Tällaisinakin aikoina
Sigrid Boo (1898–1953)
Humoristinen romaani seitsenlapsisesta perheestä, jonka jäsenet edustavat eri sukupolvia ja poliittisia suuntauksia. Tarina tarkastelee optimismin ja romantiikan merkitystä taloudellisesti niukkoina aikoina nuoren naisen näkökulmasta.
Sigrid Boon 'Tällaisinakin aikoina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2948. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.a
TÄLLAISINAKIN AIKOINA...
Kirj.
Sigrid Boo
Suomennos
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
I luku.
Minun vanhempieni on täytynyt joskus olla suuria optimisteja. Tarkoitan sitä tosiseikkaa, että he ovat hankkineet maailmaan seitsemän lasta, siitä huolimatta, että isällä on ollut, on ja aina tulee olemaan vain niukka valtionpalkka.
Itse he eivät tosin katso asiaa tältä kannalta. He eivät halua kuulla puhuttavankaan rohkeudesta tässä yhteydessä. Äiti suorastaan kieltää meitä puhumasta sillä tavalla. Einar, joka on sekä vanhin että kiltein meistä, vilkuttaa silloin silmiään, saadakseen meidät vaikenemaan toistaiseksi, mutta Aksel, joka lukee ensimmäistä vuotta lääketieteenkandidaattiaan ja rakastaa puhua asiallisesti vaarallisista asioista — hyvänen aika, onhan hän toki medisiinari! — seuraa harvoin muuta pesuetta, ennen kuin se on aivan välttämätöntä.
— Ota se rauhallisesti, äiti, hän sanoo viilein lääkäri-ilmein, — Minä lasken teidän ennenkuulumattoman optimisminne sen syyksi, että maailmassa oli ennen paremmat ajat.
Rohkeutta — varsinkin moraalista rohkeutta — on sentään vielä vähän minun vanhemmissani. Keskustellessaan lastensa kanssa puolustavat he omia näkökohtiaan voimakkaasti. Mutta optimismista ei, ikävä kyllä, ole enää paljonkaan tietoa. Ei tarvita muuta, kuin että joku meistä pistää ohuet silkkisukat jalkaansa, kun jo saamme odottaa pahinta. Pelkään, ettei kulu päivääkään, ilman että he saavat päivitellä niitä kauheita aikoja, joita nyt elämme. Ystävättärelläni Monalla, jolla on kolmet uudenaikaiset vanhemmat, on monessa suhteessa helpommat päivät kuin minulla, joka omistan vain yhden ainoan parin ja senkin sitä vanhanaikaista lajia.
Ei ole suinkaan erikoisen rauhallista kodissa, jossa seitsemällä lapsella — joista toiset ovat täysikasvuisia, toiset puolikasvuisia, toiset alaikäisiä — on hyvin voimakkaat ja selväpiirteiset käsitykset kaikesta taivaan ja maan välillä. Kaikki poliittiset suunnat ovat edustettuina perheessä. Isä on edelleenkin radikaali, mutta käy hivenen verran maltillisemmaksi vuosi vuodelta. Einar on synnynnäinen konservatiivi, kun sen sijaan Aksel kuuluu akateemiseen klikkiin, joka leikkii vasemmistoa ja alituisesti vetää esiin elämän pimeitä puolia. Me naiset jakaudumme muihin jäljellä oleviin puolueisiin. Niin että vaalien aikaan meillä on hyvin vilkasta. Silloin ei äiti ehdi muuta kuin juosta huoneesta toiseen ja muistuttaa, että talossa asuu ihmisiä ensimmäisessä ja kolmannessakin kerroksessa.
Akselin on onnistunut säikäyttää sekä sedät että tädit sopimattomilla puheillaan. Hän sanoo itseään isänmaattomaksi ja muuta samaan tapaan. Mutta jos tädit ja sedät vain haluaisivat mennä jalkapallokilpailuihin — mieluummin maaotteluihin — ja näkisivät hänet kun orkesteri soittaa "Ja, vi elsker", niin varmasti rauhoittuisivat. Silloin hän riuhtaisee hatun päästään ja seisoo kuin kynttilä, loistaen jalkapallo- ja isänmaaninnostusta, ja jos joukossa joku ei osoita tarpeellista kunnioitusta, uskaltaa hän antaa tälle sapekkaan muistutuksen: "Hattu päästä, senkin lurjus, ja helkkarin äkkiä!"
Muuten on perheessämme rakkaus alkanut voittaa sekä politiikan että yhteiskunnalliset kysymykset. Ensin meni Einar päästään pyörälle ja kihloihin, ja sitten seurasi Randi hyvää esimerkkiä. Nykyjään meillä ei enää sunnuntaisin ja iltaisin voi liikkua koputtelematta oviin, jotta pariskunnilla on aikaa siirtyä vähän edemmäksi toisistaan. Ja jos vahingossa joutuu sohvan tai nojatuolin lähettyville, kuulee niistä seuraavanlaisen keskustelun:
— Kuinka paljon sinä rakastat minua?
— Aivan äärettömästi —
— Ei, älä narraa!
— Se on ihan totta.
— Eipä.
— Onpa.
— Niin mutta kuinka paljon?
— Kauhean paljon.
— Rakastatko ketään niin paljon kuin minua?
— En ketään koko maailmassa.
— Oletko sinä koskaan ennenkään pitänyt kenestäkään niin paljon?
— En kenestäkään.
Ja tällä tavalla loppumattomiin. Luultavasti se kaksinpuhelu polveutuu aina Aatamin ja Eevan ajoilta. Kaikista opinkappaleista on järkkymättömin se, että rakkaus hulluttaa ihmiset. Olen kokenut senkin, että olen nähnyt Einarin mittaavan pitkillä käsivarsillaan niin pitkälle kuin on voinut, todistaakseen rakastetulleen valtavaa rakkauttaan, ja Einar on sentään muuten oikein viisas poika, melkein liiankin kuiva arkioloissa.
Aksel ja minä olimme äskettäin tunturiretkellä molempien kihlattujen parien kanssa, mutta sitä emme toiste tee ensihädässä, emme ainakaan ennen kuin he ovat olleet naimisissa edes muutamia vuosia. Niin pian kuin Einarin morsian aikoikin ottaa käsiinsä tiskirievun, ryntäsi Einar hänen luokseen hellyydestä vääntynein kasvoin: — Sinä et saa väsyttää itseäsi! Istu toki ja lepää! Ja kun Randi, minun säihkyvien silmieni pakottamana, heikosti yritti auttaa ruoanlaitossa, oli hänen sulhasensa kohta paikalla rukoilemassa, ettei hän rasittaisi itseään. — Lepää sinä sen sijaan, rakkaani! Kukaan ei huomauttanut Akselille ja minulle, että mekin lepäisimme, niin että ties kuinka olisi käynyt, ellemme itse olisi huolehtineet siitä.
Kun piti hakea vettä, tuli sama hätäkkä. Me kaksi kihlaamatonta kiukuttelimme enemmän kuin oikeastaan olisi ollut terveellistä. Lopuksi emme enää jaksaneet kuunnella tätä lirkutusta, vaan teimme ilman muuta kaiken työn. Mutta sittenkin meidän piti kuunnella kihlattujen molemminpuolisia vakuutuksia, että he olivat kantaneet kaikki tunturiretken vaivat ja vastukset. Koetin parantaa suuttumustani noudattamalla Couén metodia. Menin yksinäisyyteen teltan taakse ja sanoin viisikymmentä kertaa peräkkäin: Ihminen, älä suutu! Se helpotti aika lailla. Neuvoin Akselille konstin, mutta hän vastasi lyhyesti: Roskaa!
Jokapäiväisessäkin elämässä vallitsi eräänlainen vastakohtaisuus parien ja irtolaisten välillä. Parit näet kiertelivät huoneita ja loivat vähän tarkoittavaisia silmäyksiä niihin vaivaisiin antiikkihuonekaluihin, joita meillä on. Aksel, Solveig ja minä onneksi huomasimme vaaran. Ellemme ajoissa pitäisi vaaria vanhempiemme kodista, pistäisivät ne kaikessa hiljaisuudessa pussiinsa empiresohvan ja mahonkilipaston ja jättäisivät meidät istumaan plyyshihuonekaluille, jotka ovat kauhukaudelta.
Einar on insinööri, toisin sanoen, valmistunut insinööriksi. Toistaiseksi hän on saanut pienen homman sähkömiehenä, mutta hän elää toivossa. Randi on pikakirjoittaja, mutta hän ja hänen Fredrikinsä tuumivat ankarasti naimisiinmenoa, viitaten vanhaan lauseparteen, että kaksi elää halvemmalla kuin yksi — jonkinlaista korkeampaa matematiikkaa, jota vain rakastuneet kykenevät ymmärtämään. Randin täytyy paeta vanhemman sukupolven turviin saadakseen tukea kihlausromantiikalleen. Äiti tosin siksi usein kuulee, mitä kodin talous merkitsee, ettei hän unohda sitä puolta, mutta hän yhtyy samaan virteen, kun Randi puhuu "kodin perustamisesta", ja nimittää hengessä näkemäänsä kahta huonetta "meidän pieneksi, lämpöiseksi pesäksemme."
Aksel taas, kuten sanottu, pröystäilee medisiinarin arvollaan. Mutta elämän pimeitä puolia on se, että hänen taskurahansa ovat perin niukat. Sentähden tapahtuu, että hän sallii joskus arvokkuutensa mennä, esimerkiksi silloin, kun hänen täytyy neuvotella enemmän tai vähemmän itsensäelättävien sisariensa kanssa itselleen ja naiselleen tarvittavasta apurahasta elokuviin. Kiitoksia paljon, hän sanoo melkoisen nöyrästi, onnistuessaan suurella vaivalla kiristämään meiltä viiskymppisen. Mutta pilettiluukulla tai kahvilapöydän ääressä hän vetää sen esiin aivan kuin hukkuisi rahan paljouteen. Olen itse nähnyt sen ja nauranut.
Solveig on ilmetty äitinsä, Hän hoitaa taloutta, ja kaikilla talousihmisillä on pieni, viaton taipumus näytellä marttyyriä. Hänen puhtaat enkelinkasvonsa sopivat erinomaisesti tähän osaan. Hän on kalpea ja hento, me muut taas olemme rotevia ja punaposkisia, aivan liiankin rotevia ja aivan liian punaposkisia. Kaikki sanovat Solveigia kiltiksi ja vaatimattomaksi, paitsi hänen siskonsa, jotka tietävät, että hän on nerokkaalla tavalla juonikas.
Olettakaamme esimerkiksi, että Solveig haluaisi saada uuden kevättakin. Hän ei suinkaan rupea sitä kärkkymään, kuten me muut. Ei, hän odottaa kärsivällisesti, kunnes on oikea hetki käsillä. Hänen päähänsä ei pälkähdä edes henkeänsä vetää, kun äiti on väsynyt tai kun on läsnä muita, jotka saattaisivat häiritä keskustelun luonnollista kulkua. Mutta jonakin iltahetkenä, kun hän ja äiti istuvat kahden jossakin kotoisessa hommassa, hän sanoo tuolla erikoisen kodikkaalla tavallaan: — Kuule, äiti, on oikein ihanaa, ettei tänä vuonna tarvitse ostaa minulle uutta takkia. Olen katsellut vanhaani ja jos saan Finan korjaamaan kauluksen ja hihat, voin hyvin käyttää sitä vielä hetken aikaa.
Se on juuri sitä sankarillista vaatimattomuutta, jota isä ja äiti eivät voi vastustaa.
— Ei, kyllä meidän täytyy koettaa hankkia sinulle uusi, sanoo äiti.
— Enhän minä tarvitse, sanoo Solveig. — Minähän käyn niin harvoin ulkona.
Solveig käy ulkona aivan yhtä paljon kuin me muutkin, mutta äidin on niin vaikeata kuulla, ettei hän käy, ja hänet valtaa halu ilahduttaa tyttöään.
— Saat mennä räätäli Hagenin luo ja tilata uuden, sanoo hän. — Ei sentään uskalla antaa Finan ryhtyä päällysvaatteisiin.
— Mutta, äiti! huudahtaa Solveig. — Räätäli Hagenhan on niin kauhean kallis.
— Niin, kallis hän on, myöntää äiti huoaten. — Mutta se kannattaa kuitenkin ajan pitkään.
— Niin, kyllä kai se kannattaa, sanoo Solveig vastahakoisesti ja on päässyt juuri siihen, mihin on itse halunnut.
Per on kuudes ja tällä hetkellä siinä iässä, jolloin useimmat pojat syvästi häpeävät sitä, että heillä on vanhemmat ja sisaruksia, puhumattakaan siitä, että näyttäytyisivät julkisesti heidän seurassaan. Hänellä on äänenmurros, ja jokainen ääni hänen suustaan on kuin kaksoisvetäisy virittämättömästä viulusta. Ulkona hän on aina kymmenkunnan samanikäisen ja samanmielisen toverinsa seurassa. He näyttävät erikoisesti suosivan aidanvieruja ja porttikäytäviä, ja ne lausunnot, joita tässä piirissä annetaan, tuskin sopivat yleisön kuultaviksi.
Tulla on hännänhuippu. Kun hän tuli maailmaan, eivät hänen vanhemmat sisarensa erikoisemmin ihastuneesti toivottaneet häntä tervetulleeksi, sillä nämä olivat jo puolikasvuisia ja hyvin tiesivät, että perheessä odotettiin niin sanottua "iloista tapahtumaa". Olimme raivoissamme siitä, että tällaista saattoi meille tapahtua, ja langetimme kovia sanoja vanhemmistamme. Mutta sinä hetkenä, jona näimme tuon pienen, ruusunpunaisen, nukkuvan olennon vaunuissaan, muuttuivat tunteemme. Tyytymättömyys vaihtui kohta rajattomaksi iloksi ja ylpeydeksi.
Suurimpia ilojamme on nyt, päästyämme kehittyneeseen ikään, muistella lapsuusajan kolttosia ja kommelluksia. Kaikkein hauskinta on meillä silloin, kun vedämme muistojemme kätköistä esiin omia tyhmyyksiämme vuosien varsilta. Itsekurikin osalle joutuu niitä lukemattomia. Vanhempamme eivät luonnollisestikaan jää osattomiksi.
— Niin, naurakaa te vain, sanoo äiti, eikä oikein tiedä loukkaantuisiko vai ei. — Noin halpaa huvia kyllä suon teille mielelläni.
Halpaa — se on tavallisin sana meidän talossamme.
Olen niin kyllästynyt siihen, ettei ole varaa ostaa tavaroita: aivan kuollakseni kyllästynyt. Polvenkorkuisesta asti olen tottunut pitämään lieventävänä asianhaarana sitä, että olemme "valtion virkamiehiä". Olen kuulevinani äidin iankaikkisen: — Mutta tietäähän sen, valtion palkoilla ei... Ja vieraitten vastaavan: — Niin, mutta kun sentään on eläke...
Sisarukseni panettelevat, että olen tuijottanut itseni sokeaksi raha-asioihin. Ehkäpä, mutta mitä muutakaan voi tällaisina aikoina? Maailma on tulvillaan ihmeellisiä asioita, mutta useimmat niistä ovat yhtä saavuttamattomia kuin ihanuudet puodinikkunain takana. Saan varmastikin ikäni seisoa nenä ruudussa kiinni, en saa koskaan nähdä mitään, en oppia mitään, en kokea mitään. Kaipaan kauniita vaatteita, kauniita tavaroita, kaunista ympäristöä — kauneutta. — Mitä sinä sanoit? kysyy perhe. — Sano se sana uudestaan, jos kehtaat! Olen rohkea ja toistan urhoollisesti ja selvästi sanan kauneus. Eri tylsää, he sanovat. Eri idioottimaista!
Nyt vain tähystelen ja pidän varani iskeäkseni hyvään tilaisuuteen. Ei tosin voi suurestikaan toivoa, että löytäisin sen konttorielämästä. Ajat ovat olleet huonot aina siitä saakka, kuin minä ilmestyin markkinoille, ja urani on toistaiseksi ollut tällainen: ylioppilastutkinnon jälkeen puolitoista vuotta työttömänä, sitten jonkinlainen hienomman juoksutytön paikka viidenkymmenen kruunun palkalla, sitten jälleen työttömänä, koska liike teki vararikon, sitten konttoripaikka Shipping Co:ssa sadan kruunun kuukausipalkalla.
— Sinä edistyt! riemuitsevat veljeni. — Jos menet eteenpäin tätä vauhtia, ansaitset varmasti itse leipäsi ennen kuin olet viidenkymmenen vanha!
Asumme vanhanaikaisessa huoneistossa, missä pitkä, pimeä käytävä toimii päävaltimona.
Porraskäytävä on kamala. Rapatut seinät, jotka seuraavat portaitten kiertelemistä, on koristettu punaisenvihreillä ulpukoilla ja haikaroilla. Se on mahdollisesti ollut hienokin joskus viime vuosisadalla, nyt se vain korostaa talon raihnaisuutta. Pyytelemme aina anteeksi vierailtamme ja kerromme, että talonomistaja on luvannut tehdä korjauksia lähitulevaisuudessa. Hän onkin, sivumennen sanoen, luvannut jo kymmenen vuotta. Vieraat näyttävät viatonta naamaa ja sanovat joko: "Hyvä ystävä, en lainkaan huomannut koko porraskäytävää"; tai sitten: "Hyvä ystävä, ei täällä ole sen kummempaa kuin muuallakaan." Kaikkien mielestä on oikein ihme, että yhdeksänhenkisellä perheellä on lainkaan asuntoa. Äiti käyttää silloin tilaisuutta, näyttää loukkaantuneelta ja sanoo: "Niin, saattaisi tosiaankin luulla, että on rikos saada lapsia." Johon pojat ja tyttäret vastaavat kuorossa: "Äsh, älä ota sitä niin juhlallisesti!"
Lukuunottamatta huonekalujen kuluneisuutta ja uusia sänkyjä ja kaappeja on koti sellainen, millaiseksi vuosisadan vaihteessa ja valtion leivissä oleva pariskunta sen perusti — pariskunta, joka oli ollut kihloissa seitsemän tai kymmenen vuotta ja osti säästöillään pianon ja huonekalut. Ruokasalissa tammea ja sorvatuita jalkoja, salissa korkeaselkäiset pähkinäpuiset tuolit, jossa on punaista plyyshiä ja nyöritupsuja, kahdeksankulmainen pöytä ja kristallikruunu. Tämä viimeksimainittu on jälleen tullut uudenaikaiseksi, ja nyt, haukuttuamme sitä vuosikausia, keksimme siitä alinomaa kauniita yksityiskohtia. Viuhkapalmu on kuollut peittelemättömäksi iloksemme. Matto on arveluttavasti kulunut peilin edestä, ja äidin täytyy joka päivä esittää lapsilleen pyyntö, että he peilaisivat jossakin muualla. Tämä ei auta, mikä johtuu siitä, että salin peilistä näkee itsensä kokonaan.
Se etu meidän huoneistamme on, että ne eivät ole liian hienoja arkikäyttöön. Toista on naineiden ystävättärieni luona. Monankin luona on niin kiilloitettua ja lakeerattua, ettei uskalla liikkua, ja jos vieraat, siinä talossa syövät appelsiinia, istuu isäntäväki rätti kourassa ja hyökkää pyyhkimään mahdollisen mehuläiskän pöydältä.
Kun isä ja äiti joskus harvoin ovat yht'aikaa poissa, kehittyy meissä kotiin jääneissä kiihkeä toimintahalu, jonka tarkoituksena on tehdä koti uudenaikaiseksi käytettävissä olevin välinein. Lahjoitamme pois ruukkukasveja, asetamme huonekalut suoraan, vaikka ne ennen olivat kulmittain, ripustamme taulut alemmaksi, pistämme piiloon uusihopeiset ja messinkiset astiat, joita ihmiset ennen maailmassa lahjoittelivat toisilleen, mutta joita ei enää koskaan käytetä, ja muuttelemme muutakin. Vanhempaimme kotiintulo sujuu joka kerta samalla tavalla: äiti vaipuu tuoliin ja valittaa surkealla äänellä, ettei hän tunne olevansa omassa kodissaan, minkä jälkeen me itsepintaisesti muistutamme hänelle, että hän on parantumaton tottumustensa orja, ja isä murisee: — Muistakaa, kenelle puhutte!
Me asumme kulmatalossa ja aika suuri vahinko on, että portti johtaa vähemmän hienolle näistä kahdesta kadusta, ja että osoite on sen mukaan. Mitä sitten auttaa, että meillä on lehmus salin ikkunan ulkopuolella ja että näemme tunturin ja sinisiä vaaroja makuuhuoneen ikkunasta, jos vain pistää päänsä pari metriä ulkopuolelle?
II luku.
Shipping Co. on sanonut irti henkilökuntaansa säästäväisyyssyistä — tai liikkeen uudelleenjärjestämisen takia, kuten todistuksessa kauniisti sanottiin.
— On vaikeata olla nuori tällaisina aikoina, sanoi konttoripäällikkö, kun olin hyvästelemässä.
Ei ollut tarkoitukseni olla hävytön, mutta suustani pääsi: — Jos olisin saanut kruunun joka kerta, kun tuon olen kuullut, olisi minulla jo sievä omaisuus säästössä. Mutta ikävä kyllä, ei kukaan ole tarjonnut minulle tällaista sivuansiota.
— Ei, tällaisina aikoina, vastasi konttoripäällikkö koneellisesti.
Hyvin arvokkaasti huomautin, että olisi aika hauska tietää, onko koskaan ollutkaan hyviä aikoja. Jotkut väittävät, että on ollut, mutta se kai on vain tyhjää kerskumista.
Konttoripäällikkö katsoi itkuisen-lempeästi minuun.
— Oli kerran aika, jota sanottiin jobbariajaksi, hyvä neiti. Siitä on noin viisi, kuusitoista vuotta. Mutta minusta tuntuu, että siitä on jo tuhat vuotta.
Menin paikalleni ja aloin kääntää kokoon työtakkiani. Kassanhoitaja, joka oli vanha työntekijä ja jota ei oltu sanottu irti, yritti kaikin tavoin olla rohkaiseva.
— Ajatelkaa, nythän teillä on aikaa juosta Karl Johankadulla niin paljon kuin haluatte, sanoi hän näytellen kateellista.
Hän tarkoitti tietenkin hyvää, mutta mainitsi tuon Karl Johanin tavalla, joka muistutti sitä metodia, jota käytetään pikkuvauvoille, kun nämä huutavat, nimittäin, että annetaan jonkin kirkkaan esineen roikkua lapsen nenän edessä, jotta hänen huomionsa kiintyisi siihen. Oli jo aika näyttää hänelle, että hänen edessään oli vakava, ajatteleva ihminen.
— Me, jotka olemme nyt nuoria, kuulumme tosiasiallisesti hyödyttömään sukupolveen, sanoin synkästi.
Kassanhoitaja melkein loukkaantui. — Noin ette saa puhua, senhän toki ymmärrätte.
Läksin kotiin pitkin askelin, niin että lika roiskui, sillä "mene kun mentävä on", sanoo vanha sananlasku, eikä minulla ollut edes varaakaan ajaa raitiovaunussa. Oli petollisen keväinen helmikuun päivä, taivas oli sininen ja aurinko kirkas ja katuojissa lirisi viheriä jäävesi. Linnanmäellä sivuutin Akselin, joka vilkkaasti keskusteli pienen laihan tyttölapsen kanssa. — Äsh, Mörk, älä ole hullu! kuulin tytön sanovan. — Tällaisena päivänä ei tee mieli muuta kuin matkustaa.
Perheen nuorin seisoi porttikäytävässä odotellen kotiinpalaavia sisaruksia. Hän näytti hullunkuriselta paksuine, keltaisine silmälaseineen, tummanpunaisine poskineen ja suurine luureunaisine silmälaseineen. Silmälasit ovat kotoisin verraten myöhäiseltä ajalta. Hän ei olisi tarvinnut niitä muuten kuin koulussa, mutta Tullan mielestä se oli kauhean hienoa ja hän käytti laseja kaiket päivät. Ja hyvällä tuloksella. Tulla ei tietenkään huomannut mitään yhteyttä silmälasien ja niitten makeisten välillä, joita hän sai kilteiltä tädeiltä, mutta tietysti ihmisiä liikuttaa aina anteliaisuuteen saakka tuollaiset silmälasien rumentamat lapsenkasvot.
Tullalla näytti olevan suloinen salaisuus, ja aivan oikein — kun tulin vähän lähemmäksi, hän ilmoitti saaneensa kolme kruunua yläkerran rouva Hansenilta, koska rouva Hansen oli unohtanut hänen syntymäpäivänsä, ja äiti oli käskenyt hänen ostaa jotakin hyödyllistä.
— Sukat, tuli vähän matalammin eikä läheskään yhtä ihastuneesti. — Äiti käski sinun ostaa minulle sukat. Sano vain puodissa, että ne tulevat pian kahdeksan vuotiaalle tytölle.
Tulla oli ollut seitsemän ikäinen jo kaksi viikkoa, joten hän oli lähes kahdeksan vuotias, mutta hän alkoi kuitenkin vähän epäillä, kun minua hymyilytti. Huolimatta nuoruudestaan Tulla oli jo kokenut, että jos sisarukset joskus saivat hampaisiinsa toisen jonkin tyhmyyden, kääntelivät ja vääntelivät he sitä kuin aarretta ja ottivat sen tarkasteltavaksi mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa.
Päivällispöydässä joutui asemani — tai oikeammin minun aseman puutteeni — vakavan harkinnan alaiseksi. Einar lupaili mahdollisesti hankkia minulle jotakin tekemistä. Hän oli ollut asentamassa sähköä tuomari Sagedahlin autovajaan; Sagedahl oli tullut katsomaan ja tietenkin he olivat puhuneet nykyisistä huonoista ajoista. Einar kertoi tarkasti omat puheensa. — Minun sisareni, tyttöraukka, sanoin minä —
Ei ole erikoisen hauskaa kuulla itseään raukoiteltavan ja itsehillintäni haipui silmänräpäykseksi. — Raukka olet itse, senkin monttööri!
— Älä rupea hävyttömäksi, pyysi Randi.
— Olisipa tosiaankin hauskaa, jos kerran söisimme rauhassa, kuten muutkin ihmiset, sanoi äiti.
Einar sai vihdoinkin jatkaa juttuaan. — Minun sisareni, sanoin minä, on menettänyt hyvän paikkansa Shipping Co:ssa, koska siellä on vähennetty henkilökuntaa. Hän on toisin sanoen pula-ajan uhri.
— Niin, kukapa ei olisi, sanoi Sagedahl, mutta tuntui kiinnostuneelta.
— Onko hän taitava pikakirjoittaja? kysyi hän. Minun konttorineitini menee naimisiin ja minun on hankittava uusi, ja minä mielelläni säästäisin ilmoitusmaksut — se maksaa lähes neljä kruunua — ja arvaahan sen tällaisina aikoina —
Minun täytyi keskeyttää Einar sanoakseni, että se tuntuu lupaavalta.
— Tuo kirottu kapitalisti maksaa veroa kolmen-, neljänsadantuhannen tuloista, ilmoitti Aksel sotaisin ilmein.
— En minä ainakaan voi ymmärtää, mitä vikaa siinä on, jos ihminen on säästäväinen, lausui äiti. — Vai mitä sinä sanot, isä?
Me huokasimme syvään ja mielenosoituksellisesti. Eikö hän koskaan lakkaa sanomasta isäksi omaa miestään?
Isä, joka voisi saada hajamielisyydestä palkinnon, oli kaukana toisella planeetalla ja vastaus tuli tokaisten: — Tietenkin, tietenkin.
— Säästäväisyys on erittäin ja kitupiikkiys erittäin, sanoi Aksel. — Olen näkevinäni edessäni sen ilmoituksen, jonka hän kustantaa. Halut. palv. kun. pik. kirj. Kiel. tait. ja kok. om. etus. Se on samalla jonkinlainen älykkyyskoe, niin että hän tällä tavalla lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sillä monet tulkitsevat ilmoituksen tietenkin tähän tapaan: Halutaan palvelukseen kunniallinen pikakirjoittaja. Kielevillä, taiteellisilla ja kokonaan omistettavilla etusija.
— Kyllä sinä jaksat hassutella!
Per kuiskasi jotakin Tullan korvaan ja tämä toisti sen lapsellisen kimeällä äänellä: — Helkkarin hoopoa!
Per sai nousta pöydästä pois. Jos hän olisi sanonut tämän itse, olisi hän ehkä saanut jäädä, mutta ei nyt, kun pani pikku siskonsa sanomaan sen.
Randi aloitti keskustelun uudelleen. — Sagedahl? Eikö hän kuulu toiminimeen Sagedahl & Hartvig?
Einar nyökkäsi. — Ne ovat langokset. Sagedahl on naimisissa Hartvigin sisaren kanssa.
— Hartvig on komea mies, sanoi Solveig. — Onko Sagedahlkin komea? Onko hän hauska?
Isä oli tällä välin tullut takaisin maan päälle ja otti nyt kasvattajailmeensä: — Kaikki ihmiset ovat hauskoja.
Me tyttäret katsoimme epätoivoisina toisiimme. Koska isä lakkaisi puhumasta meille kuin vauvoille?
— Ukolla on totisesti mielikuvitusta, irvisteli Aksel.
Äiti katsoi vakavasti Akseliin ja tämä piti parhaana muuttaa keskustelunaihetta. — Tästä tulee nyt sinun elämäsi suurin tilaisuus, Liisa, hän sanoi minulle. — Hartvig on hieno mies. Nyt saat koetella voimiasi!
Randi katsoi hermostuneena häneen. — Ei sinun silti tarvitse hörppiä lientäsi, niin että se kuuluu Afrikkaan asti!
Äiti pyysi hellästi: — Olkaa nyt rauhassa kerrankin.
Ja viidestä suusta tuli: — Rauha on heikkouden merkki!
Minä sain paikan. Palkka oli kuusikymmentä kruunua kuukaudessa.
— Taitavia ja kunnollisia työntekijöitä käy luonani tarjoutumassa puolestakin palkasta, sanoi uusi päällikköni, tuomari Sagedahl. Hän siis kaikesta päättäen kernaasti otti ollakseen hyväntekijäni. — Ja kun on koti kaupungissa, kuten teillä, tulee kyllä toimeen. Eikö niin?
Tuomari Sagedahl pitää keskustelun aina päättyneenä, kun hän on sanottavansa sanonut, joten pääsin vastaamasta.
III LUKU.
Eilen oli jälleen kuukauden kymmenes päivä.
Ellen itse olisi sitä tiennyt, olisivat kaikki sisareni, yläkerran rouva Hansen, kirjeenkantaja, Emilsen, joka maalaa porraskäytävää, ja kaikki myötämatkustajat raitiovaunussa kiinnittäneet huomioni siihen. Konttorissa olisi tiedon vahvistanut työtoverini, neiti Syversen, ja kukaties korkea päällikkönikin olisi sanonut siitä sanansa.
Mutta minä tiesin sen ja niinpä olivat kaikki tiedoitukset turhia. Kuka muu olisi paremmin tiennyt, minä päivänä arvonta tapahtuu, kuin minä, jonka koko omaisuus supistui viiteenkymmeneenkuuteen äyriin, kolmeen raitiolippuun ja raha-arvan osuuteen?
Ja kaiken varmuudeksi osoitti seinäalmanakkakin sen mustalla valkoisella. Pidän aina vaarin päivistä. Aamuohjelmani kiinteä numero on lehden repäiseminen almanakasta — ensin sukat jalkaan, sitten kengät ja rits — pois mennyt päivä, tilalle uusi!
Jokaisessa lehdessä on mietelause, jonka mielelläni alleviivaan. Talvisin usein huoneen lämpötila jäähdyttää jääksi mielenkiintoni kaikkiin mietelauseisiin, mutta nyt kun on vielä suhteellisen lämmintä, suon itselleni minuutin tai pari mietiskelyn ja harkinnan aikaa. Tänään lahjoitti oraakkeli minulle sanat: Turvattu on jokainen, joka osaa hoitaa sitä, mitä hänellä on. Goethe.
Jäin istumaan vuoteen laidalle kerrassaan kahdeksi minuutiksi tuumiakseni, kuinka voisin hoitaa viittäkymmentäkuutta äyriä ynnä kolmea raitiolippua, niin että tulisin turvatuksi, mutta päädyin siihen, että oli parasta luottaa raha-arpaan. Aamiaispöydässä huomasin, että kaikki muut olivat tehneet saman päätöksen. Randi ja Aksel riitelivät jo edullisimmasta rahansijoituksesta. Aksel oli kuullut puhuttavan joistakin osakkeista, jotka varmasti pian nousisivat.
Porraskäytävässä seisoi rouva Hansen aamunuttu yllään ja kiilloitti nimikilpeä. Kun ei rouva Hansenilla ole lapsia eikä kotiapulaista, niin kaivatessaan keskustelutoveria hänen täytyy joko kiilloittaa messinkikilpeä tai tuulettaa sänkyvaatteita keittiönparvekkeella. Siellä tarjoutuu aina tilaisuuksia.
— Tänään on oikein kaunis ilma, Liisa neiti, sanoi hän alkulauseeksi. Kohta saa ruveta ajattelemaan kesävaatteita. Jos edes onnistuisi voittamaan raha-arpajaisissa. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa!
Maalari Emilsen sekaantui puheeseen ylhäältä telineiltään. — Aina sopii toivoa, sanoi hän ymmärtävästi; — Minä tunnen yhden hepun, sillä on täti, kun voitti viisituhatta viime lokakuussa — ei, odottakaas — se oli sittenkin marraskuussa. Kyllä se oli varmasti marraskuussa, sillä minä muistan, että samassa kuussa —
Jätin rouva Hansenin kuuntelemaan sitä painavaa syytä, että se tapahtui marras- eikä lokakuussa... Raitiovaunussa jouduin istumaan kahden herran viereen, joilla oli hyvin selvät mielipiteet siitä, minkälainen numero voittaa.
Kun astuin konttoriin, näin pienen, pyylevän neiti Syversenin pesutelineen luona vatkaavan valtavaa saippuahiutalevuorta. Kaikesta päättäen hän valmistautui pienenpuoleiseen pyykinpesuun. Syversen käytti useinkin ajan kello yhdeksästä kymmeneen, jolloin päälliköt vielä istuivat omissa aamiaispöydissään, pieniin, yksityisiin puuhailuihin. Meillä on sekä Syversenillä että minulla oma päällikkömme. Hän on Hartvigin apunainen ja hänellä on hyvät oltavat, minä olen Sagedahlin ja minun oltavani ovat sen mukaan.
Meillä on almanakkakin hoidettavana konttorissa. Toisen kerran jo sinä päivänä rutistin maaliskuun 9 päivän palloksi.
— Kun sinä kerrankaan unohdat repiä lehden almanakasta, sanoi neiti Syversen ja vatkasi tottuneesti saippuavaahtoa, — niin silloin olet — olet —
— kuollut, ehdotin minä, kun hän ei näyttänyt pääsevän pitemmälle.
Syversen nyrpisti nenäänsä. — Uh, aina sinä puhut tuollaista roskaa. Aioin tietysti sanoa rakastunut. Onko sinulla muuten syytä odottaa jotakin, koska aina olet niin iloinen menneestä päivästä?
Vastasin totuudenmukaisesti, etten minä oikeastaan siitä iloinnut. Mutta olin aina ollut sellainen. Talvella odotin kevättä ja keväällä kesää ja kesällä jälleen talvea.
— "Ken lempii, riemuin odottaa", lausuili Syversen. — Mutta on siinä sentään vähän muutakin. Täällä odotamme alituisesti, että jotakin tapahtuisi, edes jokin muutos. Niin no, sen jälkeen kuin tänne tulin, olemme tosin saaneet riepumatot jalkojemme alle ja sisäikkunat —
— ja keittolevyn —
— Niin tosiaankin, keittolevyn! huudahti Syversen katuvaisesti, aivan kuin olisi pelännyt loukkaavansa sitä. — Ja huomenna minä keitän sillä hyvän kanakeiton. Ajattele, eräs minun hyvä ystäväni on saanut vatsahaavan!
Hän puhui aina epälukuisista "hyvistä ystävistään". Konttorin siivoojatar väitti tosin, ettei Syversenin tarvinnut muuta kuin tietää jonkun miehen nimi, niin hän jo nimitti tätä "hyväksi ystäväkseen", mutta asianomaisen mummun väitteistä on aina varaa vähentää puolet.
Kello kymmenen saapui tuoman Hartvig. Kookkaana, verevänä, välkkyvä monokkeli silmässään hän ryntäsi meidän ohitsemme, lehauttaen mukanaan raitista ilmaa, tupakansavua ja hienoisen aavistuksen hajuveden tuoksua. Neiti Syversen selitti asiantuntevasti, että se johtui parranajosta, hänellä oli nimittäin hyvä ystävä, joka tuoksui aivan samalta. Ovella Hartvig kunnioitti minua pikaisella syrjäsilmäyksellä. Minä hymyilin lempeästi vastaan. Hakkailu matkan päästä on minun erikoisalani, sillä se on niin innoittavaa eikä velvoita mihinkään.
Viisi minuuttia myöhemmin viserteli puhelimessa ensimmäinen naisääni: Saisiko mahdollisesti puhua tuomari Hartvigin kanssa?
Kaksi kolmannesta päivän puhelinsoitoista aiheuttivat aina naiset, jotka halusivat puhutella Hartvigia. Kun toinen naisääni lopetti, niin toinen alkoi. Oli haaveellisia tytönääniä, oli väsähtäneitä diivanääniä, oli reipasta nykyaikaisen tytön puhetta, oli mielistelevää äitien maanittelua. Sillä Hartvig tiedettiin hyväksi naimiskaupaksi, ja kuinka harvasta sen voikaan sanoa tällaisina aikoina? Hänhän oli niin suurenmoisen onnistunut. Kaikki hänessä oli äärimmäisessä järjestyksessä, aina sukutaulusta housujen prässäykseen ja lompakkoon asti.
Takissa oli silkkivuori, kengät olivat käsintehdyt, leveäpohjaiset, valkoisten hansikkaitten saumat oli käsin ommeltu ja olkapäät voimakkaat, vanulla täytetyt. Hän suosi englantilaisia kankaita, käytti kaupungin kalleinta räätäliä ja rypisti lievästi kulmiaan, kun puhuttiin valmiina ostetuista vaatteista. Hän ajoi autoaan automobiiliklubin lakki päässä ja purjehti purjehdusseuran lakki päässä, hänellä oli puutarhan ympäröimä huvila ja tomunharmaa, pitkä, solakka Mercedes-auto. Se, ettei hän enää ollut aivan nuori ja että hän epäilemättä oli mies, jolla oli omat tottumuksensa, se kaikki vain lisäsi hänen maailmanmiesloistoaan.
Puoli yhdeltätoista tuli tuomari Sagedahl, pieni, vilkas ja sirosteleva herrasmies, joka käveli kevyen keinuvasti. Hän kertoili mielellään kaskuja. Parempaa kuulijakuntaa ikivanhoille sukkeluuksilleen kuin omat alaisensa hän ei olisi voinut toivoakaan. Syversen oli harjoitellut esittämään oikein uskottavaa naurunkorviketta, enkä minäkään ollut huono. Etsiskelin juuri erästä kirjaa alimmalta hyllyltä, kun hän tuli, ja keppi kolahti minuun auttamattomasti. Sagedahl nauroi niin, että hänen pieni pyylevä vartalonsa hytkyi. — Jaha, kirjojako te etsitte, hän sanoi. — Oletteko kuulleet eukosta, joka seitsemänkymmentä vuotta joka ilta katsoi sängyn alle, sillä hän pelkäsi, että siellä oli piilossa varas tai murhamies? Sitten seitsemänkymmenen vuoden kuluttua siellä tosiaankin oli mies. Mitä luulette eukon silloin sanoneen? Vihdoinkin! hän sanoi.
Hänkin jutteli raha-arpajaisista. Kerran hän oli voittanut. Viisitoista kruunua. — Sittenhän te olette saanut omanne takaisin, sanoivat kaikki, jotka sen kuulivat.
Vähän myöhemmin päivällä hän tuli luokseni ja latoi kasan pikkurahoja eteeni pöydälle.
— Kuulkaa, juoskaa Cigarilloon tuonne kulmaan ja ostakaa kaksi laatikkoa Sinistä Niiliä.
Minä lensin tulipunaiseksi. Ei ollut tietenkään alentavaa mennä asialle, mutta se sävy, se sävy!
Syversen loukkaantui koko ammattikunnan puolesta. — — Minä olisin suoraan kieltäytynyt, sähisi hän ja oli äärettömän mahtava kohta, kun Sagedahl oli hävinnyt oven taakse.
— Ajatella, että sellainen hieno, mukava mies voi sanoa noin! Hartvig ei ikinä olisi tehnyt tuota. Kun on vielä paremmalla puolen viidenkolmatta, kuten sinä, ovat miehet tavallisesti liiankin rakastettavia. Mutta se menee ohi, usko minua, kohteliaisuus on tauti, joka paranee. Muuten voit samalla katsoa arpajaisvoittoluetteloa. Iltalehti on jo varmasti tullut. Minä aavistelen, että voitamme tällä kertaa. Olen jo vähän katsellutkin erästä turkkia. Terveisiä Hermansenille.
Hermansen oli Cigarillon tupakkakaupan omistaja ja Syversenin puhumia "hyviä ystäviä". Tyttö väitti, että Hermansenin kosinta — sellainen oli kuulemma joskus tapahtunut — oli yhä voimassa, ja kun hänelle tuli vastoinkäymistä, tuumi hän aina, ottaisiko Hermansenin. Hermansen ei ollut minkään näköinen, mutta oli sen sijaan itse kohteliaisuus.
— Jaha, voittoluettelo? sanoi hän ennen kuin olin ääntänyt tavuakaan.
— Olkaa hyvä, tässä on iltalehti.
Otin esiin arpalippuni. Käteni vapisi jännityksestä. En koskaan aikaisemmin ollut tuntenut tällaista. Minun täytyi voittaa. Aivan tuntui henki olevan kysymyksessä.
— No? kysyi sikari-Hermansen minun kääntäessäni kokoon lehteä. Saanko onnitella? Enkö? No niin, nuoruus ja rahat — siinä olisikin vähän liikaa. Kaksi laatikkoa Sinistä Niiliä, niinkö? Olkaa hyvä. Onneksi olkoon ensi kerralla.
