[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF15e9VotSuyoY6H9BvICXvMfhvZbn9aNK5rn_teVbA8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2948,"Tällaisinakin aikoina","Boo, Sigrid",1898,1953,"2948-boo-sigrid-tallaisinakin-aikoina","2948__Boo_Sigrid__Tällaisinakin_aikoina",null,"romaani",[],[],"fi",1932,1933,35157,221896,true,[],[],[],"Humoristinen romaani seitsenlapsisesta perheestä, jonka jäsenet edustavat eri sukupolvia ja poliittisia suuntauksia. Tarina tarkastelee optimismin ja romantiikan merkitystä taloudellisesti niukkoina aikoina nuoren naisen näkökulmasta.","Sigrid Boon 'Tällaisinakin aikoina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2948. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.a","TÄLLAISINAKIN AIKOINA...\n\nKirj.\n\nSigrid Boo\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nI luku.\n\n\nMinun vanhempieni on täytynyt joskus olla suuria optimisteja. Tarkoitan\nsitä tosiseikkaa, että he ovat hankkineet maailmaan seitsemän lasta,\nsiitä huolimatta, että isällä on ollut, on ja aina tulee olemaan vain\nniukka valtionpalkka.\n\nItse he eivät tosin katso asiaa tältä kannalta. He eivät halua\nkuulla puhuttavankaan rohkeudesta tässä yhteydessä. Äiti suorastaan\nkieltää meitä puhumasta sillä tavalla. Einar, joka on sekä vanhin\nettä kiltein meistä, vilkuttaa silloin silmiään, saadakseen meidät\nvaikenemaan toistaiseksi, mutta Aksel, joka lukee ensimmäistä vuotta\nlääketieteenkandidaattiaan ja rakastaa puhua asiallisesti vaarallisista\nasioista — hyvänen aika, onhan hän toki medisiinari! — seuraa harvoin\nmuuta pesuetta, ennen kuin se on aivan välttämätöntä.\n\n— Ota se rauhallisesti, äiti, hän sanoo viilein lääkäri-ilmein, —\nMinä lasken teidän ennenkuulumattoman optimisminne sen syyksi, että\nmaailmassa oli ennen paremmat ajat.\n\nRohkeutta — varsinkin moraalista rohkeutta — on sentään vielä vähän\nminun vanhemmissani. Keskustellessaan lastensa kanssa puolustavat he\nomia näkökohtiaan voimakkaasti. Mutta optimismista ei, ikävä kyllä,\nole enää paljonkaan tietoa. Ei tarvita muuta, kuin että joku meistä\npistää ohuet silkkisukat jalkaansa, kun jo saamme odottaa pahinta.\nPelkään, ettei kulu päivääkään, ilman että he saavat päivitellä niitä\nkauheita aikoja, joita nyt elämme. Ystävättärelläni Monalla, jolla on\nkolmet uudenaikaiset vanhemmat, on monessa suhteessa helpommat päivät\nkuin minulla, joka omistan vain yhden ainoan parin ja senkin sitä\nvanhanaikaista lajia.\n\nEi ole suinkaan erikoisen rauhallista kodissa, jossa seitsemällä\nlapsella — joista toiset ovat täysikasvuisia, toiset puolikasvuisia,\ntoiset alaikäisiä — on hyvin voimakkaat ja selväpiirteiset käsitykset\nkaikesta taivaan ja maan välillä. Kaikki poliittiset suunnat ovat\nedustettuina perheessä. Isä on edelleenkin radikaali, mutta käy\nhivenen verran maltillisemmaksi vuosi vuodelta. Einar on synnynnäinen\nkonservatiivi, kun sen sijaan Aksel kuuluu akateemiseen klikkiin, joka\nleikkii vasemmistoa ja alituisesti vetää esiin elämän pimeitä puolia.\nMe naiset jakaudumme muihin jäljellä oleviin puolueisiin. Niin että\nvaalien aikaan meillä on hyvin vilkasta. Silloin ei äiti ehdi muuta\nkuin juosta huoneesta toiseen ja muistuttaa, että talossa asuu ihmisiä\nensimmäisessä ja kolmannessakin kerroksessa.\n\nAkselin on onnistunut säikäyttää sekä sedät että tädit sopimattomilla\npuheillaan. Hän sanoo itseään isänmaattomaksi ja muuta samaan tapaan.\nMutta jos tädit ja sedät vain haluaisivat mennä jalkapallokilpailuihin\n— mieluummin maaotteluihin — ja näkisivät hänet kun orkesteri soittaa\n\"Ja, vi elsker\", niin varmasti rauhoittuisivat. Silloin hän riuhtaisee\nhatun päästään ja seisoo kuin kynttilä, loistaen jalkapallo- ja\nisänmaaninnostusta, ja jos joukossa joku ei osoita tarpeellista\nkunnioitusta, uskaltaa hän antaa tälle sapekkaan muistutuksen: \"Hattu\npäästä, senkin lurjus, ja helkkarin äkkiä!\"\n\nMuuten on perheessämme rakkaus alkanut voittaa sekä politiikan että\nyhteiskunnalliset kysymykset. Ensin meni Einar päästään pyörälle ja\nkihloihin, ja sitten seurasi Randi hyvää esimerkkiä. Nykyjään meillä\nei enää sunnuntaisin ja iltaisin voi liikkua koputtelematta oviin,\njotta pariskunnilla on aikaa siirtyä vähän edemmäksi toisistaan. Ja jos\nvahingossa joutuu sohvan tai nojatuolin lähettyville, kuulee niistä\nseuraavanlaisen keskustelun:\n\n— Kuinka paljon sinä rakastat minua?\n\n— Aivan äärettömästi —\n\n— Ei, älä narraa!\n\n— Se on ihan totta.\n\n— Eipä.\n\n— Onpa.\n\n— Niin mutta kuinka paljon?\n\n— Kauhean paljon.\n\n— Rakastatko ketään niin paljon kuin minua?\n\n— En ketään koko maailmassa.\n\n— Oletko sinä koskaan ennenkään pitänyt kenestäkään niin paljon?\n\n— En kenestäkään.\n\nJa tällä tavalla loppumattomiin. Luultavasti se kaksinpuhelu\npolveutuu aina Aatamin ja Eevan ajoilta. Kaikista opinkappaleista\non järkkymättömin se, että rakkaus hulluttaa ihmiset. Olen kokenut\nsenkin, että olen nähnyt Einarin mittaavan pitkillä käsivarsillaan\nniin pitkälle kuin on voinut, todistaakseen rakastetulleen valtavaa\nrakkauttaan, ja Einar on sentään muuten oikein viisas poika, melkein\nliiankin kuiva arkioloissa.\n\nAksel ja minä olimme äskettäin tunturiretkellä molempien kihlattujen\nparien kanssa, mutta sitä emme toiste tee ensihädässä, emme ainakaan\nennen kuin he ovat olleet naimisissa edes muutamia vuosia. Niin pian\nkuin Einarin morsian aikoikin ottaa käsiinsä tiskirievun, ryntäsi Einar\nhänen luokseen hellyydestä vääntynein kasvoin: — Sinä et _saa_ väsyttää\nitseäsi! Istu toki ja lepää! Ja kun Randi, minun säihkyvien silmieni\npakottamana, heikosti yritti auttaa ruoanlaitossa, oli hänen sulhasensa\nkohta paikalla rukoilemassa, ettei hän rasittaisi itseään. — Lepää sinä\nsen sijaan, rakkaani! Kukaan ei huomauttanut Akselille ja minulle, että\nmekin lepäisimme, niin että ties kuinka olisi käynyt, ellemme itse\nolisi huolehtineet siitä.\n\nKun piti hakea vettä, tuli sama hätäkkä. Me kaksi kihlaamatonta\nkiukuttelimme enemmän kuin oikeastaan olisi ollut terveellistä.\nLopuksi emme enää jaksaneet kuunnella tätä lirkutusta, vaan teimme\nilman muuta kaiken työn. Mutta sittenkin meidän piti kuunnella\nkihlattujen molemminpuolisia vakuutuksia, että he olivat kantaneet\nkaikki tunturiretken vaivat ja vastukset. Koetin parantaa suuttumustani\nnoudattamalla Couén metodia. Menin yksinäisyyteen teltan taakse ja\nsanoin viisikymmentä kertaa peräkkäin: Ihminen, älä suutu! Se helpotti\naika lailla. Neuvoin Akselille konstin, mutta hän vastasi lyhyesti:\nRoskaa!\n\nJokapäiväisessäkin elämässä vallitsi eräänlainen vastakohtaisuus parien\nja irtolaisten välillä. Parit näet kiertelivät huoneita ja loivat vähän\ntarkoittavaisia silmäyksiä niihin vaivaisiin antiikkihuonekaluihin,\njoita meillä on. Aksel, Solveig ja minä onneksi huomasimme vaaran.\nEllemme ajoissa pitäisi vaaria vanhempiemme kodista, pistäisivät ne\nkaikessa hiljaisuudessa pussiinsa empiresohvan ja mahonkilipaston\nja jättäisivät meidät istumaan plyyshihuonekaluille, jotka ovat\nkauhukaudelta.\n\nEinar on insinööri, toisin sanoen, valmistunut insinööriksi.\nToistaiseksi hän on saanut pienen homman sähkömiehenä, mutta hän elää\ntoivossa. Randi on pikakirjoittaja, mutta hän ja hänen Fredrikinsä\ntuumivat ankarasti naimisiinmenoa, viitaten vanhaan lauseparteen,\nettä kaksi elää halvemmalla kuin yksi — jonkinlaista korkeampaa\nmatematiikkaa, jota vain rakastuneet kykenevät ymmärtämään.\nRandin täytyy paeta vanhemman sukupolven turviin saadakseen tukea\nkihlausromantiikalleen. Äiti tosin siksi usein kuulee, mitä kodin\ntalous merkitsee, ettei hän unohda sitä puolta, mutta hän yhtyy samaan\nvirteen, kun Randi puhuu \"kodin perustamisesta\", ja nimittää hengessä\nnäkemäänsä kahta huonetta \"meidän pieneksi, lämpöiseksi pesäksemme.\"\n\nAksel taas, kuten sanottu, pröystäilee medisiinarin arvollaan. Mutta\nelämän pimeitä puolia on se, että hänen taskurahansa ovat perin\nniukat. Sentähden tapahtuu, että hän sallii joskus arvokkuutensa\nmennä, esimerkiksi silloin, kun hänen täytyy neuvotella enemmän tai\nvähemmän itsensäelättävien sisariensa kanssa itselleen ja naiselleen\ntarvittavasta apurahasta elokuviin. Kiitoksia paljon, hän sanoo\nmelkoisen nöyrästi, onnistuessaan suurella vaivalla kiristämään meiltä\nviiskymppisen. Mutta pilettiluukulla tai kahvilapöydän ääressä hän\nvetää sen esiin aivan kuin hukkuisi rahan paljouteen. Olen itse nähnyt\nsen ja nauranut.\n\nSolveig on ilmetty äitinsä, Hän hoitaa taloutta, ja kaikilla\ntalousihmisillä on pieni, viaton taipumus näytellä marttyyriä. Hänen\npuhtaat enkelinkasvonsa sopivat erinomaisesti tähän osaan. Hän on\nkalpea ja hento, me muut taas olemme rotevia ja punaposkisia, aivan\nliiankin rotevia ja aivan liian punaposkisia. Kaikki sanovat Solveigia\nkiltiksi ja vaatimattomaksi, paitsi hänen siskonsa, jotka tietävät,\nettä hän on nerokkaalla tavalla juonikas.\n\nOlettakaamme esimerkiksi, että Solveig haluaisi saada uuden kevättakin.\nHän ei suinkaan rupea sitä kärkkymään, kuten me muut. Ei, hän odottaa\nkärsivällisesti, kunnes on oikea hetki käsillä. Hänen päähänsä ei\npälkähdä edes henkeänsä vetää, kun äiti on väsynyt tai kun on läsnä\nmuita, jotka saattaisivat häiritä keskustelun luonnollista kulkua.\nMutta jonakin iltahetkenä, kun hän ja äiti istuvat kahden jossakin\nkotoisessa hommassa, hän sanoo tuolla erikoisen kodikkaalla tavallaan:\n— Kuule, äiti, on oikein ihanaa, ettei tänä vuonna tarvitse ostaa\nminulle uutta takkia. Olen katsellut vanhaani ja jos saan Finan\nkorjaamaan kauluksen ja hihat, voin hyvin käyttää sitä vielä hetken\naikaa.\n\nSe on juuri sitä sankarillista vaatimattomuutta, jota isä ja äiti eivät\nvoi vastustaa.\n\n— Ei, kyllä meidän täytyy koettaa hankkia sinulle uusi, sanoo äiti.\n\n— Enhän minä tarvitse, sanoo Solveig. — Minähän käyn niin harvoin\nulkona.\n\nSolveig käy ulkona aivan yhtä paljon kuin me muutkin, mutta äidin on\nniin vaikeata kuulla, ettei hän käy, ja hänet valtaa halu ilahduttaa\ntyttöään.\n\n— Saat mennä räätäli Hagenin luo ja tilata uuden, sanoo hän. — Ei\nsentään uskalla antaa Finan ryhtyä päällysvaatteisiin.\n\n— Mutta, äiti! huudahtaa Solveig. — Räätäli Hagenhan on niin kauhean\nkallis.\n\n— Niin, kallis hän on, myöntää äiti huoaten. — Mutta se kannattaa\nkuitenkin ajan pitkään.\n\n— Niin, kyllä kai se kannattaa, sanoo Solveig vastahakoisesti ja on\npäässyt juuri siihen, mihin on itse halunnut.\n\nPer on kuudes ja tällä hetkellä siinä iässä, jolloin useimmat pojat\nsyvästi häpeävät sitä, että heillä on vanhemmat ja sisaruksia,\npuhumattakaan siitä, että näyttäytyisivät julkisesti heidän\nseurassaan. Hänellä on äänenmurros, ja jokainen ääni hänen suustaan\non kuin kaksoisvetäisy virittämättömästä viulusta. Ulkona hän on\naina kymmenkunnan samanikäisen ja samanmielisen toverinsa seurassa.\nHe näyttävät erikoisesti suosivan aidanvieruja ja porttikäytäviä, ja\nne lausunnot, joita tässä piirissä annetaan, tuskin sopivat yleisön\nkuultaviksi.\n\nTulla on hännänhuippu. Kun hän tuli maailmaan, eivät hänen vanhemmat\nsisarensa erikoisemmin ihastuneesti toivottaneet häntä tervetulleeksi,\nsillä nämä olivat jo puolikasvuisia ja hyvin tiesivät, että perheessä\nodotettiin niin sanottua \"iloista tapahtumaa\". Olimme raivoissamme\nsiitä, että tällaista saattoi meille tapahtua, ja langetimme kovia\nsanoja vanhemmistamme. Mutta sinä hetkenä, jona näimme tuon pienen,\nruusunpunaisen, nukkuvan olennon vaunuissaan, muuttuivat tunteemme.\nTyytymättömyys vaihtui kohta rajattomaksi iloksi ja ylpeydeksi.\n\nSuurimpia ilojamme on nyt, päästyämme kehittyneeseen ikään, muistella\nlapsuusajan kolttosia ja kommelluksia. Kaikkein hauskinta on meillä\nsilloin, kun vedämme muistojemme kätköistä esiin omia tyhmyyksiämme\nvuosien varsilta. Itsekurikin osalle joutuu niitä lukemattomia.\nVanhempamme eivät luonnollisestikaan jää osattomiksi.\n\n— Niin, naurakaa te vain, sanoo äiti, eikä oikein tiedä loukkaantuisiko\nvai ei. — Noin halpaa huvia kyllä suon teille mielelläni.\n\nHalpaa — se on tavallisin sana meidän talossamme.\n\nOlen niin kyllästynyt siihen, ettei ole varaa ostaa tavaroita: aivan\nkuollakseni kyllästynyt. Polvenkorkuisesta asti olen tottunut pitämään\nlieventävänä asianhaarana sitä, että olemme \"valtion virkamiehiä\".\nOlen kuulevinani äidin iankaikkisen: — Mutta tietäähän sen, valtion\npalkoilla ei... Ja vieraitten vastaavan: — Niin, mutta kun sentään on\neläke...\n\nSisarukseni panettelevat, että olen tuijottanut itseni sokeaksi\nraha-asioihin. Ehkäpä, mutta mitä muutakaan voi tällaisina aikoina?\nMaailma on tulvillaan ihmeellisiä asioita, mutta useimmat niistä ovat\nyhtä saavuttamattomia kuin ihanuudet puodinikkunain takana. Saan\nvarmastikin ikäni seisoa nenä ruudussa kiinni, en saa koskaan nähdä\nmitään, en oppia mitään, en kokea mitään. Kaipaan kauniita vaatteita,\nkauniita tavaroita, kaunista ympäristöä — kauneutta. — Mitä sinä\nsanoit? kysyy perhe. — Sano se sana uudestaan, jos kehtaat! Olen rohkea\nja toistan urhoollisesti ja selvästi sanan kauneus. Eri tylsää, he\nsanovat. Eri idioottimaista!\n\nNyt vain tähystelen ja pidän varani iskeäkseni hyvään tilaisuuteen. Ei\ntosin voi suurestikaan toivoa, että löytäisin sen konttorielämästä.\nAjat ovat olleet huonot aina siitä saakka, kuin minä ilmestyin\nmarkkinoille, ja urani on toistaiseksi ollut tällainen:\nylioppilastutkinnon jälkeen puolitoista vuotta työttömänä, sitten\njonkinlainen hienomman juoksutytön paikka viidenkymmenen kruunun\npalkalla, sitten jälleen työttömänä, koska liike teki vararikon, sitten\nkonttoripaikka Shipping Co:ssa sadan kruunun kuukausipalkalla.\n\n— Sinä edistyt! riemuitsevat veljeni. — Jos menet eteenpäin tätä\nvauhtia, ansaitset varmasti itse leipäsi ennen kuin olet viidenkymmenen\nvanha!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsumme vanhanaikaisessa huoneistossa, missä pitkä, pimeä käytävä toimii\npäävaltimona.\n\nPorraskäytävä on kamala. Rapatut seinät, jotka seuraavat portaitten\nkiertelemistä, on koristettu punaisenvihreillä ulpukoilla ja\nhaikaroilla. Se on mahdollisesti ollut hienokin joskus viime\nvuosisadalla, nyt se vain korostaa talon raihnaisuutta. Pyytelemme aina\nanteeksi vierailtamme ja kerromme, että talonomistaja on luvannut tehdä\nkorjauksia lähitulevaisuudessa. Hän onkin, sivumennen sanoen, luvannut\njo kymmenen vuotta. Vieraat näyttävät viatonta naamaa ja sanovat joko:\n\"Hyvä ystävä, en lainkaan huomannut koko porraskäytävää\"; tai sitten:\n\"Hyvä ystävä, ei täällä ole sen kummempaa kuin muuallakaan.\" Kaikkien\nmielestä on oikein ihme, että yhdeksänhenkisellä perheellä on lainkaan\nasuntoa. Äiti käyttää silloin tilaisuutta, näyttää loukkaantuneelta ja\nsanoo: \"Niin, saattaisi tosiaankin luulla, että on rikos saada lapsia.\"\nJohon pojat ja tyttäret vastaavat kuorossa: \"Äsh, älä ota sitä niin\njuhlallisesti!\"\n\nLukuunottamatta huonekalujen kuluneisuutta ja uusia sänkyjä ja\nkaappeja on koti sellainen, millaiseksi vuosisadan vaihteessa ja\nvaltion leivissä oleva pariskunta sen perusti — pariskunta, joka oli\nollut kihloissa seitsemän tai kymmenen vuotta ja osti säästöillään\npianon ja huonekalut. Ruokasalissa tammea ja sorvatuita jalkoja,\nsalissa korkeaselkäiset pähkinäpuiset tuolit, jossa on punaista\nplyyshiä ja nyöritupsuja, kahdeksankulmainen pöytä ja kristallikruunu.\nTämä viimeksimainittu on jälleen tullut uudenaikaiseksi, ja nyt,\nhaukuttuamme sitä vuosikausia, keksimme siitä alinomaa kauniita\nyksityiskohtia. Viuhkapalmu on kuollut peittelemättömäksi iloksemme.\nMatto on arveluttavasti kulunut peilin edestä, ja äidin täytyy joka\npäivä esittää lapsilleen pyyntö, että he peilaisivat jossakin muualla.\nTämä ei auta, mikä johtuu siitä, että salin peilistä näkee itsensä\nkokonaan.\n\nSe etu meidän huoneistamme on, että ne eivät ole liian hienoja\narkikäyttöön. Toista on naineiden ystävättärieni luona. Monankin luona\non niin kiilloitettua ja lakeerattua, ettei uskalla liikkua, ja jos\nvieraat, siinä talossa syövät appelsiinia, istuu isäntäväki rätti\nkourassa ja hyökkää pyyhkimään mahdollisen mehuläiskän pöydältä.\n\nKun isä ja äiti joskus harvoin ovat yht'aikaa poissa, kehittyy meissä\nkotiin jääneissä kiihkeä toimintahalu, jonka tarkoituksena on tehdä\nkoti uudenaikaiseksi käytettävissä olevin välinein. Lahjoitamme pois\nruukkukasveja, asetamme huonekalut suoraan, vaikka ne ennen olivat\nkulmittain, ripustamme taulut alemmaksi, pistämme piiloon uusihopeiset\nja messinkiset astiat, joita ihmiset ennen maailmassa lahjoittelivat\ntoisilleen, mutta joita ei enää koskaan käytetä, ja muuttelemme\nmuutakin. Vanhempaimme kotiintulo sujuu joka kerta samalla tavalla:\näiti vaipuu tuoliin ja valittaa surkealla äänellä, ettei hän tunne\nolevansa omassa kodissaan, minkä jälkeen me itsepintaisesti muistutamme\nhänelle, että hän on parantumaton tottumustensa orja, ja isä murisee: —\nMuistakaa, kenelle puhutte!\n\nMe asumme kulmatalossa ja aika suuri vahinko on, että portti johtaa\nvähemmän hienolle näistä kahdesta kadusta, ja että osoite on sen\nmukaan. Mitä sitten auttaa, että meillä on lehmus salin ikkunan\nulkopuolella ja että näemme tunturin ja sinisiä vaaroja makuuhuoneen\nikkunasta, jos vain pistää päänsä pari metriä ulkopuolelle?\n\n\n\n\nII luku.\n\n\nShipping Co. on sanonut irti henkilökuntaansa säästäväisyyssyistä — tai\nliikkeen uudelleenjärjestämisen takia, kuten todistuksessa kauniisti\nsanottiin.\n\n— On vaikeata olla nuori tällaisina aikoina, sanoi konttoripäällikkö,\nkun olin hyvästelemässä.\n\nEi ollut tarkoitukseni olla hävytön, mutta suustani pääsi: — Jos olisin\nsaanut kruunun joka kerta, kun tuon olen kuullut, olisi minulla jo\nsievä omaisuus säästössä. Mutta ikävä kyllä, ei kukaan ole tarjonnut\nminulle tällaista sivuansiota.\n\n— Ei, tällaisina aikoina, vastasi konttoripäällikkö koneellisesti.\n\nHyvin arvokkaasti huomautin, että olisi aika hauska tietää, onko\nkoskaan ollutkaan hyviä aikoja. Jotkut väittävät, että on ollut, mutta\nse kai on vain tyhjää kerskumista.\n\nKonttoripäällikkö katsoi itkuisen-lempeästi minuun.\n\n— Oli kerran aika, jota sanottiin jobbariajaksi, hyvä neiti. Siitä on\nnoin viisi, kuusitoista vuotta. Mutta minusta tuntuu, että siitä on jo\ntuhat vuotta.\n\nMenin paikalleni ja aloin kääntää kokoon työtakkiani. Kassanhoitaja,\njoka oli vanha työntekijä ja jota ei oltu sanottu irti, yritti kaikin\ntavoin olla rohkaiseva.\n\n— Ajatelkaa, nythän teillä on aikaa juosta Karl Johankadulla niin\npaljon kuin haluatte, sanoi hän näytellen kateellista.\n\nHän tarkoitti tietenkin hyvää, mutta mainitsi tuon Karl Johanin\ntavalla, joka muistutti sitä metodia, jota käytetään pikkuvauvoille,\nkun nämä huutavat, nimittäin, että annetaan jonkin kirkkaan esineen\nroikkua lapsen nenän edessä, jotta hänen huomionsa kiintyisi siihen.\nOli jo aika näyttää hänelle, että hänen edessään oli vakava, ajatteleva\nihminen.\n\n— Me, jotka olemme nyt nuoria, kuulumme tosiasiallisesti hyödyttömään\nsukupolveen, sanoin synkästi.\n\nKassanhoitaja melkein loukkaantui. — Noin ette saa puhua, senhän toki\nymmärrätte.\n\nLäksin kotiin pitkin askelin, niin että lika roiskui, sillä \"mene kun\nmentävä on\", sanoo vanha sananlasku, eikä minulla ollut edes varaakaan\najaa raitiovaunussa. Oli petollisen keväinen helmikuun päivä, taivas\noli sininen ja aurinko kirkas ja katuojissa lirisi viheriä jäävesi.\nLinnanmäellä sivuutin Akselin, joka vilkkaasti keskusteli pienen laihan\ntyttölapsen kanssa. — Äsh, Mörk, älä ole hullu! kuulin tytön sanovan. —\nTällaisena päivänä ei tee mieli muuta kuin matkustaa.\n\nPerheen nuorin seisoi porttikäytävässä odotellen kotiinpalaavia\nsisaruksia. Hän näytti hullunkuriselta paksuine, keltaisine\nsilmälaseineen, tummanpunaisine poskineen ja suurine luureunaisine\nsilmälaseineen. Silmälasit ovat kotoisin verraten myöhäiseltä ajalta.\nHän ei olisi tarvinnut niitä muuten kuin koulussa, mutta Tullan\nmielestä se oli kauhean hienoa ja hän käytti laseja kaiket päivät.\nJa hyvällä tuloksella. Tulla ei tietenkään huomannut mitään yhteyttä\nsilmälasien ja niitten makeisten välillä, joita hän sai kilteiltä\ntädeiltä, mutta tietysti ihmisiä liikuttaa aina anteliaisuuteen saakka\ntuollaiset silmälasien rumentamat lapsenkasvot.\n\nTullalla näytti olevan suloinen salaisuus, ja aivan oikein — kun tulin\nvähän lähemmäksi, hän ilmoitti saaneensa kolme kruunua yläkerran rouva\nHansenilta, koska rouva Hansen oli unohtanut hänen syntymäpäivänsä, ja\näiti oli käskenyt hänen ostaa jotakin hyödyllistä.\n\n— Sukat, tuli vähän matalammin eikä läheskään yhtä ihastuneesti. — Äiti\nkäski sinun ostaa minulle sukat. Sano vain puodissa, että ne tulevat\npian kahdeksan vuotiaalle tytölle.\n\nTulla oli ollut seitsemän ikäinen jo kaksi viikkoa, joten hän oli\nlähes kahdeksan vuotias, mutta hän alkoi kuitenkin vähän epäillä, kun\nminua hymyilytti. Huolimatta nuoruudestaan Tulla oli jo kokenut, että\njos sisarukset joskus saivat hampaisiinsa toisen jonkin tyhmyyden,\nkääntelivät ja vääntelivät he sitä kuin aarretta ja ottivat sen\ntarkasteltavaksi mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa.\n\nPäivällispöydässä joutui asemani — tai oikeammin minun aseman puutteeni\n— vakavan harkinnan alaiseksi. Einar lupaili mahdollisesti hankkia\nminulle jotakin tekemistä. Hän oli ollut asentamassa sähköä tuomari\nSagedahlin autovajaan; Sagedahl oli tullut katsomaan ja tietenkin he\nolivat puhuneet nykyisistä huonoista ajoista. Einar kertoi tarkasti\nomat puheensa. — Minun sisareni, tyttöraukka, sanoin minä —\n\nEi ole erikoisen hauskaa kuulla itseään raukoiteltavan ja\nitsehillintäni haipui silmänräpäykseksi. — Raukka olet itse, senkin\nmonttööri!\n\n— Älä rupea hävyttömäksi, pyysi Randi.\n\n— Olisipa tosiaankin hauskaa, jos kerran söisimme rauhassa, kuten\nmuutkin ihmiset, sanoi äiti.\n\nEinar sai vihdoinkin jatkaa juttuaan. — Minun sisareni, sanoin minä, on\nmenettänyt hyvän paikkansa Shipping Co:ssa, koska siellä on vähennetty\nhenkilökuntaa. Hän on toisin sanoen pula-ajan uhri.\n\n— Niin, kukapa ei olisi, sanoi Sagedahl, mutta tuntui kiinnostuneelta.\n\n— Onko hän taitava pikakirjoittaja? kysyi hän. Minun konttorineitini\nmenee naimisiin ja minun on hankittava uusi, ja minä mielelläni\nsäästäisin ilmoitusmaksut — se maksaa lähes neljä kruunua — ja arvaahan\nsen tällaisina aikoina —\n\nMinun täytyi keskeyttää Einar sanoakseni, että se tuntuu lupaavalta.\n\n— Tuo kirottu kapitalisti maksaa veroa kolmen-, neljänsadantuhannen\ntuloista, ilmoitti Aksel sotaisin ilmein.\n\n— En minä ainakaan voi ymmärtää, mitä vikaa siinä on, jos ihminen on\nsäästäväinen, lausui äiti. — Vai mitä sinä sanot, isä?\n\nMe huokasimme syvään ja mielenosoituksellisesti. Eikö hän koskaan\nlakkaa sanomasta isäksi omaa miestään?\n\nIsä, joka voisi saada hajamielisyydestä palkinnon, oli kaukana toisella\nplaneetalla ja vastaus tuli tokaisten: — Tietenkin, tietenkin.\n\n— Säästäväisyys on erittäin ja kitupiikkiys erittäin, sanoi Aksel. —\nOlen näkevinäni edessäni sen ilmoituksen, jonka hän kustantaa. Halut.\npalv. kun. pik. kirj. Kiel. tait. ja kok. om. etus. Se on samalla\njonkinlainen älykkyyskoe, niin että hän tällä tavalla lyö kaksi\nkärpästä yhdellä iskulla. Sillä monet tulkitsevat ilmoituksen tietenkin\ntähän tapaan: Halutaan palvelukseen kunniallinen pikakirjoittaja.\nKielevillä, taiteellisilla ja kokonaan omistettavilla etusija.\n\n— Kyllä sinä jaksat hassutella!\n\nPer kuiskasi jotakin Tullan korvaan ja tämä toisti sen lapsellisen\nkimeällä äänellä: — Helkkarin hoopoa!\n\nPer sai nousta pöydästä pois. Jos hän olisi sanonut tämän itse, olisi\nhän ehkä saanut jäädä, mutta ei nyt, kun pani pikku siskonsa sanomaan\nsen.\n\nRandi aloitti keskustelun uudelleen. — Sagedahl? Eikö hän kuulu\ntoiminimeen Sagedahl & Hartvig?\n\nEinar nyökkäsi. — Ne ovat langokset. Sagedahl on naimisissa Hartvigin\nsisaren kanssa.\n\n— Hartvig on komea mies, sanoi Solveig. — Onko Sagedahlkin komea? Onko\nhän hauska?\n\nIsä oli tällä välin tullut takaisin maan päälle ja otti nyt\nkasvattajailmeensä: — Kaikki ihmiset ovat hauskoja.\n\nMe tyttäret katsoimme epätoivoisina toisiimme. Koska isä lakkaisi\npuhumasta meille kuin vauvoille?\n\n— Ukolla on totisesti mielikuvitusta, irvisteli Aksel.\n\nÄiti katsoi vakavasti Akseliin ja tämä piti parhaana muuttaa\nkeskustelunaihetta. — Tästä tulee nyt sinun elämäsi suurin tilaisuus,\nLiisa, hän sanoi minulle. — Hartvig on hieno mies. Nyt saat koetella\nvoimiasi!\n\nRandi katsoi hermostuneena häneen. — Ei sinun silti tarvitse hörppiä\nlientäsi, niin että se kuuluu Afrikkaan asti!\n\nÄiti pyysi hellästi: — Olkaa nyt rauhassa kerrankin.\n\nJa viidestä suusta tuli: — Rauha on heikkouden merkki!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä sain paikan. Palkka oli kuusikymmentä kruunua kuukaudessa.\n\n— Taitavia ja kunnollisia työntekijöitä käy luonani tarjoutumassa\npuolestakin palkasta, sanoi uusi päällikköni, tuomari Sagedahl. Hän\nsiis kaikesta päättäen kernaasti otti ollakseen hyväntekijäni. — Ja kun\non koti kaupungissa, kuten teillä, tulee kyllä toimeen. Eikö niin?\n\nTuomari Sagedahl pitää keskustelun aina päättyneenä, kun hän on\nsanottavansa sanonut, joten pääsin vastaamasta.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nEilen oli jälleen kuukauden kymmenes päivä.\n\nEllen itse olisi sitä tiennyt, olisivat kaikki sisareni, yläkerran\nrouva Hansen, kirjeenkantaja, Emilsen, joka maalaa porraskäytävää, ja\nkaikki myötämatkustajat raitiovaunussa kiinnittäneet huomioni siihen.\nKonttorissa olisi tiedon vahvistanut työtoverini, neiti Syversen, ja\nkukaties korkea päällikkönikin olisi sanonut siitä sanansa.\n\nMutta minä tiesin sen ja niinpä olivat kaikki tiedoitukset turhia. Kuka\nmuu olisi paremmin tiennyt, minä päivänä arvonta tapahtuu, kuin minä,\njonka koko omaisuus supistui viiteenkymmeneenkuuteen äyriin, kolmeen\nraitiolippuun ja raha-arvan osuuteen?\n\nJa kaiken varmuudeksi osoitti seinäalmanakkakin sen mustalla\nvalkoisella. Pidän aina vaarin päivistä. Aamuohjelmani kiinteä numero\non lehden repäiseminen almanakasta — ensin sukat jalkaan, sitten kengät\nja rits — pois mennyt päivä, tilalle uusi!\n\nJokaisessa lehdessä on mietelause, jonka mielelläni alleviivaan.\nTalvisin usein huoneen lämpötila jäähdyttää jääksi mielenkiintoni\nkaikkiin mietelauseisiin, mutta nyt kun on vielä suhteellisen lämmintä,\nsuon itselleni minuutin tai pari mietiskelyn ja harkinnan aikaa. Tänään\nlahjoitti oraakkeli minulle sanat: Turvattu on jokainen, joka osaa\nhoitaa sitä, mitä hänellä on. _Goethe_.\n\nJäin istumaan vuoteen laidalle kerrassaan kahdeksi minuutiksi\ntuumiakseni, kuinka voisin hoitaa viittäkymmentäkuutta äyriä ynnä\nkolmea raitiolippua, niin että tulisin turvatuksi, mutta päädyin\nsiihen, että oli parasta luottaa raha-arpaan. Aamiaispöydässä huomasin,\nettä kaikki muut olivat tehneet saman päätöksen. Randi ja Aksel\nriitelivät jo edullisimmasta rahansijoituksesta. Aksel oli kuullut\npuhuttavan joistakin osakkeista, jotka varmasti pian nousisivat.\n\nPorraskäytävässä seisoi rouva Hansen aamunuttu yllään ja kiilloitti\nnimikilpeä. Kun ei rouva Hansenilla ole lapsia eikä kotiapulaista,\nniin kaivatessaan keskustelutoveria hänen täytyy joko kiilloittaa\nmessinkikilpeä tai tuulettaa sänkyvaatteita keittiönparvekkeella.\nSiellä tarjoutuu aina tilaisuuksia.\n\n— Tänään on oikein kaunis ilma, Liisa neiti, sanoi hän alkulauseeksi.\nKohta saa ruveta ajattelemaan kesävaatteita. Jos edes onnistuisi\nvoittamaan raha-arpajaisissa. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa!\n\nMaalari Emilsen sekaantui puheeseen ylhäältä telineiltään. — Aina sopii\ntoivoa, sanoi hän ymmärtävästi; — Minä tunnen yhden hepun, sillä on\ntäti, kun voitti viisituhatta viime lokakuussa — ei, odottakaas — se\noli sittenkin marraskuussa. Kyllä se oli varmasti marraskuussa, sillä\nminä muistan, että samassa kuussa —\n\nJätin rouva Hansenin kuuntelemaan sitä painavaa syytä, että se tapahtui\nmarras- eikä lokakuussa... Raitiovaunussa jouduin istumaan kahden\nherran viereen, joilla oli hyvin selvät mielipiteet siitä, minkälainen\nnumero voittaa.\n\nKun astuin konttoriin, näin pienen, pyylevän neiti Syversenin\npesutelineen luona vatkaavan valtavaa saippuahiutalevuorta. Kaikesta\npäättäen hän valmistautui pienenpuoleiseen pyykinpesuun. Syversen\nkäytti useinkin ajan kello yhdeksästä kymmeneen, jolloin päälliköt\nvielä istuivat omissa aamiaispöydissään, pieniin, yksityisiin\npuuhailuihin. Meillä on sekä Syversenillä että minulla oma\npäällikkömme. Hän on Hartvigin apunainen ja hänellä on hyvät oltavat,\nminä olen Sagedahlin ja minun oltavani ovat sen mukaan.\n\nMeillä on almanakkakin hoidettavana konttorissa. Toisen kerran jo sinä\npäivänä rutistin maaliskuun 9 päivän palloksi.\n\n— Kun sinä kerrankaan unohdat repiä lehden almanakasta, sanoi neiti\nSyversen ja vatkasi tottuneesti saippuavaahtoa, — niin silloin olet —\nolet —\n\n— kuollut, ehdotin minä, kun hän ei näyttänyt pääsevän pitemmälle.\n\nSyversen nyrpisti nenäänsä. — Uh, aina sinä puhut tuollaista roskaa.\nAioin tietysti sanoa rakastunut. Onko sinulla muuten syytä odottaa\njotakin, koska aina olet niin iloinen menneestä päivästä?\n\nVastasin totuudenmukaisesti, etten minä oikeastaan siitä iloinnut.\nMutta olin aina ollut sellainen. Talvella odotin kevättä ja keväällä\nkesää ja kesällä jälleen talvea.\n\n— \"Ken lempii, riemuin odottaa\", lausuili Syversen. — Mutta on siinä\nsentään vähän muutakin. Täällä odotamme alituisesti, että jotakin\ntapahtuisi, edes jokin muutos. Niin no, sen jälkeen kuin tänne tulin,\nolemme tosin saaneet riepumatot jalkojemme alle ja sisäikkunat —\n\n— ja keittolevyn —\n\n— Niin tosiaankin, keittolevyn! huudahti Syversen katuvaisesti, aivan\nkuin olisi pelännyt loukkaavansa sitä. — Ja huomenna minä keitän\nsillä hyvän kanakeiton. Ajattele, eräs minun hyvä ystäväni on saanut\nvatsahaavan!\n\nHän puhui aina epälukuisista \"hyvistä ystävistään\". Konttorin\nsiivoojatar väitti tosin, ettei Syversenin tarvinnut muuta kuin tietää\njonkun miehen nimi, niin hän jo nimitti tätä \"hyväksi ystäväkseen\",\nmutta asianomaisen mummun väitteistä on aina varaa vähentää puolet.\n\nKello kymmenen saapui tuoman Hartvig. Kookkaana, verevänä, välkkyvä\nmonokkeli silmässään hän ryntäsi meidän ohitsemme, lehauttaen mukanaan\nraitista ilmaa, tupakansavua ja hienoisen aavistuksen hajuveden\ntuoksua. Neiti Syversen selitti asiantuntevasti, että se johtui\nparranajosta, hänellä oli nimittäin hyvä ystävä, joka tuoksui aivan\nsamalta. Ovella Hartvig kunnioitti minua pikaisella syrjäsilmäyksellä.\nMinä hymyilin lempeästi vastaan. Hakkailu matkan päästä on minun\nerikoisalani, sillä se on niin innoittavaa eikä velvoita mihinkään.\n\nViisi minuuttia myöhemmin viserteli puhelimessa ensimmäinen naisääni:\nSaisiko mahdollisesti puhua tuomari Hartvigin kanssa?\n\nKaksi kolmannesta päivän puhelinsoitoista aiheuttivat aina naiset,\njotka halusivat puhutella Hartvigia. Kun toinen naisääni lopetti,\nniin toinen alkoi. Oli haaveellisia tytönääniä, oli väsähtäneitä\ndiivanääniä, oli reipasta nykyaikaisen tytön puhetta, oli mielistelevää\näitien maanittelua. Sillä Hartvig tiedettiin hyväksi naimiskaupaksi,\nja kuinka harvasta sen voikaan sanoa tällaisina aikoina? Hänhän\noli niin suurenmoisen onnistunut. Kaikki hänessä oli äärimmäisessä\njärjestyksessä, aina sukutaulusta housujen prässäykseen ja lompakkoon\nasti.\n\nTakissa oli silkkivuori, kengät olivat käsintehdyt, leveäpohjaiset,\nvalkoisten hansikkaitten saumat oli käsin ommeltu ja olkapäät\nvoimakkaat, vanulla täytetyt. Hän suosi englantilaisia kankaita,\nkäytti kaupungin kalleinta räätäliä ja rypisti lievästi kulmiaan,\nkun puhuttiin valmiina ostetuista vaatteista. Hän ajoi autoaan\nautomobiiliklubin lakki päässä ja purjehti purjehdusseuran lakki\npäässä, hänellä oli puutarhan ympäröimä huvila ja tomunharmaa, pitkä,\nsolakka Mercedes-auto. Se, ettei hän enää ollut aivan nuori ja että\nhän epäilemättä oli mies, jolla oli omat tottumuksensa, se kaikki vain\nlisäsi hänen maailmanmiesloistoaan.\n\nPuoli yhdeltätoista tuli tuomari Sagedahl, pieni, vilkas ja sirosteleva\nherrasmies, joka käveli kevyen keinuvasti. Hän kertoili mielellään\nkaskuja. Parempaa kuulijakuntaa ikivanhoille sukkeluuksilleen kuin omat\nalaisensa hän ei olisi voinut toivoakaan. Syversen oli harjoitellut\nesittämään oikein uskottavaa naurunkorviketta, enkä minäkään ollut\nhuono. Etsiskelin juuri erästä kirjaa alimmalta hyllyltä, kun hän tuli,\nja keppi kolahti minuun auttamattomasti. Sagedahl nauroi niin, että\nhänen pieni pyylevä vartalonsa hytkyi. — Jaha, kirjojako te etsitte,\nhän sanoi. — Oletteko kuulleet eukosta, joka seitsemänkymmentä vuotta\njoka ilta katsoi sängyn alle, sillä hän pelkäsi, että siellä oli\npiilossa varas tai murhamies? Sitten seitsemänkymmenen vuoden kuluttua\nsiellä tosiaankin oli mies. Mitä luulette eukon silloin sanoneen?\nVihdoinkin! hän sanoi.\n\nHänkin jutteli raha-arpajaisista. Kerran hän oli voittanut. Viisitoista\nkruunua. — Sittenhän te olette saanut omanne takaisin, sanoivat kaikki,\njotka sen kuulivat.\n\nVähän myöhemmin päivällä hän tuli luokseni ja latoi kasan pikkurahoja\neteeni pöydälle.\n\n— Kuulkaa, juoskaa Cigarilloon tuonne kulmaan ja ostakaa kaksi\nlaatikkoa Sinistä Niiliä.\n\nMinä lensin tulipunaiseksi. Ei ollut tietenkään alentavaa mennä\nasialle, mutta se sävy, se sävy!\n\nSyversen loukkaantui koko ammattikunnan puolesta. — — Minä olisin\nsuoraan kieltäytynyt, sähisi hän ja oli äärettömän mahtava kohta, kun\nSagedahl oli hävinnyt oven taakse.\n\n— Ajatella, että sellainen hieno, mukava mies voi sanoa noin!\nHartvig ei ikinä olisi tehnyt tuota. Kun on vielä paremmalla puolen\nviidenkolmatta, kuten sinä, ovat miehet tavallisesti liiankin\nrakastettavia. Mutta se menee ohi, usko minua, kohteliaisuus on tauti,\njoka paranee. Muuten voit samalla katsoa arpajaisvoittoluetteloa.\nIltalehti on jo varmasti tullut. Minä aavistelen, että voitamme\ntällä kertaa. Olen jo vähän katsellutkin erästä turkkia. Terveisiä\nHermansenille.\n\nHermansen oli Cigarillon tupakkakaupan omistaja ja Syversenin puhumia\n\"hyviä ystäviä\". Tyttö väitti, että Hermansenin kosinta — sellainen\noli kuulemma joskus tapahtunut — oli yhä voimassa, ja kun hänelle tuli\nvastoinkäymistä, tuumi hän aina, ottaisiko Hermansenin. Hermansen ei\nollut minkään näköinen, mutta oli sen sijaan itse kohteliaisuus.\n\n— Jaha, voittoluettelo? sanoi hän ennen kuin olin ääntänyt tavuakaan.