[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu0xgTDfGbhPLLImGiqZVzBAoHRimX8imydVpHthDSA4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2950,"Idiootti I","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"2950-dostojevski-f-m-idiootti-i","2950__Dostojevski_F._M.__Idiootti_I","Romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1869,1929,59843,371944,false,71662,[25,26,27,28],"Brothers -- Fiction","Didactic fiction","Fathers and sons -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[30,31,32],"Classics of Literature","Novels","Russian Literature","\"Karamazovin veljekset I : Romaani\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel published serially between 1879-1880. Set in 19th-century Russia, this philosophical work follows the volatile relationship between a sensual, dishonest father and his three adult sons—each raised apart from one another. As inheritance disputes and romantic rivalries escalate to violence, the novel explores profound questions of God, free will, morality, faith, and doubt. A plot centered on patricide drives this theological drama forward with passionate intensity. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Trast, V. K.",337,"Romaani seuraa hyväsydämistä ruhtinas Myškiniä, joka palaa Sveitsistä hoitojakson jälkeen Pietariin. Hänen vilpittömyytensä ja pyyteettömyytensä joutuvat koetukselle venäläisen yläluokan juonittelujen, intohimojen ja moraalisten ristiriitojen keskellä.","F. M. Dostojevskin 'Idiootti I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2950.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IDIOOTTI I\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nF. M. DOSTOJEVSKI\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMarraskuun lopulla, leudon sään vallitessa, noin kello yhdeksän aikaan\naamulla, lähestyi Varsovan—Pietarin juna täyttä vauhtia Pietaria.\nOli niin kosteata ja sumuista, että päivä vain vaivoin oli päässyt\nvalkenemaan; vaunun ikkunoista ei tahtonut nähdä juuri mitään noin\nkymmentä askelta pitemmälle radan oikealle tai vasemmalle puolelle.\nMatkustajien joukossa oli ulkomailta palaaviakin; enimmän täynnä\nolivat kuitenkin kolmannen luokan osastot, joissa oli verraten lyhyen\nmatkan päästä tulevia alhaissäätyisiä elinkeinonharjoittajia. Kuten\ntavallista on, olivat kaikki väsyneitä, kaikkien silmäluomet olivat yön\naikana käyneet raskaiksi, kaikilla oli vilu, kaikkien kasvot näyttivät\nsumuisena aamuna kalpean keltaisilta.\n\nEräässä kolmannen luokan vaunussa istui päivän sarastuksesta alkaen\nvastapäätä toisiaan aivan ikkunan luona kaksi matkustajaa. Kumpikin\nheistä oli nuori mies, kummallakaan ei ollut juuri ollenkaan\nmatkatavaroita, kumpikin oli vaatimattomasti puettu, kummankin kasvot\nolivat varsin mielenkiintoiset, ja kumpikin heistä halusi lopultakin\npäästä puheisiin toisen kanssa. Jos he kumpikin olisivat tietäneet\ntoisistaan, missä suhteessa he juuri tällä hetkellä ansaitsivat\nhuomiota, niin he tietysti olisivat olleet ihmeissään siitä, että\nsattuma niin omituisesti oli pannut heidät istumaan vastapäätä toisiaan\nkolmannen luokan vaunuun Varsovan—Pietarin junaan. Toinen heistä oli\npienenläntä, noin seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Hänen miltei mustat\nhiuksensa olivat kiharat, ja hänen silmänsä olivat harmaat, pienet,\nmutta tuliset. Hänen nenänsä oli leveä ja litteä, hänen poskipäänsä\nulkonevat; ohuet huulet vetäytyivät tavan takaa jonkinmoiseen julkeaan,\npilkalliseen, jopa ilkeäänkin hymyyn; mutta hänen otsansa oli korkea\nja kaunismuotoinen, ja se kaunisti hänen kasvojensa alaosan epäjalot\nmuodot. Erikoisesti silmäänpistävää näissä kasvoissa oli niiden\nkalmankalpeus, joka teki koko nuoren miehen ulkomuodon nääntyneen\nnäköiseksi, vaikka hän oli jokseenkin vankkarakenteinen, ja samalla toi\nsiihen jäytävän intohimon leiman, joka ei ollut sopusoinnussa hänen\njulkean ja epähienon hymynsä eikä hänen läpitunkevan, itsekylläisen\nkatseensa kanssa. Hänellä oli yllään lämpöiset vaatteet, avara,\nkaritsannahkainen, mustalla kankaalla päällystetty lyhyt turkki, eikä\nhäntä koko yönä ollut paleltanut, kun taas hänen matkakumppaninsa oli\nsaanut tutisevassa selässään tuntea Venäjän kostean, marraskuisen yön\nkoko sulon, johon nautintoon hän ilmeisesti ei ollut valmistautunut.\nTämän toisen miehen yllä oli jokseenkin väljä ja paksu hihaton, hyvin\nisolla huppukauluksella varustettu viitta, juuri sellainen, jommoista\nmatkamiehet usein talvisin käyttävät jossakin kaukana ulkomailla,\nesimerkiksi Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa, aikomatta tietenkään\nsellaisille taipaleille kuin Eydtkuhnenista Pietariin. Mutta se, mikä\nkelpasi ja oli täysin tyydyttävää Italiassa, se osoittautui aivan\nsoveltumattomaksi Venäjällä. Huppukauluksisen viitan omistaja oli nuori\nmies, niin ikään kuudenkolmatta tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen,\nhiukan keskikokoa pitempi, hyvin vaaleaverinen, tuuheatukkainen,\nhänen poskensa olivat kuopalla, ja hänellä oli ohut, terävä, melkein\naivan valkoinen parta. Hänen silmänsä olivat suuret, siniset ja\nläpitunkevat; niitten katseessa oli jotakin hiljaista, mutta raskasta,\nne olivat täynnä jotakin sellaista omituista ilmettä, josta jotkut ensi\nsilmäyksellä huomaavat henkilön kaatuvatautiseksi. Nuoren miehen kasvot\nolivat muutoin miellyttävät, laihat ja kuivat, mutta värittömät ja nyt\nvilusta aivan siniset. Hänen käsissään heilahteli laiha nyytti, joka\noli vanhaa, puoleksi haalistunutta silkkikangasta ja näytti sisältävän\nkaikki hänen matkavaruksensa. Jaloissa hänellä oli paksupohjaiset\npuolikengät, — niidenkään malli ei ollut venäläinen. Mustatukkainen,\nturkkiin puettu matkatoveri oli huomannut kaiken tämän, osittain senkin\nvuoksi, että hänellä oli muun työn puutteessa aikaa tarkasteluihin,\nja viimein hän kysyi hymyillen tuota epähienoa hymyä, joka niin\nkainostelematta ja ilman hellätunteisuutta toisinaan ilmaisee ihmisen\nmielihyvää siitä, että lähimmäisen asiat ovat huonosti:\n\n— Onko vilu?\n\nJa hän kohautti olkapäitään.\n\n— Hyvin vilu, — vastasi matkatoveri erittäin halukkaasti, — ja ottakaa\nhuomioon, että sitäpaitsi on leuto sää. Mitäs, jos olisi pakkanen? En\nluullutkaan, että meidän maassamme on niin kylmä. Olen tottunut pois\nsiitä.\n\n— Tulette kai ulkomailta?\n\n— Niin, Sveitsistä.\n\n— Hyhhyh! Kas vain!...\n\nMustatukkainen päästi vihellyksen ja alkoi nauraa hohottaa.\n\nSukeutui keskustelu. Vaaleaverinen nuori mies, jolla oli yllään\nsveitsiläinen viitta, oli ihmeteltävän valmis vastaamaan kaikkiin\ntummaihoisen matkatoverinsa kysymyksiin, eikä hänessä herättänyt\nminkäänlaisia epäluuloja se, että jotkut kysymykset olivat perin\nsuorasukaisia, sopimattomia ja tyhjänpäiväisiä. Hänen vastauksistaan\nilmeni muun muassa, että hän todellakin oli kauan ollut poissa\nVenäjältä, yli neljän vuoden ajan, että hänet oli lähetetty\nulkomaille parantamaan sairauttaan, jotakin omituista hermotautia,\njoka oli kaatuvataudin tai tanssitaudin tapaista värisemisineen\nja suonenvetoineen. Hänen puhettaan kuunnellessaan tummaihoinen\nnaurahti muutamia kertoja; erityisesti häntä rupesi naurattamaan,\nkun kysymykseen: »No, paranitteko?» — vaaleaverinen vastasi: »En, en\nparantunut.»\n\n— Heh! Miten paljon rahaa lienettekään syyttä suotta maksanut, —\nvaan mepä täällä vain uskomme heikäläisiä, — huomautti tummaihoinen\nmyrkyllisesti.\n\n— Totisesti se on niin! — puuttui puheeseen muudan heidän vieressään\nistuva ja huonossa puvussa oleva herra, jonkunmoinen kirjurin\nammatissa kangistunut virkamies, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen,\nvankkarakenteinen, punanenäinen ja näppylänaamainen. — Totisesti se\non niin, tyhjänpäiväisestä ne vain vetävät kaikki voimat Venäjältä\nluokseen!\n\n— Oi, minun kohdaltani te erehdytte suuresti! — lausui Sveitsissä\nollut potilas hiljaisella ja sovittelevalla äänellä. — En tietenkään\nvoi väittää vastaan, sillä en tiedä kaikkea, mutta minun lääkärini\nantoi minulle vielä viimeisistä varoistaan avustusta kotimatkalleni ja\nkustansi siellä lähes kahden vuoden aikana oloni.\n\n— Mitä, eikö sitten ollut ketään, joka olisi maksanut? — kysyi\ntummaihoinen.\n\n— Niin, herra Pavlištšev, joka ylläpiti minua siellä, kuoli kaksi\nvuotta sitten; minä kirjoitin sitten tänne kenraali Jepantšinin\nrouvalle, kaukaiselle sukulaiselleni, mutta en saanut vastausta. Näin\nsitten olen saapunut tänne.\n\n— Mihin te sitten olette saapunut?\n\n— Se on, minne minä pysähdyn?... En tosiaankaan oikein tiedä vielä...\ntuota noin...\n\n— Ette ole vielä päättänyt?\n\nMolemmat kuulijat alkoivat taas nauraa täyttä kurkkua.\n\n— Ja kaiketi tuossa mytyssä on koko teidän maallinen omaisuutenne? —\nkysyi tummaihoinen.\n\n— Olen valmis lyömään vetoa, että niin on asian laita, — yhtyi\npuheeseen tavattoman tyytyväisen näköisenä punanenäinen virkamies, — ja\nettei pakaasivaunuissa ole muita tavaroita, vaikkakaan köyhyys ei ole\nmikään rikos, mitä taaskaan ei sovi jättää huomauttamatta.\n\nKävi selville, että asia olikin sillä tavoin: vaaleaverinen nuori mies\ntunnusti sen heti paikalla ja tavattoman kiireesti.\n\n— Teidän nyytillänne on kumminkin eräänlainen merkitys, — jatkoi\nvirkamies, sitten kun oli kylliksi nauraa hohotettu (merkillepantavaa\non, että itse nyytin omistajakin alkoi lopulta nauraa heitä\nkatsellessaan, mikä yhä lisäsi heidän iloisuuttaan), — ja vaikka\nvoikin lyödä vetoa, ettei siinä ole ulkomaalaisia kultarahakääryjä\nnapoleond'oreineen ja friedrichsd'oreineen ja hollantilaisine\nkultakolikkoineen, minkä voi päätellä vaikkapa ulkomaalaisia kenkiänne\nverhoavista nilkkasuojuksista, niin... jos nyyttinne lisäksi otetaan\nlukuun sellainen muka sukulainen kuin esimerkiksi kenraali Jepantšinin\nrouva, niin nyyttikin saa eräänlaisen muun merkityksen, tietysti\nvain siinä tapauksessa, että kenraali Jepantšinin rouva todellakin\non sukulaisenne ettekä ole erehtynyt hajamielisyydessänne... mikä on\nerittäin suuressa määrässä ominaista ihmiselle, esimerkiksi vaikkapa...\nliian vilkkaan mielikuvituksen vaikutuksesta.\n\n— Oi, te arvasitte taaskin, — tarttui puheeseen vaaleaverinen nuori\nmies, — minähän olen todellakin miltei erehtynyt, sillä hän on vain\nnipin napin sukulaiseni; hän on niin vähässä määrin sukulaiseni, että\nminä silloin en tosiaankaan vähääkään hämmästynyt, ettei minulle sinne\nvastattu. Sitä minä odotinkin.\n\n— Suotta tuhlasitte rahaa kirjeenne postimerkkiin. Hm... ainakin te\nolette avomielinen ja vilpitön, ja se on kiitettävää! Hm... kenraali\nJepantšinin me kyllä tunnemme, oikeastaan sen vuoksi, että hän on\nyleisesti tunnettu mies; ja herra Pavlištšev-vainajan, joka kustansi\nolonne Sveitsissä, me tunsimme niin ikään, jos se vain oli Nikolai\nAndrejevitš Pavlištšev, sillä heitä on kaksi serkkua. Toinen on yhä\nvielä Krimissä, mutta Nikolai Andrejevitš, vainaja, oli arvossapidetty\nhenkilö, jolla oli tuttavuussuhteita, ja hän omisti aikoinaan\nneljätuhatta sielua...\n\n— Aivan niin, hänen nimensä oli Nikolai Andrejevitš Pavlištšev, —\nvastasi nuori mies ja katseli kiinteästi ja tutkivasti kaikki tietävää\nherrasmiestä.\n\nTuollaisia kaikkitietäviä herrasmiehiä tavataan toisinaan ja\njokseenkin useastikin eräässä yhteiskuntaluokassa. He tietävät kaiken,\nheidän älynsä ja lahjojensa koko levoton tiedonhalu suuntautuu\nvastustamattomasti yhdelle taholle, — tietysti siksi, että heiltä\npuuttuu suuriarvoisempia elinharrastuksia ja näkökohtia, kuten\nnykyaikainen ajattelija sanoisi. Sanonta: »he tietävät kaiken»\nmerkitsee muutoin verraten rajoitettua alaa: missä virassa kukin on,\nkutka ovat hänen tuttaviaan, miten paljon hänellä on omaisuutta,\nmissä hän on ollut kuvernöörinä, kuka on hänen vaimonsa, paljonko\nhän sai vaimonsa mukana rahaa, kuka on hänen serkkunsa, kuka\nhänen pikkuserkkunsa j.n.e., j.n.e., ja kaikkea tämän tapaista.\nEnimmäkseen nämä kaiken tietäjät käyvät risaisessa takissa ja\nsaavat palkkaa seitsemäntoista ruplaa kuussa. Ihmiset, joiden\nsyvimmätkin salaisuudet he tuntevat, eivät tietenkään voisi käsittää,\nmistä noiden tietoniekkojen mielenkiinto heihin johtuu, mutta\nmonelle näistä tuo heidän melkein kokonaiseksi tieteeksi paisunut\ntietopaljoutensa ehdottomasti tuottaa tyydytystä, he saavuttavat sen\nkautta itsekunnioitusta ja korkeinta sielullista tyytyväisyyttäkin.\nTuolla tieteellä onkin oma viehätyksensä. Olen tavannut oppineita,\nkirjailijoita, runoilijoita, valtiollisia toimihenkilöitä, jotka\novat tavoitelleet ja saavuttaneet juuri tässä tieteessä korkeimman\ntyydytyksensä ja korkeimmat päämääränsä ja vain sen avulla\nmenestyneetkin urallaan. Koko sen keskustelun ajan tummaihoinen nuori\nmies haukotteli, katseli mitään tarkkaamatta ikkunasta ja odotti\nkärsimättömästi matkan päättymistä. Hän näytti hajamieliseltä, jostakin\nsyystä hyvinkin hajamieliseltä, miltei levottomalta, muuttuipa hieman\nomituiseksikin: toisinaan hän kuunteli eikä kuullut, katseli eikä\nkuitenkaan katsellut, naurahteli eikä aina itsekään tietänyt eikä\nkäsittänyt mille nauroi.\n\n— Mutta pyydän, kenen kanssa minulla on kunnia... — sanoi yht'äkkiä\nnäppylänaamainen herrasmies kääntyen myttyä pitelevän vaaleaverisen\nnuoren miehen puoleen.\n\n— Ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin, — vastasi toinen heti hyvin\nauliisti.\n\n— Ruhtinas Myškin? Leo Nikolajevitš? En tunne. En edes ole koskaan\nkuullutkaan, — vastasi virkamies mietteissään. — Minä en tietysti\ntarkoita nimeä, se on historiallinen nimi, joka voi ja jonka täytyy\nlöytyä Karamzinin historiasta, vaan minä puhun henkilöstä, eikä\nMyškin-nimisiä ruhtinaita enää missään tapaakaan, niitä ei milloinkaan\nedes mainita.\n\n— Niin, ihmekös se on! — vastasi ruhtinas heti. — Ruhtinas Myškineitä\nei enää ole olemassakaan muita kuin minä; luullakseni olen viimeinen.\nIsät ja isoisät taasen ovat olleet maassamme uudisasukkaina. Minun\nisäni muuten oli aliluutnanttina armeijassa, junkkeri. En vain tiedä,\nmillä tavoin kenraali Jepantšinin rouva niin ikään polveutuu Myškinien\nruhtinassuvusta, hänkin on viimeinen lajiaan...\n\n— Hehhehhee! Viimeinen lajiaan! Hehhee! Tepä mukavasti sutkautitte, —\nsanoi virkamies nauraa hihittäen.\n\nTummaverinenkin naurahti. Vaaleaverinen hämmästyi hieman sitä, että\nhänen oli onnistunut lausua sutkaus, joka muutoin oli jokseenkin huono.\n\n— Ajatelkaahan, minä sanoin sen ollenkaan miettimättä, — selitti hän\nviimein ihmetellen.\n\n— No, sehän on selvää, sehän on selvää, — myönteli virkamies iloisesti.\n\n— Mitäs, ruhtinas, opiskelitteko te siellä tieteitäkin, professorin\ntykönä? — kysäisi yht'äkkiä tummaihoinen.\n\n— Kyllä... opiskelin...\n\n— Mutta minäpä en ole koskaan saanut mitään oppia.\n\n— Vain jonkin verranhan minäkin, — lisäsi ruhtinas miltei anteeksi\npyytäen. — Sairauteni takia ei katsottu voitavan antaa minulle\njärjestelmällisesti opetusta.\n\n— Tunnetteko te Rogožinit?— kysyi tummaihoinen nopeasti.\n\n— En, en tunne ollenkaan. Minähän tunnen hyvin vähän ihmisiä Venäjällä.\nOletteko te juuri Rogožin?\n\n— Olen, minä olen Rogožin, Parfen.\n\n— Parfen? Eiköhän vain niitä samoja Rogožineja... — alkoi virkamies\ntaas puhua entistä tärkeämmän näköisenä.\n\n— Kyllä, niitä, niitä samoja, — keskeytti hänet nopeasti ja\nepäkohteliaan kärsimättömästi tummaihoinen, joka muuten ei ollut\nkertaakaan kääntynytkään näppylänaamaisen virkamiehen puoleen, vaan\nalusta pitäen puhui vain ruhtinaalle.\n\n— Mutta... kuinka onkaan? — aivan jähmettyi hämmästyksestä virkamies,\nja hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä, samalla kuin hänen\nkasvonsa alkoivat saada kunnioittavan ja matelevan, jopa pelästyneenkin\nilmeen. —Samanko Semjon Parfenovitš Rogožinin, perinnöllisen\nkunniaporvarin, joka kuukausi takaperin kuoli ja jätti jälkeensä kahden\nja puolen miljoonan pääoman?\n\n— Mutta mistäs sinä olet saanut tietää, että hän jätti kaksi ja puoli\nmiljoonaa puhdasta rahaa? — keskeytti tummaihoinen suvaitsematta\nnytkään katsahtaa virkamieheen. — Kas vain! (Hän iski ruhtinaalle\nsilmää viitaten virkamieheen.) Ja mitä oikeastaan toimittaa, että ne\nheti paikalla tuppautuvat hännystelemään? Mutta totta on, että isäni\nkuoli ja minä olen nyt kuukausi sen jälkeen tulossa kotiin Pihkovasta\nmelkeinpä ilman saappaita. Ei veljeni, senkin konna, eikä äitini ole\nlähettänyt rahaa eikä tiedoitusta, — ei mitään! Kohtelevat kuin koiraa!\nMakasin kuumeessa Pihkovassa koko kuukauden.\n\n— Vaan nytpä saatte yhdellä kertaa yli miljoonan, ja vähintään sen, voi\nHerra Jumala! — huudahti virkamies lyöden käsiään yhteen.\n\n— Mitä ihmettä se häneen kuuluu, sanokaa se minulle? — sanoi Rogožin\nviitaten taas ärtyneenä ja vihaisesti silmää iskemällä häneen. — Enhän\nminä anna sinulle kopeekkaakaan, vaikkapa kävelisit tuossa edessäni\nkoivet pystyssä.\n\n— Minäpä kävelenkin, kävelen kyllä.\n\n— Kas! Vaan minäpä en anna, vaikka tanssisit koko viikon!\n\n— Ole antamatta! Se on oikein minulle; älä anna! Vaan minäpä tanssin.\nJätän vaimoni ja pienet lapseni ja tanssin sinun edessäsi. Mielisty,\nmielisty!\n\n— Hyh sinua! — sanoi tummaihoinen sylkäisten.— Viisi viikkoa sitten\nminä samalla tavoin kuin te nyt, — kääntyi hän taas ruhtinaan puoleen,\n— pakenin vain nyytti mukanani isäni luota Pihkovaan, tätini luo; mutta\nsiellä sairastuin heti kuumeeseen, kun taas isä poissaollesani kuoli.\nHalvaus teki miehestä lopun. Rauha vainajan sielulle, mutta minut hän\noli silloin vähällä tappaa! Uskotteko, ruhtinas, jumal'auta, niin se\noli! Jos minä en silloin olisi paennut, niin hän samassa olisi tappanut.\n\n— Olitteko te suututtanut hänet jollakin tavoin? — lausui ruhtinas\nkatsellen erikoislaatuisen uteliaisuuden valtaamana turkkiin puettua\nmiljoonanomistajaa. Mutta vaikka nimenomaan miljoonassa ja perinnön\nsaannissa saattoikin olla jotakin merkittävää, niin ruhtinasta oli\nalkanut ihmetyttää ja kiinnostaa vielä eräs muukin seikka; ja Rogožin\nitsekin oli halukkaasti ryhtynyt keskustelemaan ruhtinaan kanssa,\nvaikka hän näytti olevan keskustelun tarpeessa pikemminkin mekaanisesti\nkuin moraalisesti; enemmän oikeastaan hajamielisyydestä kuin\navosydämisyydestä; levottomuuden ja mielenkuohun vallassa, jotta vain\nsaisi katsella jotakuta ja pakista jostakin. Hän näytti yhä vieläkin\nolevan kuumeessa ja ainakin vilunpuistatusten vallassa. Virkamies\npuolestaan oli kuin takertunut Rogožiniin, ei uskaltanut hengähtääkään,\ntarkkasi ja punnitsi joka sanaa aivan kuin olisi ollut jalokiviä\netsimässä.\n\n— Kyllähän hän oikeastaan oli suuttunut, ja ehkäpä siihen oli\nsyytäkin, — vastasi Rogožin, — mutta enimmän minua vastaan karnutti\nveljeni. Äitimuorista ei kannata puhua, hän on vanha nainen, lueskelee\npyhäin miesten elämäkerrastoa, oleksii ämmien parissa, ja niinkuin\nSenjka-veljeni päättää, niin tehdään. Mutta miksi hän ei ilmoittanut\nminulle aikanaan? Kyllä me yskän ymmärrämme! Totta on, että minä\nolin silloin tiedottomassa tilassa. Sanotaan, että sähkösanomakin\nlähetettiin. Ja sähkösanoma saapuikin tädille. Mutta hän on ollut\njo kolmisenkymmentä vuotta leskenä ja oleilee aamusta yöhön saakka\npuolihassujen parissa. Hän on kuin nunna eikä oikeastaan sitäkään, vaan\nvielä enemmän. Hän pelästyi sähkösanomaa, ei avannotkaan sitä, vaan\nvei sen semmoisenaan poliisikonttoriin, ja siellä se on maannut tähän\nsaakka. Vain Konev, Vasili Vasiljitš, auttoi pälkähästä, kirjoitti\nkaikesta. Kirjokankaisesta peitteestä isän ruumisarkusta veljeni\nleikkasi yöllä irti kultaiset, valetut tupsut: »ne muka maksavat jos\nmiten paljon rahaa». Mutta tästä teostaanhan hän voi joutua Siperiaan,\njos minä niin tahdon, sillä se on pyhänryöstöä. Kuulehan, sinä\nlinnunpelätti! — kääntyi hän virkamiehen puoleen. — Kuinka se on lain\nmukaan, onko se pyhänryöstöä?\n\n— Pyhänryöstöä! Pyhänryöstöä! — myönteli heti virkamies.\n\n— Siperiaanko siitä joutuu?\n\n— Siperiaan, Siperiaan! Heti Siperiaan!\n\n— He luulevat yhä minun vielä olevan sairaana, — jatkoi Rogožin\nruhtinaalle, — mutta minä nousin sanaakaan hiiskumatta kaikessa\nhiljaisuudessa vielä sairaana rautatievaunuun ja olen nyt tulossa; avaa\nportti, veljeni Semjon Semjonytš! Hän parjasi minua isä-vainajalle,\nminä tiedän sen. Mutta se, että minä tosiaankin silloin suututin isäni\nNastasja Filippovnan kautta, on kyllä totta. Se on yksistään minun\nsyytäni. Synti sokaisi.\n\n— Nastasja Filippovnan kautta? — lausui virkamies liehittelevästi ja\naivan kuin miettien jotakin.\n\n— Ethän sinä häntä tunne! — huudahti Rogožin hänelle kärsimättömästi.\n\n— Tunnenpa! — vastasi virkamies voitonriemuisena.\n\n— Ehee! Vähänkö on Nastasja Filippovnoja! Ja miten iljettävä otus sinä\noletkaan, täytyy sanoa! No, tiesinhän minä sen, että joku tuollainen\niljetys minuun kohta takertuukin! — jatkoi hän ruhtinaalle.\n\n— Ehkäpä tunnenkin! — härnäili virkamies. — Lebedev tuntee! Te, teidän\nkorkeutenne, suvaitsette minua soimata, vaan entäpä jos minä todistan?\nSepä onkin sama Nastasja Filippovna, jonka takia isänne tahtoi antaa\nteidän maistaa koivunrieskaa, ja Nastasja Filippovna on Baraškova,\nniin sanoakseni ylhäinen rouva hänkin sekä tavallaan myös ruhtinatar,\nja seurustelee erään Totskin kanssa, Afanasi Ivanovitšin, vain tämän\nainoan tilanomistajan ja upporikkaan miehen kanssa, joka on seurojen ja\nyhtiöitten jäsen ja tässä suhteessa hyvä ystävä kenraali Jepantšinin\nkanssa...\n\n— Hehee, mitä puhuttekaan! — lausui Rogožin, joka lopulta todellakin\nhämmästyi. — Hyi hitto, hän näkyy tosiaankin tietävän.\n\n— Hän tietää kaikki! Lebedev tietää kaikki! Minä olen, teidän\nkorkeutenne, ollut kaksi kuukautta myös Aleksaška Lihatševin matkassa\nja myöskin isän kuoleman jälkeen, ja minä tunnen kyllä joka nurkan\nja sopukan, ja siihen menivät asiat, ettei ilman Lebedeviä kyetty\nkulkemaan askeltakaan. Nyt hän palvelee velka-asiain osastossa, mutta\nsilloin hänellä oli tilaisuus tutustua sekä Armansiin että Koraliaan\nkuin myös ruhtinatar Patskajaan ja Nastasja Filippovnaan ja keitä\nkaikkia olikaan tilaisuus tulla tuntemaan!\n\n— Nastasja Filippovna? Onko hän sitten Lihatševin kanssa... — sanoi\nRogožin katsoen häneen ilkeästi; hänen huulensa ihan kalpenivat ja\nalkoivat värähdellä.\n\n— E-ei mitään! E-ei mitään! Ei se ole kerrassaan mitään! — ehätti\nvirkamies kiireesti sanomaan. — E-ei Lihatšev voinut millään rahoilla\npäästä tarkoitustensa perille! Ei, se on toista maata kuin neiti\nArmance. Tässä on vain Totski. Ja illalla hän istuu Suuressa tai\nRanskalaisessa teatterissa omassa aitiossaan. Vähänkö upseerit\npuhelevat keskenään, mutta eivät hekään voi mitään todistaa: »Tuossa,\nmukamas, on samainen Nastasja Filippovna», siinä kaikki; mitään muuta\nhe eivät pysty sanomaan! Syystä ettei mitään muuta olekaan.\n\n— Tuo kaikki pitää kyllä paikkansa, — vahvisti Rogožin synkästi ja\nkulmiaan rypistäen, — samaa puhui minulle silloin myös Zaljožev. Minä\njuoksin silloin, ruhtinas, isäni kolme vuotta vanhassa lievetakissa\nNevskin poikki, ja hän oli tulossa ulos puodista, istuutui sitten\nvaunuihin. Silloin tunsin polton sydämessäni. Kohtaan Zaljoževin,\nei minusta ole hänen rinnalleen, hän on ulkoasultaan kuin parturin\napulainen, lornjetti silmässä, mutta meidän antaa isämme kulkea\nrasvatuissa saappaissa ja syödä paastoajan kaalikeittoa. »Tuo», sanoo\nhän, »ei ole sinulle sopiva pari, hän on», sanoo, »ruhtinatar ja hänen\nnimensä on Nastasja Filippovna Baraškova, ja hän asuu Totskin kanssa\nyhdessä eikä Totski nyt tiedä, miten pääsisi irti hänestä, sillä nyt on\nTotski jo tullut oikeaan ikään, noin viidenkymmenenviiden vuotiaaksi,\nja tahtoo mennä naimisiin koko Pietarin kauneimman naisen kanssa».\nSiinä hän samalla iski päähäni, että voit vielä samana iltana nähdä\nNastasja Filippovnan Suuressa teatterissa, baletissa, hän istuu siellä\nomassa aitiossaan. Mutta koetahan meidän talossamme, isäni kodissa,\nyrittää mennä balettiin, — siitä seuraa lyhyt tuomio, hän tappaa!\nKuitenkin minä kaikessa salaisuudessa pistäydyin tunnin ajaksi ja sain\ntaas nähdä Nastasja Filippovnan; en nukkunut koko seuraavana yönä.\nAamulla vainaja antaa minulle kaksi viiden prosentin arvopaperia,\nkumpikin niistä on viidentuhannen arvoinen, mene, sanoo, ja myy ne\nja vie seitsemäntuhatta viisisataa Andrejeveille konttoriin, maksa\nsinne, ja tuo sitten minnekään poikkeamatta loput kymmenestä tuhannesta\nminulle; odotan sinua. Minä möin arvopaperit, otin rahat, mutta en\npoikennut Andrejevien konttoriin, vaan menin minnekään katsomatta\nenglantilaiseen myymälään ja valitsin sieltä koko rahan arvoisen parin\nkorvarenkaita, kummassakin jalokivi, noin pähkinän kokoinen, jäin\nvelkaa neljäsataa ruplaa, sanoin nimen, uskoivat velaksi. Koristeineni\nmenin Zaljoževin luo: niin ja niin ovat asiat, mennään, veliseni,\nNastasja Filippovnan luokse. Lähdimme. Mitä silloin oli jalkojeni alla,\nmitä pääni päällä, mitä edessäni, mitä sivuillani, — siitä en tiedä\nenkä muista mitään. Menimme suoraan hänen saliinsa, hän itse saapui\npuheillemme. Minä, tuota noin, en silloin ilmaissut, että se olin juuri\nminä; »tämä on Parfen Rogožinilta» — sanoo Zaljožev — »muistoksi teille\nsiitä, että hän kohtasi teidät eilispäivänä; olkaa ystävällinen ja\nsuvaitkaa ottaa vastaan». Nastasja Filippovna avasi kotelon, vilkaisi\nsiihen, naurahti: »Kiittäkää», sanoo, »ystäväänne herra Rogožinia hänen\nrakastettavasta huomaavaisuudestaan», sanoi jäähyväiset ja poistui.\nNo, miksi en kuollut silloin siihen paikkaan! Ja jos lähdinkin, niin\ntein sen vain siksi, että ajattelin: »Sama se, hengissä en kuitenkaan\npalaa!» Mutta kaikkein harmillisinta minusta oli se, että tuo peto\nZaljožev omisti kaikki itselleen. Minä olen pienikokoinenkin ja pukuni\npuolesta kuin mikäkin ryysyläinen, seison äänettömänä, mulkoilen kaiken\naikaa Nastasja Filippovnaan, koska minua hävettää, mutta Zaljožev\non muodikkaasti puettu, hiukset käherretyt ja pomadalla voidellut,\npunaposkinen, ristiraitainen kaulaliina kaulassa, — livertelee ja\nkumartelee jalallaan raapaisten, ja varmaankin Nastasja Filippovna\nsilloin luuli häntä minuksi! »No», sanon minä, kun tulimme ulos,\n»koetappa vain tässä yrittääkin, ymmärrätkö»! Hän nauraa: »Mutta miten\nsinä nyt teet tilin Semejon Parfenytšille?» Minä silloin todellakin\naioin mennä suoraan hukuttautumaan kotona käymättä, mutta ajattelin:\n»Samantekeväähän se on», ja palasin kotiin kuin riivattuna.\n\n— Äh! Uh! — irvisteli virkamies, ja kylmät väreet kulkivat pitkin\nhänen selkäänsä. — Vainajahan olisi jo kymmenestä ruplastakin, saati\nsitten kymmenestätuhannesta, lähettänyt miehen toiseen maailmaan, —\nsanoi hän nyökäten ruhtinaalle. Ruhtinas katseli mielenkiinnon vallassa\nRogožinia; tämä näytti entistä kalpeammalta sillä hetkellä.\n\n— Lähettänyt toiseen maailmaan! — toisti Rogožin.— Mitä sinä\ntiedät? Heti kohta, — jatkoi hän ruhtinaalle, — hän saikin tietää\nkaikki, ja Zaljoževkin oli valmis lörpöttämään asiasta jokaiselle\nvastaantulijalle. Isäni otti minut ja pani lukon taakse yläkertaan ja\nantoi minulle opetusta kokonaisen tunnin. »Tämä on, sanoo, sinulle\nvain valmistusta, minä pistäydyn vielä luonasi sanomassa hyvästit\nyöksi.» Mitäs luulet? Halliparta meni Nastasja Filippovnan luo,\nlankesi maahan hänen eteensä, rukoili ja itki; Nastasja Filippovna\ntoi lopulta hänelle kotelon, työnsi kouraan: »Tuosta saat», sanoo,\n»vanha sutiparta, korvarenkaasi, mutta minusta ne ovat nyt kymmenen\nkertaa arvokkaammat, jos kerran Parfen on hankkinut ne tuommoisen uhan\nalaisena. Vie terveisiä», sanoo, »Parfen Semjonytšille ja kiitä häntä».\nNo, sill'aikaa olin minä äitini myötävaikutuksella saanut Serjožka\nProtušinilta kaksikymmentä ruplaa ja lähdin junakyydissä Pihkovaan,\nmutta olin perille tullessani kuumetaudissa; ämmät alkoivat siellä\nlukea minulle jumalansanaa, mutta minä istuin humalassa ja lähdin\nsitten kulkemaan kapakasta kapakkaan jäännösrahoillani ja lojuin\ntiedottomana koko yön kadulla, mutta aamulla puistatteli kuume, ja\nsillä välin olivat vielä koiratkin yöllä minua kalunneet. Töin tuskin\nsaatoin tulla tajuihini.\n\n— No, no, nytpä Nastasja Filippovna alkaa livertää! — hihitteli\nvirkamies käsiään hykertäen. — Mitä nyt, herraseni, merkitsevät\nkorvarenkaat! Nyt tulee korvaus niistä korvarenkaista...\n\n— Jos sinä sanot kerrankin vain sanankaan Nastasja Filippovnasta,\nniin minä, jumaliste, pieksän sinut, vaikka oletkin ollut Lihatševin\nmatkassa! — huudahti Rogožin tarttuen lujasti hänen käteensä.\n\n— Jos pieksät, niin siis myönnät asian todeksi! Pieksä! Kun olet\npieksänyt, niin sillä juuri oletkin asian vahvistanut... Mutta kas,\njohan olemmekin perillä!\n\nSaavuttiin todellakin asemalle. Vaikka Rogožin oli sanonut lähteneensä\nmatkaan salaa, niin häntä oli odottamassa useita henkilöitä. He\nhuusivat ja heiluttelivat hänelle lakkejaan.\n\n— Kas, Zaljoževkin on täällä! — mutisi Rogožin katsellen heitä\nvoitonriemuisesti, jopa hieman häijystikin hymyillen. Äkkiä hän kääntyi\nruhtinaan puoleen: — Ruhtinas, en tiedä, miksi olen alkanut pitää\nsinusta. Kenties siksi, että kohtasin tämmöisellä hetkellä, mutta\nkohtasinhan minä tuonkin tuossa (hän osoitti Lebedeviä), mutta enhän\nminä häneen mielistynyt. Tule luonani käymään, ruhtinas. Me riisumme\nsinulta nuo puolikengät, puen sinut parhaaseen näädännahkaturkkiin;\nannan ommella sinulle ensiluokkaisen hännystakin, valkoiset liivit, tai\nmillaiset vain haluat, täytän taskusi rahoilla ja... menemme Nastasja\nFilippovnan luo! Tuletko vai etkö?\n\n— Kuunnelkaa, ruhtinas Leo Nikolajevitš! — puuttui Lebedev puheeseen\nvakuuttavasti ja juhlallisesti. — Oi, älkää päästäkö tilaisuutta\nkäsistänne! Oi, älkää päästäkö käsistänne!...\n\nRuhtinas Myškin nousi seisomaan, ojensi kohteliaasti kätensä\nRogožinille ja sanoi hänelle ystävällisesti:\n\n— Tulen hyvin mielelläni ja kiitän teitä suuresti siitä, että\npidätte minusta. Tulen kenties jo tänään, jos ennätän. Sillä, sanon\nsen suoraan, te itse miellytitte minua kovin ja varsinkin silloin,\nkun kerroitte jalokivillä koristetuista korvarenkaista. Jo ennen\nkertomistakin miellytitte, vaikka teillä onkin synkät kasvot. Kiitän\nteitä myös minulle lupaamistanne puvusta ja turkista, sillä minä\ntarvitsen todellakin kohta pukua ja turkkia. Rahaa minulla ei tällä\nhetkellä ole juuri kopeekkaakaan.\n\n— Rahaa tulee, iltaan mennessä tulee, saavu!\n\n— Tulee, tulee, — yhtyi virkamies puhumaan, — tulee jo illalla ennen\nuuden päivän sarastusta!\n\n— Entä pidättekö te paljon naisväestä, ruhtinas? Sanokaa edeltäpäin!\n\n— E-en minä! Minähän... Te kenties ette tiedä, että minä syntymästäni\nasti potemani taudin takia en ollenkaan mitään tiedäkään naisista.\n\n— No, jos niin on, — huudahti Rogožin, — niin sittenhän sinä, ruhtinas,\nolet aivan nöyräpäinen, ja sinuntapaisia Jumala rakastaa!\n\n— Semmoisia Herra Jumala rakastaa, — yhtyi virkamies.\n\n— Mutta astele sinä jäljessäni, tahko, — sanoi Rogožin Lebedeville, ja\nkaikki kolme astuivat ulos vaunusta.\n\nLebedev oli saavuttanut loppujen lopuksi tarkoituksensa. Pian oli\nkovaääninen joukko poistumassa Voznesenski-kadun suuntaan. Ruhtinaan\noli käännyttävä Liteinaja-kadulle. Oli kosteata ja märkää; ruhtinas\nkysyi vastaantulijoilta,— hänen kuljettavansa matka oli noin kolmisen\nvirstaa, ja hän päätti ottaa ajurin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKenraali Jepantšin asui omassa talossaan, hieman syrjässä\nLiteinaja-kadulta, Kristuksen kirkastumisen kirkon suunnalla.\nPaitsi tätä (oivallista) taloa, josta viisi kuudesosaa oli annettu\nvuokralle, omisti kenraali Jepantšin vielä ison talon Sadovaja-kadun\nvarrella, ja sekin tuotti hyvät tulot. Näitten kahden talon lisäksi\nhänellä oli aivan Pietarin lähistöllä varsin edullinen ja huomattava\nmaatila; lisäksi oli vielä Pietarin kihlakunnassa jokin tehdas.\nMuinoin oli kenraali Jepantšin, kuten kaikki tiesivät, ottanut\nviinakauppoja vuokralle. Tätä nykyä hän oli osallisena ja hänellä\noli paljon sananvaltaa eräissä vakavaraisissa osakeyhtiöissä. Häntä\npidettiin miehenä, jolla oli paljon rahaa, huomattavia toimia ja\nsuuria tuttavuussuhteita. Hän osasi tehdä eräillä paikoilla itsensä\naivan välttämättömäksi, muun muassa varsinaisessa virassaankin.\nMutta samalla kuitenkin tiedettiin, että Ivan Fjodorovitš Jepantšin\noli mies, jolla ei ollut sanottavasti sivistystä ja joka polveutui\nsotamiehestä; viimeksimainittu seikka epäilemättä vain lisäsi hänen\nkunniaansa, mutta vaikka kenraali olikin älykäs mies, niin hänellä\nkuitenkin oli myös pienet, sangen anteeksiannettavat heikkoutensa,\neikä hän pitänyt eräänlaatuisista viittauksista. Mutta viisas ja ovela\nmies hän kieltämättä oli. Hänen menettelytapoihinsa kuului esimerkiksi\nolla näyttäytymättä siinä, missä oli tarpeen pysyä piilossa, ja\nmonet pitivät häntä arvossa nimenomaan hänen koruttomuutensa takia,\nsiksi, että hän aina tiesi, missä hänen paikkansa oli. Mutta\nmitähän, jos nämä arvostelijat vain olisivat nähneet, mitä toisinaan\nliikkui tuon aina paikkansa niin hyvin tietävän Ivan Fjodorovitšin\nmielessä! Vaikka hänellä todellakin oli harjaantumusta ja kokemusta\ntavallisissa elämän asioissa, sekä eräitä varsin huomattavia kykyjä,\nniin hän mielellään esiintyi enemmän ikäänkuin toisten aatteitten\ntoteuttajana kuin omaperäisenä älyniekkana, »vilpittömästi ja\nimartelematta uskollisena» miehenä, ja — ainahan ajanhenki vie mukaan\n— sydämellisenä venäläisenäkin. Viimeksimainitussa suhteessa hänelle\nsattui joitakin hupaisiakin juttuja; mutta kenraali ei koskaan\nmasentunut, ei lystikkäimpienkään kohtausten johdosta; lisäksi\nhänellä myös oli hyvä onni, myöskin korttipelissä, ja hän pelasikin\ntavattoman korkein panoksin eikä ollenkaan tahtonutkaan salata tätä\nmuka pientä heikkouttaan korttipeliin nähden, joka heikkous oli hänelle\nominainen ja useissa tapauksissa hänelle sopivakin, vaan hän antoi\nkaikkien huomata sen. Hänen seuransa oli tietysti sekalaista, mutta\njoka tapauksessa siihen kuului »pomomiehiä». Mutta tulevaisuus oli\nvielä edessä, ei ollut kiirettä mihinkään, aikaa oli yhä, ja kaikki\noli tuleva aikanaan ja vuorollaan. Ja ikänsäkin puolesta kenraali\nJepantšin oli vielä, kuten sanotaan, parhaassa kukoistuksessaan,\nsillä hän oli vain viidenkymmenenkuuden vuoden ikäinen eikä yhtään\nvanhempi, jossa iässä mies joka tapauksessa on parhaissa voimissaan\nja josta iästä oikeastaan alkaa _todellinen_ elämä. Terveys, kasvojen\nväri, vahvat, vaikkakin mustat hampaat, tanakka, vahva ruumiinrakenne,\nhuolestunut kasvojen ilme aamulla virantoimituksessa, iloinen ilme\nillalla korttipöydässä tai hänen korkeutensa luona, — kaikki takasi\nmenestyksen nykyhetkellä ja tulevaisuudessa ja sirotteli ruusuja hänen\nylhäisyytensä tielle.\n\nKenraalilla oli kukoistava perhe. Tosin tässä suhteessa kaikki ei\nollut ruusuilla kulkua, mutta olipa sen sijaan paljon sellaistakin,\nmihin jo kauan sitten hänen ylhäisyytensä tärkeimmät toiveet ja\npyrinnöt olivat alkaneet vakavasti ja hartaasti keskittyä. Ja mikäpä,\nmikä päämäärä elämässä on tärkeämpi ja pyhempi kuin vanhempien\npyrkimykset? Mihinkä ihminen kiintyisi, jollei perheeseen? Kenraalin\nperheeseen kuului puoliso ja kolme täysikasvuista tytärtä. Kenraali\noli mennyt naimisiin jo kauan sitten, jo luutnanttina, melkein\nikäisensä neidon kanssa, joka ei ollut kaunis eikä sivistynyt ja jonka\nmukana hän sai vain viisikymmentä sielua, — mikä tosin oli hänen\nmyöhemmän menestyksensä perustana. Mutta kenraali ei ollut koskaan\njäljestäpäin nurkunut aikaista naimisiinmenoaan, ei ollut koskaan\nhalveksien pitänyt sitä ymmärtämättömän nuoruuden ihastuksena, ja\nvaimoaan hän kunnioitti niin suuresti ja pelkäsi häntä toisinaan\nniin suuresti, että ihan rakasti häntä. Kenraalinrouva oli Myškinien\nruhtinassukua, ei tosin loistavaa, mutta hyvin vanhaa sukua, ja hän\nkunnioitti itseään suuresti syntyperänsä takia. Joku senaikuisista\nvaikutusvaltaisista henkilöistä, eräs niitä suosijoita, joille\nmuuten suosijana oleminen ei mitään maksa, suostui ottamaan nuoren\nruhtinattaren naittamisen omaksi asiakseen. Hän avasi portin nuorelle\nupseerille ja työnsi hänet kulkemaan osoitettua suuntaa, mutta tämä ei\ntarvinnut edes työntämistä,— yksi katse jo riitti kietomaan miehen!\nMuutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat puolisot eläneet koko\npitkän yhdessäolonsa ajan sovussa. Jo aivan nuorena oli kenraalinrouva,\nsynnynnäinen ruhtinatar kun oli ja sukunsa viimeinen, mutta ehkäpä myös\npersoonallisten ominaisuuksiensa kautta, osannut hankkia itselleen\nmuutamia hyvin ylhäisiä suojelijattaria. Myöhemmin, kun hänen\npuolisonsa rikastui ja sai huomattavan virka-aseman, hän alkoi jossakin\nmäärin kotiutuakin tuohon ylimpään piiriin.\n\nNäinä viimeisinä vuosina olivat kasvaneet ja kypsyneet täysi-ikäisiksi\nkenraalin kaikki kolme tytärtä, Aleksandra, Adelaida ja Aglaja. Tosin\nhe kaikki kolme olivat vain Jepantšineita, mutta äidin puolelta he\nolivat ruhtinassukua, heillä oli melkoiset myötäjäiset, heidän isänsä\nsaattoi myöhemmin tavoitella ehkäpä hyvinkin korkeata asemaa, ja\nvarsin huomattava seikka oli sekin, että he kaikki kolme olivat sangen\nkauniita, myöskin vanhin tytär Aleksandra, joka jo oli täyttänyt\nviisikolmatta vuotta. Keskimmäinen oli kahdenkymmenenkahden vuoden\nikäinen, ja nuorin, Aglaja, oli juuri täyttänyt kaksikymmentä.