Syversen tuli vastaani jo ovella.
— Voitimmeko?
— Niks.
— Mitäs minä sanoin! huudahti hän ja nielaisi jokakuukautisen pettymyksensä. Hän tuijotti ajatuksissaan eteensä: — Ottaisinkohan minä Hermansenin?
— Se on selvää, sanoin minä.
Sagedahl odotti kärsimättömästi Sinistä Niiliään. Sitä paitsi hänellä oli uusi asia. Lehteä silmäillessään hän oli huomannut voittaneensa raha-arpajaisissa tuhatlappusen ja halusi nyt ilahduttaa rouvaansa ruusuilla.
— Naura! huusi Syversen mennessäni uudelleen ulos. — Muuten valuu kiukku sisään päin ja se on vaarallista. Huumori on jonkinlainen sielun varaventtiili, usko pois. Naura vaikka minulle, jos haluttaa.
Tätä jalomielistä tarjousta en voinut vastustaa ja Syversenistä tuntui vähintään siltä kuin hän olisi pelastanut henkeni.
Kun vähän myöhemmin kuljin erään kahvilan sivu, joku koputti ruutuun. Se oli Mona ja hänen takanaan oli lauma nuoria rouvia kuluttamassa iltapäiväänsä.
Mona vilkutti sekä käsin että jaloin. Pieni tomaatinpunainen hattu oli kuin silmälappu vasemman silmän päällä, mutta oikea silmä loisti kahden edestä. Koetin viittomalla saada häntä ymmärtämään, että minulla oli kiire, mutta Mona ei ollut tottunut hyväksymään esteitä. Sen sijaan, että olisi tullut ulos, sai hän, kahvilan yhdistyneen palveluskunnan avulla, ikkunan auki ja huusi, että minun oli tultava sisään. Myönsin itselleni kaksi minuuttia rynnätäkseni kuulemaan hänen asiaansa. Arvelin sen koskevan taas aviollisia ristiriitoja. Sen kolmen kuukauden aikana, jonka Mona oli ollut naimisissa, olin alinomaa saanut olla välittäjänä.
Mutta tänään ei ollut mitään hullusti.
— Ei minulla ollut mitään erikoista, hymyili hän suloisesti, kun olin vihdoinkin luovinut pöytien ja tuolien lomitse hänen luokseen.
Istuuduin tuolin reunalle, jotten olisi juuttunut siihen istumaan, ja käytin tilaisuutta purkaakseni patoutuneet tunteeni. — Kyllä teidän täällä kelpaa, sanoin katsellen kateellisena heitä kutakin vuorostaan, — ymmärrän nyt, miksi naiselle on avioliitto paras paikka — nyt kuten sata vuotta sitten...
Viaton lausuntoni sai aikaan hälyn, joka vaikutti minuun yhtä kiihoittavasti kuin kättentaputukset. — Minusta vain tuntuu, jatkoin, — että naisen täytyy edelleenkin pitää avioliittoa jokapäiväisenä leipänä tai ainakin ponnahduslautana —
Vastalauseita alkoi sadella. — Kyllä sinä nyt tosiaankin puhut aivan idioottimaisia, sanoi eräs heistä. — Naisasianaiset varmasti kääntyvät haudoissaan. Ajatella, että voit puhua tuollaista roskaa, sinä, jolla on paikka, sinä, joka elätät itsesi!
— Niin — kuudellakymmenellä kruunulla kuukaudessa. Sepä se juuri saakin minut näin puhumaan.
— Niin, mutta sinullahan on koti kaupungissa.
Minä riemuitsin. — Niin juuri! Nyt sanoit itse sen tosiasian, jota olin aikonut käyttää. Huomaat siis, että edelleen olen riippuvainen muista.
— Niin, mutta se on näiden huonojen aikojen syy.
— Niin, ja juuri nämä samat huonot ajat tekevät avioliitonkin hieman epäilyttäväksi yritykseksi, myönsin minä. — Täytyy valmistautua siihen, että pankki vie sekä huvilan että auton ja siinä sitten saa istua nököttää eikä jää muuta kuin mies jäljelle! Mutta ainakin teitä nähdessäni uskon, että aviomiehen hankkiminen on kannattavaa leipäpolitiikkaa.
— Kaikesta päättäen uskot, että tämä on niin kovin helppoa? sanoi eräs heistä ivallisella äänellä.
— Se on kai lähinnä energiakysymys, sanoin minä, hyvin tietäen, että oli hengenvaarallista antautua kuuden nuoren rouvan nujerrettavaksi. — Täytyy osata keskittyä tehtäväänsä. Kun vanhat ja viisaat sanovat, että ihminen voi mitä tahtoo, niin täytyy siinä olla perää —
Mona siristi silmiään. — Hiljaa! Älä puhu niin kovaa! Se loukkaa naapureita.
Käännyin puolittain ja tunsin napapiirin jäätävän kylmyyden tuulahduksen. Eräs mustapukuinen, vanhahko nainen, jonka ryhti oli kuin leskikeisarinnan, näytti siltä kuin hän olisi juuri katsonut silmästä silmään aikakautemme paljonpuhuttua turmelusta. Hän muistutti jotakuta — en siinä kiireessä saanut selville, ketä.
Muut halusivat kuulla lisää järkyttäviä totuuksia, ja pyysivät minua jatkamaan. Enhän voinut tuottaa heille pettymystä. Alensin vain vähän ääntäni.
Äkkiä Mona iski sormensa otsaansa, huomauttaakseen, että hän oli juuri saanut loistavan idean. — Haluatko tutustua upporikkaaseen vanhaanpoikaan? hän kysyi innostuneena.
— Toimita hänet tänne äkkiä, sanoin minä. — Mistä aiot hänet löytää? Taskustasiko?
Mona katsoi minuun moittivasti toisella silmällään. — Ei, tämä on nyt tosi puhetta. Hän tulee kaupunkiin 6.20 junalla huomenna, ja tekisit minulle suuren palveluksen, jos menisit häntä vastaan minun puolestani. Se on, näetkös, minun setäni — setä Petter — tiedäthän, Petter Björn. Hänellä on suuri talo ja rahaa ja metsiä, niin että jos aiot turvata elämäsi avioliitolla, niin on parasta, että vähän katsastat häntä. Olethan kuullut puhuttavan setä Petteristä, hän on erään minun pappani nuorin veli?
Vastasin totuudenmukaisesti, että olin kyllä kuullut puhuttavan hänestä, mutta että tuntui epäilyttävältä, ettei häntä koskaan näytetty hänen kaupungissa käydessään.
Mona otti pistokseni vastaan silmää räpäyttämättä ja selitti, että se oli oikeastaan sedän varjelemista. Muuten hänet nielaistaisiin vallan elävältä, niin tarmokkaita naiset nykyjään ovat, selitti Mona ja koetti näyttää siveellisesti suuttuneelta, mutta tuo hattu päässä ja tuollainen ilme silmissä ja tuollaisin kulmakarvoin ei siitä tullut mitään.
— Sinä et voi erehtyä hänestä, hän vakuutti. — Menet vain pisimmän miehen luo, jonka näet, ja kysyt, onko hänen nimensä Petter Björn. Arvonimestä ei ole väliä, itse hän nimittää itseään maanviljelijäksi, ne jotka yrittävät lainata rahaa häneltä, sanovat häntä tilanomistajaksi, mutta uudenaikaisinta on sanoa häntä talonpojaksi.
Kysyin eikö olisi luonnollisempaa, jos menisin Monan kanssa yhdessä kuin yksikseni.
Mona katsoi minuun ihmetellen. — Ei, eihän siitä minulle sitten mitään apua olisi!
Toiset nauroivat. — Me luulimmekin, että Liisa oli avun tarpeessa!
— Siitä tulee molemminpuolinen apu. Vuorovaikutusta! Mona loisti keksittyään näin hyvän sanan. — Setä Petter on kirjoittanut ja pyytänyt, että tulisin häntä asemalle vastaan, mutta ymmärräthän toki, kuinka kauhean harmillista se on, sillä Arne ja minä olemme jo kauan sitten päättäneet lähteä huviretkelle Nordmarkeniin muutamien ystävien kanssa — olemme yötä urheilumajassa ja sitten jatkamme — ja olisihan aika hävytöntä peruuttaa viime hetkessä. Olen soittanut suvulle ja pyytänyt, että joku muu ottaisi tämän urakan, mutta sekä minun monet äitini että isäni ovat lupautuneet muualle. Tekisit minulle hirmuisen suuren palveluksen, Liisa. Jonkun täytyy mennä häntä vastaan asemalle, sillä hän ei tunne oikein kaupunkia ja hän on vielä likinäköinen. Hän tuleekin juuri silmälääkärille. Sanot vain terveisiä minulta ja selität, kuinka asia on ja että minä olen kamalasti pahoillani ja niin edespäin. Kyllä sinä sen asian osaat hienosti hoitaa! Minä olen tosiaankin kauheasti pahoillani, etten voi mennä häntä vastaan. Hän on oikein mukava ihminen. No, kiitoksia nyt oikein paljon, Liisa. Minä siis luotan siihen, että —
Hän lopetti vain sen tähden, että hänen oli vedettävä henkeään.
Kiitin ystävällisestä tarjouksesta, mutta ilmoitin, etten monestakaan syystä voinut ajatella asiaa. Mona kävi oikein alakuloiseksi. Ja hän seurasi minua portaille saakka rukoilevasti suostutellen.
Ennen kuin poistuin, käännyin katsomaan, näyttikö vieressä istuva nainen edelleen kauhistuneelta. Mutta hän istui nyt selin ja minä näin vain suoran ja jäykän selän.
IV luku.
Mona ei hellittänyt.
Mutta sen sijaan minä hellitin kymmenen puhelinsoiton jälkeen, kun Mona oli loukkaantuneella äänellä ilmoittanut, että nyt seisoivat muut matkavalmiina selkäreppuineen ja muine varusteineen.
— Anna sitten pium-paum koko setä Petterille, ehdotin minä.
— Oletko hullu! Me olemme velkaa hänelle.
Hän antoi varmuuden vuoksi muutamia pettämättömiä tuntomerkkejä: siniset silmät ja vaalea tukka ja syylä oikean korvan takana. — Ja sitten sinun tietenkin täytyy esiintyä vakavasti ja arvokkaasti! kuului lopuksi Monan ääni, jossa tuntui olevan hivenen verran naurua. — Ole huoleti, sanoin minä. — Olen keskustellut raha-asioista päivällispöydässä ja tunnen olevani epätoivoinen.
Illalla satoi.
On sekin ikävä ristiriita, kun toivoo aurinkoa ja samalla on pakko toivoa sadetta vaatteittensa takia. Vaaleanviheriä sadetakkini on tällä hetkellä ainoa omistamani päällystakki, joka ei tuottanut minulle alemmuuden tunteita. Talvitakkini oli niin kulunut käänteistä, että minun täytyi aina kulkea kädet vatsan päällä salatakseni kurjuuttani, ja käteni minun täytyi pitää yhdessä taas sen takia, että käsineitten sormenpäät olivat puhki, joten oli aika vaikeata vaikuttaa vapaalta ja luontevalta.
— Kaikesta roskasta sinä rakennatkin ristiriitoja, sanoi Aksel, joka istui nenä kiinni lääketieteessä. — Annanpa sinulle hyvän neuvon. Katso niitä sub specie aeiernitatis. Iäisyysnäkökulmasta, käänsi hän varmuuden vuoksi. Hän itse juuri laski valtimoaan, synkkä alistuminen kasvoillaan Hän sai tavallisesti kaikki sairaudet, sitä mukaa kuin luki niistä.
Ristiriitoja oli joka puolella. Portaissa istui Per ystävänsä Kåren kanssa ja he totesivat yksimielisesti, että oli aika haljua sen rautakaupan johtajan puolelta, jolla Kåre oli juoksupoikana, vaatia häntä, Kårea, kantamaan ostajille yöastioita ja muuta sellaista. — Eikö se sinustakin ole eri kenkkua? sanoi Kåre ja oli loukkaantunut sieluaan myöten. — Ja vielä lisäksi tällä kadulla, missä jokaikinen heppu tuntee minut!
Tänä iltana ei ollut rankkasadetta, vaan virkistävä kevätsade. Linnanmäen kostea sora näytti sinipunervalta, kaukaiselta usvalta, ja mäellä puhalsi raitis tuuli painaen minua kuin levitettyä sivupurjetta.
— Toivo on vihreä, neiti!
Kaksi poikaa irvisteli takanani. Huomautus tarkoitti sadetakkiani, ja sen sain usein kuulla. Jos olisin saanut kaksikymmentäviisi äyriä joka kerran kun —, vaistomaisesti olin alkanut taas tehdä laskelmia, mutta luovuin siitä kohta. Ei se hyödyttänyt.
Kun juna porhalsi asemalle ja ihmiset alkoivat tulvata laiturille, käsitin, että olin ottanut suorittaakseni vaikean tehtävän. Silmät pyörivinä palloina seurasin jonoa. En koskaan ole nähnyt niin monta pitkää miestä samalla lavalla. Mona oli vallan unohtanut, että me kuulumme germaaniseen rotuun, koska hän oli antanut "pitkän" muka erikoiseksi tunnusmerkiksi. Ja vaalea? Vähintään 60 % näkemistäni oli vaaleita. Ja vähintään 80 % oli sinisilmäisiä. Entä syylä korvan takana? Kuinka kummassa minä olisin voinut mennä tirkistelemään ihmisten korvan taakse?
Puhuttelin useitakin umpimähkään. Eräällä oli matala karvalakki ja punainen villahuivi ja hän näytti erinomaisen sopivalta.
— Anteeksi, oletteko herra Björn? kysyin suloisesti.
— Häh?
— Oletteko Björn? [Merkitsee "karhu".]
Mies irvisti. — Ei meidän paikkakunnalla ole karhuja.
Hän katseli ympärilleen, odottaen suosionosoituksia, ennen kuin käveli edelleen.
Seuraava oli vähän kohteliaampi.
— Oletteko herra Björn?
— En, mutta toivoisin olevani.
Jono alkoi jo ohentua, kun eräs nuori mies ilmestyi joukon jatkoksi. Hän oli vaalea ja päätä pitempi muita. Hän vaelsi eteenpäin pitkin, tarmokkain askelin ja hänen silmänsä olivat vaaleansiniset. — Tuossa se nyt on! ajattelin ja kakistelin kurkkuani saadakseni ääneni kirkkaaksi. Mutta sitten aloin epäillä. Noin nuoreksi en ollut tätä setää kuvitellut. Hän oli melko hauskan näköinen ja hänen suunsa ympärillä oli luja, rehellinen ilme. Hänen vaatetuksensa ei tosin vaikuttanut varakkaalta. Pehmeällä, harmaalla huopahatulla näytti olevan myrskyinen menneisyys ja sadetakki tuntui sulautuneen niin yhteen kantajansa kanssa, että se todisti pitkäaikaista ja läheistä tuttavuutta.
Juuri kun hän kulki ohitseni, työntyi veturista sankka noki- ja savupilvi, niin että tuskin saatoin hengittää, ja nokihiutale silmissäni esti minua hyökkäämästä eteenpäin. Koetin räpytellä vilkkaasti saadakseni nokihiutaleen pois. Kesti muutamia sekunteja ennen kuin tajusin, miksi hän, vieras, ohimennessään siristi toista silmäänsä hyväntahtoisella, mutta samalla kuitenkin vähän halveksivalla tavalla. Mutta sitten tajusin. Miehet eivät tietenkään voi ymmärtää, että kukaan räpyttelee silmiään kunniallisin tarkoituksin. Tämä suututti minua siinä määrin, että painuin hänen jälkeensä ja puhuttelin häntä sellaisella äänellä kuin olisin kuulunut poliisikuntaan.
— Anteeksi, onko nimenne Björn?
Hän pysähtyi äkkiä ja myönsi hieman hämmästyneenä. Silloin minä hämäännyin ja unohdin kokonaan hyvin sorvatun esipuheeni, jonka olin mielessäni valmistanut. Kiiruhdin vain nopeasti selittämään asiaa.
— Minulla on teille terveisiä veljentyttäreltänne, ja hän käski sanoa, että hän on hyvin pahoillaan, ettei voinut tulla teitä vastaan, mutta —
Hän tuijotti minuun epäluuloisesti. Käsitin, että tämä ei vielä riittänyt häntä vakuuttamaan Monan lämpimistä tunteista, ja jatkoin edelleen.
— Niin, hän oli tosiaankin kauheasti pahoillaan, ettei voinut tulla teitä vastaan tänään ja hän pyysi minun tulemaan puolestaan ja sanomaan, että — että — hän oli kovasti pahoillaan ja että —
Minusta tuntui kovin epämukavalta seisoa siinä ja änkyttää toinen toistaan nolompia lauseita. Olin kuvitellut Petter Björniä pikkuiseksi, kiltiksi ja avuttomaksi vanhaksipojaksi, joka ymmärtäisi antaa arvoa sille, että häntä luotsataan katujen poikki. Ja nyt hän todellisuudessa olikin reipas nuori mies, joka osasi katsella hyvinkin arvostelevasti.
— Muutkaan sukulaiset eivät valitettavasti voineet saapua.
— Muutkaan sukulaiset? Tämä ajatus tuntui tosiaankin oikein järkyttävän häntä. — Sitä mahdollisuutta en tosiaankaan tullut ajatelleeksikaan.
Epäluulo tuntui ilmeisesti olevan molemminpuolista Björnien perheessä.
Äkkiä hävisi ivallinen ilme hänen kasvoiltaan ja sijaan ilmestyi humoristinen hymy, joka muuten sopi hänelle suurenmoisesti.
— Sukulaiseni olivat tavattoman huomaavaisia, kun lähettivät sijaisen. Ette kai te vain ole vaivautunut tänne yksinomaan minun tähteni, neiti — hm —
Sanoin nimeni ja mutisin, että minulla oli muutenkin asiaa asemalle. Hän katsoi minuun epäluuloisesti. Kuvitteliko hän jotakin? Vastasin hänen katseeseensa täydellisen välinpitämättömällä katseella. Ei se sentään ollut aivan täydellisen välinpitämätön, mikä johtui siitä, että nokihiutale vaelsi edelleen silmässäni ja koski kipeästi.
— Kuulkaa nyt, neiti Mörk, sanoi hän iloisesti, koska siis suopea kohtalo — hm — veljentyttäreni muodossa on lähettänyt teidät tänne, tuntuu tässä kaikessa olevan korkeampi tarkoiius ja ehdotan siis —
Keskeytin hänet. — Ei mitään muuta tarkoitusta, kuin että voisin mahdollisesti olla teille avuksi, kun olette vieras kaupungissa.
Hänen siniset silmänsä aivan vaalenivat hämmästyksestä.
— Ettekö sitten ole? huudahdin minä. — Niin sanoi Mona. Kummankohan kustannuksella Mona nyt oikein kujeilee?
Hän tuijotti minuun ainakin viisi minuuttia sanomatta sanaakaan, niin järkytetyksi hän tuli siitä, että joku saattoi kuvitellakaan kujeilemista hänen kustannuksellaan. Sitten hän naurahti melkoisen typerästi ja sanoi: — Ei ainakaan minun!
Myönsin, että todennäköisesti siis minun kustannuksellani.
— Mitä hän sitten käski teidän tehdä? kysyi hän kiinnostuneena.
— Minun piti vain hoivata teitä. Katsella, etteivät autot ja raitiovaunut aja päällenne! Nyt me jo nauroimme molemmat. Minä annoin palttua arvokkuudelle.
— Suurenmoista! Kerrassaan suurenmoista! hän vakuutti.
— Mutta ette te näytä siltä, että tarvitsette lapsenhoitajaa.
— Mutta seuranainen ei olisi hullummaksi. Ei joka päivä osukaan kohdalle nuoria naisia, joilla on vilske silmäkulmassa.
Setä Petter ylitti minun rohkeimmatkin odotukseni. Tuossa hän nyt seisoi ja pudotteli suustaan kohteliaisuuksia mitä harjaantuneimmalla tavalla. En ollut huomaavinani. — Joilla on nokihiutale silmässä, tarkoitatte kai?
Ajatella, silloin hän tarjoutui, kevyesti ja leikkisästi, ottamaan sen pois silmästäni ja miten kävikään, niin muutamia minuutteja myöhemmin seisoimme eräässä rauhallisessa kulmassa ja hän pyyhkäisi silmäluomeni sisäpuolta nenäliinan kulmalla. Tällainen läheinen tilanne kehittää tuttavuutta paremmin kuin kaksikymmentä keskustelua, ja kun nokihiutale oli onnellisesti poissa, olimme niin hyvät ystävät, ettei hän enää kysynytkään joisimmeko kahvia yhdessä, vaan missä joisimme.
Aseman portailla kohtasimme kaksi nuorta tyttöä, jotka molemmat huusivat: — Terve, Björn!
— Kaikesta päättäen ette ole aivan vieras pääkaupungissa, suvaitsin huomauttaa.
Hän keikautti päätään taaksepäin ja nauroi poikamaisesti. — Nuo tytöt ovat olleet kesävieraina naapuritalossa.
Vasta kun onnellisesti istuimme erään ravintolan nurkkauksessa, muistin Monan tarkemmat toimintaohjeet.
— Lääkäri! Teidänhän pitäisi mennä tänä iltana vielä lääkärille!
— Hm — niin! hän nyökkäsi ja näytti syylliseltä. — Mutta enköhän minä sentään odota maanantaihin.
Kysyin ystävällisesti ja myötätuntoisesti, oliko sairaus kovinkin vaarallinen.
- Hyvin vaarallinen! vakuutti hän. Mutta pienen pieni hymy leikki toisessa suupielessä, niin etten oikein tiennyt, oliko minun otettava hänet vakavalta kannalta.
— Kenen luo olette ajatellut mennä?
— Tjaa — en ole vielä oikein päättänyt —
Sanoin, että tohtori Bökiä pidettiin hyvin taitavana.
— Silmälääkärikö? kysyi hän.
— Niin, mihinkäs te sitten menisitte silmiänne näyttämään?
Hän hymyili hämmästyneenä. — Niin, niin, tietenkin silmälääkärin luo.
Ei ollut epäilemistäkään, ettei edessäni istunut viisas mies, mutta joinakin hetkinä hän vaikutti kuitenkin uskomattoman höynältä. No niin — jotakin eriskummallista hänessä täytyi olla, sillä muutenhan Mona olisi jo aikoja sitten näytellyt häntä pitkin Karl Johania ja yleensäkin käyttänyt häntä sukunsa reklaamina.
Eräs nuori nainen tuli sisään ja kulki pöytämme ohitse.
Hän vilkutti ja huusi ihastuneena: Hei-hei, Björn! Hän näytti vähän aikovan pysähtyäkin ja herra Björn hermostui niin, että otti suolakupin ja sirotteli suolaa omenakakulleen, joka uiskenteli vaniljakastikkeessa lautasella hänen edessään. En voinut vastustaa kiusausta, vaan kysyin, oliko tuokin ollut kesävieraana naapuritalossa. Herra Björn katsoi minua pitkään ja sanoi: — Aivan niin. Te osaatte tehdä loistavasti johtopäätöksiä.
Tunsin äkkiä itseni epävarmaksi. Mutta puolen tunnin tuttavuuden jälkeen ei tosiaankaan sovi näyttää epävarmalta ja johdattaakseni keskustelun vaarattomammille alueille kysyin, montako lehmää hänellä oli. Hän ei kai odottanut aivan näin proosallista kysymystä. Nyt hänen katseensa kävi epävarmaksi. Mutta hän vastasi joka tapauksessa, että hänellä — oli viisikymmentäkolme lehmää — ja yksi härkä — ja viisi hiehoa — ja kahdeksan vasikkaa. Oli vaikea saada häntä puhumaan mitään talostaan, mutta juttelimme hiukan maalaiselämästä yleensä. Hän kävi oikein kaunopuheiseksi selittäessään, millainen maalaistalon ulkohuonerakennuksen pitäisi olla. Sain tuiki tarkan kuvauksen kaikista yksityiskohdistakin. Ja tietenkin hän veti eversharpinsa piirtääkseen luonnoksen. En ole vielä koskaan istunut miehen seurassa, joka ei ennemmin tai myöhemmin vedä esiin vasemmasta liivintaskustaan lyijykynää valaistakseen puhettaan piirtämällä joko lompakostaan ottamaansa nuhjaiseen kirjekuoreen tai savukelaatikon pohjaan. Siinä on jotakin liikuttavan poikamaista, ja niin kuolettavan ikävää kuin se onkin, täytyy vain antaa heidän piirrellä ja sotkea, ja silloin tällöin heittää mukaan jokin rohkaiseva sana.
Petter Björnin lompakko näytti muuten yhtä laihalta ja kuluneelta kuin minun valtion palkkaaman isäni, ja, omituista kyllä, hänellä oli samanlainen kärsivä ja laskeva ilme kuin isälläni joka kerta, kun lompakko täytyi vetää esiin, mutta se onneksi hävisi sinä hetkenä, jona rahat pistettiin takaisin taskuun. Siinä oli vain ero, että Björnissä se oli aiheetonta.
Ehkä hän oli saituri?
No niin, tämä minua ei toistaiseksi liikuttanut. Hän oli joka tapauksessa harvinaisen hauska mies. Hän kertoi puhdehetkistä avonaisen takan ääressä, ja paistetusta sianlihasta ja vastakeitetyistä perunoista, ja sateentuntuisista kesäilloista, jolloin taimenet söivät kuin hullut, hän kuvaili, miten ihanaa oli astella nurmea pitkin raikkaana, kauniina kesäaamuna. Hänellä oli ihmeellinen kyky kuvailla asiat aivan ihmeellisen viehättäviksi; olisin voinut pitää hänen puheitaan kaupunkilaisen kuvitelmina, ellen olisi kuullut niitä suoraan maalaisen suusta.
Kun tulimme jälleen ulos, oli juuri lakannut satamasta. Taivas kuvastui märällä asfaltilla kuin peilikuva ja ilma oli raikas ja siinä tuntui meren kirpeä tuoksu. Päätimme kävellä satamaan ja Akershusiin, juuri sellaista kävelyä maalta tullut tarvitsi. Hieman sekavin tuntein totesin myöhemmin, että hän tiesi paljon enemmän kuin minä satamasta ja Akershusista. Muuten hän muistutti toisia miehiä siinäkin, että alkoi kohta kertoa asevelvollisuusajastaan, kun olimme sivuuttaneet linnoituksen vahtisotilaan. Kokemuksesta tiedän, että on kohtalokasta kulkea miehen kanssa univormun sivu. Yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta muistaa silloin asevelvollisuusaikansa ja sitten se on valmista. Asianomainen alkaa ensin nauraa kihertää itsekseen ja sitten rupeaa tulemaan juttuja ja kaskuja, luutnanteista ja vääpeleistä, kasarmeista ja ruoasta, marsseista ja kirpuista, ja mitä pikemmin kuulija alistuu tähän, sitä parempi.
Petter Björn kuului muuten niihin, jotka ovat vaatimattomampia muistelmissaan. Jo seitsemännen jutun jälkeen hän kysyi, oliko minulla ikävä.
Eikä kertaakaan illan kuluessa hän puhunut näistä "ajoista". — Se on aivan harvinaista tällaisina aikoina, sanoin erotessamme portilla. — Menen suoraa päätä vetämään ristin almanakkaan.
Mutta kohteliaisuuteni ei kai sittenkään ollut oikein onnistunut. Kiusaantunut ilme vaelsi hänen kasvojensa yli kuin pilvi, ja hetkisen hän oli sen näköinen kuin koko maailman pula-aika olisi painanut hänen harteitaan. Mutta kohtaus meni onneksi pian ohi, hän hymyili ja tiedoitti aikovansa hänkin vetää ristin almanakkaan — vaikka tosin toisesta syystä.
Minä hymyilin ujosti, kiiruhdin sanomaan hyvästi ja kiitos seurasta. Välimatkan päästä olen aina rohkea, mutta lähellä valitettavan heikko.
V luku.
Seuraavana päivänä sää oli kylmä ja kirkas. Björn ja minä olimme päättäneet tehdä pienen retken tuntureille.
Randi nukkui vielä, kun nöyrästi pyysin lainaksi hänen ruskeata urheilujumpperiaan. Vastausta peläten en uskaltanut odottaa hänen heräämistään. Hän mutisi jotakin ja kääntyi seinään päin. Tulkitsin mutinan myöntymykseksi — saattoihan se olla sitä yhtä hyvin kuin muutakin.
Tänä sunnuntaina oli Solveigin vuoro hoitaa taloutta ja minä löysin hänet keittiöstä keittämästä kauravelliä. Hän oli kuin pilakuvasta leikattu seisoessaan hellan luona hämmentämässä kasaria, kauha toisessa ja kirja toisessa kädessä. Kaikesta päättäen sama kirja, joka illalla oli aiheuttanut kiivasta sananvaihtoa, kun Solveig oli röyhkeästi kieltäytynyt sammuttamasta valoa. Hän näytti niin syventyneen romaanin maailmaan, että uskalsin rukoilla hänen viheliäistä kaulahuiviaan lainaksi. Solveig lupasi, vaikka kaikesta päättäen hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin suostui. Olipa siis pukukysymys selvitetty siksi päiväksi. Nyt oli vain päästävä talosta pois, ennen kuin nukkujat virkoaisivat.
Jumpperi herätti Petter Björnin jakamattoman ihailun.
— Niin lämmin väri, hän sanoi seisoessamme jonossa odottamassa Holmenkollenin vaunua. Yhtä hauskaa ei ollut, kun eräs Randin ystävättäristä tuli seisomaan minun taakseni ja kirkkaalla pääkaupunkilaisäänellään julisti, että Randi oli kauhean liikuttava, kun noin lainaili urheilutamineitaan.
— Ajatella, kuinka mukavaa, että voitte käyttää toistenne vaatteita, sanoi hän. — Kauhean mukavaa! myönsin loistavin naamoin. En suonut hänelle sitä iloa, että olisi nähnyt, kuinka raivostuin. Herra Björn oli yhtä herttainen paljastuksen jälkeenkin, Ei hän itsekään ollut erikoisemman hienoissa pukimissa. Kukaan ei olisi voinut väittää hänen pröystäilevän varakkuudellaan. Takki oli haalistunut ja polvihousut perin lyhyet, mutta hänen solakka, hyvin treenattu vartalonsa pelasti hänet näyttämästä koomilliselta.
Näytti tulevan oikea urheilusunnuntai. Saimme seisoa melkein tunnin jonossa, mutta kun lämpötilassa ei ollut valittamista puoleen eikä toiseen, oli aika miellyttävää solua eteenpäin jonon mukana. Ihmiset jonossa ajattelivat toistensa puolesta ja katsoivat, että kaikki kävi laillisesti, joten saattoi itse vapautua hetkeksi. Sen vastapainoksi meidän täytyi lakata pitämästä itseämme yksilöinä ja ruveta vain osaksi tästä massasta. Vuoropuhelu sulun luona sai meidät täysin tajuamaan tämän.
— Meidän täytyy ajaa pois nuo, ennen kuin laskemme lisää, sanoi meitä paimentava mies toverilleen, näyttäen laumaa, joka jo oli päässyt laiturille.
Virkatoverin mielestä olimme kuin lammaskatras. — Päästetään ensi kerralla läpi vain viisikymmentä kerrallaan, hän ehdotti.
Vihdoinkin olimme perillä ja pääsimme liikuttelemaan jalkojamme. Sivuutimme hiihtomäen juuri, kun eräs hyppääjä lensi huojuen kuusten yläpuolella. Se oli komea näky ja aika jännittävä. Hän kaatui. Sitten tuli toinen perässä. Suosionosoitukset kaikuivat alhaalta, missä katsojien kirjavat päähineet loistivat lunta vasten kuin iloinen konfettipilvi.
Kuljimme eteenpäin, koska mäenlasku ei oikein miellyttänyt minua, myötätuntoni oli näet tavallisesti kaatuvan puolella. Epätervettä ja heikkoa myötätuntoa sellainen, joka aina on häviävän puolella, sanoivat veljeni.
En voinut olla huomaamatta, että Björn kävi yhä vakavammaksi. Hän suorastaan näytti aprikoivan jotakin tärkeää kysymystä siinä kävellessään ja hakatessaan kepillään lunta puista. Ensin luulin hänen vain kyllästyneen, mutta kun hän sitten äkäili siitä, ettemme saaneet olla rauhassa, tunsin itseni levolliseksi. Hän oikein suutahti nähdessään, että Frogner-ravintola oli tupaten täynnä väkeä. Sisältä kuului äänekäs puheensorina. Peräseinällä keksin Akselin ja erään hänen toverinsa, vaalean, leuattoman olennon, joka ei koskaan osannut olla nauramatta. Björn tervehti oikealle ja vasemmalle, joten hänellä ei kaikesta päättäen ollut puutetta tuttavista. Olin kysymäisilläni, olivatko nekin hänen kesänaapureitaan, mutta maltoin mieleni, etten olisi vallan ottanut hengiltä eilistä sukkeluuttani.
Vihdoinkin vapautui pöytä, ja odottaessamme voileipiä ilmoitti Björn päättävästi, että hänellä oli jotakin sydämellään. — Katson parhaaksi epätoivoisen rohkeudella sanoa teille — mutta tätä mielenkiintoista alkulausetta pidemmälle hän ei päässyt.
Voitte arvata harmini, kun ylös katsahtaessani näin Akselin ja hänen ystävänsä aikovan istuutua pöytäämme.
— Anteeksi, saammeko istua tähän juomaan olutta, sanoi Aksel ja nosti muka kohteliaasti hattuaan. — Muualla ei ole tilaa.
Pahus vieköön tämän nykyajan nuorison! Katsoin häneen kaikkea muuta kuin suopeasti. Mutta sen sijaan, että olisi ymmärtänyt hävetä sopimatonta käytöstään, hän näytti oikein nauttivan. — Hei, vahtimestari, kaksi jääkylmää pilsneriä! hän huusi aivan kuin ei olisi eläissään muuta toimittanut kuin tilauksia ravintolassa. Käsittämätöntä, mistä hän oli saanut rahaa.
Vastahakoisesti toimitin esittelyn ja sitten olimmekin kuin liisterissä. Koetin hienotunteisesti sähköttää poistumismerkkejä, mutta joka kerta kun iskin silmää, kysyi Aksel osaaottavaisesti, enkö voinut oikein hyvin, ja joka kerta kun koetin muodostella sanoja huulillani, hän pyysi minua puhumaan kovempaa. Hänen ystävänsä nauraa virnuili, niin että muodostui kolme, neljä leukaa, mutta ei yhtään siihen paikkaan, missä leuan olisi pitänyt olla. Käsitin tietenkin pian, että he olivat tulleet varsin minun kiusakseni.
Koko kotimatkan he pysyttelivät meidän kantapäillämme. Selväähän se, ettei Björn silloin voinut ruveta uskomaan minulle salaisuuksia. Sen sijaan hän katsoi minuun hyvin puhuvasti ja pyysi saada soittaa seuraavana päivänä.
— Kiitos seurasta, sanoi Aksel leveästi irvistellen, meidän noustessamme kotiportaita. Se oli tulta ruutitynnyriin. Hän odotti räjähdystä ja se oli tulevakin vielä, odota vain, poika!
Solveig avasi eteisen oven. Marttyyrin ilme.
— Enkös minä sitä arvannutkin! hän huusi. — Olen etsinyt kaulahuiviani joka paikasta ja tietenkin se on sinun kaulassasi!
Hän katseli sitä huolellisesti. — Ja tietenkin olet saanut siihen likaläiskänkin.
Läiskä oli kenties siinä jo ennestään, mutta todistusten hankkiminen olisi ollut mahdotonta.
Randilla oli luonaan sulhasensa, joten se vaimensi hieman hänen tunteenpurkauksiaan jumpperin takia. Hän huomautti tosin, että minä olin leveämpi lantioista kuin hän ja että tietenkin pusero oli pahasti venynyt, mutta mittanauha oikaisi pian väärinkäsityksen.
Kahvin jälkeen Mona soitti ja ilmoitti huviretken onnistuneen kaikin puolin erinomaisesti. Kun minä sanoin, että samoin oli minun retkeni onnistunut, sai hän naurukohtauksen. Lupasin tulla tekemään tiliä ja olin iloinen, kun pääsin kuulemasta puhetta säästäväisyydestä ja huonoista ajoista, jota pidettiin salin pöydän ympärillä. Äiti istui ilmeettömin silmin ja sanoi, että ainoa keino oli supistaa vaatimuksia, ja isä siveli sileäksi ajeltua leukaansa ja profetoi, mitä tästä vielä oli tuleva, ja Einar, Akselin lämpimästi kannattaessa, ehdotti, etteivät he ajattelisi lainkaan.
— Kun pääsisikin vain sillä — sanoi isä ivallisesti.
— Se olisikin aivan uutta ihmiskunnan historiassa, arveli äiti.
Aksel tulistui. — Mikähän siinä on, että vanhat ihmiset ovat niin kamalan omahyväisiä! Oletteko te mielestänne järjestäneet tämän maailman niin erinomaisen hienosti? Ja nyt syytetään tietenkin "nuorisoa" siitä, että maailman asiat ovat hullusti? Me kieltäydymme olemasta edellisen sukupolven syntipukkeja!
Äidin varoittava: Aksel! oli viimeinen, jonka kuulin juostessani ulos.
Mona laahusti vastaani punaisine tohveleineen, joissa oli suuret tupsut. Hänen poskensa hehkuivat kokopäiväisestä ulkonaolosta ja hän oli pakahtua uteliaisuuteensa. — No, mitäs sanot? hän kysyi kiihkeästi.
Minulla oli vastaus valmiina. — Siihen nähden, että hän kuuluu sinun perheeseesi, ei hän ole lainkaan hullumpi.
— Kuule, pysy nyt vakavana, pyysi Mona. — Toivottavasti olet kiitollinen minulle?
— Samoin, samoin, osasin tähän vain sanoa.
— Niin, eihän hän sentään ole aivan mahdoton?
Hän sanoi tämän vähän anteeksipyytäen. Myönsin, että yllätys oli ollut miellyttävä.
— Sinähän vaikutat suorastaan ihastuneelta.
— No jaa — ihastumisesta en tiedä. Mutta hän oli oikein reilu.
Mona katseli minua pitkään. Kun hän vihdoinkin käsitti, että olin vakavissani, hän heittäytyi sohvalle, teki kaksi kertaa voltin ja huusi miestään kohta paikalle. Tämä tulikin, mutta ei pitänyt kiirettä. — No, reilu ei kai nyt ole oikea sana, sanoi hän ja hymyili meille kummallekin vähän ylimielisesti. — Mutta Mona ja minä olemme keksineet tavan, jonka avulla hänen kanssaan voi jotenkuten seurustella. Sanomme aina päinvastoin kuin tarkoitamme, ja kun hän luonteensa mukaan taas sanoo päinvastoin, on tulos melkein tyydyttävä.
Nolompaa omaa kehua olen harvoin kuullut! Harmistuin niin Björnin puolesta, etten tiennyt mitä sanoa. Totta kai hänessäkin oli vikoja ja puutteita, jotka eivät olleet pistäneet silmään vielä niinä parin yhdessäolon aikana, mutta jos hänestä haluttiin tehdä aivan mahdoton olio — silloin täytyi minun panna vastalauseeni.
— Sinä siis pidit hänestä? kysyi Mona asiallisesti, aivan kuin aloittaen kuulustelun uudelleen ja järjestelmällisesti.
— Niin, oikein paljon, vastasin rauhallisesti.
Mona ja hänen miehensä katsoivat toisiinsa aivan kuin todeten tilapäisen mielenhäiriön. Minä taas puolestani keksin tässä mielenkiintoisen, psykologisen seikan. Syynä heidän vastenmielisyyteensä Björniä kohtaan saattoi olla se, että he olivat lainanneet häneltä rahaa. Tietoisuus velasta kai sumensi heidän tunteitaan.
— Tuntuu ihan naurettavalta, että hän on sinun setäsi, sanoin... Eihän hän tunnu olevan paljon sinua vanhempi. Isoisäsi on luultavasti ollut kahdesti naimisissa?
— Olet tosiaan osannut houkutella hänestä esiin aavistamattomia puolia, sanoi Mona terävästi ja Arne asettui mukavasti nauttimaan keskustelusta. — Hänellä on omat hyvät puolensa, sitä en kielläkään, mutta nuorekas — ei, ystäväni. En ole koskaan kuullut hänen puhuvan muusta kuin ruoansulatuksesta, reumatismista ja huonoista ajoista. Muuten, ruoasta puhuen, kerro, mitä te söitte! Setä Petterin tapana on nimittäin sanoa: ottakaa te mitä haluatte, minä otan vain päivän erikoisannoksen. Ja kun ravintolassa on muhennettua turskaa, joka maksaa kruunun, voi olla varma siitä, etteivät vieraat tilaa neljän kruunun hanhenpaistia tai viiden kruunun ostereita.
Ilmoitin rauhallisesti, että olimme nauttineet vain kahvia. Mona hämmästyi: — Kahviako? Setähän noudattaa, niin ankaraa ruokajärjestelmää! Jos hän on juonut kahvia, niin nyt hän varmasti on sairaana hotellissaan ja syyttää meitä siitä, ettemme olleet kotona ja antaneet hänelle sopivaa ruokaa. Varmaankaan hän ei enää suostu odottamaan korkoja, niin että kuinka tässä —
Hänen miehensä ryki äänekkäästi ja Mona vaikeni — tosin, vastahakoisesti. Rauhoitin heitä sillä tiedolla, että olin samana päivänä nähnyt sedän terveenä ja reippaana.
Juuri silloin soi ovikello. Mona nyrpisti nenäänsä ja katsoi Arneen ja minuun. — Olemmeko kotona vai emmekö? Hetken aikaa kiisteltyämme päätimme olla kotona. Mona nousi jaloilleen, ravisteli vaaleata harjaansa ja meni avaamaan. Kuulimme, että tulija oli mies, ja Monan ääni nousi korkeimpaan diskanttiin. - Ahaa, Mona käyttää seurusteluääntään, kuiskasi hänen miehensä. — Silloin siellä on joku, jota hän tahtoo miellyttää.