\n\n— Olkaa hyvä, tässä on iltalehti.\n\nOtin esiin arpalippuni. Käteni vapisi jännityksestä. En koskaan\naikaisemmin ollut tuntenut tällaista. Minun täytyi voittaa. Aivan\ntuntui henki olevan kysymyksessä.\n\n— No? kysyi sikari-Hermansen minun kääntäessäni kokoon lehteä. Saanko\nonnitella? Enkö? No niin, nuoruus ja rahat — siinä olisikin vähän\nliikaa. Kaksi laatikkoa Sinistä Niiliä, niinkö? Olkaa hyvä. Onneksi\nolkoon ensi kerralla.\n\nSyversen tuli vastaani jo ovella.\n\n— Voitimmeko?\n\n— Niks.\n\n— Mitäs minä sanoin! huudahti hän ja nielaisi jokakuukautisen\npettymyksensä. Hän tuijotti ajatuksissaan eteensä: — Ottaisinkohan minä\nHermansenin?\n\n— Se on selvää, sanoin minä.\n\nSagedahl odotti kärsimättömästi Sinistä Niiliään. Sitä paitsi hänellä\noli uusi asia. Lehteä silmäillessään hän oli huomannut voittaneensa\nraha-arpajaisissa tuhatlappusen ja halusi nyt ilahduttaa rouvaansa\nruusuilla.\n\n— Naura! huusi Syversen mennessäni uudelleen ulos. — Muuten valuu\nkiukku sisään päin ja se on vaarallista. Huumori on jonkinlainen sielun\nvaraventtiili, usko pois. Naura vaikka minulle, jos haluttaa.\n\nTätä jalomielistä tarjousta en voinut vastustaa ja Syversenistä tuntui\nvähintään siltä kuin hän olisi pelastanut henkeni.\n\nKun vähän myöhemmin kuljin erään kahvilan sivu, joku koputti ruutuun.\nSe oli Mona ja hänen takanaan oli lauma nuoria rouvia kuluttamassa\niltapäiväänsä.\n\nMona vilkutti sekä käsin että jaloin. Pieni tomaatinpunainen hattu oli\nkuin silmälappu vasemman silmän päällä, mutta oikea silmä loisti kahden\nedestä. Koetin viittomalla saada häntä ymmärtämään, että minulla oli\nkiire, mutta Mona ei ollut tottunut hyväksymään esteitä. Sen sijaan,\nettä olisi tullut ulos, sai hän, kahvilan yhdistyneen palveluskunnan\navulla, ikkunan auki ja huusi, että minun oli tultava sisään. Myönsin\nitselleni kaksi minuuttia rynnätäkseni kuulemaan hänen asiaansa.\nArvelin sen koskevan taas aviollisia ristiriitoja. Sen kolmen kuukauden\naikana, jonka Mona oli ollut naimisissa, olin alinomaa saanut olla\nvälittäjänä.\n\nMutta tänään ei ollut mitään hullusti.\n\n— Ei minulla ollut mitään erikoista, hymyili hän suloisesti, kun olin\nvihdoinkin luovinut pöytien ja tuolien lomitse hänen luokseen.\n\nIstuuduin tuolin reunalle, jotten olisi juuttunut siihen istumaan, ja\nkäytin tilaisuutta purkaakseni patoutuneet tunteeni. — Kyllä teidän\ntäällä kelpaa, sanoin katsellen kateellisena heitä kutakin vuorostaan,\n— ymmärrän nyt, miksi naiselle on avioliitto paras paikka — nyt kuten\nsata vuotta sitten...\n\nViaton lausuntoni sai aikaan hälyn, joka vaikutti minuun yhtä\nkiihoittavasti kuin kättentaputukset. — Minusta vain tuntuu, jatkoin, —\nettä naisen täytyy edelleenkin pitää avioliittoa jokapäiväisenä leipänä\ntai ainakin ponnahduslautana —\n\nVastalauseita alkoi sadella. — Kyllä sinä nyt tosiaankin puhut aivan\nidioottimaisia, sanoi eräs heistä. — Naisasianaiset varmasti kääntyvät\nhaudoissaan. Ajatella, että voit puhua tuollaista roskaa, sinä, jolla\non paikka, sinä, joka elätät itsesi!\n\n— Niin — kuudellakymmenellä kruunulla kuukaudessa. Sepä se juuri saakin\nminut näin puhumaan.\n\n— Niin, mutta sinullahan on koti kaupungissa.\n\nMinä riemuitsin. — Niin juuri! Nyt sanoit itse sen tosiasian, jota olin\naikonut käyttää. Huomaat siis, että edelleen olen riippuvainen muista.\n\n— Niin, mutta se on näiden huonojen aikojen syy.\n\n— Niin, ja juuri nämä samat huonot ajat tekevät avioliitonkin hieman\nepäilyttäväksi yritykseksi, myönsin minä. — Täytyy valmistautua\nsiihen, että pankki vie sekä huvilan että auton ja siinä sitten saa\nistua nököttää eikä jää muuta kuin mies jäljelle! Mutta ainakin\nteitä nähdessäni uskon, että aviomiehen hankkiminen on kannattavaa\nleipäpolitiikkaa.\n\n— Kaikesta päättäen uskot, että tämä on niin kovin helppoa? sanoi eräs\nheistä ivallisella äänellä.\n\n— Se on kai lähinnä energiakysymys, sanoin minä, hyvin tietäen, että\noli hengenvaarallista antautua kuuden nuoren rouvan nujerrettavaksi. —\nTäytyy osata keskittyä tehtäväänsä. Kun vanhat ja viisaat sanovat, että\nihminen voi mitä tahtoo, niin täytyy siinä olla perää —\n\nMona siristi silmiään. — Hiljaa! Älä puhu niin kovaa! Se loukkaa\nnaapureita.\n\nKäännyin puolittain ja tunsin napapiirin jäätävän kylmyyden\ntuulahduksen. Eräs mustapukuinen, vanhahko nainen, jonka ryhti oli kuin\nleskikeisarinnan, näytti siltä kuin hän olisi juuri katsonut silmästä\nsilmään aikakautemme paljonpuhuttua turmelusta. Hän muistutti jotakuta\n— en siinä kiireessä saanut selville, ketä.\n\nMuut halusivat kuulla lisää järkyttäviä totuuksia, ja pyysivät minua\njatkamaan. Enhän voinut tuottaa heille pettymystä. Alensin vain vähän\nääntäni.\n\nÄkkiä Mona iski sormensa otsaansa, huomauttaakseen, että hän oli\njuuri saanut loistavan idean. — Haluatko tutustua upporikkaaseen\nvanhaanpoikaan? hän kysyi innostuneena.\n\n— Toimita hänet tänne äkkiä, sanoin minä. — Mistä aiot hänet löytää?\nTaskustasiko?\n\nMona katsoi minuun moittivasti toisella silmällään. — Ei, tämä on nyt\ntosi puhetta. Hän tulee kaupunkiin 6.20 junalla huomenna, ja tekisit\nminulle suuren palveluksen, jos menisit häntä vastaan minun puolestani.\nSe on, näetkös, minun setäni — setä Petter — tiedäthän, Petter Björn.\nHänellä on suuri talo ja rahaa ja metsiä, niin että jos aiot turvata\nelämäsi avioliitolla, niin on parasta, että vähän katsastat häntä.\nOlethan kuullut puhuttavan setä Petteristä, hän on erään minun pappani\nnuorin veli?\n\nVastasin totuudenmukaisesti, että olin kyllä kuullut puhuttavan\nhänestä, mutta että tuntui epäilyttävältä, ettei häntä koskaan näytetty\nhänen kaupungissa käydessään.\n\nMona otti pistokseni vastaan silmää räpäyttämättä ja selitti, että\nse oli oikeastaan sedän varjelemista. Muuten hänet nielaistaisiin\nvallan elävältä, niin tarmokkaita naiset nykyjään ovat, selitti Mona\nja koetti näyttää siveellisesti suuttuneelta, mutta tuo hattu päässä\nja tuollainen ilme silmissä ja tuollaisin kulmakarvoin ei siitä tullut\nmitään.\n\n— Sinä et voi erehtyä hänestä, hän vakuutti. — Menet vain pisimmän\nmiehen luo, jonka näet, ja kysyt, onko hänen nimensä Petter Björn.\nArvonimestä ei ole väliä, itse hän nimittää itseään maanviljelijäksi,\nne jotka yrittävät lainata rahaa häneltä, sanovat häntä\ntilanomistajaksi, mutta uudenaikaisinta on sanoa häntä talonpojaksi.\n\nKysyin eikö olisi luonnollisempaa, jos menisin Monan kanssa yhdessä\nkuin yksikseni.\n\nMona katsoi minuun ihmetellen. — Ei, eihän siitä minulle sitten mitään\napua olisi!\n\nToiset nauroivat. — Me luulimmekin, että Liisa oli avun tarpeessa!\n\n— Siitä tulee molemminpuolinen apu. Vuorovaikutusta! Mona loisti\nkeksittyään näin hyvän sanan. — Setä Petter on kirjoittanut ja\npyytänyt, että tulisin häntä asemalle vastaan, mutta ymmärräthän toki,\nkuinka kauhean harmillista se on, sillä Arne ja minä olemme jo kauan\nsitten päättäneet lähteä huviretkelle Nordmarkeniin muutamien ystävien\nkanssa — olemme yötä urheilumajassa ja sitten jatkamme — ja olisihan\naika hävytöntä peruuttaa viime hetkessä. Olen soittanut suvulle ja\npyytänyt, että joku muu ottaisi tämän urakan, mutta sekä minun monet\näitini että isäni ovat lupautuneet muualle. Tekisit minulle hirmuisen\nsuuren palveluksen, Liisa. Jonkun täytyy mennä häntä vastaan asemalle,\nsillä hän ei tunne oikein kaupunkia ja hän on vielä likinäköinen.\nHän tuleekin juuri silmälääkärille. Sanot vain terveisiä minulta ja\nselität, kuinka asia on ja että minä olen kamalasti pahoillani ja\nniin edespäin. Kyllä sinä sen asian osaat hienosti hoitaa! Minä olen\ntosiaankin kauheasti pahoillani, etten voi mennä häntä vastaan. Hän on\noikein mukava ihminen. No, kiitoksia nyt oikein paljon, Liisa. Minä\nsiis luotan siihen, että —\n\nHän lopetti vain sen tähden, että hänen oli vedettävä henkeään.\n\nKiitin ystävällisestä tarjouksesta, mutta ilmoitin, etten monestakaan\nsyystä voinut ajatella asiaa. Mona kävi oikein alakuloiseksi. Ja hän\nseurasi minua portaille saakka rukoilevasti suostutellen.\n\nEnnen kuin poistuin, käännyin katsomaan, näyttikö vieressä istuva\nnainen edelleen kauhistuneelta. Mutta hän istui nyt selin ja minä näin\nvain suoran ja jäykän selän.\n\n\n\n\nIV luku.\n\n\nMona ei hellittänyt.\n\nMutta sen sijaan minä hellitin kymmenen puhelinsoiton jälkeen, kun\nMona oli loukkaantuneella äänellä ilmoittanut, että nyt seisoivat muut\nmatkavalmiina selkäreppuineen ja muine varusteineen.\n\n— Anna sitten pium-paum koko setä Petterille, ehdotin minä.\n\n— Oletko hullu! Me olemme velkaa hänelle.\n\nHän antoi varmuuden vuoksi muutamia pettämättömiä tuntomerkkejä:\nsiniset silmät ja vaalea tukka ja syylä oikean korvan takana. — Ja\nsitten sinun tietenkin täytyy esiintyä vakavasti ja arvokkaasti!\nkuului lopuksi Monan ääni, jossa tuntui olevan hivenen verran naurua.\n— Ole huoleti, sanoin minä. — Olen keskustellut raha-asioista\npäivällispöydässä ja tunnen olevani epätoivoinen.\n\nIllalla satoi.\n\nOn sekin ikävä ristiriita, kun toivoo aurinkoa ja samalla on pakko\ntoivoa sadetta vaatteittensa takia. Vaaleanviheriä sadetakkini on tällä\nhetkellä ainoa omistamani päällystakki, joka ei tuottanut minulle\nalemmuuden tunteita. Talvitakkini oli niin kulunut käänteistä, että\nminun täytyi aina kulkea kädet vatsan päällä salatakseni kurjuuttani,\nja käteni minun täytyi pitää yhdessä taas sen takia, että käsineitten\nsormenpäät olivat puhki, joten oli aika vaikeata vaikuttaa vapaalta ja\nluontevalta.\n\n— Kaikesta roskasta sinä rakennatkin ristiriitoja, sanoi Aksel, joka\nistui nenä kiinni lääketieteessä. — Annanpa sinulle hyvän neuvon.\nKatso niitä _sub specie aeiernitatis_. Iäisyysnäkökulmasta, käänsi hän\nvarmuuden vuoksi. Hän itse juuri laski valtimoaan, synkkä alistuminen\nkasvoillaan Hän sai tavallisesti kaikki sairaudet, sitä mukaa kuin luki\nniistä.\n\nRistiriitoja oli joka puolella. Portaissa istui Per ystävänsä Kåren\nkanssa ja he totesivat yksimielisesti, että oli aika haljua sen\nrautakaupan johtajan puolelta, jolla Kåre oli juoksupoikana, vaatia\nhäntä, Kårea, kantamaan ostajille yöastioita ja muuta sellaista. — Eikö\nse sinustakin ole eri kenkkua? sanoi Kåre ja oli loukkaantunut sieluaan\nmyöten. — Ja vielä lisäksi tällä kadulla, missä jokaikinen heppu tuntee\nminut!\n\nTänä iltana ei ollut rankkasadetta, vaan virkistävä kevätsade.\nLinnanmäen kostea sora näytti sinipunervalta, kaukaiselta usvalta, ja\nmäellä puhalsi raitis tuuli painaen minua kuin levitettyä sivupurjetta.\n\n— Toivo on vihreä, neiti!\n\nKaksi poikaa irvisteli takanani. Huomautus tarkoitti sadetakkiani, ja\nsen sain usein kuulla. Jos olisin saanut kaksikymmentäviisi äyriä joka\nkerran kun —, vaistomaisesti olin alkanut taas tehdä laskelmia, mutta\nluovuin siitä kohta. Ei se hyödyttänyt.\n\nKun juna porhalsi asemalle ja ihmiset alkoivat tulvata laiturille,\nkäsitin, että olin ottanut suorittaakseni vaikean tehtävän. Silmät\npyörivinä palloina seurasin jonoa. En koskaan ole nähnyt niin monta\npitkää miestä samalla lavalla. Mona oli vallan unohtanut, että me\nkuulumme germaaniseen rotuun, koska hän oli antanut \"pitkän\" muka\nerikoiseksi tunnusmerkiksi. Ja vaalea? Vähintään 60 % näkemistäni\noli vaaleita. Ja vähintään 80 % oli sinisilmäisiä. Entä syylä korvan\ntakana? Kuinka kummassa minä olisin voinut mennä tirkistelemään\nihmisten korvan taakse?\n\nPuhuttelin useitakin umpimähkään. Eräällä oli matala karvalakki ja\npunainen villahuivi ja hän näytti erinomaisen sopivalta.\n\n— Anteeksi, oletteko herra Björn? kysyin suloisesti.\n\n— Häh?\n\n— Oletteko Björn? [Merkitsee \"karhu\".]\n\nMies irvisti. — Ei meidän paikkakunnalla ole karhuja.\n\nHän katseli ympärilleen, odottaen suosionosoituksia, ennen kuin käveli\nedelleen.\n\nSeuraava oli vähän kohteliaampi.\n\n— Oletteko herra Björn?\n\n— En, mutta toivoisin olevani.\n\nJono alkoi jo ohentua, kun eräs nuori mies ilmestyi joukon jatkoksi.\nHän oli vaalea ja päätä pitempi muita. Hän vaelsi eteenpäin pitkin,\ntarmokkain askelin ja hänen silmänsä olivat vaaleansiniset. — Tuossa se\nnyt on! ajattelin ja kakistelin kurkkuani saadakseni ääneni kirkkaaksi.\nMutta sitten aloin epäillä. Noin nuoreksi en ollut tätä setää\nkuvitellut. Hän oli melko hauskan näköinen ja hänen suunsa ympärillä\noli luja, rehellinen ilme. Hänen vaatetuksensa ei tosin vaikuttanut\nvarakkaalta. Pehmeällä, harmaalla huopahatulla näytti olevan myrskyinen\nmenneisyys ja sadetakki tuntui sulautuneen niin yhteen kantajansa\nkanssa, että se todisti pitkäaikaista ja läheistä tuttavuutta.\n\nJuuri kun hän kulki ohitseni, työntyi veturista sankka noki- ja\nsavupilvi, niin että tuskin saatoin hengittää, ja nokihiutale\nsilmissäni esti minua hyökkäämästä eteenpäin. Koetin räpytellä\nvilkkaasti saadakseni nokihiutaleen pois. Kesti muutamia sekunteja\nennen kuin tajusin, miksi hän, vieras, ohimennessään siristi toista\nsilmäänsä hyväntahtoisella, mutta samalla kuitenkin vähän halveksivalla\ntavalla. Mutta sitten tajusin. Miehet eivät tietenkään voi ymmärtää,\nettä kukaan räpyttelee silmiään kunniallisin tarkoituksin. Tämä\nsuututti minua siinä määrin, että painuin hänen jälkeensä ja puhuttelin\nhäntä sellaisella äänellä kuin olisin kuulunut poliisikuntaan.\n\n— Anteeksi, onko nimenne Björn?\n\nHän pysähtyi äkkiä ja myönsi hieman hämmästyneenä. Silloin minä\nhämäännyin ja unohdin kokonaan hyvin sorvatun esipuheeni, jonka olin\nmielessäni valmistanut. Kiiruhdin vain nopeasti selittämään asiaa.\n\n— Minulla on teille terveisiä veljentyttäreltänne, ja hän käski sanoa,\nettä hän on hyvin pahoillaan, ettei voinut tulla teitä vastaan, mutta —\n\nHän tuijotti minuun epäluuloisesti. Käsitin, että tämä ei vielä\nriittänyt häntä vakuuttamaan Monan lämpimistä tunteista, ja jatkoin\nedelleen.\n\n— Niin, hän oli tosiaankin kauheasti pahoillaan, ettei voinut tulla\nteitä vastaan tänään ja hän pyysi minun tulemaan puolestaan ja\nsanomaan, että — että — hän oli kovasti pahoillaan ja että —\n\nMinusta tuntui kovin epämukavalta seisoa siinä ja änkyttää toinen\ntoistaan nolompia lauseita. Olin kuvitellut Petter Björniä pikkuiseksi,\nkiltiksi ja avuttomaksi vanhaksipojaksi, joka ymmärtäisi antaa arvoa\nsille, että häntä luotsataan katujen poikki. Ja nyt hän todellisuudessa\nolikin reipas nuori mies, joka osasi katsella hyvinkin arvostelevasti.\n\n— Muutkaan sukulaiset eivät valitettavasti voineet saapua.\n\n— Muutkaan sukulaiset? Tämä ajatus tuntui tosiaankin oikein järkyttävän\nhäntä. — Sitä mahdollisuutta en tosiaankaan tullut ajatelleeksikaan.\n\nEpäluulo tuntui ilmeisesti olevan molemminpuolista Björnien perheessä.\n\nÄkkiä hävisi ivallinen ilme hänen kasvoiltaan ja sijaan ilmestyi\nhumoristinen hymy, joka muuten sopi hänelle suurenmoisesti.\n\n— Sukulaiseni olivat tavattoman huomaavaisia, kun lähettivät sijaisen.\nEtte kai te vain ole vaivautunut tänne yksinomaan minun tähteni, neiti\n— hm —\n\nSanoin nimeni ja mutisin, että minulla oli muutenkin asiaa asemalle.\nHän katsoi minuun epäluuloisesti. Kuvitteliko hän jotakin? Vastasin\nhänen katseeseensa täydellisen välinpitämättömällä katseella. Ei se\nsentään ollut aivan täydellisen välinpitämätön, mikä johtui siitä, että\nnokihiutale vaelsi edelleen silmässäni ja koski kipeästi.\n\n— Kuulkaa nyt, neiti Mörk, sanoi hän iloisesti, koska siis suopea\nkohtalo — hm — veljentyttäreni muodossa on lähettänyt teidät tänne,\ntuntuu tässä kaikessa olevan korkeampi tarkoiius ja ehdotan siis —\n\nKeskeytin hänet. — Ei mitään muuta tarkoitusta, kuin että voisin\nmahdollisesti olla teille avuksi, kun olette vieras kaupungissa.\n\nHänen siniset silmänsä aivan vaalenivat hämmästyksestä.\n\n— Ettekö sitten ole? huudahdin minä. — Niin sanoi Mona. Kummankohan\nkustannuksella Mona nyt oikein kujeilee?\n\nHän tuijotti minuun ainakin viisi minuuttia sanomatta sanaakaan,\nniin järkytetyksi hän tuli siitä, että joku saattoi kuvitellakaan\nkujeilemista hänen kustannuksellaan. Sitten hän naurahti melkoisen\ntyperästi ja sanoi: — Ei ainakaan minun!\n\nMyönsin, että todennäköisesti siis minun kustannuksellani.\n\n— Mitä hän sitten käski teidän tehdä? kysyi hän kiinnostuneena.\n\n— Minun piti vain hoivata teitä. Katsella, etteivät autot ja\nraitiovaunut aja päällenne! Nyt me jo nauroimme molemmat. Minä annoin\npalttua arvokkuudelle.\n\n— Suurenmoista! Kerrassaan suurenmoista! hän vakuutti.\n\n— Mutta ette te näytä siltä, että tarvitsette lapsenhoitajaa.\n\n— Mutta seuranainen ei olisi hullummaksi. Ei joka päivä osukaan\nkohdalle nuoria naisia, joilla on vilske silmäkulmassa.\n\nSetä Petter ylitti minun rohkeimmatkin odotukseni. Tuossa hän nyt\nseisoi ja pudotteli suustaan kohteliaisuuksia mitä harjaantuneimmalla\ntavalla. En ollut huomaavinani. — Joilla on nokihiutale silmässä,\ntarkoitatte kai?\n\nAjatella, silloin hän tarjoutui, kevyesti ja leikkisästi, ottamaan sen\npois silmästäni ja miten kävikään, niin muutamia minuutteja myöhemmin\nseisoimme eräässä rauhallisessa kulmassa ja hän pyyhkäisi silmäluomeni\nsisäpuolta nenäliinan kulmalla. Tällainen läheinen tilanne kehittää\ntuttavuutta paremmin kuin kaksikymmentä keskustelua, ja kun nokihiutale\noli onnellisesti poissa, olimme niin hyvät ystävät, ettei hän enää\nkysynytkään joisimmeko kahvia yhdessä, vaan missä joisimme.\n\nAseman portailla kohtasimme kaksi nuorta tyttöä, jotka molemmat\nhuusivat: — Terve, Björn!\n\n— Kaikesta päättäen ette ole aivan vieras pääkaupungissa, suvaitsin\nhuomauttaa.\n\nHän keikautti päätään taaksepäin ja nauroi poikamaisesti. — Nuo tytöt\novat olleet kesävieraina naapuritalossa.\n\nVasta kun onnellisesti istuimme erään ravintolan nurkkauksessa, muistin\nMonan tarkemmat toimintaohjeet.\n\n— Lääkäri! Teidänhän pitäisi mennä tänä iltana vielä lääkärille!\n\n— Hm — niin! hän nyökkäsi ja näytti syylliseltä. — Mutta enköhän minä\nsentään odota maanantaihin.\n\nKysyin ystävällisesti ja myötätuntoisesti, oliko sairaus kovinkin\nvaarallinen.\n\n- Hyvin vaarallinen! vakuutti hän. Mutta pienen pieni hymy leikki\ntoisessa suupielessä, niin etten oikein tiennyt, oliko minun otettava\nhänet vakavalta kannalta.\n\n— Kenen luo olette ajatellut mennä?\n\n— Tjaa — en ole vielä oikein päättänyt —\n\nSanoin, että tohtori Bökiä pidettiin hyvin taitavana.\n\n— Silmälääkärikö? kysyi hän.\n\n— Niin, mihinkäs te sitten menisitte silmiänne näyttämään?\n\nHän hymyili hämmästyneenä. — Niin, niin, tietenkin silmälääkärin luo.\n\nEi ollut epäilemistäkään, ettei edessäni istunut viisas mies, mutta\njoinakin hetkinä hän vaikutti kuitenkin uskomattoman höynältä. No\nniin — jotakin eriskummallista hänessä täytyi olla, sillä muutenhan\nMona olisi jo aikoja sitten näytellyt häntä pitkin Karl Johania ja\nyleensäkin käyttänyt häntä sukunsa reklaamina.\n\nEräs nuori nainen tuli sisään ja kulki pöytämme ohitse.\n\nHän vilkutti ja huusi ihastuneena: Hei-hei, Björn! Hän näytti vähän\naikovan pysähtyäkin ja herra Björn hermostui niin, että otti suolakupin\nja sirotteli suolaa omenakakulleen, joka uiskenteli vaniljakastikkeessa\nlautasella hänen edessään. En voinut vastustaa kiusausta, vaan kysyin,\noliko tuokin ollut kesävieraana naapuritalossa. Herra Björn katsoi\nminua pitkään ja sanoi: — Aivan niin. Te osaatte tehdä loistavasti\njohtopäätöksiä.\n\nTunsin äkkiä itseni epävarmaksi. Mutta puolen tunnin tuttavuuden\njälkeen ei tosiaankaan sovi näyttää epävarmalta ja johdattaakseni\nkeskustelun vaarattomammille alueille kysyin, montako lehmää hänellä\noli. Hän ei kai odottanut aivan näin proosallista kysymystä. Nyt\nhänen katseensa kävi epävarmaksi. Mutta hän vastasi joka tapauksessa,\nettä hänellä — oli viisikymmentäkolme lehmää — ja yksi härkä — ja\nviisi hiehoa — ja kahdeksan vasikkaa. Oli vaikea saada häntä puhumaan\nmitään talostaan, mutta juttelimme hiukan maalaiselämästä yleensä.\nHän kävi oikein kaunopuheiseksi selittäessään, millainen maalaistalon\nulkohuonerakennuksen pitäisi olla. Sain tuiki tarkan kuvauksen\nkaikista yksityiskohdistakin. Ja tietenkin hän veti eversharpinsa\npiirtääkseen luonnoksen. En ole vielä koskaan istunut miehen seurassa,\njoka ei ennemmin tai myöhemmin vedä esiin vasemmasta liivintaskustaan\nlyijykynää valaistakseen puhettaan piirtämällä joko lompakostaan\nottamaansa nuhjaiseen kirjekuoreen tai savukelaatikon pohjaan. Siinä\non jotakin liikuttavan poikamaista, ja niin kuolettavan ikävää kuin se\nonkin, täytyy vain antaa heidän piirrellä ja sotkea, ja silloin tällöin\nheittää mukaan jokin rohkaiseva sana.\n\nPetter Björnin lompakko näytti muuten yhtä laihalta ja kuluneelta\nkuin minun valtion palkkaaman isäni, ja, omituista kyllä, hänellä oli\nsamanlainen kärsivä ja laskeva ilme kuin isälläni joka kerta, kun\nlompakko täytyi vetää esiin, mutta se onneksi hävisi sinä hetkenä, jona\nrahat pistettiin takaisin taskuun. Siinä oli vain ero, että Björnissä\nse oli aiheetonta.\n\nEhkä hän oli saituri?\n\nNo niin, tämä minua ei toistaiseksi liikuttanut. Hän oli joka\ntapauksessa harvinaisen hauska mies. Hän kertoi puhdehetkistä avonaisen\ntakan ääressä, ja paistetusta sianlihasta ja vastakeitetyistä\nperunoista, ja sateentuntuisista kesäilloista, jolloin taimenet söivät\nkuin hullut, hän kuvaili, miten ihanaa oli astella nurmea pitkin\nraikkaana, kauniina kesäaamuna. Hänellä oli ihmeellinen kyky kuvailla\nasiat aivan ihmeellisen viehättäviksi; olisin voinut pitää hänen\npuheitaan kaupunkilaisen kuvitelmina, ellen olisi kuullut niitä suoraan\nmaalaisen suusta.\n\nKun tulimme jälleen ulos, oli juuri lakannut satamasta. Taivas kuvastui\nmärällä asfaltilla kuin peilikuva ja ilma oli raikas ja siinä tuntui\nmeren kirpeä tuoksu. Päätimme kävellä satamaan ja Akershusiin, juuri\nsellaista kävelyä maalta tullut tarvitsi. Hieman sekavin tuntein\ntotesin myöhemmin, että hän tiesi paljon enemmän kuin minä satamasta\nja Akershusista. Muuten hän muistutti toisia miehiä siinäkin, että\nalkoi kohta kertoa asevelvollisuusajastaan, kun olimme sivuuttaneet\nlinnoituksen vahtisotilaan. Kokemuksesta tiedän, että on kohtalokasta\nkulkea miehen kanssa univormun sivu. Yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta\nmuistaa silloin asevelvollisuusaikansa ja sitten se on valmista.\nAsianomainen alkaa ensin nauraa kihertää itsekseen ja sitten rupeaa\ntulemaan juttuja ja kaskuja, luutnanteista ja vääpeleistä, kasarmeista\nja ruoasta, marsseista ja kirpuista, ja mitä pikemmin kuulija alistuu\ntähän, sitä parempi.\n\nPetter Björn kuului muuten niihin, jotka ovat vaatimattomampia\nmuistelmissaan. Jo seitsemännen jutun jälkeen hän kysyi, oliko minulla\nikävä.\n\nEikä kertaakaan illan kuluessa hän puhunut näistä \"ajoista\". — Se on\naivan harvinaista tällaisina aikoina, sanoin erotessamme portilla. —\nMenen suoraa päätä vetämään ristin almanakkaan.\n\nMutta kohteliaisuuteni ei kai sittenkään ollut oikein onnistunut.\nKiusaantunut ilme vaelsi hänen kasvojensa yli kuin pilvi, ja hetkisen\nhän oli sen näköinen kuin koko maailman pula-aika olisi painanut\nhänen harteitaan. Mutta kohtaus meni onneksi pian ohi, hän hymyili ja\ntiedoitti aikovansa hänkin vetää ristin almanakkaan — vaikka tosin\ntoisesta syystä.\n\nMinä hymyilin ujosti, kiiruhdin sanomaan hyvästi ja kiitos seurasta.\nVälimatkan päästä olen aina rohkea, mutta lähellä valitettavan heikko.\n\n\n\n\nV luku.\n\n\nSeuraavana päivänä sää oli kylmä ja kirkas. Björn ja minä olimme\npäättäneet tehdä pienen retken tuntureille.\n\nRandi nukkui vielä, kun nöyrästi pyysin lainaksi hänen ruskeata\nurheilujumpperiaan. Vastausta peläten en uskaltanut odottaa hänen\nheräämistään. Hän mutisi jotakin ja kääntyi seinään päin. Tulkitsin\nmutinan myöntymykseksi — saattoihan se olla sitä yhtä hyvin kuin\nmuutakin.\n\nTänä sunnuntaina oli Solveigin vuoro hoitaa taloutta ja minä löysin\nhänet keittiöstä keittämästä kauravelliä. Hän oli kuin pilakuvasta\nleikattu seisoessaan hellan luona hämmentämässä kasaria, kauha toisessa\nja kirja toisessa kädessä. Kaikesta päättäen sama kirja, joka illalla\noli aiheuttanut kiivasta sananvaihtoa, kun Solveig oli röyhkeästi\nkieltäytynyt sammuttamasta valoa. Hän näytti niin syventyneen romaanin\nmaailmaan, että uskalsin rukoilla hänen viheliäistä kaulahuiviaan\nlainaksi. Solveig lupasi, vaikka kaikesta päättäen hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, mihin suostui. Olipa siis pukukysymys selvitetty\nsiksi päiväksi. Nyt oli vain päästävä talosta pois, ennen kuin nukkujat\nvirkoaisivat.\n\nJumpperi herätti Petter Björnin jakamattoman ihailun.\n\n— Niin lämmin väri, hän sanoi seisoessamme jonossa odottamassa\nHolmenkollenin vaunua. Yhtä hauskaa ei ollut, kun eräs Randin\nystävättäristä tuli seisomaan minun taakseni ja kirkkaalla\npääkaupunkilaisäänellään julisti, että Randi oli kauhean liikuttava,\nkun noin lainaili urheilutamineitaan.\n\n— Ajatella, kuinka mukavaa, että voitte käyttää toistenne vaatteita,\nsanoi hän. — Kauhean mukavaa! myönsin loistavin naamoin. En suonut\nhänelle sitä iloa, että olisi nähnyt, kuinka raivostuin. Herra Björn\noli yhtä herttainen paljastuksen jälkeenkin, Ei hän itsekään ollut\nerikoisemman hienoissa pukimissa. Kukaan ei olisi voinut väittää hänen\npröystäilevän varakkuudellaan. Takki oli haalistunut ja polvihousut\nperin lyhyet, mutta hänen solakka, hyvin treenattu vartalonsa pelasti\nhänet näyttämästä koomilliselta.\n\nNäytti tulevan oikea urheilusunnuntai. Saimme seisoa melkein tunnin\njonossa, mutta kun lämpötilassa ei ollut valittamista puoleen eikä\ntoiseen, oli aika miellyttävää solua eteenpäin jonon mukana. Ihmiset\njonossa ajattelivat toistensa puolesta ja katsoivat, että kaikki kävi\nlaillisesti, joten saattoi itse vapautua hetkeksi. Sen vastapainoksi\nmeidän täytyi lakata pitämästä itseämme yksilöinä ja ruveta vain osaksi\ntästä massasta. Vuoropuhelu sulun luona sai meidät täysin tajuamaan\ntämän.\n\n— Meidän täytyy ajaa pois nuo, ennen kuin laskemme lisää, sanoi meitä\npaimentava mies toverilleen, näyttäen laumaa, joka jo oli päässyt\nlaiturille.\n\nVirkatoverin mielestä olimme kuin lammaskatras. — Päästetään ensi\nkerralla läpi vain viisikymmentä kerrallaan, hän ehdotti.\n\nVihdoinkin olimme perillä ja pääsimme liikuttelemaan jalkojamme.\nSivuutimme hiihtomäen juuri, kun eräs hyppääjä lensi huojuen kuusten\nyläpuolella. Se oli komea näky ja aika jännittävä. Hän kaatui. Sitten\ntuli toinen perässä. Suosionosoitukset kaikuivat alhaalta, missä\nkatsojien kirjavat päähineet loistivat lunta vasten kuin iloinen\nkonfettipilvi.\n\nKuljimme eteenpäin, koska mäenlasku ei oikein miellyttänyt minua,\nmyötätuntoni oli näet tavallisesti kaatuvan puolella. Epätervettä ja\nheikkoa myötätuntoa sellainen, joka aina on häviävän puolella, sanoivat\nveljeni.\n\nEn voinut olla huomaamatta, että Björn kävi yhä vakavammaksi.\nHän suorastaan näytti aprikoivan jotakin tärkeää kysymystä siinä\nkävellessään ja hakatessaan kepillään lunta puista. Ensin luulin\nhänen vain kyllästyneen, mutta kun hän sitten äkäili siitä, ettemme\nsaaneet olla rauhassa, tunsin itseni levolliseksi. Hän oikein suutahti\nnähdessään, että Frogner-ravintola oli tupaten täynnä väkeä. Sisältä\nkuului äänekäs puheensorina. Peräseinällä keksin Akselin ja erään\nhänen toverinsa, vaalean, leuattoman olennon, joka ei koskaan osannut\nolla nauramatta. Björn tervehti oikealle ja vasemmalle, joten hänellä\nei kaikesta päättäen ollut puutetta tuttavista. Olin kysymäisilläni,\nolivatko nekin hänen kesänaapureitaan, mutta maltoin mieleni, etten\nolisi vallan ottanut hengiltä eilistä sukkeluuttani.\n\nVihdoinkin vapautui pöytä, ja odottaessamme voileipiä ilmoitti Björn\npäättävästi, että hänellä oli jotakin sydämellään. — Katson parhaaksi\nepätoivoisen rohkeudella sanoa teille — mutta tätä mielenkiintoista\nalkulausetta pidemmälle hän ei päässyt.\n\nVoitte arvata harmini, kun ylös katsahtaessani näin Akselin ja hänen\nystävänsä aikovan istuutua pöytäämme.\n\n— Anteeksi, saammeko istua tähän juomaan olutta, sanoi Aksel ja nosti\nmuka kohteliaasti hattuaan. — Muualla ei ole tilaa.\n\nPahus vieköön tämän nykyajan nuorison! Katsoin häneen kaikkea\nmuuta kuin suopeasti. Mutta sen sijaan, että olisi ymmärtänyt\nhävetä sopimatonta käytöstään, hän näytti oikein nauttivan. — Hei,\nvahtimestari, kaksi jääkylmää pilsneriä! hän huusi aivan kuin ei\nolisi eläissään muuta toimittanut kuin tilauksia ravintolassa.\nKäsittämätöntä, mistä hän oli saanut rahaa.\n\nVastahakoisesti toimitin esittelyn ja sitten olimmekin kuin\nliisterissä. Koetin hienotunteisesti sähköttää poistumismerkkejä, mutta\njoka kerta kun iskin silmää, kysyi Aksel osaaottavaisesti, enkö voinut\noikein hyvin, ja joka kerta kun koetin muodostella sanoja huulillani,\nhän pyysi minua puhumaan kovempaa. Hänen ystävänsä nauraa virnuili,\nniin että muodostui kolme, neljä leukaa, mutta ei yhtään siihen\npaikkaan, missä leuan olisi pitänyt olla. Käsitin tietenkin pian, että\nhe olivat tulleet varsin minun kiusakseni.\n\nKoko kotimatkan he pysyttelivät meidän kantapäillämme. Selväähän se,\nettei Björn silloin voinut ruveta uskomaan minulle salaisuuksia.\nSen sijaan hän katsoi minuun hyvin puhuvasti ja pyysi saada soittaa\nseuraavana päivänä.\n\n— Kiitos seurasta, sanoi Aksel leveästi irvistellen, meidän\nnoustessamme kotiportaita. Se oli tulta ruutitynnyriin. Hän odotti\nräjähdystä ja se oli tulevakin vielä, odota vain, poika!\n\nSolveig avasi eteisen oven. Marttyyrin ilme.\n\n— Enkös minä sitä arvannutkin! hän huusi. — Olen etsinyt kaulahuiviani\njoka paikasta ja tietenkin se on sinun kaulassasi!\n\nHän katseli sitä huolellisesti. — Ja tietenkin olet saanut siihen\nlikaläiskänkin.\n\nLäiskä oli kenties siinä jo ennestään, mutta todistusten hankkiminen\nolisi ollut mahdotonta.\n\nRandilla oli luonaan sulhasensa, joten se vaimensi hieman hänen\ntunteenpurkauksiaan jumpperin takia. Hän huomautti tosin, että minä\nolin leveämpi lantioista kuin hän ja että tietenkin pusero oli pahasti\nvenynyt, mutta mittanauha oikaisi pian väärinkäsityksen.\n\nKahvin jälkeen Mona soitti ja ilmoitti huviretken onnistuneen kaikin\npuolin erinomaisesti. Kun minä sanoin, että samoin oli minun retkeni\nonnistunut, sai hän naurukohtauksen. Lupasin tulla tekemään tiliä\nja olin iloinen, kun pääsin kuulemasta puhetta säästäväisyydestä ja\nhuonoista ajoista, jota pidettiin salin pöydän ympärillä. Äiti istui\nilmeettömin silmin ja sanoi, että ainoa keino oli supistaa vaatimuksia,\nja isä siveli sileäksi ajeltua leukaansa ja profetoi, mitä tästä\nvielä oli tuleva, ja Einar, Akselin lämpimästi kannattaessa, ehdotti,\netteivät he ajattelisi lainkaan.\n\n— Kun pääsisikin vain sillä — sanoi isä ivallisesti.\n\n— Se olisikin aivan uutta ihmiskunnan historiassa, arveli äiti.\n\nAksel tulistui. — Mikähän siinä on, että vanhat ihmiset ovat niin\nkamalan omahyväisiä! Oletteko te mielestänne järjestäneet tämän\nmaailman niin erinomaisen hienosti? Ja nyt syytetään tietenkin\n\"nuorisoa\" siitä, että maailman asiat ovat hullusti? Me kieltäydymme\nolemasta edellisen sukupolven syntipukkeja!\n\nÄidin varoittava: Aksel! oli viimeinen, jonka kuulin juostessani ulos.\n\nMona laahusti vastaani punaisine tohveleineen, joissa oli suuret\ntupsut. Hänen poskensa hehkuivat kokopäiväisestä ulkonaolosta ja hän\noli pakahtua uteliaisuuteensa. — No, mitäs sanot? hän kysyi kiihkeästi.\n\nMinulla oli vastaus valmiina. — Siihen nähden, että hän kuuluu sinun\nperheeseesi, ei hän ole lainkaan hullumpi.\n\n— Kuule, pysy nyt vakavana, pyysi Mona. — Toivottavasti olet\nkiitollinen minulle?\n\n— Samoin, samoin, osasin tähän vain sanoa.\n\n— Niin, eihän hän sentään ole aivan mahdoton?\n\nHän sanoi tämän vähän anteeksipyytäen. Myönsin, että yllätys oli ollut\nmiellyttävä.\n\n— Sinähän vaikutat suorastaan ihastuneelta.\n\n— No jaa — ihastumisesta en tiedä. Mutta hän oli oikein reilu.\n\nMona katseli minua pitkään. Kun hän vihdoinkin käsitti, että olin\nvakavissani, hän heittäytyi sohvalle, teki kaksi kertaa voltin ja huusi\nmiestään kohta paikalle. Tämä tulikin, mutta ei pitänyt kiirettä.\n— No, reilu ei kai nyt ole oikea sana, sanoi hän ja hymyili meille\nkummallekin vähän ylimielisesti. — Mutta Mona ja minä olemme keksineet\ntavan, jonka avulla hänen kanssaan voi jotenkuten seurustella. Sanomme\naina päinvastoin kuin tarkoitamme, ja kun hän luonteensa mukaan taas\nsanoo päinvastoin, on tulos melkein tyydyttävä.\n\nNolompaa omaa kehua olen harvoin kuullut! Harmistuin niin Björnin\npuolesta, etten tiennyt mitä sanoa. Totta kai hänessäkin oli vikoja\nja puutteita, jotka eivät olleet pistäneet silmään vielä niinä parin\nyhdessäolon aikana, mutta jos hänestä haluttiin tehdä aivan mahdoton\nolio — silloin täytyi minun panna vastalauseeni.\n\n— Sinä siis pidit hänestä? kysyi Mona asiallisesti, aivan kuin\naloittaen kuulustelun uudelleen ja järjestelmällisesti.\n\n— Niin, oikein paljon, vastasin rauhallisesti.\n\nMona ja hänen miehensä katsoivat toisiinsa aivan kuin\ntodeten tilapäisen mielenhäiriön. Minä taas puolestani keksin\ntässä mielenkiintoisen, psykologisen seikan. Syynä heidän\nvastenmielisyyteensä Björniä kohtaan saattoi olla se, että he olivat\nlainanneet häneltä rahaa. Tietoisuus velasta kai sumensi heidän\ntunteitaan.\n\n— Tuntuu ihan naurettavalta, että hän on sinun setäsi, sanoin... Eihän\nhän tunnu olevan paljon sinua vanhempi. Isoisäsi on luultavasti ollut\nkahdesti naimisissa?\n\n— Olet tosiaan osannut houkutella hänestä esiin aavistamattomia\npuolia, sanoi Mona terävästi ja Arne asettui mukavasti nauttimaan\nkeskustelusta. — Hänellä on omat hyvät puolensa, sitä en kielläkään,\nmutta nuorekas — ei, ystäväni. En ole koskaan kuullut hänen puhuvan\nmuusta kuin ruoansulatuksesta, reumatismista ja huonoista ajoista.\nMuuten, ruoasta puhuen, kerro, mitä te söitte! Setä Petterin tapana\non nimittäin sanoa: ottakaa te mitä haluatte, minä otan vain päivän\nerikoisannoksen. Ja kun ravintolassa on muhennettua turskaa, joka\nmaksaa kruunun, voi olla varma siitä, etteivät vieraat tilaa neljän\nkruunun hanhenpaistia tai viiden kruunun ostereita.\n\nIlmoitin rauhallisesti, että olimme nauttineet vain kahvia.\nMona hämmästyi: — Kahviako? Setähän noudattaa, niin ankaraa\nruokajärjestelmää! Jos hän on juonut kahvia, niin nyt hän varmasti on\nsairaana hotellissaan ja syyttää meitä siitä, ettemme olleet kotona\nja antaneet hänelle sopivaa ruokaa. Varmaankaan hän ei enää suostu\nodottamaan korkoja, niin että kuinka tässä —\n\nHänen miehensä ryki äänekkäästi ja Mona vaikeni — tosin,\nvastahakoisesti. Rauhoitin heitä sillä tiedolla, että olin samana\npäivänä nähnyt sedän terveenä ja reippaana.