Partioaiheinen seikkailukertomus seuraa poikien vaiheita leirielämän ja jännittävien tapahtumien keskellä. Tarina kuljettaa lukijan Gilwellin maisemista Pohjanmeren aalloille mysteerien ja partioihanteiden siivittämänä.
Ilmari Jäämaan 'Sininen norsu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2949. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
SININEN NORSU
Kertomus Gilwellistä, pummista ja kukkopilleistä
Kirj.
ILMARI JÄÄMAA
Tallinnassa, As Skaudivarustus Oy, 1994
Ensimmäinen painos julkaistu vuonna 1933.
Sir Robert Baden-Powellille, partioliikkeen luojalle
ja suurelle pojansielun tuntijalle, omistaa tämän
vaatimattoman kirjansa
Tekijä.SISÄLLYS:
I. Kovin kiusallinen löytö.
II. Kummitustalo.
III. Rauhaton yö.
IV. Pieni tytön nenäliina.
V. Onnettomuus.
VI. Palikkakorttelissa.
VII. Hytti numero 71.
VIII. Myöhästynyt partiolainen.
IX. Valkoinen lipas.
X. Gilwellin Kuu-II
XI. The Chief.
XII. Verikoira.
XIII. Lunnaat.
XIV. Yöllinen ajo.
XV. Puukkopeli.
I
KOVIN KIUSALLINEN LÖYTÖ
— Ja mitä ihanin luonto. Ajatteles: päilyvä järvi, johon valkoiset poutapilvet heijastuvat, lehtoisat rannat, kosken ikuinen kohina ja honkien humina...
Prrr... siinä on jo tarpeeksi luonnonkuvausta. Romaaneissakin aina hyppäämme luonnonkuvausten yli; kuinka kaukana leiri on rautatieasemalta?
— Kolmen kilometrin päässä, osapuilleen ja suorinta tietä. Jos yleensä voi puhua tiestä, sillä on mentävä suoraan metsien halki, joen poikki ja vuorten yli. Varsinainen tie kulkee toiselta asemalta ja on noin neljä kertaa pitempi.
— Hyvä on. Voitko piirtää minulle jonkinlaisen kartan seudusta?
— En — en minä taida oikein osata. Mutta jos menee joen vartta ja sitten heti kosken yläpuolella kääntyy vasempaan ja kulkee puoli kilometriä vuorten yli, niin sitten kyllä tien jo helposti löytää.
— Vai niin, no kiitoksia. Luulen, että Jassi osaa tien. Ilmoita johtajallenne, että tulemme huomenna puolenyön aikoina.
Pojat tervehtivät toisiaan partiotapaan ja erosivat. Toinen oli laiha ja pitkähkö, päättäväliikkeinen ja täsmällinen. Toinen vaaleakasvoinen, hyvinvoivan näköinen patukka.
Pitempi pojista, äskeinen kyselijä, asteli kiireesti lähellä olevaan rantaan, työnsi kevyen kanootin vesille ja lähti nopein vedoin melomaan jokea alas. Tultuaan lähelle korkeita kalliota hän käänsi rantaan, veti kanootin huolellisesti pensaiden kätköön ja ottaen melan käteensä lähti nousemaan jyrkkää rantapolkua.
— Kas, tuossa on nuoli maassa — kolmen askelen päässä kirje kätkettynä, hän mutisi. — Mitä ne pojat oikein hupsivat. Se on tietysti Kirpun tavallista lapsellisuutta. Kirje, vaikka itse ovat parinkymmenen metrin päässä! Vainio sanoisi sitä rakkauspostiksi.
Hän astui kolme askelta maahan piirretyn nuolen osoittamaan suuntaan. Siinä oli laakea kivi. Hän kohotti kiveä. Sen alla oli matalassa kuopassa sanomalehtipaperiin kiedottu pieni käärö. Hän vetäisi poikki käärön ympäri sitaistun nuoran, avasi paperin, ja esiin tuli punainen, savesta poltettu tavallinen kukkopilli.
Nuorukainen ei voinut olla ällistymättä. Hänen suunsa meni ivalliseen hymyyn, mutta samalla sävähti kasvoille heikko punerrus.
— Mitä tämä oikein merkitsee? Todellakin sopimatonta kujeilua!
Hän pisti kukkopillin taskuunsa, kääntyi polulta jyrkästi oikeaan käteen ja kulki puolijuoksua yhä kohoavaa rinnettä ylös.
— Näitä jälkiä seuraisi vaikka Bileamin aasi. Tuohon Jassi on pudottanut nenäliinansa, tuossa on oksa katkaistu, — se on tietysti Kamun tekoa. Tuossa on sammalta potkittu, tuossa taas näkyy jokseenkin selvä jäljennös Sankarin limaskisesta kengänkorosta — yksi, kaksi, kolme, kaikki ovat tallella, yhdestä on vain pieni kulma melkein pois kulunut.
Hän kulki suoraan ja empimättä, ja vähän ajan kuluttua edestä kalliokumpareen takaa kuului puheensorinaa.
Vartionjohtaja tuli niin nopeasti ja äänettömästi paikalle, että pojat huomasivat hänet vasta, kun hän oli jo aivan vieressä. Puhe vaikeni, isohko poika huusi "huomion" ja ilmoitti viisi Nuolihaukkaa kokoontuneiksi odottamaan vartionjohtajaansa.
Vartionjohtaja tervehti ja kysyi sitten lyhyesti:
— Milloin te tulitte?
— Noin kymmenen minuuttia takaperin, kiertotietä, sillan kautta.
— Onko kukaan teistä jättänyt kirjettä kiven alle siihen, missä polku erkanee rantatiestä tänne kaihoille.
— Ei ole. Me tulimme toiselta suunnalta emmekä tehneet mitään merkkejä.
— Niinpä arvelinkin. Ettekä myöskään nähneet matkalla mitään nuolenkuvia?
— Ei mitään partiomerkkejä ollut tiellä.
— Hyvä. Mutta kun minä äsken tulin polkua, siinä oli kirjettä osoittava nuoli, ja kiven alla oli tämä.
Hän veti taskustaan paperin ja kukkopillin.
Pojat vilkaisivat kummastuneina toisiinsa.
Vartionjohtaja selitti nopeasti:
— Te ette ymmärrä, mutta sanon teille, että tässä piilee jotakin. Kukkopilli on loukkaus, pahin loukkaus, mikä minua saattaa kohdata. Miksi, sitä en nyt rupea selittämään. Mutta se on samalla loukkaus vartiota kohtaan. Katsokaa! Kukkopillin selässä on kuusi valkoista viivaa. Niin tökerösti kuin kuviot onkin tehty, on ne ilmeisesti tarkoitettu esittämään vartion jäseniä. Kyllä minä ymmärrän: kukkopillipoikia, Kukkopilli ja hänen kuusi poikaansa. Miten juonikkaasti ajateltu. Mistä me olemme tällaisen loukkauksen ansainneet? Mutta nyt meidän on heti otettava selville, kuka kujeen on tehnyt. Sitten vasta pidämme neuvottelukokouksen. Enintään viisitoista minuuttia on kulunut siitä, kun tämä on pantu kuoppaan. Kuka tekijä lieneekin, on hän varmasti vielä joen tällä puolen. Sankari menee kalliolle joen rannalle ja pitää tarkoin silmällä, ketkä menevät joen yli. Muut hajaannumme säteittäin ja etsimme tarkkaan 60 asteen alan aina siihen asti, missä niitty alkaa. Nyt on tilaisuus osoittaa todellista vainuamistaitoa, ja jos joku teistä III-luokkalaisista löytää lurjuksen, on hän samalla suorittanut vainuamiskokeen. Vasta kun vihellän kokoontumismerkin, palaamme tänne. Nyt lähdetään kiireesti. Olkaa varovaiset ja liikkukaa kuin intiaanit. No, Sumppi, mitä sinä vielä tahdot?
— Mi-mi-mi-nä haluaisin vain nähdä sen sanomalehtipaperin, jossa se kukko oli.
— Vai niin. Sinä olet käynyt paljon elokuvissa ja lukenut salapoliisiromaaneja, Sumppi. No, tässä se on. Mitä sinä luulet voivasi sanoa siitä?
Lehteä pyytänyt pienin pojista otti paperin, käänteli ja tarkasteli sitä joka puolelta.
— Tämä on viime keskiviikon Helsingin Sanomat.
— Niin on, sen kyllä näkee.
— Sitten siinä ei ole omistajan nimeä, vaan se on ostettu irtonumerona.
— Jaa-a.
— Ja sitten se tuoksuu vähän.
— Painomusteelta, kyllä, niinkuin sanomalehdet yleensä.
— Kyllä siinä on niinkuin vähän muutakin... ja sitten tähän on sinisellä kynällä vedetty parin sanan alle huolimattomasti paksu viiva. Katso, johtaja!
— Niin näkyy. Katsotaanpas. Sininen norsu. Mitä se sitten on tarkottavinaan. Joutavia. Ei tällainen päätteleminen johda mihinkään. Kuluu vain aikaa hukkaan, ja kujeentekijä pääsee livistämään. Viiva on varmasti vedetty siihen sattumalta. Lähde nyt äkkiä!
Pojat hajaantuivat metsään kukin määrätylle taholleen. Jyrki Kivi, vartionjohtaja, painui kallioiden jyrkimmästä kohdasta alas niityn reunassa olevaan metsikköön.
Aamupuolella oli satanut, niin että maa oli hiukan kostea. Raikas keväinen tuoksu huokui kaikkialta. Nurmi viheriöi, lehtipuissa oli vaalea lehdenalku. Taivas oli vähitellen seestynyt, niin että valopaikoissa pisarat kimaltelivat monivärisinä puiden oksilla.
— Onpa tämäkin etsintää, tuumi Jyrki. — Mutta kuka kumma sitten pilkkaa meitä ja kujeilee meidän kanssamme tällä tavalla! Kuka on voinut kiskoa unohduksesta vanhat asiat ja ampuu niitä nyt minuun ja koko vartioon. Kerran kyllä nuotiolla sivumennen mainitsin, kuinka me Kuopiossa pikkupoikina tappelimme. Mutta ei sitä kukaan pojistakaan enää muista. Kyllä tästä pelleilystä nyt on saatava selvä. Minä näytän, etten enää ole mikään Kukkopilli, johon voi kuka tahansa puhaltaa.
Ja hän sukelsi varovaisesti puiden oksien alitse, katse tarkkana joka taholle. Sitten hän kuunteli jälleen. Mutta kaikki oli aivan hiljaista. Peipponen viserteli jossakin aivan lähellä lyhyttä iloisenkirkasta viserrystään, ja kauempana niittyjen yläpuolella leivonen lauloi taivaan sinisessä korkeudessa.
Jyrki Kivi etsi oman osuutensa aina niityn reunaan saakka ja loi katseensa yli laajan aukeaman, joka ulottui aina kaupungin reunaan asti. Ei ainoatakaan elollista oliota näkynyt. Hän palasi toista tietä vanhalle leiripaikalle ja vihelsi vähän ajan kuluttua kolme pitkää vihellystä kokoontumismerkiksi.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin pojat saapuivat. Viimeisenä tuli Sankari, vartionjohtajan apulainen, joka oli pitänyt jokea silmällä. Kukaan ei ollut kuolemakseenkaan löytänyt mitään. Mutta Sumppi, joka annettuaan raporttinsa tärkeänä kuin sotamies oli kierrellyt kivien lomassa, kiljaisi äkkiä:
— Katsokaas tätä!
Ja hän tempasi kivien väliin pystyyn pistetyn pihlajatikun, jonka halkaistuun päähän oli pantu valkoinen sanomalehden reunasta huolimattomasti reväisty paperisuikale:
TERVE, KUKKOPILLIT!
Sininen norsu.
II
Kummitustalo
— Tuota suuntaa meidän siis on pidettävä, jotta pääsisimme Sarajärven pohjoispäähän! Hyvä on, kiitoksia neuvoista, isäntä! Pojat, valmiina, eteenpäin ilman tahtia, mars!
Ja kuusi Nuolihaukkaa vartionjohtajineen lähti täydet leirivarusteet selässä patikoimaan rautatieasemalta kohti Kotkien partioleiriä. Oli jo myöhäinen ilta. Juna oli vastikään saapunut, ja kello kävi jo kahtatoista. Mutta valoisa kesäyö oli edessä ja matkaa vain osaksi metsän halki kuten oli kerrottu.
— Onko sinulla minkäänlaista karttaa? kysyi tanakkakasvuinen, verevä Sakari, jota Sankariksi sanottiin, astellen Jyrki Kiven rinnalla. — Pummi se olisi tuntenut tämän tien.
— On minulla kyllä jonkinlainen, isosta taloudellisesta kartasta kopioitu. Mutta ei siitä ole paljon hyötyä tässä. Kuljemme joen vartta aina koskelle saakka ja siitä poikkeamme vasemmalle ja menemme suoraan vuorenharjanteen yli. Kyllä me tien löydämme ilman Pummiakin. Jassikin on kerran käynyt täällä päin.
— Et ole vieläkään kai kuullut mitään lisää kukkopillistä ja Sinisestä norsusta? jatkoi Sankari vähän ajan perästä ajatuksiaan. Vartionjohtaja käsitti oitis, miten kumppani oli tähän asiaan johtunut edellisestä.
— Ei niin mitään. Mutta olen luvannut itselleni, että kyllä siitä asiasta vielä selvä otetaan.
— Etkö — tuota minä ajattelin — etkös sinä koskaan ole tullut ajatelleeksi, että se voisi olla jonkinlaista Pummin kostoa, koko se kukkopilli, kun hänet viime keväänä melkein kuin erotettiin veljesjoukostamme.
— Se tuntuu mahdottomalta. Hän ei sitä paitsi vielä ollut partiolainen silloin, kun minä kerran kertoilin niitä asioita... siitä kukkopillistä. Ja sitä paitsi, vaikka Pummi oli sellainen kuin oli, niin hänessä oli ehdottomasti miehen kunniantuntoa, ja mitä syytä hänellä oikeastaan olisi ollut kostaa meille?
— Katsokaas! osoitti Kirppu, laiha ja hintelä poika, — tuo iso rakennus tuolla tien poskessa on Luukon koulu. Sinne tytöt ovat kerran tehneet retken. Ja kuulin eilen Luukon Inkeriltä, että Korven tytöt aikoivat kesemmällä myöskin lähteä kesäleirille.
— Ai, ai, ai, huusi Sumppi kimeällä äänellään, — eivätkö ne enää pelkää sääskiä? Hui hui, miten niitä oli paljon ja pahoja tänä vuonna!
— Sisareni puhui myöskin jotakin siihen suuntaan. Mutta heillähän ei ole oikeastaan edes johtajaa, ei telttaa, — pyysivät meiltä yhtä lainaksi... mutta eihän meilläkään ole liikoja, ja sitä paitsi heidän partioimisensa... Ei heillä ole tottumusta ulkoilmaelämään, ei käytännöllistä kokemusta, ja he ovat arkoja. He eksyvät, väsyvät ja rupeavat itkemään. Ei sitä niin vain mennä metsään yötä olemaan. No, Jassi, minne se polku tästä nyt hävisi?
— Ei tässä enää paljon polkua ole, mutta mennään vain tätä niityn reunaa.
— Oikeastaan, niinkuin me kaikki olemme siitä jo ennenkin puhuneet ja olleet aina samaa mieltä asiasta, jatkoi vartionjohtaja, — pitäisi tyttöjen keksiä jotakin muuta partioimisen sijaan, eikä aina joka paikassa yrittää poikien matkimista. Amatsonit ovat tulleet naurunalaisiksi, ja amatsonipartiolaiset ovat vähän niinkuin samaa joukkoa. Kaikki kunnianteot, marssimiset ja sen semmoiset sopivat heille yhtä huonosti kuin satula lehmän selkään, jos totta puhutaan.
— Ja voi sentään, kuinka ne naperkuutiaiset ovat olevinaan, kun ne lyövät kantapäänsä yhteen ja nostavat kätensä noin, säesti Sumppi tehden kuvaavan laajan kaariliikkeen kädellään. — Tai kun he niin perin puuhakkaina hyörivät vartionjohtajansa ympärillä nähdäkseen, kuinka katkennutta kärpäsenkoipea sidotaan.
— Älkää pilkatko, virkkoi Sankari. — Vaikka kyllä se ei minustakaan totta puhuen ole ihan paikallaan; koulutanssiaiset, toverikuntaelämä, hyväntekeväisyysompeluseurat, ne sopivat kieltämättä heille paremmin. Semmoiset hommat, joissa voi käyttää hienoja kenkiä ja aurinkovarjoja.
— Mutta minä en vain saa päähäni, että jentat edes viitsivät montakaan tuntia metsässä olla, jollei ole poikia lähistöllä hakkailemassa, virnisti karkeakasvoinen tanakka Kamu.
— Pitäkää sentään siivompaa suuta, varoitti vartionjohtaja. — Oikea partiopoika sanoo tytöistä niinkuin vanha Lode sotamarskista aikanaan.
— Kuinkas se taas sanoikaan: häpeä, ett' urhomiehet...
Naljailu päättyi kuitenkin siihen, vaikka pojat melko vastahakoisesti jättivät usein vatkatun mieluisan puheenaiheen.
Kymmenen minuuttia vielä asteltuaan he tulivat pienelle putoukselle. Suvemmalla sitä tuskin enää saattoi noin komealla nimellä kunnioittaa, mutta parhaillaan se kevätvesien innostamana kohisi ja kuohui parhaan kykynsä mukaan.
— Tässä on nuoli, hei, joka osoittaa, että meidän on mentävä porraspuun yli, huomautti aina tarkkanäköinen Sumppi. Porraspuun toisessa päässä oli myöskin toinen oksista tehty nuolentapainen, joka osoitti kohti joen toisella puolen kohoavia kallioita.
— Ylen hellää huolenpitoa, nauroi Kamu. — Kyllä tässä sentään olisi taidettu vähemmälläkin toimeen tulla.
Pojat kapusivat uljaasti melkein pystysuoria kallioita, joiden lomitse vain niukka polunpohja siellä täällä luikerteli. Joka mies pyyhki hikeä otsaltaan, kun vihdoin päästiin harjanteelle. Siinä oli taaskin nuoli osoittamassa tietä.
— No ei ainakaan eksytä, sanoi Oldenburg, kun omia jälkiään talsi, vahvisti Sankari. — Jos olisi pilkkopimeä, olisi Kotkien Vilkku varmasti pystyttänyt vilkkumajakan aina kymmenen metrin päähän. Vaikka minun täytyy tunnustaa, että minun laskujeni mukaan olisi pitänyt mennä enemmän tuohon suuntaan.
Lähdettiin painamaan edelleen nuolen suuntaan. Jonkinlainen polun tapainen oli nuoleskellut yhdeltä kohtaa sammalesta puhtaammaksi verraten tasaiset pyöreät kalliot, ja kävely luisti nopeassa tahdissa. Maa alkoi vähitellen viettää yhä enemmän, metsä käydä tiheämmäksi, ja pian saavuttiin lepikon rintaan, mihin kalliopohja näytti päättyvän. Siinä oli jälleen merkki, joka osoitti kaitaisen lepikkoon suikertelevan polun pään.
— Nyt emme voi totisesti enää olla kovin kaukana leiriltä, virkkoi kärjessä kulkeva Jyrki Kivi. — Kartan mukaan pitäisi Sarajärven olla heti tuossa. Harmi kun lainasin kompassin Martalle. Sille tielle se tietysti jäi, ja nyt se olisi ollut hyvään tarpeeseen.
— Eikö kivien sammalesta ja puitten rungoista voisi nähdä ilmansuuntia, niinkuin partiokäsikirjassa sanotaan? huomautti Sumppi.
Perättäisenä äänettömänä jonona kuljettiin polkua edelleen. Tiheässä lehtimetsässä oli miltei pilkkosen pimeä, mutta polkua ei kuitenkaan ollut vaikeata noudattaa. Niin asteltiin kymmenisen minuuttia sanaakaan hiiskumatta.
— Kumma paikka, ynähti vihdoin Sankari, — ei sitä Sarajärveä vain kuulu, ei näy, vaikka taas on melkein kilometri talsittu. Minusta, näin meidän kesken sanoen, tuntuu, kuin tätä polkua piisaisi iankaikkisesti.
— Tassuttele päälle vain, Sankari, lohdutteli Jyrki, — kyllä tälläkin polulla päänsä on. Sitä paitsihan se oli vielä niin selvästi viitoitettu, että sarvikuonokin olisi sen ymmärtänyt. Kyllä pian valkenee.
Mutta he saivat kulkea jälleen kymmenisen minuuttia, ja aina oli yhtä ja samaa lepikkoa.
— Eiköhän me sittenkin vaelleta päin Prinkkalaa, arveli Kirppu.
— Metsämatkat ovat aina kymmenen kertaa pitempiä kuin ilmoitetaan, vastasi Kamu ja rupesi kertomaan vanhaa juttua retkestä, jolloin matka oli arvioitu "jos nyt olis virsta tai pari ja kivenheitto päälle" ja he olivat saaneet kulkea koko päivän.
Ja niin asteltiin taas.
— Seis, sanoi Jyrki äkkiä pysähtyen. — Kuului varmasti vihellys jostakin.
Oli niin pimeä, että pojat tuskin erottivat toistensa kasvoja. Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen, mutta hiljainen yötuuli vain humisi surumielisesti ja raskaasti lepissä.
Ei auttanut muu kuin taas lähteä jatkamaan.
— Me emme missään tapauksessa enää voi olla kaukana leiriltä, sanoi vartionjohtaja tovin kuluttua. — Olemme vain väsyneitä, ja matka on sen vuoksi tuntunut meistä niin pitkältä. — Kas niin, nyt häämöttää jotakin valkoista edessä. Siinä ovat varmasti Kotkien teltat!
He kulkivat askeleitaan jouduttaen eteenpäin, mutta tuokion kuluttua vartionjohtajan ääni kuiskasi pettyneenä:
— Ei se olekaan teltta, vaan jokin valkoinen rakennus. Jääkää te tähän, minä käyn katsomassa, mihin olemme tulleet.
Hän hiipi hiljaa polkua pitkin. He olivat siis sittenkin loppujen lopuksi kulkeneet harhaan. Mutta miten se oli voinut olla mahdollista, kun viitat olivat niin selvät? Missä he sitten olivat poikenneet syrjään?
Polku laskeutui jyrkänlaisesti, sitten tuli aita ja pieni, ränsistynyt, tummaksi maalattu portti. Portista hän astui pihan tasaiselle aidatulle alueelle, jonka keskellä suurien koivujen varjossa oli kaksikerroksinen valkoinen päärakennus. Alakerroksen ikkunain edessä oli luukut, yläkerroksen ikkunat näyttivät elottomilta kuin tyhjät silmäkuopat. Vartionjohtaja kiersi kuulumattomin askelin äänettömän ja hiljaa kohajavien koivujen varjossa aavemaisena kuumottavan talon ja aikoi sitten palata poikien luo neuvottelemaan, mitä oli tehtävä. Silloin hän vasta huomasi, että portin toiseen pieleen oli tolpan rakoon pistetty pystyyn tikku, joka oli halkaistu päästään, niin että siihen oli saatu sovitetuksi karkeasta valkoisesta paperista leikattu kukkopillin kuva.
Säpsähtäen ja todella suuttuneena hän tempasi laitteen käteensä ja tuli pitkin harppauksin toisten luo.
— Katsokaas, pojat, tässä on syy, miksi me olemme kulkeneet päin honkia.
— Taas kukkopilli, huudahti Sankari. — Ja väärät partioviitat. Häpeä, häpeä!
— Tämä menee jo liian pitkälle, kivahti Kirppu.
— Mikä se oikein meidän kanssamme konstailee?
Pojat olivat noloja ja neuvottomia.
— Tässä on vielä muutakin, sanoi Sumppi, joka oli ottanut käteensä paperikuvan ja hämärässä tarkastanut sitä lähemmin. — Tässä on kirjoitusta, vaikka sitä ei tahdo oikein nähdä, kun on niin pimeä.
— Tietysti taas jokin vahingoniloinen purkaus. Niistä olemme jo saaneet tarpeeksemme.
Mutta Sumppi oli jo siirtynyt valoisampaan paikkaan ja tavaili hitaasti:
"OLETTE TULLEET KUMMITUSTALOLLE. ETTEHÄN VAIN PELKÄÄ, URHOKKAAT
PARTIOPOJAT. KATSOKAA IDÄNPUOLEISEEN VASEMMALLA OLEVAAN YLÄIKKUNAAN,
KUKKOPILLIT!
SININEN NORSU."
Pojat seisoivat hämyisessä yössä hetken äänettöminä.
— Näyttipä se kukkuliivi meille aika pitkän nenän, yritti Kamu veistellä.
— Pojat, tämä on aivan noiduttua, virkkoi vartionjohtaja. — Alanpa jo epäillä Pummia... vaikka... mutta tosiasia on se, että tässä seisoo seitsemän miestä sydänyönä ties kuinka kaukana päämäärästään. Kirottu soppa. Mutta mitä me nyt teemme?
III
Rauhaton yö
— Onko talo aivan asumaton? kysyi Sankari.
— On, mikäli minä saatoin nähdä, vastasi vartionjohtaja. — Alaikkunoissa luukut, yläikkunat autiot. Näyttää melkein siltä, kuin talossa ei vuosikausiin olisi kukaan asunut.
— No, sitten me menemme heti katsomaan, mitä yläikkunassa on, äänesti Sumppi. — Tästä voi tulla jännää.
— Niin juuri. Ei pitäisi näiden poikien pelätä menninkäisiä ja muita kummituksia. Eteenpäin, mars! innostui Jassi.
— Mutta meidänhän pitäisi loppujen lopuksi päästä Kotkien leirille. Yö kuluu, jos jäämme tänne taloja tarkastelemaan, intti Kirppu vähän arkamielin.