\nTämä nuorin oli todellinen kaunotar ja oli jo alkanut herättää\nseurapiireissä suurta huomiota. Mutta ei vielä tässäkään ollut kaikki:\nkaikki kolme olivat sivistyneitä, älykkäitä ja lahjakkaita. Tunnettua\noli, että he tavattoman paljon pitivät toisistaan ja tukivat toinen\ntoistaan. Puhuttiinpa myös joistakin uhrauksista, joita muka kaksi\nvanhinta sisarta olivat tehneet kotinsa yhteisen epäjumalan, nuorimman\nsisaren, hyväksi. Seuroissa he eivät mielellään olleet nähtävinä,\nolivatpa liiankin vaatimattomia. Ei kukaan voinut moittia heitä\nynseydestä eikä kopeudesta, mutta kuitenkin tiedettiin, että he olivat\nylpeitä ja tunsivat oman arvonsa. Vanhin oli musikaalinen, keskimmäinen\nhuomattava taidemaalari; mutta tätä ei juuri kukaan tietänyt\nmoniin vuosiin, ja vasta aivan viime aikoina se oli tullut ilmi,\nsattumalta silloinkin. Sanalla sanoen, heistä puhuttiin tavattoman\npaljon sellaista, mikä ansaitsi kehumista. Mutta oli pahansuopiakin.\nKauhistuen kerrottiin, miten paljon kirjoja he olivat lukeneet.\nNaimisiin ei heillä ollut kiirettä; erästä seurapiiriä he pitivät\nkylläkin arvossa, mutta eivät kuitenkaan sanottavassa määrässä. Tämä\noli sitäkin huomattavampaa, kun kaikki tunsivat heidän isänsä ajatusten\nsuunnan, tämän luonteen, päämäärät ja toivomukset.\n\nKello oli jo noin yksitoista, kun ruhtinas soitti kenraalin asunnon\novikelloa. Kenraali asui toisessa kerroksessa, ja hänellä oli\nmahdollisimman vaatimaton, joskin asemansa mukainen asunto. Oven avasi\nlivreepukuinen palvelija, ja ruhtinas sai pitkän aikaa selitellä\nasiaansa tälle miehelle, joka aivan alusta alkaen oli katsellut\nepäluuloisesti häntä ja hänen myttyään. Viimein, kun ruhtinas oli\nuseita kertoja ja täsmällisesti ilmoittanut olevansa todellakin\nruhtinas Myškin ja että hänen oli ehdottomasti tavattava kenraali\nvälttämättömän asian vuoksi, saattoi mies epäröiden hänet viereiseen\npikku eteiseen, joka oli aivan kenraalin työhuoneen vieressä olevan\nvastaanottohuoneen kupeella, ja luovutti hänet toisen miehen huostaan,\njoka aamupäivin oli päivystäjänä tässä eteisessä ja ilmoitti\nkenraalille asiakkaat. Tämän toisen miehen pukuna oli hännystakki,\nhän oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, hänen kasvojensa\nilme oli huolestunut, ja hän oli hänen ylhäisyytensä erityinen\nkabinettipalvelija, minkä vuoksi hän tunsikin oman arvonsa.\n\n— Odottakaa vastaanottohuoneessa ja jättäkää myttynne tänne, — lausui\nhän istuutuen hitaasti ja arvokkaasti nojatuoliinsa ja katsellen\nankarin ja ihmettelevin katsein ruhtinasta, joka oli istuutunut hänen\nviereensä tuolille mytty käsissään.\n\n— Jos sallitte, — sanoi ruhtinas, — niin odottaisin mieluummin täällä\nteidän seurassanne, sillä mitäpä minä siellä yksinäni teen?\n\n— Ette te voi jäädä eteiseen, sillä te olette kävijä, toisin sanoen\nvieras. Onko teillä asiaa kenraalille itselleen?\n\nPalvelijan oli nähtävästi mahdotonta tottua siihen ajatukseen, että\npäästäisi sisälle tuollaisen tulijan, ja hän päätti vielä kerran kysyä\ntältä.\n\n— Niin, minulla on asiaa... — alkoi ruhtinas.\n\n— Minä en kysy teiltä, millaista asiaa teillä on, — minun tehtävänäni\non vain ilmoittaa teidät. Mutta, kuten sanoin, minä en lähde\nilmoittamaan teitä, ennenkuin olen puhunut sihteerin kanssa.\n\nTuon miehen epäluuloisuus näytti yhä enemmän kasvavan; kovin oli\nruhtinas toisenlainen kuin jokapäiväiset kävijät, ja vaikka kenraali\nvarsin usein, melkeinpä joka päivä, määrättynä tuntina sai ottaa\nvastaan, varsinkin _asioissa_, joskus hyvinkin erilaisia kävijöitä,\nniin kamaripalvelija tottumuksestaan ja jokseenkin väljistä\nohjesäännöistään huolimatta epäröi kovin; sihteerin välitys vieraan\nilmoittamisessa oli välttämätön.\n\n— Tosiaankinko te... tulette ulkomailta? — kysäisi hän lopulta kuin\nvahingossa — ja sekaantui; kenties hän oli aikonut kysyä: »Oletteko te\nsitten todellakin ruhtinas Myškin?»\n\n— Kyllä, tulen suoraan rautatievaunusta. Minusta tuntuu, kuin te\nolisitte tahtonut kysyä, olenko minä todellakin ruhtinas Myškin, mutta\nkohteliaisuutenne esti teitä kysymästä.\n\n— Hm... — mutisi lakeija ihmeissään.\n\n— Vakuutan teille, että minä en ole valehdellut teille ja että te\nette joudu vastaamaan tähteni. Siinä seikassa taasen, että ulkoasuni\non tämmöinen ja että minulla on nyytti mukanani, ei ole mitään\nihmeteltävää; tätä nykyä eivät asiani ole loistavalla kannalla.\n\n— Hm... Nähkääs, en minä sitä pelkää. Velvollisuuteni on ilmoittaa\nteidät, ja teidän puheillenne tulee sihteeri, paitsi jos te... Kas\nsepä se onkin, että paitsi. Ette kai te köyhyyden vuoksi ole tullut\npyytämään kenraalilta, uskallan kysyä, jos sallitte?\n\n— Oi en, saatte olla siitä aivan varma. Minulla on muuta asiaa.\n\n— Suokaa minulle anteeksi, tein tämän kysymyksen ulkoasunne johdosta.\nOdottakaa sihteeriä; kenraali itse puhuu nyt everstin kanssa, ja sitten\ntulee sihteerikin... erään yhtiön sihteeri.\n\n— Jos siis on kauan odotettava, niin pyytäisin teiltä: eikö täällä\njossakin voisi tupakoida? Minulla on piippu ja tupakkaa mukanani.\n\n— Tu-pa-koi-da? — sanoi kamaripalvelija, luoden häneen hämmästyneen\nja halveksivan silmäyksen aivan kuin ei vielä uskoisi korviaan. —\nTupakoida? Ei, täällä te ette voi tupakoida, ja häpeä on teidän\nsellaista ajatellakin. Heh... merkillistä!\n\n— Oi, enhän minä pyytänyt tässä huoneessa; tiedänhän minä; minäpä\nmenisin ulos jonnekin, minne vain osoitatte, sillä minä olen tupakkaan\ntottunut enkä ole kolmeen tuntiin tupakoinut. Muutoin olkoon niinkuin\ntahdotte, ja onhan, tiedättehän, sananlaskukin, että jos tulee\nvieraaseen luostariin...\n\n— No, miten minä teidät ilmoitan, kun olette tuommoinen? — mutisi\nkamaripalvelija miltei tyytymättömänä. — Ensimmäinen asia on\nse, ettei teidän oikeastaan pitäisi ollakaan täällä, vaan istua\nvastaanottohuoneessa, sillä te itse kuulutte kävijäin joukkoon, toisin\nsanoen olette vieras, ja minä saan vastata... Aiotteko te asua meillä,\nvai kuinka? — lisäsi hän luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen ruhtinaan\nmyttyyn, joka ilmeisesti ei antanut hänelle rauhaa.\n\n— Ei, en aio. Vaikkapa pyytäisivätkin, niin en jää. Tulin\nyksinkertaisesti vain tutustumaan enkä muuta mitään.\n\n— Kuinka? Tutustumaan? — kysyi kamaripalvelija ihmetellen, ja hänen\nepäluulonsa oli kasvanut kolminkertaiseksi. — Kuinkas te ensin sanoitte\ntulleenne asialle?\n\n— Oi, eipä juuri asiallekaan! Se on, jos niin tahdotte, että kyllä\nminulla on eräs asiakin, aioin vain pyytää neuvoa, mutta pääasia\non esittäytyminen, sillä minä olen ruhtinas Myškin, ja kenraali\nJepantšinin rouva on niin ikään viimeinen ruhtinatar Myškin eikä muita\nMyškineitä enää olekaan kuin hän ja minä.\n\n— Te olette siis lisäksi vielä sukulainenkin? — hätkähti palvelija jo\nmiltei pelästyneenä.\n\n— Enpä oikeastaan sitäkään. Muuten, jos oikein tarkoin otetaan,\nniin tietysti olemme sukulaisia, mutta siksi kaukaisia, ettei sitä\noikeastaan voi suvuksi laskea. Kerran minä ulkomailta käsin käännyin\nkenraalinrouvan puoleen kirjeellä, mutta hän ei vastannut minulle. Minä\nkuitenkin katson tarpeelliseksi palattuani aloittaa tuttavuussuhteet.\nTeille minä olen nyt selittänyt tämän kaiken, jotta ette epäilisi,\nsillä minä näen, että te yhä edelleen olette levoton: ilmoittakaa\nruhtinas Myškin, ja jo ilmoittamisesta sinänsä käy ilmi käyntini\ntarkoitus. Jos otetaan vastaan, niin se on hyvä, jos ei oteta vastaan,\nniin sekin kenties on oikein hyvä. Mutta luullakseni he eivät voi\nolla ottamatta vastaan: kenraalinrouva tietysti tahtoo nähdä sukunsa\nvanhimman ja ainoan edustajan, ja syntyperäänsä hän pitää hyvin\nsuuressa arvossa, kuten olen kuullut luotettavalta taholta hänestä\nkerrottavan.\n\nRuhtinaan puhelu tuntui sangen yksinkertaiselta; mutta kuta\nyksinkertaisempaa se oli, sitä mahdottomammalta se alkoi tuntua tässä\ntapauksessa, eikä kokenut kamaripalvelija saattanut olla tuntematta\njotakin sellaista, mikä kyllä varsin hyvin käy päinsä kahden palvelijan\nkesken, mutta ei ollenkaan ole soveliasta vieraan ja _palvelijan_\nkesken. Mutta koska _palvelusväki_ on paljon älykkäämpää kuin mitä\nsiitä sen herrasväki tavallisesti luulee, niin kamaripalvelijankin\npäähän lensi ajatus, että tässä on kaksi asiaa: joko on ruhtinas joku\nmaleksija ja on vain tullut kerjäämään, tahi ruhtinas yksinkertaisesti\non hieman hassahtava eikä ymmärrä pitää kiinni arvostaan, sillä älykäs\nja arvonsa tunteva ruhtinas ei rupeaisi istumaan eteisessä lakeijan\nkanssa ja puhelemaan asioistaan, ja eiköhän näin ollen kummassakin\ntapauksessa vain joudu hänen tähtensä ikävyyksiin?\n\n— Kuitenkin teidän olisi mentävä vastaanottohuoneeseen, — huomautti hän\nmahdollisimman tiukasti.\n\n— Jos olisin istunut siellä, niin en olisikaan saanut selittäneeksi\nteille kaikkea, — sanoi ruhtinas iloisesti nauraen, — ja niinpä te yhä\nvielä olisitte levoton nähdessänne minun viittani ja nyyttini. Mutta\nnytpä teidän ehkä ei ole syytä odottaa sihteeriä, voitte mennä itse\nilmoittamaan.\n\n— Teidän kaltaistanne kävijää minä en voi ilmoittaa ilman sihteeriä,\nja sitäpaitsi he itse, äsken juuri erityisesti, antoivat määräyksen,\nettei heitä saa häiritä kenenkään takia, kunnes eversti käy. Gavrila\nArdalionytš taasen menee ilmoittamatta.\n\n— Virkamieskö?\n\n— Gavrila Ardalionytško? Ei. Hän palvelee heidän omassa Yhtiössään.\nPankaapa nyyttinne vaikkapa tuonne.\n\n— Ajattelin jo sitä; jos sallitte. Ja sanokaahan, riisunko viitankin\nyltäni?\n\n— Tietysti, ettehän voi mennä viitta yllä hänen luokseen.\n\nRuhtinas nousi seisomaan, riisui kiireesti yltään viitan, ja hänen\nyllään oli nyt varsin siisti ja hyvin neulottu, joskin jo kulunut\ntakki. Liivin pintaa pitkin kulkivat teräsvitjat. Vitjat lähtivät\nhopeaisesta genèveläisestä kellosta.\n\nVaikka ruhtinas olikin hassahtava — siihen johtopäätökseen oli lakeija\njo tullut — niin kenraalin kamaripalvelijasta tuntui lopulta kuitenkin\nsopimattomalta jatkaa omasta puolestaan edelleen keskustelua vieraan\nkanssa, vaikka ruhtinas jostakin syystä häntä miellyttikin, omalla\ntavallaan tietysti. Mutta toiselta puolen ruhtinas herätti hänessä\nehdotonta ja voimakasta paheksumista.\n\n— Entä milloin kenraalinrouva ottaa vastaan? — kysyi ruhtinas istuutuen\ntaas entiselle paikalleen.\n\n— Se taas ei ole minun asiani. He ottavat vastaan eri aikoina, sen\nmukaan millainen on henkilö. Muotiompelijan he päästävät puheilleen\nyhdenkintoista aikaan. Gavrila Ardalionytšin he niin ikään päästävät\nluokseen ennen muita, jopa aikaisemmalle aamiaisellekin.\n\n— Täällä teillä on huoneissa lämpimämpi kuin ulkomailla talvella, —\nhuomautti ruhtinas, — mutta siellä on sen sijaan kaduilla lämpimämpi\nkuin meillä, mutta taloissa talvella, — niissä on venäläisen suorastaan\nmahdoton elää, jos ei ole tottunut.\n\n— Eivätkö lämmitä huoneita?\n\n— Eivät, ja toisin ne on rakennettukin, nimittäin uunit ja ikkunat.\n\n— Hm! Kauanko matkanne kesti?\n\n— Neljä vuotta. Muutoin minä olin koko ajan melkein yksinomaan samassa\npaikassa, maalla.\n\n— Olette kai vieraantunut meikäläisestä elämäntavasta?\n\n— Kyllähän se niinkin on. Uskotteko, ihmettelen itseäni, etten ole\nunohtanut venäjänkieltä. Puhun nyt tässä teidän kanssanne ja ajattelen\nsamalla itsekseni: »Minähän puhun hyvin.» Ehkäpä juuri sen vuoksi niin\npaljon puhunkin. Toden totta! eilispäivästä lähtien on mieleni tehnyt\npuhua yhä vain venäjää.\n\n— Hm! Heh! Oletteko ennen elellyt Pietarissa? (Vaikka lakeija koettikin\nolla luja, niin hänen kuitenkin oli mahdotonta olla pitämättä vireillä\nnäin säädyllistä ja kohteliasta keskustelua.)\n\n— Pietarissako? Enpä juuri ollenkaan, vain läpimatkalla. Ennenkään en\nole tuntenut mitään täällä, mutta nyt on, kuulemma, niin paljon uutta,\nettä sanotaan semmoisenkin, joka on tuntenut, uudelleen saavan oppia\ntuntemaan. Täällä puhutaan nyt paljon tuomioista.\n\n— Hm... Tuomiot. Niin, se on totta, että langetetaan tuomioita. Mutta\nkuinka on, ovatko siellä tuomioistuimet oikeudenmukaisempia vai eivätkö?\n\n— En tiedä. Meikäläisistä olen kuullut paljon hyvää. Meilläpä ei ole\nkuolemanrangaistusta.\n\n— Onko siellä sitten?\n\n— On. Olen nähnyt teloituksen Ranskassa, Lyonissa. Minut otti Schneider\nsinne mukaansa.\n\n— Hirttävätkö ne?\n\n— Ei, Ranskassa kerrassaan katkaistaan kaula.\n\n— No, huutaako se?\n\n— Vielä mitä! Se käy silmänräpäyksessä. Ihminen pannaan siihen, ja\ntuommoinen leveä veitsi putoaa koneesta, sitä nimitetään giljotiiniksi,\nraskaasti, voimalla... Pää irroittuu niin, ettei ennätä silmää\nräpäyttää. Valmistelut ovat raskaita. Kun tuomio julistetaan, niin\nlaitetaan kaikki kuntoon, mies sidotaan, viedään mestauslavalle, se\non hirveätä! Kansaa juoksee koolle, myöskin naisia, vaikka siellä ei\npidetä siitä, että naiset ovat katsomassa.\n\n— Ei se ole niiden asia.\n\n— Ei tietenkään! Ei tietenkään! Sellaista kärsimystä!... Rikollinen\noli älykäs mies, peloton, voimakas, parhaassa iässä, Legros nimeltään.\nNo niin, sanon teille, uskokaa tai olkaa uskomatta, kun hän astui\nmestauslavalle, niin hän itki, oli valkoinen kuin paperi. Onko\ntuollainen mahdollista? Kuka itkee pelosta? Minä en ollut tullut\najatelleeksikaan, että pelosta voisi ruveta itkemään muu kuin\nlapsi, itkisi mies, joka ei koskaan ole itkenyt, mies, joka oli\nneljänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Mitä tapahtuukaan sielussa tuona\nhetkenä, millaisiin kouristuksiin se onkaan saatettu? Se on sielun\nhäpäisemistä eikä mitään muuta! Sanottu on: »Älä tapa.» Onko siis sen\ntähden, että hän tappoi, myös hänet tapettava? Ei, niin ei saa tehdä.\nSiitä on jo kuukausi, kun minä sen näin, mutta yhä edelleen se on aivan\nkuin silmieni edessä. Viisi kertaa olen nähnyt sen unissani.\n\nRuhtinas ihan innostui puhuessaan, heikko puna nousi hänen\nkalpeille kasvoilleen, vaikka hän edelleen puhui hiljaisella\näänellä. Kamaripalvelija seurasi hänen puhettaan myötätuntoisella\nmielenkiinnolla, eikä nähtävästi tahtonut irtautua siitä; kenties\nhänkin oli mies, jolla oli mielikuvitusta ja jonkinmoinen ajatuksen itu.\n\n— Onhan se sentään hyvä, ettei ole paljon kipua, — huomautti hän, — kun\npää lentää irti ruumiista.\n\n— Tiedättekö mitä? — ryhtyi ruhtinas tulisesti puhumaan. — Kas te\nteitte tuon huomautuksen, ja aivan samoin huomauttavat kaikki, niinkuin\ntekin, ja sitä varten on kone keksittykin, giljotiini nimittäin.\nMutta minulle tuli silloin päähäni eräs ajatus: entäpä jos näin on\nvielä pahempi? Teistä tämä on hullunkurista, teistä tämä tuntuu\nkummalliselta, mutta kun hiukan harkitsee, niin voi tämmöinenkin ajatus\nlennähtää päähän. Ajatelkaahan: jos esimerkiksi kidutetaan; siinä on\nkärsimyksiä ja haavoja, ruumiillista kipua, siis se kaikki syrjäyttää\nhenkisen kärsimyksen, niin että ihminen kärsii vain haavoistaan,\nkunnes kokonaan heittää henkensä. Mutta suurinta, kaikkein kovinta\nkipua kenties eivät tuota haavat, vaan se, että tiedät varmasti,\nettä tunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin kuluttua, sitten\npuolen minuutin kuluttua, sitten nyt, aivan samassa — sielu erkanee\nruumiista etkä sinä sitten enää ole ihminen, ja että tämä on aivan\nvarmaa; pääasia on, että se on _varmaa_. Kun pistät pääsi tuon veitsen\nalle ja kuulet sen liukuvan pääsi päällä, niin tuo neljännessekunti\njuuri onkin kaikkein kauheinta. Tiedättekö, että se ei ole minun\nkuvitteluani, vaan näin ovat monet puhuneet? Minä uskon tämän siinä\nmäärin, että sanon teille suoraan mielipiteeni. Murhan takia tappaminen\non verrattomasti suurempi rangaistus kuin itse rikos. Tuomion johdosta\nsurmaaminen on verrattomasti kauheampaa kuin rosvon murhatyö. Se,\njonka rosvot tappavat, teurastavat yöllä metsässä tai muuten, toivoo\nvielä ehdottomasti pelastuvansa, toivoo viimeiseen hetkeen saakka. On\ntapahtunut, että kurkku on ollut jo poikki leikattu, mutta uhri toivoo\nyhä, pakenee tai pyytää armoa. Mutta tässä riistetään _varmasti_ koko\ntuo viimeinen toivo, joka tekee kuoleman kymmenen kertaa helpommaksi;\ntässä on tuomio, ja juuri se, että sen välttäminen on varmasti\nmahdotonta, tekeekin koko tuskan niin kauheaksi eikä suurempaa tuskaa\nkuin tämä ole maailmassa. Tuokaa ja asettakaa sotamies aivan tykin suun\neteen taistelussa ja ampukaa häntä kohti, hän toivoo sentään yhä, mutta\nlukekaa tälle samalle sotamiehelle _varma_ tuomio, niin hän menettää\njärkensä tai rupeaa itkemään. Kuka on sanonut, että ihmisluonto kykenee\nkestämään tämän tulematta hulluksi? Miksi tuollainen häväistys,\nsäädytön, tarpeeton, jonninjoutava? Kenties on olemassa sellainenkin\nihminen, jolle on luettu tuomio, jonka on annettu olla tuskan vallassa\nja jolle sitten on sanottu: »Mene, sinä saat anteeksi.» Tuommoinenpa\nihminen kenties voisi kertoa. Tästä tuskasta ja tästä kauhistuksesta on\nKristuskin puhunut. Ei, ihmiselle ei saa tehdä tuolla tavoin!\n\nVaikka kamaripalvelija ei olisi kyennyt lausumaan kaikkea tätä\njulki sillä tavoin kuin ruhtinas, niin hän tietysti ymmärsi asian\npääkohdittain, joskaan ei kaikkea, ja se näkyi hänen kasvoillaan\nkuvastuvasta liikutuksestakin.\n\n— Jos teitä haluttaa, — lausui hän, — panna tupakaksi, niin kenties se\nkäy päinsä, kunhan teette sen kiireesti. Sillä voidaan yht'äkkiä kysyä,\nja silloin te olisittekin poissa. Tuossa portaitten alla, kuten näette,\non ovi. Menkää ovesta sisälle, oikealla puolella on pieni kamari:\nsiellä voi tupakoida, avatkaa vain tuuletusruutu, sillä tämä ei ole\njärjestyksen mukaista...\n\nMutta ruhtinas ei ennättänyt pistäytyä tupakoimaan. Eteiseen astui\nyht'äkkiä nuori mies, jolla oli papereita käsissä. Kamaripalvelija\nryhtyi auttamaan hänen yltään turkkia. Nuori mies loi syrjäsilmäyksen\nruhtinaaseen.\n\n— Tuota noin, Gavrila Ardalionytš, — alkoi kamaripalvelija\nluottamuksellisesti ja miltei tuttavallisesti,— ilmoitetaan, että\nruhtinas Myškin ja rouva ovat sukulaisia, ruhtinas on tullut junassa\nulkomailta ja vain mytty käsissä...\n\nJatkoa ei ruhtinas kuullut, sillä kamaripalvelija alkoi puhua kuiskien.\nGavrila Ardalionovitš kuunteli tarkkaavasti ja katseli ruhtinasta\nhyvin uteliaana, lakkasi viimein kuuntelemasta ja lähestyi häntä\nkärsimättömästi.\n\n— Oletteko te ruhtinas Myškin? — kysyi hän tavattoman ystävällisesti\nja kohteliaasti. Hän oli hyvin kaunis nuori mies, niin ikään\nnoin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen, solakka ja vaaleaverinen,\nkeskikokoinen, ja hänellä oli pieni napoleon-parta sekä älykkäät\nja hyvin kauniit kasvot. Mutta hänen hymynsä oli kaikessa\nystävällisyydessään ikäänkuin liian ohut; hampaat näkyivät\ntällöin ikäänkuin liian tasaisena helmirivinä; katse oli kaikesta\niloisuudestaan ja näennäisestä vilpittömyydestään huolimatta ikäänkuin\nliian kiinteä ja tutkiva.\n\n»Luultavasti hän yksin ollessaan katsoo aivan toisella tavoin eikä\nkenties koskaan naura», rupesi ruhtinaasta jostakin syystä tuntumaan.\n\nRuhtinas selitti kaiken minkä osasi, teki sen kiireesti, melkein\nsamaa kuin hän aikaisemmin oli selittänyt kamaripalvelijalle ja vielä\naikaisemmin Rogožinille. Gavrila Ardalionovitš näytti sillä välin\nikäänkuin muistuttelevan mieleensä jotakin.\n\n— Etteköhän se ollut te, — kysyi hän, — joka lähetitte vuosi sitten\ntai vähän myöhemmin kirjeen, luullakseni Sveitsistä, Jelizaveta\nProkofjevnalle?\n\n— Aivan niin.\n\n— Silloinhan teidät täällä tunnetaan ja varmaan muistetaan. Oletteko\nmenossa hänen ylhäisyytensä luo? Minä ilmoitan teidät heti... Hän\non heti vapaa. Mutta teidän... teidän pitäisi toistaiseksi mennä\nvastaanottohuoneeseen... Miksi he ovat täällä? — kysyi hän ankarasti\nkamaripalvelijalta.\n\n— Sanoinhan, että he itse eivät tahtoneet...\n\nSamassa aukeni yht'äkkiä työhuoneen ovi ja joku sotilashenkilö tuli\nhuoneesta ulos salkku kädessä, kovalla äänellä puhuen ja hyvästellen.\n\n— Täälläkö sinä olet, Ganja? — huudahti ääni työhuoneesta. — Tulehan\ntänne!\n\nGavrila Ardalionovitš nyökäytti päätään ruhtinaalle ja meni kiireesti\ntyöhuoneeseen.\n\nParin minuutin kuluttua ovi avautui uudelleen ja kuului Gavrila\nArdalionovitšin sointuva ja ystävällinen ääni:\n\n— Ruhtinas, olkaa hyvä!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKenraali Ivan Fjodorovitš Jepantšin seisoi keskellä työhuonettaan ja\nkatseli tavattoman uteliaana sisälle astuvaa ruhtinasta, harppasipa\nhäntä kohtikin pari askelta. Ruhtinas astui hänen luokseen ja\nesittäytyi.\n\n— Jahah, — vastasi kenraali, — miten voin olla avuksi?\n\n— Mitään välttämättömän kiireellistä asiaa minulla ei ole;\ntarkoituksenani oli vain tutustua teihin. En tahtoisi häiritä, koska en\ntunne vastaanottopäiväänne enkä talonne järjestystä... Mutta minä olen\nitse suoraa päätä tullut rautatievaunusta... saavuin Sveitsistä...\n\nKenraali oli vähällä naurahtaa, mutta ajatteli ja hillitsi itsensä;\nsitten hän ajatteli vielä, siristi silmiään, tarkasti vielä kerran\nvierastaan jaloista päähän asti, osoitti sitten nopeasti hänelle\ntuolin, istuutui itse jonkin verran vinosti vastapäätä ja kääntyi\nkärsimättömästi odottaen ruhtinaaseen päin. Ganja seisoi työhuoneen\nnurkassa kirjoituspöydän luona ja selaili papereita.\n\n— Tuttavuuksiin on minulla yleensä vähän aikaa, — sanoi kenraali, —\nmutta koska teillä tietenkin on oma tarkoitusperänne, niin...\n\n— Niin minä aavistinkin, — keskeytti ruhtinas, — että te ehdottomasti\nnäette käynnissäni jonkin erikoisen tarkoitusperän. Mutta totisesti,\npaitsi sitä iloa, että saan tutustua, minulla ei ole mitään yksityistä\ntarkoitusperää.\n\n— Ilo on tietysti minullekin puolestani tavattoman suuri, mutta\neihän aina voi ajatella huvia, tiedättehän, että toisinaan sattuu\nasioitakin... Sitäpaitsi minä en voi mitenkään vielä tähän saakka\nhavaita meidän välillämme yhteistä... niin sanoakseni aihetta...\n\n— Aihetta ei ole, se on kiistämätöntä, ja yhteistä on tietysti vähän.\nSillä jos minä olen ruhtinas Myškin ja teidän puolisonne on meidän\nsukuamme, niin se tietystikään ei ole mikään aihe. Minä käsitän sen\nvarsin hyvin. Mutta kuitenkin koko minun aiheeni onkin vain juuri\ntämä. Olen ollut poissa Venäjältä nelisen vuotta, enemmänkin; ja\nmiten lähdinkään täältä: melkein sekapäisenä! En tietänyt silloinkaan\nmitään, ja nyt vielä vähemmän. Tarvitsen hyviä ihmisiä; on minulla\neräs asiakin, enkä tiedä minne kääntyisin. Jo Berliinissä ajattelin:\n»He ovat melkein sukulaisia, aloitan heistä: ehkäpä me mielistymmekin\ntoisiimme, he minuun ja minä heihin, — jos he ovat hyviä ihmisiä.» Ja\nminä olen kuullut, että te olette hyviä ihmisiä.\n\n— Olen hyvin kiitollinen, — ihmetteli kenraali. — Sallikaa minun kysyä,\nmissä te asutte.\n\n— En ole vielä asettunut mihinkään asumaan.\n\n— Siis suoraan rautatievaunusta minun luokseni? Ja... matkatavaroinenne?\n\n— Minullahan on matkatavaroita ainoastaan yksi pieni mytty, jossa\non liinavaatteita, eikä mitään muuta; minä kannan sitä tavallisesti\nkädessäni. Hotellihuoneen ennätän vuokrata illallakin.\n\n— Teillä on siis yhä edelleen aikomuksena vuokrata huone?\n\n— Oi, tietysti.\n\n— Sanoistanne päättäen minä ajattelin, että aioitte tulla suoraan minun\ntalooni.\n\n— Se olisi voinut tapahtua, mutta ei muutoin kuin teidän kutsustanne.\nMinä taas, tunnustan sen, en olisi jäänyt, vaikka olisi pyydettykin, en\nminkään syyn vuoksi, vaan noin vain... luonteeni mukaisesti.\n\n— No, siispä onkin paikallaan, etten teitä kutsunut enkä kutsu.\nSallikaa vielä, ruhtinas, jotta kaikki kerrassaan tulisi selvitetyksi:\nkoska me äsken puhuessamme pääsimme siihen tulokseen, ettei\nsukulaisuudesta meidän kesken voi olla puhettakaan, — vaikka se\ntietysti minulle olisi perin imartelevaa, — niin siis...\n\n— Niin siis pitää nousta ja poistua? — sanoi ruhtinas nousten seisomaan\nja alkaen omituisen iloisesti nauraakin näennäisesti vaikeista\noloistaan huolimatta. — Ja totisesti, kenraali, vaikka minä en tiedä\nkäytännöllisesti kerrassaan mitään, en täkäläisistä tavoista enkä\nyleensäkään siitä, miten ihmiset täällä elävät, niin sitä minä sentään\najattelinkin, että välimme ehdottomasti muodostuvat juuri tämmöisiksi,\nkuin nyt on käynyt. Mitäs, ehkäpä niin pitää ollakin... Ettekä te\nsilloin vastanneet kirjeeseenikään... No, jääkää hyvästi ja antakaa\nanteeksi, että olen häirinnyt.\n\nRuhtinaan katse oli tällä hetkellä niin ystävällinen ja hänen hymynsä\noli siinä määrin vailla pienintäkin salattua vihamielisyyden tuntua,\nettä kenraali pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi samassa ikäänkuin toisin\nsilmin katsella vierastaan; koko mielipiteen muutos oli tapahtunut\nsilmänräpäyksessä.\n\n— Tiedättekö, ruhtinas, — sanoi hän melkein kokonaan toisenlaisella\näänellä, — minähän en kuitenkaan teitä tunne, ja kenties Jelizaveta\nProkofjevna tahtoo nähdä saman sukunimen kantajan... Odottakaa, jos\ntahdotte ja jos aikanne sallii.\n\n— Oi, minun aikani sallii; aikani on kokonaan minun omani (ja ruhtinas\nasetti heti pehmeän, pyöreäreunaisen hattunsa pöydälle). — Minä, sen\ntunnustan, ajattelinkin niin, että Jelizaveta Prokofjevna kenties\nmuistaa minun kirjoittaneen hänelle. Äsken teidän palvelijanne,\nodottaessani tuolla, epäili minun tulleen pyytämään teiltä apua\nköyhyydessäni: minä huomasin sen, ja tässä suhteessa taitaa teillä\nolla ankarat määräykset; mutta minä en todellakaan tullut siinä\ntarkoituksessa, vaan tosiaankin ainoastaan päästäkseni ihmisten\nkanssa lähempään kosketukseen. Ajattelen vain hiukan, että olen teitä\nhäirinnyt, ja siitä olen levoton.\n\n— Kuulkaahan, ruhtinas, — sanoi kenraali iloisesti hymyillen, — jos\nte todellakin olette sellainen, jollaiselta näytätte, niin ehkäpä\nteihin on miellyttävääkin tutustua; mutta nähkääs, minä olen mies,\njolla on paljon työtä, ja nyt kohta taas istuudun katselemaan ja\nallekirjoittamaan yhtä ja toista ja sitten lähden hänen korkeutensa luo\nja sitten virkaani, niin että loppujen lopuksi, vaikka minä mielelläni\nnäenkin ihmisiä... hyviä nimittäin... niin... Muutoin olen vakuutettu,\nettä te olette saanut oivallisen kasvatuksen, että... Mutta kuinka\nvanha olette, ruhtinas?\n\n— Kuudenkolmatta.\n\n— Uh! Minä kun luulin paljon vähemmän.\n\n— Niin, sanotaan, että minulla on nuorekkaat kasvot. Ja minä opin\nkyllä olemaan teitä häiritsemättä ja ymmärrän varsin pian, sillä\nminä itsekään en ollenkaan halua häiritä... Ja loppujen lopuksi\nminusta tuntuu, että me olemme päältä katsoen niin erilaisia\nihmisiä... monessa suhteessa, ettei meillä kenties voi ollakaan\nmonta yhteistä kohtaa, mutta, tiedättekö, minä en itsekään usko tätä\nviimeksimainittua aatosta, sillä hyvin usein vain näyttää siltä, ettei\nole kosketuskohtia, mutta niitä onkin sangen paljon... se johtuu\ninhimillisestä laiskuudesta, että ihmiset keskenään luokittelevat\ntoisiaan silmämäärältä eivätkä kykene mitään löytämään... Mutta muutoin\nminä kenties aloin ikävällä tavalla, vai kuinka? Te ikäänkuin...\n\n— Pari sanaa: onko teillä minkäänlaista omaisuutta? Tai kenties teillä\non aikomus ryhtyä joihinkin toimiin? Suokaa anteeksi, että minä tällä\ntavoin...\n\n— Hyväinen aika, minä pidän kysymystänne hyvin suuressa arvossa ja\nymmärrän sen. Mitään omaisuutta ei minulla toistaiseksi ole eikä\ntoistaiseksi mitään tointakaan, mutta pitäisihän sitä. Rahat, joita\nminulla oli, olivat vieraita, minulle antoi Schneider, professorini,\njoka minua hoiti ja opetti Sveitsissä, matkarahoja, ja juuri sen\nverran kuin tarvitsin, niin että esimerkiksi nyt minulla on rahaa\njäljellä vain muutamia kopeekoita. Minulla on tosin eräs asia ja minä\ntarvitsisin neuvoa, mutta...\n\n— Sanokaa, millä te aiotte toistaiseksi elää ja mitä suunnitelmia\nteillä oli? — keskeytti kenraali.\n\n— Aioin tehdä jotakin työtä.\n\n— Oi, tehän olette filosofi; mutta muutoin... tunnetteko itsellänne\nolevan lahjoja, kykyjä, vaikkapa jonkinlaisia, nimittäin sellaisia,\njoilla voi saada jokapäiväisen leivän? Suokaa taaskin anteeksi...\n\n— Oi, älkää pyydelkö anteeksi. Ei, minä luulen, ettei minulla ole\nlahjoja eikä erikoisia kykyjä; päinvastoin, sillä minä olen sairas mies\nenkä ole saanut säännöllistä opetusta. Leipään nähden taasen minusta\ntuntuu...\n\nKenraali keskeytti taaskin ja alkoi kysellä. Ruhtinas kertoi uudelleen\nkaiken, mikä jo oli kerrottu. Kävi selville, että kenraali oli kuullut\nPavlištšev-vainajasta ja tuntenut hänet henkilökohtaisestikin. Miksi\nPavlištšev oli harrastanut hänen kasvatustaan, sitä ei ruhtinas\nitsekään osannut selittää, — muutoin se kenties oli yksinkertaisesti\njohtunut vanhasta ystävyydestä hänen isävainajaansa kohtaan.\nRuhtinaan vanhemmat olivat kuolleet hänen vielä pienenä lapsena\nollessaan, koko elämänsä ajan hän oli asustanut ja kasvanut maalla,\nkoska hänen terveytensä vaati maalaisilmaa. Pavlištšev oli uskonut\nhänet joidenkuiden vanhojen tilanomistajattarien, sukulaistensa,\nhuostaan; häntä varten palkattiin ensin kotiopettajatar ja myöhemmin\nkotiopettaja; hän ilmoitti muutoin, että vaikka hän muistaakin kaiken,\nniin hän ei voi paljoa tyydyttävästi selittää, koska hän on jättänyt\nuseat seikat itselleen selvittämättä. Usein uudistuvat taudinkohtaukset\nolivat tehneet hänestä miltei idiootin (ruhtinas käytti nimenomaan\nsanaa idiootti). Hän kertoi lopuksi, että Pavlištšev oli kerran\nkohdannut Berliinissä professori Schneiderin, sveitsiläisen, joka\nnimenomaan hoitaa ja tutkii tämmöisiä tauteja ja jolla on parantola\nSveitsissä, Wallisin kantonissa, ja hän parantaa oman metodinsa\nmukaan kylmällä vedellä ja voimistelulla, parantaa myös idiotismia ja\nmielenvikaisuutta, opettaa samalla ja pitää yleensä huolta henkisestä\nkehittämisestä; että Pavlištšev oli lähettänyt hänet Schneiderin luokse\nSveitsiin, noin viisi vuotta sitten, ja itse kuollut kaksi vuotta\nsitten äkkiä, mitään jälkisäädöstä tekemättä; että Schneider oli\npitänyt häntä vielä kaksi vuotta ja hoitanut taudin loppuun; että hän\nei ollut saanut häntä parannetuksi, mutta oli kuitenkin hyvin paljon\nauttanut; ja että Schneider viimein hänen omasta toivomuksestaan ja\nerään sattuneen asianhaaran johdosta oli nyt lähettänyt hänet Venäjälle.\n\nKenraali tuli hyvin ihmeisiinsä.\n\n— Ja eikö teillä ole Venäjällä ketään, ei kerrassaan ketään? — kysyi\nhän.\n\n— Nyt ei ole ketään, mutta minä toivon... sitäpaitsi olen saanut\nkirjeen...\n\n— Ainakin, — keskeytti kenraali kuulematta mainintaa kirjeestä, — te\nolette oppinut jotakin eikä teidän tautinne estäne teitä ottamasta\njotakin, sanokaamme helppoa, tointa jossakin virassa?\n\n— Oi, varmastikaan ei estä. Ja paikkaa minä hyvin toivoisinkin, sillä\ntahtoisin itse nähdä, mihin kykenen. Oppia taasen olen saanut kaikkien\nneljän vuoden aikana yhtä mittaa, vaikkakaan en aivan säännöllisesti,\nmutta erikoisen systeemin mukaan, ja sen lisäksi minun onnistui lukea\nhyvin paljon venäläisiä kirjoja.\n\n— Venäläisiä kirjoja? Siis osaatte lukea ja kykenette virheettömästi\nkirjoittamaan?\n\n— Oi, varsin hyvin.\n\n— Oivallista; entä käsiala?\n\n— Käsiala on erittäin hyvä. Sepä ehkä onkin minun lahjani; minä olen\ntodellinen kaunokirjoittaja. Antakaahan, minä kirjoitan teille heti\njotakin näytteeksi, — sanoi ruhtinas innokkaasti.\n\n— Olkaa niin hyvä. Se on tarpeellistakin... Minä pidän tuosta teidän\nalttiudestanne, ruhtinas, te olette todellakin sangen miellyttävä.\n\n— Teillä on niin mainiot kirjoitusvehkeet, ja kuinka paljon teillä\nonkaan lyijykyniä, kuinka paljon mustekyniä, kuinka vankkaa, oivallista\npaperia... Ja kuinka erinomainen työhuone teillä onkaan! Tuon maiseman\nminä tunnen, se on näköala Sveitsistä. Olen varma siitä, että\ntaiteilija on maalannut luonnon mukaan, ja minä olen vakuutettu, että\nolen nähnyt tämän paikan; se on Urin kantonissa...\n\n— Se on hyvin mahdollista, vaikka taulu onkin ostettu täällä. Ganja,\nantakaa ruhtinaalle paperia; tässä on kyniä ja paperia, tuon pikku\npöydän ääressä, olkaa hyvä. Mitä tämä on? — sanoi kenraali kääntyen\nGanjan puoleen, joka sillävälin oli ottanut salkustaan ja ojentanut\nhänelle suurikokoisen valokuvan: — ohoo! Nastasja Filippovna! Itsekö,\nitsekö hän sen sinulle lähetti, itsekö? — kyseli hän Ganjalta\nvilkkaasti ja hyvin uteliaana.\n\n— Äsken juuri, kun olin onnittelemassa, hän sen antoi. Olin jo kauan\nsitten pyytänyt. En tiedä, eikö se mahdollisesti ollut hieno viittaus\nhänen puoleltaan, kun minä itse olin tullut tyhjin käsin, ilman lahjaa,\ntämmöisenä päivänä, — lisäsi Ganja hymyillen epämiellyttävästi.\n\n— Ei, ei ensinkään, — keskeytti kenraali, — millainen ajatuksenjuoksu\nsinulla onkaan! Hänkö rupeaisi vihjailemaan... eikä hän ole ollenkaan\nitsekäskään. Ja mitä sinä sitäpaitsi voit lahjoittaa: tässähän\ntarvitaan tuhansia! Ehkä valokuvasi? Mutta asiasta puheen ollen, eikö\nhän pyytänyt sinulta valokuvaasi?\n\n— Ei, ei pyytänyt vielä; ja mahdollistahan on, ettei koskaan pyydäkään.\nTe, Ivan Fjodorovitš, muistatte tietysti tämän illan? Tehän olette\nkutsuvieraita.\n\n— Muistan, muistan tietenkin, ja tulen. Hyväinen aika, sehän on\nsyntymäpäivä, viisikolmatta vuotta! Hm... Mutta tiedätkö, Ganja, minäpä\nilmaisen sinulle asian, valmistaudu kuulemaan. Afanasi Ivanovitšille\nja minulle hän lupasi sanovansa tänä iltana luonaan viimeisen sanan:\nollako vai eikö olla? Katso siis, tiedä se!\n\nGanja tuli yht'äkkiä niin levottomaksi, että ihan kalpenikin hieman.\n\n— Sanoiko hän sen ihan varmasti? — kysyi hän, ja hänen äänensä tuntui\nvärähtävän.\n\n— Toissa päivänä lupasi. Me ahdistimme molemmat häntä niin kovasti,\nettä pakotimme hänet lupaamaan. Hän pyysi vain, ettei ilmoitettaisi\nsinulle ennen aikojaan.\n\nKenraali katseli tarkasti Ganjaa; nähtävästi Ganjan hämillään-olo ei\nmiellyttänyt häntä.\n\n— Muistakaa, Ivan Fjodorovitš, — sanoi Ganja hätääntyneenä ja\nepäröiden, — että hänhän antoi minulle täyden ratkaisuvapauden aina\nsiihen asti kuin hän itse päättää asian, ja silloinkin minulla on yhä\npuhevalta...\n\n— Sinäkö siis... sinäkö siis... — pelästyi kenraali yht'äkkiä.\n\n— En minä mitään.\n\n— Hyväinen aika, mitä sinä sitten aiot tehdä meille?\n\n— Enhän minä kieltäydy. Kenties sanoin asian väärin...\n\n— Vai vielä kieltäytyisit! — lausui kenraali harmistuneena eikä edes\ntahtonut hillitä vihastustaan. — Tässä ei, veliseni, olekaan kysymys\nsiitä, että sinä _et_ kieltäydy, vaan kysymys on sinun alttiudestasi,\nmielihyvästä, ilosta, jolla otat vastaan hänen sanansa... Millaista\nsinulla on kotona?\n\n— Mitäs kotonani? Kotona riippuu kaikki minun tahdostani, isä vain\ntapansa mukaan hupsuttelee, hän on muuttunut aivan säädyttömäksi;\nminä en enää puhu hänen kanssaan, mutta pidän kuitenkin tiukalla, ja\ntoden totta, jos ei äitiä olisi, niin ajaisin hänet ulos ovesta. Äiti\ntietysti itkee kaiken aikaa; sisareni vihoittelee, mutta minä sanoin\nheille lopultakin suoraan, että minä olen oman kohtaloni herra ja\ntahdon, että minua kotonani... totellaan. Ainakin sisarelleni minä sen\nsanoin suorin sanoin, äidin kuullen.\n\n— Mutta minä, veliseni, en vieläkään pääse perille, — huomautti\nkenraali mietteissään kohauttaen hieman olkapäitään ja hiukan levittäen\nkäsiään. — Äskettäinkin, kun hän tuli, — muistatko? — niin Nina\nAleksandrovna vaikerteli ja voihki. »Mitä te tarkoitatte?» kysyin minä.\nSelville kävi, että tämä muka käy heidän _kunnialleen_. Mikä tässä\nsitten on kunnialle käypää, saanko kysyä? Kuka voi mistään moittia\nNastasja Filippovnaa tai osoittaa jotakin hänestä? Sitäkö se tosiaankin\non, että hän on ollut yhdessä Totskin kanssa? Mutta sehän on ihan\nroskaa, varsinkin kun tiedetään olosuhteet! »Älkää laskeko», sanoo,\n»häntä tytärtenne seuraan!» No! Kas vain! Kylläpä se Nina Aleksandrovna\non koko...! Se on, kuinka voi noin olla ymmärtämättä, kuinka voi noin\nolla ymmärtämättä...\n\n— Omaa asemaansa? — sanoi Ganja auttaen kenraalia, joka ei löytänyt\nsanoja. — Hän ymmärtää; älkää olko hänelle vihainen. Minä muutoin\nsamalla annoin sellaisen läksytyksen, että älkööt tuppautuko toisten\nasioihin. Ja kuitenkin tähän saakka kaikki meillä kotona on pysynyt\nkoossa vain sen tähden, ettei viimeistä sanaa vielä ole sanottu, mutta\nvielä se pamahtaa. Jos tänään sanotaan viimeinen sana, niin siispä\nkaikki selviää.\n\nRuhtinas kuuli koko tämän keskustelun istuessaan nurkassa valmistamassa\nkaunokirjoitusnäytettään. Hän sai työnsä loppuun, astui pöydän luo ja\nantoi paperiarkkinsa.\n\n— Tämä siis on Nastasja Filippovna? — lausui hän katsellen tarkkaavasti\nja uteliaasti valokuvaa.— Ihmeen kaunis! — lisäsi hän heti sen jälkeen\ntulisesti. Valokuva esitti todellakin harvinaisen kaunista naista.\nHänet oli valokuvattu mustassa silkkipuvussa, jonka kuosi oli erittäin\nyksinkertainen ja aistikas; tukka, joka nähtävästi oli tummanruskea,\noli kammattu yksinkertaisesti, kotoiseen tapaan; silmät olivat tummat,\nsyvät, otsa mietiskelevä; kasvojen ilme oli intohimoinen ja tavallaan\nylpeä. Hänen kasvonsa olivat hieman laihat, kenties kalpeatkin... Ganja\nja kenraali katsoivat hämmästyneinä ruhtinasta.\n\n— Kuinka niin Nastasja Filippovna? Tunnetteko te jo Nastasja\nFilippovnan? — kysyi kenraali.\n\n— Kyllä; olen kaikkiaan ollut vasta vuorokauden Venäjällä, mutta\ntuollaisen harvinaisen kaunottaren jo tunnen, — vastasi ruhtinas ja\nkertoi samassa, miten oli kohdannut Rogožinin ja mitä kaikkea tämä oli\nkertonut.\n\n— Olipa siinä taas uutinen! — sanoi kenraali tullen uudelleen\nlevottomaksi. Hän oli hyvin tarkkaavaisena kuunnellut kertomusta ja\nkatsahti kysyvästi Ganjaan.\n\n— Luultavasti se on vain hävyttömyyttä, — mutisi Ganja, joka myös oli\ntullut jonkin verran hämilleen, — kauppiaanpoika rilluttelee. Olen jo\nkuullut hänestä jotakin.