\n\nJuuri silloin soi ovikello. Mona nyrpisti nenäänsä ja katsoi Arneen\nja minuun. — Olemmeko kotona vai emmekö? Hetken aikaa kiisteltyämme\npäätimme olla kotona. Mona nousi jaloilleen, ravisteli vaaleata\nharjaansa ja meni avaamaan. Kuulimme, että tulija oli mies, ja\nMonan ääni nousi korkeimpaan diskanttiin. - Ahaa, Mona käyttää\nseurusteluääntään, kuiskasi hänen miehensä. — Silloin siellä on joku,\njota hän tahtoo miellyttää.\n\nÄänistä päättäen riisui vieras päällysvaatteitaan. Pian sen jälkeen\nMona avasi kylpyhuoneen oven ja kuulimme heidän puhuvan käsien\npesemisestä. Odottaessaan Mona ryntäsi meidän luoksemme. — Setä\nPetter! Hän kuiskasi sen, mutta hänen silmänsä katsoivat pyöreinä\nminuun. — Meidän täytyy ilmoittaa tiedemiehille tästä harvinaisesta\nkaksoisminästä.\n\nHän väittää saapuneensa vasta tänään iltapäivällä eikä sano koskaan\nkuulleensa kenestäkään neiti Mörkistä — Mona tanssi jälleen pois.\n\nAloin oikein hermostua, mutta Arne nauroi: — Se oli vain Monan\nkeksintöä. Kyllä hänen tietää!\n\nSitten avautui ovi ja mies, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, tuli\nhuoneeseen Monan saattamana. Hän oli laiha ja niin pitkä, että hän.\ntäydellä syyllä katseli levottomasti kattoon. Hänen haaleansinisistä,\nlikinäköisistä silmistään kuvastui ilmeinen suuttumus nykyaikaisia\nasuntoja ja koko kaupunkia kohtaan. Hän kompastui mattoon ja äkääntyi\nyhä pahemmin. Silmänräpäyksessä Arne hypähti tuolistaan, puristi hänen\nkättään, kumarteli ja raapasi jalkaa. Eikä hänen olisi tarvinnut puhua\nvaimonsa seurusteluäänestä, sillä hänen oma äänensä oli aivan tarpeeksi\nhunajainen.\n\n— No tosiaan, setä Petter! Hyvää päivää! Onpa hauskaa nähdä\nsetä Petteriä taas! Sinähän näytät tavattoman terveeltä! Aivan\nsuurenmoiselta! Valitan kovin, ettemme voineet tulla asemalle, mutta\nmikäli tiedän, on Liisa — hm — neiti Mörk — Toinen keskeytti hänet\njurosti: — Tulinkin vasta tänään iltapäivällä.\n\nArne katsoi syyttävästi minuun: — Mutta, Liisa, nyt en lainkaan käsitä —\n\n— En minäkään, mutisin minä.\n\n— Mutta ellet sinä ole tavannut setä Petteriä, niin kenen kumman\nsitten? huudahti Mona hämmästyneenä.\n\n— Niin, kukahan se on ollut, sanoin pää pyörällä ja koetin nauraa.\n\nMonan kasvoille ilmestyi ovela ilme, joka ei ennustanut hyvää: —\nTaisit tulla hyvinkin tutuksi hänen kanssaan? Arne kakisteli: — Saat\npanna lehtiin ilmoituksen: kadonnut! Setä ei vetänyt suupieltäänkään.\nMona yritti tarmokkaasti viihdyttää häntä. — Istuhan, setä, sanoi hän\nhoivaten. — Olet kai aika kuitti matkan jälkeen?\n\nOikea Björn ei ymmärtänyt pääkaupungin kieltä. — Kuitti? sanoi hän\nmiettivästi. — Mistä kuitista sinä puhut? — Tarkoitin, oliko matka\nhyvin rasittava?\n\n— Aika lailla. Eräässä paikassa saimme seisoa tunnin ja odottaa vastaan\ntulevaa junaa.\n\n— Kokonaisen tunnin! Mona oli sulaa pelkästä myötätunnosta. — Se mahtoi\nolla eri hoopoa!\n\n— Hoopoa? toisti setä tajuamatta.\n\nMona loi meihin toivottoman katseen. — Hän ei edes ymmärrä ihmisten\nkieltä, kuiskasi hän keittiöön mennessään.\n\n— Minulle vain maitoa ja voileipää! huusi setä hänen jälkeensä. —\nTässä eräänä päivänä tulin varomattomuudessani syöneeksi jotakin\nmaksapasteijaa, ja uskot tai et — tullen äkkiä avomieliseksi hän\nkumartui Arnen puoleen ja kertoi matalalla äänellä maksapasteijan\nvaikutuksia, mitkä kaikesta päättäen eivät soveltuneet\nsalonkiseurusteluun. Annoin heidän puhua rauhassa, sillä yllätys oli\nlyönyt minut aivan hervottomaksi ja päässäni pyöri vain yksi ajatus:\nKuka oli väärä Petter Björn?\n\nEn halunnut enää häiritä perheidylliä, vaan sanoin pian jäähyväiset.\n\nKotona vallitsi nyt rauha maassa. Äiti nukkui keinutuolissa avoin\nkirja sylissään. Isä käveli edestakaisin pitkin ruokasalin tyhjää\nkohtaa, pysähtyen säännöllisesti ilmapuntarin, huonelämpömittarin ja\nikkunassa olevan lämpömittarin eteen, sillä nämä kolme olivat hänen\nrakkaimman harrastuksensa esineet, lukuunottamatta kreikkalaista\nfilosofiaa ja vanhanajan historiaa. Mitä kauempana asiat olivat ajassa\nja iankaikkisuudessa, sitä parempi.\n\nRandi ja hänen Fredrikinsä istuivat sohvassa tutkistellen tulevan\nhuoneistonsa pohjapiirustuksia. — Viehättävää! kuulin Randin sanovan. —\nJa ajattele, kesällä voimme syödä parvekkeella!\n\nSolveig ja Björg tarkastelivat elokuvalehteä ja Einar seisoi vieressä\nja tunsi mustasukkaisuuden tuskia, kun Björgin silmät viipyivät\nliian kauan miehisissä primadonnoissa. — Ramon Novarro on minusta\nhurmaava, sanoi Björg pehmeällä äänellään, joka sai miehet — ei\nnaiset — aavistamaan arvaamattomia sielunsyvyyksiä. Einar nauroi. —\nTe naiset olette kamalan arvostelukyvyttömiä. Teihin uppoaa kaikki,\nmitä luette noista tylsistä lehdistä; jos niissä vaikka kerrotaan,\nettä elokuvatähdet ihailevat entisajan hyveitä ja että tanssityttöjen\nmielikirjailijoita ovat Dante ja Pascal, niin se menee teihin aivan\ntäydestä.\n\nBjörg heitti koppavasti päätään. — Suo anteeksi, tiedämme varsin hyvin,\nettä elokuvayhtiöillä on reklaamitoimistoja. Me luemmekin näitä lehtiä\nvain saadaksemme tietää, kuinka tyhmästi ne osaavat kirjoittaa.\n\nKihlaparin välille syntyi pienoinen riita. Solveig ja minä koetimme\nlivahtaa tiehemme, ennen kuin he aloittivat vanhan leikkinsä.\n\n— Sinä et enää rakasta minua.\n\n— Rakastanhan.\n\n— Etpähän.\n\n— Totta kai minä rakastan.\n\n— Kuinka paljon?\n\n— Jospa edes aavistaisit!\n\n— Sano kuinka paljon!\n\n— Viisi miljoonaa —\n\nJne. Jne.\n\nAksel ei ollut kotona. Silmissäni oikein leiskahteli, kun vain\najattelinkin häntä. Ellei hän tovereineen olisi tunkeutunut seuraamme\ntänään aamupäivällä, olisi väärä Petter Björn paljastanut itsensä ja\nminä olisin päässyt häpeäpaalusta. Ei minun enää tarvinnut arvailla,\nmitä hän olisi halunnut sanoa minulle \"epätoivoisen rohkeudella\".\n\nÄiti kulki huoneen läpi puoliunessa, kaikesta päättäen jonkin\ntalousvelvollisuuden ajamana. Minä vangitsin hänet. — Etkö voi istua\nrauhassa kahta minuuttia?\n\n— Kyllä, jos työt vain käyvät itsestään. Vastaus oli vähän soimaava,\nvihjaus siihen, että me muut olemme liian hanakoita istumaan hiljaa.\nKiiruhdin tarjoamaan apuani. Oli saatava kuntoon sopiva makuusija\nFredrikille, jonka Randi oli suostutellut jäämään yöksi ja matkustamaan\nvasta seuraavana aamuna.\n\nÄiti jäi seisomaan ja tuumi vuodekysymystä. — Hän saa nukkua salin\nsohvalla — se pitäisi antaa oikeastaan korjata, kun se on niin kurja,\nmutta kaikki maksaa. Täytyy ottaa patja Akselin sängystä. Kuulehan —\nlisäsi hän sitten hitaammin — tiedätkö, missä Aksel on?\n\n— Ei ole aavistustakaan.\n\n— Minusta hän on menossa aamuin ja illoin, huokasi äiti. — Toista\noli silloin kuin te olitte kaikki pieniä ja minä sain laittaa teidät\nvuoteisiin illalla.\n\nMutisin jotakin, että silloin oli meidänkin toista. Niin pienenä,\nväsyneenä ja huolehtivana kuin äiti seisoikin, en voinut välttää pientä\nviileätä ajatusta, että vanhempi sukupolvi aina vastustamattomasti\nhaluaa laittaa nuoremmat vuoteisiin ja pitää ne siellä hyvässä säilössä.\n\nMenin poikain huoneeseen hakemaan patjaa. Sen ja pieluksen\nvälistä löysin kokoontaitetun valkoisen paperiarkin. Otin sen\ntarkasteltavakseni ja tulin melkein hyvälle tuulelle. Se oli Akselin\nharakanvarpailla kirjoitettu runo ja kaikesta päättäen alkuperäinen\ntekele.\n\n    Mä hapuilen halki usvan ja pimeän\n    en löydä tietä, en polkua,\n    Vain ääni kuiskaa mun syömmessän:\n    Tee päätös! Kaikki on lopussa!\n    Lopussa —\n    Kun tansseihin kuljet sä silkit ja nertsit yllä,\n    saa käteeni ase kylmä, oi Sylvia —\n\nMikä löytö! Nauroin ääneen itsekseni. Tässä oli jälleen todistus\nrakastumisen tylsistävästä vaikutuksesta. Vain rakastunut mies saattoi\nkuvitella, että Sylvia Duen turkki oli nertsiä, kun sen jo puolella\nsilmällä näki olevan kaniinia. Hänen kylmään aseeseen tarttumiseensa\nsuhtauduin rauhallisesti. Hän oli mahdollisesti joskus nähnyt\nrevolverin puodin ikkunassa, mutta sitä lähempänä hän ei ollut koskaan\nollut.\n\nRunojen kirjoittaminen näytti olevan perheen paheita. Itsellänikin\noli niitä aikamoinen kuorma tunnollani. En pitänyt niitä aivan\nmahdottomina, ja kerran, kun rahanpuute oli erikoisen tuntuva, olin\nkulkenut raskain askelin erääseen toimitukseen. Tunsin toimittajan. Hän\noli ollut naapurinamme monta vuotta, hauska vanha herra, joka nipisti\nleuasta ja sanoi he-hee! Mutta kun minä nyt ilmestyin runoineni, hän\npudisti päätään ja alkoi puhua \"uusista\": — Sinä, pikku tyttöni, et ole\nmissään kosketuksessa nykyaikaan, et tunne sen uutta suhtautumistapaa\netkä uutta henkeä. Täytyy purjehtia tuulien mukaan, näetkös. Nämä\nuudet, ymmärräthän —? Kun tiedustelin mitä hän oikein tarkoitti, hän\nmutisi vain jotakin, että uusi ei ole vanhaa.\n\nKäsitin, että Akselin runo ei vielä ollut valmis. Runotar oli\nilmeisesti pelästyneenä paennut hänen kylmää asettaan ja niin oli poika\nparalta jäänyt löytämättä sopiva loppusointu \"Sylvialle\". Minäkin\nkeksin vain \"mylviä\", mutta tällainen sana ei tietenkään sopinut\nkorkealentoiseen lyriikkaan.\n\nMutta kun halusin hienotunteisesti ilmaista Akselille, että tunsin\nhänen suloisen salaisuutensa, lisäsin omasta tehtaastani pari riviä:\n\n    Kun tansseihin kuljet sä silkit ja nertsit yllä,\n    saa käteeni ase kylmä, oi Sylvia!\n    Se läpi sydämes kavalan ampuisi kyllä,\n    mut silloinhan täytyis' mun mylviä!\n\nPienessä alaviitteessä neuvoin häntä sitä paitsi lukemaan Browningia\neikä vain kopeloimaan browninkia — Browning oli nimittäin runoilija,\njoka osasi ammattinsa.\n\nSitten käänsin paperin kokoon ja pistin sen paikoilleen. Ainakin\nvähäksi aikaa olin voiton puolella. Kosto on suloista.\n\n\n\n\nVI luku.\n\n\nMaanantai alkoi sillä, että Sagedahl ryöpsähti ovesta kuin pyörremyrsky.\n\nJoka maanantaiaamu Sagedahl ilmestyi konttoriin aivan\nhengenvaarallisesti levänneenä. Silloin hän esiintyi miehenä, joka\non sen tekevä. Miehenä, joka aikoi kerrankin järjestää kaikki\nkeskeneräiset asiat. Pitkän, laiskan sunnuntain aikana hän oli kerännyt\nhirvittäviä, patoutuneita voimia. Hänen järjestelykykyään tyydytti se,\nettä uusi, ankara järjestelmä oli aloitettava maanantaista. Järjestys\nennen kaikkea.\n\nHän tuli siis sisään kuin myrskynpuuska — tässä on mies, joka ei hukkaa\nminuuttiakaan! Jospa vain eräät muut osaisivat ottaa sen opikseen!\nPuh-puh, miten kuuma on! Hän läähätti ja puhkui. Emmekö tosiaankaan\nkäsittäneet, että on aivan hengenvaarallista istua tällaisessa\nansari-ilmassa? Idioottimaista, että talonmies lämmittää näin kauheasti\nkauniina kevätpäivänä! Tuhlausta se on! Ihmiset eivät näy vieläkään\ntajuavan, kuinka huonot ovat ajat! Kahdeksantoista astetta on\nihanteellinen huoneenlämpö, mikä siitä yli menee, on pahasta.\n\nNeiti Syversen uskalsi huomauttaa, että huoneessa olikin juuri\nkahdeksantoista astetta.\n\n— Mitä? Mitä te sanotte? Hän iski neiti Syverseniin katseen, joka\nolisi tappanut heikkotekoisemman. — Teidän lämpömittarinne on varmasti\nviallinen.\n\nTiesimme jo ennakolta, ettei kannattanut viitata lämpömittariin, kun se\nei lyönyt yhteen Sagedahlin omien tuntemusten kanssa.\n\n— Minä en ainakaan aio panna terveyttäni alttiiksi täällä, hän julisti,\nkulkiessaan omaan huoneeseensa tarmokkain askelin, ja paiskasi ikkunan\nauki. — Minun täytyy saada raitista ilmaa, kun teen työtä. Raitista\nilmaa!\n\nSilmäräpäystä myöhemmin hän ryntäsi jälleen ulos huoneestaan. Kädessään\nhän piteli paria kirjettä, jotka olin asettanut hänen pöydälleen\nallekirjoitettaviksi.\n\n— Ettekö te koskaan puhdista kirjoituskoneenne kirjasimia, neiti\nMörk? Neiti Rennerud, joka oli täällä ennen teitä, puhdisti ne aivan\nerinomaisesti teräskynällä. Hän oli muutenkin tavattoman käytännöllinen\nihminen, neiti Rennerud, aivan harvinaisen käytännöllinen. Minusta\nei mikään ole niin ikävää, niin — niin kerrassaan lamauttavaa kuin\nepäselvä konekirjoitus. Mitä te nyt teette? Vai niin. Minusta olisi\nollut parempi, jos olisitte tehnyt ensin jotakin muuta. Ei, älkää\nkeskeyttäkö, kun nyt kerran olette alkanut, voitte sen lopettaakin.\nMutta, hyvä neiti, miten merkillisesti te pidätte kynää? Ei kukaan\nihminen voi kirjoittaa kunnollisesti tuolla tavoin. Mitä ihmisille\nnykyjään oikein koulussa opetetaan, kun eivät opi edes pitämään kynää\nkunnollisesti? Kun minä olin pikkupoika —\n\nHän lopetti äkkiä. Hänen silmänsä olivat osuneet ikkunoihin ja\najatukset suuntautuivat kohta toisaalle.\n\n— Koska luulette meidän arvoisan siivoojattaremme aikovan pestä nämä\nikkunat? Niiden läpihän tuskin näkee. Mitä — perjantaina ja lauantaina\nsatoi? No, olisihan hän voinut pyyhkiä ne tänä aamuna, hyvät neidit!\nMinun vanha äitini kertoo aina, että ennen aikaan pesijät nousivat\nkello viideltä työhön. Mutta nykyaikana ei kellään ole enää työniloa,\nsiinä se suurin vika onkin. Nyt ei enää käsitetä, että työ on siunaus.\nOmasta puolestani voin sanoa, että olen onnellisin, kun saan hukkua\ntyöhöni —\n\nPidettyään tämän pienen ohjelmapuheen alaisilleen hän marssi jälleen\nhuoneeseensa, kolisteli tuolia ja pamautteli mustepullon kantta — oli\ntehtävä työtä niin että kuului!\n\nÄkkiä hän seisoi uudelleen oviaukossa käsiään huitoen. — Kellä\nidiootilla on konttori minun yläpuolellani?\n\nEmme tienneet. Tuomari Hartvig, joka tänä hetkenä astui konttoriin,\nkohautti olkapäitään. — Kuka niistä pitää selvää? Tällaisena aikana\ntulee ja menee niin monenlaisia ihmisiä, joilla on salaperäisiä hommia\nja epäilyttäviä välitystoimistoja —\n\n— Kaiketi se on vuokrannut huoneen kävelykilpailuihin treenaamista\nvarten, haukkui Sagedahl. Me nauroimme, mutta tällä kertaa ei ollut\ntarkoitus, että me nauraisimme. Kello oli vasta puoli yksitoista\neikä Sagedahlin tarmokkuus ollut vielä mainittavasti heikentynyt.\nHän meni muristen takaisin kirjoituspöytänsä luo. Nyt oli aurinko\nvastuksena. Tosiaankin röyhkeä aurinko! — Neiti Mörk! kuului komennus.\nMinä ryntäsin sinne vetämään alas kaihdinta. Se oli kuitenkin vähän\nkangistunut talven kuluessa ja kuultuani heikon, hankaavan äänen\nlakkasin vetämästä. Sagedahl kääntyi tuolissaan, muoto vihaisena:\n— Ettekö te edes osaa vetää kaihdinta alas? Puhuvin ilmein —\ntietenkin-minun-pitää-tehdä-kaikki-itse — työnsi hän minut syrjään.\nKapusin häntä koipien välissä tuolilta alas ja hän nousi sille. Koko\nhänen olentonsa näytti sanovan: Katsokaa nyt tarkasti, kuinka _minä_\nteen! Hän tarttui nuoraan ja veti. Kuului kuin sahanterän vihlaisu —\nja koko rullakaihdin putosi Sagedahlin päähän niin voimakkaasti, että\nmenetti tasapainonsa ja olisi pudonnut tuolilta, ellen olisi saanut\nhänestä kiinni. Syntyi liikuttava syleily ja neiti Syversen oli kuolla\nnauruunsa. Itse en uskaltanut liikuttaa lihastakaan kasvoissani,\nniin synkältä Sagedahl näytti nilkuttaessaan paikalleen kuin mikäkin\ninvaliidi.\n\nKymmenen minuuttia oli kaikki hiljaista. Syversen ja minä toivoimme\nkohtauksen jo tällä kertaa menneen. Silloin lennähti ovi taas auki, ja\nSagedahl ilmestyi kuin vihainen foksterrieri. — Täällä on tosiaankin\nmahdotonta saada työrauhaa? hän ulvoi.\n\n— Tulkaa tänne, niin kuulette tekin! Tulkaa tänne, kuuletteko? Hieman\nepäröiden Syversen ja minä noudatimme kehoitusta. Hartvig kutsuttiin\nmyöskin. Sagedahl nosti kätensä teatraalisesti kattoa kohti ja huusi\njoka toinen sekunti: — Kuulkaa! niin ettemme parhaalla tahdollakaan\nvoineet kuulla mitään muuta. Vasta hänen lopetettuaan kuulimme\naskeleita, jotka iskeytyivät lattiaan \"Norjan poikien\" tahdissa.\nTietenkin se oli mies — koskapas nainen noin käveli pitkin huonetta?\n\"Norjan pojista\" hän siirtyi \"Tonavan sinisiin aaltoihin\".\n\n— On ainakin hyvä, että hän vaihtaa nuottia, lohdutti Hartvig.\n\nSagedahl ei ollut kuulevinaan. — Jos tietäisin tuon roiston nimen,\nsanoi hän ja teki vihaisen liikkeen puhelinta kohden.\n\n— Menkää ylös, neiti Mörk, päätti hän sitten tarmokkaasti.\n\n— Sanokaa minulta terveisiä, että tässä talossa on sellaisiakin\nasukkaita, joilla on työtä, ja jotka eivät halua laiskotella, ihmisiä,\njotka haluavat saada työrauhan, lyhyesti sanoen — hm —\n\nHän keskeytti äkkiä ja hänen kasvonsa vetäytyivät kiivaasti ryppyyn\n— oli tulossa aivastuskohtaus. Syversen kysyi lempeästi hymyillen,\neikö olisi parasta sulkea ikkuna — olihan nyt sentään vasta maaliskuu.\nSagedahl aivasteli raa'asti ja mahtavasti kuin luolaihminen.\nAivastuskohtausten välillä hän viittoili minulle tarkoittaen, että oli\nmentävä hänen käskemälleen asialle. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa —\nminun oli mentävä.\n\nViides kerros oli vähän toisin järjestetty kuin neljäs, mutta helposti\nkuulin, mikä ovi oli se oikea. B. Randers, asianajaja, oli ovikilvessä.\nVaeltaja oli jälleen vaihtanut säveltä, nyt kuului sieltä Suomen\nratsuväen marssi. Kohensin ryhtiäni ja koputin.\n\nAskelet ja viheltely lakkasivat samassa hengenvedossa ja sisällä oleva\nmies — olipa hän sitten B. Randers tai joku muu — syöksähti paikoilleen\nsellaista vauhtia, että avaimenreiästä kävi todellinen ristiveto.\nÄänekkään kehoituksen: — Sisään! kuultuani avasin oven.\n\nSelkä puoleksi minuun päin istui herra, jolla näytti olevan aivan\nepätoivoinen kiire. Hän selaili paperipinkkaa, niin että paperit\nlentelivät kuin pilvet hänen ympärillään. Silmänlumetta, toisin\nsanoen. Mutta selkä oli miellyttävä ja niska vaalea ja suora — niskat\novat niin omituisia, niissä on aina jotakin liikuttavaa. Vihdoinkin\nonnistui tämän harvinaisen ahkeran nuoren miehen irtautua sen verran\ntyöstään, että hän ehti kääntyä ja katsahtaa minuun. Silloinkos tuli\nhäneen vauhtia, niin että hirvitti. Punastuen kuin entisajan nuori\ntyttö hän hypähti tuolistaan ja minun hieno, irooninen hymyni jähmettyi\nhuulille. Mies oli kahden edellisen päivän kavaljeerini, sama mies,\njoka petturimaisesti oli sanonut olevansa Petter Björn!\n\n— Heipä hei! tuli vihdoin hyvin hämmentyneellä äänellä, kun ensimmäinen\njärkytys oli laannut. — Tämäpä vasta yllätys! Hän lähestyi minua\nepävarma hymy huulillaan. — Ettekö halua istua? Hän kopeloi käsiinsä\nyhden kolmesta wienintuolista, jotka yhdessä pöydän, sohvan ja\nkaapin kanssa muodostivat huoneen kaluston. Sitten hän äkkiä luopui\nkohteliaisuusyrityksistään, katsoi minua suoraan silmiin tavalla, jonka\nhän varmasti kokemuksesta tiesi tehoavan naisiin.\n\n— Oletteko vihainen?\n\nVihainen? Olinko minä vihainen? En tiennyt itsekään, ja sen enempää\nsyventymättä tähän kysymykseen sanoin:\n\n— Anteeksi, oletteko asianajaja Randers? Voisitteko mahdollisesti\nauttaa minua saadakseni erään petkuttajan pidätetyksi?\n\nHän oli kohta leikissä mukana ja tunsi ilmeisesti huojennusta,\n— Suurimmalla mielihyvällä, hyvä neiti! sanoi hän ja kumarsi\nkunnioittavasti. — Olkaa hyvä ja istukaa. Petkuttaja, niinkö sanoitte?\n\n— Niin, eräs mies on uskotellut olevansa toinen kuin on ja väärillä\nedellytyksillä —\n\n— houkutellut itselleen teidän hymynne, seuranne ja myötätuntonne,\nlisäsi hän. — Ennenkuulumatonta! Varmasti löydämme jonkin lainpykälän,\njoka tuomitsee hänet. Sitten hän äkkiä nauroi ja lopetti leikin.\n\n— Minä arvasin, että te osaisitte kujeilla. Ehkäpä olette tiennyt sen\nkoko ajan?\n\n— Tiennyt minkä? En aavistanutkaan, että olisitte B. Randers,\nasianajaja, ennen kuin pari minuuttia sitten. Sen sijaan tiesin jo\neilen illalla, ettette te ollut Petter Björn. Siitä voitte muuten olla\niloinen —\n\nHän työnsi kädet housuntaskuihinsa ja näytti kovin epäilevältä.\n\n— Oletteko niin varma?\n\n— Vuorenvarma!\n\nHarmaa, melkoisen sotkuinen konttori taustanaan hän näytti toiselta\nkuin se mies, jonka seurassa olin ollut edellisenä päivänä. Huolimatta\nhuolettomasta antaa-mennä ilmeestä hänen laihoissa, kiinteissä\nkasvoissaan oli jokin kärsivä ilme, jota en ollut ennen huomannut.\nLisäksi hän vaikutti \"riukumaiselta\" — kuin rippikoulupoika, joka on\nkasvanut liian äkkiä — yllään harmaa työtakki, joka oli liian kapea\nhartioista ja hihatkin olivat liian lyhyet. Housuihin kuuluva sininen\ntakki riippui huolellisesti olkapuulla.\n\nMutta vähitellen valtasi minut halu päästä selville koko jutusta..-.\nMitä varten te näyttelitte komediaa ja olitte olevinanne toinen?\n\nPaha omatunto loisti hänen silmistään. Ei mikään ole niin tuiki\nkoomillista kuin anteeksipyytelevä mies.\n\nHän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni, että minulla oli kiire.\nMinut pakotettiin istumaan wienintuolille.\n\n— Kuulkaa nyt. Kuvitelkaa, että takananne on pitkä surkea päivä — ei,\nmonta surkeata päivää sekä takananne että edessänne — ikävyyksiä ihan\njoka puolella — ja sitten äkkiä sattuman kaupalla saatte hauskaa seuraa\n— ja — ja pienen elämyksen mahdollisuus osuu tiellenne, ettekö usko,\nettä tekin tarttuisitte siihen molemmin käsin? Minusta tuntui aivan\nmahdottomalta todeta, oliko teillä viheriäiset vai harmaat silmät.\nOlin sitä paitsi itsekin väärässä luulossa aika kauan. Minun nimenihän\non Björn — etunimi tosin. En tajunnut olevani väärä mies, ennen kuin\nmainitsitte nimen Mona. Ensin te puhuitte veljentyttärestä ja se sopi\nhyvin minunkin sukuuni, paitsi sikäli, että minun veljentyttäreni ei\nastuisi askeltakaan minun tähteni. Sitten minä tajusin, että olitte\nerehtynyt. Ellette vain olisi sanonut, että teidän piti pitää huolta\nherra Björnistä! Silloin seikkailu kävi liian houkuttelevaksi, senhän\nymmärrätte?\n\n— Kyllä te osaatte hyvin sovittaa sananne, sanoin, vakaasti päättäen\npysyä lujana. — Te olette varmasti erinomainen asianajaja.\n\n— Jospa te saisitte maailmankin uskomaan sen! huudahti hän ja tuli niin\njärkytyksiin tästä ajatuksesta, että hänen täytyi marssia hetken aikaa\npitkin lattiaa. — Maailman onkin pian se uskottava, muuten — No niin,\nvälipä sillä — hän istuutui jälleen — mutta palataksemme jälleen tuohon\nherra Björniin, täytyy minun myöntää, että vähitellen tajusin, kuinka\nvaikean osan olin ottanut näytelläkseni. Erinäisistä syistä minun\nei ole helppo näytellä rikasta miestä. Rehellisesti puhuen — kai te\ntulitte siihen käsitykseen, että Björn oli saituri?\n\nViivyttelin vähän vastaustani. — Tulin paremminkin ajatelleeksi\nvaatimattomuutta.\n\nHän katsoi minuun vilpittömästi hämmästyneenä. — Tuo sana kuulostaa\nomituiselta nuoren tytön suussa. Tuntevatko nuoret tytöt tosiaankin\nsellaisen sanan kuin vaatimattomuus? Käyttävätkö he sitä tosiaankin\npuheessaan, kuuluuko se todellakin heidän sanavarastoonsa?\n\nKysyin, mitä merkillisiä käsityksiä hänellä oikeastaan oli nuorista\ntytöistä. Hän lauhtui jälleen. — Ettette ole taitanut vieläkään antaa\nminulle anteeksi. Ja kuitenkin minulle tuli paha omatunto jo kohta\nensimmäisenä iltana. Siirsin paljastuksen seuraavaan päivään, mutta\ntehän tiedätte, miten sitten kävi. Ja nyt te sittenkin ennätitte ennen\nminua. Mutta olihan se muuten onnistunutta leikkiä. Meillähän oli\noikein hauskaa?\n\nNyt kun hän ilmeisesti katsoi pelastaneensa tilanteen, en voinut\nvastustaa selittämätöntä haluani näytellä loukkaantunutta, vaan\nvastasin kylmäkiskoisesti: — Oikein hauskaa!\n\nHän muuttui jälleen vakavaksi, kääntyi pois päin ja käveli ikkunan luo,\nminne jäi seisomaan pitkiä koipiaan ketkutellen. — Toden puhuakseni,\nhän sanoi kääntymättä, — onhan hetkiä, jolloin halukkaasti tarttuu\npienimpäänkin hauskutuksen tilaisuuteen. Ymmärrättehän, että tällaisina\nikävinä...\n\nKeskeytin hänet ja muistutin almanakassa olevaa ristiä. Hän hymyili\nvähän surullisesti.\n\n— Björniä eivät huonot ajat koske, mutta Randersin laita on vähän\ntoisin. Olisipa muuten mielenkiintoista tietää, miten te löysitte\ntänne, kun ette edes tiennyt nimeäni.\n\nTähän hetkeen saakka olin aivan unohtanut, että minulla oli asia\ntoimitettavana. Mahdollisimman hienotunteisesti esitin Sagedahlin\nterveiset. Randers löi käsiään yhteen hämmästyksestä. — Tämähän on\naivan kuin teatterifarssia tai kohtalon leikkiä romaaneissa! Kuka olisi\nvoinut uneksia, että te olette Sagedahlin konttorissa! Minähän juuri\naioin tulla tervehdyskäynnille sinne jonakin päivänä. Hartvig on minun\nserkkuni tai vähän sinne päin.\n\n— Mitä? Oletteko te sukua Hartvigille?\n\nHän katsoi minuun tuimasti. — Jopas se teki teihin valtavan\nvaikutuksen! Kuulitte kai, että sanoin serkku? Opiskeluaikanani\nkutsuttiin minut joskus sunnuntaisin päivälliselle hänen kotiinsa. Joka\nkerta, kun taitoin kokoon lautasliinani, sanoi rouva Hartvig: \"Niin,\nnyt jäi taas säästöön muutama kruunu, Björn.\" Hauskaa, eikö teistäkin?\nNyt en ole moneen vuoteen tavannut heitä. Suoritettuani tutkintoni olen\nheilunut maaseudulla, ollut viransijaisena parissa tuomiokunnassa ja\nyrittänyt asettua pysyväisesti yhteen ja toiseen paikkaan. Mutta te\nette luultavasti tiedäkään, että nyt on huono aika?\n\n— Olen tavallaan kuullut siitä vihjailtavan. Mutta oletteko te kuullut,\nettä on vaikeata olla nuori tällaisina aikoina?\n\nSamassa soi puhelin. Herra Randers — kesti vähän aikaa, ennenkuin\ntotuin siihen, että hänen nimensä oli Randers eikä Björn — syöksyi\nkirjoituspöytänsä luo ja tarttui kuulotorveen. Minusta hän oli\nmielissään siitä, että puhelin soi minun siellä ollessani. Häneen tuli\neloa ja vilkkautta. — Halloo! huusi hän mikrofoniin niin jännittyneenä,\nettä se olisi voinut liikuttaa kiviäkin. Sitten tuli vähän\nmasentuneesti: — Ei, tämä on 10125. Kuinka? Niin, se on erehdys. Hän\nasetti torven hiljaa paikoilleen ja jatkoi urhoollisesti keskustelua\nsiitä, minne olimme jääneet.\n\nMinulla oli paha omatunto, kun vihdoinkin juoksin portaita alas.\nKuvittelin Sagedahlin kiehuvan raivosta pitkän poissaoloni takia ja\nkoetin sommitella sopivaa puolustuspuhetta. Iloni oli sen tähden suuri,\nkun sisään tullessani näinkin Hartvigin yksin taistelutanterella.\nSagedahl oli kuulemma niin pelästynyt uusiintuvia ja raivoisia\naivastuskohtauksiaan, että oli kiireen kaupalla paennut lääkitsemään\norastavaa vilustumistaan.\n\n— Kaikesta päättäen Grandiin, lisäsi Hartvig omasta puolestaan. Lankous\nei mainittavasti vaikuttanut hänen puheisiinsa.\n\nKerroin Randersista. Hartvig kohotti vasenta silmäluontaan — suurin\nhämmästyksen merkki, jonka nykyaikainen ihminen voi osoittaa. —\nAkateeminen köyhälistö kasvaa tässä maassa, sanoi hän, istuutuen\nneiti Syversenin paikalle sulattamaan uutista. — Björn on kyllä\nreipas ja kykenevä poika, mutta on totisesti päätöntä ja uhkarohkeata\nperustaa tällaisina aikoina oma toimisto pääkaupunkiin. Hiljaiselta ja\nvaatimattomalta kai hänen lafkansa näyttikin?\n\nYllätin sekä hänet että itseni kertomalla, että Randers näytti\nmenestyvän oikein hienosti. Hartvig sanoi, että se ilahdutti\nhäntä, ja että hänen pian oli pyydettävä tuo nuorukainen kotiinsa\npäivälliselle. Niin oli se aihe tyhjennetty. Hartvig löysi taipuisan\nviivottimen ja alkoi leikkiä sillä, siirtyen sitten muuhun. Voisinko\nmahdollisesti auttaa häntä eräässä kauhean vaikeassa asiassa? Oli\nkysymys vedonlyöntilahjasta eräälle nuorelle naiselle. Mitä kummaa hän\nkeksisi? Minä ehdotin suklaarasiaa, sellaista hienoa laitosta, jossa on\nsilkkinauharusetteja ja jos jotakin.\n\n— Sellaisiako te tavallisesti saatte?\n\nMinä? Sellainen rasia ei miesmuistiin ollut ilmestynyt meidän seiniemme\nsisäpuolelle. Hymyilin arvoituksellisesti enkä sanonut mitään.\n\n— Tuo ehdotus ei oikein sovi tässä tapauksessa, hän sanoi ja löi\nviivottimella ilmaa, niin että vinkui.\n\n— Tämä nuori nainen, jota ajattelen, on täyttänyt yhden seinän\nlattiasta kattoon vanhoilla suklaarasioilla — se on tosiaan kuin\nmikäkin halkopino. Nuoret tytöt kaiketi kokoilevat suklaarasioita niin\nkuin intiaanit päänahkoja. Jokainen rasia merkitsee valloitusta. Kuinka\nmonta teillä on?\n\n— Te varmasti hämmästytte, jos sanon —\n\n— Niinkö?\n\n— Ette lukumäärää, vaan sitä, että minulla on rohkeutta tunnustaa\ntotuus. En ole ikinä elämässäni saanut mieheltä ainoatakaan\nmakeisrasiaa. Kavaljeerini ovat tavallisesti olleet työttömiä, kuten\nminäkin. Mutta olen usein seisonut ikkunan takana ja ajatellut: Kukahan\ntuollaisia saa!\n\n— Ehkä te kuulutte siihen lajiin, joka saa kirjoja\nsyntymäpäivälahjakseen?\n\n— En siihenkään. Minä kuulun siihen lajiin, joka saa neljä tulppaania,\nkaksi saippuaa, villasukkaparin ja kolme olkapuuta, jotka on\npäällystetty villalangantähteillä.\n\nHartvig hymyili armollisesti huvittuneena ja tuli lähemmäksi.\nJäi seisomaan tuolini taakse, ei sanonut mitään, vaikutti vain\nylitsekumartuneella läheisyydellään. En olisi uskonut, että viimeisten\nviikkojen — niin, miksi sitä oikein sanoisin? — keskittyminen — olisi\nvaikuttanut näin pian, ja minä hermostuin kamalasti. Kuumeisella\nkiireellä rämisytin kirjoituskonettani, löin sokeana koskettimia.\nPaperille ilmestyi vain järjettömiä kirjainrivejä. Hartvig nauroi\nhiljaa.\n\n— Mitä kieltä te nyt oikein kirjoitatte?\n\nHäntä huvitti tämä, sen huomasi kaikesta. Vai niin — miksei silloin\nminunkin? — Se on tshekinkieltä, sanoin silmää räpäyttämättä.\n\n— Tiedättehän, että siinä kielessä käytetään vain konsonantteja?\n\nHän kumartui hymyillen alaspäin, mutta kun Syversen samassa tuli\nhuoneeseen, vetäytyi hän pois ja alkoi hyräillen etsiä jotakin\nkorttiluettelosta. — Ahaa, kyllä tuo tiedetään, sanoi Syversen\njälkeenpäin niin myrkyllisesti kuin hänen tapaiselleen pyöreälle\nolennolle oli mahdollista. En tiennyt olisiko minun pitänyt loukkaantua\nvai ylpeillä imartelusta.\n\nKaiken kaikkiaan tämä päivä oli ollut toisenlainen kuin muut päivät.\nKevät tuntui ilmeisesti tekevän tuloaan. Kello kahdelta läksi Hartvig\nkonttorista heiluttaen hienoa keppiään — höyläämätöntä malakkaruokoa\n— ylimielisin kiemuroin. Puoli kolmelta hiipi neiti Syversen\nostiskelemaan pikkutavaraa boksikutsuihinsa ja minä jäin yksin\nhoitamaan konttoria. Asiakkaita ei käynyt mainittavasti. Eräs mies tuli\ntarjoamaan yhdistelmää, johon kuului lyijykynä, korkkiruuvi, kynsiviila\nja hammastikku; muuan poika kauppasi kengännauhoja; konttoritarpeitten\nkauppamatkustaja, joka iski lumoavasti silmää; ja vihdoin eräs herra,\njoka vaikutti pikkukaupunkilaispomolta, halusi tavata joko Sagedahlia\ntai Hartvigiä jonkin perintöasian vuoksi. Hän oli avomielinen luonne\nja ensi töikseen hän ilmaisi minulle käsityksensä pääkaupungista.\nPankinjohtaja Sandersen oli näköjään väsynyt ja suuttunut kaupunkiin,\njoka ei tuntenut pankinjohtaja Sandersenia eikä hänen kaksikerroksista\nuutta taloaan, jossa oli kaakeliseinäinen keittiö, WC ja kylpyhuone,\nei myöskään hänen poikaansa Edvardia, joka hyppäsi lähes neljäkymmentä\nmetriä viimeisissä koululaisten mäenlaskukilpailuissa, eikä hänen\ntytärtään Dittaa, joka oli lausunut runon \"Tasavaltalaiset\"\nMerimiesyhdistyksen illatsussa äskettäin.\n\nPuoli neljään mennessä ei kumpikaan tuomareista näyttäytynyt. Kun mies\nkolmannen kerran veti esiin kultakellonsa, pisti päähäni loistava aate\nnäytellä hyvänsuopaa kohtaloa. Aivan sivumennen huomautin, että tässä\ntalossa oli muitakin lakimiehiä.\n\n— Asianajaja Randersilla esimerkiksi on toimistonsa tässä seuraavassa\nkerroksessa, sanoin minä, — kaiketi tunnette Randersin nimeltä?\n\nPankinjohtaja Sandersen siveli hämillään tukkaansa, ei hän tainnut\ntuntea — —.\n\n— Niin, ette te kai viitsi lukea pääkaupungin lehtiä, sanoin\nymmärtävästi.\n\n— Totta kai! Hän katsoi loukkaantuneena minuun. Tietenkin hän luki\nsanomalehtiä! Ja nyt hän jo muisti nimenkin. Randers, aivan niin! Sehän\noli varmasti reilu mies. — Erinomainen, sanoin minä. — Hyvin tarmokas.\n\nSandersen istui ja tuumi asiaa. Häntä oli kyllä kehoitettu kääntymään\nSagedahlin ja Hartvigin puoleen, mutta hetkisen kuluttua hän taas\nkatsoi kelloaan. — Ei ole lainkaan varmaa, että kumpikaan tuomareista\nenää tänään tulee tänne, sanoin saadakseni hänet lähtemään.\n\nKun hän oli päässyt ulkopuolelle, syöksyin ovelle kuuntelemaan, minne\npäin hän lähtisi. Kun kuulin hänen nousevan yläkertaan, tunsin kuin\nsaaneeni suuren voiton. Omatuntoni ei minua suurestikaan soimannut,\nvaikka olisi pitänyt, kun olin ollut epälojaali omaa toimistoani\nkohtaan.\n\nOli palkanmaksupäivä ja ulos tullessani seisoi Aksel odottamassa\nminua. Hän oli kulkevinaan vain sattumalta siitä sivu, mutta en\nturhaan ollut ollut Akselin sisarena jo yli kaksikymmentä vuotta.\nHän mahtoi olla aivan putipuhdas, koska ilkesi yrittää lähentymistä\nkokonaisen viikon kestäneitten vihollisuuksien jälkeen. Hän\nvaikutti vähän ränsistyneeltä, raasu, vanhoine hattuineen, missä\nhikiläiskät muodostivat kuin vuoristoketjun nauhan yläpuolelle.\nPalelevainen ja punanenäinen hän myöskin oli. Lyhyesti sanoen,\ntyhmässä myötätuntoisuuden puuskassani tarjosin hänelle pientä\nlainaa, odottamatta selityksiä, jotka jo pyörivät hänen kielellään.\nHän riemastui niin, että aivan unohti kyynillisen lääkärinilmeensä.\n— \"Leimuava rakkaus\" Colosseumissa kuuluu olevan aivan erinomainen,\nsanoi hän vallattomana ja työnsi setelin risaiseen lompakkoonsa, jossa\nharvoin oli muuta sisällystä kuin amatöörivalokuvia.\n\nKarl Johania kulkiessamme tuli Randers perästä seitsemänvirstan\nsaappain. Oli vähän vaikeata saada Aksel ymmärtämään, että mies, joka\nmuutamia päiviä sitten oli ollut maanviljelijä Björn, nyt esiintyi\ntuomari Randersina. Randers ilmoitti hyväntahtoisesti, että Björn oli\nhänen etunimensä, ja kun Aksel muistutteli maanviljelyksestä, väitimme\nme molemmat kivenkovaan, että hän oli ehdottomasti joko kuullut väärin\ntai sitten nähnyt unta.\n\nMuuten tajusin vähemmässä kuin puolessa sekunnissa, että pieni\njuoneni oli onnistunut. Randers oli loistavalla tuulella. Hän oli\nvastaanottavainen päivän ja koko elämän kauneudelle, niin kuin ihminen\non koettuaan jotakin hauskaa vastoinkäymisten ja ikävyyksien jälkeen.\n\nVaeltaessamme pitkin katua hänen silmänsä olivat niin virkut, että ne\nnäkivät asioita, joita ei kukaan muu kuolevainen nähnyt. Vaikka oli\nkylmänharmaa päivä ja pohjatuuli vinkui ilmassa, tuntui se hänestä\naivan merkillisen keväiseltä. Hänen mielestään tuuli oli lämmintä ja\ntaivas vivahti siniseen. Hänen mielikuvituksellaan ei ylipäänsä ollut\nmitään rajoja.\n\nMutta kun hän rupesi väittämään, että puiston puissa näkyi jo heikkoa\nviherrystä, aloin vakavasti pelätä, että hänessä oli jokin ruuvi irti.\n\nSilloin sain tietää, että Sandersen oli hänen ensimmäinen asiakkaansa.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nLuultavasti ovat monet muut minun tavallani havainneet, että omaistensa\nläsnäollessa ei kukaan voi esiintyä loistavasti.