[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpzTrlccs2IWKs7cZpkC1vqTLScqAOrYYBwyttkfkCBk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2949,"Sininen norsu","Jäämaa, Ilmari",1888,1934,"2949-jaamaa-ilmari-sininen-norsu","2949__Jäämaa_Ilmari__Sininen_norsu","Kertomus Gilwellistä, pummista ja kukkopilleistä","lastenkirja",[],[],"fi",1933,null,21766,134546,true,[],[],[],"Partioaiheinen seikkailukertomus seuraa poikien vaiheita leirielämän ja jännittävien tapahtumien keskellä. Tarina kuljettaa lukijan Gilwellin maisemista Pohjanmeren aalloille mysteerien ja partioihanteiden siivittämänä.","Ilmari Jäämaan 'Sininen norsu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2949.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SININEN NORSU\n\nKertomus Gilwellistä, pummista ja kukkopilleistä\n\n\nKirj.\n\nILMARI JÄÄMAA\n\n\n\n\n\nTallinnassa,\nAs Skaudivarustus Oy,\n1994\n\nEnsimmäinen painos julkaistu vuonna 1933.\n\n\n\n\n\n\n     Sir Robert Baden-Powellille, partioliikkeen luojalle\n     ja suurelle pojansielun tuntijalle, omistaa tämän\n     vaatimattoman kirjansa\n\n                            _Tekijä_.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Kovin kiusallinen löytö.\n   II. Kummitustalo.\n  III. Rauhaton yö.\n   IV. Pieni tytön nenäliina.\n    V. Onnettomuus.\n   VI. Palikkakorttelissa.\n  VII. Hytti numero 71.\n VIII. Myöhästynyt partiolainen.\n   IX. Valkoinen lipas.\n    X. Gilwellin Kuu-II\n   XI. The Chief.\n  XII. Verikoira.\n XIII. Lunnaat.\n  XIV. Yöllinen ajo.\n   XV. Puukkopeli.\n\n\n\n\nI\n\nKOVIN KIUSALLINEN LÖYTÖ\n\n\n— Ja mitä ihanin luonto. Ajatteles: päilyvä järvi, johon valkoiset\npoutapilvet heijastuvat, lehtoisat rannat, kosken ikuinen kohina ja\nhonkien humina...\n\nPrrr... siinä on jo tarpeeksi luonnonkuvausta. Romaaneissakin\naina hyppäämme luonnonkuvausten yli; kuinka kaukana leiri on\nrautatieasemalta?\n\n— Kolmen kilometrin päässä, osapuilleen ja suorinta tietä. Jos yleensä\nvoi puhua tiestä, sillä on mentävä suoraan metsien halki, joen poikki\nja vuorten yli. Varsinainen tie kulkee toiselta asemalta ja on noin\nneljä kertaa pitempi.\n\n— Hyvä on. Voitko piirtää minulle jonkinlaisen kartan seudusta?\n\n— En — en minä taida oikein osata. Mutta jos menee joen vartta ja\nsitten heti kosken yläpuolella kääntyy vasempaan ja kulkee puoli\nkilometriä vuorten yli, niin sitten kyllä tien jo helposti löytää.\n\n— Vai niin, no kiitoksia. Luulen, että Jassi osaa tien. Ilmoita\njohtajallenne, että tulemme huomenna puolenyön aikoina.\n\nPojat tervehtivät toisiaan partiotapaan ja erosivat. Toinen oli laiha\nja pitkähkö, päättäväliikkeinen ja täsmällinen. Toinen vaaleakasvoinen,\nhyvinvoivan näköinen patukka.\n\nPitempi pojista, äskeinen kyselijä, asteli kiireesti lähellä olevaan\nrantaan, työnsi kevyen kanootin vesille ja lähti nopein vedoin melomaan\njokea alas. Tultuaan lähelle korkeita kalliota hän käänsi rantaan, veti\nkanootin huolellisesti pensaiden kätköön ja ottaen melan käteensä lähti\nnousemaan jyrkkää rantapolkua.\n\n— Kas, tuossa on nuoli maassa — kolmen askelen päässä kirje kätkettynä,\nhän mutisi. — Mitä ne pojat oikein hupsivat. Se on tietysti Kirpun\ntavallista lapsellisuutta. Kirje, vaikka itse ovat parinkymmenen metrin\npäässä! Vainio sanoisi sitä rakkauspostiksi.\n\nHän astui kolme askelta maahan piirretyn nuolen osoittamaan suuntaan.\nSiinä oli laakea kivi. Hän kohotti kiveä. Sen alla oli matalassa\nkuopassa sanomalehtipaperiin kiedottu pieni käärö. Hän vetäisi poikki\nkäärön ympäri sitaistun nuoran, avasi paperin, ja esiin tuli punainen,\nsavesta poltettu tavallinen kukkopilli.\n\nNuorukainen ei voinut olla ällistymättä. Hänen suunsa meni ivalliseen\nhymyyn, mutta samalla sävähti kasvoille heikko punerrus.\n\n— Mitä tämä oikein merkitsee? Todellakin sopimatonta kujeilua!\n\nHän pisti kukkopillin taskuunsa, kääntyi polulta jyrkästi oikeaan\nkäteen ja kulki puolijuoksua yhä kohoavaa rinnettä ylös.\n\n— Näitä jälkiä seuraisi vaikka Bileamin aasi. Tuohon Jassi on\npudottanut nenäliinansa, tuossa on oksa katkaistu, — se on tietysti\nKamun tekoa. Tuossa on sammalta potkittu, tuossa taas näkyy jokseenkin\nselvä jäljennös Sankarin limaskisesta kengänkorosta — yksi, kaksi,\nkolme, kaikki ovat tallella, yhdestä on vain pieni kulma melkein pois\nkulunut.\n\nHän kulki suoraan ja empimättä, ja vähän ajan kuluttua edestä\nkalliokumpareen takaa kuului puheensorinaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVartionjohtaja tuli niin nopeasti ja äänettömästi paikalle, että\npojat huomasivat hänet vasta, kun hän oli jo aivan vieressä. Puhe\nvaikeni, isohko poika huusi \"huomion\" ja ilmoitti viisi Nuolihaukkaa\nkokoontuneiksi odottamaan vartionjohtajaansa.\n\nVartionjohtaja tervehti ja kysyi sitten lyhyesti:\n\n— Milloin te tulitte?\n\n— Noin kymmenen minuuttia takaperin, kiertotietä, sillan kautta.\n\n— Onko kukaan teistä jättänyt kirjettä kiven alle siihen, missä polku\nerkanee rantatiestä tänne kaihoille.\n\n— Ei ole. Me tulimme toiselta suunnalta emmekä tehneet mitään merkkejä.\n\n— Niinpä arvelinkin. Ettekä myöskään nähneet matkalla mitään\nnuolenkuvia?\n\n— Ei mitään partiomerkkejä ollut tiellä.\n\n— Hyvä. Mutta kun minä äsken tulin polkua, siinä oli kirjettä osoittava\nnuoli, ja kiven alla oli tämä.\n\nHän veti taskustaan paperin ja kukkopillin.\n\nPojat vilkaisivat kummastuneina toisiinsa.\n\nVartionjohtaja selitti nopeasti:\n\n— Te ette ymmärrä, mutta sanon teille, että tässä piilee jotakin.\nKukkopilli on loukkaus, pahin loukkaus, mikä minua saattaa\nkohdata. Miksi, sitä en nyt rupea selittämään. Mutta se on samalla\nloukkaus vartiota kohtaan. Katsokaa! Kukkopillin selässä on kuusi\nvalkoista viivaa. Niin tökerösti kuin kuviot onkin tehty, on ne\nilmeisesti tarkoitettu esittämään vartion jäseniä. Kyllä minä\nymmärrän: kukkopillipoikia, Kukkopilli ja hänen kuusi poikaansa.\nMiten juonikkaasti ajateltu. Mistä me olemme tällaisen loukkauksen\nansainneet? Mutta nyt meidän on heti otettava selville, kuka kujeen on\ntehnyt. Sitten vasta pidämme neuvottelukokouksen. Enintään viisitoista\nminuuttia on kulunut siitä, kun tämä on pantu kuoppaan. Kuka tekijä\nlieneekin, on hän varmasti vielä joen tällä puolen. Sankari menee\nkalliolle joen rannalle ja pitää tarkoin silmällä, ketkä menevät\njoen yli. Muut hajaannumme säteittäin ja etsimme tarkkaan 60 asteen\nalan aina siihen asti, missä niitty alkaa. Nyt on tilaisuus osoittaa\ntodellista vainuamistaitoa, ja jos joku teistä III-luokkalaisista\nlöytää lurjuksen, on hän samalla suorittanut vainuamiskokeen. Vasta kun\nvihellän kokoontumismerkin, palaamme tänne. Nyt lähdetään kiireesti.\nOlkaa varovaiset ja liikkukaa kuin intiaanit. No, Sumppi, mitä sinä\nvielä tahdot?\n\n— Mi-mi-mi-nä haluaisin vain nähdä sen sanomalehtipaperin, jossa se\nkukko oli.\n\n— Vai niin. Sinä olet käynyt paljon elokuvissa ja lukenut\nsalapoliisiromaaneja, Sumppi. No, tässä se on. Mitä sinä luulet voivasi\nsanoa siitä?\n\nLehteä pyytänyt pienin pojista otti paperin, käänteli ja tarkasteli\nsitä joka puolelta.\n\n— Tämä on viime keskiviikon Helsingin Sanomat.\n\n— Niin on, sen kyllä näkee.\n\n— Sitten siinä ei ole omistajan nimeä, vaan se on ostettu irtonumerona.\n\n— Jaa-a.\n\n— Ja sitten se tuoksuu vähän.\n\n— Painomusteelta, kyllä, niinkuin sanomalehdet yleensä.\n\n— Kyllä siinä on niinkuin vähän muutakin... ja sitten tähän on\nsinisellä kynällä vedetty parin sanan alle huolimattomasti paksu viiva.\nKatso, johtaja!\n\n— Niin näkyy. Katsotaanpas. _Sininen norsu_. Mitä se sitten on\ntarkottavinaan. Joutavia. Ei tällainen päätteleminen johda mihinkään.\nKuluu vain aikaa hukkaan, ja kujeentekijä pääsee livistämään. Viiva on\nvarmasti vedetty siihen sattumalta. Lähde nyt äkkiä!\n\nPojat hajaantuivat metsään kukin määrätylle taholleen. Jyrki Kivi,\nvartionjohtaja, painui kallioiden jyrkimmästä kohdasta alas niityn\nreunassa olevaan metsikköön.\n\nAamupuolella oli satanut, niin että maa oli hiukan kostea. Raikas\nkeväinen tuoksu huokui kaikkialta. Nurmi viheriöi, lehtipuissa\noli vaalea lehdenalku. Taivas oli vähitellen seestynyt, niin että\nvalopaikoissa pisarat kimaltelivat monivärisinä puiden oksilla.\n\n— Onpa tämäkin etsintää, tuumi Jyrki. — Mutta kuka kumma sitten pilkkaa\nmeitä ja kujeilee meidän kanssamme tällä tavalla! Kuka on voinut kiskoa\nunohduksesta vanhat asiat ja ampuu niitä nyt minuun ja koko vartioon.\nKerran kyllä nuotiolla sivumennen mainitsin, kuinka me Kuopiossa\npikkupoikina tappelimme. Mutta ei sitä kukaan pojistakaan enää muista.\nKyllä tästä pelleilystä nyt on saatava selvä. Minä näytän, etten enää\nole mikään Kukkopilli, johon voi kuka tahansa puhaltaa.\n\nJa hän sukelsi varovaisesti puiden oksien alitse, katse tarkkana joka\ntaholle. Sitten hän kuunteli jälleen. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.\nPeipponen viserteli jossakin aivan lähellä lyhyttä iloisenkirkasta\nviserrystään, ja kauempana niittyjen yläpuolella leivonen lauloi\ntaivaan sinisessä korkeudessa.\n\nJyrki Kivi etsi oman osuutensa aina niityn reunaan saakka ja loi\nkatseensa yli laajan aukeaman, joka ulottui aina kaupungin reunaan\nasti. Ei ainoatakaan elollista oliota näkynyt. Hän palasi toista tietä\nvanhalle leiripaikalle ja vihelsi vähän ajan kuluttua kolme pitkää\nvihellystä kokoontumismerkiksi.\n\nKesti hyvän aikaa, ennenkuin pojat saapuivat. Viimeisenä tuli Sankari,\nvartionjohtajan apulainen, joka oli pitänyt jokea silmällä. Kukaan ei\nollut kuolemakseenkaan löytänyt mitään. Mutta Sumppi, joka annettuaan\nraporttinsa tärkeänä kuin sotamies oli kierrellyt kivien lomassa,\nkiljaisi äkkiä:\n\n— Katsokaas tätä!\n\nJa hän tempasi kivien väliin pystyyn pistetyn pihlajatikun, jonka\nhalkaistuun päähän oli pantu valkoinen sanomalehden reunasta\nhuolimattomasti reväisty paperisuikale:\n\n TERVE, KUKKOPILLIT!\n\n Sininen norsu.\n\n\n\n\nII\n\nKummitustalo\n\n\n— Tuota suuntaa meidän siis on pidettävä, jotta pääsisimme Sarajärven\npohjoispäähän! Hyvä on, kiitoksia neuvoista, isäntä! Pojat, valmiina,\neteenpäin ilman tahtia, mars!\n\nJa kuusi Nuolihaukkaa vartionjohtajineen lähti täydet leirivarusteet\nselässä patikoimaan rautatieasemalta kohti Kotkien partioleiriä. Oli\njo myöhäinen ilta. Juna oli vastikään saapunut, ja kello kävi jo\nkahtatoista. Mutta valoisa kesäyö oli edessä ja matkaa vain osaksi\nmetsän halki kuten oli kerrottu.\n\n— Onko sinulla minkäänlaista karttaa? kysyi tanakkakasvuinen, verevä\nSakari, jota Sankariksi sanottiin, astellen Jyrki Kiven rinnalla. —\nPummi se olisi tuntenut tämän tien.\n\n— On minulla kyllä jonkinlainen, isosta taloudellisesta kartasta\nkopioitu. Mutta ei siitä ole paljon hyötyä tässä. Kuljemme joen vartta\naina koskelle saakka ja siitä poikkeamme vasemmalle ja menemme suoraan\nvuorenharjanteen yli. Kyllä me tien löydämme ilman Pummiakin. Jassikin\non kerran käynyt täällä päin.\n\n— Et ole vieläkään kai kuullut mitään lisää kukkopillistä ja Sinisestä\nnorsusta? jatkoi Sankari vähän ajan perästä ajatuksiaan. Vartionjohtaja\nkäsitti oitis, miten kumppani oli tähän asiaan johtunut edellisestä.\n\n— Ei niin mitään. Mutta olen luvannut itselleni, että kyllä siitä\nasiasta vielä selvä otetaan.\n\n— Etkö — tuota minä ajattelin — etkös sinä koskaan ole tullut\najatelleeksi, että se voisi olla jonkinlaista Pummin kostoa, koko\nse kukkopilli, kun hänet viime keväänä melkein kuin erotettiin\nveljesjoukostamme.\n\n— Se tuntuu mahdottomalta. Hän ei sitä paitsi vielä ollut partiolainen\nsilloin, kun minä kerran kertoilin niitä asioita... siitä\nkukkopillistä. Ja sitä paitsi, vaikka Pummi oli sellainen kuin oli,\nniin hänessä oli ehdottomasti miehen kunniantuntoa, ja mitä syytä\nhänellä oikeastaan olisi ollut kostaa meille?\n\n— Katsokaas! osoitti Kirppu, laiha ja hintelä poika, — tuo iso rakennus\ntuolla tien poskessa on Luukon koulu. Sinne tytöt ovat kerran tehneet\nretken. Ja kuulin eilen Luukon Inkeriltä, että Korven tytöt aikoivat\nkesemmällä myöskin lähteä kesäleirille.\n\n— Ai, ai, ai, huusi Sumppi kimeällä äänellään, — eivätkö ne enää pelkää\nsääskiä? Hui hui, miten niitä oli paljon ja pahoja tänä vuonna!\n\n— Sisareni puhui myöskin jotakin siihen suuntaan. Mutta heillähän\nei ole oikeastaan edes johtajaa, ei telttaa, — pyysivät meiltä yhtä\nlainaksi... mutta eihän meilläkään ole liikoja, ja sitä paitsi heidän\npartioimisensa... Ei heillä ole tottumusta ulkoilmaelämään, ei\nkäytännöllistä kokemusta, ja he ovat arkoja. He eksyvät, väsyvät ja\nrupeavat itkemään. Ei sitä niin vain mennä metsään yötä olemaan. No,\nJassi, minne se polku tästä nyt hävisi?\n\n— Ei tässä enää paljon polkua ole, mutta mennään vain tätä niityn\nreunaa.\n\n— Oikeastaan, niinkuin me kaikki olemme siitä jo ennenkin puhuneet\nja olleet aina samaa mieltä asiasta, jatkoi vartionjohtaja, —\npitäisi tyttöjen keksiä jotakin muuta partioimisen sijaan, eikä aina\njoka paikassa yrittää poikien matkimista. Amatsonit ovat tulleet\nnaurunalaisiksi, ja amatsonipartiolaiset ovat vähän niinkuin samaa\njoukkoa. Kaikki kunnianteot, marssimiset ja sen semmoiset sopivat\nheille yhtä huonosti kuin satula lehmän selkään, jos totta puhutaan.\n\n— Ja voi sentään, kuinka ne naperkuutiaiset ovat olevinaan, kun ne\nlyövät kantapäänsä yhteen ja nostavat kätensä noin, säesti Sumppi\ntehden kuvaavan laajan kaariliikkeen kädellään. — Tai kun he niin perin\npuuhakkaina hyörivät vartionjohtajansa ympärillä nähdäkseen, kuinka\nkatkennutta kärpäsenkoipea sidotaan.\n\n— Älkää pilkatko, virkkoi Sankari. — Vaikka kyllä se ei minustakaan\ntotta puhuen ole ihan paikallaan; koulutanssiaiset, toverikuntaelämä,\nhyväntekeväisyysompeluseurat, ne sopivat kieltämättä heille paremmin.\nSemmoiset hommat, joissa voi käyttää hienoja kenkiä ja aurinkovarjoja.\n\n— Mutta minä en vain saa päähäni, että jentat edes viitsivät montakaan\ntuntia metsässä olla, jollei ole poikia lähistöllä hakkailemassa,\nvirnisti karkeakasvoinen tanakka Kamu.\n\n— Pitäkää sentään siivompaa suuta, varoitti vartionjohtaja. — Oikea\npartiopoika sanoo tytöistä niinkuin vanha Lode sotamarskista aikanaan.\n\n— Kuinkas se taas sanoikaan: häpeä, ett' urhomiehet...\n\nNaljailu päättyi kuitenkin siihen, vaikka pojat melko vastahakoisesti\njättivät usein vatkatun mieluisan puheenaiheen.\n\nKymmenen minuuttia vielä asteltuaan he tulivat pienelle putoukselle.\nSuvemmalla sitä tuskin enää saattoi noin komealla nimellä kunnioittaa,\nmutta parhaillaan se kevätvesien innostamana kohisi ja kuohui parhaan\nkykynsä mukaan.\n\n— Tässä on nuoli, hei, joka osoittaa, että meidän on mentävä porraspuun\nyli, huomautti aina tarkkanäköinen Sumppi. Porraspuun toisessa päässä\noli myöskin toinen oksista tehty nuolentapainen, joka osoitti kohti\njoen toisella puolen kohoavia kallioita.\n\n— Ylen hellää huolenpitoa, nauroi Kamu. — Kyllä tässä sentään olisi\ntaidettu vähemmälläkin toimeen tulla.\n\nPojat kapusivat uljaasti melkein pystysuoria kallioita, joiden lomitse\nvain niukka polunpohja siellä täällä luikerteli. Joka mies pyyhki hikeä\notsaltaan, kun vihdoin päästiin harjanteelle. Siinä oli taaskin nuoli\nosoittamassa tietä.\n\n— No ei ainakaan eksytä, sanoi Oldenburg, kun omia jälkiään talsi,\nvahvisti Sankari. — Jos olisi pilkkopimeä, olisi Kotkien Vilkku\nvarmasti pystyttänyt vilkkumajakan aina kymmenen metrin päähän. Vaikka\nminun täytyy tunnustaa, että minun laskujeni mukaan olisi pitänyt mennä\nenemmän tuohon suuntaan.\n\nLähdettiin painamaan edelleen nuolen suuntaan. Jonkinlainen polun\ntapainen oli nuoleskellut yhdeltä kohtaa sammalesta puhtaammaksi\nverraten tasaiset pyöreät kalliot, ja kävely luisti nopeassa tahdissa.\nMaa alkoi vähitellen viettää yhä enemmän, metsä käydä tiheämmäksi,\nja pian saavuttiin lepikon rintaan, mihin kalliopohja näytti\npäättyvän. Siinä oli jälleen merkki, joka osoitti kaitaisen lepikkoon\nsuikertelevan polun pään.\n\n— Nyt emme voi totisesti enää olla kovin kaukana leiriltä, virkkoi\nkärjessä kulkeva Jyrki Kivi. — Kartan mukaan pitäisi Sarajärven olla\nheti tuossa. Harmi kun lainasin kompassin Martalle. Sille tielle se\ntietysti jäi, ja nyt se olisi ollut hyvään tarpeeseen.\n\n— Eikö kivien sammalesta ja puitten rungoista voisi nähdä ilmansuuntia,\nniinkuin partiokäsikirjassa sanotaan? huomautti Sumppi.\n\nPerättäisenä äänettömänä jonona kuljettiin polkua edelleen. Tiheässä\nlehtimetsässä oli miltei pilkkosen pimeä, mutta polkua ei kuitenkaan\nollut vaikeata noudattaa. Niin asteltiin kymmenisen minuuttia sanaakaan\nhiiskumatta.\n\n— Kumma paikka, ynähti vihdoin Sankari, — ei sitä Sarajärveä vain\nkuulu, ei näy, vaikka taas on melkein kilometri talsittu. Minusta, näin\nmeidän kesken sanoen, tuntuu, kuin tätä polkua piisaisi iankaikkisesti.\n\n— Tassuttele päälle vain, Sankari, lohdutteli Jyrki, — kyllä tälläkin\npolulla päänsä on. Sitä paitsihan se oli vielä niin selvästi\nviitoitettu, että sarvikuonokin olisi sen ymmärtänyt. Kyllä pian\nvalkenee.\n\nMutta he saivat kulkea jälleen kymmenisen minuuttia, ja aina oli yhtä\nja samaa lepikkoa.\n\n— Eiköhän me sittenkin vaelleta päin Prinkkalaa, arveli Kirppu.\n\n— Metsämatkat ovat aina kymmenen kertaa pitempiä kuin ilmoitetaan,\nvastasi Kamu ja rupesi kertomaan vanhaa juttua retkestä, jolloin matka\noli arvioitu \"jos nyt olis virsta tai pari ja kivenheitto päälle\" ja he\nolivat saaneet kulkea koko päivän.\n\nJa niin asteltiin taas.\n\n— Seis, sanoi Jyrki äkkiä pysähtyen. — Kuului varmasti vihellys\njostakin.\n\nOli niin pimeä, että pojat tuskin erottivat toistensa kasvoja. Kaikki\nkuuntelivat henkeään pidättäen, mutta hiljainen yötuuli vain humisi\nsurumielisesti ja raskaasti lepissä.\n\nEi auttanut muu kuin taas lähteä jatkamaan.\n\n— Me emme missään tapauksessa enää voi olla kaukana leiriltä, sanoi\nvartionjohtaja tovin kuluttua. — Olemme vain väsyneitä, ja matka on sen\nvuoksi tuntunut meistä niin pitkältä. — Kas niin, nyt häämöttää jotakin\nvalkoista edessä. Siinä ovat varmasti Kotkien teltat!\n\nHe kulkivat askeleitaan jouduttaen eteenpäin, mutta tuokion kuluttua\nvartionjohtajan ääni kuiskasi pettyneenä:\n\n— Ei se olekaan teltta, vaan jokin valkoinen rakennus. Jääkää te tähän,\nminä käyn katsomassa, mihin olemme tulleet.\n\nHän hiipi hiljaa polkua pitkin. He olivat siis sittenkin loppujen\nlopuksi kulkeneet harhaan. Mutta miten se oli voinut olla mahdollista,\nkun viitat olivat niin selvät? Missä he sitten olivat poikenneet\nsyrjään?\n\nPolku laskeutui jyrkänlaisesti, sitten tuli aita ja pieni, ränsistynyt,\ntummaksi maalattu portti. Portista hän astui pihan tasaiselle aidatulle\nalueelle, jonka keskellä suurien koivujen varjossa oli kaksikerroksinen\nvalkoinen päärakennus. Alakerroksen ikkunain edessä oli luukut,\nyläkerroksen ikkunat näyttivät elottomilta kuin tyhjät silmäkuopat.\nVartionjohtaja kiersi kuulumattomin askelin äänettömän ja hiljaa\nkohajavien koivujen varjossa aavemaisena kuumottavan talon ja aikoi\nsitten palata poikien luo neuvottelemaan, mitä oli tehtävä. Silloin hän\nvasta huomasi, että portin toiseen pieleen oli tolpan rakoon pistetty\npystyyn tikku, joka oli halkaistu päästään, niin että siihen oli saatu\nsovitetuksi karkeasta valkoisesta paperista leikattu kukkopillin kuva.\n\nSäpsähtäen ja todella suuttuneena hän tempasi laitteen käteensä ja tuli\npitkin harppauksin toisten luo.\n\n— Katsokaas, pojat, tässä on syy, miksi me olemme kulkeneet päin honkia.\n\n— Taas kukkopilli, huudahti Sankari. — Ja väärät partioviitat. Häpeä,\nhäpeä!\n\n— Tämä menee jo liian pitkälle, kivahti Kirppu.\n\n— Mikä se oikein meidän kanssamme konstailee?\n\nPojat olivat noloja ja neuvottomia.\n\n— Tässä on vielä muutakin, sanoi Sumppi, joka oli ottanut käteensä\npaperikuvan ja hämärässä tarkastanut sitä lähemmin. — Tässä on\nkirjoitusta, vaikka sitä ei tahdo oikein nähdä, kun on niin pimeä.\n\n— Tietysti taas jokin vahingoniloinen purkaus. Niistä olemme jo saaneet\ntarpeeksemme.\n\nMutta Sumppi oli jo siirtynyt valoisampaan paikkaan ja tavaili hitaasti:\n\n \"OLETTE TULLEET KUMMITUSTALOLLE. ETTEHÄN VAIN PELKÄÄ, URHOKKAAT\n PARTIOPOJAT. KATSOKAA IDÄNPUOLEISEEN VASEMMALLA OLEVAAN YLÄIKKUNAAN,\n KUKKOPILLIT!\n\n                                               SININEN NORSU.\"\n\nPojat seisoivat hämyisessä yössä hetken äänettöminä.\n\n— Näyttipä se kukkuliivi meille aika pitkän nenän, yritti Kamu\nveistellä.\n\n— Pojat, tämä on aivan noiduttua, virkkoi vartionjohtaja. — Alanpa jo\nepäillä Pummia... vaikka... mutta tosiasia on se, että tässä seisoo\nseitsemän miestä sydänyönä ties kuinka kaukana päämäärästään. Kirottu\nsoppa. Mutta mitä me nyt teemme?\n\n\n\n\nIII\n\nRauhaton yö\n\n\n— Onko talo aivan asumaton? kysyi Sankari.\n\n— On, mikäli minä saatoin nähdä, vastasi vartionjohtaja. —\nAlaikkunoissa luukut, yläikkunat autiot. Näyttää melkein siltä, kuin\ntalossa ei vuosikausiin olisi kukaan asunut.\n\n— No, sitten me menemme heti katsomaan, mitä yläikkunassa on, äänesti\nSumppi. — Tästä voi tulla jännää.\n\n— Niin juuri. Ei pitäisi näiden poikien pelätä menninkäisiä ja muita\nkummituksia. Eteenpäin, mars! innostui Jassi.