— Niin juuri, meidän täytyy mennä takaisin ja etsiä oikea tie, sanoi Polo, joka oli yleensä vaiti, niin ettei hänen mukanaoloaan juuri huomattukaan.
— Ajatellaanpa nyt asiaa oikein kylmästi harkiten, virkkoi Sankari; me olemme jonkun tuntemattoman tai tuntemattomien pilan kohteena.
Kenties on tarkoitus kostaa meille jokin pahantekomme. Meitä on koreasti ja useita kertoja suvaittu vetää nenästä, niin että meillä jokaisella on varmasti jo aika pitkä kärsä. Meitä on solvattu kukkopilleiksi, ja nyt meidät on johdettu tänne, vieläpä varattu kummituksia meitä varten. Me olemme jokseenkin arvaamattoman matkan päässä Kotkien leiriltä, päämäärästämme, ja jos lähdemme nyt edelleen yön selkään sitä etsimään, saamme ehkä harhailla päivään saakka ja joudumme Saksan pääkaupunkiin. Ja luulenpa, että kummitukset nauraisivat meille silloin makeasti ja viimeinen villitys voisi olla ensimmäistä pahempi. Minä ehdotan, että jäämme tänne jonnekin lähistölle, pystytämme telttamme sopivaan paikkaan, kärsimme eksymisen häpeän, mutta jos rupeaa kummittelemaan, niin nitistämme vaikka itsensä Sinisen norsun.
— Hyvä, se oli miehen puhetta, yhtyi vartionjohtaja. — Me emme voi sille mitään, että olemme täällä, mutta pelkuruudesta ei meitä kuitenkaan kukaan saa syyttää. Seuratkaa!
Hän lähti nopeasti ja pää pystyssä astumaan, ja toiset marssivat kintereillä. He kiersivät rakennuksen samoin kuin vartionjohtaja aikaisemmin, ja jokainen vilkaisi uteliaana kirjeen määräämään ikkunaan. Kaikki muut ikkunat olivat pimeät ja mustat, mutta idänpuoleisessa vasemmassa yläikkunassa näkyi jotakin valkoista melkein koko ikkunan mitalta. — On siinä jotakin, totesi Kamu ykskantaan.
— Mikähän se on? kuiskasi Kirppu kovin totisena ja tyhjää nieleskellen.
— Jokin valkoinen vaate, joka siihen on ripustettu, sanoi vartionjohtaja rauhoittaen.
— Kylläpä on vähän niinkuin kaamea hotelli, todisti Sankari. — Jos täällä olisi yksinään sydänyöllä, niin pian joku haaveksiva runoniekka voisi pitää tätä kummitustalona.
Vartionjohtaja eteni jo talosta poispäin vievää tietä. Siinä aivan lähellä aukeni pikku mäentöyräs, ja siihen päätettiin pystyttää kaksi pientä kellotelttaa, jotka olivat matkassa.
Levon toivo ja myöhäinen yö antoivat vauhtia poikien puuhille. Pian teltat olivat pystyssä ja repuista eväät esillä. Telttojen edustalla siinä aterioitiin. Edessä valoisammalla puolella oli kauempana metsä, joka joskus nuoruutensa päivinä oli ehkä antanut silmän nähdä kauaskin siihen suuntaan, kenties vettäkin, mutta joka tällöin jo sulki muurina siltäkin suunnalta näköalan. Taivas oli seesteinen, jokin unelias pilvenhattara vain torkkui metsänrannan tienoilla. Valkoisen talon puolella oli kumman pimeätä. Korkeat ja tuuheat koivut peittivät sen miltei kokonaan lehviensä varjoon.
— Menisitkö sinä, Kirppu, tuonne kulmakamariin yksinäsi syksy-yöllä kello 12, kun oikein tuulisi ja sataisi? sanoi Jassi. — Olettekos, pojat, kuulleet siitä Hohenzollerin suvun Valkoisesta naisesta, joka aina kulki linnan läpi, kun jonkun siitä suvusta piti kuolla? Se tuli linnan Vihreästä tornista, ja erään kerran, kun se kulki, niin hovipoika, joka ei uskonut siihen, astui rohkeasti sen tielle ja sanoi: Arvon rouva, mihin matka? Mutta se meni kuin kuunvalo hänen ylitseen ja seuraavana aamuna hovipoika makasi kuolleena paareilla.
— No ei nyt kerrota enää vanhoja historioita, keskeytti Jyrki Kivi. — Mielikuvitus joutuu vain turhaan liikkeelle. Nyt eväät reppuihin, sitten iltahuuto ja vähän äkkiä nukkumaan.
Vartionjohtajan mieli oli hieman ärtynyt monestakin syystä. Häntä kiusasi itsessään naurettava kukkopilliasia ja painoi harhaanmenneen retken häpeä. Hän oli ehdottoman varmasti luvannut saapua Kotkien leirille tänä yönä, hän oli kuvitellut juhlallista vastaanottoa, kun toisen lippukunnan vartionjohtaja saapuisi vierailulle. Mutta hän karkoitti nuo ajatukset, komensi pojat riviin, piti iltahuudon, puhui muutamia sanoja siitä, miten vartio oli joutunut ilkeämielisen pilan alaiseksi, mutta kuinka heidän rehellisinä partiolaisina kaikin kunniallisin keinoin oli taisteltava asian selville saamiseksi ja syyllisen rankaisemiseksi.
Pian pojat olivat teltoissa riisuutumassa. Neljännestunnin kuluttua piti kaiken olla hiljaista leirissä. Mutta juuri kun Jyrki riisui kenkiään ahtaan teltan ovella, kuului risahdus talon vasemmanpuoleisesta metsiköstä. Hän katsahti heti sinne, mutta ei tummasta taustasta voinut erottaa mitään. Hän kuunteli pitkän, aikaa, mutta jatkoi sitten riisuutumistaan, silloin tällöin vilkaisten taloon päin. Ollessaan aikeissa vetäytyä heti telttaan, missä muu telttakunta jo makasi, hän näki selvästi varjon talon valkeana häämöttävää seinää vasten. Ja heti sen jälkeen toisen varjon edellisen vieressä.
Kuin kivettyneenä hän seisoi asemillaan kumarassa ja jännitti katsettaan nähdäkseen lehväin hämärän halki.
Nopeasti hän teki päätöksensä.
— Kuules, Kamu, hän kuiskasi teltan oven suussa makaavalle, — minä käyn ottamassa selvää, mikä tuolla liikuskelee. Ehkä se luo valoa meidänkin hämärään asiaamme — ja sitä paitsi — leirin yövartioinnin kannalta se on välttämätöntä. Mutta olkaa te kaikki muut paikoillanne, ja vasta jos vihellän, niin tulkaa.
Hän heittäytyi maahan, ryömi lähimmän pensaan suojiin, sitten pysähtyi vähän aikaa tarkkailemaan, hiipi taas seuraavan suojapaikkaan ja sitten yhä lähemmäs. Silloin hän näki selvästi, että varjot liikkuivat kivijalassa olevan valkoisen oven luona. Avainkimppu kilahti hiljaa, sitten kuului puoliääneen:
— Näytä h—-ssä vähän tulta, kun on niin pimeä, ettei erota, minkälainen reikämeininki siinä on.
— No, tämä p–u se sentään sopii. Hyvä on.
Miehet hävisivät kellariin, mutta Jyrki Kivi, vartionjohtaja, ei ollut tyytyväinen. Hän lähestyi ovea ja ryömi hiljaa sisään. Miesten matalaääninen puhelu kuului jo kauempaa, kun hän kellarin seinänviertä hiipien uskalsi edetä heidän jäljessään.
— On meillä täällä hyvät paikat, s—-a. Tuolla takana on varasto, ja sellaista varastoa et ole ikinäsi nähnyt. Ja varma paikka tämä on, paras koko läänissä. Mutta mennään nyt ensin vähän nuuskimaan ja katsastelemaan nurkkia.
Jyrki oli viiden askelen päässä heistä, mutta talon alusta oli siinä niin pimeä, ettei ollut pelkoa huomatuksi tulemisesta. Miehet alkoivat nähtävästi nousta tikapuita ylös, koska kuului ensin natinaa ja sitten pieni kolahdus.
Mitä näillä miehillä oli täällä tekemistä, asumattomassa talossa? Ja miksi he itse, partiolaiset, olivat täällä? Oliko näillä asioilla mitään yhteyttä keskenään, mietti Jyrki seisoessaan tikapuiden juurella, miesten hävitessä alakerroksen huoneeseen.
Samassa hän hätkähti. Ulko-ovelta kuului hiljaisia askeleita, ja uusi varjo ilmestyi oviaukkoon.
Vartionjohtaja vetäytyi hiljaa ja nopeasti lähellä olevaan soppeen ja painautui niin matalaksi kuin mahdollista. Askelet tulivat kohti. Viimeksi saapunut aikoi nähtävästi samaa tietä kuin toisetkin. Mutta äkkiä hän kääntyi, ja lieneekö hän sitten kuullut rasahduksen tai heikon hengähdyksen, hän tuli suoraan nurkkaan, jossa Jyrki Kivi oli, ja valaisi häntä taskulampullaan.
— Kuka siellä? hän kysyi.
Jyrki Kivi nousi äkkiä. — Jyrki Kivi, partiolainen. Seurasin miehiä, jotka tunkeutuivat kellariin.
— Ohoo, kas partiopappaa! Hauska tappa vanha tuttu, sanoi ruotsalainen, vaikka olisi se totta vie voinut tapahtua mukavammassakin paikassa.
— Pummi, sinäkö siinä! Mitä sinä täällä teet?
— Sinä olet suuri tyhmyri, herra vartionjohtaja, sanoi lyhtyä pitelevä pitkähkö poika pilkallisesti, — kun pistät nokkasi joka paikkaan. Mitä te teette täällä nuuskimassa toisten puuhia keskellä yötä ja tämmöisessä paikassa?
— Sanoin jo. Seurasin miehiä, jotka minusta kulkevat luvattomilla teillä. Tahdoin ottaa selvää, mitä he tekevät. Mistä muuten johtuu meidän täällä olomme, niin luulen, että sen tiedät paremmin sinä, joka olet meille syöttänyt kukkopillikohteliaisuuksiasi.
— Puhut kuin sekapäinen, mutta ehkä minä saan hieman selvää ajatuksistasi. — Te erotitte minut joukostanne, kun en muka ollut kyllin hyvä teille, sen tahdon sanoa. Minä poltin tupakkaa, minä taisin kiroillakin joskus puheen maustamiseksi, minä en sopinut oikein siihen kilttiin pyhäkoululaisten kaavaan. Eikä teillä ollut halua eikä voimaa tehdä minua toisenlaiseksi, sen tahdoin sanoa. Teillä oli vain lastenleikkiä ja teatteria, ei miesten meininkiä, ei voiman töitä, ei seikkailuja. No, niin, se oli teidän asianne. Mutta nyt minä ilmoitan sinulle, että paha sinut perii, kun olet pistänyt kauhasi tähän liemeen. Tämä ei ole enää mitään leikkiä. Miehet, jotka menivät sisään, eivät siekaile missään, ja tuolta ulko-ovesta tulee kohta eräs, joka on niin tunnettu näillä seuduin, että jos sanoisin hänen nimensä, niin no, on parasta, että luet isämeitäsi, sillä kyllä nyt kukkopöksyjen käy hullusti.
— Meitä on kokonainen vartio tuossa kymmenkunnan askelen päässä. Minun ei tarvitse muuta kuin viheltää, niin ovat kaikki täällä. Minä en pelkää.
— Jos olisi aikaa, niin nauraisinpa mahani täydeltä. Mutta nyt ei haluta. Jos vihellät tänne pikkunaskalit, käy vielä hullummin. Ja heidän mammansa olisivat kyllä peevelin kiitollisia, ellet sitä tekisi. Siitä tulee kamala näytelmä, lisäsi hän silmien välkähtäessä. — Kaikin puolin olisi sievempää, jos päinvastoin pyytäisit heitä luikkimaan, minkä käpälistä pääsevät. Mutta sitäkään et enää voi, sillä olet auttamattomasti myyty mies.
— Oletko sinä samaa joukkoa, Pummi? Oletteko te varkaita ja ryöväreitä ja murhaajia kaikki?
— Ehkä sinua ilahduttaa tietää, että minä olen samaa joukkoa. Minä pidän kunnianani olla oikein miesten sakkia, ja minä tahdon näyttää sinulle ja sinunlaisillesi sellaista, mikä ei ole leikkiä. Te olette tekopyhiä mammanpoikia kaikki, joutavia aatteita täyteen pumpattuja kuin tuhnusieni. Teitä pidetään kuin kukkaa kämmenellä ja varjellaan maailman pahalta. Mutta kun teitä vähän potkaisee, niin kyllä tulee haisut ulos.
— Hei, Esko, oletko jo siellä? kuului ääni luukulta.
— Kyllä täältä tullaan, mutta älä kilju koko kurkultasi. Humppi ei ole vielä tullut, ja minä odotan häntä täällä.
— No kenenkäs kanssa sinä siellä kuiskailet?
Kuului ihan kuin puhetta.
— Mitä lienen höpissyt. Jokos teillä on tavarat esillä? Humppi tulee juuri, minä näytän sille valoa ja sitten jään vahtiin.
Kellarin ovelta kuului raskaita askelia.
— Kyyristy tuonne etäisimpään nurkkaan, äläkä hiiskahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas, kuiskasi Pummi salamannopeasti Jyrki Kiven korvaan ja astui sitten lyhdyllä valaisten tulijaa vastaan.
Jyrki ei voinut olla katsahtamatta piilopaikastaan sinne päin. Hän näki, kuinka Pummi valaisi lyhdyllään koko ajan miestä ja hänen edessään olevaa alaa.
Mies oli tavattoman kookas, niin että hänen täytyi kulkea köyryssä, vaikka talonalusta ei ollut aivan matala. Hänen vyöllään riippui iso Colt-pistooli.
Hänen kasvonsa olivat punertavan parransängen peitossa, ja poskessa oli suuri ruma arpi.
— Niillä on jo tavarat esillä, sanoi Pummi hänelle melkein nöyrästi. — Kaikki on hyvässä tallessa.
Jyrki näki, kuinka Pummi koko ajan kulki tulijan oikealla puolella mahdollisimman paljon hänen ja miehen välissä. Pian he joutuivat luukulle.
— Vartioi ulko-ovea, virkkoi mies karkealla äänellä. — Ei h—-ssä koskaan voi tietää, vaikka joku sattuisi tulemaan. Täällä on käyty näinä päivinä. Näin jalanjälkiä hiekassa.
— Kyllä! kuului Pummi sanovan, ja vähän ajan perästä hän taas oli vartionjohtajan luona.
— Minua alkoi jänistää, kuiskasi hän. — Pelkäsin nähdä hänen ottavan sinut hengiltä, — minä olen sittenkin vielä liian lapsellinen. Mutta luiki nyt tiehesi hiljaa ja lemmon nopeaan ja vie kaikki kakarat mukanasi sen kuin käpälistä ehditte. Ja juoskaa, kunnes pääsette omiin vuoteisiinne, ja siunatkaa itsenne. Mutta älkää vitkastelko hetkeäkään älkääkä koskaan hiiskuko halaistua sanaa tästä, sillä jumaliste, jos toiste tulette näille teille...
Hän saattoi lyhty peitettynä Jyrki Kiven ovelle ja potkaisi häntä rajusti takalistoon kuin antaakseen hänelle hyvän alkuvauhdin.
IV
PIENI TYTÖN NENÄLIINA
Vartionjohtaja seisoi hetkisen paikoillaan tuumien, mitä tekisi. Hän kuuli, kuinka Pummin askelet etenivät pimeään. Samassa joku huusi kellariin sen perältä ja Pummin askelet lakkasivat kuulumasta. Silloin Jyrki Kiven mieleen juolahti tuuma. Hän astui hiljaa takaisin kellarin ovelle ja painoi sen äänettömästi kiinni. Ovessa oli harvinaisen luja rautainen salpa ja suuri irtolukko. Hän odotti hetkisen, kuuluisiko kellarista Pummin liikettä ja oliko hän ehkä huomannut oven sulkemisen, vai oliko hänkin noussut luukusta huoneeseen. Kun ei mitään kuulunut, hän väänsi lukossa olevalla avaimella lukon kiinni ja katsahti vielä ympärilleen löytääkseen jotakin lisälujiketta.
Puitten alla ihan lähellä oli suuri tukki, mutta hän ei jaksanut paljon liikuttaakaan sitä eikä uskaltanut ruveta vierittelemään sitä oven luo. Nopeasti hän sitten pensasten suojasta riensi leirille.
Kun hän tuli telttaan, kaikki oli aivan rauhallisen näköistä, mutta kumartuessaan Kamun puoleen hän näki, että poika oli aivan valveilla ja täysissä pukimissa.
— Vartionjohtaja, sanoi Kamu. — Olen seurannut tapahtumia. Sankari on antanut määräyksen, että kaikkien on oltava valmiina; pojat makaavat vaatteet yllä ja kengät jalassa.
— Hyvä on, kelpo pojat. Valmiutta tässä luultavasti kysytäänkin. Näit siis miehet?
— Näin. Ne lienevät luvattomilla teillä. Vai onko kaikki samaa kummitusleikkiä. Emme ole tienneet varmasti, emmekä ole tahtoneet turhaan hätäillä.
— Tosi on kyllä kysymyksessä, ja varmaa on, että miehillä on jotakin rikollista tekeillä, sillä suuria roistoja on mukana. Olen sulkenut kellarin ulko-oven. Miehet ovat menneet lattialuukusta taloon ja puuhaavat siellä jotakin. Sano Sankarille ja kaikille muille pojille, että ovat valmiina pakenemaan, jos tarvitaan, sillä miehillä on pistoolit, eikä meillä ole oikeutta panna poikien henkeä alttiiksi. Mutta minä lähden vielä ottamaan asioista selvää. Jos vihellän kerran, niin tulkaa ja lyökää ensi työksi tukki kellarin oven eteen, jos kahdesti, niin paetkaa tuohon suuntaan niin nopeasti kuin ikinä voitte, jättäen kaikki tavarat tänne.
— Hyvä, ymmärrän, vartionjohtaja.
Jyrki Kivi hävisi uudelleen pimentoon. Nopeasti ja samalla äärimmäisen hiljaa hän hiipi talon idänpuoleisen kulmauksen luo. Siellä hänen arvelujensa mukaan piti olla sen huoneen, johon miehet olivat nousseet kellarista. Hän ryömi suuren, lähinnä taloa olevan puun luo, tarttui alimpaan oksaan ja heilautti itsensä sille. Sitten hän rungon suojissa koko ajan pysytellen kiipesi niin korkealle, että saattoi hyvin nähdä alempaan kulmahuoneeseen. Mutta se oli aivan pimeä. Mustat luukuttomat ikkunat vain tuijottivat häntä vastaan. Hän vilkaisi yläkerroksen vastaavaan ikkunaan. Kas niin, sehän se olikin se kummitusikkuna, johon tuo pilkkaava paperilippu oli kehottanut katsomaan!
Siinä riippui jotakin valkoista. Näin ylempää katsoen saattoi nähdä, että siinä oli jonkinlainen pään tapainenkin. Mutta samassa huoneeseen välkähti lyhdyn loisto, valaisten sen keskikohtaa. Humppi seisoi keskellä lattiaa suurena ja vihaisena, ja hänen edessään oli pienempi olio, joka piteli lyhtyä. Se oli varmaankin Pummi. He puhelivat jotakin keskenään, ja Humpin ääni oli karkea ja kiukkuinen. Samassa Humppi astui ikkunan luo ja repäisi ikkunasta riippuvan vaatteen tapaisen pois, paiskaten sen permannolle. Ikkuna ei ollut nähtävästikään ollut haassa, koska se aukeni tuosta vetäisystä raolleen, ja Jyrki Kivi saattoi selvästi kuulla, mitä sisällä puhuttiin. Ensin kuului pari Pummin sammaltavaa sanaa; sitten jättiläinen ärähti:
— Ja sinä päästit sen pahuksen menemään, ja nyt se tietysti lönkyttää täyttä päätä kylälle ilmoittamaan, että me olemme täällä. Siinä on vartija! Sinun piti pitää silmällä taloa, ja täällä käy kaiken maailman p:t ripustamassa rääsyjä ikkunaan. Ja nyt ei löydy pikkuvaraston avainta. Olet sinä sittenkin kelvotonta herrassakkia. Kyllä minä sinut s—-a vie opetan hoitamaan virkaasi!
Jyrki näki, miten jättiläinen hyökkäsi toisen kimppuun. Kuului kova rymähdys, lyhty lensi pirstaleiksi huoneen nurkkaan, sitten erotti askeleita, ja kohta oli kaikki hiljaista ja huone tyhjänä. Vartionjohtaja arvasi, että Humppi oli lähtenyt alakertaan ja kohta alkaisi kellarissa temmellys. Mutta miten Pummin oli käynyt?
Ketterästi kuin orava vartionjohtaja laskeutui puusta, juoksi lähellä olevien tikapuiden luo ja kiipesi talon katolle. Hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä päästä huoneeseen, ensiksikin katsomaan, miten Pummin laita oli, ja toiseksi: ehkäpä kaikkien poikien henki riippui siitä. Katto oli jo sammaltunut pärekatto ja sangen liukas. Räystäslautaa ei ollut lainkaan. Hän oli ajatellut pääsevänsä jollakin tavalla katon reunalle ja siitä raollaan olevan ikkunan lähelle ja aikoi hypätä siitä huoneeseen. Mutta hän huomasi pian tuuman mielettömyyden. Hän liukuisi alas korkean rakennuksen katolta kuin saippua märkää lautaa. Ja vaikka hän pääsisikin räystäälle, niin tuntui mahdottomalta saada tukea ikkunasta pujottautumista varten. Hän katseli hetken epätoivoisena ympärilleen. Samassa hän näki alhaalla puiden välissä tumman liikkuvan olennon.
— Tarvitsetko apua, johtaja? kuiskasi ääni. Se oli Sumpin ääni.
— Mene takaisin teltoille, viittoi Jyrki, — henkesi tähden, määräyksiä ei saa rikkoa. Jos miehet näkevät, ampuvat he sinut kuin rotan.
— Minä... tuota... Sumpin kuiskaus kuului selvästi, vaikka häntä ei juuri erottanut puiden välistä... minulla on köysi... minä ajattelin, että jos tarvitaan...
Vartionjohtajaa hymyilytti. Siinä oli poika, joka tosiaankin oli aina valmiina. Eikä se nyt ollut ensi kertaa. Sumppi oli osoittautunut aina innokkaimmaksi, ei ainoastaan salapoliisitutkimuksissa, vaan kaikessa, missä huomaavaisuutta, nokkeluutta ja kätevyyttä tarvittiin. Yksi vika hänessä oli: hän ei osannut tehdä solmuja; ne olivat hänelle ainaisena kompastuskivenä.
Mutta köydestä hän kykeni pitämään huolta.
— Jätä köysi siihen puun juurelle ja kaarra heti metsän kautta toisten luo, määräsi vartionjohtaja.
Mutta samassa köysi jo tulla suhahti katolle. Se oli hyvin heitetty, sillä köysikimppu osui juuri tikapuiden päähän ja jäi siihen ilman minkäänlaista kopsahdusta riippumaan.
Jyrki ei enää viivytellyt hetkeäkään. Hän sitoi köyden lähellä olevan savutorven ympäri ja laskeutui sitä myöten räystäälle. Köysi oli niin pitkä, että se ulottui alempien ikkunoiden ylälaudan kohdalle. Hän teki äkkiä päätöksensä, heittäytyi köyden varaan ja liukui yläikkunan tasalle. Onneksi räystäsulkonema oli verraten kapea, niin ettei hän joutunut riippumaan kauas seinästä. Kengänkärjellään hän veti raollaan olevan ikkunanpuoliskon auki ja heilauttamalla itseään sai jalalla tukea ikkunanlaudasta. Hän sujahti ikkunasta sisään. Huoneen lattialla seinän vieressä Pummi virui kalpeana ja liikkumattomana. Pieni alakertaan johtava ovi oli auki.
Samassa tapahtui se, mitä Jyrki oli vaistomaisesti odottanut koko ajan muuta puuhaillessaan. Ensimmäinen isku jysähti alhaalla kellarin oveen. Mutta monta sekuntia ei kestänyt, ennenkuin vartionjohtaja oli juossut alas portaita ja ehtinyt huoneeseen, missä kellarinaukko oli. Se oli vielä auki, ja luukun ympärillä oli kokonainen röykkiö pulloja ja laatikoita. Miehet olivat ilmeisesti lähteneet viemään ensimmäistä kantamustaan ja olivat kaikki alhaalla kellarissa. Vartionjohtaja työnsi silmänräpäyksessä luukun paikoilleen, vyörytti sen päälle raskaan kaapin, joka oli nurkassa, ja kaatoi sen kumoon sekä kuormasi sille vielä raskaimmat tavaralaatikot. Sitten hän astui ikkunan luo, epäröi hetkisen, mutta kun kuuli kellarista tukahtuneita kirouksia ja jyskytystä, aukaisi hän ikkunan ja vihelsi kerran pitkään ja lujasti. Hypätessään itse ikkunasta ulos hän näki poikien tulevan nuolena leiriltä, ja kun hän ehti kellarinoven luo, oli suuri tukki jo lyöty vankaksi puomiksi oven eteen; toisesta päästä se oli talonseinän ja tolpan välissä, toinen pää tuki suureen tiilikasaan, niin että se kyllä kesti, jos vain ovi kesti ja jos rotanloukku muuten oli kyllin tiivis.
Pian vartionjohtaja ja pojat saivat huomata, että heidän pyydyksessään oli tavallista suurempia otuksia. Ovea jyskytettiin hirvittävästi, ja pari kolme laukaustakin pamahti luotien tunkeutuessa ovilankkujen läpi.