Äänistä päättäen riisui vieras päällysvaatteitaan. Pian sen jälkeen Mona avasi kylpyhuoneen oven ja kuulimme heidän puhuvan käsien pesemisestä. Odottaessaan Mona ryntäsi meidän luoksemme. — Setä Petter! Hän kuiskasi sen, mutta hänen silmänsä katsoivat pyöreinä minuun. — Meidän täytyy ilmoittaa tiedemiehille tästä harvinaisesta kaksoisminästä.
Hän väittää saapuneensa vasta tänään iltapäivällä eikä sano koskaan kuulleensa kenestäkään neiti Mörkistä — Mona tanssi jälleen pois.
Aloin oikein hermostua, mutta Arne nauroi: — Se oli vain Monan keksintöä. Kyllä hänen tietää!
Sitten avautui ovi ja mies, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, tuli huoneeseen Monan saattamana. Hän oli laiha ja niin pitkä, että hän. täydellä syyllä katseli levottomasti kattoon. Hänen haaleansinisistä, likinäköisistä silmistään kuvastui ilmeinen suuttumus nykyaikaisia asuntoja ja koko kaupunkia kohtaan. Hän kompastui mattoon ja äkääntyi yhä pahemmin. Silmänräpäyksessä Arne hypähti tuolistaan, puristi hänen kättään, kumarteli ja raapasi jalkaa. Eikä hänen olisi tarvinnut puhua vaimonsa seurusteluäänestä, sillä hänen oma äänensä oli aivan tarpeeksi hunajainen.
— No tosiaan, setä Petter! Hyvää päivää! Onpa hauskaa nähdä setä Petteriä taas! Sinähän näytät tavattoman terveeltä! Aivan suurenmoiselta! Valitan kovin, ettemme voineet tulla asemalle, mutta mikäli tiedän, on Liisa — hm — neiti Mörk — Toinen keskeytti hänet jurosti: — Tulinkin vasta tänään iltapäivällä.
Arne katsoi syyttävästi minuun: — Mutta, Liisa, nyt en lainkaan käsitä —
— En minäkään, mutisin minä.
— Mutta ellet sinä ole tavannut setä Petteriä, niin kenen kumman sitten? huudahti Mona hämmästyneenä.
— Niin, kukahan se on ollut, sanoin pää pyörällä ja koetin nauraa.
Monan kasvoille ilmestyi ovela ilme, joka ei ennustanut hyvää: — Taisit tulla hyvinkin tutuksi hänen kanssaan? Arne kakisteli: — Saat panna lehtiin ilmoituksen: kadonnut! Setä ei vetänyt suupieltäänkään. Mona yritti tarmokkaasti viihdyttää häntä. — Istuhan, setä, sanoi hän hoivaten. — Olet kai aika kuitti matkan jälkeen?
Oikea Björn ei ymmärtänyt pääkaupungin kieltä. — Kuitti? sanoi hän miettivästi. — Mistä kuitista sinä puhut? — Tarkoitin, oliko matka hyvin rasittava?
— Aika lailla. Eräässä paikassa saimme seisoa tunnin ja odottaa vastaan tulevaa junaa.
— Kokonaisen tunnin! Mona oli sulaa pelkästä myötätunnosta. — Se mahtoi olla eri hoopoa!
— Hoopoa? toisti setä tajuamatta.
Mona loi meihin toivottoman katseen. — Hän ei edes ymmärrä ihmisten kieltä, kuiskasi hän keittiöön mennessään.
— Minulle vain maitoa ja voileipää! huusi setä hänen jälkeensä. — Tässä eräänä päivänä tulin varomattomuudessani syöneeksi jotakin maksapasteijaa, ja uskot tai et — tullen äkkiä avomieliseksi hän kumartui Arnen puoleen ja kertoi matalalla äänellä maksapasteijan vaikutuksia, mitkä kaikesta päättäen eivät soveltuneet salonkiseurusteluun. Annoin heidän puhua rauhassa, sillä yllätys oli lyönyt minut aivan hervottomaksi ja päässäni pyöri vain yksi ajatus: Kuka oli väärä Petter Björn?
En halunnut enää häiritä perheidylliä, vaan sanoin pian jäähyväiset.
Kotona vallitsi nyt rauha maassa. Äiti nukkui keinutuolissa avoin kirja sylissään. Isä käveli edestakaisin pitkin ruokasalin tyhjää kohtaa, pysähtyen säännöllisesti ilmapuntarin, huonelämpömittarin ja ikkunassa olevan lämpömittarin eteen, sillä nämä kolme olivat hänen rakkaimman harrastuksensa esineet, lukuunottamatta kreikkalaista filosofiaa ja vanhanajan historiaa. Mitä kauempana asiat olivat ajassa ja iankaikkisuudessa, sitä parempi.
Randi ja hänen Fredrikinsä istuivat sohvassa tutkistellen tulevan huoneistonsa pohjapiirustuksia. — Viehättävää! kuulin Randin sanovan. — Ja ajattele, kesällä voimme syödä parvekkeella!
Solveig ja Björg tarkastelivat elokuvalehteä ja Einar seisoi vieressä ja tunsi mustasukkaisuuden tuskia, kun Björgin silmät viipyivät liian kauan miehisissä primadonnoissa. — Ramon Novarro on minusta hurmaava, sanoi Björg pehmeällä äänellään, joka sai miehet — ei naiset — aavistamaan arvaamattomia sielunsyvyyksiä. Einar nauroi. — Te naiset olette kamalan arvostelukyvyttömiä. Teihin uppoaa kaikki, mitä luette noista tylsistä lehdistä; jos niissä vaikka kerrotaan, että elokuvatähdet ihailevat entisajan hyveitä ja että tanssityttöjen mielikirjailijoita ovat Dante ja Pascal, niin se menee teihin aivan täydestä.
Björg heitti koppavasti päätään. — Suo anteeksi, tiedämme varsin hyvin, että elokuvayhtiöillä on reklaamitoimistoja. Me luemmekin näitä lehtiä vain saadaksemme tietää, kuinka tyhmästi ne osaavat kirjoittaa.
Kihlaparin välille syntyi pienoinen riita. Solveig ja minä koetimme livahtaa tiehemme, ennen kuin he aloittivat vanhan leikkinsä.
— Sinä et enää rakasta minua.
— Rakastanhan.
— Etpähän.
— Totta kai minä rakastan.
— Kuinka paljon?
— Jospa edes aavistaisit!
— Sano kuinka paljon!
— Viisi miljoonaa —
Jne. Jne.
Aksel ei ollut kotona. Silmissäni oikein leiskahteli, kun vain ajattelinkin häntä. Ellei hän tovereineen olisi tunkeutunut seuraamme tänään aamupäivällä, olisi väärä Petter Björn paljastanut itsensä ja minä olisin päässyt häpeäpaalusta. Ei minun enää tarvinnut arvailla, mitä hän olisi halunnut sanoa minulle "epätoivoisen rohkeudella".
Äiti kulki huoneen läpi puoliunessa, kaikesta päättäen jonkin talousvelvollisuuden ajamana. Minä vangitsin hänet. — Etkö voi istua rauhassa kahta minuuttia?
— Kyllä, jos työt vain käyvät itsestään. Vastaus oli vähän soimaava, vihjaus siihen, että me muut olemme liian hanakoita istumaan hiljaa. Kiiruhdin tarjoamaan apuani. Oli saatava kuntoon sopiva makuusija Fredrikille, jonka Randi oli suostutellut jäämään yöksi ja matkustamaan vasta seuraavana aamuna.
Äiti jäi seisomaan ja tuumi vuodekysymystä. — Hän saa nukkua salin sohvalla — se pitäisi antaa oikeastaan korjata, kun se on niin kurja, mutta kaikki maksaa. Täytyy ottaa patja Akselin sängystä. Kuulehan — lisäsi hän sitten hitaammin — tiedätkö, missä Aksel on?
— Ei ole aavistustakaan.
— Minusta hän on menossa aamuin ja illoin, huokasi äiti. — Toista oli silloin kuin te olitte kaikki pieniä ja minä sain laittaa teidät vuoteisiin illalla.
Mutisin jotakin, että silloin oli meidänkin toista. Niin pienenä, väsyneenä ja huolehtivana kuin äiti seisoikin, en voinut välttää pientä viileätä ajatusta, että vanhempi sukupolvi aina vastustamattomasti haluaa laittaa nuoremmat vuoteisiin ja pitää ne siellä hyvässä säilössä.
Menin poikain huoneeseen hakemaan patjaa. Sen ja pieluksen välistä löysin kokoontaitetun valkoisen paperiarkin. Otin sen tarkasteltavakseni ja tulin melkein hyvälle tuulelle. Se oli Akselin harakanvarpailla kirjoitettu runo ja kaikesta päättäen alkuperäinen tekele.
Mä hapuilen halki usvan ja pimeän
en löydä tietä, en polkua,
Vain ääni kuiskaa mun syömmessän:
Tee päätös! Kaikki on lopussa!
Lopussa —
Kun tansseihin kuljet sä silkit ja nertsit yllä,
saa käteeni ase kylmä, oi Sylvia —Mikä löytö! Nauroin ääneen itsekseni. Tässä oli jälleen todistus rakastumisen tylsistävästä vaikutuksesta. Vain rakastunut mies saattoi kuvitella, että Sylvia Duen turkki oli nertsiä, kun sen jo puolella silmällä näki olevan kaniinia. Hänen kylmään aseeseen tarttumiseensa suhtauduin rauhallisesti. Hän oli mahdollisesti joskus nähnyt revolverin puodin ikkunassa, mutta sitä lähempänä hän ei ollut koskaan ollut.
Runojen kirjoittaminen näytti olevan perheen paheita. Itsellänikin oli niitä aikamoinen kuorma tunnollani. En pitänyt niitä aivan mahdottomina, ja kerran, kun rahanpuute oli erikoisen tuntuva, olin kulkenut raskain askelin erääseen toimitukseen. Tunsin toimittajan. Hän oli ollut naapurinamme monta vuotta, hauska vanha herra, joka nipisti leuasta ja sanoi he-hee! Mutta kun minä nyt ilmestyin runoineni, hän pudisti päätään ja alkoi puhua "uusista": — Sinä, pikku tyttöni, et ole missään kosketuksessa nykyaikaan, et tunne sen uutta suhtautumistapaa etkä uutta henkeä. Täytyy purjehtia tuulien mukaan, näetkös. Nämä uudet, ymmärräthän —? Kun tiedustelin mitä hän oikein tarkoitti, hän mutisi vain jotakin, että uusi ei ole vanhaa.
Käsitin, että Akselin runo ei vielä ollut valmis. Runotar oli ilmeisesti pelästyneenä paennut hänen kylmää asettaan ja niin oli poika paralta jäänyt löytämättä sopiva loppusointu "Sylvialle". Minäkin keksin vain "mylviä", mutta tällainen sana ei tietenkään sopinut korkealentoiseen lyriikkaan.
Mutta kun halusin hienotunteisesti ilmaista Akselille, että tunsin hänen suloisen salaisuutensa, lisäsin omasta tehtaastani pari riviä:
Kun tansseihin kuljet sä silkit ja nertsit yllä,
saa käteeni ase kylmä, oi Sylvia!
Se läpi sydämes kavalan ampuisi kyllä,
mut silloinhan täytyis' mun mylviä!Pienessä alaviitteessä neuvoin häntä sitä paitsi lukemaan Browningia eikä vain kopeloimaan browninkia — Browning oli nimittäin runoilija, joka osasi ammattinsa.
Sitten käänsin paperin kokoon ja pistin sen paikoilleen. Ainakin vähäksi aikaa olin voiton puolella. Kosto on suloista.
VI luku.
Maanantai alkoi sillä, että Sagedahl ryöpsähti ovesta kuin pyörremyrsky.
Joka maanantaiaamu Sagedahl ilmestyi konttoriin aivan hengenvaarallisesti levänneenä. Silloin hän esiintyi miehenä, joka on sen tekevä. Miehenä, joka aikoi kerrankin järjestää kaikki keskeneräiset asiat. Pitkän, laiskan sunnuntain aikana hän oli kerännyt hirvittäviä, patoutuneita voimia. Hänen järjestelykykyään tyydytti se, että uusi, ankara järjestelmä oli aloitettava maanantaista. Järjestys ennen kaikkea.
Hän tuli siis sisään kuin myrskynpuuska — tässä on mies, joka ei hukkaa minuuttiakaan! Jospa vain eräät muut osaisivat ottaa sen opikseen! Puh-puh, miten kuuma on! Hän läähätti ja puhkui. Emmekö tosiaankaan käsittäneet, että on aivan hengenvaarallista istua tällaisessa ansari-ilmassa? Idioottimaista, että talonmies lämmittää näin kauheasti kauniina kevätpäivänä! Tuhlausta se on! Ihmiset eivät näy vieläkään tajuavan, kuinka huonot ovat ajat! Kahdeksantoista astetta on ihanteellinen huoneenlämpö, mikä siitä yli menee, on pahasta.
Neiti Syversen uskalsi huomauttaa, että huoneessa olikin juuri kahdeksantoista astetta.
— Mitä? Mitä te sanotte? Hän iski neiti Syverseniin katseen, joka olisi tappanut heikkotekoisemman. — Teidän lämpömittarinne on varmasti viallinen.
Tiesimme jo ennakolta, ettei kannattanut viitata lämpömittariin, kun se ei lyönyt yhteen Sagedahlin omien tuntemusten kanssa.
— Minä en ainakaan aio panna terveyttäni alttiiksi täällä, hän julisti, kulkiessaan omaan huoneeseensa tarmokkain askelin, ja paiskasi ikkunan auki. — Minun täytyy saada raitista ilmaa, kun teen työtä. Raitista ilmaa!
Silmäräpäystä myöhemmin hän ryntäsi jälleen ulos huoneestaan. Kädessään hän piteli paria kirjettä, jotka olin asettanut hänen pöydälleen allekirjoitettaviksi.
— Ettekö te koskaan puhdista kirjoituskoneenne kirjasimia, neiti Mörk? Neiti Rennerud, joka oli täällä ennen teitä, puhdisti ne aivan erinomaisesti teräskynällä. Hän oli muutenkin tavattoman käytännöllinen ihminen, neiti Rennerud, aivan harvinaisen käytännöllinen. Minusta ei mikään ole niin ikävää, niin — niin kerrassaan lamauttavaa kuin epäselvä konekirjoitus. Mitä te nyt teette? Vai niin. Minusta olisi ollut parempi, jos olisitte tehnyt ensin jotakin muuta. Ei, älkää keskeyttäkö, kun nyt kerran olette alkanut, voitte sen lopettaakin. Mutta, hyvä neiti, miten merkillisesti te pidätte kynää? Ei kukaan ihminen voi kirjoittaa kunnollisesti tuolla tavoin. Mitä ihmisille nykyjään oikein koulussa opetetaan, kun eivät opi edes pitämään kynää kunnollisesti? Kun minä olin pikkupoika —
Hän lopetti äkkiä. Hänen silmänsä olivat osuneet ikkunoihin ja ajatukset suuntautuivat kohta toisaalle.
— Koska luulette meidän arvoisan siivoojattaremme aikovan pestä nämä ikkunat? Niiden läpihän tuskin näkee. Mitä — perjantaina ja lauantaina satoi? No, olisihan hän voinut pyyhkiä ne tänä aamuna, hyvät neidit! Minun vanha äitini kertoo aina, että ennen aikaan pesijät nousivat kello viideltä työhön. Mutta nykyaikana ei kellään ole enää työniloa, siinä se suurin vika onkin. Nyt ei enää käsitetä, että työ on siunaus. Omasta puolestani voin sanoa, että olen onnellisin, kun saan hukkua työhöni —
Pidettyään tämän pienen ohjelmapuheen alaisilleen hän marssi jälleen huoneeseensa, kolisteli tuolia ja pamautteli mustepullon kantta — oli tehtävä työtä niin että kuului!
Äkkiä hän seisoi uudelleen oviaukossa käsiään huitoen. — Kellä idiootilla on konttori minun yläpuolellani?
Emme tienneet. Tuomari Hartvig, joka tänä hetkenä astui konttoriin, kohautti olkapäitään. — Kuka niistä pitää selvää? Tällaisena aikana tulee ja menee niin monenlaisia ihmisiä, joilla on salaperäisiä hommia ja epäilyttäviä välitystoimistoja —
— Kaiketi se on vuokrannut huoneen kävelykilpailuihin treenaamista varten, haukkui Sagedahl. Me nauroimme, mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus, että me nauraisimme. Kello oli vasta puoli yksitoista eikä Sagedahlin tarmokkuus ollut vielä mainittavasti heikentynyt. Hän meni muristen takaisin kirjoituspöytänsä luo. Nyt oli aurinko vastuksena. Tosiaankin röyhkeä aurinko! — Neiti Mörk! kuului komennus. Minä ryntäsin sinne vetämään alas kaihdinta. Se oli kuitenkin vähän kangistunut talven kuluessa ja kuultuani heikon, hankaavan äänen lakkasin vetämästä. Sagedahl kääntyi tuolissaan, muoto vihaisena: — Ettekö te edes osaa vetää kaihdinta alas? Puhuvin ilmein — tietenkin-minun-pitää-tehdä-kaikki-itse — työnsi hän minut syrjään. Kapusin häntä koipien välissä tuolilta alas ja hän nousi sille. Koko hänen olentonsa näytti sanovan: Katsokaa nyt tarkasti, kuinka minä teen! Hän tarttui nuoraan ja veti. Kuului kuin sahanterän vihlaisu — ja koko rullakaihdin putosi Sagedahlin päähän niin voimakkaasti, että menetti tasapainonsa ja olisi pudonnut tuolilta, ellen olisi saanut hänestä kiinni. Syntyi liikuttava syleily ja neiti Syversen oli kuolla nauruunsa. Itse en uskaltanut liikuttaa lihastakaan kasvoissani, niin synkältä Sagedahl näytti nilkuttaessaan paikalleen kuin mikäkin invaliidi.
Kymmenen minuuttia oli kaikki hiljaista. Syversen ja minä toivoimme kohtauksen jo tällä kertaa menneen. Silloin lennähti ovi taas auki, ja Sagedahl ilmestyi kuin vihainen foksterrieri. — Täällä on tosiaankin mahdotonta saada työrauhaa? hän ulvoi.
— Tulkaa tänne, niin kuulette tekin! Tulkaa tänne, kuuletteko? Hieman epäröiden Syversen ja minä noudatimme kehoitusta. Hartvig kutsuttiin myöskin. Sagedahl nosti kätensä teatraalisesti kattoa kohti ja huusi joka toinen sekunti: — Kuulkaa! niin ettemme parhaalla tahdollakaan voineet kuulla mitään muuta. Vasta hänen lopetettuaan kuulimme askeleita, jotka iskeytyivät lattiaan "Norjan poikien" tahdissa. Tietenkin se oli mies — koskapas nainen noin käveli pitkin huonetta? "Norjan pojista" hän siirtyi "Tonavan sinisiin aaltoihin".
— On ainakin hyvä, että hän vaihtaa nuottia, lohdutti Hartvig.
Sagedahl ei ollut kuulevinaan. — Jos tietäisin tuon roiston nimen, sanoi hän ja teki vihaisen liikkeen puhelinta kohden.
— Menkää ylös, neiti Mörk, päätti hän sitten tarmokkaasti.
— Sanokaa minulta terveisiä, että tässä talossa on sellaisiakin asukkaita, joilla on työtä, ja jotka eivät halua laiskotella, ihmisiä, jotka haluavat saada työrauhan, lyhyesti sanoen — hm —
Hän keskeytti äkkiä ja hänen kasvonsa vetäytyivät kiivaasti ryppyyn — oli tulossa aivastuskohtaus. Syversen kysyi lempeästi hymyillen, eikö olisi parasta sulkea ikkuna — olihan nyt sentään vasta maaliskuu. Sagedahl aivasteli raa'asti ja mahtavasti kuin luolaihminen. Aivastuskohtausten välillä hän viittoili minulle tarkoittaen, että oli mentävä hänen käskemälleen asialle. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa — minun oli mentävä.
Viides kerros oli vähän toisin järjestetty kuin neljäs, mutta helposti kuulin, mikä ovi oli se oikea. B. Randers, asianajaja, oli ovikilvessä. Vaeltaja oli jälleen vaihtanut säveltä, nyt kuului sieltä Suomen ratsuväen marssi. Kohensin ryhtiäni ja koputin.
Askelet ja viheltely lakkasivat samassa hengenvedossa ja sisällä oleva mies — olipa hän sitten B. Randers tai joku muu — syöksähti paikoilleen sellaista vauhtia, että avaimenreiästä kävi todellinen ristiveto. Äänekkään kehoituksen: — Sisään! kuultuani avasin oven.
Selkä puoleksi minuun päin istui herra, jolla näytti olevan aivan epätoivoinen kiire. Hän selaili paperipinkkaa, niin että paperit lentelivät kuin pilvet hänen ympärillään. Silmänlumetta, toisin sanoen. Mutta selkä oli miellyttävä ja niska vaalea ja suora — niskat ovat niin omituisia, niissä on aina jotakin liikuttavaa. Vihdoinkin onnistui tämän harvinaisen ahkeran nuoren miehen irtautua sen verran työstään, että hän ehti kääntyä ja katsahtaa minuun. Silloinkos tuli häneen vauhtia, niin että hirvitti. Punastuen kuin entisajan nuori tyttö hän hypähti tuolistaan ja minun hieno, irooninen hymyni jähmettyi huulille. Mies oli kahden edellisen päivän kavaljeerini, sama mies, joka petturimaisesti oli sanonut olevansa Petter Björn!
— Heipä hei! tuli vihdoin hyvin hämmentyneellä äänellä, kun ensimmäinen järkytys oli laannut. — Tämäpä vasta yllätys! Hän lähestyi minua epävarma hymy huulillaan. — Ettekö halua istua? Hän kopeloi käsiinsä yhden kolmesta wienintuolista, jotka yhdessä pöydän, sohvan ja kaapin kanssa muodostivat huoneen kaluston. Sitten hän äkkiä luopui kohteliaisuusyrityksistään, katsoi minua suoraan silmiin tavalla, jonka hän varmasti kokemuksesta tiesi tehoavan naisiin.
— Oletteko vihainen?
Vihainen? Olinko minä vihainen? En tiennyt itsekään, ja sen enempää syventymättä tähän kysymykseen sanoin:
— Anteeksi, oletteko asianajaja Randers? Voisitteko mahdollisesti auttaa minua saadakseni erään petkuttajan pidätetyksi?
Hän oli kohta leikissä mukana ja tunsi ilmeisesti huojennusta, — Suurimmalla mielihyvällä, hyvä neiti! sanoi hän ja kumarsi kunnioittavasti. — Olkaa hyvä ja istukaa. Petkuttaja, niinkö sanoitte?
— Niin, eräs mies on uskotellut olevansa toinen kuin on ja väärillä edellytyksillä —
— houkutellut itselleen teidän hymynne, seuranne ja myötätuntonne, lisäsi hän. — Ennenkuulumatonta! Varmasti löydämme jonkin lainpykälän, joka tuomitsee hänet. Sitten hän äkkiä nauroi ja lopetti leikin.
— Minä arvasin, että te osaisitte kujeilla. Ehkäpä olette tiennyt sen koko ajan?
— Tiennyt minkä? En aavistanutkaan, että olisitte B. Randers, asianajaja, ennen kuin pari minuuttia sitten. Sen sijaan tiesin jo eilen illalla, ettette te ollut Petter Björn. Siitä voitte muuten olla iloinen —
Hän työnsi kädet housuntaskuihinsa ja näytti kovin epäilevältä.
— Oletteko niin varma?
— Vuorenvarma!
Harmaa, melkoisen sotkuinen konttori taustanaan hän näytti toiselta kuin se mies, jonka seurassa olin ollut edellisenä päivänä. Huolimatta huolettomasta antaa-mennä ilmeestä hänen laihoissa, kiinteissä kasvoissaan oli jokin kärsivä ilme, jota en ollut ennen huomannut. Lisäksi hän vaikutti "riukumaiselta" — kuin rippikoulupoika, joka on kasvanut liian äkkiä — yllään harmaa työtakki, joka oli liian kapea hartioista ja hihatkin olivat liian lyhyet. Housuihin kuuluva sininen takki riippui huolellisesti olkapuulla.
Mutta vähitellen valtasi minut halu päästä selville koko jutusta..-. Mitä varten te näyttelitte komediaa ja olitte olevinanne toinen?
Paha omatunto loisti hänen silmistään. Ei mikään ole niin tuiki koomillista kuin anteeksipyytelevä mies.
Hän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni, että minulla oli kiire. Minut pakotettiin istumaan wienintuolille.
— Kuulkaa nyt. Kuvitelkaa, että takananne on pitkä surkea päivä — ei, monta surkeata päivää sekä takananne että edessänne — ikävyyksiä ihan joka puolella — ja sitten äkkiä sattuman kaupalla saatte hauskaa seuraa — ja — ja pienen elämyksen mahdollisuus osuu tiellenne, ettekö usko, että tekin tarttuisitte siihen molemmin käsin? Minusta tuntui aivan mahdottomalta todeta, oliko teillä viheriäiset vai harmaat silmät. Olin sitä paitsi itsekin väärässä luulossa aika kauan. Minun nimenihän on Björn — etunimi tosin. En tajunnut olevani väärä mies, ennen kuin mainitsitte nimen Mona. Ensin te puhuitte veljentyttärestä ja se sopi hyvin minunkin sukuuni, paitsi sikäli, että minun veljentyttäreni ei astuisi askeltakaan minun tähteni. Sitten minä tajusin, että olitte erehtynyt. Ellette vain olisi sanonut, että teidän piti pitää huolta herra Björnistä! Silloin seikkailu kävi liian houkuttelevaksi, senhän ymmärrätte?
— Kyllä te osaatte hyvin sovittaa sananne, sanoin, vakaasti päättäen pysyä lujana. — Te olette varmasti erinomainen asianajaja.
— Jospa te saisitte maailmankin uskomaan sen! huudahti hän ja tuli niin järkytyksiin tästä ajatuksesta, että hänen täytyi marssia hetken aikaa pitkin lattiaa. — Maailman onkin pian se uskottava, muuten — No niin, välipä sillä — hän istuutui jälleen — mutta palataksemme jälleen tuohon herra Björniin, täytyy minun myöntää, että vähitellen tajusin, kuinka vaikean osan olin ottanut näytelläkseni. Erinäisistä syistä minun ei ole helppo näytellä rikasta miestä. Rehellisesti puhuen — kai te tulitte siihen käsitykseen, että Björn oli saituri?
Viivyttelin vähän vastaustani. — Tulin paremminkin ajatelleeksi vaatimattomuutta.
Hän katsoi minuun vilpittömästi hämmästyneenä. — Tuo sana kuulostaa omituiselta nuoren tytön suussa. Tuntevatko nuoret tytöt tosiaankin sellaisen sanan kuin vaatimattomuus? Käyttävätkö he sitä tosiaankin puheessaan, kuuluuko se todellakin heidän sanavarastoonsa?
Kysyin, mitä merkillisiä käsityksiä hänellä oikeastaan oli nuorista tytöistä. Hän lauhtui jälleen. — Ettette ole taitanut vieläkään antaa minulle anteeksi. Ja kuitenkin minulle tuli paha omatunto jo kohta ensimmäisenä iltana. Siirsin paljastuksen seuraavaan päivään, mutta tehän tiedätte, miten sitten kävi. Ja nyt te sittenkin ennätitte ennen minua. Mutta olihan se muuten onnistunutta leikkiä. Meillähän oli oikein hauskaa?
Nyt kun hän ilmeisesti katsoi pelastaneensa tilanteen, en voinut vastustaa selittämätöntä haluani näytellä loukkaantunutta, vaan vastasin kylmäkiskoisesti: — Oikein hauskaa!
Hän muuttui jälleen vakavaksi, kääntyi pois päin ja käveli ikkunan luo, minne jäi seisomaan pitkiä koipiaan ketkutellen. — Toden puhuakseni, hän sanoi kääntymättä, — onhan hetkiä, jolloin halukkaasti tarttuu pienimpäänkin hauskutuksen tilaisuuteen. Ymmärrättehän, että tällaisina ikävinä...
Keskeytin hänet ja muistutin almanakassa olevaa ristiä. Hän hymyili vähän surullisesti.
— Björniä eivät huonot ajat koske, mutta Randersin laita on vähän toisin. Olisipa muuten mielenkiintoista tietää, miten te löysitte tänne, kun ette edes tiennyt nimeäni.
Tähän hetkeen saakka olin aivan unohtanut, että minulla oli asia toimitettavana. Mahdollisimman hienotunteisesti esitin Sagedahlin terveiset. Randers löi käsiään yhteen hämmästyksestä. — Tämähän on aivan kuin teatterifarssia tai kohtalon leikkiä romaaneissa! Kuka olisi voinut uneksia, että te olette Sagedahlin konttorissa! Minähän juuri aioin tulla tervehdyskäynnille sinne jonakin päivänä. Hartvig on minun serkkuni tai vähän sinne päin.
— Mitä? Oletteko te sukua Hartvigille?
Hän katsoi minuun tuimasti. — Jopas se teki teihin valtavan vaikutuksen! Kuulitte kai, että sanoin serkku? Opiskeluaikanani kutsuttiin minut joskus sunnuntaisin päivälliselle hänen kotiinsa. Joka kerta, kun taitoin kokoon lautasliinani, sanoi rouva Hartvig: "Niin, nyt jäi taas säästöön muutama kruunu, Björn." Hauskaa, eikö teistäkin? Nyt en ole moneen vuoteen tavannut heitä. Suoritettuani tutkintoni olen heilunut maaseudulla, ollut viransijaisena parissa tuomiokunnassa ja yrittänyt asettua pysyväisesti yhteen ja toiseen paikkaan. Mutta te ette luultavasti tiedäkään, että nyt on huono aika?
— Olen tavallaan kuullut siitä vihjailtavan. Mutta oletteko te kuullut, että on vaikeata olla nuori tällaisina aikoina?
Samassa soi puhelin. Herra Randers — kesti vähän aikaa, ennenkuin totuin siihen, että hänen nimensä oli Randers eikä Björn — syöksyi kirjoituspöytänsä luo ja tarttui kuulotorveen. Minusta hän oli mielissään siitä, että puhelin soi minun siellä ollessani. Häneen tuli eloa ja vilkkautta. — Halloo! huusi hän mikrofoniin niin jännittyneenä, että se olisi voinut liikuttaa kiviäkin. Sitten tuli vähän masentuneesti: — Ei, tämä on 10125. Kuinka? Niin, se on erehdys. Hän asetti torven hiljaa paikoilleen ja jatkoi urhoollisesti keskustelua siitä, minne olimme jääneet.
Minulla oli paha omatunto, kun vihdoinkin juoksin portaita alas. Kuvittelin Sagedahlin kiehuvan raivosta pitkän poissaoloni takia ja koetin sommitella sopivaa puolustuspuhetta. Iloni oli sen tähden suuri, kun sisään tullessani näinkin Hartvigin yksin taistelutanterella. Sagedahl oli kuulemma niin pelästynyt uusiintuvia ja raivoisia aivastuskohtauksiaan, että oli kiireen kaupalla paennut lääkitsemään orastavaa vilustumistaan.
— Kaikesta päättäen Grandiin, lisäsi Hartvig omasta puolestaan. Lankous ei mainittavasti vaikuttanut hänen puheisiinsa.
Kerroin Randersista. Hartvig kohotti vasenta silmäluontaan — suurin hämmästyksen merkki, jonka nykyaikainen ihminen voi osoittaa. — Akateeminen köyhälistö kasvaa tässä maassa, sanoi hän, istuutuen neiti Syversenin paikalle sulattamaan uutista. — Björn on kyllä reipas ja kykenevä poika, mutta on totisesti päätöntä ja uhkarohkeata perustaa tällaisina aikoina oma toimisto pääkaupunkiin. Hiljaiselta ja vaatimattomalta kai hänen lafkansa näyttikin?
Yllätin sekä hänet että itseni kertomalla, että Randers näytti menestyvän oikein hienosti. Hartvig sanoi, että se ilahdutti häntä, ja että hänen pian oli pyydettävä tuo nuorukainen kotiinsa päivälliselle. Niin oli se aihe tyhjennetty. Hartvig löysi taipuisan viivottimen ja alkoi leikkiä sillä, siirtyen sitten muuhun. Voisinko mahdollisesti auttaa häntä eräässä kauhean vaikeassa asiassa? Oli kysymys vedonlyöntilahjasta eräälle nuorelle naiselle. Mitä kummaa hän keksisi? Minä ehdotin suklaarasiaa, sellaista hienoa laitosta, jossa on silkkinauharusetteja ja jos jotakin.
— Sellaisiako te tavallisesti saatte?
Minä? Sellainen rasia ei miesmuistiin ollut ilmestynyt meidän seiniemme sisäpuolelle. Hymyilin arvoituksellisesti enkä sanonut mitään.
— Tuo ehdotus ei oikein sovi tässä tapauksessa, hän sanoi ja löi viivottimella ilmaa, niin että vinkui.
— Tämä nuori nainen, jota ajattelen, on täyttänyt yhden seinän lattiasta kattoon vanhoilla suklaarasioilla — se on tosiaan kuin mikäkin halkopino. Nuoret tytöt kaiketi kokoilevat suklaarasioita niin kuin intiaanit päänahkoja. Jokainen rasia merkitsee valloitusta. Kuinka monta teillä on?
— Te varmasti hämmästytte, jos sanon —
— Niinkö?
— Ette lukumäärää, vaan sitä, että minulla on rohkeutta tunnustaa totuus. En ole ikinä elämässäni saanut mieheltä ainoatakaan makeisrasiaa. Kavaljeerini ovat tavallisesti olleet työttömiä, kuten minäkin. Mutta olen usein seisonut ikkunan takana ja ajatellut: Kukahan tuollaisia saa!
— Ehkä te kuulutte siihen lajiin, joka saa kirjoja syntymäpäivälahjakseen?
— En siihenkään. Minä kuulun siihen lajiin, joka saa neljä tulppaania, kaksi saippuaa, villasukkaparin ja kolme olkapuuta, jotka on päällystetty villalangantähteillä.
Hartvig hymyili armollisesti huvittuneena ja tuli lähemmäksi. Jäi seisomaan tuolini taakse, ei sanonut mitään, vaikutti vain ylitsekumartuneella läheisyydellään. En olisi uskonut, että viimeisten viikkojen — niin, miksi sitä oikein sanoisin? — keskittyminen — olisi vaikuttanut näin pian, ja minä hermostuin kamalasti. Kuumeisella kiireellä rämisytin kirjoituskonettani, löin sokeana koskettimia. Paperille ilmestyi vain järjettömiä kirjainrivejä. Hartvig nauroi hiljaa.
— Mitä kieltä te nyt oikein kirjoitatte?
Häntä huvitti tämä, sen huomasi kaikesta. Vai niin — miksei silloin minunkin? — Se on tshekinkieltä, sanoin silmää räpäyttämättä.
— Tiedättehän, että siinä kielessä käytetään vain konsonantteja?
Hän kumartui hymyillen alaspäin, mutta kun Syversen samassa tuli huoneeseen, vetäytyi hän pois ja alkoi hyräillen etsiä jotakin korttiluettelosta. — Ahaa, kyllä tuo tiedetään, sanoi Syversen jälkeenpäin niin myrkyllisesti kuin hänen tapaiselleen pyöreälle olennolle oli mahdollista. En tiennyt olisiko minun pitänyt loukkaantua vai ylpeillä imartelusta.
Kaiken kaikkiaan tämä päivä oli ollut toisenlainen kuin muut päivät. Kevät tuntui ilmeisesti tekevän tuloaan. Kello kahdelta läksi Hartvig konttorista heiluttaen hienoa keppiään — höyläämätöntä malakkaruokoa — ylimielisin kiemuroin. Puoli kolmelta hiipi neiti Syversen ostiskelemaan pikkutavaraa boksikutsuihinsa ja minä jäin yksin hoitamaan konttoria. Asiakkaita ei käynyt mainittavasti. Eräs mies tuli tarjoamaan yhdistelmää, johon kuului lyijykynä, korkkiruuvi, kynsiviila ja hammastikku; muuan poika kauppasi kengännauhoja; konttoritarpeitten kauppamatkustaja, joka iski lumoavasti silmää; ja vihdoin eräs herra, joka vaikutti pikkukaupunkilaispomolta, halusi tavata joko Sagedahlia tai Hartvigiä jonkin perintöasian vuoksi. Hän oli avomielinen luonne ja ensi töikseen hän ilmaisi minulle käsityksensä pääkaupungista. Pankinjohtaja Sandersen oli näköjään väsynyt ja suuttunut kaupunkiin, joka ei tuntenut pankinjohtaja Sandersenia eikä hänen kaksikerroksista uutta taloaan, jossa oli kaakeliseinäinen keittiö, WC ja kylpyhuone, ei myöskään hänen poikaansa Edvardia, joka hyppäsi lähes neljäkymmentä metriä viimeisissä koululaisten mäenlaskukilpailuissa, eikä hänen tytärtään Dittaa, joka oli lausunut runon "Tasavaltalaiset" Merimiesyhdistyksen illatsussa äskettäin.
Puoli neljään mennessä ei kumpikaan tuomareista näyttäytynyt. Kun mies kolmannen kerran veti esiin kultakellonsa, pisti päähäni loistava aate näytellä hyvänsuopaa kohtaloa. Aivan sivumennen huomautin, että tässä talossa oli muitakin lakimiehiä.
— Asianajaja Randersilla esimerkiksi on toimistonsa tässä seuraavassa kerroksessa, sanoin minä, — kaiketi tunnette Randersin nimeltä?
Pankinjohtaja Sandersen siveli hämillään tukkaansa, ei hän tainnut tuntea — —.
— Niin, ette te kai viitsi lukea pääkaupungin lehtiä, sanoin ymmärtävästi.
— Totta kai! Hän katsoi loukkaantuneena minuun. Tietenkin hän luki sanomalehtiä! Ja nyt hän jo muisti nimenkin. Randers, aivan niin! Sehän oli varmasti reilu mies. — Erinomainen, sanoin minä. — Hyvin tarmokas.
Sandersen istui ja tuumi asiaa. Häntä oli kyllä kehoitettu kääntymään Sagedahlin ja Hartvigin puoleen, mutta hetkisen kuluttua hän taas katsoi kelloaan. — Ei ole lainkaan varmaa, että kumpikaan tuomareista enää tänään tulee tänne, sanoin saadakseni hänet lähtemään.
Kun hän oli päässyt ulkopuolelle, syöksyin ovelle kuuntelemaan, minne päin hän lähtisi. Kun kuulin hänen nousevan yläkertaan, tunsin kuin saaneeni suuren voiton. Omatuntoni ei minua suurestikaan soimannut, vaikka olisi pitänyt, kun olin ollut epälojaali omaa toimistoani kohtaan.
Oli palkanmaksupäivä ja ulos tullessani seisoi Aksel odottamassa minua. Hän oli kulkevinaan vain sattumalta siitä sivu, mutta en turhaan ollut ollut Akselin sisarena jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän mahtoi olla aivan putipuhdas, koska ilkesi yrittää lähentymistä kokonaisen viikon kestäneitten vihollisuuksien jälkeen. Hän vaikutti vähän ränsistyneeltä, raasu, vanhoine hattuineen, missä hikiläiskät muodostivat kuin vuoristoketjun nauhan yläpuolelle. Palelevainen ja punanenäinen hän myöskin oli. Lyhyesti sanoen, tyhmässä myötätuntoisuuden puuskassani tarjosin hänelle pientä lainaa, odottamatta selityksiä, jotka jo pyörivät hänen kielellään. Hän riemastui niin, että aivan unohti kyynillisen lääkärinilmeensä. — "Leimuava rakkaus" Colosseumissa kuuluu olevan aivan erinomainen, sanoi hän vallattomana ja työnsi setelin risaiseen lompakkoonsa, jossa harvoin oli muuta sisällystä kuin amatöörivalokuvia.
Karl Johania kulkiessamme tuli Randers perästä seitsemänvirstan saappain. Oli vähän vaikeata saada Aksel ymmärtämään, että mies, joka muutamia päiviä sitten oli ollut maanviljelijä Björn, nyt esiintyi tuomari Randersina. Randers ilmoitti hyväntahtoisesti, että Björn oli hänen etunimensä, ja kun Aksel muistutteli maanviljelyksestä, väitimme me molemmat kivenkovaan, että hän oli ehdottomasti joko kuullut väärin tai sitten nähnyt unta.
Muuten tajusin vähemmässä kuin puolessa sekunnissa, että pieni juoneni oli onnistunut. Randers oli loistavalla tuulella. Hän oli vastaanottavainen päivän ja koko elämän kauneudelle, niin kuin ihminen on koettuaan jotakin hauskaa vastoinkäymisten ja ikävyyksien jälkeen.
Vaeltaessamme pitkin katua hänen silmänsä olivat niin virkut, että ne näkivät asioita, joita ei kukaan muu kuolevainen nähnyt. Vaikka oli kylmänharmaa päivä ja pohjatuuli vinkui ilmassa, tuntui se hänestä aivan merkillisen keväiseltä. Hänen mielestään tuuli oli lämmintä ja taivas vivahti siniseen. Hänen mielikuvituksellaan ei ylipäänsä ollut mitään rajoja.
Mutta kun hän rupesi väittämään, että puiston puissa näkyi jo heikkoa viherrystä, aloin vakavasti pelätä, että hänessä oli jokin ruuvi irti.
Silloin sain tietää, että Sandersen oli hänen ensimmäinen asiakkaansa.
VII LUKU.
Luultavasti ovat monet muut minun tavallani havainneet, että omaistensa läsnäollessa ei kukaan voi esiintyä loistavasti.
Katsokaa vaikkapa Monaa. Ennen kuin hän meni naimisiin, oli liioitteleminen hänen erikoisuutensa. Liioitteleminen kaikissa asioissa antoi hänen puheelleen erikoista vauhtia ja väriä. Mutta nyt hänen rinnallaan on aviomies, joka katsoo velvollisuudekseen oikaista ja vaimentaa. Kun Mona kertoo äskeisistä kutsuista ja sanoo: Tiedätkö, me saimme ainakin sata ruokalajia! korjaa aviomies sen neljäksi, ja kun Mona leimahdellen kertoo, että kaikilla ihmisillä on jo kesähattu, ilmoittaa mies kuivasti nähneensä vasta yhden kesähatun.