\n\nKatsokaa vaikkapa Monaa. Ennen kuin hän meni naimisiin, oli\nliioitteleminen hänen erikoisuutensa. Liioitteleminen kaikissa asioissa\nantoi hänen puheelleen erikoista vauhtia ja väriä. Mutta nyt hänen\nrinnallaan on aviomies, joka katsoo velvollisuudekseen oikaista ja\nvaimentaa. Kun Mona kertoo äskeisistä kutsuista ja sanoo: Tiedätkö,\nme saimme ainakin sata ruokalajia! korjaa aviomies sen neljäksi, ja\nkun Mona leimahdellen kertoo, että kaikilla ihmisillä on jo kesähattu,\nilmoittaa mies kuivasti nähneensä vasta yhden kesähatun.\n\nEräänä päivänä, kun Aksel ja minä seisoimme puodinikkunan takana ja\nihailimme ruiskukansinistä hattua, joka tarjoili siinä itseään melkein\nnenättömän funkisnuken päässä, ilmestyi tuomari Hartvig viereemme.\nTäytyi tietenkin ruveta keskustelemaan. Minä otin aiheeksi hatun ja\nhuomautin aivan viattomasti, että sen linjoissa oli kaunista lentoa,\nmutta se oli sittenkin liikaa veljelleni. Aksel asettui Hartvigin\ntaakse ja rykäisi joka kerta, kun minä avasin suuni. Iskin häneen\ntikarinteräviä katseita ja heristelin hänelle nyrkkejäni selän takana,\nmutta se ei auttanut, ja lopuksi huomasin, että Hartvig huvikseen\nseurasi leikkiämme ikkunanruudusta.\n\nMinä kiehuin raivosta. Kotiintultuamme syntyi välillemme hauska\npieni tappelu, jollaisen jokainen perhe tarvitsee ainakin kerran\nneljännesvuodessa ilmaa puhdistamaan. Paljastus seurasi toistaan.\nMinä olin ollut hienotunteinen enkä ollut vihjaillut Sylvia Dueen\ntoisten läsnäollessa, mutta nyt minun kelpasi. Keksimme kilpaa nimiä\nAkselin runolle. Eräs ehdotti \"Jäähyväiset Sylvialle\", toinen \"Akselin\nkeskonen\". Aksel puolestaan ryhtyi vastahyökkäykseen asettumalla\nasentoon ja lausumalla minun ensimmäisen runotekeleeni, \"Mustien\nmetsien helmassa\". Sen runon kirjoitin eräänä päivänä monta vuotta\nsitten, kun perhe oli saanut kolmannessa kerroksessa asuvan Weidemannin\npojan kihlakortit. Herra Weidemannista oli sitten muutamassa vuodessa\ntullut hyvin syötetty perheenisä, ja, kuten Aksel aivan oikein\nhuomautti, häntä tuskin huvitti sellainen rasittava lemmen onni kuin\nvaeltaminen \"käsi kädessä pehmeään yöhön, syvälle mustien metsien\nhelmaan\".\n\n— Jos nyt kerran pitää yössä vaeltaa, niin kyllä hän mieluummin\nvalitsee hyvän leposohvan, sanoi Randi.\n\n— Välttävä 6! sanoin minä. Perheessämme oli tapana antaa arvosana joka\nvitsistä, ja huonolla numerolla, viilensi aina vastustajan äkisti.\nMutta muut äänestivät minut kumoon ja huusivat: Hyvä!\n\nÄiti tuli huoneeseen ja muistutti tapansa mukaan, että talossa asui\nmuitakin ihmisiä. — Ne varmasti luulevat, että täällä on hulluinhuone!\n\n— Mutta tätähän te vanhat ihmiset juuri sanotte luonteen hiomiseksi,\nsanoi Solveig viattomana. Ja kuorossa koetimme todistaa äidille, että\ntässä oli vain timanttihiomo käynnissä.\n\nOlin varma siitä, että olin nyt ikuisiksi ajoiksi tehnyt itseni\nnaurettavaksi Hartvigin silmissä. Mutta elämä on täynnä yllätyksiä.\nSeuraavana päivänä hän antoi minulle suklaarasian, joka oli kooltaan\nmelkein kuin pieni kapsäkki. Se oli tietenkin kovin hauskaa ja\nmairittelevaa ja niin edespäin, mutta omimista, kuinka pingoittuneeksi\ntunsin itseni sen jälkeen. Hartvig piti minusta ollessani sukkela ja\nvilkas, minun täytyi siis olla kaksinverroin sukkelasanainen ja vilkas\npelkästä kiitollisuudesta. Se oli kamalan rasittavaa! Murheellista,\nettei kukaan välittänyt minun vakavasta puolestani!\n\nHän kutsui minut myöskin kotiinsa päivällisille — jäykkä ja juhlallinen\ntilaisuus — sillä verukkeella, että minun pitäisi vähän hauskuttaa\nseuraa!\n\n— Sepä hauskaa! ja — Sepä vasta hienoa! viserteli perhe, kun\npäivällispöydässä mainitsin kutsusta.\n\nValitettavasti oli hyvätuuleni jo aikoja sitten mennyt, kun ajattelin\npukua, ja kun vielä kaikkien mielestä minun piti olla erikoisen\nkiitollinen, rupesi maljani vuotamaan yli äyräittensä.\n\n— Eihän minulla ole edes pukua, sanoin kylmästi. — Ikinä ei minulla ole\nollut kunnollisia vaatteita enkä koskaan saakaan!\n\nNiin sanoin, vaikka hyvin tiedän, että tällä tavoin kerään ylleni\ntulisia hiiliä, jotka saattavat polttaa omaatuntoani koko ikäni. Kun\nherään öisin, näen varmasti äitini silmät edessäni hänen sanoessaan: —\nMutta onhan sinulla se kaunis sininen puku!\n\nMuut tuijottivat minuun kylmän halveksivasti. Itsekukin osasi kyllä\nsanoa loukkaavia sanoja, mutta kukaan ei sietänyt niitä toisen suusta.\n\nMutta kerran alkuun päästyä on vaikea lopettaa. — Vai sininen! matkin\nivallisesti. — Jonka sain noin sata vuotta sitten! Voin pahoin, kun\nvain katsonkin siihen, ja niin voivat muutkin!\n\n— Pidä nyt suusi vähemmällä, haukkui Aksel. — Jos joku voi pahoin,\njohtuu se varmasti sinun happamesta, nolosta ja idioottimaisesta\nnaamataulustasi!\n\nIsäkin sekaantui juttuun. — On aivan paikallaan, että sinä silloin\ntällöin esiinnyt syyttäjänä, Aksel, mutta eiköhän vaikutus olisi\nparempi, ellet käyttäisi sopimattomia sanoja?\n\nÄiti tahtoi pysyä asiassa. — Jos vähän uudistaisit sitä panemalla\njotakin valkoista kaulaan? hän ehdotti varovaisesti.\n\n— Valkoista kaulaan! Purskahdin hysteeriseen nauruun. — Ei minua ole\nkutsuttu mihinkään naisyhdistykseen. Eikä pyhäkoulujuhlaan! Sitä\npaitsi olen jo tehnyt kaiken mitä voi yhdelle puvulle, kaventanut ja\nlevittänyt, pidentänyt ja —\n\n— Rakas Nikoline, merkitsevätkö nuo vaivaiset vaatteet sitten niin\npaljon? keskeytti Einar miehekkään ylimielisesti. Kun sisarukseni\njostakin syystä — tai syyttä — suuttuvat minuun, käyttävät he aina\ntoista etunimeäni — nimeä, josta vanhempani olisivat voineet minut\nsäästää.\n\n— Kyllä nyt tulevat salat julki, totesi Aksel suu täynnä ruokaa. —\nNikoline on kunnianhimoinen kuin amerikkalainen revyytyttö. Hänellä on\nkorkeita päämääriä.\n\nPikkuinen Per tunsi olevansa velvollinen tuomaan hänkin kortensa\nkekoon. — Se luulee, että saa ihmiset pökerryksiin, kun vain katsella\nmoljottaa noilla viheriäisillä silmäklonteillaan! Yleinen paheksumisen\nmyrsky kääntyi Periin.\n\n— Mitä sinä puhut, poika, huusi Randi närkästyneenä. — Sinähän käytät\naivan katukieltä! Äiti, toru Periä!\n\nPäivällisen jälkeen koetin haivuttaa erinäisiä mielenpurkauksia, ennen\nkaikkea omiani. Vaikeinta oli nyt, kuten tavallisesti, löytää sopiva\nkatumustapa. Syönnin jälkeen työnsin kiivaasti syrjään muut ja otin\nastiainpesun haltuuni ja pääsemättä naurettavuuden tunnostani iskin\nsen jälkeen sukkakoriin ja aloin rohkeasti parsia Perin sukkia, joiden\nkantapäissä ammotti kuin hevosenkitoja.\n\nSeuraavana päivänä oli rauha maassa. Ostin seitsemän metriä\nkorallinpunaista crèpe georgettea vähittäismaksulla, vaikka\nmenoarviotani oli ylitetty ainakin yhtä paljon kuin valtion.\n\n— Mitä se maksaa? oli luonnollisesti äidin ensimmäinen kysymys, kun\nnäytin hänelle kangasta.\n\n— Kai se oli kahdeksan ja puolen kruunun vaiheilla metriltä, vastasin\nja siristelin silmiäni, koettaen ankarasti muistella hintaa ja näyttää\nmahdollisimman rehelliseltä. Mutta en kuitenkaan tarpeeksi.\n\n— Siis yhdeksän kruunua, sanoi Randi. Kihlattuna nuorena naisena hän\nlukeutui jo vanhoihin ja vakiintuneisiin eikä enää pitänyt sisariensa\npuolta.\n\n— Yhdeksää kruunua ei maksa mikään, ilmoitti Einar asiantuntevasti.\n\n— Taidamme päästä lähemmäksi totuutta, jos sanomme yhdeksän kruunua\nyhdeksänkymmentäyhdeksän äyriä.\n\nMonilukuisen perheen iankaikkiset huomautukset alkoivat jo käydä\nhermoilleni. Ilmoitin mahtipontisesti, etten ollut kenellekään\ntilivelvollinen tavaroista, jotka olin ostanut ja maksanut omilla\nansaitsemillani rahoilla.\n\n— Onko tuo sitten maksettu? kysyi Aksel röyhkeästi. Kaikki katsoivat\nminuun jännittyneinä. Äiti oli jo käynyt vähän surulliseksi.\n\n— Tietenkin, sanoin tehden jesuiittamaisen varauksen, että tarkoitin\nvain maksaneeni yhden metrin.\n\nFina kutsuttiin paikalle ja hän tuli mukanaan kasa muotilehtiä ja\nisot sakset — Fina ei kovinkaan luottanut toisten ihmisten saksiin\n— neulatyyny rinnassa ja mittanauha kaulan ympärillä. Häntä saattoi\noikeastaan pitää lajinsa viimeisenä mohikaanina, sillä kaikki hänen\nammattisisarensa olivat jo aikoja sitten menneet pukutehtaitten\npalvelukseen. Mutta seitsenlapsista perhettäkin saattoi pitää\nvanhan maailman viimeisenä jäännöksenä, niin että hän sopi meille\nerinomaisesti.\n\nFina ja ompelukone sijoitettiin meidän huoneeseemme ja sitten\nalkoi taistelu. Sillä taistelua ei voinut välttää. Fina oli jo yli\nkuudenkymmenen, joten ei sovi ihmetellä, etteivät meidän mielipiteemme\nmuodista käyneet yhteen.\n\nKuten ennenkin tällaisissa tilanteissa äiti veti Randin syrjään ja\nkuiskasi, että rakas, kiltti Randi, mene katsomaan, kun Liisa koettelee\npukuaan, ja katso, ettei hän anna leikata sitä liian avonaiseksi.\nJa minuutin päästä tulikin Randi huoneeseen kasvoillaan viaton ja\nherttainen naamari, jonka läpi minä näin erinomaisen hyvin. Sillä kun\nRandin tai Solveigin vuoro oli saada uusia pukuja, lähetettiin minut\nvalvojaksi.\n\nFinalle oli ylivoimaisen vastenmielistä leikata pukuja\nruumiinmukaisiksi. Kaikesta päättäen hänestä ei ollut kunniallista\nnäyttää ruumiinmuotoja kankaan alta. Nytkin puku riippui ylläni kuin\nsäkki.\n\n— Kyllä siitä hyvä tulee, kun nostetaan vähän olkapäitä, sanoi Fina\nrauhoittaen ja kahmaisi kouransa täyteen kangasta.\n\nMikä tahansa oli vikana Finan ompelemissa vaatteissa — olivat ne sitten\nliian pitkiä tai lyhyitä, liian leveitä tai kapeita — niin ei muuta\ntarvinnut kuin vähän nostaa hartioista. Sillä korjautui ihan kaikki.\n\n— Ja sitten täytyy kaventaa sivuista, vaadin minä. — Puvun täytyy solua\npitkin vartaloa. Se on nyt muodissa. Fina katsoisi nyt tätä lehteä,\nnoin sen pitää mennä.\n\n— Niin, kyllähän siihen voi liidulla merkitä, sanoi Fina varovaisesti.\n\nRandi muisti nyt tehtävänsä ja tunsi velvollisuudekseen sekaantua\nasiaan. — Oikein vakavasti puhuen, Liisa, sinun ei pitäisi teettää\nliian kapeaa. Se ei vaikuta hienolta.\n\nKääntyilin peilin edessä ja huomasin hameen pullottavan edestä. Fina\nlaski etusormensa reidelleni saadakseen selville, miten asianlaita\noikein oli.\n\n— Ei, kyllä neiti itse siinä pullottaa, sanoi Fina äänellä, jolla\nhän puhdistautui kaikesta edesvastuusta. Sillä paitsi hartioitten\nkohottamista hän osasi toisen pienen tempun, ja se oli se, että hän\nsyyti edesvastuun ompelemastaan puvusta siihen vartaloon, joka puvun\noli saapa.\n\nRandi hytkyi naurusta ja minä koetin keksiä jotakin, jolle voisimme\navoimesti nauraa. Muistin perheohjelmistostamme erään jutun lapsuuden\najoilta. — Siihen aikaan te olittekin niin kultaisia, sanoi Fina ja\ntuli melkein liikutetuksi.\n\n— Emmekö nyt sitten ole kultaisia?\n\n— Kyllä, jos neiti vain koettaisi seisoa hiljaa, sanoi hän jälleen\ntunteettomasti.\n\nSitten hän otti haudanvakavana esiin jättiläismäiset saksensa ja\nsanoi kylmästi: — Nyt leikataan kaula-aukko. Sakset asetettiin\nminun kaulalleni, niin että kylmä metalli sai minut kananlihalle. —\nLeikataanko näin paljon?\n\n— Fina leikkaa vain!\n\nKasvoillaan ilme, joka sanoi, että näin hänet nyt pakotetaan tekemään,\nFina leikkasi ensin kapean suikaleen pois ja sitten vielä toisenkin.\nMutta sitten ei muuta. Hän laski aseensa, mutta ei uskaltanut luovuttaa\nsitä käsistään.\n\nÄiti katsoi nyt ajan otolliseksi sekaantua asiaan ja ilmestyi hymyillen\novelle. — Mutta katsokaahan! Sinustapa tulee hieno nainen! Odota vähän —\n\nHän tarkasteli mestariluomusta äidillisin kotkankatsein ja alkoi\nhypistellä pukua. — Tässä toisessa hihassa on jotakin, joka ei ole\nniinkuin olla pitää.\n\nÄiti huomasi aina hihoissa jotakin korjaamista, ei paljon, mutta juuri\nhiukkasen.\n\nKysyin oliko puku hänen mielestään muuten sopiva. Äiti katsoi aina\nvelvollisuudekseen olla hieman pidättyväinen, täytyi olla varovainen,\nettei pannut nuorten päätä pyörälle. — Tiedäthän sinä, etten ole\nerikoisemmin ihastunut nykyajan muoteihin.\n\nNäin hänellä oli tapana sanoa joka kerta, kun saimme uuden\nvaatekappaleen. Mutta kun me neljä, viisi vuotta myöhemmin hylkäsimme\nsaman vaatekappaleen, katseli hän sitä surumielisin silmin ja sanoi: —\nTuo on kaunein puku, joka sinulla on ollut, rakas lapsi.\n\nIllalla, ennen kuin Fina lähti, hän kääri huolellisesti puvun kokoon ja\nasetti sen tuolin selustalle. Pöydällä oli ompelukone ja ompelurasia,\nja näiden vieressä lepäsivät sakset, nikkelöidyt, kirkkaat ja kovin\nmagneettiset. Eivät ainoastaan nuppineulat tunteneet vetoa niihin.\n\nKun seuraavana päivänä taas koettelin pukua, tunsin pientä myötätuntoa\nherttaista Finaamme kohtaan. Hän oli niin syvästi ja rehellisesti\npahoillaan siitä, että oli sattunut leikkaamaan liian syvään. — Ja\nminä kun luulin leikanneeni niin varovaisesti! hän valitteli ja\nkatseli kaula-aukkoa, johon yön kuluessa oli uurtunut oikein hieno\n_decolletage_.\n\n— Ei se mitään tee, sanoin jalomielisesti.\n\nMutta sillä ei vielä kaikista vastuksista päästy. Näytin Akselille\nvanhoja, raihnaisia brokaadikenkiäni saadakseni tietää, miltä ne\nnäyttivät _sub specie aeternitatis_, mutta tästäkin näkökulmasta\nkatsoen ne näyttivät aika lailla ränsistyneiltä, ja Aksel ehdotti,\nettä sentään värjäisin ne. Omaksuin tämän ehdotuksen avosylin, ostin\npullon värjäysainetta, jota myyjä kehui pilviin saakka, ja maalasin\nsillä kenkäni, niin että ne loistivat kuin Naantalin aurinko. Aineesta\nlähti tosin kamala haju, mutta kun kengät olivat saaneet pitkäaikaisen\nilmakylvyn avonaisella ikkunalla ja perheen yhdistyneet hajuaistimet\nolivat tunnustelleet niitä, julistettiin ne lopuksi hajuttomiksi.\nKiillon pysyväisyydestä heräsi sen sijaan epäilyksiä, ja kun odotettu\nilta vihdoinkin tuli, suostuin käärimään kengät paperiin, jottei niiden\nkultaus tarpeettomasti kuluisi. Aina vain Tuhkimo!\n\nLeskirouva Hartvigin punainen tiilihuvila oli siinä kaupunginosassa,\njota vuokraajat ilmoituksissaan sanovat \"ylhäisön puoleksi\".\nOlin usein ihaillut taloa, kun joskus ikävinä sunnuntaiaamuina\noli täytynyt turvautua niin kesyyn urheiluun kuin kävelemiseen\nhuvilakaupunginosissa. Kun nyt vieraan oikeudella avasin portin ja\nkävelin pitkin hiekoitettua käytävää, tunsin eräänlaista kunnioitusta\nitseäni kohtaan. Tähän liittyi tosin valitettavasti kalvava tunne, joka\nei voinut olla muuta kuin jätettä vanhanaikaisesta ramppikuumeesta.\n\nEnsimmäisen yllätyksen koin kohta oven sisäpuolella. Sisäkkö, joka oven\navasi — neliskulmaisen, mustan ja valkoisen kuin ristisanatehtävä — oli\nLucie, entinen kansakoulutoverini. Hän taas hämmästyi niin siitä, että\nnäki minut talon vieraana, ettei tiennyt, miksi minua sanoisi. — Kun\nminä nyt vain tietäisin, että pitääkö minun sanoa sinuksi vai neidiksi.\n\nMinut ohjattiin toiseen kerrokseen, missä eräs makuuhuone oli\njärjestetty naisten pukeutumishuoneeksi. Siellä tuoksuivat puuteri\nja hajuvedet ja peilin edessä jonotti pitkä rivi naisia täydessä\nsotamaalauksessa. Mutta jonosivistykseen vaadittava kuri oli ollut\nliikaa Monalle. Hän oli ottanut esiin taskupeilinsä ja ruvennut\ntyöhön omin nokkinsa. Hänen viheriäinen shiffonisamettipukunsa olisi\npuolustanut paikkaansa karnevaaleissa. Se oli hyvin siveästi auki\nedestä, siinä oli turnyyri ja laahus, mutta selkäkappaleista ei\nalkuakaan. Mona oli todellinen nainen, pelkäsi ukkosta ja hiiriä ja\nkoiria, mutta rohkea kuin leijona, kun oli esitettävä muodin hurjimpia\npäähänpistoja.\n\nHän kallisti päätään ja tarkasteli minua arvostelevasti. — Jos olisit\nmuuttanut vähän kulmakarvojasi, käyttänyt vähän viheriäistä puuteria ja\nappelsiininväristä huulipuikkoa, näyttäisit aika siedettävältä, kuului\nhänen armollinen tuomionsa.\n\nSitä mukaa kuin naiset valmistuivat ja hävisivät, antoivat\njälkeenjääneet heistä mainetodistuksen. Joko sanottiin: \"Mistähän\nnuokin ihmiset saavat rahaa?\" tai \"Mitähän merkillistä miehet hänessä\nnäkevät?\" tai \"Ajatelkaa, kuinka hän on rapistunut!\" tai \"Kylläpä hän\noli lihonut kauheasti!\" Tätä viimeksimainittua pidettiin kaikista\npahimpana. Kaunis Winnie Stamsö istui kultalameepuvussaan vuoteen\nreunalla ja viilasi kynsiään, ja hänen huuliltaan kuului aina \"Uh!\"\nEivät edes Monankaan parhaat sukkeluudet kyenneet houkuttelemaan\nhäneltä muuta vastausta. Takaapäin näytti Winnien hyvinhoidettu,\naalloitettu tukka keskikokoiselta kaalinpäältä ja se vaikutti\nomituisen vertauskuvalliselta. Mutta hänen päästyään oven ulkopuolelle\nryöpsähti hänen osalleen enemmän kuin kenenkään muun. Huomautuksia\nvallan sateli. — \"Korea pää, mutta niin tyhjä, että kolisee! — Kun\nnainen ei osaa sanoa mitään, väitetään, että hän on sielukas! — Se\non sukuvika. Hänen äitinsä on tappanut ikävään kolme miestä! — Ja\nkuitenkin on rouva Hartvig valinnut hänet miniäkseen! — Valitkoon minun\npuolestani! — Hän on vanhemman näköinen kuin vuosi sitten! — Niin\nonkin. Ja paljon lihavampi! — Kuinka vanha hän oikeastaan on? — Noin\nkahdenkymmenenviiden! Eipä, ainakin kahdenkymmenenkahdeksan!\" Ja kuoro\nvastasi: \"Ainakin!\"\n\nTämän iloisen alkusoiton jälkeen Mona ja minä vaelsimme alakertaan\nkuningatarilmein, jonka pitkät hameet ja matoilla peitetyt portaat\nsaavat aikaan yksinkertaisimmassakin naisessa. Salista kuuluva\nvilkas puheenporina ennusti hyvää. Pysähdyimme silmänräpäykseksi\nportaitten väliaskelmalle. Avattujen kaksoisovien läpi näimme huoneen\nperspektiivissä. Tuntui kuin olisi katsellut mikroskooppiin, alhaalla\nolevat ihmiset näyttivät huojuvilta bakteereilta. Eräs musta,\npaikallaan seisova, keppisuora sai minut säpsähtämään. Nykäisin Monaa.\n— Kuka tuo bakteeri on?\n\nMona katsoi minuun sekä hyväksyen että moittien. — Sanotko sinä talon\nemäntää bakteeriksi? Hyödylliseksi vai vaaralliseksi?\n\nTuijotin lamaantuneena olentoon. — Emäntä? Onko hän juuri rouva Hartvig?\n\n— On, kukas sitten? tokaisi Mona tunteettomasti.\n\nEn voinut muuta kuin todeta, että olin tavannut rouva Hartvigin\nennenkin. Muistin selvästi tilanteen. Kerran kahvilassa hän istui\nviereisessä pöydässä, appelsiinimehua edessään, ja ilmaisi melkoisen\nselvästi tyytymättömyytensä meidän pöytämme keskustelun johdosta, ja\nvarsinkin juuri minun. Hän katseli minua niin kuin vanhemmat ihmiset\nkatselevat turmeltunutta nuorisoa. Kuiskaten kysyin Monalta, mahtoiko\nrouva Hartvig muistaa sen.\n\nMona näytti hämmästyneeltä. — Etkö sinä sitten silloin tiennyt, että\nhän oli rouva Hartvig? Minä luulin koko maailman tuntevan hänet.\nPonteva täti hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja muualla —\n\n— Sanoinko minä kovin pöyristyttäviä asioita? tiedustelin vielä\nlaskeutuessamme portaita.\n\n— Mitä vielä! torjui Mona. — Itse olisin voinut puhua ihan samoin.\n\nTämä oli tietenkin tarkoitettu lohdutukseksi.\n\nArvovaltaisena, suorana, harmaatukkaisena, mustiin, jaloihin\npitseihin kääriytyneenä ja loistava ametistiristi rinnallaan rouva\nHartvig seisoi keskellä salongin viininpunaista mattoa ja näytteli\nemäntää vanhanaikaiseen, loistavaan tyyliin, joka epäilemättä oli\nhänen lempiosiaan. Mahtipontisuutensa hän yritti tänä hetkenä kätkeä\npienoishymyn viikunanlehden taakse. Oli päivän selvää, että hän muisti\nminut yhtä hyvin kuin minä hänet. Mutta emäntänä hän ei saanut menettää\nmalttiaan, vaikkapa itse paholainen olisi ilmestynyt vieraitten\njoukkoon, ja kouristuneesti hymyillen me puristimme toistemme kättä.\nMutta hänen katseensa komensi minut pysymään loitolla. Hetkeä ei tehnyt\nhelpommaksi se, että hänen poikansa seisoi vieressä ja siristeli minuun\näänettömän odottavaisena, aivan kuin olisi sanonut: \"Sanokaa nyt\njotakin!\"\n\n\"Olkaa nyt sukkela! Näyttäkää nyt rouva äidilleni, että olette ainakin\nhauska!\" Tietenkään en sinä hetkenä keksinyt sanoa muuta kuin kaikkein\njokapäiväisintä. Pakonalaisuus lamasi kaiken aivojen toiminnan, ja\ntunsin suurta huojennusta, kun alettiin vaeltaa pöydän riemuja kohti.\n\nBjörn Randers osui minun kavaljeerikseni. Olimme perin yllättyneitä\ntavatessamme toisemme täällä. Luonnollisesti hänen yllään oli smoking\nsen sijaan että muilla oli frakki, ja vielä lisäksi housut olivat\nliian ahtaat. Hän näytti melkein aikovan polkupyöräretkelle. Tunsin\nhänet tavallaan osatoverikseni, tavallaan hän hermostutti minua.\nTuomari Hartvigin hartioitten kohdalla näin Winnie Stamsön kaalinpään\npurjehtivan ruokasalia kohden. Hän sanoi \"Uh!\" Hartvigillekin,\ntosin lämpimämmällä äänellä. Monan pöytänaapuri puhui äänekkäämmin\nkuin kukaan muu, mutta hän olikin ruotsalainen. Hän sanoi kaikkea\n\"erikoislaatuiseksi\" — mikä minusta oli helppo tapa kuitata kaikki\nasiat. Meidän päässämme pöytää hän kokosi kaiken mielenkiinnon.\nKeskustelua saattoi pitää norjalaisten ja ruotsalaisten tavallisena\nstandardikeskusteluna. — Ruotsi on kammottavan hieno kieli, selitti\nMona jo viidennen kerran. — Teillä on niin paljon hauskoja sanoja.\nPuolukka esimerkiksi on \"lingon\" ruotsiksi.\n\n— Lingon — juu, pieniä punaisia marjoja, joita kasvaa mättäissä\nmetsissä.\n\nMona tiesi vieläkin enemmän. — Ja mansikka on \"smultron\"! huudahti hän\nriemuiten.\n\nEräs tietoviisas nainen pöydän toisella puolen ei mitenkään voinut\npiilottaa kynttiläänsä vakan alle. — Metsämansikoita vain sanotaan\nsiksi! hän huusi. — Puutarhamansikat ovat \"jordgubbar\"!\n\nRuotsalainen nyökkäsi. — Jordgubbar, juu, aivan oikein, niitä\nmeillä on paljon kesäisin Ruotsissa. Niissä on ihana aromi — aivan\nerikoislaatuinen —! Jordgubbar med grädde — suurenmoista! — Grädde\nmerkitsee kermaa, huusi joku toinen nopeasti peläten jonkun muun\nennättävän edelle.\n\n— Niin, ja vadelma on \"hallon\", ilmoitti tietorikas nainen ylpeänä.\n\nMona luopui kilpailusta oppineitten kanssa ja kumartui sen sijaan\ninnokkaan naapurinsa selän takaa minuun päin, tunnusteli ilmaa ja\nsanoi: — Eikö täällä ole vähän omituinen haju?\n\n— Hyvin omituinen haju tosiaankin, kuiskasi Randers takaisin. —\nErikoislaatuinen, sanoi ruotsalainen. Äkkiä tunsin minäkin sen,\nomituisen, äitelän tuoksun, joka muistutti kaikkea eikä mitään.\n\nSe ei edes haipunut. Vieras toisensa jälkeen alkoi liikutella\nsieraimiaan. Vilkuiltiin toisiinsa epäluuloisin silmin. Emäntä istui\njäykkänä ja suorana pöydän päässä, mutta pienoishymy oli hävinnyt ja\nsijaan tullut kärsivä ilme. Haju tuntui minusta jollakin lailla kovin\ntutulta. Ellei seurue olisi ollut niin luottamusta herättävä, olisin\narvellut jollakin olevan huonoa hajuvettä. — Kissa! ehdotti Randers.\nMona kumartui meihin päin ja kuiskasi: — Minusta tuntuu, että se tulee\nlattiasta —\n\nSydämeni alkoi äkkiä mennä kuperkeikkaa rinnassani. Kengät!!!\nKultakenkäni!!! Että olin voinut ne sekunniksikaan unohtaa! Kaamean\nselvästi tajusin äkkiä, että minä, eikä kukaan muu, olin syypää\ntähän häpeään. Lämmön vaikutuksesta oli väriaine \"Tip-Top\" ruvennut\nhaihtumaan eikä ollut todennäköistä, että se alkuun päästyään lakkaisi.\n\nJärkyttävässä säikähdyksessäni vedin jalkani mahdollisimman kauas\ntuolin alle.\n\nKoneellisesti jatkoin syömistäni, mutta en kuullut enkä nähnyt\nmitään. Kaikki ajatukseni työskentelivät kuumeisesti keksiäkseni\npelastamismahdollisuuden. Hajunaiheuttajat oli saatava poistetuksi,\nsiitä olin selvillä. Mutta miten pääsisin irti onnettomista\nkapineistani? Ja kuinka saisin toiset kengät jalkaani? Ja kuinka voisin\nselviytyä tästä herättämättä piinallista huomiota?\n\nHypähdin pelästyneenä, kun ruotsalainen varovasti laski kätensä minun\nkäsivarrelleni. — Mona-rouva on jo kolme kertaa puhutellut neitiä.\nMitä neiti nyt niin mietiskelee? Neidin katse on niin — niin —\nErikoislaatuinen! ehdotin minä saadakseni jutun loppumaan. Mona halusi\nvain tietää, oliko minun kovin kuuma. — Sinä olet aivan sinipunainen\nnaamaltasi, vahvisti hän. Hauskaa kuulla!\n\nHaju lisääntyi mahtavina aaltoina. Seuran ainoan seitsentoistavuotiaan\noli vaikea pidättää nauruaan. Jos totuus tulisi ilmi, olisin\niankaikkisena naurunaiheena erinäisissä piireissä. Minä jäisin\nkuolemattomana elämään Sagedahlin ohjelmistossa. Olin jo kuulevinani\nhänen sanovan: \"Nyt saatte kuulla hyvän jutun —.\"\n\nJälleen minut riistettiin ajatuksistani, tällä kertaa lähimmät\nnaapurini huusivat minulle kuorossa. Hartvig halusi juoda maljani,\nsanottiin. No, ei ollut viisasta laiminlyödä mitään hetken\nhämmennyksessä. Minä siis upotin silmäni hänen silmiinsä, kuten asiaan\nkuuluu.\n\nLucie kulki selkämme takana tarjottimineen. Hänen pyöreät,\nhyväntahtoiset kasvonsa vaikuttivat kovin virkistävästi. Äkkiä keksin\npelastuksen. Potkaisin nopeasti kengät jaloistani. Kun Lucie asetti\neteeni kaksi puhdasta lautasta, annoin määräykseni niin hiljaa ja niin\nnopeasti kuin suinkin mahdollista. Onneksi sai seitsentoistavuotias\njuuri silloin taas naurukohtauksen. Lucien silmät pyöristyivät\nhänen koettaessaan parhaansa mukaan ymmärtää, ja kun hän jatkoi\nmatkaansa lautasineen, en vähääkään tietänyt, oliko hän ymmärtänyt\nasiaa ollenkaan. Mutta pian sen jälkeen tunsin sanomattomaksi\nhuojennuksekseni käden hiipivän tuolini alle.\n\nNo niin — siinä siis istuin sukkasillani. Siinä talossa kävi vasta\nkova lattiaveto! Mutta haju hävisi, ja se oli pääasia toistaiseksi.\nEmäntä suli aivan ylitsevuotavan ystävälliseksi pelkästä helpotuksesta.\nHän jakeli hymyjä ympärilleen, minäkin sain yhden kaikessa kiireessä.\nLucie tarjosi paistia ja silloin tällöin hän loi minuun silmäyksen,\nosoittaen, ettei ollut unohtanut minua. Onni onnettomuudessa oli,\nettä olin tullut taloon arkikengissäni. Ne olivat tosin kuluneet ja\npaksupohjaiset, mutta taatusti hajuamattomat.\n\n— Te olette vähän hajamielinen tänä iltana, sanoi Randers. Heitin\nvastauksen ilmasta: — Hyvä ystävä, haluan vain, että saatte syödä!\n\nHän punastui. Ja äkkiä ymmärsin miksi. Hänen taloudellinen asemansa oli\ntosiaankin sellainen, että juhlapäivällinen merkitsi hänelle suorastaan\nravintoarvoa. Se oli puhdasta nettoa, kuten rouva Hartvig niin\ntahdikkaasti oli sanonut. Olisin voinut lyödä vetoa siitä, että hän\nei ollut syönyt lounasta odottaessaan paremmanpuoleista päivällistä,\nja nyt hän punastui, koska pelkäsi ruokahalun antaneen hänet ilmi.\nHänen kasvonsa jäykistyivät ja kovenivat, ikään kuin sulkeutuivat.\nNoin ne joskus sulkeutuivat. Ne eivät halunneet näyttää maailmalle —\nkoiranelämäänsä, suoraan sanottuna.\n\nToivoin, etten olisi tätä ymmärtänyt. Tuossakin taas yksi, jonka\npuolesta piti kärsiä! Minä tosiaankin oikein murehdin sitä henkistä\nponnistusta, johon se minut saattoi, siitä tuli sekoitus myötätuntoa ja\nsääliä. Mutta se oli myöhäistä. Tiesin mitä tiesin.\n\nAjattelin tätä niin kiihkeästi, että vallan unohdin onnettomat\njalkaraukkani. Seurauksena oli, että toinen niistä joutui\nyhteentörmäykseen Randersin ison jalan kanssa. Olisin voinut huutaa,\nkun hänen raskas kenkänsä kohtasi sukkaan verhotun jalkani, mutta\nsaatuani nyt jo tunnin ajan harjaannusta ylemmissä seurapiireissä, olin\njo saavuttanut jonkinlaisen itsehillinnän. Björn Randers taas näytti\nensin koulupojalta, jonka on ratkaistava viidennen asteen yhtälö,\nkunnes hän äkkiä käsitti.\n\n— Liian pienet kengät! ratkaisi hän ja hymyili hienosti, kuten\nsanoakseen, että jokaisen probleeman saattoi ratkaista nopeastikin,\njos vain oli tarpeeksi teräväpäinen... Ja minä kun luulin, että liian\npienet kengät ovat sellainen ies, jonka nykyajan nainen on jo luonut\nhartioiltaan! Kiinalaisen jalat eivät enää ole muodissa! Koskeeko\nkovasti? Te olette tosiaankin näyttänyt vähän kärsivältä —\n\nJälkiruoan aikana alkoi tilanne jälleen käydä uhkaavaksi. Luciella\noli kädet täynnä tarjoilijatarvelvollisuuksiaan, mutta jotakin\nmuutakin oli tekeillä, jos ymmärsin oikein hänen silmäyksiään. Mutta\nkatseitten, liikkeitten ja ilmeitten avulla tapahtuva tiedoitus ei ajan\npitkään ollut tyydyttävää. Sen minä selvästi tajusin, että Lucie oli\nkiihtyneessä mielentilassa. Kuinka en siis minä? Pian oli tuleva hetki,\njolloin noustaisiin pöydästä ja silloin oli skandaali valmis. Eräästä\nasiasta olin kaikessa kurjuudessani iloinen: sukkani olivat eheät!\n\nLähetin Lucielle viimeisen, vaativan katseen. Lucie, joka juuri\nkannatteli kermatorttua edessään, vastasi niin epätoivoisella\nliikkeellä, että koko laitos oli valua lattiaan. Mutta pian sen jälkeen\nhän hävisi ja minä jatkoi toivomistani ja odottamistani — optimistisena\nloppuun saakka. Randers sanoi näkevänsä minun kärsivistä katseistani,\nettä kengät olivat jälleen jalassa. Traagillisten osien esittäjillä\npitäisi aina olla liian pienet kengät, ehdotti hän. Silloin saataisiin\ntosiaankin nähdä järkyttävää näyttelemistaidetta.\n\nYmpärilläni alettiin kääriä kokoon lautasliinoja. Rouva Hartvig seurasi\nhienovaraisesti lautasien tyhjentymistä. Pidentääkseni aikaa otin\nvielä palasen kermatorttua. Naiset pyörittelivät silmiään. He eivät\nolleet vielä koskaan nähneet noin ylimielistä solakkuusnäkökohtien\nhalveksimista.\n\nMutta ei tämäkään tortunpalanen voinut kestää ikuisesti. Loppu lähestyi\nvääjäämättömästi. Rouva Hartvig oli jo puolittain noussut tuolistaan,\nkun lennätin uuden keskustelunaiheen yli pöydän. Monet silmäparit\nkääntyivät minuun. Monan huulilta luin selvästi: \"Mikä kumma sinun\noikein on?\" Rouva Hartvig vajosi alistuvasti takaisin tuoliinsa ja\njotkut ystävälliset ihmiset tarttuivat jälleen keskusteluun.\n\nSilloin äkkiä saapui pelastus! Tunsin, että jotakin työnnettiin tuolini\nalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli minulla kengät jaloissani. Ei\ntosin omat kenkäni — siitä olin varma, mutta kengät joka tapauksessa.\nMinä istuin aivan oven vieressä eikä kukaan huomannut Lucien temppuja.\nTämän jälkeen sai keskustelu minun puolestani sammua, minkä se pian\ntekikin.\n\nPöytänaapurini ojensi kätensä, kun nousimme pöydästä — auttaakseen\nminua jaloilleni. — Olen kovin utelias näkemään teidän pieniä\nnukenkenkiänne, hän kiusasi. Niin, hän ei tosiaankaan voinut olla\nuteliaampi kuin minä! Yht'aikaa, kuten kaksi harjoitettua revyytyttöä\nme katsoimme alas ja sitten toisiimme. Kengät olivat ruskeat, suuret\nkuin tohvelit ja pitkät kuin sukset. Randersin järki ei toiminut. Minä\nvetelin pitkää hamettani saadakseni kengät peittoon.\n\nKahvi juotiin kahdessa eri leirissä — herrojen mustavalkoinen joukkue\nkokoontui tupakkahuoneeseen kuin pingviinilauma hiekkarannalle ja\nnaisten kirjava parvi otti salongin haltuunsa, saadakseen hetkisen\nlevähtää hakkailusta ja muista ponnistuksista. Rouva Sagedahl vajosi\nminun viereeni ja jutteli persoonattoman ystävällisesti, kuten ainakin\ntottunut maailmannainen. Hänen kokenut katseensa solui vähän liian\ntarkasti yli minun persoonani.\n\nSalongin keskustelunaihe oli naisten tavallinen: kodinsisustus\nja talousasiat. Yksikään ei olisi henkensä uhallakaan pitänyt\n\"etaseeria\" salissaan, mutta biedermaiersohva oli hieno, suurisyinen\nmahonkilipasto ihastuttava ja uurteinen levypöytä hyvin hauska. Me\nhuusimme ihastuksesta, kun rouva Sagedahl kertoi, että hän oli samana\npäivänä löytänyt vanhat kynttiläsakset eräästä antikviteettikaupasta.\nNe hän aikoi panna maalaamattomalle pöydälle vanhassa, ruosteisessa\nrautajalustassa seisovan talikynttilän viereen. — Oh, miten hauska\najatus! kaakatimme me kaikki kuorossa, mutta tämä ei estänyt meitä\nmyöntämästä, että talikynttilä on aivan sopimaton valaistusvälineeksi.\n\nKeskustelu kulki sitten läpi tavallisten etappien:\nkotiapulaiskysymyksistä tultiin avioliittoon ja lastenkasvatukseen.\nTässä luulivat muutamat vanhahkot naiset tietävänsä kaiken ja\nheidän asiantuntevat ilmeensä ärsyttivät nuoria vastarintaan. Mona\noli torkahtanut, kun puhuttiin kaktuksista ja parhaista munien\nsäilömistavoista. Mutta nyt hän heräsi äkkiä jälleen eloon, ja\nkun tunsin hänet hyvin, näin hänen kasvoistaan pahanenteisen\nkiusoittelemishalun.\n\n— Kaikkein hauskinta avioliitossa on murjottaminen! hän julisti\nvarmasti. — Se on niin kauhean jännittävää — katsoa kuinka kauan mies\nvoi jatkaa peliä. Ja sitten saa kaupanpäälliseksi vielä niin ihanan\nsopimiskohtauksen. Eräs minun mammoistani sanoi kerran, että mies tulee\nalakuloiseksi, jos nainen vaikenee tunnin yhteen menoon, ja että kahden\npäivän äänettömyys riittää pehmittämään lujimmankin miehen vahaksi. Ja,\ntiedättekö, eräs minun papoistani on sanonut —\n\nMinä hyräilin hiljaa. Mona oli aina lapsuudestaan saakka oppinut niin\nvapaapuheiseksi, ettei hän ollenkaan ottanut kuulijoitaan lukuun.\nJottei minun aina tarvitsisi istua kuin neuloilla Monan meillä\nkäydessä, olimme sopineet, että minä hyräilen kolmikymmenvuotisen sodan\nmarssia heti, kun hän lähestyy vaarallisia alueita. Mutta tällä kertaa\nse ei auttanut. Hän ei kaikesta päättäen katsonut velvollisuudekseen\nnoudattaa kohtuutta muualla kuin meidän perheessämme.\n\nPuhuttiin lapsista. — Niin, me olemme toistaiseksi päättäneet hankkia\nyhden lapsen, ilmoitti Mona reippaasti. Winnie Stamsön suusta lähti\nsellainen \"uh\", että se kuului kuuhun asti.\n\n— Mutta ajatelkaa, jos te menetätte sen ainoan, niin siinä sitten\nolette ypö yksin, sanoi rouva Sagedahl suopeasti. Monassa oli se\nlieventävä puoli, että hän oli kuuluisan kuvanveistäjän tytär.\n\n— Ai, se on totta, myönsi Mona ihmeteltävän sävyisesti. — Arne! huusi\nhän miehelleen, joka juuri meni huoneen läpi halliin, — kuule, Arne,\nmeidän täytyykin saada kaksi lasta, sillä meillä täytyy olla yksi\nvaralta!\n\nArne parka ei olisi voinut olla ällistyneemmän näköinen, vaikka hän\nolisi saanut kallionlohkareen päähänsä. Hänen onnekseen alkoi samassa\nkuulua ruokasalista päin omituista ääntä, joka kiinnitti huomion\nmuualle. Se muistutti eläimen ulvontaa, mutta osoittautuikin sitten\nsaksofonisooloksi. Tanssimusiikki oli alkanut. Hiivin yläkertaan\nvaihtaakseni Lucien kengät ja saadakseni omat jalkaani. Kun palasin\nalas, seisoi rouva Sagedahl erään naisen kanssa portaitten alapäässä.\nIrrallinen lause lennähti korviini \"— kotiompelijan tekemä, mutta kun\non vielä alle kahdenkymmenenviiden, ei se niin paljon merkitse —\".\nLuulin jo vaipuvani synkeään surumielisyyteen, mutta sitten reipastutin\nitseni. Ei mikään sopinut huonommin kotiompelijan pukuun kuin kärsivä\nilme, sen saattoivat sallia itselleen vain kaikkein hienoimmin\npukeutuneet. Siitä selvittyäni rupesin vakavissani huvittelemaan.\nHartvigin leveän, valkoisen paidanrinnan ja hieman porkkananvärisen\nnaaman turvissa keinuin yli parkettilattian, enkä olisi ollut nainen,\nellen olisi tuntenut voitonriemua, kun me tanssimme yhdessä — kuten\nMona sanoi, tuhannennen kerran, vaikka hänen miehensä korjasi sen\nviideksi.\n\nEn tavannut Randersia ennen illallista. Silloin hän tuli luokseni ja\noli hävytön. — Keimailevan naisen silmäyksiä, joita heitellään oikealle\nja vasemmalle, voisi verrata vekseliin, jota ei aiotakaan lunastaa!