Jyrki Kiven ajatukset työskentelivät ripeästi. Se, että miesten joukossa oli paikkakunnan pelätyin roisto, taloon tunkeutuminen lattian kautta salaa ja keskellä yötä, suunnaton tavaramäärä, jota he olivat kuljettamassa pois, miesten aseellisuus, Pummin sanat ja hänen surullinen kohtalonsa, kaikki ne määräsivät Jyrki Kiven toiminnan. Pojat tarkastivat nopeasti kellarin ulkopuolelta. Kivijalka oli vankkaa tekoa, ja siinä oli aivan pienet luukut, josta mies enintään sai käsivartensa mahtumaan lävitse. Sitä tietä oli mahdotonta päästä ulos. Jos ovi ja lattiapalkit kestäisivät, niin miehet pysyisivät koreasti vankilassaan.
— Kirppu, sinä lähdet heti pitkillä korvillasi kipaisemaan kylään apua hakemaan. Tuo vähintään viisi vankkaa miestä, joilla on aseet. Sano, että Humppi on kiinni, jos tulevat ajoissa. Me muut olemme varuillamme. Jos ovi rupea murtumaan, painumme pakoon. Sankari, Kamu, Jassi ja Polo, koetamme saada tuon tiilikasan oven turvaksi!
Mutta ollaan varovaisia. Suoraan oven eteen ei saa kukaan mennä.
Vartionjohtaja jakeli käskyjään nopeasti ja päättävästi, ja pojat toimivat kuin yhtenä miehenä. Vähään aikaan ei kellarista kuulunut mitään, ja sillä välin pojat saivat kasatuksi ison tiilikiviryökkiön oven eteen. Ja he toivat yhä lisää, varustaen minkä kerkesivät suojamuuriaan.
Annettuaan määräyksensä Jyrki Kivi kiipesi aukijättämästään ikkunasta alakerroksen huoneeseen. Sinne kuului jyskytyksiä ja kirouksia luukusta lattian alta. Mutta se tuntui kestävän erinomaisesti. Kapeilta tikkapuilta oli miesten tietysti hyvin vaikeata täysin voimin rynnistää lattialuukkua vastaan. Hän vahvisti vielä luukunkin varustusta kantamalla kaiken, mitä painavampaa huoneista suinkin löysi, kaapin avuksi. Sitten hän riensi malttamattomana ja juoksujalkaa yläkertaan Pummin luo.
Pummi virui yhä tiedottomana. Hänen sydämensä löi kuitenkin tuntuvasti. Poika, joka ei suinkaan ollut kaikkein hennointa ja heikointa rakennetta, oli mahtanut saada hirvittävän iskun, kun tiedottomana oloa kesti noin kauan. Vartionjohtaja oli ottanut lääkintälaukun ja kenttäpullon mukaansa. Hän aukaisi Pummin paidanrintamuksen, kohotti vähän hänen päätään ja tutki, oliko siinä haavaa. Nähtävästi Pummi oli kaatuessaan lyönyt pahasti ohimonsa uunin kulmaukseen, koska siinä lattian puolella kulki pitkä verestävä haava. Se ei kuitenkaan ollut sattunut pahimpaan kohtaan. Vartionjohtaja otti haavatuppoa ja sidekangasta ja sitoi huolellisesti haavan. Mutta sideharsoa ei ollut riittävästi; pojat olivat nähtävästi käyttäneet lääkintälaukkua äskettäin. Vartionjohtaja katseli ympärilleen saadakseen hiukan siteenjatkoa. Juuri Pummin jalkojen vieressä oli pieni kokoonkääritty valkoinen, kankaalta näyttävä tukko. Hän otti sen ja levitti sen auki. Se oli pieni vaaleanpunareunainen tytön nenäliina, jossa oli kirjaimet M.K. Jyrki Kivi jatkoi nenäliinalla haavasidettä ja sai sen siten lujasti kiinni. Sitten hän hauteli vedellä Pummin toista ohimoa ja rintaa ja koetti kaataa vettä hänen suuhunsa. Alhaalta kuului koko ajan hurjaa jyskytystä ja pari laukaustakin. Jyrki oli yhä siksi jännityksissään, ettei hän vähääkään ajatellut omaa vaaraansa. Pojat olivat onneksi jokseenkin turvassa, nyt kun ulko-ovi oli tukittu kivillä.
Samassa Pummi liikahti ja avasi silmänsä. Hän katsahti huonetta ja vartionjohtajaa kummastuneena niin kuin se katsoo, joka herää pitkästä ja sikeästä unesta eikä heti voi muistaa, missä on.
— Kuinka si... sinä olet... täällä? kysyi hän katkonaisesti ja hiljaa.
— Ole vain aloillasi, kunnes toivut paremmin, rauhoitti Jyrki.
— Mis...sä mi...nä o...len? Missä Hu... Hu... Humppi on? sopersi Pummi.
— Sinä olet täällä... olet hyvässä turvassa. Pysy nyt vain hiljaa paikoillasi.
— Mi... mitä paukkinaa se on? Ja... joku... ampui... voih... äsken.
— Pane nyt vain silmäsi kiinni ja lepää vielä, minä tulen taas pian takaisin.
Jyrki kiiruhti alas katsomaan, miten asiat olivat. Miehet rynnistivät kauhealla voimalla ulko-ovea vastaan. Nähtävästi he eivät olleet löytäneet kellarista mitään ovea murtavaa asetta, koska kuulosti, kuin he vain omalla ruumiinpainollaan olisivat syösseet sitä vastaan. Kestäisivätkö ovi ja lattia siksi kunnes apua tulisi? Eikö heidän olisi parasta lähteä tulijoita vastaan? Eihän heillä oikeastaan ollut täällä muuta tehtävää kuin odottaa, ja jos ovi pettäisi... Mutta Pummi? No niin, eiväthän miehet enää mitään hänelle tekisi, hänhän oli sentään heidän sakkiaan. Heidän sakkiaanko? Entäpä sitten, jos apu ehtisi kylästä ja Pummi tavattaisiin täältä. Ei, heidän oli sittenkin saatava Pummi täältä pois, Pummi, taitava, miehekäs, vaikka liian raju ja harhateille joutunut entinen partiotoveri.
— Pojat, sanoi vartionjohtaja hyvin vakavasti. — Eräs toverimme on tässä talossa roistojen pahasti runtelema. Se on Pummi. Meidän täytyy pelastaa hänet kaiken varalta miesten käsistä. Kuinka hän on tänne joutunut, ei kuulu tähän, ja onhan niin paljon muutakin, jota ei voida selittää. Hän pelasti tänä yönä henkeni, mutta nyt hän on itse kykenemätön liikkumaan. Sankari, Kamu ja Jassi, valmistakaa nopeasti hyvät paarit, jollei muusta, niin puseroistanne, mutta sellaiset, että niillä on mukava kantaa ja että ne varmasti kestävät. Me olemme monta kertaa harjoitelleet niiden tekoa. Sumppi ja Polo, te jäätte pitämään silmällä ovea ja vihellätte heti varoituksen, jos se alkaa pettää. Minä käyn katsomassa Pummia.
Hän kiiruhti jälleen kulmahuoneeseen. Miehet olivat otaksuttavasti saaneet suuren kiven irti, koska silloin tällöin pamahti ovea vastaan isku kuin tykin laukaus. Saattoi enää olla vain minuuteista kysymys. Ihmeellistä, että ovi oli kestänyt näinkin kauan. Se oli ulkotukien ansiota. Mutta hyvin epäiltävää oli, kestäisikö se kyllin kauan raivokkaiden miesten voimia ja neuvoja.
Pummi makasi yhä silmät ummessa.
— Valmistamme paarit ja kannamme sinut pois mukanamme, sanoi Jyrki koskettaen häntä hiljaa olkaan.
— Oletteko te teljenneet Humpin ja muut kellariin...? Nekö ne jyskyttävät? kysyi Pummi edelleen katkonaisesti.
— Kyllä, ja lähettäneet sanan kylälle. Mutta nyt me lähdemme tulevia vastaan. Miten sinun laitasi on?
— Kyllä minä... voin hy... hy...vin virkkoi Pummi, — ... kyllä... minä jaksan... jo nousta.
Mutta kun hän yritti kohottautua, hän alkoi yskiä ja verta tuli suusta.
— En... minä sentään oikein taida ja... ja... jaksaa. Jättäkää... minut... tä... tänne... ja menkää pian... heti... tiehenne... läähätti hän, ja kiivas välkähdys leimahti hänen silmissään.
— Paarit ovat tuossa tuokiossa valmiit... ja me kyllä kannamme sinut.
— Ette jaksa... te... jaksa... ja mitä te... minus...ta... minähän... olen... trokari... viinanmyyjä... roistojen... to...veri... ja jos Humppi pääsee kellarista, hän tappaa teidät kaikki, lisäsi hän kiivaasti ja yritti taas pystyyn.
Minusta sinä, Pummi, olet... pohjaltasi meistä kaikkein paras... poika, josta tulee vielä hyvä mies; minä tunnen sen... olen aina tuntenut. Siksi emme tahdo jättää sinua. Sinä kaipasit ehkä vain enemmän kuin me saatoimme sinulle antaa.
Samassa kuului ikkunan alta Sankarin kutsu. Pojat olivat valmiina paareineen. Sankari kiipesi sisään, ja nopeasti, vaikka ei suinkaan ilman vaivaa, he saivat Pummin alas ikkunasta, ulko-ovet kun olivat kaikki suljettuina. Pian kaikki pojat Pummia paareilla kantaen ja Sumppi viimeisenä välskärinlaukkuineen, lähtivät kiireesti samaa polkua, jota he iltayöstä olivat tulleet.
Ovi kesti yhä, ja kellarissa oli kaikki hiljaista. Miehet lienevät miettineet uusia keinoja.
Kulku edistyi vitkaan, mutta sittenkin Jyrki Kivi oli hyvin iloinen siitä, että oltiin matkalla. Pojat osoittivat mitä suurinta avuliaisuutta Pummia kohtaan, joka nähtävästi oli saanut pahan sisäisen vamman. Jokainen kantoi häntä, minkä suinkin jaksoi.
Levähtäessään Jyrki käveli vähän matkaa paarien sivulla ja korjasi Pummin sidettä. Silloin hänen huomionsa kiintyi uudelleen siteen jatkoon, tuohon pieneen tytön nenäliinaan, jossa kovin selvästi näkyivät alkukirjaimet M.K. Jyrki jäi miettiväisenä kulkemaan hiukan jäljempänä. Hän koetti harkita kaikkien tapahtuneiden seikkojen yhteyttä. Paljon kummallista niissä oli, mutta tuo pikku nenäliina oli kuin uusi lähtökohta, jota perustana käyttäen useat tapaukset liittyivät sangen luontevasti toisiinsa. Oliko se sittenkään mahdollista! Joka tapauksessa se loi aivan uutta valaistusta asiaan.
Sumppi, joka juuri kulki samoin vuorollaan vapaana, jättäytyi äkkiä johtajan luo ja virkkoi:
— Olen koko yön mietiskellyt tätä salajuttua. Olen ajatellut, että Pummi on järjestänyt sen. Eikö niin olekin, vartionjohtaja. Miksi hän muuten olisi ollut itse täällä? Kuinka muuten voisi selittää kukkopillit ja kaikki muut?
— Niinkö luulet, sinä salapoliisi. Minä taas uskon, ettei Pummissa ole pienintäkään syytä, vaan että hän on vain onnettomasta sattumasta joutunut paikalle.
— No sitten tiedänkin, innostui Sumppi. — Kotkat itse ovat tämän pelin järjestäneet ja tahtoneet oikein perin pohjin narrata meitä ja näyttää, millaisia partiolaisia me olemme. Heillä onkin se Musliini vai Masliini, mikä se on, joka on melkein salapoliisi. Ne sanovatkin sitä Poliisihauvaksi.
— Mieti vielä parempaa selitystä, Sumppi-poika. Voi sattua, ettei tämäkään osu naulankantaan, vaan omaan peukaloosi.
— Pojat ovat kaikki sitä mieltä, että Pummi on tehnyt tämän, mutta minä en usko nyt enää...
Sumpin mietelmät keskeytyivät, kun samassa edestäpäin alkoi kuulua ääniä ja polun mutkasta tuli viisi suojeluskuntalaista pyssyineen kiireistä vauhtia.
Jyrki Kivi sai nopeasti tehdä selvää tilanteesta.
— Onko tämä paareilla makaava haavoittunut? kysyi suojeluskuntalaisten johtaja, nuori reipas ja rohkeannäköinen mies. — Hän ei ole partiolainen, vai mitä?
— Hän on loukkaantunut... Humpin ruhjoma... on toverimme... sanoi Jyrki Kivi.
Pummi käänsi päänsä poispäin ja hänen kasvonsa vavahtivat.
— Nimismies tulee pian perästä, ja taitaa tulla muutakin väkeä. Saa nähdä, löydämmekö vielä lurjukset satimesta!
— Minä lähden oppaaksi, sanoi Jyrki Kivi, — tunnen hyvin paikan ja tilanteen. Sankari, sinä jäät tänne poikien kanssa, ja jos jaksatte, menkää eteenpäin. Tulen heti takaisin, kun minua ei enää tarvita siellä.
He menivät jo menojaan. Pojat jatkoivat vaitonaisina matkaansa, jokainen jännittyneenä miettien, miten kävisi.
— Minä ajattelen ja haudon yhä vain sitä kukkopilli-juttua, virkkoi taas Sumppi. — Kyllä sen sittenkin täytyy olla se Mas... Musiin, Poliisihauva.
— Lakkaa jo keittämästä ja kokkaamasta, tokaisi Jassi, — muuten siitä tulee kovin paksua sumppia.
Pian kuului taas ääniä, ja polkua pitkin tuli vastaan lihava nimismies ja kaksi partiotyttöä.
— No, tässähän ne vihdoinkin ovat, huudahti toinen tyttö, — ja me kun niin hurjasti pelkäsimme teidän puolestanne. Mutta missä Jyrki on, ja kuka tuossa paareilla makaa, kauhistus?
Vilkkaan tytön suusta valui kysymysten tulva virtanaan. Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan.
— Puh huh, pahan jyrkkä ja kivinen tie, veikkoset, puh huh. Mutta mitenkäs niiden rosvojen laita oikein on?
Sankari kertoi vuorostaan tapauksen.
— Jajah jajah, vai voivat jo olla karussakin, puh huh, jajah, jajah, sanoi nimismies, — hyvä olisi... tuota... hyvä on, että pojat jo pääsivät sinne, hyvä on, veikkoset, puh huh, puhkui hän ja istuutui kivelle polun poskeen.
— Me olimme Luukon koululla, selitti äskeinen vilkas ja reipas partiotyttö, — tämän Inkerin kotona, ja kuulimme hälytyksestä, ja niin lähdimme tänne katsomaan, miten teille raukoille on käynyt. Kirppu oli näännyksissä kuin Marathonin sanansaattaja, kun hänet näimme, eikä hän ollut saada sanaa suustaan.
— Me olemme saaneet todella seikkailla, sanoi Sankari, — mutta te olisitte voineet rauhassa maata vuoteissanne.
— Niin, ei tämä ole tyttöjen asia, vahvisti Sumppi.
Kuului taaskin kaukaista töminää, ja pian Jyrki Kivi tuli aamuista polkua pitkin kuin nuori varsa.
— Eläköön, huusi hän jo kaukaa, — voitto tuli, — saimme Humpinkin, vaikka se oli ankara urakka ja hän pääsi ampumaankin kerran. Tämä on piukka juttu: väkijuomia ja muuta tavaraa, murtautumista asumattomaan huvilaan... ja ja, mutta kaikki kyllä selviää, lisäsi hän hilliten itseään Pummiin katsahtaessaan.
Sitten hän jatkoi vilkaisten tyttöihin:
— Hyvää huomenta arvoisat Korven Tytöt! Tässä, pojat, on Luukon Inkeri ja arvoisa Martta-sisareni, jotka ehkä myöskin tietävät jotain tästä asiasta. Älkää olko niinkuin puusta pudonneita, tytöt! Kuka käskee tipauttaa pienen nenäliinansa autioon taloon, kun ollaan siellä kummituksia rustaamassa. Te olette yhtä hölmistyneitä kuin pojatkin tuossa. No, siitä ehdimme puhua toisella kertaa. Sen vain sanon, vaikkapa toinen onkin sisareni, että nämä tytöt ovat oikeita neropatteja. Mutta rauhaton omatunto on nähtävästi saanut heidät näin varhain jalkeille.
— Mitä sinä nyt hupsit, Jyrki, — olimme niin kovin levottomia teidän tähtenne, kun kuulimme, että oli sellaisista rosvoista kysymys.
— Kas niin, Sumppi ja te muutkin, sanoi Jyrki Kivi tarttuen naurussa suin Pummin paareihin, — tästä lähtien voimme vaikka ottaa kukkopillin kunnianimeksemme. Ei nimi miestä pahenna... ja sitten, mitä muuten tähän kukkopillijuttuun tulee, niin yksityiskohdat sinä, Sumppi, saat salapoliisina selvitellä. Ehkä se käy nyt helpommin, kun tiedät, että Sininen norsu on hyvin läheistä sukua sellaiselle, jota eilen monta kertaa haukuttiin kukkopilliksi.
V
ONNETTOMUUS
— Minun täytyy sanoa, että Nuolihaukat eli Kukkopillit, niinkuin me nykyään mieluummin nimitämme itseämme, ovat kunnostautuneet oikein hyvin, partiojohtaja.
— No, miten on Pummin laita?
— Olen aina pitänyt Pummista, silloinkin, kun meidän täytyi erottaa hänet. Nyt hänessä on tapahtunut suuri muutos. Hän on kovin hiljainen ja itseensä painunut, mutta hän puhuu monesti hyvin innostuneena partiotyöstä. Eräänä päivänä hän sanoi tähän suuntaan: Partioiminen on oikeastaan vain leikkiä. Mutta minä alan ymmärtää, että leikkiessä oppii sen, mitä tarvitaan elämässä. Monet pojat tarvitsevat tällaista leikkiä... minä myös..., vaikka vähän toisesta syystä, niin hän sanoi.
— Luuletko, että hän nyt pysyy uskollisesti partiotyössä ja viihtyy joukossamme?
— Uskollisesti kyllä... aivan varmaan, mutta en tiedä, miten viihtymisen laita on. Minusta tuntuu toisinaan, kun hänen töitään ja puuhiaan katselen, kuin hän kaipaisi jonnekin pois... ehkä merille, kauas vieraisiin maihin, seikkailuihin ja miehen töihin. Ja silloin minä todella pelkään taas hänen puolestaan. Se, että hän uudelleen pääsi kouluun ja entisten tovereittensa joukkoon, sitoo häntä kyllä, ja hän hoitaa koulutehtävänsä erinomaisesti, ja opettajat kiittävät häntä kilvan. Mutta tiedän, että hänen veressään on jotakin melkein hurjaa ja villiä, jota hänen on vaikeata taltuttaa, vaikka hän tekee sitä nykyään jo aivan tahtoen ja tietoisesti.
— Voisiko hänestä jo pian tehdä vartionjohtajan?
— Olen aikonut ehdottaa sitä. Meidän täytyy antaa hänelle enemmän vastuunalaista työtä, jos tahdomme suhtautua häneen oikein.
— Mutta hänellähän on ollut jo montakin vaikeata ja miestä koettelevaa tehtävää suoritettava. Hän johti Niinijärven viime retken. Ja nyt hänen on kokonaan vastattava juhlahommien avustuksesta, eikö niin, Jyrki?
— Niin on. Tuskinpa muuten olisikaan tällaisena aikana saatu viidettäkymmentä metriä niin komeaa katajaköynnöstä. Ja näkisitpä, kuinka pojat muutenkin parhaillaan heiluvat juhlasalissa!
Molemmat nuorukaiset keskustelivat juhlahuoneiston pienessä näyttämökammiossa, jossa juuri oli tekeillä patsaanalus. Toinen oli partiojohtaja, kookas, vaaleakasvoinen, reipas nuorukainen, toinen Jyrki Kivi, joka naulaili lautoja kasaan.
Samassa ovelle koputettiin ja pitkä partiopukuinen poika astui sisään hengästyneenä ja punehtuneilla kasvoilla hätääntynyt ilme.
Kim hän näki partiojohtajan, hän tervehti kunnioittavasti ja kohteliaasti ja asettui syrjemmälle odottelemaan, että häntä puhuteltaisiin. Koko hänen olemuksensa oli kuitenkin niin jännittyneen kiihkon vallassa, ettei vartionjohtaja voinut olla oitis kysymättä:
— No, Pummi, mikä hätänä?
— En... tuota... minä olisin tahtonut puhua kanssasi... sitten... myöhemmin... minä en tahtoisi häiritä...
Näkyi selvästi, ettei hän olisi halunnut ilmaista asiaansa partiojohtajan läsnäollessa, vaikkakin asia kyllä oli hänestä mitä kiireellisin ja tärkein.
— Puhu vain suusi puhtaaksi. Olen juuri tehnyt johtajalle selvää puuhistamme, emmekä tahdo salata häneltä mitään, ellei asia ole aivan yksityinen.
— No sitten... vaikka... tämä... on hyvin... ikävä asia, sanoi Pummi katkonaisesti. — Minä ajattelin pitää sen omana salaisuutenani, kunnes olisin selvittänyt sen. Mutta nyt huomaan, ettei se käy. Minun täytyy puhua, vaikka mieltäni kirveltääkin. Olin suuressa salissa naulaamassa juuri kulisseja kiinni Haikosen Pepen apuna, kun konsuli tuli sisään ja tiedusteli, olisiko paikalla ketään, joka voisi lähteä hänen asialleen. Meitä oli salissa neljä poikaa, ja me kaikki ilmoittauduimme heti. Hän katseli meitä tarkkaan ja sanoi sitten:
— Minä tarvitsen tällä kertaa erittäin luotettavan lähetin, joka ei missään tapauksessa toimita tehtäväänsä huolimattomasti. Uskoni on, että todelliseen partiolaiseen voi luottaa. Tiedättekö kaikki, missä asun?
— Tiedämme, vastasimme kuin yhdestä suusta.
— Hyvä, sanoi hän hetken meitä tutkittuaan. — Sinä, Esko Puuma, olet katseeltasi hyvin luja. Tule tänne. — Hän veti minut syrjään, antoi minulle pienen keltaisen avaimen ja pyysi minua mahdollisimman kiireesti viemään sen kotiinsa ja antamaan sen konsulin rouvan omaan käteen. Hän ei sanonut monta sanaa, mutta sen, mitä hän sanoi, hän lausui sellaisella äänenpainolla, että ymmärsin erittäin hyvin, miten tärkeä asia oli kysymyksessä.
— Muista, avain ei saa hukkua, annat sen ainoastaan vaimoni omaan käteen. Ellet tapaa häntä, tuot avaimen takaisin minulle. Selvä!
Panin ensin avaimen puseroni rintataskuun, taskun kannen huolellisesti kiinni. Mutta sitten ajattelin, että olisi varminta pitää se kädessä, ja muutin sen kadulla vasempaan käteeni. Pohjolan kulmassa oli hiukan tungosta, ja kun poikkesin katukäytävältä ajotielle, lipesi jalkani iljanteesta ja keikahdin kumoon lyöden kyynärpääni kiveen. Samassa kuitenkin muuan tummaihoinen, mustapukuinen mies hymyillen nosti minut pystyyn. Kiitin häntä ja jatkoin kiireesti matkaani, mutta noin kymmenen askelta kuljettuani muistin avaimen, ja kuin salama iski mieleeni huomio, että se oli poissa. Pelästyneenä palasin takaisin Pohjolan kulmaan. Tutkin tarkoin paikan, jossa olin kaatunut, mutta avainta en löytänyt. Kyselin ihmisiltä, oliko kukaan sattunut näkemään pientä keltaista avainta. He pudistelivat päätään ja menivät menojaan. En lopulta tiennyt muuta neuvoa, kuin ruveta etsimään sitä tummaihoista miestä, joka oli auttanut minut pystyyn. Ehkä hän oli huomannut avaimen putoamisen. Mutta vaikka kuljin katua ylös ja alas ja joka suuntaan kadun risteyksestä, en löytänyt häntä. Silloin en enää tiennyt mitä tehdä. Tulin tänne ja... voi... voi, millä minä nyt asian korjaan?
— Oletko puhunut tästä jo konsulille, tietääkö hän kaiken? kysyi vartionjohtaja vakavana.
— En, mutta nyt minun täytyy mennä hänen luokseen. Tämä on niin hirveä häpeä... erityisesti minulle, ja kun olen partiolainen... ja pelkään sitä paitsi, että vahinko on suuri.
— Niin, sinun täytyy ensi töiksesi mennä konsulin puheille ja selittää asia juurta jaksain hänelle. Samalla saat sanoa, että me kaikki partiolaiset tuemme sinua ja että tulemme tekemään kaiken voitavamme korjataksemme vahingon ja korvataksemme sen, sanoi partiojohtaja nousten. — Kummallinen tapaus. Mene. Me neuvottelemme sillä aikaa Kiven kanssa, mitä olisi tehtävä.
Pummi astui vitkastellen ja onnettomana huoneeseen, jonka perällä konsuli istui pöydän ääressä kirjoittaen.
— Hyvä konsuli, alkoi hän hiljaisella äänellä.
Konsuli kääntyi äkkiä ja nousi samalla.
— No?
Melkein sammaltaen alakuloisena ja häpeissään Pummi kertoi hänelle koko asian. Hän näki, kuinka hänen jokainen sanansa viilsi kuin veitsi konsulin mieltä, hänen kasvojensa lihakset vavahtivat pari kertaa, hänen silmäinsä katsoessa terävinä poikaa. Mutta sitten hän näkyi täydellisesti hillitsevän itsensä, ja kun poika lopetti, hän sanoi vain: Vahinko, mutta syy oli kokonaan minun. Minun ei olisi pitänyt uskoa kenenkään suoritettavaksi niin tärkeää asiaa.