\n\n— Mutta meidänhän pitäisi loppujen lopuksi päästä Kotkien leirille.\nYö kuluu, jos jäämme tänne taloja tarkastelemaan, intti Kirppu vähän\narkamielin.\n\n— Niin juuri, meidän täytyy mennä takaisin ja etsiä oikea tie, sanoi\nPolo, joka oli yleensä vaiti, niin ettei hänen mukanaoloaan juuri\nhuomattukaan.\n\n— Ajatellaanpa nyt asiaa oikein kylmästi harkiten, virkkoi Sankari; me\nolemme jonkun tuntemattoman tai tuntemattomien pilan kohteena.\n\nKenties on tarkoitus kostaa meille jokin pahantekomme. Meitä on\nkoreasti ja useita kertoja suvaittu vetää nenästä, niin että meillä\njokaisella on varmasti jo aika pitkä kärsä. Meitä on solvattu\nkukkopilleiksi, ja nyt meidät on johdettu tänne, vieläpä varattu\nkummituksia meitä varten. Me olemme jokseenkin arvaamattoman matkan\npäässä Kotkien leiriltä, päämäärästämme, ja jos lähdemme nyt edelleen\nyön selkään sitä etsimään, saamme ehkä harhailla päivään saakka\nja joudumme Saksan pääkaupunkiin. Ja luulenpa, että kummitukset\nnauraisivat meille silloin makeasti ja viimeinen villitys voisi\nolla ensimmäistä pahempi. Minä ehdotan, että jäämme tänne jonnekin\nlähistölle, pystytämme telttamme sopivaan paikkaan, kärsimme eksymisen\nhäpeän, mutta jos rupeaa kummittelemaan, niin nitistämme vaikka itsensä\nSinisen norsun.\n\n— Hyvä, se oli miehen puhetta, yhtyi vartionjohtaja. — Me emme voi\nsille mitään, että olemme täällä, mutta pelkuruudesta ei meitä\nkuitenkaan kukaan saa syyttää. Seuratkaa!\n\nHän lähti nopeasti ja pää pystyssä astumaan, ja toiset marssivat\nkintereillä. He kiersivät rakennuksen samoin kuin vartionjohtaja\naikaisemmin, ja jokainen vilkaisi uteliaana kirjeen määräämään\nikkunaan. Kaikki muut ikkunat olivat pimeät ja mustat, mutta\nidänpuoleisessa vasemmassa yläikkunassa näkyi jotakin valkoista melkein\nkoko ikkunan mitalta. — On siinä jotakin, totesi Kamu ykskantaan.\n\n— Mikähän se on? kuiskasi Kirppu kovin totisena ja tyhjää nieleskellen.\n\n— Jokin valkoinen vaate, joka siihen on ripustettu, sanoi\nvartionjohtaja rauhoittaen.\n\n— Kylläpä on vähän niinkuin kaamea hotelli, todisti Sankari. — Jos\ntäällä olisi yksinään sydänyöllä, niin pian joku haaveksiva runoniekka\nvoisi pitää tätä kummitustalona.\n\nVartionjohtaja eteni jo talosta poispäin vievää tietä. Siinä aivan\nlähellä aukeni pikku mäentöyräs, ja siihen päätettiin pystyttää kaksi\npientä kellotelttaa, jotka olivat matkassa.\n\nLevon toivo ja myöhäinen yö antoivat vauhtia poikien puuhille. Pian\nteltat olivat pystyssä ja repuista eväät esillä. Telttojen edustalla\nsiinä aterioitiin. Edessä valoisammalla puolella oli kauempana metsä,\njoka joskus nuoruutensa päivinä oli ehkä antanut silmän nähdä kauaskin\nsiihen suuntaan, kenties vettäkin, mutta joka tällöin jo sulki muurina\nsiltäkin suunnalta näköalan. Taivas oli seesteinen, jokin unelias\npilvenhattara vain torkkui metsänrannan tienoilla. Valkoisen talon\npuolella oli kumman pimeätä. Korkeat ja tuuheat koivut peittivät sen\nmiltei kokonaan lehviensä varjoon.\n\n— Menisitkö sinä, Kirppu, tuonne kulmakamariin yksinäsi syksy-yöllä\nkello 12, kun oikein tuulisi ja sataisi? sanoi Jassi. — Olettekos,\npojat, kuulleet siitä Hohenzollerin suvun Valkoisesta naisesta, joka\naina kulki linnan läpi, kun jonkun siitä suvusta piti kuolla? Se\ntuli linnan Vihreästä tornista, ja erään kerran, kun se kulki, niin\nhovipoika, joka ei uskonut siihen, astui rohkeasti sen tielle ja sanoi:\nArvon rouva, mihin matka? Mutta se meni kuin kuunvalo hänen ylitseen ja\nseuraavana aamuna hovipoika makasi kuolleena paareilla.\n\n— No ei nyt kerrota enää vanhoja historioita, keskeytti Jyrki Kivi.\n— Mielikuvitus joutuu vain turhaan liikkeelle. Nyt eväät reppuihin,\nsitten iltahuuto ja vähän äkkiä nukkumaan.\n\nVartionjohtajan mieli oli hieman ärtynyt monestakin syystä. Häntä\nkiusasi itsessään naurettava kukkopilliasia ja painoi harhaanmenneen\nretken häpeä. Hän oli ehdottoman varmasti luvannut saapua Kotkien\nleirille tänä yönä, hän oli kuvitellut juhlallista vastaanottoa,\nkun toisen lippukunnan vartionjohtaja saapuisi vierailulle. Mutta\nhän karkoitti nuo ajatukset, komensi pojat riviin, piti iltahuudon,\npuhui muutamia sanoja siitä, miten vartio oli joutunut ilkeämielisen\npilan alaiseksi, mutta kuinka heidän rehellisinä partiolaisina kaikin\nkunniallisin keinoin oli taisteltava asian selville saamiseksi ja\nsyyllisen rankaisemiseksi.\n\nPian pojat olivat teltoissa riisuutumassa. Neljännestunnin\nkuluttua piti kaiken olla hiljaista leirissä. Mutta juuri kun\nJyrki riisui kenkiään ahtaan teltan ovella, kuului risahdus talon\nvasemmanpuoleisesta metsiköstä. Hän katsahti heti sinne, mutta ei\ntummasta taustasta voinut erottaa mitään. Hän kuunteli pitkän, aikaa,\nmutta jatkoi sitten riisuutumistaan, silloin tällöin vilkaisten taloon\npäin. Ollessaan aikeissa vetäytyä heti telttaan, missä muu telttakunta\njo makasi, hän näki selvästi varjon talon valkeana häämöttävää seinää\nvasten. Ja heti sen jälkeen toisen varjon edellisen vieressä.\n\nKuin kivettyneenä hän seisoi asemillaan kumarassa ja jännitti\nkatsettaan nähdäkseen lehväin hämärän halki.\n\nNopeasti hän teki päätöksensä.\n\n— Kuules, Kamu, hän kuiskasi teltan oven suussa makaavalle, — minä käyn\nottamassa selvää, mikä tuolla liikuskelee. Ehkä se luo valoa meidänkin\nhämärään asiaamme — ja sitä paitsi — leirin yövartioinnin kannalta se\non välttämätöntä. Mutta olkaa te kaikki muut paikoillanne, ja vasta jos\nvihellän, niin tulkaa.\n\nHän heittäytyi maahan, ryömi lähimmän pensaan suojiin, sitten pysähtyi\nvähän aikaa tarkkailemaan, hiipi taas seuraavan suojapaikkaan ja\nsitten yhä lähemmäs. Silloin hän näki selvästi, että varjot liikkuivat\nkivijalassa olevan valkoisen oven luona. Avainkimppu kilahti hiljaa,\nsitten kuului puoliääneen:\n\n— Näytä h----ssä vähän tulta, kun on niin pimeä, ettei erota, minkälainen\nreikämeininki siinä on.\n\n— No, tämä p--u se sentään sopii. Hyvä on.\n\nMiehet hävisivät kellariin, mutta Jyrki Kivi, vartionjohtaja, ei\nollut tyytyväinen. Hän lähestyi ovea ja ryömi hiljaa sisään. Miesten\nmatalaääninen puhelu kuului jo kauempaa, kun hän kellarin seinänviertä\nhiipien uskalsi edetä heidän jäljessään.\n\n— On meillä täällä hyvät paikat, s----a. Tuolla takana on varasto, ja\nsellaista varastoa et ole ikinäsi nähnyt. Ja varma paikka tämä on,\nparas koko läänissä. Mutta mennään nyt ensin vähän nuuskimaan ja\nkatsastelemaan nurkkia.\n\nJyrki oli viiden askelen päässä heistä, mutta talon alusta oli siinä\nniin pimeä, ettei ollut pelkoa huomatuksi tulemisesta. Miehet alkoivat\nnähtävästi nousta tikapuita ylös, koska kuului ensin natinaa ja sitten\npieni kolahdus.\n\nMitä näillä miehillä oli täällä tekemistä, asumattomassa talossa? Ja\nmiksi he itse, partiolaiset, olivat täällä? Oliko näillä asioilla\nmitään yhteyttä keskenään, mietti Jyrki seisoessaan tikapuiden\njuurella, miesten hävitessä alakerroksen huoneeseen.\n\nSamassa hän hätkähti. Ulko-ovelta kuului hiljaisia askeleita, ja uusi\nvarjo ilmestyi oviaukkoon.\n\nVartionjohtaja vetäytyi hiljaa ja nopeasti lähellä olevaan soppeen\nja painautui niin matalaksi kuin mahdollista. Askelet tulivat kohti.\nViimeksi saapunut aikoi nähtävästi samaa tietä kuin toisetkin. Mutta\näkkiä hän kääntyi, ja lieneekö hän sitten kuullut rasahduksen tai\nheikon hengähdyksen, hän tuli suoraan nurkkaan, jossa Jyrki Kivi oli,\nja valaisi häntä taskulampullaan.\n\n— Kuka siellä? hän kysyi.\n\nJyrki Kivi nousi äkkiä. — Jyrki Kivi, partiolainen. Seurasin miehiä,\njotka tunkeutuivat kellariin.\n\n— Ohoo, kas partiopappaa! Hauska tappa vanha tuttu, sanoi ruotsalainen,\nvaikka olisi se totta vie voinut tapahtua mukavammassakin paikassa.\n\n— Pummi, sinäkö siinä! Mitä sinä täällä teet?\n\n— Sinä olet suuri tyhmyri, herra vartionjohtaja, sanoi lyhtyä pitelevä\npitkähkö poika pilkallisesti, — kun pistät nokkasi joka paikkaan.\nMitä te teette täällä nuuskimassa toisten puuhia keskellä yötä ja\ntämmöisessä paikassa?\n\n— Sanoin jo. Seurasin miehiä, jotka minusta kulkevat luvattomilla\nteillä. Tahdoin ottaa selvää, mitä he tekevät. Mistä muuten johtuu\nmeidän täällä olomme, niin luulen, että sen tiedät paremmin sinä, joka\nolet meille syöttänyt kukkopillikohteliaisuuksiasi.\n\n— Puhut kuin sekapäinen, mutta ehkä minä saan hieman selvää\najatuksistasi. — Te erotitte minut joukostanne, kun en muka ollut\nkyllin hyvä teille, sen tahdon sanoa. Minä poltin tupakkaa, minä\ntaisin kiroillakin joskus puheen maustamiseksi, minä en sopinut oikein\nsiihen kilttiin pyhäkoululaisten kaavaan. Eikä teillä ollut halua eikä\nvoimaa tehdä minua toisenlaiseksi, sen tahdoin sanoa. Teillä oli vain\nlastenleikkiä ja teatteria, ei miesten meininkiä, ei voiman töitä, ei\nseikkailuja. No, niin, se oli teidän asianne. Mutta nyt minä ilmoitan\nsinulle, että paha sinut perii, kun olet pistänyt kauhasi tähän\nliemeen. Tämä ei ole enää mitään leikkiä. Miehet, jotka menivät sisään,\neivät siekaile missään, ja tuolta ulko-ovesta tulee kohta eräs, joka\non niin tunnettu näillä seuduin, että jos sanoisin hänen nimensä, niin\nno, on parasta, että luet isämeitäsi, sillä kyllä nyt kukkopöksyjen käy\nhullusti.\n\n— Meitä on kokonainen vartio tuossa kymmenkunnan askelen päässä. Minun\nei tarvitse muuta kuin viheltää, niin ovat kaikki täällä. Minä en\npelkää.\n\n— Jos olisi aikaa, niin nauraisinpa mahani täydeltä. Mutta nyt ei\nhaluta. Jos vihellät tänne pikkunaskalit, käy vielä hullummin. Ja\nheidän mammansa olisivat kyllä peevelin kiitollisia, ellet sitä tekisi.\nSiitä tulee kamala näytelmä, lisäsi hän silmien välkähtäessä. — Kaikin\npuolin olisi sievempää, jos päinvastoin pyytäisit heitä luikkimaan,\nminkä käpälistä pääsevät. Mutta sitäkään et enää voi, sillä olet\nauttamattomasti myyty mies.\n\n— Oletko sinä samaa joukkoa, Pummi? Oletteko te varkaita ja ryöväreitä\nja murhaajia kaikki?\n\n— Ehkä sinua ilahduttaa tietää, että minä _olen_ samaa joukkoa. Minä\npidän kunnianani olla oikein miesten sakkia, ja minä tahdon näyttää\nsinulle ja sinunlaisillesi sellaista, mikä ei ole leikkiä. Te olette\ntekopyhiä mammanpoikia kaikki, joutavia aatteita täyteen pumpattuja\nkuin tuhnusieni. Teitä pidetään kuin kukkaa kämmenellä ja varjellaan\nmaailman pahalta. Mutta kun teitä vähän potkaisee, niin kyllä tulee\nhaisut ulos.\n\n— Hei, Esko, oletko jo siellä? kuului ääni luukulta.\n\n— Kyllä täältä tullaan, mutta älä kilju koko kurkultasi. Humppi ei ole\nvielä tullut, ja minä odotan häntä täällä.\n\n— No kenenkäs kanssa sinä siellä kuiskailet?\n\nKuului ihan kuin puhetta.\n\n— Mitä lienen höpissyt. Jokos teillä on tavarat esillä? Humppi tulee\njuuri, minä näytän sille valoa ja sitten jään vahtiin.\n\nKellarin ovelta kuului raskaita askelia.\n\n— Kyyristy tuonne etäisimpään nurkkaan, äläkä hiiskahdakaan, jos\nhenkesi on sinulle rakas, kuiskasi Pummi salamannopeasti Jyrki Kiven\nkorvaan ja astui sitten lyhdyllä valaisten tulijaa vastaan.\n\nJyrki ei voinut olla katsahtamatta piilopaikastaan sinne päin. Hän\nnäki, kuinka Pummi valaisi lyhdyllään koko ajan miestä ja hänen\nedessään olevaa alaa.\n\nMies oli tavattoman kookas, niin että hänen täytyi kulkea köyryssä,\nvaikka talonalusta ei ollut aivan matala. Hänen vyöllään riippui iso\nColt-pistooli.\n\nHänen kasvonsa olivat punertavan parransängen peitossa, ja poskessa oli\nsuuri ruma arpi.\n\n— Niillä on jo tavarat esillä, sanoi Pummi hänelle melkein nöyrästi. —\nKaikki on hyvässä tallessa.\n\nJyrki näki, kuinka Pummi koko ajan kulki tulijan oikealla puolella\nmahdollisimman paljon hänen ja miehen välissä. Pian he joutuivat\nluukulle.\n\n— Vartioi ulko-ovea, virkkoi mies karkealla äänellä. — Ei h----ssä koskaan\nvoi tietää, vaikka joku sattuisi tulemaan. Täällä on käyty näinä\npäivinä. Näin jalanjälkiä hiekassa.\n\n— Kyllä! kuului Pummi sanovan, ja vähän ajan perästä hän taas oli\nvartionjohtajan luona.\n\n— Minua alkoi jänistää, kuiskasi hän. — Pelkäsin nähdä hänen ottavan\nsinut hengiltä, — minä olen sittenkin vielä liian lapsellinen. Mutta\nluiki nyt tiehesi hiljaa ja lemmon nopeaan ja vie kaikki kakarat\nmukanasi sen kuin käpälistä ehditte. Ja juoskaa, kunnes pääsette omiin\nvuoteisiinne, ja siunatkaa itsenne. Mutta älkää vitkastelko hetkeäkään\nälkääkä koskaan hiiskuko halaistua sanaa tästä, sillä jumaliste, jos\ntoiste tulette näille teille...\n\nHän saattoi lyhty peitettynä Jyrki Kiven ovelle ja potkaisi häntä\nrajusti takalistoon kuin antaakseen hänelle hyvän alkuvauhdin.\n\n\n\n\nIV\n\nPIENI TYTÖN NENÄLIINA\n\n\nVartionjohtaja seisoi hetkisen paikoillaan tuumien, mitä tekisi. Hän\nkuuli, kuinka Pummin askelet etenivät pimeään. Samassa joku huusi\nkellariin sen perältä ja Pummin askelet lakkasivat kuulumasta. Silloin\nJyrki Kiven mieleen juolahti tuuma. Hän astui hiljaa takaisin kellarin\novelle ja painoi sen äänettömästi kiinni. Ovessa oli harvinaisen luja\nrautainen salpa ja suuri irtolukko. Hän odotti hetkisen, kuuluisiko\nkellarista Pummin liikettä ja oliko hän ehkä huomannut oven sulkemisen,\nvai oliko hänkin noussut luukusta huoneeseen. Kun ei mitään kuulunut,\nhän väänsi lukossa olevalla avaimella lukon kiinni ja katsahti vielä\nympärilleen löytääkseen jotakin lisälujiketta.\n\nPuitten alla ihan lähellä oli suuri tukki, mutta hän ei jaksanut paljon\nliikuttaakaan sitä eikä uskaltanut ruveta vierittelemään sitä oven luo.\nNopeasti hän sitten pensasten suojasta riensi leirille.\n\nKun hän tuli telttaan, kaikki oli aivan rauhallisen näköistä, mutta\nkumartuessaan Kamun puoleen hän näki, että poika oli aivan valveilla ja\ntäysissä pukimissa.\n\n— Vartionjohtaja, sanoi Kamu. — Olen seurannut tapahtumia. Sankari on\nantanut määräyksen, että kaikkien on oltava valmiina; pojat makaavat\nvaatteet yllä ja kengät jalassa.\n\n— Hyvä on, kelpo pojat. Valmiutta tässä luultavasti kysytäänkin. Näit\nsiis miehet?\n\n— Näin. Ne lienevät luvattomilla teillä. Vai onko kaikki samaa\nkummitusleikkiä. Emme ole tienneet varmasti, emmekä ole tahtoneet\nturhaan hätäillä.\n\n— Tosi on kyllä kysymyksessä, ja varmaa on, että miehillä on jotakin\nrikollista tekeillä, sillä suuria roistoja on mukana. Olen sulkenut\nkellarin ulko-oven. Miehet ovat menneet lattialuukusta taloon ja\npuuhaavat siellä jotakin. Sano Sankarille ja kaikille muille pojille,\nettä ovat valmiina pakenemaan, jos tarvitaan, sillä miehillä on\npistoolit, eikä meillä ole oikeutta panna poikien henkeä alttiiksi.\nMutta minä lähden vielä ottamaan asioista selvää. Jos vihellän kerran,\nniin tulkaa ja lyökää ensi työksi tukki kellarin oven eteen, jos\nkahdesti, niin paetkaa tuohon suuntaan niin nopeasti kuin ikinä voitte,\njättäen kaikki tavarat tänne.\n\n— Hyvä, ymmärrän, vartionjohtaja.\n\nJyrki Kivi hävisi uudelleen pimentoon. Nopeasti ja samalla äärimmäisen\nhiljaa hän hiipi talon idänpuoleisen kulmauksen luo. Siellä hänen\narvelujensa mukaan piti olla sen huoneen, johon miehet olivat nousseet\nkellarista. Hän ryömi suuren, lähinnä taloa olevan puun luo, tarttui\nalimpaan oksaan ja heilautti itsensä sille. Sitten hän rungon suojissa\nkoko ajan pysytellen kiipesi niin korkealle, että saattoi hyvin nähdä\nalempaan kulmahuoneeseen. Mutta se oli aivan pimeä. Mustat luukuttomat\nikkunat vain tuijottivat häntä vastaan. Hän vilkaisi yläkerroksen\nvastaavaan ikkunaan. Kas niin, sehän se olikin se kummitusikkuna, johon\ntuo pilkkaava paperilippu oli kehottanut katsomaan!\n\nSiinä riippui jotakin valkoista. Näin ylempää katsoen saattoi nähdä,\nettä siinä oli jonkinlainen pään tapainenkin. Mutta samassa huoneeseen\nvälkähti lyhdyn loisto, valaisten sen keskikohtaa. Humppi seisoi\nkeskellä lattiaa suurena ja vihaisena, ja hänen edessään oli pienempi\nolio, joka piteli lyhtyä. Se oli varmaankin Pummi. He puhelivat jotakin\nkeskenään, ja Humpin ääni oli karkea ja kiukkuinen. Samassa Humppi\nastui ikkunan luo ja repäisi ikkunasta riippuvan vaatteen tapaisen\npois, paiskaten sen permannolle. Ikkuna ei ollut nähtävästikään ollut\nhaassa, koska se aukeni tuosta vetäisystä raolleen, ja Jyrki Kivi\nsaattoi selvästi kuulla, mitä sisällä puhuttiin. Ensin kuului pari\nPummin sammaltavaa sanaa; sitten jättiläinen ärähti:\n\n— Ja sinä päästit sen pahuksen menemään, ja nyt se tietysti lönkyttää\ntäyttä päätä kylälle ilmoittamaan, että me olemme täällä. Siinä on\nvartija! Sinun piti pitää silmällä taloa, ja täällä käy kaiken maailman\np:t ripustamassa rääsyjä ikkunaan. Ja nyt ei löydy pikkuvaraston\navainta. Olet sinä sittenkin kelvotonta herrassakkia. Kyllä minä sinut\ns----a vie opetan hoitamaan virkaasi!\n\nJyrki näki, miten jättiläinen hyökkäsi toisen kimppuun. Kuului\nkova rymähdys, lyhty lensi pirstaleiksi huoneen nurkkaan, sitten\nerotti askeleita, ja kohta oli kaikki hiljaista ja huone tyhjänä.\nVartionjohtaja arvasi, että Humppi oli lähtenyt alakertaan ja kohta\nalkaisi kellarissa temmellys. Mutta miten Pummin oli käynyt?\n\nKetterästi kuin orava vartionjohtaja laskeutui puusta, juoksi lähellä\nolevien tikapuiden luo ja kiipesi talon katolle. Hänen täytyi hinnasta\nmistä hyvänsä päästä huoneeseen, ensiksikin katsomaan, miten Pummin\nlaita oli, ja toiseksi: ehkäpä kaikkien poikien henki riippui siitä.\nKatto oli jo sammaltunut pärekatto ja sangen liukas. Räystäslautaa ei\nollut lainkaan. Hän oli ajatellut pääsevänsä jollakin tavalla katon\nreunalle ja siitä raollaan olevan ikkunan lähelle ja aikoi hypätä siitä\nhuoneeseen. Mutta hän huomasi pian tuuman mielettömyyden. Hän liukuisi\nalas korkean rakennuksen katolta kuin saippua märkää lautaa. Ja vaikka\nhän pääsisikin räystäälle, niin tuntui mahdottomalta saada tukea\nikkunasta pujottautumista varten. Hän katseli hetken epätoivoisena\nympärilleen. Samassa hän näki alhaalla puiden välissä tumman liikkuvan\nolennon.\n\n— Tarvitsetko apua, johtaja? kuiskasi ääni. Se oli Sumpin ääni.\n\n— Mene takaisin teltoille, viittoi Jyrki, — henkesi tähden, määräyksiä\nei saa rikkoa. Jos miehet näkevät, ampuvat he sinut kuin rotan.\n\n— Minä... tuota... Sumpin kuiskaus kuului selvästi, vaikka häntä ei\njuuri erottanut puiden välistä... minulla on köysi... minä ajattelin,\nettä jos tarvitaan...\n\nVartionjohtajaa hymyilytti. Siinä oli poika, joka tosiaankin oli aina\nvalmiina. Eikä se nyt ollut ensi kertaa. Sumppi oli osoittautunut aina\ninnokkaimmaksi, ei ainoastaan salapoliisitutkimuksissa, vaan kaikessa,\nmissä huomaavaisuutta, nokkeluutta ja kätevyyttä tarvittiin. Yksi vika\nhänessä oli: hän ei osannut tehdä solmuja; ne olivat hänelle ainaisena\nkompastuskivenä.\n\nMutta köydestä hän kykeni pitämään huolta.\n\n— Jätä köysi siihen puun juurelle ja kaarra heti metsän kautta toisten\nluo, määräsi vartionjohtaja.\n\nMutta samassa köysi jo tulla suhahti katolle. Se oli hyvin heitetty,\nsillä köysikimppu osui juuri tikapuiden päähän ja jäi siihen ilman\nminkäänlaista kopsahdusta riippumaan.\n\nJyrki ei enää viivytellyt hetkeäkään. Hän sitoi köyden lähellä olevan\nsavutorven ympäri ja laskeutui sitä myöten räystäälle. Köysi oli niin\npitkä, että se ulottui alempien ikkunoiden ylälaudan kohdalle. Hän\nteki äkkiä päätöksensä, heittäytyi köyden varaan ja liukui yläikkunan\ntasalle. Onneksi räystäsulkonema oli verraten kapea, niin ettei hän\njoutunut riippumaan kauas seinästä. Kengänkärjellään hän veti raollaan\nolevan ikkunanpuoliskon auki ja heilauttamalla itseään sai jalalla\ntukea ikkunanlaudasta. Hän sujahti ikkunasta sisään. Huoneen lattialla\nseinän vieressä Pummi virui kalpeana ja liikkumattomana. Pieni\nalakertaan johtava ovi oli auki.\n\nSamassa tapahtui se, mitä Jyrki oli vaistomaisesti odottanut koko\najan muuta puuhaillessaan. Ensimmäinen isku jysähti alhaalla kellarin\noveen. Mutta monta sekuntia ei kestänyt, ennenkuin vartionjohtaja oli\njuossut alas portaita ja ehtinyt huoneeseen, missä kellarinaukko oli.\nSe oli vielä auki, ja luukun ympärillä oli kokonainen röykkiö pulloja\nja laatikoita. Miehet olivat ilmeisesti lähteneet viemään ensimmäistä\nkantamustaan ja olivat kaikki alhaalla kellarissa. Vartionjohtaja\ntyönsi silmänräpäyksessä luukun paikoilleen, vyörytti sen päälle\nraskaan kaapin, joka oli nurkassa, ja kaatoi sen kumoon sekä kuormasi\nsille vielä raskaimmat tavaralaatikot. Sitten hän astui ikkunan luo,\nepäröi hetkisen, mutta kun kuuli kellarista tukahtuneita kirouksia ja\njyskytystä, aukaisi hän ikkunan ja vihelsi kerran pitkään ja lujasti.\nHypätessään itse ikkunasta ulos hän näki poikien tulevan nuolena\nleiriltä, ja kun hän ehti kellarinoven luo, oli suuri tukki jo lyöty\nvankaksi puomiksi oven eteen; toisesta päästä se oli talonseinän ja\ntolpan välissä, toinen pää tuki suureen tiilikasaan, niin että se kyllä\nkesti, jos vain ovi kesti ja jos rotanloukku muuten oli kyllin tiivis.\n\nPian vartionjohtaja ja pojat saivat huomata, että heidän pyydyksessään\noli tavallista suurempia otuksia. Ovea jyskytettiin hirvittävästi, ja\npari kolme laukaustakin pamahti luotien tunkeutuessa ovilankkujen läpi.