\nsanoi hän muun muassa.\n\n— Mistä sen tiedätte, lunastaako hän ne vai ei! vastasin, antaen sanan\nsanasta.\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyi hän synkästi.\n\n— Harvoin sitä mitä sanon, myönsin minä.\n\nSitten hän alkoi puhua Camilla Collettin \"Maaherran tyttäristä\" hyvin\ntarkoituksellisesti. — Eikö ole huvittavaa tarkata, mihin päin kehitys\non sen jälkeen kulkenut? Nuoret tytöt itse katselevat nyt asioita\ntaloudelliselta kannalta. Onneton rakkaus on käsite, jota he eivät\nenää tunne. He tietävät vain, että köyhyyttä heidän on varottava kuin\nruttoa. Se on lähtöisin Amerikasta, pisteli hän.\n\n— Ettehän te vain ole romanttinen, luiskahti suustani.\n\nHän laski lusikkansa takaisin hernekeittoon. Me saimme illalliseksi\nhernekeittoa ja suolaisia juustotankoja — kauheata, mutta mikäs auttoi,\nkun se oli muotia?\n\n— En oikein voi olla, sanoi hän katsellen avuttomasti minuun.\n\n— Ja kuitenkin! Kuvitelkaa maailmaa, missä kaikki ihmiset olisivat yli\nkuudenkymmenen vanhoja — silloin saatte käsityksen siitä, minkälainen\nmaailma olisi ilman romantiikkaa. Miksi esimerkiksi maisema, jonka\ntuntee hamasta lapsuudestaan ja varhaisimmasta nuoruudestaan\nsaakka, näyttää kauniimmalta ja tunnelmallisemmalta kuin kaikki se\nluonnonkauneus, minkä myöhemmin näkee? Siksi, että silloin näki kaiken\nromanttisessa hohteessa, ja sen kyvyn menettää sitä mukaa kuin suonet\nkalkkiutuvat. Nuoruus on aina säilyttävä romanttisen mielenlaatunsa,\nmutta muodot vaihtelevat siinä, kuten kaikessa muussakin. Romantiikka\non sublimoitua vaistoa, jos mikä!\n\n— No, nyt te puhutte kuin tavallinen ihminen, sanoin minä.\n\n— Tuon viimeisen edes jaksaa ymmärtää.\n\nKotimatkalla hän kantoi kääröä, jossa pahaltahaisevat kenkäni olivat.\nHän näytti vähän surulliselta ja kun minä tiedän, ettei mikään vaikuta\nihmiseen niin virkistävästi kuin toisen kommellukset, kerroin hänelle\ntuskani päivällisen aikana. Ja aivan oikein — hän nautti siitä sieluaan\nmyöten. Hän nauroi vallattomasti päin taivasta ja lohdutukseksi uskoi\nminulle, että hänen oli täytynyt lainata smoking eräältä toveriltaan —\nomansa hän oli myynyt jo opiskeluaikanaan.\n\n— Mutta tämä lainaamani ei ole enää oikein muodikas, selitti hän\n— aivan kuin ei sitä jo kapalolapsikin olisi huomannut. — Muuten,\nei minusta teillä ole syytä kerskailla \"ei minulla ole varaa\" —\nettehän te koskaan ole ollut ilman päivällistä eikä koskaan ole ollut\npanttikuittia taskussanne —\n\nOli jo myöhä ja sukkeluutemme rappeutuivat vähitellen täydelliseksi\ntylsyydeksi. Björn Randers lauloi \"Kimmeltää kirkkahat taivaalla\ntähtöset\" niin tunteellisesti, että kierrekaihtimet lennähtivät\nylös kaikkialla ympärillämme yönhiljaisissa taloissa. Mutta minä\npelkäsin enempiä tuttavallisuuksia. En halunnut häntä lähemmäksi. Ei\nminuuttiakaan enempää porttikäytävässä kuin oli tarpeellista. Olin\njo päässyt sisäpuolelle, kun hän huuteli vanhanaikaisen, kömpelön\nporttimme rautakoristeitten takaa, tulisinko seuraavana päivänä hänen\nkanssaan elokuviin.\n\nTunsin velvollisuudekseni esiintyä opettavaisena.\n\n— Sehän on hirveätä kevytmielisyyttä! Juuri olemme vakavasti\nkeskustelleet huonoista ajoista!\n\nHän nauroi. Hänen valoisat, teräväpiirteiset kasvonsa olivat melkein\nristikon tällä puolen.\n\n— Odottakaa vähän! Ennen kuin menette, pitää teidän ratkaista eräs\narvoitus. Mikä on köyhyyden huippu?\n\nPysähdyin alimmalle portaalle enkä tiennyt, mitä vastaisin. Se kai, kun\nei ole varaa esimerkiksi syödä itseään täyteen — tai kun ei ole varaa\nasua kunnollisessa talossa —\n\n— Väärin arvattu! iloitsi hän. — Huonon taloudellisen tilan huippu on\nse, ettei ole varaa edes rakastua. Mutta niin hullusti eivät minun\nasiani ole vielä. Siis huomenna kello seitsemän!\n\n\n\n\nVIII luku.\n\n\nBr-r-r-r-r!\n\nHerätyskello suoritti surullisen velvollisuutensa ja pärisi\ntuntiviisarin kehoittavasti osoittaessa seitsemää. Se pärisi kuin\nvihainen vahtikoira seisoessaan siinä lipaston päällä, josta sillä oli\nmainio näköala kolmeen vuoteeseen.\n\nEikä silti ääntäkään tai liikettäkään se huomannut missään niistä. Se\nlopetti loukkaantuneesti naksahtaen, aivan kuin olisi halunnut sanoa,\nettä nyt se oli tehnyt tehtävänsä ja nyt saivat asianomaiset omattunnot\ntehdä loput.\n\nJa aivan oikein — pian sen jälkeen tunsin kuin nykäisyn unenraskaissa\njäsenissäni. En päässyt edes niin pitkälle, että olisin avannut\nsilmäni, mutta käännyin toiselle kyljelleni näyttääkseni sekä toisille\nettä itselleni, että täällä oli eloa. Pian sen jälkeen narisi myöskin\nSolveigin sänky, jota yleisesti sanottiin \"mustalaisproomuksi\" sen\nkirjavan, monesti paikatun peitteen vuoksi. Häntä herätys ennen kaikkea\nkoskikin. Solveig kuului sorrettujen laumaan, jolla oli taloushuolet\nhoidettavanaan, ja jonka täytyi nousta viimeistään seitsemältä.\n\nMaatessani ja kerätessäni voimia silmien avaamiseen päätin täst'edes\nmennä nukkumaan joka ilta kello yhdeksän. Tämän päätöksen olin tosin jo\naikaisemminkin tehnyt, mutta en koskaan — sen tunsin varmasti — niin\nvakavasti kuin tänä aamuna.\n\nAnnoin itselleni luvan loikoa siksi, kunnes Solveig olisi päässyt\nmäärättyyn pukeutumisvaiheeseen, tarkemmin sanottuna, saanut\nkasvonsa pestyksi. Mutta lupaa jatkettiin yhä. Solveig oli jo pessyt\nhampaansakin, kammannut hiuksensa ja viilasi kynsiään, ja minä vain\nkellin. Vasta kun tunsin — paremmin kuin näin — hänen hiipivän\nhuoneesta minun platinanikkeliketjuni kaulassaan, heräsivät kaikki\ntoimintakykyni.\n\n— Älä koetakaan, hyvä neiti!\n\nSolveig on maailman ovelin nainen. — Minä otinkin sen vain saadakseni\nsinut valveille! hän vakuutti. Randi alkoi nauraa. Tunsin, että vain\njalo ja suuri ele saattoi pelastaa minut tästä valheen verkosta. —\nOle hyvä ja ota se sitten! sanoin suurpiirteisesti. — Mutta se olkoon\nviimeinen kerta —.\n\n— Minkälaista oli päivällisillä eilen? kysyi Randi seisoessaan peilin\nedessä ja pusertaessaan ulos mustapäätä, jonka äkkiä oli huomannut\nnenänsä pielessä.\n\n— Tavallista...\n\nMutisin sanan väsyneitten huulieni välistä.\n\n— Vai niin, vai taivaallista, kiusoitteli Randi. — Sepäs vasta\ntaivaallista oli!\n\nMinusta on kauhean ikävää, ruveta vatsa tyhjänä kertomaan\nperusteellisesti edellisen illan iloja. Jospa ihmiset ymmärtäisivät\nodottaa, kunnes tekee mieli kertoa!\n\nRandi oli säälimätön luonne. — Mitä te saitte syödäksenne? hän jatkoi.\n\n— Noo, vähän joka lajia —\n\nVihdoinkin hän päästi minut rauhaan.\n\nAamiaisen aikana olin jo itsekin halukas kertomaan. Perhe jäykistyi\nkauhusta, kun selostin Monan lausuntoja.\n\n— Pitäisi toki aina olla varovainen puheessaan, sanoi isä. — Sen\ntaidon oppimisesta saa maksaa kalliit rahat. Ajatelkaa ennen kuin\npuhutte. Älkää koskaan puhuko epäedullisesti toisista. Ja neuvoisin\nvielä, ettette koskaan puhuisi liian äänekkäästi rautatie- tai\nraitiotievaunussa.\n\n— Entäs busseissa? tiedusteli Per.\n\n— Tuo elämänkatsomus on silkkaa pelkuruutta, arveli Aksel. Jo parin\nvuoden aikana Aksel oli pitänyt suurena häpeänä olla samaa mieltä\nkuin kukaan muu elävä ihminen. — Minä ymmärrän aivan hyvin, miksi te\nvanhat ihmiset puhutte niin paljon pötyä ollessanne yhdessä. Eihän\nole olemassa ainoatakaan asiaa, joka olisi tarpeeksi puolueeton,\nniin kamalasti te pelkäätte toisten ihmisten tuomiota. Ja silloin ei\nvoi puhua muusta kuin ilmasta ja tuulesta. Ihmekös sitten, että te\nolette niin iloisia, kun pääsette toistenne seurasta ja hoette kotiin\npäästyänne: \"Ah, sänkyni armain, ystävistäni parhain!\" Pelkuruus tappaa\ntosiaankin ihmisestä kaiken persoonallisen.\n\n— Muista, että puhut nyt isälle, sanoi äiti.\n\nSolveig, pieni diplomaattineromme, päätti pitää kummankin puolta. —\nMehän tiedämme, että isä on varovainen vain aatteellisista syistä,\nsanoi hän pikkuvanhasti. — Mutta sellainen varovainen tyyppi on\ninhoittava, joka itse istuu kuivalla maalla ja vain odottaa, että muut\npolskahtavat sulaan veteen molemmin jaloin.\n\nIsä suhtautui hyökkäykseen hyvin rauhallisesti. — En toivokaan, että\nuskoisitte minua nyt. Mutta ehkä joskus myöhemmin elämässänne vielä\nmuistatte minun sanoneen.\n\n— Minä en ainakaan koskaan aio muuttaa mielipidettäni tässä asiassa,\nsanoi Aksel kiivaammin kuin oli aikonutkaan, sillä Per oli juuri\nryhtynyt hänen suunnittelemaansa hommaan, nimittäin kaapimaan\nmarmelaadivatia.\n\nEinar sekaantui keskusteluun musertavalla tavallaan. — Aksel ja Liisa\nkäyttelevät sikamaisen reippaasti sanoja \"ei koskaan\"!\n\nVaadin selitystä. Jospa olisin jättänytkin sen tekemättä!\n\n— Muistatkos, mitä sanoit kerran Monalle, kun kuljin teidän\njäljessänne? Minä en koskaan mene naimisiin valtion palkkaaman miehen\nkanssa. Olen niin kyllästynyt kihnutukseen ja kuulemaan valtion\npalkoista, etten koskaan siihen rupea, sanoit sinä.\n\nKaikki katsoivat minuun. Tämä nyt oli oikea herkkupala ahnaille\nsisaruksilleni, sen huomasi kaikesta.\n\nÄiti otti asian juhlalliselta kannalta. — En minä tiennyt, että sinä\nolet kärsinyt puutetta täällä kotonasi, sanoi hän rauhallisella, mutta\nloukkaantuneella äänellä.\n\n— Ja mitä valtion palkkoihin tulee, tarttui Randi puheeseen, — niin\nei niille tarvitse nyrpistää nenäänsä tällaisina aikoina. Muistapas\neläkettä! Harvat kykenevät säästämään vanhojen päiväin varaksi —\n\n— ellei heidän ole pakko, täydensi Aksel. — Kiitos vain, mutta tuon\nläksyn jo osaamme.\n\nTällä tavoin jatkoimme, kunnes kellon osoitin peloittavasti\nlähestyi yhdeksää. Ruokasali tyhjeni parissa minuutissa. Äiti alkoi\nkorjata astioita pöydästä ja eteiseen kuulin hänen jokapäiväisen\naamuhuokauksensa Solveigille: — Ohhoh, tulee taas oikein rauhallista,\nkun ne ovat kaikki menneet matkoihinsa!\n\nMaailmassa on hauskempaakin kuin kohdata aamun räikeässä valossa niitä,\njoista on edellisenä iltana eronnut vallattomassa juhlahumussa. Ei ole\nvielä päässyt tarpeeksi etäälle tyhmyyksistä, joita on tahtomattaan\ntullut tehneeksi, eikä ole ollut vielä aikaa tehdä edes parannusta.\nLyhyesti sanottuna, päivästä tuli jälkimakuinen. Sagedahl esiintyi\nahdistavan virallisena — kaikesta päättäen korostaakseen, että\nyksityiselämä ja virka-asiat ovat eri asioita — siltä varalta, etten\nitse tajuaisi sitä. Hartvig juoksenteli alinomaa ovissa, ulkonaisesti\ntäysin moitteettomana, mutta hänen sisäinen minänsä ei vaikuttanut\nyhtä hyvin prässätyltä kuin tavallisesti. Ulkona satoi, lämpöjohdot\neivät toimittaneet virkaansa kunnolla, neiti Syversen tuumi, ottaisiko\nHermansenin, ja puhelin soi. Kello kaksitoista soitti Hartvigille\nkymmenes nainen ja hän oli joutumaisillaan raivoon. Hän tuli konttoriin\nja väänteli käsiään. — Tragikoomillista, hän huudahti ja loi silmänsä\ntaivaaseen, toisin sanoen kattoon. — Ennen maailmassa oli suurin\nprobleemi se, miten ihmiset voittaisivat etäisyyden. Nyt, kun se on\nsaavutettu, on kysymys siitä, miten parhaiten voisi eristää itsensä!\n\nSen sijaan Randers oli loistavalla tuulella tavatessani hänet\nillalla. Hän tuli kymmenen minuuttia myöhemmin kuin puhe oli, mutta\nkun hajanaisista tiedoista olin saanut selville syyn, annoin hänelle\nanteeksi. Kello viideltä oli hänen luokseen tullut muudan herra\ntestamenttia laatimaan. Kymmenen minuuttia yli puoli kuuden se oli\nvalmis. Randersille oli siis jäänyt kokonaista kaksikymmentä minuuttia\nomiin asioihinsa ja hän olisi tullutkin ajoissa, ellei hänen olisi\nollut pakko mennä ostamaan uusi hattu. Ei hän tosin maininnut sanaakaan\ntästä asiasta, mutta hattu, joka vaaleana ja tuoreena kekotti melkein\nkeikarimaisena hänen päässään, juorusi sen. Ajatuksissani näin\ntapahtumien kulun: miten hän oli seisonut testamentinteosta saamansa\npalkkio kädessään, miten kahisevat setelit olivat herättäneet hänessä\nvillin, ihanan halun, miten hän yht'aikaa onnellisena ja haikeana oli\nkatsellut vanhaa ystäväänsä naulassa, kuinka hän lopuksi oli rynnännyt\nhattukauppaan ja kuinka hän nyt yritti hillitä lapsellista iloaan, joka\nniin mielellään olisi pulpunnut ilmoille.\n\nUuden hatun varjosta hän katseli erikoisen valoisasti elämää. — Kyllä\nkaikki vielä sujuu hyvin, sanoi hän lohdullisesti. — Pankinjohtaja\nSandersen on käynyt toisenkin kerran. Hänen perintöasiansa tulee esille\njoskus kesäkuussa.\n\n— Teidän toimistossanne on toisin sanoen ollut tänään tungosta, sanoin\nminä.\n\n— Tungosta, niin! Hän katsoi minuun syrjäsilmin, alentuva hymy\nhuulillaan ja oli olevinaan mahtava mies. — Tottahan nyt, kun on\nmuotijuristi — hm —\n\nMenimme siis elokuviin, kuten oli sovittu. Kuva oli amerikkalainen\nja siinä kerrottiin konekirjoittajattaresta, joka oli kauheasti\nrakastunut päällikköönsä. — Eiköhän hän vain ole rakastunut johtajansa\npankkitiliin? kuiskasi Randers minulle. Vaikka asianomainen neiti oli\njaloin olento maan päällä, ei johtaja kiinnittänyt häneen pienintäkään\nhuomiota, ja erään viisaan ystävättärensä neuvoa noudattaen tyttö\npäätti \"muuttaa persoonallisuutensa\", sillä — kuten viisas nainen sanoi\n— muoti vaihtelee kaikilla aloilla, ja kainous oli yhtä vanhanaikaista\nja epämuodikasta kuin hameitten alta näkyvät entisajan housut. —\nIdioottimaista! sanoi Randers ääneen. Konekirjoittajatar muutti\npersoonallisuutensa siten, että hän värjäsi tukkansa platinanvaaleaksi\nja esiintyi konttorissa juhlapuku yllään ja pyöritteli silmiään\nhurjasti, sen sijaan että oli ne ennen painanut kainosti maahan. Nyt\nheräsi johtajan mielenkiinto kohta ja hän huomasi hyvinkin pian, ettei\nvoinut elää ilman tyttöä. Hän kosi suoraviivaiseen amerikkalaiseen\ntapaan levittäen käsivartensa ja sanoen: _Come on!_ Tyttö sanoi: _That\nwas a good idea!_ ja heittäytyi takaperin hänen syliinsä ja oli taittaa\nniskansa kymmenen metrin pituisessa elokuvasuudelmassa. Sitten sanoi\nmies: _Honey!_ ja tyttö sanoi _Darling!_ ja Randers sanoi: Idiootit!\nHäät vietettiin komeasti ja huomenlahjaksi morsian sai shekkikirjan ja\nkoko homma loppui iloon ja riemuun. Entinen konekirjoittajatar katsoi\nmiestään syvälle silmiin ja sanoi, että nyt vasta hän ymmärsi elämän\ntarkoituksen. Randers julisti kovalla äänellä ja harmistuneena, että\ntyttö näin sanoessaan vilkuili shekkikirjaan, ja ihmiset ympärillämme\nalkoivat sähistä ja puhua ilkeyksiä erinäisistä henkilöistä, joilta\nkokonaan puuttui elokuvakulttuuri.\n\nTämän kuvan jälkeen osui keskustelumme kotimatkalla\nvaistomaisesti rakkauteen ja — säästäväisyyteen. Emme tietenkään\npäässeet yksimielisyyteen. Me aloimme aivan rauhallisesti,\nmutta muutamien huomautusten jälkeen se alkoi arveluttavasi\nmuistuttaa riitaa. Minä luonnehdin Randin ja Fredrikin tulevan,\nkahdensadanseitsemänkymmenenviiden kruunun ja vähittäismaksuehtojen\nvarassa elettävän avioliiton ja leimasin sen täydelliseksi hulluudeksi.\nMutta hän rupesi heitä lämpimästi puolustamaan ja huomautti, että joka\nei mitään uskalla, ei mitään voitakaan, ja että rohkea rokan syö.\nEi ollut tosiaankaan mitään rajoja sillä, miten Randers kuvitteli\nkahdensadanseitsemänkymmenenviiden kruunun vakinaisen palkan riittävän\n— hän painosti erikoisesti sanaa vakinainen.\n\n— Te olette aika lapsellinen, sanoin minä.\n\n— Ja te olette epänormaali, vastasi hän. — Ellei sellaisilla tuloilla\nvoi mennä naimisiin, kuka sitten voi mennä tällaisina aikoina?\nAjatelkaa, kaksisataaseitsemänkymmentäviisi kruunua vakinaista palkkaa!\n\n— Vakinainen on tosiaankin oikea sana! Jos sellaisella palkalla menee\nnaimisiin, saa istua vakinaisesti ruuvipenkissä.\n\nHän aivan kalpeni mielenliikutuksesta.\n\n— Epänormaali on liian lievä sana. Te olette aivan suorastaan hullu!\n\n— Ei auta. Sellainen elämä, joka matelee eteenpäin loppumattomasti\nmenoerästä toiseen, ei houkuttele minua. Mokomakin nukkavieru kitkutus\n— kiitän kunniasta! — mieluummin sitten palelen vaikka kuoliaaksi\nsisäisesti.\n\n— Vai niin, tunnustatte siis, että sellainen vaara on tarjona? Kun\ntulimme portille, seisoi siellä juuri se kihlattu pariskunta, josta\nolimme riidelleet, sanomassa toisilleen hyvää yötä. He olivat sokeita\nja kuuroja koko ympäristölleen.\n\n— Pidätkö sinä tosiaankin minusta hiukan, Fredrik?\n\n— Aivan liian paljon, Randi. Mutta entä sinä — eikö ole ketään muuta,\njonka olisit mieluummin ottanut kuin minut —\n\n— Mutta, rakas, tyhmä karhunpentu, — tiedäthän, että sinä olet ainoa —\n\nKarhunpentu! Fredrik oli kiltti ja hauska ja reilu, mutta hän oli\nhintelä ja lyhyenläntä —\n\nPyysin Randersia kakistelemaan kanssani ja yhteisponnistuksin saimme\nheidät vihdoinkin huomaamaan läsnäolomme.\n\nMinun täytyy myöntää, että joka vuosi kevään lähestyessä saan\nvastustamattoman halun kirjoittaa runoja, huolimatta terveestä\nelämänkatsomuksestani. Tummista metsänrannoista — metsänrannassa on\naina jotakin viettelevää, jota en osaa edes selittää — kaukaisista\nsinisistä vaaroista, valoisista öistä, ja kuinka toivottoman ikävää\nolisi, jos runojenkirjoittaminen olisi ihanampaa kuin itse elämä,\nkaikesta sellaisesta, joka tuntuu niin tavattoman tylsältä, kun siitä\npuhuu, mutta jonka voi panna paperille.\n\nSen tähden oli minulla kokonaiset pinkat täyteen kirjoitettuja\npapereita laatikossani jo ennen kuin tuomi alkoi kukkia. Niihin\naikoihin juuri sain laskun siitä kalliista kankaasta, josta olin\nteettänyt puvun Hartvigin kutsuihin. Lasku tuli valitettavasti minun\nulkona ollessani; se oli osoitettu neiti Mörkille ja kotona olevat\navasivat sen hyvällä omallatunnolla.\n\n— Nyt olen ensi kerran saanut sinut kiinni valheesta, sanoi äiti\nsurullisesti.\n\nSilloin minä sanoin rehellisesti: — Mutta ajattele, jos se olisi\ntapahtunutkin jo kymmenennen kerran!\n\n— Älä yhtään yritäkään olla vitsikäs, huusivat taikka ulvoivat muut\nkuorossa.\n\nOlin jo kauan tuntenut, että pakottavat syyt vaativat minua etsimään\nsivutuloja. Vähintään kerran viikossa vaivasin aivojani tällä\nkysymyksellä. Olin ajatellut kaikkea, pölynimijän kaupittelemista,\nkaulaliinojen ompelemista ja jumperien neulomista, mutta kun en\nedes itsekään kunnolla uskonut aikeitteni onnistuvan, en koskaan\nvoinut edes ruveta niitä toteuttamaan. Mutta tässä toukokuussa kävi\ntarve ylivoimaiseksi. Laskut odottivat maksuaan, oma fasaadini vaati\nparantelua ja kaksi syntymäpäivää ja yksi häälahja suvun piirissä\ntuli rasittamaan lahjatiliäni enemmän kuin tarpeellista — lyhyesti\nsanottuna: jotakin oli tehtävä.\n\nKeräsin kaiken rohkeuteni ja päätin koettaa vielä kerran onneani\nystäväni päätoimittajan luona.\n\n— Rakas, kultainen pikku tyttö, sanoi hän, kun aloin poimia papereita\nlaukustani, — jos olisi edes puoliksikin niin paljon runoja lukevia\nihmisiä kuin on runoja kirjoittavia, ei olisi mitään hätää. Hän\nsilmäili nopeasti paria, vetämättä edes silmälaseja alemmaksi\nnenälleen. — Tämähän on aika sievää, eipä silti — musta multa —\nauringon kulta — korkeat, solakat haavat — sielun väräjämään saavat —\n\nOlin punainen kuin ruusuperuna istuessani siinä ja kuunnellessani,\nmiten ihanat säkeeni menivät hakkelukseksi. Sellaista runoa ei ole\nkirjoitettukaan, joka kestäisi tuollaista käsittelyä!\n\n— Hm — hm — tahdon onneni noutaa — elonmeressä soutaa — on yllä äänetön\nyö — hm — Kuule, sanoppas, etkö nuku oikein hyvin öisin?\n\n— Kiitos, erinomaisesti.\n\n— Nämä ovat oikein herttaisia pikku runoja, sitä en voi kieltää —\n\nHerttaisia! Sanoiko hän herttaisia? Minun teki mieleni heittää paperit\nhänen silmilleen. Entinen sietämättömän voimattomuuden tunne valtasi\nminut täydellisesti. Etten minä koskaan oppinut pysymään erilläni tästä\nkaupittelemisesta!\n\n— Katsos, se on vain nyt se, että aika vaatii jotakin toista, jotakin\nuutta. Vanha tyyli ei enää kelpaa. Katsotaanhan nyt vielä — kedolla\nkaunis kukkavyö — yllä lempeä kesäyö — sinä rajoitut liian hempeihin\nrunokuviin, aivan kuin isoäidinäitisi aikaan, ja pysyttelet liian\netäällä oman aikasi uusasiallisuudesta. Ei se käy, tyttöseni, ei käy\nenää. Kaikkinainen sirostelu on nyt lopussa. Sinulla ei näy olevan\nmitään yhtymäkohtaa omaan aikaasi ja sen mahtaviin saavutuksiin\nkaikilla aloilla. Uusi, näetkös, uusi... Mutta nyt saat pari\nteatterilippua, koska kerran olet täällä.\n\nHän huusi sihteeriään. — Kuulkaa, olkaa hyvä ja hankkikaa tälle\nnuorelle naiselle kaksi oikein hyvää teatterilippua täksi illaksi. Hän\nkirjoittaa runoja, lisäsi hän sitten tarkoituksellisesti ja työnsi\npaperit sihteerille. — Psykoanalyysistä kiinnostuneet voisivat löytää\nniistä yhtä ja toista...\n\nSieppasin vaivaiset hengentekeleeni sihteerin nenän alta. — Kiitos!\nVaikka poistunkin täältä vailla illusioneja, haluan kuitenkin säilyttää\nitsekunnioitukseni!\n\nHe irvistelivät hyväntahtoisesti. Isällinen ystäväni, päätoimittaja,\nlaahusti jälkeeni ovelle. — Täytyy tarkasti kuunnella nykyajan ääntä,\npikku Liisa, sanoi hän ja kiersi kätensä hellästi minun vyötäisilleni.\n\nEn ole suinkaan hysteerinen eikä tapani ole nostaa vähästä meteliä,\nmutta tällä kertaa annoin tulla: — Tuo ainakin on vanhaa kuin taivas!\n\nSiihen kuivui se yritys. — Rahahuolia jatkui yhä, mutta toukokuu oli\nkaunis yhtäkaikki. Ruoho kasvoi aivan silmissä, sametinvihreänä, ja\nse tuntui ihanan raikkaalta, kuten kaikki muistavat lapsuudestaan,\njolloin ihminen kaikkineen eli lähempänä ruohoa. Aurinko paistoi joka\npäivä. Aamiaispöydässäkin kotona vallitsi korkeapainetunnelma. Meidän\npienellä keittiönparvekkeellamme oli alituisesti tungosta, sillä kaikki\nhalusivat paikan auringossa — ruskettuakseen, pääasiallisesti. Ihonväri\noli ainainen keskustelunaihe. Väiteltiin kiivaasti siitä, mikä oli\nkaunein väri: punaisen-, kahvin- vai neekerinruskea.\n\nHaudanvakavina, kasvot ylöspäin kääntyneinä istuimme siinä pitkässä\nrivissä, kaikki muut, paitsi Per, joka tuli vain kesakkoiseksi, ja\nTulla, joka vähät välitti koko väristä. Pihalla telmivät lapset\nvallattomina, niin kuin ne vain keväällä saattavat olla, naurua,\nhuutoa, melua ja kirkumista, tappelua ja kinastelua, huvittavaa sen\nmielestä, jolla on hyvät hermot. Tulla oli lauman johtajia, eli kuten\nmuuan pitkä pojanvenkale sanoi eräänä päivänä huomatessaan naisvallan\nliian sietämättömäksi: — Tulla luulee, että se on koko maailman mutsi!\nSe olisi pessimistien pitänyt kuulla — ne kun puhuvat, että nousevalta\npolvelta puuttuu uskoa auktoriteetteihin!\n\nSuunnilleen näihin aikoihin Hartvig vaihtoi Mercedeksensä\nyhdeksänkymmenhevosvoimaiseen autoon, joka oli kuin vaaleansininen,\nnikkelöity unelma, viimeinen malli, täynnä nerokkaita yksityiskohtia\n— se oli tosiaankin uudenaikainen noitarukki. Kaiken saattoi muuttaa\ntoiseksi. Istuimista tuli vuoteita, seinistä pöytiä, ja taivas tietää,\nvaikka savukkeensytyttäjästä olisi tullut hammasharja. Hartvigin\nnauttima suosio kasvoi, puhelinkeskustelut moninkertaistuivat ja naiset\nhymyilivät hänelle entistä viettelevämmin. En väitä, että itse olisin\nollut poikkeus.\n\nKun vaaleansininen, lakeerattu, loistava auto seisoi hiljaa, vaikutti\nse kuin magneetti kaikkiin poikiin laajalla alueella. Kun Hartvig ensi\nkerran kyyditsi minut kotiin tässä ihmekapineessa, ympäröi poikalauma\nsen kohta. Per turmeli minun ylevän esiintymiseni lyhyellä, mutta\nsattuvalla lauseella: — Älä halkea, Nikoline!\n\nHartvigin huvilassa harjoitin mielenkiintoisia ja hauskoja\nelämäntutkimuksia — elämän, joka oli vailla rahahuolia. Itse huvila oli\nviehättävä näky nyt, kun hento vehreys huojui sen kiiltävän tiilikaton\nyllä kuin pilvi ja kukkiva köynnöskasvi kiertyi muurin ympäri hauraan\nkeveänä kuin japanilaisissa kuvissa. Kuistikon ulkopuolella kukkivat\nkevätkukat yhtä koreina kuin paremmanpuoleisen englantilaisen\nkuvalehden värikannella — hyasintteja, krokuksia, pääsiäisliljoja. Ja\nsisällä huoneissa tuntui viileä, kevyesti tuoksuva kesäilma, kuten aina\ntaloissa, joita ympäröi puutarha. Siellä oli jaloja viivoja ja kauniita\nvärejä, avonaisia ovia ja pitkiä perspektiivejä — kaikkialla oli niin\nsiunatun paljon tilaa. Ehkäpä kaikesta huolimatta oli jotakin järkeä\nisän synkässä ennustuksessa, että yksinäisyys olisi oleva kallein\ntavara tulevaisuuden maailmassa.\n\nJokainen esine näytti elävän omaa elämäänsä Hartvigin huoneissa.\nIhmeelliset olivat arkihuoneen kiilloitetut koivuiset huonekalut,\nhämärän sinisellä kankaalla verhotut, kauniita olivat vanhat taotut\nmessinkiset kynttiläjalat ja ihania tummat, raskaat matot. Olisipa vain\nsaanut olla yksin siellä! Seuraelämän velvollisuudet häiritsivät, niin\nettei voinut nauttia täysin ja kokonaisesti. Olisihan sekin sentään\nmennyt, ellei Hartvig, niin pian kuin olin sanonut jotakin, olisi kohta\nvilkunut äitinsä kasvoihin katsoakseen vaikutusta. Se hermostutti\nminua. Ja aina minulla oli huono onni. Kuten sinäkin päivänä, jolloin\nrouva Hartvig laahasi minua pitkin seiniä tutkimassa talon tauluja.\nMinun puheeni oli täpötäynnä superlatiiveja. Käytin niin paljon vahvoja\nhuudahduksia, että lopuksi aloin pelätä, etteivät ne vaikuttaneet\naivan aidoilta. Kun hän siis taas osoitti minulle jotakin töherrystä,\njoka saattoi esittää mitä hyvänsä taivaan ja maan välillä — ainakin\nsen mielestä, jolla oli oli vilkas mielikuvitus — päätin osoittaa\nrehellisyyttäni olemalla kerrankin asiallisen arvosteleva.\n\n— Eiköhän tuolla taululla ole sentään vähän liian hyvä paikka tässä\nnäiden valittujen teosten keskellä, sanoin epäilevästi. — Kuka sen on\nmaalannut?\n\n— Minä itse, sanoi rouva Hartvig jäisesti hymyillen.\n\nNyt oli pelastettava mitä pelastettavissa oli. Peräydyin kohta, otin\nkolme askelta taaksepäin, panin pääni kallelleen, ja katselin taulua\nsiristetyin silmin.\n\n— Kun nyt katselen sitä oikeasta etäisyydestä, sanoin, — vaikuttaa se\naivan toisenlaiselta. Se ihan tuoksuu kesältä. Kukkiva omenapuu, eikö\ntotta?\n\n— Ei. Talviaamu Oslossa.\n\nKun puhe kääntyi rouva Hartvigin kukkiin, oli minulla sentään\nparempi onni. Olin jo aikoja sitten oppinut, miten on keskusteltava\nruukkukasveista. Kun kamelia kukki, oli kysyttävä, eivätkö nuput\nhelposti pudonneet siitä, ja oliko totta, ettei kasvia saanut millään\nehdolla muuttaa paikasta toiseen. Johon rouva Hartvig vastasi, että hän\nsaattoi muutella sitä kuinka paljon hyvänsä, eivätkä hänen nuppunsa\nkoskaan pudonneet. Atsaleaa katsellessamme kysyin, oliko se juuri tuotu\nkukkakaupasta, ja sain ylpeän vastauksen, että hänellä oli ollut se jo\nviisi vuotta. Sitten kysyin, eikö joulutähteen tullut elukoita, mitä\ntietenkään ei koskaan tapahtunut tässä talossa. Sen jälkeen uskalsin\ntiedustella, saiko primulasta tosiaankin jotakin ihottumaa, minkä rouva\nHartvig lyhyesti leimasi pötypuheeksi. Kun olin laskenut kaktuksen\nnuput, haistellut neilikoita ja ihaillut ruusuja, saatoin sopivasti\npäättää keskustelun seuraavaan huomautukseen: — Oi, kuinka kukat ovat\nihania! Minkä rouva Hartvig hämmästyneenä, kun kykenin sentään niinkin\njärkevää sanomaan, pyöristi vielä seuraavanlaiseksi totuudeksi: — Niin,\nniistä on todellakin seuraa.\n\nMutta huolimatta osoittamastani mielenkiinnosta ja syvästä\nruukkukasvien ymmärtämyksestä rouva Hartvig jatkuvasti katseli minua\nepäluuloisin silmäyksin. Oli tosiaankin paljon hauskempaa istua\nhänen poikansa kanssa, vaikka vähän rasittavaksi sekin saattoi\nkäydä. Olisi kyllä ollut muuta paljon hauskempaakin tehtävää kuin\nistua sillä lailla, sohvanurkassa. Siinä tuli jollakin lailla niin\nryppyiseksi ja sotkuiseksi — tarkoitan sisäisesti. Pörröiseksi ja\nveteläksi. Ja eikö vain itse Hartvigkin osannut sitä tavallista\nkysy-sinä-minä-vastaan-leikkiä.\n\n— Pidättekö te minusta hiukkasen?\n\n— Kovasti!\n\n— Todellako?\n\n— Äärettömästi!\n\n— Tehkää minulle se ilo, että olette vakava edes yhden minuutin. Ei —\nteiltä ei voi vaatia enemmän kuin yhden sekunnin. Siis, välitättekö\nminusta vähän?\n\n— Kamalankauheanhirvittävänpaljon!\n\nToisinaan hänen kasvonsa tulivat kummallisiksi, hän sytytti savukkeen\nja käveli pari kilometriä edestakaisin lattialla. Silloin minun täytyi\nponnistella vähän saadakseni hänet jälleen hyvälle tuulelle, ja jos\nponnistelin vähän lisää, saattoi hän ehdottaa automatkaa. Kun sitten\npääsimme viivasuorille maanteille, sain pitää ratista, ja silloin\noli ihanaa kiitää eteenpäin, nauraa vasten tuulta ja tuntea itsensä\nvilliksi ja vapaaksi. Se helpotti niin ihmeellisesti.\n\n\n\n\nIX luku.\n\n\nRandi ja Fredrik juoksivat huutokaupoissa kerätäkseen tavaraa \"pieneen\npesäänsä\", kuten Randi hempeästi sanoi. He saapuivat kotiin mukanaan\nmitä merkillisintä kamaa: kymmenen kengänvedintä, tuhat paria\nkengännauhoja, viisi olutkolpakkoa ja sähköllä käyvä hieromakone.\nEinar keksi sananparren, jota hän väitti kultaakin kalliimmaksi: älä\nkoskaan kersku luonteenlujuudellasi, ennen kuin olet koetellut sitä\nhuutokauppakamarissa! Isä arveli, ettei sillä sittenkään kannattanut\nkerskua, mutta hänhän on aina niin vaatimaton, isä parka.\n\nMinä menin kerran heidän mukaansa toimiakseni jonkinlaisena jarruna,\nmutta en minäkään ollut ennättänyt istua kauan huutokauppailmapiirissä,\nennen kuin minusta tuntui, että kallisarvoinen tilaisuus meni joka\nkerta ohi, kun joku toinen sai tavaran. Huutokaupanpitäjä heilui\nkoko ajan kahden huomautuksen varassa: ellei tavara ollut \"hyvässä\nkunnossa\", niin se oli \"melkein kuin uusi\". Yleensä oli mies\nomaksunut aimo annoksen ihmistuntemusta ammatissaan. Hän tiesi, että\nhuutokaupassa olevan henkilön arveluttavin hetki koitti silloin, kun\nhänen tarjouksensa oli hyväksytty eikä enää ollut takaisinpaluuta.\nSilloin hän tarvitsi kaikkea mahdollista tukea, ja joka kerta, kun joku\nmeni maksamaan, hän sanoi joko: \"Pilkkahinta!\" tai: \"Tässä teitä ei\nainakaan petetty!\" tai: \"Tätä voi jo sanoa hienoksi kaupaksi!\"\n\nOli tosiaankin suuri tuska ja vaiva, ennen kuin saimme Randin pois\ntalosta. Puolen päivää hän seisoi pää myötäjäisarkussa, laski, järjesti\nja ihaili ja me sisaret otimme osaa.\n\n— Te olette niin pahanilkisiä, valitteli Randi.\n\n— Päinvastoin, hyvänsuopia! sanoi Aksel. Ja niin oli timanttihiomo taas\nkäynnissä hetken aikaa.\n\nToisinaan, kun ei meitä ollut liian paljon saapuvilla, tuli äitimme\nvakavine neuvoineen toivoen, ettei kaikki kylväytyisi kalliolle:\n\n— Jos haluaa elää onnellisena avioliitossa, sanoi äiti, täytyy kyetä\nolla huomaamatta pikku harmeja. Siihen vaaditaan enemmän voimaa kuin\nantamaan anteeksi suuria rikkomuksia. Varokaa kärsimättömyyttä, se on\nsalakavala, vanha painajainen perhe-elämässä.\n\n— Minä luulen, että maailma oli ennen toisenlainen, keskeytti Randi.\n\nÄiti hymyili ja piti ajatuksensa omana tietonaan.\n\n— Kun rakastuneisuuden sumu on haihtunut silmistäsi, lausui Aksel, —\nolet huomaava, että sinun Fredrikisi ottaa yhtä suuria suupaloja kuin\nme ja maiskuttaa yhtä äänekkäästi omenaa syödessään — siitä olen varma.\n\nRandi alentui luomaan häneen vain murhaavan katseen.\n\nJa niin meni Randi naimisiin. Rahallisista syistä ja myöskin siksi,\nettä sulhanen uhkasi jäädä pois, jos tilaisuudesta muodostuisi\njonkinlainen teatteriesitys, Randi luopui morsiusneidoista ja\nsulhaspojista, kukkasateesta ja kuorolaulusta. Mutta harso ja\nlaahus hänellä oli ja hän vaelsi kirkonkäytävää marmorinkalpeana\nvilunväristyksistä ja mielenliikutuksesta. Ja Mendelsohnin häämarssi\nnostatti kylmiä väreitä itsekuhunkin.\n\nKuka olisi voinut aavistaakaan, että hänen jälkeensä tuntui niin\ntyhjältä? Erikoisesti huomasimme sen iltaisin makuuhuoneessamme,\nSolveig ja minä. Rautasänky messinkipalloineen ja punaisine päätyineen\nja neulottuine päiväpeitteineen näytti niin hyljätyltä nurkassaan. Nyt,\nkun hän oli poissa, tajusimme hänen omalaatuisen olemuksensa entistä\nselvemmin.\n\nNo niin, pian työnnettiin Tulla huoneeseemme Randin sijalle. Sekavin\ntuntein sallimme sen tapahtua. Tulla oli tietenkin kovin huvittava\nesiintyessään toinen toistaan kummallisemmissa yöpaidoissa. —\nTullallahan ei koskaan ollut muuta kuin toisten vanhoista korjatuita\nvaatekappaleita. Poikien vanhat paidat olivat lopuksi Tullalla\nyöpaitoina. Hihoja ja kaula-aukkoja pienennettiin, mutta koska\näiti piti enemmän silmällä hyöty- kuin kauneusnäkökohtia, ei hän\nkatsonut tarpeelliseksi ommella kiinni paidan sivuhaaroja. Tulla\nnäytti tosiaankin sirkusklovnilta hyppiessään lattialla luureunaiset\nsilmälasit nenällään, punaiset posket pullollaan kuin pasuunaenkelillä,\nyllään raidallinen paita, jossa oli haarat sivulla ja joka oli\npitempi takaa! Hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut herännyt, mikä\nolikin erinomainen asia tällaisina aikoina. Hän oli oppinut neulomaan\nsukkaa katsomatta työhön, ja me olimme kuolla naurusta, kun aamulla\nherätessämme näimme tämän seitsenvuotiaan istuvan suorana sängyssään ja\nneulovan tulisella kiireellä kuin vanha mummo.\n\nRandilta tuli pian kirje, joka pursui onnellisuutta. Ei mikään ollut\nniin ihanaa kuin asua omassa pienessä pesässään, hän kirjoitti, mutta\noli onneksi varannut kolme huutomerkkiä sen perään. Lattian peseminen\nkävi kuin tanssi, ei tarvinnut muuta kuin panna gramofoni soimaan ja\njatsata pitkin lattiaa pitkän harjan kanssa. Gramofonin he olivat\nostaneet vähittäismaksulla. \"... Ja minä tiedän, että äidin mielestä\nse on kevytmielistä, mutta se on vain viisi kruunua kuukaudessa, ja\nihminen tarvitsee muutakin kuin leipää...\" — Kunhan ei vain — kunhan\nei vain —, sanoi äiti ja pudisti epäilevästi päätään. Mutta hän nauroi\nsydämellisemmin kuin muut, kun Randi myöhemmin kirjoitti, miten oli\nkäynyt hänen keittäessään Fredrikin lempiruokaa, lipeäkalaa.\n\n\"... kun vesi kiehui, pudotin kalan kattilaan ja sitten menin\nparvekkeelle vähän paistattamaan päivää. Kun tulin takaisin — vakuutan,\netten ollut poissa kuin kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan puoli\ntuntia — oli lipeäkala kokonaan hävinnyt. En löytänyt jälkeäkään siitä\n— en kattilan sisä- enkä ulkopuolelta. Vesi vain oli muuttunut vähän\nsameaksi, ja kun minä haavitsin siivilällä kattilaa, sain kokoon sen\nverran, että se olisi mahtunut sormustimeen. Äiti, miksi sinä et\nsanonut minulle, ettei lipeäkalaa saa kovasti kiehuttaa?\"\n\nÄiti nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen silmistään.\nKeittiökommellukset ovat kai perheenemännälle samaa kuin metsästysjutut\nmiehelle.\n\nKirje jatkui: \"... mutta meillä oli sentään kastiketta ja perunoita,\nja kun me söimme ne hyvällä halulla, tuli siitä sentään ihana\npäivällinen...\"\n\nÄiti antoi kirjeen vaipua syliinsä. — Mitähän Randi olisi sanonut, jos\nminä olisin uskaltanut antaa kastiketta ja perunoita päivälliseksi?