Eräänä päivänä, kun Aksel ja minä seisoimme puodinikkunan takana ja ihailimme ruiskukansinistä hattua, joka tarjoili siinä itseään melkein nenättömän funkisnuken päässä, ilmestyi tuomari Hartvig viereemme. Täytyi tietenkin ruveta keskustelemaan. Minä otin aiheeksi hatun ja huomautin aivan viattomasti, että sen linjoissa oli kaunista lentoa, mutta se oli sittenkin liikaa veljelleni. Aksel asettui Hartvigin taakse ja rykäisi joka kerta, kun minä avasin suuni. Iskin häneen tikarinteräviä katseita ja heristelin hänelle nyrkkejäni selän takana, mutta se ei auttanut, ja lopuksi huomasin, että Hartvig huvikseen seurasi leikkiämme ikkunanruudusta.
Minä kiehuin raivosta. Kotiintultuamme syntyi välillemme hauska pieni tappelu, jollaisen jokainen perhe tarvitsee ainakin kerran neljännesvuodessa ilmaa puhdistamaan. Paljastus seurasi toistaan. Minä olin ollut hienotunteinen enkä ollut vihjaillut Sylvia Dueen toisten läsnäollessa, mutta nyt minun kelpasi. Keksimme kilpaa nimiä Akselin runolle. Eräs ehdotti "Jäähyväiset Sylvialle", toinen "Akselin keskonen". Aksel puolestaan ryhtyi vastahyökkäykseen asettumalla asentoon ja lausumalla minun ensimmäisen runotekeleeni, "Mustien metsien helmassa". Sen runon kirjoitin eräänä päivänä monta vuotta sitten, kun perhe oli saanut kolmannessa kerroksessa asuvan Weidemannin pojan kihlakortit. Herra Weidemannista oli sitten muutamassa vuodessa tullut hyvin syötetty perheenisä, ja, kuten Aksel aivan oikein huomautti, häntä tuskin huvitti sellainen rasittava lemmen onni kuin vaeltaminen "käsi kädessä pehmeään yöhön, syvälle mustien metsien helmaan".
— Jos nyt kerran pitää yössä vaeltaa, niin kyllä hän mieluummin valitsee hyvän leposohvan, sanoi Randi.
— Välttävä 6! sanoin minä. Perheessämme oli tapana antaa arvosana joka vitsistä, ja huonolla numerolla, viilensi aina vastustajan äkisti. Mutta muut äänestivät minut kumoon ja huusivat: Hyvä!
Äiti tuli huoneeseen ja muistutti tapansa mukaan, että talossa asui muitakin ihmisiä. — Ne varmasti luulevat, että täällä on hulluinhuone!
— Mutta tätähän te vanhat ihmiset juuri sanotte luonteen hiomiseksi, sanoi Solveig viattomana. Ja kuorossa koetimme todistaa äidille, että tässä oli vain timanttihiomo käynnissä.
Olin varma siitä, että olin nyt ikuisiksi ajoiksi tehnyt itseni naurettavaksi Hartvigin silmissä. Mutta elämä on täynnä yllätyksiä. Seuraavana päivänä hän antoi minulle suklaarasian, joka oli kooltaan melkein kuin pieni kapsäkki. Se oli tietenkin kovin hauskaa ja mairittelevaa ja niin edespäin, mutta omimista, kuinka pingoittuneeksi tunsin itseni sen jälkeen. Hartvig piti minusta ollessani sukkela ja vilkas, minun täytyi siis olla kaksinverroin sukkelasanainen ja vilkas pelkästä kiitollisuudesta. Se oli kamalan rasittavaa! Murheellista, ettei kukaan välittänyt minun vakavasta puolestani!
Hän kutsui minut myöskin kotiinsa päivällisille — jäykkä ja juhlallinen tilaisuus — sillä verukkeella, että minun pitäisi vähän hauskuttaa seuraa!
— Sepä hauskaa! ja — Sepä vasta hienoa! viserteli perhe, kun päivällispöydässä mainitsin kutsusta.
Valitettavasti oli hyvätuuleni jo aikoja sitten mennyt, kun ajattelin pukua, ja kun vielä kaikkien mielestä minun piti olla erikoisen kiitollinen, rupesi maljani vuotamaan yli äyräittensä.
— Eihän minulla ole edes pukua, sanoin kylmästi. — Ikinä ei minulla ole ollut kunnollisia vaatteita enkä koskaan saakaan!
Niin sanoin, vaikka hyvin tiedän, että tällä tavoin kerään ylleni tulisia hiiliä, jotka saattavat polttaa omaatuntoani koko ikäni. Kun herään öisin, näen varmasti äitini silmät edessäni hänen sanoessaan: — Mutta onhan sinulla se kaunis sininen puku!
Muut tuijottivat minuun kylmän halveksivasti. Itsekukin osasi kyllä sanoa loukkaavia sanoja, mutta kukaan ei sietänyt niitä toisen suusta.
Mutta kerran alkuun päästyä on vaikea lopettaa. — Vai sininen! matkin ivallisesti. — Jonka sain noin sata vuotta sitten! Voin pahoin, kun vain katsonkin siihen, ja niin voivat muutkin!
— Pidä nyt suusi vähemmällä, haukkui Aksel. — Jos joku voi pahoin, johtuu se varmasti sinun happamesta, nolosta ja idioottimaisesta naamataulustasi!
Isäkin sekaantui juttuun. — On aivan paikallaan, että sinä silloin tällöin esiinnyt syyttäjänä, Aksel, mutta eiköhän vaikutus olisi parempi, ellet käyttäisi sopimattomia sanoja?
Äiti tahtoi pysyä asiassa. — Jos vähän uudistaisit sitä panemalla jotakin valkoista kaulaan? hän ehdotti varovaisesti.
— Valkoista kaulaan! Purskahdin hysteeriseen nauruun. — Ei minua ole kutsuttu mihinkään naisyhdistykseen. Eikä pyhäkoulujuhlaan! Sitä paitsi olen jo tehnyt kaiken mitä voi yhdelle puvulle, kaventanut ja levittänyt, pidentänyt ja —
— Rakas Nikoline, merkitsevätkö nuo vaivaiset vaatteet sitten niin paljon? keskeytti Einar miehekkään ylimielisesti. Kun sisarukseni jostakin syystä — tai syyttä — suuttuvat minuun, käyttävät he aina toista etunimeäni — nimeä, josta vanhempani olisivat voineet minut säästää.
— Kyllä nyt tulevat salat julki, totesi Aksel suu täynnä ruokaa. — Nikoline on kunnianhimoinen kuin amerikkalainen revyytyttö. Hänellä on korkeita päämääriä.
Pikkuinen Per tunsi olevansa velvollinen tuomaan hänkin kortensa kekoon. — Se luulee, että saa ihmiset pökerryksiin, kun vain katsella moljottaa noilla viheriäisillä silmäklonteillaan! Yleinen paheksumisen myrsky kääntyi Periin.
— Mitä sinä puhut, poika, huusi Randi närkästyneenä. — Sinähän käytät aivan katukieltä! Äiti, toru Periä!
Päivällisen jälkeen koetin haivuttaa erinäisiä mielenpurkauksia, ennen kaikkea omiani. Vaikeinta oli nyt, kuten tavallisesti, löytää sopiva katumustapa. Syönnin jälkeen työnsin kiivaasti syrjään muut ja otin astiainpesun haltuuni ja pääsemättä naurettavuuden tunnostani iskin sen jälkeen sukkakoriin ja aloin rohkeasti parsia Perin sukkia, joiden kantapäissä ammotti kuin hevosenkitoja.
Seuraavana päivänä oli rauha maassa. Ostin seitsemän metriä korallinpunaista crèpe georgettea vähittäismaksulla, vaikka menoarviotani oli ylitetty ainakin yhtä paljon kuin valtion.
— Mitä se maksaa? oli luonnollisesti äidin ensimmäinen kysymys, kun näytin hänelle kangasta.
— Kai se oli kahdeksan ja puolen kruunun vaiheilla metriltä, vastasin ja siristelin silmiäni, koettaen ankarasti muistella hintaa ja näyttää mahdollisimman rehelliseltä. Mutta en kuitenkaan tarpeeksi.
— Siis yhdeksän kruunua, sanoi Randi. Kihlattuna nuorena naisena hän lukeutui jo vanhoihin ja vakiintuneisiin eikä enää pitänyt sisariensa puolta.
— Yhdeksää kruunua ei maksa mikään, ilmoitti Einar asiantuntevasti.
— Taidamme päästä lähemmäksi totuutta, jos sanomme yhdeksän kruunua yhdeksänkymmentäyhdeksän äyriä.
Monilukuisen perheen iankaikkiset huomautukset alkoivat jo käydä hermoilleni. Ilmoitin mahtipontisesti, etten ollut kenellekään tilivelvollinen tavaroista, jotka olin ostanut ja maksanut omilla ansaitsemillani rahoilla.
— Onko tuo sitten maksettu? kysyi Aksel röyhkeästi. Kaikki katsoivat minuun jännittyneinä. Äiti oli jo käynyt vähän surulliseksi.
— Tietenkin, sanoin tehden jesuiittamaisen varauksen, että tarkoitin vain maksaneeni yhden metrin.
Fina kutsuttiin paikalle ja hän tuli mukanaan kasa muotilehtiä ja isot sakset — Fina ei kovinkaan luottanut toisten ihmisten saksiin — neulatyyny rinnassa ja mittanauha kaulan ympärillä. Häntä saattoi oikeastaan pitää lajinsa viimeisenä mohikaanina, sillä kaikki hänen ammattisisarensa olivat jo aikoja sitten menneet pukutehtaitten palvelukseen. Mutta seitsenlapsista perhettäkin saattoi pitää vanhan maailman viimeisenä jäännöksenä, niin että hän sopi meille erinomaisesti.
Fina ja ompelukone sijoitettiin meidän huoneeseemme ja sitten alkoi taistelu. Sillä taistelua ei voinut välttää. Fina oli jo yli kuudenkymmenen, joten ei sovi ihmetellä, etteivät meidän mielipiteemme muodista käyneet yhteen.
Kuten ennenkin tällaisissa tilanteissa äiti veti Randin syrjään ja kuiskasi, että rakas, kiltti Randi, mene katsomaan, kun Liisa koettelee pukuaan, ja katso, ettei hän anna leikata sitä liian avonaiseksi. Ja minuutin päästä tulikin Randi huoneeseen kasvoillaan viaton ja herttainen naamari, jonka läpi minä näin erinomaisen hyvin. Sillä kun Randin tai Solveigin vuoro oli saada uusia pukuja, lähetettiin minut valvojaksi.
Finalle oli ylivoimaisen vastenmielistä leikata pukuja ruumiinmukaisiksi. Kaikesta päättäen hänestä ei ollut kunniallista näyttää ruumiinmuotoja kankaan alta. Nytkin puku riippui ylläni kuin säkki.
— Kyllä siitä hyvä tulee, kun nostetaan vähän olkapäitä, sanoi Fina rauhoittaen ja kahmaisi kouransa täyteen kangasta.
Mikä tahansa oli vikana Finan ompelemissa vaatteissa — olivat ne sitten liian pitkiä tai lyhyitä, liian leveitä tai kapeita — niin ei muuta tarvinnut kuin vähän nostaa hartioista. Sillä korjautui ihan kaikki.
— Ja sitten täytyy kaventaa sivuista, vaadin minä. — Puvun täytyy solua pitkin vartaloa. Se on nyt muodissa. Fina katsoisi nyt tätä lehteä, noin sen pitää mennä.
— Niin, kyllähän siihen voi liidulla merkitä, sanoi Fina varovaisesti.
Randi muisti nyt tehtävänsä ja tunsi velvollisuudekseen sekaantua asiaan. — Oikein vakavasti puhuen, Liisa, sinun ei pitäisi teettää liian kapeaa. Se ei vaikuta hienolta.
Kääntyilin peilin edessä ja huomasin hameen pullottavan edestä. Fina laski etusormensa reidelleni saadakseen selville, miten asianlaita oikein oli.
— Ei, kyllä neiti itse siinä pullottaa, sanoi Fina äänellä, jolla hän puhdistautui kaikesta edesvastuusta. Sillä paitsi hartioitten kohottamista hän osasi toisen pienen tempun, ja se oli se, että hän syyti edesvastuun ompelemastaan puvusta siihen vartaloon, joka puvun oli saapa.
Randi hytkyi naurusta ja minä koetin keksiä jotakin, jolle voisimme avoimesti nauraa. Muistin perheohjelmistostamme erään jutun lapsuuden ajoilta. — Siihen aikaan te olittekin niin kultaisia, sanoi Fina ja tuli melkein liikutetuksi.
— Emmekö nyt sitten ole kultaisia?
— Kyllä, jos neiti vain koettaisi seisoa hiljaa, sanoi hän jälleen tunteettomasti.
Sitten hän otti haudanvakavana esiin jättiläismäiset saksensa ja sanoi kylmästi: — Nyt leikataan kaula-aukko. Sakset asetettiin minun kaulalleni, niin että kylmä metalli sai minut kananlihalle. — Leikataanko näin paljon?
— Fina leikkaa vain!
Kasvoillaan ilme, joka sanoi, että näin hänet nyt pakotetaan tekemään, Fina leikkasi ensin kapean suikaleen pois ja sitten vielä toisenkin. Mutta sitten ei muuta. Hän laski aseensa, mutta ei uskaltanut luovuttaa sitä käsistään.
Äiti katsoi nyt ajan otolliseksi sekaantua asiaan ja ilmestyi hymyillen ovelle. — Mutta katsokaahan! Sinustapa tulee hieno nainen! Odota vähän —
Hän tarkasteli mestariluomusta äidillisin kotkankatsein ja alkoi hypistellä pukua. — Tässä toisessa hihassa on jotakin, joka ei ole niinkuin olla pitää.
Äiti huomasi aina hihoissa jotakin korjaamista, ei paljon, mutta juuri hiukkasen.
Kysyin oliko puku hänen mielestään muuten sopiva. Äiti katsoi aina velvollisuudekseen olla hieman pidättyväinen, täytyi olla varovainen, ettei pannut nuorten päätä pyörälle. — Tiedäthän sinä, etten ole erikoisemmin ihastunut nykyajan muoteihin.
Näin hänellä oli tapana sanoa joka kerta, kun saimme uuden vaatekappaleen. Mutta kun me neljä, viisi vuotta myöhemmin hylkäsimme saman vaatekappaleen, katseli hän sitä surumielisin silmin ja sanoi: — Tuo on kaunein puku, joka sinulla on ollut, rakas lapsi.
Illalla, ennen kuin Fina lähti, hän kääri huolellisesti puvun kokoon ja asetti sen tuolin selustalle. Pöydällä oli ompelukone ja ompelurasia, ja näiden vieressä lepäsivät sakset, nikkelöidyt, kirkkaat ja kovin magneettiset. Eivät ainoastaan nuppineulat tunteneet vetoa niihin.
Kun seuraavana päivänä taas koettelin pukua, tunsin pientä myötätuntoa herttaista Finaamme kohtaan. Hän oli niin syvästi ja rehellisesti pahoillaan siitä, että oli sattunut leikkaamaan liian syvään. — Ja minä kun luulin leikanneeni niin varovaisesti! hän valitteli ja katseli kaula-aukkoa, johon yön kuluessa oli uurtunut oikein hieno decolletage.
— Ei se mitään tee, sanoin jalomielisesti.
Mutta sillä ei vielä kaikista vastuksista päästy. Näytin Akselille vanhoja, raihnaisia brokaadikenkiäni saadakseni tietää, miltä ne näyttivät sub specie aeternitatis, mutta tästäkin näkökulmasta katsoen ne näyttivät aika lailla ränsistyneiltä, ja Aksel ehdotti, että sentään värjäisin ne. Omaksuin tämän ehdotuksen avosylin, ostin pullon värjäysainetta, jota myyjä kehui pilviin saakka, ja maalasin sillä kenkäni, niin että ne loistivat kuin Naantalin aurinko. Aineesta lähti tosin kamala haju, mutta kun kengät olivat saaneet pitkäaikaisen ilmakylvyn avonaisella ikkunalla ja perheen yhdistyneet hajuaistimet olivat tunnustelleet niitä, julistettiin ne lopuksi hajuttomiksi. Kiillon pysyväisyydestä heräsi sen sijaan epäilyksiä, ja kun odotettu ilta vihdoinkin tuli, suostuin käärimään kengät paperiin, jottei niiden kultaus tarpeettomasti kuluisi. Aina vain Tuhkimo!
Leskirouva Hartvigin punainen tiilihuvila oli siinä kaupunginosassa, jota vuokraajat ilmoituksissaan sanovat "ylhäisön puoleksi". Olin usein ihaillut taloa, kun joskus ikävinä sunnuntaiaamuina oli täytynyt turvautua niin kesyyn urheiluun kuin kävelemiseen huvilakaupunginosissa. Kun nyt vieraan oikeudella avasin portin ja kävelin pitkin hiekoitettua käytävää, tunsin eräänlaista kunnioitusta itseäni kohtaan. Tähän liittyi tosin valitettavasti kalvava tunne, joka ei voinut olla muuta kuin jätettä vanhanaikaisesta ramppikuumeesta.
Ensimmäisen yllätyksen koin kohta oven sisäpuolella. Sisäkkö, joka oven avasi — neliskulmaisen, mustan ja valkoisen kuin ristisanatehtävä — oli Lucie, entinen kansakoulutoverini. Hän taas hämmästyi niin siitä, että näki minut talon vieraana, ettei tiennyt, miksi minua sanoisi. — Kun minä nyt vain tietäisin, että pitääkö minun sanoa sinuksi vai neidiksi.
Minut ohjattiin toiseen kerrokseen, missä eräs makuuhuone oli järjestetty naisten pukeutumishuoneeksi. Siellä tuoksuivat puuteri ja hajuvedet ja peilin edessä jonotti pitkä rivi naisia täydessä sotamaalauksessa. Mutta jonosivistykseen vaadittava kuri oli ollut liikaa Monalle. Hän oli ottanut esiin taskupeilinsä ja ruvennut työhön omin nokkinsa. Hänen viheriäinen shiffonisamettipukunsa olisi puolustanut paikkaansa karnevaaleissa. Se oli hyvin siveästi auki edestä, siinä oli turnyyri ja laahus, mutta selkäkappaleista ei alkuakaan. Mona oli todellinen nainen, pelkäsi ukkosta ja hiiriä ja koiria, mutta rohkea kuin leijona, kun oli esitettävä muodin hurjimpia päähänpistoja.
Hän kallisti päätään ja tarkasteli minua arvostelevasti. — Jos olisit muuttanut vähän kulmakarvojasi, käyttänyt vähän viheriäistä puuteria ja appelsiininväristä huulipuikkoa, näyttäisit aika siedettävältä, kuului hänen armollinen tuomionsa.
Sitä mukaa kuin naiset valmistuivat ja hävisivät, antoivat jälkeenjääneet heistä mainetodistuksen. Joko sanottiin: "Mistähän nuokin ihmiset saavat rahaa?" tai "Mitähän merkillistä miehet hänessä näkevät?" tai "Ajatelkaa, kuinka hän on rapistunut!" tai "Kylläpä hän oli lihonut kauheasti!" Tätä viimeksimainittua pidettiin kaikista pahimpana. Kaunis Winnie Stamsö istui kultalameepuvussaan vuoteen reunalla ja viilasi kynsiään, ja hänen huuliltaan kuului aina "Uh!" Eivät edes Monankaan parhaat sukkeluudet kyenneet houkuttelemaan häneltä muuta vastausta. Takaapäin näytti Winnien hyvinhoidettu, aalloitettu tukka keskikokoiselta kaalinpäältä ja se vaikutti omituisen vertauskuvalliselta. Mutta hänen päästyään oven ulkopuolelle ryöpsähti hänen osalleen enemmän kuin kenenkään muun. Huomautuksia vallan sateli. — "Korea pää, mutta niin tyhjä, että kolisee! — Kun nainen ei osaa sanoa mitään, väitetään, että hän on sielukas! — Se on sukuvika. Hänen äitinsä on tappanut ikävään kolme miestä! — Ja kuitenkin on rouva Hartvig valinnut hänet miniäkseen! — Valitkoon minun puolestani! — Hän on vanhemman näköinen kuin vuosi sitten! — Niin onkin. Ja paljon lihavampi! — Kuinka vanha hän oikeastaan on? — Noin kahdenkymmenenviiden! Eipä, ainakin kahdenkymmenenkahdeksan!" Ja kuoro vastasi: "Ainakin!"
Tämän iloisen alkusoiton jälkeen Mona ja minä vaelsimme alakertaan kuningatarilmein, jonka pitkät hameet ja matoilla peitetyt portaat saavat aikaan yksinkertaisimmassakin naisessa. Salista kuuluva vilkas puheenporina ennusti hyvää. Pysähdyimme silmänräpäykseksi portaitten väliaskelmalle. Avattujen kaksoisovien läpi näimme huoneen perspektiivissä. Tuntui kuin olisi katsellut mikroskooppiin, alhaalla olevat ihmiset näyttivät huojuvilta bakteereilta. Eräs musta, paikallaan seisova, keppisuora sai minut säpsähtämään. Nykäisin Monaa. — Kuka tuo bakteeri on?
Mona katsoi minuun sekä hyväksyen että moittien. — Sanotko sinä talon emäntää bakteeriksi? Hyödylliseksi vai vaaralliseksi?
Tuijotin lamaantuneena olentoon. — Emäntä? Onko hän juuri rouva Hartvig?
— On, kukas sitten? tokaisi Mona tunteettomasti.
En voinut muuta kuin todeta, että olin tavannut rouva Hartvigin ennenkin. Muistin selvästi tilanteen. Kerran kahvilassa hän istui viereisessä pöydässä, appelsiinimehua edessään, ja ilmaisi melkoisen selvästi tyytymättömyytensä meidän pöytämme keskustelun johdosta, ja varsinkin juuri minun. Hän katseli minua niin kuin vanhemmat ihmiset katselevat turmeltunutta nuorisoa. Kuiskaten kysyin Monalta, mahtoiko rouva Hartvig muistaa sen.
Mona näytti hämmästyneeltä. — Etkö sinä sitten silloin tiennyt, että hän oli rouva Hartvig? Minä luulin koko maailman tuntevan hänet. Ponteva täti hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja muualla —
— Sanoinko minä kovin pöyristyttäviä asioita? tiedustelin vielä laskeutuessamme portaita.
— Mitä vielä! torjui Mona. — Itse olisin voinut puhua ihan samoin.
Tämä oli tietenkin tarkoitettu lohdutukseksi.
Arvovaltaisena, suorana, harmaatukkaisena, mustiin, jaloihin pitseihin kääriytyneenä ja loistava ametistiristi rinnallaan rouva Hartvig seisoi keskellä salongin viininpunaista mattoa ja näytteli emäntää vanhanaikaiseen, loistavaan tyyliin, joka epäilemättä oli hänen lempiosiaan. Mahtipontisuutensa hän yritti tänä hetkenä kätkeä pienoishymyn viikunanlehden taakse. Oli päivän selvää, että hän muisti minut yhtä hyvin kuin minä hänet. Mutta emäntänä hän ei saanut menettää malttiaan, vaikkapa itse paholainen olisi ilmestynyt vieraitten joukkoon, ja kouristuneesti hymyillen me puristimme toistemme kättä. Mutta hänen katseensa komensi minut pysymään loitolla. Hetkeä ei tehnyt helpommaksi se, että hänen poikansa seisoi vieressä ja siristeli minuun äänettömän odottavaisena, aivan kuin olisi sanonut: "Sanokaa nyt jotakin!"
"Olkaa nyt sukkela! Näyttäkää nyt rouva äidilleni, että olette ainakin hauska!" Tietenkään en sinä hetkenä keksinyt sanoa muuta kuin kaikkein jokapäiväisintä. Pakonalaisuus lamasi kaiken aivojen toiminnan, ja tunsin suurta huojennusta, kun alettiin vaeltaa pöydän riemuja kohti.
Björn Randers osui minun kavaljeerikseni. Olimme perin yllättyneitä tavatessamme toisemme täällä. Luonnollisesti hänen yllään oli smoking sen sijaan että muilla oli frakki, ja vielä lisäksi housut olivat liian ahtaat. Hän näytti melkein aikovan polkupyöräretkelle. Tunsin hänet tavallaan osatoverikseni, tavallaan hän hermostutti minua. Tuomari Hartvigin hartioitten kohdalla näin Winnie Stamsön kaalinpään purjehtivan ruokasalia kohden. Hän sanoi "Uh!" Hartvigillekin, tosin lämpimämmällä äänellä. Monan pöytänaapuri puhui äänekkäämmin kuin kukaan muu, mutta hän olikin ruotsalainen. Hän sanoi kaikkea "erikoislaatuiseksi" — mikä minusta oli helppo tapa kuitata kaikki asiat. Meidän päässämme pöytää hän kokosi kaiken mielenkiinnon. Keskustelua saattoi pitää norjalaisten ja ruotsalaisten tavallisena standardikeskusteluna. — Ruotsi on kammottavan hieno kieli, selitti Mona jo viidennen kerran. — Teillä on niin paljon hauskoja sanoja. Puolukka esimerkiksi on "lingon" ruotsiksi.
— Lingon — juu, pieniä punaisia marjoja, joita kasvaa mättäissä metsissä.
Mona tiesi vieläkin enemmän. — Ja mansikka on "smultron"! huudahti hän riemuiten.
Eräs tietoviisas nainen pöydän toisella puolen ei mitenkään voinut piilottaa kynttiläänsä vakan alle. — Metsämansikoita vain sanotaan siksi! hän huusi. — Puutarhamansikat ovat "jordgubbar"!
Ruotsalainen nyökkäsi. — Jordgubbar, juu, aivan oikein, niitä meillä on paljon kesäisin Ruotsissa. Niissä on ihana aromi — aivan erikoislaatuinen —! Jordgubbar med grädde — suurenmoista! — Grädde merkitsee kermaa, huusi joku toinen nopeasti peläten jonkun muun ennättävän edelle.
— Niin, ja vadelma on "hallon", ilmoitti tietorikas nainen ylpeänä.
Mona luopui kilpailusta oppineitten kanssa ja kumartui sen sijaan innokkaan naapurinsa selän takaa minuun päin, tunnusteli ilmaa ja sanoi: — Eikö täällä ole vähän omituinen haju?
— Hyvin omituinen haju tosiaankin, kuiskasi Randers takaisin. — Erikoislaatuinen, sanoi ruotsalainen. Äkkiä tunsin minäkin sen, omituisen, äitelän tuoksun, joka muistutti kaikkea eikä mitään.
Se ei edes haipunut. Vieras toisensa jälkeen alkoi liikutella sieraimiaan. Vilkuiltiin toisiinsa epäluuloisin silmin. Emäntä istui jäykkänä ja suorana pöydän päässä, mutta pienoishymy oli hävinnyt ja sijaan tullut kärsivä ilme. Haju tuntui minusta jollakin lailla kovin tutulta. Ellei seurue olisi ollut niin luottamusta herättävä, olisin arvellut jollakin olevan huonoa hajuvettä. — Kissa! ehdotti Randers. Mona kumartui meihin päin ja kuiskasi: — Minusta tuntuu, että se tulee lattiasta —
Sydämeni alkoi äkkiä mennä kuperkeikkaa rinnassani. Kengät!!! Kultakenkäni!!! Että olin voinut ne sekunniksikaan unohtaa! Kaamean selvästi tajusin äkkiä, että minä, eikä kukaan muu, olin syypää tähän häpeään. Lämmön vaikutuksesta oli väriaine "Tip-Top" ruvennut haihtumaan eikä ollut todennäköistä, että se alkuun päästyään lakkaisi.
Järkyttävässä säikähdyksessäni vedin jalkani mahdollisimman kauas tuolin alle.
Koneellisesti jatkoin syömistäni, mutta en kuullut enkä nähnyt mitään. Kaikki ajatukseni työskentelivät kuumeisesti keksiäkseni pelastamismahdollisuuden. Hajunaiheuttajat oli saatava poistetuksi, siitä olin selvillä. Mutta miten pääsisin irti onnettomista kapineistani? Ja kuinka saisin toiset kengät jalkaani? Ja kuinka voisin selviytyä tästä herättämättä piinallista huomiota?
Hypähdin pelästyneenä, kun ruotsalainen varovasti laski kätensä minun käsivarrelleni. — Mona-rouva on jo kolme kertaa puhutellut neitiä. Mitä neiti nyt niin mietiskelee? Neidin katse on niin — niin — Erikoislaatuinen! ehdotin minä saadakseni jutun loppumaan. Mona halusi vain tietää, oliko minun kovin kuuma. — Sinä olet aivan sinipunainen naamaltasi, vahvisti hän. Hauskaa kuulla!
Haju lisääntyi mahtavina aaltoina. Seuran ainoan seitsentoistavuotiaan oli vaikea pidättää nauruaan. Jos totuus tulisi ilmi, olisin iankaikkisena naurunaiheena erinäisissä piireissä. Minä jäisin kuolemattomana elämään Sagedahlin ohjelmistossa. Olin jo kuulevinani hänen sanovan: "Nyt saatte kuulla hyvän jutun —."
Jälleen minut riistettiin ajatuksistani, tällä kertaa lähimmät naapurini huusivat minulle kuorossa. Hartvig halusi juoda maljani, sanottiin. No, ei ollut viisasta laiminlyödä mitään hetken hämmennyksessä. Minä siis upotin silmäni hänen silmiinsä, kuten asiaan kuuluu.
Lucie kulki selkämme takana tarjottimineen. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset kasvonsa vaikuttivat kovin virkistävästi. Äkkiä keksin pelastuksen. Potkaisin nopeasti kengät jaloistani. Kun Lucie asetti eteeni kaksi puhdasta lautasta, annoin määräykseni niin hiljaa ja niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Onneksi sai seitsentoistavuotias juuri silloin taas naurukohtauksen. Lucien silmät pyöristyivät hänen koettaessaan parhaansa mukaan ymmärtää, ja kun hän jatkoi matkaansa lautasineen, en vähääkään tietänyt, oliko hän ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Mutta pian sen jälkeen tunsin sanomattomaksi huojennuksekseni käden hiipivän tuolini alle.
No niin — siinä siis istuin sukkasillani. Siinä talossa kävi vasta kova lattiaveto! Mutta haju hävisi, ja se oli pääasia toistaiseksi. Emäntä suli aivan ylitsevuotavan ystävälliseksi pelkästä helpotuksesta. Hän jakeli hymyjä ympärilleen, minäkin sain yhden kaikessa kiireessä. Lucie tarjosi paistia ja silloin tällöin hän loi minuun silmäyksen, osoittaen, ettei ollut unohtanut minua. Onni onnettomuudessa oli, että olin tullut taloon arkikengissäni. Ne olivat tosin kuluneet ja paksupohjaiset, mutta taatusti hajuamattomat.
— Te olette vähän hajamielinen tänä iltana, sanoi Randers. Heitin vastauksen ilmasta: — Hyvä ystävä, haluan vain, että saatte syödä!
Hän punastui. Ja äkkiä ymmärsin miksi. Hänen taloudellinen asemansa oli tosiaankin sellainen, että juhlapäivällinen merkitsi hänelle suorastaan ravintoarvoa. Se oli puhdasta nettoa, kuten rouva Hartvig niin tahdikkaasti oli sanonut. Olisin voinut lyödä vetoa siitä, että hän ei ollut syönyt lounasta odottaessaan paremmanpuoleista päivällistä, ja nyt hän punastui, koska pelkäsi ruokahalun antaneen hänet ilmi. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja kovenivat, ikään kuin sulkeutuivat. Noin ne joskus sulkeutuivat. Ne eivät halunneet näyttää maailmalle — koiranelämäänsä, suoraan sanottuna.
Toivoin, etten olisi tätä ymmärtänyt. Tuossakin taas yksi, jonka puolesta piti kärsiä! Minä tosiaankin oikein murehdin sitä henkistä ponnistusta, johon se minut saattoi, siitä tuli sekoitus myötätuntoa ja sääliä. Mutta se oli myöhäistä. Tiesin mitä tiesin.
Ajattelin tätä niin kiihkeästi, että vallan unohdin onnettomat jalkaraukkani. Seurauksena oli, että toinen niistä joutui yhteentörmäykseen Randersin ison jalan kanssa. Olisin voinut huutaa, kun hänen raskas kenkänsä kohtasi sukkaan verhotun jalkani, mutta saatuani nyt jo tunnin ajan harjaannusta ylemmissä seurapiireissä, olin jo saavuttanut jonkinlaisen itsehillinnän. Björn Randers taas näytti ensin koulupojalta, jonka on ratkaistava viidennen asteen yhtälö, kunnes hän äkkiä käsitti.
— Liian pienet kengät! ratkaisi hän ja hymyili hienosti, kuten sanoakseen, että jokaisen probleeman saattoi ratkaista nopeastikin, jos vain oli tarpeeksi teräväpäinen... Ja minä kun luulin, että liian pienet kengät ovat sellainen ies, jonka nykyajan nainen on jo luonut hartioiltaan! Kiinalaisen jalat eivät enää ole muodissa! Koskeeko kovasti? Te olette tosiaankin näyttänyt vähän kärsivältä —
Jälkiruoan aikana alkoi tilanne jälleen käydä uhkaavaksi. Luciella oli kädet täynnä tarjoilijatarvelvollisuuksiaan, mutta jotakin muutakin oli tekeillä, jos ymmärsin oikein hänen silmäyksiään. Mutta katseitten, liikkeitten ja ilmeitten avulla tapahtuva tiedoitus ei ajan pitkään ollut tyydyttävää. Sen minä selvästi tajusin, että Lucie oli kiihtyneessä mielentilassa. Kuinka en siis minä? Pian oli tuleva hetki, jolloin noustaisiin pöydästä ja silloin oli skandaali valmis. Eräästä asiasta olin kaikessa kurjuudessani iloinen: sukkani olivat eheät!
Lähetin Lucielle viimeisen, vaativan katseen. Lucie, joka juuri kannatteli kermatorttua edessään, vastasi niin epätoivoisella liikkeellä, että koko laitos oli valua lattiaan. Mutta pian sen jälkeen hän hävisi ja minä jatkoi toivomistani ja odottamistani — optimistisena loppuun saakka. Randers sanoi näkevänsä minun kärsivistä katseistani, että kengät olivat jälleen jalassa. Traagillisten osien esittäjillä pitäisi aina olla liian pienet kengät, ehdotti hän. Silloin saataisiin tosiaankin nähdä järkyttävää näyttelemistaidetta.
Ympärilläni alettiin kääriä kokoon lautasliinoja. Rouva Hartvig seurasi hienovaraisesti lautasien tyhjentymistä. Pidentääkseni aikaa otin vielä palasen kermatorttua. Naiset pyörittelivät silmiään. He eivät olleet vielä koskaan nähneet noin ylimielistä solakkuusnäkökohtien halveksimista.
Mutta ei tämäkään tortunpalanen voinut kestää ikuisesti. Loppu lähestyi vääjäämättömästi. Rouva Hartvig oli jo puolittain noussut tuolistaan, kun lennätin uuden keskustelunaiheen yli pöydän. Monet silmäparit kääntyivät minuun. Monan huulilta luin selvästi: "Mikä kumma sinun oikein on?" Rouva Hartvig vajosi alistuvasti takaisin tuoliinsa ja jotkut ystävälliset ihmiset tarttuivat jälleen keskusteluun.
Silloin äkkiä saapui pelastus! Tunsin, että jotakin työnnettiin tuolini alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli minulla kengät jaloissani. Ei tosin omat kenkäni — siitä olin varma, mutta kengät joka tapauksessa. Minä istuin aivan oven vieressä eikä kukaan huomannut Lucien temppuja. Tämän jälkeen sai keskustelu minun puolestani sammua, minkä se pian tekikin.
Pöytänaapurini ojensi kätensä, kun nousimme pöydästä — auttaakseen minua jaloilleni. — Olen kovin utelias näkemään teidän pieniä nukenkenkiänne, hän kiusasi. Niin, hän ei tosiaankaan voinut olla uteliaampi kuin minä! Yht'aikaa, kuten kaksi harjoitettua revyytyttöä me katsoimme alas ja sitten toisiimme. Kengät olivat ruskeat, suuret kuin tohvelit ja pitkät kuin sukset. Randersin järki ei toiminut. Minä vetelin pitkää hamettani saadakseni kengät peittoon.
Kahvi juotiin kahdessa eri leirissä — herrojen mustavalkoinen joukkue kokoontui tupakkahuoneeseen kuin pingviinilauma hiekkarannalle ja naisten kirjava parvi otti salongin haltuunsa, saadakseen hetkisen levähtää hakkailusta ja muista ponnistuksista. Rouva Sagedahl vajosi minun viereeni ja jutteli persoonattoman ystävällisesti, kuten ainakin tottunut maailmannainen. Hänen kokenut katseensa solui vähän liian tarkasti yli minun persoonani.
Salongin keskustelunaihe oli naisten tavallinen: kodinsisustus ja talousasiat. Yksikään ei olisi henkensä uhallakaan pitänyt "etaseeria" salissaan, mutta biedermaiersohva oli hieno, suurisyinen mahonkilipasto ihastuttava ja uurteinen levypöytä hyvin hauska. Me huusimme ihastuksesta, kun rouva Sagedahl kertoi, että hän oli samana päivänä löytänyt vanhat kynttiläsakset eräästä antikviteettikaupasta. Ne hän aikoi panna maalaamattomalle pöydälle vanhassa, ruosteisessa rautajalustassa seisovan talikynttilän viereen. — Oh, miten hauska ajatus! kaakatimme me kaikki kuorossa, mutta tämä ei estänyt meitä myöntämästä, että talikynttilä on aivan sopimaton valaistusvälineeksi.
Keskustelu kulki sitten läpi tavallisten etappien: kotiapulaiskysymyksistä tultiin avioliittoon ja lastenkasvatukseen. Tässä luulivat muutamat vanhahkot naiset tietävänsä kaiken ja heidän asiantuntevat ilmeensä ärsyttivät nuoria vastarintaan. Mona oli torkahtanut, kun puhuttiin kaktuksista ja parhaista munien säilömistavoista. Mutta nyt hän heräsi äkkiä jälleen eloon, ja kun tunsin hänet hyvin, näin hänen kasvoistaan pahanenteisen kiusoittelemishalun.
— Kaikkein hauskinta avioliitossa on murjottaminen! hän julisti varmasti. — Se on niin kauhean jännittävää — katsoa kuinka kauan mies voi jatkaa peliä. Ja sitten saa kaupanpäälliseksi vielä niin ihanan sopimiskohtauksen. Eräs minun mammoistani sanoi kerran, että mies tulee alakuloiseksi, jos nainen vaikenee tunnin yhteen menoon, ja että kahden päivän äänettömyys riittää pehmittämään lujimmankin miehen vahaksi. Ja, tiedättekö, eräs minun papoistani on sanonut —
Minä hyräilin hiljaa. Mona oli aina lapsuudestaan saakka oppinut niin vapaapuheiseksi, ettei hän ollenkaan ottanut kuulijoitaan lukuun. Jottei minun aina tarvitsisi istua kuin neuloilla Monan meillä käydessä, olimme sopineet, että minä hyräilen kolmikymmenvuotisen sodan marssia heti, kun hän lähestyy vaarallisia alueita. Mutta tällä kertaa se ei auttanut. Hän ei kaikesta päättäen katsonut velvollisuudekseen noudattaa kohtuutta muualla kuin meidän perheessämme.
Puhuttiin lapsista. — Niin, me olemme toistaiseksi päättäneet hankkia yhden lapsen, ilmoitti Mona reippaasti. Winnie Stamsön suusta lähti sellainen "uh", että se kuului kuuhun asti.
— Mutta ajatelkaa, jos te menetätte sen ainoan, niin siinä sitten olette ypö yksin, sanoi rouva Sagedahl suopeasti. Monassa oli se lieventävä puoli, että hän oli kuuluisan kuvanveistäjän tytär.
— Ai, se on totta, myönsi Mona ihmeteltävän sävyisesti. — Arne! huusi hän miehelleen, joka juuri meni huoneen läpi halliin, — kuule, Arne, meidän täytyykin saada kaksi lasta, sillä meillä täytyy olla yksi varalta!
Arne parka ei olisi voinut olla ällistyneemmän näköinen, vaikka hän olisi saanut kallionlohkareen päähänsä. Hänen onnekseen alkoi samassa kuulua ruokasalista päin omituista ääntä, joka kiinnitti huomion muualle. Se muistutti eläimen ulvontaa, mutta osoittautuikin sitten saksofonisooloksi. Tanssimusiikki oli alkanut. Hiivin yläkertaan vaihtaakseni Lucien kengät ja saadakseni omat jalkaani. Kun palasin alas, seisoi rouva Sagedahl erään naisen kanssa portaitten alapäässä. Irrallinen lause lennähti korviini "— kotiompelijan tekemä, mutta kun on vielä alle kahdenkymmenenviiden, ei se niin paljon merkitse —". Luulin jo vaipuvani synkeään surumielisyyteen, mutta sitten reipastutin itseni. Ei mikään sopinut huonommin kotiompelijan pukuun kuin kärsivä ilme, sen saattoivat sallia itselleen vain kaikkein hienoimmin pukeutuneet. Siitä selvittyäni rupesin vakavissani huvittelemaan. Hartvigin leveän, valkoisen paidanrinnan ja hieman porkkananvärisen naaman turvissa keinuin yli parkettilattian, enkä olisi ollut nainen, ellen olisi tuntenut voitonriemua, kun me tanssimme yhdessä — kuten Mona sanoi, tuhannennen kerran, vaikka hänen miehensä korjasi sen viideksi.
En tavannut Randersia ennen illallista. Silloin hän tuli luokseni ja oli hävytön. — Keimailevan naisen silmäyksiä, joita heitellään oikealle ja vasemmalle, voisi verrata vekseliin, jota ei aiotakaan lunastaa! sanoi hän muun muassa.
— Mistä sen tiedätte, lunastaako hän ne vai ei! vastasin, antaen sanan sanasta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän synkästi.
— Harvoin sitä mitä sanon, myönsin minä.
