[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft46NZ6l28-ax40S7LC2EemyPQt4Hjv9KCPm_7ZZUrPg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2946,"Maattomia","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2946-korhonen-veikko-maattomia","2946__Korhonen_Veikko__Maattomia","Yhteiskunnallinen maalaisromaani","romaani",[],[],"fi",1920,null,24944,149254,false,72635,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Maattomia: Yhteiskunnallinen maalaisromaani\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. This work touches on themes of social struggle and the struggles of land ownership in rural society, focusing on the lives of several laborers and their interactions with landowners. The narrative likely explores the tension between the newly emancipated laborers and the older generations of landowners, with a central character, Aapo, navigating the complexities of gaining his own land.  The opening of \"Maattomia\" introduces readers to the busy hay fields of Savuniemi, where the laborers are engaged in a frantic effort to collect hay before an approaching storm. The scene is characterized by a palpable tension between the men and their employer, Hentu, who is frustrated by their pace and resistant to the new laws granting the laborers rights to the land. Characters express their discontent, illustrating the growing frustration with the socio-economic system that perpetuates their struggles. As the rain begins to fall and the conflicts between the workers and Hentu escalate, the themes of labor, struggle for land ownership, and social justice begin to surface, setting the stage for the challenges that the characters will face throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],262,"Yhteiskunnallinen romaani kertoo maaseudun sosiaalisista murroksista ja torpparien vapautumisesta 1900-luvun alussa. Tarina seuraa Savuniemen isännän ja hänen alustalaistensa välistä kamppailua, kun uusi lainsäädäntö muuttaa perinteisiä valtasuhteita. Teos tarkastelee maattoman väestön pyrkimyksiä itsenäisyyteen ja isäntien vastustusta muutoksen edessä.","Veikko Korhosen 'Maattomia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2946.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAATTOMIA\n\nYhteiskunnallinen maalaisromaani\n\n\nKirj.\n\nVEIKKO KORHONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSavuniemen heinäniityllä oli vilkasta liikettä. Kuivia heiniä oli\npäivän kuluessa kasaantunut melkoinen määrä, ja nyt oli ne saatava\nennen sateen tuloa korjuuseen. Työväki hääri vähissä vaatteissa\nisäntä-Hentu hoputteli mökkiläisiään, jotka olivat veroa suorittamassa,\nkiivaampaan liikkeeseen.\n\nTämä liiallinen kiirehtiminen näytti miehiä kovin sapettavan. Yksi\nja toinen jo kirosi, mutta koetti vielä hillitä kiukkuaan pahemmin\nilmoille purkautumasta.\n\nPilvi nousi uhkaavasti, ja useita kasoja oli vielä niityllä. Hevoset\nhuohottivat ja miesten kasvoilta virtaili hiki. Muutamia pisaroita jo\nputoili.\n\n— Heilukaa kiivaammin, kastuu kuivat heinät, helvetti! huusi isäntä.\n\nMutta silloinpa miesten sisu jo purkautui.\n\n— Heilu itse!\n\n— On tässä jo juostukin tarpeeksi. Kun kastuu, niin kastukoon.\n\nJo joku vielä lisäsi:\n\n— On tässä taas riehkaistu niinkuin henki olisi kysymyksessä, mutta\nviimeistä kertaapa sitä rehkitäänkin verotyössä.\n\n— Viimeistä...? Ala jo kääntää hevosta! hihkaisi Hentu välittämättä\nmiesten puheista.\n\n— Niin, niin. Etkös muista, että torpparit on jo vapautettu, sanoi\nedellinen. — Ei olisi pitänyt enää kiirehtiä, kun näkee, että kaikki\nkoettavat parhaansa.\n\n— Puhukaa sitten vapaudesta, kun olette sen ensin saaneet, sanoi\nisäntä kiukkuisesti kävellen miesten rinnalla, jotka menivät viimeisiä\nheinäkasoja noutamaan.\n\nOli jokaiselle tunnettua, että Savuniemen Hentu ei pitänyt uudesta\ntorpparilaista.\n\n— Toisen omaisuutta sen lain avulla riistetään, oli usein sanonut sen\njälkeen kuin oli tullut huomaamaan, että hänenkin oli luovutettava\npalstat alustalaisilleen. Niin nytkin. Miehet näkivät, että isäntään\noli sattunut heidän huomautuksensa. Silmät paloivat ja suupielet\nvärähtelivät. Jos ei olisi pitkin päivää kiirehtinyt, ei olisi\nheidänkään puoleltaan ruvettu sanailemaan, mutta nyt kiehahteli sisu\nmolemmin puolin. Sade pieksi heiniä, ja miehet kiirehtivät latoon,\njonne Hentukin tuli viimeisenä.\n\nOli tuokion kestävä äänettömyys, jolloin jo luultiin äskeisen\nsanaharkan unohtuneen. Mutta se alkoi pian uudelleen, kun joku miehistä\nvirkkoi:\n\n— Paljon tuli tänään heiniä latoon. Hyvillään saa olla isäntäkin.\n\nHentu muljautti vihaisesti puhujaan.\n\n— Olisi saatu kaikki kuivat heinät latoon, jos olisi liikuttu\nripeämmin, sanoi hän.\n\nSe oli kuin pommi, joka räjähti miesjoukossa.\n\n— Voi helvetti mitä puhuu! Henki tuo oli jo melkein katkeamassa, kun\nyhteen menoon juostiin.\n\n— Onhan se vanhastaan tiedetty, ettei tälle isännälle riitä työ, vaikka\nsitä tulisi miten paljon tahansa, sanoi toinen, ja kolmas jatkoi:\n\n— Tuleekohan tuota vielä ensi kesänä yhtä paljon. On se nähty, ettei\npäiväpalkkalainen tee sitä, minkä verotyöläinen.\n\n— Sitä ensi kesää te nyt odotatte ja toivotte, että talollisten työt\njäisivät tekemättä, kuohahti Hentu. — Kyllä rahalla työt sujuvat.\n\n— Kukapa tuosta iloinnee, jos työt tekemättä jäävät, sanoi Harjamaan\nAapo, Hentun torppari. Siitä taas, että verontekijät pääsevät omalle\npalstalleen, ei voine olla kukaan kunnon ihminen iloitsematta.\n\n— Sitten kun pääsee, jurahti Hentu.— Puhukaa sitten vasta, kun olette\nisäntiä. Nyt te olette vielä minun alustalaisiani ja teette mitä minä\nkäsken.\n\n— Niinhän on tehtykin. Mutta kun ei jaksa enempää kuin jaksaa, niin saa\nvihoittelut palkakseen.\n\n— No muuta palkkaahan tästä verotyöstä ei tulekaan, naurahti joku.\n\n— Ettekö muka mökkienne maista saa tuloina palkkaa verotyöstä, kivahti\nHentu. Häntä jo sapetti niin, että nousi kiivaasti seisomaan, mutta\nlöi noustessaan päänsä ladon katto-orteen ja kirosi karkeasti, painuen\njälleen istumaan.\n\n— Kyllä ne mökkien tilukset ovat tulleet jo verotöinä useimmilta\nmaksetuiksi, ja vielähän niistä maksetaan lisääkin, sanoi Harjamaan\nAapo.\n\n— Ottakaa ilmaiseksi! kiukkuili isäntä. — Eihän siinä muuta kuin\naloitatte taas kapinan ja julistatte maat yhteiskunnan omiksi, pisteli\nhän.\n\n— Eikä oteta. Ei ole tässä joukossa yhtään miestä, joka olisi sitä\ntietä aikonut ottaa ennenkään. Mutta lain myöntämillä keinoilla\notetaan, jos ei kerran vapaaehtoisesti anneta, jatkoi Aapo.\n\n— Ei anneta! jyrähti Hentu.\n\n— Antavatpahan monet muut.\n\n— Antakoot! Min' en anna muutoin kuin pakolla!\n\nJoku joukosta sanoi tähän:\n\n— On siinä mies, kun puhuu omaa tekemäänsä lakia vastaan.\n\n— Ei ole minun tekemäni, sanoi Hentu.\n\n— Edustajiesi tekemä ainakin, virkkoi joku vanhempi mies. — Olithan\ntuota samaisen lain syntyä huutamassa joka päivä, mutta nyt kun tuli\naika panna lakia käytäntöön, onkin toinen ääni kellossa.\n\n— Semmoinen siin' on mies, jurautti muuan vanha mäkitupalainen ja\npurautti suustaan vahvan purusyljen, joka meni isännän kengän kärjelle.\n\n— Elä sylje varpaille, kiukkusi Hentu.\n\n— Vahingossa se... Minullekin tämä lupasi aina antaa torpan maat,\njatkoi mies, — mutta kun tulin pyytämään, niin toiseen kertaan aina\njäi, ja nyt olen jo vanha mies enkä kykene torppaa rakentamaan.\nPojatkin ovat menneet maailmalle, kun ei ollut omaa kontua. Semmoista\nse on. Vielä häntä sitten puhuu ja pulittaa.\n\nNaurettiin. Ukko sylkäisi uuden syljen, kuin kaikkea katoovaista\nhalveksien, ja kellistyi heiniin kyljelleen.\n\nHentu koetti pitää puoliaan, mutta huomattuaan jokaisen mielipiteiden\nolevan häntä vastaan, vaikeni kokonaan ja katsella murjaili ladon\nsuulta sateiselle niitylle. Hittojako heidän kanssaan rähisemään,\nmietti hän. Ovat nyt niin peevelin komeita, kun päästään muka\nisänniksi. Jos sitten heistä kykenee yksikään isäntänä olemaan ja omaa\nmaata hoitamaan. Siihen työvoimaansa muka luottavat. Sattuu sairaus\ntai muu tulemaan, niin silloin meni palsta vieraalle. Mutta ottakoot\nja koettakoot. Sittenhän sen tietävät. Vieväthän ne häneltäkin maita,\nmutta viekööt. Loppuu kerran jurnuttaminen ja niskoittelu.\n\nHentu nousi ja mitään virkkamatta lähti astumaan pois niityltä.\n\nMiehet naurahtelivat.\n\n— Jopa Henterin niska nyt punoitti, virkkoi joku miehistä.\n\n— Sai kerrankin kuulla totuuden, sanoi toinen. — Jos olisivat kaikki\nmaanomistajat tuonlaisia, ei uuden lain käytäntöönpanosta tulisi\nmitään. Riitaa ja rähinää olisi maailma täysi.\n\n— Paljon on tällaisiakin isäntämiehiä, arveli joku.\n\n— Se on tietty. Enin osa heistä kuitenkin mukisematta tyytyy lain\nmääräyksiin.\n\n— Samaa maata se on Arvolan Aatamikin kuin tämä, sanoi joku. — Kuuluu\npihisevän ja puhisevan, kun on monta torpparia ja mäkitupaa ja menee\npaljon maata heille.\n\n— Niinkuin muka liian vähän itselleen jäisi. Melkein kokonainen\nmanttaali miehellä.\n\nSade rapisi kattoon ja oli oikein mukava jutella ja levähtää\ntuoksuvissa heinissä. Väsyneimmät olivat kellistyneet heinille ja\nkuorsasivat äänekkäästi. Alkoikin olla jo ilta käsissä. Ennen neljää\noli aamulla tultu töihin ja aherrettu lepäämättä koko päivä.\n\nMonellekin miehistä oli vielä riittävästi verotyötä, vaikka omatkin\ntyöt olisivat tekijätä kaivanneet. Mutta kangastelihan tulevaisuus\nlupaavana. Ensi suvena saisi jo tehdä omaa työtään. Vastenmieliseksi\nkäynyt verotyö loppuisi vihdoinkin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nRinteen Otto palaa myöhäisenä heinäkuun iltana verotyöstä. Arvolan\nhovitilan niityllä on tänään ollut raskas päivä, ja Otto laahustaa\nkumaraisena ja väsyneenä kotimökilleen. Ilta on lämmin ja autereinen,\nja metsän salaperäiset tuoksut ympäröivät kulkijaa, mutta Otto ei sitä\nhuomaa. Hänen aistimensa on raskas työ tylsistänyt. Nenä tuntee vain\npiimäleilistä tulevan kirpeän hajun, kun leili siinä hänen selässään\nheiluu kepin nenässä. Yksi ajatus vain takoo miehen päässä: — Pääsee\nkohta kotiin ja Riikka ammentaa puuroa kuppiin ja käskee syömään.\nSaunarenkkana on ehkä lämmitetty... saa hautoa noita raajoja. Kova\npäivä niityllä... kotona puuro ja sauna... saattaa olla kahvikin.\n\nJoku uusikin ajatussarja koettaa päästä eloon, mutta se painuu\nvoimatonna takaisin, ja taas tulee se entinen.\n\nRinteen Otto on iältään vähän yli viidenkymmenen. Pitkä, laiha ruumis\nhuojahtelee kävellessä, ja kasvot ovat kuopalla. Silmät ovat nuorempana\nsaattaneet olla siniset ja virkeät, mutta nyt niissä on ainaisen\narkipäivän eloton harmaus.\n\nKohta kolmekymmentä vuotta on hän ollut mäkitupamökissään Arvolan\ntakamaalla. Renkinä oli ensin talossaan ja siitä nai piian ja tuli sen\nkanssa takaliston mäkituvassa lapsia siittäneeksi niin, että viisi\nvanhinta on maailmalla ja neljä vielä kotona leipää huutamassa ja\nyhteistä toimeentuloa niukentamassa.\n\nKuluneet sotavuodet ja kapina-ajat olivat köyristäneet Oton selkää,\njoka siihen asti raskaasta raadannasta huolimatta oli koettanut\npysyä jotenkin suorana. Pitivät vähän aikaa vankina, ja leipäkin oli\nvähissä perheeltä, ja se miestä vanhensi. Aatami-isäntä oli joka vuosi\nlupaillut torpan maita Otolle, ja siinä toivossa oli koettanut kaikin\nvoimin raataa talon laajoilla vainioilla. Kaksikymmentä vuotta oli sen\nlupauksen täyttäminen jäänyt vuodesta vuoteen, ja nyt se tuntui jo\nhäipyvän olemattomiin. Vuosi sitten oli Otto kerran vielä kysäissyt\nisännältä:\n\n— Tuleekohan siitä torpan saannista mitään?\n\nSiihen oli isäntä vain naurahtanut:\n\n— Mitä sinä vanha mies enää torpalla... toisten hyväksi sitä\nperkkaamaan ja rakentamaan.\n\nSiihen se jäi, ja silloin Otto tiesi sen toiveensa jättää kokonaan.\nKapina-aikana temokraatit saivat uskotelluksi maanjaollaan, ja silloin\nkituvat toiveet oman maan saannista näyttivät toteutuvan, mutta\nainoastaan hetkiseksi. Nyt ei enää tehnyt mieli ajatella koko asiaa.\n\nOtto on päässyt jo kotiveräjälleen. Siinä ovat vastassa nuorimmat\nlapset, risaisina ja likaisina. Ei ole Riikalla aikaa pestä pyykkiä, ja\nhajoisivat vain pahemmin mukuloiden ryysytkin pestessä.\n\n— Menkäähän tuosta... hosii Otto lapsia, jotka ovat siinä jalkoihin\nsotkeutua.\n\n— Onko äitinne keittänyt puuron ja lämmittänyt saunan? kysyy Otto.\n\n— Ei oo puuroa, mut sauna on.\n\n— Ka, miks'ei puuroa?\n\n— Kun ei oo jauhoja.\n\n— Joko ne perhanat on taas lopussa, kivahtaa mökinmies kärsimättömänä\nja astuu tupaan.\n\nRiikka, Oton vaimo, on ainaisen köyhyyden kynimä, elämäänsä\nkyllääntynyt olento. Nytkin hän kähnii siinä hellan ääressä ja\nkorvallistaan raapien kohentelee tulta kahvipannun alle.\n\n— Toitko sinä jauhoja? kysyy Riikka.\n\nOttoa sapettaa se kyseleminen. Syövät täällä laiskana, akka ja lapset,\nja hänen pitää kulkea työssä.\n\n— Helvetistäkö niitä aina piisaa, jurahtaa hän ja kaivaa piipun, ainoan\nystävänsä, housujensa taskusta.\n\nAkka vaikenee. Ei halua tällä kertaa riitaa rakentaa, kun niin\nmuutoinkin laiskottaa. Helteinen ilma on koko päivän raukaissut. Maha\nkyllä mouruaa ja vaatii vahvempaa ruokaa kuin kuivunutta leipää, mutta\ntuleepa yö ja saa unta, joka on kaikesta parhainta.\n\nOtto vetelee savuja ja Riikkaa katsellen miettii omia mietteitään.\nNe ovat muuttaneet äskeistä suuntaa ja kiertelevät nyt laihan ja\nunisen avion lähettyvillä. — Ihme, miten rumaksi tuo akka on käynyt,\non Otto aikeissa sanoa ihan ääneen, mutta huomaa, että se saattaisi\nloukata akkaa, eikä sanokaan mitään. Ajattelee vain. — Oli ennen\nlihava ja punakka ja nyt on tuommoiseksi käynyt. Lapsenteossa ja\nmuussa puutteellisessa elämässä lienee surkastunut. Sitä ennen halasi\nmielellään, ja siksihän noita lienee tullut niin paljon lapsiakin.\n\nOtto naurahtaa mietteilleen, ja Riikka kivahtaa:\n\n— Mitä sinä naurat? Sitäkö että jauhot loppuivat?\n\n— Mitäs minä siitä... tuli tuossa vain vanhat ajat mieleen. Kun olit\nkomea ja lihava.\n\n— Hyh... vieläkö sinullakin pitäisi olla korea akka mukamas. Nälkä se\non minutkin ruotinut.\n\nRiikan uneliaisuus on hävinnyt, ja hän aloittaa tavanmukaisen\nvalitusvirtensä ja haukkuu lopuksi miehensä, joka ei ole kyennyt\nenempää hankkimaan.\n\nOtto menee ulos ja pihakivellä istuen odottelee saunaan menoa.\nJotenkuten joutuu siinä maattomuus mieleen. — Olisi minullakin\ntorppa ja oma hevonen ja neljä lehmää. Hätäkö olisi silloin perhettä\nelättäessä. Arvolan maillakin on puuttomia ahoja ja soita, jotka\neivät tuota mitään ja joutaisivat maattomille, minullekin, mutta ukko\nei anna. Ei sano antavansa palstoja torppareilleenkaan, vaikka laki\nkuuluisi semmoinen olevan. Tokko heille sitten lakikaan enää voinee\nmitään, maanjusseille. Semmoisiksi ovat paisuneet.\n\nOmituisen tylsänä istuu Otto siinä pihakivellä. Lämmin tuulen henkäily\nhivelee ruumista avonaisesta paidan aukosta ja puistelee mennessään\npihahaavan lehdet liikkeeseen. Otto kuulee jossain lehtien liikkuvan,\nmutta väsynyt ruumis ei tunne enää tuulen hyväilyä. Lyhyt ajatuksen\ntynkä on vain elossa. — Kuuluvat saavan torpparit omaa maata, jos\nsaavat. Mäkituvat ei saa, en usko. Ja mitä sillä tyhjällä. Saakoot.\nMenen tästä ruunun töihin. Talo ei huoli enää vanhasta ja vaivaisesta.\n\nSiihen se katkeaa ja tapailee taas samoja asioita. Nukuttaakin jo.\n\nOtto herää siihen, että ulapan äärellä jyrähtää tärisyttävä ukkonen ja\nsalama leimahtaa yli taivaan. Vilunväreitä tuntien juoksee hän saunaan.\nLöyly virkistää hetkeksi mieltä, ja kohta hän jo haastaa Riikalle:\n\n— Olisi meilläkin torppa, niin olisi riittävästi leipääkin. Nyt\nsaataisiin ehkä omaa maatakin.\n\n— Elä horise. Eivät rikkaat sulle maitaan anna, kivahtaa Riikka.\n\nJa siihen se katkeaa. Ei puhu Ottokaan enää mitään. Kiuas vain hiljaa\npihisee ja sade rapisee saunan kattoon.\n\n\n\n\n3.\n\n\nElokuu on jo menossa. Harjamaan Aapo odottaa vuokralautakuntaa, jonka\npitäisi hänen torppansa erottaa emätalosta. Savuniemeläinen ei ole\nsuostunut vapaaehtoisesti maata luovuttamaan Aapolle. Lautamiehen on\nvaatinut papereitakin antamaan.\n\nSavuniemen rintamailla ei ollut muita torppia kuin Honkamaa, toiset\nmökit olivat takamaalla. Vain muutamat talolliset olivat pitäjässä\nitse tarjonneet torppareilleen maitaan lunastettavaksi ja sovussa oli\nrajat aukaistu ja hinnoista sovittu. Muutamassa talossa oli lautakunta\nkäynyt vain sovittelemassa, kun isäntä ja mökkiläinen olivat yhteisesti\npyytäneet. Riitaa ei sielläkään haastettu.\n\nSavuniemen Hentu oli toista maata. Uhkasi mäkitupalaisensakin ajaa\npois, jos aikoivat maata ryhtyä vaatimaan. Sanoi heidän loisia olevan.\n\nAapo käveli pihamaalla ja tarkasteli, eikö jo miehiä näkyisi. Olihan\nisäntä uhannut vastustaa palstan luovutusta. Eihän tietänyt, mitä\nkeinoja oli sillä mielessä. Saattoivat auttaa häntä lakimiehetkin,\nniinkuin oli kehunut.\n\nHänen palstansaantinsa piti olla yhtä suora ja selvä kuin toistenkin.\nUutta lakia ei hän tosin tuntenut. Olisi pitänyt lukea se ja tutkia\nkaikin puolin.\n\nAapo oli vielä nuori mies, iältään vähän vailla kolmekymmentä.\nIsältään oli hän saanut torpan, jossa ei muuta perhettä ollut kuin\nhänen isänsä ja äitinsä. Isä oli heikko ja sairaalloinen, mutta äiti\nkykeni vielä hoitamaan torpan pienen karjan ja muutakin taloutta. Aapo\noli paikkakunnan tunnetuimpia työmiehiä, ja jo senkin vuoksi olisi\nSavuniemeläinen pitänyt hänet edelleen veroatekevänä torpparinaan. Aapo\ntaas ei mitään niin kiihkeästi toivonut kuin että pääsisi vapaaksi\nverotyöstä ja saisi kontunsa omakseen. Ensimmäisten joukossa oli hän\npalstoitusta pyytämässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLautakunnan miehet saapuivat, ja Aapo vei vieraansa tupaan.\n\nIsäntää ei kuulunut, vaikka määrätty tunti oli jo ohi kulunut.\n\n— Jokohan jättäysi tulematta, virkkoi Asko, lautakunnan puheenjohtaja,\nmuuan nuori torpanmies.\n\n— Mennään tästä hakemaan, jos ei muuten tule.\n\n— Tehdään Hentulle iso huutosakko. Opetetaan miestä potkimaan lakia\nvastaan.\n\nMiehet naureksivat ja laskettelivat pilojaan. Toisina lautakunnan\njäseninä oli Seppä, parrakas ja pyöreä palstatilallinen, ja Taneli,\ntalonpoika, jolla oli valtavassa ruumiissaan perin hyvä tahto\nsaada syntymään pikkutiloja niin paljon kuin mahdollista. Omille\nalustalaisilleen hän oli jo jakanut palstat ja hinnoittanut ne\nalhaisempaan kuin yksikään vapaaehtoisista maanantajista. Miehet saivat\nolla yhtämittaa liikkeessä. Anomuksia tuli torppareilta joka päivä, ja\nhomma oli vaikeata ja kaikin puolin vaivalloista, missä ei maanomistaja\nitse helpottanut lautakunnan työtä.\n\nKun lautakunnalla oli tiedossa, että sovintoa ei tulisi syntymään\nHarjamaassa, lähtivät miehet mittaamaan Aapon viljelyksiä Hentua\nodotellessaan.\n\nAapo ei osannut ryhtyä mihinkään toimeen. Hänen tarjoamaansa apua\neivät miehet sanoneet tarvitsevansa, ja Aapo sai kävellä tyhjin toimin\nkartanolla.\n\nAapon isä, puolisokea ja -kuuro ukko, tuli kartanolle ja puheli\npuoliääneen itsekseen:\n\n— Vähäinenkin sopu se särkyy niitä rajoja aukaistessa, semmoisen\nunen näytti. Eikö saane poika siirtää tästä asumasijojaankin toiseen\npaikkaan. Sinnepäin se uni vähän viittailee.\n\n— Että mitä? huutaa Aapo isälleen, jonka on kuullut taas itsekseen\npuhelevan.\n\n— Sitä vain tässä, että outoa unta näytti viime yönä. Olisit tyytynyt\ntorpparina olemaan, niin olisit saanut pitää entiset asumasijasi, isäsi\nrakentamat. Ei tule tähän taloa sinulle.\n\n— Mihin sitten? naurahti Aapo, vaikka tunsi käyvänsä totiseksi.\n\n— Ei sanottu sitä unessa, virkkoi ukko ja meni tupaan, puuttumatta sen\npitempiin puheisiin poikansa kanssa.\n\nTaitaa ukko turhia höristä, mietti Aapo, mutta ei jaksanut sitä heti\npois mielestään jättää.\n\nIsäntäkin tuli, ja lautakunnan miehet tavalliseen tapaansa kävivät\nleikittelemään:\n\n— Pitäisi tässä tehdä Aaposta isäntä. Mitä siihen entinen isäntä sanoo?\n\n— Pitänee tälle Aapolle antaa nyt maata oikein pitkällä mitalla, hyvä\ntyömies kun kerran on.\n\nHentu kuunteli miesten puheita ja jurahti viimein:\n\n— Ei taida olla maanomistajalla tässä asiassa mitään sanan valtaa.\n\n— No eipä sitä paljoa ole, virnaili Seppä. — Otetaan pakolla, jos ei\nmielisuosiolla anneta.\n\n— Polsevikkilakihan siitä torpparilaista tuli. Maat riistetään\nväkipakolla pois, juritti Hentu.\n\n— Kyllä sitä vielä jää sinulle samoin kuin muillekin, vaikka\nmökkiläisillekin annetaan osansa, sanoi Taneli. — Ja helpompihan\nsinunkin on tästäpuolin olla heinäniityllä. Ei tarvitse laiskojen\nverotyöläisten kanssa kinata, jatkoi hän.\n\nSe jo suututti Hentua, joka istui polvet pystyssä pihakivellä,\npiippuaan imeksien.\n\n— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä omien työmiesten! kanssa riitelen.\nKaikkia sitä, minkä sinutkin, pannaan tällaisiin toimiin. On mies\nsitten vielä maanomistajien puolesta lautakunnassa.\n\nTaneli naurahti suopeasti ja kertoi miten oli omia maitaan antanut\nalustalaisilleen.\n\n— Niinhän hullu tekee. Minä olenkin viisaampi.\n\n— Päinvastoin, naapuri. Sinä vastustat lakia, joka on yhteisesti\nlaadittu. Ei kukaan tässäkään kylässä...\n\n— Ei Arvolainenkaan tunnusta tätä lakia muuksi kuin miksi sitä äsken\nsanoin, keskeytti Hentu. — Olisihan valtio saanut ostaa maita ja jakaa\ntilattomille.\n\n— Ja sinä luulet, että torpparit olisivat jättäneet kotinsa ja entiset\nolinpaikkansa ja lähteneet sitä valtion ostamaa raivaamatonta maata\nanelemaan, sanoi Taneli.\n\nMiehet näyttivät jo kiihtyvän molemmin puolin.\n\n— Jos kaikki maanomistajat olisivat samaa mieltä sinun kanssasi, ei\npalstoittamisesta tulisi mitään, kivahti jo rauhalliselta näyttävä\nAskokin. — Muutamat maanomistajat sopivat vapaaehtoisesti ja ilman\nriitaa luovutettavista alueista.\n\n— Tällä Hentu-poloisella kun on niin vähän maata, niin ei raskisi\nantaa, pilaili Seppä.\n\n— Kahden talon maat, eikä yhtään voimaperäisesti viljeltyä lohkoa,\nsanoo Taneli. — Sen sijaan ihmisviljelyksessä tämä Hentu pitää\npuolensa. Monesko se jo onkaan sinulla, Hentu, niitä perillisiä?\n\nKeskustelu meni asiattomaksi, ja kohta haukuskeltiin molemmin puolin.\nTaneli leikillään, Hentu punaisena naamaltaan, syljeksien ja kiroillen.\n\n— Mitä tässä sen kanssa riitelemään ja hosaamaan, mennään katsomaan ja\nsuunnittelemaan rajoja.\n\n— Sopikaa edes rajoista vapaaehtoisesti, kehoitettiin.\n\n— En kajoa mihinkään. Tehkää vain rajanne ja antakaa minulle\npöytäkirjasta valitusosoitus, sanoi Hentu ja nousi kotiinsa lähteäkseen.\n\n— Ei vielä saa mennä, esteli Seppä.\n\n— Sinäkö minua kiellät menemästä? sanoi Hentu pihaveräjällä.\n\n— Minä. Pysy vain nyt paikoillasi.\n\nHentu jäi seisomaan veräjän pieleen, kun toiset lähtivät\nsuunnittelemaan tulevan talon rajoja.\n\n— Pysähtyipäs, hymähti Aapo, joka istui tupansa portailla. — Mitähän se\nsiinä nyt hautoo mielessään. Jos sitä koettaisi pyytää sovintoon.\n\n— Kuulehan, Hentu, jos tehtäisiin sovintokaupat, kun sinun täytyy\nkuitenkin sitä maata antaa. Mitä vaatisit hehtaarilta maastasi?\n\nMiehet olivat melkein samanikäisiä, Hentu vain muutamia vuosia\nvanhempi. Aapo ei ollut häntä puhutellut isännäksi kuin joskus\nleikillään.