\n\nJyrki Kiven ajatukset työskentelivät ripeästi. Se, että miesten\njoukossa oli paikkakunnan pelätyin roisto, taloon tunkeutuminen\nlattian kautta salaa ja keskellä yötä, suunnaton tavaramäärä, jota he\nolivat kuljettamassa pois, miesten aseellisuus, Pummin sanat ja hänen\nsurullinen kohtalonsa, kaikki ne määräsivät Jyrki Kiven toiminnan.\nPojat tarkastivat nopeasti kellarin ulkopuolelta. Kivijalka oli vankkaa\ntekoa, ja siinä oli aivan pienet luukut, josta mies enintään sai\nkäsivartensa mahtumaan lävitse. Sitä tietä oli mahdotonta päästä ulos.\nJos ovi ja lattiapalkit kestäisivät, niin miehet pysyisivät koreasti\nvankilassaan.\n\n— Kirppu, sinä lähdet heti pitkillä korvillasi kipaisemaan kylään apua\nhakemaan. Tuo vähintään viisi vankkaa miestä, joilla on aseet. Sano,\nettä Humppi on kiinni, jos tulevat ajoissa. Me muut olemme varuillamme.\nJos ovi rupea murtumaan, painumme pakoon. Sankari, Kamu, Jassi ja Polo,\nkoetamme saada tuon tiilikasan oven turvaksi!\n\nMutta ollaan varovaisia. Suoraan oven eteen ei saa kukaan mennä.\n\nVartionjohtaja jakeli käskyjään nopeasti ja päättävästi, ja pojat\ntoimivat kuin yhtenä miehenä. Vähään aikaan ei kellarista kuulunut\nmitään, ja sillä välin pojat saivat kasatuksi ison tiilikiviryökkiön\noven eteen. Ja he toivat yhä lisää, varustaen minkä kerkesivät\nsuojamuuriaan.\n\nAnnettuaan määräyksensä Jyrki Kivi kiipesi aukijättämästään ikkunasta\nalakerroksen huoneeseen. Sinne kuului jyskytyksiä ja kirouksia luukusta\nlattian alta. Mutta se tuntui kestävän erinomaisesti. Kapeilta\ntikkapuilta oli miesten tietysti hyvin vaikeata täysin voimin rynnistää\nlattialuukkua vastaan. Hän vahvisti vielä luukunkin varustusta\nkantamalla kaiken, mitä painavampaa huoneista suinkin löysi, kaapin\navuksi. Sitten hän riensi malttamattomana ja juoksujalkaa yläkertaan\nPummin luo.\n\nPummi virui yhä tiedottomana. Hänen sydämensä löi kuitenkin tuntuvasti.\nPoika, joka ei suinkaan ollut kaikkein hennointa ja heikointa\nrakennetta, oli mahtanut saada hirvittävän iskun, kun tiedottomana\noloa kesti noin kauan. Vartionjohtaja oli ottanut lääkintälaukun ja\nkenttäpullon mukaansa. Hän aukaisi Pummin paidanrintamuksen, kohotti\nvähän hänen päätään ja tutki, oliko siinä haavaa. Nähtävästi Pummi\noli kaatuessaan lyönyt pahasti ohimonsa uunin kulmaukseen, koska\nsiinä lattian puolella kulki pitkä verestävä haava. Se ei kuitenkaan\nollut sattunut pahimpaan kohtaan. Vartionjohtaja otti haavatuppoa\nja sidekangasta ja sitoi huolellisesti haavan. Mutta sideharsoa ei\nollut riittävästi; pojat olivat nähtävästi käyttäneet lääkintälaukkua\näskettäin. Vartionjohtaja katseli ympärilleen saadakseen hiukan\nsiteenjatkoa. Juuri Pummin jalkojen vieressä oli pieni kokoonkääritty\nvalkoinen, kankaalta näyttävä tukko. Hän otti sen ja levitti sen\nauki. Se oli pieni vaaleanpunareunainen tytön nenäliina, jossa oli\nkirjaimet M.K. Jyrki Kivi jatkoi nenäliinalla haavasidettä ja sai sen\nsiten lujasti kiinni. Sitten hän hauteli vedellä Pummin toista ohimoa\nja rintaa ja koetti kaataa vettä hänen suuhunsa. Alhaalta kuului koko\najan hurjaa jyskytystä ja pari laukaustakin. Jyrki oli yhä siksi\njännityksissään, ettei hän vähääkään ajatellut omaa vaaraansa. Pojat\nolivat onneksi jokseenkin turvassa, nyt kun ulko-ovi oli tukittu\nkivillä.\n\nSamassa Pummi liikahti ja avasi silmänsä. Hän katsahti huonetta ja\nvartionjohtajaa kummastuneena niin kuin se katsoo, joka herää pitkästä\nja sikeästä unesta eikä heti voi muistaa, missä on.\n\n— Kuinka si... sinä olet... täällä? kysyi hän katkonaisesti ja hiljaa.\n\n— Ole vain aloillasi, kunnes toivut paremmin, rauhoitti Jyrki.\n\n— Mis...sä mi...nä o...len? Missä Hu... Hu... Humppi on? sopersi Pummi.\n\n— Sinä olet täällä... olet hyvässä turvassa. Pysy nyt vain hiljaa\npaikoillasi.\n\n— Mi... mitä paukkinaa se on? Ja... joku... ampui... voih... äsken.\n\n— Pane nyt vain silmäsi kiinni ja lepää vielä, minä tulen taas pian\ntakaisin.\n\nJyrki kiiruhti alas katsomaan, miten asiat olivat. Miehet rynnistivät\nkauhealla voimalla ulko-ovea vastaan. Nähtävästi he eivät olleet\nlöytäneet kellarista mitään ovea murtavaa asetta, koska kuulosti,\nkuin he vain omalla ruumiinpainollaan olisivat syösseet sitä vastaan.\nKestäisivätkö ovi ja lattia siksi kunnes apua tulisi? Eikö heidän olisi\nparasta lähteä tulijoita vastaan? Eihän heillä oikeastaan ollut täällä\nmuuta tehtävää kuin odottaa, ja jos ovi pettäisi... Mutta Pummi? No\nniin, eiväthän miehet enää mitään hänelle tekisi, hänhän oli sentään\nheidän sakkiaan. Heidän sakkiaanko? Entäpä sitten, jos apu ehtisi\nkylästä ja Pummi tavattaisiin täältä. Ei, heidän oli sittenkin saatava\nPummi täältä pois, Pummi, taitava, miehekäs, vaikka liian raju ja\nharhateille joutunut entinen partiotoveri.\n\n— Pojat, sanoi vartionjohtaja hyvin vakavasti. — Eräs toverimme on\ntässä talossa roistojen pahasti runtelema. Se on Pummi. Meidän täytyy\npelastaa hänet kaiken varalta miesten käsistä. Kuinka hän on tänne\njoutunut, ei kuulu tähän, ja onhan niin paljon muutakin, jota ei\nvoida selittää. Hän pelasti tänä yönä henkeni, mutta nyt hän on itse\nkykenemätön liikkumaan. Sankari, Kamu ja Jassi, valmistakaa nopeasti\nhyvät paarit, jollei muusta, niin puseroistanne, mutta sellaiset, että\nniillä on mukava kantaa ja että ne varmasti kestävät. Me olemme monta\nkertaa harjoitelleet niiden tekoa. Sumppi ja Polo, te jäätte pitämään\nsilmällä ovea ja vihellätte heti varoituksen, jos se alkaa pettää. Minä\nkäyn katsomassa Pummia.\n\nHän kiiruhti jälleen kulmahuoneeseen. Miehet olivat otaksuttavasti\nsaaneet suuren kiven irti, koska silloin tällöin pamahti ovea vastaan\nisku kuin tykin laukaus. Saattoi enää olla vain minuuteista kysymys.\nIhmeellistä, että ovi oli kestänyt näinkin kauan. Se oli ulkotukien\nansiota. Mutta hyvin epäiltävää oli, kestäisikö se kyllin kauan\nraivokkaiden miesten voimia ja neuvoja.\n\nPummi makasi yhä silmät ummessa.\n\n— Valmistamme paarit ja kannamme sinut pois mukanamme, sanoi Jyrki\nkoskettaen häntä hiljaa olkaan.\n\n— Oletteko te teljenneet Humpin ja muut kellariin...? Nekö ne\njyskyttävät? kysyi Pummi edelleen katkonaisesti.\n\n— Kyllä, ja lähettäneet sanan kylälle. Mutta nyt me lähdemme tulevia\nvastaan. Miten sinun laitasi on?\n\n— Kyllä minä... voin hy... hy...vin virkkoi Pummi, — ... kyllä... minä\njaksan... jo nousta.\n\nMutta kun hän yritti kohottautua, hän alkoi yskiä ja verta tuli suusta.\n\n— En... minä sentään oikein taida ja... ja... jaksaa. Jättäkää...\nminut... tä... tänne... ja menkää pian... heti... tiehenne... läähätti\nhän, ja kiivas välkähdys leimahti hänen silmissään.\n\n— Paarit ovat tuossa tuokiossa valmiit... ja me kyllä kannamme sinut.\n\n— Ette jaksa... te... jaksa... ja mitä te... minus...ta... minähän...\nolen... trokari... viinanmyyjä... roistojen... to...veri... ja jos\nHumppi pääsee kellarista, hän tappaa teidät kaikki, lisäsi hän\nkiivaasti ja yritti taas pystyyn.\n\nMinusta sinä, Pummi, olet... pohjaltasi meistä kaikkein paras... poika,\njosta tulee vielä hyvä mies; minä tunnen sen... olen aina tuntenut.\nSiksi emme tahdo jättää sinua. Sinä kaipasit ehkä vain enemmän kuin me\nsaatoimme sinulle antaa.\n\nSamassa kuului ikkunan alta Sankarin kutsu. Pojat olivat valmiina\npaareineen. Sankari kiipesi sisään, ja nopeasti, vaikka ei suinkaan\nilman vaivaa, he saivat Pummin alas ikkunasta, ulko-ovet kun olivat\nkaikki suljettuina. Pian kaikki pojat Pummia paareilla kantaen ja\nSumppi viimeisenä välskärinlaukkuineen, lähtivät kiireesti samaa\npolkua, jota he iltayöstä olivat tulleet.\n\nOvi kesti yhä, ja kellarissa oli kaikki hiljaista. Miehet lienevät\nmiettineet uusia keinoja.\n\nKulku edistyi vitkaan, mutta sittenkin Jyrki Kivi oli hyvin iloinen\nsiitä, että oltiin matkalla. Pojat osoittivat mitä suurinta\navuliaisuutta Pummia kohtaan, joka nähtävästi oli saanut pahan sisäisen\nvamman. Jokainen kantoi häntä, minkä suinkin jaksoi.\n\nLevähtäessään Jyrki käveli vähän matkaa paarien sivulla ja korjasi\nPummin sidettä. Silloin hänen huomionsa kiintyi uudelleen siteen\njatkoon, tuohon pieneen tytön nenäliinaan, jossa kovin selvästi\nnäkyivät alkukirjaimet M.K. Jyrki jäi miettiväisenä kulkemaan hiukan\njäljempänä. Hän koetti harkita kaikkien tapahtuneiden seikkojen\nyhteyttä. Paljon kummallista niissä oli, mutta tuo pikku nenäliina\noli kuin uusi lähtökohta, jota perustana käyttäen useat tapaukset\nliittyivät sangen luontevasti toisiinsa. Oliko se sittenkään\nmahdollista! Joka tapauksessa se loi aivan uutta valaistusta asiaan.\n\nSumppi, joka juuri kulki samoin vuorollaan vapaana, jättäytyi äkkiä\njohtajan luo ja virkkoi:\n\n— Olen koko yön mietiskellyt tätä salajuttua. Olen ajatellut, että\nPummi on järjestänyt sen. Eikö niin olekin, vartionjohtaja. Miksi\nhän muuten olisi ollut itse täällä? Kuinka muuten voisi selittää\nkukkopillit ja kaikki muut?\n\n— Niinkö luulet, sinä salapoliisi. Minä taas uskon, ettei Pummissa\nole pienintäkään syytä, vaan että hän on vain onnettomasta sattumasta\njoutunut paikalle.\n\n— No sitten tiedänkin, innostui Sumppi. — Kotkat itse ovat tämän\npelin järjestäneet ja tahtoneet oikein perin pohjin narrata meitä ja\nnäyttää, millaisia partiolaisia me olemme. Heillä onkin se Musliini vai\nMasliini, mikä se on, joka on melkein salapoliisi. Ne sanovatkin sitä\nPoliisihauvaksi.\n\n— Mieti vielä parempaa selitystä, Sumppi-poika. Voi sattua, ettei\ntämäkään osu naulankantaan, vaan omaan peukaloosi.\n\n— Pojat ovat kaikki sitä mieltä, että Pummi on tehnyt tämän, mutta minä\nen usko nyt enää...\n\nSumpin mietelmät keskeytyivät, kun samassa edestäpäin alkoi kuulua\nääniä ja polun mutkasta tuli viisi suojeluskuntalaista pyssyineen\nkiireistä vauhtia.\n\nJyrki Kivi sai nopeasti tehdä selvää tilanteesta.\n\n— Onko tämä paareilla makaava haavoittunut? kysyi suojeluskuntalaisten\njohtaja, nuori reipas ja rohkeannäköinen mies. — Hän ei ole\npartiolainen, vai mitä?\n\n— Hän on loukkaantunut... Humpin ruhjoma... on toverimme... sanoi Jyrki\nKivi.\n\nPummi käänsi päänsä poispäin ja hänen kasvonsa vavahtivat.\n\n— Nimismies tulee pian perästä, ja taitaa tulla muutakin väkeä. Saa\nnähdä, löydämmekö vielä lurjukset satimesta!\n\n— Minä lähden oppaaksi, sanoi Jyrki Kivi, — tunnen hyvin paikan ja\ntilanteen. Sankari, sinä jäät tänne poikien kanssa, ja jos jaksatte,\nmenkää eteenpäin. Tulen heti takaisin, kun minua ei enää tarvita siellä.\n\nHe menivät jo menojaan. Pojat jatkoivat vaitonaisina matkaansa,\njokainen jännittyneenä miettien, miten kävisi.\n\n— Minä ajattelen ja haudon yhä vain sitä kukkopilli-juttua, virkkoi\ntaas Sumppi. — Kyllä sen sittenkin täytyy olla se Mas... Musiin,\nPoliisihauva.\n\n— Lakkaa jo keittämästä ja kokkaamasta, tokaisi Jassi, — muuten siitä\ntulee kovin paksua sumppia.\n\nPian kuului taas ääniä, ja polkua pitkin tuli vastaan lihava nimismies\nja kaksi partiotyttöä.\n\n— No, tässähän ne vihdoinkin ovat, huudahti toinen tyttö, — ja me kun\nniin hurjasti pelkäsimme teidän puolestanne. Mutta missä Jyrki on, ja\nkuka tuossa paareilla makaa, kauhistus?\n\nVilkkaan tytön suusta valui kysymysten tulva virtanaan. Nimismies\npyyhki hikeä otsaltaan.\n\n— Puh huh, pahan jyrkkä ja kivinen tie, veikkoset, puh huh. Mutta\nmitenkäs niiden rosvojen laita oikein on?\n\nSankari kertoi vuorostaan tapauksen.\n\n— Jajah jajah, vai voivat jo olla karussakin, puh huh, jajah, jajah,\nsanoi nimismies, — hyvä olisi... tuota... hyvä on, että pojat jo\npääsivät sinne, hyvä on, veikkoset, puh huh, puhkui hän ja istuutui\nkivelle polun poskeen.\n\n— Me olimme Luukon koululla, selitti äskeinen vilkas ja reipas\npartiotyttö, — tämän Inkerin kotona, ja kuulimme hälytyksestä, ja niin\nlähdimme tänne katsomaan, miten teille raukoille on käynyt. Kirppu oli\nnäännyksissä kuin Marathonin sanansaattaja, kun hänet näimme, eikä hän\nollut saada sanaa suustaan.\n\n— Me olemme saaneet todella seikkailla, sanoi Sankari, — mutta te\nolisitte voineet rauhassa maata vuoteissanne.\n\n— Niin, ei tämä ole tyttöjen asia, vahvisti Sumppi.\n\nKuului taaskin kaukaista töminää, ja pian Jyrki Kivi tuli aamuista\npolkua pitkin kuin nuori varsa.\n\n— Eläköön, huusi hän jo kaukaa, — voitto tuli, — saimme Humpinkin,\nvaikka se oli ankara urakka ja hän pääsi ampumaankin kerran. Tämä on\npiukka juttu: väkijuomia ja muuta tavaraa, murtautumista asumattomaan\nhuvilaan... ja ja, mutta kaikki kyllä selviää, lisäsi hän hilliten\nitseään Pummiin katsahtaessaan.\n\nSitten hän jatkoi vilkaisten tyttöihin:\n\n— Hyvää huomenta arvoisat Korven Tytöt! Tässä, pojat, on Luukon\nInkeri ja arvoisa Martta-sisareni, jotka ehkä myöskin tietävät jotain\ntästä asiasta. Älkää olko niinkuin puusta pudonneita, tytöt! Kuka\nkäskee tipauttaa pienen nenäliinansa autioon taloon, kun ollaan\nsiellä kummituksia rustaamassa. Te olette yhtä hölmistyneitä kuin\npojatkin tuossa. No, siitä ehdimme puhua toisella kertaa. Sen vain\nsanon, vaikkapa toinen onkin sisareni, että nämä tytöt ovat oikeita\nneropatteja. Mutta rauhaton omatunto on nähtävästi saanut heidät näin\nvarhain jalkeille.\n\n— Mitä sinä nyt hupsit, Jyrki, — olimme niin kovin levottomia teidän\ntähtenne, kun kuulimme, että oli sellaisista rosvoista kysymys.\n\n— Kas niin, Sumppi ja te muutkin, sanoi Jyrki Kivi tarttuen naurussa\nsuin Pummin paareihin, — tästä lähtien voimme vaikka ottaa kukkopillin\nkunnianimeksemme. Ei nimi miestä pahenna... ja sitten, mitä muuten\ntähän kukkopillijuttuun tulee, niin yksityiskohdat sinä, Sumppi, saat\nsalapoliisina selvitellä. Ehkä se käy nyt helpommin, kun tiedät, että\nSininen norsu on hyvin läheistä sukua sellaiselle, jota eilen monta\nkertaa haukuttiin kukkopilliksi.\n\n\n\n\nV\n\nONNETTOMUUS\n\n\n— Minun täytyy sanoa, että Nuolihaukat eli Kukkopillit, niinkuin me\nnykyään mieluummin nimitämme itseämme, ovat kunnostautuneet oikein\nhyvin, partiojohtaja.\n\n— No, miten on Pummin laita?\n\n— Olen aina pitänyt Pummista, silloinkin, kun meidän täytyi erottaa\nhänet. Nyt hänessä on tapahtunut suuri muutos. Hän on kovin hiljainen\nja itseensä painunut, mutta hän puhuu monesti hyvin innostuneena\npartiotyöstä. Eräänä päivänä hän sanoi tähän suuntaan: Partioiminen\non oikeastaan vain leikkiä. Mutta minä alan ymmärtää, että leikkiessä\noppii sen, mitä tarvitaan elämässä. Monet pojat tarvitsevat tällaista\nleikkiä... minä myös..., vaikka vähän toisesta syystä, niin hän sanoi.\n\n— Luuletko, että hän nyt pysyy uskollisesti partiotyössä ja viihtyy\njoukossamme?\n\n— Uskollisesti kyllä... aivan varmaan, mutta en tiedä, miten\nviihtymisen laita on. Minusta tuntuu toisinaan, kun hänen töitään ja\npuuhiaan katselen, kuin hän kaipaisi jonnekin pois... ehkä merille,\nkauas vieraisiin maihin, seikkailuihin ja miehen töihin. Ja silloin\nminä todella pelkään taas hänen puolestaan. Se, että hän uudelleen\npääsi kouluun ja entisten tovereittensa joukkoon, sitoo häntä kyllä, ja\nhän hoitaa koulutehtävänsä erinomaisesti, ja opettajat kiittävät häntä\nkilvan. Mutta tiedän, että hänen veressään on jotakin melkein hurjaa ja\nvilliä, jota hänen on vaikeata taltuttaa, vaikka hän tekee sitä nykyään\njo aivan tahtoen ja tietoisesti.\n\n— Voisiko hänestä jo pian tehdä vartionjohtajan?\n\n— Olen aikonut ehdottaa sitä. Meidän täytyy antaa hänelle enemmän\nvastuunalaista työtä, jos tahdomme suhtautua häneen oikein.\n\n— Mutta hänellähän on ollut jo montakin vaikeata ja miestä koettelevaa\ntehtävää suoritettava. Hän johti Niinijärven viime retken. Ja nyt hänen\non kokonaan vastattava juhlahommien avustuksesta, eikö niin, Jyrki?\n\n— Niin on. Tuskinpa muuten olisikaan tällaisena aikana saatu\nviidettäkymmentä metriä niin komeaa katajaköynnöstä. Ja näkisitpä,\nkuinka pojat muutenkin parhaillaan heiluvat juhlasalissa!\n\nMolemmat nuorukaiset keskustelivat juhlahuoneiston pienessä\nnäyttämökammiossa, jossa juuri oli tekeillä patsaanalus. Toinen oli\npartiojohtaja, kookas, vaaleakasvoinen, reipas nuorukainen, toinen\nJyrki Kivi, joka naulaili lautoja kasaan.\n\nSamassa ovelle koputettiin ja pitkä partiopukuinen poika astui sisään\nhengästyneenä ja punehtuneilla kasvoilla hätääntynyt ilme.\n\nKim hän näki partiojohtajan, hän tervehti kunnioittavasti ja\nkohteliaasti ja asettui syrjemmälle odottelemaan, että häntä\npuhuteltaisiin. Koko hänen olemuksensa oli kuitenkin niin jännittyneen\nkiihkon vallassa, ettei vartionjohtaja voinut olla oitis kysymättä:\n\n— No, Pummi, mikä hätänä?\n\n— En... tuota... minä olisin tahtonut puhua kanssasi... sitten...\nmyöhemmin... minä en tahtoisi häiritä...\n\nNäkyi selvästi, ettei hän olisi halunnut ilmaista asiaansa\npartiojohtajan läsnäollessa, vaikkakin asia kyllä oli hänestä mitä\nkiireellisin ja tärkein.\n\n— Puhu vain suusi puhtaaksi. Olen juuri tehnyt johtajalle selvää\npuuhistamme, emmekä tahdo salata häneltä mitään, ellei asia ole aivan\nyksityinen.\n\n— No sitten... vaikka... tämä... on hyvin... ikävä asia, sanoi Pummi\nkatkonaisesti. — Minä ajattelin pitää sen omana salaisuutenani, kunnes\nolisin selvittänyt sen. Mutta nyt huomaan, ettei se käy. Minun täytyy\npuhua, vaikka mieltäni kirveltääkin. Olin suuressa salissa naulaamassa\njuuri kulisseja kiinni Haikosen Pepen apuna, kun konsuli tuli sisään ja\ntiedusteli, olisiko paikalla ketään, joka voisi lähteä hänen asialleen.\nMeitä oli salissa neljä poikaa, ja me kaikki ilmoittauduimme heti. Hän\nkatseli meitä tarkkaan ja sanoi sitten:\n\n— Minä tarvitsen tällä kertaa erittäin luotettavan lähetin, joka ei\nmissään tapauksessa toimita tehtäväänsä huolimattomasti. Uskoni on,\nettä todelliseen partiolaiseen voi luottaa. Tiedättekö kaikki, missä\nasun?\n\n— Tiedämme, vastasimme kuin yhdestä suusta.\n\n— Hyvä, sanoi hän hetken meitä tutkittuaan. — Sinä, Esko Puuma,\nolet katseeltasi hyvin luja. Tule tänne. — Hän veti minut syrjään,\nantoi minulle pienen keltaisen avaimen ja pyysi minua mahdollisimman\nkiireesti viemään sen kotiinsa ja antamaan sen konsulin rouvan omaan\nkäteen. Hän ei sanonut monta sanaa, mutta sen, mitä hän sanoi, hän\nlausui sellaisella äänenpainolla, että ymmärsin erittäin hyvin, miten\ntärkeä asia oli kysymyksessä.\n\n— Muista, avain ei saa hukkua, annat sen ainoastaan vaimoni omaan\nkäteen. Ellet tapaa häntä, tuot avaimen takaisin minulle. Selvä!\n\nPanin ensin avaimen puseroni rintataskuun, taskun kannen huolellisesti\nkiinni. Mutta sitten ajattelin, että olisi varminta pitää se kädessä,\nja muutin sen kadulla vasempaan käteeni. Pohjolan kulmassa oli hiukan\ntungosta, ja kun poikkesin katukäytävältä ajotielle, lipesi jalkani\niljanteesta ja keikahdin kumoon lyöden kyynärpääni kiveen. Samassa\nkuitenkin muuan tummaihoinen, mustapukuinen mies hymyillen nosti\nminut pystyyn. Kiitin häntä ja jatkoin kiireesti matkaani, mutta noin\nkymmenen askelta kuljettuani muistin avaimen, ja kuin salama iski\nmieleeni huomio, että se oli poissa. Pelästyneenä palasin takaisin\nPohjolan kulmaan. Tutkin tarkoin paikan, jossa olin kaatunut, mutta\navainta en löytänyt. Kyselin ihmisiltä, oliko kukaan sattunut näkemään\npientä keltaista avainta. He pudistelivat päätään ja menivät menojaan.\nEn lopulta tiennyt muuta neuvoa, kuin ruveta etsimään sitä tummaihoista\nmiestä, joka oli auttanut minut pystyyn. Ehkä hän oli huomannut avaimen\nputoamisen. Mutta vaikka kuljin katua ylös ja alas ja joka suuntaan\nkadun risteyksestä, en löytänyt häntä. Silloin en enää tiennyt mitä\ntehdä. Tulin tänne ja... voi... voi, millä minä nyt asian korjaan?\n\n— Oletko puhunut tästä jo konsulille, tietääkö hän kaiken? kysyi\nvartionjohtaja vakavana.\n\n— En, mutta nyt minun täytyy mennä hänen luokseen. Tämä on niin hirveä\nhäpeä... erityisesti minulle, ja kun olen partiolainen... ja pelkään\nsitä paitsi, että vahinko on suuri.\n\n— Niin, sinun täytyy ensi töiksesi mennä konsulin puheille ja selittää\nasia juurta jaksain hänelle. Samalla saat sanoa, että me kaikki\npartiolaiset tuemme sinua ja että tulemme tekemään kaiken voitavamme\nkorjataksemme vahingon ja korvataksemme sen, sanoi partiojohtaja\nnousten. — Kummallinen tapaus. Mene. Me neuvottelemme sillä aikaa Kiven\nkanssa, mitä olisi tehtävä.\n\nPummi astui vitkastellen ja onnettomana huoneeseen, jonka perällä\nkonsuli istui pöydän ääressä kirjoittaen.\n\n— Hyvä konsuli, alkoi hän hiljaisella äänellä.\n\nKonsuli kääntyi äkkiä ja nousi samalla.\n\n— No?\n\nMelkein sammaltaen alakuloisena ja häpeissään Pummi kertoi hänelle\nkoko asian. Hän näki, kuinka hänen jokainen sanansa viilsi kuin veitsi\nkonsulin mieltä, hänen kasvojensa lihakset vavahtivat pari kertaa,\nhänen silmäinsä katsoessa terävinä poikaa. Mutta sitten hän näkyi\ntäydellisesti hillitsevän itsensä, ja kun poika lopetti, hän sanoi\nvain: Vahinko, mutta syy oli kokonaan minun. Minun ei olisi pitänyt\nuskoa kenenkään suoritettavaksi niin tärkeää asiaa.\n\n— Niin, herra konsuli... minä en ymmärrä... minä olisin tehnyt vaikka\nmitä suorittaakseni asianne kunnollisesti... mutta... olenko tehnyt\nsuuren vahingon... enkö voisi sitä millään tavalla korjata... minä\nolen valmis yrittämään mitä tahansa... kaikki lippukuntamme pojat ovat\nminun apunani, ja me... tuota, me tahtoisimme kaikki tehdä jotakin\nsaadaksemme avaimen takaisin.