\n\n— Minäkin olen kuullut, veliseni, — tarttui puheeseen kenraali. —\nSilloin kohta korvarenkaat saatuaan Nastasja Filippovna kertoi koko\njutun. Mutta nythän ovat asiat toisin. Tässä saattaa todellakin olla\nmiljoona käytettävissä ja... on intohimo, säädytön intohimo, olkoon\nvaikka niinkin, mutta joka tapauksessa haiskahtaa intohimolta, ja\ntunnettuahan on, mihin nuo herrat kykenevät humalapäissään!... Hm!...\nKunhan ei syntyisi jokin juttu! — lopetti kenraali miettivänä.\n\n— Pelkäättekö te miljoonaa? — virnisteli Ganja.\n\n— Sinä tietysti et pelkää?\n\n— Miltä teistä näytti, ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Ganja kääntyen\nruhtinaan puoleen, — onko hän joku vakava mies vaiko muuten vain\nhävytön kujeilija? Mikä on teidän oma mielipiteenne?\n\nGanjassa tapahtui jotakin erikoista, kun hän teki tämän kysymyksen.\nOli kuin jokin uusi ja erikoinen ajatus olisi alkanut polttaa hänen\naivojaan ja ruvennut kärsimättömästi kiilumaan hänen silmissään.\nKenraali taas, joka oli vilpittömästi ja avoimesti levoton, loi myös\nsyrjäsilmäyksen ruhtinaaseen, mutta ei näyttänyt odottavan häneltä\nvastausta.\n\n— En tiedä, kuinka teille sanoisin, — vastasi ruhtinas, — mutta\nminusta näytti hänessä olevan paljon intohimoa, vieläpä jonkinmoista\nsairasta intohimoa. Ja hän on itsekin vielä aivan kuin sairas. On hyvin\nmahdollista, että hän jo ensi päivinään Pietarissa taas joutuu vuoteen\nomaksi, varsinkin jos hän rupeaa ryyppäämään.\n\n— Niinkö? Siltäkö teistä näytti? — takertui kenraali tähän ajatukseen.\n\n— Niin, siltä näytti.\n\n— Ja kuitenkin tuonkaltaiset jutut voivat syntyä ei muutamassa\npäivässä, vaan jo ennen iltaa, jo tänään voi jokin käänne sattua, —\nnaurahti Ganja kenraalille.\n\n— Hm... Tietysti... Mahdollista, mutta silloin on koko asia siinä,\nmiten hänen päähänsä sattuu välähtämään, — sanoi kenraali.\n\n— Tehän tiedätte, millainen hän toisinaan on.\n\n— Millainen sitten? — kivahti taas kenraali, joka oli joutunut\ntavattoman hermostuneeseen tilaan. — Kuule, Ganja, ole hyvä äläkä tänä\niltana väitä paljon vastaan ja koeta noin, tiedäthän, olla... sanalla\nsanoen olla mielin kielin... Hm... Miksi sinä noin vääristät suutasi?\nKuule, Gavrila Ardalionytš, nyt on sopiva, hyvin sopiva tilaisuus sanoa\nsinulle: minkä tähden me puuhaamme? Ymmärräthän, että omaan etuuni\nnähden, joka tähän on kietoutunut, minä olen jo kauan sitten turvannut\nitseni; tavalla tai toisella minä ratkaisen asian omaksi hyödykseni.\nTotski on järkähtämättömästi saanut häntä koskevan ratkaisun, ja siis\nolen minäkin täysin varmalla pohjalla. Arvostele itse; etkö sinä luota\nminuun, vai mitä? Sitäpaitsi sinä olet... olet... sanalla sanoen älykäs\nmies, ja minä olen pannut toivoni sinuun... ja se on tässä tapauksessa,\nse on... se on...\n\n— Se on pääasia, — täydensi Ganja lauseen auttaen taas kenraalia, joka\nei löytänyt sanoja, ja vääristäen huulensa mitä myrkyllisimpään hymyyn,\njota ei tahtonutkaan salata. Hän katseli tulehtuneella katseellaan\nkenraalia suoraan silmiin aivan kuin toivoen, että tämä lukisi hänen\nkatseestaan koko hänen ajatuksensa. Kenraali tuli tulipunaiseksi ja\nvihastui.\n\n— Niinpä kyllä, äly on pääasia! — myönsi hän katsoen terävästi Ganjaan.\n— Mutta oletpa sinä hassunkurinen mies, Gavrila Ardalionytš Sinähän,\nminä huomaan, olet ihan iloissasi tuosta kauppiaasta, niinkuin siinä\nolisi sinulle pääsy pulasta. Mutta tässä olisi juuri järkevästi alusta\nalkaen kuljettava; tässä nimenomaan pitää ymmärtää ja... ja menetellä\nkummaltakin puolen rehellisesti ja suoraan, muuten... on ilmoitettava\nedeltäpäin, jottei saattaisi toisia huonoon valoon, etenkin kun siihen\noli riittävästi aikaakin ja sitä on vielä nytkin riittävästi (kenraali\nkohotti merkitsevästi kulmakarvojaan) siitä huolimatta, että jäljellä\non vain muutamia tunteja... Oletko sinä ymmärtänyt? Oletko ymmärtänyt?\nTahdotko sinä vai etkö, miten on asia? Jos et tahdo, niin sano, — ja\nolkaa hyvä! Ei kukaan pidätä teitä, Gavrila Ardalionytš, ei kukaan\nväkisin vedä satimeen, jos vain näette tässä ansan.\n\n— Minä tahdon, — lausui Ganja puoliääneen, mutta lujasti, loi katseensa\nalas ja vaikeni synkkänä.\n\nKenraali oli tyydytetty. Hän oli tulistunut, mutta näytti nyt jo\nkatuvan, että oli mennyt liian pitkälle. Yht'äkkiä hän kääntyi\nruhtinaan puoleen, ja hänen kasvojensa yli näytti äkkiä kulkevan\nlevoton ajatus, että ruhtinashan oli ollut tässä saapuvilla ja kuullut\npuheet. Mutta hän rauhoittui heti: pelkkä silmäys ruhtinaaseen saattoi\ntäydelleen rauhoittumaan.\n\n— Ohoo! — huudahti kenraali katsellen ruhtinaan antamaa\nkaunokirjoitusnäytettä. — Tämähän on mallikaava! Ja mallikaavaksikin\nharvinainen! Katsohan, Ganja, millainen kyky!\n\nPaksulle paperiarkille oli ruhtinas kirjoittanut keskiaikaisella\nvenäläisellä kirjoituksella lauseen:\n\n»Nöyrä igumeni Pafnuti allekirjoitti tämän.»\n\n— Tämä, — selitti ruhtinas tavattoman tyytyväisenä ja innostuneena, —\ntämä on igumeni Pafnutin omakätinen allekirjoitus, valokuvan mukaan\nneljänneltätoista vuosisadalta. He kirjoittivat nimensä oivallisesti,\nnuo kaikki meidän vanhat luostarinpäämiehemme ja metropoliittamme,\nja kuinka aistikkaasti toisinaan, kuinka huolellisesti! Eikö teillä\nole vaikkapa Pogodinin julkaisemaa painosta, kenraali? Sitten olen\ntähän kirjoittanut toisenlaista kirjoitusta: se on pyöreätä, isoa\nranskalaista kirjoitusta viime vuosisadalta, muutamat kirjaimet\nkirjoitettiin toisella tavallakin, se on torityyliä, julkisten\nkirjurien kirjoitusta, joka on otettu heidän mallikaavoistaan (minulla\noli yksi sellainen), — myöntänette itse, että sillä on ansioita.\nKatsokaahan näitä pyöreitä _o_- ja _a_- kirjaimia. Minä olen siirtänyt\nranskalaisen luonteen venäläisiin kirjaimiin, mikä on hyvin vaikeata,\nmutta se onnistui hyvin. Ja tuossa on vielä kaunis ja omalaatuinen\nkirjoitustyyli, tämä lause: »Uutteruus kaikki voittaa.» Se on venäläistä\nkirjoitusta, kirjuri- tai, jos tahdotte, sotilaskirjurityyliä.\nNäin kirjoitetaan virallinen paperi korkea-arvoiselle henkilölle,\ntämäkin on pyörökirjoitusta, oivallista, _mustaa_ kirjoitusta,\nmustalla kirjoitettua, mutta erittäin aistikkaasti. Kaunokirjoittaja\nei sallisi näitä kiekuroita tai paremmin sanoen näitä yrityksiä\ntehdä allekirjoitus koukeroiseksi, näitä tämmöisiä keskeneräisiä\nhännänpuolikkaita, — huomaattehan, — mutta kokonaisuudessaanhan\nsiinä, katsokaahan, on luonnetta, tässä pilkistää todellakin esiin\nkoko sotilaskirjurin sielu: tekisi mieli lähteä pitämään lystiä, ja\nsinnepäin lahjatkin vetävät, mutta sotilastakin kaulus on tiukasti\nkoukulla kiinni, sotilaskuri ilmenee käsialassakin, hurmaavaa\nkerrassaan! Muudan tämmöinen malli minua äskettäin hämmästytti, löysin\nsen sattumalta, ja mistä? Sveitsistä! No, tämä on yksinkertaista,\ntavallista ja puhtainta englantilaista kirjoitusta: pitemmälle ei\nenää voi mennä aistikkuudessa, tässä on kaikki ihanaa, kaunis, matala\nkäsiala, kuin jalohelmiä ja timantteja; tämä on täydellistä; mutta\ntässä on muunnos, taaskin ranskalainen, otin sen eräältä matkustavalta\nranskalaiselta kanslistilta: sama englantilainen kirjoitus, mutta\nmusta viiva on hitusen mustempi ja paksumpi kuin englantilaisessa, —\nja valosuhteet ovat piloilla; ja huomatkaa myös: soikio on muuttunut,\nse on hitusen pyöreämpi, ja lisäksi vielä on suvaittu kiemuroita,\nmutta kiemurat ovat perin vaarallinen asia! Koukeroitten teko vaatii\nharvinaista makua; mutta jos se on onnistunut, jos vain on löydetty\noikeat suhteet, niin sellainen kirjoitus on verraton, niin että ihan\nvoi rakastua siihen.\n\n— Ohoo! Mimmoisiin hienouksiin te menettekään! — nauroi kenraali. —\nTehän, hyvä ystävä, ette olekaan pelkkä kaunokirjoittaja, te olette\ntaiteilija. Vai mitä, Ganja?\n\n— Ihmeteltävää, — sanoi Ganja. — Ja samalla on tietoisuutta omasta\nkutsumuksestaan, — lisäsi hän nauraen pilkallisesti.\n\n— Naura, naura, mutta tässähän on menestymisen mahdollisuus, —\nsanoi kenraali. — Tiedättekö, ruhtinas, millaiselle henkilölle me\nnyt annamme teidän kirjoitella papereita? Teillehän voi heti panna\npalkaksi kolmekymmentäviisi ruplaa kuussa, ensi askelesta lähtien.\nMutta kello on jo puoli yksi, — lopetti hän katsahtaen kelloaan;\n— asiaan, ruhtinas, sillä minun on kiiruhdettava ja tänään me\nkenties emme enää tapaa toisiamme! Istuutukaahan hetkiseksi; olen\njo selittänyt teille, etten voi hyvin usein ottaa teitä vastaan;\nmutta vilpittömästi haluan auttaa teitä hitusen; hitusen vain,\ntietysti, se on välttämättömimmässä, loput saatte sitten hoitaa\nniinkuin itse haluatte. Minä hankin teille pienen viran kansliassa,\nhelppotöisen, mutta täsmällisyyttä vaativan. Nyt muista asioista:\nGavrila Ardalionytš Ivolginin talossa, se on hänen perheessään,\njuuri tämän nuoren ystäväni, johon pyydän teitä tutustumaan,\novat hänen äitinsä ja sisarensa asunnossaan varanneet pari kolme\nsiistiä kalustettua huonetta vuokralaisille ja he ottavat niihin\ntäysihoitoon, antaen myös palvelijan, sellaisia asukkaita, joilla on\nerittäin hyvät suositukset. Minun suositukseni, olen siitä varma,\nNina Aleksandrovna hyväksyy. Teille, ruhtinas, tämä on enemmän kuin\naarre, ensiksikin sen tähden, että te ette tule olemaan yksin, vaan\nniin sanoakseni perheen uumenissa, ja minun käsitykseni mukaan\nteidän ei sovi jo ensi askelillanne olla yksiksenne semmoisessa\npääkaupungissa kuin Pietari. Nina Aleksandrovna, Gavrila Ardalionytšin\näiti, ja Varvara Ardalionovna, Gavrila Ardalionytšin sisar, ovat\nnaisia, joita minä tavattomasti kunnioitan. Nina Aleksandrovna on\nArdalion Aleksandrovitšin puoliso, virasta eronneen kenraalin,\nalkujaan virkatoverini, jonka kanssa minä erinäisistä syistä olen\nlakannut seurustelemasta, mikä muuten ei estä minua tavallani\nkunnioittamasta häntä. Kaiken tämän minä selitän teille, ruhtinas,\njotta te ymmärtäisitte minun niin sanoakseni persoonallisesti\nsuosittelevan teitä ja siis siten ikäänkuin menevän takuuseen teistä.\nMaksu on erittäin kohtuullinen, ja minä toivon, että teidän palkkanne\nlähitulevaisuudessa tulee siihen täysin riittämään. Tosin ihminen\ntarvitsee välttämättömästi myös taskurahoja, edes jonkin verran, mutta\nälkää suuttuko minuun, ruhtinas, jos minä huomautan teille, että\nteidän olisi parasta olla ilman taskurahoja ja yleensäkin välttää\nrahojen pitämistä taskussa. Puhun näin, sillä se on mielipiteeni\nteistä. Mutta koska kukkaronne nyt on aivan tyhjä, niin sallikaa minun\naluksi tarjota teille nämä viisikolmatta ruplaa. Tietysti me teemme\nkeskenämme tilin, ja jos te olette niin vilpitön ja herttainen mies,\nkuin sanoistanne päättäen näytätte olevan, niin ei tässäkään suhteessa\nvoi meidän kesken syntyä vaikeuksia. Siinä taasen, että minä osoitan\nniin suurta mielenkiintoa teitä kohtaan, on minulla teihin nähden eräs\ntarkoitusperäkin; myöhemmin saatte sen tietää. Kuten näette, puhun\nteille aivan ilman mutkia; minä toivon, Ganja, ettei sinulla ole mitään\nruhtinaan sijoittamista vastaan teidän asuntoonne?\n\n— Oi, päinvastoin! Ja äitikin tulee hyvin iloiseksi... — vakuutti Ganja\nkohteliaasti ja rakastettavasta.\n\n— Tehän luullakseni olette vuokranneet pois vasta yhden huoneen. Siinä\nasuu tuo, mikä hänen nimensä olikaan, Ferd... Fer...\n\n— Ferdyštšenko.\n\n— No niin; minua ei miellytä tuo teidän Ferdyštšenkonne: mikä lieneekin\ntöhryinen narri. Enkä minä ymmärrä, miksi Nastasja Filippovna häntä\nniin suosii. Onko hän todellakin hänen sukulaisensa?\n\n— Ei ollenkaan, se on vain pilaa! Ei haiskahdakaan sukulaiselle.\n\n— No, hitto hänestä! No, kuinkas te, ruhtinas, oletteko tyytyväinen vai\nettekö?\n\n— Kiitän teitä, kenraali, te olette kohdellut minua niinkuin tavattoman\nhyvä ihminen, varsinkin kun minä en edes pyytänytkään; en sano\ntätä ylpeydestä; minä en todellakaan tietänyt, mihin olisin pääni\nkallistanut. Tosin minua äsken kutsui luokseen Rogožin.\n\n— Rogožin? Ei, ei; minä neuvoisin teitä isällisesti, tai jos se teitä\nenemmän miellyttää, ystävänä unohtamaan koko herra Rogožinin. Ja\nyleensäkin neuvoisin teitä pysyttelemään sen perheen parissa, johon\ntulette.\n\n— Kun te kerran olette näin hyvä,— alkoi ruhtinas, — niin minulla olisi\neräs asia. Sain tiedon...\n\n— Suokaa nyt anteeksi, — keskeytti kenraali,— nyt minulla ei ole enää\nhetkeäkään aikaa. Puhun teistä heti paikalla Lizaveta Prokofjevnalle:\njos hän tahtoo ottaa teidät vastaan nyt heti (koetan suositella teitä\nsiinä mielessä), niin neuvon käyttämään tilaisuutta ja tekemään\nmiellyttävän vaikutuksen, sillä Lizaveta Prokofjevnasta voi olla teille\npaljon hyötyä; onhan teillä sama sukunimi. Jos hän ei nyt tahdo, niin\nälkää olko millännekään, joskus toiste sitten. Mutta vilkaisepa sinä,\nGanja, sillävälin näitä tilejä, meillä Fedosejevin kanssa oli äsken\nottelu. Pitää muistaa liittää ne...\n\nKenraali poistui huoneesta, eikä ruhtinas ennättänyt kertoa asiastaan,\njosta hän jo oli yrittänyt puhua melkeinpä neljä kertaa. Ganja\nsytytti savukkeen ja tarjosi toisen ruhtinaalle; ruhtinas otti sen,\nmutta ei ruvennut puhelemaan, koska ei tahtonut häiritä, vaan alkoi\ntarkastella työhuonetta; mutta Ganja tuskin katsahtikaan numeroita\ntäynnä olevaan paperiarkkiin, jonka kenraali oli hänelle näyttänyt. Hän\noli hajamielinen: hänen hymynsä, katseensa, miettiväisyytensä alkoivat\nruhtinaasta näyttää vielä raskaammilta, kun he olivat jääneet kahden\nkesken. Äkkiä hän astui ruhtinaan luo; tämä seisoi sillä hetkellä\nNastasja Filippovnan valokuvan ääressä ja tarkasteli sitä.\n\n— Teitä siis miellyttää tämä nainen, ruhtinas? — kysäisi Ganja äkkiä\nkatsoen läpitunkevasti ruhtinaaseen. Tuntui kuin hänellä todellakin\nolisi ollut jokin erikoinen tarkoitus.\n\n— Ihmeteltävät kasvot! — vastasi ruhtinas. — Minä olen vakuutettu\nsiitä, että hänen kohtalonsa ei ole aivan tavallinen. Kasvot ovat\niloiset, mutta hänhän on saanut paljon kärsiä, vai kuinka? Siitä\nkertovat silmät, nämä kaksi pikku luuta, kaksi pistettä silmien alla\nsiinä kohdassa, mistä posket alkavat. Nämä ovat ylpeät kasvot, hirveän\nylpeät, enkä tiedä, onko hän hyvä. Ah, jospa hän olisi hyvä! Kaikki\nolisi pelastettu!\n\n— Menisittekö _te_ naimisiin tämmöisen naisen kanssa? — jatkoi Ganja\nkääntämättä hänestä pois tulehtunutta katsettaan.\n\n— Minä en voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, minä olen sairas, —\nsanoi ruhtinas.\n\n— Entä menisikö Rogožin naimisiin? Mitä luulette?\n\n— Mitäs, naimisiin voi luullakseni mennä jo huomenna; hän menisi\nnaimisiin, mutta viikon kuluttua hän kenties löisi hänet kuoliaaksi.\n\nTuskin oli ruhtinas tämän sanonut, kun Ganja vavahti niin, että\nruhtinaalta oli vähällä päästä huuto.\n\n— Mikä teitä vaivaa? — lausui hän tarttuen Ganjan käteen,\n\n— Teidän korkeutenne! Hänen ylhäisyytensä pyytää teitä saapumaan hänen\nylhäisyytensä luokse, — ilmoitti lakeija, joka oli ilmestynyt ovelle.\nRuhtinas lähti palvelijan jälkeen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaikki kolme Jepantšinin neitiä olivat terveitä, kukoistavia, rotevia,\nleveäharteisia ja mahtavarintaisia, heidän kätensä olivat vahvat,\nmelkein kuin miesten, ja tietysti heillä, voimakkaita ja terveitä kun\nolivat, oli toisinaan hyvä ruokahalu, jota he eivät tahtoneetkaan\nsalata. Heidän äitinsä, kenraalinrouva Lizaveta Prokofjevna, katsoi\ntoisinaan kieroon, kun he aivan salaamatta tyydyttivät ruokahaluaan,\nmutta koska monet hänen mielipiteistään, niin kunnioittavasti\nkuin tyttäret niitä ulkonaisesti kuuntelivatkin, itse asiassa\nolivat jo kauan sitten menettäneet alkuperäisen ja kiistämättömän\nauktoriteettinsa heidän keskuudessaan, vieläpä siinä määrin, että\nvakiintunut kolmen sisaren yksimielinen neuvottelukunta alkoi aina ja\nkaikkialla päästä voitolle, niin kenraalinrouvakin oman arvonsa vuoksi\nkatsoi mukavimmaksi olla väittelemättä ja myöntyä. Tosin luonne sangen\nusein ei ottanut totellakseen eikä alistunut järkevyyden vaatimuksiin;\nLizaveta Prokofjevna tuli vuosi vuodelta yhä oikukkaammaksi ja\nkärsimättömämmäksi, tulipa tavallaan omituiseksikin, mutta koska\nlähettyvillä aina kuitenkin oli varsin alistuvainen ja hyvin koulittu\naviomies, niin kaikki, mitä oli kertynyt liikaa, tavallisesti purkautui\ntämän siedettäväksi, ja sen jälkeen vallitsi perheessä taas sopusointu\nja kaikki luisti mitä parhaimmin.\n\nKenraalitar ei muutoin itsekään ollut menettänyt ruokahaluaan ja otti\ntavallisesti kello puoli yhden aikaan osaa runsaaseen aamiaiseen, joka\noli melkein päivällisen kaltainen, yhdessä tyttäriensä kanssa. Kupin\nkahvia joivat neidit jo aikaisemmin vuoteissaan, täsmälleen kello\nkymmenen, heti herättyään. Se oli heille mieleen ja oli jäänyt tavaksi\nkerta kaikkiaan. Kello puoli yksi katettiin pöytä pieneen ruokasaliin,\näidin huoneitten läheisyyteen, ja tähän intiimiin perheaamiaiseen osaa\nottamaan ilmaantui toisinaan kenraali itsekin, jos hänellä oli aikaa.\nPaitsi teetä, kahvia, juustoa, hunajaa, voita, erikoisia piiraita,\njoista kenraalinrouva paljon piti, kyljyksiä y.m. tarjottiin myös\nvahvaa, kuumaa lihalientä. Sinä aamuna, josta kertomuksemme alkoi, oli\nkoko perhe kokoontunut ruokasaliin odottamaan kenraalia, sillä tämä\noli luvannut tulla puoli yksi. Jos hän olisi myöhästynyt minuutinkaan,\nniin häntä olisi lähetetty hakemaan; mutta hän saapui täsmällisesti.\nLähestyessään puolisoaan tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen hänen\nkättään kenraali huomasi hänen kasvoissaan tällä kertaa jotakin liian\nerikoista. Ja vaikka hän oli jo edellisenä iltana aavistellut, että\nnäin juuri tulee olemaankin tänään erään »jutun» vuoksi (kuten hän\ntapansa mukaan lausui), ja vaikka hän jo eilen ennen nukkumistaan\noli ollut siitä levoton, niin hänet kuitenkin nyt taas valtasi\npelkuruus. Tyttäret lähestyivät suudellakseen häntä; vaikka nämä eivät\nolleetkaan hänelle vihaisia, niin kuitenkin tässäkin oli ikäänkuin\njotakin erikoista. Tosinhan kenraali eräistä syistä oli tullut liian\nepäluuloiseksi; mutta koska hän oli kokenut ja ovela isä ja puoliso,\nniin hän ryhtyi heti sopiviin toimenpiteisiin.\n\nKenties me emme kovin pahasti paisuta kertomustamme, jos pysähdymme\ntähän ja turvaudumme muutamiin selityksiin esittääksemme suoraan ja\ntäsmällisesti ne suhteet ja olot, joissa tapaamme kenraali Jepantšinin\nperheen kertomuksemme alussa. Sanoimme äsken juuri, että kenraali\nitse, vaikka ei ollutkaan kovin sivistynyt mies, vaan päinvastoin,\nkuten hänellä itsellään oli tapana itsestään sanoa, »itseoppinut\nmies», kuitenkin oli kokenut aviomies ja ovela isä. Muun muassa hän\noli omaksunut sen menettelytavan, ettei hän hoputtanut tyttäriään\nmenemään naimisiin, toisin sanoen ei »kiusannut heitä nalkutuksella»\neikä rasittanut liiaksi alituisella isällisellä rakkaudellaan ja\nhuolenpidollaan heidän onnestaan, niinkuin pakostakin ja luonnollisesti\ntapahtuu myöhäänsä kaikkein älykkäimmissäkin perheissä, joihin on\nkertynyt täysikasvuisia tyttäriä. Hän oli päässyt niinkin pitkälle,\nettä oli saanut myös Lizaveta Prokofjevnan taipumaan systeemiinsä,\nvaikka asia yleensä olikin ollut vaikea, — vaikea sen tähden, että\nse oli vastoin luontoa; mutta kenraalin todistuskappaleet olivat\ntavattoman painavia, ne perustuivat kouraantuntuviin tosiasioihin. Ja\nkun morsiamet jätetään täydelleen oman tahtonsa ja omien ratkaisujensa\nvaraan, niin heidän luonnollisesti on pakko lopulta itsensä tulla\njärkiinsä, ja silloin asiat alkavat luistaa, sillä he ryhtyvät puuhaan\nhalukkaasti ja luopuvat oikkuilusta sekä liiallisesta valikoinnista;\nvanhempien tehtäväksi jäisi vain valvoa valppaasti ja niin huomiota\nherättämättä kuin mahdollista, ettei tapahtuisi mitään omituista\nvalintaa tai syntyisi luonnotonta mieltymystä, ja sen jälkeen,\nkäyttäen hyväkseen sopivaa hetkeä, yhdellä kertaa auttaa kaikin voimin\nja ohjata asian kulkua vaikutusvoimallaan. Lopuksi vaikutti asiaan\nyksistään jo sekin, että esimerkiksi joka vuosi heidän omaisuutensa ja\nyhteiskunnallinen merkityksensä kasvoi geometrisessa sarjassa; siis\nkuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän siitä voittivat tyttäret\nmorsiaminakin. Mutta keskelle kaikkia näitä kieltämättömiä tosiasioita\noli tullut vielä eräs seikka: vanhin tytär, Aleksandra, oli äkkiä ja\nmiltei odottamatta (niinkuin aina tapahtuukin) täyttänyt viisikolmatta\nvuotta. Melkein samaan aikaan oli Afanasi Ivanovitš Totski, korkeimpiin\npiireihin kuuluva mies, jolla oli mitä ylhäisimpiä tuttavuuksia ja\njoka oli tavattoman rikas, taas osoittanut entistä haluansa mennä\nnaimisiin. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänellä oli\nhieno luonne ja harvinaisen hienostunut maku. Hän tahtoi mennä hyviin\nnaimisiin;- kauneutta hän ymmärsi harvinaisen hyvin arvostella. Koska\nhän viime aikoina oli ollut tavattoman läheisissä ystävyyssuhteissa\nkenraali Jepantšiniin, jota ystävyyttä erikoisesti vahvistivat eräät\nyhteiset finanssiyritykset, niin hän oli ilmaissut aikeensa kenraalille\npyytäen niin sanoakseni ystävänä neuvoa ja opastusta: voisiko hän vai\neikö pyytää yhtä tämän tyttäristä vaimokseen? Kenraali Jepantšinin\nperhe-elämän tyynessä ja ihanassa kulussa oli tapahtunut silminnähtävä\nkäänne.\n\nPerheen tunnustettu kaunotar oli, kuten jo on sanottu, nuorin tytär\nAglaja. Mutta itse Totskikin, vaikka oli tavattoman itsekäs ihminen,\nymmärsi, ettei hänen ollut tätä tavoiteltava ja ettei Aglaja ollut\nhänelle määrätty. Kenties sisarusten jossakin määrin sokea rakkaus\nja liian tulinen ystävyys sai heidät liioittelemaan, mutta he olivat\nmitä vilpittömimmin keskenään päättäneet, ettei Aglajan tulevaisuutta\nsaisi määrätä pelkkä kohtalo, vaan hänen osakseen oli tuleva maallinen\nparatiisi mahdollisimman ihanteellisessa muodossa. Aglajan tuleva mies\noli oleva kaikin puolin täydellinen, ja hänellä tuli olla kaikki edut,\nrikkaudesta puhumattakaan. Sisaret olivat myös päättäneet keskenään,\nliikoja sanoja puhumatta, että he tarpeen vaatiessa omasta puolestaan\nuhrautuvat Aglajan hyväksi: Aglajalle määrättiin hyvin suuret ja\ntavallisuudesta poikkeavat myötäjäiset. Vanhemmat tiesivät tämän\nmolempien vanhempien sisarten sopimuksen, ja siksi he, kun Totski\npyysi neuvoa, olivat melkein varmat siitä, että jompikumpi vanhemmista\nsisaruksista suostunee täyttämään heidän toiveensa, varsinkin kun\nvaikeuksia ei voinut syntyä Afanasi Ivanovitšin puolelta myötäjäisiin\nnähden. Totskin tarjoukselle taasen oli kenraali itse hänelle\nominaisella elämäntuntemuksella heti antanut erittäin suuren arvon.\nKoska Totski itsekin toistaiseksi erinäisistä syistä oli tavattoman\nvarovainen edesottamisissaan ja vasta tutki maaperää, niin vanhemmatkin\nesittivät asian tyttärilleen siinä muodossa, että tarjouksiin vielä\noli sangen pitkä matka. Vastaukseksi tytärten puolelta oli saatu,\nvaikkakaan ei täysin varmassa muodossa, se joka tapauksessa rauhoittava\ntiedonanto, että vanhin tytär Aleksandra kenties vastaa myöntävästi.\nHän oli lujaluonteinen tyttö, mutta hyväsydäminen, älykäs ja tavattoman\nsopuisa; hän saattoi mielelläänkin mennä Totskille puolisoksi, ja\njos hän antaisi lupauksen, niin hän sen myös rehellisesti täyttäisi.\nLoistoa hän ei rakastanut, huolia ja äkillistä käännettä ei hänen\npuoleltaan ollut pelättävissä, saattoipa hän tehdä elämän suloiseksi ja\nrauhalliseksi. Hän oli hyvin kaunis, vaikkakaan ei huomiota herättävä.\nMitä sen parempaa Totski olisi voinut toivoakaan!\n\nMutta kuitenkin oli asian kulku edelleen hapuilua. Totski ja kenraali\nolivat keskenään kaikessa ystävyydessä päättäneet välttää toistaiseksi\njokaista muodollista ja peruuttamatonta toimenpidettä. Vanhemmat eivät\nvieläkään olleet alkaneet puhua tyttärilleen täysin avoimesti; alkoipa\ntavallaan ilmetä epäsointuakin: kenraali Jepantšinin rouva, perheen\näiti, oli jostakin syystä tyytymätön, ja se oli sangen tärkeä seikka.\nTässä oli olemassa eräs kaikkea haittaava asianhaara, eräs hyvin\nvaikea ja huolia tuottava tapaus, jonka takia koko asia saattoi mennä\nauttamattomasti myttyyn.\n\nTämä vaikea ja huolia tuottava »tapaus» (niinkuin itse Totski sitä\nnimitti) oli alkanut jo hyvin kauan sitten, noin kahdeksantoista\nvuotta aikaisemmin. Afanasi Ivanovitšin erään hyvin rikkaan, maan\nkeskiosassa sijaitsevan maatilan naapurina eleli vaikeissa oloissa\nmuudan pientilallinen ja perin köyhä maanomistaja. Tämä mies oli\nmerkillinen ainaisista ja satumaisista epäonnistumisistaan, — hän oli\nentinen upseeri, hyvää aatelissukua ja tässä suhteessa parempi kuin\nitse Totski, muudan Filip Aleksandrovitš Baraškov. Hän oli korviaan\nmyöten velassa, ja tila oli kokonaan kiinnitetty, mutta raadettuaan\nkuin orja melkeinpä kaikkein raskaimmissa talonpojan töissä hän oli\nsaanut pienen taloutensa jotenkuten järjestetyksi tyydyttävään kuntoon.\nKaikkein pieninkin menestys rohkaisi häntä tavattomasti. Rohkaistuneena\nja mieli valoisia toiveita täynnä hän poistui muutamaksi päiväksi\nkihlakuntansa pääkaupunkiin tavatakseen erästä suurimmista velkojistaan\nja tehdäkseen, mikäli mahdollista, hänen kanssaan lopullisen\nsopimuksen. Hänen ollessaan kolmatta päivää kaupungissa ilmestyi\nhänen luokseen ratsain hänen kylänsä kylänvanhin poski palaneena\nja parta kärventyneenä ja ilmoitti hänelle, että »perintötalo oli\npalanut», eilen, aivan keskipäivällä, jolloin »puolisokin oli joutunut\ntulen uhriksi, mutta lapsukaiset olivat pelastuneet». Tätä yllätystä\nei edes Baraškov, joka oli tottunut »kohtalon korvapuusteihin»,\njaksanut kestää; hän menetti järkensä ja kuoli kuukauden kuluttua\nkuumeeseen. Palanut tilus maailmalle hajaantuneine talonpoikineen\nmyytiin veloista; Baraškovin lapset, kaksi pientä tyttöä, kuuden ja\nseitsemän vuoden ikäisiä, otti jalomielisyydessään kustantaakseen ja\nkasvattaakseen Afanasi Ivanovitš Totski. Lapsia alettiin kasvattaa\nyhdessä Afanasi Ivanovitšin voudin lasten kanssa; tämä vouti oli\nsuuriperheinen entinen virkamies ja sitäpaitsi saksalainen. Pian\njäi tytöistä jäljelle vain toinen, Nastja, kun taas nuorempi kuoli\nhinkuyskään; Totski taas pian unohti molemmat elellessään ulkomailla.\nNoin viisi vuotta myöhemmin Afanasi Ivanovitšin päähän pisti kerran\nläpimatkalla pistäytyä katsomassa tilaansa, ja yht'äkkiä hän huomasi\nmaalaistalossaan, saksalaisensa perheessä, ihastuttavan lapsen, noin\nkahdentoista vuoden ikäisen tytön, reippaan, herttaisen, älykkään ja\nharvinaisen kauniiksi kehittyvän; tässä suhteessa Afanasi Ivanovitš oli\nerehtymätön asianymmärtäjä. Tällä kertaa hän viipyi maatilallaan vain\nmuutamia päiviä, mutta hän ennätti järjestää asiat; tytön kasvatuksessa\ntapahtui huomattava muutos: palvelukseen otettiin arvokas, vanha\nkotiopettajatar, tytöille hienompaa kasvatusta antamaan tottunut\nsivistynyt sveitsiläinen nainen, joka opetti paitsi ranskankieltä myös\neri oppiaineita. Hän asettui asumaan maalaistaloon, ja pikku Nastjan\nkasvatus tuli tavattoman huolelliseksi. Tasan neljän vuoden kuluttua\ntämä kasvatus päättyi; kotiopettajatar matkusti pois, ja Nastjaa tuli\nhakemaan eräs rouva, joka niin ikään oli jonkunmoinen tilanomistaja\nja niin ikään herra Totskin omistaman tilan naapuri, mutta aivan\ntoisesta, kaukaisesta kuvernementista, ja vei Nastjan mukanaan Afanasi\nIvanovitšin antamien ohjeitten ja valtuuksien mukaisesti. Tällä\npienellä maatilalla oli myös puinen talo, tosin pieni, mutta vasta\nrakennettu; se oli erittäin aistikkaasti sisustettuja kyläpahasenkin\nnimi oli aivan kuin varta vasten »Ilola». Tilanomistajatar toi Nastjan\nsuoraan tuohon hiljaiseen pikku taloon, ja koska hän itse, lapseton\nleski, asui vain virstan päässä, niin hän itsekin muutti Nastjan\nasuintoveriksi. Nastjalle oli hankittu avuksi vanha taloudenhoitajatar\nja nuori, tottunut sisäkkö. Talossa oli soittokoneita, kaunis,\nnuorelle neidolle sopiva kirjasto, kuvatauluja, vaskipiirroksia,\nkyniä, siveltimiä, värejä, ihmeen hauska vinttikoira, — ja kahden\nviikon kuluttua saapui sinne myös itse Afanasi Ivanovitš... Tästä\nlähtien isäntä näytti erityisesti mieltyneen tähän syrjäiseen\narokyläänsä, matkusti sinne joka kesä, vieraili siellä kaksi, jopa\nkolmekin kuukautta, ja näin kului jotenkin pitkä aika, nelisen vuotta,\nrauhallisesti ja onnellisesti, ja kaikki oli järjestetty hyvällä maulla\nja sievästi.\n\nKerran tapahtui, että talven alussa, noin neljä kuukautta sen\njälkeen kuin Afanasi Ivanovitš oli tehnyt tavanmukaisen kesämatkansa\n»Ilolaan», viipyen sillä kertaa vain kaksi viikkoa siellä, levisi\nhuhu tai paremmin sanoen tuli jollakin tavoin Nastasja Filippovnan\ntietoon huhu, että Afanasi Ivanovitš menee Pietarissa naimisiin\nrikkaan ja ylhäisen kaunottaren kanssa, — sanalla sanoen tekee\nhyvän ja loistavan naimiskaupan. Sittemmin osoittautui, ettei tämä\nhuhu kaikissa yksityiskohdissaan ollut oikea: häiden vietto oli\nsilloin vasta kaukaisena suunnitelmana, ja kaikki oli vielä sangen\nepämääräistä, mutta Nastasja Filippovnan kohtalossa tapahtui kuitenkin\ntästä ajasta lähtien harvinainen käänne. Hän osoitti yht'äkkiä\ntavatonta päättäväisyyttä, ja perin yllättävä oli se luonteenlaatu,\njoka hänessä nyt ilmeni. Kauan arvelematta hän jätti talonsa maalla\nja ilmestyi yht'äkkiä Pietariin, suoraan Totskin luo, aivan ypöyksin.\nTotski hämmästyi, alkoi puhua; mutta yht'äkkiä selvisi, miltei jo\nensi sanasta, että piti kokonaan muuttaa puhetapa, äänilaji, entiset\nmiellyttävien ja sirojen puhelujen aiheet, joita tähän saakka oli\nkäytetty niin hyvällä menestyksellä, logiikka, — kaikki, kaikki,\nkaikki! Hänen edessään istui kokonaan toinen nainen, aivan toisenlainen\nkuin se, jonka hän oli tuntenut tähän saakka ja viimeksi jättänyt vasta\nheinäkuussa »Ilolan» kylään.\n\nSelvisi ensiksikin, että tämä uusi nainen tiesi ja ymmärsi tavattoman\npaljon, — niin paljon, että täytyi suuresti ihmetellä, mistä hän\noli voinut saada sellaiset tiedot, kehittää itselleen niin tarkat\nkäsitykset. (Ei suinkaan neitosten kirjoja sisältävästä kirjastostaan?)\nSen lisäksi hän ymmärsi myös tavattoman paljon lainopillisia asioita\nja tunsi varmasti, jollei maailmaa, niin ainakin sitä, miten eräät\nasiat kulkevat maailmassa; toiseksi tämä ei ollenkaan ollut sama luonne\nkuin ennen, t.s. aranpuoleinen, epämääräinen kuin koulutytön, väliin\nihastuttava omalaatuisessa reippaudessaan ja naiivisuudessaan, väliin\nsurumielinen ja mietiskelevä, hämmästelevä, epäluuloinen, kyynelehtivä\nja levoton.\n\nEi: tässä nauraa hohotti hänen edessään ja pisteli häntä mitä\nmyrkyllisimmillä ivasanoilla tavaton ja odottamaton olento, joka\nilmoitti hänelle suoraan, ettei ollut koskaan tuntenut sydämessään\nhäntä kohtaan mitään muuta kuin mitä syvintä halveksimista, aivan\nellottavaa halveksimista, joka oli vallannut hänet heti ensimmäisen\nihmettelyn mentyä ohi. Tämä uusi nainen ilmoitti, että hänestä oli\ntäydelleen samantekevää, menipä Totski heti naimisiin ja kenen kanssa\ntahansa, mutta että hän oli tullut kieltämään tuon naimisiinmenon,\ntekemään sen vain ilkeyksissään, yksinomaan sen vuoksi, että hän niin\nhalusi ja että siis niin oli olevakin, — »vaikkapa vain siksi, että\nsaisin nauraa sinulle mielin määrin, sillä nyt tahdon lopulta minäkin\nnauraa».\n\nNäin hän ainakin puhui; kenties hän ei sanonutkaan kaikkea, mitä\nhänellä oli mielessä. Mutta sill'aikaa kuin uusi Nastasja Filippovna\nnauraa hohotti ja selitteli tätä kaikkea, mietti Afanasi Ivanovitš\nitsekseen tätä asiaa ja järjesteli mahdollisuuden mukaan hieman\nladultaan pois suistuneita ajatuksiaan. Tätä mietiskelyä jatkui pitkän\naikaa; hän syventyi asiaan ja kypsytti lopullista päätöstään melkein\nkaksi viikkoa; mutta kahden viikon kuluttua hän oli tehnyt päätöksensä.\nSeikka on semmoinen, että Afanasi Ivanovits oli siihen aikaan jo\nmelkein viidenkymmenen vuoden ikäinen, mitä suurimmassa määrässä vakava\nja vakiintunut mies. Hän oli jo kauan sitten saavuttanut maailmassa ja\nyhteiskunnassa varman aseman varsin vankoilla perusteilla. Itseään,\nrauhaansa ja mukavuuttansa hän rakasti ja arvosti enemmän kuin mitään\nmuuta maailmassa, niinkuin perin kelpo miehen pitikin. Ei mikään saanut\npienimmässäkään määrässä häiritä eikä järkyttää sitä, minkä koko elämä\noli vakiinnuttanut ja mikä oli kiteytynyt niin kauniiseen muotoon.\nToiselta puolen sanoi kokemus ja syvä asioitten käsittäminen Totskille\nsangen pian ja erittäin oikein, että hän nyt oli tekemisissä kokonaan\ntavallisuudesta poikkeavan olennon kanssa ja että tämä nimenomaan\noli sellainen olento, joka ei ainoastaan uhkaa, vaan ehdottomasti\nmyös täyttää uhkauksensa ja, mikä oli tärkeintä, ei anna kerrassaan\nminkään estää itseään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänelle ei\nmikään maailmassa ole kallista, joten on mahdotonta saada häntä edes\nhoukutuksilla johdetuksi. Tässä oli ilmeisesti takana jotakin muuta,\nsiinä oli alla jotakin henkistä ja sydämen tunteitten sekamelskaa, —\njonkinmoista romanttista paheksumista Jumala tiesi ketä kohtaan ja\nmistä syystä, jonkinmoista pohjatonta halveksimisen tunnetta, joka oli\nmennyt aivan rajattomiin, — sanalla sanoen jotakin mitä suurimmassa\nmäärässä naurettavaa ja kunnollisessa seurapiirissä sopimatonta,\nsellaista, minkä kohtaaminen on jokaisesta kunnon miehestä ilmeinen\nJumalan rangaistus. Tietysti Totskin rikkauden ja tuttavuussuhteitten\navulla oli mahdollista tehdä heti jokin pieni ja aivan viaton ilkityö\npäästäkseen ikävästä asiasta. Toiselta puolen oli ilmeistä, ettei\nNastasja Filippovna itsekään kykenisi tekemään juuri mitään vahinkoa\nesimerkiksi juridiselta kannalta katsoen; hän ei voinut tehdä edes\nhuomattavaa skandaaliakaan, koska oli niin helppoa aina panna raja\nhänen toiminnalleen. Mutta näin oli asian laita vain siinä tapauksessa,\nettä Nastasja Filippovna päätti toimia niinkuin kaikki muutkin ja\nniinkuin yleensä toimitaan tämmöisissä tapauksissa eikä mennä kovin\npäättömästi yli kaikkien rajojen. Mutta tässäpä olikin Totskille\nhyödyksi hänen tarkkanäköisyytensä: hän kykeni huomaamaan, että\nNastasja Filippovna ymmärtää itsekin erittäin hyvin, miten vaaraton\nhän on juridisessa suhteessa, mutta että hänellä olikin aivan muuta\nmielessään ja... kiiluvissa silmissään. Koska Nastasja Filippovna ei\nvälittänyt mistään, kaikkein vähimmin itsestään (hyvin suurta älyä ja\nterävänäköisyyttä osoitti se, että kykeni tällä hetkellä huomaamaan\nhänen jo kauan sitten lakanneen välittämästä itsestään, samoin kuin\nsekin, että Totski, skeptikko ja kyynillinen maailmanmies, uskoi tämän\ntunteen vakavaksi), niin hän kykeni kyllä syöksemään itsensä turmioon,\nauttamattomasti ja häikäilemättömästi, toimittamaan itsensä Siperiaan\ntai pakkotyöhön, kunhan vain saisi häväistä miestä, jota kohtaan hän\ntunsi niin epäinhimillistä inhoa. Afanasi Ivanovitš ei ollut koskaan\nsalannut sitä, että hän oli hieman pelkurimainen tai paremmin sanoen\nmitä suurimmassa määrässä vanhoillinen. Jos hän esimerkiksi olisi\ntietänyt, että hänet surmataan vihillä ollessaan tai että jotakin\ntämän tapaista, perin säädytöntä, naurettavaa ja seurassa sopimatonta\ntapahtuu, niin hän tietysti olisi pelästynyt, mutta ei niin paljon\nsitä, että hänet tapetaan ja hän kaatuu verissään tai että aivan\njulkisesti syljetään vasten hänen kasvojaan j.n.e., j.n.e., kuin\nsitä, että hänelle tehdään se niin luonnottomassa ja tavallisuudesta\npoikkeavassa muodossa. Mutta tätähän Nastasja Filippovna juuri\nennustikin, vaikkakaan ei vielä puhunut siitä; Totski tiesi, että\nNastasja Filippovna erittäin hyvin ymmärsi ja oli oppinut tuntemaan\nhänet ja senvuoksi tiesi, miten häneen oli iskettävä. Mutta koska häät\ntosiaankin vielä olivat vain pelkkänä aikeena, niin Afanasi Ivanovitš\nrauhoittui eikä ryhtynyt vastustelemaan Nastasja Filippovnaa.\n\nHänen päätöksentekoaan helpotti vielä eräs asianhaara: oli vaikeata\nkuvitella, kuinka kokonaan toisen näköinen kuin entinen tämä uusi\nNastasja Filippovna oli kasvoiltaan. Ennen hän oli ollut ainoastaan\nhyvin sievännäköinen tyttö, mutta nyt... Totski ei pitkään aikaan\nvoinut antaa itselleen anteeksi sitä, että hän ei ollut mitään\nhuomannut, vaikka oli neljän vuoden aikana saanut nähdä omin silmin.\nTosin merkitsee paljon sekin, että molemmilta puolilta, sisällisesti\nja yht'äkkiä, tapahtuu käänne. Hän muisti muuten aikaisemmiltakin\najoilta hetkiä, jolloin toisinaan omituisia ajatuksia oli noussut\nhänen päähänsä hänen katsellessaan esimerkiksi noita silmiä: niistä\ntuntui ikäänkuin aavistuksena omituisen syvä ja salaperäinen tummuus.\nTuo katse aivan kuin nosti selvitettäväksi arvoituksen. Viimeisinä\nkahtena vuotena hän oli usein ihmetellyt Nastasja Filippovnan kasvojen\nvärissä tapahtunutta muutosta; hän oli tullut hirveän kalpeaksi ja\n— omituista kyllä — tämä teki hänet vain kauniimmaksi. Totski, joka\nsamoin kuin kaikki muutkin aikoinaan iloisesti elelleet gentlemannit\noli alussa halveksien katsellut, kuinka helpolla hän oli saanut\nomakseen tuon sydämen, joka ei vielä ollut alkanut elää, oli alkanut\nviime aikoina hieman epäillä käsityksensä paikkansapitäväisyyttä. Joka\ntapauksessa hän oli jo viime keväänä päättänyt toimittaa Nastasja\nFilippovnan aivan kohta hyviin ja varakkaisiin naimisiin jonkun\nkunnollisen ja järkevän, toisessa kuvernementissa asuvan herrasmiehen\nkanssa. (Oi, miten julmasti ja miten ilkeästi Nastasja Filippovna nyt\nteki tästä pilkkaa!) Mutta nyt Afanasi Ivanovitš uutuuden viehätyksen\nvaltaamana ajatteli voivansa vielä uudestaan vallata tämän naisen. Hän\npäätti sijoittaa Nastasja Filippovnan asumaan Pietariin ja ympäröidä\nhänet ylellisyydellä ja kaikilla mukavuuksilla. Jotakinhan sillä\naina saavuttaisi; Nastasja Filippovnalla voisi kerskua ja tyydyttää\nkunnianhimoaan eräissä piireissä. Ja Afanasi Ivanovitš piti kovin\nkiinni kunniastaan tässä suhteessa.