\n\n— Ei siitä tule mitään. Ja mitä sinä hintoja kyselet? Saathan sinä sitä\nlautakunnan kautta melkein ilmaiseksi.\n\nSiihen se loppui. Aapo vaikeni.\n\nIlta jo läheni. Miesten iloiset, hoilaavat äänet kuuluivat metsästä.\nAapo istui valoisissa mietteissä tupansa portailla, Hentu nojasi\nveräjän pieleen synkkänä ja sanattomana.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTuli seuraava päivä, ja Savuniemeläisenkin täytyi lähteä lautakunnan\nsuunnittelemia rajoja katsomaan.\n\nValittamista oli Hentulla, sen tiesi.\n\n— Tästä kulkee talon tie ja sitä ei muuteta, sanoi hän aluksi.\n\n— Mutta hyvä mies, kun oikaiset mutkan tiestäsi, saat sen vielä\nsileämmälle maalle, sanottiin. —\n\n— Ja sitten jää Aapon palstan taakse minun niittyni. Maanjakajat eivät\ntaida sitä huomata, mutta siinä se onkin naula, joka vetää, kehaisi\nHentu.\n\nLakimiehetkö häntä olivat näin neuvoneet?\n\n— Ja sitten on palsta liian suuri viljelyksiin verraten, jatkoi\nSavuniemeläinen. — Puolitoista hehtaaria on liikaa.\n\n— Mutta kun torpparilta jää talon puolelle valmiita niittyjä, jotka\novat maanlaadultaan arvokkaampia kuin vaihtomaa, niin lisäys johtuu\nsiitä. Ja metsäkään ei muuten riitä, selitettiin Hentulle.\n\nEi auttanut. Hentu uhkasi valittaa.\n\nAlakuloisena poistuivat lautakunnan miehet, ja Aapo samosi synkkänä\nmetsään.\n\nKävisikö sittenkin niin kuin vanhus oli ennustanut? Menisikö asia\nniin pitkälle Hentun kanssa, että hänen pitäisi jättää peltonsa ja\nsyntymäsijansa ja muuttaa toiseen paikkaan.\n\nAapo oli tätä kysellyt Askolta, mutta hän ei sanonut tietävänsä siihen\nmitään. Laki tosin edellytti sellaisiakin tapauksia.\n\nLaki oli siis sellainen. Ja sitä voitaisiin tulkita monella tavalla.\nSellainenko siis uusi laki olikin, ettei se suonut turvaa ja oikeutta\nvähempiosaiselle?\n\nTuuli humisi metsässä, jonka poveen luikertavaa polkua Aapo kulki.\nEivätkö nuo sitten olisikaan hänen puitaan, tuo metsä hänen metsäänsä.\nJoku päivä sitten hän oli vielä uskonut niin, mutta nyt tuntui\nepämääräiseltä ja melkein toivottomalta. Päätös näin ollen siirtyy\ntuntemattomaan tulevaisuuteen. Hän ei saakaan vielä omaa maata niinkuin\nne maattomat, jotka olivat tekemisissä oikeamielisten isäntien kanssa,\nja saivat palstansa viivyttelemättä omikseen.\n\nAapo oli kävellyt ajatuksissaan Puromäkeen, naapuritaloon asti. Siellä\noli Liina, nuori tyttö, joka oli lupautunut hänen uuteen taloonsa\nemännäksi.\n\nMitä sanoisi nyt Liinakin, kun kuulisi miten oli käynyt?\n\nIsäntä korjaili pellonaitaa ja tuli tervehtimään.\n\n— Joko pääset omaan maahan käsiksi? kysyi, kun tiesi lautakunnan olleen\nHarjamaassa.\n\n— En vielä.\n\nAapo kertoi lyhyesti, mitä Hentu oli uhkaillut.\n\n— Mitäpä se niillä valituksillaan saa aikaan. Minä puuhasin toki\nmittarinkin valmiiksi alustalaisilleni.\n\n— Niinhän sitä pitäisi...\n\n— Paljon niitä vaan on maanomistajia, jotka niskoittelevat, vaikka on\nisäntiä, jotka eivät tarvitse edes välittäjiäkään.\n\nMiksi ei Savuniemeen sattunut sellaista isäntää, mietti Aapo\npalatessaan hämärtyvää oikopolkua myöten kotiinsa. Miksi ei monille\nmuille? Lujalle otti maanomistusolojen uudistus.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSeppä, Asko ja Taneli istuivat tiepuolessa eräänä syksyisenä päivänä.\nMiehet olivat istuneet levähtämään monipenikulmaisen taivalluksen\njälkeen. Kokonainen rupeama oli poljettu asumattomia maita. Kapea\npolku luikersi milloin synkkään korpeen, milloin taas ahoja, joita oli\njoskus kaskettu, lepikkorinteitä, joissa väkevä maa lepäsi joutilaana\nja kasvoi sanajalkaa. Väliin polku poikkesi järven rannalle ja kohosi\nrinnemaille ikäänkuin näytellen miehille:\n\n— Olisi tässä maita asuttaviksi, olisi saloa ja järven rantaa ja\nlihavamultaista viidakkoa.\n\n— Olisipa, olisi, tuntui miesten katse myöntävän. Kun nämä vain\nannettaisiin maattomille, niin pian olisi omassa maassa leipää\njokaiselle riittävästi.\n\nMiehet istuivat kaatuneen hongan tyvellä.\n\n— Olisi tuossakin pikkutalon paikka, sanoi\n\nSeppä, katsellen ulapan rantaan viettävää, kivetöntä rinnettä. —\nKenenkähän maata tämäkin lienee?\n\n— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla\non maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä\nitsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin.\nSiitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille\nomistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni\nkynsin ja hampain.\n\n— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi\nirtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.\n\n— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka\ntakoisi, naurahti Seppä.\n\n— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin\npuolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.\n\n— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.\n\n— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin.\nMitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy\nheidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.\n\n— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä\nse vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka\nsitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän\nmielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.\n\n— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi\nTaneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia\nlaatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan\nmaanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja\nselvänäköisimmät myöntävät itsekin.\n\n— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä\nmuutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin\ntutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja\nlisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.\n\nTuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä\njokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa.\nOllessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he\ntulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun,\njolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.\n\n— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti\nSeppä.\n\n— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.\n\n— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua\nja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen,\ntoiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja\non loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.\n\n— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.\n\n— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.\n\n— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa\nainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen\nmaa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.\n\n— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti\nTaneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.\n\nSeppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut\nselvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.\n\n— Olisi kaksikin keinoa.\n\nSeppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.\n\n— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia\nliikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi\nseitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi\ntuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa,\nvaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.\n\n— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.\n\nMiehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa,\nleikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.\n\n— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se\nkuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin\nverotuskeino.\n\n— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle,\njoka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.\n\n— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten\nteorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni,\nmutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet\ntepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille.\nMaata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia,\nlasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy,\nkun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi... maa\nmenee pieneksi... voi kuitenkin, kun pitää antaa.»\n\nSeppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää\ntoisten nauraessa.\n\n— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta\nhämärtyy.\n\n— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi\nTaneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää\nkuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.\n\n— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.\n\n— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos\nlaittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.\n\n— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.\n\nKohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään\nkivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa.\nKovat sydämet pitää pehmitettämän.»\n\nMutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat.\nSitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut\nvain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei\npakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä\nkuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.\n\n\n\n\n6.\n\n\nArvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta\nisäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo\noli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin\nArvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta\npilantekoon.\n\nTalo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto\noli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien\nhehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan\naluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.\n\nSeppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen.\nPeltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka\npuolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja\nmetsät satojen tuhansien arvoiset.\n\nJos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja\ntytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät\nväliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret\nosasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.\n\nSeppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi\nviisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha\nAatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan\nmäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi\npienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja\nkäytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.\n\nEmäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin\nhikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä\nvoimain ponnistuksesta.\n\nVanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin\npermannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että\nmökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.\n\nMutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen\nistumaan.\n\n— Mitä sitä nyt kuuluu... kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä\nmuutoin harvoin pistäytyy.\n\nSeppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä\nystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää.\n— Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä\nitsekseen.\n\nEmäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.\n\n— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt\nitselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä\nkokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut... Mihinkä se nyt taas\nkatosikaan, ukon pöllikkä?\n\nJa emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi\nvielä Sepälle sanomaan:\n\n— Se on semmoinen saituri, meidän ukko. Olen pyytänyt, että\nannettaisiin talo pojille ja otettaisiin joku sivukartano ja vähän\npeltoja itselle. Pidettäisiin piika ja renki, ja olisihan näitä omiakin\ntyttäriä. Mutta ei kelpaa. Minulla sitten ajetaan joka päivä kuin\ntyöhevosella, niin että olen aina siihen paikkaan läkähtyä. Tietää sen,\ntämmöisen ihmisen, kun on liikaa lihaa karttunut ruumiiseen. Hiisikö\ntuota lienee paisuttanut. Ka, sitä ukkoahan minun piti haeskella.\n\nSeppä nauroi yksinään tyhjässä tuvassa. Emäntä olikin pohjaltaan\nsitä parasta ainesta, jota vielä hyvätuulisuus kaunisti. Nyt se\nmennä hynttäsi siellä pihamaalla leipälapio kädessä ja kohta palasi,\najaen edellään isäntää tupaan. Ovessa vielä pukkasi lapiolla Aatua\ntakapuolista.\n\n— Menetkö siitä... vai pakoon tässä... kun kerran toisetkin antavat\nmaata kirjoitta ja kartoitta.\n\nIsännän olemus oli melkein samassa määrässä kunnioitusta herättävä kuin\nemännänkin. Pitkä, harittava tukka levisi lakin alta, ja suurehkosta,\nliian lihan turvottamasta naamasta kiiluivat vihaiset, teräksenharmaat\nsilmät.\n\nTervehtimättä Seppää istui isäntä penkille. Seppä kynsi partaansa,\nja silmistä tuikahteli veitikka. Aikoi odottaa ensimmäistä sanaa\nAatamilta. Isäntäkään ei kiirehtinyt puhetta aloittamaan, ja näin ollen\nsyntyi Sepän sisuksia kutittava äänettömyys.\n\n— No mikä sinulla on, kun et puhu vieraalle mitään, karjaisi emäntä\nkarsinaikkunan äärestä Aatamille.\n\nSeppä naurahti.\n\n— No eihän tässä kiirettä. Antaahan isännän ensin miettiä.\n\nSe oli pientä pilaa, ja Aatami vilkaisi vihaisesti Seppään.\n\nSeppä kaivoi paperit taskustaan ja esitti ne isännälle.\n\n— Näihin pitäisi sitten isännän kirjoittaa nimensä.\n\n— Enkä kirjoita.\n\n— No ka...\n\nMiehet mittailivat katseillaan toisiaan, Seppä muhoilevana, Aatami\nvihaisena, puhisevana.\n\n— Pakana! Pitääkö minun tässä vielä todistajat hakea, sanoi Seppä.\n\n— Sinäkin, vanha mies, kehtaat kulkea tuollaisilla asioilla.\n\nIsännän ääni vapisi kiukusta.\n\n— Hyvä asia... sama se, kuka kulkee, kun kerran kuljettava on.\nMaattomat saavat maata.\n\n— Onko heissä sitten sen viljelijää? Parannetaan muka maailmaa ja on\nparannettu minunkin elinaikani, ja pahemmaksi vain on tullut.\n\nSeppä laski pöydän kulmalle paperit. Aatami pyyhkäisi ne siitä menemään.\n\n— Ka, kun ihan vihassa... uskovainen mies, pilaili Seppä. — Mitenkäs se\nraamattu sanoo: »Elä kokoa maallista tavaraa...»\n\n— Pidätkö sinä suusi!... Vai raamattua tässä, syntinen mies...\n\n— Samantekevä. Ei tämä keskeytä asiain kulkua.\n\nSeppä otti paperit ja pisti ne taskuunsa jättäen taloon tulevat osat\npöydälle. Aatami köpitti ulos, ja emäntä tuli pyytämään Seppää kahville.\n\n— Semmoinen riiviö se on, Aatu-parka. Ei ymmärrä tätä nykyistä\nmaailmaa. Olen monasti sanonut sille, että kuolisit, pössikkä...\njoutaisit kyllä jurnuamasta, mutta eihän tämä... Vanha on jo kun Noakin\narkki, mutta kova on vielä sisu poloisella.\n\nJa emäntä jatkoi valitteluaan, kerran alkuun päästyään.\n\n— Mitätöntä on koko talon väki. Pojat laiskoja ja tyttäret samaten.\nPojat ei muuta kuin maataan ja kannetaan salaa rukiita sydänmaalle ja\nniistä sitten viinaa. Ryypitään sitten ja remutaan. On hyväkkäillä\nvielä muutkin hyvät tapansa. Kesät kuljetaan tyttöjen aitoissa ja\npidetään vielä siihen piiat lisäksi.\n\nJa lähentäen suunsa Sepän korvaan kuiskasi emäntä:\n\n— Kuuluu näes olevan tämä piika Iita meidän Paavolle lasta tekemässä.\n\n— Ka... hitsiläistä...\n\n—- Niin, — emäntä kovensi ääntään, — ja entäs nämä tyttäret! Lihavia\novat häikköläiset ja laiskoja. Aamiaisille maataan ja sitten peilataan\nja rustetaan. Ja sitten kun on se vaatetavara niin kallista, kyllähän\nsen Seppä tietää, niin ei silti kelpaa kotoinen. Satanen siepataan\nvähän päästä ja otetaan velaksi. Eihän ne ukolta aina saa. Minun pitää\nolla salaliehtarina, kun näes ei kehtaa kuunnella sitä poraamista, jos\neivät saa. Ja sitten ronkkiaan heilutellen kuljetaan kylissä ja tehdään\nliittoja poikain kanssa. Yöt maataan sitten heidän kanssaan, ja jos\nsanoo siitä, niin äyskitään ja puhistaan. Semmoisia ne ovat lapset\nminulla.\n\n— Jopa ovat, vahvisti Seppäkin.\n\n— Ei näy sekään auttavan, että on jumalinen isä, jatkoi emäntä. —\nOlisi touhun mies, kuten naapurinsakin, niin jos lapsetkin olisivat\ntoisenlaisia. Minua, syöttiläs, sitten syyttää, sepä ukko pakana.\n\nSeppä oli pois menossa.\n\n— Antakaa vain maata mökkiläisille, ei siitä jurilaasta tarvitse\nvälittää, toimitti emäntä. — Kyllä niitä työmiehiä saa. Ovatkin tässä\nmökkiläiset ikänsä raataneet. Eihän sitä miten aikaa omille töille, kun\naina pitää mokomista tilkuista veroa tehdä.\n\n— Täytyyhän sitä maata heille lain määräämä osansa antaa, sanoi Seppä.\n— Pian tullaan uudelleen.\n\n— Laista tässä vähät, kun kerran naapuristakin antavat, niin pitää sitä\nmeidänkin... Onkin kerännyt ukko kaiket maat käsiinsä, syöttiläs.\n\nSepän mentyä käveli isäntä pihamaalla, ensin saatuaan emännältä\nhyvänmoisen ripityksen.\n\nSitä se on, jos omaisuutta kokoo, niin siitä sanotaan. Jos laiskottelee\nja on saamaton, tulee talottomaksi ja naapurit saavat pilkanteon\naihetta, mietti Aatami. Jos on mökkiläisilläkin hyvät olot, niin\nparempia vain toivotaan. Kun nyt maat jaetaan ja pirstotaan, niin\nluullaan sillä autuus maan päälle saatavan. Ei isäntinä eikä\nitsenäisinä kaikki osaa olla. Myydään ja vaihetetaan niitä palstoja\nniinkuin renkipojat kehojaan ja viimein köyhinä kierretään mieroa.\n\nSe oli hänen ajatuksensa.\n\nJa Aatami nyökytti vielä päätään, pisteeksi ajatuksilleen.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPitkästä taivalluksesta väsyneet raajansa oikaisivat miehet\nnautinnontunteella Petäjäniemen pirtin leveille honkapenkeille.\nNäki kaikesta, että vieraita oli odotettu taloon, ja lisäksi vielä\nmielivieraita. Pirtin lattia hohteli valkoisena pesun jäleltä, ja tupaa\noli muutenkin siistitty. Emäntä ja tyttäret valmistelivat miehille\nateriaa keittiön puolella.\n\nJänkän Simo, Petäjäniemen torppari, istui pöydän kulmauksessa ja\nneuvotteli isännän kanssa, mistä olisi sopivin ottaa lisää metsämaata\nhänen palstalleen.\n\nLämmin sopu kuvasteli miesten kasvoista ja tuli kuuluviin\nkeskusteluista. Jänkän Simolle tulisi kuusi hehtaaria viljelysmaata ja\nkolme sen vertaa metsämaata.\n\n— Riittänee kai se sinun tarpeisiisi, kun rakennat asuinhuoneet\nuudestaan ja laitat lämpimänpitäviksi, puheli isäntä.\n\n— Jo toki riittääkin.\n\n— Ja onhan se hyvää metsää, kun säästäen käyttelet.\n\n— Säästää pitää. On pidettävä metsää hellävaroen kuin silmäterää, sanoi\nSimo.\n\n— Niinhän olet tehnyt ennenkin.\n\n— Olen ainakin koettanut... turhaa se on metsän haaskaus.\n\nAntti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin\nmonesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt\nomin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.\n\nTaneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut\nArvolasta.\n\n— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli.\n— Ovat kuin rakkaita veljeksiä.\n\n— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti\nalakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo\nennastaan pieni.\n\n— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista\nomata suuria maa-aloja, arveli Taneli.\n\n— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata\nhaluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme,\njos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti,\nsanoi Asko.\n\nIsäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.\n\n— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata\nkaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan\nkaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän\nsaa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan,\nselitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?\n\n— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. —\nRajoista olette kai myöskin sopineet?\n\n— Kyllä ne on jo osiksi aukaistukin, kun vain mittari lisäilee. Yhdeltä\npuolelta on raja jätetty mittarin tehtäväksi, kun ei tässä Simon kanssa\npäästy niin tarkoin siitä selville. Eiköhän se niin sopine?\n\n— Kyllä vainkin. Sula sovintokauppa siis tuli. Onhan se kaunista,\npuheli Taneli.\n\n— Palstan maksussakaan emme tarvitseisi valtion välitystä, tämä Simo\nsaisi maksaa vointiaan myöten, mutta taisi tulla niihin papereihin se\npykälä, en häntä niin muista.\n\n— Kyllä maksussa täytyy nyt käyttää valtion välitystä, kun anomus\non kerran tehty, selitti Asko. — Se oli kyllä tarpeetonta tässä\ntapauksessa, kun myyjä on niin aulis ehtoineen.\n\n— Emme tietäneet sitä. Yhdessähän niitä papereita Simon kanssa teimme.\nVasta nyt minäkin huomaan, että olisihan omaansa saanut antaa ilman\nvälikäsiäkin.\n\n— No eihän se pahenna, jos on nyt näinkin.\n\n— Eipä ei. Ja sitten jos miehet lähtisivät harjakaisten jälestä\nsaunaan, pyyteli isäntä. — Ovat kai paljosta kulkemisesta kintut\nkipeytyneet.\n\nMiehet kiittelivät Anttia.\n\n— Velvollisuuttanipa tässä vain olen koettanut täyttää, sanoi hän.\n\n— Sitäpä vain eivät täytä puoletkaan. Saa kokea monenlaista. Eräästä\ntalosta emme saaneet ruokaakaan, kertoi Taneli.\n\nSeppä oli ilmaantunut ovensuupuolelle ja virkkoi sieltä iloisesti:\n\n— Ei sitä sinulle anneta Arvolassakaan, jos emäntä ei paikalle satu.\n\n— Ka, Seppää, kun jo palasi. Mitä Aatami sanoi? kyseli Asko.\n\n— Tietää sen mitä Aatami sanoo. Emäntä sitävastoin sai minut hyvälle\ntuulelle. Sellaisen akan minäkin pitäisin leivissäni.\n\n— Mitäs muuta kuin otat pois Aatamilta, naurahti Taneli. — Viedään\nAatamilta akka ja tavarat!\n\nLeikkiä lasketellen painuivat miehet saunaan syksyisen illan pimeässä.\nYksi heidän joukostaan oli tehnyt velvollisuuksiensa täyttämisellä\nkaikkien mielet iloisiksi.\n\nPetäjäniemen maalla oli kaksi mäkitupalaista, jotka eivät olleet\nsaapuvilla. He olivat myöhemmin esitelleet Antille palsta-asiansa kuin\nSimo, ja yhdessä oli päätetty, että mäkitupalaiset saavat kumpikin\nviisitoista hehtaaria maata ja samalla hinnalla kuin Simokin.\n\nAntti oli uranaukaisija maakysymyksessä. Olisivatpa vain toiset\njaksaneet seurata häntä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHarjamaan Aapo oli ennen ollut iloinen ja reipas työmies ja valoisin\nilmein liikkunut kotonaan ja työmaillaan. Ihmeteltiin, mistä Aapolla\nriitti aina hyvää tuulta. »Työstä minä sitä saan», sanoi hän. »Työ on\naina minulla kuin hyvä toveri, ja sitä iloisemmaksi tulen, mitä enemmän\nsaan näkyvää työmaalla.»\n\nNyt oli tapahtunut muutos miehessä. Välttämättömät työnsä hän suoritti,\nmutta uusiin yrityksiin ei kajonnut. Melkein synkkänä nähtiin hänen\nliikkuvan kotipihallaan ja metsässä, alueella, jonka lautakunta oli\nlohkaissut hänelle.\n\nValittaako Hentu asiasta ja miten käy, jos hän valituksen tekee? Siinä\noli hänellä synkän mielen syy.\n\nHentu oli kylällä käynyt kehuskelemassa, että hän saa koko mökin\nsiirtymään takamaalleen, kun on talon viljelyksien tiellä ja muutenkin\nliian lähellä taloa.