\n\n\"Sunnuntaina meillä oli kinkkua ja sitä me saamme nyt syödä ainakin\nkuukauden. Fredrik raahasi nimittäin kotiin kinkun, joka maksoi\nvähintään viisitoista kruunua. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka\npaljon kaksi ihmistä tarvitsee yhdeksi ateriaksi, ymmärrättekö — hän on\nniin liikuttavan epäkäytännöllinen...\"\n\n— Kuinkahan kauan Randin mielestä tuollainen epäkäytännöllisyys on\nliikuttavaa? sanoi äiti.\n\nMaksaakseni hiukan kutsuvelkojani ystäväpiirilleni järjestin\nrääpiäispäivälliset häiden jälkeen ja kutsuin Monan miehineen,\nHartvigin ja muutamia muita. Kun sattui niin, että edellisenä päivänä\nolin Björn Randersin konttorissa Sagedahlin asialla, kutsuin hänetkin.\nAsia koski eräitä muodollisuuksia Sandersenin perintö jutussa —\nhauskan sattuman kautta oli Sagedahl saanut ajaakseen vastapuolen\nasian. Olin aikaisin liikkeellä tänä päivänä, kello ei ollut vielä\nyhdeksääkään, kun koputin Randersin konttorin oveen ja yllätin hänet\nkirjoituspöydälle katetun pikku aamiaisen äärestä. Siihen kuului\nmaitopullo, korvaton kuppi, limpunpuolikas, nokare margariinia, joka\nuiskenteli käärepaperissaan sekä jotakin, jota arvelin vuohenjuustoksi.\nVaikka en ollut suoraan sitä kysynytkään, olin jo kauan aikaa arvannut,\nettä konttori oli myöskin hänen yksityisasuntonsa ja että hän siis sekä\nnukkui että söi siellä. Punastuen kuin koulupoika lakaisi hän kaikki\nlaatikkoon.\n\nKoetin parhaani mukaan auttaa häntä hämmennyksestään. — Taloushommat\npukevat teitä!\n\nHän irvisteli. — Ennen kuin tulitte, ajattelin juuri erinäisiä asioita,\njotka sopivat kaksikymmenvuotiaalle, mutta ovat hyvin epäpukevia —\nno, sanotaan vaikka kaksikymmentäseitsemänvuotiaalle. Vaatimukset\nkasvavat. Nuorukainen pääsee pitkälle olemalla vain lupaava, mutta kun\nhän on sivuuttanut neljännesvuosisadan, täytyy hänen ruveta täyttämään\nlupauksiaan. Niin kuin nyt esimerkiksi tämä köyhänä oleminen — se\nsaattaa sopia hyvinkin jollekin nuorelle pojalle, mutta täysi-ikäiselle\nmiehelle se antaa hyvin nolon kyvyttömyyden leiman —\n\n— Ei tällaisina aikoina, vastustin minä.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat äkkinäiseen, toivorikkaaseen hymyyn, joka\noli hänelle hyvin luonteenomainen. — Olisi tosiaankin hauskaa, jos\nihmiset arvioisivat käsitteitään uudelleen tällaisina aikoina, jolloin\npuolet maailman ruumiillisen työn tekijöistä on työttöminä, jolloin\nlakimiehet saavat olla kanslia-apulaisina, teologit lukkareina ja\ninsinöörit monttööreinä.\n\nKun seuraavana iltana odotin vieraita saapuvaksi, oli minulla\nsydänalassa samanlainen tunne kuin ennen tenttiä. Vannotin sisaruksiani\nesiintymään kunniallisesti. Pyysin Akselia puhumaan kunnollista kieltä\nja Periä varoitin lujasti olemaan maiskuttamatta suutaan syödessään.\nAkselia ja Solveigia kielsin kinastelemasta ja Einar lupasi vaieta\nrunoistani. Tunsin olevani kuin kokonainen huvitoimikunta.\n\nInhoittavampaa tunnetta kuin emännänhermostuneisuus saa hakea. Olihan\naivan luonnotonta olla tällaisessa jännityksessä, kun oli ystäviä\ntulossa, niin että jotakin täytyi olla hullusti, sanoin Solveigille,\njoka seisoi ja katseli katettua pöytää rauhallisena.\n\n— Kritiikin pelko on välttämätön vastapaino ihmisen luonnolliselle\nlaiskuudelle, pauhasi Einar ja anasti rypäleen pöydällä olevasta\nhedelmämaljasta. — Olette olleet oikein näppäriä tänään, pikku tytöt.\n\n— Liiallinen tunteellisuus riivaa kaikkia naisia kuin painajainen,\nmurisi Aksel. Ennen kuin ehdin väliin, oli hänkin ottanut rypäleen.\nMiehet tällaisissa tilanteissa saavat vahvimmatkin hermot tärisemään.\nAksel ja Einar kulkivat edestakaisin huoneessa ja hävittivät kaiken\nsen tuoreen vaikutelman, jonka talon naiset suurin vaivoin olivat\nloihtineet. Joka toinen minuutti minun piti siivota heidän jälkiänsä,\ntyhjentää tuhkakupit, avata ikkunoita, taittaa sanomalehtiä kokoon ja\nasettaa tuoleja paikoilleen.\n\nEinar sai taas lehdet käsiinsä ja hänen onnistui muutamassa minuutissa\nlevittää ne pöydille ja tuoleille. Meidän perheessämme on naisilla aina\nollut täysi työ taittaa kokoon sanomalehtiä, joita miehet levittelevät\nympärilleen.\n\n— Olet varmaan kasvattanut nuo hullusti, sanoin epätoivoisena äidille.\n— Entisaikaisten vaimojen ja äitien nöyrä uhrautuvaisuus tekee miehet\ntylsiksi.\n\nSolveig oli samaa mieltä. — Niin, kyllä minä sen sanon, että jos minä\njoskus menen naimisiin, otan miehen, joka todellakin ymmärtää antaa\narvoa kotitaloudelle.\n\n— Sitten et koskaan pääse naimisiin, sanoi äiti kuivasti. — Siinä\nkohdassa meidän naisten täytyy aina alistua.\n\nSamassa soi eteisen kello ja kuin merkinannosta loppuivat kaikki\nsisäiset riidat.\n\nAlku ei ollut lupaava. Mona oli tuskin päässyt ovesta sisään, kun\nhän pyysi päänsärkypulveria, ja silloin tiesi kysymättäkin, mistä\ntuuli puhalsi. Silmäys Arneen vahvisti arveluni todeksi. He olivat\nriidelleet. Ja nyt Mona murjotti. Ja periaatteesta Mona murjotti aina\nvähintään kolme päivää.\n\nHän seurasi minua ruokasaliin saadakseen vettä pulveriinsa. Siellä\nsain tietää alastoman totuuden. Hurmaavin kesäpuku, jonka maailma\nkoskaan oli nähnyt, oli luisumaisillaan hänen käsistään. Se oli\nsinapin värinen, pusero valkoinen ja vyö ja solmike sinisenpunertava.\nIhastuttava! Puserossa viehättävät pienet puhvihihat. Hurmaava\nkymmenkaistainen kellohame. Suippomaiset taskut. Patoun malli. — Mutta\non mahdotonta saada Arne käsittämään, että kannattaa ostaa kallista,\nvalitteli Mona. — Ja kohta minulla ei enää ole lankaakaan, mitä\npäälleni panisin.\n\nSalissa hän istui äänettömänä niin kaukana miehestään kuin mahdollista.\nJa minä kun olin lohduttautunut sillä, että Monan suulaus auttaisi\nmeitä pahimmasta.\n\nSeuraava vieras oli Hartvig.\n\nMinä vastaanotin hänet kiihkeän vilkkaana. Yleinen esittely,\nkumarruksia, jalan raapaisuja, hyväntahtoista hymyä.\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa. Yleinen tohina, kun tuomari Hartvig istuutui\npienelle tuolille. Hänet melkein heitettiin nojatuoliin.\n\nIsä alkoi täydellä höyryllä. — Ihana kesäilma tänään.\n\nHartvig myönsi. — Ihmeen ihana!\n\nÄiti katsoi asiaa inhimilliseltä näkökannalta. — Niin, on ihanaa, kun\ntulee lämmin. Erikoisesti tällaisina aikoina, niin ei ihmisten ainakaan\ntarvitse palella.\n\n— Niin, niinhän se on.\n\nHartvig oli tavallaan rakastettava, mutta hän olisi haitatta voinut\nolla vähemmän jäykkä. Tunsin hänet niin hyvin enkä kuitenkaan tuntenut\n— ja sehän se olikin merkillisintä. Luonnottoman vilkkaasti jatkoin\nkeskustelua. — Toivottavasti ei sentään tule samanlainen kesä kuin\nviime vuonna. Kevät oli ihana, mutta kesä- ja heinäkuun saimme turhaan\nodottaa lämmintä, jota ei tullut.\n\nAksel koetti olla huvittava. — Voitko todellakin muistaa niin pitkälle\ntaaksepäin?\n\nLäsnäolevat nauroivat kiitollisina, paitsi Mona, joka miehensä kiusaksi\njatkuvasti istui tuppisuuna ja kärsivän näköisenä. Kun olimme nauraneet\ntarpeeksemme, syntyi äänettömyys. Einar tuli pelastajaksi.\n\n— Eilen oli 20 astetta varjossa. Se jo välttää meidän leveysasteellamme.\n\nHartvig: — Tosiaankin.\n\nAksel: — Jo hyvinkin!\n\nSolveig: — Kuinka monen asteista vesi on?\n\nAksel: — Bussissa oli eilen kaksi friidua, joilla oli uimapuvut\nkäsivarrellaan.\n\nIsä: — Friiduja?\n\nAksel: — Niin, kaksi knääkkää.\n\nPer — rämisevällä äänellä nurkastaan, jossa hän vaatimattomasti oleili:\n— Se tarkoittaa likkoja!\n\nTällä kertaa nauru oli aitoa. Se oli kuin musiikkia minun korvissani.\n\nArne kumartui nöyränä Monaa kohti ja kysyi, kuinka hän jaksoi. Kaikki\ntulivat tarkkaavaisiksi. Voiko hän huonosti? Mona hymyili raukeasti,\nmutta sankarillisesti. Vain vähän päänsärkyä. Ei mitään vaarallista.\n\nKesti hetkisen, ennen kuin uusia vieraita tuli. Kadulla kulkeva\npaloauto oli tervetullut puheenaihe. Mutta miten ikinä kierreltiin ja\nkaarreltiin, palattiin aina takaisin ilmaan.\n\n— Olisi kamalaa, jos nyt sattuisi tulipalo, kun kaikki on niin kovin\nkuivaa, huokaili äiti.\n\n— Niin, sadetta kai kaivataan, sanoi Hartvig.\n\n— Niin, maanviljelijälle olisi sade hyvin tervetullut, sanoi isä.\n\n— Kauanko siitä nyt onkaan, kun viimeksi satoi, kysyin minä, näyttäen\nkiinnostuneelta, mutta häpeän puna poskillani, kun en keksinyt mitään\nparempaa puhuttavaa.\n\nRanders oli seuraava tulija. Pitkänä ja solakkana, yllään sininen\npuku ja uudet kengät, joita Petterson & C:o möi loppuun 9 kruunulla.\nPoikamaisen notkeana hän kumarteli oikealle ja vasemmalle, niin että\nvastapesty, kellahtava tukka valahti silmille joka kumarruksella.\n\nKinasteltuaan hetken isän kanssa siitä, kuka istuisi nojatuolissa, hän\nlysähti pienelle tuolille.\n\n— Ulkona on kai vähän viileämpi? kysyi joku.\n\n— Älkää valittako lämmintä, sanoi äiti, — sitähän me koko talven\nikävöimme.\n\n— Sehän on kyllä totta, sanoi Hartvig ja näpsäytti tuhkan savukkeestaan.\n\nTänä hetkenä tarttui Tulla odottamatta tapausten kulkuun.\n\nÄkkiä hän seisoi ovella viattomana, paljain jaloin ja yllään yöpaita,\njoka oli kaikkein kauheimpia Akselin raidallisista perinnöistä.\nLuureunaiset silmälasit olivat nenällä ja sukanneule kädessä ja puikot\nlensivät vikkelästi, kun hän ylväänä loi katseensa seurakuntaan. Me,\nhänen lähimpänsä, olimme kuin halvauksen saaneita.\n\nTullan silmät vaelsivat toisesta toiseen ja pysähtyivät Hartvigiin. —\nOnko se totta, kysyi hän kimakalla äänellä ja katseli veitikkamaisesti\nhäneen.\n\nTulla olisi lähetetty suin päin pois huoneesta, elleivät vieraat\nolisi sitä estäneet. He katselivat ihailevin silmin tuota pientä\nilmestystä, he huusivat ihastuksesta eivätkä välittäneet äidin ja\nminun vastalauseista. Tulla neuloi sukkaa mistään piittaamatta. Hän ei\npelännyt aikuisia, hän oli ensimmäisellä luokalla ja hänen opettajansa\noli hyvin uudenaikainen opetuksessaan.\n\n— Mitä sinä kysyit? sanoi Hartvig ja katseli Tullaan ihan jännittyneenä.\n\nToisetkin alkoivat olla uteliaita, odottivat ehkä jotakin paljastuksia,\najattelivat, että lasten ja hullujen suusta saa kulla totuuden.\n\n— Mene nukkumaan ja vähän joutuun! huusin minä kauhuissani. Mona sai\näkkiä puheenlahjan: — Jää vain, Tulla!\n\n— Onko se totta, toisti Tulla ja katseli vakavana Hartvigiin.\n\nHartvig kiemurteli tuolillaan: — Mitä tarkoitat?\n\nPer antoi jälleen äänensä jyristä, — se pamahti kuin kanuunankuula\nkorviin: — Sanokaa, että on, niin se sanoo sen!\n\nNyt vasta valkeni asia minulle. Minä istahdin huojentuneena, vielä\nvapisevin polvin.\n\n— Onko se totta? toisti Tulla yhä parantumattomana.\n\n— On, sanoi Hartvig totisena.\n\n— Että sinä olet rotta!\n\nEnsi vaikutus oli suuri pettymys. Sitten ratkesi riemu. Naurun ja\nsuosionosoitusten seuraamana ajettiin Tulla ulos niin että paidan\nhaarat heiluivat.\n\n— Onko vissi, ettet ole hissi, onko totta, että olet rotta? huusi hän\nvielä mennessään.\n\n— Mikä viehättävä puku! huusi Mona.\n\n— Jos sellainen vain tulisi muotiin, tahtoisit samanlaisen itse,\nsanoi hänen miehensä synkkänä. — Jos lehdissä sanottaisiin, että\non muodikasta kantaa pesukannua päänsä päällä, niin Mona ryntäisi\ntietenkin suoraa päätä posliinikauppaan ja ostaisi sellaisen.\n\nArne, Arne! Kuinka saatoitkaan! Sellaista tyhmyyttä en olisi ikinä\nsinulta odottanut. Monan jälleen herännyttä hyväätuulta on kohdeltava\nhellävaroen, se on haurasta kuin yksiöinen jää eikä kestä kovaa painoa.\n\nMutta se kesti, ihme kyllä. Tulla oli nerokkaasti vapauttanut\nhyvän tuulen pitkin linjaa. Itse tulin jälleen luonnolliseksi.\nPerhe käyttäytyi moitteettomasti ja Hartvig osoitti ihmeteltävää\nmukautumiskykyä. Sitten saapuivat myöhästyneet vieraat ja me kävimme\npöytään hyväntuulisina. Ja vieraille maistui ruoka.\n\n\n\n\nX luku.\n\n\nKesäloma oli tulossa. Sekä Syversen että minä toivoimme kesäkuuta. —\nOh, on niin paljon mielitekoja, niin paljon, oli Syversenin ainainen\nlaulu.\n\nKysyin, tarkoittiko hän sydämen vai rahan. —\n\n— Hyi, mitä sinä puhut, olet tuhma, sanoi Syversen.\n\nKaikesta huolimatta oli Syversenin elämänkatsomus valoisa tähän\naikaan. Hän ei ajatellut tupakka-Hermanseniakaan. Hän oli ostanut\nitselleen uuden punaisen hatun ja ommellut jäljitettyä leopardinnahkaa\nviimevuotiseen takkiinsa, hän oli ruskettunut, lihonut ja oli\nonnellinen. Sunnuntaisin hän oli säännöllisesti kävelemässä \"erään\nystävänsä\" kanssa, arkipäivisin hän prässäsi housuja, paikkaili\nhansikkaita ja puhdisti takinkaulusta — kaikki samalle ystävälle. Sitä\nasiaa ei ollut, mitä Syversen ei olisi voinut tehdä konttoripöydän\nsuojassa.\n\nPuhuessaan uudesta ystävästään hän käytti sanaa kaunis alituisesti,\nniin että se kai oli tällä kertaa erittäin onnistunut painos. Ystävällä\noli kaunis ääni, kaunis kevättakki, kaunis käsiala ja hänellä oli ollut\nkaunis auto. Oli ollut? Kuka voi pitää autoa tällaisina aikoina? sanoi\nSyversen ja katseli loukkaantuneena minuun.\n\n— Hän on siis kaiken kaikkiaan kaunis?\n\nSyversen katseli haaveellisena savupiippuja. — Niin, hän sanoi, ja\npahinta oli, että hän sanoi sen vakavissaan, — jos hänellä vain olisi\nomat hampaat ja vähän enemmän hiuksia, olisi hän tosiaan kaunis.\n\nTälläkin kertaa Syversen tunsi, että voittaisimme arpajaisista.\n\nAjatella — me voitimmekin ihmeen vuoksi kerran. — Viisitoista kruunua!\nSeitsemän ja puoli pekkaa päälle. Olin niin innoissani, että tuskin\npysyin nahoissani. Pyysin Hermanseniltä, että saisin soittaa ja\nilmoittaa iloisen uutisen, neiti Syversenille. Hermansen oli niin\nkohtelias, että kumarsi ja kiitti.\n\nKadulla syöksin Monan syliin. Hän oli huomiotaherättävän iloisen\nja onnellisen näköinen. Minut nähdessään nousi hänen huulilleen\nihmeellisen herttainen hymy.\n\n— Oletko sinäkin voittanut arpajaisista? huusin minä.\n\nMona ravisti päätään. — En, mutta minulle on tapahtunut muuta\nihmeellistä, hän sanoi vapisevin äänin ja pisti luottavaisena kätensä\nkainalooni. — Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen! Sinä olet\nensimmäinen, jolle sen kerron, ja sinun täytyy luvata, ettet kerro sitä\nkenellekään. Muut eivät saa tietää sitä, ennen kuin itse näkevät.\n\nNuo kuiskien sanotut vihjaukset, tuo vastanaineen nuoren rouvan autuas\nkatse eivät voineet merkitä kuin yhtä asiaa. — Lapsi! kuiskasin minä\ninnoissani.\n\nMona pysähtyi äkkiä ja mittaili minua kiireestä kantapäähän. — Mutta\nsinullapa on mielikuvitusta, Liisa! hän sanoi hitaasti. — Minä puhuin\npuvusta — siitä Patoun sinapinvärisestä. Arne antautui eilen kello\nviittä yli neljän ja neljännes sen jälkeen oli puku minun käsissäni.\nMutta, kuten sanottu, lupaa olla vaiti. Huomenna tenniskilpailuissa\nhämmästytän toiset —\n\nSamana iltana sain sattumalta ylimääräistä hommaa. Näin se kävi. Olin\nunohtanut sateenvarjoni konttoriin ja myöhemmin, kun pistäysin sitä\nnoutamaan, jouduin juttusille siivoojattaren kanssa, joka iltaisin\nsiellä siistii. Tämä nainen puhui mielellään yleisölle. Nojaten\ntoisella kädellään pitkävartiseen harjaan ja toinen käsi puuskassa\nhän kertoi mielellään itsestään ja omaisistaan. Mutta sinä iltana\nhän oli huonolla tuulella. Hänen tyttärensä — joka oli naimisissa ja\nasui maalla — käsi oli alkanut särkeä. — Ja kolme pientä lasta ja\nneljä lehmää ja kanat ja porsas ja mies hoidettavana... Helppoa ei\nole kellään, sen sanon! Kunhan pääsisin kuukauden ajaksi irti tästä\nhommasta!\n\nSisimmässäni taistelivat rahanhimo ja hienommat tunteet. Nuo\nviimeksimainituthan ovat kuin loisbasillit henkisessä organismissamme.\nMitkään väitteet eivät voineet tehdä niitä olemattomiksi. Mutta\nrahanhimo piti ne tällä kertaa kurissa. Loppujen lopuksi tarjouduin\nvirkaatekeväksi.\n\nSiivoojatar ei edes hämmästynyt ja se oli minulle kyllä pieni isku. Hän\nvain imi etuhampaitaan ja sanoi: — Siitä tulee neidille ankara työ, sen\nminä vain sanon!\n\nHänellä oli siivottavanaan kymmenen konttoria. Seuraavana päivänä hän\njo antoi minulle ison avainkimpun uuden arvoni merkiksi sekä joukon\nneuvoja ja varoituksia. — Älkää unohtako paperikoreja! Ja tukkukauppias\nkolmannessa kerroksessa ei kärsi tomunhiukkastakaan nahkatuoleillaan!\nJa arkkitehti Petersenin kirjoituspöytään ette saa pikkusormellakaan\nkajota! Jos ei teidän sovi siistiä illalla, voi se jäädä aamuunkin, kun\nvain aamulla teette sen tarpeeksi varhain — kello viisi tai niin. Totta\nkai te nyt muistatte kaikki?\n\nSeuraavana iltana juoksin viivana konttorien väliä, kamalasti peläten,\nettä joku tuttu näkisi minut. Kun olin siivonnut viisi huonetta,\nselvisi minulle, että kymmenen lattian peseminen oli urheilusaavutus,\njos mikään. Tullessani pesuhuoneesta täysi ämpäri kädessäni töykkäsin\nerääseen mieheen, niin että vesi räiskähti korkealle. Mies osoittautui\nlähemmin tarkastettaessa olevan Björn Randers. Hänkin kulki ja\nheilutteli sinkkiämpäriä, niin että näytti siltä kuin olisimme samoissa\nhommissa.\n\nHän ei hellittänyt, ennenkuin seurasin hänen konttoriinsa, joka tähän\naikaan päivästä oli kodikkaamman näköinen. Sukat riippuivat kuivumassa\nja matka-arkku oli keskellä huonetta. Vaitiololupauksin minä uskoin\nhänelle, että minulla oli täällä tehtävää näin myöhään illalla. —\nPahimmin tämä käy ihmisen hienoudelle! sanoin avomielisesti. — Tunnen\nsen, sanoi hän irvistäen. Minulla se kävi miehuudelle. Naisten töitten\ntekeminen kävi kunnialle. Mutta sen olen jo aikoja sitten voittanut.\nMinulla ei ole varaa pitää siivoojaa.\n\nMinä istuuduin konttorituoliin, hän kirjoituspöydälle. Eräästä\nkirjoituspöydän laatikosta hän löysi kaksi omenaa. Emme olleet vähään\naikaan tavanneet toisiamme. Hän kysyi sivumennen, onko hauskaa ajaa\nautossa, ja minä vastasin sivumennen, että se oli hirveän hauskaa. —\nMutta mitä varten te näyttelette täällä Tuhkimoa? kysyi hän ja potkaisi\nämpäriä niin että kolisi.\n\n— Mitä vartenko? — Kysymys suututti minua. — Jospa tietäisitte kaiken,\nminkä aion hankkia tuon sinkkiämpärin avulla. Kesäpuvun, palmikoidut\nkesäkengät ja uimapuvun — ja —\n\nHän keskeytti. — Teille käy kyllä kuin sadun Tuhkimolle.\n\n— Mitä oikeastaan tarkoitatte?\n\n— Että prinssi tulee.\n\nHän tuijotti suoraan minuun hämärän läpi.\n\n— Toivokaamme, että hän tulee, sanoin minä.\n\nRanders oli huonolla tuulella.\n\n— Tämä asianajo ei lyö leiville, sanoi hän äkkiä kiivaasti. — Minun\ntäytyy yrittää jotakin muuta. Jospa voisin tehdä jonkin suuren\nkeksinnön!\n\n— Suurista keksinnöistä ovat toiset jo huolehtineet, sanoin\nrohkaisevasti.\n\nHän hymyili ivallisesti. — Tuo teidän huomautuksenne osoittaa, ettette\nole edes kyllin kekseliäs keksimään mitään keksittävää. Jos voisin\nkeksiä sukkia, joihin ei tule reikiä, paitoja, jotka eivät kulu\nreunoista ja leipää, joka ei lopu ja —\n\n— Te unohdatte työttömyyden! sanoin minä. — Älkää herran tähden keksikö\nmitään, joka sitä lisää.\n\nRanders katseli synkkänä minuun. — Sitä on mahdoton ottaa lukuun.\nKehitystä ei voi pysähdyttää, vaikkakin meistä vanhoina tuntuisi, että\nmaailma on ikävämpi kuin meidän lapsuudessamme — kuten kaikki vanhat\nihmiset. Mutta tietenkin täytyy järjestelmän muuttua.\n\n— Millä tavalla?\n\n— Milläkö? Hän innostui niin, että hänen täytyi nousta kävelemään\nlattialla edes takaisin. — Jos minä tietäisin millä tavalla, olisin\ntämän aikakauden suurin mies. Totta vieköön! Ei kai tämä elämä nykyjään\nole niin mukavaa ja kodikasta kuin ennen, mutta kymmenen kertaa\njännittävämpää. Jos voisin elää tuhannen vuoden vanhaksi, että saisin\nnähdä kuinka kaiken käy!\n\n— Ette te ainakaan ole elämään kyllästynyt?\n\n— E-en, en totisesti, vaikka toisinaan olisi kyllä ollut syytä. Hän\notti vauhtia ja hyppäsi taas kirjoituspöydälle. Kiersi kädet polviensa\nympäri ja tuijotti synkkänä huoneeseen. — Vihreimmässä nuoruudessani\nei elämäni totisesti ollut hääviä. Isäni oli pankinjohtajana\njobbausaikaan. Ja olette kai kuullut, kuinka hänen kävi? Ihmiset aina\ntietävät, vaikkei siitä puhuttaisikaan. Äiti rupesi ompelijaksi.\nMutta ihmiset eivät mielellään esiinny alusvaatteisillaan ja paljasta\nruumistaan ja sen mahdollisia vikoja ja pukeutumissalaisuuksiaan\nteräväkatseiselle, sivistyneelle rouvalle. Paljon mukavampaa on mennä\nammattiompelijalle, joka on tottunut punaisiin käsivarsiin ja paksuihin\nsääriin ja joka tietää, missä kunnossa alusvaatteet ovat perjantaihin\nmennessä. Hyvin sen kaiken ymmärtää, mutta valitettavasti ompeluliike\nmeni päin honkia. No niin, tästähän ei ole enää mitään puhuttavaa. Se\noli sen lorun loppu.\n\nHän hypähti jälleen pystyyn kuin ravistaakseen kaikki muistot. Minäkin\nnousin, sillä minulla oli vielä viisi lattiaa pestävänä ja ne näyttivät\nminusta valtameren suuruisilta. Hän tarjoutui auttamaan. Pelkään, että\nvastaansanomiseni oli jokseenkin heikkoa. Vastalahjaksi lupasin parsia\nhänen sukkiaan.\n\nHän hymyili ihmeellisen herkästi.\n\n— Jos saan valita, ottaisin mieluummin jotakin muuta. Enkö tahtoisi\nolla kiltti ja olla kotimatkalla mainitsematta pula-aikaa ja\ntaloudellista tilaa?\n\n\n\n\nXI luku.\n\n\nKoko kotiväki lähti maalle. He sulloutuivat kahteen huoneeseen ja\nkeittiöön meren rannalle, havumetsään, ja nauttivat maalaiselämän\niloja. Minä en vielä saanut lomaa, ja minun täytyi jäädä kivierämaahan,\njoksi aina heinäkuussa sanomme herttaista kaupunkiamme.\n\nHartvig oli Englannissa liike- ja tutkimusmatkalla eivätkä siis\nmitkään ihanat ajelut vaaleansinisessä, kahdeksansilinterisessä\nseitsemän hengen autossa sulostuttaneet olemassaoloani. Mutta sen\nsijaan pidin lupaukseni Randersille ja parsin hänen sukkansa. Hän tuli\nasiakirjasalkku täynnä sukkia ja me istuimme keittiönparvekkeella\nja vietimme siellä monia kesäiltoja. Tuskinpa kukaan enemmän ihaili\nja paremmin kasteli sinä kesänä parvekelaatikossa kasvavaa krassia,\nkukkaruukun ruohosipulia ja margariinilaatikon persiljaa ja tuskinpa\nkukaan seurasi luonnon ihmeitä suuremmalla tarkkuudella kuin me.\nIllallista söimme keittiönpöydän ääressä ja kaikki sujui kuin\nhuviretkellä. Aika hauskaa vähän aikaa, mutta — Randersin silmiin tuli\njoskus nöyrän koiran ilme. Se ei häntä suinkaan kaunistanut, hän tuli\nniin nolon näköiseksi.\n\nVälistä keksimme hyviä kujeita. Randersin lompakossa oli runo, jonka\nhänen ylioppilasaikainen emäntänsä oli kirjoittanut hänelle. Se ihan\nkärysi tunnelmaa. Minä jäljensin sen ja lähetin sen arvosteltavaksi\nystävälleni päätoimittajalle.\n\nOlin aivan yksinäni siinä osassa taloa, missä me asuimme. Weidemannit\nkolmannesta ja Hansenit ensimmäisestä kerroksesta olivat myöskin\nlähteneet maalle. Päivisin unohdin, että talo oli tyhjänä, mutta\nöisin muistin sen liiankin hyvin, ja valvoin monia tunteja sängyssäni\nkuunnellen olemattomia ääniä.\n\nMona tarjosi minulle yösijaa kotonaan, sohvallaan, mutta se kävi\nvieläkin enemmän hermoilleni. Monahan oli sitä mieltä, että puolet\navioliiton iloista on murjottamista, ja minua onnisti niin, että tulin\nsinne juuri silloin, kun heillä oli tätä hauskuutta ylenpalttisesti.\nTuskin olin painanut väsyneen pääni tyynylle, kun Mona törmäsi\nsisään: — Kuule, Liisa, enkö minä nytkin ollut oikeassa? Ja kun hän\noli lähtenyt, ilmestyi ovelle Arne — ei kukaan välittänyt taistelun\ntuoksinassa ulkoasustaan. — Liisa, minä olen varma siitä, että sinä\nsisimmässäsi olet samaa mieltä kuin minä.\n\nVasta myöhään pikkutunneilla näkyi sovinnon oireita. Seinän läpi kuulin\nMonan sanovan itkusta vapisevin äänin: — Sano, että pidät minusta edes\npikkuisen, vain hyvin, hyvin pikkuisen pidät minusta, pikku raukastasi.\n\n— Mutta, rakkaani, totta kai ymmärrät —\n\n— Kaduthan toki vähäisen kaikkea sitä pahaa, mitä olet sanonut minulle.\nKadu edes pikkuriikkisen, niin olet kiltti. Ja sitten sinun pitää\nluvata että — että — et pidä —\n\n— Että mitä?\n\n— Että hän on kauniimpi kuin minä.\n\nHe olivat koko illan riidelleet minulle tuntemattomasta naisesta.\n\n— Tyhmyyksiä!\n\n— Katsos nyt, sinä tahdot kiertää asian.\n\n— En, mutta mitä sinä oikeastaan haluat, että minun pitäisi sanoa?\n\n— Sinun pitää sanoa totuus.\n\n— Totuus?\n\n— Niin, kuka sinusta on kauniimpi?\n\n— Mutta minähän tuskin tiedän, minkä näköinen hän on.\n\n— Verukkeita. Sellaisia ovat miehet. Niitten rehellisyydestä en anna\npenniäkään. Enkä minä totisesti ymmärrä, mitä kaunista sinä hänessä\nnäet?\n\n— Mutta, rakas, kaunis, suloinen Mona, minähän en ole sanonut mitään —\n\n— Eihän se voi olla tukka? Tuo tavallinen vaalea tukanvärihän on ihan\nhirveä — Mutta ole vain hänen kanssaan! Ole hyvä! Minä en aio panna\ntikkua ristiin estääkseni sinua.\n\n— Sinä olet todellakin maailman mahdottomin nainen, Mona. Aina sinä\nsaat käännetyksi ja väännetyksi, niin että minun pitää aina alistua ja\npyytää anteeksi.\n\n— Arne! kirkaisi Mona. — Jos sinä nyt nukut, heittäydyn minä ulos\nikkunasta! Ettäs sen tiedät! Olit äsken jo vähän herttainen ja jos vain\npikkuriikkisen rakastaisit Monaa, niin hän on tyytyväinen.\n\n— Sinä olet noita, Mona. Minä olen maailman urhoollisin mies, joka olen\nnainut sinut. Mutta sinä olet hurmaava pikku noita.\n\nTällä kohtaa minä olin niin lopen väsynyt, että nukuin.\n\nTänä kesänä oli kuumuus todellakin aivan tukehduttava. Illat ja yötkin\nolivat kuumat. Meteorologinen ilmoitti säännöllisesti tropiikkisäätä.\nEnergia suli kilpaa voin kanssa. Mutta pohjoismaalaisina olimme siihen\nsittenkin tyytyväisiä. Kesä ei meitä pettänyt tänä vuonna, sen tunsi\nluissaan ja ytimissään.\n\nNyt oli aika Sagedahlin kertoa juttunsa, joka neiti Syversenin mukaan\ntapahtui joka vuosi heinäkuussa ja oli yhtä varma kesänmerkki kuin\nmätäkuun suuri merikäärme ja kesäleskien sukkeluudet.\n\n— Minä luulen, että saan auringonpiston, sanoi hän ensimmäiseksi\nastuessaan aamulla konttoriin otsa hiessä ja hattu kädessä. — Oletteko\nkuulleet jutun köyhästä miehestä, jolla ei ollut varaa lähteä etelään,\nvaan sen sijaan paransi tautinsa hypnoosin avulla? Hän istui pimeässä,\nkylmässä pihanpuoleisessa huoneessa ja toisti lääkärin määräyksestä:\naurinko paistaa, aurinko paistaa, voi kuinka se paistaakin kuumasti!\nYhä uudestaan hän toisti sitä ja tosi on, että mies parantui päivä\npäivältä. Mutta sitten hän äkkiä kuoli. Lähemmin tutkittaessa\nhavaittiin, että hän oli kuollut auringonpistoon!\n\nVahtimestari Emilsenin kanssa, joka maalasi porraskäytäväämme, täytyi\nminun myöskin joka aamu vähän jutella. — Ilmojen ylihallitus pitää\ntäyttä höyryä päällä, sanoi hän ja osoitti vihreän värin tahraamalla\nsormellaan taivasta kohden. Se oli nähtävästi hänen mielestään kuin\njättiläisen suuri pannuhuone.\n\nSiivoojana oleminen kysyi voimia tässä helteessä. Yhä useammin siirtyi\ntyö seuraavaan aamuun, ja kun herätyskello ajoi minut jalkeille, niin\ntotisesti muistin sananparren: Älä koskaan jätä huomiseksi, mitä tänään\nvoit tehdä! Mutta kaupunki oli varhaisessa aamuvalaistuksessa kaunis\nja minulle kokonaan uusi elämys. Se oli kuin kirkastettu ja uusi ja\nse hymyili rohkaisevasti uutta päivää kohti, se ei sorru, vaan nousee\nuudestaan Kapeimmatkin kadut olivat täynnä viehättävää loistetta.\n\nMutta illat tässä kaupungissa saattoivat tehdä ihmisen hulluksi.\nAurinko laski tummanpunaisena kultareunaisiin pilviin ja lämpimät usvat\ntuntureitten yllä sulattivat taivaan ja tunturit yhteen, niin että\nainoastaan mielikuvituksessaan saattoi piirtää niiden ääriviivat. Kadut\nolivat kuin erämaita kivimuurien keskellä. Puutarhojen ja puistojen\ntummista keitaista nousivat tuoksut, kaukainen sumu oli kangastusta, ja\nsaksofonien kumeat ja kiihkeät äänet kuuluivat avoimista ikkunoista.\nMe, jotka olimme yksin erämaassa, tulimme toisiamme vaarallisen\nlähelle. Sama kohtalo yhdisti meidät. Lämpö muutti meidät toisiksi,\nemme enää olleet pohjoismaalaisia, antauduimme hetken tunnelmaan emmekä\najatelleet pitemmälle.\n\nEräänä päivänä sain Hartvigilta pitkän epistolan. — Mitä arvelisitte,\njos kulkisimme ristiin rastiin saarivaltakunnan, teemmekö sen joskus\nyhdessä? Niin juuri hän kirjoitti, siis melkein suoraan asiaan. Minun\ntäytyi sulkea silmäni ja ajatella. Kaksikerroksiset omnibussit,\nvilliviinin peittämät colleget, maalaukselliset, vanhat maalaiskirkot,\nvihreät nurmikentät, joella soluvat tasapohjaiset ruuhet kretonkisine\ntyynyineen ja kokassa valkohousuinen nuori mies, joka meloo\npiilipuitten alla — se oli Englanti. Vai oliko se yhtä vähän Englantia\nkuin morsiussaatot, ruusukiehkurat ja piiritanssit ruohokentillä olivat\nNorjaa?\n\nJoka tapauksessa tämä teki lopun ruohosipulin ja persiljan keskellä\nkukoistaneesta parvekeidyllistä. Parvekkeella istumisesta iltasittain\nja sukanparsimisesta ja tunnelmoimisesta ei lähtenyt leipää eikä\nenglanninmatkoja. Kirjoitin pari riviä Björnille eräänä iltana\nsanoakseni tämän hänelle. Koska tiesin, ettei kirjeen lähettämisestä\ntulisi mitään, ellen sitä heti tekisi, päätin viedä sen postilaatikkoon\nheti paikalla. Postilaatikko oli samassa talossa, niin että se oli vain\nhetken työ.\n\nNousin siis sängystä, puin sukat ja kengät jalkaani ja heitin takin\nyöpaitani ylle. Vaatetukseni oli kevyt, mutta riitti hyvin tälle\nretkelle. Kello oli kymmenen ja katu oli tyhjänä.\n\nVasta kun eteisen ovi paukahti kiinni, välähti ajatuksissani: avain!\n\nAvain oli laukussani, joka taas oli tavallisella yöpaikallaan\nylimmäisessä lipaston laatikossa, ja tässä seisoin lukitun oven edessä\nmelkein alastomana. Tämä tilanne, joka usein painajaisena oli minua\nahdistanut, oli nyt täyttä totta. Tunsin sen koko olemuksessani.\nMitä nyt tekisin? Oven ravisteleminen oli tietenkin turhaa. Tein sen\ntietysti, mutta toivottomana. Mitä varten olisi patenttilukkoja, ellei\njuuri siksi, että ne menevät painamalla lukkoon?\n\nSitten soitin sekä kolmannen että ensimmäisen kerroksen ovikelloa\npitkään ja kauan. Luonnollistahan on, että kun ihmiset ovat poissa,\nniin ne eivät ole kotona. Mutta kaikkea täytyy koettaa.\n\nJuoksenneltuani portaita edestakaisin kuin pelästynyt rotta\nkeksin, että ainoa keino oli mennä jonkun tutun luo yöksi. Taikka\n— vahtimestarihan oli saanut avaimen, kun hän alkoi maalata\nporraskäytävää. Ehkäpä kannattaisi koettaa hankkia hänet käsiinsä.\nVahtimestari asui jossakin Haugenin takana. Nyt sain palkan siitä,\nettä olin kärsivällisesti kuunnellut hänen juttujaan ja tiesin hänen\nosoitteensa. Minua alkoi yhä enemmän peloittaa, kun ajattelin, että\noli mentävä kadulle. Koetin tarkastella ulkonaista olemustani joka\npuolelta. Voisiko tällaisena kulkea kadulla herättämättä huomiota?\nKoetin lohduttautua sillä, että joka ei mitään tiedä, ei myöskään\nmitään huomaa. Pahimmat olivat tekosilkkiset sukkani, jotka joka hetki\nvaluivat pitkin sääriäni. Ja sitten tämä väljä ja viileä tuntu, joka\nsopii vain makuuhuoneen rauhaani.\n\nVarovaisesti kurkistelin portista, mutta vetäydyin heti takaisin. Kolme\npoikanulikkaa seisoi ulkopuolella. Ei puhettakaan, että uskaltaisin\ntuon komppanian lähettyville. He huomaisivat varmasti erinäisiä asioita\nja kompasanoja satelisi niskaan, jos minun pitäisi noiden nähden vetää\nsukkiani. Mutta kesken neuvottomuuttani ja jännitystä nautin jo niistä\njutuista, joita tämän johdosta voisin kertoa ystävilleni ja tutuilleni.\nNyt ei minun tarvitsisi edes liioitella.\n\nVihdoinkin pojat poistuivat ja saatoin tehdä ensimmäisen rynnäkköni.\nSe kävikin hyvin, mutta olisin antanut tuhansia parista lukkoneulasta.\nPääsin jo monta kadunkulmaa, eikä kukaan kääntynyt minua katsomaan.\nRupesinpa jo melkein ajattelemaan, että minun on lisättävä omasta takaa\njoitakin vivahduksia, kun alan kertoa ystävilleni vaelluksestani.\nVihdoinkin pääsin hyvin perille vahtimestarin taloon. Viidennestä\nkerroksesta löysin ovikilvestä nimen Emilsen. Soitin kelloa, mutta ei\nketään kuulunut.\n\nSoitin kauan ja voimakkaasti. Olin tänä iltana oppinut soittamaan\novikelloja, niin että talo kaikui. Mutta se oli hyödytöntä. Minua alkoi\nhermostuttaa, kun herra ja rouva Emilsen nukkuivat niin raskaasti,\nettei tällainenkaan hälytyssoitto voinut saada heitä hereille.\n\nAloin jyskyttää ovea, niin että rystyt olivat verissä. Vihdoin ilmestyi\npörröinen ja uninen pää vastapäisen oven raosta. — Emilsenit ovat\nlähteneet Sarsborgiin rouvan veljentyttären häihin eivätkä ne tule tänä\nyönä kotiin. Tietäähän ne, häät...\n\nPää oli juuri vetäytymäisillään takaisin, kun minä kysyin, enkö voisi\nlainata mitään vaatteita tästä talosta. Kasvojen ilme muuttui yhä\nepämiellyttävämmäksi, kun olin esittänyt selitykseni ja lopulta hän\nkeskeytti minut sanomalla, ettei kannattanut tulla kunniallisten\nihmisten luo kertomaan mokomia valeita. Ja sitten paukahti ovi kiinni\nja siinä taas seisoin.\n\nNolona laahustin portaita alas. Sukat nostattivat sisuni raivoon:\nniin pian kuin olin saanut toisen kiskotuksi paikoilleen, toinen\nvalui makkaraksi nilkan ympärille, ja kun tätä yritin vetää ylös,\nvalui toinen alas. Tilapäisen avun pyytäminen ohikulkevilta naisilta\nolisi kai ollut helpointa, mutta viime kokemuksineni ei oikein ollut\nsiihenkään halua. Vieraat ihmiset ajattelevat kaikenlaisia muita\njuttuja kuin sitä, minkä minä heille kerron, eikä se oikeastaan niin\nihmekään ole.\n\nEi siis muuta kuin matkaan jälleen. Ajatellessani ystäviäni ja\ntuttujani tulin siihen tulokseen, että ne joko asuivat toisella puolen\nkaupunkia tai sitten olivat maalla. Tätejä ja setiä minulla kyllä oli\nkaupungissa, mutta niitten luo en uskaltanut mennä.\n\nVaikka he uskoisivatkin selitykseni, eivät he ikinä antaisi minulle\nanteeksi, että olin lähtenyt näin kauaksi kotoa tässä asussa. Ennen\nsitten odottaa vaikka porraskäytävässä yötä päivää, kunnes ihmisiä\ntulisi tai nälkäkuolema vapahtaisi tilanteesta. Lopuksi päädyin neiti\nSyverseniin, joka oli helpoimmin tavattavissa tähän aikaan päivästä.\n\nEn ollut astunut montakaan askelta, kun pari poikaviikaria alkoi\nseurata minua, huudellen: \"Nyt valuu vasen sukka, pikku neiti!\" tai:\n\"Passatkaa päälle, nyt on oikea!\" ja niin edelleen samaan tapaan. Tämän\nuuden vastuksen rasittamana sain äkkiä aatteen, joka minun oikeastaan\nolisi pitänyt keksiä jo aikoja sitten. Yksinkertaisinta olisi ottaa\nauto. Ei minulla tosin ollut penniäkään, mutta rahathan voisin hankkia\nperille tullessani.\n\nSamassa tuli vuokra-auto katua pitkin. Ryntäsin katuvierelle kättäni\nheiluttaen. Auton lähelle tullessa huomasin, että se oli varattu. Se\najoi sivu, mutta muutamien metrien päässä se pysähtyi jarrut kitisten.\nEräs herra pisti päänsä ikkunasta ja huusi: — Neiti Mörk! Se oli\ntuomari Sagedahl omassa korkeassa persoonassaan.\n\nOlin olevinani kuuro ja sokea. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran,\nvoitti konttoritreenaukseni. Käännyin arvokkaasti ja yllättyneenä.