Sitten hän alkoi puhua Camilla Collettin "Maaherran tyttäristä" hyvin tarkoituksellisesti. — Eikö ole huvittavaa tarkata, mihin päin kehitys on sen jälkeen kulkenut? Nuoret tytöt itse katselevat nyt asioita taloudelliselta kannalta. Onneton rakkaus on käsite, jota he eivät enää tunne. He tietävät vain, että köyhyyttä heidän on varottava kuin ruttoa. Se on lähtöisin Amerikasta, pisteli hän.
— Ettehän te vain ole romanttinen, luiskahti suustani.
Hän laski lusikkansa takaisin hernekeittoon. Me saimme illalliseksi hernekeittoa ja suolaisia juustotankoja — kauheata, mutta mikäs auttoi, kun se oli muotia?
— En oikein voi olla, sanoi hän katsellen avuttomasti minuun.
— Ja kuitenkin! Kuvitelkaa maailmaa, missä kaikki ihmiset olisivat yli kuudenkymmenen vanhoja — silloin saatte käsityksen siitä, minkälainen maailma olisi ilman romantiikkaa. Miksi esimerkiksi maisema, jonka tuntee hamasta lapsuudestaan ja varhaisimmasta nuoruudestaan saakka, näyttää kauniimmalta ja tunnelmallisemmalta kuin kaikki se luonnonkauneus, minkä myöhemmin näkee? Siksi, että silloin näki kaiken romanttisessa hohteessa, ja sen kyvyn menettää sitä mukaa kuin suonet kalkkiutuvat. Nuoruus on aina säilyttävä romanttisen mielenlaatunsa, mutta muodot vaihtelevat siinä, kuten kaikessa muussakin. Romantiikka on sublimoitua vaistoa, jos mikä!
— No, nyt te puhutte kuin tavallinen ihminen, sanoin minä.
— Tuon viimeisen edes jaksaa ymmärtää.
Kotimatkalla hän kantoi kääröä, jossa pahaltahaisevat kenkäni olivat. Hän näytti vähän surulliselta ja kun minä tiedän, ettei mikään vaikuta ihmiseen niin virkistävästi kuin toisen kommellukset, kerroin hänelle tuskani päivällisen aikana. Ja aivan oikein — hän nautti siitä sieluaan myöten. Hän nauroi vallattomasti päin taivasta ja lohdutukseksi uskoi minulle, että hänen oli täytynyt lainata smoking eräältä toveriltaan — omansa hän oli myynyt jo opiskeluaikanaan.
— Mutta tämä lainaamani ei ole enää oikein muodikas, selitti hän — aivan kuin ei sitä jo kapalolapsikin olisi huomannut. — Muuten, ei minusta teillä ole syytä kerskailla "ei minulla ole varaa" — ettehän te koskaan ole ollut ilman päivällistä eikä koskaan ole ollut panttikuittia taskussanne —
Oli jo myöhä ja sukkeluutemme rappeutuivat vähitellen täydelliseksi tylsyydeksi. Björn Randers lauloi "Kimmeltää kirkkahat taivaalla tähtöset" niin tunteellisesti, että kierrekaihtimet lennähtivät ylös kaikkialla ympärillämme yönhiljaisissa taloissa. Mutta minä pelkäsin enempiä tuttavallisuuksia. En halunnut häntä lähemmäksi. Ei minuuttiakaan enempää porttikäytävässä kuin oli tarpeellista. Olin jo päässyt sisäpuolelle, kun hän huuteli vanhanaikaisen, kömpelön porttimme rautakoristeitten takaa, tulisinko seuraavana päivänä hänen kanssaan elokuviin.
Tunsin velvollisuudekseni esiintyä opettavaisena.
— Sehän on hirveätä kevytmielisyyttä! Juuri olemme vakavasti keskustelleet huonoista ajoista!
Hän nauroi. Hänen valoisat, teräväpiirteiset kasvonsa olivat melkein ristikon tällä puolen.
— Odottakaa vähän! Ennen kuin menette, pitää teidän ratkaista eräs arvoitus. Mikä on köyhyyden huippu?
Pysähdyin alimmalle portaalle enkä tiennyt, mitä vastaisin. Se kai, kun ei ole varaa esimerkiksi syödä itseään täyteen — tai kun ei ole varaa asua kunnollisessa talossa —
— Väärin arvattu! iloitsi hän. — Huonon taloudellisen tilan huippu on se, ettei ole varaa edes rakastua. Mutta niin hullusti eivät minun asiani ole vielä. Siis huomenna kello seitsemän!
VIII luku.
Br-r-r-r-r!
Herätyskello suoritti surullisen velvollisuutensa ja pärisi tuntiviisarin kehoittavasti osoittaessa seitsemää. Se pärisi kuin vihainen vahtikoira seisoessaan siinä lipaston päällä, josta sillä oli mainio näköala kolmeen vuoteeseen.
Eikä silti ääntäkään tai liikettäkään se huomannut missään niistä. Se lopetti loukkaantuneesti naksahtaen, aivan kuin olisi halunnut sanoa, että nyt se oli tehnyt tehtävänsä ja nyt saivat asianomaiset omattunnot tehdä loput.
Ja aivan oikein — pian sen jälkeen tunsin kuin nykäisyn unenraskaissa jäsenissäni. En päässyt edes niin pitkälle, että olisin avannut silmäni, mutta käännyin toiselle kyljelleni näyttääkseni sekä toisille että itselleni, että täällä oli eloa. Pian sen jälkeen narisi myöskin Solveigin sänky, jota yleisesti sanottiin "mustalaisproomuksi" sen kirjavan, monesti paikatun peitteen vuoksi. Häntä herätys ennen kaikkea koskikin. Solveig kuului sorrettujen laumaan, jolla oli taloushuolet hoidettavanaan, ja jonka täytyi nousta viimeistään seitsemältä.
Maatessani ja kerätessäni voimia silmien avaamiseen päätin täst'edes mennä nukkumaan joka ilta kello yhdeksän. Tämän päätöksen olin tosin jo aikaisemminkin tehnyt, mutta en koskaan — sen tunsin varmasti — niin vakavasti kuin tänä aamuna.
Annoin itselleni luvan loikoa siksi, kunnes Solveig olisi päässyt määrättyyn pukeutumisvaiheeseen, tarkemmin sanottuna, saanut kasvonsa pestyksi. Mutta lupaa jatkettiin yhä. Solveig oli jo pessyt hampaansakin, kammannut hiuksensa ja viilasi kynsiään, ja minä vain kellin. Vasta kun tunsin — paremmin kuin näin — hänen hiipivän huoneesta minun platinanikkeliketjuni kaulassaan, heräsivät kaikki toimintakykyni.
— Älä koetakaan, hyvä neiti!
Solveig on maailman ovelin nainen. — Minä otinkin sen vain saadakseni sinut valveille! hän vakuutti. Randi alkoi nauraa. Tunsin, että vain jalo ja suuri ele saattoi pelastaa minut tästä valheen verkosta. — Ole hyvä ja ota se sitten! sanoin suurpiirteisesti. — Mutta se olkoon viimeinen kerta —.
— Minkälaista oli päivällisillä eilen? kysyi Randi seisoessaan peilin edessä ja pusertaessaan ulos mustapäätä, jonka äkkiä oli huomannut nenänsä pielessä.
— Tavallista...
Mutisin sanan väsyneitten huulieni välistä.
— Vai niin, vai taivaallista, kiusoitteli Randi. — Sepäs vasta taivaallista oli!
Minusta on kauhean ikävää, ruveta vatsa tyhjänä kertomaan perusteellisesti edellisen illan iloja. Jospa ihmiset ymmärtäisivät odottaa, kunnes tekee mieli kertoa!
Randi oli säälimätön luonne. — Mitä te saitte syödäksenne? hän jatkoi.
— Noo, vähän joka lajia —
Vihdoinkin hän päästi minut rauhaan.
Aamiaisen aikana olin jo itsekin halukas kertomaan. Perhe jäykistyi kauhusta, kun selostin Monan lausuntoja.
— Pitäisi toki aina olla varovainen puheessaan, sanoi isä. — Sen taidon oppimisesta saa maksaa kalliit rahat. Ajatelkaa ennen kuin puhutte. Älkää koskaan puhuko epäedullisesti toisista. Ja neuvoisin vielä, ettette koskaan puhuisi liian äänekkäästi rautatie- tai raitiotievaunussa.
— Entäs busseissa? tiedusteli Per.
— Tuo elämänkatsomus on silkkaa pelkuruutta, arveli Aksel. Jo parin vuoden aikana Aksel oli pitänyt suurena häpeänä olla samaa mieltä kuin kukaan muu elävä ihminen. — Minä ymmärrän aivan hyvin, miksi te vanhat ihmiset puhutte niin paljon pötyä ollessanne yhdessä. Eihän ole olemassa ainoatakaan asiaa, joka olisi tarpeeksi puolueeton, niin kamalasti te pelkäätte toisten ihmisten tuomiota. Ja silloin ei voi puhua muusta kuin ilmasta ja tuulesta. Ihmekös sitten, että te olette niin iloisia, kun pääsette toistenne seurasta ja hoette kotiin päästyänne: "Ah, sänkyni armain, ystävistäni parhain!" Pelkuruus tappaa tosiaankin ihmisestä kaiken persoonallisen.
— Muista, että puhut nyt isälle, sanoi äiti.
Solveig, pieni diplomaattineromme, päätti pitää kummankin puolta. — Mehän tiedämme, että isä on varovainen vain aatteellisista syistä, sanoi hän pikkuvanhasti. — Mutta sellainen varovainen tyyppi on inhoittava, joka itse istuu kuivalla maalla ja vain odottaa, että muut polskahtavat sulaan veteen molemmin jaloin.
Isä suhtautui hyökkäykseen hyvin rauhallisesti. — En toivokaan, että uskoisitte minua nyt. Mutta ehkä joskus myöhemmin elämässänne vielä muistatte minun sanoneen.
— Minä en ainakaan koskaan aio muuttaa mielipidettäni tässä asiassa, sanoi Aksel kiivaammin kuin oli aikonutkaan, sillä Per oli juuri ryhtynyt hänen suunnittelemaansa hommaan, nimittäin kaapimaan marmelaadivatia.
Einar sekaantui keskusteluun musertavalla tavallaan. — Aksel ja Liisa käyttelevät sikamaisen reippaasti sanoja "ei koskaan"!
Vaadin selitystä. Jospa olisin jättänytkin sen tekemättä!
— Muistatkos, mitä sanoit kerran Monalle, kun kuljin teidän jäljessänne? Minä en koskaan mene naimisiin valtion palkkaaman miehen kanssa. Olen niin kyllästynyt kihnutukseen ja kuulemaan valtion palkoista, etten koskaan siihen rupea, sanoit sinä.
Kaikki katsoivat minuun. Tämä nyt oli oikea herkkupala ahnaille sisaruksilleni, sen huomasi kaikesta.
Äiti otti asian juhlalliselta kannalta. — En minä tiennyt, että sinä olet kärsinyt puutetta täällä kotonasi, sanoi hän rauhallisella, mutta loukkaantuneella äänellä.
— Ja mitä valtion palkkoihin tulee, tarttui Randi puheeseen, — niin ei niille tarvitse nyrpistää nenäänsä tällaisina aikoina. Muistapas eläkettä! Harvat kykenevät säästämään vanhojen päiväin varaksi —
— ellei heidän ole pakko, täydensi Aksel. — Kiitos vain, mutta tuon läksyn jo osaamme.
Tällä tavoin jatkoimme, kunnes kellon osoitin peloittavasti lähestyi yhdeksää. Ruokasali tyhjeni parissa minuutissa. Äiti alkoi korjata astioita pöydästä ja eteiseen kuulin hänen jokapäiväisen aamuhuokauksensa Solveigille: — Ohhoh, tulee taas oikein rauhallista, kun ne ovat kaikki menneet matkoihinsa!
Maailmassa on hauskempaakin kuin kohdata aamun räikeässä valossa niitä, joista on edellisenä iltana eronnut vallattomassa juhlahumussa. Ei ole vielä päässyt tarpeeksi etäälle tyhmyyksistä, joita on tahtomattaan tullut tehneeksi, eikä ole ollut vielä aikaa tehdä edes parannusta. Lyhyesti sanottuna, päivästä tuli jälkimakuinen. Sagedahl esiintyi ahdistavan virallisena — kaikesta päättäen korostaakseen, että yksityiselämä ja virka-asiat ovat eri asioita — siltä varalta, etten itse tajuaisi sitä. Hartvig juoksenteli alinomaa ovissa, ulkonaisesti täysin moitteettomana, mutta hänen sisäinen minänsä ei vaikuttanut yhtä hyvin prässätyltä kuin tavallisesti. Ulkona satoi, lämpöjohdot eivät toimittaneet virkaansa kunnolla, neiti Syversen tuumi, ottaisiko Hermansenin, ja puhelin soi. Kello kaksitoista soitti Hartvigille kymmenes nainen ja hän oli joutumaisillaan raivoon. Hän tuli konttoriin ja väänteli käsiään. — Tragikoomillista, hän huudahti ja loi silmänsä taivaaseen, toisin sanoen kattoon. — Ennen maailmassa oli suurin probleemi se, miten ihmiset voittaisivat etäisyyden. Nyt, kun se on saavutettu, on kysymys siitä, miten parhaiten voisi eristää itsensä!
Sen sijaan Randers oli loistavalla tuulella tavatessani hänet illalla. Hän tuli kymmenen minuuttia myöhemmin kuin puhe oli, mutta kun hajanaisista tiedoista olin saanut selville syyn, annoin hänelle anteeksi. Kello viideltä oli hänen luokseen tullut muudan herra testamenttia laatimaan. Kymmenen minuuttia yli puoli kuuden se oli valmis. Randersille oli siis jäänyt kokonaista kaksikymmentä minuuttia omiin asioihinsa ja hän olisi tullutkin ajoissa, ellei hänen olisi ollut pakko mennä ostamaan uusi hattu. Ei hän tosin maininnut sanaakaan tästä asiasta, mutta hattu, joka vaaleana ja tuoreena kekotti melkein keikarimaisena hänen päässään, juorusi sen. Ajatuksissani näin tapahtumien kulun: miten hän oli seisonut testamentinteosta saamansa palkkio kädessään, miten kahisevat setelit olivat herättäneet hänessä villin, ihanan halun, miten hän yht'aikaa onnellisena ja haikeana oli katsellut vanhaa ystäväänsä naulassa, kuinka hän lopuksi oli rynnännyt hattukauppaan ja kuinka hän nyt yritti hillitä lapsellista iloaan, joka niin mielellään olisi pulpunnut ilmoille.
Uuden hatun varjosta hän katseli erikoisen valoisasti elämää. — Kyllä kaikki vielä sujuu hyvin, sanoi hän lohdullisesti. — Pankinjohtaja Sandersen on käynyt toisenkin kerran. Hänen perintöasiansa tulee esille joskus kesäkuussa.
— Teidän toimistossanne on toisin sanoen ollut tänään tungosta, sanoin minä.
— Tungosta, niin! Hän katsoi minuun syrjäsilmin, alentuva hymy huulillaan ja oli olevinaan mahtava mies. — Tottahan nyt, kun on muotijuristi — hm —
Menimme siis elokuviin, kuten oli sovittu. Kuva oli amerikkalainen ja siinä kerrottiin konekirjoittajattaresta, joka oli kauheasti rakastunut päällikköönsä. — Eiköhän hän vain ole rakastunut johtajansa pankkitiliin? kuiskasi Randers minulle. Vaikka asianomainen neiti oli jaloin olento maan päällä, ei johtaja kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota, ja erään viisaan ystävättärensä neuvoa noudattaen tyttö päätti "muuttaa persoonallisuutensa", sillä — kuten viisas nainen sanoi — muoti vaihtelee kaikilla aloilla, ja kainous oli yhtä vanhanaikaista ja epämuodikasta kuin hameitten alta näkyvät entisajan housut. — Idioottimaista! sanoi Randers ääneen. Konekirjoittajatar muutti persoonallisuutensa siten, että hän värjäsi tukkansa platinanvaaleaksi ja esiintyi konttorissa juhlapuku yllään ja pyöritteli silmiään hurjasti, sen sijaan että oli ne ennen painanut kainosti maahan. Nyt heräsi johtajan mielenkiinto kohta ja hän huomasi hyvinkin pian, ettei voinut elää ilman tyttöä. Hän kosi suoraviivaiseen amerikkalaiseen tapaan levittäen käsivartensa ja sanoen: Come on! Tyttö sanoi: That was a good idea! ja heittäytyi takaperin hänen syliinsä ja oli taittaa niskansa kymmenen metrin pituisessa elokuvasuudelmassa. Sitten sanoi mies: Honey! ja tyttö sanoi Darling! ja Randers sanoi: Idiootit! Häät vietettiin komeasti ja huomenlahjaksi morsian sai shekkikirjan ja koko homma loppui iloon ja riemuun. Entinen konekirjoittajatar katsoi miestään syvälle silmiin ja sanoi, että nyt vasta hän ymmärsi elämän tarkoituksen. Randers julisti kovalla äänellä ja harmistuneena, että tyttö näin sanoessaan vilkuili shekkikirjaan, ja ihmiset ympärillämme alkoivat sähistä ja puhua ilkeyksiä erinäisistä henkilöistä, joilta kokonaan puuttui elokuvakulttuuri.
Tämän kuvan jälkeen osui keskustelumme kotimatkalla vaistomaisesti rakkauteen ja — säästäväisyyteen. Emme tietenkään päässeet yksimielisyyteen. Me aloimme aivan rauhallisesti, mutta muutamien huomautusten jälkeen se alkoi arveluttavasi muistuttaa riitaa. Minä luonnehdin Randin ja Fredrikin tulevan, kahdensadanseitsemänkymmenenviiden kruunun ja vähittäismaksuehtojen varassa elettävän avioliiton ja leimasin sen täydelliseksi hulluudeksi. Mutta hän rupesi heitä lämpimästi puolustamaan ja huomautti, että joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan, ja että rohkea rokan syö. Ei ollut tosiaankaan mitään rajoja sillä, miten Randers kuvitteli kahdensadanseitsemänkymmenenviiden kruunun vakinaisen palkan riittävän — hän painosti erikoisesti sanaa vakinainen.
— Te olette aika lapsellinen, sanoin minä.
— Ja te olette epänormaali, vastasi hän. — Ellei sellaisilla tuloilla voi mennä naimisiin, kuka sitten voi mennä tällaisina aikoina? Ajatelkaa, kaksisataaseitsemänkymmentäviisi kruunua vakinaista palkkaa!
— Vakinainen on tosiaankin oikea sana! Jos sellaisella palkalla menee naimisiin, saa istua vakinaisesti ruuvipenkissä.
Hän aivan kalpeni mielenliikutuksesta.
— Epänormaali on liian lievä sana. Te olette aivan suorastaan hullu!
— Ei auta. Sellainen elämä, joka matelee eteenpäin loppumattomasti menoerästä toiseen, ei houkuttele minua. Mokomakin nukkavieru kitkutus — kiitän kunniasta! — mieluummin sitten palelen vaikka kuoliaaksi sisäisesti.
— Vai niin, tunnustatte siis, että sellainen vaara on tarjona? Kun tulimme portille, seisoi siellä juuri se kihlattu pariskunta, josta olimme riidelleet, sanomassa toisilleen hyvää yötä. He olivat sokeita ja kuuroja koko ympäristölleen.
— Pidätkö sinä tosiaankin minusta hiukan, Fredrik?
— Aivan liian paljon, Randi. Mutta entä sinä — eikö ole ketään muuta, jonka olisit mieluummin ottanut kuin minut —
— Mutta, rakas, tyhmä karhunpentu, — tiedäthän, että sinä olet ainoa —
Karhunpentu! Fredrik oli kiltti ja hauska ja reilu, mutta hän oli hintelä ja lyhyenläntä —
Pyysin Randersia kakistelemaan kanssani ja yhteisponnistuksin saimme heidät vihdoinkin huomaamaan läsnäolomme.
Minun täytyy myöntää, että joka vuosi kevään lähestyessä saan vastustamattoman halun kirjoittaa runoja, huolimatta terveestä elämänkatsomuksestani. Tummista metsänrannoista — metsänrannassa on aina jotakin viettelevää, jota en osaa edes selittää — kaukaisista sinisistä vaaroista, valoisista öistä, ja kuinka toivottoman ikävää olisi, jos runojenkirjoittaminen olisi ihanampaa kuin itse elämä, kaikesta sellaisesta, joka tuntuu niin tavattoman tylsältä, kun siitä puhuu, mutta jonka voi panna paperille.
Sen tähden oli minulla kokonaiset pinkat täyteen kirjoitettuja papereita laatikossani jo ennen kuin tuomi alkoi kukkia. Niihin aikoihin juuri sain laskun siitä kalliista kankaasta, josta olin teettänyt puvun Hartvigin kutsuihin. Lasku tuli valitettavasti minun ulkona ollessani; se oli osoitettu neiti Mörkille ja kotona olevat avasivat sen hyvällä omallatunnolla.
— Nyt olen ensi kerran saanut sinut kiinni valheesta, sanoi äiti surullisesti.
Silloin minä sanoin rehellisesti: — Mutta ajattele, jos se olisi tapahtunutkin jo kymmenennen kerran!
— Älä yhtään yritäkään olla vitsikäs, huusivat taikka ulvoivat muut kuorossa.
Olin jo kauan tuntenut, että pakottavat syyt vaativat minua etsimään sivutuloja. Vähintään kerran viikossa vaivasin aivojani tällä kysymyksellä. Olin ajatellut kaikkea, pölynimijän kaupittelemista, kaulaliinojen ompelemista ja jumperien neulomista, mutta kun en edes itsekään kunnolla uskonut aikeitteni onnistuvan, en koskaan voinut edes ruveta niitä toteuttamaan. Mutta tässä toukokuussa kävi tarve ylivoimaiseksi. Laskut odottivat maksuaan, oma fasaadini vaati parantelua ja kaksi syntymäpäivää ja yksi häälahja suvun piirissä tuli rasittamaan lahjatiliäni enemmän kuin tarpeellista — lyhyesti sanottuna: jotakin oli tehtävä.
Keräsin kaiken rohkeuteni ja päätin koettaa vielä kerran onneani ystäväni päätoimittajan luona.
— Rakas, kultainen pikku tyttö, sanoi hän, kun aloin poimia papereita laukustani, — jos olisi edes puoliksikin niin paljon runoja lukevia ihmisiä kuin on runoja kirjoittavia, ei olisi mitään hätää. Hän silmäili nopeasti paria, vetämättä edes silmälaseja alemmaksi nenälleen. — Tämähän on aika sievää, eipä silti — musta multa — auringon kulta — korkeat, solakat haavat — sielun väräjämään saavat —
Olin punainen kuin ruusuperuna istuessani siinä ja kuunnellessani, miten ihanat säkeeni menivät hakkelukseksi. Sellaista runoa ei ole kirjoitettukaan, joka kestäisi tuollaista käsittelyä!
— Hm — hm — tahdon onneni noutaa — elonmeressä soutaa — on yllä äänetön yö — hm — Kuule, sanoppas, etkö nuku oikein hyvin öisin?
— Kiitos, erinomaisesti.
— Nämä ovat oikein herttaisia pikku runoja, sitä en voi kieltää —
Herttaisia! Sanoiko hän herttaisia? Minun teki mieleni heittää paperit hänen silmilleen. Entinen sietämättömän voimattomuuden tunne valtasi minut täydellisesti. Etten minä koskaan oppinut pysymään erilläni tästä kaupittelemisesta!
— Katsos, se on vain nyt se, että aika vaatii jotakin toista, jotakin uutta. Vanha tyyli ei enää kelpaa. Katsotaanhan nyt vielä — kedolla kaunis kukkavyö — yllä lempeä kesäyö — sinä rajoitut liian hempeihin runokuviin, aivan kuin isoäidinäitisi aikaan, ja pysyttelet liian etäällä oman aikasi uusasiallisuudesta. Ei se käy, tyttöseni, ei käy enää. Kaikkinainen sirostelu on nyt lopussa. Sinulla ei näy olevan mitään yhtymäkohtaa omaan aikaasi ja sen mahtaviin saavutuksiin kaikilla aloilla. Uusi, näetkös, uusi... Mutta nyt saat pari teatterilippua, koska kerran olet täällä.
Hän huusi sihteeriään. — Kuulkaa, olkaa hyvä ja hankkikaa tälle nuorelle naiselle kaksi oikein hyvää teatterilippua täksi illaksi. Hän kirjoittaa runoja, lisäsi hän sitten tarkoituksellisesti ja työnsi paperit sihteerille. — Psykoanalyysistä kiinnostuneet voisivat löytää niistä yhtä ja toista...
Sieppasin vaivaiset hengentekeleeni sihteerin nenän alta. — Kiitos! Vaikka poistunkin täältä vailla illusioneja, haluan kuitenkin säilyttää itsekunnioitukseni!
He irvistelivät hyväntahtoisesti. Isällinen ystäväni, päätoimittaja, laahusti jälkeeni ovelle. — Täytyy tarkasti kuunnella nykyajan ääntä, pikku Liisa, sanoi hän ja kiersi kätensä hellästi minun vyötäisilleni.
En ole suinkaan hysteerinen eikä tapani ole nostaa vähästä meteliä, mutta tällä kertaa annoin tulla: — Tuo ainakin on vanhaa kuin taivas!
Siihen kuivui se yritys. — Rahahuolia jatkui yhä, mutta toukokuu oli kaunis yhtäkaikki. Ruoho kasvoi aivan silmissä, sametinvihreänä, ja se tuntui ihanan raikkaalta, kuten kaikki muistavat lapsuudestaan, jolloin ihminen kaikkineen eli lähempänä ruohoa. Aurinko paistoi joka päivä. Aamiaispöydässäkin kotona vallitsi korkeapainetunnelma. Meidän pienellä keittiönparvekkeellamme oli alituisesti tungosta, sillä kaikki halusivat paikan auringossa — ruskettuakseen, pääasiallisesti. Ihonväri oli ainainen keskustelunaihe. Väiteltiin kiivaasti siitä, mikä oli kaunein väri: punaisen-, kahvin- vai neekerinruskea.
Haudanvakavina, kasvot ylöspäin kääntyneinä istuimme siinä pitkässä rivissä, kaikki muut, paitsi Per, joka tuli vain kesakkoiseksi, ja Tulla, joka vähät välitti koko väristä. Pihalla telmivät lapset vallattomina, niin kuin ne vain keväällä saattavat olla, naurua, huutoa, melua ja kirkumista, tappelua ja kinastelua, huvittavaa sen mielestä, jolla on hyvät hermot. Tulla oli lauman johtajia, eli kuten muuan pitkä pojanvenkale sanoi eräänä päivänä huomatessaan naisvallan liian sietämättömäksi: — Tulla luulee, että se on koko maailman mutsi! Se olisi pessimistien pitänyt kuulla — ne kun puhuvat, että nousevalta polvelta puuttuu uskoa auktoriteetteihin!
Suunnilleen näihin aikoihin Hartvig vaihtoi Mercedeksensä yhdeksänkymmenhevosvoimaiseen autoon, joka oli kuin vaaleansininen, nikkelöity unelma, viimeinen malli, täynnä nerokkaita yksityiskohtia — se oli tosiaankin uudenaikainen noitarukki. Kaiken saattoi muuttaa toiseksi. Istuimista tuli vuoteita, seinistä pöytiä, ja taivas tietää, vaikka savukkeensytyttäjästä olisi tullut hammasharja. Hartvigin nauttima suosio kasvoi, puhelinkeskustelut moninkertaistuivat ja naiset hymyilivät hänelle entistä viettelevämmin. En väitä, että itse olisin ollut poikkeus.
Kun vaaleansininen, lakeerattu, loistava auto seisoi hiljaa, vaikutti se kuin magneetti kaikkiin poikiin laajalla alueella. Kun Hartvig ensi kerran kyyditsi minut kotiin tässä ihmekapineessa, ympäröi poikalauma sen kohta. Per turmeli minun ylevän esiintymiseni lyhyellä, mutta sattuvalla lauseella: — Älä halkea, Nikoline!
Hartvigin huvilassa harjoitin mielenkiintoisia ja hauskoja elämäntutkimuksia — elämän, joka oli vailla rahahuolia. Itse huvila oli viehättävä näky nyt, kun hento vehreys huojui sen kiiltävän tiilikaton yllä kuin pilvi ja kukkiva köynnöskasvi kiertyi muurin ympäri hauraan keveänä kuin japanilaisissa kuvissa. Kuistikon ulkopuolella kukkivat kevätkukat yhtä koreina kuin paremmanpuoleisen englantilaisen kuvalehden värikannella — hyasintteja, krokuksia, pääsiäisliljoja. Ja sisällä huoneissa tuntui viileä, kevyesti tuoksuva kesäilma, kuten aina taloissa, joita ympäröi puutarha. Siellä oli jaloja viivoja ja kauniita värejä, avonaisia ovia ja pitkiä perspektiivejä — kaikkialla oli niin siunatun paljon tilaa. Ehkäpä kaikesta huolimatta oli jotakin järkeä isän synkässä ennustuksessa, että yksinäisyys olisi oleva kallein tavara tulevaisuuden maailmassa.
Jokainen esine näytti elävän omaa elämäänsä Hartvigin huoneissa. Ihmeelliset olivat arkihuoneen kiilloitetut koivuiset huonekalut, hämärän sinisellä kankaalla verhotut, kauniita olivat vanhat taotut messinkiset kynttiläjalat ja ihania tummat, raskaat matot. Olisipa vain saanut olla yksin siellä! Seuraelämän velvollisuudet häiritsivät, niin ettei voinut nauttia täysin ja kokonaisesti. Olisihan sekin sentään mennyt, ellei Hartvig, niin pian kuin olin sanonut jotakin, olisi kohta vilkunut äitinsä kasvoihin katsoakseen vaikutusta. Se hermostutti minua. Ja aina minulla oli huono onni. Kuten sinäkin päivänä, jolloin rouva Hartvig laahasi minua pitkin seiniä tutkimassa talon tauluja. Minun puheeni oli täpötäynnä superlatiiveja. Käytin niin paljon vahvoja huudahduksia, että lopuksi aloin pelätä, etteivät ne vaikuttaneet aivan aidoilta. Kun hän siis taas osoitti minulle jotakin töherrystä, joka saattoi esittää mitä hyvänsä taivaan ja maan välillä — ainakin sen mielestä, jolla oli oli vilkas mielikuvitus — päätin osoittaa rehellisyyttäni olemalla kerrankin asiallisen arvosteleva.
— Eiköhän tuolla taululla ole sentään vähän liian hyvä paikka tässä näiden valittujen teosten keskellä, sanoin epäilevästi. — Kuka sen on maalannut?
— Minä itse, sanoi rouva Hartvig jäisesti hymyillen.
Nyt oli pelastettava mitä pelastettavissa oli. Peräydyin kohta, otin kolme askelta taaksepäin, panin pääni kallelleen, ja katselin taulua siristetyin silmin.
— Kun nyt katselen sitä oikeasta etäisyydestä, sanoin, — vaikuttaa se aivan toisenlaiselta. Se ihan tuoksuu kesältä. Kukkiva omenapuu, eikö totta?
— Ei. Talviaamu Oslossa.
Kun puhe kääntyi rouva Hartvigin kukkiin, oli minulla sentään parempi onni. Olin jo aikoja sitten oppinut, miten on keskusteltava ruukkukasveista. Kun kamelia kukki, oli kysyttävä, eivätkö nuput helposti pudonneet siitä, ja oliko totta, ettei kasvia saanut millään ehdolla muuttaa paikasta toiseen. Johon rouva Hartvig vastasi, että hän saattoi muutella sitä kuinka paljon hyvänsä, eivätkä hänen nuppunsa koskaan pudonneet. Atsaleaa katsellessamme kysyin, oliko se juuri tuotu kukkakaupasta, ja sain ylpeän vastauksen, että hänellä oli ollut se jo viisi vuotta. Sitten kysyin, eikö joulutähteen tullut elukoita, mitä tietenkään ei koskaan tapahtunut tässä talossa. Sen jälkeen uskalsin tiedustella, saiko primulasta tosiaankin jotakin ihottumaa, minkä rouva Hartvig lyhyesti leimasi pötypuheeksi. Kun olin laskenut kaktuksen nuput, haistellut neilikoita ja ihaillut ruusuja, saatoin sopivasti päättää keskustelun seuraavaan huomautukseen: — Oi, kuinka kukat ovat ihania! Minkä rouva Hartvig hämmästyneenä, kun kykenin sentään niinkin järkevää sanomaan, pyöristi vielä seuraavanlaiseksi totuudeksi: — Niin, niistä on todellakin seuraa.
Mutta huolimatta osoittamastani mielenkiinnosta ja syvästä ruukkukasvien ymmärtämyksestä rouva Hartvig jatkuvasti katseli minua epäluuloisin silmäyksin. Oli tosiaankin paljon hauskempaa istua hänen poikansa kanssa, vaikka vähän rasittavaksi sekin saattoi käydä. Olisi kyllä ollut muuta paljon hauskempaakin tehtävää kuin istua sillä lailla, sohvanurkassa. Siinä tuli jollakin lailla niin ryppyiseksi ja sotkuiseksi — tarkoitan sisäisesti. Pörröiseksi ja veteläksi. Ja eikö vain itse Hartvigkin osannut sitä tavallista kysy-sinä-minä-vastaan-leikkiä.
— Pidättekö te minusta hiukkasen?
— Kovasti!
— Todellako?
— Äärettömästi!
— Tehkää minulle se ilo, että olette vakava edes yhden minuutin. Ei — teiltä ei voi vaatia enemmän kuin yhden sekunnin. Siis, välitättekö minusta vähän?
— Kamalankauheanhirvittävänpaljon!
Toisinaan hänen kasvonsa tulivat kummallisiksi, hän sytytti savukkeen ja käveli pari kilometriä edestakaisin lattialla. Silloin minun täytyi ponnistella vähän saadakseni hänet jälleen hyvälle tuulelle, ja jos ponnistelin vähän lisää, saattoi hän ehdottaa automatkaa. Kun sitten pääsimme viivasuorille maanteille, sain pitää ratista, ja silloin oli ihanaa kiitää eteenpäin, nauraa vasten tuulta ja tuntea itsensä villiksi ja vapaaksi. Se helpotti niin ihmeellisesti.
IX luku.
Randi ja Fredrik juoksivat huutokaupoissa kerätäkseen tavaraa "pieneen pesäänsä", kuten Randi hempeästi sanoi. He saapuivat kotiin mukanaan mitä merkillisintä kamaa: kymmenen kengänvedintä, tuhat paria kengännauhoja, viisi olutkolpakkoa ja sähköllä käyvä hieromakone. Einar keksi sananparren, jota hän väitti kultaakin kalliimmaksi: älä koskaan kersku luonteenlujuudellasi, ennen kuin olet koetellut sitä huutokauppakamarissa! Isä arveli, ettei sillä sittenkään kannattanut kerskua, mutta hänhän on aina niin vaatimaton, isä parka.
Minä menin kerran heidän mukaansa toimiakseni jonkinlaisena jarruna, mutta en minäkään ollut ennättänyt istua kauan huutokauppailmapiirissä, ennen kuin minusta tuntui, että kallisarvoinen tilaisuus meni joka kerta ohi, kun joku toinen sai tavaran. Huutokaupanpitäjä heilui koko ajan kahden huomautuksen varassa: ellei tavara ollut "hyvässä kunnossa", niin se oli "melkein kuin uusi". Yleensä oli mies omaksunut aimo annoksen ihmistuntemusta ammatissaan. Hän tiesi, että huutokaupassa olevan henkilön arveluttavin hetki koitti silloin, kun hänen tarjouksensa oli hyväksytty eikä enää ollut takaisinpaluuta. Silloin hän tarvitsi kaikkea mahdollista tukea, ja joka kerta, kun joku meni maksamaan, hän sanoi joko: "Pilkkahinta!" tai: "Tässä teitä ei ainakaan petetty!" tai: "Tätä voi jo sanoa hienoksi kaupaksi!"
Oli tosiaankin suuri tuska ja vaiva, ennen kuin saimme Randin pois talosta. Puolen päivää hän seisoi pää myötäjäisarkussa, laski, järjesti ja ihaili ja me sisaret otimme osaa.
— Te olette niin pahanilkisiä, valitteli Randi.
— Päinvastoin, hyvänsuopia! sanoi Aksel. Ja niin oli timanttihiomo taas käynnissä hetken aikaa.
Toisinaan, kun ei meitä ollut liian paljon saapuvilla, tuli äitimme vakavine neuvoineen toivoen, ettei kaikki kylväytyisi kalliolle:
— Jos haluaa elää onnellisena avioliitossa, sanoi äiti, täytyy kyetä olla huomaamatta pikku harmeja. Siihen vaaditaan enemmän voimaa kuin antamaan anteeksi suuria rikkomuksia. Varokaa kärsimättömyyttä, se on salakavala, vanha painajainen perhe-elämässä.
— Minä luulen, että maailma oli ennen toisenlainen, keskeytti Randi.
Äiti hymyili ja piti ajatuksensa omana tietonaan.
— Kun rakastuneisuuden sumu on haihtunut silmistäsi, lausui Aksel, — olet huomaava, että sinun Fredrikisi ottaa yhtä suuria suupaloja kuin me ja maiskuttaa yhtä äänekkäästi omenaa syödessään — siitä olen varma.
Randi alentui luomaan häneen vain murhaavan katseen.
Ja niin meni Randi naimisiin. Rahallisista syistä ja myöskin siksi, että sulhanen uhkasi jäädä pois, jos tilaisuudesta muodostuisi jonkinlainen teatteriesitys, Randi luopui morsiusneidoista ja sulhaspojista, kukkasateesta ja kuorolaulusta. Mutta harso ja laahus hänellä oli ja hän vaelsi kirkonkäytävää marmorinkalpeana vilunväristyksistä ja mielenliikutuksesta. Ja Mendelsohnin häämarssi nostatti kylmiä väreitä itsekuhunkin.
Kuka olisi voinut aavistaakaan, että hänen jälkeensä tuntui niin tyhjältä? Erikoisesti huomasimme sen iltaisin makuuhuoneessamme, Solveig ja minä. Rautasänky messinkipalloineen ja punaisine päätyineen ja neulottuine päiväpeitteineen näytti niin hyljätyltä nurkassaan. Nyt, kun hän oli poissa, tajusimme hänen omalaatuisen olemuksensa entistä selvemmin.
No niin, pian työnnettiin Tulla huoneeseemme Randin sijalle. Sekavin tuntein sallimme sen tapahtua. Tulla oli tietenkin kovin huvittava esiintyessään toinen toistaan kummallisemmissa yöpaidoissa. — Tullallahan ei koskaan ollut muuta kuin toisten vanhoista korjatuita vaatekappaleita. Poikien vanhat paidat olivat lopuksi Tullalla yöpaitoina. Hihoja ja kaula-aukkoja pienennettiin, mutta koska äiti piti enemmän silmällä hyöty- kuin kauneusnäkökohtia, ei hän katsonut tarpeelliseksi ommella kiinni paidan sivuhaaroja. Tulla näytti tosiaankin sirkusklovnilta hyppiessään lattialla luureunaiset silmälasit nenällään, punaiset posket pullollaan kuin pasuunaenkelillä, yllään raidallinen paita, jossa oli haarat sivulla ja joka oli pitempi takaa! Hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut herännyt, mikä olikin erinomainen asia tällaisina aikoina. Hän oli oppinut neulomaan sukkaa katsomatta työhön, ja me olimme kuolla naurusta, kun aamulla herätessämme näimme tämän seitsenvuotiaan istuvan suorana sängyssään ja neulovan tulisella kiireellä kuin vanha mummo.
Randilta tuli pian kirje, joka pursui onnellisuutta. Ei mikään ollut niin ihanaa kuin asua omassa pienessä pesässään, hän kirjoitti, mutta oli onneksi varannut kolme huutomerkkiä sen perään. Lattian peseminen kävi kuin tanssi, ei tarvinnut muuta kuin panna gramofoni soimaan ja jatsata pitkin lattiaa pitkän harjan kanssa. Gramofonin he olivat ostaneet vähittäismaksulla. "... Ja minä tiedän, että äidin mielestä se on kevytmielistä, mutta se on vain viisi kruunua kuukaudessa, ja ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää..." — Kunhan ei vain — kunhan ei vain —, sanoi äiti ja pudisti epäilevästi päätään. Mutta hän nauroi sydämellisemmin kuin muut, kun Randi myöhemmin kirjoitti, miten oli käynyt hänen keittäessään Fredrikin lempiruokaa, lipeäkalaa.
"... kun vesi kiehui, pudotin kalan kattilaan ja sitten menin parvekkeelle vähän paistattamaan päivää. Kun tulin takaisin — vakuutan, etten ollut poissa kuin kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan puoli tuntia — oli lipeäkala kokonaan hävinnyt. En löytänyt jälkeäkään siitä — en kattilan sisä- enkä ulkopuolelta. Vesi vain oli muuttunut vähän sameaksi, ja kun minä haavitsin siivilällä kattilaa, sain kokoon sen verran, että se olisi mahtunut sormustimeen. Äiti, miksi sinä et sanonut minulle, ettei lipeäkalaa saa kovasti kiehuttaa?"
Äiti nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen silmistään. Keittiökommellukset ovat kai perheenemännälle samaa kuin metsästysjutut miehelle.
Kirje jatkui: "... mutta meillä oli sentään kastiketta ja perunoita, ja kun me söimme ne hyvällä halulla, tuli siitä sentään ihana päivällinen..."
Äiti antoi kirjeen vaipua syliinsä. — Mitähän Randi olisi sanonut, jos minä olisin uskaltanut antaa kastiketta ja perunoita päivälliseksi?
"Sunnuntaina meillä oli kinkkua ja sitä me saamme nyt syödä ainakin kuukauden. Fredrik raahasi nimittäin kotiin kinkun, joka maksoi vähintään viisitoista kruunua. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon kaksi ihmistä tarvitsee yhdeksi ateriaksi, ymmärrättekö — hän on niin liikuttavan epäkäytännöllinen..."
— Kuinkahan kauan Randin mielestä tuollainen epäkäytännöllisyys on liikuttavaa? sanoi äiti.