\n\nSellainenko uusi laki olikin, että se ei suojannut vähäväkisten etuja,\nvaan päästi maanomistajat juonittelemaan, jos heillä siihen sattui\nhalua ja tilaisuutta olemaan? Niinkö hatarasti perustettu oli se laki,\njolla aiottiin uutta maaseutua rakentaa?\n\nNämä ja monet muut ajatukset olivat painaneet Aapon mielen\nalakuloiseksi viime aikoina.\n\nHänen torppansa ei suinkaan ollut talolle missään suhteessa haittana.\nHänen tulevan maansa takana oli tosin yksi talon niitty, mutta se\noli ollut siellä vuosikymmeniä, eikä isäntä ollut kertaakaan puhunut\nhänelle, eikä tiettävästi hänen isälleenkään, että torpan tilukset\nolisivat olleet talon tiellä.\n\nHentu oli sen nyt huomannut, kun piti luovuttaa hänelle tiluksensa\nomikseen. Hentu ei tosin voinut kieltäytyä antamasta, mutta lain\nvarjolla olisi hänellä ehkä tilaisuus tehdä kiusaa torpparilleen ja\nkarkoittaa tämä syntymäkodistaan raivaamattomaan korpeen.\n\nSaattoihan Hentu vain häntä peloitellakseen siitä puhua,\ntodellisuudessa ei kai aikonutkaan, mietti joskus Aapo koettaen saada\npainavaa mieltään iloisemmaksi.\n\nSe kiusasi pian uudelleen, sama painajainen, ja eräänä päivänä hän meni\nSavuniemeen Hentun puheille.\n\nIsäntä istui tupansa penkillä äänetönnä. Aapo yritti keskustelua pariin\nkertaan, mutta Hentu vain ynähti, puuttumatta puheisiin.\n\n— Tulin kysymään, joko olet valituspaperisi lähettänyt, sanoi Aapo. —\nKaipa sinä siitä minullekin tiedon nyt ainakin annat.\n\nHentu naurahti ja silmissä välähti vahingoniloisesti.\n\n— Mitä sinä sillä tiedolla teet. Kuulethan sen sitten aikanaan, sanoi.\n\nOlet koko niljainen piru, ajatteli Aapo, mutta pysyi vaiti.\n\n— Ei kai siitä vahinkoa sinulle koituisi, jos sanoisitkin, virkkoi hän\nvihdoin. — Sinä siis olet valittanut?\n\n— Enhän tuota vielä ole tullut tehneeksi, miten sitten vasta käynee,\nsanoi isäntä huolettomasti ja poistui tuvasta.\n\nAapo kirosi hiljaa. Ei hän olisi edeltäpäin osannut Hentua tuollaiseksi\nluikertelijaksi kuvitella. Semmoinen oli kai ollutkin, mutta koettanut\nnäytellä rehellistä naamaa.\n\nAapo nousi poistuakseen. Ei tehnyt mieli semmoisen miehen tuvan\npenkillä istua. Ei tulisi vasta, vaikka olisi asiaakin.\n\nEteisessä tuli emäntä hänen jälkeensä.\n\n— Milloinka se äitisi maksaa sen villavelkansa? Suolojakin olette kapan\nmaksamassa eikä puhuta siitäkään mitään.\n\nAapo hölmistyi.\n\n— Milloin ne ovat täältä villoja ja suoloja hakeneet?\n\nJopa nyt asiasta tultiin sanomaan. Taisivat Savuniemeläiset useammin\nHarjamaasta käydä lainaamassa, mutta sattui nyt näin, niin oli hyvä\nosoittaa mieltään.\n\n— Vai milloinka! Niinkuin ei muistettaisi, kun vähän päästä käydään\nlainaa hakemassa, pauhasi emäntä kuin kuohuva koski.\n\nAaponkin sisu jo kiehahti.\n\n— Useammin taidat olla meiltä lainaamassa, ja niinpä se äitimuori\nsanoo, että jäävät kokonaan lainaamasi maksamatta. Mitä meiltä saamassa\nolet, niin tänään saat, kun omiasi vain muistelet.\n\nAapo kääntyi menemään. Emäntä huusi herjaussanoja hänen jälkeensä,\nmutta Aapoa jo nauratti. — Jo on sisua ihmisillä. Savuniemen emäntäkin\noli toisinaan lipevä ja liukas kuin rasvattu, takana oli toista, sen\nolivat muutkin naapurit sanoneet. Hyi helvetti sellaisia ihmisiä!\n\nAapo pistäytyi kotiin mennessään Petäjäniemessä ja siellä kuuli, että\nHentu on käynyt kaupungissa asianajotoimiston kautta valituksensa\nlähettämässä.\n\nValehteli siis, se konna!\n\nAapon mieltä kirveli. On kai sillä voiton mahdollisuuksia, koskapa\nkerran riitelemään rupesi. Ja jos kerran laki on hänen puolellaan, niin\nhyvähän oli silloin yrittää.\n\nJos nyt Hentu onnistuu valituksessaan ja saa pois viljellyt maat, niin\nmiten hän jaksaa raivaamattomaan maahan tehdä peltoa, kun on vanhukset\nelätettävänä. Tulee viljan osto ja karjaa pitää vähentää. Mikä tulee\nsilloin turvaksi? Kuusi hehtaaria oli hänellä kasvavaa pelto- ja\nniittymaata, ja ennenkuin raivaamattomaan korpeen saisi saman määrän,\nmenisi siihen vuosia.\n\nJa sitten syntymäkoti. Se rakas paikka, johon oli sydämestään kiintynyt.\n\nRakennukset pitäisi muuttaa. Mistä saisi varat siihen? Ja mitä Liinakin\nsiitä sanoisi? Välittäisikö enää uutismökin rakentajasta? Sekin unelma\nsiirtyisi ehkä tuntemattomaan tulevaisuuteen.\n\nVihainen pohjatuuli lennätti kuolleita lehtiä ja taivutteli\npuunrunkoja. Oli jo ilta, ja kuu kohosi myrskyn kourissa huojahtelevan\nmetsän takaa.\n\nOlisi pitänyt mennä Liinan luokse apeata mieltään keventämään, mutta\nmikäpä tiesi, ymmärsikö tyttö semmoisia suruja.\n\nAapo oli jo seisahtanut Puromäen tienhaarassa, mutta kääntyi\nkotitielleen. Parasta kun kantoi itse valittelematta huolensa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMies puski kuin veturi, kaivaessaan uutta ojaa. Routa lohkeili ja\nsuuret mutapallit lentelivät kauas saroille. Tuli puu eteen ja kohta\nsuistui juurineen maasta ja lensi samaa tietä kuin mutalohkareetkin.\n\nSimo se näin möyri oman maansa kimpussa ja raivasi lisää peltomaata.\nSyksy oli jo kulunut pitkälle siinä työssä, mutta sileitä peltosarkoja\nsiinteli jo useita Jänkän entisten peltojen alla.\n\nSiinä olikin ollut hallan pesäpaikka, josta huokui pitkin kesää\nkylmyyttä, mutta nyt sen valta oli jo voitettu. Vielä yksi oja ja\nsiellä peltosarka, ja iäksi olisi silloin hallan käsi niiltä paikoilta\nkatkaistu.\n\nSimo katseli työtään ja istui kaatuneen juurikon nenään levähtämään.\nSyvä tyytyväisyys ilmeni hänen kasvoillaan. Keväällä saisi kylvää\nuudissarkoihin puolikymmentä hehtoa kauraa, ja kun maa antaa varmasti\ntäyden sadon, saa siitä ensi syksynä sievät rahat.\n\nJa sitten vielä toinen hyöty, kun saa olla hallan käynniltä turvattu.\nNaapurikyliin asti kuroitteli halla siitä pesästään, mutta nyt siltä\non selkä poikki, eikä se nosta enää päätään. Likimmäiset naapurit\nihailivatkin Simon jättiläistyötä ja olisivat mielellään antaneet\napuaankin, jos Simo sitä olisi tarvinnut.\n\nMutta moni ei kyennytkään raatamaan uudismaallaan niinkuin hän.\n\nPakkaset tulivat aikaiseen, ja maa alkoi jäätyä, mutta sitä uhemmin\nkävi Simo lopun nevan kimppuun. Jo aamupimeällä oli hän routaa\nsärkemässä, ja kuutamoisina iltoina uurasti hän vielä ojamaallaan, kun\njo toisissa taloissa nukuttiin.\n\nHänen työvoimansa oli viime aikoina lisääntynyt. Se oli kai osaltaan\nsenkin ansio, että maa, jota hän viljeli, oli hänen omaansa. Kun sai\nentiset peltonsa ja niittynsä aivan omikseen, tuli kuin uusi kiintymys\nniihin. Tunsi todellakin rakastavansa maata, ja jokainen koura multaa\noli kuin pala elävää elämää.\n\nJa metsä, hänen oma rakas metsänsä. Hän oli ennenkin suojellut metsää,\nmutta nyt se oli tullut hänelle kuin ystäväksi, jonka kanssa saattoi\nseurustella loppumattomiin. Jokaista puuta hän silmäili erikseen ja\njokaista vesaakin tahtoi hän säästää.\n\nMikä suuri kansallinen säästö olisi koitunutkaan siitä, jos jokainen\nmäkituvan omistajakin olisi saanut oman metsäpalstansa, jota olisi\nsäästäen hoitanut, mietti Simo. Mutta nyt he saivat omikseen vain, jos\nhalusivat, pienet peltoaitauksensa ja pihapuunsa, kun useimmilla heistä\noli tiluksensa niin pienet, ettei kyennyt muuta saamaan. Mökinmiehiä\nei uusi laki hyödyttänyt juuri nimeksikään. Uutta aikaa oli heidän\nodotettava.\n\nAhtaalle rajoitetut parannukset heidän oloissaan valmistivat heissä\nvain maaperää bolshevistisille mielipiteille. Niinpä heistä vain harvat\nanoivat maapalaa itselleen.\n\nSimon ajatukset askaroivat yhtämittaisesti näissä kysymyksissä, olipa\nhän kotona tahi työmaalla. Vaimolleenkin hän niistä puhui, mutta tämä\nnaurahti vain:\n\n— En minä yhteiskuntapoliitikasta piittaa. Tahdon vain olla ahkera ja\nsäästäväinen emäntä pikku talossasi.\n\nHe olivatkin onnellisia. Oman maansaanti lisäsi vain heidän onneaan.\nMaan saannista johtunut velkakin oli niin pieni, ettei sekään\npeloittanut. Kaksi poikaa heillä oli, ja näistä kasvatettaisiin\nuutteria työmiehiä, opetettaisiin rakastamaan maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimo nousi lepopaikaltaan, johon oli unohtunut miettimään. Jälleen\nalkoivat routapalat sinkoilla ja lihava muta nousta ojan pohjista\nsaroille.\n\nKohta oli hän syventynyt niin työhönsä, ettei huomannut tulijaa ja\nhänen tervehdystään.\n\nHarjamaan Aapo oli lähtenyt naapurinsa rehkimistä katsomaan.\n\n— Sinähän möyrit aivan peloittavasti, sanoi Aapo. — Ja hyväpä onkin,\nkun on omaa maata. Minä siihen en taida päästä käsiksi.\n\n— Hentu on kiero mies, virkkoi Simo. — Muuta ei tarvitseisi sellainen\nmaanjussi kuin selkäänsä, niin että tulisi puolivaivaiseksi. Toisille\ntorppareilleen ei mahtanut mitään, niin sinua piti ryhtyä vainoamaan.\n\n— Luuletkohan Savuniemeläisen voittavan asiassaan? kysäisi Aapo.\n\n— Mistäpä sen tietää. On se uusi laki niin kovin monimutkainen ja\nsekava. Hyvä sitä on juristien käännellä mielensä mukaan. Onhan sillä\nHentulla se niittynsä sinun maasi takana, ja sen nojalla se kuuluu\nvoittoa toivovan.\n\n— Olet siis sinäkin kuullut, että vaatii palstaa ja kartanoa takamaalle\nmuutettavaksi?\n\n— Olen kuullut, ja säälittää, kun kohtaasi ajattelen.\n\n— Mitäpä se säälistä paranee, sanoi Aapo katkerasti.\n\nMiehet olivat hetkisen ääneti.\n\n— Jättäisit koko roskan Hentulle, jos voittaa, ja vaatisit vain\nkorvausta. Onhan sulia tyttö tiedossasi, ja melkein jo kuin omasi,\njolla on maata. Ota Puromäestä palsta, kehoitteli Simo.\n\n— Ei sekään vetele. Sekin olisi niin kuin toisen armoille\nheittäytymistä. Ja enhän minä pysty talolta korvausta vaatimaan siinä\ntapauksessa, etten maata vastaanottaisi.\n\n— Se on totta. En sitä muistanut, sanoi Simo.\n\n— Siinäkin on laki hieman kiero.\n\n— Niin minustakin. Jos kerran ei talon sovi antaa torpparilleen entisiä\ntiluksiaan, jotka hän on perkannut, ja torppari ei halua raivaamatonta\nmaata ottaa, niin selvintä olisi talon maksaa korvaus kaikesta.\nSilloinhan pääsisi pahasta eroon kokonaan.\n\n— Samaa mieltä olen minäkin, vaikka turhaa siitä on meidän puhua.\nToiset meistä nyt saavat kärsiä, mutta kyllä tulevaisuudessa vielä\nkaikki muuttuu.\n\nSimo alkoi heitellä mutapalloja, ja Aapokin jatkoi matkaansa.\n\n— Noin minäkin saisin ponnistaa kaikki voimani maani hyväksi, niinkuin\nsinäkin, jos olisin sitä saanut, mietti hän. Nyt tuntui kuin voimat\nolisivat vuotaneet kaikki pois. Sanomaton ahdistus vain painosti mieltä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nRinteen Otto oli herännyt horrostilastaan nähdessään, että muutamat\nmaattomista saivat omaa maata. Jo pitemmän aikaa uinuksissa ollut maan\nkaipuu heräsi uudelleen hänessä. Hän tunsi olevansa niinkuin koira,\njoka näkee toisten saaneen lihapalansa ja rientävän sitä nauttimaan.\nHän tunsi veristä nälkää. Maan nälkää.\n\nOtto oli käynyt kysymässä, minkä verran hän saisi maata, jos sitä\nanoisi. Lain mukaan tulisi sitä vain kaksi hehtaaria, ja sitä hän\nei sanonut ottavansa. Parempi oli olla maattomana kuin omistaa\ntyhjänveroista tilkkua. Mistä hän metsää saisi?\n\nRinteen Otossa oli tapahtunut syksyn kuluessa omituinen sielullinen\nmuutos. Kesällä, veroaikana, oli hän tylsä ja välinpitämätön. Entiset\nunelmat omasta maasta tuntuivat kuin toisen uneksimilta. — Toinen kai\nse oli, ei hän, joka oli ikävöinyt omaa maata ja nähnyt sen turhaksi.\nJättäytynyt sitten irtolaiseksi, jätkämieheksi, joka juntan narussa\nkiikkuen elätti perhettään, lypsi kuin yläilmoista toimeentulonsa.\n\nKun ympäristössä alkoivat maattomat saada vuokratiluksiaan omikseen,\nhuomasi Otto, että hän se oli sittenkin, joka oli ikänsä odottanut omaa\nmaapalaa. Siitä lähtien, kun Riikka oli nuori, pyöreäjäseninen piika ja\nhän sen kuljetti salomökkiin. Ensin joutohetkien haaveina ja myöhemmin\ntodellisena kaipuuna.\n\nJa nyt se taas vaivasi häntä. Tuli kuin kiusanhenki eikä antanut\nrauhaa. Päässä takoi aina sama ajatus: — Olisi isäntä täyttänyt\nlupauksensa ja antanut torpanpaikan. Nyt saisi sen omakseen. Pojat\nsaisivat ehkä kerran elää oman peltonsa leivästä.\n\nSe ajatus kiusasi, eikä sitä saanut eroamaan aivojensa sopukoista.\n\nSiitä kehkeytyi viimein viha yhteiskuntaa kohtaan, jossa toiset saivat\nparannuksia oloihinsa ja toiset jäivät niistä osattomiksi.\n\nHän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto on palannut iltamyöhällä työmaaltaan ja paikkailee vuotavia\nkenkiään kitupiikin hämärässä valossa. Silmät ovat käyneet vetisiksi\nja ennen aikojaan hämärtäviksi, niin ettei niillä enää kunnolla näe.\nPikilanka katkeaa, ja Otto kiroaa karkeasti. Nuorimmat lapset väistyvät\npelokkaina nurkkaan.\n\n— ... tämä köyhän elämä yhtä helvettiä aamusta iltaan, jyrisee Otto ja\nheittää kengän nurkkaan. — Olisi pitänyt lähteä silloin kapina-aikana\npunakaartiin, että olisi päässyt hirteen tätä kurjuutta näkemästä.\n\n— Elä hyvä ihminen..., rauhoittelee Riikka. — Onhan tuota menty\nsotavuosinakin eteenpäin. Voihan ne olot vielä korjautua.\n\n— Milloin? Sanohan se, ja minä odotan. Jos leipään hädin tuskin ansiot\nriittää, niin muusta ei puhettakaan. Jos saisi maata, niinkuin muutamat\nnäkyvät saavan, niin koettaisi kitua ja tehdä joskus omaa työtään.\nKyllähän se kerran vaivat maksaisi. Mutta nyt ei ole mistään mitään\ntoivoa. Tänäänkin poistettiin yksi valtion työstä vanhuutensa takia.\nVaivaistaloon sanoi lähtevänsä vaimoineen, ja lapsistaan täytyy silloin\nerota. Mutta sinne _minä_ en mene, ennen vaikka tapan itseni!\n\n— Voi hyvä jumala! siunaa Riikka hellan ääressä, ja vedet kihoavat\nhänen silmiinsä. Hetki sen perästä hän vielä jatkaa:\n\n— Varmaankaan köyhillä, sellaisilla kuin mekin, ei ole Jumalaa. Eihän\nse kuitenkaan antaisi tällaiseen ahdinkoon joutua.\n\n— Vai Jumala! Rikkailla se on, mutt'ei tällaisilla.\n\nMökissä tulee hetkisen kestävä hiljaisuus, ja Otto istuu vaiti kuin\nkuunnellen omien sanojensa kaikua. Muutakin on mielessä. Huomenna\npitäisi eukon mennä kauppiaalta hakemaan suoloja, nahkaa, kaikkea\nmitä joka päivä tarvitaan, eikä ole rahaa muuta kuin jokunen markka,\nlikaisia paperinpalasia. Mistäs otti lainaa ja millä sen sitten maksoi?\nOli jo tullut tehdyksi ennenkin velkaa, jota ei kai saanut maksetuksi\nmilloinkaan.\n\nVäkisinkin tässä täytyi lyöttäytyä polsevikiksi ja kommuniksi, miksi\nvain, kunhan apu tulisi. Sillä eihän mitään hyötynyt, jos maaliittoakin\nkannatti. Se ei antanut maata. Helvettiäkö siis siihen semmoiseen\nliittoon tarvitsi kuulua!\n\nViimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:\n\n— Mihin liittoon?\n\n— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.\n\nKa, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä,\nhuonoja jos hyviäkin.\n\n— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.\n\n— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.\n\nJa Otto alkaa jälleen miettiä, että _jos_ olisi maata, niin mikä olisi\nvielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka\nnälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi\nnäyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.\n\n— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee\nkaristamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.\n\n— Mitkä niin?\n\n— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää\nkasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä\non maattomallakin.\n\n— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.\n\nAsetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää\nruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana\nnatisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun\ntuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.\n\n— Mitä sinä siinä... kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.\n\n— Noita pirun elukoita... ähkää Otto—... kalvavat kuin tulella.\n\nRiikka naurahtaa.\n\n— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.\n\n— Hävittäisit.\n\n— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin\nkatoomatonta tavaraa.\n\n— Jos ei muuten... niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska,\nettä antaa elikkojen kaivella rauhassa.\n\nSe on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee\nistumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.\n\n— Pirunko ma heille taian... laittaisit väljempää, niin kai tässä\nminäkin jotain... kun on sänkykin kuin sian kaukalo, ja lapset saavat\nrypeä pehkuissa kuin porsaat. Olisit aikoinasi laittanut torpan, niin\nnyt olisi siitä hyvä hypähtää talolliseksi. Juutas... tässä minua\nsyyttämään...\n\n— Vai talolliseksi... taija heistä kunnon talollisia vääntyä.\n\nNurkkapehkuissa on syntynyt myöskin liikettä. Barbaara on sysännyt\nIidaa, joka on ruvennut itkemään. Juhana, nuorin lapsista, möllöttää\nmukana. Reettu, vanhin parvesta, uhkaa antaa toisia koniin häiritystä\nrauhasta.\n\n— Otakin isän vyöhihna ja vetele pakaroille, kehoittelee Otto\npoikaansa. — Kakaroihen pitää vaieta seurakunnassa, muuten heitä tässä\npintaan, että paukahtaa.\n\nLapset tukkivat suunsa, peläten isän uhkausta, ja vähitellen tulee\nhiljaista pirtissä. Kuuluu vain vuorottaista kuorsausta, ja ilma\nsakenee. Oton hankkeet ne näin haihtuvat, myrkyttäen yhteisen\nsylimittaisen makuuhuoneen ilman..\n\nMistäpä köyhällä varaa suurempaan.\n\n\n\n\n11.\n\n\nAapo katseli metsäänsä, jonka olisi pitänyt jo olla kokonaan hänen,\nmutta ei ollut vielä kuitenkaan. Jos maanjako-oikeus tekee päätöksensä\nHentun hyväksi, ei lautakunnan päätös silloin ole minkään arvoinen,\neikä siis metsäkään hänen, vaikka hän on sitä jo vuosia säästänyt ja\nhoitanut kuin omaansa.\n\nHohtavan valkoinen ensi lumi kimalteli puitten oksilla. Talvi teki\ntuloaan. Ennen hän oli tuntenut melkein poikamaista iloa ensi\nlumesta ja talven tulosta; nyt olivat ne ainaiset samat mietteet ja\nepätietoisuus kiusaamassa.\n\nEikö häneltä vaadittu minkäänlaista lausuntoa asiassa, ennenkuin\nsiitä päätös tehtiin? Saihan muussa oikeudessa puolustaa itseään ja\noikeuttaan, miksi ei sitä tässä sallittu? Voitaisiinko todellakin tehdä\npäätös häntä kuulematta?\n\nAapo huomasi, että lautakunnan pöytäkirjakin oli ollut puutteellinen\nja ylimalkainen. Se olisi pitänyt laatia selvä ja yksityiskohtainen,\nkun kerran oli semmoinen mies kuin Hentu asianosaisena. Pöytäkirjassa\nei mainittu muuta kuin tilan suuruus ja hinta ja että hänellä oli oma\nrakentamansa kartano, johon puut oli ostanut toisen talon maalta.\nLieneekö sitäkään tullut mainituksi, ettei talo ole rakennuspuita\nantanut. Sellaisenko pöytäkirjan nojalla voitaisiin tehdä päätös?\n\nAapo kokoili maassa olevia puita talven varaksi. Kasvumetsää ei\nhän hennonut ottaa muuta kuin välttämättömiin tarpeisiinsa. Tuntui\nrikokselta kaataa puita, joita ei välttämättömästi! tarvinnut.\n\nKun työ ei enää huvittanut, löi Aapo kirveensä kantoon ja päätti\nkäväistä Liinan luona Puromäessä. Hän ei ollut tyttöä tavannutkaan\nviime päivinä. Olipa taitanut jo viikkojakin vierähtää siitä, kun hän\noli talossa käynyt. Tyttö voisi luulla, ettei hän välittänyt enää\nmuusta kuin palstastaan ja metsästään, joka oli hänelle tuleva, ja\nmenetti kokonaan miehuutensa ja tulevaisuuden uskonsa riita-asiansa\nvuoksi. Oli vähällä näin käydäkin. Hän kaipasi Liinan nuorekasta\nolentoa ja kirkasta naurua, mutta ei halunnut mennä häntä tapaamaan,\nkun kerran oli epäselvää, missä voisi hänelle kodin tarjota.\n\nAapo oli luonteeltaan juro, ja rakkaus maahan oli melkeinpä hänen\nsuurin intohimonsa. Hän olikin pojasta polvenkorkuisesta askarrellut\nmaan kimpussa, ja nyt oli hänen kaipuunsa omaan maahan viritetty\nkorkeimmilleen lautakunnan toimenpiteillä ja nyt hänen täytyi sitä\nsaada. Tosin häneltä ei voitu maata kieltääkään, omaa kontua vain.\nMutta sehän oikeastaan olikin hänen omaa maataan, kun oli sitä\nvarhaisista poikavuosista asti perkannut ja viljellyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Vielähän muistit jälkesi, sanoi Puromäen isäntä Aapolle, kun tämä\nastui tupaan. — Mikä sinua niin kiinnittää sinne kotiisi, kun et muista\nkylässä käydä?\n\n— Ei ole ollut erikoista asiatakaan, koetti Aapo puolustautua.\n\n— No hitto! Vai pitäisi olla asiat vielä erikoisempia, kun on kerran\nmiehellä morsian talossa, sanoi isäntä totuttuun tapaansa.\n\nLiina oli karsinapuolella tupaa askareissaan, mutta ei tullut\ntervehtimään Aapoa.\n\nLeikkisä isäntä iski Aapolle silmää ja naureksien virkkoi:\n\n— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.\n\nLiina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen\nAapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli\noikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin\nhän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:\n\n— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.\n\nIsäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:\n\n— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?\n\n— Eihän siitä näin pian... Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa\npyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?\n\n— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista,\nsanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa.\nOlisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo\neläkevaariksi kohtapuoleen.\n\n— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen\nheittäisi, sanoi Aapo.\n\n— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksen\nHentulta.\n\n— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen\nulkopuolella pysymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiina seisoi kamarinsa ikkunassa ulos katsellen, kun Aapo avasi hiljaa\noven ja astui sisään.\n\n— Taidetaan olla niinkuin vihoissa? naurahti Aapo.\n\nTytön runsassuortuvainen pää liikahti uhkaavasti, ja silmät välähtivät.\nEi vielä virkkanut mitään. Aapo alkoi käydä jo neuvottomaksi.\n\nKatsohan tytön turilasta. Mikä sen on niin myrryttänyt? Ihan kuin eroa\njauhaisi.\n\nAapo istahti sängyn laidalle ja silmäili syrjästä tyttöä. Outo ikävä\nhiipaisi mieltä.\n\n— Liina! Mistä sinä olet niin vihainen?\n\n— Vielä kysyt! kivahti tyttö. — Tulisit vielä harvemmin käymään.\n\n— Siitäkö sinä niin...\n\nAapo naurahti ja läheni tyttöä hyväilyn aikeissa.\n\n— Älä koske!... Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta\nsinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.\n\nAaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin\nnauraa.\n\nSiitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi\nsormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan.\nKääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:\n\n— Mokomakin hiton karilas... maamyyrä...\n\nOvi paukahti kiinni.\n\nAapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.\n\nTyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä... se kai oli jo\nherjausta.\n\nTaisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos\noli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut\njoka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan\nomat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun\nei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes\nymmärtänytkään.\n\nAapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä\ntuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin\nrunsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö\noli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.