\n\nViisi vuotta oli jo kulunut täten Pietarissa, ja tietysti siinä\najassa moni seikka oli vakiintunut. Afanasi Ivanovitšin asema ei\nollut lohdullinen; kaikkein pahinta oli, että hän ruvettuaan kerran\npelkäämään ei enää mitenkään voinut rauhoittua. Hän pelkäsi —\ntietämättä oikein itsekään mitä, — pelkäsi yksinkertaisesti Nastasja\nFilippovnaa. Yhteen aikaan ensimmäisten kahden vuoden kuluessa hän\noli alkanut epäillä, että Nastasja Filippovna itse tahtoo mennä hänen\nkanssaan naimisiin, mutta tavaton ylpeys estää häntä puhumasta siitä\nja hän odottaa itsepintaisesti, että Totski kosisi. Se olisi ollut\nomituinen vaatimus; Afanasi Ivanovitš rypisti kulmiaan ja vaipui\nraskaisiin mietteisiin. Suureksi ja (sellainen on ihmissydän!) hieman\nepämiellyttäviä tunteita herättäväksi hämmästyksekseen hän yht'äkkiä\nerään sattuman johdosta tuli vakuutetuksi, että jos hän tekisikin\navioliittotarjouksen, niin sitä ei otettaisi vastaan. Pitkään aikaan\nhän ei käsittänyt tätä. Hänestä näytti mahdolliselta ainoastaan\nse selitys, että »loukatun ja fantastisen naisen» ylpeys saattaa\ntämän siinä määrin pois suunniltaan, että hänestä on mieluisampaa\nsaada kerran osoittaa halveksumistaan antamalla kieltävä vastaus,\nkuin ainaiseksi vakiinnuttaa asemansa ja kohota saavuttamattomaan\nsuuruuteen. Kaikkein pahinta oli se, että Nastasja Filippovnalla oli\naivan peloittava yliote. Etujaan hän ei myöskään tavoitellut, ei\nedes antanut suurienkaan etujen lumota itseään, ja vaikka hän olikin\nottanut vastaan hänelle tarjotut mukavuudet, niin hän kuitenkin eli\nhyvin vaatimattomasti eikä koonnut näinä viitenä vuotena juuri mitään\nsäästöjä. Afanasi Ivanovitš rohkeni turvautua hyvin viekkaaseen\nkeinoon katkaistakseen kahleensa: huomaamatta ja taitavasti hän alkoi\novelien apurien myötävaikutuksella houkutella Nastasja Filippovnaa\nmitä ihanteellisimmilla syöteillä; mutta nämä ihmishahmossa esiintyvät\nihannekuvat: ruhtinaat, husaarit, lähetystösihteerit, runoilijat,\nromaaninkirjoittajat, vieläpä sosialistitkin, kaikki ne menivät\ntekemättä kerrassaan mitään vaikutusta Nastasja Filippovnaan, aivan\nkuin hänellä olisi ollut sydämen sijalla kivi ja niinkuin hänen\ntunteensa olisivat ainaiseksi kuihtuneet ja kuolleet. Hän eleli\nenimmäkseen yksinäisyydessä, luki, opiskelikin, piti musiikista.\nTuttuja hänellä oli vähän; hänen tuttavapiiriinsä kuului enimmäkseen\njoitakin köyhiä ja naurettavia virkamiesten rouvia, hän tunsi myös pari\nnäyttelijätärtä, vanhoja ämmiä, piti hyvin paljon erään kunnianarvoisen\nopettajan suuresta perheestä ja tässä perheessä pidettiin myös paljon\nhänestä ja nähtiin hänet mieluisasti vieraana. Varsin usein kokoontui\nhänen luokseen iltaisin viisi tai kuusi tuttua, ei enempää. Totski kävi\nhänen luonaan hyvin usein ja säntillisesti. Viime aikoina oli kenraali\nJepantšin päässyt Nastasja Filippovnan tuttavuuteen, vaikkakaan ei\naivan helposti. Samaan aikaan tutustui häneen aivan helposti ja\nvaikeuksitta myös eräs nuori virkamies, nimeltä Ferdyštšenko, hyvin\nsäädytön ja töhryinen veijari, joka pyysi käydä iloisesta miehestä ja\njoka ryypiskeli. Tuttu oli myös muudan nuori ja omituinen mies, nimeltä\nPtitsyn, vaatimaton, säntillinen ja kiiltäväasuinen, joka oli kurjista\noloista peräisin ja nyt oli koronkiskuri. Viimein oli tutustunut myös\nGavrila Ardalionovitš... Lopputulokseksi tuli, että Nastasja Filippovna\nsai omituisen maineen: kaikki tunsivat hänen kauneutensa, mutta eivät\nmitään muuta; ei kukaan voinut kehua millään, ei kukaan voinut kertoa\nmitään. Tämmöinen maine, hänen sivistyksensä, hieno esiintymistapansa,\nälykkyytensä, kaikki tämä sai Afanasi Ivanovitšin lopullisesti\nryhtymään erääseen suunnitelmaan. Tästä juuri alkaakin se ajankohta,\njolloin tähän juttuun tuli ottamaan niin tehokkaasti ja harvinaisella\ntavalla osaa itse kenraali Jepantšin.\n\nKun Totski niin rakastettavasi kääntyi hänen puoleensa pyytäen ystävänä\nneuvoa yhtä hänen tyttäristään tarkoittaen, niin Totski samalla mitä\njaloimmalla tavalla teki aivan täydellisiä ja avomielisiä tunnustuksia.\nHän ilmoitti päättäneensä nyt, ettei hän karta _kerrassaan mitään_\nkeinoja saadakseen takaisin vapautensa; ettei hän rauhoittuisi,\nvaikka Nastasja Filippovna itse ilmoittaisi hänelle jättävänsä hänet\nvastedes kokonaan rauhaan; etteivät hänelle riitä sanat, vaan että hän\ntarvitsee aivan täydet takeet. He neuvottelivat ja päättivät toimia\nyksissä tuumin. Ensin päätettiin koettaa kaikkein lievimpiä keinoja ja\nkosketella niin sanoaksemme vain »sydämen jaloja kieliä». He saapuivat\nmolemmat yhdessä Nastasja Filippovnan luo, ja Totski alkoi suoraan\nsiitä, että ilmoitti hänelle asemansa olevan sietämättömän kauhean;\nhän syytti itseään kaikesta; sanoi avoimesti, ettei voi katua sitä,\nmitä oli aikaisemmin hänelle tehnyt, koska on piintynyt hekumoitsija\neikä kykene hillitsemään itseään, mutta nyt hän tahtoo mennä naimisiin\nja koko tämän erittäin sopivan ja ylhäisen avioliiton kohtalo on\nNastasja Filippovnan käsissä; sanalla sanoen, että hän panee koko\ntoivonsa tämän jaloon sydämeen. Sitten kenraali Jepantšin alkoi puhua\nisänä ja puhui järkevästi, vältti liikuttavia seikkoja, mainitsi vain\ntäydelleen tunnustavansa hänen oikeutensa päättää Afanasi Ivanovitšin\nkohtalosta, kehaisi taitavasti omaa nöyryyttään viittaamalla siihen,\nettä hänen tyttärensä ja kenties hänen kahden muunkin tyttärensä\nkohtalo nyt riippuu Nastasja Filippovnan päätöksestä. Nastasja\nFilippovnan kysymykseen, mitä häneltä sitten oikeastaan tahdotaan,\nvastasi Totski tunnustaen hänelle entisellä aivan avomielisellä\nsuoruudella olleensa niin pelästynyt jo viiden vuoden ajan, ettei voi\nvielä nytkään täydelleen rauhoittua, ennenkuin Nastasja Filippovna\nitse menee jonkun kanssa naimisiin. Hän lisäsi heti, että tämä pyyntö\nhänen puoleltaan tietysti olisi aivan järjetön, jollei hänellä olisi\neräitä perusteita siihen. Hän oli sangen hyvin huomannut ja saanut\nvarmasti tietää, että eräs hyvää sukua oleva ja hyvin arvossapidetyssä\nperheessä asuva nuori mies, nimittäin Gavrila Ardalionovitš Ivolgin,\njonka Nastasja Filippovna tuntee ja on ottanut vastaan kodissaan, on\njo kauan intohimoisesti rakastanut häntä ja olisi tietysti valmis\nantamaan puolet elämästään, kun vain saisi toiveita siitä, että voittaa\nhänen myötätuntonsa. Nämä tunnustukset oli Gavrila Ardalionovitš itse\ntehnyt hänelle, Afanasi Ivanovitšille, jo kauan sitten ystävänä ja\nvilpittömin, nuorin sydämin, ja tämän on jo kauan tietänyt myös Ivan\nFjodorovitš, joka on nuoren miehen hyväntekijä. Lopuksi, jollei vain\nhän, Afanasi Ivanovitš, ole erehtynyt, on nuoren miehen lemmentunne jo\nkauan ollut myös itse Nastasja Filippovnan tiedossa, ja olipa hänestä\nnäyttänyt siltä, että Nastasja Filippovna tuntee myötämielisyyttä tätä\nlempeä kohtaan. Tietysti hänen, Afanasi Ivanovitšin, on vaikeampi kuin\nkenenkään muun puhua tästä. Mutta jos Nastasja Filippovna tahtoisi\nuskoa hänessä, Totskissa, olevan paitsi itsekkyyttä ja halua järjestää\noma kohtalonsa myös edes hitusen hyvänsuontia häntä kohtaan, niin hän\nymmärtäisi, että Totskin on jo pitkät ajat ollut outoa ja raskastakin\nnähdä hänen yksinäisyyttään; että tässä oli vain epämääräistä pimeyttä,\ntäydellistä epäuskoa elämän uudistukseen, vaikka niin ihana uusi\nelämä voisi herätä rakkaudessa ja perheessä ja elämä näin saisi uuden\npäämäärän; että tässä menivät hukkaan lahjat, kenties loistavatkin;\nettä tämä oli vapaaehtoista oman kaihonsa vaalimista, sanalla sanoen,\neräänlaista romantiikkaakin, joka ei ollut Nastasja Filippovnan\nterveen järjen eikä hänen jalon sydämensä arvoista. Toistettuaan\nvielä kerran, että hänen oli vaikeampi puhua kuin muiden, hän lausui\nlopuksi, ettei hän saata olla toivomatta, että Nastasja Filippovna ei\nvastaa hänelle halveksumisella, jos hän lausuu julki vilpittömästi\nhaluavansa turvata Nastasja Filippovnan kohtalon tulevaisuudessa\nja tarjoaa hänelle seitsemänkymmenenviidentuhannen ruplan\nsuuruisen rahasumman. Hän lisäsi selitykseksi, että tämä rahamäärä\njoka tapauksessa jo on hänen testamentissaan määrätty Nastasja\nFilippovnalle; sanalla sanoen, ettei tässä ole ollenkaan kysymys\nminkäänlaisesta korvauksesta... ja että, loppujen lopuksi, miksikä ei\nvoisi hänessä otaksua ja antaa anteeksi inhimillistä pyrkimystä saada\nedes jollakin tavoin keventää omaatuntoaan j.n.e., j.n.e., kaikkea\nsemmoista, mitä tämmöisissä tapauksissa tämmöisestä asiasta puhutaan.\nAfanasi Ivanovitš puhui kauan ja kaunopuheisesti, lisäten, niin\nsanoaksemme ohimennen, sen varsin mielenkiintoisen tiedon, että näistä\nseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta hän nyt mainitsi ensimmäisen\nkerran ja että niistä ei ollut tietänyt edes itse Ivan Fjodorovitš,\njoka istuu tuossa; sanalla sanoen, ei tiedä _kukaan_.\n\nNastasja Filippovnan vastaus sai ystävykset hämmästymään.\n\nHänessä ei ollut havaittavissa pienintäkään jälkeä entisestä\nivallisuudesta, entisestä vihasta ja vastenmielisyydestä, entisestä\nnaurunhohotuksesta, jonka pelkkä muisto oli aina saanut kylmät\nväreet kulkemaan pitkin Totskin selkää, vaan päinvastoin hän näytti\nilostuvan siitä, että saa lopultakin puhua jonkun kanssa avomielisesti\nja ystävänä. Hän tunnusti tahtoneensa itse jo kauan sitten pyytää\nkaikessa ystävyydessä neuvoa ja että vain ylpeys oli sen estänyt, mutta\nnyt, kun jää oli murrettu, ei mikään voinut olla sen parempaa. Ensin\nsurumielisesti hymyillen, mutta sitten iloisesti ja reippaasti nauraen\nhän tunnusti, ettei entistä myrskyä missään tapauksessa voinut olla\nolemassakaan; että hän jo ammoin oli osittain muuttanut mielipidettään\nasioista, ja vaikka hänen sydämensä ei ollutkaan muuttunut, niin hänen\nkuitenkin oli pakko hyvin suuressa määrässä ottaa huomioon tapahtuneet\ntosiasiat; mikä oli tehty, se oli tehty, mikä oli mennyttä, se oli\nmennyttä, niin että hänestä oli suorastaan omituista, että Afanasi\nIvanovitš yhä edelleen oli niin pelästynyt. Sitten hän kääntyi Ivan\nFjodorovitšin puoleen ja lausui hyvin kunnioittavan näköisenä, että\nhän oli jo kauan sitten kuullut sangen paljon tämän tyttäristä ja jo\nkauan sitten alkanut heitä syvästi ja vilpittömästi kunnioittaa. Jo\npelkkä ajatuskin, että hän voisi jollakin tavoin olla heille hyödyksi,\ntuntui tekevän hänet onnelliseksi ja ylpeäksi. Totta oli, että hänen\nolonsa nyt oli raskasta ja ikävää, hyvin ikävää; Afanasi Ivanovitš oli\narvannut hänen unelmansa; hän olisi tahtonut herätä uuteen elämään,\njoskaan ei rakkaudessa, niin perheessä, uusi päämäärä edessään; mutta\nGavrila Ardalionovitšista hän tuskin saattoi sanoa mitään. Totta\nnäytti olevan, että nuorukainen rakasti häntä; hän tuntee, että voisi\nitsekin puolestaan pitää hänestä, jos voisi uskoa hänen kiintymyksensä\nlujuuteen; mutta mies on sangen nuori, joskin vilpitön; ratkaisu on\nvaikea. Enimmän häntä muutoin miellyttää se, että nuori mies tekee\ntyötä, puuhaa ja yksin ylläpitää koko perheen. Hän on kuullut, että\nnuorukainen on tarmokas, ylpeä, tahtoo edistyä, tahtoo menestyä. Oli\nmyös kuullut, että Nina Aleksandrovna Ivolgina, Gavrila Ardalionovitšin\näiti, on erinomainen ja mitä suurimmassa määrässä kunnioitettava\nnainen; että nuoren miehen sisar, Varvara Ardalionovna, on hyvin\nhuomattava ja tarmokas tyttö; hän oli kuullut tästä paljon Ptitsyniltä.\nOli kuullut, että he kantavat lannistumatta onnettomuutensa; hän\ntahtoisi hyvin mielellään tutustua heihin, mutta siinäkin on kysymys,\nottavatko he mielellään hänet vastaan perheeseensä. Yleensä hän ei\nsano mitään tuon avioliiton mahdollisuutta vastaan, mutta sitä pitää\nvielä tarkoin ajatella; hän toivoisi, ettei häntä pakotettaisi pitämään\nkiirettä. Seitsemäänkymmeneenviiteentuhanteen ruplaan nähden taas\noli Afanasij Ivanovitš turhaan kiusannut itseään sillä, että piti\nniistä puhumista niin vaikeana. Hän ymmärtää kyllä itsekin rahojen\narvon ja ottaa tietysti ne vastaan. Hän kiittää Afanasij Ivanovitšia\nhienotunteisuudesta, siitä, ettei tämä ollut puhunut tästä edes\nkenraalillekaan, Gavrila Ardalionovitšista puhumattakaan, mutta mikä\noikeassaan esti tätäkään saamasta tietoa asiasta jo ennakolta? Ei\nhänellä ollut syytä hävetä näitä rahoja tullessaan heidän perheensä\njäseneksi. Missään tapauksessa hän ei aio pyytää keneltäkään mitään\nanteeksi ja tahtoo, että kaikki sen tietäisivät. Hän ei mene naimisiin\nGavrila Ardalionovitšin kanssa, ennenkuin on tullut vakuutetuksi, ettei\ntällä eikä hänen perheellään ole mitään salattuja ajatuksia häneen\nnähden. Missään tapauksessa hän ei katso olevansa mitenkään syyllinen,\nja parasta on Gavrila Ardalionovitšin tietää, mille pohjalle hänen\nelämänsä kaikkina näinä viitenä vuotena Pietarissa on rakentunut,\nmissä suhteissa hän on ollut Afanasi Ivanovitšiin ja paljonko hän\non säästänyt kokoon varoja. Ja lopuksi, jos hän nyt ottaakin rahat\nvastaan, niin hän ei ollenkaan ota niitä maksuksi neitsyytensä\nhäpäisemisestä, johon hän ei ole syypää, vaan yksinkertaisesti\nkorvaukseksi kohtalonsa turmelemisesta.\n\nLopulta hän niin lämpeni ja kiihtyi esittäessään kaikkea tätä (mikä\nmuuten oli niin luonnollista), että kenraali Jepantšin oli hyvin\ntyytyväinen ja piti asiaa loppuun suoritettuna; mutta Totski, joka\noli kerta kaikkiaan pelästynyt, ei nytkään täydelleen uskonut, vaan\npelkäsi kauan, että tässä kenties kuitenkin oli käärme kukkasten alla.\nNeuvottelut kuitenkin alkoivat; se kohta, johon molempien ystävien koko\nviekas sotaliike perustui, nimittäin Nastasja Filippovnan mahdollinen\nmielistyminen Ganjaan, alkoi vähitellen selvitä ja toteutua, niin että\nTotskikin alkoi toisinaan uskoa menestyksen mahdolliseksi. Sillävälin\noli Nastasja Filippovna puhunut asiat selviksi Ganjan kanssa: sanoja\nsiinä lausuttiin varsin vähän, aivan kuin hänen siveellisyytensä\nolisi tämmöisestä kärsinyt. Kuitenkin hän hyväksyi ja salli, että\nGanja häntä rakasti, mutta selitti tiukasti, ettei hän tahdo millään\ntavoin antaa rajoittaa vapauttaan; että hän aivan häihin asti (jos\nhäät tulevat kysymykseen) pidättää itselleen oikeuden sanoa: »ei»,\nvaikkapa aivan viime hetkellä; aivan samanlaisen oikeuden hän myöntää\nmyös Ganjalle. Pian sai Ganja varmasti tietää avuliaitten henkilöitten\ntoimesta, että koko hänen perheensä vastenmielisyys tätä avioliittoa\nvastaan ja myös persoonallisesti Nastasja Filippovnaa kohtaan, mikä\nvastenmielisyys oli tullut ilmi perhekohtauksissa, jo oli hyvin tarkoin\nNastasja Filippovnan tiedossa; Nastasja Filippovna itse ei puhunut\nhänelle tästä mitään, vaikka hän odotti sitä joka päivä. Muutoin\nvoisi kertoa vielä paljonkin niistä jutuista ja asianhaaroista, jotka\nsyntyivät tämän kosinnan ja näitten neuvottelujen johdosta; mutta me\nolemme jo muutenkin ehättäneet kertomuksessamme edelle, varsinkin kun\nmuutamat näistä asianhaaroista tunnettiin vasta perin epämääräisinä\nhuhuina. Esimerkiksi, että Totski muka oli jostakin saanut tietää\nNastasja Filippovnan asettuneen jonkinmoisiin epämääräisiin ja kaikille\ntuntemattomiin suhteisiin Jepantšinin neitien kanssa, — mikä oli aivan\nepätodennäköinen huhu. Sen sijaan Totski pakostakin uskoi toista huhua\nja pelkäsi sitä kuin painajaista: hän oli kuullut varmalta taholta\nNastasja Filippovnan muka erittäin hyvin tietävän, että Ganja nai\nainoastaan rahojen tähden, että Ganjalla on musta, ahne, kärsimätön,\nkateellinen ja äärettömän, aivan suhteettoman itserakas sielu; että\nvaikka Ganja tosiaankin oli aikaisemmin intohimoisesti pyrkinyt\nvoittamaan itselleen Nastasja Filippovnan, niin hän, silloin kun\nmolemmat ystävät päättivät käyttää tätä kummaltakin puolen alkanutta\nintohimoa omaksi hyödykseen ja ostaa Ganjan ”myymällä hänelle Nastasja\nFilippovnan lailliseksi aviovaimoksi, oli alkanut vihata häntä kuin\npahaa henkeään. Hänen sydämessään olivat muka intohimo ja viha\nomituisesti yhtyneet, ja vaikka hän lopulta, tuskallisten empimisten\njälkeen, olikin suostunut menemään naimisiin »huonon naisen» kanssa,\nniin hän itse puolestaan oli sydämessään vannonut katkerasti kostavansa\ntälle tämän ja »pimittävänsä» hänet sitten, kuten hän muka itse oli\nlausunut. Kaiken tämän kuulemma Nastasja Filippovna tiesi ja valmisteli\nsalaisuudessa jotakin. Totski oli alkanut niin kovasti pelätä, että\noli lakannut kertomasta Jepantšinillekin levottomuudestaan; mutta oli\nhetkiä, jolloin hän heikkona miehenä sai uutta rohkeutta ja nopeasti\nreipastui mieleltään: hän tuli esimerkiksi tavattoman rohkealle\nmielelle, kun Nastasja Filippovna lopulta lupasi molemmille ystäville,\nettä sanoo syntymäpäivänsä iltana viimeisen sanansa. Sen sijaan\nkaikkein kummallisin ja kaikkein uskomattomin huhu, joka koski itse\nkunnioitettua Ivan Fjodorovitšia, osoittautui, paha kyllä, yhä enemmän\nja enemmän todeksi.\n\nTässä näytti ensi silmäyksellä kaikki kerrassaan hassutukselta.\nVaikeata oli uskoa, että muka Ivan Fjodorovitš vanhoilla päivillään\nja kunnianarvoisessa iässään, perin älykkäänä miehenä ja elämää hyvin\ntuntevana j.n.e., j.n.e., itse olisi ihastunut Nastasja Filippovnaan, —\nvieläpä niin, muka siinä määrin, että tämä oikku oli miltei intohimon\nkaltainen. Mitä hän tässä tapauksessa toivoi, — sitä on vaikea\nkuvitellakin; kenties hän toivoi jopa itse Ganjankin myötävaikutusta.\nAinakin Totski epäili jotakin tämäntapaista, epäili että oli olemassa\nkenraalin ja Ganjan välillä jokin melkein sanaton sopimus, joka\nperustui keskinäiseen ymmärtämykseen. Muutenhan on tunnettua, että\nmies, joka on liiaksi joutunut intohimon valtaan, varsinkin jos hän on\njo ikämies, tulee aivan sokeaksi ja on valmis uskomaan toiveita olevan\nsiinäkin, missä niitä ei ensinkään ole! Eikä siinä kyllin, vaan hän\nmenettää arvostelukykynsä ja toimii niinkuin tyhmä lapsi, vaikka muuten\nolisi miten viisas tahansa. Tiedettiin kenraalin varanneen puolestaan\nNastasja Filippovnan syntymäpäiväksi tälle lahjaksi ihmeteltävän\nihanan helmen, joka oli maksanut hirveän paljon rahaa, ja tämä lahja\nkiinnitti suuresti hänen mieltään, vaikka hän tiesikin, että Nastasja\nFilippovna oli omaa voittoa pyytämätön nainen. Nastasja Filippovnan\nsyntymäpäivän edellisenä päivänä hän oli kuin kuumeessa, vaikka\nosasikin sen ovelasti salata. Juuri tuosta helmestäpä oli kenraali\nJepantšinin rouva saanut kuulla. Tosin Jelizaveta Prokofjevna oli jo\nkauan sitten alkanut huomata, miten huikentelevainen hänen puolisonsa\noli, ja osittain hän oli jo tottunut siihen; mutta mahdotontahan oli\njättää tämmöinen tilaisuus käyttämättä: huhu helmestä kiinnosti häntä\ntavattomasti. Kenraali oli oikeissa ajoin saanut tästä selvän: jo\nedellisenä iltana oli tullut sanotuksi joitakin sanoja; hän aavisti\nperinpohjaisen selvittelyn olevan tulossa ja pelkäsi sitä. Siksipä sinä\naamuna, josta kertomuksemme alkoi, hänen ei ollenkaan tehnyt mielensä\nmennä aamiaiselle perheensä piiriin. Jo ennen ruhtinaan tuloa hän oli\npäättänyt syyttää virkatehtäviään ja olla tulematta aamiaispöytään.\nTämmöinen tulematta oleminen merkitsi kenraalin puolelta toisinaan\nyksinkertaisesti livistämistä. Hän tahtoi saada edes tämän yhden\npäivän ja ennen kaikkea sen illan käytettäväkseen ilman ikävyyksiä. Ja\nyht'äkkiä oli ruhtinas tullut mitä otollisimpaan aikaan. »Aivan kuin\nJumalan lähettämänä!» ajatteli kenraali itsekseen astuessaan sisälle\npuolisonsa luokse.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKenraalinrouva piti tarkoin kiinni syntyperästään. Miltä tuntuikaan\nhänestä, kun hän suoraan ja ilman valmisteluja sai kuulla, että tuo\nruhtinas Myškin, sukunsa viimeinen, josta hän jo oli kuullut yhtä ja\ntoista, ei ollut muuta kuin surkea idiootti ja miltei kerjäläinen\nsekä otti vastaan köyhänapua. Kenraali tahtoi nimenomaan esittää\nasian vaikuttavalla tavalla saadakseen heti vireille mielenkiinnon,\njohtaakseen sen johonkin uuteen suuntaan.\n\nTärkeissä tilanteissa oli kenraalinrouvalla tapana kovasti pullistaa\nsilmiään, hän asettui tällöin hieman takanojoon ja katseli\nepämääräisesti eteensä puhumatta sanaakaan. Hän oli kookas ihminen,\nsaman ikäinen kuin miehensä, hänen tummassa tukassaan oli paljon\nharmaita hiuksia, mutta se oli vielä tuuhea, hänen nenänsä oli hieman\nkyömyinen, hän oli laihanpuoleinen, posket olivat keltaiset ja\nkuopalla, huulet ohuet ja sisäänpainuneet. Hänen otsansa oli korkea,\nmutta kapea; harmaissa, jokseenkin suurissa silmissä oli toisinaan\naivan odottamaton ilme. Aikoinaan hänellä oli ollut se heikkous, että\nhän oli uskonut katseensa olevan tavattoman vaikuttavan; tämä vakaumus\noli jäänyt häneen edelleenkin.\n\n— Ottaa vastaan? Te sanotte, että ottaa vastaan hänet, nyt, heti\npaikalla? — ja kenraalinrouva pullisti parhaansa mukaan silmänsä\nkatsellen edessään hätäilevää Ivan Fjodorovitšia.\n\n— Oi, siihen ei tarvita mitään menoja eikä mutkia, jos vain sinä,\nystäväni, näet hyväksi ottaa hänet puheillesi, — kiiruhti kenraali\nselittämään.— Hän on täysi lapsi ja niin säälittäväkin; hän saa väliin\njoitakin taudinkohtauksia; on juuri tullut Sveitsistä, suoraa päätä\nrautatievaunusta, on omituisesti puettu, saksalaiseen tapaan, kaiken\nlisäksi hänellä ei ole kopeekkaakaan, hän sananmukaisesti miltei\nitkee. Minä lahjoitin hänelle viisikolmatta ruplaa ja koetan jollakin\ntavoin hankkia hänelle jonkinmoisen kirjurin paikan kansliassamme.\nTeitä, mesdames, pyydän syöttämään häntä, sillä luullakseni hänen on\nnälkäkin...\n\n— Te saatatte minut ihmettelemään, — jatkoi kenraalinrouva entiseen\ntapaan. — Hänellä on nälkä ja taudinkohtauksia. Mitä kohtauksia?\n\n— Oi, eivät ne uudistu niin usein, ja sitäpaitsi hän on melkein\nkuin lapsi, muuten kyllä sivistynyt. Teitä, mesdames, — hän kääntyi\ntyttäriensä puoleen — minä pyytäisin kuulustelemaan häntä, onhan joka\ntapauksessa hyvä tietää, mihin hän pystyy.\n\n— Kuu-lus-te-le-maan? — sanoi kenraalinrouva venyttäen ja alkoi perin\nhämmästyneenä taas mulkoilla silmillään vuoroin tyttäriinsä, vuoroin\nmieheensä.\n\n— Ah, ystäväni, älä nyt käsitä sillä tavoin... muutoin tee niinkuin\ntahdot; minun tarkoitukseni oli olla häntä kohtaan ystävällinen ja\ntuoda hänet meille, sillä se on miltei hyvä työ.\n\n— Tuoda meille? Sveitsistä?\n\n— Ei Sveitsi tässä mitään haittaa; mutta tee muuten miten tahdot,\nsanon sen vielä kerran. Siksihän minä vain, kun hänellä on sama\nsukunimi ja hän kenties on sukulainenkin, ja toiseksi hänellä ei ole\nmihin päänsä kallistaisi. Luulinpa sinulle olevan jossakin määrässä\nmielenkiintoistakin tämän, kun hän kuitenkin on meidän perhettämme.\n\n— Tietysti, maman, jos hänen kanssaan kerran ei tarvitse kursailla;\nsitäpaitsi hän on matkan jälkeen nälissään, miksi emme häntä syöttäisi,\njos hän ei tiedä minne päänsä kallistaisi? — sanoi vanhin tytär\nAleksandra.\n\n— Ja lisäksi hän on täydellinen lapsi, hänen kanssaan voi ruveta\nsokkosille.\n\n— Sokkosille? Millä tavoin?\n\n— Ah, maman, lakatkaa jo teeskentelemästä, olkaa hyvä, — keskeytti\nAglaja harmistuneena.\n\nKeskimmäinen tytär, Adelaida, joka oli herkkä nauramaan, ei voinut olla\npurskahtamatta nauruun.\n\n— Kutsukaa hänet tänne, papa, maman suostuu siihen, — päätti Aglaja.\nKenraali soitti ja käski kutsumaan ruhtinaan.\n\n— Mutta sillä ehdolla, että ehdottomasti sidotaan lautasliina hänen\nkaulaansa, kun hän istuutuu pöytään, — päätti kenraalitar. — Kutsukaa\nFjodor tai Mavr... seisokoon hänen takanaan ja pitäköön huolta hänestä,\nkun hän syö. Onko hän edes rauhallinen kohtauksien aikana? Eikö hän tee\neleitä?\n\n— Päinvastoin, hän on erittäin hyvin kasvatettu ja hänellä on\nsievä käytöstapa. Hiukan liian kansanomainen hän on välisti...\nMutta tuossahan hän onkin itse! Kas niin, saan esittää, viimeinen\nruhtinas Myškinien sukua, saman sukunimen kantaja kuin te ja kenties\nsukulainenkin, ottakaa huostaanne, pitäkää hyvänä. Täällä menevät aivan\nheti aamiaiselle, ruhtinas, niin että tehkää se kunnia... Mutta minä,\nsuokaa anteeksi, olen jo myöhästynyt, minulla on kiire...\n\n— Tiedetäänhän se, mihin teillä on kiire, — lausui kenraalitar\narvokkaasti.\n\n— Kiire on, kiire on, ystäväni, olen myöhästynyt! Antakaahan hänelle\nalbuminne, mesdames, hän voi kirjoittaa teille niihin, on kerrassaan\nharvinaista, millainen kaunokirjoittaja hän on! Kyky kerrassaan; tuolla\nminun puolellani hän piirsi vanhanaikuisilla kirjaimilla: »Igumeni\nPafnuti allekirjoitti tämän»... No, näkemiin.\n\n— Pafnuti? Igumeni? Odottakaahan, odottakaa, minne te olette menossa\nja mikä Pafnuti se on? — huusi kenraalitar tiukasti ja vihaisena,\nmelkeinpä levottomana pois rientävälle puolisolleen.\n\n— Niin, niin, ystäväni, muinoin oli sellainen igumeni... minä kiiruhdan\nkreivin luo, hän on jo pitkän aikaa odottanut, ja tärkeintä on, että\nhän itse määräsi ajan... Ruhtinas, näkemiin!\n\nKenraali poistui nopein askelin.\n\n— Kyllä minä tiedän, minkä kreivin luokse! — lausui Lizaveta\nProkofjevna terävästi ja loi äreästi silmänsä ruhtinaaseen. — Miten se\ntaas olikaan! — alkoi hän puhua ylenkatseellisesti ja harmistuneena\nmuistellen. — No, kuinka se oli! Ah, niin: mikä ihmeen igumeni?\n\n— Maman, — alkoi Aleksandra, ja Aglaja ihan polkaisi jalkaa.\n\n— Älkää sotkeko minua, Aleksandra Ivanovna, — sanoa pöläytti hänelle\nkenraalitar, — minäkin tahdon tietää. Istuutukaa tähän, ruhtinas,\ntähän nojatuoliin, vastapäätä, ei, tänne, auringon puolelle, siirtykää\nlähemmäksi valoa, että voisin nähdä. No, mikä igumeni se oikein on?\n\n— Igumeni Pafnuti, — vastasi ruhtinas huomaavaisesti ja vakavasti.\n\n— Pafnuti? Se on mielenkiintoista; no, mitäs hänestä?\n\nKenraalitar kyseli kärsimättömästi, nopeasti, terävästi, kääntämättä\nkatsettaan pois ruhtinaasta. Ja ruhtinaan vastatessa hän nyökäytti\npäätään joka sanan jälkeen.\n\nIgumeni Pafnuti, neljänneltätoista vuosisadalta, — alkoi ruhtinas, —\nhän hallitsi Volgan varrella olevaa aavikkoa, nykyisessä Kostroman\nkuvernementissä. Oli tunnettu pyhästä elämästään, kävi Ordassa, auttoi\nsilloisten asiain järjestelyssä ja allekirjoitti erään kirjelmän,\nja valokuvan tästä jäljennöksestä olen minä nähnyt. Minua miellytti\nkäsiala ja minä opin sen. Kun kenraali äsken tahtoi nähdä, miten minä\nkirjoitan, määrätäkseen minulle paikan, niin minä kirjoitin muutamia\nlauseita erilaisilla kirjoitustyyleillä ja muun muassa: »Igumeni\nPafnuti allekirjoitti tämän» igumeni Pafnutin omalla käsialalla. Se\nmiellytti suuresti kenraalia, niinpä hän sen nyt muistikin.\n\n— Aglaja, — sanoi kenraalitar, — paina mieleesi: Pafnuti, tai kirjoita\nmieluummin muistiin, muuten minä sen taas unohdan. Luulin muuten, että\ntulee mielenkiintoisempaa. Missä tämä allekirjoitus sitten on?\n\n— Jäi luullakseni kenraalin työhuoneen pöydälle.\n\n— Lähettäkää heti tuomaan se tänne.\n\n— Minä kirjoitan teille mieluummin uudelleen, jos haluatte.\n\n— Tietysti, maman, — sanoi Aleksandra, — mutta nyt olisi parasta syödä\naamiainen; meillä on nälkä.\n\n— Niinpä niin, — päätti kenraalitar. — Mennään, ruhtinas; onko teillä\nhyvin nälkä?\n\n— Kyllä, nyt tuli hyvin nälkä, ja minä olen teille hyvin kiitollinen.\n\n— Se on oikein hyvä, että te olette kohtelias, ja minä huomaan, ettette\nte ensinkään ole niin... kummallinen mies, kuin miksi teidät kuvattiin.\nMenkäämme. Istuutukaa tähän näin, vastapäätä minua, — puuhaili hän\nopastaen ruhtinasta paikalleen, kun oli tultu ruokasaliin, — minä\ntahdon katsella teitä. Aleksandra, Adelaida, tarjotkaa ruhtinaalle.\nEikö totta, että hän ei ole ensinkään niin... sairas? Kenties ei\ntarvitse lautasliinaakaan... Onko teille, ruhtinas, tavallisesti\nripustettu lautasliina kaulaan syödessänne?\n\n— Ennen maailmassa, kun olin seitsemän vuoden ikäinen, luullakseni\nripustettiin, mutta nyt minä tavallisesti panen syödessäni lautasliinan\npolvilleni.\n\n— Niin onkin tehtävä. Entä kohtaukset?\n\n— Kohtaukset? — sanoi ruhtinas hieman hämmästyen. — Kohtauksia sattuu\nminulle nyt jokseenkin harvoin. En muuten tiedä; sanotaan, että\ntäkäläinen ilmasto tulee olemaan minulle vahingollinen.\n\n— Hän puhuu hyvin, — huomautti kenraalitar kääntyen tyttäriensä puoleen\nja nyökytellen edelleen päätään ruhtinaan jokaisen sanan jälkeen, — en\nminä semmoista odottanutkaan. Kaikki on siis lorua ja valetta, kuten\ntavallisesti. Syökää, ruhtinas, ja kertokaa: missä te olette syntynyt,\nmissä kasvatettu? Minä tahdon tietää kaikki; te herätätte minussa\ntavatonta mielenkiintoa.\n\nRuhtinas kiitti ja syödessään hyvällä ruokahalulla hän alkoi uudelleen\nkertoa kaikkea sitä, mistä hän oli jo moneen kertaan saanut puhua tänä\naamuna. Kenraalitar tuli yhä tyytyväisemmäksi. Neiditkin kuuntelivat\njokseenkin tarkkaavaisesti. Tutkittiin sukujuuria; kävi selville,\nettä ruhtinas tunsi sukuluettelonsa varsin hyvin; mutta miten\ntarkasteltiinkaan, niin osoittautui, että hän ja kenraalitar eivät\njuuri mitenkään olleet sukua toisilleen. Isoisien ja isoäitien kesken\nolisi kenties voinut vielä löytää kaukaista sukulaisuutta. Tämä kuiva\naineisto miellytti erityisesti kenraalitarta, joka ei juuri milloinkaan\nsaanut tilaisuutta puhua sukuluettelostaan, niin suuresti kuin hän sitä\nhalusikin, niin että hän nousi pöydästä mieli innostuneena.\n\n— Menkäämme kaikki meidän kokoushuoneeseemme, — sanoi hän, — sinne\ntuodaan kahvia. Meillä on sellainen yhteinen huone, — kääntyi hän\nruhtinaan puoleen viedessään häntä pois,— yksinkertaisesti minun\npieni vierashuoneeni, jonne me yksin jääneinä kokoonnumme ja jokainen\ntekee omia töitään: Aleksandra, tämä minun vanhin tyttäreni, soittaa\npianoa tai lukee tai ompelee; Adelaida maalaa maisemia ja muotokuvia\n(eikä koskaan saa mitään valmiiksi), Aglaja istuu tekemättä mitään.\nMinullakin työ takertelee: en saa mitään aikaan. No, nyt ollaankin\nperillä; käykää istumaan, ruhtinas, tänne, kamiinan luo, ja kertokaa.\nMinä tahdon tietää, millä tavoin te kerrotte jotakin. Minä tahdon\nsaada täyden varmuuden, ja kun tapaan ruhtinatar Bjelokonskajan,\nvanhan ämmän, niin kerron hänelle teistä kaikki. Minä tahdon, että te\nherättäisitte myös heissä kaikissa mielenkiintoa. No, puhukaa.\n\n— Maman, noinhan on hyvin kummallista kertoa, — huomautti Adelaida,\njoka tällävälin oli korjannut maalausjalustaansa, ottanut esille\nsiveltimet ja värilautasen ja alkanut vaskipiirroksen mukaan kopioida\njo kauan sitten aloittamaansa maisemaa. Aleksandra ja Aglaja\nistuutuivat yhdessä pienelle sohvalle, panivat kätensä ristiin a\nvalmistautuivat kuuntelemaan keskustelua. Ruhtinas huomasi, että häneen\nkaikilta puolilta kohdistettiin erikoista huomiota.\n\n— Minä en kertoisi mitään, jos minua noin käskettäisiin, — huomautti\nAglaja.\n\n— Miksi? Mitä omituista tässä on? Miksi hän ei kertoisi? Onhan kieli\nsuussa. Minä tahdon tietää, miten hän osaa kertoa. No, mitä hyvänsä.\nKertokaa, miten Sveitsi teitä miellytti, ensimmäinen vaikutelma.\nSaattepa nähdä, hän alkaa nyt heti ja alkaa oivallisesti.\n\n— Vaikutelma oli voimakas... — alkoi ruhtinas.\n\n— Näettekö nyt,—puuttui puheeseen kärsimätön Lizaveta Prokofjevna\nkääntyen tyttäriinsä, — alkoihan hän.\n\n— Antakaahan hänen edes puhua, maman, — keskeytti hänet Aleksandra. —\nTämä ruhtinas kenties onkin suuri veijari eikä ollenkaan idiootti, —\nkuiskasi hän Aglajalle.\n\n— Aivan varmaan se on niin, olen huomannut sen jo pitkän aikaa, —\nvastasi Aglaja. — Onpa alhaista hänen puoleltaan näytellä tuollaista\nosaa. Mitä hän tarkoittaa, tahtooko hän tällä voittaa jotakin?\n\n— Ensimmäinen vaikutelma oli hyvin voimakas, — toisti ruhtinas. —\nKun minut vietiin Venäjältä Saksan eri kaupunkien kautta, niin minä\nvain katselin äänettömänä enkä, muistan sen, edes kysellyt mitään.\nTämä tapahtui sen jälkeen kuin minulla oli ollut joukko ankaria ja\nkiusallisia taudinkohtauksia, ja aina, kun tautini paheni ja kohtaukset\ntoistuivat useita kertoja perätysten, minä jouduin täydelliseen\ntylsistymisen tilaan, menetin kokonaan muistini, ja vaikka järki\ntoimikin, niin ajatusten loogillinen kulku tuntui katkeavan. Useampaa\nkuin kahta tai kolmea ajatusta en kyennyt keskenään yhdistämään\nperätysten. Niin minusta tuntuu. Mutta kun kohtaukset vaimenivat, niin\nminusta taas tuli sekä terve että vahva, niinkuin nytkin olen. Muistan:\nminut valtasi sietämätön surumielisyys; ihan teki mieli itkeä; kaiken\naikaa ihmettelin ja olin levoton: minuun teki kamalan vaikutuksen se,\nettä tämä kaikki oli _vierasta_; sen minä ymmärsin. Tuo vieras teki\nminusta lopun. Täydelleen heräsin tästä synkästä pimeydestä, muistan\nsen, illalla, Baselissa, kun oltiin tulossa Sveitsiin, ja minut herätti\nkaupungin torilla olevan aasin huuto. Aasi hämmästytti minua kauheasti\nja miellytti jostakin syystä minua tavattomasti, ja samalla kertaa\nyhtäkkiä kaikki minun päässäni ikäänkuin selvisi.\n\n— Aasi? Tämä on omituista, — huomautti kenraalitar. — Muuten siinä\nei oikeastaan olekaan mitään kummallista, joku meistä rakastuu\nvielä aasiin, — huomautti hän katsoen vihaisesti tyttäriinsä, jotka\nnauroivat. — Tätä tapahtui jo mytologiassa. Jatkakaa, ruhtinas.\n\n— Siitä saakka minä olen pitänyt hirveän paljon aaseista. Se on\nihan jonkinmoista sympatiaa minussa. Minä aloin tiedustella niitä\nkoskevia seikkoja, sillä ennen en ollut niitä nähnyt, ja tulin pian\nvakuutetuksi, että se on perin hyödyllinen eläin, työtä tekevä, vahva,\nkärsivällinen, halpa, kestävä; ja tämän aasin takia minua yht'äkkiä\nalkoi koko Sveitsi miellyttää, niin että entinen surumielisyys haihtui\nkokonaan.\n\n— Kaikki tämä on hyvin kummallista, mutta aasista voi jättää\nkertomattakin; siirtykää toiseen asiaan. Mitä sinä kaiken aikaa\nnaureskelet, Aglaja? Ja sinä, Adelaida? Ruhtinas kertoi oivallisesti\naasista. Hän on sen itse nähnyt, mutta mitä sinä olet nähnyt? Ethän\nsinä ole ollut ulkomailla?\n\n— Minä olen nähnyt aasin, maman, — sanoi Adelaida.\n\n— Ja minä olen yhtä kuullutkin, — puuttui puheeseen Aglaja. Kaikki\nkolme alkoivat taas nauraa. Ruhtinas rupesi nauramaan yhdessä heidän\nkanssaan.\n\n— Se on hyvin pahasti teidän puoleltanne, — huomautti kenraalitar. —\nAntakaa heille anteeksi, ruhtinas, he ovat hyväsydämisiä. Minä riitelen\nalituisesti heidän kanssaan, mutta minä rakastan heitä. He ovat\nhuikentelevaisia, kevytmielisiä, hulluja.\n\n— Miksi niin? — nauroi ruhtinas. — En minäkään heidän sijassaan olisi\njättänyt tilaisuutta käyttämättä. Mutta minä pidän sittenkin aasin\npuolta: aasi on hyvä ja hyödyllinen olento.\n\n— Entä oletteko te hyvä, ruhtinas? Minä kysyn uteliaisuudesta, — kysyi\nkenraalitar.\n\nKaikki alkoivat taas nauraa.\n\n— Taaskin tuo kirottu aasi kiertyi tähän mukaan; minä en ensinkään\najatellut sitä! — huudahti kenraalitar. — Uskokaa minua, olkaa niin\nhyvä, ruhtinas, ei siinä ollut minun puoleltani mitään...\n\n— Viittausta? Oi, uskon sen empimättä!\n\nJa ruhtinas nauroi nauramistaan.\n\n— On hyvin hyvä, että te nauratte. Minä näen, että te olette mitä\nhyväsydämisin nuori mies, — sanoi kenraalitar.\n\n— Toisinaan olen paha, — vastasi ruhtinas.\n\n— Mutta minäpä olen hyvä, — pisti kenraalitar odottamatta väliin,\n— ja jos tahdotte, niin minä olen aina hyvä, ja se on minun ainoa\nvikani, sillä ei pidä olla aina hyvä. Minä olen hyvin usein vihainen\nnäille tässä ja varsinkin Ivan Fjodorovitšille, mutta se on juuri\npaha, että minä olen kaikkein enimmän hyvä suuttuessani. Äsken, ennen\nteidän tuloanne, minä suutuin ja tekeydyin sellaiseksi kuin en mitään\nymmärtäisi enkä kykenisi ymmärtämään. Semmoista tapahtuu minulle; olen\nkuin lapsi. Aglaja antoi minulle opetuksen; kiitos sinulle, Aglaja.\nKaikki on muuten roskaa. Minä en vielä ole niin tyhmä kuin miltä näytän\nja miksi tyttäret tahtovat minut kuvitella. Minulla on luonnetta\nenkä minä ole kovin häveliäs. Sanon sen muuten ilman kiukkua. Tule\ntänne, Aglaja, suutele minua, no... riittää jo hellyyden osoitukset,\n— huomautti hän, kun Aglaja tunteikkaasti suuteli häntä huulille ja\nkädelle. — Jatkakaa, ruhtinas. Kenties mieleenne muistuu jotakin\nmielenkiintoisempaakin kuin aasi.\n\n— Minä en taaskaan ymmärrä, kuinka on mahdollista noin suoraa päätä\nkertoa, — huomautti Adelaida uudelleen. — Minä joutuisin pakostakin\nhämilleni.\n\n— Mutta ruhtinaspa ei tule hämilleen, sillä ruhtinas on tavattoman\nälykäs ja älykkäämpi sinua ainakin kymmenen kertaa, jollei\nkaksikintoista kertaa. Toivon sinun saavan tuntea sen tämän jälkeen.\nOsoittakaa se heille, ruhtinas; jatkakaa. Aasin voi todellakin jo\nlopulta sivuuttaa. No, mitä muuta te näitte ulkomailla, paitsi aasin?\n\n— Olihan puhe aasistakin älykästä, — huomautti Aleksandra. — Ruhtinas\nkertoi erittäin mielenkiintoisesti taudistaan ja siitä, miten kaikki\nalkoi häntä miellyttää erään ulkonaisen alkusysäyksen johdosta. Minun\nmieltäni on aina kiinnittänyt, miten ihmiset tulevat mielipuoliksi ja\nsitten taas tervehtyvät. Varsinkin jos se tapahtuu yht'äkkiä.\n\n— Eikö totta? Eikö totta? — ehätti kenraalitar sanomaan. — Minä\nhuomaan, että sinäkin olet toisinaan älykäs; no, riittää jo pilantekoa!\nLuullakseni te puhuitte viimeksi Sveitsin luonnosta, ruhtinas, no!\n\n— Me saavuimme Luzerniin, ja minua kuljetettiin järvellä. Minä tunsin,\nkuinka kaunis se oli, mutta minun oli samalla hyvin raskasta olla, —\nsanoi ruhtinas.\n\n— Miksi? — kysyi Aleksandra.