Maksaakseni hiukan kutsuvelkojani ystäväpiirilleni järjestin rääpiäispäivälliset häiden jälkeen ja kutsuin Monan miehineen, Hartvigin ja muutamia muita. Kun sattui niin, että edellisenä päivänä olin Björn Randersin konttorissa Sagedahlin asialla, kutsuin hänetkin. Asia koski eräitä muodollisuuksia Sandersenin perintö jutussa — hauskan sattuman kautta oli Sagedahl saanut ajaakseen vastapuolen asian. Olin aikaisin liikkeellä tänä päivänä, kello ei ollut vielä yhdeksääkään, kun koputin Randersin konttorin oveen ja yllätin hänet kirjoituspöydälle katetun pikku aamiaisen äärestä. Siihen kuului maitopullo, korvaton kuppi, limpunpuolikas, nokare margariinia, joka uiskenteli käärepaperissaan sekä jotakin, jota arvelin vuohenjuustoksi. Vaikka en ollut suoraan sitä kysynytkään, olin jo kauan aikaa arvannut, että konttori oli myöskin hänen yksityisasuntonsa ja että hän siis sekä nukkui että söi siellä. Punastuen kuin koulupoika lakaisi hän kaikki laatikkoon.
Koetin parhaani mukaan auttaa häntä hämmennyksestään. — Taloushommat pukevat teitä!
Hän irvisteli. — Ennen kuin tulitte, ajattelin juuri erinäisiä asioita, jotka sopivat kaksikymmenvuotiaalle, mutta ovat hyvin epäpukevia — no, sanotaan vaikka kaksikymmentäseitsemänvuotiaalle. Vaatimukset kasvavat. Nuorukainen pääsee pitkälle olemalla vain lupaava, mutta kun hän on sivuuttanut neljännesvuosisadan, täytyy hänen ruveta täyttämään lupauksiaan. Niin kuin nyt esimerkiksi tämä köyhänä oleminen — se saattaa sopia hyvinkin jollekin nuorelle pojalle, mutta täysi-ikäiselle miehelle se antaa hyvin nolon kyvyttömyyden leiman —
— Ei tällaisina aikoina, vastustin minä.
Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkinäiseen, toivorikkaaseen hymyyn, joka oli hänelle hyvin luonteenomainen. — Olisi tosiaankin hauskaa, jos ihmiset arvioisivat käsitteitään uudelleen tällaisina aikoina, jolloin puolet maailman ruumiillisen työn tekijöistä on työttöminä, jolloin lakimiehet saavat olla kanslia-apulaisina, teologit lukkareina ja insinöörit monttööreinä.
Kun seuraavana iltana odotin vieraita saapuvaksi, oli minulla sydänalassa samanlainen tunne kuin ennen tenttiä. Vannotin sisaruksiani esiintymään kunniallisesti. Pyysin Akselia puhumaan kunnollista kieltä ja Periä varoitin lujasti olemaan maiskuttamatta suutaan syödessään. Akselia ja Solveigia kielsin kinastelemasta ja Einar lupasi vaieta runoistani. Tunsin olevani kuin kokonainen huvitoimikunta.
Inhoittavampaa tunnetta kuin emännänhermostuneisuus saa hakea. Olihan aivan luonnotonta olla tällaisessa jännityksessä, kun oli ystäviä tulossa, niin että jotakin täytyi olla hullusti, sanoin Solveigille, joka seisoi ja katseli katettua pöytää rauhallisena.
— Kritiikin pelko on välttämätön vastapaino ihmisen luonnolliselle laiskuudelle, pauhasi Einar ja anasti rypäleen pöydällä olevasta hedelmämaljasta. — Olette olleet oikein näppäriä tänään, pikku tytöt.
— Liiallinen tunteellisuus riivaa kaikkia naisia kuin painajainen, murisi Aksel. Ennen kuin ehdin väliin, oli hänkin ottanut rypäleen. Miehet tällaisissa tilanteissa saavat vahvimmatkin hermot tärisemään. Aksel ja Einar kulkivat edestakaisin huoneessa ja hävittivät kaiken sen tuoreen vaikutelman, jonka talon naiset suurin vaivoin olivat loihtineet. Joka toinen minuutti minun piti siivota heidän jälkiänsä, tyhjentää tuhkakupit, avata ikkunoita, taittaa sanomalehtiä kokoon ja asettaa tuoleja paikoilleen.
Einar sai taas lehdet käsiinsä ja hänen onnistui muutamassa minuutissa levittää ne pöydille ja tuoleille. Meidän perheessämme on naisilla aina ollut täysi työ taittaa kokoon sanomalehtiä, joita miehet levittelevät ympärilleen.
— Olet varmaan kasvattanut nuo hullusti, sanoin epätoivoisena äidille. — Entisaikaisten vaimojen ja äitien nöyrä uhrautuvaisuus tekee miehet tylsiksi.
Solveig oli samaa mieltä. — Niin, kyllä minä sen sanon, että jos minä joskus menen naimisiin, otan miehen, joka todellakin ymmärtää antaa arvoa kotitaloudelle.
— Sitten et koskaan pääse naimisiin, sanoi äiti kuivasti. — Siinä kohdassa meidän naisten täytyy aina alistua.
Samassa soi eteisen kello ja kuin merkinannosta loppuivat kaikki sisäiset riidat.
Alku ei ollut lupaava. Mona oli tuskin päässyt ovesta sisään, kun hän pyysi päänsärkypulveria, ja silloin tiesi kysymättäkin, mistä tuuli puhalsi. Silmäys Arneen vahvisti arveluni todeksi. He olivat riidelleet. Ja nyt Mona murjotti. Ja periaatteesta Mona murjotti aina vähintään kolme päivää.
Hän seurasi minua ruokasaliin saadakseen vettä pulveriinsa. Siellä sain tietää alastoman totuuden. Hurmaavin kesäpuku, jonka maailma koskaan oli nähnyt, oli luisumaisillaan hänen käsistään. Se oli sinapin värinen, pusero valkoinen ja vyö ja solmike sinisenpunertava. Ihastuttava! Puserossa viehättävät pienet puhvihihat. Hurmaava kymmenkaistainen kellohame. Suippomaiset taskut. Patoun malli. — Mutta on mahdotonta saada Arne käsittämään, että kannattaa ostaa kallista, valitteli Mona. — Ja kohta minulla ei enää ole lankaakaan, mitä päälleni panisin.
Salissa hän istui äänettömänä niin kaukana miehestään kuin mahdollista. Ja minä kun olin lohduttautunut sillä, että Monan suulaus auttaisi meitä pahimmasta.
Seuraava vieras oli Hartvig.
Minä vastaanotin hänet kiihkeän vilkkaana. Yleinen esittely, kumarruksia, jalan raapaisuja, hyväntahtoista hymyä.
— Olkaa hyvä ja istukaa. Yleinen tohina, kun tuomari Hartvig istuutui pienelle tuolille. Hänet melkein heitettiin nojatuoliin.
Isä alkoi täydellä höyryllä. — Ihana kesäilma tänään.
Hartvig myönsi. — Ihmeen ihana!
Äiti katsoi asiaa inhimilliseltä näkökannalta. — Niin, on ihanaa, kun tulee lämmin. Erikoisesti tällaisina aikoina, niin ei ihmisten ainakaan tarvitse palella.
— Niin, niinhän se on.
Hartvig oli tavallaan rakastettava, mutta hän olisi haitatta voinut olla vähemmän jäykkä. Tunsin hänet niin hyvin enkä kuitenkaan tuntenut — ja sehän se olikin merkillisintä. Luonnottoman vilkkaasti jatkoin keskustelua. — Toivottavasti ei sentään tule samanlainen kesä kuin viime vuonna. Kevät oli ihana, mutta kesä- ja heinäkuun saimme turhaan odottaa lämmintä, jota ei tullut.
Aksel koetti olla huvittava. — Voitko todellakin muistaa niin pitkälle taaksepäin?
Läsnäolevat nauroivat kiitollisina, paitsi Mona, joka miehensä kiusaksi jatkuvasti istui tuppisuuna ja kärsivän näköisenä. Kun olimme nauraneet tarpeeksemme, syntyi äänettömyys. Einar tuli pelastajaksi.
— Eilen oli 20 astetta varjossa. Se jo välttää meidän leveysasteellamme.
Hartvig: — Tosiaankin.
Aksel: — Jo hyvinkin!
Solveig: — Kuinka monen asteista vesi on?
Aksel: — Bussissa oli eilen kaksi friidua, joilla oli uimapuvut käsivarrellaan.
Isä: — Friiduja?
Aksel: — Niin, kaksi knääkkää.
Per — rämisevällä äänellä nurkastaan, jossa hän vaatimattomasti oleili: — Se tarkoittaa likkoja!
Tällä kertaa nauru oli aitoa. Se oli kuin musiikkia minun korvissani.
Arne kumartui nöyränä Monaa kohti ja kysyi, kuinka hän jaksoi. Kaikki tulivat tarkkaavaisiksi. Voiko hän huonosti? Mona hymyili raukeasti, mutta sankarillisesti. Vain vähän päänsärkyä. Ei mitään vaarallista.
Kesti hetkisen, ennen kuin uusia vieraita tuli. Kadulla kulkeva paloauto oli tervetullut puheenaihe. Mutta miten ikinä kierreltiin ja kaarreltiin, palattiin aina takaisin ilmaan.
— Olisi kamalaa, jos nyt sattuisi tulipalo, kun kaikki on niin kovin kuivaa, huokaili äiti.
— Niin, sadetta kai kaivataan, sanoi Hartvig.
— Niin, maanviljelijälle olisi sade hyvin tervetullut, sanoi isä.
— Kauanko siitä nyt onkaan, kun viimeksi satoi, kysyin minä, näyttäen kiinnostuneelta, mutta häpeän puna poskillani, kun en keksinyt mitään parempaa puhuttavaa.
Randers oli seuraava tulija. Pitkänä ja solakkana, yllään sininen puku ja uudet kengät, joita Petterson & C:o möi loppuun 9 kruunulla. Poikamaisen notkeana hän kumarteli oikealle ja vasemmalle, niin että vastapesty, kellahtava tukka valahti silmille joka kumarruksella.
Kinasteltuaan hetken isän kanssa siitä, kuka istuisi nojatuolissa, hän lysähti pienelle tuolille.
— Ulkona on kai vähän viileämpi? kysyi joku.
— Älkää valittako lämmintä, sanoi äiti, — sitähän me koko talven ikävöimme.
— Sehän on kyllä totta, sanoi Hartvig ja näpsäytti tuhkan savukkeestaan.
Tänä hetkenä tarttui Tulla odottamatta tapausten kulkuun.
Äkkiä hän seisoi ovella viattomana, paljain jaloin ja yllään yöpaita, joka oli kaikkein kauheimpia Akselin raidallisista perinnöistä. Luureunaiset silmälasit olivat nenällä ja sukanneule kädessä ja puikot lensivät vikkelästi, kun hän ylväänä loi katseensa seurakuntaan. Me, hänen lähimpänsä, olimme kuin halvauksen saaneita.
Tullan silmät vaelsivat toisesta toiseen ja pysähtyivät Hartvigiin. — Onko se totta, kysyi hän kimakalla äänellä ja katseli veitikkamaisesti häneen.
Tulla olisi lähetetty suin päin pois huoneesta, elleivät vieraat olisi sitä estäneet. He katselivat ihailevin silmin tuota pientä ilmestystä, he huusivat ihastuksesta eivätkä välittäneet äidin ja minun vastalauseista. Tulla neuloi sukkaa mistään piittaamatta. Hän ei pelännyt aikuisia, hän oli ensimmäisellä luokalla ja hänen opettajansa oli hyvin uudenaikainen opetuksessaan.
— Mitä sinä kysyit? sanoi Hartvig ja katseli Tullaan ihan jännittyneenä.
Toisetkin alkoivat olla uteliaita, odottivat ehkä jotakin paljastuksia, ajattelivat, että lasten ja hullujen suusta saa kulla totuuden.
— Mene nukkumaan ja vähän joutuun! huusin minä kauhuissani. Mona sai äkkiä puheenlahjan: — Jää vain, Tulla!
— Onko se totta, toisti Tulla ja katseli vakavana Hartvigiin.
Hartvig kiemurteli tuolillaan: — Mitä tarkoitat?
Per antoi jälleen äänensä jyristä, — se pamahti kuin kanuunankuula korviin: — Sanokaa, että on, niin se sanoo sen!
Nyt vasta valkeni asia minulle. Minä istahdin huojentuneena, vielä vapisevin polvin.
— Onko se totta? toisti Tulla yhä parantumattomana.
— On, sanoi Hartvig totisena.
— Että sinä olet rotta!
Ensi vaikutus oli suuri pettymys. Sitten ratkesi riemu. Naurun ja suosionosoitusten seuraamana ajettiin Tulla ulos niin että paidan haarat heiluivat.
— Onko vissi, ettet ole hissi, onko totta, että olet rotta? huusi hän vielä mennessään.
— Mikä viehättävä puku! huusi Mona.
— Jos sellainen vain tulisi muotiin, tahtoisit samanlaisen itse, sanoi hänen miehensä synkkänä. — Jos lehdissä sanottaisiin, että on muodikasta kantaa pesukannua päänsä päällä, niin Mona ryntäisi tietenkin suoraa päätä posliinikauppaan ja ostaisi sellaisen.
Arne, Arne! Kuinka saatoitkaan! Sellaista tyhmyyttä en olisi ikinä sinulta odottanut. Monan jälleen herännyttä hyväätuulta on kohdeltava hellävaroen, se on haurasta kuin yksiöinen jää eikä kestä kovaa painoa.
Mutta se kesti, ihme kyllä. Tulla oli nerokkaasti vapauttanut hyvän tuulen pitkin linjaa. Itse tulin jälleen luonnolliseksi. Perhe käyttäytyi moitteettomasti ja Hartvig osoitti ihmeteltävää mukautumiskykyä. Sitten saapuivat myöhästyneet vieraat ja me kävimme pöytään hyväntuulisina. Ja vieraille maistui ruoka.
X luku.
Kesäloma oli tulossa. Sekä Syversen että minä toivoimme kesäkuuta. — Oh, on niin paljon mielitekoja, niin paljon, oli Syversenin ainainen laulu.
Kysyin, tarkoittiko hän sydämen vai rahan. —
— Hyi, mitä sinä puhut, olet tuhma, sanoi Syversen.
Kaikesta huolimatta oli Syversenin elämänkatsomus valoisa tähän aikaan. Hän ei ajatellut tupakka-Hermanseniakaan. Hän oli ostanut itselleen uuden punaisen hatun ja ommellut jäljitettyä leopardinnahkaa viimevuotiseen takkiinsa, hän oli ruskettunut, lihonut ja oli onnellinen. Sunnuntaisin hän oli säännöllisesti kävelemässä "erään ystävänsä" kanssa, arkipäivisin hän prässäsi housuja, paikkaili hansikkaita ja puhdisti takinkaulusta — kaikki samalle ystävälle. Sitä asiaa ei ollut, mitä Syversen ei olisi voinut tehdä konttoripöydän suojassa.
Puhuessaan uudesta ystävästään hän käytti sanaa kaunis alituisesti, niin että se kai oli tällä kertaa erittäin onnistunut painos. Ystävällä oli kaunis ääni, kaunis kevättakki, kaunis käsiala ja hänellä oli ollut kaunis auto. Oli ollut? Kuka voi pitää autoa tällaisina aikoina? sanoi Syversen ja katseli loukkaantuneena minuun.
— Hän on siis kaiken kaikkiaan kaunis?
Syversen katseli haaveellisena savupiippuja. — Niin, hän sanoi, ja pahinta oli, että hän sanoi sen vakavissaan, — jos hänellä vain olisi omat hampaat ja vähän enemmän hiuksia, olisi hän tosiaan kaunis.
Tälläkin kertaa Syversen tunsi, että voittaisimme arpajaisista.
Ajatella — me voitimmekin ihmeen vuoksi kerran. — Viisitoista kruunua! Seitsemän ja puoli pekkaa päälle. Olin niin innoissani, että tuskin pysyin nahoissani. Pyysin Hermanseniltä, että saisin soittaa ja ilmoittaa iloisen uutisen, neiti Syversenille. Hermansen oli niin kohtelias, että kumarsi ja kiitti.
Kadulla syöksin Monan syliin. Hän oli huomiotaherättävän iloisen ja onnellisen näköinen. Minut nähdessään nousi hänen huulilleen ihmeellisen herttainen hymy.
— Oletko sinäkin voittanut arpajaisista? huusin minä.
Mona ravisti päätään. — En, mutta minulle on tapahtunut muuta ihmeellistä, hän sanoi vapisevin äänin ja pisti luottavaisena kätensä kainalooni. — Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen! Sinä olet ensimmäinen, jolle sen kerron, ja sinun täytyy luvata, ettet kerro sitä kenellekään. Muut eivät saa tietää sitä, ennen kuin itse näkevät.
Nuo kuiskien sanotut vihjaukset, tuo vastanaineen nuoren rouvan autuas katse eivät voineet merkitä kuin yhtä asiaa. — Lapsi! kuiskasin minä innoissani.
Mona pysähtyi äkkiä ja mittaili minua kiireestä kantapäähän. — Mutta sinullapa on mielikuvitusta, Liisa! hän sanoi hitaasti. — Minä puhuin puvusta — siitä Patoun sinapinvärisestä. Arne antautui eilen kello viittä yli neljän ja neljännes sen jälkeen oli puku minun käsissäni. Mutta, kuten sanottu, lupaa olla vaiti. Huomenna tenniskilpailuissa hämmästytän toiset —
Samana iltana sain sattumalta ylimääräistä hommaa. Näin se kävi. Olin unohtanut sateenvarjoni konttoriin ja myöhemmin, kun pistäysin sitä noutamaan, jouduin juttusille siivoojattaren kanssa, joka iltaisin siellä siistii. Tämä nainen puhui mielellään yleisölle. Nojaten toisella kädellään pitkävartiseen harjaan ja toinen käsi puuskassa hän kertoi mielellään itsestään ja omaisistaan. Mutta sinä iltana hän oli huonolla tuulella. Hänen tyttärensä — joka oli naimisissa ja asui maalla — käsi oli alkanut särkeä. — Ja kolme pientä lasta ja neljä lehmää ja kanat ja porsas ja mies hoidettavana... Helppoa ei ole kellään, sen sanon! Kunhan pääsisin kuukauden ajaksi irti tästä hommasta!
Sisimmässäni taistelivat rahanhimo ja hienommat tunteet. Nuo viimeksimainituthan ovat kuin loisbasillit henkisessä organismissamme. Mitkään väitteet eivät voineet tehdä niitä olemattomiksi. Mutta rahanhimo piti ne tällä kertaa kurissa. Loppujen lopuksi tarjouduin virkaatekeväksi.
Siivoojatar ei edes hämmästynyt ja se oli minulle kyllä pieni isku. Hän vain imi etuhampaitaan ja sanoi: — Siitä tulee neidille ankara työ, sen minä vain sanon!
Hänellä oli siivottavanaan kymmenen konttoria. Seuraavana päivänä hän jo antoi minulle ison avainkimpun uuden arvoni merkiksi sekä joukon neuvoja ja varoituksia. — Älkää unohtako paperikoreja! Ja tukkukauppias kolmannessa kerroksessa ei kärsi tomunhiukkastakaan nahkatuoleillaan! Ja arkkitehti Petersenin kirjoituspöytään ette saa pikkusormellakaan kajota! Jos ei teidän sovi siistiä illalla, voi se jäädä aamuunkin, kun vain aamulla teette sen tarpeeksi varhain — kello viisi tai niin. Totta kai te nyt muistatte kaikki?
Seuraavana iltana juoksin viivana konttorien väliä, kamalasti peläten, että joku tuttu näkisi minut. Kun olin siivonnut viisi huonetta, selvisi minulle, että kymmenen lattian peseminen oli urheilusaavutus, jos mikään. Tullessani pesuhuoneesta täysi ämpäri kädessäni töykkäsin erääseen mieheen, niin että vesi räiskähti korkealle. Mies osoittautui lähemmin tarkastettaessa olevan Björn Randers. Hänkin kulki ja heilutteli sinkkiämpäriä, niin että näytti siltä kuin olisimme samoissa hommissa.
Hän ei hellittänyt, ennenkuin seurasin hänen konttoriinsa, joka tähän aikaan päivästä oli kodikkaamman näköinen. Sukat riippuivat kuivumassa ja matka-arkku oli keskellä huonetta. Vaitiololupauksin minä uskoin hänelle, että minulla oli täällä tehtävää näin myöhään illalla. — Pahimmin tämä käy ihmisen hienoudelle! sanoin avomielisesti. — Tunnen sen, sanoi hän irvistäen. Minulla se kävi miehuudelle. Naisten töitten tekeminen kävi kunnialle. Mutta sen olen jo aikoja sitten voittanut. Minulla ei ole varaa pitää siivoojaa.
Minä istuuduin konttorituoliin, hän kirjoituspöydälle. Eräästä kirjoituspöydän laatikosta hän löysi kaksi omenaa. Emme olleet vähään aikaan tavanneet toisiamme. Hän kysyi sivumennen, onko hauskaa ajaa autossa, ja minä vastasin sivumennen, että se oli hirveän hauskaa. — Mutta mitä varten te näyttelette täällä Tuhkimoa? kysyi hän ja potkaisi ämpäriä niin että kolisi.
— Mitä vartenko? — Kysymys suututti minua. — Jospa tietäisitte kaiken, minkä aion hankkia tuon sinkkiämpärin avulla. Kesäpuvun, palmikoidut kesäkengät ja uimapuvun — ja —
Hän keskeytti. — Teille käy kyllä kuin sadun Tuhkimolle.
— Mitä oikeastaan tarkoitatte?
— Että prinssi tulee.
Hän tuijotti suoraan minuun hämärän läpi.
— Toivokaamme, että hän tulee, sanoin minä.
Randers oli huonolla tuulella.
— Tämä asianajo ei lyö leiville, sanoi hän äkkiä kiivaasti. — Minun täytyy yrittää jotakin muuta. Jospa voisin tehdä jonkin suuren keksinnön!
— Suurista keksinnöistä ovat toiset jo huolehtineet, sanoin rohkaisevasti.
Hän hymyili ivallisesti. — Tuo teidän huomautuksenne osoittaa, ettette ole edes kyllin kekseliäs keksimään mitään keksittävää. Jos voisin keksiä sukkia, joihin ei tule reikiä, paitoja, jotka eivät kulu reunoista ja leipää, joka ei lopu ja —
— Te unohdatte työttömyyden! sanoin minä. — Älkää herran tähden keksikö mitään, joka sitä lisää.
Randers katseli synkkänä minuun. — Sitä on mahdoton ottaa lukuun. Kehitystä ei voi pysähdyttää, vaikkakin meistä vanhoina tuntuisi, että maailma on ikävämpi kuin meidän lapsuudessamme — kuten kaikki vanhat ihmiset. Mutta tietenkin täytyy järjestelmän muuttua.
— Millä tavalla?
— Milläkö? Hän innostui niin, että hänen täytyi nousta kävelemään lattialla edes takaisin. — Jos minä tietäisin millä tavalla, olisin tämän aikakauden suurin mies. Totta vieköön! Ei kai tämä elämä nykyjään ole niin mukavaa ja kodikasta kuin ennen, mutta kymmenen kertaa jännittävämpää. Jos voisin elää tuhannen vuoden vanhaksi, että saisin nähdä kuinka kaiken käy!
— Ette te ainakaan ole elämään kyllästynyt?
— E-en, en totisesti, vaikka toisinaan olisi kyllä ollut syytä. Hän otti vauhtia ja hyppäsi taas kirjoituspöydälle. Kiersi kädet polviensa ympäri ja tuijotti synkkänä huoneeseen. — Vihreimmässä nuoruudessani ei elämäni totisesti ollut hääviä. Isäni oli pankinjohtajana jobbausaikaan. Ja olette kai kuullut, kuinka hänen kävi? Ihmiset aina tietävät, vaikkei siitä puhuttaisikaan. Äiti rupesi ompelijaksi. Mutta ihmiset eivät mielellään esiinny alusvaatteisillaan ja paljasta ruumistaan ja sen mahdollisia vikoja ja pukeutumissalaisuuksiaan teräväkatseiselle, sivistyneelle rouvalle. Paljon mukavampaa on mennä ammattiompelijalle, joka on tottunut punaisiin käsivarsiin ja paksuihin sääriin ja joka tietää, missä kunnossa alusvaatteet ovat perjantaihin mennessä. Hyvin sen kaiken ymmärtää, mutta valitettavasti ompeluliike meni päin honkia. No niin, tästähän ei ole enää mitään puhuttavaa. Se oli sen lorun loppu.
Hän hypähti jälleen pystyyn kuin ravistaakseen kaikki muistot. Minäkin nousin, sillä minulla oli vielä viisi lattiaa pestävänä ja ne näyttivät minusta valtameren suuruisilta. Hän tarjoutui auttamaan. Pelkään, että vastaansanomiseni oli jokseenkin heikkoa. Vastalahjaksi lupasin parsia hänen sukkiaan.
Hän hymyili ihmeellisen herkästi.
— Jos saan valita, ottaisin mieluummin jotakin muuta. Enkö tahtoisi olla kiltti ja olla kotimatkalla mainitsematta pula-aikaa ja taloudellista tilaa?
XI luku.
Koko kotiväki lähti maalle. He sulloutuivat kahteen huoneeseen ja keittiöön meren rannalle, havumetsään, ja nauttivat maalaiselämän iloja. Minä en vielä saanut lomaa, ja minun täytyi jäädä kivierämaahan, joksi aina heinäkuussa sanomme herttaista kaupunkiamme.
Hartvig oli Englannissa liike- ja tutkimusmatkalla eivätkä siis mitkään ihanat ajelut vaaleansinisessä, kahdeksansilinterisessä seitsemän hengen autossa sulostuttaneet olemassaoloani. Mutta sen sijaan pidin lupaukseni Randersille ja parsin hänen sukkansa. Hän tuli asiakirjasalkku täynnä sukkia ja me istuimme keittiönparvekkeella ja vietimme siellä monia kesäiltoja. Tuskinpa kukaan enemmän ihaili ja paremmin kasteli sinä kesänä parvekelaatikossa kasvavaa krassia, kukkaruukun ruohosipulia ja margariinilaatikon persiljaa ja tuskinpa kukaan seurasi luonnon ihmeitä suuremmalla tarkkuudella kuin me. Illallista söimme keittiönpöydän ääressä ja kaikki sujui kuin huviretkellä. Aika hauskaa vähän aikaa, mutta — Randersin silmiin tuli joskus nöyrän koiran ilme. Se ei häntä suinkaan kaunistanut, hän tuli niin nolon näköiseksi.
Välistä keksimme hyviä kujeita. Randersin lompakossa oli runo, jonka hänen ylioppilasaikainen emäntänsä oli kirjoittanut hänelle. Se ihan kärysi tunnelmaa. Minä jäljensin sen ja lähetin sen arvosteltavaksi ystävälleni päätoimittajalle.
Olin aivan yksinäni siinä osassa taloa, missä me asuimme. Weidemannit kolmannesta ja Hansenit ensimmäisestä kerroksesta olivat myöskin lähteneet maalle. Päivisin unohdin, että talo oli tyhjänä, mutta öisin muistin sen liiankin hyvin, ja valvoin monia tunteja sängyssäni kuunnellen olemattomia ääniä.
Mona tarjosi minulle yösijaa kotonaan, sohvallaan, mutta se kävi vieläkin enemmän hermoilleni. Monahan oli sitä mieltä, että puolet avioliiton iloista on murjottamista, ja minua onnisti niin, että tulin sinne juuri silloin, kun heillä oli tätä hauskuutta ylenpalttisesti. Tuskin olin painanut väsyneen pääni tyynylle, kun Mona törmäsi sisään: — Kuule, Liisa, enkö minä nytkin ollut oikeassa? Ja kun hän oli lähtenyt, ilmestyi ovelle Arne — ei kukaan välittänyt taistelun tuoksinassa ulkoasustaan. — Liisa, minä olen varma siitä, että sinä sisimmässäsi olet samaa mieltä kuin minä.
Vasta myöhään pikkutunneilla näkyi sovinnon oireita. Seinän läpi kuulin Monan sanovan itkusta vapisevin äänin: — Sano, että pidät minusta edes pikkuisen, vain hyvin, hyvin pikkuisen pidät minusta, pikku raukastasi.
— Mutta, rakkaani, totta kai ymmärrät —
— Kaduthan toki vähäisen kaikkea sitä pahaa, mitä olet sanonut minulle. Kadu edes pikkuriikkisen, niin olet kiltti. Ja sitten sinun pitää luvata että — että — et pidä —
— Että mitä?
— Että hän on kauniimpi kuin minä.
He olivat koko illan riidelleet minulle tuntemattomasta naisesta.
— Tyhmyyksiä!
— Katsos nyt, sinä tahdot kiertää asian.
— En, mutta mitä sinä oikeastaan haluat, että minun pitäisi sanoa?
— Sinun pitää sanoa totuus.
— Totuus?
— Niin, kuka sinusta on kauniimpi?
— Mutta minähän tuskin tiedän, minkä näköinen hän on.
— Verukkeita. Sellaisia ovat miehet. Niitten rehellisyydestä en anna penniäkään. Enkä minä totisesti ymmärrä, mitä kaunista sinä hänessä näet?
— Mutta, rakas, kaunis, suloinen Mona, minähän en ole sanonut mitään —
— Eihän se voi olla tukka? Tuo tavallinen vaalea tukanvärihän on ihan hirveä — Mutta ole vain hänen kanssaan! Ole hyvä! Minä en aio panna tikkua ristiin estääkseni sinua.
— Sinä olet todellakin maailman mahdottomin nainen, Mona. Aina sinä saat käännetyksi ja väännetyksi, niin että minun pitää aina alistua ja pyytää anteeksi.
— Arne! kirkaisi Mona. — Jos sinä nyt nukut, heittäydyn minä ulos ikkunasta! Ettäs sen tiedät! Olit äsken jo vähän herttainen ja jos vain pikkuriikkisen rakastaisit Monaa, niin hän on tyytyväinen.
— Sinä olet noita, Mona. Minä olen maailman urhoollisin mies, joka olen nainut sinut. Mutta sinä olet hurmaava pikku noita.
Tällä kohtaa minä olin niin lopen väsynyt, että nukuin.
Tänä kesänä oli kuumuus todellakin aivan tukehduttava. Illat ja yötkin olivat kuumat. Meteorologinen ilmoitti säännöllisesti tropiikkisäätä. Energia suli kilpaa voin kanssa. Mutta pohjoismaalaisina olimme siihen sittenkin tyytyväisiä. Kesä ei meitä pettänyt tänä vuonna, sen tunsi luissaan ja ytimissään.
Nyt oli aika Sagedahlin kertoa juttunsa, joka neiti Syversenin mukaan tapahtui joka vuosi heinäkuussa ja oli yhtä varma kesänmerkki kuin mätäkuun suuri merikäärme ja kesäleskien sukkeluudet.
— Minä luulen, että saan auringonpiston, sanoi hän ensimmäiseksi astuessaan aamulla konttoriin otsa hiessä ja hattu kädessä. — Oletteko kuulleet jutun köyhästä miehestä, jolla ei ollut varaa lähteä etelään, vaan sen sijaan paransi tautinsa hypnoosin avulla? Hän istui pimeässä, kylmässä pihanpuoleisessa huoneessa ja toisti lääkärin määräyksestä: aurinko paistaa, aurinko paistaa, voi kuinka se paistaakin kuumasti! Yhä uudestaan hän toisti sitä ja tosi on, että mies parantui päivä päivältä. Mutta sitten hän äkkiä kuoli. Lähemmin tutkittaessa havaittiin, että hän oli kuollut auringonpistoon!
Vahtimestari Emilsenin kanssa, joka maalasi porraskäytäväämme, täytyi minun myöskin joka aamu vähän jutella. — Ilmojen ylihallitus pitää täyttä höyryä päällä, sanoi hän ja osoitti vihreän värin tahraamalla sormellaan taivasta kohden. Se oli nähtävästi hänen mielestään kuin jättiläisen suuri pannuhuone.
Siivoojana oleminen kysyi voimia tässä helteessä. Yhä useammin siirtyi työ seuraavaan aamuun, ja kun herätyskello ajoi minut jalkeille, niin totisesti muistin sananparren: Älä koskaan jätä huomiseksi, mitä tänään voit tehdä! Mutta kaupunki oli varhaisessa aamuvalaistuksessa kaunis ja minulle kokonaan uusi elämys. Se oli kuin kirkastettu ja uusi ja se hymyili rohkaisevasti uutta päivää kohti, se ei sorru, vaan nousee uudestaan Kapeimmatkin kadut olivat täynnä viehättävää loistetta.
Mutta illat tässä kaupungissa saattoivat tehdä ihmisen hulluksi. Aurinko laski tummanpunaisena kultareunaisiin pilviin ja lämpimät usvat tuntureitten yllä sulattivat taivaan ja tunturit yhteen, niin että ainoastaan mielikuvituksessaan saattoi piirtää niiden ääriviivat. Kadut olivat kuin erämaita kivimuurien keskellä. Puutarhojen ja puistojen tummista keitaista nousivat tuoksut, kaukainen sumu oli kangastusta, ja saksofonien kumeat ja kiihkeät äänet kuuluivat avoimista ikkunoista. Me, jotka olimme yksin erämaassa, tulimme toisiamme vaarallisen lähelle. Sama kohtalo yhdisti meidät. Lämpö muutti meidät toisiksi, emme enää olleet pohjoismaalaisia, antauduimme hetken tunnelmaan emmekä ajatelleet pitemmälle.
Eräänä päivänä sain Hartvigilta pitkän epistolan. — Mitä arvelisitte, jos kulkisimme ristiin rastiin saarivaltakunnan, teemmekö sen joskus yhdessä? Niin juuri hän kirjoitti, siis melkein suoraan asiaan. Minun täytyi sulkea silmäni ja ajatella. Kaksikerroksiset omnibussit, villiviinin peittämät colleget, maalaukselliset, vanhat maalaiskirkot, vihreät nurmikentät, joella soluvat tasapohjaiset ruuhet kretonkisine tyynyineen ja kokassa valkohousuinen nuori mies, joka meloo piilipuitten alla — se oli Englanti. Vai oliko se yhtä vähän Englantia kuin morsiussaatot, ruusukiehkurat ja piiritanssit ruohokentillä olivat Norjaa?
Joka tapauksessa tämä teki lopun ruohosipulin ja persiljan keskellä kukoistaneesta parvekeidyllistä. Parvekkeella istumisesta iltasittain ja sukanparsimisesta ja tunnelmoimisesta ei lähtenyt leipää eikä englanninmatkoja. Kirjoitin pari riviä Björnille eräänä iltana sanoakseni tämän hänelle. Koska tiesin, ettei kirjeen lähettämisestä tulisi mitään, ellen sitä heti tekisi, päätin viedä sen postilaatikkoon heti paikalla. Postilaatikko oli samassa talossa, niin että se oli vain hetken työ.
Nousin siis sängystä, puin sukat ja kengät jalkaani ja heitin takin yöpaitani ylle. Vaatetukseni oli kevyt, mutta riitti hyvin tälle retkelle. Kello oli kymmenen ja katu oli tyhjänä.
Vasta kun eteisen ovi paukahti kiinni, välähti ajatuksissani: avain!
Avain oli laukussani, joka taas oli tavallisella yöpaikallaan ylimmäisessä lipaston laatikossa, ja tässä seisoin lukitun oven edessä melkein alastomana. Tämä tilanne, joka usein painajaisena oli minua ahdistanut, oli nyt täyttä totta. Tunsin sen koko olemuksessani. Mitä nyt tekisin? Oven ravisteleminen oli tietenkin turhaa. Tein sen tietysti, mutta toivottomana. Mitä varten olisi patenttilukkoja, ellei juuri siksi, että ne menevät painamalla lukkoon?
Sitten soitin sekä kolmannen että ensimmäisen kerroksen ovikelloa pitkään ja kauan. Luonnollistahan on, että kun ihmiset ovat poissa, niin ne eivät ole kotona. Mutta kaikkea täytyy koettaa.
Juoksenneltuani portaita edestakaisin kuin pelästynyt rotta keksin, että ainoa keino oli mennä jonkun tutun luo yöksi. Taikka — vahtimestarihan oli saanut avaimen, kun hän alkoi maalata porraskäytävää. Ehkäpä kannattaisi koettaa hankkia hänet käsiinsä. Vahtimestari asui jossakin Haugenin takana. Nyt sain palkan siitä, että olin kärsivällisesti kuunnellut hänen juttujaan ja tiesin hänen osoitteensa. Minua alkoi yhä enemmän peloittaa, kun ajattelin, että oli mentävä kadulle. Koetin tarkastella ulkonaista olemustani joka puolelta. Voisiko tällaisena kulkea kadulla herättämättä huomiota? Koetin lohduttautua sillä, että joka ei mitään tiedä, ei myöskään mitään huomaa. Pahimmat olivat tekosilkkiset sukkani, jotka joka hetki valuivat pitkin sääriäni. Ja sitten tämä väljä ja viileä tuntu, joka sopii vain makuuhuoneen rauhaani.
Varovaisesti kurkistelin portista, mutta vetäydyin heti takaisin. Kolme poikanulikkaa seisoi ulkopuolella. Ei puhettakaan, että uskaltaisin tuon komppanian lähettyville. He huomaisivat varmasti erinäisiä asioita ja kompasanoja satelisi niskaan, jos minun pitäisi noiden nähden vetää sukkiani. Mutta kesken neuvottomuuttani ja jännitystä nautin jo niistä jutuista, joita tämän johdosta voisin kertoa ystävilleni ja tutuilleni. Nyt ei minun tarvitsisi edes liioitella.
Vihdoinkin pojat poistuivat ja saatoin tehdä ensimmäisen rynnäkköni. Se kävikin hyvin, mutta olisin antanut tuhansia parista lukkoneulasta. Pääsin jo monta kadunkulmaa, eikä kukaan kääntynyt minua katsomaan. Rupesinpa jo melkein ajattelemaan, että minun on lisättävä omasta takaa joitakin vivahduksia, kun alan kertoa ystävilleni vaelluksestani. Vihdoinkin pääsin hyvin perille vahtimestarin taloon. Viidennestä kerroksesta löysin ovikilvestä nimen Emilsen. Soitin kelloa, mutta ei ketään kuulunut.
Soitin kauan ja voimakkaasti. Olin tänä iltana oppinut soittamaan ovikelloja, niin että talo kaikui. Mutta se oli hyödytöntä. Minua alkoi hermostuttaa, kun herra ja rouva Emilsen nukkuivat niin raskaasti, ettei tällainenkaan hälytyssoitto voinut saada heitä hereille.
Aloin jyskyttää ovea, niin että rystyt olivat verissä. Vihdoin ilmestyi pörröinen ja uninen pää vastapäisen oven raosta. — Emilsenit ovat lähteneet Sarsborgiin rouvan veljentyttären häihin eivätkä ne tule tänä yönä kotiin. Tietäähän ne, häät...
Pää oli juuri vetäytymäisillään takaisin, kun minä kysyin, enkö voisi lainata mitään vaatteita tästä talosta. Kasvojen ilme muuttui yhä epämiellyttävämmäksi, kun olin esittänyt selitykseni ja lopulta hän keskeytti minut sanomalla, ettei kannattanut tulla kunniallisten ihmisten luo kertomaan mokomia valeita. Ja sitten paukahti ovi kiinni ja siinä taas seisoin.
Nolona laahustin portaita alas. Sukat nostattivat sisuni raivoon: niin pian kuin olin saanut toisen kiskotuksi paikoilleen, toinen valui makkaraksi nilkan ympärille, ja kun tätä yritin vetää ylös, valui toinen alas. Tilapäisen avun pyytäminen ohikulkevilta naisilta olisi kai ollut helpointa, mutta viime kokemuksineni ei oikein ollut siihenkään halua. Vieraat ihmiset ajattelevat kaikenlaisia muita juttuja kuin sitä, minkä minä heille kerron, eikä se oikeastaan niin ihmekään ole.
Ei siis muuta kuin matkaan jälleen. Ajatellessani ystäviäni ja tuttujani tulin siihen tulokseen, että ne joko asuivat toisella puolen kaupunkia tai sitten olivat maalla. Tätejä ja setiä minulla kyllä oli kaupungissa, mutta niitten luo en uskaltanut mennä.
Vaikka he uskoisivatkin selitykseni, eivät he ikinä antaisi minulle anteeksi, että olin lähtenyt näin kauaksi kotoa tässä asussa. Ennen sitten odottaa vaikka porraskäytävässä yötä päivää, kunnes ihmisiä tulisi tai nälkäkuolema vapahtaisi tilanteesta. Lopuksi päädyin neiti Syverseniin, joka oli helpoimmin tavattavissa tähän aikaan päivästä.
En ollut astunut montakaan askelta, kun pari poikaviikaria alkoi seurata minua, huudellen: "Nyt valuu vasen sukka, pikku neiti!" tai: "Passatkaa päälle, nyt on oikea!" ja niin edelleen samaan tapaan. Tämän uuden vastuksen rasittamana sain äkkiä aatteen, joka minun oikeastaan olisi pitänyt keksiä jo aikoja sitten. Yksinkertaisinta olisi ottaa auto. Ei minulla tosin ollut penniäkään, mutta rahathan voisin hankkia perille tullessani.
Samassa tuli vuokra-auto katua pitkin. Ryntäsin katuvierelle kättäni heiluttaen. Auton lähelle tullessa huomasin, että se oli varattu. Se ajoi sivu, mutta muutamien metrien päässä se pysähtyi jarrut kitisten. Eräs herra pisti päänsä ikkunasta ja huusi: — Neiti Mörk! Se oli tuomari Sagedahl omassa korkeassa persoonassaan.
Olin olevinani kuuro ja sokea. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran, voitti konttoritreenaukseni. Käännyin arvokkaasti ja yllättyneenä. — Anteeksi, en huomannut, että auto oli varattu. — Me olemme juuri todenneet, että teillä täytyy olla seitsemäskin aisti, vastasi Sagedahl ja retuutti ovenkahvaa, kunnes autonajaja tuli avuksi. Sisällä häämötti toinenkin mies — eikös vain se ollutkin Randers!
