saimme me perinnöksi\n    sekä vähä rantaluhtaa.\n    Itse me korpehen peltoja teimme\n    itse ohjaten juhtaa.\n\n    Pennin saimme me perinnöksi\n    vanhoilta taatoiltamme —\n    sittenkin varkaat vahtailevat\n    meidän rikkauttamme.\n\n\n\n"]