\n\n— En ymmärrä. Minun on aina raskasta ja olen levoton, kun katselen\ntuollaista luontoa ensimmäisen kerran: on hyväkin olla, mutta samalla\nolen levoton; muuten tuo kaikki tapahtui vielä sairauden aikana.\n\n— Eihän, minun mieleni tekisi kovin nähdä, — sanoi Adelaida. — Enkä\nminä ymmärrä, milloin me pääsemme ulkomaille. Nähkääs, kahteen vuoteen\nen ole voinut löytää aihetta tauluun.\n\n»_Oon kuvannut jo Idän, Lännen..._»\n\nEtsikää minulle, ruhtinas, maalauksen aihe.\n\n— Siitä minä en ymmärrä mitään. Minusta tuntuu, ettei tarvitse muuta\nkuin katsahtaa ja maalata.\n\n— Minä en osaa katsahtaa.\n\n— Miksi te puhutte arvoituksia? Minä en ymmärrä mitään! — keskeytti\nkenraalitar. — Mitä se on, etten osaa katsahtaa? Onhan silmät päässä,\nei muuta kuin katsoo vain. Jos et osaa täällä katsahtaa, niin et opi\nsitä ulkomaillakaan. Kertokaa mieluummin, kuinka te itse katselitte,\nruhtinas.\n\n— Se onkin parempi, — lisäsi Adelaida.— Ruhtinashan oppi ulkomailla\nkatsomaan.\n\n— En tiedä; sain siellä vain terveyteni korjautumaan; en tiedä, olenko\noppinut katsomaankin. Olin muuten koko ajan hyvin onnellinen.\n\n— Onnellinen! Osaatteko te olla onnellinen? — huudahti Aglaja. — Kuinka\nte sitten puhutte, ettette ole oppinut katselemaan. Opetatte vielä\nmeidätkin.\n\n— Olkaa niin hyvä ja opettakaa! — nauroi Adelaida.\n\n— En kykene opettamaan mitään, — nauroi ruhtinaskin, — melkein koko\nulkomaillaoloaikani minä asuin tuossa sveitsiläisessä kylässä; harvoin\nkävin jossakin lähiseuduilla; mitäpä minä voisin teille opettaa? Alussa\nminusta tuntui vain, ettei ollut ikävä; aloin nopeasti tervehtyä;\nsen jälkeen alkoi jokainen päivä minusta olla kallisarvoinen, sitä\nkallisarvoisempi, kuta pitemmälle aika kului, niin että minä aloin\nhuomata sen. Kävin nukkumaan hyvin tyytyväisenä ja nousin vuoteestani\nvielä onnellisempana. Miksi niin oli — sitä on varsin vaikea kertoa.\n\n— Eikö teidän mielenne siis tehnyt minnekään, eikö haluttanut\nminnekään? — kysyi Aleksandra.\n\n— Alussa, aivan alussa kyllä halutti, ja minä jouduin suuren\nlevottomuuden valtaan. Ajattelun alinomaa, miten tulen elämään;\ntahdoin koettaa kohtaloani, varsinkin eräinä hetkinä olin rauhaton. Te\ntiedätte, että sellaisia hetkiä on olemassa, varsinkin yksinäisyydessä.\nMeillä oli siellä vesiputous, pieni, putosi korkealta vuorelta ja niin\nohuena rihmana, melkein pystysuoraan, — valkea, pauhaava, vaahtoinen;\nse putosi korkealta, mutta näytti jokseenkin matalalta, oli puolen\nvirstan päässä, mutta näytti siltä, kuin sinne olisi ollut matkaa\nviisikymmentä askelta. Kuuntelin yöllä mielelläni sen kohinaa; juuri\nnoina hetkinä minut toisinaan valtasi suuri levottomuus. Myös toisinaan\nkeskipäivällä, kun menee jonnekin vuoristoon, seisoo yksin vuorien\nkeskellä, ympärillä mäntyjä, vanhoja, isoja, pihkaisia; ylhäällä\nkalliolla vanha keskiaikainen linna, raunioita; kylämme on kaukana\nalhaalla, tuskin näkyy, aurinko on kirkas, taivas sininen, hiljaisuus\nkammottava. Silloinpa tapahtui, että oli kuin olisi kaiken aikaa\nkutsuttu jonnekin, ja minusta tuntui yhä, että jos menee yhä vain\nsuoraan, kulkee kauan, kauan ja saapuu juuri tuolle viivalle, missä\ntaivas ja maa yhtyvät, niin siellä on selitys kaikkeen ja saa heti\nnähdä uuden elämän, tuhat kertaa voimakkaamman ja pauhuisamman kuin\nmeillä; mielessäni väikkyi kaiken aikaa suuri kaupunki, sellainen kuin\nNapoli, siinä palatseja, pauhinaa, jyrinää, elämää... Niin, paljonhan\nväikkyi mielessä! Mutta sitten minusta tuntui, että vankikopissakin voi\nlöytää äärettömän suuren elämän.\n\n— Viimeksimainitun, kaikkea kunnioitusta ansaitsevan ajatuksen olen\nlukenut _Lukemistostani_, kun olin kahdentoista vuoden ikäinen,— sanoi\nAglaja.\n\n— Tämä kaikki on filosofiaa, — huomautti Adelaida. — Te olette filosofi\nja olette tullut meitä opettamaan.\n\n— Kenties te olette oikeassa, — hymähti ruhtinas.— Ehkäpä minä\ntodellakin olen filosofi, ja kenpä tietää, vaikkapa minulla tosiaankin\nolisi ajatuksena opettaa... Se on mahdollista, on todellakin\nmahdollista.\n\n— Ja teidän filosofianne on aivan samanlainen kuin Jevlampia\nNikolajevnan,— puuttui puheeseen taas Aglaja. — Sellainen virkamiehen\nleski käy meillä, on ikäänkuin meidän leivissämme. Hänen koko\nelämänsä tehtävänä on — huokeus; kunhan vain voisi elää huokeammalla,\nkopeekoista hän vain puhuukin, ja, huomatkaa se, hänellä on rahoja, hän\non petkuttaja. Aivan samanlaista on teidänkin äärettömän suuri elämänne\nvankikopissa ja kenties myös teidän neljä vuotta kestänyt onnenne\nmaalla, jonka onnen takia te möitte Napolin kaupungin, ja luultavasti\nsaaden voittoa, olkoonpa että se oli vain kopeekoita.\n\n— Siitä, mikä koskee elämää vankikopissa, saattaa kyllä olla myös eri\nmieltä, — sanoi ruhtinas. — Minä olen kuullut erään kaksitoista vuotta\nvankilassa istuneen miehen kertomuksen; tämä oli eräs professorini\npotilaita ja oli hoidettavana. Hänellä oli taudinkohtauksia, hän\noli toisinaan levoton, itki ja yritti kerran tappaa itsensä. Hänen\nelämänsä vankilassa oli ollut hyvin surullista, vakuutan sen teille,\nmutta ei tietenkään vain kopeekoissa hinnoiteltavaa. Ja hänen ainoat\ntuttunsa siellä olivat hämähäkki ja ikkunan alle kasvanut puu...\nMutta minä kerron teille mieluummin eräästä toisesta viime vuonna\nkohtaamastani miehestä; siinä oli eräs asianhaara hyvin omituinen,\n— omituinen nimenomaan siksi, että tapaus on hyvin harvinainen.\nTämä mies oli kerran viety yhdessä toisten kanssa mestauslavalle ja\nhänelle oli luettu kuolemantuomio, jossa hänet määrättiin ammuttavaksi\nvaltiollisesta rikoksesta. Parinkymmenen minuutin kuluttua luettiin\nmyös armahdus ja hänen osakseen määrätty toisenlainen rangaistus; mutta\njoka tapauksessa hän oli kahden tuomion väliajalla, kahdenkymmenen\nminuutin tai ainakin neljännestunnin ajan, elänyt siinä varmassa\nvakaumuksessa, että muutaman minuutin kuluttua hän äkkiä kuolee. Minun\nmieleni teki hirveästi kuulla, kun hän toisinaan muisteli silloisia\nvaikutelmiaan, ja minä aloin muutaman kerran kysellä häneltä uudelleen.\nHän muisti kaikki tavattoman selvästi ja sanoi, ettei hän koskaan\nunohda mitään noina hetkinä tapahtuneesta. Noin kahdenkymmenen askelen\npäähän mestauslavasta, jonka luona seisoi kansaa ja sotamiehiä, oli\nkaivettu maahan kolme pylvästä, koska rikollisia oli muutamia. Kolme\nensimmäistä vietiin pylväitten luo, sidottiin, heidän ylleen pantiin\nkuolinpuku (valkeat, pitkät viitat), ja heidän silmilleen vedettiin\nvalkoiset myssyt, etteivät näkisi kiväärejä; sitten asetettiin\nvastapäätä jokaista pylvästä muutamia miehiä käsittävä sotamiesryhmä.\nMinun tuttuni oli kahdeksas järjestyksessä ammuttavista, hänen oli\nsiis mentävä pylväiden luo kolmannessa vuorossa. Pappi kulki jokaisen\nympäri risti kädessä. Selvää oli, että elinaikaa oli noin viisi\nminuuttia, ei enempää. Hän sanoi, että nämä viisi minuuttia tuntuivat\nhänestä loppumattomalta ajanjaksolta, äärettömältä rikkaudelta; hänestä\nnäytti, että noina viitenä minuuttina hän elää niin monta elämää,\nettei vielä ole mitään syytä ajatella viimeistä hetkeä, niin että\nhän ryhtyi erinäisiin toimenpiteisiin: hän varasi aikaa, jotta voisi\nsanoa jäähyväiset tovereilleen, tähän hän määräsi pari minuuttia,\nsitten hän varasi vielä kaksi minuuttia siihen, että ajattelisi\nviimeisen kerran itseään, ja sen jälkeen vielä aikaa katsellakseen\nviimeisen kerran ympärilleen. Hän muisti sangen hyvin, että hän oli\ntehnyt juuri tämän kolmijaon ja juuri tällä tavoin laskenut. Hän oli\nkuoleva seitsemänkolmatta vuoden ikäisenä, terveenä ja voimakkaana;\nmuisti tovereitaan hyvästellessään tehneensä eräälle heistä verraten\nasiaankuulumattoman kysymyksen ja olleensa myös hyvin kärkäs saamaan\nsiihen vastauksen. Kun hän oli sanonut jäähyväiset tovereilleen,\nseurasivat ne kaksi minuuttia, jotka hän oli varannut _ajatellakseen\nitseään_; hän tiesi ennakolta, mitä hän ajattelee; hänen teki yhä\nvain mielensä kuvitella mahdollisimman pian ja selvästi, että kuinka\nonkaan: hän on nyt olemassa ja elää, mutta kolmen minuutin kuluttua\non tuloksena _jotakin_, joku tai jokin, — mutta kuka? Missä? Kaiken\ntämän hän aikoi ratkaista noina kahtena minuuttina! Läheisyydessä\noli kirkko, ja sen yläosa kullattuine kattoineen välkkyi kirkkaassa\nauringonpaisteessa. Hän muisti katsoneensa hirveän kiinteästi tätä\nkattoa ja siitä välähteleviä säteitä; ei voinut irtautua säteistä:\nhänestä tuntui, että nämä säteet ovat hänen uusi luontonsa, että\nhän kolmen minuutin kuluttua jollakin tavoin sulautuu niihin...\nTietämättömyys ja vastenmielisyys tuota uutta kohtaan, joka on tuleva\nja heti alkaa, olivat hirveät; mutta hän sanoo, ettei mikään tuona\naikana ollut hänelle raskaampaa kuin yhtämittainen ajatus: »Entäpä\njos ei kuolisi! Entäpä jos saisi elämän takaisin, — mikä äärettömyys!\nJa kaikki tämä olisi minun! Minä muuttaisin silloin jokaisen hetken\nkokonaiseksi vuosisadaksi, en hukkaisi mitään, laskisin laskemalla joka\nminuutin, en kuluttaisi mitään turhaan!» Hän sanoi, että tämä ajatus\nmuuttui hänessä lopulta niin suureksi vihastukseksi, että hän jo toivoi\ntulevansa ammutuksi mahdollisimman pian.\n\nRuhtinas vaikeni yhtäkkiä: kaikki toivoivat hänen jatkavan ja esittävän\njohtopäätöksen.\n\n— Joko te lopetitte? — kysyi Aglaja.\n\n— Minkä? Lopetin, — sanoi ruhtinas, joka oli hetkiseksi vaipunut\nmietteisiinsä.\n\n— Miksi te tämän kerroitte?\n\n— Muuten vain... johtui mieleeni... keskustelun johdosta...\n\n— Te olette hyvin katkelmallinen puheissanne, — huomautti Aleksandra.\n— Te, ruhtinas, tahdoitte varmaankin esittää sen johtopäätöksen,\nettei ainoatakaan hetkeä voi arvioida kopeekoissa ja että joskus\nviisi minuuttia on kallisarvoisempi kuin aarre. Kaikki tämä ansaitsee\nkiitosta, mutta sallikaa kuitenkin kysyä, kuinka tuo ystävä, joka\nkertoi teille noin hirveitä asioita... hänen rangaistuksensahan\nmuutettiin toiseksi, hänelle siis lahjoitettiin tuo »loppumaton elämä».\nNo, mitä hän sitten myöhemmin teki tällä rikkaudella? Elikö hän\njokaisen hetken »laskemalla laskien»?\n\n— Oi, ei, hän sanoi minulle itse, — minä kysyin häneltä tätä, — ei hän\nelänyt ensinkään sillä tavoin, ja paljon, paljon minuutteja hän antoi\nmennä hukkaan.\n\n— No, siinä teille siis on kokemus, ei siis tosiaankaan voi elää\n»laskemalla laskien». Jostakin syystä se ei käy päinsä.\n\n— Niin, jostakin syystä se ei käy päinsä, — toisti ruhtinas. — Minusta\nitsestäni tuntui siltä... Mutta kuitenkaan ei oikein tahtoisi uskoa...\n\n— Toisin sanoen, te luulette elävänne viisaammin kuin muut? — sanoi\nAglaja.\n\n— Niin, olen toisinaan ajatellut silläkin tavoin.\n\n— Ja tuntuuko yhä siltä?\n\n— Kyllä... tuntuukin, — vastasi ruhtinas katsellen kuten ennenkin\nAglajaa hiljainen, miltei arka hymy huulillaan; mutta samassa hän taas\nrupesi nauramaan ja katsoi iloisesti tyttöön.\n\n— Vaatimattomasti kyllä! — sanoi Aglaja miltei suuttuneena.\n\n— Mutta kylläpä te olette urhoollisia, te nauratte, mutta minua tämä\nkaikki hänen kertomuksessaan hämmästytti siinä määrin, että minä sen\njälkeen näin unissani, näin juuri nuo viisi minuuttia...\n\nHän loi vielä kerran tutkivasti ja vakavana silmänsä vuoroin kuhunkin\nkuulijoistaan.\n\n— Ettehän vain ole suuttuneet minuun jostakin? — kysyi hän yht'äkkiä\naivan kuin hämmentyneenä, mutta kuitenkin katsellen kaikkia suoraan\nsilmiin.\n\n— Mitä te puhutte? — huudahtivat kaikki kolme neitoa ihmeissään.\n\n— Niin, kun minä kaiken aikaa ikäänkuin opetan...\n\nKaikki purskahtivat nauramaan.\n\n— Jos suutuitte, niin älkää enää olko vihaisia,— sanoi hän, — minähän\ntiedän itse, että olen elänyt vähemmän kuin toiset ja ymmärrän\nelämää vähemmän kuin kukaan muu. Minä kenties puhun toisinaan hyvin\nkummallisesti...\n\nJa hän joutui aivan kokonaan hämilleen.\n\n— Jos sanotte olleenne onnellinen, niin silloinhan ette ole elänyt\nvähemmän vaan enemmän; miksi siis vääristelette ja pyytelette anteeksi?\n— alkoi Aglaja puhua ankarasti ja riidanhaluisesti.— Älkääkä olko\nlevoton, pyydän, siitä että te opetatte meitä, siinä ei ole mitään\nyliotetta teidän puoleltanne. Teidän kvietisminne tekee teidät\nkykeneväksi täyttämään vaikka sata vuotta elämää onnella. Näyttipä\nteille kuolemanrangaistuksen tai näyttipä teille pikkusormen, niin\nkummastakin te johdatte samalla tavoin kiitosta ansaitsevan ajatuksen\nja olette päälle päätteeksi vielä tyytyväinen. Noin voi kyllä elää.\n\n— Miksi sinä kaiken aikaa äkäilet, sitä minä en ymmärrä, —\ntarttui puheeseen kenraalitar, joka jo pitkän aikaa oli tarkannut\nkeskustelevien kasvoja. — Enkä minä myöskään voi käsittää, mistä\nte puhutte. Mikä pikkusormi ja mitä hölynpölyä? Ruhtinas puhuu\nerinomaisesti, vain hiukan surumielisesti. Miksi sinä tahdot viedä\nhäneltä rohkeuden? Kun hän alkoi, niin hän nauroi, mutta nyt hän on\naivan hölmistynyt.\n\n— Ei se mitään, maman. — Onpa vahinko, ruhtinas, ettette ole nähnyt\nkuolemanrangaistusta, olisin kysynyt teiltä erästä seikkaa.\n\n— Minä olen nähnyt kuolemanrangaistuksen,— vastasi ruhtinas.\n\n— Olette nähnyt? — huudahti Aglaja. — Olisihan minun pitänyt se arvata!\nTämä kruunaa koko asian. Jos olette nähnyt, niin kuinka te sitten\nsanotte eläneenne koko ajan onnellisena? No, enkö sanonut teille\ntotuutta?\n\n— Teloitetaanko sitten teidän kylässänne? — kysyi Adelaida.\n\n— Näin Lyonissa, matkustin sinne Sveitsistä, hän otti minut mukaansa.\nKun tulin sinne, niin satuin kohta näkemään.\n\n— Mitäs, miellyttikö se teitä suuresti? Onko se hyvin rakentavaa? Onko\nhyvin hyödyllistä? — kyseli Aglaja.\n\n— Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, ja sen jälkeen olin jonkin verran\nsairas, mutta myönnän katselleeni kuin paikalleni naulittuna, en voinut\nirroittaa katsettani.\n\n— En minäkään olisi voinut irroittaa siitä katsettani, — sanoi Aglaja.\n\n— Siellä ei ollenkaan pidetä siitä, että naiset käyvät katsomassa,\nsanomalehtiinkin sitten kirjoitetaan noista naisista.\n\n— Siis jos ollaan sitä mieltä, ettei se ole naisten asia, niin sillä\njuuri tahdotaan sanoa (ja siis todistaa), että se on miesten asia.\nOnnittelen moisen logiikan johdosta. Tekin tietysti ajattelette samalla\ntavalla.\n\n— Kertokaa kuolemanrangaistuksesta, — keskeytti Adelaida.\n\n— Ei nyt ollenkaan tekisi mieleni... sanoi ruhtinas hämmentyen ja\nikäänkuin synkistyen.\n\n— Te ikäänkuin ette soisi meidän saavan kuulla kertomustanne, — pisteli\nAglaja.\n\n— Ei, siksihän minä, kun jo äsken kerroin tästä samasta teloituksesta.\n\n— Kenelle te kerroitte?\n\n— Teidän kamaripalvelijallenne, odottaessani...\n\n— Mille kamaripalvelijalle? — kuului joka puolelta.\n\n— Sille, joka istuu eteisessä, hänellä on harmahtava tukka, punertavat\nkasvot; minä istuin eteisessä päästäkseni Ivan Fjodorovitšin puheille.\n\n— Tämä on omituista, — huomautti kenraalitar.\n\n— Ruhtinas on demokraatti,— tokaisi Aglaja. — No, jos kerroitte\nAlekseille, niin ette voi kieltäytyä kertomasta meillekin.\n\n— Minä tahdon välttämättömästi kuulla, — toisti Adelaida.\n\n— Äsken tosiaankin, — sanoi ruhtinas kääntyen hänen puoleensa ja\ntaas jonkin verran innostuen (hän näytti innostuvan hyvin nopeasti\nja luottavasi), — tosiaankin ajattelin, kun pyysitte minulta kuvan\naihetta, antaa teille aiheen: piirtää tuomitun kasvot hetkeä\naikaisemmin kuin giljotiini iskee, kun hän seisoo vielä mestauslavalla,\nennenkuin on käynyt pitkäkseen tuolle laudalle.\n\n— Mitenkä kasvot? Ainoastaanko kasvot? — kysyi Adelaida. — Sepä\nomituinen aihe, ja mikäs kuva siitä tulisi?\n\n— En tiedä; miksi ei tulisi? — intti ruhtinas innokkaasti. — Minä näin\näskettäin Baselissa erään senlaatuisen kuvan. Minun mieleni tekee\nkovin kertoa teille... Minä kerron joskus... se sai minut suuresti\nhämmästymään.\n\n— Baselilaisesta kuvasta te kerrotte välttämättömästi myöhemmin,\n— sanoi Adelaida, — mutta selittäkää minulle nyt tuota teloitusta\nesittävä kuva. Voitteko kertoa, millaiseksi te sen kuvittelette? Miten\nnuo kasvot piirretään? Kasvotko vain? Millaiset kasvot ne sitten ovat?\n\n— Se on juuri hetkistä ennen kuolemaa, — alkoi ruhtinas hyvin auliisti\nselittää viehättyen muisteloonsa ja nähtävästi heti unohtaen kaiken\nmuun, — juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän on noussut portaille\nja astunut mestauslavalle. Hän katsahti silloin minuun päin; minä\nkatsoin hänen kasvojaan ja ymmärsin kaiken... Muuten, kuinka voisikaan\nsen kertoa! Minun mieleni tekisi hirveästi, tekisi hirveästi, että\nte tai joku piirtäisi tämän! Mieluimmin te! Ajattelin silloin kohta,\nettä kuva tulee olemaan hyödyllinen. Tiedättekö, siinä pitää esittää\nkaikki, mitä on ollut aikaisemmin, kaikki, kaikki. Hän eli vankilassa\nja odotti teloitusta arvellen sen viipyvän vielä ainakin viikon; hän\nluotti jostakin syystä tavanmukaisiin muodollisuuksiin, että paperin\nvielä pitää mennä jonnekin, ja se tulee vasta viikon kuluttua sieltä.\nMutta yhtäkkiä jonkin sattuman kautta asia käsiteltiin nopeasti. Kello\nviisi aamulla hän nukkui. Se tapahtui lokakuun lopulla; kello viisi\non vielä kylmää ja pimeätä. Sisälle tuli vankilan poliisipäällikkö,\nhiljaa, vartijain seuraamana, ja nykäisi häntä varovasti olkapäästä;\nhän kohottautui, nojasi kyynärpäähänsä, — näkee valoa: »Mitä tämä on?»\n— »Kymmenettä käydessä pannaan täytäntöön kuolemanrangaistus.» Unisena\nhän ei ottanut tätä uskoakseen, alkoi väittää vastaan, että paperi\ntulee viikon kuluttua, mutta kun hän sitten oli täysin valveilla,\nniin hän lakkasi kiistämästä ja vaikeni, — niin kerrottiin, — sitten\nhän sanoi: »On kuitenkin raskasta näin yht'äkkiä...» ja vaikeni taas\neikä tahtonut enää puhua mitään. Siinä kuluu kolme, neljä tuntia\nkaikenlaisiin tiettyihin asioihin: papin toimittamiseen, aamiaiseen,\njolloin hän saa viiniä, kahvia ja lihaa (eikö tämä ole ivaa? Miten\njulmalta se tuntuakaan, mutta toiselta puolen nämä viattomat ihmiset\ntotisesti tekevät sen hyvästä sydämestä ja ovat varmoja siitä, että\nse on ihmisrakkautta), sitten seuraa pukeutuminen (tiedättekö, mitä\non rikollisen pukeutuminen?), lopuksi kuljetetaan pitkin kaupunkia\nmestauslavalle asti... Minä luulen, että juuri silloin, kuljetettaessa,\nniinikään tuntuu siltä, kuin elämää olisi vielä loppumattomasti\njäljellä. Minusta tuntuu, että hän aivan varmaan ajatteli matkan\nvarrella: »Vielä on pitkälti elämää, vielä on kolme katua; kuljen\ntämän loppuun ja sitten on jäljellä vielä tuo, sen jälkeen vielä se,\njossa on leipurinpuoti oikealla... on vielä pitkä matka leipurille\nasti!» Ylt'ympäri on kansaa, huutoa, melua, kymmenettuhannet kasvot,\nkymmenentuhatta silmää — kaikki tuo on kestettävä, ja ennen kaikkea\ntämä ajatus: »Tuossa heitä on kymmenentuhatta, eikä ketään heistä\nteloiteta, mutta minut teloitetaan!» No, tämä kaikki on edelläkäypää.\nMestauslavalle vievät portaat; siinä portaitten edustalla hän alkoi\nyht'äkkiä itkeä, ja kuitenkin hän oli voimakas ja miehekäs mies,\nsanottiin olleen suuren konnan. Hänen mukanaan oli kaiken aikaa\nerottamattomasti ollut pappi, oli ajanut rattaillakin hänen kanssaan\nja kaiken aikaa puhunut, — lieneekö toinen edes kuunnellut: alkaa\nkyllä kuunnella, mutta jo kolmannesta sanasta lähtien ei ymmärrä.\nNiin sen täytyi olla. Viimein hän alkoi nousta ylös portaita; hänen\njalkansa ovat sidotut ja siksi hän etenee lyhyin askelin. Pappi,\njoka luultavasti oli älykäs mies, lakkasi puhumasta ja antoi hänen\ntavan takaa suudella ristiä. Portaitten alapäässä hän oli hyvin\nkalpea, mutta kun hän oli päässyt ylös ja seisoi mestauslavalla, niin\nhän tuli yht'äkkiä valkoiseksi kuin paperi, aivan kuin valkoinen\nkirjoituspaperi. Varmaankin hänen jalkansa tuntuivat heikoilta ja\npuutuivat ja häntä ahdisti, aivan kuin jokin olisi painanut hänen\nkurkkuaan ja niinkuin tämä olisi vaikuttanut kuin kutkutus,— oletteko\nte milloinkaan tunteneet tämmöistä pelästyneenä ollessanne tai hyvin\nkamalina hetkinä, jolloin järki kyllä täydellisesti on tallella, mutta\nsillä ei ole mitään valtaa? Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi\nuhkaa tuho, jota ei voi välttää, talo on sortumassa päällenne, niin\nsilloin yht'äkkiä hirveästi alkaa tehdä mieli istuutua ja peittää\nsilmänsä ja odottaa — tuli mitä tuli!... Silloinpa juuri, kun tuo\nheikkous alkoi, asetti pappi nopeasti, pikaisella liikkeellä ja ääneti,\nristin yht'äkkiä aivan hänen huulilleen, pienen ristin, hopeaisen,\nnelikärkisen, — asetti sen moneen kertaan, vähän väliä. Ja heti kun\nristi kosketti huulia, avasi hän silmänsä ja ikäänkuin elpyi taas\nmuutamaksi sekunniksi ja jalat kulkivat. Ristiä hän suuteli ahneesti,\nkiiruhti suutelemaan, aivan kuin kiireesti tahtoisi muistaa siepata\njotakin varastoon, kaiken varalta, mutta tokkopahan hänellä tuolla\nhetkellä oli minkäänlaista uskonnollista tunnetta. Ja tämmöistä oli\naivan siihen asti, kun hän kävi laudalle... On omituista, että näinä\naivan viimeisinä sekunteina harvoin kukaan pyörtyy! Päinvastoin pää\nhirveästi elää ja työskentelee, luultavasti voimakkaasti, voimakkaasti,\nvoimakkaasti, niinkuin käynnissä oleva kone; minä kuvittelen, että\nerilaiset ajatukset kilvan takovat päässä, ne ovat kaikki keskeneräisiä\nja kenties naurettaviakin, asiaankuulumattomia ajatuksia: »Kas tuo\ntuossa katselee, — hänellä on syylä otsassa, teloittajan alanapeista\nnäkyy yksi ruostuneen...» Ja samalla hän kuitenkin tietää kaikki ja\nmuistaa kaikki; on olemassa eräs sellainen piste, jota ei voi mitenkään\nunohtaa, eikä voi pyörtyä, ja kaikki liikkuu ja kieppuu kaiken aikaa\nsen ympärillä, tämän pisteen seutuvilla. Ja ajatella, että se on\ntämmöistä viimeiseen neljännessekuntiin asti, kun pää jo on pölkyllä,\nja hän odottaa ja... _tietää_, ja yht'äkkiä kuulee, miten teräs hänen\nyläpuolellaan lähti liukumaan! Sen kuulee ehdottomasti! Jos minä olisin\nsiinä makaamassa, niin minä vartavasten kuuntelisin ja kuulisin! Sitä\nkestää kenties vain kymmenesosa silmänräpäystä, mutta sen kuulee\nehdottomasti! Ja ajatelkaahan, yhä vieläkin kiistellään siitä, että\nkun pää irtaantuu, niin se kenties vielä sekunnin ajan tietää, että\nse on irtautunut, — millainen käsitys! Entäpä jos viisi sekuntia!...\nPiirtäkää mestauslava sillä tavoin, että selvästi ja läheltä näkyy\nainoastaan viimeinen porras; rikollinen on noussut sille: pää, kasvot\nkalpeat kuin paperi, pappi ojentaa ristin, uhri venyttää ahneesti\nsinisiä huuliaan ja katsoo, ja — _tietää kaikki_. Risti ja pää, siinä\non kuva; papin, teloittajan, hänen kahden apulaisensa päät ja muutamia\nalhaalla olevia päitä ja silmiä, — kaiken tämän voi piirtää ikäänkuin\netäiseksi taustaksi, sumussa olevaksi, sivuseikaksi... Sellainen olisi\nkuva.\n\nRuhtinas vaikeni ja katsahti kaikkiin.\n\n— Tämä ei tietenkään ole kvietismin kaltaista, — lausui itsekseen\nAleksandra.\n\n— No, kertokaa nyt, miten te olitte rakastunut, — sanoi Adelaida.\n\nRuhtinas katsahti ihmetellen häneen.\n\n— Kuulkaa, — sanoi Adelaida ikäänkuin kiirehtien, — teidän on määrä\nkertoa baskilaisesta kuvasta, mutta nyt minä tahdon kuulla siitä, miten\nte olitte rakastunut; älkää väittäkö vastaan, te olitte. Sitäpaitsi te\nheti alettuanne kertoa lakkaatte olemasta filosofi.\n\n— Heti kun lakkaatte kertomasta, te myös häpeätte kertomaanne, —\nhuomautti yht'äkkiä Aglaja. — Miksi niin?\n\n— Miten typerää tuo kaikki sentään onkaan, — tokaisi kenraalitar\nkatsellen paheksuvasti Aglajaa.\n\n— Ei ole älykästä, — vahvisti Aleksandra.\n\n— Älkää uskoko häntä, ruhtinas, — kääntyi kenraalitar ruhtinaan\npuoleen. — Hän tekee sitä tahallaan ja kaiketi ilkeyksissään; ei häntä\nole ollenkaan niin typerästi kasvatettu; älkää luulko mitään sen\njohdosta, että he noin härnäilevät teitä. Heillä on varmaankin taas\njokin kuje tekeillä, mutta he pitävät jo teistä. Minä tunnen heidän\nkasvojensa ilmeet.\n\n— Minäkin tunnen heidän kasvojensa ilmeet,— sanoi ruhtinas pannen\nerikoisen painon sanoihinsa.\n\n— Kuinka niin? — kysyi Adelaida uteliaasti.\n\n— Mitä te tiedätte meidän kasvoistamme? — utelivat molemmat toisetkin.\n\nMutta ruhtinas oli vaiti ja vakava; kaikki odottivat hänen vastaustaan.\n\n— Minä sanon sen teille myöhemmin, — sanoi hän hiljaa ja vakavasti.\n\n— Te tahdotte ehdottomasti herättää meidän mielenkiintomme, — huudahti\nAglaja. — Ja mikä juhlallisuus!\n\n— No, hyvä on, — alkoi Adelaida taas kiireesti puhua, — mutta jos te\nkerran olette sellainen kasvojen tuntija, niin varmasti te myös olette\nollut rakastunut; minä siis arvasin oikein. Kertokaahan.\n\n— Minä en ole ollut rakastunut, — vastasi ruhtinas taaskin hiljaa ja\ntotisena, — minä... olin onnellinen muulla tavoin.\n\n— Miten sitten, millä tavoin?\n\n— Hyvä on, minä kerron teille, — lausui ruhtinas aivan kuin syvissä\nmietteissä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n— Kas nyt te kaikki, — alkoi ruhtinas, — katsotte minuun niin\nuteliaina, että jos minä en tyydytä uteliaisuuttanne, niin te kenties\nsuututte minuun. Ei, minä lasken leikkiä, — lisäsi hän kiireesti ja\nhymyili. — Siellä... siellä oli vain lapsia, ja minä olin siellä\nkaiken aikaa lasten parissa, yksinomaan lasten parissa. Ne olivat sen\nkylän lapsia, koko lapsilauma, joka kävi koulua. En minä oikeastaan\nheitä opettanut; en ensinkään, siellä oli sitä varten koulunopettaja,\nJules Tibot; kenties minä heitä opetinkin, mutta enimmäkseen olin\nmuuten vain heidän parissaan, ja näin kuluivatkin kaikki minun neljä\nvuottani. Minä en tarvinnut mitään muuta. Puhuin heille kaikkea,\nen salannut heiltä mitään. Kaikki heidän isänsä ja sukulaisensa\nsuuttuivat minuun, koska lapset lopulta eivät voineet tulla toimeen\nilman minua ja aina keräytyivät ympärilleni, ja kouluopettajasta tuli\nlopulta pahin vihamieheni. Sain siellä paljon vihamiehiä ja kaikki\nlasten takia. Schneiderkin soimasi minua. Ja mitä he niin pelkäsivät?\nLapselle voi puhua kaikkea, — kaikkea; minua on aina ihmetyttänyt\najatus, miten huonosti aikuiset tuntevat lapsia, isät ja äiditkin omia\nlapsiaan. Lapsilta ei pidä salata mitään sillä verukkeella, että he\novat pieniä ja että heidän on liian aikaista tietää. Mikä surullinen\nja onneton ajatus! Ja kuinka hyvin lapset itse huomaavatkaan, että\nisät pitävät heitä liian pieninä ja mitään ymmärtämättöminä, vaikka\nhe ymmärtävät kaiken! Aikuiset eivät tiedä, että lapsi voi kaikkein\nvaikeimmassakin asiassa antaa tavattoman arvokkaan neuvon. Oi hyvä\nJumala! Kun teitä katselee tämä soma pikku lintunen, tuottavasti ja\nonnellisena, niin hävettäähän teitä pettää häntä! Minä nimitän heitä\nlintusiksi sen tähden, että maailmassa ei ole mitään kauniimpaa kuin\nlintuset. Muuten kaikki kylässä suuttuivat minuun pikemminkin erään\ntapauksen johdosta... ja Tibot yksinkertaisesti kadehti minua; alussa\nhän yhä vain pudisteli päätään ja ihmetteli, miten lapset ymmärsivät\nkaikkea, mitä minä puhuin, mutta eivät juuri mitään hänen puheestaan,\nja sitten hän alkoi pilkata minua, kun sanoin hänelle, ettemme me\nkumpikaan opeta heille mitään, vaan että he opettavat vielä meitä.\nJa kuinka hän saattoikaan kadehtia ja panetella minua, kun hän itse\neli lasten parissa! Lasten kautta sielu tulee parannetuksi... Siellä\noli muudan potilas Schneiderin laitoksessa, eräs hyvin onneton mies.\nSe oli niin hirveä onnettomuus, että moista tuskin onkaan. Hänet oli\ntuotu parantolaan mielenvikaisena; minun käsitykseni mukaan hän ei\nollut mielenvikainen, vaan ainoastaan kärsi hirveästi, — se oli koko\nhänen sairautensa. Ja jospa tietäisitte, mitä lapsemme lopulta hänelle\nmerkitsivät... Mutta minä kerron teille tästä sairaasta miehestä\nmieluummin myöhemmin, kerron nyt, miten kaikki tämä alkoi. Alussa\nlapset eivät pitäneet minusta. Minä olin niin iso, minä olen aina kovin\nkömpelö; tiedän olevani myös ruma... lopuksi vaikutti vielä sekin,\nettä olin ulkomaalainen. Lapset nauroivat alussa minulle ja alkoivat\nmyöhemmin viskellä minua leivilläkin, kun näkivät, että minä suutelin\nMarieta. Suutelin häntä kaiken kaikkiaan vain yhden kerran... Ei, älkää\nnaurako, — kiiruhti ruhtinas pysähdyttämään kuuntelijainsa naurua, —\nsiinä ei ensinkään ollut rakkautta. Jos te tietäisitte, miten onneton\nolento se oli, niin teidän itsenne olisi häntä yhtä sääli kuin oli\nminun. Hän oli meidän kylästämme. Hänen äitinsä oli vanha ämmä ja tällä\noli heidän pienessä, aivan vanhassa, kaksi-ikkunaisessa talorähjässään\ntoinen ikkuna erotettu laipiolla kylän viranomaisten luvalla; tästä\nikkunasta hänen oli lupa myydä nauhoja, rihmaa, tupakkaa, saippuaa,\nkaikkea aivan mitättömästä hinnasta, ja sillä hän elätti henkeään.\nHän oli sairas, hänen jalkansa olivat alituisesti turvoksissa, niin\nettä hän istui aina paikallaan. Marie oli hänen tyttärensä, noin\nkahdenkymmenen vuoden ikäinen, heikko ja laiha; hänessä oli jo kauan\nollut alulla keuhkotauti, mutta hän kävi yhä taloissa tekemässä\nraskasta työtä päiväläisenä, — pesi lattioita, liinavaatteita, lakaisi\npihoja, hoiteli karjaa. Eräs ranskalainen kauppamatkustaja vietteli\nhänet ja vei mukanaan, mutta jätti viikon kuluttua tielle yksikseen\nja karkasi kaikessa hiljaisuudessa. Marie tuli kotiin kerjuukaupalla,\naivan likaisena, aivan repaleissa, kengät hajalla; hän oli kulkenut\njalan koko viikon, viettänyt yönsä kedolla ja pahoin vilustunut; jalat\nolivat täynnä haavoja, kädet turvoksissa ja sierettyneet. Hän ei muuten\nollut aikaisemminkaan ollut kaunis; ainoastaan silmät olivat lempeät,\nherttaiset, viattomat. Hirveän vaitelias hän oli. Kerran, aikaisempina\naikoina, hän oli työtä tehdessään yht'äkkiä ruvennut laulamaan, ja\nminä muistan, että kaikki ihmettelivät ja alkoivat nauraa: »Marie\nlauloi! Kuinka? Marie lauloi!» ja hän nolostui hirveästi eikä sen\njälkeen milloinkaan enää avannut suutaan. Siihen aikaan häntä vielä\npidettiin hyvänä, mutta kun hän palasi sairaana ja nääntyneenä, niin\nei kukaan tuntenut häntä kohtaan minkäänlaista sääliä! Kuinka julmia\nhe iässä suhteessa ovatkaan! Kuinka raskaat käsitykset heillä tässä\nsuhteessa onkaan! Äiti ensimmäisenä otti hänet vastaan vihaisesti ja\nhalveksien: »Sinä olet nyt häpäissyt minut.» Hän ensimmäisenä antoikin\ntyttärensä toisten häväistäväksi: kun kylässä saatiin kuulla, että\nMarie oli tullut takaisin, niin kaikki juoksivat katsomaan Marieta,\nja melkein koko kylä kerääntyi ämmän mökkiin: ukot, lapset, naiset,\ntytöt, kaikki, kiirehtivänä, ahneena joukkona. Marie oli pitkällään\nlattialla ämmän jalkojen juuressa, nälkäisenä, repaleisena, ja itki.\nKun kaikki kokoontuivat sinne, niin hän peitti kasvonsa hajallaan\noleviin hiuksiinsa ja painautui lattiaa vastaan. Kaikki ympärillä\nkatselivat häntä kuin jotakin iljetystä; ukot tuomitsivat ja toruivat,\nnuoret nauroivat, naiset haukkuivat häntä, tuomitsivat, katselivat\nniin halveksuen kuin jotakin hämähäkkiä ikään. Äiti salli kaiken tämän\ntapahtua, istui itse siinä äärellä, nyökytti päätään ja hyväksyi.\nÄiti oli siihen aikaan jo hyvin sairas ja miltei teki kuolemaa;\nkahden kuukauden kuluttua hän todella kuolikin; hän tiesi kuoleman\nolevan lähellä, mutta ei sittenkään aikonutkaan sopia tyttärensä\nkanssa ennen kuolemaansa, ei edes puhunut tälle sanaakaan, ajoi\nmakaamaan eteiseen eikä antanut kunnolla ruokaakaan. Äidin täytyi\nusein pitää kipeitä jalkojaan lämpimässä vedessä; Marie pesi joka\npäivä hänen jalkansa ja hoiteli häntä; äiti otti vastaan kaikki hänen\npalveluksensa äänettömänä eikä sanonut hänelle yhtään ystävällistä\nsanaa. Marie kärsi kaikki, ja kun minä myöhemmin tutustuin häneen,\nniin minä huomasin, että hän itsekin hyväksyi kaiken tämän ja piti\nitse itseään kaikkein vihoviimeisimpänä elukkana. Kun ämmä joutui\nlopullisesti vuoteen omaksi, niin häntä hoitelemaan tulivat kylän\neukot, vuorotellen, niin on siellä tapana. Silloin lakattiin kokonaan\nantamasta Marielle ruokaa; kylässä taas kaikki häätelivät häntä pois,\neikä kukaan tahtonut antaa hänelle edes työtäkään niinkuin ennen.\nKaikki miltei syljeksivät hänen päälleen, eivätkä miehet pitäneet häntä\nenää naisenakaan, puhuivat hänelle aina hirveitä raakuuksia. Toisinaan,\nhyvin harvoin, kun he sunnuntaisin olivat juoneet itsensä humalaan,\nhe piloillaan viskelivät hänelle pennejä, noin vain, suoraan maahan;\nMarie otti ääneti ne maasta. Hän oli jo silloin alkanut yskiessään\nsylkeä verta. Viimein hänen ryysynsä olivat jo aivan riekaleina,\nniin että hävetti näyttäytyä kylällä; aivan paluustansa saakka hän\noli kulkenut avojaloin. Silloinpa varsinkin lapset, koko parvi, —\nniitä oli yli neljäkymmentä koululaista, — alkoivat ärsytellä häntä\nja viskelivät lokaakin hänen päälleen. Hän pyysi paimenta päästämään\nhänet lehmiä paimentamaan, mutta paimen ajoi hänet pois. Silloin hän\nalkoi omin päin, ilman lupaa, mennä karjan mukana koko päiväksi pois\nkotoa. Koska hän oli suureksi hyödyksi paimenelle ja tämä huomasi sen,\nniin paimen ei ajanutkaan häntä enää pois, antoipa hänelle toisinaan\npäivällisensä jätteitä, juustoa ja leipää. Paimen piti tätä omasta\npuolestaan suurena armotyönä. Kun äiti kuoli, niin pastori kirkossa\nilkesi kaikkien kuullen häpäistä Marieta. Marie seisoi ruumisarkun\nluona ryysyissään ja itki. Paljon kansaa oli kokoontunut katsomaan,\nmiten hän itkee ja kulkee arkun jäljessä; silloin pastori — hän oli\nvielä nuori mies, ja hänen koko kunnianhimonaan oli tulla suureksi\nsaarnamieheksi — kääntyi kaikkien puoleen ja osoitti Marieta. »Tämäpä\njuuri oli syynä tämän kunnianarvoisan naisen kuolemaan» (mikä ei ollut\ntotta, sillä vainaja oli sairastanut jo kaksi vuotta), »siinä hän\nseisoo teidän edessänne eikä uskalla nostaa silmiään, sillä Jumalan\nsormi on merkinnyt hänet; siinä hän on avojaloin ja ryysyissään,\nvaroituksena niille, jotka menettävät siveytensä! Ja kuka hän on? Hän\non vainajan tytär!», ja niin poispäin tähän tapaan. Ja ajatelkaahan,\ntämä halpamaisuus miellytti heitä, melkein kaikkia, mutta... tässä\ntapahtui erikoinen juttu, tässä esiintyivät puolustajina lapset,\nsillä tähän aikaan olivat kaikki lapset jo minun puolellani ja olivat\nalkaneet pitää Mariesta. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla. Minun\noli tehnyt mieleni tehdä jotakin Marien hyväksi; hänelle olisi ollut\nhyvin tarpeen antaa rahaa, mutta rahaa ei minulla siellä koskaan ollut\nkopeekkaakaan. Minulla oli pieni neula, jonka päässä oli jalokivi, ja\nminä möin sen eräälle välikauppiaalle; tämä kuljeksi kylästä toiseen\nja möi vanhoja vaatteita. Hän antoi minulle kahdeksan frangia, mutta\nneula oli varmasti neljänkymmenen arvoinen. Kauan etsin tilaisuutta\ntavatakseni Marien yksinään; vihdoin me kohtasimme toisemme kylän\nulkopuolella aitauksen luona, vuorelle vievällä syrjäpolulla, puun\ntakana. Siellä minä annoin hänelle kahdeksan frangia ja sanoin hänelle,\nettä hän olisi säästäväinen, sillä enempää ei minulla enää tule\nolemaan, ja sitten minä suutelin häntä ja sanoin, ettei hänen pidä\najatella minulla olevan joitakin huonoja aikeita ja etten minä suutele\nhäntä sen tähden, että olisin häneen rakastunut, vaan siksi, että\nminun on hyvin sääli häntä ja etten minä alusta pitäenkään ole pitänyt\nhäntä ollenkaan syyllisenä, vaan ainoastaan onnettomana. Mieleni\nteki kovin siinä myös lohduttaa häntä ja saada hänet vakuutetuksi,\nettei hänen pidä pitää itseään niin halpana kaikkien edessä, mutta\nluullakseni hän ei sitä ymmärtänyt. Minä huomasin sen heti, vaikka hän\noli melkein koko ajan vaiti ja seisoi edessäni silmät alas luotuina ja\nhirveästi häpeillen. Kun minä lopetin, suuteli hän kättäni, ja minä\ntartuin heti hänen käteensä suudellakseni sitä, mutta hän vetäisi sen\nkiireesti pois. Yht'äkkiä silloin meitä katselivat lapset, koko parvi;\nsain myöhemmin tietää, että he olivat pitkän aikaa salaa pitäneet\nminua silmällä. He alkoivat viheltää, taputtaa käsiään ja nauraa, ja\nMarie lähti juoksemaan. Minä yritin puhua, mutta he alkoivat viskellä\nminua kivillä. Samana päivänä saivat kaikki tietää asian, koko kylä;\nkaikki koitui taas Marien onnettomuudeksi: häntä alettiin entistä\nenemmän vieroa. Kuulinpa semmoistakin, että hänet aiottiin tuomita\nrangaistukseen, mutta, Jumalan kiitos, siitä ei tullut sen enempää;\nsen sijaan lapset eivät päästäneet häntä enää rauhassa kulkemaan,\närsyttelivät häntä pahemmin kuin ennen, viskelivät lokaa; he ajavat\nhäntä takaa, hän juoksee heitä pakoon heikkoine rintoineen, on\nläkähtyä, he ovat hänen kintereillään, huutavat, sättivät. Kerran minä\nsuorastaan hyökkäsin tappelemaan heidän kanssaan. Sitten minä aloin\nheille puhua, puhuin joka päivä, milloin vain saatoin. Toisinaan he\npysähtyivät ja kuuntelivat, vaikka yhä edelleen sättivät. Minä kerroin\nheille, miten onneton Marie on; pian he lakkasivat haukkumasta ja\nalkoivat poistua ääneti. Vähitellen me aloimme keskustella, enkä minä\nsalannut heiltä mitään; kerroin heille kaikki. He kuuntelivat hyvin\nuteliaina ja alkoivat pian sääliä Marieta. Muutamat heistä alkoivat\nkohdatessaan Marien tervehtiä häntä ystävällisesti; siellä on tapana,\nkun kohtaavat toisensa, — olivatpa tuttuja tai ei, — kumartaa ja\nsanoa: »Hyvää päivää.» Luulenpa, että Marie ihmetteli aika lailla.