— Te tulette kuin tilauksesta, neiti Mörk. Meillä on juuri ollut neuvottelu, Randersilla ja minulla, se koskee sitä perintöasiaa. Meidän täytyy saada valmiiksi erinäisiä asioita nyt heti, koska toinen asianomainen matkustaa pois huomenna varhain. Täytyy saada kirjoitetuksi muutamia kiireellisiä papereita, ymmärrättehän...
Pelkään, että vastaukseni oli jokseenkin sekava: — Minä — tuota — niin mielelläni — minä en kuitenkaan tiedä — mutta — en nyt — ymmärrättehän — minä —
Sagedahl katseli minua terävästi. Tietenkin saatte eri maksun.
— Niin mutta — tuota — eh —
Hän alkoi hermostua ja teki pari ivallista huomautusta. Epäsuosioon joutuminen on minusta viho viimeistä, mahtaneeko se sitten johtua naisellisesta viehätyshalusta vai pelkuruudesta vaiko rauhaa rakastavasta luonteenlaadustani. Lisäksi pojannaskalit, nuo kaksi kiusanhenkeä, seisoivat ihan lähettyvillä ja odottivat vain, että voisivat jatkaa vainoamistaan. Sitä paitsi tarvitsin kipeästi tuon ylimääräisen ansion. Tämä ratkaisi asian. Konttorissa minulla oli työmekko, lukkoneuloja ja vähän muutakin. Seuraavassa hetkessä istuin autossa.
— Mikä sinua vaivaa, kysyi Randers. — Mahdotontahan oli ollut istua iltakausia keittiönparvekkeella tulematta sinuiksi. — Sinähän olet kuin keitetty krapu!
Minä sanoin, että minulla oli hirveän kuuma.
— Vai niin, vai hirveän kuuma, matki Sagedahl korottaen äänensä kimeäksi ollakseen muka huvittava. Molemmat herrat nauroivat. Minä ajattelin sukkia enkä voinut ottaa osaa nauruun.
Tunteeni olivat sanoin kuvaamattomat, kun huomasin auton alkavan kulkea kaupungista ulos päin. Hetken kuluttua se pysähtyi Sagedahlin huvilan eteen. Ainoa lohdutus oli, että tiesin rouva Sagedahlin nyt asuvan maalla, häneltä en kuitenkaan missään tapauksessa olisi voinut odottaa mitään apua.
Me astuimme ulos. Herrat olivat piinallisen kohteliaita. He vaativat minua kulkemaan edeltä.
— Onkohan jossakin ehkä tulipalo, kysyin minä ja näytin iltapilviä, joita hyvällä tahdolla saattoi luulla savuksi. Herrat katsoivat ylös enkä minä hukannut hetkeäkään, vaan kiskoin sukkia kaikin voimin. Herrat, joihin tulipalon toivo oli vaikuttanut virkistävästi, olivat pettyneen näköiset. — Kuinkahan on oikeastaan teidän silmienne laita, murisi Sagedahl.
Päästyämme lopulta sisään nousi kohta kasoittain vastuksia. Molemmat halusivat auttaa takkia yltäni. Minun piti melkein väkivalloin estää heitä. Tosin olin juuri aikaisemmin valittanut kuumuutta, mutta nyt vakuutin, että ellen saanut pitää takkia ylläni, paleltuisin kuoliaaksi. Sagedahl meni heti tarkastamaan lämpömittaria. — Täällä sisällä on 25 astetta. Jos teitä viluttaa, niin teillä on kuumetta. Björn tarttui ranteisiini koettaakseen valtimoani. Sagedahl käsitti sen väärin ja murisi tyytymättömästi.
Hallista menimme niin sanottuun työhuoneeseen. Lattialla makaava setteri ryntäsi ylös ja esitti kaikkia ilon ilmauksia, joihin koiranpentu ikinä kykenee. Tietenkin se valitsi minut uhrikseen, hyppi päälleni, niin että oli melkein repiä takin yltäni. Taistelin raivoisasti saadakseni sen pysymään loitolla itsestäni. Sagedahl vakuutti, että se oli vain leikkisä.
Sitten ryhdyimme työhön ja niin kauan kuin sitä kesti, oli kaikki hyvin. Kun parin tunnin päästä olimme valmiit, tulin melkein ylimieliseksi helpotuksesta. Mitattuani silmilläni matkan ovelle ja verrattuani siihen sukkieni valumisvauhtia nousin sanoakseni hyvästi. Hämmästyksekseni alkoi Sagedahl panna vastaan.
— Ei tule kysymykseenkään, että lähdette vielä, hän sanoi varmasti.
— Nyt syömme ja pidämme vähän hauskaa aherruksen jälkeen. Tehän olette ainoa kauniimman sukupuolen edustaja, ette Te saa jättää meitä. Saattekin sellaisia krapuja, että kannattaa maistella.
Olin jo tullut aina eteiseen saakka, kun ovikello soi. Sagedahl avasi itse. Siellä oli hänen anoppinsa — rouva Hartvig.
Tavallisissa olosuhteissa hän olisi hämmästynyt tavattomasti nähdessään minut siellä. Mutta tänä iltana hän oli niin järkyttynyt muista syistä, ettei hänellä kaikesta päättäen ollut mitään ihmettelemiskykyjä. Kun minusta kuitenkin tuntui aivan välttämättömältä selittää hänelle, mitä tekemistä minulla oli tässä talossa tähän aikaan vuorokaudesta, keskeytti hän minut ja voihkaisi, että hän halusi paikalla puhua tyttärensä kanssa.
— Rakas anoppi, etkö muista, että Charlotte on maalla? huudahti Sagedahl ihmeissään.
Rouva Hartvig painoi käden otsalleen. — Kaikki menee sekaisin päässäni!
Sagedahl kuljetti hänet nojatuoliin. — Mitä on oikein tapahtunut, rakas anoppi?
Asian laita oli niin, että rouva Hartvigin molemmat kotiapulaiset olivat tehneet kapinan sinä iltana ja lähteneet tiehensä vain vajaan tunnin irtisanomisella. Rouva Hartvigin kuvaus niistä tapauksista, jotka olivat sattuneet ennen yhteentörmäystä, tuntui lievästi puolueelliselta. Se seikka vain tuntui jotakuinkin varmalta, että eräs kerma-astia oli rikottu. Alvilde ja Lucie olivat väittäneet, että siinä oli ollut särö, mutta rouva Hartvig oli varma, että siinä ei ollut ennestään säröä, ja tästä he olivat väitelleet, kunnes kaikki kolme olivat olleet räjähtämäisillään. Minä käsitin, että kummaltakin puolelta oli lausuttu häikäilemättömiä totuuden sanoja.
Sagedahl katsoi parhaaksi pitää anoppinsa puolta. Hän oli melkein varma siitä, ettei kerma-astiassa ollut ollut säröä, ja hän uskalsi taata, ettei rouva Hartvig ollut sanonut sanaakaan, jota hän ei täysin oikeutetusti olisi saanut sanoa. Hän tuki rouvaa lämpimästi tämän parjatessa ajan henkeä. Kauheata! K-a-u-he-a-t-a!
Toisen antama tuki auttoi ihmeesti. Rouva Hartvig virkistyi huomattavasti. Jostakin tuli äkkiä ruokahalua herättävä paistetun kinkun lemu, ja ahneuden aalto levisi rouva Hartvigin kasvoille. Hänen omassa keittiössään ei tänä iltana oltu valmistettu illallista. Sagedahl pyysi häntä jäämään, pieni ateria varmasti vahvistaisi. Ateria? Rouva Hartvig katsoi moittien vävyynsä, hän ei saisi palaakaan niellyksi kaiken äskeisen jälkeen. Mutta uusi kinkun tuoksahdus lannisti hänen vastustuskykynsä.
Valmistauduin sanomaan hyvästi toisen kerran, mutta tällä kertaa rouva Hartvig alkoi panna vastaan. Hän ei ollut suonut: katsettakaan minulle aikaisemmin, mutta nyt hän katsoi komentavasti minuun ja sanoi, että minun oli oltava kiltti ja tultava hänen luokseen yöksi. Hänellä oli heikko sydän eikä hän millään ehdolla uskaltanut jäädä yksin taloon.
— Rakas anoppi, sinähän voit olla yötä täällä, sanoi Sagedahl ja taputti rauhoittaen hänen hartioitaan.
— Luuletko sinä, että minä voisin nukkua minuuttiakaan muualla kuin omassa sängyssäni! Rouva Hartvig loi kauhistuneena silmänsä taivaaseen, aivan kuin tahtoen sanoa, että täytyi ihmisten mielikuvituksellakin sentään olla rajansa.
Heikot vastaväitteeni nujerrettiin isolla moukarilla. — Minä lainaan teille yöpaidan, sanoi rouva Hartvig, ja niin ei siitä asiasta ollut enää mitään keskustelemista. Olisipa hän vain tiennyt, että yöpaita oli melkein ainoa vaatekappale, joka minun ylläni oli!
Sagedahl hävisi hetkiseksi hakeakseen korkean omakätisesti pullon kellarista, ja rouva Hartvigia houkuttelivat keittiön puolelle ihanat lemut. Björn ja minä jäimme kahden. Tunsin halua uskoutua hänelle.
— Sinulla kai ei ole sattumalta pukua lainata minulle, kysyin minä.
Ennen kuin hän ehti kysyä minulta, mitä hassuttelin, kiiruhdin nopeasti selittämään hänelle tilanteeni. Kertoessani vaihtelivat hänen kasvonilmeensä kauhusta säälin kautta hyvin voimakkaaseen paheksumiseen.
— Miksi et sitä kohta sanonut, huudahti hän vihaisena. Miksi et totisesti voinut sanoa sitä minulle? Olisin voinut jollakin lailla auttaa sinua.
Minä vaiensin hänet. — Minulla ei ollut rohkeutta. Tiedäthän millainen Sagedahl on. Sitä paitsi minulla oli täysi syy ottaa vastaan tarjottu ylimääräinen ansio.
Hän loi minuun merkillisen katseen. — Mutta sinulla oli rohkeutta lähteä meidän mukaamme! Mahtaakohan maailmassa olla mitään, mitä et tekisi rahasta?
Tämä oli hävytön kysymys. Mutta ei ollut aikaa loukkaantua. — Ei auta, että puhut siinä hävyttömyyksiä, sanoin minä. — Mitä minä nyt teen?
Björn oli jo keksinyt. Kuiskaten, kuten ainakin valonarkoja esityksiä tehtäessä, sanoi hän minulle, että makuuhuone oli aivan kylpyhuoneen vieressä. — Sano, että sinun täytyy mennä pesemään käsiäsi. Koeta saada käsiisi jokin rouva Sagedahlin puvuista. Mutta joudu! Seisoin jo ovella.
Kerrankin oli minulla onni matkassani. Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja sisällä näin tuolin selustalla riippuvan jotakin kukikasta, jota kohta epäilin puvuksi. Tartuin siihen ahnain käsin enkä pettynytkään. Hetkeäkään ajattelematta vedin sen ylleni ja koko maailma näytti minusta muuttuneelta, saatoin jälleen kohdata sen koettelemukset, kun oli puku ylläni. Tarpeen vaatimat lukkoneulat löysin myöskin ja uutena ihmisenä hiivin jälleen muun seurueen luo ruokasaliin.
Sagedahl nyökkäsi hyväksyvästi. — Jaha, kylmyys ei näytä enää vaivaavan.
Rouva Hartvig hypisteli kangasta ja arvosteli laatua. Minusta tuntui, että sisäkkökin, joka tarjoili pöydässä, loi pukuun pitkän ja tutkivan katseen.
Tuskin olimme istuneet pöytään, kun uusi ovikellon soitto vallan hypähdytti meitä tuoleillamme. Sisäkkö meni avaamaan, ja hetkistä myöhemmin ryntäsi talon emäntä sisään. Käsivarret ojennettuina hän meni äitinsä luokse, Randers ja minä saimme kädenpuristuksen ja nyökkäyksen, mies suudelman otsalle, ja hän itse sai vastalahjaksi pienen tilinteon näistä yöllisistä kemuista.
Sisäkkö toi lautasen lisää, rouva Sagedahl otti ruokaa eteensä ja keskusteli vilkkaasti. Hän oli juuri maata mennessään nähnyt salaman, ja silloin hän ei voinut olla enää minuuttiakaan kauempaa maalla.
— Mutta taivashan on aivan kirkas? keskeytti hänen miehensä.
— Ehkä se oli vain elovalkea, ehdotti Björn. Rouva Sagedahi heristi hänelle veitikkamaisesti sormeaan.
— Mutta entä lapset, kysyi Sagedahl.
— Ne menivät Wingenin lasten luo ja saivat jäädä yöksi sinne. Ja lastenhoitaja oli tietenkin retkillään — minä tulen todellakin ihan hulluksi, kun ajattelen kaikkea.
— Älä sitten ajattele, huomautti hänen miehensä kuivasti. Rouva Hartvig tarttui nyt tilaisuuteen ja kertoi omista kotihuolistaan ja sai yhä lisää lohdutusta.
— Ja täällä te siis olette olleet kovin ahkeria, sanoi rouva Sagedahl ja kääntyi minuun päin. Sitten — äkkiarvaamatta — hän kiljahti. Odotin tulivuoren purkausta ja ehdin tuskin lähettää rikostoverilleni kuolettavan katseen.
— Ajatelkaa, ihan samanlainen kuin minun! huudahti rouva Sagedahl kiihtyneenä. — Ihan prikulleen samanlainen kuin minun!
— Samanlainen kuin sinun mikä? kysyi hänen miehensä ja imi krapua pitkin, ahnain siemauksin.
Rouva katsoi häneen loukkaantuneena, nielaisi ja hillitsi itsensä. — Kuin minun pukuni tietenkin. Se, jonka sain toissapäivänä ja jonka unohdin ottaa mukaani maalle. Sen tapaistakaan ei ollut kuin yksi ainoa, sanottiin liikkeessä. Sellaisia valehtelijoita! Mutta kyllä minä ne nyt haukun!
Äkkiä hän alkoi nauraa. — Te näytätte niin kauhean pelästyneeltä, neiti Mörk. Hyvä lapsi, tehän olette aivan viaton. Minusta on vain hävytöntä, että ihmistä niin narrataan. Kuinka paljon te olette maksanut tuosta?
Mutisin jotakin, etten oikein tarkalleen muista. Rouva Hartvigin suu kiristyi suppeaksi. — Ettekö te muista, mitä olette maksanut uudesta puvustanne?
Oli parasta rauhoittaa heitä sanomalla jokin summa. — Se oli varmaankin 35 kruunua, kiiruhdin sanomaan — minun pukuni maksoivat tavallisesti niillä main.
— Kolmekymmentäviisi! — Minun maksoi yli kaksisataa! Sehän on ihan hävytöntä. Kyllä ne nyt saavat kuulla kunniansa, sen minä lupaan! — Niin, mutta muista, että hinta johtuu laadusta, Charlotte, sanoi hänen äitinsä rauhoittaen. Mutta toinen ei halunnut kuunnellakaan sillä korvalla. — Kun olemme syöneet, menen hakemaan omani ja sitten voidaan verrata.
Tässäpä oli hauskaa tulossa! Aavistin, että toinen paljastus seuraisi toistaan ja aina vain pahempana. Mutta olin vakaasti päättänyt taistella katkeraan loppuun saakka ja niin juttelin saadakseni heidät unohtamaan. Hädissäni keksin uuden kihlaushuhunkin. — Että se mies viitsii! sanoi rouva Hartvig. — Mutta että se nainen voi, — sanoi rouva Sagedahl. — Muuten, onko teidän pukunne kiinni sivusta?
Hän huusi sisäkköä ja pyysi tätä tuomaan puvun kohta. Tilanne oli kriitillinen. En tiedä, kuinka olisi käynyt, ellei Björn olisi kiinnittänyt huomiota itseensä kaatamalla täysinäisen teekupin siniselle puvulleen. Se oli melkein suurempi uhri kuin ansaitsin. Loin häneen lämpimän katseen, mutta näytti siltä, kuin hän ei olisi antanut uhriaan kevyin sydämin, sain vastaukseksi kylmän ja kalsean vilkaisun.
Sisäkölle tuli täysi tekeminen, hän sai hakea pyyhinliinan ja lämmintä vettä, ja puku unohtui, kunnes me nousimme pöydästä ja rouva Sagedahl näki minun liitelevän salonkiin kukikkaassa komeudessani. Mutta ennen kuin hän oli päässyt puoliväliinkään huoneesta, Björn pysähdytti hänet tarttumalla häntä rohkeasti käsivarteen ja katsoi häneen pyytävästi. — Soittakaa meille vähän, rouva Sagedahl, hän pyysi sellaisella äänellä, jota en olisi luullut hänestä lähtevänkään; se oli kuin tummaa samettia. — Ei kukaan osaa soittaa Chopinia niinkuin te. Teidän soittonne tuntee veressään vielä kauan jälkeenkin päin.
Rouva Sagedahl punastui kuin nuori tyttö. — Päästäkää toki käsivarteni, hän pyysi hymyillen. — Teillähän on vallan rautakourat! Hän kääntyi ja meni flyygelin luo ruveten etsimään nuotteja.
Rouva Hartvig haukotteli käsi suun edessä, hän olisi halunnut jo lähteä. Sinä hetkenä muistin, että olin unohtanut takkini kylpyhuoneeseen. Siellä kiskoin yltäni kukikkaisen puvun raivoisalla vauhdilla ja olin yhtä keventynyt päästyäni siitä kuin aikaisemmin saatuani sen ylleni. Rouva Hartvig, Björn ja minä olimme jo kadulla, kun rouva Sagedahl avasi ikkunan ja huusi, että olipa vahinko, ettemme nyt muistaneetkaan verrata laatua.
Huvilan ulkopuolella sanoimme hyvää yötä Björnille. Hänellä oli kaikkein kirein ilmeensä eikä hän katsonut minuun, kiitolliset, lämpimät katseeni lankesivat vallan tienoheen.
Rouva Hartvig seurasi minua vierashuoneeseen. Hän oli jälleen ruvennut saarnaamaan ajan hengestä eikä varmasti aikonut lopettaa ensi hätiin. — Riisuutukaa te vain ja menkää sänkyyn, sanoi hän ja istuutui mukavasti nojatuoliin. — Minä nukun niin huonosti, toivottavasti teillä ei ole mitään sitä vastaan, että istun tässä hetken aikaa.
— Eihän toki, olkaa hyvä!
Töin tuskin sain nämä sanat puserretuksi suustani. Kaipasin yksinäisyyttä kuin erämaan vaeltaja vettä. Kuinka kauan tätä kidutusta vielä kesti?
Hetken kuluttua hän jälleen toisti kehoituksensa. — Älkää välittäkö minusta, paneutukaa te vain maata. Ette suinkaan te kainostele minua?
— En mitenkään, sanoin minä ja avasin toisen kengännappini, sisäisesti kiehuen. Olin itsekseni seuraavinani hänen aito naisellista ajatuksenjuoksuaan. Aivan varmasti hän luuli, etten riisuutunut sen takia, etteivät alusvaatteeni olleet niin hienoja tai niin puhtaita tai niin eheitä, kuin niiden olisi pitänyt olla.
Ovi kävi alhaalla ja hän ihan hypähti tuolissaan — Kuulitteko? Pidätimme henkeämme ja hiljaisuudessa kuulimme hiipiviä askeleita. Olimme sulkeneet ja sammuttaneet kaikkialla alakerrassa, niin että tämä oli tosiaankin hyvin kummallista. Rouva Hartvig tarrasi sydämeensä. — Tässähän tulee väkisinkin hulluksi!
— Se on selvää, sanoin minä täydestä sydämestäni ja napitin jälleen kenkäni. Oli yhtä kamalaa seisoa rouva Hartvigin läpitunkevien silmien tai ojennetun revolverin edessä, joten siis tarjouduin menemään alas. Rouva Hartvig ei uskaltanut jäädä yksin ja hän seurasi minun kintereilläni.
Me kuljimme läpi hallin, tupakkahuoneen, arkihuoneen, salin, ruokasalin ja tarjoiluhuoneen. Ei sieluakaan. Keittiön kynnykselle jäimme seisomaan. Salaisuus selvisi. Keittiön pöydällä istui Lucie paksu leivänviipale toisessa ja kuppi toisessa kädessään. Hänen leukansa pysähtyivät, kun me ilmestyimme oviaukkoon.
Rouva Hartvig liikutteli huuliaan, saamatta sanaakaan julki. Pelkäsin jo, että mielenliikutus oli vienyt hänen puhekykynsä, ja Luciekin valmistautui odottamaan pahinta. Molemmat olimme kaatua hämmästyksestä, kun rouva vihdoinkin vienolla ja nöyrällä äänellä sanoi: — Kun minä nyt oikein ajattelen asiaa, Lucie, niin ehkä siinä kerma-astiassa sittenkin oli särö.
Lucie katsoi häneen leveästi hymyillen. — Kyllä kai se sentään oli aivan ehyt. Alvilde ja minä taisimme sittenkin erehtyä. Juu, kyllä se niin oli.
— Joutavia! Kermakannussa oli särö, sanoi rouva Hartvig päättävästi. — Pöytävoi on tuolla viimeistä edellisellä hyllyllä, sanoi hän sitten kuin seinille purjehtiessaan jälleen ulos.
Lucien takaisinpaluu teki minun oloni talossa tarpeettomaksi. Päivä alkoi jo koittaa, kun jälleen seisoin kotini porraskäytävässä. Istuuduin lähinnä oveamme olevalle portaalle — tunsin siinä oloni ikäänkuin kotoisemmaksi kuin muilla portailla. Taskussani rapisi paperi. Vaistomaisesti vein käteni sinne. Kirje! Sen olin aivan unohtanut.
Saadakseni jollakin lailla aikani kulumaan revin kirjeen pieniksi palasiksi. Nythän en voinut sitä missään tapauksessa lähettää. Se olisi osoittanut mitä ruminta kiittämättömyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli minun takiani turmellut ainoan kunniallisen pukunsa.
Kello puoli yhdeksän tuli Emilsen. Saatan ehkä erehtyä, mutta hänen avatessaan oven minulle tunsin aivan selvästi, että hän ajatteli: — Jospa tuonkin vanhemmat tietäisivät!
Sitä kirjettä ei minun muuten koskaan olisi tarvinnut kirjoittaa taikka lähettää. Björn karttoi minua omasta vapaasta tahdostaan. Menin bensiinipullo mukanani hänen luokseen ja tarjouduin puhdistamaan hänen vaatteensa. Hän sanoi jo itse tehneensä sen. Pyysin häntä kotiin luokseni nauttimaan grapehedelmiä keittiönparvekkeella. Hän sanoi, ettei ollut aikaa. Mikä oli syynä? En voinut keksiä mitään muuta kuin sen, että hän oli siveellisesti suuttunut. Miehet ovat toisinaan niin naurettavia. Jos niille osoittaa luottamusta, käsittävät ne sen anteeksiantamattomaksi röyhkeydeksi.
Lomani alkoi ja minä pääsin liittymään muuhun perheeseen, joka asui kahden huoneen ja keittiön huvilassa ihanalla paikalla metsän ja meren rannalla. Kun kaikkein pahimmin valittelimme kuumuutta, loppuikin se äkkiä, ja silloin me valittelimme vielä enemmän. Jo ensimmäisenä maallaolopäivänäni vetäytyi taivas pilveen. Pääskyset lentelivät matalalla, kuovit kirkuivat, lokit pakenivat mereltä ja asettuivat rantakallioille, etanat ryömivät esiin, kärpäset purivat kuin ampiaiset ja koirat söivät ruohoa. Ja niin alkoi myrsky. Sade valui virtanaan ylitsemme.
Meri ja metsä ei merkinnyt mitään sinä viikkona, jonka olin maalla. Vain yksi seikka merkitsi jotakin ja se oli — takka. Sen ympärillä parveilimme kaiket päivät. Ei kukaan mennyt nukkumaan pitämättä ensin jalkojaan uunissa. En uskalla edes arvaillakaan, kuinka paljon sillä lomalla poltimme kengänpohjia. Tuuli vinkui ja ilma oli harmaana sateesta — tuulenpuuskat piiskasivat sadekuuroja niin, että ne näyttivät kuin loppumattomilta kummituskulkueilta. Tuntui siltä kuin kaikki maailman sadealueet olisivat suuntautuneet Etelä-Norjaa kohden pitämään yhtiökokousta.
Kaikista kamalinta huonoissa säissä on se, ettei niistä voi edes syyttää ketään, niinkuin useimmista muista onnettomuuksista tässä maailmassa. Aksel yritteli heikosti vyöryttää syyn minun niskoilleni sanomalla: — Täällä oli tosiaankin eri ihanaa, ennenkuin sinä tulit! Mutta hän ei uskaltanut sentään lingota minuun suoranaista syytöstä. Olihan luonnollista, että tällaisessa ilmastossa timanttihiomo oli monta kertaa päivässä käynnissä.
Aksel muisti äkkiä, että yliopistossa oli joitakin kesäkursseja, joiden laiminlyöminen olisi ollut ennenkuulumattoman velttoa. Kukaan meistä ei kuitenkaan aikaisemmin ollut kuullut puhuttavan näistä kursseista, ja suhtauduimme niihin niin epäluuloisesti, että Akselin täytyi luopua niistä. Seuraavana päivänä hän tuli sisään ja näytti punaista ihottumaa sääressään ja selässään, ja mainitsi äärettömän hienon latinalaisen nimen arvellen, että hänellä nyt oli sellainen tauti. Taisi olla parasta kohta matkustaa kaupunkiin ihospesialistin puheille? Mutta meillä oli itse kullakin vähän itikanpuremia, niin ettei tämäkään juoni onnistunut, mutta seuraavana päivänä annoimme hänen joka tapauksessa lähteä, vaikkakin itsekkäistä syistä. Jäljelle jääneille jäi paremmat makuusijat, enemmän sänkyvaatteita ja vähemmän kohinaa.
Sadetta jatkui. Ruokavarat ja kärsivällisyys vähenivät. En ole koskaan eläessäni ollut niin rauhaton ja vailla hyvää tuulta kuin nyt. Kolme päivää Akselin lähdettyä keksi äiti vapauttavan aatteen, jonka puki seuraaviin yksinkertaisiin sanoihin: — Eihän oikeastaan ole välttämätöntä paleltua kuoliaaksi vain sen takia, että on kesäloma. Tämän kuultuamme tunsimme sanomatonta huojennusta, pakkasimme matkalaukkumme ja nousimme pikajunaan.
Astuimme saliin samana hetkenä, jolloin Aksel ajoi lauman kumpaankin sukupuoleen kuuluvaa nuorisoa tiehensä keittiön ovesta. Huolimatta paon aiheuttamasta ristivedosta oli ilma paksuna tupakansavusta, ja kun äiti vaipui sohvalle, musersi hän alleen neljä viinilasia ja kaksi vesilasia, jotka Aksel vaaran hetkenä oli kätkenyt tyynyihin.
Minulla oli vielä jäljellä viikko lomastani. Pari päivää saattoi mukavasti kuluttaa käymällä katsomassa Randin ja Fredrikin "pientä pesää". Fredrik oli minua vastassa heidän liikuttavan pikkukaupunkiinsa asemalla, ja hän oli niin silmin nähtävästi ihastunut tulostani, että aivan hämmästyin.
— Randi varmasti virkistyy tulostasi kovasti, hän vakuutti loistavin silmin ja riisti matkalaukun käsistäni. Virkistyy? Katsoin varmaankin häneen vähän hämmästyneenä, sillä hän kiiruhti lisäämään: — Hän ei voi oikein hyvin nykyjään, ymmärräthän.
Vähän punastuen vaihdoimme ymmärtävän katseen ja minä mutisin: — Kuinka hauskaa!
— Sinun täytyy koettaa vähän reipastuttaa häntä, Liisa, sanoi hän ja räpytti silmiään. — Jospa hänkin olisi yhtä karaistunut ja kovaluontoinen kuin sinä! Tällaisina aikoina se olisi ihan välttämätöntä.
Karaistunut ja kovaluontoinen — vai niin!
— Hän joutuu olemaan aika paljon yksin, pikku raukka, selitti Fredrik. Minusta tuntui, että hänelle teki hyvää uskoutua jollekulle. — Päivän mittaan hän ei voi puhua yhdenkään sielun kanssa, ainoa on isännöitsijän vaimo, sivistymätön nainen, joka arvostelee kanssaihmisiään vain heidän tavaroidensa mukaan. Randi ja minä emme niin ollen ole korkeassakaan kurssissa. Eihän meillä ole korkeata seinäpeiliä eikä radiota eikä jalkalamppua.
Naurahdin vähän ahdistuneesti. — Niin, eikö se ole todellakin naurettavaa, huudahti Fredrik kiivaasti. — Sellaista on härskiintynyt pikkukaupunki. Aluksi Randikin nauroi, mutta nyt — ikävä kyllä, se on tarttunut häneenkin, hän aivan kituu kaivatessaan seinäpeiliä ja jalkalamppua, ja häntä kiusaa se, ettemme voi olla samalla tasolla kuin muut. Se on jonkinlainen naistentauti, joka saattaa tarttua parhaaseenkin naiseen, jos olosuhteet vain ovat tarpeeksi pienet.
Koko ajan puhuessaan hän oli innokkaasti koetellut kaikkia taskujaan. Lopuksi hän pysähtyi ja laski laukun maahan. Minne kummaan hänen savukkeensa olivat hävinneet? Äkkiä hän vihelsi kevyesti, tarttui matkalaukkuun ja lähti uudelleen kävelemään. Hän hymyili rohkeasti minulle: — Vanha tapa istuu lujassa. Savukkeet ja makeiset on nyttemmin poistettu meidän talousarviostamme.
— Mistä alkaen, kysyin minä enkä suinkaan aikonut olla epähieno. Fredrik kävi vähän hämilleen. — Eilisestä.
— Niin, joskushan se täytyy aloittaa, sanoin minä ymmärtävästi. — Kuule, ettekö te, Randi ja sinä, ole saaneet täällä tuttavia, joiden kanssa sopeutuisitte yhteen?
— Vaikka kuinka paljon! Fredrikin vaaleissa silmissä välkkyi hirtehishuumori. — Tuskin olimme olleet kuukautta naimisissa, kun olimme tukehtua seuraelämän velvollisuuksiin. En tiedä, mahdatko sinä naimattomana tietää, että on olemassa perheenemännän kunnia? Perheenemännän kunnia vaatii, että täytyy olla astetta hienompaa kuin siellä, missä viimeksi oltiin vieraisilla. Ei, ennen pitkää olisimme joutuneet konkurssiin, jos olisimme jatkaneet sellaista kestitystä. — Mutta jos kerrankin uskaltaisi olla niin rohkea, että kohta aluksi asettaisi elämänsä omien edellytystensä mukaan, ehdotin minä epävarmasti.
Fredrik nauroi. — Niin, kyllä me olemme hiukan koetelleet sitäkin lajia. Eräästä lehdestä löysimme kerran päivällisehdotuksen, jonka mottona oli: Tällaisina aikoina. Seurasimme neuvoja pilkulleen ja tämä yksi ainoa ilta maksoi meille koko sen kuukauden talousrahat. Niin että nyt on vain kiristettävä vyötä. Mutta älä ihmeessä kerro Randille minun puheitani. Fredrikin huono omatunto alkoi toimia. — Ymmärräthän, Randilla ja minulla on huiman hauskaa yhdessä. Hän on kultainen pikku vaimo. Sepä se vain kiusaa miestä, kun ei voi hankkia omalle pikku tytölleen parempia elämisen mahdollisuuksia.
Omalle pikku tytölleen! Olipa sentään hyvä, ettei hän nimittänyt Randia pikku muijakseen. Hän katseli muuten poispäin, aivan kuin olisi hävennyt tällaisia heikkoja tunteita.
Pian sen jälkeen hän toisti uudelleen: — Mutta oli se hauskaa, että tulit, Liisa. Randi oikein riemastuu.
Itsekäs ajatus heräsi minussa. Tässä tulin vieraaksi taloon ja minulle ojennettiin kohta asemalla huolista ja murheista tehty kukkakimppu. Silmänräpäyksen ajan olin räjähtämäisilläni kiukusta, mutta se meni pian ohi. Äitikin suuttui, kun häntä joku kovin säälitti; koomillista, että tuollainenkin pikku piirre saattoi mennä perintönä.
— Randissa on vain yksi vika, selitti Fredrik, — hän on liian herkkä. Olen usein sanonut hänelle: ole kylmä ja järkevä, kuten sisaresi Liisa, sillä lailla pärjäät —
Karaistunut, kovaluontoinen ja kylmä! Pahinta oli, että Fredrik luuli imartelevansa minua. Niin naivi saattaa vain mies olla.
Lähestyimme sitä taloa, missä he asuivat. Pieni, valkoiseksi maalattu rivitalo ullakkokerroksineen ja lasiparvekkeineen, joka oli sulloutunut toisten samanlaisten talojen väliin, joissa myös oli ullakkokerros ja lasiparveke. Kello oli viisi ja avonaisista keittiönikkunoista kuulimme paistinpannujen kihinän. Jokaisen talon kohdalla Fredrik tunnusteli ilmaa ja totesi, mitä eri perheissä annettiin päivälliseksi. Randi seisoi eräässä ikkunassa ja vilkutti tervetuloa. Fredrik heittäytyi repäiseväksi ja veisti pari sukkeluutta minun kustannuksellani, ja minä annoin sen tapahtua hyvän asian vuoksi.
Randi tuli meitä vastaan ovessa ja hänen kasvoillaan oli kaikki murheen ja epätoivon merkit. Nyt se taas alkaa! ajattelin väsyneenä. Mutta onneksi syynä oli vain se, etteivät lihakääryleet vielä olleet valmiit. Ensi kertaa Randi nyt pyyteli minulta anteeksi ja minua melkein nolotti. — Se käy vähän hitaasti, kun meidän sähkövirtamme on niin heikkoa, hän selitti. Ja lisäsi: — Sähkö on niin kallista! Fredrik alkoi viheltää. Minä kiiruhdin kertomaan juttua eräästä emännästä, jonka keittiössä oli niin heikko sähkövirta, että hänen täytyi ruveta paistamaan pannukakkuja jo kello kymmenen aamulla, jos halusi saada ne valmiiksi neljään päivälliseksi.
Randin viimeistellessä päivällistä minä ihailin asuntoa. Huoneet olivat kovin pikkuiset ja jokaisessa oli taitekatto, mutta ne olivat valoisat ja raikkaat kuin nukenhuoneet. — Meillä on niin vähän tauluja seinillä, huusi Randi keittiöstä. Hän pyyteli anteeksi kaikkea mahdollista.
Olin siellä useita päiviä, ja ensimmäinen ahdistava vaikutelmani hävisi vähitellen toisten valoisampien ja iloisempien tieltä. Olin jo kuvitellut, että huolet ja murheet olisivat ottaneet täällä ylivallan, mutta olin väärillä jäljillä. Valot ja varjot vaihtelivat vain niin yllättävän nopeasti, eikä tässä "pienessä pesässä" ollut tilaa kenenkään kätkeä surujaan. Eräänä yönä heräsin siihen, että kuulin Randin itkevän viereisessä huoneessa. Harmaassa aamunkoitossa tuntui minusta koko maailma niin sanomattoman kurjalta ja elämän epävarmuus ylivoimaiselta. Taivas ikkunan ulkopuolella oli niin kaukainen, viheriän kimalteinen ja lasimainen. Pikkukaupunki lepäsi kevyitten usvien alla niin äänettömänä ja elottomana, ja sen yllä oli jonkinlainen unimaiseman tuskallinen kauhu ja minä tulin jostakin syystä ajatelleeksi, että me olimme avuttomina pyörivällä pallolla äärettömässä avaruudessa.
Kuulin Randin sanovan: — Kuule, Fredrik, on aivan kauheata, kuinka ihmisen luonne vähitellen muuttuu vastoinkäymisistä. — Niin, sellaista on elämä, vastasi Fredrik vähän avuttomasti, mutta vilpittömästi ja lohduttavasti. Näissä muutamissa vaivaisissa sanoissa väreili sävel, joka viipyi kauan yön pimeydessä. Se oli elämän valtimonlyönti. Makasin valveilla ja tuijotin kattoon tunnin toisensa jälkeen, en uskalla sanoa ajatelleeni, sillä sille kaikki nauraisivat, mutta joka tapauksessa minä melkein ajattelin. Vihdoinkin nukahdin, ja kun jälleen heräsin, oli maailma toinen. Lämmin elokuun aurinko tulvehti ikkunasta, ja keittiöstä kuului naurua ja juttelua ja ihana kahvin tuoksu tunkeutui huoneeseeni. — Kuinka sinä olet kaunis, karhunpoika, oli ensimmäinen lause, jonka kuulin. Fredrik hirnahteli siellä tyytyväisenä eikä hänestä tässä kaikesta päättäen ollut liikaa sanottu.
En voinut välttää kuulematta loppuakin heidän henkevästä keskustelustaan.
— Oma pikku ukkoni!
— Oma pikku eukkoni!
— Vieläkö sinä edes vähän, pikkuisen rakastat minua? Oikeastaan tämä oli vallan hirvittävä lause, mutta heidän kesken sillä oli oma arvonsa. Kaikista päättäen oli vastauksena syleily, sillä en enää kuullut mitään, ennen kuin Fredrik ryntäsi portaita alas ja huusi iloisesti: — Hyvästi siksi aikaa!
XII luku.
Keittiön parveke ei enää ollut suosiossa. Krassiin tuli joka päivä lisää keltaisia lehtiä, ruohosipuli riippui velttona ruukkunsa yli ja oli heittänyt kaiken toivonsa, ja jos sinne meni iltasin katsomaan kuuta — tai ehkä kokemaan kevyitä muistonväristyksiä, suloisen katkeria ja ohimenneitä, jotka pistivät sydämeen — täytyi vetäytyä väristen takaisin huoneeseen.
Mutta kivihuvilaa ympäröivässä puutarhassa hehkuivat syksyn kukat, kultaiset auringonkukat loistivat kukkapenkeissään, joista jokainen kuihtunut lehti kohta korjattiin, ja kuistilla nautimme kalpeasta, lempeästä auringosta mukavissa lepotuoleissa ja virvokkeita tuotiin eteemme pienillä rullapöydillä. Lehmusten ja vaahterain humina kiertyi kuin heikko aallokko talon ympärille ja toisinaan olin kuulevinani sieltä ikäänkuin vakavia, varoittavia sanoja.
— Puhuvatko ne sinulle persoonallisesti, kysyi Hartvig ivallisesti.
— Mitä ne sitten sanovat? Siitä en päässyt selville, en ollut koskaan yksin ja kavaljeerini odotti aina uusia sukkeluuksia. Hartvig ilmeisesti uskoi, että minä olin jonkinlainen juttelukone, jonka väsynyt liikemies sai panna käyntiin halutessaan virkistyä päivän vaivoista.
Vastalahjaksi minä sain makeisia massoittain, sain hienon siselöidyn, kultaisen rannekellon, jota en toistaiseksi uskaltanut näyttää kotona, ja kukkia määrättömästi. Olin koko elämäni kaivannut tarpeettomia, kauniita tavaroita, joilla ei ollutkaan muuta tehtävää kuin olla kauniita, ja oli tosiaankin ihmeellistä saada upottaa kasvonsa kahteenkymmeneen ruusuun à 1 kruunu 25 äyriä tai kymmeneen orkideaan à 2 kruunua 50 äyriä, mutta menneisyyteni oli vielä liian voimakkaasti muistissa. En voinut olla laskematta, kuinka monta päivällistä nälkäinen mies olisi saanut sillä summalla. — Teillä naisilla on sitten konstikas omatunto, pilkkasi Aksel. — Se pitäisi oikeastaan kartoittaa, niin että miesparka tietäisi kulkea. — Hän oli kaikesta päättäen ollut omilla retkillään ja saanut katkeria kokemuksia.
Rouva Hartvig piti minua edelleen nykyajan turmeltuneen nuorison edustajana ja asetti Winnie Stamsön suureksi vastakohdakseni. Sen käsityksen ainakin sain, kun hän tuntikausia selvitteli Stamsön perheen etuja. Ihastuttava perhe! Hienoja, sivistyneitä ihmisiä! Vanhaa kulttuuria, moitteeton esiintyminen, miellyttävä tapa! Hänen tyttärensä suhtautui asiaan rauhallisemmin. Kun ensi kerran tapasin rouva Sagedahlin loman jälkeen, kertoi hän minulle, että se kuuluisa puku oli lähetetty suoraan takaisin liikkeeseen. — Ja tiedättekö mitä, sanoi hän ja laskosti leukansa viisinkertaiseksi, — sitä oli jo käytetty ennenkin. Minä löysin siitä rasvaläiskän, ajatelkaa! Mutta kyllä he saivatkin kuulla kunniansa.
Björniä näin vain sattumalta tänä aikana. Tuon Sagedahlin illan jälkeen hän karttoi minua kuin ruttoa. Toisinaan tuumin jo, mahtoiko hän sittenkin tuona muistorikkaana iltana saada tavalla tai toisella käsiinsä sen kirjeen, joka oli minun taskussani ja hänelle osoitettu, ja luettuaan pistää sen takaisin paikoilleen, mutta joka kerta pidin ajatusta mahdottomana. Minunhan oikeastaan olisi pitänyt loukkaantua! Onko mitään, mitä et tekisi rahan takia? — Niinhän hän oli kysynyt. Se oli sentään liian raakaa tällaisinakin aikoina. Olin muuten käynyt hänen luonaan samana päivänä kuin tulin kotiin Randin ja Fredrikin luota, kertoakseni hänelle hieman eräästä asiasta — sanoakseni, että — no niin, en ennättänyt sanoa vielä mitään, ennen kuin hän juoksi tiehensä. Pian sen jälkeen tapasin Hartvigin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri! Minne me menemme, hän kysyi. Ehdotin erästä paikkaa, missä oli musiikkia. Hän oli kasvattanut itselleen pienet ulkomaalaiset viikset, joita en voinut sietää, mutta musiikki sovittaa kaiken.