\n\n— Sanon sinulle vain muutaman sanan, poikaseni: Ensiksikin, sinun\ntäytyy puhua tästä asiasta mahdollisimman harvoille. Jos olet siitä\njo maininnut, niin on sinun heti selitettävä heille, että he voivat\nasiassa auttaa parhaiten olemalla siitä mahdollisimman hiljaa. Sitten\nvalitset luotettavimmat toverisi ja johtajasi, pari kolme enintään,\nheille selität asian, ja sitten tulette minun puheilleni. Näin\ntoivotonta tapausta kuin tämä on, ei minulle vielä ole sattunut, mutta\ntahdon tarjota sinulle ja partiotovereillesi kuitenkin mahdollisuuden\nyrittää asian auttamista. Annan teille ensiksi aivan määrätyn ja\nrajoitetun tehtävän.\n\n— Puhuin jo onnettomuudesta partiojohtajalle ja vartionjohtajalleni,\nmuille en ole hiiskunut sanaakaan.\n\n— Voitko pyytää heidät heti tänne?\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Tunnette asian, sanoi konsuli lyhyesti, kun kaikki kolme nuorukaista\nolivat hänen edessään. — Sanon teille lisäksi, että avaimen takaisin\nsaaminen on minulle suunnilleen niin tärkeä kuin teille rakkaan sisaren\ntai veljen pelastaminen kuoleman vaarasta. Sen raha-arvoa ei voida\nmitata, enkä tahdo mieltänne pahoittaakseni arvioida sitä sinne tai\ntänne. On tapahtunut yksinkertaisesti merkillinen onnettomuus, mutta\nsiitä voi olla arvaamattomat seuraukset. Jos kerran tahdotte auttaa\nminua tässä, niin annan teille kolmelle tehtäväksi mahdollisimman vähän\nmelua synnyttäen tutkia, olisiko avain voinut sittenkin pudota kadulle\nja joku kadullakulkija löytänyt sen tai — kuka oli tuo mustaihoinen\nmies, joka nosti toverinne pystyyn, ja olisiko hän mahdollisesti\njollakin tavoin joutunut ottamaan avaimen. Avaimen katoaminen on\nminulle tällä erää vielä täydellinen arvoitus. Sillä en uskoisi... en\ntahtoisi epäillä... avain itse on siksi erikoinen, että sen tuntee\nhyvin helposti. Se on kullattu, ei kultainen, vaikka se onkin kokoonsa\nnähden painava ja kauttaaltaan keltaista kuin kulta. Sen päässä, joka\non pyöreä, levymäinen, on keskellä viisikärkisen tähden muotoinen reikä\nja sen yläpuolella sinisen norsun kuva emaliupotuksena ja muutamia\nerilaisia koukeroita. Tehtävä, jonka täten annan, ei ole helppo. Tuskin\nsen helpompi kuin määrätyn hiekkamurun löytäminen meren rannalta. Jos\ntoimitte yksinomaan tämän teille antamani tehtävän puitteissa, se\nei myöskään ole teille millään tavoin vaarallinen, vaikka en tahdo\nkieltää, ettei asiaan voisi liittyä välillistä vaaranalaisuuttakin.\nNyt voitte mennä, ja niin pian kuin saatte jotakin vihiä avaimesta tai\ntämän asian kanssa muuten yhteydessä olevista seikoista, toimitatte\ntietonne perille tämän osoitteen mukaisesti, itse henkilökohtaisesti.\nMinua ei teidän tästä lähtien tarvitse tavata eikä yleensä tietää\nminusta mitään. Ja nyt hyvästi. Sikäli kuin teidän tehtävänne onnistuu,\nautetaan teitä eteenpäin.\n\nNuorukaiset poistuivat huoneesta varsin syviin ajatuksiin vaipuneina.\n\n— Pummi, nyt alkaa taas tuo Sininen norsu kummitella tiellämme,\nvirkkoi Jyrki Kivi. Muistat, että se oli viimeksi vain tyttöjen\nkujetta. Marttahan oli aivan sattumalta valinnut tuon nimen, jostakin\nkäärepaperista. Mutta nyt asia näyttää vakavalta.\n\nSiten hiljaa jutellen pojat painuivat joelle päin. Heidän tultuaan\nrantapuitten varjoon partiojohtaja veti konsulin antaman kortin\ntaskustaan ja näytti sen tovereilleen. Siinä oli vain:\n\n    Kenir Ateh,\n    Palikkakortteli,\n    Sininen norsu.\n\nKas niin, virkahti Jyrki kuin äskeisen puheen jatkoksi. — Siinä sitä\noltiin... Sininen norsu. Taas Sininen norsu. Näyttää, kuin meidän\nkohtaloksemme muutamissa elämän käännähdyksissä tulisi Sininen norsu.\n\n— Niin, murahti Pummi hyvin miettiväisenä. — Minulle se kerran jo\npelkkää pilaa ollen merkitsi jyrkkää käännettä, vaikkakin onnellista.\nMitä se tällä kertaa näin huonosti alkaneena tietääkään!\n\n\n\n\nVI\n\nPALIKKAKORTTELISSA\n\n\n— Minua painaa kuin kirous, sanoi Jyrki Kivi vakavana ja alakuloisena,\nkun hän parin päivän kuluttua taas tapasi Pummin ja partiojohtaja\nTapani Väreen Pallokentällä. — Mikään työ ei oikein maistu tuon\nonnettomaan avaimen häviämisen jälkeen. Sinä, Pummi, otat kuitenkin sen\naivan liian raskaasti. Näen, että mieltäsi kaivaa ja kalvaa tuottamasi\nvahinko ja asian salaperäisyys ja toivottomuus.\n\n— Niin, vastasi Pummi, — se on totta. Minä otan yleensä liian raskaasti\nkaikki asiat, mutta tällä kertaa siihen on syytä. Sitä ei kukaan voi\nkieltää.\n\n— Älä nyt käsitä sitä sillä tavalla. Eihän siinä ole paljoakaan sinun\nsyytäsi, lohdutteli vartionjohtaja. — Sinähän et ollut millään tavalla\nhuolimaton, teit kaiken käskyjen mukaan, — onnettomuus oli sattuma,\njolle ei kukaan olisi voinut mitään.\n\n— Niin, niin, sanoi partiojohtaja, — niin asia on. Ja me toimimme\nyhdessä, me kolme, ja olen varma, että me lopulta saamme avaimen\ntakaisin. Salaperäisyys on kyllä nyt sakea kuin syksyn sumu, mutta\nsiinä on samalla jännitystä ja se kiihottaa kaikkia vaistoja\nkoettamaan ja pinnistämään tuon arvoituksen ratkaisua. Tämä on\ntodellinen partiotehtävä, kaksinkertainen partiotehtävä. Se on meidän\nveljesjoukkomme velvollisuus ja kunniatehtävä, mutta se on myöskin\nkaikkia partiotaitoja kehittävä. Minä olen tuuminut, ettei se...\n\n— Katsos, kuiskasi samassa vartionjohtaja, joka seisoi hänen vieressään\naivan juoksuradan reunassa — tuolla miehellä ei ole muuta kuin neljä\nsormea vasemmassa kädessään.\n\n— Kellä? Jaha, tuolla; no, entä sitten, eihän se käsillään juokse?\n\nPummi, joka oli seisonut partiojohtajan toisella puolella, kumartui\naivan vartionjohtajan lähelle ja kuiskasi:\n\n— Niin, neljä sormea, aivan — mutta sitä paitsi hänessä on jotakin\ntuttua. Hän on totisesti aivan samanlainen tumma mies kuin se, joka\nauttoi minut pystyyn Pohjolan kulmassa.\n\n— Hän juoksee 5.000, virkkoi Jyrki Kivi, — ja kiertää radan vielä\nmoneen kertaan, niin että meillä on aikaa tarkastella häntä.\n\nKolme silmäparia iski mieheen tutkivasti ja tarkkaavasti, aina kun hän\njuoksi poikien ohi.\n\n— Niin on, vahvisti Jyrki Kivi, — hänellä on neljä sormea, ja se on\nmainio tuntomerkki, jos mikään.\n\n— Minä menen pukuhuoneeseen, sanoi Pummi päättävästi, — ja otan selvää,\nkuka mies on, ja tiedustelen, tietääkö hän mitään avaimesta.\n\n— Ei, sanoi partiojohtaja, — se ei ole minun mielestäni hyvä tapa.\nEthän ole aivan varma, onko mies juuri se, jota etsit. Ota salaa selvää\nhänestä, mutta älä kysy mitään avaimesta, vaan toimi niin varovasti\nkuin voit, jottei mies millään tavoin aavista sinun vakoilevan\nhäntä. Kun olet saanut selville miehen nimen ja ehkä osoitteenkin,\ntutkit häntä vielä läheltä tarkemmin, jos voit, ja vertailet, oliko\nhän sama mies, jonka luulet avaimesta jotakin tietävän. Sen jälkeen\ntavataan Kolmion nokassa tunnin perästä, ja jos aihetta on, painellaan\nPalikkakortteliin.\n\nNoin tunnin kuluttua he jo kiertelivät kolmisin Palikkakorttelin\nsokkeloisia katuja. Kortteli oli saanut siitä nimensä, että siellä\nasuivat melkein kaikki kaupungin valmiiden polttopuiden, palikkain,\nkauppiaat. Kaupunginosa oli hyvin vanha ja ränsistynyt ja huonossa\nmaineessa kaikenlaisten rähinöittensä vuoksi. Partiojohtaja oli\ntahtonut, että kaikilla pojilla olisi yllään tavalliset pukunsa ja\npäällystakit, jotka herättivät mahdollisimman vähän huomiota.\n\nPummi oli jo varma asiastaan. Mies oli sama, joka niin ystävällisesti\noli auttanut häntä hänen liukahtaessaan. Hän oli myöskin yhä\nvarmistunut siitä, ettei avain ollut voinut hävitä muulloin kuin juuri\nhänen livetessään ja kaatuessaan.\n\nPojat suunnittelivat kulkiessaan, miten löytäisivät helpoimmin Sinisen\nnorsun oven. He olivat päättäneet ilmoittaa Pummin havainnosta\nsalaperäiselle Kenir Atehille, ehkä enemmän siitä syystä, että he\nsiten pääsisivät edes jonkinlaiseen kosketukseen tämän Sinisen norsun\nmiehen kanssa kuin että tiedonannosta varsinaisesti olisi mitään hyötyä\navaimen etsimisessä. Juoksija oli ollut englantilainen Adams, kaupungin\nerään puutavaraliikkeen palveluksessa oleva nuori mies, minkä kaiken\nPummi oli saanut selville.\n\nVähän aikaa kuljettuaan ja tultuaan keskelle Palikkakorttelia he\numpimähkään koettivat etsiä Ateh nimistä miestä, kysyivätpä vanhalta\nrouvaltakin, joka tuli vastaan. Rouva oli kuitenkin niin kuuro,\netteivät he uskaltaneet uudistaa kysymystään.\n\n— Kulkekaamme kukin eri teitä ja etsikäämme Sinistä norsua. Jokainen\ntunnemme yhtä hyvin asiat ja voimme tehdä saman ilmoituksen Kenir\nAtehille, ehdotti vartionjohtaja, — voitamme siten aikaa.\n\n— Hyvä on, vahvisti partiojohtaja — ja muistakaa, että kolme pitkää\nvihellystä merkitsee nopeata avunpyyntöä, jos jokin vaara uhkaa, —\nsiltä varalta, että voimme kuulla vihellykset. Ja sitten tapaamme taas\ntunnin perästä Kolmion nokassa.\n\nKukin nuorukaisista lähti omille teilleen. He tiesivät, ettei tehtävä,\njoka heillä oli suoritettavaan, ollut suinkaan helppo, ja sitä paitsi\nPalikkakorttelissa saattoi sattua mitä hyvänsä.\n\nKun he taas tunnin kuluttua tapasivat toisensa sovitulla paikalla, tuli\nPummi viimeksi, ja omituinen hymy karehti hänen huulillaan.\n\n— Minusta näyttää, niinkuin Pummi olisi löytänyt Sinisen norsun, sanoi\npartiojohtaja. — Me emme kumpikaan ole nähneet jälkeäkään siitä, täytyy\nmeidän häpeäksemme tunnustaa, vaikka emme ole aikaamme suinkaan hukkaan\nkuluttaneet ja vaikka minäkin voisin kertoa paljon hauskaa retkeltä.\n\n— Niin, vahvisti vartionjohtaja, minäkin näin koreita asioita ja sain\noikein norsun potkaisun takalistooni. Mutta Sininen norsu se ei ollut.\n\n— Löysin hyvin pian Atehin oven, ja nimen alapuolella siinä oli aivan\noikein sinisen, taivaansinisen norsun kuva, virkkoi Pummi. — Koputin\novelle, ja pitkän odotuksen jälkeen ovi hiljalleen aukeni. Hämärässä\neteisessä miehen ääni kehotti minua astumaan sisään. Tultuani sitten\npieneen kamarin tapaiseen putkaan pyysi mustapukuinen tumma mies minua\nistuutumaan ja kertomaan asiani. Kun olin sanonut sen, mitä päätimme\nkertoa, veti hän taskustaan tämän käärön ja sanoi hyvin vaivalloisesti\nsuomea mongertaen:\n\n— Mine ymmärtä. Mine tiete kaikki. Very well, my boy. Se musta neljän\nsormien kanss oles the right man. Voiko te in May kuukausi matkusta\nabroad, ulkomaa? Very urgent, hyvin terkki asia. The scout ainoastans\nvoi toimitta se asia. You must visit the House of Gilwell, you see...\nDo you understand English, my boy? kysyi hän äkkiä.\n\n— A little, I have learned in the school..., minä yritin solkata.\n\n— Well... then... tämä paketissa määräys... te lehte rohkea mieli... te\noppia paljon asia... ei pelke mite... That is the only way, good day! —\nKun hän ojensi minulle käärön vasemmalla kädellään, näin käden selässä\nSinisen, aivan taivaansinisen norsun kuvan. Mies oli vanha, asunto\noli vanha, mutta mikäli kykenin näkemään, oli kaikkialla merkillisen\nvieraan näköisiä muinaisesineitä, päätti Pummi kertomuksensa.\n\nPojat katsahtivat kummastuneina toisiinsa. Tämä oli todellakin\nihmeellinen käänne. Mutta he tunsivat ainakin päässeensä jonkinlaisille\njäljille.\n\n— Merkillistä, tuumi Jyrki, — juuri sinä löysit suoraan tuon\nsalaperäisen Kenir Atehin luo, ja hän antoi ilman muuta sinulle tärkeän\ntehtävän. Minusta se todistaa, että meitä oli odotettu, se todistaa\nmyöskin, että tuo vanha mies tiesi, mitä jälkiä oli seurattava.\n\n— Mutta ehkä se todistaa vielä muutakin, lisäsi partiojohtaja. —\nVoimmeko avata käärön, jotta saamme lähempää selvää asiasta? Tästä ei\nole pitkälti meille. Pistäydytään sisään, niin voidaan tutkia asia.\n\n— Aivan niin, myönsi Pummi. — On parasta yhtä päätä selvittää sotkuista\nvyyhteä niin pitkälle kuin voi.\n\nKun he avasivat käärön, siinä oli seitsemän sileätä tuhannen markan\nseteliä ja lyhyt englanninkielinen ohje ja selostus, että rahojen\nsaajan tuli kultaisen avaimen vuoksi matkustaa toukokuussa Englantiin\nGilwellin partiokouluun.\n\nPojat katselivat pitkään toisiinsa.\n\n— Kas niin, Pummi, — nyt sinä pääset odottamatta ulkomaille...,\nniinkuin olet haaveillutkin, sanoi partiojohtaja sitten.\n\n— Ei se tainnutkaan olla hullummaksi se onnettomuus, vaikka näkyykin\nolevan paljoa suurempi ja monimutkaisempi asia kuin luulin, virkkoi\nJyrki.\n\n— Merkillistä, merkillistä, päätti Pummi päätään pudistaen. —\nMuistattehan sen kummitustaloretken ja Martan Sinisen norsun, joka\nteidät eksytti minulle onneksi. Tämä tuntuu olevan taas uusi ja entistä\nmahtavampi. Sininen norsu näyttää olevan minulle kuin kohtalo, jota on\ntoteltava, vaikka en ymmärrä niin mitään, en niin mitään mistään...\n\n\n\n\nVII\n\nHYTTI NUMERO 716\n\n\nPummi seisoi suuren höyrylaivan yläkannella. Oli muutama tunti sitten\nlähdetty Kööpenhaminasta ja jo Kattegatilla sivuutettu Anholtin\nmajakka, joka painui hitaasti näkyvistä taivaan rannan taa. Alkoi\ntuulla yhä tuimemmin. Meri aaltoili synkkänä ja korkeana, ja laiva\nkeinui mahtavasti kokan noustessa ja taas painuessa syvälle kuohukkoon.\n\nNiin, nyt näytti tuulta tulevan tarpeeksi. Sitä Pummi oli toivonut\njo Itämerellä, mutta se oli ollut tyven niinkuin sisäjärvi, niin\nystävällisen kaunis ja päilyvä kuin se ei koskaan muunlainen olisi\nvoinut ollakaan. Aivan väsyttävän rauhallinen se oli ollut hänestä,\njoka ensi kertaa oli oikein merellä.\n\nEnsi kertaa, juuri niin. Ja tällaisella kummallisella matkalla sitä\npaitsi. Hän ei voinut olla yhä uudelleen ajatuksissaan kertaamatta\nsitä tapahtumien merkillistä sarjaa, joka oli johtanut hänet tänne\nKattegatin aaltoja halkomaan. Kenir Atehin salaperäinen vanhus oli\nantanut hänelle noin vain ilman muuta käärön, jossa oli seitsemän\ntuhatta markkaa, pari suositusta ja lyhyet englanninkieliset ohjeet\nmatkaa varten. Tovereittensa ja setänsä — ainoan sukulaisensa —\nkanssa hän oli neuvotellut, saanut rohkaisua ja tukea, ja sitten\ntoukokuun lopussa, kun koulu oli selvä, oli päässyt tälle kummalliselle\nmatkalle. Kultainen avain — sen katoaminen, Sininen norsu, rahat ja\nmatkasuunnitelma, niin olivat tapahtumat liittyneet toisiinsa, ja siksi\nhän oli nyt matkalla Englantiin, matkalla avaraan maailmaan. Varsin\nusein epämääräinen rauhattomuus vaivasi häntä sen vuoksi, että hän\narkaili tehtävänsä vaikeutta, hänen kielitaitonsa oli huono, hän tunsi\nEnglantia kovin vähän. Hän tiesi vain, että siellä oli kaikki niin\nerilaista kuin kotimaassa, outoa ja uutta.\n\nMutta tavallisesti hän pyyhkäisi sitten taas heti levottomuuden\nmielestään ajattelemalla, että hänellä oli tärkeä työ suoritettavanaan,\nettä hänelle, nuorukaiselle, oli uskottu tehtävä, jota ei ehkä moni\nmieskään olisi valmis yrittämään. Tehtävä, joka sitä paitsi oli\nvelvollisuus, kunniavelka. Ja sen ohella suurenmoinen ulkomaanmatka,\nmerimatka, vieras maa, kansa, jännittävä salaperäisyys ja\npartiosuoritus!\n\nPartiosuoritus! Niin, sellainen se sittenkin ennen kaikkea oli. Hänen\noli mentävä Chingfordiin, johonkin Lontoon liepeille Gilwell Parkiin,\nja annettava sen partiokurssin johtajalle toinen suosituskirje. Toinen\nhänen tuli jättää sellaiselle miehelle, joka ensimmäisenä näyttäisi\nhänelle Sinisen norsun kuvan, oli se henkilö kuka tahansa ja missä\ntahansa. Ohjeet olivat yksinkertaiset ja selvät. Hänen oli viivyttävä\npari viikkoa Gilwell Parkissa, suoritettava partiojohtajakurssi\nmahdollisimman hyvin ja samalla pidettävä silmät ja korvat auki\nnäkemään ja kuulemaan kaikkea. Mitään muuta ei toistaiseksi.\n\nHän tiesi edeltäkäsin, että johtajakurssi olisi hyvin vaikea jo yksin\npartiotaitojen takia ja lisäksi vielä sen vuoksi, että hän kaikista\nvalmisteluistaan huolimatta taisi huonosti kieltä. Mutta olisihan\nhän sitten, jos sen läpäisisi, tehnyt jotakin, jota ei yksikään\nsuomalainen aikaisemmin ollut suorittanut, saisi nähdä ja kuulla\nparhainta partio-opetusta maailmassa, ehkä tavata vielä itsensä\nBaden-Powellinkin. Kaikki se oli niin suuriarvoista, että hän monesti\ntunsi olevansa valmis kestämään muuten mitä tahansa.\n\nHän oli siis lopultakin joutunut lujasti partiolaiseksi ja tuntui yhä\nkuin kohtalon pakosta lähemmin liittyvän siihen. Mutta oikeastaan\nhänestä ei sittenkään ollut sellaiseen. Hän oli aina ollut huono\npartiolainen, sisimmässään. Hänessä oli jonkinlainen ehdottomuuden\nvaatimus, eikä hän tuntenut koskaan voivansa kunnolla totella lakia,\njota hän oli luvannut noudattaa. Hän olisi tahtonut olla vapaa, kiertää\nmaailmaa, nähdä ja kokea, vain sen hän vaistosi voivan tyydyttää\nsisäistä, alati nakertavaa kaipausta. Hän oli yksin maailmassa. Hän\ntiesi, että hän saattoi kulkea yhtä hyvin pahaa kuin hyvää tietä, ja\nhän muisti, miten vähältä oli pitänyt, ettei hänestä olisi tullut\nrikollista.\n\nMerirosvo hänestä sittenkin olisi voinut kehittyä paljon helpommin\nkuin siivo partiolainen. Uhkarohkeana hän olisi tahtonut syöksyä\nhurjiin yrityksiin ja seikkailuihin, kasvaa uhman ja oman voimansa\ntuntoon. Hän tajusi olevansa rohkea, nuori ja väkevä. Humppi oli hänen\nmakuunsa — voimakas, häikäilemätön, hurja mies, ennen kaikkea _mies_,\neheä julmuudessaan ja voimassaan. Rikollinen — niin, rikollinen hän\nmyöskin oli, suuri roisto, mutta ennen kaikkea huikea mies. Hän itse,\nPummi, oli pettänyt senkin joukon, ei hänestä ollut siihenkään. Hän\noli varmasti luonteeltaan hyvin heikko ja horjuva. Toverien jalous\nkummitustalossa oli käännyttänyt hänet pois siltä tieltä, vetänyt hänet\ntoiseen äärimmäisyyteen, tehnyt hänestä jälleen _partiolaisenkin_.\nRaakile ja syntinen partiolainen hän oli, ulkokultainen ja tekopyhä.\nPartiopuku, partioaatteet, partiotunnus- ja laki olivat aivan\nulkokuorta vain ja tuntuivat monesti lapsellisilta.\n\nMutta pojat eivät olleet kysyneet häneltä mitään. He olivat ottaneet\nhänet jälleen joukkoonsa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Sen\nvuoksi oli toisin ajoin kuin leimauksena hänen mieleensä välähtänyt,\nettä hän voisi olla mies, yhtä suuri ja suurempikin mies aivan toisella\nlailla kuin Humppi, rehellisesti, reilusti, kehittämällä itseään,\nkasvamalla tiedoissa ja taidoissa, ja että juuri partiolaisuus\nsittenkin oli tuo sopivin toinen tapa: siinä tehtiin työtä leikkimällä\n— leikkimällä suurta ritarillisuuden ja seikkailun leikkiä, joka\nvähitellen muuntui todeksi, ankaraksi elämäntyöksi ja -taisteluksi.\nPartiolaisuus oli kai sittenkin jo saanut otteen hänen sielunsa\ntoisesta laidasta.\n\nMutta alkoipa meri olla raivokas. Ihanaa. Suurenmoista. Pois turhat\nmietiskelyt. Oli kerrankin päästävä irti menneistä ja tulevista\nhuolista, nauttimaan ja iloitsemaan juuri kuluvasta hetkestä. Kuinka\neräässä runossa sanottiinkaan:\n\n    Jääkööt jäänehet merten taaksi,\n    lietso, myrsky, nyt täysin palkein,\n    niinkuin lokki mä siivin valkein\n    nousen kuohujen kuninkaaksi.\n\nOlihan hän ennen kaikkea päässyt toiveittensa perille. Oli merellä,\nmyrskyssä, oli uljaassa laivassa kuohujen kuninkaana. Jääkööt siis\njääneet merten taakse, edessä oli kyllin jännittävää, seikkailua,\nvoimia ja kykyä kysyvää toimintaa.\n\nMutta alkoipa jo totisesti tuulla melkein liiankin kovaa. Matkustajia\nei näkynyt kannella laisinkaan, ja laivan gong-gong soi parhaillaan\npäivälliselle. Tuntui hiukan liian viileältäkin täällä ulkona, mutta ei\nollut muutenkaan enää oikein hyvä olo. Meritautiako? Mitä hullua! Hän\nei ollut koskaan vielä ollut merisairas, ja sitä paitsi hän oli täällä\nkeskilaivalla ja raikkaassa tuulessa. Ei täällä merikipua voinut tulla.\n\nMutta kun Pummi vähän ajan perästä palasi päivällispöydästä, missä\nmyrskytelineet jo oli pantu lautasia pitämään, hän tunsi, että meren\nromanttinen puoli alkoi väistyä jonkin muun sisältäpäin tulevan ilkeän\ntieltä. Se oli häpeällistä. Hänen täytyi kuin täytyikin mennä alas\nhyttiin, sillä hänen sisunsa ei myöntynyt siihen, että hän tässä muiden\nnähden olisi ruvennut kaloja ruokkimaan.\n\nVaikka eihän täällä tosin taitaisi monta katsojaa olla. Ei ollut\npäivälliselläkään ollut muita kuin kapteeni hänen vieressään, eräs\ntumma herrasmies hänen toisella puolellaan ja pari kolme henkeä pöydän\nvastakkaisella sivulla. Naismaailma oli kuin näkymättömiin pyyhkäisty,\nja paljon kuului tarjoilijoitakin olevan sairaana. Laiva heiluikin\noikein pahasti. Hän oli rauhallisena istunut pöydässä ja sitten\ntyynesti poistunut, mutta saipa nähdä, mitä tästä oikein tulikaan, kun\npäästiin Skagerrakiin ja Pohjanmerelle. Tällä luoteistuulella katala\nPohjanmeri taisi olla enemmän kuin kuoppainen.\n\nPäätä alkoi pyörryttää. Ehkä täytyisi sittenkin olla täällä raikkaassa\ntuulessa, sillä alhaalla oli tietysti vielä pahempaa. Jo käytävien\nja hyttien tympeä haju oli omiansa ellottamaan... Hän lähti lopulta\nsentään alas, — hän hapuili pitkin käytävää, ja kaikki alkoi pyöriä\nhänen silmissään. Oli hänkin partiolainen! Mies mokoma, joka tuli heti\nmerisairaaksi, kun vähän alkoi puhaltaa. Mutta minkäpä totuudelle teki.\nTäytyi vain päästä omaan punkkaan pitkäkseen, ehkä sitten helpottaisi.