— Niin, herra konsuli... minä en ymmärrä... minä olisin tehnyt vaikka mitä suorittaakseni asianne kunnollisesti... mutta... olenko tehnyt suuren vahingon... enkö voisi sitä millään tavalla korjata... minä olen valmis yrittämään mitä tahansa... kaikki lippukuntamme pojat ovat minun apunani, ja me... tuota, me tahtoisimme kaikki tehdä jotakin saadaksemme avaimen takaisin.
— Sanon sinulle vain muutaman sanan, poikaseni: Ensiksikin, sinun täytyy puhua tästä asiasta mahdollisimman harvoille. Jos olet siitä jo maininnut, niin on sinun heti selitettävä heille, että he voivat asiassa auttaa parhaiten olemalla siitä mahdollisimman hiljaa. Sitten valitset luotettavimmat toverisi ja johtajasi, pari kolme enintään, heille selität asian, ja sitten tulette minun puheilleni. Näin toivotonta tapausta kuin tämä on, ei minulle vielä ole sattunut, mutta tahdon tarjota sinulle ja partiotovereillesi kuitenkin mahdollisuuden yrittää asian auttamista. Annan teille ensiksi aivan määrätyn ja rajoitetun tehtävän.
— Puhuin jo onnettomuudesta partiojohtajalle ja vartionjohtajalleni, muille en ole hiiskunut sanaakaan.
— Voitko pyytää heidät heti tänne?
— Tunnette asian, sanoi konsuli lyhyesti, kun kaikki kolme nuorukaista olivat hänen edessään. — Sanon teille lisäksi, että avaimen takaisin saaminen on minulle suunnilleen niin tärkeä kuin teille rakkaan sisaren tai veljen pelastaminen kuoleman vaarasta. Sen raha-arvoa ei voida mitata, enkä tahdo mieltänne pahoittaakseni arvioida sitä sinne tai tänne. On tapahtunut yksinkertaisesti merkillinen onnettomuus, mutta siitä voi olla arvaamattomat seuraukset. Jos kerran tahdotte auttaa minua tässä, niin annan teille kolmelle tehtäväksi mahdollisimman vähän melua synnyttäen tutkia, olisiko avain voinut sittenkin pudota kadulle ja joku kadullakulkija löytänyt sen tai — kuka oli tuo mustaihoinen mies, joka nosti toverinne pystyyn, ja olisiko hän mahdollisesti jollakin tavoin joutunut ottamaan avaimen. Avaimen katoaminen on minulle tällä erää vielä täydellinen arvoitus. Sillä en uskoisi... en tahtoisi epäillä... avain itse on siksi erikoinen, että sen tuntee hyvin helposti. Se on kullattu, ei kultainen, vaikka se onkin kokoonsa nähden painava ja kauttaaltaan keltaista kuin kulta. Sen päässä, joka on pyöreä, levymäinen, on keskellä viisikärkisen tähden muotoinen reikä ja sen yläpuolella sinisen norsun kuva emaliupotuksena ja muutamia erilaisia koukeroita. Tehtävä, jonka täten annan, ei ole helppo. Tuskin sen helpompi kuin määrätyn hiekkamurun löytäminen meren rannalta. Jos toimitte yksinomaan tämän teille antamani tehtävän puitteissa, se ei myöskään ole teille millään tavoin vaarallinen, vaikka en tahdo kieltää, ettei asiaan voisi liittyä välillistä vaaranalaisuuttakin. Nyt voitte mennä, ja niin pian kuin saatte jotakin vihiä avaimesta tai tämän asian kanssa muuten yhteydessä olevista seikoista, toimitatte tietonne perille tämän osoitteen mukaisesti, itse henkilökohtaisesti. Minua ei teidän tästä lähtien tarvitse tavata eikä yleensä tietää minusta mitään. Ja nyt hyvästi. Sikäli kuin teidän tehtävänne onnistuu, autetaan teitä eteenpäin.
Nuorukaiset poistuivat huoneesta varsin syviin ajatuksiin vaipuneina.
— Pummi, nyt alkaa taas tuo Sininen norsu kummitella tiellämme, virkkoi Jyrki Kivi. Muistat, että se oli viimeksi vain tyttöjen kujetta. Marttahan oli aivan sattumalta valinnut tuon nimen, jostakin käärepaperista. Mutta nyt asia näyttää vakavalta.
Siten hiljaa jutellen pojat painuivat joelle päin. Heidän tultuaan rantapuitten varjoon partiojohtaja veti konsulin antaman kortin taskustaan ja näytti sen tovereilleen. Siinä oli vain:
Kenir Ateh,
Palikkakortteli,
Sininen norsu.Kas niin, virkahti Jyrki kuin äskeisen puheen jatkoksi. — Siinä sitä oltiin... Sininen norsu. Taas Sininen norsu. Näyttää, kuin meidän kohtaloksemme muutamissa elämän käännähdyksissä tulisi Sininen norsu.
— Niin, murahti Pummi hyvin miettiväisenä. — Minulle se kerran jo pelkkää pilaa ollen merkitsi jyrkkää käännettä, vaikkakin onnellista. Mitä se tällä kertaa näin huonosti alkaneena tietääkään!
VI
PALIKKAKORTTELISSA
— Minua painaa kuin kirous, sanoi Jyrki Kivi vakavana ja alakuloisena, kun hän parin päivän kuluttua taas tapasi Pummin ja partiojohtaja Tapani Väreen Pallokentällä. — Mikään työ ei oikein maistu tuon onnettomaan avaimen häviämisen jälkeen. Sinä, Pummi, otat kuitenkin sen aivan liian raskaasti. Näen, että mieltäsi kaivaa ja kalvaa tuottamasi vahinko ja asian salaperäisyys ja toivottomuus.
— Niin, vastasi Pummi, — se on totta. Minä otan yleensä liian raskaasti kaikki asiat, mutta tällä kertaa siihen on syytä. Sitä ei kukaan voi kieltää.
— Älä nyt käsitä sitä sillä tavalla. Eihän siinä ole paljoakaan sinun syytäsi, lohdutteli vartionjohtaja. — Sinähän et ollut millään tavalla huolimaton, teit kaiken käskyjen mukaan, — onnettomuus oli sattuma, jolle ei kukaan olisi voinut mitään.
— Niin, niin, sanoi partiojohtaja, — niin asia on. Ja me toimimme yhdessä, me kolme, ja olen varma, että me lopulta saamme avaimen takaisin. Salaperäisyys on kyllä nyt sakea kuin syksyn sumu, mutta siinä on samalla jännitystä ja se kiihottaa kaikkia vaistoja koettamaan ja pinnistämään tuon arvoituksen ratkaisua. Tämä on todellinen partiotehtävä, kaksinkertainen partiotehtävä. Se on meidän veljesjoukkomme velvollisuus ja kunniatehtävä, mutta se on myöskin kaikkia partiotaitoja kehittävä. Minä olen tuuminut, ettei se...
— Katsos, kuiskasi samassa vartionjohtaja, joka seisoi hänen vieressään aivan juoksuradan reunassa — tuolla miehellä ei ole muuta kuin neljä sormea vasemmassa kädessään.
— Kellä? Jaha, tuolla; no, entä sitten, eihän se käsillään juokse?
Pummi, joka oli seisonut partiojohtajan toisella puolella, kumartui aivan vartionjohtajan lähelle ja kuiskasi:
— Niin, neljä sormea, aivan — mutta sitä paitsi hänessä on jotakin tuttua. Hän on totisesti aivan samanlainen tumma mies kuin se, joka auttoi minut pystyyn Pohjolan kulmassa.
— Hän juoksee 5.000, virkkoi Jyrki Kivi, — ja kiertää radan vielä moneen kertaan, niin että meillä on aikaa tarkastella häntä.
Kolme silmäparia iski mieheen tutkivasti ja tarkkaavasti, aina kun hän juoksi poikien ohi.
— Niin on, vahvisti Jyrki Kivi, — hänellä on neljä sormea, ja se on mainio tuntomerkki, jos mikään.
— Minä menen pukuhuoneeseen, sanoi Pummi päättävästi, — ja otan selvää, kuka mies on, ja tiedustelen, tietääkö hän mitään avaimesta.
— Ei, sanoi partiojohtaja, — se ei ole minun mielestäni hyvä tapa. Ethän ole aivan varma, onko mies juuri se, jota etsit. Ota salaa selvää hänestä, mutta älä kysy mitään avaimesta, vaan toimi niin varovasti kuin voit, jottei mies millään tavoin aavista sinun vakoilevan häntä. Kun olet saanut selville miehen nimen ja ehkä osoitteenkin, tutkit häntä vielä läheltä tarkemmin, jos voit, ja vertailet, oliko hän sama mies, jonka luulet avaimesta jotakin tietävän. Sen jälkeen tavataan Kolmion nokassa tunnin perästä, ja jos aihetta on, painellaan Palikkakortteliin.
Noin tunnin kuluttua he jo kiertelivät kolmisin Palikkakorttelin sokkeloisia katuja. Kortteli oli saanut siitä nimensä, että siellä asuivat melkein kaikki kaupungin valmiiden polttopuiden, palikkain, kauppiaat. Kaupunginosa oli hyvin vanha ja ränsistynyt ja huonossa maineessa kaikenlaisten rähinöittensä vuoksi. Partiojohtaja oli tahtonut, että kaikilla pojilla olisi yllään tavalliset pukunsa ja päällystakit, jotka herättivät mahdollisimman vähän huomiota.
Pummi oli jo varma asiastaan. Mies oli sama, joka niin ystävällisesti oli auttanut häntä hänen liukahtaessaan. Hän oli myöskin yhä varmistunut siitä, ettei avain ollut voinut hävitä muulloin kuin juuri hänen livetessään ja kaatuessaan.
Pojat suunnittelivat kulkiessaan, miten löytäisivät helpoimmin Sinisen norsun oven. He olivat päättäneet ilmoittaa Pummin havainnosta salaperäiselle Kenir Atehille, ehkä enemmän siitä syystä, että he siten pääsisivät edes jonkinlaiseen kosketukseen tämän Sinisen norsun miehen kanssa kuin että tiedonannosta varsinaisesti olisi mitään hyötyä avaimen etsimisessä. Juoksija oli ollut englantilainen Adams, kaupungin erään puutavaraliikkeen palveluksessa oleva nuori mies, minkä kaiken Pummi oli saanut selville.
Vähän aikaa kuljettuaan ja tultuaan keskelle Palikkakorttelia he umpimähkään koettivat etsiä Ateh nimistä miestä, kysyivätpä vanhalta rouvaltakin, joka tuli vastaan. Rouva oli kuitenkin niin kuuro, etteivät he uskaltaneet uudistaa kysymystään.
— Kulkekaamme kukin eri teitä ja etsikäämme Sinistä norsua. Jokainen tunnemme yhtä hyvin asiat ja voimme tehdä saman ilmoituksen Kenir Atehille, ehdotti vartionjohtaja, — voitamme siten aikaa.
— Hyvä on, vahvisti partiojohtaja — ja muistakaa, että kolme pitkää vihellystä merkitsee nopeata avunpyyntöä, jos jokin vaara uhkaa, — siltä varalta, että voimme kuulla vihellykset. Ja sitten tapaamme taas tunnin perästä Kolmion nokassa.
Kukin nuorukaisista lähti omille teilleen. He tiesivät, ettei tehtävä, joka heillä oli suoritettavaan, ollut suinkaan helppo, ja sitä paitsi Palikkakorttelissa saattoi sattua mitä hyvänsä.
Kun he taas tunnin kuluttua tapasivat toisensa sovitulla paikalla, tuli Pummi viimeksi, ja omituinen hymy karehti hänen huulillaan.
— Minusta näyttää, niinkuin Pummi olisi löytänyt Sinisen norsun, sanoi partiojohtaja. — Me emme kumpikaan ole nähneet jälkeäkään siitä, täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, vaikka emme ole aikaamme suinkaan hukkaan kuluttaneet ja vaikka minäkin voisin kertoa paljon hauskaa retkeltä.
— Niin, vahvisti vartionjohtaja, minäkin näin koreita asioita ja sain oikein norsun potkaisun takalistooni. Mutta Sininen norsu se ei ollut.
— Löysin hyvin pian Atehin oven, ja nimen alapuolella siinä oli aivan oikein sinisen, taivaansinisen norsun kuva, virkkoi Pummi. — Koputin ovelle, ja pitkän odotuksen jälkeen ovi hiljalleen aukeni. Hämärässä eteisessä miehen ääni kehotti minua astumaan sisään. Tultuani sitten pieneen kamarin tapaiseen putkaan pyysi mustapukuinen tumma mies minua istuutumaan ja kertomaan asiani. Kun olin sanonut sen, mitä päätimme kertoa, veti hän taskustaan tämän käärön ja sanoi hyvin vaivalloisesti suomea mongertaen:
— Mine ymmärtä. Mine tiete kaikki. Very well, my boy. Se musta neljän sormien kanss oles the right man. Voiko te in May kuukausi matkusta abroad, ulkomaa? Very urgent, hyvin terkki asia. The scout ainoastans voi toimitta se asia. You must visit the House of Gilwell, you see... Do you understand English, my boy? kysyi hän äkkiä.
— A little, I have learned in the school..., minä yritin solkata.
— Well... then... tämä paketissa määräys... te lehte rohkea mieli... te oppia paljon asia... ei pelke mite... That is the only way, good day! — Kun hän ojensi minulle käärön vasemmalla kädellään, näin käden selässä Sinisen, aivan taivaansinisen norsun kuvan. Mies oli vanha, asunto oli vanha, mutta mikäli kykenin näkemään, oli kaikkialla merkillisen vieraan näköisiä muinaisesineitä, päätti Pummi kertomuksensa.
Pojat katsahtivat kummastuneina toisiinsa. Tämä oli todellakin ihmeellinen käänne. Mutta he tunsivat ainakin päässeensä jonkinlaisille jäljille.
— Merkillistä, tuumi Jyrki, — juuri sinä löysit suoraan tuon salaperäisen Kenir Atehin luo, ja hän antoi ilman muuta sinulle tärkeän tehtävän. Minusta se todistaa, että meitä oli odotettu, se todistaa myöskin, että tuo vanha mies tiesi, mitä jälkiä oli seurattava.
— Mutta ehkä se todistaa vielä muutakin, lisäsi partiojohtaja. — Voimmeko avata käärön, jotta saamme lähempää selvää asiasta? Tästä ei ole pitkälti meille. Pistäydytään sisään, niin voidaan tutkia asia.
— Aivan niin, myönsi Pummi. — On parasta yhtä päätä selvittää sotkuista vyyhteä niin pitkälle kuin voi.
Kun he avasivat käärön, siinä oli seitsemän sileätä tuhannen markan seteliä ja lyhyt englanninkielinen ohje ja selostus, että rahojen saajan tuli kultaisen avaimen vuoksi matkustaa toukokuussa Englantiin Gilwellin partiokouluun.
Pojat katselivat pitkään toisiinsa.
— Kas niin, Pummi, — nyt sinä pääset odottamatta ulkomaille..., niinkuin olet haaveillutkin, sanoi partiojohtaja sitten.
— Ei se tainnutkaan olla hullummaksi se onnettomuus, vaikka näkyykin olevan paljoa suurempi ja monimutkaisempi asia kuin luulin, virkkoi Jyrki.
— Merkillistä, merkillistä, päätti Pummi päätään pudistaen. — Muistattehan sen kummitustaloretken ja Martan Sinisen norsun, joka teidät eksytti minulle onneksi. Tämä tuntuu olevan taas uusi ja entistä mahtavampi. Sininen norsu näyttää olevan minulle kuin kohtalo, jota on toteltava, vaikka en ymmärrä niin mitään, en niin mitään mistään...
VII
HYTTI NUMERO 716
Pummi seisoi suuren höyrylaivan yläkannella. Oli muutama tunti sitten lähdetty Kööpenhaminasta ja jo Kattegatilla sivuutettu Anholtin majakka, joka painui hitaasti näkyvistä taivaan rannan taa. Alkoi tuulla yhä tuimemmin. Meri aaltoili synkkänä ja korkeana, ja laiva keinui mahtavasti kokan noustessa ja taas painuessa syvälle kuohukkoon.
Niin, nyt näytti tuulta tulevan tarpeeksi. Sitä Pummi oli toivonut jo Itämerellä, mutta se oli ollut tyven niinkuin sisäjärvi, niin ystävällisen kaunis ja päilyvä kuin se ei koskaan muunlainen olisi voinut ollakaan. Aivan väsyttävän rauhallinen se oli ollut hänestä, joka ensi kertaa oli oikein merellä.
Ensi kertaa, juuri niin. Ja tällaisella kummallisella matkalla sitä paitsi. Hän ei voinut olla yhä uudelleen ajatuksissaan kertaamatta sitä tapahtumien merkillistä sarjaa, joka oli johtanut hänet tänne Kattegatin aaltoja halkomaan. Kenir Atehin salaperäinen vanhus oli antanut hänelle noin vain ilman muuta käärön, jossa oli seitsemän tuhatta markkaa, pari suositusta ja lyhyet englanninkieliset ohjeet matkaa varten. Tovereittensa ja setänsä — ainoan sukulaisensa — kanssa hän oli neuvotellut, saanut rohkaisua ja tukea, ja sitten toukokuun lopussa, kun koulu oli selvä, oli päässyt tälle kummalliselle matkalle. Kultainen avain — sen katoaminen, Sininen norsu, rahat ja matkasuunnitelma, niin olivat tapahtumat liittyneet toisiinsa, ja siksi hän oli nyt matkalla Englantiin, matkalla avaraan maailmaan. Varsin usein epämääräinen rauhattomuus vaivasi häntä sen vuoksi, että hän arkaili tehtävänsä vaikeutta, hänen kielitaitonsa oli huono, hän tunsi Englantia kovin vähän. Hän tiesi vain, että siellä oli kaikki niin erilaista kuin kotimaassa, outoa ja uutta.
Mutta tavallisesti hän pyyhkäisi sitten taas heti levottomuuden mielestään ajattelemalla, että hänellä oli tärkeä työ suoritettavanaan, että hänelle, nuorukaiselle, oli uskottu tehtävä, jota ei ehkä moni mieskään olisi valmis yrittämään. Tehtävä, joka sitä paitsi oli velvollisuus, kunniavelka. Ja sen ohella suurenmoinen ulkomaanmatka, merimatka, vieras maa, kansa, jännittävä salaperäisyys ja partiosuoritus!
Partiosuoritus! Niin, sellainen se sittenkin ennen kaikkea oli. Hänen oli mentävä Chingfordiin, johonkin Lontoon liepeille Gilwell Parkiin, ja annettava sen partiokurssin johtajalle toinen suosituskirje. Toinen hänen tuli jättää sellaiselle miehelle, joka ensimmäisenä näyttäisi hänelle Sinisen norsun kuvan, oli se henkilö kuka tahansa ja missä tahansa. Ohjeet olivat yksinkertaiset ja selvät. Hänen oli viivyttävä pari viikkoa Gilwell Parkissa, suoritettava partiojohtajakurssi mahdollisimman hyvin ja samalla pidettävä silmät ja korvat auki näkemään ja kuulemaan kaikkea. Mitään muuta ei toistaiseksi.
Hän tiesi edeltäkäsin, että johtajakurssi olisi hyvin vaikea jo yksin partiotaitojen takia ja lisäksi vielä sen vuoksi, että hän kaikista valmisteluistaan huolimatta taisi huonosti kieltä. Mutta olisihan hän sitten, jos sen läpäisisi, tehnyt jotakin, jota ei yksikään suomalainen aikaisemmin ollut suorittanut, saisi nähdä ja kuulla parhainta partio-opetusta maailmassa, ehkä tavata vielä itsensä Baden-Powellinkin. Kaikki se oli niin suuriarvoista, että hän monesti tunsi olevansa valmis kestämään muuten mitä tahansa.
Hän oli siis lopultakin joutunut lujasti partiolaiseksi ja tuntui yhä kuin kohtalon pakosta lähemmin liittyvän siihen. Mutta oikeastaan hänestä ei sittenkään ollut sellaiseen. Hän oli aina ollut huono partiolainen, sisimmässään. Hänessä oli jonkinlainen ehdottomuuden vaatimus, eikä hän tuntenut koskaan voivansa kunnolla totella lakia, jota hän oli luvannut noudattaa. Hän olisi tahtonut olla vapaa, kiertää maailmaa, nähdä ja kokea, vain sen hän vaistosi voivan tyydyttää sisäistä, alati nakertavaa kaipausta. Hän oli yksin maailmassa. Hän tiesi, että hän saattoi kulkea yhtä hyvin pahaa kuin hyvää tietä, ja hän muisti, miten vähältä oli pitänyt, ettei hänestä olisi tullut rikollista.
Merirosvo hänestä sittenkin olisi voinut kehittyä paljon helpommin kuin siivo partiolainen. Uhkarohkeana hän olisi tahtonut syöksyä hurjiin yrityksiin ja seikkailuihin, kasvaa uhman ja oman voimansa tuntoon. Hän tajusi olevansa rohkea, nuori ja väkevä. Humppi oli hänen makuunsa — voimakas, häikäilemätön, hurja mies, ennen kaikkea mies, eheä julmuudessaan ja voimassaan. Rikollinen — niin, rikollinen hän myöskin oli, suuri roisto, mutta ennen kaikkea huikea mies. Hän itse, Pummi, oli pettänyt senkin joukon, ei hänestä ollut siihenkään. Hän oli varmasti luonteeltaan hyvin heikko ja horjuva. Toverien jalous kummitustalossa oli käännyttänyt hänet pois siltä tieltä, vetänyt hänet toiseen äärimmäisyyteen, tehnyt hänestä jälleen partiolaisenkin. Raakile ja syntinen partiolainen hän oli, ulkokultainen ja tekopyhä. Partiopuku, partioaatteet, partiotunnus- ja laki olivat aivan ulkokuorta vain ja tuntuivat monesti lapsellisilta.
Mutta pojat eivät olleet kysyneet häneltä mitään. He olivat ottaneet hänet jälleen joukkoonsa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Sen vuoksi oli toisin ajoin kuin leimauksena hänen mieleensä välähtänyt, että hän voisi olla mies, yhtä suuri ja suurempikin mies aivan toisella lailla kuin Humppi, rehellisesti, reilusti, kehittämällä itseään, kasvamalla tiedoissa ja taidoissa, ja että juuri partiolaisuus sittenkin oli tuo sopivin toinen tapa: siinä tehtiin työtä leikkimällä — leikkimällä suurta ritarillisuuden ja seikkailun leikkiä, joka vähitellen muuntui todeksi, ankaraksi elämäntyöksi ja -taisteluksi. Partiolaisuus oli kai sittenkin jo saanut otteen hänen sielunsa toisesta laidasta.
Mutta alkoipa meri olla raivokas. Ihanaa. Suurenmoista. Pois turhat mietiskelyt. Oli kerrankin päästävä irti menneistä ja tulevista huolista, nauttimaan ja iloitsemaan juuri kuluvasta hetkestä. Kuinka eräässä runossa sanottiinkaan:
Jääkööt jäänehet merten taaksi,
lietso, myrsky, nyt täysin palkein,
niinkuin lokki mä siivin valkein
nousen kuohujen kuninkaaksi.Olihan hän ennen kaikkea päässyt toiveittensa perille. Oli merellä, myrskyssä, oli uljaassa laivassa kuohujen kuninkaana. Jääkööt siis jääneet merten taakse, edessä oli kyllin jännittävää, seikkailua, voimia ja kykyä kysyvää toimintaa.
Mutta alkoipa jo totisesti tuulla melkein liiankin kovaa. Matkustajia ei näkynyt kannella laisinkaan, ja laivan gong-gong soi parhaillaan päivälliselle. Tuntui hiukan liian viileältäkin täällä ulkona, mutta ei ollut muutenkaan enää oikein hyvä olo. Meritautiako? Mitä hullua! Hän ei ollut koskaan vielä ollut merisairas, ja sitä paitsi hän oli täällä keskilaivalla ja raikkaassa tuulessa. Ei täällä merikipua voinut tulla.
Mutta kun Pummi vähän ajan perästä palasi päivällispöydästä, missä myrskytelineet jo oli pantu lautasia pitämään, hän tunsi, että meren romanttinen puoli alkoi väistyä jonkin muun sisältäpäin tulevan ilkeän tieltä. Se oli häpeällistä. Hänen täytyi kuin täytyikin mennä alas hyttiin, sillä hänen sisunsa ei myöntynyt siihen, että hän tässä muiden nähden olisi ruvennut kaloja ruokkimaan.
Vaikka eihän täällä tosin taitaisi monta katsojaa olla. Ei ollut päivälliselläkään ollut muita kuin kapteeni hänen vieressään, eräs tumma herrasmies hänen toisella puolellaan ja pari kolme henkeä pöydän vastakkaisella sivulla. Naismaailma oli kuin näkymättömiin pyyhkäisty, ja paljon kuului tarjoilijoitakin olevan sairaana. Laiva heiluikin oikein pahasti. Hän oli rauhallisena istunut pöydässä ja sitten tyynesti poistunut, mutta saipa nähdä, mitä tästä oikein tulikaan, kun päästiin Skagerrakiin ja Pohjanmerelle. Tällä luoteistuulella katala Pohjanmeri taisi olla enemmän kuin kuoppainen.
Päätä alkoi pyörryttää. Ehkä täytyisi sittenkin olla täällä raikkaassa tuulessa, sillä alhaalla oli tietysti vielä pahempaa. Jo käytävien ja hyttien tympeä haju oli omiansa ellottamaan... Hän lähti lopulta sentään alas, — hän hapuili pitkin käytävää, ja kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään. Oli hänkin partiolainen! Mies mokoma, joka tuli heti merisairaaksi, kun vähän alkoi puhaltaa. Mutta minkäpä totuudelle teki. Täytyi vain päästä omaan punkkaan pitkäkseen, ehkä sitten helpottaisi.