\n\nMutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä\nnäin joka puolelta.\n\nEttäkö suremaan? Eikö helvettiä. Vaikka veisivät häneltä maat ja\nmannut, jos meni ainoa ystävä, niin hartiain ja käsivarsien voima oli\nvielä hänen omaisuuttaan, ja sepä se taisi ollakin sitä pysyvintä\npääomaa.\n\nTytön luokse hän ei menisi tätä sovintoon pyytämään. Jouti tulla\nhänen luokseen jos tahtoi. Ellei, niin koettaisipa hänet maan kanssa\naskarrellessa unohtaa.\n\nAapo harppaili metsätietä pitkin askelin. Siinä oli jo hänen palstansa,\nhänen metsänsä, jos sekään oli enää hänen. Mutta olihan hänellä\nkuitenkin oleva maata muualla, jos ei entisillä olinpaikoilla, ja\nsilloin ei ollut vielä kaikki menetetty.\n\nAapoa ei haluttanut tällä kertaa mennä kotiin. Naapuritalon maalla oli\nmuuan torppa, jossa oli Vikki, hänen poikavuosien toverinsa, äsken\nlohkaistun palstatilan isäntänä. Vikki oli usein pyytänyt häntä käymään\nkatsomassa, mutta töiltään ei hän ollut katsonut joutavansa. Nyt ei\nhaluttanut työhön, ja sopisi käydä kuulemassa, oliko Vikki tyytyväinen\nuuteen taloonsa.\n\nPian oli puolisenkymmentä kilometriä taivallettu. Kuu oli noussut ja\nvalaisi metsää ja sen kohdussa luikertavaa polkua.\n\nSiinä oli jo Vikin metsää. Komeata oli ja pitkävartista. Aapo seisahti\nkatsomaan rajalinjaa, joka suorana nauhana pohotti järven rantaan\nsaakka.\n\nJos metsä oli komeata, niin mahtoi se myöskin maksaa. Miten paljon\nlienee rungolta maksanutkaan. Velkaa siinä on täytynyt Vikille karttua\nhyvä summa. Mistä Vikki ottaa rahat korkoihin?\n\nVikki oli hyvillään Aapon tulosta.\n\n— Olipa hyvä, että tulit. Puhetoveria olen tässä kaivannutkin. On tässä\nvähän niinkuin huonosti asiat.\n\n— Miten niin? Olethan sinä nyt talon mies, itsenäinen isäntä, sanoi\nAapo.\n\n— Siinäpä se onkin. Tämän palstan takia sotkeuduin niin suuriin\nvelkoihin, etten ikinä siitä pyykistä selviä.\n\nVikillä oli laajat viljelykset, ja maata hän oli saanut\nkolmisenkymmentä hehtaaria, ja kun oli palstalla puumetsää, jota talo\nei suostunut ottamaan itselleen, nousi maan hinta puineen tuhanteen\nmarkkaan hehtaaria kohti.\n\n— Semmoinen velka rätkähti, sanoi Vikin vaimokin. — Ei siitä notkosta\nukko nouse. Paha olisi ollut jäädä torppariksi, mutta nyt on vielä\npahempi suuren velkakuorman alla...\n\n— Eihän sinulla hätää... myyt metsää tukkiyhtiölle, sanoi Aapo.\n\n— Ei kelpaa yhtiölle niin pienet puut, virkkoi Vikki. — Olen sitä jo\nkysynytkin yhtiön herroilta. Halkopuiksi ostaisivat, mutta sekään ei\nkäy päinsä. Mistä minä rahat sieppaan korkoihin joka vuosi, sanohan,\nnaapuri?\n\nAapo ei osannut sanoa mitään. Yhtäältä ja toisaalta kuului valitusta,\nvaikka itsenäistyttäminen oli vasta alussa. Lakia huudettiin ja\nhoilattiin hyväksi, mutta pian alkoi näkyä sen monipuolinen hyvyys.\nYleensäkin noudatettiin korkeita hintoja palstoituksessa, niin että\nvelkaa tuli jokaiselle korvia myöten. Sen alta olisi sitten pitänyt\nsuuriperheistenkin jaksaa ponnistautua puutteettomaan, itsenäiseen\ntoimintaan. Ja sitten metsäpalstat nousivat vielä huimaavampiin\nhintoihin. Jos et ottanut, olit ilman, jos otit, niin velkataakka alkoi\nkalvaa niinkuin Vikkiäkin nyt tuossa. Sanottiin, että hyvähän oli nyt\nmaksaa palstoja, kun maataloustuotteet olivat hyvissä hinnoissa, mutta\nmistä suuriperheinen torpanmies mitään möi, kun hädin tuskin riitti\nomiksikaan tarpeiksi.\n\n— Niin ottaa tiukalle väliin, että unen vie, valitti Vikki. — Ja jos\nei tässä mitään keinoa keksi, niin maantielle on lähdettävä muutaman\nvuoden kuluttua. Herrat huutaa, että laita maasi voimaperäiseen kuntoon\nja jalosta karjasi. Kyllä minä sen olen tietänyt jo aiemminkin, mutta\nennenkuin nuo tenavat saa miehiksi, niin liiat jalostamiset jää\nvarmasti. Ja tuleehan sitä meillä mikä muuallakin, mutta nyt kun pitää\npari tuhatta maksaa vuosittain lisämenoja, niin ei riitä. Velka kasvaa,\njos häntä velkaa saakaan.\n\nVikillä oli kahdeksan lasta ja siihen lisäksi vanhukset hoidettavana.\nVaimo oli kivulloinen, ja palvelijata täytyi pitää hänen apunaan ja\nväliin maatyömiestäkin.\n\nVikki istui Aapon viereen penkille ja virkkoi:\n\n— Niin huonosti ovat asiat. Sanoppa, tahtoisitko olla minun housuissani?\n\n— En. Vaikka on tuota omissakin housuissani tarpeeksi kantamista.\n\n— Olen siitä kuullut. Sinunkin olosi sattui kieron miehen alueelle.\nVaikka hätäkös sinulla, kun on rikas morsian, jatkoi Vikki naurahtaen.\n— Otat maata Puromäestä.\n\nTummat veret läikähtivät Aapon kulmille. Vai sanottiin jo kylällä\nPuromäen tyttöä hänen morsiamekseen. Olivatpa olleet asianomaisista\nedellä. Sehän oli nyt jo niinkuin ollutta ja mennyttä.\n\n— Mitäs niistä toisten maista... omansa se olisi rakas itsekullekin,\nsanoi Aapo.\n\n— Niin kai. Sinulle ei suuria velkoja tulisikaan, jos lautakunnan\npäätöksen mukaan menisi, sanoi Vikki.\n\n— Kyllä sitä velkaa yhden miehen osalle tulisi. Joka vuosi menee\nkoroista enemmän kuin tähän asti veroista. Petäjäniemen Antti on\noikeassa, kun sanoo, että maita ei pitäisi niin korkealle hinnoittaa,\nkuin näissäkin paikoin on hinnoitettu. »Velan alle vain nääntyvät»,\nsanoo. Omilta alustalaisiltaan ei liikoja nylkenytkään.\n\n— Onhan niitä semmoisiakin maanomistajia, jotka todenteolla harrastavat\nuuden yhteiskunnan rakentamista. On vain niin harvassa sellaisia. Monet\nniistäkin, jotka pitävät itseään näissä asioissa edistysmielisinä,\neksyvät vapaaehtoisissakin kaupoissa vaatimaan liikaa maistaan, jotka\nmonessa tapauksessa ovat veroilla jo heille täysin maksetut kuluneina\nvuosikymmeninä. Ei tästä meidän pikkuviljelijäluokasta näin ollen\nmitään tervettä synny.\n\n— Ja lakikin on puutteellinen, eikä sitäkään noudateta, ainakaan mitä\nhintaan tulee. Pitäisi useimmissa tapauksissa mennä hintojen alle sadan\nmarkan hehtaarilta, ja lautakunnat hinnoittavat kahteenkin sataan\nsaakka. Mitenkäs tämän selität?\n\n— Piru häntä ymmärtää. Lautakunnatkin on monenlaisia. Mitään yhteistä\ntoimintaohjetta ei heillä lienekään, sanoi Vikki.\n\nAapo nousi lähteäkseen.\n\n— Mitäpä siitä... laki kuin laki... kyllä se siitä vielä saattaa\nmuuttua hyväksikin.\n\n— Saattaapa saattaa... Ja jos ei me pysytä isäntinä, niin kyllähän\nmökkiläisinä, naurahti Vikki. — Saahan meistä valtio lukuisan\naluskunnan, kun ei jakseta sitoumuksia täyttää.\n\n— Reilua se saattaisikin olla valtion mökkiläisenä olo. Ei olisi isäntä\nkintuilla kurisemassa, naureskeli Aapokin.\n\n— Joo... tulisihan se uusi yhteiskunta sitten hyvälle pohjalle. Antaa\nherrojen leikkiä talosillaoloa, kun eivät ymmärrä mökkiläisten elämästä\nenempää kuin sika lusikasta.\n\n— Niinpä niin. Käyhän mökissä, kehoitteli Aapo ovella.\n\n— Käynpähän sitten kun taloksi tulee, virkkoi Vikki. — Sinullahan\nsitä on sitten vara auttaa naapuriasikin, kun nait sen rikkaan akan\nitsellesi Puromäestä.\n\n— Mikäpä ne naimiset tietää... ja rikkaudet. Jos vain varaa olisi, niin\nmielelläni auttaisin, kun kerran olet sellaiseen kiipeliin joutunut.\n\n— Eihän tässä nyt vielä hätää muutamaan vuoteen... mutta sitten se\nalkaa... eikä ole varaa peräytyä.\n\n— Elähän sure päätäsi vialle. Ehkäpä se siitä menee vielä hyvinkin,\nkoetti Aapo rauhoitella. — Tee vain työtä lujasti...\n\n— Hiisiäkös minä nyt päästäni... olipa tämä tällaisten elämä nyt miten\ntahansa. Ei se silkinhienoksi tule milloinkaan.\n\nKulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa.\nVikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan\nhartioilleen.\n\n\n\n\n12.\n\n\nMarraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä,\nja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla,\nkun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja\nmiesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi.\nMuhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.\n\nOn jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin\nheistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta\nsekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä\ntulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä.\nTosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot.\nSittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.\n\nVaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit\nheille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.\n\nMitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika\nmuka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille\nvain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat\npirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku\nkunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.\n\nNo, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.\n\nAatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului\nliikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.\n\n— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.\n\n— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen\nkolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli;\nvarmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne\nmaanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.\n\n— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi\nemäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.\n\n— Ketä?\n\n— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin\ntässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.\n\nAatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän\nkysyi:\n\n— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?\n\n— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka\nsilloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.\n\nVähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää\nsormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.\n\nHän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut\nyhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä\npiti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.\n\n— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan\npiloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?\n\n— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja\nnaapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun\nryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä\nolet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan\nnaurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä\nkanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain\nvanhoissa nahkoissasi...\n\nAatami rykäisi ja nousi. Ei akan kanssa maksanut kiistellä. Se piti\naina puolensa, ja sehän se tässä talossa olikin isännöinyt jo vuosia.\nHänellä ei ollut muuta kuin koreasti taipua vain.\n\nKyllä hän sen akan mahdin jo tunsi. Ei ollut hyvä sen kanssa kauan\nriitaa haastaa. Kerrankin oli hän vastustanut lehmän myymistä, ja\nakka oli ollut vähällä tappaa hänet. Oltiin jo vuoteessa ja puhuttiin\nlehmäkaupasta, jonka hän uhkasi purkaa, niin silloinkos tämä tynnöri\nsuuttuu ja alkaa pahoinpidellä häntä. Oli läkähtyä sen painon alla.\n\nAatami huokasi. Se on ristinsä itsekullakin ja niinpä hänelläkin. Oli\nlaittanut hänelle ristin akasta.\n\nAatami käveli pihamaalla ja korjaili työaseita renkien jäljiltä. Ei\noikein osannut ryhtyä mihinkään, kun akka taas oli hävittänyt hänen\nhyvän tuulensa.\n\nTuolta niitä jo tulikin miehiä tien täydeltä. Senkö täytistä ne aina\ntäällä hyppäävät. Ja ketä kaikkia heidän mukanaan oli niin paljon?\n\nKetäs muita kuin mökkiläisiä. Nyt niillä on hätä ja hyvä mieli.\n\nAatami meni kamariinsa. Olisi pitänytkin lähteä kylään tahi metsään.\nNyt se oli jo myöhäistä. Ja eihän heistä kuitenkaan pääse rauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLautakunta oli pitänyt kokouksen, ja viimeinen toimitus, palstojen\nlohkominen, jäi nyt mittarin tehtäväksi. Aatami oli koko ajan istunut\npuheisiin puuttumatta. Hädin tuskin vastasi, kun jotakin häneltä\nkysyttiin.\n\nSeppä muhoili ja meni istumaan isännän viereen.\n\n— Nythän se alkaa meidän puolestamme olla valmista. Mittari tekee\nlopusta selvän, sanoi hän ja hetken perästä jatkoi:\n\n— Kyllä jää vielä maata Arvolaan, vaikka alustalaisetkin saavat osansa.\nJa mitäpä maallisista tavaroista, jatkoi Seppä iskien Tanelille silmää.\n— Paremmat tavarathan ne meillä siellä taivaassa on tallennettuna.\n\nAatami katsahti vihaisesti Seppään.\n\n— Älä sinä pilkkaa niitä asioita. Tuskinpa sinulla on mitään tallella\nniissä paikoissa.\n\n— No pääsen minä ainakin sinne, sanoi Seppä.\n\n— Vai eikö muka samasta portista naapurin kanssa sovittaisi\nmenemäänkään?\n\n— En minä viitsi sinun kanssasi kiistellä, sanoi Aatami ja poistui\ntuvasta.\n\nMiehet hymähtelivät poistuessaan.\n\n\n\n\n13.\n\n\nSavuniemen Hentulla oli kaksi taloa, joista toiseen kuului maata\nkaksisataaviisikymmentä hehtaaria. Tämän päätilan maalla oli yksi\ntorppa kaksi mäkitupaa. Sivutalon maalla, joka oli pienempi, oli sama\nmäärä alustalaisia.\n\nHeikki itse hoiti leväperäisesti talouttaan. Veropäiviä tekevät\nmökkiläiset suorittivat suurimmalta osalta talon työt, ja kun\nlaajat vainiot olisivat vaatineet palkkatyöväkeä, ei sitä Heikki\nraskinut pitää, varsinkin kun viime aikoina palkat olivat kohonneet\ntuntuvasti. Muutamilla peltolohkoilla olivat ojat jo menneet umpeen, ja\nmetsäviljelyksien ojanvarret kasvoivat pajukkoa.\n\nMenihän sitä silti eteenpäin ja rahaakin säästyi jo muutamina vuosina,\nkun karjantuotteilla sai hyvää hintaa eikä tulopuolta käytetty maan\nparannukseen.\n\nVaikka Hentu oli vielä verrattain nuori, vasta äsken neljäkymmentä\ntäyttänyt, ei hän käynyt itse työmailla, vielä vähemmin otti osaa\ntöihin. Kesäisinä päivinä raukaisi lämmin ilma, ja talvella oli\nparempi makailla lämpimässä kamarissa. Niinpä Hentun vaimo, ankara\nemäntä-Leena, sai hoitaa yksin koko talouden ja suoriutuikin siitä\nsuuremmitta kommelluksitta.\n\nKun oli paljon työtä emäntäparalla, tuli siinä aina sanoneeksi milloin\nmitäkin. Ja kenellepä sitä muille olisi sanonut kuin Hentulle ja\npalvelijoille.\n\nAamusta myöhään iltaan kuuluikin Leenan tuikea ääni vuoroin kartanolta\nja tuvasta.\n\nTietää sen, kun sai vielä muun työn lisäksi karjaa hoitaa palvelijain\navuksi.\n\nKyläkunnalla oli henkisenä ravintona juoruaminen, ja useimmiten\npuhuttiin savuniemeläisistä. Olihan sitä puhumista milloin mistäkin. Ja\njos ei ollut, niin tekaistiin lisää. Olihan niin mukava puhua laiskasta\nisännästä, joka ei tehnyt muuta kuin makasi ja kävi välttämättömillä\nasioilla, ja emännästä, joka pauhasi aamusta iltaan.\n\nAlustalaisten kanssa olivat välit heillä aina kireät. Hentu oli kova\nvaatimaan työtä paljon toisilta, vaikka ei itse sitä tehnyt. Emäntä\nkohteli kylmästi verotyöläisiä ja sai näin heidät niskoittelemaan.\n\nKapina-aika meni menojaan ilman mitään hankausta kumpaiseltakaan\npuolelta, mutta kun torpparilaki astui päiväjärjestykseen, kiristyivät\nvälit. Alustalaiset alkoivat puhua vapautuksestaan, ja vaikka isäntä\noli lakia valmistettaessa sitä kehuskellut, ei hän nyt enää tahtonut\nkuulla puhuttavan koko laista.\n\nTästä tekivät edistysmielisemmät naapurit sen johtopäätöksen, että\nHentu olikin vain makeillakseen puhunut siten ja ajatellut toisin. Joku\nheistä koetti puhua järkeä Hentulle, mutta jätti sen pian, kun näki,\nettei siitä ollut hyötyä.\n\nHentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut,\nja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona\nsatoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan\nlammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä\nluudanvartta heilutellen ajellut.\n\nHentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa.\nMiten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai\njäisikö paikoilleen?\n\n— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyi\nHentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.\n\nLeenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta\nmelua.\n\n— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain\npyytämään.\n\nSiihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua\nharjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös\nAapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen\ntoisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään\nhinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän\npakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes\nkahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut,\nettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se\nlakinsa, johon vetoavat.\n\nLaki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat.\nNytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.\n\nJa sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän\nkaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on\ntoisen maalla... Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen\nnyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran\neroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.\n\n— Mitä sinä siinä miettiä toljotat, kun et puhu mitään? sanoi Leena. —\nMakaat niin paljon, että pääsi mätänee. Tokko lienee siellä enää yhtään\ntolkullista ajatusta.\n\n— Onhan sitä sinulla siihen sijaan viisautta, tokaisi Hentu.\n\nNousipa mies jo istumaan sängyssä ja latasi uudelleen piippunsa.\nKarautti pariin kertaan kurkkuaan ja nielaisi vahvan limasyljen.\n\nSe oli merkkinä toimintahalun heräämisestä Hentussa. Hän aikoikin\nlähteä taas mittaamaan Aapon palstan rajoja, päästäkseen selvyyteen,\nmiten paljon häneltä menisi maata siihen kahteenkymmeneen hehtaariin.\nKahteen eri kertaan oli hän jo maata mitannut, pääsemättä täyteen\nselvyyteen asiasta.\n\nHentu oli kuullut, että Aapokin oli mitannut palstansa rajat ja kun\noli selvillä maanmittauksesta, sanonut saaneensa varman selon, mistä\npaaluttamaton raja tulisi kulkemaan.\n\nHentu oli sitä jo kerran häneltä kysynyt, mutta Aapo ei ollut ryhtynyt\nsitä selostelemaan. »Tottapahan sitten näet, kun mittari tulee», oli\nvain sanonut.\n\nPisteli vihaksi, kun ei saanut selvää siitä asiasta. Alituiseen vaivasi\nmieltä sekin, että jos vielä menee kovin laaja alue maata Aapolle, eikä\nvalitus auta, niin tulee talolle iso vahinko. Helvetti. Kaikkeen sitä\njoutuukin.\n\nHentu nousi sängystä ja katseli hattuaan ja kintaitaan.\n\n— Mihin sinä sitten menet? kysyi Leena.\n\nHentu murahti jotain maan mittauksesta ja katseli ulos ikkunasta.\n\nSiellä alkoikin jo ilma seestyä. Sopi hyvin lähteä liikkeelle.\n\n— Sinne taas aikaasi viettämään ja vielä renkien kanssa, aloitteli\nLeena. — Olet jo siellä monen miehen kanssa aikaa hukannut ja pitää\nvielä lähteä pöllöttelemään. Mittari tässä sitten mukamas... mittaa\nvain ruokaa mahaasi ja unta päälle, mokomakin mittari!\n\nLeena nauroi asialle. Kun mokomakin tolho rupeaa kaikkea kuvattelemaan.\nEihän voinut nauramattakaan olla semmoiselle, vaikka vihaksikin pisteli.\n\nHentu näytti myrtyneeltä ja kiiruhti ulos.\n\nOtti ohjakset tallin naulasta ja käski rengin mukaansa.\n\n— Joko sitä taas mennään mittaamaan Harjamaan Aapolle maata? pistätteli\npoika. — Pitäisi ottaa vesuri matkaan, että saataisiin rajat aukaista.\n\n— Pitelehän, poika, leukojasi, sanoi Hentu.\n\nKaikki tässä, kun yksin rengitkin isäntäänsä vastaan...\n\nPäivä olikin jo kulunut iltapuolelle, ja metsässä tuli pian pimeä.\nMittaaminen oli taaskin jätettävä kesken.\n\n— Lähtään pois, ei nyt näe enää, sanoi isäntä rengilleen.\n\n— Ei näe. Tämä mittarin työ kun on semmoista tarkkaa työtä, sanoi poika\nja naurahteli.\n\n... Kovinpa olet suustasi... mietti Hentu, mutta ei huolinut sanoa\nmitään.\n\n\n\n\n14.\n\n\nSavuniemeläinen oli lähtenyt kaupunkiin kuulemaan, milloin saisi\nodottaa päätöstä riita-asiasta.\n\nHentu istui asianajajan luona ja kuunteli tämän sulavia puheita. Tuli\nihan hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Sanoi vielä tilanomistajaksi,\nja Hentu tiesi, että se oli kaikkein kunnioittavin nimitys\nmaanomistajista.\n\nHentu oli saanut hyvän sikarin ja veteli sitä hattu polven nenässä.\n\n— ... voitetaan siinä asiassa?\n\n— No sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että voitto tulee, sanoi\njuristi. — Sellaiset paperit on ainakin tehty, että varma minä olen\nvoitosta.\n\nHyvälle tuntui Hentusta. Olisi vain pitänyt kysyä sen palkkaa,\njos rahoista sattui jäämään, kun kaksisataa oli antanut papereita\njättäessään.\n\n— Mitenkäs ne tuomarin palkat?\n\nJuristi elostui huomattavasti.\n\n— Niin, se sattui mukavasti nyt, kun tilanomistaja on itse täällä. Ei\ntarvitse postissa lähettää.\n\nHentu höristi korviaan. Mitä se puhui lähettämisestä? No, voihan siitä\nmennä vielä muutamia kymppejä.\n\n— Eihän sitä paljoa palkoista... vaikka pitäähän sitä vähän...\nkyllä kai sitä niillä maatiloilla menee nyt rahoja palkkoihin... on\npitänyt meidänkin korottaa... Se olisi sitten vielä kahdeksansataa.\nKaksisatanen meni papereista, eikä riittänytkään, ja nyt menee vielä\nasiamiehelle.\n\nHentun korvalliset olivat käyneet kauniin punertaviksi. Kaiveli\nlompakkoaan. Eihän siellä kuin satanen ja joku kymppi päälle. Olisi\npitänyt ostaa vielä apteekista tippoja kotimatkalle.\n\n— ... jään nyt velkaa tuomarille. Ei sattunut mukaan.\n\n— Noo, isäntä saa lähettää sitten loput postissa. Kyllähän se käy.\n\nHentu kirosi ulos päästyään. Kokonaista tuhat markkaa Aapon takia! Ja\njos vielä menee koko juttu penkin alle. Helvetti!\n\nKotiin päästyä oli tehtävä tili matkasta Leenalle. Oli vielä jäänyt sen\nostokset tekemättä, kun rahat meni juristille.\n\nHentu kynsi korvallistaan. Olisi saanut edes kunnollisen unirauhan\nensiksi.\n\n— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena.\n— Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen... että voi hyvä\nJumala sinua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät\nlipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja\nsäärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan\nsillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat\ntulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.\n\nHentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä\nsanatulvaa.\n\nOn sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi\npuhujaksi omiaan.\n\n— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.\n\n— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään\nosannut räähkälle ruveta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita\nkaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.\n\nOlipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia\nja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä\nseutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö\nsiinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät\nvalkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.\n\nHentu kirosi. Aapo on ne siihen lyönyt. On mitannut palstan ja\nmerkinnyt siihen muka tulevan rajan. Mutta ei tule tähän rajaa kuuna\npäivänä.\n\nHentun sisässä kiehui niin, että piti ihan karkeasti kiroilla. Koko\nsaatana se mies, kun kehtaa noin kepitellä toisen maata!