\n\nVihdoinkin. Kaikki mennä hurisi kuin markkinahoijakassa hänen silmiensä\neditse. Hän astui hyttiinsä. Sinne oli tullut uusi asukas lisää,\nnähtävästi Kööpenhaminasta. Hänen oma sijansa oli ollut ylhäällä. Ei\nsekään ollut kovin mukavaa. Mutta saman tekevää, kuka alhaalla oli; ei\nauttaisi muu kuin entisen Petterssonin konstit, jos hätä tulisi: efter\nsom jag inte kan spuggla uppåt, måste jag spuggla neråt. Hänen täytyi\npäästä lepäämään.\n\nPummi oli juuri kiskomassa itseänsä ylös, kun hän näki, että\nalavuoteessa vaatteet yllään makaavan miehen käsi retkahti alaspäin,\nniin että kalvosin tuli näkyviin. Kalvosimessa loisti kirkkaana\nvalkoinen nappi, ja napissa oli heleänsinisen norsun kirkas ja\nteräväpiirteinen kohokuva.\n\nPummi kuin tyrmistyi paikalleen ja selvisi osittain pyörtymyksestään.\nSiinä se oli —, siinä oli mies, jolle hänen oli annettava toinen\nsuosituskirjeensä. Se kirje oli hänen matkalaukussaan. Hänen täytyi\nheti ottaa se esiin ja antaa tuolle tuntemattomalle. Mutta kun\nhän laskeutui alas ja hapuili matkalaukkuaan vuoteen alta, ei hän\nlöytänytkään sitä. Poissa, hävinnyt! Miten ihmeessä, mihin se oli\nvoinut joutua? Vieras oli raottanut silmiään ja katseli hieman\nkummastellen hänen etsimistänsä. Silloin Pummin katse osui vuoteen\nyläpuolella olevaan sijanumeroon 71, _71_! Eihän tämä ollut hänen\nhyttinsä laisinkaan. Hänen oli 17, oliko hän aivan päästään sekaisin! —\nSuokaa anteeksi, hän sopersi — minä olen tullut väärään hyttiin. I am\nsorry, but this is not the right cabin.\n\nHän kompuroi ulos, mutta tunsi itsensä yhä pahemmin sairaaksi. Vasta\npitkän ajan hapuiltuaan hän löysi oikean hytin ja matkalaukkunsa,\notti kirjeen sieltä ja lähti uudelleen etsimään hyttiä numero 71.\nLaiva huojui aivan tavattomasti, vai huojuiko hän itse vielä pahemmin?\nIrtoportaat kolisivat käytävän päässä, ja kaikki, mikä oli löysää,\ntuntui liikkuvan ja hyppivän paikoiltaan. Pahasti häntä oli jo välillä\nylenannattanut, mutta nyt oli vähän helpompi olo. Tuossahan olikin 71!\n\nPummi koputti ja astui sisään. Siinä vieras makasi yhäti käsivarsi\nriipuksissa ja kalvosimen napissa Sinisen norsun kuva. Hän ojensi\nkirjeensä vieraalle. Tämä otti sen vastaan, katsahti kuoreen ja sitten\npoikaan ja sanoi hymyillen:\n\n— It was indeed the right cabin, my boy! (Hytti oli sittenkin oikea,\npoikaseni!)\n\n\n\n\nVIII\n\nMYÖHÄSTYNYT PARTIOLAINEN\n\n\nGilwell Parkin päärakennuksen refectoryssä oli ääntä ja sorinaa,\niloista puhetta, naurua ja nälkäisiä miehiä. Siellä syötiin\ntervetuliaisateria ja samalla ainoa ateria, mikä talon puolesta\ntarjottiin, ennenkuin kurssin oli siirryttävä \"Training groundille\",\nkentälle, telttoihin, itse keittämään ruokansa.\n\nPummi istui syrjässä, pitkän pöydän takakulmassa, ja söi äänettömänä\nateriaansa. Mutta hänen ajatuksensa työskentelivät sitä vilkkaammin, ja\nhänen vakava katseensa iskeytyi kiinni kaikkeen, mikä hänen mieltään\nvähänkin kiinnitti.\n\nJa kiinnostavaa oli ollut vaikka kuinka paljon koko matkan varrella,\naina siitä asti, kun hän oli päässyt myrskyiseltä Pohjanmereltä Hullin\nsatamaan ja sen mustuneita katuja mittailemaan. Sinisen norsun miestä\nhän ei ollut tavannut monestikaan laivalla, eikä tämä milloinkaan\nmyöhemmin ollut puhutellut häntä. Mutta Pummi oli tuntenut siitä\nhuolimatta olonsa turvalliseksi sen jälkeen, kun hän oli saanut toisen\nkirjeensä toimitetuksi perille, ja monesti kun hänellä olisi saattanut\nolla vaikeuksia, hän huomasi vieraan olevan lähettyvillä, ja hän tunsi\nvaistomaisesti, että tämä oli valmis auttamaan häntä tarvittaessa.\nOli se aika ihmeellistä! Aivan ventovieras ihminen kulki samaa matkaa\nkuin hänkin, pysytellen outona ja kuitenkin pitäen häntä silmällä ja\nilmeisesti valvoen hänen parastaan.\n\nNopea pikajunamatka oli neljässä tunnissa vienyt hänet keskelle\nLontoon hyörinää, ja sieltä hän oli paikallisjunassa pian sujahtanut\npartiovarusteineen perille Chingfordin asemalle, mistä oli parin\nkilometrin kävelymatka tänne partiojohtajakouluun, korkeitten\nlehtipuitten ympäröimään kaksikerroksiseen valkoiseen rakennukseen.\n\nPerin mutkatonta oli vastaanotto ollut. Kurssien johtaja, lyhyehkö\nvanttera mies, ahavoitunut ja kasvot kuin roomalaisella, oli tullut\npartiokenttäpukuisena häntä ulko-ovella vastaan. Pummi oli tervehtinyt,\nsanonut terveisiä Suomesta ja ojentanut kirjeensä johtajalle. Tämä\noli ottanut sen niinkuin minkä hyvänsä viime postin tuoman ja repinyt\nsen oitis auki syrjästä. Pummi oli koettanut lukea hänen lujista,\nmiehekkäistä kasvoistaan, miten kirje häneen vaikutti. Mutta lihaskaan\nei niissä värähtänyt. Yhtä tyynesti kuin hän oli avannut kirjeen hän\nluki sen, sulki sen taas, sitten katsahti poikaan ja nyökäytti päätään.\n\n— Ali right, hän sanoi ja viittasi käymään sisään.\n\nJa niinpä Pummi nyt oli tässä ihanin seinämaalauksin koristetussa\nruokailuhuoneessa aterioimassa kolmenkymmenen muun kurssilaisen kanssa.\nOli siinä miestä monenlaista. Tuossa toisessa päässä pöytää istuvaa\nhän oli kuullut sanottavan englantilaiseksi loordiksi, hänen lähellään\nistui kaksi kurssien opettajaa, keski-ikäistä aito englantilaista\nherrasmiestä. Tuossa oli pitkä, hauskan- ja hyvännäköinen vaaleaverinen\nnuorukainen, tuossa vähän vinosilmäinen, mustapintainen nuorimies,\ntuolla vastakkaisella puolella lihavanläntä, varmasti viidenkymmenen\niässä oleva mustaviiksinen herra. Tuolla laiha, luiseva, pitkähkö\nbrittiläinen, tutkivasti eteensä tuijottava.\n\nPummi antoi katseensa hitaasti siirtyä miehestä mieheen. Miltä maailman\nkulmalta lienee mikin heistä ollut! Joku oli saanut vuosien hopeaa\nhiuksiinsa, toinen oli ehkä Intian kuuman auringon mustaksi paahtama,\nkolmas verevä ja punaposkinen kuin nuori tyttö.\n\nHän sai itse istua rauhassa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen pienintäkään\nhuomiota. Useat tulleista näyttivät olevan keskenään tuttuja, tai\nhe ainakin keskustelivat kuin olisivat kauankin tunteneet toisensa.\nPummi mietti ja tarkasteli, olisiko joukossa ollut ainoatakaan, jota\nhänen tehtävänsä olisi koskenut, hänen kultaisen avaimen etsintänsä.\nMutta ketään nelisormista tai muuten epäiltävää miestä ei näkynyt.\nSininorsukalvosiminenkin mies oli hävinnyt Charing Crossin asemalla\nhänen näköpiiristään, sen jälkeen kun hän oli neuvonut pojalle, mistä\nChingfordiin piti matkustaa.\n\nKun oli aterioitu, lähdettiin tarkastelemaan Camp Chiefin johdolla\nTraining Groundia, harjoituskenttää, \"ulkoilmamuseota\", puistoa\nja \"Poikien kenttää\". Itse rakennus tarjosi partiomuseoineen,\npartiokokoushuoneineen, vartiosoppineen ym. jo paljon katsomisen\narvoista. Mutta vasta harjoituskentällä ilmenivät paikan erinomaiset\npartiokeskusominaisuudet. Eteen aukeni mitä ihanin, tasainen,\nlaaja nurmikenttä, jota ikivanhat korkeat pyökit ja muut lehtipuut\nreunustivat. Kentän laidassa olivat suuret, 7—8 hengen teltat,\nneljä luvultaan, kurssilaisia varten ja Baden-Powellin \"paalumaja\".\nKeskellä kenttää sijaitsi nuotiopaikka, missä pölkkyistuimisen\nkehän ympäröimänä oli isoista hirsistä kyhätty suuri tulisija\niltanuotioita varten. Ulkoilmamuseossa oli merkillisiä nähtävyyksiä,\nmonia partiotaidon näytteitä, kuten salaperäisiä puulohikäärmeitä ja\nmuita varoitusmerkkejä, leiriuuneja ja tulisijoja, keittotelineitä,\nkuivauskehyksiä, leirivuoteita, leirikangaspuut, leirisorvi jne.\nThe Boys' Field, Poikien kenttä, oli pienen metsikön erottama\nharjoituskentästä. Se oli vielä suurempi nurmikenttä toteemeineen,\npesu- ja uima-altaineen, ja siihen sopi telttoineen monta sataa, jopa\ntuhattakin poikaa.\n\nPummi iloitsi kaiken tämän näkemisestä. Mikä ihmeellinen paikka!\nNiin luonnonkaunis, niin rikassisältöinen, ja tuo johtaja, joka\npaljaspolvisena ja paljaspäisenä kulki vaaleanruskea partiopusero\nyllään edellä ja lyhyin, sysivin lausein selitti kaikkea, hän tuntui\noikein miesten mieheltä. Olisivatpa Nuolihaukat, oman vartion pojat,\nolleet tätä näkemässä! Yksi seikka vain painosti ja teki olon jollakin\ntavoin raskaaksi. Ei ollut vettä, järveä, ei ollut erämaan karua\nluontoa, ei hiekkakangasta, ei punertavia hongankylkiä. Oli vain kuin\npuistoa kaikki. No niin, mitäpä siitä, niitähän ei ollutkaan muualla\nkuin Suomessa, ja nyt oltiin Englannissa, partiolaisuuden päämajassa ja\nkorkeakoulussa, koko partiomaailman keskuksessa.\n\nPian tapahtui vartioihin jakaminen. Jokainen vartionjohtaja, kokki\nja muut miehet määrättiin seuraavaksi päiväksi, ja illalla oli vielä\nhaettava ruoka-annos \"Providorista\", muonalasta, koko telttakuntaa\nvarten. Ruokavasussa oli ruokatarvikkeet, ruokalista ja ohjeet, miten\nsiinä mainitut ruokalajit oli valmistettava.\n\nPummi joutui Cuckoo- eli Käkivartioon, samaan, johon se vaaleaverinen\npitkä nuorukainen ja vinosilmäinen, musta poika ja tuijottava,\nluiseva pitkä mies. Vartion jäsenet tervehtivät toisiaan ja kävivät\nsijoittelemaan tavaroitaan telttaansa. Pummi joutui avustamaan kokkia\nseuraavan päivän keittovalmistuksissa. Kaikki piti saada erittäin\nsiistiksi, puiden piti olla riittävän pieniä, astioiden järjestyksessä\npaikoillaan, niinkuin kotona Suomessa Nuolihaukkojen leirillä.\n\nMutta kun Pummi sitten palasi keittiöaitauksesta telttaan tavaroitaan\njärjestämään, näki hän, että joukkoon oli tullut lisäksi uusi,\nmyöhästynyt mies: hintelä, tummaihoinen, mustatukkainen nuorukainen,\njoka parhaillaan riisui varusteitaan selästään. Ensi silmäyksellä Pummi\ntajusi, että tuo oli ainoa, jonka kanssa hänellä saattoi olla jotakin\ntekemistä avainasiassa. Mistä tuo ajatus syntyi, sitä hän ei voinut\noikein itselleen selittää, mutta hänestä tuntui vain kuin hän olisi\nodottanut tuota myöhästynyttä. Oliko hänen kasvoissaan ehkä jotakin\ntuttua, hänen vitkallisissa, äänettömän pehmeissä liikkeissään tai\nkummallisen välkähtävässä katseessaan jotakin, joka jollakin tavoin\nliittyi hänen mielikuviinsa, johonkin ennen nähtyyn tai kuviteltuun,\nsitä hän ei tällä hetkellä voinut sanoa.\n\n\n\n\nIX\n\nVALKOINEN LIPAS\n\n\nPummi palasi juuri Byonen, leirin varajohtajan luota, joka samalla oli\nGilwellin taloudenhoitaja, lihavahko, hauska ja iloinen mies. He olivat\nistuneet hetken pikku huoneessa, jossa oli kirjasto, ja jutelleet eri\ntelttakunnissa. Byone oli kiittänyt Cuckoovartiota ja erityisesti\npyytänyt Pummia tarkkaamaan samaa tummaa, hentoa nuorukaista, jonka\nsaapuessa Pummi oli tuntenut kuin omituisen aavistuksen. Hän oli\nylistänyt hindulaisen etevyyttä, nopeutta ja sukkelaa partiotaitojen\nkäsittämistä sekä suurta kätevyyttä.\n\n— Näittekö, kuinka hän eilen asetti köyden ponnahtamaan ilmaan ja\nsamalla menemään solmuun. Ja sen hän teki totisesti ensi kerran\nelämässään. Ja miten hän heitti lassoa kertaakaan erehtymättä! Entä\nhänen silmukanpyörityksensä, se se oli kerrassaan merkillistä: hän\nveti lassostaan suuren renkaan, se pyöri ja pysyi avoinna missä\nasennossa hyvänsä, se laskeutui alas, ja hän hyppäsi sen lävitse\nulos ja taas sisään, se nousi ylös korkealle hänen päänsä päälle, ja\nnäittekö, kuinka se sitten yhtäkkiä oikeni suoraksi ja kohosi ilmaan\nkuin palmupuun runko? Se on tosiaan jo enemmän taikuutta kuin taitoa,\nenemmän fakiiritemppu kuin partiosuoritus.\n\nPummi astui alakerran museokaappien ohi ja kääntyi mennäkseen\npuistonpuoleiseen käytävään, kun hän samassa huomasi hindulaisen\nseisovan erään lasikaapin edessä. Paksun lasin takana oli monenlaisia\nmerkillisiä esineitä, luultavasti B-P:n Intiasta tai Etelä-Afrikasta\ntuomia tai saamia, kenties koko monipuolisen partiomuseon\nharvinaisimpia tavaroita. Kun Pummi katsahti nuorukaiseen, niin poika\nsäpsähti, kääntyi häneen päin ja tuli vitkaisin askelin hänen luokseen.\n\n— Paljon tavaraa täällä, sanoi hän — oletteko jo katsellut kaikki\nmuseon eri osastot? Olen uhrannut siihen muutamia tunteja, ja minusta\nmuseo on hyvin hauska, niinkuin Chiefin kaikki keksinnöt. Kaikkine\npikku huomautuksineen, pikku erikoisuuksineen se on sekä opettava että\nvirkistävä. Mikään täydellisyys se ei pyrikään olemaan.\n\n— Niin. Sinne tulee yhäti lisää maailman eri kulmilta... Vanhat\npartiolaiset, jotka toimivat eri tahoilla maailmaa, tekevät silloin\ntällöin lahjoituksia, kun sattuvat löytämään mielestään harvinaista\nja erikoista. Näin kertoi minulle aamulla postin jälkeen mr. Byone\npannessaan kaappiin tuon valkoisen lippaan, joka on tuossa keskellä.\n\n— Tuliko se tänään?\n\n— Tuli, ja aina Intiasta saakka.\n\n— Minä luulen, että mr. Byone on ereht... Ehkei se ollut tarkoitettu\nmuseoon, lisäsi hindu. — Minä olenkin tässä juuri matkalla hänen\nluokseen...\n\nHän katosi samalle suunnalle, mistä Pummi oli tullut äsken.\n\nPummi poistui hieman kummastellen leirikentälle päin. Tuo valkoinen\nlipas oli näyttänyt kylläkin kaunistekoiselta ja hienolta, mutta\nmitään aivan erikoista hän ei ollut siinä huomannut. Hindua asia\nnäytti kuitenkin aivan erikoisesti koskevan, ja vaikka hän hillitsi\nitsensä suurenmoisesti, oli selvästi näkynyt, että hänen mielensä\noli äkkiä kuohahtanut ja joutunut pois tavallisesta tasapainostaan.\nTällä kertaa ei kuitenkaan ollut aikaa tuumia muuta kuin yhtä seikkaa.\nKymmenisen minuutin kuluttua alkaisi ankara kilpailu, jonkinlainen\npartiomoniottelu, pituushyppyä, korkeushyppyä, keihäänheittokilpailu\nym. peräkkäin. Nuo englantilaiset partiotoverit olivat kyllä monetkin\ntaitavia partioharjoituksissa, ja usea heistä osasi erikoistaitoja\nsuuret määrät. Tuokin Thomson, joka tuolla parhaillaan meni telttaansa,\noli oikea solmumestari, osasi tehdä vaikka minkälaisia ihmeellisiä\nsolmuja salamannopeasti ja taitavasti. Tuo Parker, joka odotteli\nCuckoo-teltan luona, oli kummallinen linnunäänien matkija. Milloin\nhän kulki metsässä, olisi luullut kaiken maailman lintujen siellä\nääntelevän. \"Kyyhkyset\", \"Palokärjet\", \"Käet\" ym. leirilläolijat\nolivat jo monesti erehtyneet luulemaan, että heidän tunnuslintunsa oli\nsijoittunut leirimetsikköön. Ja tuo loordi pyöritteli köyttä melkein\nyhtä hyvin kuin hindu. Kyllä heistä kaikista varmasti tuli eteviä\njohtajia omalle kulmalleen, kun he taas palaisivat kotipaikalleen ja\nvielä kirjallisen kurssin suoritettuaan saisivat Gilwellin hienon\nharmaan kaulahuivin ja B-P:n helmet kaulaansa.\n\nTietysti he olisivat hyviä urheilussakin, etenkin nuo nuoremmat,\nsillä olihan Pummi nähnyt tuhansien nuorukaisten Lontoon suurilla\npuistokentillä pelaavan krikettiä jokaikisenä joutohetkenään, koulujen\nurheilutunneilla mentiin aina ulkoilmaan pelaamaan tai uimaan tai\nsitten leikittiin pihalla jotakin urheiluleikkiä. Tämä näytti olevan\noikein urheiluleikkien luvattu maa, tämä vihreiden kenttien vihreä\nEnglanti. Golfia pelasivat vanhemmat miehet Chingfordin ja Gilwellin\nvälisillä suunnattomilla nurmikentillä, ja naiset näyttivät ottavan\nsiihen mielellään osaa. Ja keilaratoja oli miten paljon tahansa. Sitten\nDerbyn-ratsastukset ja muut! Kyllä gilwelliläisetkin mahtoivat olla\nhyviä.\n\nPian tuli Camp Chief, vartiot kutsuttiin koolle, johtaja teki\nlyhyeen, sysivään tapaansa selvää ottelun menosta: tällä kertaa oli\nvartioitten välinen kilpailu palikkain lyönnissä, keihäänheitossa,\npituus- ja korkeushypyssä ja juoksussa. Ensi kertaa Pummi näki\nenglantilaisen partiourheilukilpailun. Mutta hänen pettymyksensä oli\nsuuri heti alusta alkaen. Hän itse ei ollut mikään erikoinen urheilija\nlainkaan, mutta kun hän näki, miten lapsellisen taitamattomasti ja\nhuonosti melkein kaikki käsittelivät kevyttä puukeppiä, joka oli\nolevinaan keihäs, kohosi hänen itsetuntonsa jo alusta, ja keppi\nlensi monta vertaa kauemmaksi kuin kenenkään muun kädestä. Samoin\nkävi muissakin kilpailulajeissa, nopeassa juoksussa häntä ei kyennyt\nkukaan voittamaan, hypyt hän suoritti leikiten ja ylivoimaisesti. Vain\nhindulainen kykeni pääsemään hänen kannoilleen niissä. Mutta sitten\nannettiin jokaiselle kilpailevalle nuija ja viisi teräväkärkistä\npalikkaa. Kilpailijan oli vietävä palikka kerrallaan mukanaan\nmaaliviivalle ja lyötävä se siellä pystyyn, sitten palattava taas\nlähtöviivalle ja noudettava toinen palikka ja tehtävä sille samoin,\nkunnes kaikki palikat olivat pystyssä.\n\nOli ilmeistä, että Käki-vartio olisi etevin tässä kilpailussa, mutta\nepätietoista oli, kuka olisi vartion paras mies. Hindulainen lähti\njärjestyksessä viidentenä, ja hän suoritti työnsä niin ihmeellisen\njoustavasti ja nopeasti, että kaikki pysähtyivät katsomaan hänen\nmenoaan. Kuin notkea petoeläin hän syöksyi eteenpäin ketterästi ja\nkuulumattomasti, löi silmänräpäyksessä palikan maahan ja riensi\ntaas takaisin. Hänen aikansa merkittiin 10 sekuntia paremmaksi kuin\nkenenkään muun.\n\nPummi oli voittanut hänet tähän asti kaikessa, mutta hänestä näytti\nmahdottomalta lyödä hindun mainio ennätys. Hän asettui paikalleen\nseitsemäntenä lujasti päättäen kuitenkin tehdä kaikkensa. Hän tiesi,\nettei hän ollut niin notkea ja kätevä kuin hindu, mutta hän oli\nnopeampi juoksemaan ja ehkä hieman kestävämpi.\n\nMutta kun hän kiidätti kolmatta palikkaa, tapahtui hänelle jotain\nmerkillistä. Aivan edellisen palikan lähettyvillä, metrin verran\nsivummalla, hän näki jonkin himmeästi loistavan metalliesineen. Sen\nkuva jäi kuin jonnekin sivummalle hänen tajuntaansa, hänellä ei ollut\naikaa siirtää sitä selvään tietoisuuteen, eikä hän sitä voinutkaan\ntehdä, sillä kilpailun kiihko oli niin kokonaan vallannut hänen\najatuksensa. Tullessaan neljättä palikkaa tuoden hän kuitenkin kuin\nhypnotisoituna kiinnitti katseensa tuohon esineeseen, ja tällä kertaa\nhänen oli pakko tuijottaa siihen sekunnin verran, ennenkuin sai\nriistetyksi huomionsa siitä ja taas suunnatuksi tarmonsa kilpailuun. Ja\nvielä paluumatkalla tuo sama ajatus kuin hajoitti voimien keskityksen,\njarrutti ja jäykisti lihaksia. Viimeisen palikan hän kiidätti kuin\nunissaan, mutta ei vienytkään sitä toisten jatkoksi riviin suorinta\ntietä, vaan suuntasi kulkunsa metalliesineen luo, iski puikon ihan\nsen viereen, antoi nuijansa luiskahtaa ja kouraistessaan sen maasta\nsieppasi samalla metalliesineen mukaan.\n\nHän oli silloin täysin selvillä siitä, mikä se oli: se oli samanlainen\nkultainen sininorsuinen avain kuin se, mitä hän etsi. Ottelu oli\nvoitettava, mutta vielä tärkeämpää oli saada tuo avain käsiinsä. Hän\nsujautti sen loppuviivalla salaa taskuunsa samalla kun otti nenäliinan\npyyhkäistäkseen otsaansa, ja hän kuuli erotuomarin huudahtavan:\n\n— Mainio tulos tämäkin ja luja ottelu — ellei viimeinen mies olisi\nmennyt lopussa niin paljon syrjään, hän olisi varmasti saanut paremman\najan. Nyt hindu voitti kolmen sekunnin verran.\n\n\n\n\nX\n\nGILWELLIN KUU-II\n\n\nPummi oli yhtäkkiä herännyt, mikäli hän saattoi arvioida, parisen\ntuntia nukuttuaan. Kaikkialla oli aivan hiljaista, tovereiden hengitys\nKäkien teltassa kuului rauhallisena ja tasaisena. Parker kuorsasi\ntapansa mukaan hieman silloin tällöin.\n\nMutta ohi keskiyön täytyi jo olla, päätteli Pummi. Kovin oli kuitenkin\npimeätä täällä, tuumi hän lisäksi. Suomessa oli tähän aikaan jo niin\nihmeen valoisaa — kesäyön kirkkaus loisti etäisenä, säteilevänä\nmuistona hänen mielessään. Eihän nyt ollutkaan enää kovin pitkää aikaa\njuhannukseen.\n\nMikähän hänet oikein oli herättänyt näin äkkiä? Eihän hän tavallisesti\nkoskaan herännyt öisin, ei ainakaan täällä Gilwellissä, missä päivän\nmonet toimet ja puuhat pitivät huolen siitä, että uni oli yöllä sikeää\nja makeaa.\n\nHän oli jo vaipumassa uudelleen horroksiin, kun hän kuuli aivan\nhiljaista hiivintää ihan telttakankaan ulkopuolella. Oli kuin jokin\nolento olisi ollut aivan siinä lähellä ja edennyt parhaillaan varovasti\npoispäin.\n\nMikähän se oli? Hän oli taas aivan valveilla ja kuunteli kuulo\näärimmäisen herkkänä. Oliko hän tullut niin kovin araksi ja\nvarovaiseksi, kun hänellä itsellään oli salaisuus kätkettävänään:\nkultainen avain! Niin, hän oli kuin olikin löytänyt tuon kauan\netsimänsä aarteen. Epävarman, epätoivoisen etsinnän jälkeen se oli\nyhtäkkiä putkahtanut hänen eteensä, ja hän oli enempää ajattelematta\nsiepannut sen. Mutta kenen avain oli, ja miten se oli joutunut\nsiihen, mistä hän sen löysi? Epäilemättä se oli pudonnut joltakulta\n— ehkäpä juuri hindulta. Mutta tarvitsiko hänen silti antaa sitä\ntakaisin kenellekään? Eikö avain ollut lähinnä hänen; hänelle konsuli\noli sen uskonut, hän oli ollut siitä vastuussa, häneltä se oli\nkäsittämättömällä tavalla hävinnyt; hän oli uhrannut paljon aikaa ja\nvaivaa sen löytämiseen, ja hänen koko matkansa tarkoitus oli vain\ntuo avain, matkan menestyminen ja hänen kunniansa riippui siitä.\nEihän hän ollut voinut enää sekuntiakaan viivytellä, kun se oli ollut\nnurmikolla käden ulottuvissa. Hän ei ollut menetellyt väärin eikä\nvastoin partiokunniaansa. Ja hän aikoi pitää avaimen, kun sen kerran\noli saanut. Nytkin se oli nauhassa hänen rinnallaan ihoa vastassa\npaidan alla... Mutta sittenkin — se oli toiselta pudonnut tai kadonnut,\nja hänen velvollisuutensa olisi ehkä ollut etsiä käsiinsä sen oikea\nomistaja ja selvittää hänen kanssaan välinsä. Oliko hän kuitenkin\nmenetellyt niinkuin Humppi ja muut hänen entiset käskijänsä olisivat\ntehneet?