\nKerran kaksi tyttöä hankki ruokaa ja vei hänelle, antoivat, tulivat\nja kertoivat minulle. He sanoivat, että Marie rupesi itkemään ja että\nhe nyt hyvin paljon pitävät hänestä. Pian alkoivat kaikki rakastaa\nhäntä, ja samalla he alkoivat yht'äkkiä rakastaa minuakin. He alkoivat\nusein tulla luokseni ja pyysivät myötäänsä, että minä kertoisin\nheille; luulen, että kerroin hyvästi, sillä he kuuntelivat minua hyvin\nmielellään. Myöhemmin minä opiskelin ja luin aina vain sitä varten,\nettä voisin sitten kertoa heille, ja koko kolmen vuoden ajan minä\nsitten heille kertoilin. Kun sitten kaikki syyttivät minua, — myöskin\nSchneider, — miksi minä puhun heille niinkuin aikuisille enkä salaa\nheiltä mitään, niin minä vastasin näille, että hävettää valehdella\nheille, että he muutenkin tietävät kaikki, koettipa salata heiltä miten\ntahansa, ja saavat kenties tiedon huonossa muodossa, mutta minulta\nhe eivät saa sitä pahassa muodossa. Muistakoon vain jokainen omaa\nlapsuusaikaansa. He eivät olleet samaa mieltä... Minä olin suudellut\nMarieta kaksi viikkoa ennen hänen äitinsä kuolemaa; kun pastori piti\nsaarnansa, niin kaikki lapset olivat jo minun puolellani. Minä kerroin\nja selitin heille heti pastorin menettelyn; kaikki suuttuivat häneen,\nmuutamat siinä määrin, että särkivät kivillä hänen ikkunaruutunsa.\nMinä keskeytin tämän homman, sillä se oli jo pahaa; mutta heti kohta\nsaivat kaikki kylässä tietää kaiken ja alkoivat syyttää minua, että\nolin turmellut lapset. Sitten kaikki saivat tietää, että lapset pitävät\nMariesta, ja pelästyivät hirveästi; mutta Marie oli jo onnellinen.\nLapsia kiellettiin kohtaamastakin häntä, mutta he juoksivat salaa\nhänen luokseen hänen ollessaan paimenessa, jokseenkin kauaksi, melkein\npuolen virstan päähän kylästä; he veivät hänelle makeisia, ja muutamat\njuoksivat hänen luokseen yksinkertaisesti vain saadakseen syleillä\nhäntä, suudella, sanoa: »Je vous aime, Marie!» ja sitten juosta aika\nkyytiä takaisin. Marie oli vähällä tulla hulluksi niin äkillisen onnen\njohdosta; hän ei ollut semmoista nähnyt unissaankaan; hän häpeili ja\niloitsi, mutta pääasia oli, että lapset, varsinkin tytöt, tahtoivat\njuosta hänen luokseen kertomaan hänelle, että minä rakastan häntä\nja puhun hyvin paljon hänestä heille. He kertoivat hänelle, että\nminä olin kaiken tämän heille kertonut ja että he nyt rakastavat ja\nsäälivät häntä ja tulevat aina niin tekemään. Sitten he juoksivat minun\nluokseni ja kertoivat niin iloisin, puuhakkain kasvoin, että he äsken\njuuri olivat nähneet Marien ja että Marie lähettää minulle terveisiä.\nIltaisin kävin vesiputouksen luona; siellä oli eräs kylän katseilta\nkokonaan suojattu paikka ja ylt'ympäri kasvoi poppeleita; sinne he\niltaisin kokoontuivat luokseni, jotkut heistä salaakin. Minusta tuntuu,\nettä heille oli hirveän suuri nautinto minun rakkauteni Marie'hin, ja\ntämä olikin ainoa asia koko sielläoloni aikana, jossa minä heitä petin.\nMinä en selvittänyt heille, etten minä ollenkaan rakasta Marieta, se\non, en ole rakastunut häneen, että minun oli vain hyvin sääli häntä;\nminä näin kaikesta, että heistä oli mieluisampaa niinkuin he itse\nolivat kuvitelleet ja päättäneet keskenään, ja siksi minä olin vaiti\nja olin sen näköinen, ikäänkuin he olisivat arvanneet. Ja erittäin\nhienotunteisia ja helliä olivat nämä pikku sydämet; heistä tuntui muun\nmuassa mahdottomalta, että heidän kiltti Leoninsa niin rakastaa Marieta\nja että Marie on niin huonossa puvussa ja ilman kenkiä. Ajatelkaahan,\nhe hankkivat hänelle kengät, sukat, alusvaatteet, vieläpä jonkinmoisen\npuvunkin; kuinka heidän oli onnistunut saada se toimeen, sitä minä en\nkäsitä; koko parvi toimi yksissä tuumin. Kun minä kyselin heiltä, niin\nhe vain nauroivat iloisesti ja tytöt taputtivat käsiään ja suutelivat\nminua. Minä kävin myös toisinaan salaa tapaamassa Marieta. Hän oli\njo tullut hyvin sairaaksi ja kykeni tuskin kävelemään; lopulta hän\nlakkasi kokonaan palvelemasta paimenta, mutta lähti kuitenkin joka aamu\nkarjan mukana. Hän istuutui syrjään; siellä oli erään miltei suoran,\npystyn kallioseinän vierellä ulkonema; hän istuutui aivan nurkkaan,\npiiloon kaikilta, kivelle, ja istui melkein liikkumatta koko päivän,\naamusta alkaen siihen hetkeen asti, jolloin karjalauma lähti pois. Hän\noli jo niin keuhkotaudin heikontama, että istui enimmäkseen silmät\nkiinni nojaten päätään kallioon ja torkkui hengittäen raskaasti;\nhänen kasvonsa olivat tulleet laihoiksi kuin luurangon, ja hiki\nkihoili otsalla ja ohimoilla. Tässä tilassa minä aina tapasin hänet.\nMinä tulin hetkiseksi ja minäkin tahdoin, ettei minua nähtäisi. Heti\nkun näyttäydyin, Marie samassa vavahti, avasi silmänsä ja syöksähti\nsuutelemaan käsiäni. Minä en enää vetänyt niitä pois, sillä tämä oli\nhänelle onnea; koko ajan minun istuessani hän värisi ja itki; tosin\nhän joinakin kertoina yritti puhua, mutta häntä oli sangen vaikea\nymmärtää. Hän oli kuin mieletön, hirveän liikutettu ja innostunut.\nToisinaan lapset tulivat kanssani. Tällöin he tavallisesti jäivät\nseisomaan jonkin matkan päähän ja alkoivat vartioida meitä joltakin ja\njoiltakin, ja se oli heistä tavattoman miellyttävää. Kun me läksimme\npois, jäi Marie taas yksikseen liikkumattomaksi niinkuin ennenkin,\nsulki silmänsä ja nojasi päänsä kallioon; kenties hän haaveili jotakin.\nEräänä aamuna hän ei enää voinut lähteä ulos karjan luo, vaan jäi\nkotiin tyhjään taloonsa. Lapset saivat sen heti selville, ja melkein\nkaikki olivat sinä päivänä hänen luonaan tervehtimässä häntä; hän\nmakasi vuoteessaan ypö yksin. Kaksi päivää hoitelivat lapset yksinään\nhäntä pistäytyen sinne vuorotellen, mutta sitten, kun kylässä saatiin\nkuulla, että Marie todellakin oli kuolemaisillaan, alkoivat kylän\neukot käydä hänen luonaan istumassa ja vahtimassa. Kylässä alettiin\nluultavasti sääliä Marieta, ainakaan ei enää estetty lapsia käymästä\nhänen luonaan eikä siitä toruttu niinkuin ennen. Marie oli kaiken\naikaa horroksissa, hänen unensa oli levoton; hän yski kauheasti.\nEukot karkoittelivat lapsia pois, mutta nämä juoksivat ikkunan alle,\ntoisinaan vain hetkiseksi, sanomaan vain: »Bonjour, notre bonne Marie.»\nTämä taas heti nähtyään tai kuultuaan heidät vilkastui kerrassaan ja\nkoetti heti, välittämättä eukoista, kohottautua kyynärpäänsä varaan,\nnyökäytti heille päätään, kiitti. He toivat kuten ennenkin hänelle\nmakeisia, mutta hän ei syönyt juuri mitään. Heidän ansiostaan, vakuutan\nsen teille, hän kuoli miltei onnellisena. Heidän vuokseen hän unohti\nmustan kurjuutensa, sai ikäänkuin anteeksiannon heiltä, sillä aivan\nviimeiseen asti hän piti itseään suurena rikoksentekijänä. He löivät\nniinkuin lintuset siivillään hänen ikkunaansa ja huusivat hänelle\njoka aamu: »Nous t'aimons, Marie.» Hän kuoli sangen pian. Minä luulin\nhänen elävän paljon kauemmin. Hänen kuolemansa edellisenä iltana minä\npistäydyin hänen luonaan ennen auringonlaskua; luulen, että hän tunsi\nminut; viimeisen kerran puristin hänen kättään. Miten kuihtunut hänen\nkätensä olikaan! Aamulla yht'äkkiä tullaan luokseni ja sanotaan, että\nMarie on kuollut. Silloin oli mahdotonta hillitä lapsia; he koristivat\nkoko hänen ruumisarkkunsa kukilla ja panivat seppeleen hänen päähänsä.\nPastori kirkossa ei enää häpäissyt vainajaa, ja hautajaisissa oli\nmuuten sangen vähän väkeä, vain muutamat olivat pistäytyneet sisälle\nuteliaisuudesta; mutta kun piti lähteä kantamaan arkkua, niin lapset\nhyökkäsivät kaikki yht'aikaa kantamaan sitä. Koska he eivät jaksaneet\nkantaa, niin he auttoivat, juoksivat kaikki arkun jäljessä ja itkivät\nkaikki. Siitä lähtien oli Marien hauta lasten alituisen kunnioituksen\nesineenä; he koristavat sen joka vuosi kukkasin, sen ympärille he\novat istuttaneet ruusuja. Mutta näistä hautajaisista lähtien alkoikin\nvarsinainen koko kylän vaino minua vastaan lasten tähden. Pääyllyttäjiä\nolivat pastori ja koulunopettaja. Lapsia kiellettiin ehdottomasti\ntapaamasta minua ja Schneider otti tätä valvoakseen. Mutta me näimme\nkuitenkin toisiamme, vaihdoimme matkan päästä ajatuksia merkein. He\nlähettivät minulle pieniä kirjelippujaan. Myöhemmin tämä koko juttu\nsaatiin sovituksi, mutta silloin olikin hyvin hyvä olla: olin joutunut\nentistä lähempiin suhteisiin lapsiin tämän vainon kautta. Viimeisenä\nvuonna minä melkein tein sovinnon myös Tibot'n ja pastorin kanssa.\nMutta Schneider puhui minulle paljon ja kiisteli kanssani lapsia\nkohtaan käyttämästäni vahingollisesta »systeemistä». Mikä systeemi\nminulla olisi ollut! Vihdoin Schneider lausui minulle puolestaan\nerään hyvin omituisen ajatuksen; se tapahtui juuri ennen lähtöäni;\nhän sanoi minulle tulleensa täysin vakuutetuksi siitä, että minä\nitse olen täydellinen lapsi, kaikissa suhteissa lapsi, että minä\nainoastaan kokoni puolesta ja kasvoiltani olen aikuisen kaltainen,\nmutta kehitykseltäni, sielultani, luonteeltani ja kenties älynikin\npuolesta en suinkaan ole täysikasvuinen ja sellaiseksi minä jäänkin,\nvaikka eläisin kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi. Minua nauratti kovin:\ntietysti hän on väärässä; sillä mikäs pienokainen minä olisin? Mutta\nyksi asia vain on totta, nimittäin se, että minä en todellakaan\nmielelläni ole aikuisten parissa, ihmisten seurassa, isojen kanssa,\n— sen olen jo kauan sitten huomannut, — en pidä siitä, koska en osaa\nolla. Puhuivatpa nämä minulle mitä tahansa, olivatpa minulle kuinka\nhyviä tahansa, niin sittenkin minusta tuntuu jostakin syystä raskaalta\nolla heidän seurassaan, ja minä olen hirveän iloinen päästessäni\nmahdollisimman pian pois toverieni luokse, mutta minun toverini ovat\naina olleet lapsia, ei siksi, että itse olen ollut lapsi, vaan siksi,\nettä minä yksinkertaisesti tunnen kiintymystä lapsiin. Kun minä\nelämäni alkuaikoina kylässä, — silloin kun poistuin ikävääni hautomaan\nyksinäni vuoristoon, — kun minä yksin kuljeskellessani aloin silloin\ntällöin kohdata, varsinkin keskipäivällä, koko tuon koulusta päässeen\nmeluavan parven, joka juoksi laukkuineen ja kivitauluineen ja huusi,\nnauroi, leikki, niin koko minun sydämeni alkoi yht'äkkiä pyrkiä heidän\npariinsa. En tiedä, mutta aloin tuntea jotakin tavattoman voimakasta\nonnen tunnetta joka kerta, kun kohtasin heidät. Minä pysähdyin ja\nnauroin onnesta katsellessani heidän pikkuisia, vilahtelevia, ja alati\njuoksussa olevia jalkojaan, katsellessani yhdessä juoksevia poikia ja\ntyttöjä, naurua ja kyyneliä (sillä monet ennättivät siinä jo tapella,\nitkeä tihertää, taas sopia ja leikkiä matkallaan koulusta kotiin),\nja silloin minä unohdin koko ikäväni. Myöhemmin minä kaikkien näiden\nkolmen vuoden aikana en voinut edes käsittää, kuinka ja miksi ihmiset\novat ikävissään. Koko minun kohtaloni suuntautui heihin. En koskaan\najatellutkaan, että lähtisin kylästä, eikä mieleeni juolahtanut, että\njoskus lähden tänne, Venäjälle. Minusta tuntui, että olen ainaisesti\nsiellä, mutta minä huomasin lopulta, ettei Schneider toki voinut\nkustantaa minua, ja sitten ilmeni asia, joka luullakseni on niin\ntärkeä, että Schneider itse joudutti minua matkaan ja takasi pääsyni\ntänne. Saanpa nyt nähdä, mitä se oikein on, ja jonkun kanssahan minun\non neuvoteltava. Kenties kohtaloni muuttuu kokonaan, mutta se ei\nole sitä eikä se ole pääasia. Pääasia on, että koko elämäni jo on\nmuuttunut. Minulta jäi sinne paljon, liian paljon. Kaikki on kadonnut.\nIstuin junassa ja ajattelin: »Nyt minä olen menossa ihmisten joukkoon;\nkenties minä en tiedä mitään, mutta uusi elämä on alkanut.» Päätin\ntäyttää tehtäväni rehellisesti ja lujasti. Ihmisten joukossa minun\noloni kenties tulee ikäväksi ja raskaaksi. Ensi aluksi päätin olla\nkaikkia kohtaan kohtelias ja avomielinen; eihän kukaan vaadi minulta\nenempää. Kenties täälläkin minua pidetään lapsena, — samapa se! Kaikki\npitävät minua jostakin syystä myös idioottina; olin todellakin yhteen\naikaan niin sairas, että silloin olinkin idiootin kaltainen; mutta\nmikä idiootti minä nyt olen, kun itse ymmärrän, että minua pidetään\nidioottina? Astun sisälle ja ajattelen: »Minua pidetään täällä\nidioottina, mutta olen kuitenkin viisas, eivätkä he sitä ollenkaan\nhoksaa...» Usein on mielessäni tämä ajatus. Kun minä Berliinissä\nsain sieltä muutamia pieniä kirjeitä, jotka he jo olivat ennättäneet\nminulle kirjoittaa, niin silloin minä vasta ymmärsin, miten heitä\nrakastin. On hyvin raskasta saada ensimmäinen kirje! Kuinka ikävä\nheillä olikaan, kun saattoivat minua! Jo kuukautta aikaisemmin alkoivat\nsaattaa: »Léon s'en va, Léon s'en va pour toujours!» Kokoonnuimme joka\nilta entiseen tapaan kosken luokse ja puhuimme kaiken aikaa siitä,\nmiten me eroamme. Toisinaan oli yhtä hauskaa kuin ennenkin; vain\nerotessaan yöksi he alkoivat syleillä minua lujasti ja tulisesti, jota\nei ennen ollut tapahtunut. Jotkut juoksivat luokseni salaa kaikilta,\nyksitellen, ainoastaan syleilläkseen ja suudellakseen minua kahden\nkesken eikä kaikkien nähden. Kun minä sitten lähdin matkaan, niin\nkaikki, koko joukko, saattoivat minua asemalle. Rautatieasemalle oli\nmeidän kylästämme arviolta noin virstan matka. He koettivat hillitä\nitseään, etteivät itkisi, mutta monet eivät sitä voineet, vaan itkivät\nääneen, varsinkin tytöt. Me kiiruhdimme, etten myöhästyisi, mutta\nyht'äkkiä saattoi joku joukosta syöksyä luokseni keskellä tietä, halata\nminua pikku kätösillään ja suudella ja pysähdyttää vain sitä varten\nkoko joukon; ja vaikka meillä olikin kiire, niin kaikki pysähtyivät\nja odottivat, kunnes hän oli hyvästellyt. Kun minä olin noussut\nvaunuun ja juna lähti liikkeelle, niin he kaikki huusivat minulle\n»hurraa!» ja seisoivat kauan paikallaan, siihen asti kuin vaunu oli\nkokonaan hävinnyt näkyvistä. Ja minä katsoin myös... Kuulkaahan,\nkun minä äsken astuin tänne sisälle ja katsoin teidän herttaisia\nkasvojanne, — nykyään minä hyvin tarkoin katselen kasvoja, — ja kun\nkuulin teidän ensimmäiset sananne, niin minä ensikerran siitä ajasta\nasti tunsin sydämeni kevenevän. Äsken jo ajattelin, että kenties minä\nolenkin onnen suosikki; minähän tiedän, ettei kovinkaan pian tapaa\nsellaisia, joista heti alkaa pitää, mutta teidät minä tapasin heti\nrautatievaunusta päästyäni. Minä tiedän sangen hyvin, että jokaista\nhävettää puhua tunteistaan, mutta nyt minä puhun teille eikä minua\nteidän seurassanne hävetä. Minä olen ihmisarka enkä kenties pitkään\naikaan tule teille. Älkää vain pitäkö tätä pahana ajatuksena: en minä\nsanonut sitä siksi, etten pitäisi teitä arvossa, älkääkä myöskään\nluulko minun loukkaantuneen jostakin. Te kysyitte minulta, millaiset\novat kasvonne ja mitä minä niissä havaitsin. Sanon sen teille hyvin\nmielelläni. Teillä, Adelaida Ivanovna, on onnelliset kasvot, kaikista\nkolmesta kaikkein sympaattisimmat. Sitäpaitsi te olette hyvin kaunis,\nteitä katsellessa sanoo: »Hänen kasvonsa ovat kuin hyvän sisaren.» Te\nlähestytte koruttomasti ja iloisesti, mutta osaatte myös pian päästä\nselville sydämestä. Semmoisilta minusta näyttävät teidän kasvonne.\nTeillä, Aleksandra Ivanovna, on myöskin kauniit ja hyvin herttaiset\nkasvot, mutta kenties teillä on jokin salainen suru; teillä on\nepäilemättä mitä parhain sydän, mutta te ette ole iloinen. Teillä on\nkasvoissa jokin erityinen vivahdus, joka muistuttaa Dresdenissä olevaa\nHolbeinin Madonnaa. No, se teidän kasvoistanne; olenko hyvä arvaamaan?\nItsehän te pidätte minua arvaajana. Mutta teidän kasvoistanne, Lizaveta\nProkofjevna, — sanoi hän yht'äkkiä kääntyen kenraalittaren puoleen, —\nteidän kasvoistanne minä en vain päättele, vaan suorastaan olen saanut\nsen vakaumuksen, että te olette täydellinen lapsi, kaikessa, kaikessa,\nkaikessa hyvässä ja kaikessa huonossa, siitä huolimatta, että olette\ntuossa iässä. Ettehän te suutu minuun siitä, että minä puhun näin?\nTehän tiedätte, minkä arvon minä annan lapsille! Älkää luulko, että\nminä yksinkertaisuudessani puhuin teille nyt juuri näin avoimesti\nteidän kasvoistanne; oi, ei, ei ensinkään! Ehkäpä minulla siinä oli oma\ntarkoitukseni.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKun ruhtinas vaikeni, niin kaikki katsoivat häneen iloisesti, myöskin\nAglaja, mutta varsinkin Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Kas niinpä nyt kuulustelitte! — huudahti hän. — Mitä, armolliset\nneidit, te luulitte ottavanne hänet suojeluksenne alaiseksi\njonkunmoisena raukkana, mutta hän itse tuskin suvaitsi kunnioittaa\nteitä hyväksymällä teidät, vieläpä huomauttaen, että käy tervehtimässä\nvain ani harvoin. Nytpä saimmekin pitkän nenän ja minä olen iloinen;\nja kaikkein enimmän nolattiin Ivan Fjodorovitš. Bravo, ruhtinas,\näsken käskettiin kuulustella teitä. Mutta se, mitä te sanoitte minun\nkasvoistani, se on kaikki totista totta: minä olen lapsi ja tiedän\nsen. Tiesin sen jo ennen teitä; te nimenomaan lausuitte julki minun\noman ajatukseni yhdellä sanalla. Luonnettanne minä pidän täydelleen\nsamanlaisena kuin omaani ja olen siitä hyvin iloinen; olemme\nsamanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Te vain olette mies, minä taas olen\nnainen enkä ole ollut Sveitsissä; siinä koko erotus.\n\n— Älkää hätiköikö, maman, — huudahti Aglaja, — ruhtinas sanoo, että\nhänellä oli kaikissa tunnustuksissaan erikoinen taka-ajatus ja ettei\nhän puhellut vain yksinkertaisuudessaan.\n\n— Niin, niin, — nauroivat toiset.\n\n— Älkää lasketelko pilojanne, armaani, kenties hän onkin ovelampi kuin\nte kaikki kolme yhteensä. Saattohan nähdä. Mutta miksi te, ruhtinas,\nette sanonut mitään Aglajasta? Aglaja odottaa ja minä odotan myös.\n\n— Minä en voi sanoa mitään nyt heti; sanon myöhemmin.\n\n— Miksi? Luulisihan minut huomaavan!\n\n— Oi, kyllä huomaa; te olette harvinainen kaunotar, Aglaja Ivanovna. Te\nolette niin kaunis, että peloittaa katsella teitä.\n\n— Siinä kaikki? Entä ominaisuudet? — kysyi kenraalitar itsepintaisesti.\n\n— Kauneutta on vaikea arvostella; minä en ole vielä valmistunut.\nKauneus on arvoitus.\n\n— Se merkitsee, että te olette antanut Aglajalle arvattavaksi\narvoituksen, — sanoi Adelaida.— Arvaapa se, Aglaja. Mutta onko hän\nkaunis, ruhtinas, onko kaunis?\n\n— Tavattoman kaunis! — vastasi ruhtinas kiihkeästi ja katsahti\nihastuneena Aglajaan.— Melkein kuin Nastasja Filippovna, vaikka kasvot\novat aivan toisenlaiset!...\n\nKaikki katsahtivat ihmetellen toisiinsa.\n\n— Kuin ku-u-ka? — sanoi kenraalitar venyttäen. — Kuin Nastasja\nFilippovna? Missä te olette nähnyt Nastasja Filippovnan? Mikä Nastasja\nFilippovna?\n\n— Äsken näytti Gavrila Ardalionovitš Ivan Fjodorovitšille valokuvaa.\n\n— Kuinka, toi valokuvan Ivan Fjodorovitšille?\n\n— Nähtäväksi. Nastasja Filippovna lahjoitti tänään Gavrila\nArdalionovitšille valokuvansa, ja tämä toi sen nähtäväksi.\n\n— Minä tahdon sen nähdä! — hyökkäsi kenraalitar sanomaan. — Missä\nse valokuva on? Jos Nastasja Filippovna lahjoitti sen hänelle, niin\nsen täytyy myös olla hänellä ja hän on tietysti vielä työhuoneessa.\nKeskiviikkoisin hän aina tulee tänne työhön eikä koskaan mene pois\nennen kello neljää. Kutsukaa heti Gavrila Ardalionovitš! Ei, en minä\nniin hirveästi pala halusta nähdä häntä. Olkaa niin ystävällinen,\nruhtinas, ystäväiseni, pistäytykää työhuoneeseen, ottakaa häneltä\nvalokuva ja tuokaa tänne. Sanokaa että nähtäväksi. Olkaa niin hyvä.\n\n— Hyvä hän on, mutta hiukan liian yksinkertainen, — sanoi Adelaida\nruhtinaan mentyä.\n\n— Niin, tuntuu olevan vähän liiaksi, — vahvisti Aleksandra, — niin että\non hieman naurettavaan.\n\nTuntui kuin ei kumpikaan heistä olisi lausunut julki kaikkea, mikä oli\nmielessä.\n\n— Hyvin hän muuten selvisi meidän kasvoistamme, — sanoi Aglaja. —\nImarteli kaikkia, myös maman'ia.\n\n— Säästä sukkeluutesi, pyydän, — huudahti kenraalitar. — Ei hän\nimarrellut, mutta minä tunnen itseni imarrelluksi.\n\n— Luuletko sinä, että hän siinä kiemurteli? — kysyi Adelaida.\n\n— Minusta hän ei näytä niin aivan yksinkertaiselta.\n\n— No, jopas nyt jotakin! — suuttui kenraalitar. — Minun mielestäni te\nolette vielä naurettavampia kuin hän. Hän on yksinkertainen, mutta\nomalla tavallaan eteensä katsova, aivan jalossa mielessä tietysti.\nAivan niinkuin minä.\n\n»Tietysti oli paha, että tulin vahingossa puhuneeksi valokuvasta»,\nmietti ruhtinas itsekseen kulkiessaan työhuoneeseen ja tuntien jonkin\nverran omantunnon soimauksia... »Mutta... ehkäpä tein siinä hyvin,\nettä vahingossa puhuin liikoja...» Hänen mielessään alkoi väikkyä eräs\nomituinen ajatus, joka muuten ei vielä ollut aivan selvä.\n\nGavrila Ardalionovitš istui vielä työhuoneessa ja oli syventynyt\npapereihinsa. Luultavasti hän todellakin teki työtä palkkansa edestä\nosakeyhtiössä. Hän joutui hirveästi hämilleen, kun ruhtinas pyysi\nvalokuvaa ja kertoi, miten sisällä oli saatu tietää valokuvasta.\n\n— Ehheh! Miksi teidän pitikään lörpötellä! — huudahti hän perin\nharmistuneena. — Te ette tiedä mitään... Idiootti! — mutisi hän\nitsekseen.\n\n— Anteeksi, minä tein sen aivan ajattelematta; satuin sanomaan. Sanoin,\nettä Aglaja on melkein yhtä kaunis kuin Nastasja Filippovna.\n\nGanja pyysi kertomaan tarkemmin; ruhtinas kertoi. Ganja katsahti\nuudelleen pilkallisesti häneen.\n\n— Aina te Nastasja Filippovnasta... — mutisi hän, mutta ei lopettanut\nlausettaan, vaan vaipui mietteisiinsä. Hän oli ilmeisesti huolissaan.\nRuhtinas muistutti valokuvasta. — Kuulkaahan, ruhtinas, — sanoi\nyht'äkkiä Ganja aivan kuin äkkiä onnellinen ajatus olisi tullut hänen\nmieleensä. — Minulla on hyvin suuri pyyntö esitettävänä teille... Mutta\nminä en todellakaan tiedä...\n\nHän tuli hämilleen eikä puhunut loppuun; hän tahtoi tehdä jonkin\npäätöksen ja ikäänkuin taisteli sisäistä taistelua. Ruhtinas odotti\nääneti. Ganja tarkasti häntä vielä kerran tutkivin, tiukoin katsein.\n\n— Ruhtinas, — alkoi hän taas, — siellä minulle nyt... erään aivan\nomituisen asianhaaran johdosta... ja naurettavan... ja johon minä en\nole syypää... no, sanalla sanoen, se on tarpeetonta,— siellä minulle\nluullakseni ollaan hieman vihaisia, niin että viime aikoina en ole\ntahtonut mennä sinne kutsumatta. Minun olisi hirveän tärkeätä saada\nnyt puhua Aglaja Ivanovnan kanssa. Olen kaiken varalta kirjoittanut\nmuutaman sanan (hänen käsiinsä ilmestyi pieni, kokoon taitettu\npaperi) — enkä tiedä, miten saisin sen annetuksi perille. Ettekö te,\nruhtinas, ottaisi antaaksenne sitä Aglaja Ivanovnalle, mutta ainoastaan\nAglaja Ivanovnalle, toisin sanoen, sillä tavoin, ettei kukaan näe,\nymmärrättekö? Ei se, Jumala paratkoon, ole mikään salaisuus, ei tässä\nole mitään sellaista... mutta... teettekö sen?\n\n— Se ei ole minusta aivan miellyttävää, — vastasi ruhtinas.\n\n— Ah, ruhtinas, minulle se on äärettömän tärkeätä! — alkoi Ganja\npyytää. — Kenties hän vastaa... Uskokaa, että vain äärimmäisessä, ihan\näärimmäisessä tapauksessa minä saatoin kääntyä... Kenen mukana minä\nsitten lähetän?... Tämä on hyvin tärkeätä... Hirveän tärkeätä minulle...\n\nGanja alkoi kovin pelätä, ettei ruhtinas suostu, ja katseli\npelkurimaisen rukoilevasti häntä silmiin.\n\n— Ehkäpä minä annan.\n\n— Mutta sillä tavoin, ettei vain kukaan huomaa,— rukoili Ganja\nilostuneena. — Ja tiedättekö mitä, ruhtinas, saanhan luottaa\nkunniasanaanne, vai kuinka?\n\n— Minä en näytä kenellekään, — sanoi ruhtinas.\n\n— Kirjelippu ei ole suljettu, mutta... — tuli liiaksi hätiköivä Ganja\nsanoneeksi ja pysähtyi hämillään kesken puhettaan.\n\n— Oi, en minä sitä lue, — vastasi ruhtinas aivan yksinkertaisesti, otti\nvalokuvan ja lähti työhuoneesta.\n\nYksin jäätyään Ganja tarttui päähänsä.\n\n— Yksi sana vain hänen puoleltaan, niin minä... niin minä ehkä\ntodellakin katkaisen välit!...\n\nHän ei enää voinut uudelleen istuutua paperien ääreen, sillä hän oli\nkiihtynyt ja jännityksessä, ja alkoi astella työhuoneessa nurkasta\ntoiseen.\n\nRuhtinas kulki mietteissään; häntä oli epämiellyttävällä tavalla\nhämmästyttänyt saamansa tehtävä, oli epämiellyttävällä tavalla\nhämmästyttänyt ajatuskin, että Ganja lähettää kirjelipun Aglajalle.\nMutta hän ei ollut kulkenut vielä kahden huoneen läpi matkalla\nvierashuoneeseen, kun hän yht'äkkiä pysähtyi aivan kuin olisi muistanut\njotakin, katsahti ympärilleen, astui ikkunan luo, lähemmäksi valoa, ja\nalkoi katsella Nastasja Filippovnan valokuvaa.\n\nNäytti siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä selville jostakin\narvoituksesta, joka piili näissä kasvoissa ja oli äsken häntä\nhämmästyttänyt. Äskeinen vaikutelma ei ollut juuri ollenkaan\nhälventynyt hänestä, ja nyt hän ikäänkuin kiiruhti uudelleen\ntarkistamaan jotakin. Nuo kasvot, jotka kauneutensa ja vielä\njonkin muun vuoksi olivat harvinaiset, hämmästyttivät häntä nyt\nvielä enemmän. Näissä kasvoissa oli ikäänkuin ääretöntä ylpeyttä\nja halveksimista, miltei vihaa, ja samalla jotakin luottavaa,\njotakin ihmeteltävän lapsellista; nämä kaksi vastakohtaa tavallaan\nherättivät jonkinmoista sääliäkin noita piirteitä katsellessa. Tuo\nhäikäisevä kauneus oli suorastaan sietämätöntä, kalpeitten kasvojen,\nmiltei kuopalle painuneitten poskien ja palavien silmien kauneutta;\nomituista kauneutta! Ruhtinas katseli noin minuutin ajan, sitten hän\nyht'äkkiä muisti asiansa, vilkaisi ympärilleen, vei valokuvan nopeasti\nhuulilleen ja suuteli sitä. Kun hän hetken kuluttua astui sisälle\nvierashuoneeseen, olivat hänen kasvonsa aivan tyynet.\n\nMutta juuri kun hän oli tullut ruokasaliin (josta oli vielä yhden\nhuoneen kautta kuljettava vierashuoneeseen), niin hän joutui melkein\novessa vastatusten ulos tulevan Aglajan kanssa. Aglaja oli yksin.\n\n— Gavrila Ardalionovitš pyysi minua antamaan teille, — sanoi ruhtinas\nojentaen Aglajalle kirjelipun.\n\nAglaja pysähtyi, otti kirjeen ja loi omituisen katseen ruhtinaaseen.\nHänen katseessaan ei ollut pienintäkään hämilleen joutumista, siitä\nvilahti näkyviin vain hiukan ihmettelyä, ja sekin näytti kohdistuvan\nyksinomaan ruhtinaaseen. Katseellaan Aglaja ikäänkuin vaati häneltä\nselvitystä, miten hän oli joutunut tässä jutussa yhteistoimintaan\nGanjan kanssa, — vaati sitä levollisesti ja alentuvasti. He seisoivat\npari kolme silmänräpäystä vastakkain; viimein kuvastui Aglajan\nkasvoilla tuskin havaittavasti jotakin pilkallista; hän hymähti hiukan\nja kulki ohitse.\n\nKenraalitar katseli jonkin aikaa äänettömänä ja hieman ylimielisesti\nNastasja Filippovnan valokuvaa, jota hän piti edessään käsi ojolla\nloitontaen kuvaa huomiota herättävästi erittäin pitkän matkan päähän\nsilmistään.\n\n— Niin, kaunis on, — lausui hän lopulta, — hyvinkin kaunis. Olen kaksi\nkertaa nähnyt hänet, mutta vain kaukaa. Te siis ihailette tämmöistä\nkauneutta? — kääntyi hän yht'äkkiä ruhtinaan puoleen.\n\n— Niin... tämmöistä... — vastasi ruhtinas hieman väkinäisesti.\n\n— Siis juuri tämmöistä?\n\n— Juuri tämmöistä.\n\n— Miksi?\n\n— Näissä kasvoissa... on paljon kärsimystä... — lausui ruhtinas aivan\nkuin vastoin tahtoaan ja niinkuin puhuisi itsekseen eikä vastaisi\nkysymykseen.\n\n— Muuten te kenties hourailette, — päätti kenraalitar ja heitti\nkopealla eleellä valokuvan pöydälle. Aleksandra otti sen, hänen\nluokseen astui Adelaida, molemmat alkoivat tarkastella kuvaa. Samalla\nhetkellä palasi Aglaja taas vierashuoneeseen.\n\n— Semmoinen voima! — huudahti yht'äkkiä Adelaida katsellen kiihkeästi\nvalokuvaa sisarensa olan ylitse.\n\n— Missä? Mikä voima? — kysyi Lizaveta Prokofjevna terävästi.\n\n— Tuommoinen kauneus on voimaa, — sanoi Adelaida tulisesti, —\ntuollaisella kauneudella voi kääntää maailman ylösalaisin!\n\nHän meni mietteissään maalausjalustansa luo. Aglaja vain vilkaisi\nvalokuvaan, siristi silmiään, venytti alahuultaan, meni ja istuutui\nsyrjään kädet ristissä.\n\nKenraalitar soitti kelloa.\n\n— Kutsutaan tänne Gavrila Ardalionovitš, hän on työhuoneessa, — käski\nhän sisälle tullutta palvelijaa.\n\n— Maman! — huudahti Aleksandra merkitsevästi.\n\n— Tahdon sanoa hänelle pari sanaa — se saa riittää! — tokaisi\nkenraalitar nopeasti keskeyttäen vastaväitteen. Hän oli ilmeisesti\nsuutuksissaan. — Meillä, nähkääs, ruhtinas, on täällä nyt vain\nkaikkialla salaisuuksia. Aina vain salaisuuksia. Niin pitää olla,\njokin etiketti sen vaatii, typerää kyllä. Ja tämä tapahtuu sellaisessa\nasiassa, jossa tarvittaisiin mitä suurinta avomielisyyttä, selvyyttä,\nrehellisyyttä. On syntymässä avioliittoja, minua eivät miellytä nuo\navioliitot...\n\n— Maman, mitä te tuommoista? — ehätti Aleksandra taas keskeyttämään\nhänet.\n\n— Mitä sinä, rakas tyttäreni! Miellyttävätkö ne muka sinua itseäsikään?\nRuhtinaan sopii kyllä kuunnella, sillä me olemme ystäviä. Ainakin minä\nja hän. Jumala etsii ihmisiä, tietysti hyviä, hän ei tarvitse ilkeitä\nja oikkuilevia; varsinkaan ei oikkuilevia, jotka tänään päättävät\nyhtä ja huomenna puhuvat toista. Ymmärrättekö, Aleksandra Ivanovna?\nHe sanovat, ruhtinas, että minä olen hupsuttelija, mutta minäpä osaan\nnähdä erotuksen. Sillä sydän on pääasia, muu on roskaa. Älyä tarvitaan\nmyöskin, se on tietty... kenties äly onkin kaikkein tärkeintä. Älä\nnaureskele, Aglaja, en minä puhu ristiriitaisesti: tyhmä nainen, jolla\non sydän eikä järkeä, on yhtä onneton tyhmyri kuin se tyhmä nainen,\njolla on järkeä eikä sydäntä. Se on vanha totuus. Kas minä olen\ntyhmyri, jolla on sydän, mutta ei järkeä, kun taas sinä olet tyhmyri,\njolla on järkeä, mutta ei sydäntä; me molemmat olemmekin onnettomia, me\nmolemmat kärsimme.\n\n— Mitenkä te sitten olette niin onneton, maman! — ei jaksanut olla\nsanomatta Adelaida, joka yksinään koko seurassa näytti säilyttäneen\nhyvän tuulensa.\n\n— Ensiksikin, koska minulla on oppineita tyttäriä, — tokaisi\nkenraalitar, — ja koska tämä jo yksinään riittää, niin ei ole enää\ntarpeellista ryhtyä sen tarkemmin selittelemään muuta. On tässä jo\nkylliksi suuta soitettu. Katsokaammehan, kuinka te molemmat (minä\nen ota lukuun Aglajaa) selviydytte järkenne ja monisanaisuutenne\navulla, ja tuletteko te, korkeasti kunnioitettava Aleksandra Ivanovna,\nonnelliseksi arvoisan herranne kanssa?... Aa!... — huudahti hän\nnähdessään Ganjan astuvan sisälle. — Tuossa tulee vielä yksi aviollinen\nyhteenliittymys. Hyvää päivää! — vastasi hän Ganjan kumarrukseen, mutta\nei käskenyt häntä istuutumaan. — Te siis menette avioliittoon?\n\n— Avioliittoonko?... Kuinka?... Mihin avioliittoon?... — mutisi Gavrila\nArdalionovitš tyrmistyneenä. Hän oli hirveästi hämillään.\n\n— Menettekö te naimisiin, kysyn minä, jos teitä se sanamuoto miellyttää\nenemmän?\n\n— E-en... minä... e-en, — valehteli Gavrila Ardalionovitš, ja häpeän\npuna nousi hänen kasvoilleen. Hän katsahti nopeasti syrjässä istuvaan\nAglajaan ja käänsi kiireesti silmänsä pois. Aglaja katseli häneen\nkylmästi, kiinteästi, levollisesti, katsettaan pois kääntämättä ja\ntarkkasi hänen hämminkiään.\n\n— Ettekö? Sanoitteko: ei? — kyseli itsepintaisesti ja järkähtämättömänä\nLizaveta Prokofjevna. — Se riittää, minä pidän muistissani, että te\ntänään, keskiviikkoaamuna, vastasitte minun kysymykseeni: »Ei.» Eikö\nmeillä tänään olekin keskiviikko?\n\n— Eiköhän liene keskiviikko, maman, — vastasi Adelaida.\n\n— Eivät tiedä koskaan viikonpäiviä. Monesko päivä on?\n\n— Seitsemäskolmatta, — vastasi Ganja.\n\n— Seitsemäskolmatta? Se on hyvä erään laskelman takia. Hyvästi, teillä\non luultavasti paljon tehtäviä, ja minun on aika pukeutua ja lähteä;\nottakaa valokuvanne. Sanokaa minulta terveisiä onnettomalle Nina\nAleksandrovnalle. Näkemiin, ruhtinas, ystäväiseni! Pistäytykää täällä\nuseammin, minä lähden nyt vanhan ämmän Bjelokonskajan luo vartavasten\npuhumaan teistä. Ja kuulkaahan, hyvä ystävä: minä uskon, että teidät\nnimenomaan Jumala on tuonut minua varten Pietariin Sveitsistä. Kenties\nteillä tulee olemaan muitakin tehtäviä, mutta tärkein on minua varten.\nJumala on nimenomaan niin sen laskenut. Näkemiin, armaat tyttäreni.\nAleksandra, pistäydy luonani, ystäväni.\n\nKenraalitar lähti huoneesta. Ganja otti perin ahdistettuna, ymmällä,\nvihaisena pöydältä valokuvan ja kääntyi suu hymyyn vääristettynä\nruhtinaan puoleen.\n\n— Ruhtinas, minä lähden nyt juuri kotiin. Jos te edelleen pysytte\naikeessanne asua meillä, niin minä saatan teidät sinne, ettehän te\nmuuten tiedä osoitettakaan.\n\n— Odottakaa, ruhtinas, — sanoi Aglaja nousten yht'äkkiä nojatuolistaan,\n— te saatte vielä kirjoittaa minun albumiini. Isä sanoi, että te olette\nkaunokirjoittaja. Minä tuon teille heti...\n\nJa hän poistui.\n\n— Näkemiin, ruhtinas, minäkin lähden pois, — sanoi Adelaida. Hän\npuristi lujasti ruhtinaan kättä, hymyili hänelle kohteliaasti ja\nystävällisesti ja lähti huoneesta. Ganjaan hän ei katsahtanut.\n\n— Te juuri, — sanoi Ganja hampaitaan kiristellen ja kohdistaen vihansa\nruhtinaaseen heti, kun kaikki olivat menneet, — te juuri olette\nlörpötellyt heille, että minä menen naimisiin! — Hän mutisi sen\nkiireesti ja puoleksi kuiskaten, raivostunein kasvoin ja vihaisesti\nsäihkyvin silmin. — Te olette hävytön lörppösuu!\n\n— Vakuutan teille, että erehdytte, — vastasi ruhtinas rauhallisesti ja\nkohteliaasti. — Minä en edes ole tietänyt, että te menette naimisiin.\n\n— Te kuulitte äsken Ivan Fjodorovitšin sanovan, että tänä iltana kaikki\nratkaistaan Nastasja Filippovnan luona, ja sen te olette kertonut! Te\nvalehtelette! Mistä he olisivat voineet saada tietää? Kuka, perhana\nsoikoon, on voinut heille kertoa, paitsi te? Eikö eukko viittauksellaan\ntarkoittanut minua!\n\n— Tehän paremmin tiedätte, kuka on kertonut, jos vain teistä tuntuu,\nettä teille on jotakin vihjailtu, minä en ole puhunut tästä sanaakaan.\n\n— Annoitteko te kirjelipun? Entä vastaus? — keskeytti Ganja hänet\nkuumeisen kärsimättömästi. Mutta samalla hetkellä tuli Aglaja takaisin,\neikä ruhtinas ennättänyt vastata mitään.\n\n— Kas tässä, ruhtinas, — sanoi Aglaja pannen pöydälle albuminsa, —\nvalitkaa sivu ja kirjoittakaa minulle jotakin. Tässä on kynä, ja se\non vielä uusikin. Ei kai se tee mitään, että se on teräskynä? Olen\nkuullut, että kaunokirjoittajat eivät kirjoita teräskynillä.\n\nRuhtinaan kanssa puhellessaan hän ei näyttänyt huomaavankaan, että\nGanja oli myös läsnä. Mutta sillävälin kuin ruhtinas korjaili kynää,\netsi sivua ja valmistautui kirjoittamaan, lähestyi Ganja kamiinaa,\njonka luona Aglaja seisoi aivan ruhtinaan vieressä tämän oikealla\npuolella, ja lausui hänelle vapisevalla, katkonaisella äänellä miltei\nkorvaan:\n\n— Yksi sana, yksi sana vain teiltä, — niin minä olen pelastettu.\n\nRuhtinas käännähti nopeasti ja katsoi heitä kumpaakin. Ganjan kasvoilla\nkuvastui todellista epätoivoa; hän näytti lausuneen nuo sanat ikäänkuin\najattelematta, suin päin. Aglaja katseli häntä muutaman sekunnin\naivan samanlaisin tyynen ihmettelyn ilmein kuin äsken ruhtinasta, ja\nnäytti siltä, kuin tämä hänen tyyni ihmettelynsä, tämä neuvottomuus,\naivan kuin hän ei ollenkaan olisi käsittänyt, mitä hänelle puhutaan,\nolisi tällä hetkellä ollut Ganjasta kauheampaa kuin mitä voimakkain\nhalveksiminen.\n\n— Mitä minä kirjoitan? — kysyi ruhtinas?\n\n— Minä sanelen teille heti, — sanoi Aglaja kääntyen häneen päin. —\nOletteko valmis? Kirjoittakaa siis: »Minä en ryhdy kaupanhierontaan.» —\nKirjoittakaa nyt siihen alle päivä ja kuukausi. Näyttäkää.\n\nRuhtinas antoi hänelle albumin.\n\n— Suurenmoista! Te olette kirjoittanut ihmeteltävällä tavalla; teillä\non ihastuttava käsiala! Kiitän teitä. Näkemiin, ruhtinas... Odottakaa,—\nlisäsi hän ikäänkuin hänelle yht'äkkiä olisi muistunut mieleen jotakin,\n— tulkaa mukaan, minä tahdon lahjoittaa teille jotakin muistoksi.\n\nRuhtinas lähti hänen jäljessään; mutta ruokasaliin tultua Aglaja\npysähtyi.\n\n— Lukekaa tämä, — sanoi hän antaen ruhtinaalle Ganjan kirjelipun.\n\nRuhtinas otti kirjeen ja katsoi epäröiden Aglajaan.\n\n— Tiedänhän minä, että te ette ole sitä lukenut ettekä voi olla tuon\nmiehen uskottu. Lukekaa, minä tahdon, että luette.\n\nKirjelippu oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin kiireesti:\n\n »Tänään ratkaistaan kohtaloni, te tiedätte millä tavoin. Tänään minun\n on annettava sanani peruuttamattomasti. Minulla ei ole minkäänlaisia\n oikeuksia osanottoonne, en uskalla toivoa mitään; mutta kerran te\n lausuitte yhden sanan, ainoastaan yhden sanan, ja tämä sana valaisi\n minun elämäni koko mustan yön ja tuli minulle majakkatuleksi. Sanokaa\n nyt vielä yksi samanlainen sana — ja te pelastatte minut turmiosta!\n Sanokaa minulle ainoastaan: _katkaiskaa kaikki välit_, niin minä\n katkaisen kaikki jo tänään. Oi, mikä onkaan teidän sanoessa tätä!\n Tässä sanassa minä anon ainoastaan merkkiä teidän osanotostanne ja\n säälistänne minua kohtaan, — sitä ainoastaan, _ainoastaan_! Eikä\n muuta mitään, _ei mitään_! Minä en uskalla kuvitella minkäänlaista\n toivoa, sillä minä en ansaitse sitä. Mutta kuultuani sananne minä otan\n uudelleen osakseni köyhyyteni, alan ilomielin kärsiä epätoivoista\n asemaani. Osakseni tulee taistelu, minä iloitsen siitä, minä herään\n siinä uuteen elämään uusin voimin!\n\n Lähettäkää minulle tämä säälin sana (_ainoastaan_ pelkkä säälin sana,\n vannon teille)! Älkää suuttuko epätoivoisen röyhkeyteen, hukkuvaan,\n siitä että hän on rohjennut tehdä viimeisen ponnistuksen pelastuakseen\n tuhosta.\n\n                                                             G. I.»\n\n— Tuo mies vakuuttaa, — sanoi Aglaja terävästi, kun ruhtinas oli\nlukenut loppuun, — että sana: »_katkaiskaa kaikki välit_» ei saata\nminua huonoon valoon eikä velvoita mihinkään, ja hän antaa minulle itse\nsiitä, kuten näette, kirjallisen vakuuden juuri tuossa kirjelapussa.