Vihdoinkin. Kaikki mennä hurisi kuin markkinahoijakassa hänen silmiensä editse. Hän astui hyttiinsä. Sinne oli tullut uusi asukas lisää, nähtävästi Kööpenhaminasta. Hänen oma sijansa oli ollut ylhäällä. Ei sekään ollut kovin mukavaa. Mutta saman tekevää, kuka alhaalla oli; ei auttaisi muu kuin entisen Petterssonin konstit, jos hätä tulisi: efter som jag inte kan spuggla uppåt, måste jag spuggla neråt. Hänen täytyi päästä lepäämään.
Pummi oli juuri kiskomassa itseänsä ylös, kun hän näki, että alavuoteessa vaatteet yllään makaavan miehen käsi retkahti alaspäin, niin että kalvosin tuli näkyviin. Kalvosimessa loisti kirkkaana valkoinen nappi, ja napissa oli heleänsinisen norsun kirkas ja teräväpiirteinen kohokuva.
Pummi kuin tyrmistyi paikalleen ja selvisi osittain pyörtymyksestään. Siinä se oli —, siinä oli mies, jolle hänen oli annettava toinen suosituskirjeensä. Se kirje oli hänen matkalaukussaan. Hänen täytyi heti ottaa se esiin ja antaa tuolle tuntemattomalle. Mutta kun hän laskeutui alas ja hapuili matkalaukkuaan vuoteen alta, ei hän löytänytkään sitä. Poissa, hävinnyt! Miten ihmeessä, mihin se oli voinut joutua? Vieras oli raottanut silmiään ja katseli hieman kummastellen hänen etsimistänsä. Silloin Pummin katse osui vuoteen yläpuolella olevaan sijanumeroon 71, 71! Eihän tämä ollut hänen hyttinsä laisinkaan. Hänen oli 17, oliko hän aivan päästään sekaisin! — Suokaa anteeksi, hän sopersi — minä olen tullut väärään hyttiin. I am sorry, but this is not the right cabin.
Hän kompuroi ulos, mutta tunsi itsensä yhä pahemmin sairaaksi. Vasta pitkän ajan hapuiltuaan hän löysi oikean hytin ja matkalaukkunsa, otti kirjeen sieltä ja lähti uudelleen etsimään hyttiä numero 71. Laiva huojui aivan tavattomasti, vai huojuiko hän itse vielä pahemmin? Irtoportaat kolisivat käytävän päässä, ja kaikki, mikä oli löysää, tuntui liikkuvan ja hyppivän paikoiltaan. Pahasti häntä oli jo välillä ylenannattanut, mutta nyt oli vähän helpompi olo. Tuossahan olikin 71!
Pummi koputti ja astui sisään. Siinä vieras makasi yhäti käsivarsi riipuksissa ja kalvosimen napissa Sinisen norsun kuva. Hän ojensi kirjeensä vieraalle. Tämä otti sen vastaan, katsahti kuoreen ja sitten poikaan ja sanoi hymyillen:
— It was indeed the right cabin, my boy! (Hytti oli sittenkin oikea, poikaseni!)
VIII
MYÖHÄSTYNYT PARTIOLAINEN
Gilwell Parkin päärakennuksen refectoryssä oli ääntä ja sorinaa, iloista puhetta, naurua ja nälkäisiä miehiä. Siellä syötiin tervetuliaisateria ja samalla ainoa ateria, mikä talon puolesta tarjottiin, ennenkuin kurssin oli siirryttävä "Training groundille", kentälle, telttoihin, itse keittämään ruokansa.
Pummi istui syrjässä, pitkän pöydän takakulmassa, ja söi äänettömänä ateriaansa. Mutta hänen ajatuksensa työskentelivät sitä vilkkaammin, ja hänen vakava katseensa iskeytyi kiinni kaikkeen, mikä hänen mieltään vähänkin kiinnitti.
Ja kiinnostavaa oli ollut vaikka kuinka paljon koko matkan varrella, aina siitä asti, kun hän oli päässyt myrskyiseltä Pohjanmereltä Hullin satamaan ja sen mustuneita katuja mittailemaan. Sinisen norsun miestä hän ei ollut tavannut monestikaan laivalla, eikä tämä milloinkaan myöhemmin ollut puhutellut häntä. Mutta Pummi oli tuntenut siitä huolimatta olonsa turvalliseksi sen jälkeen, kun hän oli saanut toisen kirjeensä toimitetuksi perille, ja monesti kun hänellä olisi saattanut olla vaikeuksia, hän huomasi vieraan olevan lähettyvillä, ja hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli valmis auttamaan häntä tarvittaessa. Oli se aika ihmeellistä! Aivan ventovieras ihminen kulki samaa matkaa kuin hänkin, pysytellen outona ja kuitenkin pitäen häntä silmällä ja ilmeisesti valvoen hänen parastaan.
Nopea pikajunamatka oli neljässä tunnissa vienyt hänet keskelle Lontoon hyörinää, ja sieltä hän oli paikallisjunassa pian sujahtanut partiovarusteineen perille Chingfordin asemalle, mistä oli parin kilometrin kävelymatka tänne partiojohtajakouluun, korkeitten lehtipuitten ympäröimään kaksikerroksiseen valkoiseen rakennukseen.
Perin mutkatonta oli vastaanotto ollut. Kurssien johtaja, lyhyehkö vanttera mies, ahavoitunut ja kasvot kuin roomalaisella, oli tullut partiokenttäpukuisena häntä ulko-ovella vastaan. Pummi oli tervehtinyt, sanonut terveisiä Suomesta ja ojentanut kirjeensä johtajalle. Tämä oli ottanut sen niinkuin minkä hyvänsä viime postin tuoman ja repinyt sen oitis auki syrjästä. Pummi oli koettanut lukea hänen lujista, miehekkäistä kasvoistaan, miten kirje häneen vaikutti. Mutta lihaskaan ei niissä värähtänyt. Yhtä tyynesti kuin hän oli avannut kirjeen hän luki sen, sulki sen taas, sitten katsahti poikaan ja nyökäytti päätään.
— Ali right, hän sanoi ja viittasi käymään sisään.
Ja niinpä Pummi nyt oli tässä ihanin seinämaalauksin koristetussa ruokailuhuoneessa aterioimassa kolmenkymmenen muun kurssilaisen kanssa. Oli siinä miestä monenlaista. Tuossa toisessa päässä pöytää istuvaa hän oli kuullut sanottavan englantilaiseksi loordiksi, hänen lähellään istui kaksi kurssien opettajaa, keski-ikäistä aito englantilaista herrasmiestä. Tuossa oli pitkä, hauskan- ja hyvännäköinen vaaleaverinen nuorukainen, tuossa vähän vinosilmäinen, mustapintainen nuorimies, tuolla vastakkaisella puolella lihavanläntä, varmasti viidenkymmenen iässä oleva mustaviiksinen herra. Tuolla laiha, luiseva, pitkähkö brittiläinen, tutkivasti eteensä tuijottava.
Pummi antoi katseensa hitaasti siirtyä miehestä mieheen. Miltä maailman kulmalta lienee mikin heistä ollut! Joku oli saanut vuosien hopeaa hiuksiinsa, toinen oli ehkä Intian kuuman auringon mustaksi paahtama, kolmas verevä ja punaposkinen kuin nuori tyttö.
Hän sai itse istua rauhassa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota. Useat tulleista näyttivät olevan keskenään tuttuja, tai he ainakin keskustelivat kuin olisivat kauankin tunteneet toisensa. Pummi mietti ja tarkasteli, olisiko joukossa ollut ainoatakaan, jota hänen tehtävänsä olisi koskenut, hänen kultaisen avaimen etsintänsä. Mutta ketään nelisormista tai muuten epäiltävää miestä ei näkynyt. Sininorsukalvosiminenkin mies oli hävinnyt Charing Crossin asemalla hänen näköpiiristään, sen jälkeen kun hän oli neuvonut pojalle, mistä Chingfordiin piti matkustaa.
Kun oli aterioitu, lähdettiin tarkastelemaan Camp Chiefin johdolla Training Groundia, harjoituskenttää, "ulkoilmamuseota", puistoa ja "Poikien kenttää". Itse rakennus tarjosi partiomuseoineen, partiokokoushuoneineen, vartiosoppineen ym. jo paljon katsomisen arvoista. Mutta vasta harjoituskentällä ilmenivät paikan erinomaiset partiokeskusominaisuudet. Eteen aukeni mitä ihanin, tasainen, laaja nurmikenttä, jota ikivanhat korkeat pyökit ja muut lehtipuut reunustivat. Kentän laidassa olivat suuret, 7—8 hengen teltat, neljä luvultaan, kurssilaisia varten ja Baden-Powellin "paalumaja". Keskellä kenttää sijaitsi nuotiopaikka, missä pölkkyistuimisen kehän ympäröimänä oli isoista hirsistä kyhätty suuri tulisija iltanuotioita varten. Ulkoilmamuseossa oli merkillisiä nähtävyyksiä, monia partiotaidon näytteitä, kuten salaperäisiä puulohikäärmeitä ja muita varoitusmerkkejä, leiriuuneja ja tulisijoja, keittotelineitä, kuivauskehyksiä, leirivuoteita, leirikangaspuut, leirisorvi jne. The Boys' Field, Poikien kenttä, oli pienen metsikön erottama harjoituskentästä. Se oli vielä suurempi nurmikenttä toteemeineen, pesu- ja uima-altaineen, ja siihen sopi telttoineen monta sataa, jopa tuhattakin poikaa.
Pummi iloitsi kaiken tämän näkemisestä. Mikä ihmeellinen paikka! Niin luonnonkaunis, niin rikassisältöinen, ja tuo johtaja, joka paljaspolvisena ja paljaspäisenä kulki vaaleanruskea partiopusero yllään edellä ja lyhyin, sysivin lausein selitti kaikkea, hän tuntui oikein miesten mieheltä. Olisivatpa Nuolihaukat, oman vartion pojat, olleet tätä näkemässä! Yksi seikka vain painosti ja teki olon jollakin tavoin raskaaksi. Ei ollut vettä, järveä, ei ollut erämaan karua luontoa, ei hiekkakangasta, ei punertavia hongankylkiä. Oli vain kuin puistoa kaikki. No niin, mitäpä siitä, niitähän ei ollutkaan muualla kuin Suomessa, ja nyt oltiin Englannissa, partiolaisuuden päämajassa ja korkeakoulussa, koko partiomaailman keskuksessa.
Pian tapahtui vartioihin jakaminen. Jokainen vartionjohtaja, kokki ja muut miehet määrättiin seuraavaksi päiväksi, ja illalla oli vielä haettava ruoka-annos "Providorista", muonalasta, koko telttakuntaa varten. Ruokavasussa oli ruokatarvikkeet, ruokalista ja ohjeet, miten siinä mainitut ruokalajit oli valmistettava.
Pummi joutui Cuckoo- eli Käkivartioon, samaan, johon se vaaleaverinen pitkä nuorukainen ja vinosilmäinen, musta poika ja tuijottava, luiseva pitkä mies. Vartion jäsenet tervehtivät toisiaan ja kävivät sijoittelemaan tavaroitaan telttaansa. Pummi joutui avustamaan kokkia seuraavan päivän keittovalmistuksissa. Kaikki piti saada erittäin siistiksi, puiden piti olla riittävän pieniä, astioiden järjestyksessä paikoillaan, niinkuin kotona Suomessa Nuolihaukkojen leirillä.
Mutta kun Pummi sitten palasi keittiöaitauksesta telttaan tavaroitaan järjestämään, näki hän, että joukkoon oli tullut lisäksi uusi, myöhästynyt mies: hintelä, tummaihoinen, mustatukkainen nuorukainen, joka parhaillaan riisui varusteitaan selästään. Ensi silmäyksellä Pummi tajusi, että tuo oli ainoa, jonka kanssa hänellä saattoi olla jotakin tekemistä avainasiassa. Mistä tuo ajatus syntyi, sitä hän ei voinut oikein itselleen selittää, mutta hänestä tuntui vain kuin hän olisi odottanut tuota myöhästynyttä. Oliko hänen kasvoissaan ehkä jotakin tuttua, hänen vitkallisissa, äänettömän pehmeissä liikkeissään tai kummallisen välkähtävässä katseessaan jotakin, joka jollakin tavoin liittyi hänen mielikuviinsa, johonkin ennen nähtyyn tai kuviteltuun, sitä hän ei tällä hetkellä voinut sanoa.
IX
VALKOINEN LIPAS
Pummi palasi juuri Byonen, leirin varajohtajan luota, joka samalla oli Gilwellin taloudenhoitaja, lihavahko, hauska ja iloinen mies. He olivat istuneet hetken pikku huoneessa, jossa oli kirjasto, ja jutelleet eri telttakunnissa. Byone oli kiittänyt Cuckoovartiota ja erityisesti pyytänyt Pummia tarkkaamaan samaa tummaa, hentoa nuorukaista, jonka saapuessa Pummi oli tuntenut kuin omituisen aavistuksen. Hän oli ylistänyt hindulaisen etevyyttä, nopeutta ja sukkelaa partiotaitojen käsittämistä sekä suurta kätevyyttä.
— Näittekö, kuinka hän eilen asetti köyden ponnahtamaan ilmaan ja samalla menemään solmuun. Ja sen hän teki totisesti ensi kerran elämässään. Ja miten hän heitti lassoa kertaakaan erehtymättä! Entä hänen silmukanpyörityksensä, se se oli kerrassaan merkillistä: hän veti lassostaan suuren renkaan, se pyöri ja pysyi avoinna missä asennossa hyvänsä, se laskeutui alas, ja hän hyppäsi sen lävitse ulos ja taas sisään, se nousi ylös korkealle hänen päänsä päälle, ja näittekö, kuinka se sitten yhtäkkiä oikeni suoraksi ja kohosi ilmaan kuin palmupuun runko? Se on tosiaan jo enemmän taikuutta kuin taitoa, enemmän fakiiritemppu kuin partiosuoritus.
Pummi astui alakerran museokaappien ohi ja kääntyi mennäkseen puistonpuoleiseen käytävään, kun hän samassa huomasi hindulaisen seisovan erään lasikaapin edessä. Paksun lasin takana oli monenlaisia merkillisiä esineitä, luultavasti B-P:n Intiasta tai Etelä-Afrikasta tuomia tai saamia, kenties koko monipuolisen partiomuseon harvinaisimpia tavaroita. Kun Pummi katsahti nuorukaiseen, niin poika säpsähti, kääntyi häneen päin ja tuli vitkaisin askelin hänen luokseen.
— Paljon tavaraa täällä, sanoi hän — oletteko jo katsellut kaikki museon eri osastot? Olen uhrannut siihen muutamia tunteja, ja minusta museo on hyvin hauska, niinkuin Chiefin kaikki keksinnöt. Kaikkine pikku huomautuksineen, pikku erikoisuuksineen se on sekä opettava että virkistävä. Mikään täydellisyys se ei pyrikään olemaan.
— Niin. Sinne tulee yhäti lisää maailman eri kulmilta... Vanhat partiolaiset, jotka toimivat eri tahoilla maailmaa, tekevät silloin tällöin lahjoituksia, kun sattuvat löytämään mielestään harvinaista ja erikoista. Näin kertoi minulle aamulla postin jälkeen mr. Byone pannessaan kaappiin tuon valkoisen lippaan, joka on tuossa keskellä.
— Tuliko se tänään?
— Tuli, ja aina Intiasta saakka.
— Minä luulen, että mr. Byone on ereht... Ehkei se ollut tarkoitettu museoon, lisäsi hindu. — Minä olenkin tässä juuri matkalla hänen luokseen...
Hän katosi samalle suunnalle, mistä Pummi oli tullut äsken.
Pummi poistui hieman kummastellen leirikentälle päin. Tuo valkoinen lipas oli näyttänyt kylläkin kaunistekoiselta ja hienolta, mutta mitään aivan erikoista hän ei ollut siinä huomannut. Hindua asia näytti kuitenkin aivan erikoisesti koskevan, ja vaikka hän hillitsi itsensä suurenmoisesti, oli selvästi näkynyt, että hänen mielensä oli äkkiä kuohahtanut ja joutunut pois tavallisesta tasapainostaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut aikaa tuumia muuta kuin yhtä seikkaa. Kymmenisen minuutin kuluttua alkaisi ankara kilpailu, jonkinlainen partiomoniottelu, pituushyppyä, korkeushyppyä, keihäänheittokilpailu ym. peräkkäin. Nuo englantilaiset partiotoverit olivat kyllä monetkin taitavia partioharjoituksissa, ja usea heistä osasi erikoistaitoja suuret määrät. Tuokin Thomson, joka tuolla parhaillaan meni telttaansa, oli oikea solmumestari, osasi tehdä vaikka minkälaisia ihmeellisiä solmuja salamannopeasti ja taitavasti. Tuo Parker, joka odotteli Cuckoo-teltan luona, oli kummallinen linnunäänien matkija. Milloin hän kulki metsässä, olisi luullut kaiken maailman lintujen siellä ääntelevän. "Kyyhkyset", "Palokärjet", "Käet" ym. leirilläolijat olivat jo monesti erehtyneet luulemaan, että heidän tunnuslintunsa oli sijoittunut leirimetsikköön. Ja tuo loordi pyöritteli köyttä melkein yhtä hyvin kuin hindu. Kyllä heistä kaikista varmasti tuli eteviä johtajia omalle kulmalleen, kun he taas palaisivat kotipaikalleen ja vielä kirjallisen kurssin suoritettuaan saisivat Gilwellin hienon harmaan kaulahuivin ja B-P:n helmet kaulaansa.
Tietysti he olisivat hyviä urheilussakin, etenkin nuo nuoremmat, sillä olihan Pummi nähnyt tuhansien nuorukaisten Lontoon suurilla puistokentillä pelaavan krikettiä jokaikisenä joutohetkenään, koulujen urheilutunneilla mentiin aina ulkoilmaan pelaamaan tai uimaan tai sitten leikittiin pihalla jotakin urheiluleikkiä. Tämä näytti olevan oikein urheiluleikkien luvattu maa, tämä vihreiden kenttien vihreä Englanti. Golfia pelasivat vanhemmat miehet Chingfordin ja Gilwellin välisillä suunnattomilla nurmikentillä, ja naiset näyttivät ottavan siihen mielellään osaa. Ja keilaratoja oli miten paljon tahansa. Sitten Derbyn-ratsastukset ja muut! Kyllä gilwelliläisetkin mahtoivat olla hyviä.
Pian tuli Camp Chief, vartiot kutsuttiin koolle, johtaja teki lyhyeen, sysivään tapaansa selvää ottelun menosta: tällä kertaa oli vartioitten välinen kilpailu palikkain lyönnissä, keihäänheitossa, pituus- ja korkeushypyssä ja juoksussa. Ensi kertaa Pummi näki englantilaisen partiourheilukilpailun. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri heti alusta alkaen. Hän itse ei ollut mikään erikoinen urheilija lainkaan, mutta kun hän näki, miten lapsellisen taitamattomasti ja huonosti melkein kaikki käsittelivät kevyttä puukeppiä, joka oli olevinaan keihäs, kohosi hänen itsetuntonsa jo alusta, ja keppi lensi monta vertaa kauemmaksi kuin kenenkään muun kädestä. Samoin kävi muissakin kilpailulajeissa, nopeassa juoksussa häntä ei kyennyt kukaan voittamaan, hypyt hän suoritti leikiten ja ylivoimaisesti. Vain hindulainen kykeni pääsemään hänen kannoilleen niissä. Mutta sitten annettiin jokaiselle kilpailevalle nuija ja viisi teräväkärkistä palikkaa. Kilpailijan oli vietävä palikka kerrallaan mukanaan maaliviivalle ja lyötävä se siellä pystyyn, sitten palattava taas lähtöviivalle ja noudettava toinen palikka ja tehtävä sille samoin, kunnes kaikki palikat olivat pystyssä.
Oli ilmeistä, että Käki-vartio olisi etevin tässä kilpailussa, mutta epätietoista oli, kuka olisi vartion paras mies. Hindulainen lähti järjestyksessä viidentenä, ja hän suoritti työnsä niin ihmeellisen joustavasti ja nopeasti, että kaikki pysähtyivät katsomaan hänen menoaan. Kuin notkea petoeläin hän syöksyi eteenpäin ketterästi ja kuulumattomasti, löi silmänräpäyksessä palikan maahan ja riensi taas takaisin. Hänen aikansa merkittiin 10 sekuntia paremmaksi kuin kenenkään muun.
Pummi oli voittanut hänet tähän asti kaikessa, mutta hänestä näytti mahdottomalta lyödä hindun mainio ennätys. Hän asettui paikalleen seitsemäntenä lujasti päättäen kuitenkin tehdä kaikkensa. Hän tiesi, ettei hän ollut niin notkea ja kätevä kuin hindu, mutta hän oli nopeampi juoksemaan ja ehkä hieman kestävämpi.
Mutta kun hän kiidätti kolmatta palikkaa, tapahtui hänelle jotain merkillistä. Aivan edellisen palikan lähettyvillä, metrin verran sivummalla, hän näki jonkin himmeästi loistavan metalliesineen. Sen kuva jäi kuin jonnekin sivummalle hänen tajuntaansa, hänellä ei ollut aikaa siirtää sitä selvään tietoisuuteen, eikä hän sitä voinutkaan tehdä, sillä kilpailun kiihko oli niin kokonaan vallannut hänen ajatuksensa. Tullessaan neljättä palikkaa tuoden hän kuitenkin kuin hypnotisoituna kiinnitti katseensa tuohon esineeseen, ja tällä kertaa hänen oli pakko tuijottaa siihen sekunnin verran, ennenkuin sai riistetyksi huomionsa siitä ja taas suunnatuksi tarmonsa kilpailuun. Ja vielä paluumatkalla tuo sama ajatus kuin hajoitti voimien keskityksen, jarrutti ja jäykisti lihaksia. Viimeisen palikan hän kiidätti kuin unissaan, mutta ei vienytkään sitä toisten jatkoksi riviin suorinta tietä, vaan suuntasi kulkunsa metalliesineen luo, iski puikon ihan sen viereen, antoi nuijansa luiskahtaa ja kouraistessaan sen maasta sieppasi samalla metalliesineen mukaan.
Hän oli silloin täysin selvillä siitä, mikä se oli: se oli samanlainen kultainen sininorsuinen avain kuin se, mitä hän etsi. Ottelu oli voitettava, mutta vielä tärkeämpää oli saada tuo avain käsiinsä. Hän sujautti sen loppuviivalla salaa taskuunsa samalla kun otti nenäliinan pyyhkäistäkseen otsaansa, ja hän kuuli erotuomarin huudahtavan:
— Mainio tulos tämäkin ja luja ottelu — ellei viimeinen mies olisi mennyt lopussa niin paljon syrjään, hän olisi varmasti saanut paremman ajan. Nyt hindu voitti kolmen sekunnin verran.
X
GILWELLIN KUU-II
Pummi oli yhtäkkiä herännyt, mikäli hän saattoi arvioida, parisen tuntia nukuttuaan. Kaikkialla oli aivan hiljaista, tovereiden hengitys Käkien teltassa kuului rauhallisena ja tasaisena. Parker kuorsasi tapansa mukaan hieman silloin tällöin.
Mutta ohi keskiyön täytyi jo olla, päätteli Pummi. Kovin oli kuitenkin pimeätä täällä, tuumi hän lisäksi. Suomessa oli tähän aikaan jo niin ihmeen valoisaa — kesäyön kirkkaus loisti etäisenä, säteilevänä muistona hänen mielessään. Eihän nyt ollutkaan enää kovin pitkää aikaa juhannukseen.
Mikähän hänet oikein oli herättänyt näin äkkiä? Eihän hän tavallisesti koskaan herännyt öisin, ei ainakaan täällä Gilwellissä, missä päivän monet toimet ja puuhat pitivät huolen siitä, että uni oli yöllä sikeää ja makeaa.
Hän oli jo vaipumassa uudelleen horroksiin, kun hän kuuli aivan hiljaista hiivintää ihan telttakankaan ulkopuolella. Oli kuin jokin olento olisi ollut aivan siinä lähellä ja edennyt parhaillaan varovasti poispäin.
Mikähän se oli? Hän oli taas aivan valveilla ja kuunteli kuulo äärimmäisen herkkänä. Oliko hän tullut niin kovin araksi ja varovaiseksi, kun hänellä itsellään oli salaisuus kätkettävänään: kultainen avain! Niin, hän oli kuin olikin löytänyt tuon kauan etsimänsä aarteen. Epävarman, epätoivoisen etsinnän jälkeen se oli yhtäkkiä putkahtanut hänen eteensä, ja hän oli enempää ajattelematta siepannut sen. Mutta kenen avain oli, ja miten se oli joutunut siihen, mistä hän sen löysi? Epäilemättä se oli pudonnut joltakulta — ehkäpä juuri hindulta. Mutta tarvitsiko hänen silti antaa sitä takaisin kenellekään? Eikö avain ollut lähinnä hänen; hänelle konsuli oli sen uskonut, hän oli ollut siitä vastuussa, häneltä se oli käsittämättömällä tavalla hävinnyt; hän oli uhrannut paljon aikaa ja vaivaa sen löytämiseen, ja hänen koko matkansa tarkoitus oli vain tuo avain, matkan menestyminen ja hänen kunniansa riippui siitä. Eihän hän ollut voinut enää sekuntiakaan viivytellä, kun se oli ollut nurmikolla käden ulottuvissa. Hän ei ollut menetellyt väärin eikä vastoin partiokunniaansa. Ja hän aikoi pitää avaimen, kun sen kerran oli saanut. Nytkin se oli nauhassa hänen rinnallaan ihoa vastassa paidan alla... Mutta sittenkin — se oli toiselta pudonnut tai kadonnut, ja hänen velvollisuutensa olisi ehkä ollut etsiä käsiinsä sen oikea omistaja ja selvittää hänen kanssaan välinsä. Oliko hän kuitenkin menetellyt niinkuin Humppi ja muut hänen entiset käskijänsä olisivat tehneet?