\n\nSamassa hän kuuli matalan, hyvin hiljaisen kuuii —huudon ulkoa. Se oli\nolevinaan linnun ääni, mutta se oli niin varovainen, että se herätti\nhänessä sittenkin epäilyksiä. Hän nousi hiljaa vuoteeltaan ja eteni\nteltan suuta kohti keskikäytävää pitkin. Tuossa oli teltan etuseinä\nja tuossa oikealla nukkui hindu. Hän tunnusteli varovaisesti paikkaa.\nParker nukkui vieressä, mutta hindun sija oli tyhjä. Nopeasti Pummi\nveti housut jalkaansa ja puseron ylleen ja painui ulos. Varovainen\npukeutuminen oli kuitenkin vienyt muutamia minuutteja aikaa, ja kun\nhän kiersi keittiön pöydän, astiatelineen, uunin ja hakkuutukin\nympäri harvassa kasvavien puiden lomitse kentän laitaan, ei missään\nollut enää mitään epäiltävää havaittavissa. Yö oli pimeä, tuulenhenki\nvieno, kostea, mutta lämpimähkö. Pummi olisi saattanut pitää kaikkea\nkuulemaansa unennäkönä, jollei hindu olisi ollut poissa. Illalla hän\noli tullut nukkumaan niinkuin muutkin.\n\nHeikko valonvälähdys näkyi kentän vasemmassa laidassa. Pummi painui\npaksujen kyhmyräisten puunrunkojen taakse ja eteni hiljaa tulta kohti,\nsaapuen tielle, joka johti Gilwellin päärakennukselle, ja hiipi tien\nsyrjää talolle päin. Hän ei voinut erottaa enää mitään kentän puolella.\nTultuaan valkoisena kuumottavaa taloa ympäröivän aidan luo hän pysähtyi\nuudelleen kuuntelemaan, mutta kaikki oli aivan hiljaista ja pimeätä.\n— Turhaan tässä itseäni kiusaan, tuumi hän, — kaikki on pelkkää\nkiihottuneen mielikuvituksen tuotetta. Parasta mennä nukkumaan ja\njättää tällaiset yölliset salapoliisiretket Baker Streetin Holmesille.\n\nHän oli juuri kääntynyt ja päässyt paraiksi metsikköön, kun hän kuuli\ntalon metsänpuoleisen suuren oven avautuvan ja heti sen jälkeen\nkäytävän hiekan ratinaa. Epäselvästi erottui jotakin tummaa valkoiseksi\nrapattua rakennuksen seinää vasten. Varjo pysähtyi, kuului hiljaista\nkuiskausta, melkein kuin lehtien kahinaa tuulessa. Sitten erkani kaksi\nvarjoa valkoisesta talosta, toinen hävisi ja toinen alkoi ilmeisesti\ntulla häntä, Pummia kohti. Se tuli käytävän toista puolta huolellisesti\nkarttaen hiekan rasahtelua. Kohta se oli tuossa kohdalla aivan muutaman\nmetrin päässä, vaikka ei mitään näkynyt.\n\nPummi seisoi liikkumattomana pitkän ajan, mutta yhtä äänetöntä oli\nkaikkialla. Niin alakuloista ja hiljaista kuin on metsässä, missä\nyötuuli joskus suhisuttaa mustien puiden lehtiä. Vihdoin poika alkoi\nastella takaisin leirille, kiersi huolellisesti samaa tietä kuin\noli tullutkin, pääsi onnellisesti teltalle, ryömi hiljaa aukosta\nsisään, totesi varovasti tunnustellen, että hindu lepäsi paikallaan\nhuopaansa kääriytyneenä. Vihdoinkin Pummi melkoisen tyytyväisenä\npääsi omalle sijalleen ja rupesi vetämään puseroa yltään. Yhtäkkiä\nkuin salaman iskemänä tapasi rintaansa: kultainen avain oli poissa,\nrihman pätkä vain vielä riippui kaulassa. Pökertyneenä, tukahduttaen\nepätoivoisen voihkaisunsa hän painui leirivuoteelleen ja veti vilusta\nja mielipahasta väristen huopapeitteen ylitseen.\n\n\n\n\nXI\n\nTHE CHIEF\n\n\nAlakuloisena Pummi astui aamulla teltasta. Yön kokemukset olivat\nkuin unennäköä, mutta se, että avain oli ja pysyi poissa, ei ollut\nunennäköä. Kaikki hänen vaivansa ja hänen hyvä onnensa olivat\nmenneet auttamattomasti hukkaan. Sallimus oli tuonut avaimen hänen\nkäsiinsä, mutta hän oli sen jälleen menettänyt. Hän syytti itseään\nvaromattomuudesta, mutta samalla hänessä varmeni vakaumus, että hän\noli tekemisissä vastustajan kanssa, joka ei häikäillyt mitään keinoja\npäästäkseen tarkoituksensa perille.\n\nMutta kuka se vastustaja oli? Tuossa hindu toimitteli askareitaan\nniinkuin aina ennenkin, oli hiljainen ja tyyni, mutta kohtelias ja\nystävällinen, liikkui kuin käärme ruohikossa, mutta oli esikuvallinen\npartiolainen.\n\nPummi toimitteli askareitaan mieli masennuksissa.\n\nAamukatsastuksen jälkeen levisi yhtäkkiä kuin kulovalkeana huhu, että\nmuutaman tunnin kuluttua saapuisi \"The Chief\", itse Baden-Powell,\nkurssia tarkastamaan. Hänellä oli tapana tehdä usein niin, mutta\npitkien ulkomaanmatkojen takia hän ei moneen aikaan ollut käynyt\nGilwellissä.\n\nPummi oli pian haltioissaan, niinkuin muutkin. Salaa hän oli hartaasti\ntoivonut saavansa nähdä partioliikkeen suuren perustajan ja johtajan,\nmutta kun hänen saapumisestaan ei ollut mitään varmuutta, hän ei enää\nollut uskaltanut sitä odottaakaan, kurssi kun oli kohta lopullaan.\n\nJa tänään hän kumminkin saapuisi! Hän voisi sitten kertoa kotona\nnähneensä tuon miehen, jota sadattuhannet, jopa miljoonat pojat yli\nmaailman mainitsivat ihaillen, ihannoiden. Miehen, joka varmasti oli\nnuoren väen kesken maailman tunnetuin. — Toiselta puolen hän kuitenkin\nvähän kuin häpeili itsekseen innostustaan. Ei kai tuo sen kummempi\nollut kuin muutkaan ihmiset—joutavia kuvitelmia, kuiskaili arvosteleva\nkylmä järki.\n\nMutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä mitään kuulunut.\nAamuharjoituksista selvittiin, käytiin Poikien kentällä, ja\nvartionjohtajat saivat siellä valita itselleen sopivat kuvitellut\nleiripaikat ja selittää, millä perusteilla he juuri sellaisen\nvalitsivat. Sen jälkeen päiväsydämellä siirryttiin taas istumaan\nkentälle pölkkykehään ja kuunneltiin terveydenhoitoluentoa. Kahdessa\npölkkytuolissa, joiden selkänojaan oli veistetty partioliljat,\nistui kaksi johtajaa ja opettajaa, kolmas, joka oli äänessä, seisoi\nnuotiokehyksen luona ja väliin papereihinsa vilkaisten esitelmöi hiukan\njoutavanpäiväistä, miten tärkeätä on pitää huolta hampaiden pesemisestä\nja miten partiolainen hätätilassa valmistaa puunoksasta itselleen\nhammasharjan.\n\nTaivas oli sininen ja kerkeä, aurinko helotti kovin lämpimästi, ja\nPummi huomasi, että hänen puoleksi paljaat käsivartensa alkoivat\npunertua. Hän oli nähtävästi vielä tottumaton Englannin auringon\npaisteeseen, eikä ihme, sillä säät olivat olleet paremmin kylmiä\nkuin lämpöisiä. Mutta tällä erää alkoi vähitellen miltei torkuttaa,\neikä Pummi saanut ajatuksiaan mitenkään pysymään noissa siunatuissa\nhammasharjoissa, vaan ne lentelivät kuin uniset sukkulat kultaisen\navaimen, kotimaan, tovereiden ja matkan tarkoituksen väliä.\n\nSilloin kuului äkkiä rakennuksen puolelta autojen sytkytystä ja vähän\najan perästä ääniä, ja jo alkoi erottaa vilkasta keskustelua metsiköstä\nleiriportin luota. Kohta saapui vieraita kentälle, mutta ne painuivat\n\"ulkomuseon\" puolelle, ja esitelmänpitäjä jatkoi puhettaan.\n\nKauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin äänet taas lähenivät: The\nChief, suuri päällikkö, tuli tervehtimään kurssilaisia, ja Pummi sai\nnähdä hänet kasvoista kasvoihin ja puristaa hänen kättään. Hän tuli\nkookkaan siviiliherrasmiehen seurassa kehää kohden vilkkaasti jutellen,\nmuun osan seuruetta astellessa jäljempänä kunnioittavan välimatkan\npäässä, sillä tässä tuli mestari tervehtimään opetuslapsiaan, joiden\ntuli lähteä kaikkeen maailmaan levittämään hänen ajatuksiaan ja\nopetuksiaan ja valloittamaan niille yhä uusia mieliä.\n\nKurssilaiset katselivat hieman hämillään ja neuvottomina toisiaan,\nmutta johtajan lähestyessä astui joku esiin, ja kuin yhdestä suusta\nkohotettiin voimakas tervehdyshuuto The Chiefille. Ja samassa olikin\nkaikki kankeus, jäykkyys ja hermostunut jännitys poissa. Tuossa hän\nkulki miehestä mieheen, käyräkeppi oikeassa kädessä, vasemmalla\ntervehtien jokaista ja lausuen jokaiselle ystävällisen sanan. Hän\noli vartaloltaan vielä aivan kuin nuorukainen, vaikka kävi jo\nseitsemättäkymmentä, yhtä suora, yhtä solakka. Vihreä partiojohtajan\ntakki kunniamerkkinauhoineen, pyöreäkulmainen, valkoinen kääntökaulus,\nlyhyet polvien yläpuolelle ulottuvat housut, paljaat polvet ja\njohtajan huopahattu, siinä hänen koruton ja luonteva pukunsa. Kasvot\nolivat ehkä hieman pyöreämmät ja punakammat kuin Pummi oli kuvien\nperusteella kuvitellut, mutta älykkäät, reippaat ja ystävälliset ne\nolivat. Pummi oli lukenut hänen elämästään ja retkistään Intiassa,\nMaltassa, Etelä-Afrikassa. Hän tiesi, että sen taitavampaa, rohkeampaa,\nneuvokkaampaa, humoristisempaa miestä oli vaikeata ajatella. Hän muisti\ntämän monet jännittävät seikkailut, ne kuolemanvaarat, jotka olivat\nhäntä monesti uhanneet, hänen uhrautuvaisuutensa, pelottomuutensa ja\nhänen suuren inhimillisyytensä, ja hän tarttui sanattoman kunnioituksen\nvaltaamana ojennettuun käteen.\n\n— Many greetings from Finland, hän sammalsi.\n\n— Onko Suomessa hyvä kalastaa? kysyi The Chief.\n\n— On, oikein hyvä, tervetuloa katsomaan Suomea!\n\nJa tuossa hindu myöskin seisoi aivan kuin itsensä unohtaen ja vuoroaan\nodottaen. Pummi näki hänenkin ojentavan vasemman kätensä johtajan\ntervehtiessä. Kuin sivumennen, kiinnittämättä siihen täysin huomiota,\nPummi silloin näki, että hindulla ei ollut vasemmassa kädessään\nmuuta kuin neljä sormea. Kuinka hän ei ollut ennen äkännyt sitä. Hän\nei todellakaan ollut huomannut sitä aikaisemmin. Oliko hindu niin\ntavattoman taitavasti salannut sen, ettei hän ollut tullut sitä ennen\nnähneeksi.\n\nKurssi sai tervehdyksen jälkeen kuulla johtajan puhuvan: kaikuvalla,\nvoimakkaalla äänellä The Chief teroitti mieliin sitä suurta arvoa,\nmikä jokaisen vartiotyöllä on omassa kotimaassa poikien keskuudessa.\nSiinä selvisi Pummille yhtäkkiä, että tuo mies, joka tuossa puhui,\noli maailman suurimpia keksijöitä — niinkuin Watt tai Edison tai\nMarconi. Hän oli vain keksijä niin kokonaan toisella alalla, hän\noli poikien sielun keksijä. Hän oli keksinyt pojansielun kiihkeän\nleikin-, ilon-, ja seikkailunnälän, sankaruudennälän ja miten niitä\nja pojan urheiluvaistoja, vieläpä hänen ilkivaltaisuuttaan ja huonoja\ntaipumuksiaankin saatettiin käyttää välikappaleina kasvattamaan hänestä\n_miestä_, opettamaan häntä itsekuriin, rohkeuteen, luotettavuuteen,\nvastuunalaisuuteen, hyvään toveruuteen ja tulemaan omin avuin toimeen\nmaailmassa. — Ehkäpä, — niin, ehkäpä hän oli löytänyt Pumminkin kurjan\nja eksyneen sielun...\n\nPian oli lyhyt tervehdyskäynti ohi. Kurssille suotiin lepohetki ja\nkenraali Baden-Powell poistui seurueineen kentältä. Kenraali! — nyt\nvasta Pummi muisti, että hän oli kenraali; totisesti, mikään hänessä ei\nvastannut sitä kuvaa, joka Pummilla oli ennestään kenraaleista.\n\nPummi aikoi juuri mennä teltalleen, kun samassa Camp Chief kutsui häntä.\n\n— Tulen kohta Houseen, mutta viekää tämä paperi kiireesti Byonelle. Hän\npyysi sitä.\n\nPummi lähti juoksujalkaa asiaansa toimittamaan. Kun hän tuli käytävään,\nThe Chief oli juuri vieraineen pysähtynyt lasikaappien eteen\nkatselemaan museon aarteita, ja Byone seisoi hänen vieressään.\n\n— Tässä on myös eräs uutuus, nauroi Byone, ja Pummi huomasi\nBaden-Powellin juuri hauskuuttaneen seuraa jollakin sukkeluudella, —\nhiukan mystillinen juttu tosin. Tämä norsunluinen, kauniisti leikelty\nlipas tuli muutama päivä sitten postissa Intiasta saakka ilman mitään\nselityksiä. Siinä ei ole avainta, enkä ole saanut sitä auki. Olen\nodottanut, että avain tulisi myöhemmin ja samalla asian selitys. Muuan\nkurssilainen, hindu, kävi kyllä puhumassa minulle, että lähetys oli\ntarkoitettu hänelle, mutta pyysin häntä odottamaan, kunnes hän voisi\ntodistaa sen jollakin tavalla.\n\n— Very nice, sanoi The Chief, — ellen erehdy, tunnen tämänlaatuisen\ntaikalippaan. Ja tuskinpa Englannissa muita sen tuntijoita onkaan.\nIntiassa olen kerran temppelissä nähnyt samanlaisen, ja se avattiin\nilman avainta näin.\n\nHän painoi kannen erästä kulmakuviota peukalollaan ja puristi samalla\nkädellään sivusta.\n\nLippaan kansi ponnahti auki hiljaa napsahtaen, ja lähinnä seisovat\nkumartuivat kuin vaistomaisesti katsomaan, mitä siinä oli.\n\nThe Chief naurahti.\n\n— Oh, Cadbury for a sweet tooth, virkkoi hän ja veti lippaasta pienen\nsuklaalevyn, joka oli tunnetussa Cadburyn kääreessä. Samassa hän näki\ninnokkaana katselevan, ihan Byonen vieressä seisovan Pummi-pojan.\n— That is for you, lisäsi hän naurahtaen ja heitti suklaakäärön\nhänelle hänen miltei lapsekkaiden ja hartaan uteliaisuuden leimaamien\nkasvojensa houkuttelemina.\n\nPummi pisti suklaan taskuunsa, ja Baden-Powellin pannessa pois lipasta\nja sulkiessa kaappia Pummi livahti takaisin leirille.\n\n\n\n\nXII\n\nVERIKOIRA\n\n\nSeuraavana päivän lopetettiin luennot ja muut viralliset leiripuuhat\njo puoleltapäivin, ja ne kurssilaiset, joilla ei ollut omia reppuja,\nsaivat leirinjohtajalta reput lainaksi. Valmistettiin lähtöä\npartioretkelle, joka oli oikea partiotaitojen tulikoe.\n\nPummi järjesti tavaransa ja tarkasti pukunsa. Cadbury-suklaa oli vielä\nrintataskussa, johon hän oli sen pannut heti sen saatuaan. Hän ei ollut\nhennonut vielä edes aukaista suklaakääröä, sillä sehän oli tavallaan\nkuin jonkinlainen muisto, The Chiefin omasta kädestä lähtenyt. Hän\naprikoi hetkisen, jättäisikö koko suklaan telttaan. Saattoi tulla\nkuuma päivä, ja suklaa oli pahaa sulamaan taskussa. Mutta tuossa hindu\nhääräili jotakin aivan hänen vieressään, ja vaikka hän oli omiin\nhommiinsa syventyneenä, Pummista tuntui aivan siltä, kuin hän sittenkin\nolisi pitänyt tarkoin silmällä toverinsa jokaista liikettä. Pummi teki\nsilloin äkkinäisen päätöksen, se oli kuin mieleenjohtuma, jonkinlainen\nperustelematon alitajuntainen aavistus, pisti suklaan niin mahdottomaan\npaikkaan kuin puseronsa povitaskuun, kuitenkin huolellisesti paperiin\nkäärittynä. Sitten hän jatkoi reippaasti puuhiaan.\n\nEi ollut tosiaankaan aikaa ajatella pikku asioita. Oli mentävä\nvalitsemaan suuren vaellusretken vartionjohtajaa ja hänen apulaistaan.\nVaali tapahtui suljetuin lipuin, ja valituksi tuli Clerk Max,\nKäki-vartion kansanomaisin mies, ja apulaiseksi hindu, vaikka Pummi sai\nmelkein yhtä monta ääntä. Tämän vartionjohtajan vastuulla ja ohjeitten\nmukaan oli sitten seuraavana aamuna alkava kaksipäiväinen retki\nsuoritettava.\n\nIlta oli hyvin puuhakas; retkelle valmistautuminen vaati paljon\nhuolta ja vaivaa, ja levolle mentiin niin aikaisin, ettei Pummi\nennen maatamenoa saanut rauhallisen mietinnän hetkeä laisinkaan.\nVasta telttavuoteellaan lojuessaan hän pääsi taas ajattelemaan omia\nasioitaan. Hän enemmän tunsi ja aavisti kuin millään tavalla todella\nhuomasi ja havaitsi, että hindu oli taas ruvennut tarkkailemaan\nhäntä. Mikähän mahtoi olla syynä? Olihan kultainen avain Pummilta\nauttamattomasti mennyt, hänen odottamaton ja sattuman aiheuttama\nlöytönsä hävinnyt kuin vesi hiekkaan. Mitä hänessä siis enää oli\nsilmällä pidettävää? Vai kuvitteliko hän vain, että hindu oli ruvennut\nuudelleen vaaniskelemaan häntä? Joka tapauksessa hän, Pummi, nyt aikoi\nolla enemmän varuillaan kuin koskaan ennen. Nytkin hän nukkui pusero\nyllään, hullu mies, vaikkei suinkaan olisi ollut kylmä muutenkaan.\nOliko valkoisella lippaalla ehkä jotakin tekemistä hindun salaisuuden\nkanssa? Ehkei hän vielä ollut kokonaan menettänyt peliä... vaikka\nolikin mahdotonta ymmärtää... Joka tapauksessa kurssi päättyisi\ntämän retken jälkeen ja hänen olisi matkustettava kotiin... tietysti\ntyhjin toimin... mutta sittenkin täytyi olla varuillaan... voih, tätä\nsalaperäisyyttä ja sekasotkua...\n\nLopulta hän kuitenkin nukkui hyvin ja rauhallisesti. Seuraavana aamuna\nkaikki vartiot kokoontuivat lipunnoston jälkeen täydet marssivarusteet\nmukanaan tarkastukseen, jonka leirinjohtajat toimittivat. Jokaisen\nvarusteet tutkittiin huolellisesti, ja sen jälkeen annettiin kullekin\nvartiolle kirjekuori, joka sisälsi vaellusmatkan ohjeet, mitä\nhauskimpaan muotoon kirjoitettuina. Samoin kukin vartio sai kartan ja\nkompassin.\n\nMatkalle lähdettiin vartioittain kulkemaan kartan mukaan, ja määrä\noli matkan varrella tarkkaan huomioida kaikkea, mitä saattoi nähdä\ntai kuulla. Ei oltu kuljettu pitkääkään matkaa, ennenkuin tiellä\ntuli vastaan polkupyörällä ajaen Gilwellin puutarhurin apulaispoika\nsiviilipukuisena. Pummi tunsi hänet hyvin, koska oli muutaman kerran\nollut auttamassa häntä vedenkannossa. Hän merkitsi muistiin huomionsa\nja havaitsi, että sama poika vielä toisenkin kerran matkan varrella\nsivuutti heidän vartionsa.\n\n— Ahaa, tuumi Pummi, — leirinjohto koettelee meidän tarkkuuttamme. —\nMutta mikäs ihmeellinen merkki tuossa on?\n\nPojat kävivät tutkimaan tiellä olevaa kumman näköistä, oksista kyhättyä\nintiaanin pään tapaista kuviota. Se piirrettiin.\n\n— Kas, huomasitko, mikä auto tuo oli, joka tuli vastaan? kysyi hindu\näkkiä.\n\n— En tosiaankaan, myönsi Pummi. — Essex taisi olla.\n\n— Se oli varmasti Wilsonin auto.\n\n— Mutta hänhän ei ajanut sitä itse, — odotas, niin se oli kuin olikin,\n— sama numero siinä oli, vaikka ajaja oli ihan tuntematon.\n\nMatka oli merkitty ohjeisiin hyvin vaillinaisesti, niin että karttaa\nja kompassia täytyi käyttää aika paljon. Muutaman tunnin kuluttua\nvartionjohtaja pysähtyi ja ryhtyi taas määrittämään suuntaa, mihin\noli kuljettava. Kartan ja kompassin avulla hän suunnitteli sitä, ja\nhindu oli vieressä katselemassa. Pummi seurasi uteliaana ja tarkoin\ntoimitusta. Viimein johtaja julisti, että tuota tietä oli kuljettava,\njos mieli päästä perille.\n\n— Ei se arviointi ollut oikein, virkkoi Pummi Wattsonille, eräälle\nmustatukkaiselle käenpojalle.\n\n— Oh, kyllä kai ne tietää, sanoi toinen huolettomasti.\n\nMutta sillon Pummi oli jo varmistunut asiastaan. Kartan mukaan täytyi\ntien olla väärä. Hänellä oli mukanaan suuntimakompassinsa, jonka\nkäyttämisestä kotona partioretkillä hän aina oli ollut hieman ylpeä.\nHän pyysi kartan Maxilta ja määritti suuntimakompassilla suunnan.\nSuunta poikkesi edellisestä, ja tie oli aivan toinen.\n\nVartionjohtaja epäröi, mutta Pummi todisti, että suunnan täytyi\nolla oikea. Kaikki myönsivät, että niin oli, virkahtipa joku\nsiihen suuntaan, että suomalainen partiokoulutus osoittautuu kovin\ntäydelliseksi.\n\nMatkan varrella maasto oli tavallista englantilaista puistometsää,\nlehtipuita vain kaikkialla, maa kuivien lehtien peitossa melko\npaksulti. Kun käveli puiden alla, saattoi nähdä hyvin pitkälle\neteenpäin runkojen lomitse, sillä puut olivat oksattomia parin metrin\nkorkeudelle saakka, niin että käveli kuin katoksen alla.\n\nMuutamia kertoja levähdettiin matkan varrella. Englantilaiset panivat\ntupakaksi, ja Pummi söi uutta suklaata, jota hän \"Muonalasta\" oli\nostanut ennen matkalle lähtöä.\n\nPäivä oli ollut kirkas ja kaunis, mutta iltapuolella taivas alkoi\npeittyä pilviin. Ehtoolla valittiin leiripaikka ja nukkumasijat\njärjestettiin kahden hengen telttoihin. Sitten paistettiin leirileipää,\nja sen jälkeen oli ryhdyttävä teetä keittämään.\n\nHindu ja Pummi lähtivät vedenhakuun. Vähän matkan päässä oli talo\nja sen pihalla kaivo. Molemmat nuorukaiset aikoivat ilman muuta\npainua suoraan kaivolle täyttämään astiansa, mutta tuskin he olivat\nastuneet pihaportista, kun kauhean näköinen verikoira nousi ärähtäen\nmakuusijaltaan rakennuksen seinustalta.\n\n— Se on kahleissa, rauhoitti Pummi, — ei se pääse kaivolle saakka.\n\nHän astui rohkeasti vintturin luo, mutta oli tuskin tarttunut siihen,\nkun koira vimmastuneena karkasi kaivolle. Ja sen kahleet ulottuivat\njuuri niin pitkälle, että se olisi tavoittanut pojan, ellei tämä\nkiireenvilkkaa olisi hypähtänyt syrjään.\n\nKaivolle ei ollut menemistä. Koira ärisi ja näytti hampaitaan.\n\nHindu oli pysytellyt loitommalla, mutta astui silloin likemmäs kaivoa.\n\n— Meidän täytyisi saada peto kiertämään kahleensa tuon tolpan ympäri,\njoka on tuolla, sanoi Pummi, — niin silloin saamme olla siltä rauhassa.\n\n— Malta, virkkoi hindu, — ei tarvita.\n\nJa hän astui vielä lähemmäs raivoisaa koiraa, pani käsivarret ristiin\nrinnalleen, katsoi koiraan kiinteästi ja hievahtamatta, hiljaa päätään\nkeinutellen. Vähitellen vihaisen hurtan niskakarvat painuivat ja sen\npää vaipui alas. Se laskeutui maahan hiukan ynisten.\n\n— Nyt voit mennä kaivolle, sanoi hindu.\n\nPummi astui uudelleen kaivolle ja täytti reippaasti sangon vedellä.\nKoko ajan koira makasi liikkumattomana. Mutta yhtäkkiä hän tunsi\nvaaran läheisyyden ja hindun hellittävän otettaan, jolla hän vallitsi\nverikoiraa. Kuin salama koira iski hirveät hampaansa pojan sääreen, ja\nPummi oli kuin rautapihdeissä, vaikka hampaat vain hitaasti tuntuivat\npuristuvan vaatteen läpi lihaan.\n\nPummi hätääntyi ja pyrki ojennetuin käsin hindua kohti. Tämä tarttui\nhäneen.\n\n— Anna minulle Cadbury — povitaskustasi — nopeasti — muuten en voi enää\npelastaa sinua.\n\nHampaat olivat jo jossakin kohdin varmasti puhkaisseet ihon.\n\nPummia värisytti, ja kauhu valtasi hänet. Hän sieppasi povestaan\nsuklaalevyn ja ojensi sen hindulle.\n\n— Ota, mutta mikä on tarkoituksesi?\n\nHindu tarttui suklaapalaan, kohotti sen koiraa kohden vitkallisesti,\nmutta käskevästi; koiran hampaitten ote kirposi hitaasti, ja samalla\ntavalla kuin äsken se laskeutui vähitellen maahan pitkäkseen hiljaa\nynisten.\n\n— Kas niin, sattuiko sinuun pahastikin? sanoi hindu, kun molemmat pojat\nolivat päässeet sankoineen koiran ulottuvista. He tarkastivat yhdessä\nsäärtä, jossa näkyi selvästi neljän hirmuhampaan puremat. Haavat eivät\nkuitenkaan näyttäneet millään tavoin vaarallisilta.\n\n— Ja tuossa on takaisin Cadburysi. En tosiaankaan olisi selvinnyt\npedosta ilman sitä, sanoi hindi välinpitämättömästi ojentaen suklaan\ntoverilleen.