\n— Anteeksi, en huomannut, että auto oli varattu. — Me olemme juuri\ntodenneet, että teillä täytyy olla seitsemäskin aisti, vastasi Sagedahl\nja retuutti ovenkahvaa, kunnes autonajaja tuli avuksi. Sisällä häämötti\ntoinenkin mies — eikös vain se ollutkin Randers!\n\n— Te tulette kuin tilauksesta, neiti Mörk. Meillä on juuri ollut\nneuvottelu, Randersilla ja minulla, se koskee sitä perintöasiaa.\nMeidän täytyy saada valmiiksi erinäisiä asioita nyt heti, koska\ntoinen asianomainen matkustaa pois huomenna varhain. Täytyy saada\nkirjoitetuksi muutamia kiireellisiä papereita, ymmärrättehän...\n\nPelkään, että vastaukseni oli jokseenkin sekava: — Minä — tuota — niin\nmielelläni — minä en kuitenkaan tiedä — mutta — en nyt — ymmärrättehän\n— minä —\n\nSagedahl katseli minua terävästi. Tietenkin saatte eri maksun.\n\n— Niin mutta — tuota — eh —\n\nHän alkoi hermostua ja teki pari ivallista huomautusta. Epäsuosioon\njoutuminen on minusta viho viimeistä, mahtaneeko se sitten johtua\nnaisellisesta viehätyshalusta vai pelkuruudesta vaiko rauhaa\nrakastavasta luonteenlaadustani. Lisäksi pojannaskalit, nuo kaksi\nkiusanhenkeä, seisoivat ihan lähettyvillä ja odottivat vain, että\nvoisivat jatkaa vainoamistaan. Sitä paitsi tarvitsin kipeästi tuon\nylimääräisen ansion. Tämä ratkaisi asian. Konttorissa minulla oli\ntyömekko, lukkoneuloja ja vähän muutakin. Seuraavassa hetkessä istuin\nautossa.\n\n— Mikä sinua vaivaa, kysyi Randers. — Mahdotontahan oli ollut istua\niltakausia keittiönparvekkeella tulematta sinuiksi. — Sinähän olet kuin\nkeitetty krapu!\n\nMinä sanoin, että minulla oli hirveän kuuma.\n\n— Vai niin, vai hirveän kuuma, matki Sagedahl korottaen äänensä\nkimeäksi ollakseen muka huvittava. Molemmat herrat nauroivat. Minä\najattelin sukkia enkä voinut ottaa osaa nauruun.\n\nTunteeni olivat sanoin kuvaamattomat, kun huomasin auton alkavan kulkea\nkaupungista ulos päin. Hetken kuluttua se pysähtyi Sagedahlin huvilan\neteen. Ainoa lohdutus oli, että tiesin rouva Sagedahlin nyt asuvan\nmaalla, häneltä en kuitenkaan missään tapauksessa olisi voinut odottaa\nmitään apua.\n\nMe astuimme ulos. Herrat olivat piinallisen kohteliaita. He vaativat\nminua kulkemaan edeltä.\n\n— Onkohan jossakin ehkä tulipalo, kysyin minä ja näytin iltapilviä,\njoita hyvällä tahdolla saattoi luulla savuksi. Herrat katsoivat ylös\nenkä minä hukannut hetkeäkään, vaan kiskoin sukkia kaikin voimin.\nHerrat, joihin tulipalon toivo oli vaikuttanut virkistävästi, olivat\npettyneen näköiset. — Kuinkahan on oikeastaan teidän silmienne laita,\nmurisi Sagedahl.\n\nPäästyämme lopulta sisään nousi kohta kasoittain vastuksia. Molemmat\nhalusivat auttaa takkia yltäni. Minun piti melkein väkivalloin estää\nheitä. Tosin olin juuri aikaisemmin valittanut kuumuutta, mutta\nnyt vakuutin, että ellen saanut pitää takkia ylläni, paleltuisin\nkuoliaaksi. Sagedahl meni heti tarkastamaan lämpömittaria. — Täällä\nsisällä on 25 astetta. Jos teitä viluttaa, niin teillä on kuumetta.\nBjörn tarttui ranteisiini koettaakseen valtimoani. Sagedahl käsitti sen\nväärin ja murisi tyytymättömästi.\n\nHallista menimme niin sanottuun työhuoneeseen. Lattialla makaava\nsetteri ryntäsi ylös ja esitti kaikkia ilon ilmauksia, joihin\nkoiranpentu ikinä kykenee. Tietenkin se valitsi minut uhrikseen,\nhyppi päälleni, niin että oli melkein repiä takin yltäni. Taistelin\nraivoisasti saadakseni sen pysymään loitolla itsestäni. Sagedahl\nvakuutti, että se oli vain leikkisä.\n\nSitten ryhdyimme työhön ja niin kauan kuin sitä kesti, oli kaikki\nhyvin. Kun parin tunnin päästä olimme valmiit, tulin melkein\nylimieliseksi helpotuksesta. Mitattuani silmilläni matkan ovelle ja\nverrattuani siihen sukkieni valumisvauhtia nousin sanoakseni hyvästi.\nHämmästyksekseni alkoi Sagedahl panna vastaan.\n\n— Ei tule kysymykseenkään, että lähdette vielä, hän sanoi varmasti.\n\n— Nyt syömme ja pidämme vähän hauskaa aherruksen jälkeen. Tehän olette\nainoa kauniimman sukupuolen edustaja, ette Te saa jättää meitä.\nSaattekin sellaisia krapuja, että kannattaa maistella.\n\nOlin jo tullut aina eteiseen saakka, kun ovikello soi. Sagedahl avasi\nitse. Siellä oli hänen anoppinsa — rouva Hartvig.\n\nTavallisissa olosuhteissa hän olisi hämmästynyt tavattomasti nähdessään\nminut siellä. Mutta tänä iltana hän oli niin järkyttynyt muista syistä,\nettei hänellä kaikesta päättäen ollut mitään ihmettelemiskykyjä. Kun\nminusta kuitenkin tuntui aivan välttämättömältä selittää hänelle,\nmitä tekemistä minulla oli tässä talossa tähän aikaan vuorokaudesta,\nkeskeytti hän minut ja voihkaisi, että hän halusi paikalla puhua\ntyttärensä kanssa.\n\n— Rakas anoppi, etkö muista, että Charlotte on maalla? huudahti\nSagedahl ihmeissään.\n\nRouva Hartvig painoi käden otsalleen. — Kaikki menee sekaisin päässäni!\n\nSagedahl kuljetti hänet nojatuoliin. — Mitä on oikein tapahtunut, rakas\nanoppi?\n\nAsian laita oli niin, että rouva Hartvigin molemmat kotiapulaiset\nolivat tehneet kapinan sinä iltana ja lähteneet tiehensä vain vajaan\ntunnin irtisanomisella. Rouva Hartvigin kuvaus niistä tapauksista,\njotka olivat sattuneet ennen yhteentörmäystä, tuntui lievästi\npuolueelliselta. Se seikka vain tuntui jotakuinkin varmalta, että eräs\nkerma-astia oli rikottu. Alvilde ja Lucie olivat väittäneet, että\nsiinä oli ollut särö, mutta rouva Hartvig oli varma, että siinä ei\nollut ennestään säröä, ja tästä he olivat väitelleet, kunnes kaikki\nkolme olivat olleet räjähtämäisillään. Minä käsitin, että kummaltakin\npuolelta oli lausuttu häikäilemättömiä totuuden sanoja.\n\nSagedahl katsoi parhaaksi pitää anoppinsa puolta. Hän oli melkein\nvarma siitä, ettei kerma-astiassa ollut ollut säröä, ja hän uskalsi\ntaata, ettei rouva Hartvig ollut sanonut sanaakaan, jota hän ei täysin\noikeutetusti olisi saanut sanoa. Hän tuki rouvaa lämpimästi tämän\nparjatessa ajan henkeä. Kauheata! K-a-u-he-a-t-a!\n\nToisen antama tuki auttoi ihmeesti. Rouva Hartvig virkistyi\nhuomattavasti. Jostakin tuli äkkiä ruokahalua herättävä paistetun\nkinkun lemu, ja ahneuden aalto levisi rouva Hartvigin kasvoille.\nHänen omassa keittiössään ei tänä iltana oltu valmistettu illallista.\nSagedahl pyysi häntä jäämään, pieni ateria varmasti vahvistaisi.\nAteria? Rouva Hartvig katsoi moittien vävyynsä, hän ei saisi palaakaan\nniellyksi kaiken äskeisen jälkeen. Mutta uusi kinkun tuoksahdus\nlannisti hänen vastustuskykynsä.\n\nValmistauduin sanomaan hyvästi toisen kerran, mutta tällä kertaa rouva\nHartvig alkoi panna vastaan. Hän ei ollut suonut: katsettakaan minulle\naikaisemmin, mutta nyt hän katsoi komentavasti minuun ja sanoi, että\nminun oli oltava kiltti ja tultava hänen luokseen yöksi. Hänellä oli\nheikko sydän eikä hän millään ehdolla uskaltanut jäädä yksin taloon.\n\n— Rakas anoppi, sinähän voit olla yötä täällä, sanoi Sagedahl ja\ntaputti rauhoittaen hänen hartioitaan.\n\n— Luuletko sinä, että minä voisin nukkua minuuttiakaan muualla kuin\nomassa sängyssäni! Rouva Hartvig loi kauhistuneena silmänsä taivaaseen,\naivan kuin tahtoen sanoa, että täytyi ihmisten mielikuvituksellakin\nsentään olla rajansa.\n\nHeikot vastaväitteeni nujerrettiin isolla moukarilla. — Minä lainaan\nteille yöpaidan, sanoi rouva Hartvig, ja niin ei siitä asiasta ollut\nenää mitään keskustelemista. Olisipa hän vain tiennyt, että yöpaita oli\nmelkein ainoa vaatekappale, joka minun ylläni oli!\n\nSagedahl hävisi hetkiseksi hakeakseen korkean omakätisesti pullon\nkellarista, ja rouva Hartvigia houkuttelivat keittiön puolelle ihanat\nlemut. Björn ja minä jäimme kahden. Tunsin halua uskoutua hänelle.\n\n— Sinulla kai ei ole sattumalta pukua lainata minulle, kysyin minä.\n\nEnnen kuin hän ehti kysyä minulta, mitä hassuttelin, kiiruhdin\nnopeasti selittämään hänelle tilanteeni. Kertoessani vaihtelivat hänen\nkasvonilmeensä kauhusta säälin kautta hyvin voimakkaaseen paheksumiseen.\n\n— Miksi et sitä kohta sanonut, huudahti hän vihaisena. Miksi et\ntotisesti voinut sanoa sitä minulle? Olisin voinut jollakin lailla\nauttaa sinua.\n\nMinä vaiensin hänet. — Minulla ei ollut rohkeutta. Tiedäthän millainen\nSagedahl on. Sitä paitsi minulla oli täysi syy ottaa vastaan tarjottu\nylimääräinen ansio.\n\nHän loi minuun merkillisen katseen. — Mutta sinulla oli rohkeutta\nlähteä meidän mukaamme! Mahtaakohan maailmassa olla mitään, mitä et\ntekisi rahasta?\n\nTämä oli hävytön kysymys. Mutta ei ollut aikaa loukkaantua. — Ei auta,\nettä puhut siinä hävyttömyyksiä, sanoin minä. — Mitä minä nyt teen?\n\nBjörn oli jo keksinyt. Kuiskaten, kuten ainakin valonarkoja esityksiä\ntehtäessä, sanoi hän minulle, että makuuhuone oli aivan kylpyhuoneen\nvieressä. — Sano, että sinun täytyy mennä pesemään käsiäsi. Koeta saada\nkäsiisi jokin rouva Sagedahlin puvuista. Mutta joudu! Seisoin jo ovella.\n\nKerrankin oli minulla onni matkassani. Makuuhuoneen ovi oli raollaan\nja sisällä näin tuolin selustalla riippuvan jotakin kukikasta, jota\nkohta epäilin puvuksi. Tartuin siihen ahnain käsin enkä pettynytkään.\nHetkeäkään ajattelematta vedin sen ylleni ja koko maailma näytti\nminusta muuttuneelta, saatoin jälleen kohdata sen koettelemukset, kun\noli puku ylläni. Tarpeen vaatimat lukkoneulat löysin myöskin ja uutena\nihmisenä hiivin jälleen muun seurueen luo ruokasaliin.\n\nSagedahl nyökkäsi hyväksyvästi. — Jaha, kylmyys ei näytä enää vaivaavan.\n\nRouva Hartvig hypisteli kangasta ja arvosteli laatua. Minusta tuntui,\nettä sisäkkökin, joka tarjoili pöydässä, loi pukuun pitkän ja tutkivan\nkatseen.\n\nTuskin olimme istuneet pöytään, kun uusi ovikellon soitto vallan\nhypähdytti meitä tuoleillamme. Sisäkkö meni avaamaan, ja hetkistä\nmyöhemmin ryntäsi talon emäntä sisään. Käsivarret ojennettuina hän meni\näitinsä luokse, Randers ja minä saimme kädenpuristuksen ja nyökkäyksen,\nmies suudelman otsalle, ja hän itse sai vastalahjaksi pienen tilinteon\nnäistä yöllisistä kemuista.\n\nSisäkkö toi lautasen lisää, rouva Sagedahl otti ruokaa eteensä ja\nkeskusteli vilkkaasti. Hän oli juuri maata mennessään nähnyt salaman,\nja silloin hän ei voinut olla enää minuuttiakaan kauempaa maalla.\n\n— Mutta taivashan on aivan kirkas? keskeytti hänen miehensä.\n\n— Ehkä se oli vain elovalkea, ehdotti Björn. Rouva Sagedahi heristi\nhänelle veitikkamaisesti sormeaan.\n\n— Mutta entä lapset, kysyi Sagedahl.\n\n— Ne menivät Wingenin lasten luo ja saivat jäädä yöksi sinne. Ja\nlastenhoitaja oli tietenkin retkillään — minä tulen todellakin ihan\nhulluksi, kun ajattelen kaikkea.\n\n— Älä sitten ajattele, huomautti hänen miehensä kuivasti. Rouva Hartvig\ntarttui nyt tilaisuuteen ja kertoi omista kotihuolistaan ja sai yhä\nlisää lohdutusta.\n\n— Ja täällä te siis olette olleet kovin ahkeria, sanoi rouva Sagedahl\nja kääntyi minuun päin. Sitten — äkkiarvaamatta — hän kiljahti.\nOdotin tulivuoren purkausta ja ehdin tuskin lähettää rikostoverilleni\nkuolettavan katseen.\n\n— Ajatelkaa, ihan samanlainen kuin minun! huudahti rouva Sagedahl\nkiihtyneenä. — Ihan prikulleen samanlainen kuin minun!\n\n— Samanlainen kuin sinun mikä? kysyi hänen miehensä ja imi krapua\npitkin, ahnain siemauksin.\n\nRouva katsoi häneen loukkaantuneena, nielaisi ja hillitsi itsensä. —\nKuin minun pukuni tietenkin. Se, jonka sain toissapäivänä ja jonka\nunohdin ottaa mukaani maalle. Sen tapaistakaan ei ollut kuin yksi\nainoa, sanottiin liikkeessä. Sellaisia valehtelijoita! Mutta kyllä minä\nne nyt haukun!\n\nÄkkiä hän alkoi nauraa. — Te näytätte niin kauhean pelästyneeltä, neiti\nMörk. Hyvä lapsi, tehän olette aivan viaton. Minusta on vain hävytöntä,\nettä ihmistä niin narrataan. Kuinka paljon te olette maksanut tuosta?\n\nMutisin jotakin, etten oikein tarkalleen muista. Rouva Hartvigin suu\nkiristyi suppeaksi. — Ettekö te muista, mitä olette maksanut uudesta\npuvustanne?\n\nOli parasta rauhoittaa heitä sanomalla jokin summa. — Se oli varmaankin\n35 kruunua, kiiruhdin sanomaan — minun pukuni maksoivat tavallisesti\nniillä main.\n\n— Kolmekymmentäviisi! — Minun maksoi yli kaksisataa! Sehän on ihan\nhävytöntä. Kyllä ne nyt saavat kuulla kunniansa, sen minä lupaan! —\nNiin, mutta muista, että hinta johtuu laadusta, Charlotte, sanoi hänen\näitinsä rauhoittaen. Mutta toinen ei halunnut kuunnellakaan sillä\nkorvalla. — Kun olemme syöneet, menen hakemaan omani ja sitten voidaan\nverrata.\n\nTässäpä oli hauskaa tulossa! Aavistin, että toinen paljastus seuraisi\ntoistaan ja aina vain pahempana. Mutta olin vakaasti päättänyt\ntaistella katkeraan loppuun saakka ja niin juttelin saadakseni heidät\nunohtamaan. Hädissäni keksin uuden kihlaushuhunkin. — Että se mies\nviitsii! sanoi rouva Hartvig. — Mutta että se nainen voi, — sanoi rouva\nSagedahl. — Muuten, onko teidän pukunne kiinni sivusta?\n\nHän huusi sisäkköä ja pyysi tätä tuomaan puvun kohta. Tilanne oli\nkriitillinen. En tiedä, kuinka olisi käynyt, ellei Björn olisi\nkiinnittänyt huomiota itseensä kaatamalla täysinäisen teekupin\nsiniselle puvulleen. Se oli melkein suurempi uhri kuin ansaitsin. Loin\nhäneen lämpimän katseen, mutta näytti siltä, kuin hän ei olisi antanut\nuhriaan kevyin sydämin, sain vastaukseksi kylmän ja kalsean vilkaisun.\n\nSisäkölle tuli täysi tekeminen, hän sai hakea pyyhinliinan ja lämmintä\nvettä, ja puku unohtui, kunnes me nousimme pöydästä ja rouva Sagedahl\nnäki minun liitelevän salonkiin kukikkaassa komeudessani. Mutta ennen\nkuin hän oli päässyt puoliväliinkään huoneesta, Björn pysähdytti hänet\ntarttumalla häntä rohkeasti käsivarteen ja katsoi häneen pyytävästi.\n— Soittakaa meille vähän, rouva Sagedahl, hän pyysi sellaisella\näänellä, jota en olisi luullut hänestä lähtevänkään; se oli kuin\ntummaa samettia. — Ei kukaan osaa soittaa Chopinia niinkuin te. Teidän\nsoittonne tuntee veressään vielä kauan jälkeenkin päin.\n\nRouva Sagedahl punastui kuin nuori tyttö. — Päästäkää toki käsivarteni,\nhän pyysi hymyillen. — Teillähän on vallan rautakourat! Hän kääntyi ja\nmeni flyygelin luo ruveten etsimään nuotteja.\n\nRouva Hartvig haukotteli käsi suun edessä, hän olisi halunnut\njo lähteä. Sinä hetkenä muistin, että olin unohtanut takkini\nkylpyhuoneeseen. Siellä kiskoin yltäni kukikkaisen puvun raivoisalla\nvauhdilla ja olin yhtä keventynyt päästyäni siitä kuin aikaisemmin\nsaatuani sen ylleni. Rouva Hartvig, Björn ja minä olimme jo kadulla,\nkun rouva Sagedahl avasi ikkunan ja huusi, että olipa vahinko, ettemme\nnyt muistaneetkaan verrata laatua.\n\nHuvilan ulkopuolella sanoimme hyvää yötä Björnille. Hänellä oli\nkaikkein kirein ilmeensä eikä hän katsonut minuun, kiitolliset,\nlämpimät katseeni lankesivat vallan tienoheen.\n\nRouva Hartvig seurasi minua vierashuoneeseen. Hän oli jälleen ruvennut\nsaarnaamaan ajan hengestä eikä varmasti aikonut lopettaa ensi hätiin. —\nRiisuutukaa te vain ja menkää sänkyyn, sanoi hän ja istuutui mukavasti\nnojatuoliin. — Minä nukun niin huonosti, toivottavasti teillä ei ole\nmitään sitä vastaan, että istun tässä hetken aikaa.\n\n— Eihän toki, olkaa hyvä!\n\nTöin tuskin sain nämä sanat puserretuksi suustani. Kaipasin\nyksinäisyyttä kuin erämaan vaeltaja vettä. Kuinka kauan tätä kidutusta\nvielä kesti?\n\nHetken kuluttua hän jälleen toisti kehoituksensa. — Älkää välittäkö\nminusta, paneutukaa te vain maata. Ette suinkaan te kainostele minua?\n\n— En mitenkään, sanoin minä ja avasin toisen kengännappini, sisäisesti\nkiehuen. Olin itsekseni seuraavinani hänen aito naisellista\najatuksenjuoksuaan. Aivan varmasti hän luuli, etten riisuutunut sen\ntakia, etteivät alusvaatteeni olleet niin hienoja tai niin puhtaita tai\nniin eheitä, kuin niiden olisi pitänyt olla.\n\nOvi kävi alhaalla ja hän ihan hypähti tuolissaan — Kuulitteko?\nPidätimme henkeämme ja hiljaisuudessa kuulimme hiipiviä askeleita.\nOlimme sulkeneet ja sammuttaneet kaikkialla alakerrassa, niin että tämä\noli tosiaankin hyvin kummallista. Rouva Hartvig tarrasi sydämeensä. —\nTässähän tulee väkisinkin hulluksi!\n\n— Se on selvää, sanoin minä täydestä sydämestäni ja napitin jälleen\nkenkäni. Oli yhtä kamalaa seisoa rouva Hartvigin läpitunkevien silmien\ntai ojennetun revolverin edessä, joten siis tarjouduin menemään\nalas. Rouva Hartvig ei uskaltanut jäädä yksin ja hän seurasi minun\nkintereilläni.\n\nMe kuljimme läpi hallin, tupakkahuoneen, arkihuoneen, salin, ruokasalin\nja tarjoiluhuoneen. Ei sieluakaan. Keittiön kynnykselle jäimme\nseisomaan. Salaisuus selvisi. Keittiön pöydällä istui Lucie paksu\nleivänviipale toisessa ja kuppi toisessa kädessään. Hänen leukansa\npysähtyivät, kun me ilmestyimme oviaukkoon.\n\nRouva Hartvig liikutteli huuliaan, saamatta sanaakaan julki. Pelkäsin\njo, että mielenliikutus oli vienyt hänen puhekykynsä, ja Luciekin\nvalmistautui odottamaan pahinta. Molemmat olimme kaatua hämmästyksestä,\nkun rouva vihdoinkin vienolla ja nöyrällä äänellä sanoi: — Kun minä nyt\noikein ajattelen asiaa, Lucie, niin ehkä siinä kerma-astiassa sittenkin\noli särö.\n\nLucie katsoi häneen leveästi hymyillen. — Kyllä kai se sentään oli\naivan ehyt. Alvilde ja minä taisimme sittenkin erehtyä. Juu, kyllä se\nniin oli.\n\n— Joutavia! Kermakannussa oli särö, sanoi rouva Hartvig päättävästi.\n— Pöytävoi on tuolla viimeistä edellisellä hyllyllä, sanoi hän sitten\nkuin seinille purjehtiessaan jälleen ulos.\n\nLucien takaisinpaluu teki minun oloni talossa tarpeettomaksi. Päivä\nalkoi jo koittaa, kun jälleen seisoin kotini porraskäytävässä.\nIstuuduin lähinnä oveamme olevalle portaalle — tunsin siinä oloni\nikäänkuin kotoisemmaksi kuin muilla portailla. Taskussani rapisi\npaperi. Vaistomaisesti vein käteni sinne. Kirje! Sen olin aivan\nunohtanut.\n\nSaadakseni jollakin lailla aikani kulumaan revin kirjeen pieniksi\npalasiksi. Nythän en voinut sitä missään tapauksessa lähettää. Se olisi\nosoittanut mitä ruminta kiittämättömyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli\nminun takiani turmellut ainoan kunniallisen pukunsa.\n\nKello puoli yhdeksän tuli Emilsen. Saatan ehkä erehtyä, mutta hänen\navatessaan oven minulle tunsin aivan selvästi, että hän ajatteli: —\nJospa tuonkin vanhemmat tietäisivät!\n\nSitä kirjettä ei minun muuten koskaan olisi tarvinnut kirjoittaa\ntaikka lähettää. Björn karttoi minua omasta vapaasta tahdostaan. Menin\nbensiinipullo mukanani hänen luokseen ja tarjouduin puhdistamaan hänen\nvaatteensa. Hän sanoi jo itse tehneensä sen. Pyysin häntä kotiin\nluokseni nauttimaan grapehedelmiä keittiönparvekkeella. Hän sanoi,\nettei ollut aikaa. Mikä oli syynä? En voinut keksiä mitään muuta kuin\nsen, että hän oli siveellisesti suuttunut. Miehet ovat toisinaan\nniin naurettavia. Jos niille osoittaa luottamusta, käsittävät ne sen\nanteeksiantamattomaksi röyhkeydeksi.\n\nLomani alkoi ja minä pääsin liittymään muuhun perheeseen, joka asui\nkahden huoneen ja keittiön huvilassa ihanalla paikalla metsän ja meren\nrannalla. Kun kaikkein pahimmin valittelimme kuumuutta, loppuikin\nse äkkiä, ja silloin me valittelimme vielä enemmän. Jo ensimmäisenä\nmaallaolopäivänäni vetäytyi taivas pilveen. Pääskyset lentelivät\nmatalalla, kuovit kirkuivat, lokit pakenivat mereltä ja asettuivat\nrantakallioille, etanat ryömivät esiin, kärpäset purivat kuin ampiaiset\nja koirat söivät ruohoa. Ja niin alkoi myrsky. Sade valui virtanaan\nylitsemme.\n\nMeri ja metsä ei merkinnyt mitään sinä viikkona, jonka olin maalla.\nVain yksi seikka merkitsi jotakin ja se oli — takka. Sen ympärillä\nparveilimme kaiket päivät. Ei kukaan mennyt nukkumaan pitämättä ensin\njalkojaan uunissa. En uskalla edes arvaillakaan, kuinka paljon sillä\nlomalla poltimme kengänpohjia. Tuuli vinkui ja ilma oli harmaana\nsateesta — tuulenpuuskat piiskasivat sadekuuroja niin, että ne\nnäyttivät kuin loppumattomilta kummituskulkueilta. Tuntui siltä kuin\nkaikki maailman sadealueet olisivat suuntautuneet Etelä-Norjaa kohden\npitämään yhtiökokousta.\n\nKaikista kamalinta huonoissa säissä on se, ettei niistä voi edes\nsyyttää ketään, niinkuin useimmista muista onnettomuuksista tässä\nmaailmassa. Aksel yritteli heikosti vyöryttää syyn minun niskoilleni\nsanomalla: — Täällä oli tosiaankin eri ihanaa, ennenkuin sinä tulit!\nMutta hän ei uskaltanut sentään lingota minuun suoranaista syytöstä.\nOlihan luonnollista, että tällaisessa ilmastossa timanttihiomo oli\nmonta kertaa päivässä käynnissä.\n\nAksel muisti äkkiä, että yliopistossa oli joitakin kesäkursseja, joiden\nlaiminlyöminen olisi ollut ennenkuulumattoman velttoa. Kukaan meistä\nei kuitenkaan aikaisemmin ollut kuullut puhuttavan näistä kursseista,\nja suhtauduimme niihin niin epäluuloisesti, että Akselin täytyi luopua\nniistä. Seuraavana päivänä hän tuli sisään ja näytti punaista ihottumaa\nsääressään ja selässään, ja mainitsi äärettömän hienon latinalaisen\nnimen arvellen, että hänellä nyt oli sellainen tauti. Taisi olla\nparasta kohta matkustaa kaupunkiin ihospesialistin puheille? Mutta\nmeillä oli itse kullakin vähän itikanpuremia, niin ettei tämäkään juoni\nonnistunut, mutta seuraavana päivänä annoimme hänen joka tapauksessa\nlähteä, vaikkakin itsekkäistä syistä. Jäljelle jääneille jäi paremmat\nmakuusijat, enemmän sänkyvaatteita ja vähemmän kohinaa.\n\nSadetta jatkui. Ruokavarat ja kärsivällisyys vähenivät. En ole\nkoskaan eläessäni ollut niin rauhaton ja vailla hyvää tuulta kuin\nnyt. Kolme päivää Akselin lähdettyä keksi äiti vapauttavan aatteen,\njonka puki seuraaviin yksinkertaisiin sanoihin: — Eihän oikeastaan ole\nvälttämätöntä paleltua kuoliaaksi vain sen takia, että on kesäloma.\nTämän kuultuamme tunsimme sanomatonta huojennusta, pakkasimme\nmatkalaukkumme ja nousimme pikajunaan.\n\nAstuimme saliin samana hetkenä, jolloin Aksel ajoi lauman kumpaankin\nsukupuoleen kuuluvaa nuorisoa tiehensä keittiön ovesta. Huolimatta\npaon aiheuttamasta ristivedosta oli ilma paksuna tupakansavusta, ja\nkun äiti vaipui sohvalle, musersi hän alleen neljä viinilasia ja kaksi\nvesilasia, jotka Aksel vaaran hetkenä oli kätkenyt tyynyihin.\n\nMinulla oli vielä jäljellä viikko lomastani. Pari päivää saattoi\nmukavasti kuluttaa käymällä katsomassa Randin ja Fredrikin \"pientä\npesää\". Fredrik oli minua vastassa heidän liikuttavan pikkukaupunkiinsa\nasemalla, ja hän oli niin silmin nähtävästi ihastunut tulostani, että\naivan hämmästyin.\n\n— Randi varmasti virkistyy tulostasi kovasti, hän vakuutti loistavin\nsilmin ja riisti matkalaukun käsistäni. Virkistyy? Katsoin varmaankin\nhäneen vähän hämmästyneenä, sillä hän kiiruhti lisäämään: — Hän ei voi\noikein hyvin nykyjään, ymmärräthän.\n\nVähän punastuen vaihdoimme ymmärtävän katseen ja minä mutisin: — Kuinka\nhauskaa!\n\n— Sinun täytyy koettaa vähän reipastuttaa häntä, Liisa, sanoi\nhän ja räpytti silmiään. — Jospa hänkin olisi yhtä karaistunut\nja kovaluontoinen kuin sinä! Tällaisina aikoina se olisi ihan\nvälttämätöntä.\n\nKaraistunut ja kovaluontoinen — vai niin!\n\n— Hän joutuu olemaan aika paljon yksin, pikku raukka, selitti\nFredrik. Minusta tuntui, että hänelle teki hyvää uskoutua jollekulle.\n— Päivän mittaan hän ei voi puhua yhdenkään sielun kanssa, ainoa\non isännöitsijän vaimo, sivistymätön nainen, joka arvostelee\nkanssaihmisiään vain heidän tavaroidensa mukaan. Randi ja minä emme\nniin ollen ole korkeassakaan kurssissa. Eihän meillä ole korkeata\nseinäpeiliä eikä radiota eikä jalkalamppua.\n\nNaurahdin vähän ahdistuneesti. — Niin, eikö se ole todellakin\nnaurettavaa, huudahti Fredrik kiivaasti. — Sellaista on härskiintynyt\npikkukaupunki. Aluksi Randikin nauroi, mutta nyt — ikävä kyllä, se\non tarttunut häneenkin, hän aivan kituu kaivatessaan seinäpeiliä ja\njalkalamppua, ja häntä kiusaa se, ettemme voi olla samalla tasolla\nkuin muut. Se on jonkinlainen naistentauti, joka saattaa tarttua\nparhaaseenkin naiseen, jos olosuhteet vain ovat tarpeeksi pienet.\n\nKoko ajan puhuessaan hän oli innokkaasti koetellut kaikkia taskujaan.\nLopuksi hän pysähtyi ja laski laukun maahan. Minne kummaan hänen\nsavukkeensa olivat hävinneet? Äkkiä hän vihelsi kevyesti, tarttui\nmatkalaukkuun ja lähti uudelleen kävelemään. Hän hymyili rohkeasti\nminulle: — Vanha tapa istuu lujassa. Savukkeet ja makeiset on nyttemmin\npoistettu meidän talousarviostamme.\n\n— Mistä alkaen, kysyin minä enkä suinkaan aikonut olla epähieno.\nFredrik kävi vähän hämilleen. — Eilisestä.\n\n— Niin, joskushan se täytyy aloittaa, sanoin minä ymmärtävästi. —\nKuule, ettekö te, Randi ja sinä, ole saaneet täällä tuttavia, joiden\nkanssa sopeutuisitte yhteen?\n\n— Vaikka kuinka paljon! Fredrikin vaaleissa silmissä välkkyi\nhirtehishuumori. — Tuskin olimme olleet kuukautta naimisissa, kun\nolimme tukehtua seuraelämän velvollisuuksiin. En tiedä, mahdatko\nsinä naimattomana tietää, että on olemassa perheenemännän kunnia?\nPerheenemännän kunnia vaatii, että täytyy olla astetta hienompaa kuin\nsiellä, missä viimeksi oltiin vieraisilla. Ei, ennen pitkää olisimme\njoutuneet konkurssiin, jos olisimme jatkaneet sellaista kestitystä.\n— Mutta jos kerrankin uskaltaisi olla niin rohkea, että kohta\naluksi asettaisi elämänsä omien edellytystensä mukaan, ehdotin minä\nepävarmasti.\n\nFredrik nauroi. — Niin, kyllä me olemme hiukan koetelleet sitäkin\nlajia. Eräästä lehdestä löysimme kerran päivällisehdotuksen, jonka\nmottona oli: Tällaisina aikoina. Seurasimme neuvoja pilkulleen ja tämä\nyksi ainoa ilta maksoi meille koko sen kuukauden talousrahat. Niin\nettä nyt on vain kiristettävä vyötä. Mutta älä ihmeessä kerro Randille\nminun puheitani. Fredrikin huono omatunto alkoi toimia. — Ymmärräthän,\nRandilla ja minulla on huiman hauskaa yhdessä. Hän on kultainen pikku\nvaimo. Sepä se vain kiusaa miestä, kun ei voi hankkia omalle pikku\ntytölleen parempia elämisen mahdollisuuksia.\n\nOmalle pikku tytölleen! Olipa sentään hyvä, ettei hän nimittänyt\nRandia pikku muijakseen. Hän katseli muuten poispäin, aivan kuin olisi\nhävennyt tällaisia heikkoja tunteita.\n\nPian sen jälkeen hän toisti uudelleen: — Mutta oli se hauskaa, että\ntulit, Liisa. Randi oikein riemastuu.\n\nItsekäs ajatus heräsi minussa. Tässä tulin vieraaksi taloon ja minulle\nojennettiin kohta asemalla huolista ja murheista tehty kukkakimppu.\nSilmänräpäyksen ajan olin räjähtämäisilläni kiukusta, mutta se meni\npian ohi. Äitikin suuttui, kun häntä joku kovin säälitti; koomillista,\nettä tuollainenkin pikku piirre saattoi mennä perintönä.\n\n— Randissa on vain yksi vika, selitti Fredrik, — hän on liian herkkä.\nOlen usein sanonut hänelle: ole kylmä ja järkevä, kuten sisaresi Liisa,\nsillä lailla pärjäät —\n\nKaraistunut, kovaluontoinen ja kylmä! Pahinta oli, että Fredrik luuli\nimartelevansa minua. Niin naivi saattaa vain mies olla.\n\nLähestyimme sitä taloa, missä he asuivat. Pieni, valkoiseksi maalattu\nrivitalo ullakkokerroksineen ja lasiparvekkeineen, joka oli sulloutunut\ntoisten samanlaisten talojen väliin, joissa myös oli ullakkokerros ja\nlasiparveke. Kello oli viisi ja avonaisista keittiönikkunoista kuulimme\npaistinpannujen kihinän. Jokaisen talon kohdalla Fredrik tunnusteli\nilmaa ja totesi, mitä eri perheissä annettiin päivälliseksi. Randi\nseisoi eräässä ikkunassa ja vilkutti tervetuloa. Fredrik heittäytyi\nrepäiseväksi ja veisti pari sukkeluutta minun kustannuksellani, ja minä\nannoin sen tapahtua hyvän asian vuoksi.\n\nRandi tuli meitä vastaan ovessa ja hänen kasvoillaan oli kaikki\nmurheen ja epätoivon merkit. Nyt se taas alkaa! ajattelin väsyneenä.\nMutta onneksi syynä oli vain se, etteivät lihakääryleet vielä olleet\nvalmiit. Ensi kertaa Randi nyt pyyteli minulta anteeksi ja minua\nmelkein nolotti. — Se käy vähän hitaasti, kun meidän sähkövirtamme on\nniin heikkoa, hän selitti. Ja lisäsi: — Sähkö on niin kallista! Fredrik\nalkoi viheltää. Minä kiiruhdin kertomaan juttua eräästä emännästä,\njonka keittiössä oli niin heikko sähkövirta, että hänen täytyi ruveta\npaistamaan pannukakkuja jo kello kymmenen aamulla, jos halusi saada ne\nvalmiiksi neljään päivälliseksi.\n\nRandin viimeistellessä päivällistä minä ihailin asuntoa. Huoneet olivat\nkovin pikkuiset ja jokaisessa oli taitekatto, mutta ne olivat valoisat\nja raikkaat kuin nukenhuoneet. — Meillä on niin vähän tauluja seinillä,\nhuusi Randi keittiöstä. Hän pyyteli anteeksi kaikkea mahdollista.\n\nOlin siellä useita päiviä, ja ensimmäinen ahdistava vaikutelmani\nhävisi vähitellen toisten valoisampien ja iloisempien tieltä. Olin\njo kuvitellut, että huolet ja murheet olisivat ottaneet täällä\nylivallan, mutta olin väärillä jäljillä. Valot ja varjot vaihtelivat\nvain niin yllättävän nopeasti, eikä tässä \"pienessä pesässä\" ollut\ntilaa kenenkään kätkeä surujaan. Eräänä yönä heräsin siihen, että\nkuulin Randin itkevän viereisessä huoneessa. Harmaassa aamunkoitossa\ntuntui minusta koko maailma niin sanomattoman kurjalta ja elämän\nepävarmuus ylivoimaiselta. Taivas ikkunan ulkopuolella oli niin\nkaukainen, viheriän kimalteinen ja lasimainen. Pikkukaupunki lepäsi\nkevyitten usvien alla niin äänettömänä ja elottomana, ja sen yllä oli\njonkinlainen unimaiseman tuskallinen kauhu ja minä tulin jostakin\nsyystä ajatelleeksi, että me olimme avuttomina pyörivällä pallolla\näärettömässä avaruudessa.\n\nKuulin Randin sanovan: — Kuule, Fredrik, on aivan kauheata, kuinka\nihmisen luonne vähitellen muuttuu vastoinkäymisistä. — Niin, sellaista\non elämä, vastasi Fredrik vähän avuttomasti, mutta vilpittömästi ja\nlohduttavasti. Näissä muutamissa vaivaisissa sanoissa väreili sävel,\njoka viipyi kauan yön pimeydessä. Se oli elämän valtimonlyönti. Makasin\nvalveilla ja tuijotin kattoon tunnin toisensa jälkeen, en uskalla sanoa\najatelleeni, sillä sille kaikki nauraisivat, mutta joka tapauksessa\nminä melkein ajattelin. Vihdoinkin nukahdin, ja kun jälleen heräsin,\noli maailma toinen. Lämmin elokuun aurinko tulvehti ikkunasta, ja\nkeittiöstä kuului naurua ja juttelua ja ihana kahvin tuoksu tunkeutui\nhuoneeseeni. — Kuinka sinä olet kaunis, karhunpoika, oli ensimmäinen\nlause, jonka kuulin. Fredrik hirnahteli siellä tyytyväisenä eikä\nhänestä tässä kaikesta päättäen ollut liikaa sanottu.\n\nEn voinut välttää kuulematta loppuakin heidän henkevästä\nkeskustelustaan.\n\n— Oma pikku ukkoni!\n\n— Oma pikku eukkoni!\n\n— Vieläkö sinä edes vähän, pikkuisen rakastat minua? Oikeastaan tämä\noli vallan hirvittävä lause, mutta heidän kesken sillä oli oma arvonsa.\nKaikista päättäen oli vastauksena syleily, sillä en enää kuullut\nmitään, ennen kuin Fredrik ryntäsi portaita alas ja huusi iloisesti: —\nHyvästi siksi aikaa!\n\n\n\n\nXII luku.\n\n\nKeittiön parveke ei enää ollut suosiossa. Krassiin tuli joka päivä\nlisää keltaisia lehtiä, ruohosipuli riippui velttona ruukkunsa yli ja\noli heittänyt kaiken toivonsa, ja jos sinne meni iltasin katsomaan\nkuuta — tai ehkä kokemaan kevyitä muistonväristyksiä, suloisen katkeria\nja ohimenneitä, jotka pistivät sydämeen — täytyi vetäytyä väristen\ntakaisin huoneeseen.\n\nMutta kivihuvilaa ympäröivässä puutarhassa hehkuivat syksyn kukat,\nkultaiset auringonkukat loistivat kukkapenkeissään, joista jokainen\nkuihtunut lehti kohta korjattiin, ja kuistilla nautimme kalpeasta,\nlempeästä auringosta mukavissa lepotuoleissa ja virvokkeita tuotiin\neteemme pienillä rullapöydillä. Lehmusten ja vaahterain humina kiertyi\nkuin heikko aallokko talon ympärille ja toisinaan olin kuulevinani\nsieltä ikäänkuin vakavia, varoittavia sanoja.\n\n— Puhuvatko ne sinulle persoonallisesti, kysyi Hartvig ivallisesti.\n\n— Mitä ne sitten sanovat? Siitä en päässyt selville, en ollut koskaan\nyksin ja kavaljeerini odotti aina uusia sukkeluuksia. Hartvig\nilmeisesti uskoi, että minä olin jonkinlainen juttelukone, jonka\nväsynyt liikemies sai panna käyntiin halutessaan virkistyä päivän\nvaivoista.\n\nVastalahjaksi minä sain makeisia massoittain, sain hienon siselöidyn,\nkultaisen rannekellon, jota en toistaiseksi uskaltanut näyttää kotona,\nja kukkia määrättömästi. Olin koko elämäni kaivannut tarpeettomia,\nkauniita tavaroita, joilla ei ollutkaan muuta tehtävää kuin olla\nkauniita, ja oli tosiaankin ihmeellistä saada upottaa kasvonsa\nkahteenkymmeneen ruusuun à 1 kruunu 25 äyriä tai kymmeneen orkideaan à\n2 kruunua 50 äyriä, mutta menneisyyteni oli vielä liian voimakkaasti\nmuistissa. En voinut olla laskematta, kuinka monta päivällistä\nnälkäinen mies olisi saanut sillä summalla. — Teillä naisilla on sitten\nkonstikas omatunto, pilkkasi Aksel. — Se pitäisi oikeastaan kartoittaa,\nniin että miesparka tietäisi kulkea. — Hän oli kaikesta päättäen ollut\nomilla retkillään ja saanut katkeria kokemuksia.\n\nRouva Hartvig piti minua edelleen nykyajan turmeltuneen nuorison\nedustajana ja asetti Winnie Stamsön suureksi vastakohdakseni. Sen\nkäsityksen ainakin sain, kun hän tuntikausia selvitteli Stamsön perheen\netuja. Ihastuttava perhe! Hienoja, sivistyneitä ihmisiä! Vanhaa\nkulttuuria, moitteeton esiintyminen, miellyttävä tapa! Hänen tyttärensä\nsuhtautui asiaan rauhallisemmin. Kun ensi kerran tapasin rouva\nSagedahlin loman jälkeen, kertoi hän minulle, että se kuuluisa puku oli\nlähetetty suoraan takaisin liikkeeseen. — Ja tiedättekö mitä, sanoi\nhän ja laskosti leukansa viisinkertaiseksi, — sitä oli jo käytetty\nennenkin. Minä löysin siitä rasvaläiskän, ajatelkaa! Mutta kyllä he\nsaivatkin kuulla kunniansa.\n\nBjörniä näin vain sattumalta tänä aikana. Tuon Sagedahlin illan\njälkeen hän karttoi minua kuin ruttoa. Toisinaan tuumin jo, mahtoiko\nhän sittenkin tuona muistorikkaana iltana saada tavalla tai toisella\nkäsiinsä sen kirjeen, joka oli minun taskussani ja hänelle osoitettu,\nja luettuaan pistää sen takaisin paikoilleen, mutta joka kerta pidin\najatusta mahdottomana. Minunhan oikeastaan olisi pitänyt loukkaantua!\nOnko mitään, mitä et tekisi rahan takia? — Niinhän hän oli kysynyt.\nSe oli sentään liian raakaa tällaisinakin aikoina. Olin muuten käynyt\nhänen luonaan samana päivänä kuin tulin kotiin Randin ja Fredrikin\nluota, kertoakseni hänelle hieman eräästä asiasta — sanoakseni, että\n— no niin, en ennättänyt sanoa vielä mitään, ennen kuin hän juoksi\ntiehensä. Pian sen jälkeen tapasin Hartvigin. Jälleennäkemisen ilo oli\nsuuri! Minne me menemme, hän kysyi. Ehdotin erästä paikkaa, missä oli\nmusiikkia. Hän oli kasvattanut itselleen pienet ulkomaalaiset viikset,\njoita en voinut sietää, mutta musiikki sovittaa kaiken.\n\nNukuin vähän huonosti sinä yönä. Kuka olisi aavistanut, että on niin\ninhoittavaa valvoa. Minun täytyy mennä lääkärin luo saamaan bromia.