\n\nNäytetään sille, kenen maata tämä on.\n\nJa Hentu alkoi kaataa puita suunnitellun rajalinjan\nHarjamaan-puoleiselta suunnalta. Menipä vielä syvemmälle metsään,\nmelkein Aapon metsäpellon aitovarteen, ja valikoi parhaimmat puut\nkaataakseen.\n\nPian oli Hentu kaatanut kymmenisen puuta ja tunsi vahingoniloa\nteostaan. Olisihan joutanut odottamaankin päätöstä, mutta kun se kerran\nniin mahtailee, niin sille on näytettävä, kuka on isäntä maallaan.\n\nTosin ei Aapo ollut kaatanut kepittämältään seudulta yhtään puuta\nja oli jo edellisinäkin vuosina ottanut polttopuunsa peltojensa\naitavieruksilta. Tuntui hieman pahalta sitä ajatellessa, kun oli näin\ntullut tunkeutuneeksi Aapon alueelle, kun tämäkään ei ollut sitä tehnyt\naikaisempina vuosinakaan.\n\nAapon alue! Olihan juristi sanonut varmasti voittavansa, eihän se\ntuhatmarkkanen helvettiin, jos sillä ei kerran asiat muutu. Ja\nolivathan puut lain mukaan hänelle kuuluvia.\n\nTosin Aapo oli ilmoittanut ne lunastavansa ja maksavansa niistä lain\nsäätämän hinnan, ja se oli kai tullut sinne pöytäkirjaankin, mutta\nasiahan ei ollut vielä sillä päätetty. Antaa vain kirveen heilua.\n\nAapo oli kuullut metsästä hakkaamista ja tuli paikalle.\n\nEikö ollutkin se Hiljainen piru tullut kaatamaan hänen metsäänsä. Hän\noli sitä jo pelännytkin, ja nyt se tuossa liehui kuin tulipalossa.\n\nAapo puri hammasta ja kirosi.\n\n— Kuulehan, mies, eikö sinulla ollut metsää muualla, kun piti tähän\ntullaksesi? sanoi hän Hentulle.\n\nHentu ei ollut kuulevinaan ja hakkasi edelleen.\n\nAapo koetti hillitä kiukkuaan. Kun puu kaatui ja Hentu löi kirveensä\nkantoon, sanoi hän niin rauhallisesti kuin voi:\n\n— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tästä puita kaatamaan, ennenkuin\nasia on päättynyt. Eikö sinulla hyvä mies ollut enää metsää muualla?\n\n— Eihän tämä ole vielä sinun maatasi, eikä taida tulla olemaankaan.\nKyllä minä omasta metsästäni saan kaataa mistä haluan.\n\n— Se on helvetin valhe! kivahti jo Aapokin suuttuneena. — Minä olen\npalstan mitannut ja rajan merkinnyt, ja se ei tule siitä muuttumaan,\nja niin kauan kuin sinulla ei ole oikeuden siirtopäätöstä, jolla saat\npalstani toiseen paikkaan, ei tule sinulle myöskään tästä metsästä\nyhtään puuta.\n\nHentu naurahteli vahingoniloisesti.\n\n— Talon puitahan nämä on lain mukaan, sanoi.\n\n— Mutta minä olen ilmoittanut haluavani ne ostaa ja se on merkitty\npöytäkirjaan.\n\n— Semmoisella pöytäkirjalla saa pyyhkäistä... sanonko ma mitä.\n\n— Sano vain, ja laille saa tehdä saman tempun, niinkö?\n\n— Kyllä hyvinkin semmoiselle laille, sanoi Hentu ja katseli jo uutta\npuuta kaataakseen.\n\n— Kylläpä mies kunnioittaa lakia, jota omat edustajansa ovat olleet\ntekemässä, sanoi Aapo. — Eikö yhtään hävetä?\n\n— Ei! huusi Hentu.\n\nJa alkoi hakata puuta enää Aapoa kuuntelematta.\n\nAapo ei jaksanut enää hillitä kiukkuaan. Meni ja tempasi kirveen\nHentulta ja heitti sen metsään.\n\n— Et jukoliste kaada enää yhtään puuta, ennenkuin asia on päättynyt.\nHelvetin roisto!\n\nHentu kävi kiinni Aapoon, mutta oli heikompi, ja Aapo heitti hänet\nmaahan niinkuin märän kintaan.\n\nTaisi hieman sattuakin, koskapa nousi vaivalloisesti jälleen\njaloilleen. Oli sattunut kanto hartiain alle.\n\n— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja\nkyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin...\n\nAapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain\nsen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen\nnäytellä suuremmaksi.\n\n— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.\n\n— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En\nminäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.\n\n— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. —\nLinnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.\n\n— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa,\nennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo\nvielä hänen jälkeensä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nJoulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät\nlumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin\npolkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää\nvastaan.\n\nRinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa\noikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion\ntyössä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu\nlähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita,\neikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja\nvatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.\n\nNiin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen.\nOli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin\nmerkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.\n\nOtto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se\noli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.\n\nMitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista\nkysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut\nriittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt\nsosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla\nkeskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään.\nLaittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut\nkuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin\nrikkaatkin.\n\nSepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi\nhänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit.\nEi olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi\nniinkuin muutkin omastaan.\n\nMiksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin\ntorppareillekin?\n\nOlisivat muka menneet pieniksi talollisten maat. Se siinä oli, eikä\nmikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.\n\nOlihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa\nhintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.\n\nEipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt\nPetäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä\nhänelläkin.\n\nOtto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut\njokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta\nhuomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin\nja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä\napu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi,\nvarsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka\nvaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.\n\nTaival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää.\nIlta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun\nrungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän\noli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän\nlavitsalla.\n\nSiellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä\nkylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt\nheille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa\nriittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.\n\nSiellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin\nkotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi\ntorpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt\nsuunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi,\nettä kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta\nkeinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset\ntulevat. Mistäpä hän sitä... tällainen tietomies... kirveen ja lapion\nvarassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä\nmuita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä\nkautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.\n\nOo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista\nvalitusta ja pentujen parkumista.\n\nPäästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun\nvalaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi\noli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.\n\nOlisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua.\nEi olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi\ntyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.\n\nJopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat\nniitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta.\nTuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli\ntodellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.\n\nRiikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa\nalakuloisena penkillä.\n\n— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.\n\n— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa\nOtto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan\nelämänehtoja riittävästi.\n\n— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.\n\n— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella... tällä köyhän\nelämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.\n\nLampusta on öljy loppunut, eikä sitä ole koko mökissä. Kuu kurkistaa\nsisään ikkunasta ja lainaa valoaan köyhän mökin asukkaille, jotka\nääneti miettivät alituista köyhyyttään.\n\n\n\n\n16.\n\n\nSunnuntaiaamu. Petäjäniemessä miehet istuivat paitahihasillaan pirtin\npenkillä ja odottelivat aamiaista. Lampusta oli jo tuli sammutettu, ja\nulkona sinersi päivä.\n\nIsäntä souteli hiljalleen keinutuolissa ja puhalteli savukiemuroita\npiipustaan. Mietti yhtä ja toista. Viimeksi mökkiläisiään, jotka nyt\nolivat isäntinä omilla palstoillaan.\n\nSe olikin käynyt vaivattomasti ja viivyttelemättä. Tulivat heinänteon\njälkeen ja alkoivat puhua asiasta. — Mikäpä siinä on, katsellaan vain\nrajoja, sanoo hän niille ja näkee, että hyvälle mielelle tulevat.\n\nJoku kysyy hinnastakin. — Kyllähän tuon kerkiää kuulla, sanoo hän\nniille ja itsekseen hymyilee: luulevat minun siitä mahdottomia vaativan.\n\nNiin se asia vain valmistui, eikä riitaista sanaa sanottu, ja hyvä on\nnyt olla kumpaistenkin, niin heidän kuin minunkin.\n\nMiehet kuuluivat penkillä puhuvan Savuniemeläisestä ja Arvolaisesta\nja naureksivan. Ne miehet olivatkin ihan höperönä. Toinen kävi joka\npäivä mökkiläistensä palstoja mittaamassa ja toinen ajeli kaupungissa\nneuvoja kyselemässä. Aatamikin, uskovainen mies mukamas, ja semmoista\npeliä rupeaa pitämään. Samoin kuin sekin Hentu hyväkäs. Mokomakin\nmaanviljelijä itkee maansa menetystä, vaikka puolet on liikaa, niin\nmetsää kuin peltoakin. Mutta kunhan saa reistata. Pitäisi olla laki\nsemmoinen, että niskoittelijoilta otettaisiin maata enemmän kuin\nvapaaehtoisesti antavilta.\n\nTaisi sekin laki olla puutteellinen monessa suhteessa, kun saavat\ntilaisuutta valittaa ja retkuilla. Kun kerran lautakuntakin pitää\nolla sovittelemassa, niin pitäisi jo tyytyä siihen. On sitä rahaa\nHentullakin valituksiin, mutta kun tulee palkanmaksu kysymykseen, niin\nsoikeaksi viruu penni kynsissä.\n\nJos kävisi heille puhumassa, niin Hentulle kuin Aatamillekin, ja\nsuostuttelemassa sovintoon. Saisihan kuulla mitä sanovat ja tilaisuuden\nsanoa niille suoria sanoja.\n\nAntti lähtikin aamiaisen jälkeen Savuniemeen.\n\nKulki Jänkän kautta ja ihmetteli Simon syksyn kuluessa suorittamia\ntöitä. Paljon oli mies saanut aikaan. Hyvä työmies oli ennenkin, mutta\nnyt kun sai omaa maata, ennätti vielä enemmän.\n\nNiin se olisi monen muunkin, kun saisi kokonaan omalla turpeella\ntyöskennellä. Ja kun ei tulisi suuri velkataakka painamaan.\nMonetkin olivat olleet liian hätäisiä ja ostaneet maansa kovin\nkorkealla hinnalla. Nyt jo katuivat, kun näkivät, että jotkut saavat\nhelpommallakin, ja korkojen maksu alkoi peloittaa.\n\nSekalaista oli se uuden yhteiskunnan syntyminen. Mikä teki mitenkin,\nkun lakia sai tulkita monella tavalla ja maanomistajat eivät olleet\nkaikki yhtä oikeudenmukaisia.\n\nSavuniemessä oli vain Hentu Leenansa kanssa kotona. Miehet olivat\nsunnuntaipäivän joutilasta aikaa tappaakseen menneet kylään.\n\nHentu oli nukkunut koko päivän. Ulkona sateli lunta, ja ilma\noli raskasta. Se kai se niin painosti. Leena pyyteli lähtemään\nhevoskyydillä kylään, mutta eihän Hentu semmoisella ilmalla...\n\n— Vai vielä hevosella... pääsee sitä jalkaisinkin... enkä minä viitsi,\nmutisi Hentu sängystään.\n\n— Kas kun viitsit syömään nousta, sanoi Leena.\n\n— Kyllähän sitä nyt syömään... laiskempikin...\n\nTuli vieras, ja Hentun piti vääntäytyä istumaan sängyssään.\n\nMitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan\nperimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran...\n\n— Sieltäkö se Antti...?\n\nKuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen\npäähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.\n\nPeeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?\n\n— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas\npäivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.\n\n— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.\n\nHentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta\ntaskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut.\nOlkoon... häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin,\nkoskapa näkyy olevan.\n\nOli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen\npäivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen\nlämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä\npäivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.\n\nVelkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen\nsiitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä\nAntin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.\n\nOnkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua\nodottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa\nmaansakin ilmaiseksi.\n\nKun viitsisi nousta, niin saisi siltä sikarin. Parasta se on niin;\npääsee Antti kotiinsa ja sitten saa taas rauhassa nukahtaa.\n\nHentu nousi, haukotteli pariin kertaan ja siirtyi penkille Antin\nviereen.\n\n— Sinulla on oikein sikaritupakat.\n\n— Näin kylän kunniaksi tuli mukaan.\n\nHentu sai sikarin savuamaan ja tuntui virkistyvän. Puheli lumen tulosta\nja muusta. Tuskastuneena istumiseen kysyi:\n\n— Taisit lähteä siitä saatavastasi kuuloille? Olisi tuolla joku satanen.\n\nAntti naurahti. Ei arvannut naapuri hänen asiaansa. Tiesi kai sen jo\nedeltäkäsin, ettei Hentun mieli puhumisesta muutu, mutta puhuu nyt\nkuitenkin.\n\n— Mitäpä minä rahoilla... kyllä ne joutavat olemaan. Tulin vain\nkuulemaan, vieläkö vain riitelet mökkiläistesi kanssa.\n\nJopahan Hentukin teristyi.\n\nVai sitä läksit. No samapa se jos et olisi lähtenytkään. Kyllä minä\nasiani tiedän.\n\n— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.\n\nAntti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön\nnaapureilleenkin, sen hän tiesi.\n\n— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista,\nmuistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.\n\n— Ja missä minä sitten olen juonitellut?\n\nHentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään\nhänessä äskeistä nautinnon tuntua.\n\n— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän\nkuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän\nalustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.\n\n— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella\noikeus omaisuuttaan puolustaa.\n\n— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan\npäätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä\nniitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos\ntässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä\non pitänyt antaa.\n\n— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen\nkuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja\neivätkö niin tehnekin.\n\n— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti.\n— Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat\nveroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi,\nja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta\nkohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.\n\nHentu naurahteli halveksivasti.\n\n— Ja eivätkö sitten torpparit ole veropäivistään saaneet korvausta\nviljellessään talon maita? kysyi hän.\n\n— Eivät täysin määrin. Useimmista työverotorpista on karttunut\nvuotuinen veromäärä rahaksi laskettuna viiteenkin sataan markkaan\nvuodessa. Etkö luule siitä jo jääneen maankin hinnaksi?\n\nEi Hentu kehdannut sen mokoman kanssa väitellä. Meni sänkyyn ja\nkallistui lepäämään.\n\nVäitelköön nyt siinä itsekseen, niin kauan kuin kehtaa. Lähtee se\nsiitä, kun nälkä tulee. Vielä niiden puolesta puhumaan... tappelijain,\nniinkuin tämänkin Aapon. Pitäisi kysyä siltä, saako mökkiläinen pidellä\npahoin isäntäänsä metsässä.\n\nAntti siirtyi lähemmäksi ja jatkoi vielä:\n\n— Sinäkin kuulut oikeudelta apua hakevan siirtääksesi Harjamaan Aapon\npois entisiltä tiluksiltaan. Onko sekin mielestäsi oikein?\n\n— Kyllä semmoinen mies joutaa, sanoi Hentu.\n\nSe on Aapo varmaan pyytänyt tämän Antin puhumaan puolestaan. Pelkää\npaholainen, miten käy käräjissä. Toivoisi vielä sovintoa, kun ensin\ntappelee.\n\nHentu päätti, ettei sano enää sanaakaan Antille, puhukoon mitä lystää.\n\nJa oikaisi sänkyyn mukavammin ja painoi silmänsä kiinni. Alkaisi vain\nnyt jo kävellä siitä.\n\nAntti naurahteli ja nousi lähteäkseen. Hentulle sanoi vielä ovella\nmennessään:\n\n— Kovin se naapuria nukuttaa. Taitaa olla miehellä hyvä omatunto.\n\nLempojako se kenenkään omastatunnosta, mietti Hentu Antin mentyä.\nItsekullakin on omansa, semmoinen kuin on. Eikä sillä omallatunnolla\ntaida kenenkään leipä lisääntyä. Koreilevat vain sillä ilman aikojaan.\nHyvä se ainakin hänellä oli, koskapa uni tuntui tulevan taas niin\nhoukuttelevana ja makeana.\n\n\n\n\n17.\n\n\nKylläpä joulukuu olikin luminen. Satoi lakkaamatta joka päivä ja\ntukkesi tiet jo metsissäkin.\n\nEi ollutkaan enää kuin pari viikkoa jouluun. Aapo oli odottanut tietoja\nAskolta, miten menisi palsta-asia oikeudessa. Ei vaan kuulunut mitään,\nja Aapo ei malttanut enää odottaa.\n\nKun oli sunnuntai, niin lähti käymään Askon luona. Vaikka ei olisi\ntullut vielä päätöstäkään, niin saisi kuulla mitä Asko odotti hänen\nasiastaan.\n\nMenneen viikon kuluessa olivat hänen ajatuksensa olleet entistä\npainavammat. Kun punnitsi mielessään maa-asiaakin, tuntui hänen\nvoittonsa melkein mahdottomalle. Hentulla on rahaa ja asiamies, jolla\non lain kaikki kohdat selvillä. Hän ei voinut tehdä omaksi hyväkseen\nmitään.\n\nMuutetaan sitten korpeen, jos niiksi tulee. Voimia ei häneltä voi\nkukaan riistää, ja vielä hän yhden talon saa kokoon, vaikkapa kylmään\nkorpeenkin.\n\nParempi vain, kun olisi saanut aivan tyhjin käsin aloittaa, ei olisi\ntorppaa eikä tanhuaa. Se kaiveli eniten, että sille roistolle piti\nkaikki valmistamansa jättää.\n\nEhkäpä korpea raivatessa ei johtuisi Liinakaan niin usein mieleen kuin\ntäällä teki.\n\nTyö olikin viime viikkoina ollut paras apu painavissa ajatuksissa. Hän\nuurastikin kuin kahden edestä. Laittaessaan uusia tunkionpohjia oli\nmelkein unohtanut, että oli vaatimus muuttoon ja että Liina oli heidän\nyhteiset tulevaisuussuunnitelmansa katkaissut.\n\nTyö oli hänen paras ystävänsä. Naapureihin ei voinut mennä sen jälkeen\nkuin oli Hentun kanssa metsässä sanaillut. Hentu oli toitottanut pitkin\nkyliä, miten Aapo häntä metsässä piteli ja uhkaili, ja hän oli kuullut\nmielipiteitten kallistuvan Hentun puolelle.\n\nVoisi siitäkin metsäkohtauksesta koitua hänelle ikävät seuraukset.\nTodistajia ei ollut, mutta niitähän Hentu sai rahalla. Muuan kulku-ukko\noli kertonut tulevansa todistajaksi asiaan. Tämä oli siis jo\nensimmäinen rahalla ostettu todistaja.\n\nKyllä kai hänelläkin olisi yhtä ja toista Hentulle raskauttavaa, jos\nrupeaisi niitä kaivelemaan ja käräjöimään.\n\nEi haluttanut. Ja mitäpä hänenlaistensa käräjöimisestä, jos olisi\nhaluakin ollut.\n\nHän sitävastoin oli nyt sen konnan kynsissä täydellisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovinpa Asko näytti tulevan alakuloiseksi hänen tultuaan. Vei kamariin\nja tarjosi tupakat ja alkoi kaikista muista asioista haastaa, mutta ei\nsanaakaan siitä, josta hän tietoja odotti.\n\nAapon täytyi jo kysyä, kuuluiko asiasta mitään vai pitäisikö yhä\nodottaa.\n\n— Jo siitä tuli päätös, sanoi Asko. — Huonosti siinä kävi. Se\nkieräilijä voitti sittenkin, vaikka en olisi mitenkään edeltäpäin\nuskonut.\n\nAapon silmissä pimeni. Tuli painostava hiljaisuus. Vihdoin kysyi Aapo\nääni vapisten:\n\n— Minkälainen tuli tuomio?\n\n— Semmoinen, että toisesta paikasta pitäisi meidän määrätä sinulle\npalsta ja kahta hehtaaria vähemmän kuin alkujaan oli. Ja uudesta\npalstasta menee sama hinta, jota muuttokustannuksetkaan eivät\nsanottavasti pienennä.\n\nAapo ei osannut sanoa mitään. Hänelle olisi pitänyt se olla selvää jo\nkuulemattakin. Oli kuitenkin toivonut, että oikeus antaisi hänen asua\nomilla perkkioillaan, jotka eivät taloa missään suhteessa haitanneet.\n\nKelpasi Hentun nyt rehennellä. Aapo oli melkein kuulevinaan hänen\nilkeän naurunsa ja näkevittään pirullisen katseen.\n\nNäki siirtyvän viljelystensä sen konnan kynsiin. Niitä kai se oli\ntoivonutkin.\n\n— Miten ihmeen tavalla voidaan ryöstää näin toiselta omansa, ja vielä\nlain avulla? sanoi Aapo.\n\n— Näkyy voitavan. Se laki on niin sekava ja monimutkainen, sanoi Asko.\n— Sattui se talon niitty siihen.\n\n— Eihän sen olisi pitänyt vaikuttaa asiaan.\n\n— Niin minäkin luulin ja oikeudelle antamassani lausunnossa koetin\nselvittää, sanoi Asko. — Minun mielestäni koko laki olisi pitänyt tehdä\nsuoremmaksi ja selvemmäksi.\n\n— Siihen päätökseen sitä kai sitten on tyydyttävä, sanoi Aapo\nalakuloisesti.\n\n— Voisihan siitä vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta luulen,\nettei siitä tulisi apua, arveli Asko.\n\n— Tuskinpa tulisi. Parasta kai se on antaa vain perkkionsa Hentulle.\n\nAsko saatteli Aapoa pihatielle.\n\n— Kyllä surettaa sinunkin kohtasi, kun saat nyt kaikki aivan kuin\nalusta aloittaa. Olet vielä kaikki laittanut hyvään kuntoon siinä\nmökissäsi.\n\n— Saahan siitä nyt Savuniemeläinen hyviä heinäpeltoja.\n\nMetsässä oli jo hämärä, kun Aapo palasi. Lunta oli polulla niin että\nsai kahlaten kulkea. Jalat tuntevatkin raskailta. Oli kuin lyijypainoja\nolisi laahannut. Sydänkin hakkasi kuin haljetakseen.\n\nNiin se meni hänen lapsuuskotinsa. Seinät olivat siinä hänen, ei muuta.\nJa kun hän oli jo kuvitellut metsääkin omakseen ja suunnitellut sen\nvastaista käyttöä.\n\nHän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan\nvoimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa\nhänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia\nvoitiin niin verisesti loukata.\n\nParasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman\nluonnon kanssa tekemisissä.\n\nKotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.\n\n— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli\nkäynyt.\n\n— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla\nkuljettaisiin!\n\n— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.\n\nAapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:\n\n— Jo se sen unessa näytti... sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin\nja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia\nmuutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.