\nHuomatkaa, miten naiivisti hän on rientänyt alleviivaamaan eräitä\nsanoja ja miten karkeasti kuultaa läpi hänen salainen ajatuksensa. Hän\nmuuten tietää, että jos hän katkaisisi kaikki välit, mutta tekisi sen\nitse, yksin, odottamatta minun sanaani ja puhumattakin siitä minulle,\nilman mitään toiveita minuun nähden, niin minun tunteeni häntä kohtaan\nsilloin muuttuisivat ja minusta kenties tulisi hänen ystävänsä. Sen\nhän tietää varmasti! Mutta hänellä on likainen sielu: hän tietää eikä\ntee päätöstään; hän tietää ja pyytää kuitenkin vakuutta. Hän ei kykene\ntekemään päätöstä uskon perusteella. Hän tahtoo, että minä antaisin\nhänelle sadantuhannen korvaukseksi toiveita itseeni nähden. Siinä\ntaas, mitä hän kirjeessään puhuu aikaisemmasta sanasta, joka muka\nvalaisi hänen elämäänsä, hän valehtelee häikäilemättä. Minä kerran\nvain yksinkertaisesti säälin häntä. Mutta hän on julkea ja häpeämätön:\nhänen päässään välähti silloin heti ajatus, että saattoi olla toivoa;\nymmärsin sen heti. Siitä lähtien hän alkoi minua pyydystellä; pyydystää\nnytkin. Mutta riittää jo; ottakaa ja viekää hänelle kirjelippu\ntakaisin, heti kohta, kun lähdette talostamme, ei tietenkään sitä ennen.\n\n— Ja minkä vastauksen vien hänelle?\n\n— Tietysti ette mitään. Se on kaikkein parhain vastaus. Mutta tehän\nkaiketi tahdotte asua hänen kodissaan?\n\n— Minulle suositteli sitä äsken itse Ivan Fjodorovitš, — sanoi ruhtinas.\n\n— Siispä varokaa häntä, varoitan teitä ennakolta; hän ei nyt anna\nteille anteeksi sitä, että tuotte hänelle kirjelipun takaisin.\n\nAglaja puristi hiukan ruhtinaan kättä ja meni. Hänen kasvonsa olivat\nvakavat ja synkät, hän ei edes hymyillyt nyökäyttäessään ruhtinaalle\npäätään jäähyväisiksi.\n\n— Tulen heti, otan vain nyyttini, — sanoi ruhtinas Ganjalle, — sitten\nlähdemme talosta.\n\nGanja polkaisi jalkaa kärsimättömyydestä. Hänen kasvonsa ihan tummuivat\nraivosta. Viimein molemmat tulivat ulos kadulle, ruhtinas mytty\nkäsissään.\n\n— Vastaus? Vastaus? — hyökkäsi Ganja hänelle puhumaan. — Mitä hän sanoi\nteille? Annoitteko hänelle kirjeen?\n\nRuhtinas antoi ääneti hänelle kirjelapun. Ganja tyrmistyi.\n\n— Kuinka? Minun kirjeeni! — huudahti hän.— Mies ei ole antanutkaan\nsitä! Oi, pitihän minun se arvata! Oi, kirr-rr-rott... On\nymmärrettävää, ettei hän äsken mitään käsittänyt! Miten, miten, miten\nihmeen tavalla te ette sitä antanut, oi, kirr-rr-rott...\n\n— Suokaa anteeksi, päinvastoin, minun onnistui heti kohta antaa perille\nkirje, samalla hetkellä kuin olin sen saanut teiltä, ja aivan sillä\ntavoin kuin te pyysitte. Kirje oli nyt taas minulla siksi, että Aglaja\nIvanovna antoi sen heti minulle takaisin.\n\n— Milloin? Milloin?\n\n— Heti kun olin saanut kirjoittaneeksi albumiin ja kun hän kutsui minut\nmukaansa. (Kuulitteko?) Me menimme ruokasaliin, hän antoi minulle\nkirjelipun, käski lukemaan läpi ja käski antamaan teille takaisin.\n\n— Lu-u-ke-maan läpi! — huudahti Ganja melkein täyttä kurkkua. —\nLukemaan läpi! Oletteko te lukenut?;\n\nJa hän jäi uudelleen seisomaan jähmettyneenä keskelle katukäytävää,\nniin hämmästyneenä, että suukin oli auki.\n\n— Kyllä, luin äsken juuri.\n\n— Ja itsekö hän, itsekö antoi teidän lukea? Itse?\n\n— Itse, ja saatte uskoa, etten minä olisi ruvennut lukemaan, jollei hän\nolisi käskenyt.\n\nGanja oli vaiti minuutin verran ja mietti jotakin kärsimystä tuottavin\nponnistuksin, mutta yht'äkkiä hän huudahti:\n\n— Se on mahdotonta! Hän ei ole voinut käskeä teitä lukemaan. Te\nvalehtelette! Te luitte itse!\n\n— Minä puhun totta, — vastasi ruhtinas täysin levollisella äänellä\nkuten aikaisemminkin. — Ja uskokaa: minä olen hyvin pahoillani, että se\ntekee teihin niin epämieluisan vaikutuksen.\n\n— Mutta, onneton, ainakin hän toki sanoi teille jotakin silloin?\nJotakinhan hän vastasi?\n\n— Kyllä, tietysti.\n\n— Puhukaa toki, puhukaa, voi perhana!...\n\nJa Ganja polkaisi kahdesti katukäytävään oikeata jalkaansa, jossa oli\npäällyskenkä.\n\n— Heti kun olin lukenut, hän sanoi minulle, että te pyydystätte\nhäntä; että te tahtoisitte saattaa hänet sillä tavoin huonoon valoon\nsaadaksenne häneltä toivoa sitä varten, että tähän toivoon nojaten\nvoisitte katkaista tappiota kärsimättä välit toisen toivon kanssa,\njoka merkitsee sataatuhatta. Että jos te olisitte tehnyt tämän\nhieromatta kauppaa hänen kanssaan, olisitte katkaissut kaikki itse,\npyytämättä häneltä etukäteen vakuutta, niin hänestä kenties tulisi\nteidän ystävänne. Siinä luullakseni olikin kaikki. Niin, vielä: kun\nminä kysyin jo otettuani kirjeen, mikä vastaus on vietävä, niin silloin\nhän sanoi, että ilman vastausta jättäminen on paras vastaus, — niin\nse luullakseni oli; suokaa anteeksi, jos olen unohtanut, miten hänen\nsanansa täsmälleen kuuluivat, ja kerron niinkuin itse ne käsitin.\n\nÄäretön viha valtasi Ganjan, ja hänen raivostuksensa purkautui aivan\nhillittömänä:\n\n— Aa! Niinkö! — huusi hän kiristellen hampaitaan. — Minun kirjeeni siis\npaiskataan ikkunasta ulos! Ahaa! Hän ei ryhdy kaupanhierontaan,— niinpä\nminä ryhdyn! Ja saammepa nähdä! Minulla on vielä paljon varalla...\nsaammepa nähdä!... Kierrän hänet ahtaalle!...\n\nHänen naamansa vääristyi, hän kalpeni, vaahto pursui suusta, hän\nheristeli nyrkkiään. Näin he kulkivat muutamia askelia. Ruhtinasta hän\nei kursaillut laisinkaan, vaan oli aivan kuin olisi ollut yksin omassa\nhuoneessaan, sillä hän ei pitänyt ruhtinasta kerrassaan minään. Mutta\nyht'äkkiä hän tuli ajatelleeksi jotakin ja malttoi mielensä.\n\n— Mutta millä ihmeen tavalla, — sanoi hän kääntyen yht'äkkiä ruhtinaan\npuoleen, — millä tavoin te (idiootti! — lisäsi hän itsekseen), te\nyht'äkkiä saavutitte sellaisen luottamuksen, kun vain kaksi tuntia oli\nkulunut ensi tutustumisesta? Kuinka se on mahdollista?\n\nKateus oli vielä puuttunut kaikista hänen kärsimyksistään. Se nyt\nyht'äkkiä puraisi hänen sydäntään.\n\n— Sitä minä en osaa teille selittää, — vastasi ruhtinas.\n\nGanja katsoi häneen häijysti:\n\n— Eiköhän hän kutsunut teitä ruokasaliin lahjoittaakseen teille\nluottamuksensa: hänhän aikoi lahjoittaa teille jotakin?\n\n— Muulla tavoin minä en sitä ymmärräkään kuin juuri niin.\n\n— Ja miksi sitten? Piru vieköön! Mitä te siellä teitte? Mikä teissä\nheitä miellytti? Kuulkaa, — touhusi hän kaikin voimin (kaikki hänessä\noli tällä hetkellä ikäänkuin sikin sokin ja kiehui epäjärjestyksessä,\nniin ettei hän kyennyt edes pitämään koossa ajatuksiaan), — kuulkaa,\nettekö voi edes joten kuten muistaa ja esittää järjestyksessä, mistä te\noikeastaan siellä puhuitte, kaikkia sanoja, aivan alusta asti? Ettekö\nte huomannut jotakin, ettekö jaksa muistaa?\n\n— Oi, jaksan varsin hyvin, — vastasi ruhtinas.— — Heti alusta alkaen,\nkun olin tullut sisälle ja tutustunut, me rupesimme puhumaan Sveitsistä.\n\n— No, hiiteen Sveitsi!\n\n— Sitten kuolemanrangaistuksesta...\n\n— Kuolemanrangaistuksesta?\n\n— Niin, erään seikan johdosta... Sitten minä kerroin heille, miten olin\nelänyt siellä kolme vuotta, ja erään köyhän maalaistytön historian...\n\n— No, piru vieköön köyhän maalaistytön! Eteenpäin! — reuhtoi Ganja\nkärsimättömästi.\n\n— Sitten, miten Schneider lausui minulle mielipiteensä luonteestani ja\npakotti minut...\n\n— Menköön Schneider hiiteen ja viis minä hänen mielipiteistään!\nEteenpäin!\n\n— Sitten minä eräästä syystä aloin puhua kasvoista, nimittäin kasvojen\nilmeestä, ja sanoin, että Aglaja Ivanovna on melkein yhtä kaunis kuin\nNastasja Filippovna. Silloinpa mainitsinkin vahingossa valokuvasta...\n\n— Mutta ettehän te kertonut, ettehän te kertonut heille sitä, minkä\nkuulitte äsken työhuoneessa? Ettehän? Ettehän?\n\n— Toistan vieläkin, että en.\n\n— Mistä sitten, perhana... Äh! Eikö Aglaja näyttänyt kirjelippua\nämmälle!\n\n— Sen voin teille varmasti taata, ettei näyttänyt. Minä olin kaiken\naikaa läsnä; eikä hänellä ollut siihen aikaakaan.\n\n— Mutta ehkäpä teiltä itseltänne on jäänyt jotakin huomaamatta...Oi,\nkirr-rr-rottu idiootti! — — huudahti hän nyt aivan raivostuneena. — Ei\nosaa edes kertoakaan mitään.\n\nKun Ganja kerran oli alkanut haukkua eikä kohdannut vastarintaa, niin\nhän vähitellen tuli aivan hillittömäksi, niinkuin eräille ihmisille\naina käy. Ei enää puuttunut paljoa, ettei hän ehkä olisi ruvennut\nsyljeskelemään, niin vimmoissaan hän jo oli. Mutta juuri tämä vimmastus\nhänet sokaisi; muuten hän olisi jo kauan sitten kiinnittänyt huomionsa\nsiihen, että tämä »idiootti», jota hän tuolla tavoin kohtelee yli\nolkain, osaakin väliin kovin nopeasti ja herkästi ymmärtää kaikki ja\nesittää harvinaisen tyydyttävällä tavalla. Mutta yht'äkkiä tapahtui\njotakin aivan odottamatonta.\n\n— Minun täytyy teille huomauttaa, Gavrila Ardalionovitš, — sanoi\nyht'äkkiä ruhtinas, — että minä aikaisemmin todellakin olen ollut\nniin sairas, että olin tosiaan miltei idiootti; mutta nyt minä\nolen jo aikoja sitten ollut täysin terve ja siksi minusta tuntuu\nhieman epämiellyttävältä, kun minua nimitetään idiootiksi vasten\nsilmiä. Vaikka teille voikin antaa anteeksi, ottaen huomioon teidän\nvastoinkäymisenne, niin olette sentään suutuksissanne jo kaksi kertaa\nhaukkunut minut. Minä en sitä ollenkaan halua, varsinkaan näin\nyht'äkkiä, kuten te teitte, ensi kerralla, ja koska me nyt seisomme\ntienristeyksessä, niin eiköhän meidän ole parasta erota: te menette\noikealle omia teitänne ja minä vasemmalle. Minulla on viisikolmatta\nruplaa, ja minä varmaankin löydän jonkin matkustajakodin.\n\nGanja tuli kauheasti hämilleen ja ihan punastui häpeästä.\n\n— Antakaa anteeksi, ruhtinas, — huudahti hän tulisesti muuttaen\nyht'äkkiä sadattelevan puhetapansa tavattoman kohteliaaksi, — Jumalan\ntähden, antakaa anteeksi! Te näette, millaisessa hädässä minä olen! Te\nette vielä tiedä juuri mitään, mutta jos te tietäisitte kaikki, niin te\naivan varmaan edes jossakin määrin antaisitte minulle anteeksi; vaikka\nkäytökseni tietysti on anteeksiantamatonta...\n\n— Oi, en minä tarvitse noin suuria anteeksipyytelyjä, — kiiruhti\nruhtinas vastaamaan. — Ymmärränhän minä, että asemanne on hyvin\nepämiellyttävä, ja siksihän te torailettekin. No, mennään teille. Minä\nmielelläni...\n\n»Ei, on mahdotonta päästää häntä nyt tällä tavoin», ajatteli Ganja\nitsekseen katsellen matkan varrella vihaisesti ruhtinasta, »tämä lurjus\nurkki minusta ulos kaiken ja sitten hän äkkiä riisui naamarinsa...\nTämä merkitsee jotakin. Mutta saammepa nähdä! Kaikki ratkeaa, kaikki,\nkaikki! Jo tänään!»\n\nHe seisoivat jo hänen kotitalonsa luona.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nGanjan asunto oli kolmannessa kerroksessa, sangen siistien, valoisien\nja avarien portaitten varrella, ja siihen kuului kuusi tai seitsemän\nisompaa ja pienempää huonetta, jotka kylläkin olivat aivan tavallisia,\nmutta eivät missään tapauksessa täysin semmoisenkaan perheellisen\nvirkamiehen varojen mukaisia, joka saa kaksi ja puolituhatta ruplaa\npalkkaa. Mutta tarkoituksena olikin pitää vuokralaisia täysihoidossa,\nja asunnon oli Ganja perheineen vuokrannut vasta kaksi kuukautta sitten\nGanjan itsensä suureksi mielipahaksi Nina Aleksandrovnan ja Varvara\nArdalionovnan vaatimuksesta ja pyynnöistä, nämä kun tahtoivat myös\npuolestaan olla hyödyksi ja edes jossakin määrin lisätä perheen tuloja.\nGanja rypisti kulmiaan ja sanoi asukkien pitämistä sopimattomaksi;\nhäntä ikäänkuin alkoi hävettää tämän jälkeen siinä seurapiirissä,\njossa hän oli tottunut esiintymään jossakin määrin komeasti elävänä\nja hyvää tulevaisuutta kohti kulkevana nuorena miehenä. Kaikki nämä\nmyönnytykset kohtalolle ja koko tämä harmillinen ahtaus, — kaikki tämä\niski häneen henkisesti syviä haavoja. Viime aikoina hän oli alkanut\nsuuttua jokaisesta pikku asiasta rajattomasti ja määrättömästi,\nja jos hän vielä toistaiseksi suostuikin tekemään myönnytyksiä ja\nkärsimään, niin se tapahtui ainoastaan siksi, että hän oli jo päättänyt\nmuuttaa ja järjestää aivan uudelle kannalle tämän kaiken aivan\nlähitulevaisuudessa. Mutta tämä muutospa juuri, itse pelastuskeino,\njonka hän oli valinnut, antoi paljon miettimisen aihetta ja oli\nsellainen tehtävä, joka, kun se nyt oli kehittymässä ratkaisuunsa,\nuhkasi käydä huolestuttavammaksi ja kiusallisemmaksi kuin kaikki, mitä\noli ollut aikaisemmin.\n\nAsunnon jakoi käytävä, joka alkoi suoraan eteisestä. Käytävän\ntoisella puolen oli kolme huonetta, jotka oli varattu vuokrattaviksi\n»erikoisesti suositelluille» asukeille; sitäpaitsi oli samalla puolen\nkäytävää, aivan sen päässä, keittiön vieressä, vielä neljäs pikkuinen\nhuone, ahtaampi kuin kaikki muut, ja siihen oli sijoitettu itse virasta\neronnut kenraali Ivolgin, perheen isä, ja hän nukkui leveällä sohvalla;\nhänen täytyi tulla sisälle asuntoon ja mennä sieltä ulos keittiön läpi\nja takaportaita. Samassa huoneessa asusti myös Gavrila Ardalionovitšin\nkolmetoistavuotias veli, lukiolainen Kolja; hänenkin oli pakko\nsiellä ahdingossa lukea läksynsä, nukkua toisella, sangen vanhalla,\nkapealla ja lyhyellä sohvalla, allaan rikkinäinen lakana, sekä ennen\nkaikkea hoidella ja _pitää silmällä_ isää, joka yhä enemmän alkoi\nvälttämättömästi sitä tarvita. Ruhtinaalle määrättiin keskimmäinen\nkolmesta huoneesta; ensimmäisessä oikealla asui Ferdyštšenko, kolmas\nvasemmalla oli vielä tyhjä. Mutta Ganja vei ruhtinaan ihan ensiksi\nperheen puolelle. Tähän perheen hallussa olevaan puoleen kuului sali,\njoka tarpeen vaatiessa muutettiin ruokailuhuoneeksi, vierashuone,\njoka muuten oli vierashuoneena vain aamulla ja muuttui illalla Ganjan\ntyöhuoneeksi ja hänen makuuhuoneekseen, ja lopuksi kolmas huone, joka\noli ahdas ja jonka ovi oli aina kiinni: se oli Nina Aleksandrovnan\nja Varvara Ardalionovnan makuukamari. Sanalla sanoen, kaikki tässä\nasunnossa oli yhteen ahdettua ja puserrettua; Ganja vain kiristeli\nhampaitaan itsekseen; vaikka hän halusikin olla kunnioittava äitiään\nkohtaan, niin jo ensi askelella heillä saattoi huomata, että hän oli\nsuuri hirmuvaltias perheessä.\n\nNina Aleksandrovna ei ollut yksinään vierashuoneessa, hänen kanssaan\nistui siellä Varvara Ardalionovna; molemmat ompelivat jotakin\nja puhelivat vieraansa, Ivan Petrovitš Ptitsynin, kanssa. Nina\nAleksandrovna näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänen\nkasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet ja silmien alukset olivat hyvin\nmustat. Hän oli sairaalloisen ja hieman alakuloisen näköinen, mutta\nhänen kasvonsa ja katseensa olivat jokseenkin miellyttävät; ensi\nsanoista ilmeni vakava ja todella arvoa ansaitseva luonne. Huolimatta\nhänen murheellisesta muodostaan saattoi aavistaa hänessä olevan\nlujuutta ja päättäväisyyttäkin. Hän oli tavattoman vaatimattomasti\npuettu, yllään jotakin tummaa ja aivan vanhan naisen kuosiin\nlaitettuna, mutta hänen käytöstapansa, puheensa, koko esiintymisensä\nosoittivat, että hän oli nainen, joka oli ollut kaikkein parhaimmassa\nseurapiirissä.\n\nVarvara Ardalionovna oli noin kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen\nneitonen, keskikokoinen, jokseenkin laiha, ja hänen kasvoissaan,\njotka oikeastaan eivät olleet hyvin kauniit, oli salaperäinen kyky\nmiellyttää ilman kauneuttakin ja vetää voimakkaasti puoleensa. Hän\noli suuresti äitinsä näköinen, olipa puettukin miltei samoin kuin\näiti, koska hänellä ei ollut ollenkaan koristautumishalua. Hänen\nharmaitten silmiensä katse saattoi toisinaan olla hyvin iloinen ja\nystävällinen, mutta se oli useimmiten vakava ja miettivä, toisinaan\nliiaksikin, varsinkin viime aikoina. Lujuutta ja päättäväisyyttä näkyi\nhänenkin kasvoissaan, mutta saattoi aavistaa, että tämä lujuus voi\nolla vielä pontevampaakin ja toimeliaampaakin kuin äidissä. Varvara\nArdalionovna oli jokseenkin kiivas, ja veli toisinaan ihan pelkäsi\ntuota kiivautta. Häntä pelkäsi myös heidän luonaan parhaillaan istuva\nvieras Ivan Petrovitš Ptitsyn. Tämä oli vielä jokseenkin nuori\nmies, alle kolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaatimattomasti mutta\naistikkaasti puettu, ja hänellä oli miellyttävä, vaikka ikäänkuin\nliiaksi luottamusta herättävä käytöstapa. Tummanruskea pikku parta\nilmaisi, ettei hän ollut virkamies. Hän osasi puhella älykkäästi\nja mielenkiintoisesti, mutta oli useimmiten vaitelias. Yleensä hän\nteki suorastaan miellyttävänkin vaikutuksen. Ilmeisesti hän ei ollut\nvälinpitämätön Varvara Ardalionovnasta eikä salannut tunteitaan.\nVarvara Ardalionovna kohteli häntä ystävällisesti, mutta eräisiin\nhänen kysymyksiinsä hän ei vieläkään ollut antanut vastausta eikä\nedes pitänyt niistä; Ptitsyn ei muuten ollenkaan ollut menettänyt\nrohkeuttaan. Nina Aleksandrovna oli häntä kohtaan ystävällinen, olipa\nviime aikoina alkanut luottamuksellisesti uskoa hänelle monia asioita.\nTunnettua muuten oli, että Ptitsynin erikoisammattina oli ansaita rahaa\npanemalla rahansa kasvamaan reippaasti korkoa siten, että hän lainaili\nniitä enemmän tai vähemmän varmaa vakuutta vastaan. Hän ja Ganja olivat\nerittäin hyviä ystäviä.\n\nGanjan laajan, mutta hajanaisen suosittelun jälkeen (Ganja tervehti\näitiään sangen kuivasti, sisartaan hän ei tervehtinyt ollenkaan ja\nPtitsynin hän vei heti huoneesta pois jonnekin) Nina Aleksandrovna\nsanoi ruhtinaalle muutamia ystävällisiä sanoja ja käski Koljaa, joka\noli kurkistanut ovesta sisälle, opastamaan ruhtinaan keskimmäiseen\nhuoneeseen. Kolja oli poika, jolla oli iloiset ja varsin miellyttävät\nkasvot sekä luottava ja vilpitön esiintymistapa.\n\n— Missä teidän matkatavaranne ovat? — kysyi hän johtaen ruhtinaan\nhuoneeseen.\n\n— Minulla on mytty; jätin sen eteiseen.\n\n— Minä tuon sen teille heti. Meillä ei ole muita palvelijoita kuin\nkeittäjätär ja Matrena, niin että minäkin auttelen. Varja pitää kaikkea\nsilmällä ja on äkäinen. Ganja sanoo teidän tulleen tänään Sveitsistä?\n\n— Niin.\n\n— Onko Sveitsissä kaunista?\n\n— Hyvin.\n\n— Vuoria?\n\n— Niin.\n\n— Minä tuon teille heti nyyttinne.\n\nVarvara Ardalionovna astui sisälle.\n\n— Matrena laittaa heti liinavaatteenne paikoilleen. Onko teillä\nmatkalaukku?\n\n— Ei, nyytti. Veljenne meni sitä hakemaan; se on eteisessä.\n\n— Ei siellä ole mitään myttyä, paitsi tämä pieni käärö; minne te\npanitte? — kysyi Kolja, joka palasi taas huoneeseen.\n\n— Paitsi tätä ei mitään muuta olekaan, — ilmoitti ruhtinas ottaen\nmyttynsä.\n\n— Ahaa! Minä kun luulin, että Ferdyštšenko kenties oli sen vienyt.\n\n— Älä lörpöttele joutavia, — sanoi ankarasti Varja, joka puhui\nruhtinaallekin varsin kuivasti ja miltei epäkohteliaasti.\n\n— Chère Babette, minua sopii kohdella hellemminkin, enhän minä ole\nPtitsyn.\n\n— Sinulle sopii vielä antaa selkäänkin, Kolja, niin tyhmä sinä vielä\nolet. Kaikkea, mitä tarvitsette, voitte pyytää Matrenalta; päivällistä\nsyödään puoli viisi. Voitte syödä päivällisen yhdessä meidän kanssamme,\nvoitte syödä myös omassa huoneessanne, miten vain haluatte. Mennään\npois, Kolja, älä häiritse heitä.\n\n— Menkäämme, sinä päättävä luonne!\n\nPoistuessaan huoneesta he kohtasivat Ganjan.\n\n— Onko isä kotona? — kysyi Ganja Koljalta ja saatuaan Koljalta\nmyöntävän vastauksen kuiskutti tälle jotakin korvaan.\n\nKolja nyökäytti päätään ja meni ulos huoneesta Varvara Ardalionovnan\njälkeen.\n\n— Pari sanaa, ruhtinas, unohdin sanoa teille, kun oli noita... asioita.\nMuudan pyyntö: olkaa niin hyvä, — jos se vain ei ole teille suureksi\nrasitukseksi, — älkää laverrelko täällä siitä, mitä minun ja Aglajan\nvälillä äsken oli, älkääkä myöskään laverrelko _siellä_ siitä, mitä\nte täällä huomaatte; sillä täälläkin on melkoinen määrä hävyttömiä\nasioita. Piru vieköön muuten... Hillitkää edes vaikkapa vain tänään\nitseänne.\n\n— Vakuutan teille, että minä olen laverrellut paljon vähemmän kuin te\nluulette, — sanoi ruhtinas hieman närkästyneenä Ganjan soimauksista.\nHeidän välinsä näkyivät ilmeisesti tulevan yhä huonommiksi.\n\n— No, olenhan jo kylliksi saanut kärsiä teidän takianne tänään. Sanalla\nsanoen pyydän teitä.\n\n— Huomatkaa vielä sekin, Gavrila Ardalionovitš, että mikä sitten minua\näsken sitoi ja miksi minä en olisi voinut mainita valokuvasta? Ettehän\nte ollut pyytänyt minulta.\n\n— Hyi, miten iljettävä huone, — huomautti Ganja katsellen halveksivasti\nympärilleen,— täällä on pimeätä ja ikkunat ovat pihalle päin. Joka\ntapauksessa te tulitte meille sopimattomaan aikaan... No, eihän se ole\nminun asiani; en minä pidä vuokralla asuntoa.\n\nPtitsyn kurkisti sisälle ja kutsui Ganjaa; tämä jätti kiireesti\nruhtinaan ja meni ulos huoneesta, siitä huolimatta, että hän oli\naikonut vielä jotakin sanoa, mutta ilmeisesti empi ja ikäänkuin häpeili\nalkaa; huonettakin hän oli moitiskellut ikäänkuin hämillään ollen.\n\nTuskin oli ruhtinas peseytynyt ja ennättänyt jonkin verran siistiä\nulkoasuaan, kun ovi uudelleen avautui ja sisälle kurkisti uusi olento.\n\nSe oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen herrasmies,\nkookkaanpuoleinen, harteva, ja hänellä oli hyvin iso, kihara, punertava\npää. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, huulensa paksut, nenä\nleveä ja litteä, silmät pienet, kaukana toisistaan ja pilkalliset,\naivan kuin hän olisi yhtä mittaa iskenyt silmää. Kokonaisvaikutus tästä\nkaikesta oli jokseenkin julkea. Hänen pukunsa oli likaisenpuoleinen.\n\nHän raotti ovea aluksi juuri sen verran, että sai pistetyksi sisälle\npäänsä. Sisälle pistetty pää tarkasteli huonetta noin viisi sekuntia;\nsitten ovi alkoi hitaasti avautua, koko olento ilmestyi kynnykselle,\nmutta vieras ei vielä tullut sisälle, vaan katseli kynnykseltä\nedelleenkin silmiään siristellen ruhtinasta. Viimein hän sulki oven\njälkeensä, lähestyi, istuutui tuolille, tarttui lujasti ruhtinaan\nkäteen ja pani hänet istumaan vinosti vastaansa sohvalle.\n\n— Ferdyštšenko, — lausui hän katsellen kiinteästi ja kysyvästi\nruhtinasta kasvoihin.\n\n— No, miten sitten? — vastasi ruhtinas ollen vähältä naurahtaa.\n\n— Asukas, — lausui taas Ferdyštšenko katsellen niinkuin ennenkin.\n\n— Tahdotteko tehdä tuttavuutta?\n\n— Ä-äh! — lausui vieras pörröttäen hiuksensa ja huoaten ja alkoi\nkatsella vastakkaiseen nurkkaan. — Onko teillä rahoja? — kysyi hän\nyht'äkkiä kääntyen ruhtinaaseen päin.\n\n— Hiukan.\n\n— Paljonko kaikkiaan?\n\n— Kaksikymmentäviisi ruplaa.\n\n— Näyttäkäähän.\n\nRuhtinas otti viidenkolmatta ruplan setelin liivinsä taskusta ja ojensi\nsen Ferdyštšenkolle. Tämä levitti sen auki, katseli, käänsi sitten\ntoisin päin ja piti sen jälkeen sitä valoa vastaan.\n\n— Koko lailla omituista, — lausui hän aivan kuin ajatuksissaan, — miksi\nniiden pitää ruskettua? Nämä viidenkolmatta ruplan setelit muuttuvat\ntoisinaan hirveän ruskeiksi, kun toiset taasen päinvastoin kokonaan\nhaalistuvat. Ottakaa.\n\nRuhtinas otti setelinsä takaisin. Ferdyštšenko nousi tuoliltaan.\n\n— Minä tulin varoittamaan teitä: ensiksikin, ettette lainaisi minulle\nrahoja, sillä minä tulen ehdottomasti pyytämään.\n\n— Hyvä on.\n\n— Aiotteko maksaa täällä?\n\n— Aion.\n\n— Minäpä en aio; kiitos. Minun oveni on teiltä oikealle ensimmäinen,\nnäittekö? Koettakaapa pitää huolta, ettette kovin usein käy luonani;\nminä tulen luoksenne, olkaa huoletta. Oletteko nähnyt kenraalin?\n\n— En.\n\n— Ettekä kuullut?\n\n— En tietenkään.\n\n— No, saatte vielä nähdä ja kuulla; sitäpaitsi hän pyytelee minultakin\nrahoja lainaksi! Avis au lecteur. Hyvästi. Voiko elää, kun sukunimi on\nFerdyštšenko? Mitä?\n\n— Miksi ei?\n\n— Hyvästi.\n\nJa hän lähti ovea kohti. Ruhtinas sai myöhemmin tietää, että tämä\nherrasmies oli ikäänkuin jonkinmoisena velvollisuutena ottanut\ntehtäväkseen saattaa kaikki ymmälle originaalisuudellaan ja\niloisuudellaan, mutta jostakin syystä hän ei koskaan siinä onnistunut.\nMuutamiin hän teki suorastaan epämiellyttävän vaikutuksen, mikä häntä\nvilpittömästi suretti, mutta tehtävästään hän ei kuitenkaan luopunut.\nOvessa hänen onnistui jossakin määrin korjata asioitaan, sillä hän\ntöksähti yhteen erään sisälle tulevan herran kanssa; päästettyään\ntämän uuden ja ruhtinaalle tuntemattoman kävijän huoneeseen hän\nmuutamia kertoja varoittavasti iski silmää viitaten sillä tulijaan\ntakaapäin ja näinpä hän sittenkin oli ennen poistumistaan saanut syytä\nitseluottamukseen.\n\nUusi herra oli pitkä, noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai\nhieman vanhempikin mies, jokseenkin lihava, kasvot heleänpunaiset,\nlihavat ja pöhöttyneet, sakeitten, harmaitten poskipartojen\nreunustamat, viikset partaan asti, silmät suuret ja melko paljon\npullollaan. Vartalo olisi ollut jokseenkin ryhdikäs, jollei siinä\nolisi ollut jotakin rappeutunutta, kulunutta, jopa tahraistakin.\nHänen yllään oli vanha lievetakki, jonka kyynärpäät olivat miltei\npuhki; liinavaatteet olivat myös tahraiset — aivan kuin kotioloissa.\nHänen läheisyydessään tunsi hiukan viinan hajua; mutta esiintymistapa\noli komeata, jossakin määrin harjoiteltua, ja ilmeisenä innokkaana\npyrkimyksenä oli tehdä hyvin arvokas vaikutus. Herra lähestyi\nruhtinasta kiirehtimättä, kohteliaasti hymyillen, tarttui ääneti hänen\nkäteensä, piti sitä sitten omassaan ja katseli jonkin aikaa hänen\nkasvojaan aivan kuin tunnustellen tuttuja piirteitä.\n\n— Hän! Hän! — lausui hän hiljaa, mutta juhlallisesti. — Kuin ilmi\nelävä! Kuulen mainittavan tuttua ja rakasta nimeä, ja mieleeni johtuu\nmenneisyys, jota ei saa takaisin... Ruhtinas Myškin?\n\n— Aivan niin.\n\n— Kenraali Ivolgin, virasta eronnut ja onneton. Ristimänimenne ja\nisänne nimi, uskallan kysyä?\n\n— Leo Nikolajevitš.\n\n— Niin, niin! Ystäväni, voi sanoa lapsuuteni toverin, Nikolai\nPetrovitšin poika?\n\n— Minun isäni nimi oli Nikolai Ljvovitš.\n\n— Ljvovitš, — oikaisi kenraali, mutta hätiköimättä ja täysin varmana\naivan kuin ei olisi ollenkaan unohtanut, vaan ainoastaan vahingossa\nsanonut väärin. Hän istuutui ja tarttuen ruhtinastakin käteen veti\ntämän istumaan viereensä. — Minä olen kantanut teitä käsilläni.\n\n— Todellakin? — kysyi ruhtinas. — Isäni kuolemasta on kulunut jo\nkaksikymmentä vuotta.\n\n— Niin; kaksikymmentä vuotta; kaksikymmentä vuotta ja kolme kuukautta.\nMe olimme opintotovereita; tulin suoraan sotapalvelukseen...\n\n— Isänikin oli sotapalveluksessa, aliluutnanttina Vasiljkovin\nrykmentissä.\n\n— Bjelomirin. Siirto Bjelomirin rykmenttiin tapahtui juuri ennen\nkuolemaa. Minä olin siinä läsnä ja siunasin hänen lähtönsä ikuisuuteen.\nTeidän äitinne...\n\nKenraali pysähtyi aivan kuin surullisen muiston masentamana.\n\n— Hänkin kuoli puoli vuotta sen jälkeen vilustumisen johdosta, — sanoi\nruhtinas.\n\n— Ei vilustumisen. Ei vilustumisen, uskokaa vanhaa ukkoa. Minä olin\nsiinä läsnä, minä hänet toimitin hautaankin. Surusta, kun kaipasi\nomaa ruhtinastaan, ei vilustumisesta. Niin, alati pysyy muistossani\nmyös ruhtinatar! Sitä nuoruutta! Hänen tähtensä me, ruhtinas ja minä,\nlapsuuden ystävät, olimme vähällä surmata toisemme.\n\nRuhtinaan mielessä alkoi tätä kuunnellessa herätä hiukan epäluuloja.\n\n— Minä olin intohimoisesti rakastunut teidän äitiinne vielä silloin,\nkun hän oli morsian — ystäväni morsian. Ruhtinas huomasi, ja se\nvaikutti häneen yllättävästi. Hän saapuu luokseni aamulla, kellon\nkäydessä seitsemättä, herättää. Pukeudun ihmeissäni; äänettömyyttä\nmolemmin puolin; minä ymmärsin kaiken. Ottaa taskustaan kaksi\npistolla. Nenäliinan läpi. Ilman todistajia. Mitä tekemistä on\nsiinä todistajilla, kun viiden minuutin kuluttua lähetämme toisemme\niäisyyteen? Latasimme, levitimme liinan, asetuimme seisomaan,\nasetimme pistolien suut toistemme sydämiä vasten ja katsomme\ntoisiamme kasvoihin. Yht'äkkiä tulvahtavat kyynelet kummankin\nsilmistä. Kädet vavahtivat. Molemmilla, molemmilla yht'aikaa! Noᵣ\nsiinä seurasi luonnollisesti syleilyä ja molemminpuolista kilpailua\njalomielisyydessä. Ruhtinas huutaa: Hän on sinun! Minä huudan: sinun!\nSanalla sanoen... sanalla sanoen... jäättekö te meille... asumaan!\n\n— Niin, joksikin aikaa mahdollisesti, — lausui ruhtinas aivan kuin\nolisi hiukan änkyttänyt.\n\n— Ruhtinas, äiti pyytää teitä luokseen, — huudahti Kolja, joka oli\nkurkistanut sisälle ovesta. Ruhtinas nousi lähteäkseen, mutta kenraali\npani oikean kämmenensä hänen olalleen ja painoi ystävällisesti hänet\ntakaisin sohvaan.\n\n— Isänne todellisena ystävänä haluan teille ennakolta selittää, — sanoi\nkenraali, — minä, näette sen itse, minä olen kärsinyt traagillisen\nkatastrofin johdosta; mutta ilman oikeuden tuomiota! Ilman tuomiota.\nNina Aleksandrovna on harvinainen nainen. Varvara Ardalionovna,\nminun tyttäreni, on harvinainen tytär! Olosuhteitten pakosta pidämme\nvuokralaisia, — ennenkuulumaton lankeemus! Minulle, jonka oli määrä\ntulla kenraalikuvernööriksi!... Mutta me näemme teidät täällä aina\nmielellämme. Ja kuitenkin minun talossani on murhenäytelmä!\n\nRuhtinas katsoi kysyvästi ja hyvin uteliaana.\n\n— Valmistellaan avioliittoa, harvinaista avioliittoa. Avioliittoa\nhämäräperäisen naisen ja sellaisen nuoren miehen välillä, joka voisi\nolla kamarijunkkeri. Tämä nainen tuodaan taloon, jossa on minun\ntyttäreni ja minun vaimoni! Mutta niin kauan kuin minä hengitän, hän\nei astu tänne sisälle! Minä käyn pitkälleni kynnykselle, ja harpatkoon\nhän minun ylitseni!... Ganjan kanssa minä nyt en juuri ollenkaan puhu,\nkoetan välttää häntä tapaamastakin. Selitän teille tahallani asioita\nedeltäpäin; jos kerran asutte meillä, niin samahan se on, saatte\nmuutenkin olla kaiken todistajana. Mutta te olette ystäväni poika, ja\nminulla on oikeus toivoa...\n\n— Ruhtinas, olkaa ystävällinen, pistäytykää luokseni vierashuoneeseen,\n— kutsui Nina Aleksandrovna, joka jo itse oli ilmestynyt ovelle.\n\n— Ajattelehan, ystäväni, — huudahti kenraali, — selville on käynyt,\nettä minä olen hyssytellyt ruhtinasta sylissäni!\n\nNina Aleksandrovna katsahti moittivasti kenraaliin ja tutkivasti\nruhtinaaseen, mutta ei sanonut sanaakaan. Ruhtinas lähti hänen\njäljessään; mutta juuri kun he olivat tulleet vierashuoneeseen ja\nistuutuneet ja Nina Aleksandrovna oli ennättänyt alkaa hyvin kiireesti\nja puoliääneen selittää jotakin ruhtinaalle, suvaitsi kenraali\nitse yht'äkkiä saapua vierashuoneeseen. Nina Aleksandrovna vaikeni\nheti ja kumartui ilmeisesti harmistuneena käsityönsä yli. Kenraali\nkenties huomasikin tämän harmistumisen, mutta oli edelleenkin mitä\nloistavimmalla tuulella.\n\n— Ystäväni poika! — huudahti hän kääntyen Nina Aleksandrovnan puoleen.\n— Ja niin odottamatta! Olin jo ammoin lakannut kuvittelemastakin.\nMutta, ystäväni, etkö sinä todellakaan muista Nikolai Ljvovitš\nvainajaa? Sinä ennätit nähdä hänet... Tverissä?\n\n— Minä en muista Nikolai Ljvovitšia. Onko hän isänne? — kysyi hän\nruhtinaalta.\n\n— Isäni; mutta luullakseni hän ei kuollut Tverissä vaan\nJelizavetgradissa,— huomautti ruhtinas arasti kenraalille. — Minä olen\nkuullut Pavlištševilta...\n\n— Tverissä, — vakuutti kenraali. — Juuri ennen kuolemaansa hänet\nsiirrettiin Tveriin, jo ennen kuin hänen tautinsa kehittyi. Te olitte\nvielä liian pieni ettekä voi muistaa siirtoa ettekä matkaa; Pavlištšev\non saattanut erehtyä, vaikka hän olikin kerrassaan kelpo mies.\n\n— Tunsitteko te Pavlištševinkin?\n\n— Hän oli harvinainen ihminen, mutta minä olen ollut persoonallisesti\ntodistajana. Minä siunasin kuolinvuoteella.\n\n— Isänihän oli kuollessaan syytteessä, — huomautti ruhtinas taas,\n— vaikka minä en koskaan ole saanut selville, mistä; hän kuoli\nsairashuoneessa.\n\n— Oi, se oli tuo sotamies Kolpakovin juttu, ja ihan varmaan ruhtinas\nolisi vapautettu syytteestä.\n\n— Niinkö? Tiedättekö sen varmasti? — kysyi ruhtinas erittäin uteliaana.\n\n— Minäkö en tietäisi! — huudahti kenraali. — Oikeus hajaantui tekemättä\nmitään päätöstä. Mahdoton juttu! Salaperäinenkin juttu, saattaa sanoa:\nkuolee alikapteeni Larionov, komppanianpäällikkö; ruhtinas määrätään\nväliaikaisesti hoitamaan virkaa; hyvä on. Sotamies Kolpakov tekee\nvarkauden, — saapastavaraa toverilta,— ja ryyppää rahat; hyvä on.\nRuhtinas — ja huomatkaapa, että se tapahtui vääpelin ja korpraalin\nläsnäollessa — haukkuu Kolpakovia ja uhkaa antaa ruoskia häntä. Sangen\nhyvä. Kolpakov menee kasarmiin, käy makaamaan makuulavitsalle ja kuolee\nneljännestunnin kuluttua. Oivallista, mutta tapaus on odottamaton,\nmiltei mahdoton. Oli miten oli, Kolpakov haudataan; ruhtinas tekee\nraportin ja sen jälkeen Kolpakov poistetaan luetteloista. Luulisi,\nettei voi sen paremmin olla! Mutta täsmälleen puoli vuotta myöhemmin,\nprikaatin tarkastuksessa, sotamies Kolpakov onkin, niinkuin ei mitään\nolisikaan tapahtunut, Novaja Zemljan jalkaväkirykmentin toisen\npataljoonan kolmannessa komppaniassa, samassa prikaatissa ja samassa\ndivisioonassa.\n\n— Kuinka! — huudahti ruhtinas hirveästi ihmetellen.\n\n— Ei se ole niin, se on erehdys! — kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa\nNina Aleksandrovna katsoen häneen miltei murheellisena. — Mon mari se\ntrompe.\n\n— Ystäväni, on helppo sanoa »se trompe», mutta ratkaisepa itse\ntämmöinen tapaus! Kaikki huomasivat joutuneensa umpikujaan. Minä\nolisin ollut ensimmäinen sanomaan qu'on se trompe. Mutta pahaksi\nonneksi olin todistaja ja olin itse jäsenenä komiteassa. Kaikki\nvastakkain toimitetut kuulustelut osoittivat, että se oli sama, aivan\nsama sotamies Kolpakov, joka puoli vuotta aikaisemmin oli haudattu\ntavanmukaisin kunnianosoituksin ja rumpujen päristessä. Todellakin\nharvinainen, miltei mahdoton tapaus, minä myönnän sen, mutta...\n\n— Isä, teille on katettu päivällinen, — ilmoitti Varvara Ardalionovna\ntullen huoneeseen.\n\n— Aa, se on oivallista, mainiota! Minä olenkin hyvin nälissäni... Mutta\ntuota tapausta voi sanoa suorastaan psykologiseksi.\n\n— Liemi jäähtyy taas, — sanoi Varja kärsimättömästä\n\n— Heti, heti, — mutisi kenraali lähtien huoneesta, — »ja kaikista\ntiedusteluista huolimatta», kuului vielä käytävästä.\n\n— Teidän täytyy antaa paljon anteeksi Ardalion Aleksandrovitšille,\njos jäätte meille, — sanoi Nina Aleksandrovna ruhtinaalle. — Muuten\nhän ei häiritse teitä kovin paljon; hän syö päivällisensäkin yksin.\nMyöntäkää itse, että jokaisella on vikansa ja... omituiset piirteensä,\ntoisilla kenties vielä suuremmassa määrässä kuin niillä, joita on\ntotuttu sormilla osoittelemaan. Yhtä asiaa pyydän teiltä hartaasti:\njos mieheni joten kuten kääntyy puoleenne asunnosta suoritettavaan\nmaksuun nähden, niin sanokaa hänelle antaneenne minulle. Se on,\nArdalion Aleksandrovitšille annettu tulee kylläkin laskettavaksi teidän\nhyväksenne, mutta minä pyydän ainoastaan täsmällisyyden vuoksi teitä...\nMitä tämä on, Varja?\n\nVarja oli palannut huoneeseen ja ojensi ääneti äidille Nastasja\nFilippovnan valokuvan. Nina Aleksandrovna vavahti ja katseli kuvaa\njonkin aikaa ensin ikäänkuin pelästyneenä ja sitten ahdistavan katkeran\ntunteen valtaamana. Viimein hän katsahti kysyvästi Varjaan.\n\n— Lahja hänelle tänään häneltä itseltään, — sanoi Varja. — Ja illalla\nhe päättävät kaikki.\n\n— Tänä iltana! — toisti Nina Aleksandrovna aivan kuin epätoivoissaan\npuoliääneen. — Mitäs? Tässä ei ole enää mitään epäilyksiä eikä jää\njäljelle toiveitakaan: valokuvan kautta hän on ilmoittanut kaikki...\nHän itsekö sitten sinulle tämän näytti? — lisäsi hän ihmeissään.\n\nTe tiedätte, että me emme melkein koko naiseen kuukauteen ole puhuneet\nkeskenämme juuri sanaakaan. Ptitsyn kertoi minulle kaikesta, ja\nvalokuva oli siellä pöydän luona lattialla kuljeksimassa; minä nostin\nsen sieltä.\n\n— Ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Nina Aleksandrovna,— tahdoin kysyä teiltä\n(sitä varten juuri pyysinkin teitä tänne), kuinka kauan olette ollut\ntuttu poikani kanssa. Hän sanoi muistaakseni, että te olette vasta tänä\naamuna saapunut jostakin?\n\nRuhtinas teki lyhyesti selkoa itsestään jättäen kertomatta enemmän kun\npuolet. Nina Aleksandrovna ja Varja kuuntelivat.\n\n— Minä en urki mitään Gavrila Ardalionovitšia koskevaa, kun kyselen\nteiltä, — huomautti Nina Aleksandrovna, — teidän ei pidä erehtyä tässä\nsuhteessa. Jos on olemassa jotakin, jota hän ei itse voi minulle\ntunnustaa, niin en minä itse halua sitä tiedustaa toisilta. Minä\ntarkoitan nimenomaan sitä, että Ganja äsken teidän läsnäollessanne ja\nmyöhemmin teidän mentyänne vastasi minulle, kun kysyin teistä: »Hän\ntietää kaikki, ei ole syytä kursailla!» Mitä se merkitsi? Se on, minä\ntahtoisin tietää, missä määrin...\n\nYht'äkkiä tulivat sisälle Ganja ja Ptitsyn; Nina Aleksandrovna vaikeni\nheti. Ruhtinas jäi hänen viereensä tuolille, mutta Varja siirtyi\nsyrjään; Nastasja Filippovnan valokuva oli kaikkein näkyvimmällä\npaikalla, Nina Aleksandrovnan työpöydällä, suoraan hänen edessään.\nNähtyään kuvan Ganja rypisti kulmiaan, otti sen suuttuneena pöydältä ja\nviskasi omalle kirjoituspöydälleen, joka oli huoneen toisessa päässä.\n\n— Tänäänkö, Ganja? — kysäisi yht'äkkiä Nina Aleksandrovna.\n\n— Mitä tänään? — hätkähti Ganja ja kävi yht'äkkiä ruhtinaan kimppuun.\n— Ahaa, minä ymmärrän, te jo täälläkin!... Mitä ihmettä, onko se\nteissä loppujen lopuksi sairaalloisuutta, vai mitä? Ettekö voi hillitä\nitseänne? Ymmärtäkäähän toki lopulta, teidän korkeutenne...\n\n— Tähän olen minä syypää, Ganja, eikä kukaan muu, — keskeytti Ptitsyn.\n\nGanja katsahti kysyvästi häneen.\n\n— Parempihan se on, Ganja, etenkin kun asia toiselta puolen on loppuun\nsaatettu, — mutisi Ptitsyn ja väistyi syrjään, istuutui pöydän luo,\notti taskustaan esille jonkin paperin, joka oli kirjoitettu täyteen\nlyijykynällä, ja alkoi katsella sitä tarkasti. Ganja seisoi synkkänä\nja odotti levottomana perhekohtausta. Ruhtinaalta hän ei aikonutkaan\npyytää anteeksi.\n\n— Jos kaikki on lopussa, niin Ivan Petrovitš tietenkin on oikeassa,\n— sanoi Nina Aleksandrovna. — Ole hyvä äläkä rypistele kulmiasi, älä\nmyöskään äkäile, Ganja, minä en rupea kyselemään mitään, mitä sinä et\nitse tahdo sanoa, ja minä vakuutan sinulle, että olen täydellisesti\nalistunut, ole hyvä äläkä huolehdi.