Samassa hän kuuli matalan, hyvin hiljaisen kuuii —huudon ulkoa. Se oli olevinaan linnun ääni, mutta se oli niin varovainen, että se herätti hänessä sittenkin epäilyksiä. Hän nousi hiljaa vuoteeltaan ja eteni teltan suuta kohti keskikäytävää pitkin. Tuossa oli teltan etuseinä ja tuossa oikealla nukkui hindu. Hän tunnusteli varovaisesti paikkaa. Parker nukkui vieressä, mutta hindun sija oli tyhjä. Nopeasti Pummi veti housut jalkaansa ja puseron ylleen ja painui ulos. Varovainen pukeutuminen oli kuitenkin vienyt muutamia minuutteja aikaa, ja kun hän kiersi keittiön pöydän, astiatelineen, uunin ja hakkuutukin ympäri harvassa kasvavien puiden lomitse kentän laitaan, ei missään ollut enää mitään epäiltävää havaittavissa. Yö oli pimeä, tuulenhenki vieno, kostea, mutta lämpimähkö. Pummi olisi saattanut pitää kaikkea kuulemaansa unennäkönä, jollei hindu olisi ollut poissa. Illalla hän oli tullut nukkumaan niinkuin muutkin.
Heikko valonvälähdys näkyi kentän vasemmassa laidassa. Pummi painui paksujen kyhmyräisten puunrunkojen taakse ja eteni hiljaa tulta kohti, saapuen tielle, joka johti Gilwellin päärakennukselle, ja hiipi tien syrjää talolle päin. Hän ei voinut erottaa enää mitään kentän puolella. Tultuaan valkoisena kuumottavaa taloa ympäröivän aidan luo hän pysähtyi uudelleen kuuntelemaan, mutta kaikki oli aivan hiljaista ja pimeätä. — Turhaan tässä itseäni kiusaan, tuumi hän, — kaikki on pelkkää kiihottuneen mielikuvituksen tuotetta. Parasta mennä nukkumaan ja jättää tällaiset yölliset salapoliisiretket Baker Streetin Holmesille.
Hän oli juuri kääntynyt ja päässyt paraiksi metsikköön, kun hän kuuli talon metsänpuoleisen suuren oven avautuvan ja heti sen jälkeen käytävän hiekan ratinaa. Epäselvästi erottui jotakin tummaa valkoiseksi rapattua rakennuksen seinää vasten. Varjo pysähtyi, kuului hiljaista kuiskausta, melkein kuin lehtien kahinaa tuulessa. Sitten erkani kaksi varjoa valkoisesta talosta, toinen hävisi ja toinen alkoi ilmeisesti tulla häntä, Pummia kohti. Se tuli käytävän toista puolta huolellisesti karttaen hiekan rasahtelua. Kohta se oli tuossa kohdalla aivan muutaman metrin päässä, vaikka ei mitään näkynyt.
Pummi seisoi liikkumattomana pitkän ajan, mutta yhtä äänetöntä oli kaikkialla. Niin alakuloista ja hiljaista kuin on metsässä, missä yötuuli joskus suhisuttaa mustien puiden lehtiä. Vihdoin poika alkoi astella takaisin leirille, kiersi huolellisesti samaa tietä kuin oli tullutkin, pääsi onnellisesti teltalle, ryömi hiljaa aukosta sisään, totesi varovasti tunnustellen, että hindu lepäsi paikallaan huopaansa kääriytyneenä. Vihdoinkin Pummi melkoisen tyytyväisenä pääsi omalle sijalleen ja rupesi vetämään puseroa yltään. Yhtäkkiä kuin salaman iskemänä tapasi rintaansa: kultainen avain oli poissa, rihman pätkä vain vielä riippui kaulassa. Pökertyneenä, tukahduttaen epätoivoisen voihkaisunsa hän painui leirivuoteelleen ja veti vilusta ja mielipahasta väristen huopapeitteen ylitseen.
XI
THE CHIEF
Alakuloisena Pummi astui aamulla teltasta. Yön kokemukset olivat kuin unennäköä, mutta se, että avain oli ja pysyi poissa, ei ollut unennäköä. Kaikki hänen vaivansa ja hänen hyvä onnensa olivat menneet auttamattomasti hukkaan. Sallimus oli tuonut avaimen hänen käsiinsä, mutta hän oli sen jälleen menettänyt. Hän syytti itseään varomattomuudesta, mutta samalla hänessä varmeni vakaumus, että hän oli tekemisissä vastustajan kanssa, joka ei häikäillyt mitään keinoja päästäkseen tarkoituksensa perille.
Mutta kuka se vastustaja oli? Tuossa hindu toimitteli askareitaan niinkuin aina ennenkin, oli hiljainen ja tyyni, mutta kohtelias ja ystävällinen, liikkui kuin käärme ruohikossa, mutta oli esikuvallinen partiolainen.
Pummi toimitteli askareitaan mieli masennuksissa.
Aamukatsastuksen jälkeen levisi yhtäkkiä kuin kulovalkeana huhu, että muutaman tunnin kuluttua saapuisi "The Chief", itse Baden-Powell, kurssia tarkastamaan. Hänellä oli tapana tehdä usein niin, mutta pitkien ulkomaanmatkojen takia hän ei moneen aikaan ollut käynyt Gilwellissä.
Pummi oli pian haltioissaan, niinkuin muutkin. Salaa hän oli hartaasti toivonut saavansa nähdä partioliikkeen suuren perustajan ja johtajan, mutta kun hänen saapumisestaan ei ollut mitään varmuutta, hän ei enää ollut uskaltanut sitä odottaakaan, kurssi kun oli kohta lopullaan.
Ja tänään hän kumminkin saapuisi! Hän voisi sitten kertoa kotona nähneensä tuon miehen, jota sadattuhannet, jopa miljoonat pojat yli maailman mainitsivat ihaillen, ihannoiden. Miehen, joka varmasti oli nuoren väen kesken maailman tunnetuin. — Toiselta puolen hän kuitenkin vähän kuin häpeili itsekseen innostustaan. Ei kai tuo sen kummempi ollut kuin muutkaan ihmiset—joutavia kuvitelmia, kuiskaili arvosteleva kylmä järki.
Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä mitään kuulunut. Aamuharjoituksista selvittiin, käytiin Poikien kentällä, ja vartionjohtajat saivat siellä valita itselleen sopivat kuvitellut leiripaikat ja selittää, millä perusteilla he juuri sellaisen valitsivat. Sen jälkeen päiväsydämellä siirryttiin taas istumaan kentälle pölkkykehään ja kuunneltiin terveydenhoitoluentoa. Kahdessa pölkkytuolissa, joiden selkänojaan oli veistetty partioliljat, istui kaksi johtajaa ja opettajaa, kolmas, joka oli äänessä, seisoi nuotiokehyksen luona ja väliin papereihinsa vilkaisten esitelmöi hiukan joutavanpäiväistä, miten tärkeätä on pitää huolta hampaiden pesemisestä ja miten partiolainen hätätilassa valmistaa puunoksasta itselleen hammasharjan.
Taivas oli sininen ja kerkeä, aurinko helotti kovin lämpimästi, ja Pummi huomasi, että hänen puoleksi paljaat käsivartensa alkoivat punertua. Hän oli nähtävästi vielä tottumaton Englannin auringon paisteeseen, eikä ihme, sillä säät olivat olleet paremmin kylmiä kuin lämpöisiä. Mutta tällä erää alkoi vähitellen miltei torkuttaa, eikä Pummi saanut ajatuksiaan mitenkään pysymään noissa siunatuissa hammasharjoissa, vaan ne lentelivät kuin uniset sukkulat kultaisen avaimen, kotimaan, tovereiden ja matkan tarkoituksen väliä.
Silloin kuului äkkiä rakennuksen puolelta autojen sytkytystä ja vähän ajan perästä ääniä, ja jo alkoi erottaa vilkasta keskustelua metsiköstä leiriportin luota. Kohta saapui vieraita kentälle, mutta ne painuivat "ulkomuseon" puolelle, ja esitelmänpitäjä jatkoi puhettaan.
Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin äänet taas lähenivät: The Chief, suuri päällikkö, tuli tervehtimään kurssilaisia, ja Pummi sai nähdä hänet kasvoista kasvoihin ja puristaa hänen kättään. Hän tuli kookkaan siviiliherrasmiehen seurassa kehää kohden vilkkaasti jutellen, muun osan seuruetta astellessa jäljempänä kunnioittavan välimatkan päässä, sillä tässä tuli mestari tervehtimään opetuslapsiaan, joiden tuli lähteä kaikkeen maailmaan levittämään hänen ajatuksiaan ja opetuksiaan ja valloittamaan niille yhä uusia mieliä.
Kurssilaiset katselivat hieman hämillään ja neuvottomina toisiaan, mutta johtajan lähestyessä astui joku esiin, ja kuin yhdestä suusta kohotettiin voimakas tervehdyshuuto The Chiefille. Ja samassa olikin kaikki kankeus, jäykkyys ja hermostunut jännitys poissa. Tuossa hän kulki miehestä mieheen, käyräkeppi oikeassa kädessä, vasemmalla tervehtien jokaista ja lausuen jokaiselle ystävällisen sanan. Hän oli vartaloltaan vielä aivan kuin nuorukainen, vaikka kävi jo seitsemättäkymmentä, yhtä suora, yhtä solakka. Vihreä partiojohtajan takki kunniamerkkinauhoineen, pyöreäkulmainen, valkoinen kääntökaulus, lyhyet polvien yläpuolelle ulottuvat housut, paljaat polvet ja johtajan huopahattu, siinä hänen koruton ja luonteva pukunsa. Kasvot olivat ehkä hieman pyöreämmät ja punakammat kuin Pummi oli kuvien perusteella kuvitellut, mutta älykkäät, reippaat ja ystävälliset ne olivat. Pummi oli lukenut hänen elämästään ja retkistään Intiassa, Maltassa, Etelä-Afrikassa. Hän tiesi, että sen taitavampaa, rohkeampaa, neuvokkaampaa, humoristisempaa miestä oli vaikeata ajatella. Hän muisti tämän monet jännittävät seikkailut, ne kuolemanvaarat, jotka olivat häntä monesti uhanneet, hänen uhrautuvaisuutensa, pelottomuutensa ja hänen suuren inhimillisyytensä, ja hän tarttui sanattoman kunnioituksen valtaamana ojennettuun käteen.
— Many greetings from Finland, hän sammalsi.
— Onko Suomessa hyvä kalastaa? kysyi The Chief.
— On, oikein hyvä, tervetuloa katsomaan Suomea!
Ja tuossa hindu myöskin seisoi aivan kuin itsensä unohtaen ja vuoroaan odottaen. Pummi näki hänenkin ojentavan vasemman kätensä johtajan tervehtiessä. Kuin sivumennen, kiinnittämättä siihen täysin huomiota, Pummi silloin näki, että hindulla ei ollut vasemmassa kädessään muuta kuin neljä sormea. Kuinka hän ei ollut ennen äkännyt sitä. Hän ei todellakaan ollut huomannut sitä aikaisemmin. Oliko hindu niin tavattoman taitavasti salannut sen, ettei hän ollut tullut sitä ennen nähneeksi.
Kurssi sai tervehdyksen jälkeen kuulla johtajan puhuvan: kaikuvalla, voimakkaalla äänellä The Chief teroitti mieliin sitä suurta arvoa, mikä jokaisen vartiotyöllä on omassa kotimaassa poikien keskuudessa. Siinä selvisi Pummille yhtäkkiä, että tuo mies, joka tuossa puhui, oli maailman suurimpia keksijöitä — niinkuin Watt tai Edison tai Marconi. Hän oli vain keksijä niin kokonaan toisella alalla, hän oli poikien sielun keksijä. Hän oli keksinyt pojansielun kiihkeän leikin-, ilon-, ja seikkailunnälän, sankaruudennälän ja miten niitä ja pojan urheiluvaistoja, vieläpä hänen ilkivaltaisuuttaan ja huonoja taipumuksiaankin saatettiin käyttää välikappaleina kasvattamaan hänestä miestä, opettamaan häntä itsekuriin, rohkeuteen, luotettavuuteen, vastuunalaisuuteen, hyvään toveruuteen ja tulemaan omin avuin toimeen maailmassa. — Ehkäpä, — niin, ehkäpä hän oli löytänyt Pumminkin kurjan ja eksyneen sielun...
Pian oli lyhyt tervehdyskäynti ohi. Kurssille suotiin lepohetki ja kenraali Baden-Powell poistui seurueineen kentältä. Kenraali! — nyt vasta Pummi muisti, että hän oli kenraali; totisesti, mikään hänessä ei vastannut sitä kuvaa, joka Pummilla oli ennestään kenraaleista.
Pummi aikoi juuri mennä teltalleen, kun samassa Camp Chief kutsui häntä.
— Tulen kohta Houseen, mutta viekää tämä paperi kiireesti Byonelle. Hän pyysi sitä.
Pummi lähti juoksujalkaa asiaansa toimittamaan. Kun hän tuli käytävään, The Chief oli juuri vieraineen pysähtynyt lasikaappien eteen katselemaan museon aarteita, ja Byone seisoi hänen vieressään.
— Tässä on myös eräs uutuus, nauroi Byone, ja Pummi huomasi Baden-Powellin juuri hauskuuttaneen seuraa jollakin sukkeluudella, — hiukan mystillinen juttu tosin. Tämä norsunluinen, kauniisti leikelty lipas tuli muutama päivä sitten postissa Intiasta saakka ilman mitään selityksiä. Siinä ei ole avainta, enkä ole saanut sitä auki. Olen odottanut, että avain tulisi myöhemmin ja samalla asian selitys. Muuan kurssilainen, hindu, kävi kyllä puhumassa minulle, että lähetys oli tarkoitettu hänelle, mutta pyysin häntä odottamaan, kunnes hän voisi todistaa sen jollakin tavalla.
— Very nice, sanoi The Chief, — ellen erehdy, tunnen tämänlaatuisen taikalippaan. Ja tuskinpa Englannissa muita sen tuntijoita onkaan. Intiassa olen kerran temppelissä nähnyt samanlaisen, ja se avattiin ilman avainta näin.
Hän painoi kannen erästä kulmakuviota peukalollaan ja puristi samalla kädellään sivusta.
Lippaan kansi ponnahti auki hiljaa napsahtaen, ja lähinnä seisovat kumartuivat kuin vaistomaisesti katsomaan, mitä siinä oli.
The Chief naurahti.
— Oh, Cadbury for a sweet tooth, virkkoi hän ja veti lippaasta pienen suklaalevyn, joka oli tunnetussa Cadburyn kääreessä. Samassa hän näki innokkaana katselevan, ihan Byonen vieressä seisovan Pummi-pojan. — That is for you, lisäsi hän naurahtaen ja heitti suklaakäärön hänelle hänen miltei lapsekkaiden ja hartaan uteliaisuuden leimaamien kasvojensa houkuttelemina.
Pummi pisti suklaan taskuunsa, ja Baden-Powellin pannessa pois lipasta ja sulkiessa kaappia Pummi livahti takaisin leirille.
XII
VERIKOIRA
Seuraavana päivän lopetettiin luennot ja muut viralliset leiripuuhat jo puoleltapäivin, ja ne kurssilaiset, joilla ei ollut omia reppuja, saivat leirinjohtajalta reput lainaksi. Valmistettiin lähtöä partioretkelle, joka oli oikea partiotaitojen tulikoe.
Pummi järjesti tavaransa ja tarkasti pukunsa. Cadbury-suklaa oli vielä rintataskussa, johon hän oli sen pannut heti sen saatuaan. Hän ei ollut hennonut vielä edes aukaista suklaakääröä, sillä sehän oli tavallaan kuin jonkinlainen muisto, The Chiefin omasta kädestä lähtenyt. Hän aprikoi hetkisen, jättäisikö koko suklaan telttaan. Saattoi tulla kuuma päivä, ja suklaa oli pahaa sulamaan taskussa. Mutta tuossa hindu hääräili jotakin aivan hänen vieressään, ja vaikka hän oli omiin hommiinsa syventyneenä, Pummista tuntui aivan siltä, kuin hän sittenkin olisi pitänyt tarkoin silmällä toverinsa jokaista liikettä. Pummi teki silloin äkkinäisen päätöksen, se oli kuin mieleenjohtuma, jonkinlainen perustelematon alitajuntainen aavistus, pisti suklaan niin mahdottomaan paikkaan kuin puseronsa povitaskuun, kuitenkin huolellisesti paperiin käärittynä. Sitten hän jatkoi reippaasti puuhiaan.
Ei ollut tosiaankaan aikaa ajatella pikku asioita. Oli mentävä valitsemaan suuren vaellusretken vartionjohtajaa ja hänen apulaistaan. Vaali tapahtui suljetuin lipuin, ja valituksi tuli Clerk Max, Käki-vartion kansanomaisin mies, ja apulaiseksi hindu, vaikka Pummi sai melkein yhtä monta ääntä. Tämän vartionjohtajan vastuulla ja ohjeitten mukaan oli sitten seuraavana aamuna alkava kaksipäiväinen retki suoritettava.
Ilta oli hyvin puuhakas; retkelle valmistautuminen vaati paljon huolta ja vaivaa, ja levolle mentiin niin aikaisin, ettei Pummi ennen maatamenoa saanut rauhallisen mietinnän hetkeä laisinkaan. Vasta telttavuoteellaan lojuessaan hän pääsi taas ajattelemaan omia asioitaan. Hän enemmän tunsi ja aavisti kuin millään tavalla todella huomasi ja havaitsi, että hindu oli taas ruvennut tarkkailemaan häntä. Mikähän mahtoi olla syynä? Olihan kultainen avain Pummilta auttamattomasti mennyt, hänen odottamaton ja sattuman aiheuttama löytönsä hävinnyt kuin vesi hiekkaan. Mitä hänessä siis enää oli silmällä pidettävää? Vai kuvitteliko hän vain, että hindu oli ruvennut uudelleen vaaniskelemaan häntä? Joka tapauksessa hän, Pummi, nyt aikoi olla enemmän varuillaan kuin koskaan ennen. Nytkin hän nukkui pusero yllään, hullu mies, vaikkei suinkaan olisi ollut kylmä muutenkaan. Oliko valkoisella lippaalla ehkä jotakin tekemistä hindun salaisuuden kanssa? Ehkei hän vielä ollut kokonaan menettänyt peliä... vaikka olikin mahdotonta ymmärtää... Joka tapauksessa kurssi päättyisi tämän retken jälkeen ja hänen olisi matkustettava kotiin... tietysti tyhjin toimin... mutta sittenkin täytyi olla varuillaan... voih, tätä salaperäisyyttä ja sekasotkua...
Lopulta hän kuitenkin nukkui hyvin ja rauhallisesti. Seuraavana aamuna kaikki vartiot kokoontuivat lipunnoston jälkeen täydet marssivarusteet mukanaan tarkastukseen, jonka leirinjohtajat toimittivat. Jokaisen varusteet tutkittiin huolellisesti, ja sen jälkeen annettiin kullekin vartiolle kirjekuori, joka sisälsi vaellusmatkan ohjeet, mitä hauskimpaan muotoon kirjoitettuina. Samoin kukin vartio sai kartan ja kompassin.
Matkalle lähdettiin vartioittain kulkemaan kartan mukaan, ja määrä oli matkan varrella tarkkaan huomioida kaikkea, mitä saattoi nähdä tai kuulla. Ei oltu kuljettu pitkääkään matkaa, ennenkuin tiellä tuli vastaan polkupyörällä ajaen Gilwellin puutarhurin apulaispoika siviilipukuisena. Pummi tunsi hänet hyvin, koska oli muutaman kerran ollut auttamassa häntä vedenkannossa. Hän merkitsi muistiin huomionsa ja havaitsi, että sama poika vielä toisenkin kerran matkan varrella sivuutti heidän vartionsa.
— Ahaa, tuumi Pummi, — leirinjohto koettelee meidän tarkkuuttamme. — Mutta mikäs ihmeellinen merkki tuossa on?
Pojat kävivät tutkimaan tiellä olevaa kumman näköistä, oksista kyhättyä intiaanin pään tapaista kuviota. Se piirrettiin.
— Kas, huomasitko, mikä auto tuo oli, joka tuli vastaan? kysyi hindu äkkiä.
— En tosiaankaan, myönsi Pummi. — Essex taisi olla.
— Se oli varmasti Wilsonin auto.
— Mutta hänhän ei ajanut sitä itse, — odotas, niin se oli kuin olikin, — sama numero siinä oli, vaikka ajaja oli ihan tuntematon.
Matka oli merkitty ohjeisiin hyvin vaillinaisesti, niin että karttaa ja kompassia täytyi käyttää aika paljon. Muutaman tunnin kuluttua vartionjohtaja pysähtyi ja ryhtyi taas määrittämään suuntaa, mihin oli kuljettava. Kartan ja kompassin avulla hän suunnitteli sitä, ja hindu oli vieressä katselemassa. Pummi seurasi uteliaana ja tarkoin toimitusta. Viimein johtaja julisti, että tuota tietä oli kuljettava, jos mieli päästä perille.
— Ei se arviointi ollut oikein, virkkoi Pummi Wattsonille, eräälle mustatukkaiselle käenpojalle.
— Oh, kyllä kai ne tietää, sanoi toinen huolettomasti.
Mutta sillon Pummi oli jo varmistunut asiastaan. Kartan mukaan täytyi tien olla väärä. Hänellä oli mukanaan suuntimakompassinsa, jonka käyttämisestä kotona partioretkillä hän aina oli ollut hieman ylpeä. Hän pyysi kartan Maxilta ja määritti suuntimakompassilla suunnan. Suunta poikkesi edellisestä, ja tie oli aivan toinen.
Vartionjohtaja epäröi, mutta Pummi todisti, että suunnan täytyi olla oikea. Kaikki myönsivät, että niin oli, virkahtipa joku siihen suuntaan, että suomalainen partiokoulutus osoittautuu kovin täydelliseksi.
Matkan varrella maasto oli tavallista englantilaista puistometsää, lehtipuita vain kaikkialla, maa kuivien lehtien peitossa melko paksulti. Kun käveli puiden alla, saattoi nähdä hyvin pitkälle eteenpäin runkojen lomitse, sillä puut olivat oksattomia parin metrin korkeudelle saakka, niin että käveli kuin katoksen alla.
Muutamia kertoja levähdettiin matkan varrella. Englantilaiset panivat tupakaksi, ja Pummi söi uutta suklaata, jota hän "Muonalasta" oli ostanut ennen matkalle lähtöä.
Päivä oli ollut kirkas ja kaunis, mutta iltapuolella taivas alkoi peittyä pilviin. Ehtoolla valittiin leiripaikka ja nukkumasijat järjestettiin kahden hengen telttoihin. Sitten paistettiin leirileipää, ja sen jälkeen oli ryhdyttävä teetä keittämään.
Hindu ja Pummi lähtivät vedenhakuun. Vähän matkan päässä oli talo ja sen pihalla kaivo. Molemmat nuorukaiset aikoivat ilman muuta painua suoraan kaivolle täyttämään astiansa, mutta tuskin he olivat astuneet pihaportista, kun kauhean näköinen verikoira nousi ärähtäen makuusijaltaan rakennuksen seinustalta.
— Se on kahleissa, rauhoitti Pummi, — ei se pääse kaivolle saakka.
Hän astui rohkeasti vintturin luo, mutta oli tuskin tarttunut siihen, kun koira vimmastuneena karkasi kaivolle. Ja sen kahleet ulottuivat juuri niin pitkälle, että se olisi tavoittanut pojan, ellei tämä kiireenvilkkaa olisi hypähtänyt syrjään.
Kaivolle ei ollut menemistä. Koira ärisi ja näytti hampaitaan.
Hindu oli pysytellyt loitommalla, mutta astui silloin likemmäs kaivoa.
— Meidän täytyisi saada peto kiertämään kahleensa tuon tolpan ympäri, joka on tuolla, sanoi Pummi, — niin silloin saamme olla siltä rauhassa.
— Malta, virkkoi hindu, — ei tarvita.
Ja hän astui vielä lähemmäs raivoisaa koiraa, pani käsivarret ristiin rinnalleen, katsoi koiraan kiinteästi ja hievahtamatta, hiljaa päätään keinutellen. Vähitellen vihaisen hurtan niskakarvat painuivat ja sen pää vaipui alas. Se laskeutui maahan hiukan ynisten.
— Nyt voit mennä kaivolle, sanoi hindu.
Pummi astui uudelleen kaivolle ja täytti reippaasti sangon vedellä. Koko ajan koira makasi liikkumattomana. Mutta yhtäkkiä hän tunsi vaaran läheisyyden ja hindun hellittävän otettaan, jolla hän vallitsi verikoiraa. Kuin salama koira iski hirveät hampaansa pojan sääreen, ja Pummi oli kuin rautapihdeissä, vaikka hampaat vain hitaasti tuntuivat puristuvan vaatteen läpi lihaan.
Pummi hätääntyi ja pyrki ojennetuin käsin hindua kohti. Tämä tarttui häneen.
— Anna minulle Cadbury — povitaskustasi — nopeasti — muuten en voi enää pelastaa sinua.
Hampaat olivat jo jossakin kohdin varmasti puhkaisseet ihon.
Pummia värisytti, ja kauhu valtasi hänet. Hän sieppasi povestaan suklaalevyn ja ojensi sen hindulle.
— Ota, mutta mikä on tarkoituksesi?
Hindu tarttui suklaapalaan, kohotti sen koiraa kohden vitkallisesti, mutta käskevästi; koiran hampaitten ote kirposi hitaasti, ja samalla tavalla kuin äsken se laskeutui vähitellen maahan pitkäkseen hiljaa ynisten.
— Kas niin, sattuiko sinuun pahastikin? sanoi hindu, kun molemmat pojat olivat päässeet sankoineen koiran ulottuvista. He tarkastivat yhdessä säärtä, jossa näkyi selvästi neljän hirmuhampaan puremat. Haavat eivät kuitenkaan näyttäneet millään tavoin vaarallisilta.