\n\n— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.\n\nÄiti nyökytteli penkillä masentuneena.\n\n— Ei parane, ei...\n\nAapo meni ulos. Ei jaksanut katsella vanhusten murheellisia kasvoja.\n\nKun olisi voinut mennä edes Liinan luokse, mutta ei antanut luonto\nmyöten. Tulkoon tyttö tänne, jos hänestä välittää. Hän ei rukoile\nketään.\n\nAapo meni talliin, liinakkonsa luokse. Taputteli kaulalle ja puheli\ntyötoverilleen:\n\n— Muutetaankin korpeen... siellä saadaan yhdessä oikein ponnistella.\n\nKovin se kaivelikin sisuksia. Niinkuin kairalla olisi nakertanut. Jos\nolisi ollut voittaja parempi mies, mutta kun se oli Hentu!\n\nAapo seisoi pimeällä pihalla ja kiroili. Ei voinut muuta.\n\n\n\n\n18.\n\n\nTäysinaamainen kuu kurkistaa Savuniemen tuvan ikkunasta ja tapaa Hentun\nistumasta sänkynsä laidalla, verkalleen piippuaan latailemassa.\n\nHentua ei nyt makea uni viettele niinkuin sunnuntaina ja muinakin\npäivinä. On mieleistä ajateltavaa, ja se vie unen.\n\nHentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko\nelämä.\n\nMakuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta\non Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään\nsääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas\nlantavesitahroja säärissään.\n\nJokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita\nHentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta\nkorjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.\n\nHentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on\nöinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja\nkuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä\nomia mietteitään.\n\nHentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se\nvirkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin\nja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta\npullahtelee höyry pakkasilmaan.\n\nVitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa\nhuurteessa.\n\nOnpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu\nruumiissa.\n\nPalattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni\npettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.\n\nPannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa,\njoka siinä vetää unia.\n\nMitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee\nkuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin\nlain mukaan... Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea\nkuin kukin lystää.\n\nJa mitäs näillä juristeilla sitten, jos eivät voittaisi asiassa. Hän\nottikin oikean juristin asialleen ja tekihän se poika selvää jälkeä. Ei\nmennyt tuhatlappunen hukkaan.\n\nNo mikä se nyt tuhat, jos menikin. Monin verroin se tulee korvatuksi,\nkun saa sen häikköläisen siitä takalistolle. Jää hyvät heinämaat, kun\nkylvää pellot heinälle.\n\nJa entäpä se kaksi hehtaaria maata, joka nyt jää talolle. Suotta tuli\njuristia moitituksi. Kova niillä on työ, pitää sitä saadakin.\n\nJa eikä muuten ole laissakaan moittimista. Onhan ne jokaisessa\nasetuksessa aina huonotkin puolensa. Ei sitä lakia voi tehdä joka\nmiehen mieleiseksi.\n\nKun nyt Aapo keväällä muuttaa, niin saa laittaa pellot heinälle\nKarjamaassa, ja kun pitää ojat avonaisina, saa siitä joku pojista hyvän\ntalonpaikan.\n\n— Nouse, Leena, hakemaan piimää. Suuta rupesi kuivaamaan.\n\nHentu töni Leenaa kylkeen, ja Leena kääntyi vihaisesti toiselle\nkyljelleen.\n\n— Ka, kun ei ole kuulevinaan... he... muka nukkuvinaan... hae piimää!\n\n— Hae itse, piimäratti! Kerkiät sitä päivälläkin ahtaa sisuksiisi. Mikä\nsillä nyt on, kun ei makaa?\n\n— Akka... nouse nyt hyvällä hakemaan!\n\n— Siell' on sängyn alla tuoppi, ryystä siitä!\n\nHentu kopeloi sängynalustaa ja sai sieltä jonkun astian käsiinsä.\n\n— Pottipa täällä vain on.\n\nHentun itsensä täytyi lähteä hakemaan sintua ja nautittuaan sitä pisti\nhän tuopin sänkynsä alle.\n\n— Elä vain Leena koske minun astiaani.\n\nNytpä sitä taas jaksoi miettiä. Kuukin oli kääntynyt katselemaan\npiikojen sänkyä, ja siellä se tapasi puhtaampaa ihoa kuin emännän\nsängyssä. Hentukin katseli sinne päin ja hymähti. Kuumassa pirtissä\nkuorivat itsensä, herjakaiset.\n\nAamulla pitääkin mennä käymään Harjamaassa. Näkee mitä siellä Aapo\nsanoo. Tahi parempi on, että antaa sen tulla tänne. Tulee se kuitenkin\nsovinnoille siitä pahoinpitelystään... hänen kanssaan kehtaa riidellä,\nkun kerran isommat asiat oikein menivät.\n\nNythän ne ovat kaikki asiat oikein eikä ole muuta taas kuin kellottaa.\nHuomenna pitää korjata navetan silta, että Leena rauhoittuu eikä\ntarvitse sotkea siellä ravassa sääriään.\n\nPirtinkello löi kaksi, ja Hentu kallistui sänkyynsä ja nukkui kohta\nrauhallisesti.\n\n\n\n\n19.\n\n\nArvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen\njärjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana\nlumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja\nsuuttuneena sanonut emännälle:\n\n— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt\nvoitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.\n\n— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On\nmeillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä\npojat asioista huolta pitävät.\n\n— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun\nmetsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat\nhuolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.\n\n— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli\nemäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. —\nOskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.\n\nAatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain\nhalveksivasti päätään.\n\nKiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä\nAatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut\nsanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet.\nJoskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä\ntöitä valvomaan.\n\nJa palatessa oli puteli taskussa.\n\nNiin, surullista se oli.\n\nJos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä\nniinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja\nnousta jälleen.\n\nMutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille\npuhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin\nuskoa harjoittaa.\n\nTyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin\nnuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen,\nmikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo\non mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.\n\nJa sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei\nmuuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.\n\nHän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi\nlinjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa\nlohkesi mökkiläiselle.\n\n— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii\ntekemään mutkaa linjaan.\n\nJa kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.\n\nSilloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.\n\n— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.\n\n— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet\ntämä äijä kotiin reuhaamasta.\n\nHän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia\naikojaan.\n\nAatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja\npuuhilleen painosti häntä.\n\nParasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan.\nEläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei\nsaa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa\nlautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten\nvielä ilkkuu tämä tynnyri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa\nheille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa\nsaa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka\nhyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän\nnousevaa luontoa.\n\n— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.\n\n— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien\nkanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että\nsaadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei\nolisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä...\nLihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin\ntyötäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.\n\nEmäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:\n\n— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää\nsen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan\nkiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen\nollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne\nnaitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.\n\n— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä\nsilmällä, sanoi mittari naureksien.\n\n— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta\nsen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät\nsaisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä,\nniin hyvä olisi.\n\nEmäntä meni askareilleen, ja insinööri nauroi makeasti.\n\n— Onpa emäntä tässä talossa! Hauska olisi hänen kanssaan juttuja\nlaatia. Mitä sanonee tästä palstoituksesta?\n\n— Kehoittelee antamaan runsaasti maata mökkiläisille, sanoivat miehet.\n— Isäntää kuranssaa joka päivä siitä, että tämä koettaa kynsin hampain\npysyä kiinni jokaisessa maatilkussaan.\n\n— Ja köyhille antaa aina ilmaiseksi milloin mitäkin.\n\n— Hyvä emäntä, työmiesten ruuasta pitää yhtä hyvää huolta kuin\nomastaankin.\n\n— Sen emännän mahdilla tämä talo on noussutkin, sanoi vielä joku\nmiehistä.\n\nPojat eivät olleet väenpirtissä, ja insinööri kyseli, mitä emäntä\npojistaan sanoo.\n\n— Samaa kuin tyttäristäänkin, vaikka ei niin usein.\n\n— Mutta pojathan näyttävät olevan kunnon miehiä, sanoi insinööri. —\nEivät ole valittaneet vielä mistään virantoimituksessakaan.\n\n— Hyviä miehiä, ei luulisi Aatamin pojiksikaan, sanoi joku työmiehistä.\n\nAatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.\n\n— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.\n\nAatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle\nveijarille.\n\n— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa.\nAinakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on\nmielestäni suuri ala.\n\n— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain\nhyviä metsiä mökkiläisille.\n\n— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät\njäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin\nsatatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.\n\n— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole\nuskomista.\n\n— Vai semmoisia poikia isännällä on.\n\n— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.\n\nMiehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella\npenkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella\nAatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät\nrakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan.\nHänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi\nitsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla\najattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen\najakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä\nsovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.\n\n\n\n\n20.\n\n\nSavuniemen maasta on lohkaistu palstat Aapolle ja muille mökkiläisille.\nAapo on saanut takamaalta metsää ja lihavamultaisen lehdon peltomaaksi.\n\nHentu oli vastustellut taaskin lautakuntaa toimituksessaan, mutta\nmittari tukki pian hänen suunsa. Lautakunnan miehetkin sanailivat\nHentulle:\n\n— Parasta on, kun et enää nokkaasi roputa. Vai et sinä antaisi Aapolle\nmuuta kuin aukeita kivikkoahoja. Pitäisi näköjään sinun saada Aapo\naivan puille paljaille.\n\n— Nyt annetaan Aapolle maata mistä halutaan, eikä ole nyt sinulla\ntilaisuutta valittamaan.\n\n— Ei täällä isäntää tarvita, menkää vain kotiinne, sanoi mittarikin.\n\nHentun täytyi vaieta.\n\nSamoin oli toistenkin palstojen laita. Maata meni enemmän kuin hän\noli edeltäpäin suunnitellut. Tämä mittarin pahuskin tuntui olevan\nmökkiläisten puolella. Ei tiedä, vaikka olisi antanut liikaa maata.\nHelvetti!\n\nHentun sisuksia karvasteli. Ei saanut rauhaa. Piti lähteä edes Aatamin\npuheille Arvolaan. Aatami ymmärtäisi parhaiten hänen suruaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn\nlaidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin\nmökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka\noli sydämellä.\n\nNiistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut\nmielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi\nkohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa\nmieltä.\n\nTuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein\nherrastapaan tarjosi.\n\n— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.\n\nJohtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota\nvoisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas\nkeksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.\n\nTyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.\n\nPulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka\nja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä\nollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä\nvanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa\nvetää.\n\n— No menehän... joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä\npoistui nauraa virnotellen.\n\nAatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.\n\n— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi\npyytämättä pöydän ääreen.\n\n— Satuin poikien varastoista löytämään... pistähän sokerit sulamaan...\nherjakaiset ovat senkin paheen orjia. Otin tietysti lääkkeeksi, ja\ntässä on vielä jälellä.\n\n— Hyvää se on lääkkeenä, eikä siitä syntiä tule, jos lääkkeenä käyttää.\n\nMaisteltiin. Hentu maiskutteli suutaan. Ihmeen hieno maku siinä olikin,\nvaikka oli kotivalmistetta.\n\nAatami kuulosteli, miten neste alkoi kiertää suonissa, ja sanoi sitten\nharvakseen:\n\n— Syntiä on monenlaista. Mutta jos ei olisi syntiä, niin ei olisi\nmyöskään anteeksiantoa. Tätä asiata minä en oikein syntinä pidä, jos\njoskus lääkkeeksi valmistaisikin, kun kerran ei ahteikkitippojakaan saa.\n\n— Ei saa, ei saa, ja jos saakin, niin maksaa. Ja sitten tämä nykyinen\nmaailma se on niin kehittynyttä, että jos ryyppäät vettä väkevämpää,\nniin ei muuta kuin sakko. Jos joskus omista viljoistasi laittaisit\nlääketipan, niin saat sydän vapisten miettiä, miten säilyisit sakosta.\n\n— Semmoista on, vahvisti Aatamikin.\n\n— Maat viedään väkipakolla ja vapaus riistetään kaikin tavoin. Kaipa\nmeille pian laitetaan karsinat ja sanotaan, että pysy siellä.\n\n— Terästähän kuppiasi. Pistetään ovi lukkoon, ettei pääse sivullisia,\nsanoi Aatami. — On niitä vihamiehiä meillä kumpaisellakin, niin että\nsakko pois, jos tietää saavat.\n\n— On vihamiehiä, mutta mitäpä saavat, kun omistamme eletään. Ei sitä\nvielä olla köyhiä, vaikka maita riistettiin.\n\nJopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt,\nkun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä\nkuusen kyyneleitä.\n\n— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole\nsäästelemistä.\n\n— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.\n\nVaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan\nja mieli nousi pahoista painajaisista.\n\nJa kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu\nlohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.\n\nEikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen.\nKatsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit\nrupeavat isänniksi.\n\nOnhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin\nmenemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin\nhelvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.\n\nPuhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset\njoutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin\npienimmistäkin asioista.\n\nAatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui\nhyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin\nasioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:\n\n— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään\nruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä\nniin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se\non eukko vielä nuorteassa kunnossa.\n\n— Onhan tuo... myönsi Hentu. — Sattuu sitä silti väliin eksymään oman\nkarsinansa ulkopuolelle.\n\n— No minkä sille saa, kun liha on heikko, sanoi Aatami. — Tahto meillä\nolisi hyvään, mutta kun lankeemus tulee, niin tulee. Ja katumallahan\nsiitä pääsee.\n\nAatami kävi pyytämässä lisää kahvia, ja piikatyttö toi koko pannun.\nEmäntä oli pistäytynyt naapuriin, ja miehet saivat olla rauhassa.\n\n— On naapurilla korea piika, sanoi Hentu tytön mentyä. — Meillä ovat\nsemmoisia sontasääriä ja laihanpuoleisia.\n\n— Näkyvät meillä aina lihovan.\n\nMikäs oli lihoessa, kun sai pistäytyä ruokakonttoriin silloin kun\nhalusi. Ja mukava oli katsella semmoisia pyöreitä pallukoita.\n\n— Tuohan Iita sokeria, luikkasi Aatami keittiöön, jossa tyttö kuului\naskartelevan. Toiset talon naiset olivat lampaita keritsemässä.\n\nIita tuli ja pyöritteli taas siinä niitä lanteitaan, mokoma, ihan\nmiesten nenän alla.\n\nHentulle tuli ihan paha olo.\n\nTyttö ei näyttänyt arkailevan isäntäänsä.\n\nOtti kupit ja kaatoi kahvia itselleen.\n\nAatami sanoi pistäytyvänsä ulkona katsomassa tunkionpohjien laittoa,\nkun pojat olivat menneet takamaalle. Pyyteli Hentua vielä istumaan ja\nodottamaan, kunnes hän palaisi.\n\n— Joutaahan tässä Iita puhetoveriksi, naurahti ovella mennessään.\n\nMikäpä kiire Hentulla. Kyllä sitä Leenan turinaa ehtisi vielä\nkuunnella. Mukavahan oli Iitan kanssa keskustella, kun näin sattui ja\nisäntäkin kehoitteli.\n\nEikä ollut kiire Iitallakaan. Vasta kun isännän askelet kuuluivat\nporstuasta, poistui hän kamarista.\n\n\n\n\n21.\n\n\nRinteen Otto ei ole halunnut ottaa mitättömän vähäistä maatilkkua,\nvarsinkin, kun se olisi tullut hänelle puutonta kivikkoahoa.\n\nEnsi alussa ei isäntä olisi antanutkaan. Selitti Oton olevan loisena\nmökissään. Mittari kumosi isännän väitteet, mutta kun Otto itse ei\nhalunnut palstaa, sai hän jäädä talonkin puolelta silleen.\n\nAatami oli aikonutkin käskeä Ottoa pois mökistä, mutta se oli vielä\njäänyt tekemättä. Otto ei jaksanut tehdä riittävästi työtä talossa ja\noli saanut jäädä omiin hoteisiinsa. Jotenkuten sattui Otto pääsemään\nvaltion työhön, ja niin mentiin salomökissä viikosta viikkoon eteenpäin.\n\nNyt oli Aatami päättänyt käskeä Ottoa muuttamaan pois mökistä. Talossa\nei ollut enää verotyöläisiä, ja se muutos tuntui yhtäkkiä ikävältä.\nMiehiä tarvittiin talon töissä, ja nyt olisi tarjolla taas yksi\nperheellinen mies, kun saisi hänelle vain asunnon.\n\nRinteen mökki kyllä joutaa Otolta, päätteli isäntä. Korjailee sitä,\nniin siitä saa uusi viikkomies asunnon.\n\nPuuhastaan hän ei katsonut olevan syytä puhua pojille eikä emännälle\nmitään.\n\nOlisivat taas siinä silmillä räkyttelemässä. Ja kai hän nyt edes jonkun\nasian sai itsekin päättää.\n\nAatami oli puuhannut lautamiehen ja meni hänen kanssaan Rinteen mökille.\n\n— Eipä tällaisille asioille kehtaisi lähteä, oli lautamies sanonut. —\nAjamaan talven selkään semmoista joukkoa.\n\n— Kyllä valtio saa laittaa asunnot työmiehilleen, sanoi siihen Aatami.\n— Huono ja hatara se on Rinteen mökki lapselliselle perheelle. Ruunun\nkämpät ovat lämpimämpiä.\n\n— Olisi pitänyt laittaa mökki syksyllä asuttavaan kuntoon, sanoi toinen.\n\n— Hitsikö sitä toisen työmiehelle laittamaan; ja kun ei vielä suostunut\npalstaakaan ottamaan. Ja eikä ollut vielä syksyllä tietoa uudesta\nasukkaasta. Kaipa sinäkin omille työmiehillesi etupäässä asunnon laitat.\n\n— Onhan se niinkin, myönsi toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto oli juuri palannut töistä, kun miehet menivät mökkiin.\n\nOtto hieman hämmästyi lautamiehen ja Aatamin tulosta.\n\nMitähän sillä nyt on isännällä mielessä, kun lautamiesten kanssa\nkuljeksii? Eihän tässä ole varastettu eikä muutakaan pahaa tehty. Ei\nole edes velkaakaan Aatamille.\n\n— Otolla se on pitkä matka kulkea työmaalla, sanoi isäntä. — Käy\nvaikeaksi vanhalle miehelle.\n\n— Niinhän tuo... mitäpä niistä tämmöisen ikälopun luukonin vaivoista...\n\n— Pitäisi asua valtion kasarmeissa. Niissähän on lämmintä enemmän kuin\ntällaisissa tuvissa, arveli Aatami.\n\n— ... rupea asumaan. Täitäkin siellä harmajana paikat vilajaa. Eihän\nole häävi tämäkään, mutta onhan omansa. Laittaisit akka porovettä\nisännille, kehoitteli Otto eukkoaan.\n\nRiikka nakkasi niskojaan. Vai kahvia tässä mokomille pössiköille.\nJuokoot vaan omista pannuistaan, läskinaamat.\n\n— Semmoinen meillä oli asia, että kehoittaa Ottoa muuttamaan niihin\nvaltion suojiin Tapanilta, sanoi Aatami. — Kun kerran on työmaa siellä,\nniin vaikea sitä on kulkea pitkää matkaa.\n\n— Vai semmoisilla asioilla ja oikein lautamiesten kanssa, sanoi Otto\nhetken kuluttua.\n\nNiin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla\npäivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo\npökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain\njotenkin pahalta.\n\n— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo\nOtto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka\nisäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.\n\n— Niinhän tuo sattui... ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.\n\n— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät,\nvaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.\n\nAatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun\ntuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä\nkulkuriksi asunnostaan.\n\nSillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto\nperheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»\n\n— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää\ntoistamiseen käydä, sanoi Aatami.\n\nRiikka räjähti niinkuin raketti:\n\n— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää\nparemmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan\nse pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut.\nNyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän\ntöitään raataa.\n\nMiehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmää\nRiikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.\n\nJa kyllähän Riikka sanookin. Mikä on sanoessa, kun uskaltaa. Eiväthän\nhääviä linnaan vie, jos hänet vievät.\n\n— ... että kyllä pitää ihmisen olla jumalaton, vaikka on jumalinen\nolevinaan, kun ajaa toiset talvipakkaseen. Varmaankin sille\npiika-Iitalle tähän asuntoa laitetaan, koskapa kuuluu maha täysi olevan.\n\n— No, no, Riikka, koettaa Otto sovittaa. — Elä semmoisista asioista...\n\n—... Ollaan olevinaan uskovaisia, ja kuitenkin sisässä pitää pahahenki\npeliään.\n\nMiehet suoriutuivat kiireesti ulos. Eihän semmoista meteliä jaksanut\nkauan kuunnella.\n\n— Onpa suuta silläkin akalla, sanoi lautamies.\n\n— Milloinkapa heillä ei sitä liene, arveli Aatami.