\n\nPummi huomasi heti, että suklaakappale oli murrettu keskeltä, mutta hän\nei voinut sanoa mitään hindulle.\n\n— Hm, olipa se aika peto, hymähti hän hämillään — vähältä piti, etten\njäänyt kiikkiin. Kiitos vain avusta.\n\nMutta kovin mietteissään Pummi palasi leirille, jossa parhaillaan\npaistettiin leirileipää ja valmistuttiin teenkeittoon. Illempänä alkoi\nsataa, ja pisarat rapisivat telttakankaaseen. Pummi makasi kauan\nvalveilla mietiskellen äskeistä tapausta. Pimeässä teltassa hän avasi\nCadbury käärön ja koetteli sormellaan suklaata. Aivan oikein, se oli\nontto sisältä, niin että siinä oli voinut olla vaikka avain kätkettynä.\nOliko hindu tiennyt sen, oliko hän ovelasti käyttänyt hyväkseen\nverikoiraa ja partiotoveruutta ja uudelleen riistänyt häneltä kultaisen\navaimen, jota hän ei itse tällä kertaa ollut edes nähnytkään? Se\nsaattoi kyllä olla mahdollista.\n\nJa Pummi tunsi mielensä perin alakuloiseksi, kun vielä sadekin lotisten\nvalui ulkona ja pitkin teltan seinämiä.\n\n\n\n\nXIII\n\nLUNNAAT\n\n\nMutta seuraavana aamuna aurinko paistoi taas kirkkaasti. Aamuateria\nvalmistettiin tuota pikaa ja syötiin yhtä nopeasti. Leiripaikka\npuhdistettiin tarkoin, ja sitten oli määrä lähteä kiertoteitse\nGilwelliä kohden.\n\nSe oli hauskaa marssia, ja edellisen illan apeus oli Pummi-pojankin\nmielestä kuin pois puhallettu. Mutta kuitenkin hän kaiken aikaa\nyksiksensä astellessaan mietiskeli avaimen pulmaa. Oliko hän taas\nollut tyhmä? Miksei hän heti suklaan saatuaan ollut avannut käärettä\nja tarkastanut suklaata — olisihan voinut vaikkapa syödä sen, niin\nolisi ainakin huomannut, oliko siinä mitään salaisuutta. Sehän oli\nilmeisesti hänen laiminlyöntinsä; hindu nähtävästi oli saanut selville,\nettä kultainen avain oli joutunut suomalaispojan käsiin, ja hänellä\nnäkyi olevan vaikka kuinka monta keinoa sen takaisin saamiseksi.\nLopputulos oli kuin olikin se, että Pummi oli taas ilman avainta, ehkä\nratkaisevammin ja toivottomammin kuin koskaan ennen. Hänessä itsessään\nei näkynyt olevan miestä pitämään, mitä kerran oli saanut.\n\nNiin, tuossahan oli varmasti kartan mukaan se pappila, johon oli\naikomus poiketa. Siinä asui pastori, joka oli ollut Käki-vartiossa\npuolen kurssin ajan ja oli kutsunut niin hartaasti käymään luonaan.\nVartionjohtaja ei näkynyt vain huomaavan mitään. Se oli kummallinen,\ntuo vartionjohtaja. Kulki monesti kuin unissaan. Hänellä ei ollut enää\noikein luottamusta tuohon johtajaan, eikä näkynyt olevan toisillakaan.\nMutta Pummin kannatti ehkä kuitenkin huomauttaa hänelle asiasta.\n\n— Aivan oikein, sinnehän meidän piti poiketa, havahtui vartionjohtaja,\n— katsomaan Ewansia. Minä luulin, että se oli vasta tuolla kauempana...\n\nMuutamien poikien suu meni hieman ivan irveeseen. Mutta ilomielin\npoikettiin pappilaan, jossa oli niin ystävällinen isäntä, ihme ja\nkumma. Vaikka hän oli ollut Käki-vartiossa vain muutamia päiviä, meni\njokainen hänen luokseen kuin kotiinsa.\n\nPummi oli tehnyt päätöksenä. Hänen sisunsa oli taas noussut. Avain\noli varmasti hindulla, ja hindu oli suuri roisto. Tai sitten hän oli\ntoisten häikäilemätön kätyri. Mutta hän, Pummi, ei päästäisi hindua\nhetkeksikään näkyvistään, hänen oli saatava avain uudelleen haltuunsa,\nvieläpä tänään. Huomenna se olisi liian myöhäistä. Huomenna kurssi\nhajaantuisi, eikä hänellä enää olisi mitään mahdollisuutta seurata\nhindua avaraan maailmaan.\n\nVastaanotto pappilassa oli mitä sydämellisintä. Vaikka se oli\nyksinkertaisin, siistein ja tavallaan tyhjin pappila, mitä Englannin\nmaaseudulla olla saattoi, täytti sen isäntäväen lämmin ja herttainen\nhenki aivan ihmeellisellä tavalla. Pojat saivat lounaan: rusinoita,\nsuklaata, vettä ja sokeria, kävelivät pappilan pikku puutarhassa,\npoikkesivat Theydonin kirkkoon ja piirsivät sen muistikirjoihinsa.\nPummi tarkasteli juuri kirkon korkeata jyrkkäkattoista tapulia,\nseisoen hindun vieressä, kun vartionjohtaja määräsi laskettavaksi\ntornin korkeuden. Kerran hänkin sai itsestään jotakin irti. Mutta\ntietysti tehtävä oli toimintamääräyksissä. Pojat ryhtyivät innokkaasti\npuuhaan, asettivat kepit pystyyn, määrittivät tornin huipun ja kirkon\nvälimatkan. Pummi oli juuri saanut lasketuksi tuloksen, 66 jalkaa, ja\nilmoittanut sen vartionjohtajalle, kun hän huomasi, että hindu oli\npoissa. Tuskin Pummi kuitenkaan oli ennättänyt pappilaan takasin, kun\nhindu jo tuli häntä vastaan.\n\n— Sain määräyksen, sanoi hän, — vartionjohtajalle tärkeä tiedonanto. Ja\nhän kiiruhti matkaansa.\n\nYstävällisestä pappilasta oli lähdettävä melkein heti sen jälkeen.\nParin mailin päässä oli majatalo, jossa oli Camp Chiefin tarkkailija\nodottamassa. Sen majatalon pihalla oleva pylväs oli piirrettävä — mutta\nniin, ettei tarkkailija laisinkaan huomaisi lähestyjiä. Se oli siis\nsamalla mitä jännittävin hiipimis- ja kätkeytymisharjoitus — se oli\nmyös jokseenkin varmasti vartioitten välinen kilpailu, eikä se seikka\nsuinkaan vähentänyt mielenkiintoa.\n\nPummi ei hetkeksikään päästänyt näkyvistään hindua, vaan kun\nvartio puolen mailin päässä majatalosta hajaantui lähestyäkseen\npiirrettävää pylvästä eri puolilta, hän pysytteli kuin sattumalta\naivan hindun jäljessä. He kulkivat pitkin maantienojaa, siirtyivät\nsitten jonkinlaisen pienen joen uomaan, tulivat uomaa pitkin\nvanhalle kivirakennukselle ja yrittivät sen suojissa eteenpäin.\nMutta kummallakin puolen oli korkea aita, ja hindu ehdotti, että he\nkoettaisivat päästä rakennuksen läpi sen toiselle puolelle, mistä\nhe ehkä jo hyvin näkisivät pylvään. Kun pimeä, tunnelin tapainen\navoin käytävä näytti johtavan rakennuksen sisään, suostui Pummikin\nehdotukseen, ja kumarassa he hiipivät matalaan aukkoon. Hindu kulki\nedellä, ja sisässä oli niin pimeä, ettei Pummi muutaman hetken kuluttua\nenää saattanut aavistaakaan, missä he olivat. Itse Pummi hyvin\nvarovaisesti hapuillen, sekä jaloillaan että käsillään tunnustellen,\npyrki eteenpäin. Samassa hän kuuli tuskaisen voihkauksen ja hiljaista\nvaikerrusta, ja hänen hermonsa jännittyivät silmänräpäyksessä. Ääni tuli\nvasemmalta ja hieman kuin pään yläpuolelta. Pummi liukui nopeasti ääntä\nkohden ja kysyi kuiskaten:\n\n— Mikä nyt?\n\n— Auta. Valoa, kuului hindun vastaus.\n\nHätäisestä avunhuudosta päättäen oli todellinen vaara kysymyksessä.\nJossakin korkealla seinässä näkyi heikko valonsäde. Siellä oli varmasti\nvain ohuempi laudoitus seinänä ja siihen ehkä saisi puhkaistuksi aukon,\njotta näkisi jotakin.\n\n— Kiipeän ylös. Koetan saada lautaseinään rakoa, virkkoi Pummi.\n\n— Ei, ei. Olen hukassa. Tule, taskussani on lamppu. Mutta nopeasti.\nEn... jaksa... enää...\n\nPummi pääsi hirsien ja kaikenlaisten tavaroiden yli kompuroittaan\nhindun luo.\n\n— Ota lamppu! Vasen tasku.\n\nPummi löysi taskulampun, ja kun hän valaisi sillä toveriaan ja\nympäristöään, ei hän voinut olla huudahtamatta kauhusta. Heidän päänsä\nyläpuolella oli suunnaton parru, joka oli ollut viistossa asennossa\nseinää vastassa ja siitä irtautunut, niin että se näytti olevan hindun\nkäsien ja ruumiin varassa. Jos hän olisi hiukankaan antanut myöten,\nolisi parru menettänyt viimeisenkin seinätukensa ja murskannut hänet\nalleen. Hän ei päässyt mitenkään pakoon parrun alta, sillä toisella\npuolen oli pystysuorassa sivuseinä, toisella vankka sälehäkki. Hindun\nkasvot olivat tuskasta vääntyneet, ja Pummi käsitti silmänräpäyksessä,\nettä muutamasta hetkestä riippui, tuliko pelastus enää ajoissa.\n\nPummi toimi salamannopeasti. Hän ymmärsi, että jos hän ryhtyisi\nhakemaan muualta apua tai edes jonkinlaista tukipuuta, olisi hindu\nmennyttä miestä. Hetkeäkään arvelematta kuten terve poika ainakin hän\nsen vuoksi hyppäsi hindun paikalle ja tarttui varovasti kaikki voimansa\nponnistaen parruun. Samalla hän huusi:\n\n— Puu, ylhäällä seinässä on aukko!\n\nSamassa hän jo tunsi parrun suunnattoman painon päällään. Hindu vaipui\nnääntymyksestä maahan, vavisten joka jäseneltään. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hän jo kimmahti taaksepäin parrun piiristä, otti maahan\npudonneen lampun, valaisi sillä seinää ja huomasi parrun alapuolella\nolevan aukon.\n\nPummi ei hiiskunut sanaakaan. Hikikarpaloita pusertui hänen otsalleen,\nja hän tunsi, että minä hetkenä hyvänsä saattoi sortua raskaan taakan\nalle.\n\nMutta hindu toimi nopeasti. Hän löysi pian lujan tammisen lankunpätkän,\nsijoitti ankarasti ponnistaen sen toisen pään kiviseen aukkoon ja\ntoisen säleaidan lujan pystykannattimen varaan, ja yhdessä pojat sitten\nlaskivat parrun tämän poikkipuun nojaan. Niin raskas parru kuitenkin\noli, että he tuskin ennättivät vetäytyä taaksepäin sen ulottuvilta, kun\nkannatinpuu ja säleet rusahtivat poikki ja parru jymähti ryskyen alas.\n\nKun pojat vihdoin pääsivät ulkoilmaan, he kävivät heti käsiksi\nkeskeytyneeseen tehtäväänsä, vaikka heidän kasvojensa kalpeus ja\njäsentensä väriseminen osoitti, että he olivat kestäneet ankaran\nponnistuksen ja mielenliikutuksen, kenties elämänsä suurimman,\nniinä muutamina minuutteina, jotka he olivat viipyneet autiossa\nulkorakennuksessa.\n\nKun he olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet majatalon\nmerkkipylvään mielestään hyvin piirretyksi, he liittyivät muuhun\njoukkoon, ja marssia jatkettiin taas Gilwelliä kohden.\n\nPian hindu kuitenkin jättäytyi hieman muusta joukosta jälkeen, ja kun\nPummi teki samoin, virkkoi hindu hänelle yhtäkkiä ykskantaan:\n\n— Miksi et pyytänyt mitään lunnaiksi henkeni pelastamisesta? En ole\nniin tyhmä, etten ymmärtäisi sinun kaikesta huolimatta tietävän, että\nminä olen jotakin sinulta riistänyt. Minä en ole kiittämätön avusta,\njonka minulle annoit, mutta minä en ole voinut tehdä toisin kuin olen\ntehnyt. Tämä on ollut ankaraa taistelua, ja suuret asiat ovat olleet\nkysymyksessä. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni, mutta nyt kun olen\nvoittanut —\n\nPummi loi toveriinsa läpitunkevan katseen. — Voittanut, ajatteli hän, —\nsiis kultainen avain on iäksi mennyttä.\n\n— Nyt kun olen voittanut, jatkoi hindu, — olen valmis kaikin tavoin\nkorvaamaan sinulle tekemäni vahingon ja samalla todistamaan, etten ole\nkiittämätön henkeni pelastamisesta.\n\nPummi mietti hetken asiaa. Sitten hän vastasi:\n\n— Et ole minulle mistään kiitollisuuden velassa. Jokainen partiolainen,\njokainen lähimmäisesi olisi tehnyt saman, minkä minä tein. Sitä paitsi\nminä seurasin sinua vain riistääkseni sinulta takaisin sen, minkä\nolit minulta ottanut. Sen saaminen oli minulle kunnia-asia — minun\nkunnia-asiani ja Suomessa olevan vartion kunnia-asia. Olen tehnyt\nsuuren vahingon — sitä korjatakseni olen tullut tänne. Olen puheistasi\npäättäen auttamattomasti epäonnistunut. Olen hävinnyt pelin. Olemme\nkuitit. Olet käyttänyt keinoja, jotka meistä suomalaisista eivät ole\naivan kauniita, mutta tarkoitus on kai oikeuttanut ne — ja sillä hyvä.\n\nMieli katkerana Pummi vetäytyi sysään hindusta. Heillä ei tosiaankaan\nollut mitään enempää puhuttavaa asiasta. Miksi hindu oli menetellyt\nniin kavalasti, salaperäisesti kaikessa ja miksi hän nyt yhtäkkiä\nrupesi puhumaan voitostaan ja paljastamaan edes hiukan salaisuutta,\njota läpinäkymättömyyden verho oli tähän asti peittänyt? No niin,\noli miten oli. Hän, Pummi, oli joka tapauksessa epäonnistunut\ntäydellisesti. Mutta missä oli ollut Sininen norsu? Miksi häntä ei\nollut enää ollenkaan autettu?\n\nMonenlaiset ajatukset kiertelivät pojan mielessä. Väsymys alkoi\nmuutenkin tuntua, ja alakuloisuus painoi vielä lisäksi. Mutta kohta\npäästäisiin takaisin lähtökohtaan — niin, ja huomenna olisi koko kurssi\nlopussa ja hän saisi palata takaisin kotimaahan — tyhjin toimin.\n\nGilwell valmisti väsyneille retkimiehille iloisen yllätyksen. Perillä\nkaikkia odotti kuuma kylpy ja hyvä ruoka päärakennuksessa, samalla\ntavoin kuin tuloiltana. Ja sen jälkeen oli jo kurssin lopettajaiset\nja niiden yhteydessä arvostelu retkestä. Camp Chief oli tarkastanut\njälkeenpäin jokaisen leiripaikan ja kaivannut esiin ja koonnut\nvalkoisiin paperipusseihin kaiken sen roskan, mikä oli yöpymispaikkaan\njäänyt retkeilijöiltä. Käki-vartion osaksi tuli muutama tulitikku,\nnuoranpätkä ja pieni paperipala.\n\nIlta oli kaunis ja lämmin, kun sitten siirryttiin viimeiselle\niltanuotiolle — missä jo edeltäpäin oli kaihomielisyyttä ja\njuhlallisuutta tavallista enemmän, — ainakin Pummin mielestä.\n\n\n\n\nXIV\n\nYÖLLINEN AJO\n\n\nJa todellakin iltanuotiossa oli lähestyvän eron tuntua varsin\nrunsaasti, kun taas huovat yllä vitkallisessa saattueessa marssittiin\nkentän keskelle ja asetuttiin tutuille pölkyille loimuavan tulen\nympärille. Camp Chief puhui ensimmäiseksi. Mainitsi kurssin\npäättymisestä, puhui partioimisesta yleensä, antaen samalla vakavia,\nmieleenpainuvia neuvoja. Hänen koko esitystään höystivät jonkinlainen\nkaru huumori ja pikku sukkeluudet, ja hänen omituinen kuin voimakkain\nsysäyksin esiinpuskeva puhetapansa vaikutti syvästi mieliin. Tämän\njälkeen seurasi taas vapaita esityksiä; tällä kertaa oli kunkin vartion\nmäärä esittää jonkinlainen pieni omintakeinen näytelmä tai kuvaelma.\nCuckoot esittivät pikkupiian, jossa potilas sairastui ja kuoli\nhumoristisesti syötyään säilykkeitä. Lääkäri ja paarinkantaja olivat\ntärkeitä henkilöitä näytelmässä. Koko pila oli aito englantilainen\nalusta loppuun. Sen jälkeen Palokärjet alkoivat intiaaninuotion,\nyksitoikkoista keskustelua, josta Pummi ei ymmärtänyt paljoakaan.\n\nHänen ajatuksensa ryntäsivät taas omille teilleen, kunnes hän äkkiä\nhätkähti kuullessaan Ewansin nimeä mainittavan. Se nimi oli kuin\nvipu, joka nosti sulun hänen ajatustensa virran tieltä. Ewans — Ewans\n— voittanut — peli menetetty. Mutta millä tavoin hän sitten oli\nmenettänyt pelin? Hänhän oli pitänyt koko ajan silmällä hindua siitä\nasti, kun tämä oli riistänyt häneltä avaimen. Tietysti hindu oli voinut\nkätkeä sen minne hyvänsä. Mutta hänen sanansa \"voittanut\" merkitsi,\nettei hän enää pitänyt sitä hallussaan, vaan oli jo varmasti saanut sen\nkäsistään pois, ei piiloon, vaan perille. Missä hän oli voinut saada\nsen toimitetuksi turvaan? Ei missään muualla kuin pappilassa Ewansin\nluona, jolloin hindu äkkiä oli hävinnyt heidän mitatessaan kirkontornin\nkorkeutta.\n\nMutta minne hän oli pannut kultaisen avaimen? Oliko hän ehkä jättänyt\nsen pappilassa jollekin henkilölle vai kenties, niin, kenties\ntoimittanut sen sieltä postiin lähetettäväksi? Ehkä kaikki ei\nollut vieläkään hukassa. Hänen täytyi tarttua jokaiseen pieneenkin\nmahdollisuuteen, mitä oli olemassa: Hänen täytyisi vielä tänään lähteä\nTheydoniin, vaikka olikin niin myöhä. Hindu ei saisi tietää siitä\nmitään, sillä hänet oli määrätty nukkumaan Houseen, päärakennukseen\ntäksi yöksi.\n\nMutta sittenkin — ehkä tuo mieleenjohtuma oli turha ja harhaanvievä.\nHän muisti kyllä, kuinka silloin, hindun tullessa häntä vastaan\ntiedonanto kädessä, hänen tajuntansa kaukaisimmassa sopukassa oli\nvälkähtänyt aavistus, että juuri oli tapahtunut jotakin kohtalokasta\nja ratkaisevaa, jolla ei ollut mitään tekemistä tuon keinotekoisen\ntiedonannon kanssa.\n\nEsityksen jälkeen kurssien johto vielä toivotti kurssilaisille kaikkea\nmenestystä partiotyössä — ja sitten viimeinen iltanuotio päättyi\nsyvätunnelmaiseen hartaushetkeen.\n\nHeti kun muut vetäytyivät telttoihin ja Houseen yöpuulle, Pummi meni\npuutarhurin majalle, mistä vielä näkyi tulta. Majan ulkopuolella hän\nsattumalta tapasi puutarhurin pojan ja pyysi tältä hiukan polkupyörää\nlainaksi. Hän sai pyörän, jossa oli lamppu, ja poika pyysi häntä\npanemaan pyörän avonaiseen vajaan, kun tulisi takaisin, ja kätkemään\navaimen sovittuun paikkaan.\n\nPummi nyökäytti päätään ja toivotti hyvää yötä. Vasta suoralle tielle\npäästyään hän hyppäsi pyörän selkään ja alkoi painella Theydonia kohti.\n\nTie oli mäetön ja erinomaisen tasainen niinkuin tiet Englannissa\novat, ja Pummi ajoi hyvää vauhtia. Hän ei ollut aivan varma, osaisiko\nTheydoniin, mutta ehkäpä tapaisi matkalla jonkun, jolta voisi kysyä\ntietä. Hän oli kyllä kartasta tarkastanut teitä retkellä monestikin,\nmutta pimeässä saattoi kuitenkin helposti eksyä.\n\nMutta enemmän häntä arvelutti itse tehtävä. No, jos hän saisi Ewansin\nherätetyksi, hän voisi ilmoittaa etsivänsä erästä hukkaantunutta\nkapinetta ja ehkä tiedustelemalla kautta rantain päästä selville hindun\nhommista.\n\nHän oli tuskin ajanut seitsemää mailia, kun ohitse humahti vaalea auto\nhäikäisevin lyhdyin. Vilahdukselta Pummi ehti nähdä, että siinä istui\nkaksi henkilöä, toinen laiha ja hintelä. Sitten auto hurjaa vauhtia\npainui tien kaarteeseen.\n\nKello oli kaksi yöllä, kun Pummi vihdoin ajettuaan kerran harhaan\nnäki Theydonin terävän kirkontornin epäselvänä häämöttävän keväistä\nyötaivasta vasten.\n\nHänen ihmeekseen valo loisti pastorin ikkunasta, ja kun hän\nvarovaisesti kolkutti ovelle, tuli Ewans itse oitis avaamaan,\nhillitysti, mutta kuitenkin ystävällisesti pyytäen häntä astumaan\nsisälle.\n\nHäntä oli siis odotettu. Hänen tulonsa tiedettiin, vaikka hän ei ollut\nainoallekaan ihmiselle hiiskunut aikeistaan.\n\nHe nousivat äänettömästi portaita ja tulivat ystävällisen pastorin\ntyöhuoneeseen, missä viheriä varjostiminen lamppu paloi pöydällä.\nSen alapuolella oli avoinna Pyhä Raamattu, jota Ewans nähtävästi oli\ntutkinut juuri ennen Pummin tuloa.\n\n— Suokaa anteeksi, Pummi änkytti hieman hämillään, — tulin hakemaan\nerästä pikku kapinetta, — ja kun huomenna matkustan Lontooseen ja\nkotimaahan, täytyy minun...\n\n— Tiedän, tiedän, sanoi Ewans, — hindulainen mister kävi äsken täällä\nja hän mainitsi Teidän tulevan myöhemmin pyörällä. Jäin sen vuoksi\nodottelemaan teitä. Mutta kyllä asianlaita on niinkuin sanoin: Jätin\nhänen kirjeensä postiin omin käsin, niin että kyllä ne nyt ovat\nmatkalla Intiaan. Ilmoitin tästä hindulaiselle misterille ja annoin\nhänelle kuitin. Hän kertoi teidän ehkä tulevan tiedustamaan samaa asiaa\nja minun selitykseni kyllä tyynnyttävän teidätkin. — No niin, sanoi hän\nsitten kuin sivumennen ja katkonaisesti, — olisin melkein suonut...\netten olisi sittenkään tehnyt sitä... erään asian vuoksi... olen vähän\npahoillani. — Sen jälkeen mister lähti.\n\nTodellakin! Oliko hindu siis katunut lähetystään? Olisiko hän halunnut\nehkä jollakin tavoin sovittaa sitä, mitä oli tehnyt Pummille? Vai\noliko hän vain ruvennut epäilemään, ettei suomalaispoika vieläkään\nhellittäisi itsepintaista avaimenetsintää? Oliko hän varmuuden vuoksi\nlähtenyt yölliselle autoretkelle ja valmistanut Pummille tämän\nystävällisen vastaanoton ensin vielä kerran voitettuaan hänet yöllisessä\najossa?\n\n— Ja nyt me juomme teetä, sanoi Ewans, — ennenkuin lähdette\npaluumatkalle, — te tarvitsette hiukan lämmikettä, ja matka on pitkä..\n\n— Ei, ei, vastusti Pummi masentuneena. — Tuotan teille niin paljon\nvaivaa. Sitä paitsi... minun täytyy olla ennen aamua Gilwellissä.\n\n— Ehditte sinne hyvin. Tee on tuossa tuokiossa valmista.\n\nHän askaroi nopeasti ja kätevästi. Pieni spriikeitin lämmitti pian\nvettä, ja Ewans nosti lautasellisen rolleja, sämpylöitä, pöydälle.\n\n— Lähdettekö, huomenna kotimaahanne... muistaakseni mainitsitte jotakin\nsiitä...?\n\n— Kyllä, kurssi hajaantuu aamulla, ja matkustan aamujunassa Lontooseen\nja sitten Hulliin ja ylihuomenna suoraan Suomeen.\n\nEwans katsahti häneen keittopuuhistaan.\n\n— Niin, niin, on ihanata kasvattaa sillä tavalla nuoresta polvesta\nkelpo miehiä. Onko Suomessa paljon partiolaisia?\n\n— Ei kovin paljon, kenties kahdeksantuhatta, kun luetaan tytöt mukaan.\n\n— Niin, niin. Olen kuullut, että Suomi on kaukainen ja kylmä maa.\n\n— Jossa on vain jääkarhuja ja poroja... Sellainen käsitys on\nulkomaalaisilla, hymähteli Pummi. — Kuinka mielelläni soisin, että\nenglantilaiset voisivat enemmän käydä Suomessa omin silmin näkemässä.\nSuomi on suuri maa — se ulottuu Suomenlahdesta Jäämereen. Siellä on\nsuunnattomia metsiä, kuusikymmentätuhatta järveä, paljon virtoja ja\nkoskia. Kesät ovat lyhyitä, valoisia ja kauniita, talvet pitkiä,\nkylmiä, valkohankisia...\n\n— Niin, niin, minulla on hyvä ystävä, joka on ollut paljon Suomessa.\nHän käski minun kysyä teiltä, muistatteko, mikä nimi oli eräässä\nPalikkakorttelin ovessa.\n\n— Kenir Ateh, sanoi Pummi sävähtäen.\n\n— Ja mitä oli erään henkilön kalvosinnapeissa?\n\n— Sininen norsu.\n\n— Tämä sininorsuinen oli vielä äsken täällä. Nyt hän on jo kaukana\npoissa. Hän on hyvin rehellinen ja viisas, hyvin viisas mies.\nOnko totta, että te pelastitte täällä äsken käyneen hindun hengen\npartioretkellä? kysäisi hän sitten.\n\n— On totta, että minä seurasin häntä, koska tahdoin nähdä, mihin hän\npanisi... niin... tuota, erään esineen, jota minä kaipasin... ja että\nhän oli jäänyt pinteeseen, josta minun täytyi hänet auttaa.\n\n— Ja onko teillä se käsitys, että tuo esine on nyt matkalla Intiaan?\n\nPummi epäröi hetken. Miten kummassa tuo tyyni, jalokasvoinen\nhengenmies, jonka terävät, harmaat silmät silloin tällöin vilkaisivat\nhäneen, saattoi lukea hänen ajatuksensa.\n\n— On. Minä olen menettänyt, joutunut tappiolle... eräässä kilpailussa...