— Ja tuossa on takaisin Cadburysi. En tosiaankaan olisi selvinnyt pedosta ilman sitä, sanoi hindi välinpitämättömästi ojentaen suklaan toverilleen.
Pummi huomasi heti, että suklaakappale oli murrettu keskeltä, mutta hän ei voinut sanoa mitään hindulle.
— Hm, olipa se aika peto, hymähti hän hämillään — vähältä piti, etten jäänyt kiikkiin. Kiitos vain avusta.
Mutta kovin mietteissään Pummi palasi leirille, jossa parhaillaan paistettiin leirileipää ja valmistuttiin teenkeittoon. Illempänä alkoi sataa, ja pisarat rapisivat telttakankaaseen. Pummi makasi kauan valveilla mietiskellen äskeistä tapausta. Pimeässä teltassa hän avasi Cadbury käärön ja koetteli sormellaan suklaata. Aivan oikein, se oli ontto sisältä, niin että siinä oli voinut olla vaikka avain kätkettynä. Oliko hindu tiennyt sen, oliko hän ovelasti käyttänyt hyväkseen verikoiraa ja partiotoveruutta ja uudelleen riistänyt häneltä kultaisen avaimen, jota hän ei itse tällä kertaa ollut edes nähnytkään? Se saattoi kyllä olla mahdollista.
Ja Pummi tunsi mielensä perin alakuloiseksi, kun vielä sadekin lotisten valui ulkona ja pitkin teltan seinämiä.
XIII
LUNNAAT
Mutta seuraavana aamuna aurinko paistoi taas kirkkaasti. Aamuateria valmistettiin tuota pikaa ja syötiin yhtä nopeasti. Leiripaikka puhdistettiin tarkoin, ja sitten oli määrä lähteä kiertoteitse Gilwelliä kohden.
Se oli hauskaa marssia, ja edellisen illan apeus oli Pummi-pojankin mielestä kuin pois puhallettu. Mutta kuitenkin hän kaiken aikaa yksiksensä astellessaan mietiskeli avaimen pulmaa. Oliko hän taas ollut tyhmä? Miksei hän heti suklaan saatuaan ollut avannut käärettä ja tarkastanut suklaata — olisihan voinut vaikkapa syödä sen, niin olisi ainakin huomannut, oliko siinä mitään salaisuutta. Sehän oli ilmeisesti hänen laiminlyöntinsä; hindu nähtävästi oli saanut selville, että kultainen avain oli joutunut suomalaispojan käsiin, ja hänellä näkyi olevan vaikka kuinka monta keinoa sen takaisin saamiseksi. Lopputulos oli kuin olikin se, että Pummi oli taas ilman avainta, ehkä ratkaisevammin ja toivottomammin kuin koskaan ennen. Hänessä itsessään ei näkynyt olevan miestä pitämään, mitä kerran oli saanut.
Niin, tuossahan oli varmasti kartan mukaan se pappila, johon oli aikomus poiketa. Siinä asui pastori, joka oli ollut Käki-vartiossa puolen kurssin ajan ja oli kutsunut niin hartaasti käymään luonaan. Vartionjohtaja ei näkynyt vain huomaavan mitään. Se oli kummallinen, tuo vartionjohtaja. Kulki monesti kuin unissaan. Hänellä ei ollut enää oikein luottamusta tuohon johtajaan, eikä näkynyt olevan toisillakaan. Mutta Pummin kannatti ehkä kuitenkin huomauttaa hänelle asiasta.
— Aivan oikein, sinnehän meidän piti poiketa, havahtui vartionjohtaja, — katsomaan Ewansia. Minä luulin, että se oli vasta tuolla kauempana...
Muutamien poikien suu meni hieman ivan irveeseen. Mutta ilomielin poikettiin pappilaan, jossa oli niin ystävällinen isäntä, ihme ja kumma. Vaikka hän oli ollut Käki-vartiossa vain muutamia päiviä, meni jokainen hänen luokseen kuin kotiinsa.
Pummi oli tehnyt päätöksenä. Hänen sisunsa oli taas noussut. Avain oli varmasti hindulla, ja hindu oli suuri roisto. Tai sitten hän oli toisten häikäilemätön kätyri. Mutta hän, Pummi, ei päästäisi hindua hetkeksikään näkyvistään, hänen oli saatava avain uudelleen haltuunsa, vieläpä tänään. Huomenna se olisi liian myöhäistä. Huomenna kurssi hajaantuisi, eikä hänellä enää olisi mitään mahdollisuutta seurata hindua avaraan maailmaan.
Vastaanotto pappilassa oli mitä sydämellisintä. Vaikka se oli yksinkertaisin, siistein ja tavallaan tyhjin pappila, mitä Englannin maaseudulla olla saattoi, täytti sen isäntäväen lämmin ja herttainen henki aivan ihmeellisellä tavalla. Pojat saivat lounaan: rusinoita, suklaata, vettä ja sokeria, kävelivät pappilan pikku puutarhassa, poikkesivat Theydonin kirkkoon ja piirsivät sen muistikirjoihinsa. Pummi tarkasteli juuri kirkon korkeata jyrkkäkattoista tapulia, seisoen hindun vieressä, kun vartionjohtaja määräsi laskettavaksi tornin korkeuden. Kerran hänkin sai itsestään jotakin irti. Mutta tietysti tehtävä oli toimintamääräyksissä. Pojat ryhtyivät innokkaasti puuhaan, asettivat kepit pystyyn, määrittivät tornin huipun ja kirkon välimatkan. Pummi oli juuri saanut lasketuksi tuloksen, 66 jalkaa, ja ilmoittanut sen vartionjohtajalle, kun hän huomasi, että hindu oli poissa. Tuskin Pummi kuitenkaan oli ennättänyt pappilaan takasin, kun hindu jo tuli häntä vastaan.
— Sain määräyksen, sanoi hän, — vartionjohtajalle tärkeä tiedonanto. Ja hän kiiruhti matkaansa.
Ystävällisestä pappilasta oli lähdettävä melkein heti sen jälkeen. Parin mailin päässä oli majatalo, jossa oli Camp Chiefin tarkkailija odottamassa. Sen majatalon pihalla oleva pylväs oli piirrettävä — mutta niin, ettei tarkkailija laisinkaan huomaisi lähestyjiä. Se oli siis samalla mitä jännittävin hiipimis- ja kätkeytymisharjoitus — se oli myös jokseenkin varmasti vartioitten välinen kilpailu, eikä se seikka suinkaan vähentänyt mielenkiintoa.
Pummi ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään hindua, vaan kun vartio puolen mailin päässä majatalosta hajaantui lähestyäkseen piirrettävää pylvästä eri puolilta, hän pysytteli kuin sattumalta aivan hindun jäljessä. He kulkivat pitkin maantienojaa, siirtyivät sitten jonkinlaisen pienen joen uomaan, tulivat uomaa pitkin vanhalle kivirakennukselle ja yrittivät sen suojissa eteenpäin. Mutta kummallakin puolen oli korkea aita, ja hindu ehdotti, että he koettaisivat päästä rakennuksen läpi sen toiselle puolelle, mistä he ehkä jo hyvin näkisivät pylvään. Kun pimeä, tunnelin tapainen avoin käytävä näytti johtavan rakennuksen sisään, suostui Pummikin ehdotukseen, ja kumarassa he hiipivät matalaan aukkoon. Hindu kulki edellä, ja sisässä oli niin pimeä, ettei Pummi muutaman hetken kuluttua enää saattanut aavistaakaan, missä he olivat. Itse Pummi hyvin varovaisesti hapuillen, sekä jaloillaan että käsillään tunnustellen, pyrki eteenpäin. Samassa hän kuuli tuskaisen voihkauksen ja hiljaista vaikerrusta, ja hänen hermonsa jännittyivät silmänräpäyksessä. Ääni tuli vasemmalta ja hieman kuin pään yläpuolelta. Pummi liukui nopeasti ääntä kohden ja kysyi kuiskaten:
— Mikä nyt?
— Auta. Valoa, kuului hindun vastaus.
Hätäisestä avunhuudosta päättäen oli todellinen vaara kysymyksessä. Jossakin korkealla seinässä näkyi heikko valonsäde. Siellä oli varmasti vain ohuempi laudoitus seinänä ja siihen ehkä saisi puhkaistuksi aukon, jotta näkisi jotakin.
— Kiipeän ylös. Koetan saada lautaseinään rakoa, virkkoi Pummi.
— Ei, ei. Olen hukassa. Tule, taskussani on lamppu. Mutta nopeasti. En... jaksa... enää...
Pummi pääsi hirsien ja kaikenlaisten tavaroiden yli kompuroittaan hindun luo.
— Ota lamppu! Vasen tasku.
Pummi löysi taskulampun, ja kun hän valaisi sillä toveriaan ja ympäristöään, ei hän voinut olla huudahtamatta kauhusta. Heidän päänsä yläpuolella oli suunnaton parru, joka oli ollut viistossa asennossa seinää vastassa ja siitä irtautunut, niin että se näytti olevan hindun käsien ja ruumiin varassa. Jos hän olisi hiukankaan antanut myöten, olisi parru menettänyt viimeisenkin seinätukensa ja murskannut hänet alleen. Hän ei päässyt mitenkään pakoon parrun alta, sillä toisella puolen oli pystysuorassa sivuseinä, toisella vankka sälehäkki. Hindun kasvot olivat tuskasta vääntyneet, ja Pummi käsitti silmänräpäyksessä, että muutamasta hetkestä riippui, tuliko pelastus enää ajoissa.
Pummi toimi salamannopeasti. Hän ymmärsi, että jos hän ryhtyisi hakemaan muualta apua tai edes jonkinlaista tukipuuta, olisi hindu mennyttä miestä. Hetkeäkään arvelematta kuten terve poika ainakin hän sen vuoksi hyppäsi hindun paikalle ja tarttui varovasti kaikki voimansa ponnistaen parruun. Samalla hän huusi:
— Puu, ylhäällä seinässä on aukko!
Samassa hän jo tunsi parrun suunnattoman painon päällään. Hindu vaipui nääntymyksestä maahan, vavisten joka jäseneltään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kimmahti taaksepäin parrun piiristä, otti maahan pudonneen lampun, valaisi sillä seinää ja huomasi parrun alapuolella olevan aukon.
Pummi ei hiiskunut sanaakaan. Hikikarpaloita pusertui hänen otsalleen, ja hän tunsi, että minä hetkenä hyvänsä saattoi sortua raskaan taakan alle.
Mutta hindu toimi nopeasti. Hän löysi pian lujan tammisen lankunpätkän, sijoitti ankarasti ponnistaen sen toisen pään kiviseen aukkoon ja toisen säleaidan lujan pystykannattimen varaan, ja yhdessä pojat sitten laskivat parrun tämän poikkipuun nojaan. Niin raskas parru kuitenkin oli, että he tuskin ennättivät vetäytyä taaksepäin sen ulottuvilta, kun kannatinpuu ja säleet rusahtivat poikki ja parru jymähti ryskyen alas.
Kun pojat vihdoin pääsivät ulkoilmaan, he kävivät heti käsiksi keskeytyneeseen tehtäväänsä, vaikka heidän kasvojensa kalpeus ja jäsentensä väriseminen osoitti, että he olivat kestäneet ankaran ponnistuksen ja mielenliikutuksen, kenties elämänsä suurimman, niinä muutamina minuutteina, jotka he olivat viipyneet autiossa ulkorakennuksessa.
Kun he olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet majatalon merkkipylvään mielestään hyvin piirretyksi, he liittyivät muuhun joukkoon, ja marssia jatkettiin taas Gilwelliä kohden.
Pian hindu kuitenkin jättäytyi hieman muusta joukosta jälkeen, ja kun Pummi teki samoin, virkkoi hindu hänelle yhtäkkiä ykskantaan:
— Miksi et pyytänyt mitään lunnaiksi henkeni pelastamisesta? En ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi sinun kaikesta huolimatta tietävän, että minä olen jotakin sinulta riistänyt. Minä en ole kiittämätön avusta, jonka minulle annoit, mutta minä en ole voinut tehdä toisin kuin olen tehnyt. Tämä on ollut ankaraa taistelua, ja suuret asiat ovat olleet kysymyksessä. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni, mutta nyt kun olen voittanut —
Pummi loi toveriinsa läpitunkevan katseen. — Voittanut, ajatteli hän, — siis kultainen avain on iäksi mennyttä.
— Nyt kun olen voittanut, jatkoi hindu, — olen valmis kaikin tavoin korvaamaan sinulle tekemäni vahingon ja samalla todistamaan, etten ole kiittämätön henkeni pelastamisesta.
Pummi mietti hetken asiaa. Sitten hän vastasi:
— Et ole minulle mistään kiitollisuuden velassa. Jokainen partiolainen, jokainen lähimmäisesi olisi tehnyt saman, minkä minä tein. Sitä paitsi minä seurasin sinua vain riistääkseni sinulta takaisin sen, minkä olit minulta ottanut. Sen saaminen oli minulle kunnia-asia — minun kunnia-asiani ja Suomessa olevan vartion kunnia-asia. Olen tehnyt suuren vahingon — sitä korjatakseni olen tullut tänne. Olen puheistasi päättäen auttamattomasti epäonnistunut. Olen hävinnyt pelin. Olemme kuitit. Olet käyttänyt keinoja, jotka meistä suomalaisista eivät ole aivan kauniita, mutta tarkoitus on kai oikeuttanut ne — ja sillä hyvä.
Mieli katkerana Pummi vetäytyi sysään hindusta. Heillä ei tosiaankaan ollut mitään enempää puhuttavaa asiasta. Miksi hindu oli menetellyt niin kavalasti, salaperäisesti kaikessa ja miksi hän nyt yhtäkkiä rupesi puhumaan voitostaan ja paljastamaan edes hiukan salaisuutta, jota läpinäkymättömyyden verho oli tähän asti peittänyt? No niin, oli miten oli. Hän, Pummi, oli joka tapauksessa epäonnistunut täydellisesti. Mutta missä oli ollut Sininen norsu? Miksi häntä ei ollut enää ollenkaan autettu?
Monenlaiset ajatukset kiertelivät pojan mielessä. Väsymys alkoi muutenkin tuntua, ja alakuloisuus painoi vielä lisäksi. Mutta kohta päästäisiin takaisin lähtökohtaan — niin, ja huomenna olisi koko kurssi lopussa ja hän saisi palata takaisin kotimaahan — tyhjin toimin.
Gilwell valmisti väsyneille retkimiehille iloisen yllätyksen. Perillä kaikkia odotti kuuma kylpy ja hyvä ruoka päärakennuksessa, samalla tavoin kuin tuloiltana. Ja sen jälkeen oli jo kurssin lopettajaiset ja niiden yhteydessä arvostelu retkestä. Camp Chief oli tarkastanut jälkeenpäin jokaisen leiripaikan ja kaivannut esiin ja koonnut valkoisiin paperipusseihin kaiken sen roskan, mikä oli yöpymispaikkaan jäänyt retkeilijöiltä. Käki-vartion osaksi tuli muutama tulitikku, nuoranpätkä ja pieni paperipala.
Ilta oli kaunis ja lämmin, kun sitten siirryttiin viimeiselle iltanuotiolle — missä jo edeltäpäin oli kaihomielisyyttä ja juhlallisuutta tavallista enemmän, — ainakin Pummin mielestä.
XIV
YÖLLINEN AJO
Ja todellakin iltanuotiossa oli lähestyvän eron tuntua varsin runsaasti, kun taas huovat yllä vitkallisessa saattueessa marssittiin kentän keskelle ja asetuttiin tutuille pölkyille loimuavan tulen ympärille. Camp Chief puhui ensimmäiseksi. Mainitsi kurssin päättymisestä, puhui partioimisesta yleensä, antaen samalla vakavia, mieleenpainuvia neuvoja. Hänen koko esitystään höystivät jonkinlainen karu huumori ja pikku sukkeluudet, ja hänen omituinen kuin voimakkain sysäyksin esiinpuskeva puhetapansa vaikutti syvästi mieliin. Tämän jälkeen seurasi taas vapaita esityksiä; tällä kertaa oli kunkin vartion määrä esittää jonkinlainen pieni omintakeinen näytelmä tai kuvaelma. Cuckoot esittivät pikkupiian, jossa potilas sairastui ja kuoli humoristisesti syötyään säilykkeitä. Lääkäri ja paarinkantaja olivat tärkeitä henkilöitä näytelmässä. Koko pila oli aito englantilainen alusta loppuun. Sen jälkeen Palokärjet alkoivat intiaaninuotion, yksitoikkoista keskustelua, josta Pummi ei ymmärtänyt paljoakaan.
Hänen ajatuksensa ryntäsivät taas omille teilleen, kunnes hän äkkiä hätkähti kuullessaan Ewansin nimeä mainittavan. Se nimi oli kuin vipu, joka nosti sulun hänen ajatustensa virran tieltä. Ewans — Ewans — voittanut — peli menetetty. Mutta millä tavoin hän sitten oli menettänyt pelin? Hänhän oli pitänyt koko ajan silmällä hindua siitä asti, kun tämä oli riistänyt häneltä avaimen. Tietysti hindu oli voinut kätkeä sen minne hyvänsä. Mutta hänen sanansa "voittanut" merkitsi, ettei hän enää pitänyt sitä hallussaan, vaan oli jo varmasti saanut sen käsistään pois, ei piiloon, vaan perille. Missä hän oli voinut saada sen toimitetuksi turvaan? Ei missään muualla kuin pappilassa Ewansin luona, jolloin hindu äkkiä oli hävinnyt heidän mitatessaan kirkontornin korkeutta.
Mutta minne hän oli pannut kultaisen avaimen? Oliko hän ehkä jättänyt sen pappilassa jollekin henkilölle vai kenties, niin, kenties toimittanut sen sieltä postiin lähetettäväksi? Ehkä kaikki ei ollut vieläkään hukassa. Hänen täytyi tarttua jokaiseen pieneenkin mahdollisuuteen, mitä oli olemassa: Hänen täytyisi vielä tänään lähteä Theydoniin, vaikka olikin niin myöhä. Hindu ei saisi tietää siitä mitään, sillä hänet oli määrätty nukkumaan Houseen, päärakennukseen täksi yöksi.
Mutta sittenkin — ehkä tuo mieleenjohtuma oli turha ja harhaanvievä. Hän muisti kyllä, kuinka silloin, hindun tullessa häntä vastaan tiedonanto kädessä, hänen tajuntansa kaukaisimmassa sopukassa oli välkähtänyt aavistus, että juuri oli tapahtunut jotakin kohtalokasta ja ratkaisevaa, jolla ei ollut mitään tekemistä tuon keinotekoisen tiedonannon kanssa.
Esityksen jälkeen kurssien johto vielä toivotti kurssilaisille kaikkea menestystä partiotyössä — ja sitten viimeinen iltanuotio päättyi syvätunnelmaiseen hartaushetkeen.
Heti kun muut vetäytyivät telttoihin ja Houseen yöpuulle, Pummi meni puutarhurin majalle, mistä vielä näkyi tulta. Majan ulkopuolella hän sattumalta tapasi puutarhurin pojan ja pyysi tältä hiukan polkupyörää lainaksi. Hän sai pyörän, jossa oli lamppu, ja poika pyysi häntä panemaan pyörän avonaiseen vajaan, kun tulisi takaisin, ja kätkemään avaimen sovittuun paikkaan.
Pummi nyökäytti päätään ja toivotti hyvää yötä. Vasta suoralle tielle päästyään hän hyppäsi pyörän selkään ja alkoi painella Theydonia kohti.
Tie oli mäetön ja erinomaisen tasainen niinkuin tiet Englannissa ovat, ja Pummi ajoi hyvää vauhtia. Hän ei ollut aivan varma, osaisiko Theydoniin, mutta ehkäpä tapaisi matkalla jonkun, jolta voisi kysyä tietä. Hän oli kyllä kartasta tarkastanut teitä retkellä monestikin, mutta pimeässä saattoi kuitenkin helposti eksyä.
Mutta enemmän häntä arvelutti itse tehtävä. No, jos hän saisi Ewansin herätetyksi, hän voisi ilmoittaa etsivänsä erästä hukkaantunutta kapinetta ja ehkä tiedustelemalla kautta rantain päästä selville hindun hommista.
Hän oli tuskin ajanut seitsemää mailia, kun ohitse humahti vaalea auto häikäisevin lyhdyin. Vilahdukselta Pummi ehti nähdä, että siinä istui kaksi henkilöä, toinen laiha ja hintelä. Sitten auto hurjaa vauhtia painui tien kaarteeseen.
Kello oli kaksi yöllä, kun Pummi vihdoin ajettuaan kerran harhaan näki Theydonin terävän kirkontornin epäselvänä häämöttävän keväistä yötaivasta vasten.
Hänen ihmeekseen valo loisti pastorin ikkunasta, ja kun hän varovaisesti kolkutti ovelle, tuli Ewans itse oitis avaamaan, hillitysti, mutta kuitenkin ystävällisesti pyytäen häntä astumaan sisälle.
Häntä oli siis odotettu. Hänen tulonsa tiedettiin, vaikka hän ei ollut ainoallekaan ihmiselle hiiskunut aikeistaan.
He nousivat äänettömästi portaita ja tulivat ystävällisen pastorin työhuoneeseen, missä viheriä varjostiminen lamppu paloi pöydällä. Sen alapuolella oli avoinna Pyhä Raamattu, jota Ewans nähtävästi oli tutkinut juuri ennen Pummin tuloa.
— Suokaa anteeksi, Pummi änkytti hieman hämillään, — tulin hakemaan erästä pikku kapinetta, — ja kun huomenna matkustan Lontooseen ja kotimaahan, täytyy minun...
— Tiedän, tiedän, sanoi Ewans, — hindulainen mister kävi äsken täällä ja hän mainitsi Teidän tulevan myöhemmin pyörällä. Jäin sen vuoksi odottelemaan teitä. Mutta kyllä asianlaita on niinkuin sanoin: Jätin hänen kirjeensä postiin omin käsin, niin että kyllä ne nyt ovat matkalla Intiaan. Ilmoitin tästä hindulaiselle misterille ja annoin hänelle kuitin. Hän kertoi teidän ehkä tulevan tiedustamaan samaa asiaa ja minun selitykseni kyllä tyynnyttävän teidätkin. — No niin, sanoi hän sitten kuin sivumennen ja katkonaisesti, — olisin melkein suonut... etten olisi sittenkään tehnyt sitä... erään asian vuoksi... olen vähän pahoillani. — Sen jälkeen mister lähti.
Todellakin! Oliko hindu siis katunut lähetystään? Olisiko hän halunnut ehkä jollakin tavoin sovittaa sitä, mitä oli tehnyt Pummille? Vai oliko hän vain ruvennut epäilemään, ettei suomalaispoika vieläkään hellittäisi itsepintaista avaimenetsintää? Oliko hän varmuuden vuoksi lähtenyt yölliselle autoretkelle ja valmistanut Pummille tämän ystävällisen vastaanoton ensin vielä kerran voitettuaan hänet yöllisessä ajossa?
— Ja nyt me juomme teetä, sanoi Ewans, — ennenkuin lähdette paluumatkalle, — te tarvitsette hiukan lämmikettä, ja matka on pitkä..
— Ei, ei, vastusti Pummi masentuneena. — Tuotan teille niin paljon vaivaa. Sitä paitsi... minun täytyy olla ennen aamua Gilwellissä.
— Ehditte sinne hyvin. Tee on tuossa tuokiossa valmista.
Hän askaroi nopeasti ja kätevästi. Pieni spriikeitin lämmitti pian vettä, ja Ewans nosti lautasellisen rolleja, sämpylöitä, pöydälle.
— Lähdettekö, huomenna kotimaahanne... muistaakseni mainitsitte jotakin siitä...?
— Kyllä, kurssi hajaantuu aamulla, ja matkustan aamujunassa Lontooseen ja sitten Hulliin ja ylihuomenna suoraan Suomeen.
Ewans katsahti häneen keittopuuhistaan.
— Niin, niin, on ihanata kasvattaa sillä tavalla nuoresta polvesta kelpo miehiä. Onko Suomessa paljon partiolaisia?
— Ei kovin paljon, kenties kahdeksantuhatta, kun luetaan tytöt mukaan.
— Niin, niin. Olen kuullut, että Suomi on kaukainen ja kylmä maa.
— Jossa on vain jääkarhuja ja poroja... Sellainen käsitys on ulkomaalaisilla, hymähteli Pummi. — Kuinka mielelläni soisin, että englantilaiset voisivat enemmän käydä Suomessa omin silmin näkemässä. Suomi on suuri maa — se ulottuu Suomenlahdesta Jäämereen. Siellä on suunnattomia metsiä, kuusikymmentätuhatta järveä, paljon virtoja ja koskia. Kesät ovat lyhyitä, valoisia ja kauniita, talvet pitkiä, kylmiä, valkohankisia...
— Niin, niin, minulla on hyvä ystävä, joka on ollut paljon Suomessa. Hän käski minun kysyä teiltä, muistatteko, mikä nimi oli eräässä Palikkakorttelin ovessa.
— Kenir Ateh, sanoi Pummi sävähtäen.
— Ja mitä oli erään henkilön kalvosinnapeissa?
— Sininen norsu.
— Tämä sininorsuinen oli vielä äsken täällä. Nyt hän on jo kaukana poissa. Hän on hyvin rehellinen ja viisas, hyvin viisas mies. Onko totta, että te pelastitte täällä äsken käyneen hindun hengen partioretkellä? kysäisi hän sitten.
— On totta, että minä seurasin häntä, koska tahdoin nähdä, mihin hän panisi... niin... tuota, erään esineen, jota minä kaipasin... ja että hän oli jäänyt pinteeseen, josta minun täytyi hänet auttaa.
— Ja onko teillä se käsitys, että tuo esine on nyt matkalla Intiaan?
Pummi epäröi hetken. Miten kummassa tuo tyyni, jalokasvoinen hengenmies, jonka terävät, harmaat silmät silloin tällöin vilkaisivat häneen, saattoi lukea hänen ajatuksensa.