\n\n— On siitä kokemuksia. Ei niiden suuta tukkea mikään, kun oikeaan\nelementtiinsä pääsevät.\n\nMiehet taivalsivat äänettöminä pimeällä metsätiellä. Aatami oli\nkoettanut aloittaa keskustelua, mutta toinen oli sanonut poikkipuolisia\nsanoja Oton häätämisestä ja Aatami siitä kyllästynyt.\n\nNiinkuin ei hänellä olisi oikeus omansa kanssa tehdä mitä halusi,\nvaikka sata semmoista herraa kuin lautamiestä olisi vastaan sanomassa.\n\n\n\n\n22.\n\n\nOsasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui\nja ujelsi nurkissa.\n\nHarjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään\nvälttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.\n\nTuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi.\nJoulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi\nniinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa\nmuisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.\n\n— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo\näidiltään.\n\n— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun\nkotona jaksaa viettää kirkottakin.\n\nÄitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut,\nkun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa\npuheisiin.\n\nAapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin\noli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten\npieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli\npistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja\nasettanut sen Aapon pöydälle.\n\nEi puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo\nsytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin\nsyventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.\n\nMinkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa?\nSe kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin,\nkoskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.\n\nPortaissa kuului askeleita. Kukahan mahtoi näin myöhällä liikkua ja\nvielä tällaisella ilmalla, jouluiltana?\n\nOvesta astui sisään Liina, lumisena ja arkailevana.\n\n— Hyvää jouluiltaa!\n\nAapo samoin kuin hänen äitinsäkin hämmästyi sanattomaksi.\n\nTyttö kopisteli lunta vaatteistaan. Poskilla oli raikas puna, ja vaikka\nsilmäkulmassa pilkahteli veitikka, ei se kyennyt peittämään hänen\nhämilläoloaan.\n\n— Liina! Tällaisella ilmalla!\n\nTyttö nauroi.\n\n— Siellä on lunta polvea myöten metsäteilläkin... lähdin kävelemään,\nkun oli kotonakin ikävää.\n\nPainostava mieli hävisi pirtistä. Äiti kiirehti kahvia, tyttö esteli,\nhän muka vain hieman lämmittelee ja sitten lähtee kotiin, pistäytyi\nvain katsomaan, oliko kuusi laitettu.\n\nÄidin ja Aapon olisi pitänyt tietää, ettei tyttö olisi lähtenyt niin\nvain, ennenkuin olisi lepytellyt pojan, jonka oli luullut itselleen\nvihoittelevan.\n\n— Eihän niin kiirettä... Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin,\npuheli äiti hyvillään.\n\nAapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.\n\nTyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti,\nettä miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun\npojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.\n\n— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?\n\nTyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli\nse sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.\n\n— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla\nluoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta\nvaatteissasi, annas kun kopistelen...\n\nTyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.\n\nLunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan\nkädet tytön ympärille.\n\n— Minä sain sinut sittenkin... enkä päästäkään enää karkuun.\n\n— Enhän minä pyrikään... sinä sitävastoin...\n\nTytön vartalo oli jäntevä, mutta silti siinä oli hivelevää pehmeyttä.\nSuu oli tuores ja punainen. Kelpasipa pojan sitä suudella. Siinä työssä\ntunsi Aapo unohtavansa kaikki ikävät asiat. Ei mitään väliä, vaikka\nolisi muuttanut Lappiin, kun Liina vain oli mukana.\n\n— Ja nyt me laitamme kuusen yhdessä, sanoi Aapo. — Tästä tuli joulu\nsittenkin meille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusessa paloi enää vain muutama kynttilä, ja huoneessa oli lämmin,\npehmoinen hämärä. Aapo seisoi tyttönsä kanssa ikkunassa ulos katsellen.\nSiellä oli pyry jo lakannut, ja puolikuu valaisi sinertäviä hankia.\n\nOli puhuttu tulevaisuudesta. Keväällä Aapo rakentaa takalistolle talon\nja Liina tulee heti, kun tupa on valmis. Aapo raivaa koko kesän peltoa,\nja syksyllä saadaan jo ruista kylvöön uudismaahan. Koetetaan olla\nMarjamaata muistamatta.\n\n— Minun pitäisi lähteä kotiin, sanoi Liina.\n\n— Jos jäisitkin minun luokseni, ehdotteli Aapo. — Aamulla kyytisin\nsinut Puromäkeen.\n\n— Ja mitä äitisi siitä sanoisi, jos tänne jäisin?\n\n— Mitä se siitä... ei se pahaa ajattele.\n\nTyttö näytti miettivän. Ei oikein kävisi jääminenkään, mutta ei\nhennoisi lähteäkään.\n\n— Jos jään, niin äiti saattaa olla vihainen.\n\nTytön poskilla hymykuopat kupertuivat ja silmissä välähteli veitikka.\n\nPoika ei vaatinut, odotti vain.\n\nJos jään, niin nukun vaatteissani sinun vieressäsi. Suostutko siihen?\n\n— Toki minä suostun, kun vain jäät. Mutta sukkasi ja kenkäsi minä\nriisun, kun ovat varmaankin kastuneet. Saanko?\n\nTyttö istui sängyn laidalla, ja poika päästeli hänen sukkiaan. Kylläpä\nne olivatkin märät.\n\nOnpa sinulla iho kuin samettia.\n\n— Älä nyt!\n\nLiinan ääni helähti hellänä ja pehmoisena. Oli somaa nähdä pojan siinä\npuuhailevan reippaana ja iloisena. Olipa hyvä, että hän sai voitetuksi\nylpeytensä ja tuli Aapon luokse. Nyt ei saisi enää tulla mitään\nsellaista heidän väliinsä.\n\nTyttö oli väsynyt umpihankea kahlatessaan ja nukkui heti nuoreen\nonneensa, pää pojan käsivarrella.\n\nAapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena,\neivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli\nomaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui\nolevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka\nkohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.\n\nHuoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi\nsisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja\nvalaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten\nhuulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.\n\nKohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen\nhengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli\njouluyö.\n\n\n\n\n23.\n\n\nRinteen Otto valmisteli perheineen muuttoa mökistä, joka nyt oli\njätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä\noli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä\npäiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi\nhennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.\n\nMutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin\nlehti tuulessa.\n\nNiin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä\nja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät\nkelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.\n\nRiikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän\ntuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa\nsilmäkulmaan.\n\n— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää... koettaa Otto tyynnyttää.\n\n— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu... tässä on oltu nuoresta\nasti... puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty... Ei se ihme, jos\nvälistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.\n\n— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella\nvetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin\nolisi saanut olla paikoillaan.\n\n— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo\nkuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun\nkielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.\n\n— Sehän se minuakin peloitti.\n\nOtto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon\njoutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin\netevämmyyttään toisille.\n\n— No, ei itketä, Riikka... piru häntä suremaan... vielä se elämä\nmuuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi\nsaamaan omituisen olinpaikan.\n\nOtto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja\npainaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään\nkuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun\nsaisi purra hammasta ja kirota... kirota niin, että lahoisen mökin\nseinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.\n\n— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita\npenskoja vetää? kysyy Riikka.\n\n— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.\n\n— Höh... vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo\npennut juosta jälessä, edes alkumatkan.\n\nMitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin,\nmitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta\nhakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo,\nkyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä\nkauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.\n\nOtto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan\npudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera\ntunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.\n\nTuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. —\nPaleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla... ka, navetan ovi on\nauki.\n\nSiihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa\npois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan.\nEläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.\n\n— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu,\nkehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.\n\n— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle\nkesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja\nlähtökahvi jää saamatta.\n\n— Ka, enhän minä kun hyvällä... näitä housuja... ne on vielä hyvät\nhousut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin\nnaurahtaa.\n\nRiikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan.\nPitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.\n\n— ... tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun\nma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle...\npistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.\n\n— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta...\n\n— Vai kulta... sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet.\nOlisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin\nmustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen\nriittämään.\n\nLapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia\nsiinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha\nhänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä\nedes kunnolliseen ravintoon.\n\n— Kissan... sanonkoma mitä... kuonoosi.\n\nOton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää\nihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto...\n\n— Mitä se tuo nyt on?\n\n— Sitä, että ei lapsilla särvintä... eikä vaatteita... niin tämä\nkahvista. Ala joutua siitä!\n\nVähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset\ntiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä\nkoukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä,\nolallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana\nja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja\nvehkeet.\n\nIltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu\nkoira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee\nmuutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa\nhänellekin härnäillä:\n\n— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi\nollut, perr-setti.\n\nOtto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle\nolisi perheen majoituksesta puhuttava.\n\n— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne\nkaikki saa sopimaan?\n\nOton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä,\nettä lapsien paljoudesta sanotaan.\n\n— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa,\närähtää Otto.\n\n— No, no, eihän niin... enhän minä nyt sitäkään... pitää sovitella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on\nlapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.\n\n— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.\n\nUlkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja\nkivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot\nlamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.\n\nOtto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti\naralta kuin metsän otus.\n\n— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.\n\n— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. —\nIhan henkeä ahdistaa.\n\n— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.\n\n— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen\ntylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä.\nSysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa\nnäyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi\nOttokin haikean mielensä sulavan.\n\n\n\n\n24.\n\n\nTalvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun.\nMikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista\njokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja\ntunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa.\nHyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.\n\nElettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli\neläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.\n\n— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat\nisännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo\nkuin turilaat maan kimpussa.\n\nEi harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä,\njotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella.\nTaisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.\n\nEikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö\nmieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.\n\nNe maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen\nkäsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina\npäivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat\nahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus\nvapautuisivat heidän viljeltävikseen.\n\nVapautuisivatko?\n\nEi lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei\nkannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut\nmitään näkyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli\nkoettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa\ntuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa,\nmonessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa.\nUni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä\nmakeammaksi.\n\nLeena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi\nheille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.\n\nNyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä\npirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata\nlaastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät\npaljaita kinttujaan.\n\nMuuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen\nsiinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.\n\nMitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui\nsänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran\nkatoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman\ntautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan\nkangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin\njäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä\nja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.\n\nJa jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin\nalkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan\nniin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi\nja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin\nkun ei sanaa harjoittanut.\n\nJa olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut\nmuille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä,\nolisivat vain suutaan soittaneet kylillä.\n\nLoviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja\nkeittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään.\nKoville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät\nalkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee,\nvaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.\n\nPojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun\nisännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut\nenää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat\nluvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö\nolisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä,\nvanhasta ja vaivaisesta.\n\nJa sitten Riikkakin ärhenteli:\n\n— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu...\nharakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse\ntyönsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja\nmaat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi\nvallankumous tasaa rikkailta tavarat.\n\nRiikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten\nmuijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin\nmuijat.\n\n— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen... lihapössien... Pannaan\nvain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu\nja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi!\nSitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei\ntäältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!\n\nJopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:\n\n— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää\ntule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on,\nettä toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka\nrupeaman väli nälkää huutaa... niillä sitten mukamas uudet torpparilait\nja muut... sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä\nköyhä kostu ei niin pennin vertaa.\n\n— On se tuo Otto...\n\n— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä\nkesää, eikä sitä saa kuitenkaan.\n\n\n\n\n25.\n\n\nAapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä\ntakamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä\npiti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.\n\nEi ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettu\nJänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.\n\nOli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää\nrakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta\nAapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se\nkerran oli häneltä riistetty.\n\n— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena\nminulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.\n\nVaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo\nmonella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.\n\nLiina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun\nhän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta\nniin, että unohtui haikea mieli.\n\nNytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.\n\n— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon.\nMitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.\n\nOli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi\nkuormalle Liinan viereen.\n\n— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.\n\n— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on\nminullakin.\n\n— Mitäpä siitä kiireestä... tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja\npitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.\n\nHänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin\npaljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta\nvähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei\nvoisi tehdä.\n\n— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja\nja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.\n\n— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.\n\nTyttö nojasi häneen.\n\n— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei\ntarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.\n\n— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön\najatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.\n\n— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.\n\n— Voisinhan minä järjestää koko asian.\n\n— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen,\nettä toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.\n\n— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin.\nOnhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona\nrahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan\nestellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:\n\n— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki\nvalmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa,\nkun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa\nkaikki yhtä menoa.\n\n— Niinkö hän sanoo?\n\n— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.\n\nAapo näytti miettivän asiaa.\n\n— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä\nraivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille\nnäyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.\n\nTultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten\nkanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui\njärven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla\noli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia\npihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.\n\n— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.\n\n— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.\n\n— Ja sinä tyydyt tällaiseen?\n\n— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin\nsinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.\n\nTätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa\noli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä\npurkamatta.\n\nAapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.\n\nTuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli\nhän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.\n\nAapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti\nei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.\n\nÄiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.\n\n— Voi poika poloinen... koettaisit jättää ikävät mietteesi.\n\n— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi\nkorjailemaan valjaita.\n\n— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.\n\n— Eipä ei... ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan.\nOnhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.\n\n\n\n\n26.\n\n\nKevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut\npuihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.\n\nRinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin\nkiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun\nkello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.\n\nNiin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla\nsellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen,\nkuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.