\n\n— Sepä on ollut ankara kilpailu, jossa vastustajinanne ovat olleet\nnelisormiset. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\n\n— Tiedän, että kaikilla niillä henkilöillä, jotka ovat yrittäneet\nminulta riistää... kultaista avainta... on ollut vasemmassa kädessään\nneljä sormea.\n\n— Niin. Maailmassa on tietysti monta nelisormista, jotka eivät kuulu\nnäihin henkilöihin. Mutta kaikilla niillä miehillä, jotka taistelevat\nSinistä norsua vastaan, on neljä sormea vasemmassa kädessä.\n\n— Onko... se... oikea... jokin todellinen salaliitto?\n\n— Melkeinpä sitä voisi sellaiseksi sanoa. Olkaa hyvä ja ottakaa\nlisää sämpylöitä. Meillä on vielä kymmenen minuuttia aikaa. Se on\njonkinlainen timantinmetsästäjäinliitto. En voi selittää teille\nkaikkia yksityiskohtia. Tiedätte, että Intiassa norsu on viisauden\nja myötätunnon symboli. Ikivanhassa hindulaisessa temppelissä on\nnorsunhahmoisen Ganesa-jumalan, tieteiden ja taiteiden suojelijan,\nalttarilla kiveen kiinni upotettuna ihana lipas, jonka kullattu,\nraskaasta metallista valmistettu avain on määrätty kiertämään maailmaa.\nVanha taru kertoo paljon tästä ihmeellisestä lippaasta, että se on mm.\ntäynnä mitä kallisarvoisimpia ja suurimpia timantteja. Vain se, jolla\non siihen sopiva Sinisen norsun avain, voi saada lippaan auki ja sen\naarteet haltuunsa, ja hänestä tulee maailman rikkain ja mahtavin mies.\nTuon lippaan ja maailman muiden äärettömien timanttiaarteiden himo\non luonut vannoutuneiden Nelisormisten liiton, joka ei yleensä karta\nmitään keinoja toimiessaan päämääriensä hyväksi. Sen liiton eräänä\ntärkeänä tarkoituksena on ollut myöskin ns. kultaisen avaimen haltuunsa\nsaaminen ja Sinisen norsun, Ganesan, rikkauksien anastaminen.\n\n— Ja sitä vastassa on siis Sinisen norsun liitto, jolla on ollut avain\nhallussaan, eikö niin? kysyi Pummi, joka yhä kasvavin ihmetyksin oli\nkuunnellut pastorin tyyntä puhetta.\n\n— Sinisen norsun liitto, hm, sellaista ei kylläkään ole olemassa,\nmutta miksemme voisi käyttää siitä sellaistakin nimeä, niin asia\ntuntuu hiukan romanttisemmalta. Tämä Sinisen norsun liitto on maailman\nhienoimpia ja arvokkaimpia taideliittoja, kauneimpien taideaarteiden\nkokoojain salaseura. Tämä seura tietää aivan varmasti, että tuossa\nGanesan lippaassa on vain muutamia uskonnon ja taiteen tutkimiselle\nerittäin arvokkaita timantti- ja kultaesineitä, jotka se tahtoo\nsäilyttää paikoillaan, kunnes ne ehkä joskus voidaan siirtää johonkin\nmuseoon maailman kallisarvoisimpina muinaisaarteina. Sinisen norsun\nmiehillä on vuosisatoja ollut tuo sininorsuinen avain hallussaan.\n\n— Kunnes minä sen hukkasin, sanoi Pummi.\n\n— Niin, kunnes se joko tapaturmaisesti tai nelisormisten anastamana\njoutui heidän haltuunsa ja on kuin jalkapallo kulkenut miehestä mieheen.\n\n— Ja nyt on tarina lopussa. He riistävät nuo pyhät taideaarteet. Minä\nolen ollut huono korvaamaan tuottamaani hirveätä vahinkoa. Kiitän\nteitä näistä ihmeellisistä selityksistä. Ne poistavat suureksi osaksi\nsalaperäisyyden verhon, joka melkein pelottavana on peittänyt tämän\nmerkillisen asian. Mutta selitys on samalla antanut syyllisyydelleni\nkoko maailmaa hipovat suuruussuhteet ja tehnyt tekoni vain entistäkin\npahemmaksi.\n\nPummi oli lopettanut teenjuontinsa. Ulkoa kuului autonmoottorin\nhiljainen hyrinä.\n\n— Niin, nyt on aika lähteä, sanoi Ewans nousten. — Nämä seikat Sinisen\nnorsun ystävä pyysi minua sanomaan teille. Auto vie teidät nopeasti\nGilwelliin suorinta tietä. Olen pidättänyt teitä kaksikymmentä\nminuuttia, mutta toivon, että ne eivät ole huonosti käytettyjä\nminuutteja — sillä te olitte kyllä teen tarpeessa. Ja sitten — Jumala\nolkoon kanssanne tulevassa työssänne, matkalla ja ajatuksissanne. Hän\non kaikkia salaseuroja, kaikkia liittoja ja ihmisten viekkaimpiakin\naivoituksia väkevämpi. Tässä on teille kirje. Kätkekää ja säilyttäkää\nse hyvin ja viekää se konsulille kauniiseen isänmaahanne ja\nkotikaupunkiinne.\n\nHän ojensi Pummille paksuhkon kirjeen, jonka takana oli viisi suurta\nsinettiä. Pummi kätki kirjeen poveensa. Mutta tuntui, kuin hän olisi\nvielä tahtonut kysyä jotakin.\n\n— Sanokaa... voitteko sanoa..., olisi hyvä tietää, vaikka se onkin\npikku asia... tuntuiko kuin hindu olisi tarkoittanut totta sanoessaan,\nettä hän mieluummin olisi ollut lähettämättä kirjettä... vai näyttikö\nhän sittenkin paremmin tyytyväiseltä siihen, että se oli jo mennyt...?\n\n— Ei ole aina helppoa lukea ihmisten ajatuksia, vastasi Ewans hyvin\nvakavasti, — mutta minusta melkein tuntui, kuin hän ei olisi ollut\nkovin pahoillaan siitä, että lähetys oli mennyt.\n\n— Kiitoksia, sanoi Pummi hieman katkerasti, — kiitoksia\nystävällisyydestänne, pastori. — Hän puristi lujasti Ewansin kättä.\n\nPastori saattoi hänet autolle ja sovitteli vielä polkupyörää autoon\nPummin asettuessa etuistuimelle tuntemattoman ajajan viereen. — Älkää\nolko murheissanne, vaan iloitkaa siitä kaikesta, minkä täällä olette\noppinut ja kokenut. Kaikki on korkeimman johdatusta, ja kaikki se, mitä\nme teemme hyvin tai pahoin, se kohtaa lopuksi omaa sydäntämme. Hyvästi,\npitäkää kirje erittäin hyvässä tallessa, ja onnellista matkaa.\n\nPastori lausui pari kummallista sanaa ajajalle, ovi paukahti kiinni.\nPummi tervehti partiotapaan, ja auton lähtiessä liikkeelle hän näki\nauton lyhtyjen loisteessa Ewansin paljaan pään harmaiden hiusten\nliehuvan yötuulessa ja hänen heilauttavan kättään hyvästiksi. Hänen\nhuulillaan oli kummallinen, tyyni, mutta samalla hiukan surumielinen\nhymy, joka lähtemättömästi painui pojan mieleen.\n\n\n\n\nXV\n\nPUUKKOPELI\n\n\n— Kas Eskoa, Pummia, hei hei hei, huusi iloinen tytönääni, kun vähäinen\nväki oli hajaantumassa laivarannasta ja pitkä ruskettunut partiopoika\nheitti repun selkäänsä aikoen juuri painella rantakatua joen suulle\npäin. — Tulee mies merentakainen. Mutta miksi et ilmoittanut\nedeltäpäin, jotta pojat olisivat tienneet tulla vastaan?\n\n— Enhän minä mikään maaherra ole, Pummin äänessä oli pieni katkeruuden\nvärähdys.\n\n— No tokihan toki sentään vastaan sopii tulla. Päivää nyt vain ja\nterveisiä kai sieltä suuresta maailmasta?\n\n— Mitäs sinä, Martta, niillä maailman terveisillä? — Ja matkahan tuli\ntehtyä vähän niinkuin suotta päiten. Jos askeleihisi sopii, niin marssi\ntämän kautta, poikkean konsulin ja sitten enoni luo.\n\n— Mielelläni, niin saan vähän kuulla näkemistäsi. Olen hurjan\nutelias, Pummi, niin kuin kaikki tyttölapset. Sinulla on kai ollut\nkova työ siellä Gilwellissä tai missä vellissä sinä olit. Ja Jyrki on\nkertonut minulle salaisesti, että sinulla oli siellä tärkeä tehtävä\nsuoritettavana, oikein mittava...\n\n— Oli, oli. Ja kai hän on — yhtä salaisesti, noin vain niinkuin\nsivumennen maininnut, että se oli Sinisen norsun asia, virkahti\nPummi ja vilkaisi syrjäsilmällä vieressä kävelevään reippaaseen,\nkirkassilmäiseen tyttöön.\n\n— Niin, se merkillinen Sininen norsu. — Voisitko sinä kertoa, miten sen\nasian kävi? Olen niin hurjan utelias...\n\n— En voi sanoa siitä sen enempää. Mutta etkös juuri sinä sitä Sinistä\nnorsua ensin loihtinutkin kummittelemaan?\n\n— Voi niin, hahhahhaa, nauroi Martta. — Sehän ei ollut silloin muuta\nkuin pelkkää hassutusta ja leikkiä. Eräästä sattumalta löytämästäni\nsinisellä painetusta lehdestä leikkasin elefantin kuvan ja ilveilin\nsillä, kun me tytöt tahdoimme vähän maksaa vanhoja kalavelkoja ja\nrangaista liian koppavia ja nenäkkäitä poikia, kukkopillejä, sekä\nsamalla näyttää heille, että olimme sitä partiolaisia mekin. — Mutta\ntällä uudella Sinisellä norsulla ja kultaisella avaimellahan ei ole\nmitään tekemistä sen kanssa. Tämä on suuri ja vakava asia.\n\n— Kyllä, aivan eri asia, ja kuitenkin niillä on paljon yhteyttäkin.\nJo sama nimi on kummallakin, ja joskus minusta tuntuu, niinkuin\ntarkoituskin olisi samanlainen. Katsos, totta puhuen on tämäkin\nuusi peli ollut minusta kuin sattuman leikkiä. Kohtalo on suvainnut\nhypitellä minua Sinisen norsun suosiollisella avulla. Se keksii milloin\nkumipallon, milloin vararikon, milloin vanhan tohvelin, jolla se näkee\nhyväksi kääntää meidän elämäämme. Minä olen kai erityisen hankala\nkapistus, koska se on minua varten varannut kokonaisen elefantin. Ensin\nse työnsi minut sen avulla tielle, sitten taas raviin.\n\n— Miten niin? No, en tunne asiaa. Mutta onko sinulle nyt käynyt\nhuonosti?\n\n— On. Tässä asuu konsuli. Minun täytyy jättää hänelle kirje. Illalla\nmenen hänen luokseen tekemään seikoista lähempää selvää.\n\n— Viivytkö kauan? Kuule, jollet ole matkasta väsynyt, voisit painua\nheti joen taakse Kotkankalliolle? Pojat pitävät siellä viimeistä\nkevätkokoustaan. Minä voisin soutaa sinut yli meidän veneellä.\n\nParin minuutin kuluttua Pummi jo tuli takaisin.\n\n— Oli hyvä, että konsuli oli kotona. Nyt on pahin ohitse. Annoin\nhänelle kirjeen, ja kun hän kysyi, vastasin: Epäonnistuin. Koetin kyllä\nniin hyvin kuin taisin, mutta häviö on häviö.\n\n— Mitä hän siihen sanoi?\n\n— Niinkuin hieno sotapäällikkö ottaa vastaan tappion sanoman. Kaksi\ntikarinterävää otsaryppyä, harmaiden silmien uppoaminen toisen\nmunaskuihin ja sitten: — Kiitos kirjeestä. Panimme paljon peliin, mutta\nvoitto ei tule aina.\n\nHe astelivat äänettöminä joen rantaa. Kevät oli muuttumassa kesäksi.\nPuiden hennoin vehreys oli tummumassa, ja nurmi oli rehevää ja runsasta\nvirran äyräällä.\n\n— Ehkä on hyvä, että tapaan pojat vielä ennen kesäeroa sanoi Pummi.\n— Eipä tiedä muutenkaan, miten elämä tässä vääntyy. Ensi vuoden\nkoulunkäynti on hyvin hienojen riukujen nojassa. Eno on menettänyt\npaljon ja tuntuu kokolailla haluttomalta loppumattomiin antamaan\nminulle avustusta. Mitään ansiotyötä tuskin heltiää mistään kesäksi.\nTämä matka on edistänyt minun partioimistani, mutta enhän minä voi\npartioimisen varassa elää, eikä kesäleiri houkuttele pennitöntä poikaa.\n\n— Oletpa sinä nyt synkällä päällä, sanoi Martta käyden veneen perään,\nkun Pummi asettui soutamaan.\n\n— En erikoisesti, näen vain kirkkaasti, miten asiat ovat. Ja vielä ne\novat vähän pahemminkin. Konsulille olen tehnyt suuren vahingon, eikä\ntyhjä matkani suinkaan ole sitä vähentänyt. Tästäkös polku lähtee\nkokouspaikalle?\n\n— Siitä juuri ja suoraan ylös. Sama polku, millä silloin kerran\nleikimme Sinistä norsua, vastasi Martta.\n\n— Tuossa mäenrinteen puolitiessä on vieläkin se kivi, jonka\nalle Sinisen norsun kirje oli kätketty. Ja juttua jatkui sitten\nKummitustalolle asti.\n\n— Niin, se elefantti antoi meille kaikille silloin kauniin läksytyksen,\nmyönteli Pummi. — Pojat taisivat ottaa onkeensa... ja minulle se teki\nsuuren asian...\n\n— En tahtonut siitä sinulle siksi muistuttaa, sen vuoksi vain, että\njoskus voi pilakin ja \"tytöt, jotka eivät mihinkään kelpaa\", saada\njotakin aikaan. Kalliolle tultuasi käännyt oikealle ja kierrät suurten\nmäntyjen luo.\n\n— Hiivin, niin että yllätän pojat, virkkoi Pummi, jonka partiovaistot\ntaas heti heräsivät, kun hän tuli metsään. — Kylläpä täällä on raikasta\nja ihanaa, hän sanoi syvästi hengähtäen. — Kiitos kyydistä vain,\nMartta, ja hyvästi!\n\nHän lähti ripeästi astelemaan rinnettä ylös. Vasta vuoren harjanteelle\npäästyään hän kääntyi ensi kerran katsomaan taakseen Alhaalla näkyi\nmetsänrinteen takana kiemurteleva joki vihreine rantamineen, ja\nkauempana kaupunki levisi kauniina ja valkoisena koivujen keskellä.\nMiten ihanaa olikaan täällä, miten kevyttä ja hyvää hengittää suven\nleppeitä tuulia, jotka hiljaa humisivat petäjäin latvoissa.\n\nMitä lähemmäs määräpaikkaa Pummi tuli, sitä varovaisemmin hän hiipi.\nMutta mitään ääniä ei kuulunut. Kaikki oli aivan hiljaista kuin ei\nketään koskaan olisi vuorilla ollutkaan. Pummi arveli sittenkin\nerehtyneensä kokouspaikasta ja alkoi kulkea enemmän vasemmalle, tullen\nkallion louhikkoisimpaan osaan, mutta sielläkään ei ollut ketään.— No\nniin, jollei löydä, niin ei löydä, tuumi hän, riisui repun selästään ja\nheittäytyi vatsalleen lämpimälle kalliolle katsellen yli jokilaakson\nkaukaista taivaanrantaa kohden.\n\nNiin, täällä hän taas oli kotikaupungin kunnailla. Ellei olisi ollut\nnoita epäonnistuneen matkan ja tulevaisuudenhuolien suruja, ei\nhänellä olisi ollut mitään valittamista, ainakaan nyt, kun sai täällä\nihanassa korkeudessa levähtää hetkisen. Tämä se sittenkin oli suurinta\npartiohommissa, että ne aina lopuksi johtivat luonnon helmaan.\n\nHän uneksi siinä kauan ja mietiskeli kevään tapahtumia. Sitten hän\näkkiä nosti päätään. — Eikö tuolta edestäpäin sentään kuulunut ääniä?\nPojat olivat kai läntisellä metsäisellä rinteellä. Hän otti reppunsa\nja jatkoi varovaisesti etenemistään. Tuolta pohjoispuolelta hän\npääsisi helposti hyvin lähelle heitä. Hän laskeutui rinnettä alemmas\nja ryhtyi kiertämään. Ei kuulunut enää hiiren hiiskaustakaan. Hän oli\nkai sittenkin kuullut väärin ja lähtenyt väärään suuntaan. Hän epäröi\nhetken ja painui sen jälkeen taas korkeampaa kallionharjannetta kohden.\nSe nyt oli ihme ja kumma, ettei löytänyt poikia, vaikka he varmasti\nolivat kallioilla. Oli parasta tehdä suuri kaari etelään, kai sieltä\nsitten löytäisi.\n\nPitkään kierrettyään hän vihdoin tuli tiheiköstä pienen aukion laitaan.\nAukion keskivaiheilla hän huomasi partiopojan istumassa kivellä. Vähän\najan kuluttua poika nousi ja lähti tarkkaavana kävelemään silmäillen\ntutkivasti juuri siihen suuntaan, missä Pummi oli.\n\n— Sumppi! niin Sumppi siinä seisoi. Mitä hän siinä oikein vahtailikaan?\nAivan niin, tietysti oli jokin partioleikki käynnissä ja Sumppi oli\npantu vartijaksi. — Sumppi oli jälleen rauhoittunut ja tarkasteli\nmetsikön toista rantaa. Niin, niin, tuossahan oli keskellä kanto ja sen\npäässä puukko. Puukkopelihän siinä oli meneillään, vanha hyvä leikki,\nja metsässä joka puolella oli poikia, joiden piti yrittää puukon\nryöstöä, ja Sumppi oli kovasilmäisenä vartijana.\n\n— Hyvä, tuumi Pummi, — mitäs muuta kuin peliin mukaan.\n\nHän otti jälleen repun selästään, kätki sen tarkoin merkille panemaansa\npaikkaan suuren kiven juureen, irroitti kaulahuivinsa ja heitti\nhattunsa repun viereen.\n\n— No nyt koetetaan, miten Sumpin sumppu kestää.\n\nHän valitsi kaikkein kivikkoisimman puolen, ja Sumpin kierrellessä\ntoiselle kulmalle hän aina lähestyi kantoa. Samassa rasahti oksa ja\nSumppi höristeli korviaan, juoksi vastakkaiselle puolelle ja kiljaisi\nkimeällä äänellään:\n\n— Polo paloi, Palo poloi tuossa kääkkärän luona. Nyt ovat Kamu ja Polo\npoissa pelistä!\n\nPummi livahti tällä kertaa lähinnä kantoa olevan kiven taakse. — Nyt,\njos onni häntä vähän potkaisisi oikealla hetkellä, niin hän varmasti\nsaisi puukon näppiinsä.\n\nAivan oikein. Melkein samalla suunnalla kuin äskenkin jokin näytti\nherättävän Sumpin huomiota, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Sumppi\nkarkasi sinne päin ja koko hänen pikku ruumiinsa muuttui pelkäksi\nhirveäksi kiljunnaksi.\n\n— Ja—a—a—ssi!\n\nSamassa Pummi oli kannon luona ja sieppasi puukon, mutta puukon kärki\noli lyöty pienen valkoisen paperilipun läpi.\n\n— Otanpa tuonkin, tuumi Pummi. — Tietysti se on pantu siihen vain\nleikkiä vaikeuttamaan. — Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään aikaa\nsen silmäilemiseen. Sumppi saattoi minä hetkenä hyvänsä kääntää\nnaskalinkatseensa Pummiin päin. No niin, nyt hän oli jo suojassa vähän\netäämmällä olevan suuren kiven takana. Tässä olikin mainio piilopaikka,\nsaattoi olla näkymättömissä, katsoipa melkein miltä suunnalta tahansa.\n\nPummi piti yhä puukkoa kädessään ja vilkaisi paperiin. Siinä oli kuin\nolikin jotakin kirjoitusta. Mitä! Hän luki:\n\n    Älä sure sielu surkia.\n    Kultainen avain on tullut takaisin\n    viisisinettisessä.\n    Onnittelen.\n    Sininen norsu.\n\nMitä tämä oli! Unta ja houreitako keskellä Jumalan kirkasta päivää?\nPahaa pilaako! Viisisinettinen! Siitä ei tiennyt avarassa maailmassa\nkukaan muu kuin Ewans ja konsuli, ei totisesti! Mutta tuo kujeellinen\nmuoto, Sininen norsu, huolettomasti kirjoitettu paperilappu. Jo nyt\noli markkinat, kun vielä täällä Kotkankalliollakin tämä järjetön ja\nsalaperäinen asia kummitteli.\n\nSamassa Sumppi huomasi, että puukko oli viety, ja nosti hirveän mökän.\nPojat alkoivat tulla esiin piiloistaan. Leikki oli päättynyt. Pummi\nvain istui paikoillaan kiven kätkössä ja ihmetteli omaa asiaansa ja\npaperilippua.\n\nHän kuuli Jyrki Kiven sanovan:\n\n— Tässä ovat kaikki pojat. Kuka sai puukon?\n\n— Ei kukaan... mitä tämä nyt on, Sumppi? Selitä!\n\n— En... minä... tiedä sitten... minä, eikö... Kirppu?\n\n— Älä höpsi, Sumppiliini, minähän olin vielä peninkulman päässä enkä\npyydä muuta kunniaa kuin etten ainakaan joutunut leijonankitaasi.\n\nPummi astui esiin piilostaan ja tuli poikien joukkoon.\n\n— Pummi, kuului kuin yhdestä suusta. — Mistä sinä tähän tulla tupsahdit\nkuin pilvistä pudoten? Minä luulin sinun tällä hetkellä seilaavan\nmeriä. Pojat, huutakaamme Pummi tervetulleeksi, hei, hei, hei! Hän on\ntullut kaukaa merien takaa ja suorittanut suurtyön... Sinäkö tässä\nvielä lisäksi sieppasit meiltä puukon?\n\n— Yhdyin kyllä leikkiinne...\n\n— Mainio tempaus heti ensi työksi. Katsokaas, pojat siinä vasta eri\nhaka. Sanoimmehan, että siitä, joka tämän leikin voittaa, tulee tämän\nkesän hiipijäkiho. Uudemman kerran, pojat, Pummille hei, hei, hei!\n\n— Hei, hei, hei!\n\n— Minä sanoisin vain, että ei, ei, ei, esteli Pummi. — Te petytte minun\nsuhteeni. Minä en ole suorittanut mitään sellaista kuin te luulette.\nOlen palannut tyhjin toimin. En kelpaa juuri mihinkään. En pääse tänä\nkesänä partioimaankaan, koska minun täytyy edes jollakin tavoin yrittää\nhenkeni pitimeksi tehdä työtä, jotten olisi aina toisten taakkana.\nMutta, kamut, tällaista pilaa en olisi kuitenkaan teiltä odottanut,\npäätti Pummi ja ojensi Jyrki Kivelle puukkokannolta löytämänsä\npaperilipun. — Mitä tämä oikein merkitsee?\n\nJyrki luki lipun ja ojensi sen kummastuneelle Sankarille.\n\n— Mitä tämä on, kuka teistä on kirjoittanut tämän? Taas Sininen norsu\nkummittelee! — Sumppi, sinun täytyy tietää tästä.\n\n— Minä... tuota... olen tutkinut... voin selvittää... olen sitä mieltä.\nVartionjohtaja, saanko viheltää?\n\n— Mitä tarkoitat? Puhut kuin unissasi. Vihellä vain, jos se selvittää\njärkesi, sanoi hän sitten, kun näki Sumpin kohottavan pillin huulilleen.\n\nSamassa tuli lähimpänä olevien puitten takaa kaksi henkilöä esiin\nastellen nopeasti poikia kohden. Toinen oli Martta ja hänen vieressään\nkonsuli.\n\n— Niin, pojat, tämä toveri, jota te sanotte Pummiksi, on todella\nsuorittanut tehtävänsä. Kiitän häntä koko vartion läsnäollessa.\nTiedän, ettei hän itsekään tahdo uskoa, mitä sanon, sillä vielä tänne\ntullessaan hän oli sitä mieltä, että hän oli epäonnistunut. Mutta minä\nvakuutan, että hän toi kultaisen avaimen viisisinettisessä kirjeessään\nTheydonista, ja selitykseksi hänelle voin mainita hänen onnistumisensa\nsittenkin riippuneen siitä, että hän pelasti erään hindulaisen\nhengen — illalla meillä on tilaisuus hänen kanssaan selvitellä\nyksityiskohtaisemmin asioita. Nyt tahdon siis vain lyhyesti vielä\nvakuuttaa, että Pummi on hyvin onnistunut työssään. Sen vuoksi luotan\nhäneen siinä määrin, että hän saa kesäksi paikan liikkeessäni, jotta\nhän voi syksyllä jatkaa lukujaan. Hänen partiokuntonsa on takeena hänen\ntulevaisuudestaan.\n\n— Kiitos, konsuli..., sammalsi Pummi aivan hämillään ja hämmentyneenä,\n— minä en todellakaan uskoisi sanaakaan tästä kaikesta, ellette te,\nkonsuli, itse sitä sanoisi. Mutta miten ihmeessä tuo paperilippu... ja\nSininen norsu?\n\n— Katsos, virkahti Martta naurusuussa, — minä tapasin konsulin rannassa\nja soudin hänet yli ja sain silloin kuulla, miten asiat oikein\nolivat... ja sinun harhaillessasi metsässä minä tahdoin vielä viimeisen\nkerran näytellä Sinistä norsua, lahjoin tämän Samin elikkä Sumpsin\nparilla karamellillä... no niin, pojat, huutakaa nyt vielä kolmannen\nkerran Pummille, sillä kyllä hän sen ansaitsee kaiken mielipahan\njälkeen.\n\nPoikien riemu oli aivan hurjaa: yhteisvoimin he paiskasivat Pummin\nkorkealle ilmaan, ja sitten Jyrki pyöräytti häntä ympäri kuin\npiiritanssissa, Jassi taputteli häntä onnellisena, Polo hymyili koko\nleveällä karkeapiirteisellä naamallaan, Kirppu heitteli kuperkeikkaa,\nKamu hyppi intiaanitanssia ja Sankari puristi suurilla kourillaan häntä\nkädestä.\n\n— Öhöm, rykäisi Sumppi... tuota, nyt tämä Sinisen norsun salaisuus on\nminulle ihan justiinsa selvä kuin juna. Tässä on Sininen norsu, tämä\nMartta, vaikka ei luulisi, ilmielävänä. Aina kysytään, kun on jokin\nvaikea juttu: Missä on nainen? ja tässä on se nainen, se norsu, joka on\nkaiken tehnyt alusta loppuun saakka...\n\n— Kiitos vain, Sumssi eli Samppi, suuren suuresta kunniasta, nauroi\nMartta. — Tämä nuori herra ja salapoliisi on ainoa maailmassa, joka\nuskoo minusta näin tavattoman suuria. Tervetuloa tyttöjen leirille\nkaikki viikon päästä Kotajärvelle. Siellä saatte oikein hyviä\nvohveleita joka heppuli, mutta tämä Sami elikkä Sumi saa _pour mérite_\noikein suuren pannukakun, jossa on tuuman verran sokeria päällä.\n\n\n\n"]