Nukuin vähän huonosti sinä yönä. Kuka olisi aavistanut, että on niin inhoittavaa valvoa. Minun täytyy mennä lääkärin luo saamaan bromia. — Etkö voi keksiä mitään muuta tehdäksesi itsesi jännittäväksi, oli tietenkin Akselin kysymys. Seuraavana päivänä hänen täytyi itsensä juosta kiireen kaupalla lääkärille. Hän makasi sängyssään ja luki kurkkumädästä ja äkkiä hänestä tuntui jotakin kaulassa, hän hyppäsi ylös ja juoksi peiliin katsomaan, ja ammotteli suutaan niin taitamattomasti, että leuka meni sijoiltaan.
Syversenkään ei ollut oikein kunnossa. Kesä oli käynyt hänelle kaikin puolin vähän kalliiksi ja nyt hän alkoi vähitellen tuumia, eiköhän sittenkin ottaisi Hermansenia. Eräänä iltapäivänä hänen juuri ankarimmin tuumiessaan tuli sanomalehti. Syversen silmäili sitä ja päästi äkkiä lyhyen, mutta ilmeikkään valitushuudon. Minä ryntäsin hänen luokseen, kumarruin hänen olkapäänsä yli ja luin, että avioliittoon oli kuulutettu tupakkakauppias Joakim Hermansen ja puhelinneiti se ja se. — Sellaista on elämä, sanoi neiti Syversen toinnuttuaan, — juuri sellaista se on. Ja lisäsi vähän värisevällä äänellä: — Kohtalo! Kohtalo!
Sandersenin perintöasia oli kulkenut laillista tietään kesän kuluessa, ja asia tulisi seuraavan kerran esille syyskuun puolivälissä. Tähän aikaan tuomari Sagedahl sai tuskallisen noidannuolen, mutta kun asiaa ei voitu lykätä, täytyi Hartvigin toimia hänen puolestaan. Mona aavisteli suuria mahdollisuuksia eikä antanut rauhaa, ennenkuin tämä liikematka muovattiin huvimatkaksi.
Ja eräänä kauniina päivänä, se oli joka tapauksessa kauniimpi kuin edellinen päivä, ajettiin autossa Ormehagenin kartanoon, josta olimme paljon kuulleet puhuttavan — Mona, Solveig ja Hartvig takaistuimella, Arne ja minä kääntötuoleilla ja Björn ajajan vieressä suoraselkäisenä. Minulla oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella noita leveitä, hieman kulmikkaita hartioita ja lujaa, ruskeata niskaa, jossa oli hienoja kultahaituvia juuri tukanrajan alapuolella — miellyttävä selkä, ellei se vain olisi ollut niin luoksepääsemätön vastenmielisyydessään minua kohtaan. Kun ajaa huristimme pitkin maantietä, en enää jaksanut pitää itseäni kurissa, vaan kuiskasin hänen korvaansa: — Ihanaa, nyt voin sanoa mitä vain haluan, etkä sinä voi juosta tiehesi!
— Sano sinä vain, mitä haluat, annan siihen suostumukseni, huusi Hartvig armollisesti. — Liisa kuuluu niihin harvoihin nuoriin naisiin, jotka osaavat sanoa sellaisia asioita, joita vähimmin odottaa, selitti hän muille.
— Niin, yritys on ainakin hyvä, sanoi Mona, joka istui huulipuikko kädessään ja koetti epätoivoisesti tavata sillä huuliaan. — Arne, ole hyvä ja pysähdytä auto hetkiseksi.
— Ei tule kysymykseenkään, sanoi hänen miehensä jyrkästi. — Sinun suusi on nyt jo punainen kuin pysähtymissignaali. Saisit jokaikisen junan pysähtymään paikalla, jos vain näyttäytyisit.
Me käännyimme kaikki kauhuissamme Arneen, jopa autokin keikahti pelästyksestä. Tässä hän nyt veti niskoilleen kolmen päivän murjotuksen, jota vielä terästi kahden päivän raivo.
Minun kävi vallan ylivoimaiseksi olla puhaltamatta hiukkasen niihin hienoihin kultahaiveniin, jotka näkyivät vaaleansinisen, rikkinäiseksi pestyn kauluksen yläpuolelta. — Etpäs voi paeta, kuiskasin kiusoittelevasti. Ennen kuin ennätin hengähtääkään, avasi Björn auton oven ja asetti toisen jalkansa porrasaskelmalle aivan kuin aikoen hypätä pois. Tietenkin se oli vain uhmaavaa leikkiä, mutta auto ajoi kuudenkymmenen kilometrin vauhdilla ja se näytti kamalalta. Me huusimme kaikki, minä hyökkäsin pää edellä etuistuimen yli ja tartuin häntä toiseen housunlahkeeseen, Mona kiljui, Hartvig rähisi, ja ajaja luuli joutuneensa huviretkelle hullujenhuoneesta karanneiden kanssa.
— Pyydän päästä tuollaisista hävyttömistä konstailuista, nyyhkytti Mona hysteerisesti, kun pahin hälinä oli ohi. Viimeisin aviollinen riita oli unohdettu, ja Arne sai tilaisuuden taputtaa hänen käsiään.
— Ja sinä, joka tavallisesti niin varot omaa persoonaasi, Björn.
— Sanotko varot? Björn kääntyi ja hänen huulillaan oli veitsenterävä hymy, joka ei ollut hänen tapaistaan. — Sepä oli nuoresta miehestä hienosti sanottu.
— Otan sanani takaisin, ellet vain suutu, huudahti Mona. Kiiruhdin selittämään Monalle, että Björn oli vihainen minulle. — Mutta minä en sano enää sanaakaan, sillä en uskalla ottaa omalletunnolleni sitä, että —
— Omalletunnollesi — sinä! sanoi Björn jälleen ivallisesti hymyillen. — Sinun omaatuntoasi, Liisa, voi verrata surkastuneeseen elimeen. Se on merkillisen kehittymätön. Jonkinlainen sielullinen umpilisäke —
— jonka elämä jo ehkä on operoinut pois, lisäsi Arne.
— Se on joka tapauksessa tulehtunut, ilmoitti Solveig. — Hän syö jo bromiakin sen takia.
Muut nauroivat säälimättömästi. Hartvig työnsi esiin aivan liian lämpimän kätensä. — Ovatko ne ilkeitä pienelle tyttöraukalle?
Näytti tosiaankin siltä, että tästä tulisi jännittävä ja vilkas huviretki useammassakin kuin yhdessä mielessä. Maasto oli täynnä alinomaista nousua ja laskua, ja kun käännyimme suurelta maantieltä kyläteille, ei ollut enää mitään tasoittavia kohokkeita ja käänteitä. Auto huojui kivikkoisella tiellä kuin alus myrskyisellä merellä, ja Mona piteli pientä matkatyynyä päänsä päällä suojellakseen sitä töykkäyksiä vastaan. Olimme jo jättäneet taaksemme rannikon matalat, lempeät maisemat ja tunturimaisemat alkoivat käydä yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi. Tunturien yllä kimmelsi loiste, kun aurinko paistoi vuoripuroihin ja tunturien huippuihin. Kaukana vuoripurojen välillä näkyi lumipeitettä.
Vihdoinkin näimme Ormehagenin kartanon kukkulallaan. Nurmikentillä makailivat lehmät ja märehtivät syvissä mietteissä. Eräs niistä ei ollut saavuttanut rauhaa, vaan tuli meitä kohden sokeasti uskoen ketjunsa loppumattomaan pituuteen. Eräs musta hevonen yritti myös lähestyä, mutta senkin täytyi jäädä puolitiehen.
Kultaisen, ruskean vehnäpellon jälkeen tuli kaalimaa, täynnä voimakkaita, pyöreitä kaalinkupuja. Sinisen vihreissä lehdissä, jotka vivahtivat paikoin punaiseen, välkkyi vesipisaroita ja se antoi koko pellolle omituisen loistavan, metallisen vivahduksen.
Kartanoon vievä mäkirinne oli tosiaan niin huonosti hoidettu, että kaupunkilaiset saattoivat sanoa sitä romanttiseksi, minkä myös teimme. Pyörän vakojen välillä kasvoi ruohomättäitä kuin täytettyjä, vihreitä samettityynyjä ja ojien reunoilla oli vielä kukkia, joskin jo kellastuneita ja kalpeita, siankärsäheinää, kultakannuksia, koiranputkia ja siellä täällä yksinäinen sinikello. Jostakin näkymättämästä naurismaasta nousi voimakas, tympeä tuoksu.
Pihalla seisoi lauma todellisia maanjusseja. Useimmat tulivat luoksemme, antoivat meille kättä, näiden mukana myöskin pankinjohtaja Sandersen, joka taputti minua hartioille ja oli hyvin ystävällinen; hän näyttikin olevan nyt oikeassa elementissään. Oikeuden puheenjohtaja, jonka piti jakaa oikeutta, löntysteli polvihousuissaan, jotka olivat pitkät ja laveat kuin klovnin housut. Hän ei ollut enää aivan nuori, mutta ei myöskään kovin vanha. Kuulin Björnin kysyvän, mitä merkillisiä keinoja hän oli käyttänyt saadakseen jotakin työtä tällaisena aikana.
Oikeuden piti istua isossatuvassa ja pihalla oleva lauma väheni vähitellen ja vetäytyi sisään. Olena, talonemäntä, tuli pyytämään meitä naisia juomaan mehua. Pari pellavapäistä pikkutyttöä riippui hänen hameissaan minne tahansa hän menikin. Hetken kuluttua he jo tulivatkin niin rohkeiksi, että rupesivat juttelemaan. Talosta, lehmistä ja lampaista.
— Meillä on viisi lehmää ja yksi hieho, ilmoitti eräs heistä.
— Niin, ja sitten me myytiin äsken yksi lehmä, joka poikii kuusi viikkoa ennen joulua, sanoi toinen.
— Mutta meillä on vieläkin yksi lehmä, joka poikii, on meillä, kertoi kolmas.
— Ja isä on sanonut, että sen me pidämme, vaikka siitä tulisi sonni tai lehmä, sanoi ensimmäinen.
Mona vääntelehti naurusta. Hän ei varmaankaan koskaan ennen ollut kuullut maalaislasten puheita. Olenan mielestä tuttavuutemme oli kehittynyt jo niin pitkälle, että saattoi puhua vähän arkaluonteisemmistakin asioista. Vilkuiltuaan hetken aikaa Monan sileään sormukseen hän kysyi tuttavallisesti: — Kuinkas monta teillä on?
Hän ei tosin maininnut mitä Monalla piti oleman, mutta loi häneen hyvin puhuvan katseen. Se katse oli aitonaisellinen ja se herätti silmänräpäyksessä henkiin toisessa aitonaisellisen alemmuustunteen, — joka tapauksessa Mona viivytteli vastausta. Mutta sitten se tulikin voimalla: — Kuusi!
Olena löi kätensä yhteen hämmästyksestä.
Minä hiivin tuvan ovelle kuuntelemaan. Björnin ääni kantoi ikäänkuin paremmin toisten äänten yli, se oli selvä ja voimakas. Mona ja Solveig asettuivat loikomaan levitetylle huovalle nurmikkoon nähdäkseen, eikö vielä syyskuunkin aurinko saattaisi rusketuttaa hieman. Minä en nyt viitsinyt ajatella ulkonäköäni, vaikka Mona huusi, että se on naisen ensimmäinen velvollisuus. Mäellä kasvoi puolukoita ja karhunmarjoja. Sinne asetuin kanervien ja katajapensaiden joukkoon edessäni punoittava mätäs. Halusin ajatella erinäisiä asioita enkä huomannut edes syöväni marjoja, ennenkuin kitalakeani alkoi karvastella.
Vasta kun huudettiin päivälliselle, menin taloon takaisin. Mona nousi juuri huovalta, hän oli nukahtanut auringossa ja oli nyt aivan epäjärjestyksessä. Arnelle sateli määräyksiä. — Tuo minun laukkuni! hän huusi. — Ja ota samalla kertaa se pieni puuterirasia takin taskusta. Ja kuule, harjaa vähän kaulustasi, et sinä voi mennä syömään tuon näköisenä. Tule tänne, ota tämä sinikettu, minä en enää viitsi sitä roikottaa mukanani. Kampaa vähän tukkaasi, se on ihan pörrössä oikealta puolelta. Ja kuule, Arne, kysy autonajajalta, eikö ole parempaa tietä kaupunkiin, niin ettei meidän tarvitse tulla kotiin kuin prässisylttynä —
— Arne! sanoi Arne ja matki taitavasti vaimoaan. — Anna samalla määräys, että taivas menisi pilveen, että minulle tulisi vähän viileämpi olo, ja käske Oslon tulla Ormehageniin, niin ettei minun tarvitse ajaa sitä pitkää matkaa kotiin, kun olen niin väsynyt, ja kuule Arne, tilaa kaunis ilma huomiseksi, mieluimmin 20 astetta lämmintä, ja ole sitten kiltti ja järjestä niin, että huomenna on sunnuntai eikä perjantai —
Mona purjehti miehensä ohi kunnioittamatta häntä ainoallakaan katseellaan. Koko päivällisen aikana ei aviopuolisoiden välillä vaihdettu sanaakaan. Mutta kahvia juotaessa tuli sovinto. Arne seisoi ja jutteli Olenan kanssa. — Teilläpä on sitten pulskia lapsia, sanoi hän. — Mitäs te niistä puhutte, kun itsellänne on kuusi kappaletta, nauroi Olena ja tuuppasi häntä ystävällisesti kylkeen. Mona näytti siltä kuin olisi etsinyt rotanreikää mihin piiloutua. Aviollinen tasapaino oli jälleen saavutettu.
Oli jo ilta, ennen kuin valmistauduimme kotimatkalle. Täyttä vauhtia ajoimme mäkeä alas, ja minusta tuntui, että mentiin liian nopeasti, mutta syynä oli se, selitti ajaja veitikka silmässään, että autotkin ikävöivät kotiin kuten hevoset. Hänen tätä sanoessaan ajoimme juuri rummun yli ja samassa silmänräpäyksessä luistivat pyörät liukkaalla tiellä, auto muutti suuntaa, kallistui ja pysähtyi ojanreunalle neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Kuolemanhiljaisuus vallitsi keskuudessamme sinä hetkenä, mutta kun olimme kömpineet ulos autosta, saimme puhekykymme takaisin. Mikään ei ollut mennyt rikki, eivät ihmiset enempää kuin autokaan, mutta pyörät olivat vaipuneet syvään pehmeään maahan eikä ollut suinkaan helppo asia saada vaunua ylös. Tosin Monakin koetteli voimiaan ja painoi käsiään kaikin voimin auton sivuihin, mutta tämä iso, mykkä olento oli tunteettomampi hänen kosketukselleen kuin kukaan ihminen oli koskaan ollut.
Herrat heittivät takit yltään ja yrittivät yhdistynein voimin saada autoa irti. Meidät naiset lähetettiin takaisin taloon hakemaan apua, mutta ei ketään miesväkeä ollut kotona. Isäntä itse ja talon rengit olivat lähteneet pankinjohtaja Sandersenin ja muutamien muitten kanssa jänisjahtiin, eikä heitä odotettu kotiin ennen keskiyötä.
Ei ollut siis muuta neuvoa kuin jäädä yöksi Ormehaugeniin. Olena alkoi kiireen kaupalla kaupalla järjestää meille makuupaikkoja. Solveigin osaksi tuli keinutuoli ja jakkara, Mona ja minä sen sijaan saimme tasattavaksemme vuoteen, joka oli niin lyhyt, että meidän täytyi koukistua kolminkerroin. Hartvigille annettiin kokonainen sänky yksikseen, mutta edelleen oli järjestettävä jonkinlainen sija Arnelle, Björnille ja autonajajalle. Se päättyi siihen, että kaikki kolme vaelsivat aittaan makuuvaatteet kainalossaan.
Kun Mona ja minä olimme olleet sängyssä pari tuntia, kiskoneet peitettä, käännelleet tyynyjä ja väännelleet itseämme kyljeltä toiselle, päätimme tasata yön sen sijaan, että tasaisimme sängyn. Mona sai rajoittamatta hallita sänkyä kahdesta viiteen ja minä viidestä kahdeksaan.
Minuuttia sen jälkeen, kun olin jättänyt paikan hänen haltuunsa, Mona nukkui. Hän lepäsi rauhallisesti, enkelinlempeä ilme kasvoillaan ja näytti aivan lapselta. Päivä alkoi jo koittaa, kun minä väsyneenä katselemaan vanhaa perhealbumia menin ulos ja istuuduin portaille. Oli aivan hiljaista, ei lehtikään liikahtanut puiden latvoissa eivätkä linnut olleet ruvenneet vielä laulamaan. Taivas oli pilvessä ja taivaanranta oli valkoisen sumun peitossa.
Säpsähdin kuullessani pehmeitä askeleita nurmelta, Björn tuli talon takaa oljenkorsia hiuksissaan ja savuke suupielessään; hän näytti aivan virkulta tässä harmaassa, hämärässä valaistuksessa. Huomatessaan minut hän pysähtyi päästäen lyhyen vihellyksen.
Kerroin hyväntahtoisesta sopimuksesta, jonka olin tehnyt Monan kanssa. Hän ei vastannut juuri mitään. Hänen ohimonsa paistoi kalpeana, antaen hänen kasvoilleen kärsivän ilmeen ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät ja loisteettomat.
— Etkö luule, että aamuksi kirkastuu, kysyin minä, tarttuen ilmaan, kun hiljaisuus välillämme alkoi tulla liian painostavaksi.
— Toivottavasti.
Tunsin itseni avuttomaksi. Keskusteleminen ilmasta kello kolme aamulla ei tuntunut oikein sopivalta.
— Miksikä menet sisään, sanoi hän terävästi, kun nousin. — Sinä sovit erinomaisen hyvin tähän sinisenharmaaseen aamutunnelmaan, tähän maailmaan, joka on kuin vasta äsken kaaoksesta luotu. Miksi et aina ole tuollainen, nainen, et keimailija — ihminen, et nukke.
— Sinä tunnut olevan kovin runollinen näin aamutuimaan —
— Senpä tähden hymyilinkin ivallisesti. Etkö huomannut sitä? Me nykyajan ihmiset emme uskalla sanoa mitään muuta kuin kaikkein arkipäiväisintä, ellemme samalla saa suojaksemme ivanaurua.
Hän tuli äkkiä pari askelta lähemmäksi. — Keneltä olet saanut tuon ruusun, hän kysyi osoittaen kuihtunutta kukkaa vyössäni. — Hartvigiltako?
Näin omat kasvoni vilaukselta peilissä kiirahtaessani eteisen läpi. Ne olivat vieraat minulle, samalla tavalla kuin tämä aamutunnelma oli ollut. Tunsin vastustamatonta halua mennä takaisin. Meninkin takaisin, mutta hän ei ollut enää siellä.
Mona kääntyi sängyssä minun tullessani huoneeseen ja katseli minua toisella silmällään. — Kyllä kai me voimme molemmatkin nukkua tässä. Tule, niin minä —. Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, ennen kuin jo nukkui uudelleen. Riisuin yltäni ja asetuin hänen viereensä, mutta unensaantimahdollisuudet olivat yhtä pienet kuin aikaisemminkin. Tuntui siltä kuin kaikki ajatukset ja muistot olisivat tunkeutuneet esiin ja vaatineet uutta käsittelyä. Ristiriita — Äkkiä ymmärsin, mitä tämä sana merkitsi. Minun omassa rinnassanihan oli ristiriita, ja siellä se särki —, ja minä tunsin outoa iloa keksiessäni sen. Niin kauan on hoettu, ettei meidän aikamme nuorisolla ole tunteita, että melkein on ruvennut pitämään niitä hienona erikoisuutena, joista vain vanhan, hyvän ajan ihmiset saattoivat kerskailla.
Olimme aikaisin jalkeilla. Hartvig oli vaatinut saada kalastaa taimenia, ennenkuin läksimme matkaan. Jotakin hän tahtoi korvaukseksi pakollisesta yönvietostaan. Minut lähetettiin etsimään matoja tunkiosta. Ollessani tässä hommassa kuulin, että aivan nurkan taa ladon portaille tuli ihmisiä. Äänistä kuulin, että siellä oli Björn ja pankinjohtaja Sandersen.
— Ajatelkaa asiaa, kuulin Sandersenin sanovan; hänellä oli ikävä tapa imeä piippua jokaisen sanan välillä. — Tuota Afrikan-matkaa ette kai vakavissanne ajattele! Afrikka! He-hee — onko kamalampaa kuultu!
Björnin äänessä oli katkera sävy. — Miksi ei yhtä hyvin Afrikka kuin mikä muu paikka tahansa? Useimmat Euroopan maat ovat suljetut ulkomaalaisilta, Amerikka samoin, Australiassa kuuluu olevan nykyjään hyvin vähän mahdollisuuksia, ja Kanadassa on pula-aika vielä pahempi kuin täällä. Niin, onhan sitten vielä Etelä-Amerikka, mutta sinne minulla ei ole mitään yhteyksiä. Kap-kaupunkiin sen sijaan minulla on. Jo pari vuotta sitten minulle tarjottiin paikkaa siellä englantilaisessa liikkeessä, mutta siihen aikaan olin saanut sattumalta pienen viransijaisuuden täällä kotona, enkä siis mennyt. Nyt sitä vastoin ovat olosuhteet sellaiset, että minä olen helkkarin iloinen päästessäni matkustamaan.
— No mutta Afrikkaan, toisti toinen ja Sandersin äänessä ilmeni selvästi vastenmielisyys kaikkea kohtaan, joka oli kotikonnun ulkopuolella.
— Jossakinhan täytyy elää, sanoi Björn. — Toinen asia on sitten se, ettei koskaan olisi pitänyt syntyäkään.
Sandersen imaisi muutaman voimakkaan sauhun piipustaan, ennenkuin vastasi. — Niin, ajat ovat kovat, sen myönnän, mutta, kuten sanottu, se vakuutusasioimisto, jonka luulen voivani teille hankkia, tuottaa ainakin noin tuhatkuusi, tuhatseitsemänsataa kruunua vakinaista. Huomatkaa vakinaista. Ja kun vanha tuomari Foss kuoli, pitäisi minusta olla työtä yhdelle asianajajalle meidän pienessä kaupungissamme. Se on oikein mukava kaupunki, uskokaa pois, oikein viihtyisä pikku paikka. Niin, ja oikeastaan ei se niin kovin pikkuinen olekaan, viimeisen väenlaskun mukaan —
Sandersen keskeytti. Terävä kirkaisu leikkasi ilmaa. Kirkaisun tunsin Monasta lähteneeksi, kai hän oli nähnyt muurahaisen tai muuta sen tapaista.
— Nuo pääkaupungin naiset ovat oikeita jänishousuja, huudahti Sandersen halveksivasti. — Kuka tuokin oli, joka nyt kiljui? Oliko se se, jolla on vaaleat, taaksepäin kammatut hiukset?
— Tarkoitatteko neiti Mörkiä? Ei, ei hän ollut. Hän on oikein reipas nuori nainen, oikein reilu tyttö —
— Vai niin! He-hee! En nähnyt Sandersia, mutta tiesin varmasti, että hän töykkäsi Björniä kylkeen tuollaisella meidän-miesten-kesken-tavalla. — Vai sillä tavalla. No niin, mitä siihen sitten on sanomista! Mutta nyt minulle selvisi eräs asia! Minulle oli suositeltu Sagedahl & Hartvigin toimistoa, ymmärrättekö, kun minun keväällä piti hankkia asianajaja. No, minä menin sinne heidän toimistoonsa, mutta neiti siellä konttorissa sanoi, että menkää te vain Randersin luo, hyvä herra, hän on paljon taitavampi. Se oli juuri neiti Mörk, se. Eipä sillä, että minä sitä katuisin. Mutta naisväki on kavalaa, sen minä vain sanon —
Nämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin ennen kuin he menivät matkaansa.
Pian sen jälkeen sain säilykerasiani täyteen syöttejä ja saatoin liittyä muuhun seuraan, joka odotti onkineen. Oli ihana syysaamu. Ilma oli raikas ja kirkas, se vallan kiihoitti toimintaan. Ymmärsin äkkiä, miltä Sagedahlista tuntui maanantaiaamuisin.
Me hajaannuimme pitkin rantaa. Hartvig valitsi itselleen tumman suvannon koskessa. Minä jäin hänen luokseen. Olin jo kauan halunnut tiedustaa häneltä erästä asiaa. Nyt voisin kysyä.
— Sinä et varmaankaan osaa panna syöttiä koukkuun, sanoi hän toimeliaasti ja heitti ulos onkensa. — Odota, niin minä —
Ehkä ei ollut oikein viisasta puhua vakavia sanoja sunnuntaikalastajan kanssa, juuri kun taimenet parhaimmillaan söivät, mutta yksi tyhmyys sinne tai tänne ei kai suuria merkinnyt, kun muutenkin olin jo rikkonut järjen lakeja. — Minä tahtoisin hyvin mielelläni tietää, sanoin rehellisesti, — olemmeko me neljännes- vai puoli- vai kokokihloissa?
Hän jäi seisomaan kahareisin ja katsoi minuun, eikä hänen suunsa ollut aivan kiinni. Pelkäsin, että hän oli käsittänyt minut väärin.
— En kysy tätä kiristääkseni sinulta vastausta. Luultavasti pääsisin perille ahertamalla askel askeleelta. Kiertäisin sinut velvollisuuksien paulaan parhaitten amerikkalaisten esikuvien mukaan, luovisin etapista toiseen — saadakseni morsiusharson ja häät ja ystävättärien katkeran kateuden. Mutta, herra nähköön, se on niin vaivalloista. Sitä paitsi olet sinä aivan liian hyvä siihen enkä minä ole tarpeeksi häikäilemätön. Minulla on omatunto sukurasituksena, todellinen tukeva maatiaisomatunto.
Tämä kai oli selvää puhetta. Ja kuitenkin Hartvig alkoi nauraa. — Sinä olet niin ihastuttava, kun käyt käsikähmään totuuden kanssa, hän ilkkui. — Sinä ihan syljet kouriisi ja katselet ympärillesi, mitä voisit nostaa. Tuollaiset villit ja röyhkeät puheet pukevat muuten sinun paljasta otsaasi. Jatka pois vain. Kun henki oikein tulee päällesi, olet todellakin oikein hauska —
— Mutta kun henki ei tule päälleni — miten sitten? Etkö sinä ymmärrä, että on kauheata olla riippuvainen niin tilapäisistä seikoista? Jonakin päivänä minä rupean ihan vakavaksi, niin — nyt minä jo olenkin —
— Siltä kuuluu, sanoi Hartvig ja vaani suvantoa terävin silmin. Seisoessaan siinä hajasäärin paksuine golfkenkineen hän muistutti englantilaista lordia, joka kalastelee lohia Norjassa, ruudullinen ja sadettakestävä kiireestä kantapäähän asti, ruskettunut niska, leveät hartiat — olivat ne sitten täytetyt tai oikeat. Hän vaikutti valtavalta ja voimakkaalta nyt, kuten aina. Hän ei tarvinnut ketään muuta. Hän ehkä halusi saada minut, mutta hän ei tarvinnut minua. Sillä vähällä, mikä minussa oli jonkin arvoista, ei hän tehnyt mitään. Ja niin tyhmästi olin rakennettu, että sydämeni ei ollut sen luona, jota minä tarvitsin aineellisen hyvinvointini vuoksi, vaan sen luona, joka tarvitsi minua. Äkkiä tiesin pettämättömän varmasti, että osasin rakastaa, osasin kärsiä, osasin taistella, osasin kestää vain silloin, jos minulla oli joku, jota sain auttaa. Hetkiseksi minut valtasi pyörryttävä ja ihmeellisen lämmin tunne, että olin liitossa kaikkien aikojen naisten kanssa.
Mutta enhän voinut säikäyttää Hartvigia sellaisella, joka maistui ajatuksilta ja tunteilta. Minä kysyin vain, eikö hän ymmärtänyt, että minä par'aikaa, kuten miehisen oppisanaston mukaan sanottiin, olin kehittymässä.
Hän hymyili kuin hyvälle vitsille. — Tuo kehittyminen oli hyvä sana. Saanko tiedustella miksi? Aiotko ehkä kosia jotakuta muuta? — Ehkä.
Hän heitti syöttinsä uuteen paikkaan. — Tänään olet kauhean vakava. Tuntuu aivan kolealta olla sinun läheisyydessäsi.
Kun en vastannut tähän mitään, katsahti hän ensi kertaa minuun sillä mielenkiinnolla, jota olin odottanut. — Sanoppas, tuli sitten hitaasti, kuin miettien, — se harmaa oravaturkki, jonka näimme ikkunassa eräänä päivänä — haluatko sen?
Tulin tulipunaiseksi — joko hänen tai omasta puolestani — siitä en ollut varma, mutta kaikesta päättäen omasta puolestani. Ajatella, että hän tosiaankin ilkesi tuossa luulla, että kaikki oli minun puoleltani vain puhdasta taktiikkaa, naisellista sodankäyntiä, jonka päämääränä oli saalis. Miesparka, minkälaisia kokemuksia hänellä olikaan ollut! Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että hänen epäluulonsa ainakin tällä kertaa olivat perusteettomat.
Merkillistä kyllä, hän ei näyttänyt välittävän tästä selityksestä. — Et kai sinä tarkoita — huudahti hän, mutta samassa tarttui kala ja kesti hetken aikaa, ennen kuin hän saattoi jatkaa keskustelua, niin toimessaan hän oli irroittaessaan kalaa ja pannessaan uutta syöttiä. Vasta kun se oli tehty, hän sanoi: — Sinä et näytä erikoisemmin ottavan huomioon minun tunteitani —
— jotka eivät ole sen voimakkaammat kuin että taimen kiinnostaa sinua paljon enemmän. Sellainen ei ole rakkautta, ystäväni.
Hän hymyili yht'aikaa iroonisesti että hyväntahtoisesti. — Minkälaista se sitten on?
— Se on — hetkisen sain etsiä tyydyttävää määritelmää tälle käsitteelle — se on sellaista, että uskaltaa mennä naimisiin tuhannenseitsemänsadan vakinaisella palkalla. Vakinaisella.
— Toisin sanoen, hyvin lähellä hulluutta.
Solveig ilmestyi äkkiä erään vanhan, lahon saharännin takaa ja huusi jotakin, että heiltä olivat madot loppuneet. Ennen kuin hän tuli lähemmäksi, kuiskasin kiireesti Hartvigille: — Oletko hyvin vihainen minulle?
Rauhoittavampi kuin mikään vastaus, oli se into, jolla hän veti maihin uuden saaliin. Otin matorasian ja jaoin sisällyksen kahteen osaan. Toinen puoli käärittynä sanomalehtipaperiin läksin matkoihini. Solveig jäi sinne ja mikäli ymmärsin niistä sanoista, jotka kaikuivat jälkeeni, oli Hartvig halukas antamaan hänelle pienen kurssin taimenen onkimisessa.
Valkoiset auringontäplät loistivat mäntyjen latvoista ja pihkan tuoksu ja puron lirinä täytti ilman. Mona seisoi avojaloin pienessä vedenpyörteessä ja kiljui ihastuksesta joka kerta, kun sai jotakin koukkuunsa. Vasta alempana suvantopaikassa tapasin Björnin. Hän oli tunkenut ongen kahden kiven vähin ja piti vahtia viereisellä kivellä. Minä istuuduin hänen viereensä ja seurasin hänen esimerkkiään ja katselin vettä pitkin. Se oli niin äärettömän kaunista, mustaa ja tyyntä rannoilla, mutta taivaansinistä kauempana keskellä, kevyen tuulen aallottamaa.
Vaikenimme yhdessä hetkisen, mutta se ei ollut onnellista hiljaisuutta. Lopuksi en jaksanut kauempaa. Jos halusin saada hänet nostamaan silmänsä minuun, täytyi sen tapahtua yllättämällä; ja sen takia sanoin:
— Kuule, Björn, ajattele, jos sinä ottaisit ja kosisit minua täällä, kun on näin tunnelmallista ja —
Hän nosti päänsä, mustana kuin ukkospilvi. — Sillä en, ikävä kyllä, voi palvella teidän armoanne, sanoi hän tukahdutetun harmistuneesti ja lisäsi halveksivasti: — vaikka täällä onkin niin tunnelmallista —
Istuin siinä, suussani kitkerä maku, joka aina seuraa epäonnistunutta uhkarohkeutta. Tunsin itseni äärettömän inhoittavaksi, kamalan vaarallinen tunne, joka varmasti tekee ihmisen elinkyvyttömäksi vähässä ajassa. Jospa minulla vain olisi ollut puoletkin siitä itseluottamuksesta, jota muut uskoivat minulla olevan! Björnin pitäisi tuntea minut paremmin. Tuskin minulla oli rohkeutta mainita sanaa Afrikka, Afrikkal Hän tuijotti minuun. Myönsin, että olin kuunnellut. Kuunnellut? Vai niin. Niin, mitäpä muuta olisin voinut tehdä seisoessani siellä tunkion takana, kun hän istui ladon portailla puolen metrin päässä ja puhui kovalla äänellä. Tällä kertaa hänen halveksimisensa tuntui minusta epäoikeutetulta, ja se teki minulle hyvää, aloin jälleen tuntea hiukkasen myötätuntoa omaa persoonaani kohtaan.
Äkkiä hän alkoi nauraa. — Sinä tunkiossa!
Ajatella, se oli hänen mielestään niin tavattoman koomillista. En oikein voinut seurata häntä, mutta tuo nauru helpotti joka tapauksessa vähän. Minä uskalsin luetella hänelle kaikki ne vastoinkäymiset, jotka häntä toisella puolella maapalloa kohtaisivat: malaria ja unitauti ja keltakuume ja moskiitat ja leijonat ja käärmeet ja myrkylliset orkideat —
Hän keskeytti. — Sinun mielestäsi on siis parempi, että minä kuolen tavallisella kotoisella tavalla, vai mitä?
Hän istui puolittain kääntyneenä poispäin ja moittiva katseeni kohtasi vain kiinteän ja laihan posken, vaalean pojanniskan ja surullisen selän, joka oli verhottu takkiin, joka oli liian ahdas hartioista ja liian lyhythihainen.
— Kuka tässä puhuu kuolemasta, sanoin ja tunsin äkkiä palan kurkussani — se oli kyllä aivan hirveätä, mutta mikäs auttoi? — On kyllä aika vaikeata elää tuhannenseitsemänsadan vakinaisella palkalla, mutta ei mikään urheilu olekaan hienoa, ellei se ole vaikeata. Mehän olemme jo molemmat treenanneet, ja olisi suurenmoista koettaa suoriutua. Ei siitä tosin mitään maailmanennätystä tulisi — ei, ei edes Norjan ennätystä — mutta ehkä meistä voisi tulla piirimestareita.
Hän kääntyi minuun kiihkeä ilme kasvoillaan. — Sinä vain säälit minua, huusi hän äänellä, jota en ollut tuntea. — Heikkoa myötätuntoa hävinneen puolesta!
Hän kääntyi jälleen poispäin ja minä kuulin tukahtuneen äänen, joka muistutti nyyhkytystä, ja tästä äänestä olin kuulevinani, kuinka hänen vastarintansa pirstoutui ja hävisi. Sydämeni lakkasi sykkimästä. Mies nyyhkytti, mies, jolla oli laihat posket ja tiukka suu ja karttava katse — tässä oli jotakin valtavan ristiriitaista. Minut valtasi kauhea pelko, että menettäisin, unohdin kaikki, minulla ei ollut aavistustakaan mitä tein, ei ennen kuin huomasin, että olin tukehduttaa hänet ja kuulin oman ääneni, joka yhä uudelleen ja uudelleen toisti, että täst'edes minä olisin aina kiltti, aina kiltti, aina — aina —.
Björn antoi sankarillisesti tukehduttaa itseänsä, ja kun minä olin rauhoittunut, eikä hänellä vieläkään ollut tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan saadakseen ilmoille joitakin verukkeitaan, sain edelleen erinomaisen tilaisuuden puhua. Minulla oli niin paljon asioita sydämelläni. — Sinähän unohdat ihan tavallisen katukielesikin! oli ensimmäinen, minkä Björn sanoi saadessaan vihdoin henkensä takaisin.
— Mutta niinpä minusta tuntuukin, kuin olisin melkein alasti, tunnustin minä.
— Siihenhän sinä olet tottunut, pääsi häneltä, vaikka kohta sen sanottuaan hän oli sen näköinen kuin olisi ottanut sanansa takaisin.
— Sinä ajattelet kai sitä iltaa Sagedahlilla? Minä tosiaankin luulin sinua siksi nykyaikaiseksi, ettet olisi siveellisesti suuttunut semmoisesta, jonka itsekin käsitit yksinomaan onnettomaksi sattumaksi.
— Sinä pieni idiootti, huudahti Björn, ja minä olin mielelläni idiootti, se oli kaikkein pahinta. — Etkö sinä ymmärrä, että minulle selvisi silloin, ettei minulla, köyhällä raukalla, ollut pienintäkään toivoa nuoresta tytöstä, joka viitosesta tai kympistä oli valmis tekemään kaikkein pahimpia tyhmyyksiä —
— Ota takaisin!
— Enkä ota. Sinun motiiviasi juuri en voi antaa anteeksi. Me olemme kyllä vapaamielisiä ja uudenaikaisia itse kukin, mutta kun se koskee jotakuta, josta pidämme, silloin meidän sisällämme jokin vaisto nousee voimakkaaseen vastarintaan, ja vaistoistahan juuri kaikki nykyaikaiset pitävätkin ääntä. Minä en edelleenkään ymmärrä sinua, Liisa.
Mitä tähän osasi vastata? Hän katsoi minuun kuin odottaen vastausta. — Niin, minä olen tosiaankin aivan arvoituksellinen, sanoin lopuksi.
Hän nauroi. Ajatelkaa, hän nauroi. Minä tulin melkein katkeraksi. — Näin sitten käy, kun minä olen luvannut olla kiltti, niin sinä uskallat vaikka mitä. Miksi et antanut minun puhua sinulle silloin, kun palasin lomalta ja tulin luoksesi? Minulla oli eräänlainen elämys eräänä yönä, kun heräsin siellä pienessä hauskassa pesässä — naurapas vielä kerran, niin sinun käy huonosti! — Minä siis heräsin yöllä, valaistus oli outo ja epätodellinen ja minä tajusin äkkiä, kuinka vaarallista oli purjehtia elämänmerellä — kuinka ihmeellisen ihanaa ja kuitenkin niin rajattoman surullista — ja minä matkustin takaisin sanoakseni sinulle, että —
Björn ei antanut minun lopettaa. Hän tarttui rautakourin käsivarsiini ja puristeli minua kuin hullu. Hän käytti erinäisiä sanoja, jotka ovat mahtavia kuin tunturit. Rakastaa. Iankaikkisesti. Ja niin edelleen. Sanat kaikuivat äärettömän kauniilta korvaani, ja hän olisi saanut minun puolestani jatkaa vaikka tuomiopäivään asti, mutta äkkiä hän muisti jälleen ne tuhatseitsemänsataa ja häntä rupesi taas arveluttamaan. — Pelkään, että meidän elämämme tulee aikalailla huojuvaiseksi.
Vakuutin hänelle, että minulla aina oli ollut vastustamaton halu keinua ja lentää.
Istuimme hetkisen sanomatta sanaakaan. Puiden latvat suhisivat niin taivaallisesti. Taistelin kovan sisäisen taistelun. Olin luvannut itselleni, etten ikinä tekisi eräitä tyhmiä kysymyksiä. Äkkiä en välittänyt mistään.
— Pidätkö sinä oikein, oikein paljon minusta, Björn?
— Jospa sinä vain tietäisit —
— Mutta kuinka paljon?
— Kauhean paljon.
— Sano kuinka paljon?
Hän pyyhki pois hiustupsuja korvani juuresta saadakseen tien korvaani vapaaksi. — Sinä voit saada aivan matemaattisen määritelmän, jos haluat, hän kuiskasi. — Ja se on tämä: plus äärettömästi!
Kotona odotti kirje. Se oli ystävältäni, päätoimittajalta ja sen ohessa oli viisikymmentä kruunua. — Kiitos runosta, hän kirjoitti. — Se oli tosiaankin nuoruuden viesti nuoruudelle. Ajan kuohuva levottomuus kohoaa noilta riveiltä. Se uusi, pikku ystäväni, se uusi —
Björn ja minä päätimme säästää häneltä sen tiedonannon, että runon kirjoittaja nyt asui vanhainkodissa.
Tietenkin sain sulattaa yhtä ja toista sisaruksiltani. Aamulla, päivällä ja illalla he tarjoilivat minulle omia lausuntojani. Kun Aksel kuuli avioliittoaikeistani, tarjosi hän meille valittavaksi kaksi arvonimeä: finanssiakrobaatit tai taloustasapainotaiteilijat.
Mona oli ainoa, joka ei osoittanut pienintäkään hämmästyksen merkkiä. — Se on juuri niin sinun tapaistasi. Sinusta tulee sukkia parsiva vaimo aivan kaikkein pahinta lajia, te saatte kamalasti lapsia — vähintään kaksi — ja yleensä teistä tulee sellaisia, joita sanotaan maan suolaksi.
Hän oli käymässä meillä ladellessaan näitä viisauksiaan, ja minä kiiruhdin hyräilemään "Kolmikymmenvuotisen sodan marssia", sillä kun Mona alkoi luvun "lapsi", ei koskaan tiennyt, mitä hänen suustaan oli tuleva.
— Enkös minä tätä koko ajan tietänytkin, sanoi Syversen, kun tulin ja työnsin sormuksen hänen nenänsä alle. — Se on sitten kummallista, kuinka minä aavistan asiat.
Samalla hän kuljetti minut seinäalmanakan ääreen — lehtiä ei oltu revitty sitten kesäkuun neljännentoista päivän.
Isä tunsi ohjelman velvoittavan häntä juhlallisuuteen.
— Minä pelkään, että tälle nuorelle sukupolvelle elämä on muodostuva yhtä jännittäväksi ja epävarmaksi kuin keskiaikana, sanoi hän päivällispöydässä, ja Björn ja minä kumarsimme kainoina päämme, kun käsitimme, että sanat olivat osoitetut meille. — Mutta vanhoja hyveitä, ahkeruutta, luonteenlujuutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä — me kumarsimme päämme yhä syvempään — ennen kaikkea muuta kärsivällisyyttä, ei mikään ajanjakso voi tehdä tarpeettomiksi. Jos teillä on nämä hyveet, niin minä toivon, että te suoriudutte hyvin — tällaisinakin aikoina.
Sanoi isä.