\n— Etkö voi keksiä mitään muuta tehdäksesi itsesi jännittäväksi,\noli tietenkin Akselin kysymys. Seuraavana päivänä hänen täytyi\nitsensä juosta kiireen kaupalla lääkärille. Hän makasi sängyssään\nja luki kurkkumädästä ja äkkiä hänestä tuntui jotakin kaulassa, hän\nhyppäsi ylös ja juoksi peiliin katsomaan, ja ammotteli suutaan niin\ntaitamattomasti, että leuka meni sijoiltaan.\n\nSyversenkään ei ollut oikein kunnossa. Kesä oli käynyt hänelle\nkaikin puolin vähän kalliiksi ja nyt hän alkoi vähitellen tuumia,\neiköhän sittenkin ottaisi Hermansenia. Eräänä iltapäivänä hänen\njuuri ankarimmin tuumiessaan tuli sanomalehti. Syversen silmäili\nsitä ja päästi äkkiä lyhyen, mutta ilmeikkään valitushuudon. Minä\nryntäsin hänen luokseen, kumarruin hänen olkapäänsä yli ja luin,\nettä avioliittoon oli kuulutettu tupakkakauppias Joakim Hermansen ja\npuhelinneiti se ja se. — Sellaista on elämä, sanoi neiti Syversen\ntoinnuttuaan, — juuri sellaista se on. Ja lisäsi vähän värisevällä\näänellä: — Kohtalo! Kohtalo!\n\nSandersenin perintöasia oli kulkenut laillista tietään kesän kuluessa,\nja asia tulisi seuraavan kerran esille syyskuun puolivälissä. Tähän\naikaan tuomari Sagedahl sai tuskallisen noidannuolen, mutta kun asiaa\nei voitu lykätä, täytyi Hartvigin toimia hänen puolestaan. Mona\naavisteli suuria mahdollisuuksia eikä antanut rauhaa, ennenkuin tämä\nliikematka muovattiin huvimatkaksi.\n\nJa eräänä kauniina päivänä, se oli joka tapauksessa kauniimpi kuin\nedellinen päivä, ajettiin autossa Ormehagenin kartanoon, josta olimme\npaljon kuulleet puhuttavan — Mona, Solveig ja Hartvig takaistuimella,\nArne ja minä kääntötuoleilla ja Björn ajajan vieressä suoraselkäisenä.\nMinulla oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella noita leveitä, hieman\nkulmikkaita hartioita ja lujaa, ruskeata niskaa, jossa oli hienoja\nkultahaituvia juuri tukanrajan alapuolella — miellyttävä selkä, ellei\nse vain olisi ollut niin luoksepääsemätön vastenmielisyydessään minua\nkohtaan. Kun ajaa huristimme pitkin maantietä, en enää jaksanut pitää\nitseäni kurissa, vaan kuiskasin hänen korvaansa: — Ihanaa, nyt voin\nsanoa mitä vain haluan, etkä sinä voi juosta tiehesi!\n\n— Sano sinä vain, mitä haluat, annan siihen suostumukseni, huusi\nHartvig armollisesti. — Liisa kuuluu niihin harvoihin nuoriin naisiin,\njotka osaavat sanoa sellaisia asioita, joita vähimmin odottaa, selitti\nhän muille.\n\n— Niin, yritys on ainakin hyvä, sanoi Mona, joka istui huulipuikko\nkädessään ja koetti epätoivoisesti tavata sillä huuliaan. — Arne, ole\nhyvä ja pysähdytä auto hetkiseksi.\n\n— Ei tule kysymykseenkään, sanoi hänen miehensä jyrkästi. — Sinun suusi\non nyt jo punainen kuin pysähtymissignaali. Saisit jokaikisen junan\npysähtymään paikalla, jos vain näyttäytyisit.\n\nMe käännyimme kaikki kauhuissamme Arneen, jopa autokin keikahti\npelästyksestä. Tässä hän nyt veti niskoilleen kolmen päivän\nmurjotuksen, jota vielä terästi kahden päivän raivo.\n\nMinun kävi vallan ylivoimaiseksi olla puhaltamatta hiukkasen niihin\nhienoihin kultahaiveniin, jotka näkyivät vaaleansinisen, rikkinäiseksi\npestyn kauluksen yläpuolelta. — Etpäs voi paeta, kuiskasin\nkiusoittelevasti. Ennen kuin ennätin hengähtääkään, avasi Björn auton\noven ja asetti toisen jalkansa porrasaskelmalle aivan kuin aikoen\nhypätä pois. Tietenkin se oli vain uhmaavaa leikkiä, mutta auto ajoi\nkuudenkymmenen kilometrin vauhdilla ja se näytti kamalalta. Me huusimme\nkaikki, minä hyökkäsin pää edellä etuistuimen yli ja tartuin häntä\ntoiseen housunlahkeeseen, Mona kiljui, Hartvig rähisi, ja ajaja luuli\njoutuneensa huviretkelle hullujenhuoneesta karanneiden kanssa.\n\n— Pyydän päästä tuollaisista hävyttömistä konstailuista, nyyhkytti Mona\nhysteerisesti, kun pahin hälinä oli ohi. Viimeisin aviollinen riita oli\nunohdettu, ja Arne sai tilaisuuden taputtaa hänen käsiään.\n\n— Ja sinä, joka tavallisesti niin varot omaa persoonaasi, Björn.\n\n— Sanotko varot? Björn kääntyi ja hänen huulillaan oli veitsenterävä\nhymy, joka ei ollut hänen tapaistaan. — Sepä oli nuoresta miehestä\nhienosti sanottu.\n\n— Otan sanani takaisin, ellet vain suutu, huudahti Mona. Kiiruhdin\nselittämään Monalle, että Björn oli vihainen minulle. — Mutta minä en\nsano enää sanaakaan, sillä en uskalla ottaa omalletunnolleni sitä,\nettä —\n\n— Omalletunnollesi — sinä! sanoi Björn jälleen ivallisesti hymyillen. —\nSinun omaatuntoasi, Liisa, voi verrata surkastuneeseen elimeen. Se on\nmerkillisen kehittymätön. Jonkinlainen sielullinen umpilisäke —\n\n— jonka elämä jo ehkä on operoinut pois, lisäsi Arne.\n\n— Se on joka tapauksessa tulehtunut, ilmoitti Solveig. — Hän syö jo\nbromiakin sen takia.\n\nMuut nauroivat säälimättömästi. Hartvig työnsi esiin aivan liian\nlämpimän kätensä. — Ovatko ne ilkeitä pienelle tyttöraukalle?\n\nNäytti tosiaankin siltä, että tästä tulisi jännittävä ja vilkas\nhuviretki useammassakin kuin yhdessä mielessä. Maasto oli täynnä\nalinomaista nousua ja laskua, ja kun käännyimme suurelta maantieltä\nkyläteille, ei ollut enää mitään tasoittavia kohokkeita ja käänteitä.\nAuto huojui kivikkoisella tiellä kuin alus myrskyisellä merellä,\nja Mona piteli pientä matkatyynyä päänsä päällä suojellakseen sitä\ntöykkäyksiä vastaan. Olimme jo jättäneet taaksemme rannikon matalat,\nlempeät maisemat ja tunturimaisemat alkoivat käydä yhä korkeammiksi\nja jyrkemmiksi. Tunturien yllä kimmelsi loiste, kun aurinko paistoi\nvuoripuroihin ja tunturien huippuihin. Kaukana vuoripurojen välillä\nnäkyi lumipeitettä.\n\nVihdoinkin näimme Ormehagenin kartanon kukkulallaan. Nurmikentillä\nmakailivat lehmät ja märehtivät syvissä mietteissä. Eräs niistä ei\nollut saavuttanut rauhaa, vaan tuli meitä kohden sokeasti uskoen\nketjunsa loppumattomaan pituuteen. Eräs musta hevonen yritti myös\nlähestyä, mutta senkin täytyi jäädä puolitiehen.\n\nKultaisen, ruskean vehnäpellon jälkeen tuli kaalimaa, täynnä\nvoimakkaita, pyöreitä kaalinkupuja. Sinisen vihreissä lehdissä, jotka\nvivahtivat paikoin punaiseen, välkkyi vesipisaroita ja se antoi koko\npellolle omituisen loistavan, metallisen vivahduksen.\n\nKartanoon vievä mäkirinne oli tosiaan niin huonosti hoidettu, että\nkaupunkilaiset saattoivat sanoa sitä romanttiseksi, minkä myös\nteimme. Pyörän vakojen välillä kasvoi ruohomättäitä kuin täytettyjä,\nvihreitä samettityynyjä ja ojien reunoilla oli vielä kukkia, joskin\njo kellastuneita ja kalpeita, siankärsäheinää, kultakannuksia,\nkoiranputkia ja siellä täällä yksinäinen sinikello. Jostakin\nnäkymättämästä naurismaasta nousi voimakas, tympeä tuoksu.\n\nPihalla seisoi lauma todellisia maanjusseja. Useimmat tulivat\nluoksemme, antoivat meille kättä, näiden mukana myöskin pankinjohtaja\nSandersen, joka taputti minua hartioille ja oli hyvin ystävällinen; hän\nnäyttikin olevan nyt oikeassa elementissään. Oikeuden puheenjohtaja,\njonka piti jakaa oikeutta, löntysteli polvihousuissaan, jotka olivat\npitkät ja laveat kuin klovnin housut. Hän ei ollut enää aivan nuori,\nmutta ei myöskään kovin vanha. Kuulin Björnin kysyvän, mitä merkillisiä\nkeinoja hän oli käyttänyt saadakseen jotakin työtä tällaisena aikana.\n\nOikeuden piti istua isossatuvassa ja pihalla oleva lauma väheni\nvähitellen ja vetäytyi sisään. Olena, talonemäntä, tuli pyytämään meitä\nnaisia juomaan mehua. Pari pellavapäistä pikkutyttöä riippui hänen\nhameissaan minne tahansa hän menikin. Hetken kuluttua he jo tulivatkin\nniin rohkeiksi, että rupesivat juttelemaan. Talosta, lehmistä ja\nlampaista.\n\n— Meillä on viisi lehmää ja yksi hieho, ilmoitti eräs heistä.\n\n— Niin, ja sitten me myytiin äsken yksi lehmä, joka poikii kuusi\nviikkoa ennen joulua, sanoi toinen.\n\n— Mutta meillä on vieläkin yksi lehmä, joka poikii, on meillä, kertoi\nkolmas.\n\n— Ja isä on sanonut, että sen me pidämme, vaikka siitä tulisi sonni tai\nlehmä, sanoi ensimmäinen.\n\nMona vääntelehti naurusta. Hän ei varmaankaan koskaan ennen ollut\nkuullut maalaislasten puheita. Olenan mielestä tuttavuutemme\noli kehittynyt jo niin pitkälle, että saattoi puhua vähän\narkaluonteisemmistakin asioista. Vilkuiltuaan hetken aikaa Monan\nsileään sormukseen hän kysyi tuttavallisesti: — Kuinkas monta teillä on?\n\nHän ei tosin maininnut mitä Monalla piti oleman, mutta loi häneen\nhyvin puhuvan katseen. Se katse oli aitonaisellinen ja se herätti\nsilmänräpäyksessä henkiin toisessa aitonaisellisen alemmuustunteen, —\njoka tapauksessa Mona viivytteli vastausta. Mutta sitten se tulikin\nvoimalla: — Kuusi!\n\nOlena löi kätensä yhteen hämmästyksestä.\n\nMinä hiivin tuvan ovelle kuuntelemaan. Björnin ääni kantoi ikäänkuin\nparemmin toisten äänten yli, se oli selvä ja voimakas. Mona ja Solveig\nasettuivat loikomaan levitetylle huovalle nurmikkoon nähdäkseen, eikö\nvielä syyskuunkin aurinko saattaisi rusketuttaa hieman. Minä en nyt\nviitsinyt ajatella ulkonäköäni, vaikka Mona huusi, että se on naisen\nensimmäinen velvollisuus. Mäellä kasvoi puolukoita ja karhunmarjoja.\nSinne asetuin kanervien ja katajapensaiden joukkoon edessäni punoittava\nmätäs. Halusin ajatella erinäisiä asioita enkä huomannut edes syöväni\nmarjoja, ennenkuin kitalakeani alkoi karvastella.\n\nVasta kun huudettiin päivälliselle, menin taloon takaisin. Mona\nnousi juuri huovalta, hän oli nukahtanut auringossa ja oli nyt aivan\nepäjärjestyksessä. Arnelle sateli määräyksiä. — Tuo minun laukkuni! hän\nhuusi. — Ja ota samalla kertaa se pieni puuterirasia takin taskusta.\nJa kuule, harjaa vähän kaulustasi, et sinä voi mennä syömään tuon\nnäköisenä. Tule tänne, ota tämä sinikettu, minä en enää viitsi sitä\nroikottaa mukanani. Kampaa vähän tukkaasi, se on ihan pörrössä oikealta\npuolelta. Ja kuule, Arne, kysy autonajajalta, eikö ole parempaa tietä\nkaupunkiin, niin ettei meidän tarvitse tulla kotiin kuin prässisylttynä —\n\n— Arne! sanoi Arne ja matki taitavasti vaimoaan. — Anna samalla\nmääräys, että taivas menisi pilveen, että minulle tulisi vähän\nviileämpi olo, ja käske Oslon tulla Ormehageniin, niin ettei minun\ntarvitse ajaa sitä pitkää matkaa kotiin, kun olen niin väsynyt, ja\nkuule Arne, tilaa kaunis ilma huomiseksi, mieluimmin 20 astetta\nlämmintä, ja ole sitten kiltti ja järjestä niin, että huomenna on\nsunnuntai eikä perjantai —\n\nMona purjehti miehensä ohi kunnioittamatta häntä ainoallakaan\nkatseellaan. Koko päivällisen aikana ei aviopuolisoiden välillä\nvaihdettu sanaakaan. Mutta kahvia juotaessa tuli sovinto. Arne seisoi\nja jutteli Olenan kanssa. — Teilläpä on sitten pulskia lapsia, sanoi\nhän. — Mitäs te niistä puhutte, kun itsellänne on kuusi kappaletta,\nnauroi Olena ja tuuppasi häntä ystävällisesti kylkeen. Mona näytti\nsiltä kuin olisi etsinyt rotanreikää mihin piiloutua. Aviollinen\ntasapaino oli jälleen saavutettu.\n\nOli jo ilta, ennen kuin valmistauduimme kotimatkalle. Täyttä vauhtia\najoimme mäkeä alas, ja minusta tuntui, että mentiin liian nopeasti,\nmutta syynä oli se, selitti ajaja veitikka silmässään, että autotkin\nikävöivät kotiin kuten hevoset. Hänen tätä sanoessaan ajoimme juuri\nrummun yli ja samassa silmänräpäyksessä luistivat pyörät liukkaalla\ntiellä, auto muutti suuntaa, kallistui ja pysähtyi ojanreunalle\nneljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Kuolemanhiljaisuus vallitsi\nkeskuudessamme sinä hetkenä, mutta kun olimme kömpineet ulos autosta,\nsaimme puhekykymme takaisin. Mikään ei ollut mennyt rikki, eivät\nihmiset enempää kuin autokaan, mutta pyörät olivat vaipuneet syvään\npehmeään maahan eikä ollut suinkaan helppo asia saada vaunua ylös.\nTosin Monakin koetteli voimiaan ja painoi käsiään kaikin voimin auton\nsivuihin, mutta tämä iso, mykkä olento oli tunteettomampi hänen\nkosketukselleen kuin kukaan ihminen oli koskaan ollut.\n\nHerrat heittivät takit yltään ja yrittivät yhdistynein voimin saada\nautoa irti. Meidät naiset lähetettiin takaisin taloon hakemaan apua,\nmutta ei ketään miesväkeä ollut kotona. Isäntä itse ja talon rengit\nolivat lähteneet pankinjohtaja Sandersenin ja muutamien muitten kanssa\njänisjahtiin, eikä heitä odotettu kotiin ennen keskiyötä.\n\nEi ollut siis muuta neuvoa kuin jäädä yöksi Ormehaugeniin. Olena alkoi\nkiireen kaupalla kaupalla järjestää meille makuupaikkoja. Solveigin\nosaksi tuli keinutuoli ja jakkara, Mona ja minä sen sijaan saimme\ntasattavaksemme vuoteen, joka oli niin lyhyt, että meidän täytyi\nkoukistua kolminkerroin. Hartvigille annettiin kokonainen sänky\nyksikseen, mutta edelleen oli järjestettävä jonkinlainen sija Arnelle,\nBjörnille ja autonajajalle. Se päättyi siihen, että kaikki kolme\nvaelsivat aittaan makuuvaatteet kainalossaan.\n\nKun Mona ja minä olimme olleet sängyssä pari tuntia, kiskoneet\npeitettä, käännelleet tyynyjä ja väännelleet itseämme kyljeltä\ntoiselle, päätimme tasata yön sen sijaan, että tasaisimme sängyn. Mona\nsai rajoittamatta hallita sänkyä kahdesta viiteen ja minä viidestä\nkahdeksaan.\n\nMinuuttia sen jälkeen, kun olin jättänyt paikan hänen haltuunsa, Mona\nnukkui. Hän lepäsi rauhallisesti, enkelinlempeä ilme kasvoillaan ja\nnäytti aivan lapselta. Päivä alkoi jo koittaa, kun minä väsyneenä\nkatselemaan vanhaa perhealbumia menin ulos ja istuuduin portaille. Oli\naivan hiljaista, ei lehtikään liikahtanut puiden latvoissa eivätkä\nlinnut olleet ruvenneet vielä laulamaan. Taivas oli pilvessä ja\ntaivaanranta oli valkoisen sumun peitossa.\n\nSäpsähdin kuullessani pehmeitä askeleita nurmelta, Björn tuli talon\ntakaa oljenkorsia hiuksissaan ja savuke suupielessään; hän näytti aivan\nvirkulta tässä harmaassa, hämärässä valaistuksessa. Huomatessaan minut\nhän pysähtyi päästäen lyhyen vihellyksen.\n\nKerroin hyväntahtoisesta sopimuksesta, jonka olin tehnyt Monan kanssa.\nHän ei vastannut juuri mitään. Hänen ohimonsa paistoi kalpeana, antaen\nhänen kasvoilleen kärsivän ilmeen ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät\nja loisteettomat.\n\n— Etkö luule, että aamuksi kirkastuu, kysyin minä, tarttuen ilmaan, kun\nhiljaisuus välillämme alkoi tulla liian painostavaksi.\n\n— Toivottavasti.\n\nTunsin itseni avuttomaksi. Keskusteleminen ilmasta kello kolme aamulla\nei tuntunut oikein sopivalta.\n\n— Miksikä menet sisään, sanoi hän terävästi, kun nousin. — Sinä sovit\nerinomaisen hyvin tähän sinisenharmaaseen aamutunnelmaan, tähän\nmaailmaan, joka on kuin vasta äsken kaaoksesta luotu. Miksi et aina ole\ntuollainen, nainen, et keimailija — ihminen, et nukke.\n\n— Sinä tunnut olevan kovin runollinen näin aamutuimaan —\n\n— Senpä tähden hymyilinkin ivallisesti. Etkö huomannut sitä? Me\nnykyajan ihmiset emme uskalla sanoa mitään muuta kuin kaikkein\narkipäiväisintä, ellemme samalla saa suojaksemme ivanaurua.\n\nHän tuli äkkiä pari askelta lähemmäksi. — Keneltä olet saanut\ntuon ruusun, hän kysyi osoittaen kuihtunutta kukkaa vyössäni. —\nHartvigiltako?\n\nNäin omat kasvoni vilaukselta peilissä kiirahtaessani eteisen läpi.\nNe olivat vieraat minulle, samalla tavalla kuin tämä aamutunnelma oli\nollut. Tunsin vastustamatonta halua mennä takaisin. Meninkin takaisin,\nmutta hän ei ollut enää siellä.\n\nMona kääntyi sängyssä minun tullessani huoneeseen ja katseli minua\ntoisella silmällään. — Kyllä kai me voimme molemmatkin nukkua tässä.\nTule, niin minä —. Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, ennen kuin\njo nukkui uudelleen. Riisuin yltäni ja asetuin hänen viereensä, mutta\nunensaantimahdollisuudet olivat yhtä pienet kuin aikaisemminkin. Tuntui\nsiltä kuin kaikki ajatukset ja muistot olisivat tunkeutuneet esiin ja\nvaatineet uutta käsittelyä. Ristiriita — Äkkiä ymmärsin, mitä tämä sana\nmerkitsi. Minun omassa rinnassanihan oli ristiriita, ja siellä se särki\n—, ja minä tunsin outoa iloa keksiessäni sen. Niin kauan on hoettu,\nettei meidän aikamme nuorisolla ole tunteita, että melkein on ruvennut\npitämään niitä hienona erikoisuutena, joista vain vanhan, hyvän ajan\nihmiset saattoivat kerskailla.\n\nOlimme aikaisin jalkeilla. Hartvig oli vaatinut saada kalastaa\ntaimenia, ennenkuin läksimme matkaan. Jotakin hän tahtoi korvaukseksi\npakollisesta yönvietostaan. Minut lähetettiin etsimään matoja\ntunkiosta. Ollessani tässä hommassa kuulin, että aivan nurkan taa\nladon portaille tuli ihmisiä. Äänistä kuulin, että siellä oli Björn ja\npankinjohtaja Sandersen.\n\n— Ajatelkaa asiaa, kuulin Sandersenin sanovan; hänellä oli ikävä tapa\nimeä piippua jokaisen sanan välillä. — Tuota Afrikan-matkaa ette kai\nvakavissanne ajattele! Afrikka! He-hee — onko kamalampaa kuultu!\n\nBjörnin äänessä oli katkera sävy. — Miksi ei yhtä hyvin Afrikka\nkuin mikä muu paikka tahansa? Useimmat Euroopan maat ovat suljetut\nulkomaalaisilta, Amerikka samoin, Australiassa kuuluu olevan nykyjään\nhyvin vähän mahdollisuuksia, ja Kanadassa on pula-aika vielä\npahempi kuin täällä. Niin, onhan sitten vielä Etelä-Amerikka, mutta\nsinne minulla ei ole mitään yhteyksiä. Kap-kaupunkiin sen sijaan\nminulla on. Jo pari vuotta sitten minulle tarjottiin paikkaa siellä\nenglantilaisessa liikkeessä, mutta siihen aikaan olin saanut sattumalta\npienen viransijaisuuden täällä kotona, enkä siis mennyt. Nyt sitä\nvastoin ovat olosuhteet sellaiset, että minä olen helkkarin iloinen\npäästessäni matkustamaan.\n\n— No mutta Afrikkaan, toisti toinen ja Sandersin äänessä ilmeni\nselvästi vastenmielisyys kaikkea kohtaan, joka oli kotikonnun\nulkopuolella.\n\n— Jossakinhan täytyy elää, sanoi Björn. — Toinen asia on sitten se,\nettei koskaan olisi pitänyt syntyäkään.\n\nSandersen imaisi muutaman voimakkaan sauhun piipustaan, ennenkuin\nvastasi. — Niin, ajat ovat kovat, sen myönnän, mutta, kuten sanottu,\nse vakuutusasioimisto, jonka luulen voivani teille hankkia, tuottaa\nainakin noin tuhatkuusi, tuhatseitsemänsataa kruunua vakinaista.\nHuomatkaa vakinaista. Ja kun vanha tuomari Foss kuoli, pitäisi minusta\nolla työtä yhdelle asianajajalle meidän pienessä kaupungissamme. Se on\noikein mukava kaupunki, uskokaa pois, oikein viihtyisä pikku paikka.\nNiin, ja oikeastaan ei se niin kovin pikkuinen olekaan, viimeisen\nväenlaskun mukaan —\n\nSandersen keskeytti. Terävä kirkaisu leikkasi ilmaa. Kirkaisun tunsin\nMonasta lähteneeksi, kai hän oli nähnyt muurahaisen tai muuta sen\ntapaista.\n\n— Nuo pääkaupungin naiset ovat oikeita jänishousuja, huudahti Sandersen\nhalveksivasti. — Kuka tuokin oli, joka nyt kiljui? Oliko se se, jolla\non vaaleat, taaksepäin kammatut hiukset?\n\n— Tarkoitatteko neiti Mörkiä? Ei, ei hän ollut. Hän on oikein reipas\nnuori nainen, oikein reilu tyttö —\n\n— Vai niin! He-hee! En nähnyt Sandersia, mutta tiesin\nvarmasti, että hän töykkäsi Björniä kylkeen tuollaisella\nmeidän-miesten-kesken-tavalla. — Vai sillä tavalla. No niin, mitä\nsiihen sitten on sanomista! Mutta nyt minulle selvisi eräs asia!\nMinulle oli suositeltu Sagedahl & Hartvigin toimistoa, ymmärrättekö,\nkun minun keväällä piti hankkia asianajaja. No, minä menin sinne heidän\ntoimistoonsa, mutta neiti siellä konttorissa sanoi, että menkää te\nvain Randersin luo, hyvä herra, hän on paljon taitavampi. Se oli juuri\nneiti Mörk, se. Eipä sillä, että minä sitä katuisin. Mutta naisväki on\nkavalaa, sen minä vain sanon —\n\nNämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin ennen kuin he menivät\nmatkaansa.\n\nPian sen jälkeen sain säilykerasiani täyteen syöttejä ja saatoin\nliittyä muuhun seuraan, joka odotti onkineen. Oli ihana syysaamu. Ilma\noli raikas ja kirkas, se vallan kiihoitti toimintaan. Ymmärsin äkkiä,\nmiltä Sagedahlista tuntui maanantaiaamuisin.\n\nMe hajaannuimme pitkin rantaa. Hartvig valitsi itselleen tumman\nsuvannon koskessa. Minä jäin hänen luokseen. Olin jo kauan halunnut\ntiedustaa häneltä erästä asiaa. Nyt voisin kysyä.\n\n— Sinä et varmaankaan osaa panna syöttiä koukkuun, sanoi hän\ntoimeliaasti ja heitti ulos onkensa. — Odota, niin minä —\n\nEhkä ei ollut oikein viisasta puhua vakavia sanoja sunnuntaikalastajan\nkanssa, juuri kun taimenet parhaimmillaan söivät, mutta yksi tyhmyys\nsinne tai tänne ei kai suuria merkinnyt, kun muutenkin olin jo rikkonut\njärjen lakeja. — Minä tahtoisin hyvin mielelläni tietää, sanoin\nrehellisesti, — olemmeko me neljännes- vai puoli- vai kokokihloissa?\n\nHän jäi seisomaan kahareisin ja katsoi minuun, eikä hänen suunsa ollut\naivan kiinni. Pelkäsin, että hän oli käsittänyt minut väärin.\n\n— En kysy tätä kiristääkseni sinulta vastausta. Luultavasti pääsisin\nperille ahertamalla askel askeleelta. Kiertäisin sinut velvollisuuksien\npaulaan parhaitten amerikkalaisten esikuvien mukaan, luovisin\netapista toiseen — saadakseni morsiusharson ja häät ja ystävättärien\nkatkeran kateuden. Mutta, herra nähköön, se on niin vaivalloista.\nSitä paitsi olet sinä aivan liian hyvä siihen enkä minä ole tarpeeksi\nhäikäilemätön. Minulla on omatunto sukurasituksena, todellinen tukeva\nmaatiaisomatunto.\n\nTämä kai oli selvää puhetta. Ja kuitenkin Hartvig alkoi nauraa. —\nSinä olet niin ihastuttava, kun käyt käsikähmään totuuden kanssa, hän\nilkkui. — Sinä ihan syljet kouriisi ja katselet ympärillesi, mitä\nvoisit nostaa. Tuollaiset villit ja röyhkeät puheet pukevat muuten\nsinun paljasta otsaasi. Jatka pois vain. Kun henki oikein tulee\npäällesi, olet todellakin oikein hauska —\n\n— Mutta kun henki ei tule päälleni — miten sitten? Etkö sinä ymmärrä,\nettä on kauheata olla riippuvainen niin tilapäisistä seikoista? Jonakin\npäivänä minä rupean ihan vakavaksi, niin — nyt minä jo olenkin —\n\n— Siltä kuuluu, sanoi Hartvig ja vaani suvantoa terävin silmin.\nSeisoessaan siinä hajasäärin paksuine golfkenkineen hän muistutti\nenglantilaista lordia, joka kalastelee lohia Norjassa, ruudullinen\nja sadettakestävä kiireestä kantapäähän asti, ruskettunut niska,\nleveät hartiat — olivat ne sitten täytetyt tai oikeat. Hän vaikutti\nvaltavalta ja voimakkaalta nyt, kuten aina. Hän ei tarvinnut ketään\nmuuta. Hän ehkä halusi saada minut, mutta hän ei tarvinnut minua.\nSillä vähällä, mikä minussa oli jonkin arvoista, ei hän tehnyt mitään.\nJa niin tyhmästi olin rakennettu, että sydämeni ei ollut sen luona,\njota minä tarvitsin aineellisen hyvinvointini vuoksi, vaan sen luona,\njoka tarvitsi minua. Äkkiä tiesin pettämättömän varmasti, että osasin\nrakastaa, osasin kärsiä, osasin taistella, osasin kestää vain silloin,\njos minulla oli joku, jota sain auttaa. Hetkiseksi minut valtasi\npyörryttävä ja ihmeellisen lämmin tunne, että olin liitossa kaikkien\naikojen naisten kanssa.\n\nMutta enhän voinut säikäyttää Hartvigia sellaisella, joka maistui\najatuksilta ja tunteilta. Minä kysyin vain, eikö hän ymmärtänyt, että\nminä par'aikaa, kuten miehisen oppisanaston mukaan sanottiin, olin\nkehittymässä.\n\nHän hymyili kuin hyvälle vitsille. — Tuo kehittyminen oli hyvä sana.\nSaanko tiedustella miksi? Aiotko ehkä kosia jotakuta muuta? — Ehkä.\n\nHän heitti syöttinsä uuteen paikkaan. — Tänään olet kauhean vakava.\nTuntuu aivan kolealta olla sinun läheisyydessäsi.\n\nKun en vastannut tähän mitään, katsahti hän ensi kertaa minuun sillä\nmielenkiinnolla, jota olin odottanut. — Sanoppas, tuli sitten hitaasti,\nkuin miettien, — se harmaa oravaturkki, jonka näimme ikkunassa eräänä\npäivänä — haluatko sen?\n\nTulin tulipunaiseksi — joko hänen tai omasta puolestani — siitä en\nollut varma, mutta kaikesta päättäen omasta puolestani. Ajatella, että\nhän tosiaankin ilkesi tuossa luulla, että kaikki oli minun puoleltani\nvain puhdasta taktiikkaa, naisellista sodankäyntiä, jonka päämääränä\noli saalis. Miesparka, minkälaisia kokemuksia hänellä olikaan ollut!\nKoetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että hänen epäluulonsa ainakin\ntällä kertaa olivat perusteettomat.\n\nMerkillistä kyllä, hän ei näyttänyt välittävän tästä selityksestä. —\nEt kai sinä tarkoita — huudahti hän, mutta samassa tarttui kala ja\nkesti hetken aikaa, ennen kuin hän saattoi jatkaa keskustelua, niin\ntoimessaan hän oli irroittaessaan kalaa ja pannessaan uutta syöttiä.\nVasta kun se oli tehty, hän sanoi: — Sinä et näytä erikoisemmin ottavan\nhuomioon minun tunteitani —\n\n— jotka eivät ole sen voimakkaammat kuin että taimen kiinnostaa sinua\npaljon enemmän. Sellainen ei ole rakkautta, ystäväni.\n\nHän hymyili yht'aikaa iroonisesti että hyväntahtoisesti. — Minkälaista\nse sitten on?\n\n— Se on — hetkisen sain etsiä tyydyttävää määritelmää tälle käsitteelle\n— se on sellaista, että uskaltaa mennä naimisiin tuhannenseitsemänsadan\nvakinaisella palkalla. Vakinaisella.\n\n— Toisin sanoen, hyvin lähellä hulluutta.\n\nSolveig ilmestyi äkkiä erään vanhan, lahon saharännin takaa ja huusi\njotakin, että heiltä olivat madot loppuneet. Ennen kuin hän tuli\nlähemmäksi, kuiskasin kiireesti Hartvigille: — Oletko hyvin vihainen\nminulle?\n\nRauhoittavampi kuin mikään vastaus, oli se into, jolla hän veti\nmaihin uuden saaliin. Otin matorasian ja jaoin sisällyksen kahteen\nosaan. Toinen puoli käärittynä sanomalehtipaperiin läksin matkoihini.\nSolveig jäi sinne ja mikäli ymmärsin niistä sanoista, jotka kaikuivat\njälkeeni, oli Hartvig halukas antamaan hänelle pienen kurssin taimenen\nonkimisessa.\n\nValkoiset auringontäplät loistivat mäntyjen latvoista ja pihkan\ntuoksu ja puron lirinä täytti ilman. Mona seisoi avojaloin pienessä\nvedenpyörteessä ja kiljui ihastuksesta joka kerta, kun sai jotakin\nkoukkuunsa. Vasta alempana suvantopaikassa tapasin Björnin. Hän oli\ntunkenut ongen kahden kiven vähin ja piti vahtia viereisellä kivellä.\nMinä istuuduin hänen viereensä ja seurasin hänen esimerkkiään ja\nkatselin vettä pitkin. Se oli niin äärettömän kaunista, mustaa ja\ntyyntä rannoilla, mutta taivaansinistä kauempana keskellä, kevyen\ntuulen aallottamaa.\n\nVaikenimme yhdessä hetkisen, mutta se ei ollut onnellista hiljaisuutta.\nLopuksi en jaksanut kauempaa. Jos halusin saada hänet nostamaan\nsilmänsä minuun, täytyi sen tapahtua yllättämällä; ja sen takia sanoin:\n\n— Kuule, Björn, ajattele, jos sinä ottaisit ja kosisit minua täällä,\nkun on näin tunnelmallista ja —\n\nHän nosti päänsä, mustana kuin ukkospilvi. — Sillä en, ikävä kyllä, voi\npalvella teidän armoanne, sanoi hän tukahdutetun harmistuneesti ja\nlisäsi halveksivasti: — vaikka täällä onkin niin tunnelmallista —\n\nIstuin siinä, suussani kitkerä maku, joka aina seuraa epäonnistunutta\nuhkarohkeutta. Tunsin itseni äärettömän inhoittavaksi, kamalan\nvaarallinen tunne, joka varmasti tekee ihmisen elinkyvyttömäksi\nvähässä ajassa. Jospa minulla vain olisi ollut puoletkin siitä\nitseluottamuksesta, jota muut uskoivat minulla olevan! Björnin\npitäisi tuntea minut paremmin. Tuskin minulla oli rohkeutta mainita\nsanaa Afrikka, Afrikkal Hän tuijotti minuun. Myönsin, että olin\nkuunnellut. Kuunnellut? Vai niin. Niin, mitäpä muuta olisin voinut\ntehdä seisoessani siellä tunkion takana, kun hän istui ladon portailla\npuolen metrin päässä ja puhui kovalla äänellä. Tällä kertaa hänen\nhalveksimisensa tuntui minusta epäoikeutetulta, ja se teki minulle\nhyvää, aloin jälleen tuntea hiukkasen myötätuntoa omaa persoonaani\nkohtaan.\n\nÄkkiä hän alkoi nauraa. — Sinä tunkiossa!\n\nAjatella, se oli hänen mielestään niin tavattoman koomillista. En\noikein voinut seurata häntä, mutta tuo nauru helpotti joka tapauksessa\nvähän. Minä uskalsin luetella hänelle kaikki ne vastoinkäymiset, jotka\nhäntä toisella puolella maapalloa kohtaisivat: malaria ja unitauti ja\nkeltakuume ja moskiitat ja leijonat ja käärmeet ja myrkylliset orkideat —\n\nHän keskeytti. — Sinun mielestäsi on siis parempi, että minä kuolen\ntavallisella kotoisella tavalla, vai mitä?\n\nHän istui puolittain kääntyneenä poispäin ja moittiva katseeni kohtasi\nvain kiinteän ja laihan posken, vaalean pojanniskan ja surullisen\nselän, joka oli verhottu takkiin, joka oli liian ahdas hartioista ja\nliian lyhythihainen.\n\n— Kuka tässä puhuu kuolemasta, sanoin ja tunsin äkkiä palan kurkussani\n— se oli kyllä aivan hirveätä, mutta mikäs auttoi? — On kyllä aika\nvaikeata elää tuhannenseitsemänsadan vakinaisella palkalla, mutta ei\nmikään urheilu olekaan hienoa, ellei se ole vaikeata. Mehän olemme jo\nmolemmat treenanneet, ja olisi suurenmoista koettaa suoriutua. Ei siitä\ntosin mitään maailmanennätystä tulisi — ei, ei edes Norjan ennätystä —\nmutta ehkä meistä voisi tulla piirimestareita.\n\nHän kääntyi minuun kiihkeä ilme kasvoillaan. — Sinä vain\nsäälit minua, huusi hän äänellä, jota en ollut tuntea. — Heikkoa\nmyötätuntoa hävinneen puolesta!\n\nHän kääntyi jälleen poispäin ja minä kuulin tukahtuneen äänen, joka\nmuistutti nyyhkytystä, ja tästä äänestä olin kuulevinani, kuinka hänen\nvastarintansa pirstoutui ja hävisi. Sydämeni lakkasi sykkimästä. Mies\nnyyhkytti, mies, jolla oli laihat posket ja tiukka suu ja karttava\nkatse — tässä oli jotakin valtavan ristiriitaista. Minut valtasi\nkauhea pelko, että menettäisin, unohdin kaikki, minulla ei ollut\naavistustakaan mitä tein, ei ennen kuin huomasin, että olin tukehduttaa\nhänet ja kuulin oman ääneni, joka yhä uudelleen ja uudelleen toisti,\nettä täst'edes minä olisin aina kiltti, aina kiltti, aina — aina —.\n\nBjörn antoi sankarillisesti tukehduttaa itseänsä, ja kun minä olin\nrauhoittunut, eikä hänellä vieläkään ollut tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan\nsaadakseen ilmoille joitakin verukkeitaan, sain edelleen erinomaisen\ntilaisuuden puhua. Minulla oli niin paljon asioita sydämelläni. —\nSinähän unohdat ihan tavallisen katukielesikin! oli ensimmäinen, minkä\nBjörn sanoi saadessaan vihdoin henkensä takaisin.\n\n— Mutta niinpä minusta tuntuukin, kuin olisin melkein alasti, tunnustin\nminä.\n\n— Siihenhän sinä olet tottunut, pääsi häneltä, vaikka kohta sen\nsanottuaan hän oli sen näköinen kuin olisi ottanut sanansa takaisin.\n\n— Sinä ajattelet kai sitä iltaa Sagedahlilla? Minä tosiaankin luulin\nsinua siksi nykyaikaiseksi, ettet olisi siveellisesti suuttunut\nsemmoisesta, jonka itsekin käsitit yksinomaan onnettomaksi sattumaksi.\n\n— Sinä pieni idiootti, huudahti Björn, ja minä olin mielelläni\nidiootti, se oli kaikkein pahinta. — Etkö sinä ymmärrä, että minulle\nselvisi silloin, ettei minulla, köyhällä raukalla, ollut pienintäkään\ntoivoa nuoresta tytöstä, joka viitosesta tai kympistä oli valmis\ntekemään kaikkein pahimpia tyhmyyksiä —\n\n— Ota takaisin!\n\n— Enkä ota. Sinun motiiviasi juuri en voi antaa anteeksi. Me olemme\nkyllä vapaamielisiä ja uudenaikaisia itse kukin, mutta kun se koskee\njotakuta, josta pidämme, silloin meidän sisällämme jokin vaisto nousee\nvoimakkaaseen vastarintaan, ja vaistoistahan juuri kaikki nykyaikaiset\npitävätkin ääntä. Minä en edelleenkään ymmärrä sinua, Liisa.\n\nMitä tähän osasi vastata? Hän katsoi minuun kuin odottaen vastausta. —\nNiin, minä olen tosiaankin aivan arvoituksellinen, sanoin lopuksi.\n\nHän nauroi. Ajatelkaa, hän nauroi. Minä tulin melkein katkeraksi. —\nNäin sitten käy, kun minä olen luvannut olla kiltti, niin sinä uskallat\nvaikka mitä. Miksi et antanut minun puhua sinulle silloin, kun palasin\nlomalta ja tulin luoksesi? Minulla oli eräänlainen elämys eräänä yönä,\nkun heräsin siellä pienessä hauskassa pesässä — naurapas vielä kerran,\nniin sinun käy huonosti! — Minä siis heräsin yöllä, valaistus oli\nouto ja epätodellinen ja minä tajusin äkkiä, kuinka vaarallista oli\npurjehtia elämänmerellä — kuinka ihmeellisen ihanaa ja kuitenkin niin\nrajattoman surullista — ja minä matkustin takaisin sanoakseni sinulle,\nettä —\n\nBjörn ei antanut minun lopettaa. Hän tarttui rautakourin käsivarsiini\nja puristeli minua kuin hullu. Hän käytti erinäisiä sanoja, jotka\novat mahtavia kuin tunturit. Rakastaa. Iankaikkisesti. Ja niin\nedelleen. Sanat kaikuivat äärettömän kauniilta korvaani, ja hän olisi\nsaanut minun puolestani jatkaa vaikka tuomiopäivään asti, mutta\näkkiä hän muisti jälleen ne tuhatseitsemänsataa ja häntä rupesi taas\narveluttamaan. — Pelkään, että meidän elämämme tulee aikalailla\nhuojuvaiseksi.\n\nVakuutin hänelle, että minulla aina oli ollut vastustamaton halu keinua\nja lentää.\n\nIstuimme hetkisen sanomatta sanaakaan. Puiden latvat suhisivat niin\ntaivaallisesti. Taistelin kovan sisäisen taistelun. Olin luvannut\nitselleni, etten ikinä tekisi eräitä tyhmiä kysymyksiä. Äkkiä en\nvälittänyt mistään.\n\n— Pidätkö sinä oikein, oikein paljon minusta, Björn?\n\n— Jospa sinä vain tietäisit —\n\n— Mutta kuinka paljon?\n\n— Kauhean paljon.\n\n— Sano kuinka paljon?\n\nHän pyyhki pois hiustupsuja korvani juuresta saadakseen tien korvaani\nvapaaksi. — Sinä voit saada aivan matemaattisen määritelmän, jos\nhaluat, hän kuiskasi. — Ja se on tämä: plus äärettömästi!\n\nKotona odotti kirje. Se oli ystävältäni, päätoimittajalta ja sen ohessa\noli viisikymmentä kruunua. — Kiitos runosta, hän kirjoitti. — Se oli\ntosiaankin nuoruuden viesti nuoruudelle. Ajan kuohuva levottomuus\nkohoaa noilta riveiltä. Se uusi, pikku ystäväni, se uusi —\n\nBjörn ja minä päätimme säästää häneltä sen tiedonannon, että runon\nkirjoittaja nyt asui vanhainkodissa.\n\nTietenkin sain sulattaa yhtä ja toista sisaruksiltani. Aamulla,\npäivällä ja illalla he tarjoilivat minulle omia lausuntojani. Kun Aksel\nkuuli avioliittoaikeistani, tarjosi hän meille valittavaksi kaksi\narvonimeä: finanssiakrobaatit tai taloustasapainotaiteilijat.\n\nMona oli ainoa, joka ei osoittanut pienintäkään hämmästyksen merkkiä. —\nSe on juuri niin sinun tapaistasi. Sinusta tulee sukkia parsiva vaimo\naivan kaikkein pahinta lajia, te saatte kamalasti lapsia — vähintään\nkaksi — ja yleensä teistä tulee sellaisia, joita sanotaan maan suolaksi.\n\nHän oli käymässä meillä ladellessaan näitä viisauksiaan, ja minä\nkiiruhdin hyräilemään \"Kolmikymmenvuotisen sodan marssia\", sillä kun\nMona alkoi luvun \"lapsi\", ei koskaan tiennyt, mitä hänen suustaan oli\ntuleva.\n\n— Enkös minä tätä koko ajan tietänytkin, sanoi Syversen, kun tulin\nja työnsin sormuksen hänen nenänsä alle. — Se on sitten kummallista,\nkuinka minä aavistan asiat.\n\nSamalla hän kuljetti minut seinäalmanakan ääreen — lehtiä ei oltu\nrevitty sitten kesäkuun neljännentoista päivän.\n\nIsä tunsi ohjelman velvoittavan häntä juhlallisuuteen.\n\n— Minä pelkään, että tälle nuorelle sukupolvelle elämä on muodostuva\nyhtä jännittäväksi ja epävarmaksi kuin keskiaikana, sanoi hän\npäivällispöydässä, ja Björn ja minä kumarsimme kainoina päämme, kun\nkäsitimme, että sanat olivat osoitetut meille. — Mutta vanhoja hyveitä,\nahkeruutta, luonteenlujuutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä — me\nkumarsimme päämme yhä syvempään — ennen kaikkea muuta kärsivällisyyttä,\nei mikään ajanjakso voi tehdä tarpeettomiksi. Jos teillä on nämä\nhyveet, niin minä toivon, että te suoriudutte hyvin — tällaisinakin\naikoina.\n\nSanoi isä.\n\n\n\n"]