— On. Minä olen menettänyt, joutunut tappiolle... eräässä kilpailussa...
— Sepä on ollut ankara kilpailu, jossa vastustajinanne ovat olleet nelisormiset. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
— Tiedän, että kaikilla niillä henkilöillä, jotka ovat yrittäneet minulta riistää... kultaista avainta... on ollut vasemmassa kädessään neljä sormea.
— Niin. Maailmassa on tietysti monta nelisormista, jotka eivät kuulu näihin henkilöihin. Mutta kaikilla niillä miehillä, jotka taistelevat Sinistä norsua vastaan, on neljä sormea vasemmassa kädessä.
— Onko... se... oikea... jokin todellinen salaliitto?
— Melkeinpä sitä voisi sellaiseksi sanoa. Olkaa hyvä ja ottakaa lisää sämpylöitä. Meillä on vielä kymmenen minuuttia aikaa. Se on jonkinlainen timantinmetsästäjäinliitto. En voi selittää teille kaikkia yksityiskohtia. Tiedätte, että Intiassa norsu on viisauden ja myötätunnon symboli. Ikivanhassa hindulaisessa temppelissä on norsunhahmoisen Ganesa-jumalan, tieteiden ja taiteiden suojelijan, alttarilla kiveen kiinni upotettuna ihana lipas, jonka kullattu, raskaasta metallista valmistettu avain on määrätty kiertämään maailmaa. Vanha taru kertoo paljon tästä ihmeellisestä lippaasta, että se on mm. täynnä mitä kallisarvoisimpia ja suurimpia timantteja. Vain se, jolla on siihen sopiva Sinisen norsun avain, voi saada lippaan auki ja sen aarteet haltuunsa, ja hänestä tulee maailman rikkain ja mahtavin mies. Tuon lippaan ja maailman muiden äärettömien timanttiaarteiden himo on luonut vannoutuneiden Nelisormisten liiton, joka ei yleensä karta mitään keinoja toimiessaan päämääriensä hyväksi. Sen liiton eräänä tärkeänä tarkoituksena on ollut myöskin ns. kultaisen avaimen haltuunsa saaminen ja Sinisen norsun, Ganesan, rikkauksien anastaminen.
— Ja sitä vastassa on siis Sinisen norsun liitto, jolla on ollut avain hallussaan, eikö niin? kysyi Pummi, joka yhä kasvavin ihmetyksin oli kuunnellut pastorin tyyntä puhetta.
— Sinisen norsun liitto, hm, sellaista ei kylläkään ole olemassa, mutta miksemme voisi käyttää siitä sellaistakin nimeä, niin asia tuntuu hiukan romanttisemmalta. Tämä Sinisen norsun liitto on maailman hienoimpia ja arvokkaimpia taideliittoja, kauneimpien taideaarteiden kokoojain salaseura. Tämä seura tietää aivan varmasti, että tuossa Ganesan lippaassa on vain muutamia uskonnon ja taiteen tutkimiselle erittäin arvokkaita timantti- ja kultaesineitä, jotka se tahtoo säilyttää paikoillaan, kunnes ne ehkä joskus voidaan siirtää johonkin museoon maailman kallisarvoisimpina muinaisaarteina. Sinisen norsun miehillä on vuosisatoja ollut tuo sininorsuinen avain hallussaan.
— Kunnes minä sen hukkasin, sanoi Pummi.
— Niin, kunnes se joko tapaturmaisesti tai nelisormisten anastamana joutui heidän haltuunsa ja on kuin jalkapallo kulkenut miehestä mieheen.
— Ja nyt on tarina lopussa. He riistävät nuo pyhät taideaarteet. Minä olen ollut huono korvaamaan tuottamaani hirveätä vahinkoa. Kiitän teitä näistä ihmeellisistä selityksistä. Ne poistavat suureksi osaksi salaperäisyyden verhon, joka melkein pelottavana on peittänyt tämän merkillisen asian. Mutta selitys on samalla antanut syyllisyydelleni koko maailmaa hipovat suuruussuhteet ja tehnyt tekoni vain entistäkin pahemmaksi.
Pummi oli lopettanut teenjuontinsa. Ulkoa kuului autonmoottorin hiljainen hyrinä.
— Niin, nyt on aika lähteä, sanoi Ewans nousten. — Nämä seikat Sinisen norsun ystävä pyysi minua sanomaan teille. Auto vie teidät nopeasti Gilwelliin suorinta tietä. Olen pidättänyt teitä kaksikymmentä minuuttia, mutta toivon, että ne eivät ole huonosti käytettyjä minuutteja — sillä te olitte kyllä teen tarpeessa. Ja sitten — Jumala olkoon kanssanne tulevassa työssänne, matkalla ja ajatuksissanne. Hän on kaikkia salaseuroja, kaikkia liittoja ja ihmisten viekkaimpiakin aivoituksia väkevämpi. Tässä on teille kirje. Kätkekää ja säilyttäkää se hyvin ja viekää se konsulille kauniiseen isänmaahanne ja kotikaupunkiinne.
Hän ojensi Pummille paksuhkon kirjeen, jonka takana oli viisi suurta sinettiä. Pummi kätki kirjeen poveensa. Mutta tuntui, kuin hän olisi vielä tahtonut kysyä jotakin.
— Sanokaa... voitteko sanoa..., olisi hyvä tietää, vaikka se onkin pikku asia... tuntuiko kuin hindu olisi tarkoittanut totta sanoessaan, että hän mieluummin olisi ollut lähettämättä kirjettä... vai näyttikö hän sittenkin paremmin tyytyväiseltä siihen, että se oli jo mennyt...?
— Ei ole aina helppoa lukea ihmisten ajatuksia, vastasi Ewans hyvin vakavasti, — mutta minusta melkein tuntui, kuin hän ei olisi ollut kovin pahoillaan siitä, että lähetys oli mennyt.
— Kiitoksia, sanoi Pummi hieman katkerasti, — kiitoksia ystävällisyydestänne, pastori. — Hän puristi lujasti Ewansin kättä.
Pastori saattoi hänet autolle ja sovitteli vielä polkupyörää autoon Pummin asettuessa etuistuimelle tuntemattoman ajajan viereen. — Älkää olko murheissanne, vaan iloitkaa siitä kaikesta, minkä täällä olette oppinut ja kokenut. Kaikki on korkeimman johdatusta, ja kaikki se, mitä me teemme hyvin tai pahoin, se kohtaa lopuksi omaa sydäntämme. Hyvästi, pitäkää kirje erittäin hyvässä tallessa, ja onnellista matkaa.
Pastori lausui pari kummallista sanaa ajajalle, ovi paukahti kiinni. Pummi tervehti partiotapaan, ja auton lähtiessä liikkeelle hän näki auton lyhtyjen loisteessa Ewansin paljaan pään harmaiden hiusten liehuvan yötuulessa ja hänen heilauttavan kättään hyvästiksi. Hänen huulillaan oli kummallinen, tyyni, mutta samalla hiukan surumielinen hymy, joka lähtemättömästi painui pojan mieleen.
XV
PUUKKOPELI
— Kas Eskoa, Pummia, hei hei hei, huusi iloinen tytönääni, kun vähäinen väki oli hajaantumassa laivarannasta ja pitkä ruskettunut partiopoika heitti repun selkäänsä aikoen juuri painella rantakatua joen suulle päin. — Tulee mies merentakainen. Mutta miksi et ilmoittanut edeltäpäin, jotta pojat olisivat tienneet tulla vastaan?
— Enhän minä mikään maaherra ole, Pummin äänessä oli pieni katkeruuden värähdys.
— No tokihan toki sentään vastaan sopii tulla. Päivää nyt vain ja terveisiä kai sieltä suuresta maailmasta?
— Mitäs sinä, Martta, niillä maailman terveisillä? — Ja matkahan tuli tehtyä vähän niinkuin suotta päiten. Jos askeleihisi sopii, niin marssi tämän kautta, poikkean konsulin ja sitten enoni luo.
— Mielelläni, niin saan vähän kuulla näkemistäsi. Olen hurjan utelias, Pummi, niin kuin kaikki tyttölapset. Sinulla on kai ollut kova työ siellä Gilwellissä tai missä vellissä sinä olit. Ja Jyrki on kertonut minulle salaisesti, että sinulla oli siellä tärkeä tehtävä suoritettavana, oikein mittava...
— Oli, oli. Ja kai hän on — yhtä salaisesti, noin vain niinkuin sivumennen maininnut, että se oli Sinisen norsun asia, virkahti Pummi ja vilkaisi syrjäsilmällä vieressä kävelevään reippaaseen, kirkassilmäiseen tyttöön.
— Niin, se merkillinen Sininen norsu. — Voisitko sinä kertoa, miten sen asian kävi? Olen niin hurjan utelias...
— En voi sanoa siitä sen enempää. Mutta etkös juuri sinä sitä Sinistä norsua ensin loihtinutkin kummittelemaan?
— Voi niin, hahhahhaa, nauroi Martta. — Sehän ei ollut silloin muuta kuin pelkkää hassutusta ja leikkiä. Eräästä sattumalta löytämästäni sinisellä painetusta lehdestä leikkasin elefantin kuvan ja ilveilin sillä, kun me tytöt tahdoimme vähän maksaa vanhoja kalavelkoja ja rangaista liian koppavia ja nenäkkäitä poikia, kukkopillejä, sekä samalla näyttää heille, että olimme sitä partiolaisia mekin. — Mutta tällä uudella Sinisellä norsulla ja kultaisella avaimellahan ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Tämä on suuri ja vakava asia.
— Kyllä, aivan eri asia, ja kuitenkin niillä on paljon yhteyttäkin. Jo sama nimi on kummallakin, ja joskus minusta tuntuu, niinkuin tarkoituskin olisi samanlainen. Katsos, totta puhuen on tämäkin uusi peli ollut minusta kuin sattuman leikkiä. Kohtalo on suvainnut hypitellä minua Sinisen norsun suosiollisella avulla. Se keksii milloin kumipallon, milloin vararikon, milloin vanhan tohvelin, jolla se näkee hyväksi kääntää meidän elämäämme. Minä olen kai erityisen hankala kapistus, koska se on minua varten varannut kokonaisen elefantin. Ensin se työnsi minut sen avulla tielle, sitten taas raviin.
— Miten niin? No, en tunne asiaa. Mutta onko sinulle nyt käynyt huonosti?
— On. Tässä asuu konsuli. Minun täytyy jättää hänelle kirje. Illalla menen hänen luokseen tekemään seikoista lähempää selvää.
— Viivytkö kauan? Kuule, jollet ole matkasta väsynyt, voisit painua heti joen taakse Kotkankalliolle? Pojat pitävät siellä viimeistä kevätkokoustaan. Minä voisin soutaa sinut yli meidän veneellä.
Parin minuutin kuluttua Pummi jo tuli takaisin.
— Oli hyvä, että konsuli oli kotona. Nyt on pahin ohitse. Annoin hänelle kirjeen, ja kun hän kysyi, vastasin: Epäonnistuin. Koetin kyllä niin hyvin kuin taisin, mutta häviö on häviö.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Niinkuin hieno sotapäällikkö ottaa vastaan tappion sanoman. Kaksi tikarinterävää otsaryppyä, harmaiden silmien uppoaminen toisen munaskuihin ja sitten: — Kiitos kirjeestä. Panimme paljon peliin, mutta voitto ei tule aina.
He astelivat äänettöminä joen rantaa. Kevät oli muuttumassa kesäksi. Puiden hennoin vehreys oli tummumassa, ja nurmi oli rehevää ja runsasta virran äyräällä.
— Ehkä on hyvä, että tapaan pojat vielä ennen kesäeroa sanoi Pummi. — Eipä tiedä muutenkaan, miten elämä tässä vääntyy. Ensi vuoden koulunkäynti on hyvin hienojen riukujen nojassa. Eno on menettänyt paljon ja tuntuu kokolailla haluttomalta loppumattomiin antamaan minulle avustusta. Mitään ansiotyötä tuskin heltiää mistään kesäksi. Tämä matka on edistänyt minun partioimistani, mutta enhän minä voi partioimisen varassa elää, eikä kesäleiri houkuttele pennitöntä poikaa.
— Oletpa sinä nyt synkällä päällä, sanoi Martta käyden veneen perään, kun Pummi asettui soutamaan.
— En erikoisesti, näen vain kirkkaasti, miten asiat ovat. Ja vielä ne ovat vähän pahemminkin. Konsulille olen tehnyt suuren vahingon, eikä tyhjä matkani suinkaan ole sitä vähentänyt. Tästäkös polku lähtee kokouspaikalle?
— Siitä juuri ja suoraan ylös. Sama polku, millä silloin kerran leikimme Sinistä norsua, vastasi Martta.
— Tuossa mäenrinteen puolitiessä on vieläkin se kivi, jonka alle Sinisen norsun kirje oli kätketty. Ja juttua jatkui sitten Kummitustalolle asti.
— Niin, se elefantti antoi meille kaikille silloin kauniin läksytyksen, myönteli Pummi. — Pojat taisivat ottaa onkeensa... ja minulle se teki suuren asian...
— En tahtonut siitä sinulle siksi muistuttaa, sen vuoksi vain, että joskus voi pilakin ja "tytöt, jotka eivät mihinkään kelpaa", saada jotakin aikaan. Kalliolle tultuasi käännyt oikealle ja kierrät suurten mäntyjen luo.
— Hiivin, niin että yllätän pojat, virkkoi Pummi, jonka partiovaistot taas heti heräsivät, kun hän tuli metsään. — Kylläpä täällä on raikasta ja ihanaa, hän sanoi syvästi hengähtäen. — Kiitos kyydistä vain, Martta, ja hyvästi!
Hän lähti ripeästi astelemaan rinnettä ylös. Vasta vuoren harjanteelle päästyään hän kääntyi ensi kerran katsomaan taakseen Alhaalla näkyi metsänrinteen takana kiemurteleva joki vihreine rantamineen, ja kauempana kaupunki levisi kauniina ja valkoisena koivujen keskellä. Miten ihanaa olikaan täällä, miten kevyttä ja hyvää hengittää suven leppeitä tuulia, jotka hiljaa humisivat petäjäin latvoissa.
Mitä lähemmäs määräpaikkaa Pummi tuli, sitä varovaisemmin hän hiipi. Mutta mitään ääniä ei kuulunut. Kaikki oli aivan hiljaista kuin ei ketään koskaan olisi vuorilla ollutkaan. Pummi arveli sittenkin erehtyneensä kokouspaikasta ja alkoi kulkea enemmän vasemmalle, tullen kallion louhikkoisimpaan osaan, mutta sielläkään ei ollut ketään.— No niin, jollei löydä, niin ei löydä, tuumi hän, riisui repun selästään ja heittäytyi vatsalleen lämpimälle kalliolle katsellen yli jokilaakson kaukaista taivaanrantaa kohden.
Niin, täällä hän taas oli kotikaupungin kunnailla. Ellei olisi ollut noita epäonnistuneen matkan ja tulevaisuudenhuolien suruja, ei hänellä olisi ollut mitään valittamista, ainakaan nyt, kun sai täällä ihanassa korkeudessa levähtää hetkisen. Tämä se sittenkin oli suurinta partiohommissa, että ne aina lopuksi johtivat luonnon helmaan.
Hän uneksi siinä kauan ja mietiskeli kevään tapahtumia. Sitten hän äkkiä nosti päätään. — Eikö tuolta edestäpäin sentään kuulunut ääniä? Pojat olivat kai läntisellä metsäisellä rinteellä. Hän otti reppunsa ja jatkoi varovaisesti etenemistään. Tuolta pohjoispuolelta hän pääsisi helposti hyvin lähelle heitä. Hän laskeutui rinnettä alemmas ja ryhtyi kiertämään. Ei kuulunut enää hiiren hiiskaustakaan. Hän oli kai sittenkin kuullut väärin ja lähtenyt väärään suuntaan. Hän epäröi hetken ja painui sen jälkeen taas korkeampaa kallionharjannetta kohden. Se nyt oli ihme ja kumma, ettei löytänyt poikia, vaikka he varmasti olivat kallioilla. Oli parasta tehdä suuri kaari etelään, kai sieltä sitten löytäisi.
Pitkään kierrettyään hän vihdoin tuli tiheiköstä pienen aukion laitaan. Aukion keskivaiheilla hän huomasi partiopojan istumassa kivellä. Vähän ajan kuluttua poika nousi ja lähti tarkkaavana kävelemään silmäillen tutkivasti juuri siihen suuntaan, missä Pummi oli.
— Sumppi! niin Sumppi siinä seisoi. Mitä hän siinä oikein vahtailikaan? Aivan niin, tietysti oli jokin partioleikki käynnissä ja Sumppi oli pantu vartijaksi. — Sumppi oli jälleen rauhoittunut ja tarkasteli metsikön toista rantaa. Niin, niin, tuossahan oli keskellä kanto ja sen päässä puukko. Puukkopelihän siinä oli meneillään, vanha hyvä leikki, ja metsässä joka puolella oli poikia, joiden piti yrittää puukon ryöstöä, ja Sumppi oli kovasilmäisenä vartijana.
— Hyvä, tuumi Pummi, — mitäs muuta kuin peliin mukaan.
Hän otti jälleen repun selästään, kätki sen tarkoin merkille panemaansa paikkaan suuren kiven juureen, irroitti kaulahuivinsa ja heitti hattunsa repun viereen.
— No nyt koetetaan, miten Sumpin sumppu kestää.
Hän valitsi kaikkein kivikkoisimman puolen, ja Sumpin kierrellessä toiselle kulmalle hän aina lähestyi kantoa. Samassa rasahti oksa ja Sumppi höristeli korviaan, juoksi vastakkaiselle puolelle ja kiljaisi kimeällä äänellään:
— Polo paloi, Palo poloi tuossa kääkkärän luona. Nyt ovat Kamu ja Polo poissa pelistä!
Pummi livahti tällä kertaa lähinnä kantoa olevan kiven taakse. — Nyt, jos onni häntä vähän potkaisisi oikealla hetkellä, niin hän varmasti saisi puukon näppiinsä.
Aivan oikein. Melkein samalla suunnalla kuin äskenkin jokin näytti herättävän Sumpin huomiota, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Sumppi karkasi sinne päin ja koko hänen pikku ruumiinsa muuttui pelkäksi hirveäksi kiljunnaksi.
— Ja—a—a—ssi!
Samassa Pummi oli kannon luona ja sieppasi puukon, mutta puukon kärki oli lyöty pienen valkoisen paperilipun läpi.
— Otanpa tuonkin, tuumi Pummi. — Tietysti se on pantu siihen vain leikkiä vaikeuttamaan. — Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään aikaa sen silmäilemiseen. Sumppi saattoi minä hetkenä hyvänsä kääntää naskalinkatseensa Pummiin päin. No niin, nyt hän oli jo suojassa vähän etäämmällä olevan suuren kiven takana. Tässä olikin mainio piilopaikka, saattoi olla näkymättömissä, katsoipa melkein miltä suunnalta tahansa.
Pummi piti yhä puukkoa kädessään ja vilkaisi paperiin. Siinä oli kuin olikin jotakin kirjoitusta. Mitä! Hän luki:
Älä sure sielu surkia.
Kultainen avain on tullut takaisin
viisisinettisessä.
Onnittelen.
Sininen norsu.Mitä tämä oli! Unta ja houreitako keskellä Jumalan kirkasta päivää? Pahaa pilaako! Viisisinettinen! Siitä ei tiennyt avarassa maailmassa kukaan muu kuin Ewans ja konsuli, ei totisesti! Mutta tuo kujeellinen muoto, Sininen norsu, huolettomasti kirjoitettu paperilappu. Jo nyt oli markkinat, kun vielä täällä Kotkankalliollakin tämä järjetön ja salaperäinen asia kummitteli.
Samassa Sumppi huomasi, että puukko oli viety, ja nosti hirveän mökän. Pojat alkoivat tulla esiin piiloistaan. Leikki oli päättynyt. Pummi vain istui paikoillaan kiven kätkössä ja ihmetteli omaa asiaansa ja paperilippua.
Hän kuuli Jyrki Kiven sanovan:
— Tässä ovat kaikki pojat. Kuka sai puukon?
— Ei kukaan... mitä tämä nyt on, Sumppi? Selitä!
— En... minä... tiedä sitten... minä, eikö... Kirppu?
— Älä höpsi, Sumppiliini, minähän olin vielä peninkulman päässä enkä pyydä muuta kunniaa kuin etten ainakaan joutunut leijonankitaasi.
Pummi astui esiin piilostaan ja tuli poikien joukkoon.
— Pummi, kuului kuin yhdestä suusta. — Mistä sinä tähän tulla tupsahdit kuin pilvistä pudoten? Minä luulin sinun tällä hetkellä seilaavan meriä. Pojat, huutakaamme Pummi tervetulleeksi, hei, hei, hei! Hän on tullut kaukaa merien takaa ja suorittanut suurtyön... Sinäkö tässä vielä lisäksi sieppasit meiltä puukon?
— Yhdyin kyllä leikkiinne...
— Mainio tempaus heti ensi työksi. Katsokaas, pojat siinä vasta eri haka. Sanoimmehan, että siitä, joka tämän leikin voittaa, tulee tämän kesän hiipijäkiho. Uudemman kerran, pojat, Pummille hei, hei, hei!
— Hei, hei, hei!
— Minä sanoisin vain, että ei, ei, ei, esteli Pummi. — Te petytte minun suhteeni. Minä en ole suorittanut mitään sellaista kuin te luulette. Olen palannut tyhjin toimin. En kelpaa juuri mihinkään. En pääse tänä kesänä partioimaankaan, koska minun täytyy edes jollakin tavoin yrittää henkeni pitimeksi tehdä työtä, jotten olisi aina toisten taakkana. Mutta, kamut, tällaista pilaa en olisi kuitenkaan teiltä odottanut, päätti Pummi ja ojensi Jyrki Kivelle puukkokannolta löytämänsä paperilipun. — Mitä tämä oikein merkitsee?
Jyrki luki lipun ja ojensi sen kummastuneelle Sankarille.
— Mitä tämä on, kuka teistä on kirjoittanut tämän? Taas Sininen norsu kummittelee! — Sumppi, sinun täytyy tietää tästä.
— Minä... tuota... olen tutkinut... voin selvittää... olen sitä mieltä. Vartionjohtaja, saanko viheltää?
— Mitä tarkoitat? Puhut kuin unissasi. Vihellä vain, jos se selvittää järkesi, sanoi hän sitten, kun näki Sumpin kohottavan pillin huulilleen.
Samassa tuli lähimpänä olevien puitten takaa kaksi henkilöä esiin astellen nopeasti poikia kohden. Toinen oli Martta ja hänen vieressään konsuli.
— Niin, pojat, tämä toveri, jota te sanotte Pummiksi, on todella suorittanut tehtävänsä. Kiitän häntä koko vartion läsnäollessa. Tiedän, ettei hän itsekään tahdo uskoa, mitä sanon, sillä vielä tänne tullessaan hän oli sitä mieltä, että hän oli epäonnistunut. Mutta minä vakuutan, että hän toi kultaisen avaimen viisisinettisessä kirjeessään Theydonista, ja selitykseksi hänelle voin mainita hänen onnistumisensa sittenkin riippuneen siitä, että hän pelasti erään hindulaisen hengen — illalla meillä on tilaisuus hänen kanssaan selvitellä yksityiskohtaisemmin asioita. Nyt tahdon siis vain lyhyesti vielä vakuuttaa, että Pummi on hyvin onnistunut työssään. Sen vuoksi luotan häneen siinä määrin, että hän saa kesäksi paikan liikkeessäni, jotta hän voi syksyllä jatkaa lukujaan. Hänen partiokuntonsa on takeena hänen tulevaisuudestaan.
— Kiitos, konsuli..., sammalsi Pummi aivan hämillään ja hämmentyneenä, — minä en todellakaan uskoisi sanaakaan tästä kaikesta, ellette te, konsuli, itse sitä sanoisi. Mutta miten ihmeessä tuo paperilippu... ja Sininen norsu?
— Katsos, virkahti Martta naurusuussa, — minä tapasin konsulin rannassa ja soudin hänet yli ja sain silloin kuulla, miten asiat oikein olivat... ja sinun harhaillessasi metsässä minä tahdoin vielä viimeisen kerran näytellä Sinistä norsua, lahjoin tämän Samin elikkä Sumpsin parilla karamellillä... no niin, pojat, huutakaa nyt vielä kolmannen kerran Pummille, sillä kyllä hän sen ansaitsee kaiken mielipahan jälkeen.
Poikien riemu oli aivan hurjaa: yhteisvoimin he paiskasivat Pummin korkealle ilmaan, ja sitten Jyrki pyöräytti häntä ympäri kuin piiritanssissa, Jassi taputteli häntä onnellisena, Polo hymyili koko leveällä karkeapiirteisellä naamallaan, Kirppu heitteli kuperkeikkaa, Kamu hyppi intiaanitanssia ja Sankari puristi suurilla kourillaan häntä kädestä.
— Öhöm, rykäisi Sumppi... tuota, nyt tämä Sinisen norsun salaisuus on minulle ihan justiinsa selvä kuin juna. Tässä on Sininen norsu, tämä Martta, vaikka ei luulisi, ilmielävänä. Aina kysytään, kun on jokin vaikea juttu: Missä on nainen? ja tässä on se nainen, se norsu, joka on kaiken tehnyt alusta loppuun saakka...
— Kiitos vain, Sumssi eli Samppi, suuren suuresta kunniasta, nauroi Martta. — Tämä nuori herra ja salapoliisi on ainoa maailmassa, joka uskoo minusta näin tavattoman suuria. Tervetuloa tyttöjen leirille kaikki viikon päästä Kotajärvelle. Siellä saatte oikein hyviä vohveleita joka heppuli, mutta tämä Sami elikkä Sumi saa pour mérite oikein suuren pannukakun, jossa on tuuman verran sokeria päällä.