\n\nHän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.\n\nMikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka\nlauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä\nmökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä\npäässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi\nolla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla\nja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.\n\nMutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä\nolinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän\nnyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit\nkäymättä.\n\nEi jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän\nmennessään ja sanoo Riikalle:\n\n— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää\njohonkin kylään yöpyä.\n\nJalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan.\nEi tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla\nmoneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.\n\nSe olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä\nolinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa\naikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.\n\nSitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut\ntorppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin\nkevään tultua.\n\nJos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat\njoka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä\nyhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.\n\nJa pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin,\nkiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia\nja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.\n\nSitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia,\nvaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat\nkunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.\n\nVäsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua\nlepäämään.\n\nKylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs\ntyönsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi\noma mökki ja lehmä.\n\nRinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi,\nheltyi Otto vanhoihin muistoihin.\n\nTuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön.\nSilloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskas\naura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näette\nOton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.\n\nSiitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun\nisäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon\npeltoja aurailisi.\n\nJäi saamatta torpat ja muut.\n\nOlipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se\noli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet\nsaunavastat.\n\nSiinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää\nkasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja\nkiuas särkynyt.\n\nJopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli\nlehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.\n\nTuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että\nlammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä\nonkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut\nja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen\nhuonouttaan.\n\nKovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat\novat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.\n\nJos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?\n\nOtto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä\nja kuunnella rastaan laulua.\n\nKovinpa se nyt...\n\nOtto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi\ntulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä\nväliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.\n\nOtto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan\nhetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee\nkaikesta eroon.\n\nRiikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi\nsaanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.\n\nJää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta... tällaisen\nehtoollisesta taida olla niin väliäkään... maattoman... Ja kun hän\nei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi\npyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai\nhänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä... jos olisi ollut\ntorpanmies, niin... saisivat nyt edes pojat omaa maata.\n\nSamenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven,\njoka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen\nvyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa\nlämpiämään, vaikka on lauantai.\n\nHän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen\nlepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee\nlehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee\nkartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin\njo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto\nlainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan\ntullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat\nvielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut\nantaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja\nkunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan\nporraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat\nraatajia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa.\nOtto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.\n\n\n\n\n27.\n\n\nKorpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen\nkangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No\nse nyt on ihme, ettet sinä...» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies\nkellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.\n\nAapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla\nkasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo\npohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi\nhoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.\n\nAukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt\nAapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa.\nNyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan\nantautua pellon raivaukseen.\n\nAapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista.\nKyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon.\nVaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin\nniin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa\nvaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.\n\nHän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä\nsaatava alkuun.\n\nMoni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan\ntiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi\ntehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.\n\nEihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka\npainavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka\noli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat\nmoninkertaisiksi.\n\nVoimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi\nheikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.\n\nSe oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten\nalussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.\n\nMutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä\nkyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet\nkorjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.\n\n— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.\n\nAapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä\ntarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta.\nPeltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina\nöinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.\n\nAapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo\nruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää\npeltoaitaukseen.\n\nPihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen\nnuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina\nsiinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.\n\n— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman\nkoristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.\n\nMutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi\nhäntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva\nsiinä pihakivellä seistessään.\n\n— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.\n\nTyömyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti\nja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon\napumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:\n\n— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään...\nnuoleminen.\n\nLiina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.\n\n— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.\n\n— Tuskinpahan... ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon\nkanssa... semmoinen suurisuinen... toista se onkin napsutella\ntuommoista mansikkasuuta.\n\nJoel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.\n\n— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina\nleikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.\n\n— Olipa niinkin... älä sinä naura siinä... ei se suu ollut silloin\nmällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.\n\nMiehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen\nja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui\nsuopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan.\nTynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli\nyksitoikkoista säveltään.\n\n— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän\nmällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja,\npitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi\nniitä ei tarvinnut haeskella.\n\nAapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä\nkodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen\nsilmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten\nraunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä.\nPihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.\n\nAapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä\nmietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.\n\n— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi\nJoel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten\ntoisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista\nasuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat\nkerta kaikkiaan maksetuksi.\n\nTaisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka\nmäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen.\nMiks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa,\nvaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.\n\n— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo\ntunnustellakseen miehen mielialoja.\n\nJoel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.\n\n— Piruako mä semmoisella tilkulla... kun ajavat pois tönöstä, niin\najakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki\nhalulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole\npuutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan\npoika... Sillä tuntuukin olevan halu maahan.\n\n— Niinkö Joel luulee?\n\n— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.\n\nMiehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti\nkysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli\ntielle.\n\n— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti\nmenemään metsään.\n\n— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?\n\n— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.\n\nEikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla.\nLaitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut\ntiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel\nhämmenteli sitä muhoillen.\n\n— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi\nkeittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin,\nniin ei puhuta mitään.\n\n— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään.\nOlihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että\nuskalsi tulla hänen alueelleen?\n\n— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. —\nTulehan katsomaan.\n\nJoel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä?\nEikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?\n\n— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.\n\n— Ja että se piru uskalsi tulla!\n\nAapo löi vanteet poikki kirveellään, ja tahmea neste levisi maahan.\n\n— Älä hitossa! Sehän olisi pitänyt antaa lehmille... jumalan viljaa...\nvoi turkanen!\n\nVihan vimmassa silpoi Aapo laudatkin kappaleiksi ja potkaisi padan\nkumoon. Kirkas neste oli jo alkanut valua torvesta.\n\n— Ka... nyt teit tyhmyyden. Olisi viety pata ja sammio Hentulle\nitselleen, sanoi Joel. — Se olisi ollut sille kova paikka.\n\n— Siitä se vähät olisi välittänyt.\n\nAapo kolhi vielä padankin pieniksi kappaleiksi kirvespohjalla.\n\nMiehet poistuivat, Aapolla kainalossaan lauta, jossa oli Hentun\nnimimerkki. Siinä se oli. Irtolaisia ja yhteiskunnan hylkiöitä\nsyytettiin tästäkin paheesta, ja kuitenkin olivat viljojen kasvattajat\nja parempiosaiset pääsyyllisiä. Aapo tuli tästä sanoneeksi Joelillekin.\n\n— Kukapa heistä, hylkymiehistä, tehtävään rupeaisi, jos sillä ei olisi\nisoisten kannatusta, virkkoi hänkin. — Irtolaisten syynä se on saanut\nmennä tähän asti, vaikka tietensä ovat viljat antaneet ja tuotteet\nkäyttäneet. Siinäkin on yksi vikasolmu tässä yhteiskunnassa. Kunhan\ntulee vielä toinen aika...\n\nJoel keskeytti ja jäi miettimään.\n\n— Niin mitä? kysyi Aapo.\n\n— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat\ntulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan\nvalmistaa.\n\n— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.\n\nMiehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon\nmielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun\nhän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena\nhäärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois\npainavat mietteensä.\n\nMitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin\nyhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.\n\n— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.\n\n— Eihän niitä täällä... jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta\nnoutamaan?\n\nAapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.\n\n— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman\nepäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät\nsaunaan.\n\nTakaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin\ntalossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa\nsatojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan\njälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja\npellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät\nhuumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota\nturhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli\nsatakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä\nsävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin\nvihelteli kuovi rämeessä.\n\nAapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä,\nhengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee\nsitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee\nsaunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.\n\n— Miks'et mene syömään? Vai odotatko minua... minäkään en ole vielä\nsyönyt, sanoo hän Aapolle mennessään.\n\n— Minä odotan tässä sinua.\n\nLiina alkaa riisuutua saunan edessä sileällä nurmella. Aapo on\nhyvillään, että saunan edessä on niin sileä kaunis nurmi, jossa on\nnuoren naisen hyvä riisua vaatteensa. Koivu on vielä saunan nurkalla,\nja sen riippuvat lehvät melkein hipovat Liinan hiuksia.\n\nLiina heittää hameensa reippaalla liikkeellä menemään. Paidan olkanapit\naukenevat, ja pyöreät olkapäät paljastuvat. Niitä muistaa Aapo joskus\nsuudelleensa pyhän riemun vallassa. Paita putoaa kokonaan nurmelle,\nja Liina seisoo siinä nuoressa kauneudessaan. Kuulakka valo väreilee\nhänen punertavalla ihollaan, ja Aapo tuntee, ettei sillä hetkellä voisi\nhäneen kädelläänkään koskea. Täällä korvessa on kaikki samaa luontoa.\nRiisutaan pihamaalla ja juostaan saunaan alasti. Kun Liina tekee sen,\non siinä kuin jotain pyhää, sykäyttävää riemua, ja tuntee miten suuri\nvoima kohottaa rintaa.\n\n— Siinähän sinä vielä istut. Tule nyt pian aterialle, sitten mennään\nHarjamaahan.\n\nLiinan posket ja täyteläiset käsivarret ovat tulleet saunassa vielä\nkauniimmin punertaviksi, ja Aapo sivelee kädellään hänen kimmoista\nihoaan.\n\n— Sinä olet... niin...\n\nAapo koettaa etsiä sanoja, mutta ei löydä. Liina vain hymyilee kaunista\nhymyään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienissä tuvissa tien varrella jo nukuttiin, kun Aapo vaimonsa kanssa\nvaelteli Harjamaahan.\n\nSiinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha\npäivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan,\nkivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita.\nTalo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies\nniin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita\ntoisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää,\njota riipi talojen niityistä.\n\nJa tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka\njoskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan\nkannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri\nperhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan.\nMiestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa\nuutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan\nköyhäinhoitolaan yksi koppi.\n\n— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät\ntuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi\njuhannusyönä.\n\n— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.\n\n— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme\nhehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa.\nMies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei\nkasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä\non kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.\n\n— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää\nkatsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.\n\n— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.\n\nKuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot\nkalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä\ntanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.\n\n— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo\nLiinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia,\nja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena,\nja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.\n\n— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa,\nsanoi Liina.\n\n— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät\novat kuin hyvin hoidettuja puistoja.\n\nJänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he\nviljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho,\njoka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko\noli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.\n\n— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden\ntöittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa\nsaaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?\n\n— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.\n\n— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie\nomistajan tarmoa.\n\nKun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli.\nMitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?\n\nSiinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat\nlehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui\npihlajankukilta.\n\nAapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes\nrakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja\nantoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne,\njossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.\n\nAapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä\npeltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne\noli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut.\nHeinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan\nsiihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.\n\nSydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.\n\nJääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei\nkajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa\nheinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle\nkiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina\ntulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.\n\n— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä,\nsanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.\n\n— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän... niin kaunista kuin täällä aina oli.\n\n— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää\nniinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki\nliikuttaa.\n\nLiinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.\n\n— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.\n\n— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika,\nennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä\nsinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko\nHentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?\n\nHän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.\n\nLiinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.\n\n— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme\nomillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä\nmeille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei\noteta korttakaan.\n\nVaikealta tuntui Aaposta lähtö paluumatkalle, mutta Liina veti häntä\nkädestä, kainalossaan kimppu pihlajan kukkivia oksia.\n\n— Minunkin pitäisi ottaa niitä.\n\nHellävaroen taitteli Aapo muutamia oksia pihlajista ja painoi sitten\npäättävästi hatun silmilleen.\n\n— Tule, mennään. Kohta nousee aurinko ja minä ajattelin olla sen nousua\nkatsomassa sen korpiasunnon rannalla sinun kanssasi.\n\n— Älä sano asunnon, vaan kodin, sillä se siitä täytyy tulla meille\nvarmasti, sanoi Liina.\n\n— Niin, sinun avullasi, ei muuten.\n\nKun he pääsivät kotipihaansa, nousi aurinko.\n\n— Nyt emme ennättäneetkään rannalle, sanoi Aapo.\n\n— Kaunistahan on tässäkin, katso vain ympärillesi.\n\nTuhansien lintujen viserrys helisi heidän ympärillään. Aapo tunsi\npovestaan häviävän kaiken jäykän ja jäätävän. Liinan avulla hän\ntodellakin tahtoi tehdä tästä kukoistavan kodin. Olihan se vielä kerran\nniin monen muun tehtävä koskemattomaan metsään, kun maat vapautuisivat\nviljelykselle.\n\nLiina hymyili jo siinä pihlajankukkiensa ympäröimänä ja kurotti\nhuulensa suudeltaviksi. Aapo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tunsi\nsurujensa haihtuvan nuoren onnensa täyteläisyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuvituuli heräsi lehdossa ja lähti kulkemaan yli soiden ja asumattomain\nahojen, jotka odottivat vapauttajiaan.\n\n\n\n"]