\n\nHän lausui tämän tehden kaiken aikaa työtään ja näytti puhuvan\ntodellakin tyynesti. Ganja oli ihmeissään, mutta oli vaiti varovasti ja\nkatseli äitiään odottaen, että tämä puhuisi selvemmin. Perhekohtaukset\nolivat tulleet hänelle jo liian paljon maksamaan. Nina Aleksandrovna\nhuomasi tämän varovaisuuden ja lisäsi katkerasti hymyillen:\n\n— Sinä epäilet yhä etkä usko minua; älä ole levoton, ei tule kyyneliä\neikä pyyntöjä, kuten ennen, ei ainakaan minun puoleltani. Minun ainoa\ntoivoni on, että sinä tulisit onnelliseksi, ja sinä tiedät sen; minä\nolen alistunut kohtaloon, mutta sydämeni on aina sinun luonasi,\njäimmepä elämään yhdessä tai erosimmepa. Tietysti minä vastaan\nainoastaan itsestäni; sinä et voi vaatia samaa sisareltasi...\n\n— Ahaa, taas on hänestä kysymys! — huudahti Ganja katsellen\npilkallisesti ja vihamielisesti sisareensa. — Äiti-kulta! Vannon teille\ntaaskin sen, mitä jo olen teille luvannut: ei kukaan milloinkaan\nuskalla olla huomaamaton teitä kohtaan, niin kauan kuin minä olen\ntäällä, niin kauan kuin minä elän. Olipa kysymys kenestä tahansa, niin\nminä järkähtämättä vaadin täydellistä kunnioitusta teitä kohtaan,\nastuipa kuka hyvänsä meidän kynnyksemme yli...\n\nGanja tuli niin iloiseksi, että hän katsoi äitiään miltei lepytellen,\nmiltei hellästi.\n\n— Minä en ole pelännytkään mitään itseni vuoksi, Ganja, sinä tiedät\nsen; en ole itseni vuoksi ollut levoton ja kärsinyt tuskia koko tänä\naikana. Sanotaan, että tänään te päätätte kaikki. Mitä päätetään?\n\n— Tänä iltana hän lupasi kodissaan ilmoittaa, suostuuko vai eikö, —\nvastasi Ganja.\n\n— Miltei kolmeen viikkoon emme ole tahtoneet puhua tästä, ja se\nolikin parempi. Nyt, kun kaikki jo on lopussa, minä otan itselleni\nvapauden kysyä vain yhtä asiaa: kuinka hän on voinut antaa sinulle\nsuostumuksensa, vieläpä lahjoittaa valokuvansakin, kun sinä et rakasta\nhäntä? Ihanko todella sinä häntä, niin... niin...\n\n— Niin kokenutta, vai mitä?\n\n— Ei ollut tarkoitukseni käyttää sellaista sanaa. Oletko sinä\ntodellakin voinut siinä määrin sokaista hänet?\n\nTavatonta ärtymystä tuntui yht'äkkiä tässä kysymyksessä. Ganja seisoi,\najatteli hetkisen ja lausui ivaansa salaamatta:\n\n— Te innostuitte liikaa, äitiseni, ettekä taaskaan malttanut, ja\nnäinhän se on meillä aina alkanut ja yltynyt. Te sanoitte: ei tule\nkyselyjä eikä moitteita, mutta johan ne alkoivat! Jättäkäämme\nmieluummin tämä; ihan totta, jättäkäämme; ainakin teillä oli aikomus...\nMinä en jätä teitä koskaan enkä millään ehdolla; joku muu olisi ainakin\nkarannut tämmöisen sisaren luota; — kas miten hän nyt katsoo minuun!\nLopetetaan tähän! Minä tulin jo niin iloiseksi... Ja mistä te tiedätte,\nettä minä petän Nastasja Filippovnaa? Varja taas puolestaan tehköön\nniinkuin hyväksi näkee, ja siinä kyllin. No, nyt olen saanut jo ihan\nkyllikseni!\n\nGanja tulistui puhuessaan yhä enemmän ja asteli huoneessa ilman\npäämäärää. Tällaiset keskustelut muodostuivat heti paikalla kipeäksi\nkohdaksi kaikille perheen jäsenille.\n\n— Minä olen sanonut, että jos hän astuu tänne sisälle, niin minä lähden\ntäältä ulos, ja sanani minä myös pidän, — sanoi Varja.\n\n— Itsepäisyydessäsi! — huudahti Ganja. — Itsepäisyydessäsi sinä\net mene naimisiinkaan! Mitä sinä minulle pippuroit? Minähän siitä\nvähät välitän, Varvara Ardalionovna; jos haluttaa, niin tehkää heti\npaikalla niinkuin aiotte. Kovin te jo minua tympäisette. Kuinka! Te\nolette päättänyt lopultakin jättää meidät, ruhtinas, — huudahti hän\nruhtinaalle nähtyään tämän nousevan paikaltaan.\n\nGanjan äänessä kuului jo se kiihtymyksen aste, jolloin ihminen\nmelkein on itsekin mielissään tuosta kiihtymyksestään, antautuu sen\nvaltaan aivan hillittömästi ja miltei tuntee siitä yhä kasvavaa\nnautintoa, johtipa se sitten mihin tahansa. Ruhtinas käännähti ovessa\nvastatakseen, mutta nähtyään solvaajansa kasvojen sairaalloisesta\nilmeestä, että tässä puuttui vain se pisara, joka saattaa maljan\nylitsevuotavaiseksi, hän kääntyi ja lähti ääneti huoneesta. Muutaman\nminuutin kuluttua hän kuuli ruokasalista kajahtelevien äänten voimasta,\nettä keskustelu hänen poistuttuaan oli tullut entistä kovaäänisemmäksi\nja suorasukaisemmaksi.\n\nHän kulki salin läpi eteiseen päästäkseen käytävään ja siitä omaan\nhuoneeseensa. Kulkiessaan läheltä ulko-oven ohi, joka vei portaille,\nhän kuuli ja huomasi, että oven takana joku koettaa kaikin voimin\nsoittaa ovikelloa; mutta kellossa lienee ollut jotakin vikaa: se\nnytkähteli vain hiukan, mutta ääntä ei kuulunut. Ruhtinas veti pois\nsalvan, avasi oven ja — peräytyi hämmästyneenä, ja hänen koko ruumiinsa\nihan vavahti: hänen edessään seisoi Nastasja Filippovna. Hän tunsi\ntämän heti valokuvasta. Nastasja Filippovnan silmistä välähti vihastus,\nkun hän näki ruhtinaan; hän astui nopeasti sisälle eteiseen työntäen\nkulkiessaan hänet tieltään olallaan ja sanoi vihaisesti heittäessään\nyltään turkkinsa:\n\n— Jos laiskuus estää korjaamasta soittokelloa, niin istuisit edes\neteisessä silloin kun kolkutetaan. No, kas nyt pudotit turkin, tomppeli!\n\nTurkki oli todellakin lattialla; Nastasja Filippovna ei ollut malttanut\nodottaa, kunnes ruhtinas auttaisi sen hänen yltään, vaan oli itse\nheittänyt sen hänen käsiinsä siihen katsomatta, takaapäin, eikä\nruhtinas ollut ennättänyt ottaa sitä vastaan.\n\n— Pois sinut pitäisi potkia. Mene ilmoittamaan.\n\nRuhtinas aikoi jotakin sanoa, mutta joutui niin ymmälle, ettei saanut\nmitään sanotuksi, ja lähti menemään vierashuoneeseen käsissään\nlattialta nostamansa turkki.\n\n— No niin, nyt se menee turkki mukanaan! Miksi sinä kannat turkkia?\nHahhahhaa! Oletko sinä hullu vai mitä?\n\nRuhtinas palasi takaisin ja katseli häntä kuin kuvapatsas; kun Nastasja\nFilippovna alkoi nauraa, naurahti ruhtinaskin, mutta ei kyennyt\nvieläkään käyttämään kieltään. Ensi hetkellä, avatessaan ovea, hän oli\nollut kalpea, nyt hänen kasvonsa yhtäkkiä sävähtivät punaisiksi.\n\n— Mikä ihmeen idiootti tämä on? — huudahti Nastasja Filippovna\nnärkästyneenä ja polkaisi hänelle jalkaa. — No, minne sinä menet? No,\nkenet sinä ilmoitat?\n\n— Nastasja Filippovnan, — mutisi ruhtinas.\n\n— Mistä sinä minut tunnet? — kysäisi Nastasja Filippovna nopeasti. —\nMinä en ole koskaan nähnyt sinua! Mene, ilmoita... Mitä huutoa sieltä\nkuuluu?\n\n— Riitelevät, — vastasi ruhtinas ja meni vierashuoneeseen.\n\nHän astui huoneeseen jokseenkin tärkeällä hetkellä: Nina Aleksandrovna\noli jo aivan unohtamaisillaan, että hän oli »alistunut kaikkeen»;\nmuuten hän puolusti Varjaa. Varjan vieressä seisoi myös Ptitsyn, joka\njo oli irtautunut lyijykynällä täyteen kirjoitetusta paperistaan.\nVarja ei itsekään pelännyt eikä yleensä ollut arkalasta kotoisin;\nmutta veljen törkeät puheet olivat käyneet yhä epäkohteliaammiksi ja\nsietämättömämmiksi. Tämmöisissä tapauksissa Varja tavallisesti lakkasi\npuhumasta ja katseli vain ääneti ja pilkallisesti veljeään kääntämättä\npois silmiään hänestä. Tämä tapa, sen hän tiesi, kykeni raivostuttamaan\nveljeä niin, että hän meni yli kaikkien rajojen. Juuri tällä hetkellä\nruhtinas astui huoneeseen ja ilmoitti:\n\n— Nastasja Filippovna!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSyntyi yleinen äänettömyys; kaikki katsoivat ruhtinaaseen niinkuin\neivät olisi ymmärtäneet häntä — eivätkä olisi tahtoneet ymmärtää. Ganja\njähmettyi pelästyksestä.\n\nNastasja Filippovnan tulo juuri tällä hetkellä oli heille kaikille\nerittäin omituinen ja huolta tuottava yllätys. Jo sekin oli erikoista,\nettä Nastasja Filippovna saapui ensimmäisen kerran; tähän saakka hän\noli esiintynyt niin kopeasti, ettei keskustellessaan Ganjan kanssa\nollut ilmaissut edes halua tutustua tämän omaisiin, ja aivan viime\naikoina hän ei ollut edes maininnutkaan heitä, aivan kuin heitä\nei maailmassa olisikaan. Vaikka Ganja osittain oli hyvilläänkin\nsiitä, että hänestä näin huolestuttava keskustelun aihe siirtyi\ntoistaiseksi, niin sydämessään hän kuitenkin luki tämän kopeuden\nviaksi Nastasja Filippovnalle. Joka tapauksessa hän odotti Nastasja\nFilippovnalta pikemminkin perheeseensä kohdistuvaa ivaa ja pistopuheita\nkuin vierailua; hän tiesi varmasti, että Nastasja Filippovna tunsi\nkaikki, mitä heillä kotona tapahtui sen johdosta, että hän kosiskeli\ntätä, tunsi senkin, millä silmillä tätä katselivat hänen omaisensa.\nVieraskäynti Nastasja Filippovnan puolelta _nyt_, sen jälkeen kuin\nhän oli lahjoittanut valokuvansa, ja hänen syntymäpäivänään, päivänä,\njolloin hän oli luvannut ratkaista hänen kohtalonsa, merkitsi miltei\nsamaa kuin juuri tuo ratkaisu.\n\nÄllistystä, jonka vallassa kaikki katselivat ruhtinasta, ei jatkunut\nkauan: Nastasja Filippovna ilmestyi itse vierashuoneen ovelle ja\ntöytäisi taaskin sisälle tullessaan hiukan ruhtinasta.\n\n— Viimeinkin onnistuin pääsemään sisälle... miksi teillä on tapana\nsitoa ovikello kiinni? — lausui hän iloisesti ojentaen kätensä\nGanjalle, joka oli kiiruhtanut häntä vastaan minkä jaloista lähti. —\nMiksi teidän kasvonne ovat noin tavallisuudesta poikkeavan näköiset?\nOlkaa hyvä ja tutustuttakaa minut...\n\nAivan hämillään oleva Ganja esitti hänet ensin Varjalle, ja molemmat\nnaiset loivat toisiinsa omituisia katseita ennenkuin ojensivat\ntoisilleen kätensä. Nastasja Filippovna muuten nauroi ja peitti\nkaikki iloisuutensa taakse; Varja taas ei tahtonut teeskennellä,\nvaan katseli synkästi ja jäykästi; ei edes hymyn varjoakaan, minkä\njo kohteliaisuuskin olisi vaatinut, näkynyt hänen kasvoillaan. Ganja\ntyrmistyi; ei ollut enää syytä eikä aikaa pyytelemisiin, ja hän heitti\nVarjaan niin uhkaavan katseen, että tämä tuosta katseesta ymmärsi, mitä\nhänen veljelleen merkitsi tämä hetki. Silloin hän näytti mukautuvan\nveljensä tahtoon ja hymyili hiukkasen Nastasja Filippovnalle. (He\nkaikki perheen jäsenet rakastivat vieläkin suuresti toisiaan.) Jonkin\nverran paransi asiaa Nina Aleksandrovna, jonka Ganja, lopullisesti\nymmälle joutuneena, esitti sisarensa jälkeen, vieläpä johtaen hänet\nensin Nastasja Filippovnan luo. Mutta tuskin oli Nina Aleksandrovna\nennättänyt alkaa puhua »erikoisesta mielihyvästään», kun Nastasja\nFilippovna kuuntelematta häntä kääntyi nopeasti Ganjan puoleen ja\nistuutuen (ennenkuin käsketyinkään) pikku sohvalle nurkkaan ikkunan luo\nhuudahti:\n\n— Missä teidän työhuoneenne on? Ja... ja missä ovat asukkinne? Tehän\npidätte asukkeja?\n\nGanja punastui hirveästi ja änkytti jotakin vastaukseksi, mutta\nNastasja Filippovna lisäsi samassa:\n\n— Missä täällä pidetään vuokralaisia? Eihän teillä ole työhuonettakaan.\nKannattaako se? — kääntyi hän yht'äkkiä Nina Aleksandrovnan puoleen.\n\n— Onhan siitä jonkin verran huolta, — vastasi tämä. — Tietysti sen\ntäytyy kannattaa. Me olemme muuten vasta nyt...\n\nMutta Nastasja Filippovna ei taaskaan kuunnellut. Hän katsoi Ganjaan,\nnauroi ja huusi tälle:\n\n— Minkä näköiset ovatkaan kasvonne! Voi hyvä Jumala, miltä kasvonne\ntällä hetkellä näyttävät!\n\nTätä naurua jatkui muutama silmänräpäys, ja Ganjan kasvot olivat\ntodellakin kovin vääristyneet: hänen tyrmistyksensä, hänen\nhullunkurinen, arkaileva hämminkinsä katosi hänestä yhtäkkiä; hän\noli tullut hirveän kalpeaksi; huulet vääristyivät suonenvedosta;\nhän katseli ääneti, jäykästi ja ilkeällä katseella, silmiään pois\nkääntämättä, yhä nauravan vieraansa kasvoja.\n\nSiellä oli vielä eräs havaintojen tekijä, joka ei myöskään ollut vielä\nselvinnyt hämmästyksestä, joka oli hänet miltei mykistänyt, kun hän oli\nnähnyt Nastasja Filippovnan; mutta vaikka hän seisoikin »kuin pölkky»\nentisellä paikallaan vierashuoneen oven suussa, niin hän kuitenkin\nennätti nähdä Ganjan kasvojen kalpenemisen ja niissä tapahtuneen\npahanlaatuisen muutoksen. Tämä havaintojen tekijä oli ruhtinas. Miltei\npelästyneenä hän astui yht'äkkiä koneellisesti esiin.\n\n— Juokaa vettä, — kuiskasi hän Ganjalle.— Älkääkä katsoko tuolla\ntavoin...\n\nNäkyi, että hän oli lausunut tämän mihinkään sillä pyrkimättä, ilman\nmitään erikoista tarkoitusta, noin vain, välittömästi; mutta hänen\nsanansa tekivät tavattoman vaikutuksen. Ganjan koko kiukku näytti\nyht'äkkiä suuntautuvan ruhtinaaseen: Ganja tarttui hänen olkapäähänsä\nja katseli häntä ääneti, kostonhimoisesti ja vihamielisesti, aivan\nkuin ei jaksaisi lausua sanaakaan. Syntyi yleinen mieltenkuohu; Nina\nAleksandrovna ihan kirkaisi hiukan, Ptitsyn otti levottomana askelen\neteenpäin, Kolja ja Ferdyštšenko, jotka olivat ilmestyneet ovelle,\npysähtyivät hämmästyneinä, ainoastaan Varja katseli kuten ennenkin\nkulmiensa alta, mutta tarkkaavaisesti havaintoja tehden. Hän ei ollut\nistuutunut, vaan seisoi syrjässä, äidin vieressä, kädet ristissä\nrinnalla.\n\nMutta Ganja huomasi tekonsa heti, melkein kohta ensimmäisen liikkeen\ntehtyään, ja alkoi hermostuneesti nauraa hohottaa. Hän oli täydelleen\ntyyntynyt.\n\n— Mitä ihmettä te, ruhtinas, oletteko te tohtori, vai mitä? —\nhuudahti hän mahdollisimman iloisesti ja avoimesti. — Ihan pelästytti\nminut; Nastasja Filippovna, saanko esitellä teille, tämä on perin\nkallisarvoinen subjekti, vaikka minä itsekin tutustuin häneen vasta\ntänä aamuna.\n\nNastasja Filippovna katsoi hämmästellen ruhtinasta.\n\n— Ruhtinas? Onko hän ruhtinas? Ajatelkaahan, kun minä äsken eteisessä\nluulin häntä lakeijaksi ja lähetin tänne ilmoittamaan tuloni! Hahhahhah!\n\n— Ei hätää, ei hätää! — puuttui puheeseen Ferdyštšenko astuen kiireesti\nlähemmäksi ja iloiten siitä, että oli alettu nauraa. — Ei ole hätää: se\nnon è vero...\n\n— Olinpa vielä vähältä toruakin teitä, ruhtinas. Olkaa hyvä ja antakaa\nanteeksi! Ferdyštšenko, kuinka te olette täällä, tähän aikaan? Luulin,\netten edes teitä tapaa. Kuka? Mikä ruhtinas Myškin? — kysäisi hän\nGanjalta, joka sillävälin yhä pitäen kiinni ruhtinasta olkapäästä oli\nennättänyt esittää tämän.\n\n— Asukkaamme, — toisti Ganja.\n\nIlmeisesti ruhtinas esitettiin harvinaisuutena (joka hyvin kelpasi\nkaikille pääsykeinoksi luonnottomasta asemasta), melkeinpä tyrkytettiin\nNastasja Filippovnalle; kuulipa ruhtinas myös selvästi sanan\n»idiootti», joka kuiskattiin hänen selkänsä takana — kuiskaaja oli\nluultavasti Ferdyštšenko — selitykseksi Nastasja Filippovnalle.\n\n— Sanokaa, minkä tähden te äsken ette oikaissut harhaluuloani, kun minä\nniin hirveästi... erehdyin teihin nähden? — jatkoi Nastasja Filippovna\ntarkastellen ruhtinasta kiireestä kantapäähän aivan kursailematta; hän\nodotti kärsimättömästi vastausta aivan kuin täysin vakuutettuna siitä,\nettä vastaus tulee olemaan välttämättömästi niin typerä, ettei voi olla\nnauramatta.\n\n— Minä hämmästyin, kun näin teidät niin yhtäkkiä... — mutisi ruhtinas.\n\n— Mutta miten te tiesitte, että se olin minä? Missä te olette ennen\nminut nähnyt? Mitä tämä on, minusta tuntuu todellakin, kuin olisin\nnähnyt hänet jossakin! Ja sallikaa kysyä, miksi te äsken tyrmistyitte\njääden paikallenne seisomaan? Mitä niin tyrmistyttävää minussa on?\n\n— No-no, no! — jatkoi Ferdyštšenko irvistelyään. No-no! Voi Herra\nJumala, mimmoisia asioita minä laskettelisin vastaukseksi tuommoiseen\nkysymykseen! No-no... Tolvanahan sinä, ruhtinas, olet tämän jälkeen!\n\n— Minäkin laskettelisin teidän sijassanne, — naurahti ruhtinas\nFerdyštšenkolle. — Äsken hämmästytti teidän valokuvanne minua\nsuuresti, — jatkoi hän Nastasja Filippovnalle; — sitten minä puhuin\nteistä Jepantšinien kanssa... ja varhain aamulla, jo ennen Pietariin\nsaapumista, kertoi rautatiellä minulle teistä paljon Parfen Rogožin...\nJa juuri sillä hetkellä kuin avasin teille oven, minä niinikään\najattelin teitä, ja samassa te olittekin siinä.\n\n— Mutta kuinka te tunsitte, että se olin minä?\n\n— Valokuvasta ja...\n\n— Ja vielä?\n\n— Ja vielä siitä, että olin kuvitellut teidät juuri tuollaiseksi...\nMinustakin tuntuu, kuin olisin jossakin nähnyt teidät.\n\n— Missä? Missä?\n\n— Minä olen tosiaankin nähnyt teidän silmänne jossakin... mutta sehän\non mahdotonta! Minä vain muuten... Minä en ole edes koskaan ollut\ntäällä. Kenties unissani...\n\n— Kas vain ruhtinasta! — huudahti Ferdyštšenko. — Ei, äskeiset sanani:\nse non é vero — minä peruutan. Muuten... muutenhan hän puhuu tätä\nkaikkea viattomuudessaan! — lisäsi hän säälivästi.\n\nRuhtinas oli lausunut nuo muutamat lauseensa levottomalla äänellä,\nkatkonaisesti ja vetäen välillä useasti henkeä. Kaikki ilmaisi\nhänessä tavatonta mielenliikutusta. Nastasja Filippovna katseli\nhäntä uteliaasti, mutta ei enää nauranut. Juuri tällä hetkellä kova\nuusi ääni, joka kuului ruhtinasta ja Nastasja Filippovnaa tiiviisti\nympäröivän joukon takaa, niin sanoaksemme halkaisi joukon ja jakoi sen\nkahtia. Nastasja Filippovnan edessä seisoi itse perheen isä, kenraali\nIvolgin. Hänen yllään oli hännystakki ja puhdas rinnus; hänen viiksensä\nolivat vahatut...\n\nTätä ei Ganja enää jaksanut sietää.\n\nHän oli itserakas ja kunnianhimoinen epäluuloisuuteen asti,\nhypokondriaan asti, ja hän oli näiden kahden kuukauden aikana alati\netsinyt edes jotakin pistettä, johon voisi nojautua säädyllisemmin\nja esiintyä ylevämmässä valossa; hän tunsi olevansa vielä alokas\nvalitsemallaan tiellä ja kenties väsyvänsä kesken; epätoivoissaan hän\noli lopulta heittäytynyt kotonaan, jossa hän oli hirmuvaltias, täysin\nhäikäilemättömäksi, mutta ei uskaltanut olla sitä Nastasja Filippovnan\nedessä, joka viimeiseen hetkeen asti oli pannut hänen päänsä pyörälle\nja säälimättömästi piti häntä vallassaan; hänen, »kärsimättömän\nkerjäläisen», niinkuin Nastasja Filippovna oli itse lausunut, mikä\njo oli saatettu hänen tietoonsa, hänen, joka oli vannonut kaikki\nvalat, että myöhemmin antaa Nastasja Filippovnan katkerasti maksaa\nkaiken tämän, ja joka samalla kertaa toisinaan lapsellisesta haaveksi\nitsekseen, että hän järjestää asiat ja sovittaa kaikki vastakohdat,\n— hänen täytyi nyt vielä tyhjentää tämä kauhea kalkki, ja — mikä\ntärkeintä — tämmöisenä hetkenä! Vielä yksi odottamaton, mutta kaikkein\nhirvein kidutus kunnianhimoiselle miehelle, — se tuska, että sai\npunastua omaistensa takia omassa kodissaan, oli nyt tullut hänen\nosakseen. »Onkohan lopultakin itse palkinto tämän arvoinen!» välähti\ntällä hetkellä Ganjan päässä.\n\nJuuri tällä hetkellä oli tapahtumassa se, mitä hän näiden kahden\nkuukauden aikana oli nähnyt vain unissaan, painajaisena, ja mikä jääti\nhänet kauhusta, poltti häpeänä: hänen isänsä ja Nastasja Filippovna\nkohtasivat lopultakin toisensa perheen piirissä. Hän oli toisinaan\nkiusoitellen ja ärsytellen itseään koettanut kuvitella kenraalia\nhäämenojen aikana, mutta hän ei ollut milloinkaan kyennyt mieltämään\ntuskallista kuvaa loppuun asti, vaan oli kiireesti heittänyt sen\nsikseen. Kenties hän oli rajattomasti liioitellut onnettomuutta; mutta\nniin tekevät aina kunnianhimoiset ihmiset. Näinä kahtena kuukautena\nhän oli ennättänyt ajatella asiaa ja tehdä päätöksensä ja luvata,\nettä hän jotenkuten toimittaa isänsä pois tieltä, vaikkapa vain\njoksikin aikaa, ja hommaa hänet, jos mahdollista, pois Pietaristakin,\nsuostuipa siihen äiti tai oli suostumatta. Kymmenen minuuttia sitten,\nkun Nastasja Filippovna astui sisälle, oli hän niin hämmästynyt, niin\ntyrmistynyt, että oli kokonaan unohtanut sen mahdollisuuden, että\nArdalion Aleksandrovitš ilmestyisi näyttämölle, eikä ollut ryhtynyt\nminkäänlaisiin toimenpiteisiin, Ja nyt olikin kenraali tuossa, kaikkien\nedessä, vieläpä juhlallisesti valmistautuneena ja hännystakissa,\nja juuri silloin, kun Nastasja Filippovna »vain etsii tilaisuutta\nivatakseen perinpohjin häntä ja hänen perheensä jäseniä». (Siitä\nhän oli vakuutettu.) Ja todellakin, mitä merkitsee tämä Nastasja\nFilippovnan vierailu, jollei sitä? Oliko hän tullut päästäkseen hänen\näitinsä ja sisarensa ystäväksi vai oliko tullut loukkaamaan heitä hänen\nkodissaan? Mutta siitä, miten kumpikin puoli oli sijoittunut, ei enää\nvoinut olla epäilyksiä: hänen äitinsä ja sisarensa istuivat syrjässä\nhalveksittuina, ja Nastasja Filippovna näytti suorastaan unohtaneen,\nettä he ovat samassa huoneessa kuin hän... Ja jos hän kerran käyttäytyy\ntuolla tavoin, niin hänellä tietysti on oma päämääränsä!\n\nFerdyštšenko tarttui kenraaliin ja toi hänet toisten luo.\n\n— Ardalion Aleksandrovitš Ivolgin, — lausui arvokkaasti kenraali\nkumartuen eteenpäin ja hymyillen, — vanha, onneton sotilas ja perheen\nisä, perheen, joka on onnellinen, kun sillä on toivoa saada sulkea\npiiriinsä niin ihana...\n\nHän ei lopettanut lausetta; Ferdyštšenko oli nopeasti asettanut tuolin\nhänen taakseen, ja kenraali, joka näin päivällisen jälkeen oli hieman\nheikko jaloiltaan, vajosi tai paremmin sanoen putosi tuolille, mutta se\nei muuten häntä ollenkaan saattanut hämille. Hän istui aivan vastapäätä\nNastasja Filippovnaa ja tämän sormia miellyttävästi puristaen, hitaasti\nja vaikuttavasti, hän vei ne huulilleen. Yleensä oli kenraalia hyvin\nvaikea saattaa hämille. Hänen ulkomuotonsa oli, vähäistä epäsiisteyttä\nlukuunottamatta, yhä vieläkin jokseenkin säädyllinen, minkä hän itsekin\nvarsin hyvin tiesi. Hän oli aikoinaan liikkunut hyvinkin hyvissä\nseurapiireissä, joista hän oli lopullisesti joutunut pois vasta pari\nkolme vuotta sitten. Siitä lähtien hän oli antanut liiaksi valtaa\neräille heikkouksilleen; mutta hänen käytöstapansa oli edelleenkin\nsukkela ja miellyttävä. Nastasja Filippovna näytti tavattomasti\nilostuvan Ardalion Aleksandrovitšin tulosta. Tietysti hän oli\naikaisemmin kuullut yhtä ja toista kenraalista.\n\n— Olen kuullut, että poikani... — alkoi Ardalion Aleksandrovitš.\n\n— Niin, poikanne! Olettepa tekin mainio, isä-hyvä! Miksi ei teitä\nkoskaan saa nähdä minun luonani? Mitä, itsekö te piileskelette vai\npoikanneko teitä piilottelee? Tehän voitte tulla luokseni saattamatta\nketään huonoon valoon.\n\n— Yhdeksännentoista vuosisadan lapset ja heidän vanhempansa... — alkoi\nkenraali taas.\n\n— Nastasja Filippovna! Olkaa hyvä ja päästäkää Ardalion Aleksandrovitš\nhetkiseksi, häntä kysytään, — sanoi Nina Aleksandrovna kuuluvalla\näänellä.\n\n— Päästäkää! Hyväinen aika, minä olen kuullut niin paljon, olen niin\nkauan halunnut nähdä! Ja mitä asioita hänellä olisi? Hänhän on eronnut\nvirasta? Ettehän te jätä minua, kenraali, ettehän mene pois?\n\n— Lupaan teille, että hän itse tulee teidän luoksenne, mutta nyt hän on\nlevon tarpeessa.\n\n— Ardalion Aleksandrovitš, teidän sanotaan olevan levon tarpeessa!\n— huudahti Nastasja Filippovna irvistäen tyytymättömästi ja äkäisesti\naivan kuin huikentelevainen tyhmä tyttö, jolta otetaan leikkikalu pois.\nKenraali taas koetti yhä enemmän saattaa asemaansa naurunalaiseksi.\n\n— Ystäväni! Ystäväni! — lausui hän moittivasti, kääntyi juhlallisesti\nvaimoonsa päin ja pani kätensä sydämelleen.\n\n— Ettehän te lähde täältä, äiti-kulta? — kysyi Varja kovalla äänellä.\n\n— En, Varja, minä istun loppuun asti.\n\nNastasja Filippovna ei voinut olla kuulematta kysymystä ja vastausta,\nmutta se näytti vain lisäävän hänen iloisuuttaan. Hän alkoi heti\nuudelleen tehdä kenraalille joukoittain kysymyksiä, ja viiden minuutin\nkuluttua kenraali oli mitä juhlallisimmalla tuulella ja piti puheita\nläsnäolevien ääneen nauraessa.\n\nKolja nykäisi ruhtinasta takin liepeestä.\n\n\n— Viekää edes te hänet jonnekin! Eikö se käy päinsä? Olkaa niin hyvä!\n— Ja poika-raukan silmissä ihan kiehuivat paheksumisen kyynelet. — Voi\nkirottua Ganjkaa! — lisäsi hän itsekseen.\n\n— Ivan Fjodorovitš Jepantšinin kanssa minä tosiaankin olin hyvin\nhyvä ystävä, — jutteli kenraali vastaukseksi Nastasja Filippovnan\nkysymyksiin. — Minä, hän ja ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin, jonka\npoikaa sain tänään syleillä kaksikymmentä vuotta kestäneen eron\njälkeen, me olimme kolme erottamatonta, niin sanoakseni kolmikko:\nAthos, Portos ja Aramis. Mutta voi, yksi on haudassa, parjauksen ja\nluodin kukistamana, toinen on edessänne, taistelee vielä parjauksia ja\nluoteja vastaan...\n\n— Luoteja vastaan! — huudahti Nastasja Filippovna.\n\n— Ne ovat täällä, rinnassani, sain ne Karsin edustalla, ja huonon sään\naikana minä tunnen niiden olemassaolon. Kaikissa muissa suhteissa minä\nelän filosofin elämää, kuljeksin, kävelen, pelaan kahvilassani asioista\nsyrjään vetäytyneen porvarin tavoin tammipeliä ja luen »Indépendance»\nlehteä. Mutta meidän Portoksemme, Jepantšinin, kanssa olen katkaissut\nvälit lopullisesti sen jälkeen kuin kolmatta vuotta sitten sattui tuo\nbolognalaiskoirajuttu rautatiellä.\n\n— Bolognalaiskoirajuttu! Mitä se on? — kysyi Nastasja Filippovna\nerittäin uteliaana. — Bologdalaiskoirajuttu? Suokaa anteeksi, ja\nrautatiellä!... — sanoi hän ikäänkuin muistutellen mieleensä.\n\n— Oh, se on typerä juttu, ei maksa vaivaa toistaa sitä: ruhtinatar\nBjelokonskajan kotiopettajattaren, Mrs. Smithin, takia, mutta... ei se\nole kertomisen arvoinen.\n\n— Kertokaa ehdottomasti! — huudahti Nastasja Filippovna iloisesti.\n\n— En minäkään ole vielä kuullut! — huomautti Ferdyštšenko; — c'est du\nnouveau.\n\n— Ardalion Aleksandrovitš! — kuului taasen Nina Aleksandrovnan\nrukoileva ääni.\n\n— Isä, joku kysyy teitä, — huudahti Kolja.\n\n— Typerä juttu ja parilla sanalla kerrottu, — alkoi kenraali\nitsetietoisesti. — Kaksi vuotta sitten, niin, melkein kaksi vuotta,\njuuri kun uusi N:n rautatierata oli avattu, minä (olin silloin\nsiviilipuvussa) huolehtien minulle erittäin tärkeistä asioista,\njotka koskivat virkani luovuttamista, ostin lipun ensiluokkaan:\nastuin vaunuun, istun, tupakoin. Se on, jatkan tupakointiani, olin\nsytyttänyt tupakan jo aikaisemmin. Olen yksin vaununosastossa.\nTupakoiminen ei ole kielletty, mutta ei sallittukaan; se on noin\nvain puoleksi luvallista, kuten tavallisesti, sen mukaan, kenestä on\nkysymys. Ikkuna on laskettu alas. Yht'äkkiä, juuri ennen vihellystä,\nasettuu vaunuun kaksi naishenkilöä, bolognalainen koira mukanaan,\nsuoraan vastapäätä; ovat tulleet liian myöhään, toinen on puettu\nmitä komeimmin, vaaleansiniseen; toinen vaatimattomammin, mustaan\nsilkkipukuun ja peleriini hartioilla. Ovat sievän näköisiä, katselevat\nkopeasti, puhuvat englantia. Minä en tietysti mitään, tupakoin vain.\nSe on, kyllähän minä ajattelin, mutta jatkan sentään tupakoimistani,\nsillä ikkuna on auki, tupakoin ikkunaan. Bolognalaiskoira lepää\nvaaleansinisen rouvan polvilla, se on pieni, mahtuisi kokonaisuudessaan\nminun kouraani, musta, valkoiset käpälät, ihan harvinaisuus. Kaulanauha\non hopeainen ja siinä on nimikilpi. Minä en mitään. Huomaan vain, että\nnaiset näyttävät olevan vihaisia, tietysti sikarin takia. Toinen panee\nlornjetin silmilleen, kilpikonnanluisen. Minä en nytkään mitään: sillä\neiväthän he puhu mitään! Jos olisivat sanoneet, selittäneet, pyytäneet,\nonhan ihmisellä kieli suussa! Mutta he ovat vaiti... yht'äkkiä ja\nilman pienintäkään, sanon teille, selitystä, se on, ilman kaikkein\nvähäisintäkään, aivan niinkuin olisi yht'äkkiä menettänyt järkensä, —\nsieppaa vaaleansininen kädestäni sikarin ja paiskaa ulos ikkunasta.\nVaunu kiitää, minä katselen ällistyneenä. Raju nainen; kerrassaan\nraju nainen, aivan hurjapäinen; mutta muuten roteva nainen, pyylevä,\npitkä, vaaleaverinen, punaposkinen (liiaksikin), silmät säkenöivät\nminua vastaan. Sanaakaan sanomatta minä tavattoman kohteliaasti,\ntäydellisen kohteliaasti, niin sanoakseni hienostuneen kohteliaasti\nlähestyn bolognalaiskoiraa, tartun sitä sievästi niskaan ja huiskautan\nsen menemään ikkunasta samaa tietä kuin sikari! Vain vingahdus kuului!\nVaunu kiitää edelleen...\n\n— Te olette peto! — huudahti Nastasja Filippovna nauraa hohottaen ja\nlyöden käsiään yhteen kuin tyttönen.\n\n— Bravo, bravo! — huusi Ferdyštšenko. Naurahtipa Ptitsynkin, josta\nkenraalin saapuminen myös oli ollut tavattoman epämieluisaa; yksinpä\nKoljakin alkoi nauraa ja huusi niinikään: bravo!\n\n— Ja minä olen oikeassa, minä olen oikeassa, kolmin kerroin oikeassa! —\njatkoi riemuitseva kenraali kiihkeästi. — Sillä jos rautatievaunuissa\nsikarit ovat kielletyt, niin tokihan koirat sitäkin enemmän.\n\n— Bravo, isä! — huudahti Kolja innostuneena. — Suurenmoista! Minä\nolisin ehdottomasti, ehdottomasti tehnyt samoin!\n\n— Vaan mitäs rouva? — kysyi Nastasja Filippovna kärsimättömästi.\n\n— Hänkö? Niin, siinäpä se jutun koko ikävä puoli onkin, — jatkoi\nkenraali rypistäen kulmiaan. — Sanaakaan sanomatta ja vähintäkään\nselittämättä hän läiskäytti minua korvalle! Hurjapäinen nainen;\nkerrassaan hurja laatuansa!\n\n— Entä te?\n\nKenraali loi silmänsä alas, nosti kulmakarvojaan, kohotti olkapäitään,\npuristi huulensa yhteen, levitti kätensä, oli vaiti ja lausui sitten\nyht'äkkiä:\n\n— Minä innostuin liiaksi.\n\n— Ja koskiko? Koskiko?\n\n— Jumal'auta, ei koskenut! Tuli skandaali, mutta ei koskenut, minä\nvain yhden kerran huitaisin kädelläni, ainoastaan huitaistakseni.\nMutta tässä oli itse saatana sotkemassa: vaaleansininen nainen\noli englantilainen, ruhtinatar Bjelokonskajan kotiopettajatar tai\nihan perheen ystävä, ja se, joka oli mustassa puvussa, oli vanhin\nBjelokonskajan ruhtinattarista, noin kolmenkymmenenviiden vuoden\nikäinen vanhapiika. Mutta tiettyähän on, missä suhteissa kenraalitar\nJepantšin on Bjelokonskien perheeseen. Kaikki ruhtinattaret pyörtyvät,\nkyyneliä virtaa, kullanmurua bolognalaiskoiraa murehditaan, kuusi\nruhtinatarta vinkuu, englannitar vinkuu; — maailmanloppu on käsissä!\nNo, tietysti minä tein katumusretken, pyysin anteeksi, kirjoitin\nkirjeen, ei otettu vastaan minua eikä kirjettä, ja Jepantšinien kanssa\nvälit katkesivat, seurustelu lakkasi, karkoitettiin!\n\n— Mutta suokaa anteeksi, kuinka on? — kysäisi yht'äkkiä Nastasja\nFilippovna. — Viisi tai kuusi päivää takaperin luin »Indépendance»\nlehdestä — minä luen aina »Indépendancea» — aivan samanlaisen jutun!\nEhdottomasti aivan tarkoin samanlaisen! Se tapahtui eräällä Reininmaan\nrautatiellä, vaunussa, erään ranskalaisen ja englannittaren kesken;\naivan samalla tavalla temmattiin sikari suusta, aivan samalla tavalla\npaiskattiin bolognalaiskoira ulos ikkunasta, viimein kaikki myös\npäättyi aivan samalla tavoin kuin teillä. Pukukin oli vaaleansininen!\n\nKenraali punastui hirveästi, Kolja punastui myös ja tarttui molemmin\nkäsin päähänsä; Ptitsyn käännähti nopeasti pois. Ainoastaan\nFerdyštšenko nauraa hohotti kuten ennenkin. Ganjasta ei puhumistakaan:\nhän seisoi kaiken aikaa kärsien äänetöntä ja sietämätöntä tuskaa.\n\n— Vakuutan teille, — mutisi kenraali, — että minullekin sattui aivan\nsamaa...\n\n— Isällä oli todellakin ikävä selkkaus Mrs. Smithin, Bjelokonskien\nkotiopettajattaren kanssa, — huudahti Kolja, — minä muistan!\n\n— Kuinka! Aivan täsmälleen? Sama juttu aivan eri puolilla Eurooppaa\nja aivan täsmälleen samanlainen kaikkia yksityiskohtia myöten, aina\nvaaleansiniseen pukuun asti! — intti säälimätön Nastasja Filippovna. —\nMinä lähetän teille »Indépendance Belgen»!\n\n— Mutta huomatkaa, — väitti kenraali yhä,— että minulle se sattui kaksi\nvuotta aikaisemmin!\n\n— Ahaa, siinä vain on ero!\n\nNastasja Filippovna nauroi aivan kuin olisi saanut hysteerisen\nkohtauksen.\n\n— Isä-hyvä, minä pyydän teitä tulemaan ulos huoneesta puhuakseni teille\npari sanaa, — lausui Ganja väräjävällä, kiusaantuneella äänellä ja\ntarttui isäänsä olkapäähän.\n\nSamalla hetkellä kuului tavattoman voimakas ovikellon kilahdus\neteisestä. Semmoisella soittamisella olisi voinut reväistä soittokellon\nirti. Se ennusti tavallisuudesta poikkeavaa vierailua. Kolja juoksi\navaamaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEteinen täyttyi yht'äkkiä tavattomalla melulla ja ihmismäärällä;\nvierashuoneesta katsoen näytti kuin ulkoa olisi tullut sisälle useita\nhenkilöitä ja yhä uusia oli tulossa. Useat äänet puhuivat ja huusivat\nyht'aikaa; puhetta ja huutoja kuului portailtakin, joille johtavaa\neteisen ovea, kuten saattoi kuulla, ei oltu suljettu. Vierailu\nosoittautui tavattoman kummalliseksi. Kaikki katsahtivat toisiinsa;\nGanja hyökkäsi saliin, mutta sinnekin oli jo tullut muutamia ihmisiä.\n\n— Ahaa, siinähän tuo Juudas on! — huudahti ääni, jonka ruhtinas tunsi.\n— Päivää, Ganjka lurjus!\n\n— Hän, hän se juuri on! — vahvisti toinen ääni.\n\nRuhtinaalla ei voinut olla mitään epäilystä: toinen ääni oli Rogožinin,\ntoinen Lebedevin.\n\nGanja seisoi kuin typertyneenä vierashuoneen kynnyksellä ja katseli\näänettömänä, estämättä toinen toisensa jälkeen saliin Parfen Rogožinin\njälkeen työntyviä kymmentä tai kahtatoista henkeä. Seurue oli\ntavattoman kirjavaa, ei ainoastaan erisäätyistä, vaan myös säädytöntä.\nMuutamat olivat tulleet sisälle siinä asussa kuin olivat olleet\nkadulla, päällystakki tai turkki yllä. Aivan juopuneita ei kylläkään\nollut; sen sijaan näyttivät kaikki olevan aika iloisella päällä.\nKaikki näyttivät tarvitsevan toinen toistaan astuakseen sisälle; ei\nkenelläkään olisi yksinään riittänyt siihen rohkeutta, vaan kaikki\nnäyttivät ikäänkuin työntävän toisiaan eteenpäin. Rogožinkin asteli\nvarovasti joukon etunenässä, mutta hänellä oli jokin aikomus ja hän\nnäytti synkän sekä ärtyneen huolestuneelta. Muut olivat vain kuorona\ntai paremmin sanoen tukea antavana joukkueena. Paitsi Lebedeviä oli\nsiellä myös Zaljožev tukka käherrettynä; hän oli riisunut turkkinsa\neteisessä ja tullut sisälle sulavin liikkein ja keikarimaisesti, ja\nhänen kaltaisiaan oli vielä pari, kolme herrasmiestä, ilmeisesti\nkauppiaita. Eräällä oli puoleksi sotilaan päällystakki; eräs oli pieni\nja tavattoman paksu mies ja nauroi yhtä mittaa; eräs oli hyvin iso,\nnoin kahdentoista versokin pituinen herrasmies, hänkin tavattoman\npaksu, tavattoman synkkä ja vaitelias ja ilmeisesti sellainen, joka\nsuuresti luotti omiin nyrkkeihinsä. Oli eräs lääketieteen ylioppilas;\noli eräs juoppo puolalainen. Portailta kurkisteli eteiseen, sisälle\nuskaltamatta, kaksi naishenkilöä; Kolja paiskasi oven kiinni heidän\nnenänsä edestä ja pani hakaan.\n\n— Päivää, Ganjka lurjus! Mitä, etkö odottanut Rogožinia? — toisti\nRogožin astuen vierashuoneen luokse asti ja seisahtuen ovelle\nvastapäätä Ganjaa. Mutta tällä hetkellä hän huomasi yht'äkkiä\nvierashuoneessa suoraan edessään Nastasja Filippovnan. Ilmeisesti\nhänelle ei ollut tullut mieleenkään, että tapaisi Nastasja Filippovnan\ntäällä, sillä tämä näky teki häneen tavattoman vaikutuksen; hän\nkalpeni niin kovasti, että hänen huulensakin tulivat sinisiksi. —\nSiis se on totta! — lausui hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen aivan\nymmälle joutuneen näköisenä. — Loppu tuli!... No... Saatpa nyt vastata\nminulle! — sanoi hän yht'äkkiä hampaitaan kiristellen ja katsoen hurjan\nvihaisesti Ganjaa. — No... ah!\n\nHän ihan läähätti ja sai vaivoin puhutuksi. Koneellisesti hän siirtyi\nvierashuoneeseen, mutta näki kynnyksen yli mentyään yht'äkkiä Nina\nAleksandrovnan ja Varjan ja pysähtyi hieman hämillään kaikesta\nmielenkuohustaan huolimatta. Hänen jäljessään tuli Lebedev, joka\nseurasi häntä kaikkialle kuin varjo ja oli jo vahvasti juovuksissa,\nsitten ylioppilas, vahvanyrkkinen herra, Zaljožev, joka kumarsi oikeaan\nja vasempaan, ja lopuksi tunkeutui joukon läpi lyhyt paksu mies.\nNaisten läsnäolo hillitsi heitä vielä jonkin verran ja ilmeisesti\nhaittasi heitä, tietysti vain siihen asti, kunnes _alettaisiin_, kun\nsaataisiin ensimmäinen aihe huudahtaa ja _alkaa_... Silloin eivät enää\nmitkään naiset olisi esteenä.\n\n— Kuinka? Sinäkin olet täällä, ruhtinas? — lausui Rogožin\nhajamielisesti ja hämmästyneenä siitä, että kohtasi ruhtinaan. — Yhä\nvielä puolikengissä, e-eh! — huokasi hän ja unohti samassa ruhtinaan\nsekä loi taas silmänsä Nastasja Filippovnaan, siirtyen häntä kohti ja\nläheten kuin magneetin vetämänä.\n\nNastasja Filippovnakin katseli vieraita levottoman uteliaisuuden\nvaltaamana.\n\nViimein Ganja selvisi hämmästyksestään.\n\n— Mutta sallikaahan, mitä tämä oikeastaan merkitsee? — sanoi hän\nkovalla äänellä luoden ankaran silmäyksen sisään tulleisiin ja kääntyen\netupäässä Rogožinin puoleen. — Tietääkseni te ette ole tulleet talliin,\nhyvät herrat, täällä on minun äitini ja sisareni...\n\n— Näemme, että on äiti ja sisar, — mutisi Rogožin hampaittensa välistä.\n\n— Näkee kyllä, että on äiti ja sisar, — vahvisti Lebedev kohottaakseen\narvoaan.\n\nVahvanyrkkinen herra luultavasti arveli hetken tulleen, sillä hän alkoi\nmurista jotakin.\n\n— Mutta hyväinen aika! — huusi Ganja koroittaen yht'äkkiä aivan\nluonnottoman paljon ääntänsä. — Ensiksikin pyydän kaikkia täältä\nsaliin, ja sitten tahtoisin tuntea...\n\n— Kas vain, kun ei tunne! — irvisti Rogožin häijysti eikä liikahtanut\npaikaltaan. — Etkö tunne Rogožinia?\n\n— Mahdollisesti olen jossakin tavannut teidät, mutta...\n\n— Kas vain, tavannut jossakin! Eihän siitä ole kuin kolme kuukautta,\nkun minä pelissä menetin sinulle kaksisataa ruplaa isäni rahoja, ja\nukko kuoli ennättämättä saada siitä tietoa; sinä minut sinne kuljetit\nja Knif kyni puhtaaksi. Etkö tunne? Olihan Ptitsyn todistajana!\nJos minä vain näytän sinulle kolme ruplaa, vetäisen nyt heti ulos\ntaskustani, niin sinä olet valmis ryömimään nelinkontin niitten\njäljessä pitkin Vasiljevski-katua, — sellainen sinä olet! Sielusi\non sellainen! Minä olen nytkin tullut ostamaan rahalla sinut\nkokonaisuudessasi, älä sinä sitä katso, että olen tullut sisälle\ntämmöisissä saappaissa, minulla on paljon rahaa, veliseni, ostan sinut\nkokonaisuudessasi kaikkine kampsuinesi... jos tahdon, niin ostan\nteidät kaikki! Kaikki ostan! — huusi Rogožin tulistuen ja ikäänkuin\nyhä enemmän ja pahemmin humaltuen. — E-hee! — huudahti hän. — Nastasja\nFilippovna! Älkää ajako pois, sanokaa vain sananen: menettekö hänen\nkanssaan vihille vai ettekö?\n\nRogožin teki kysymyksensä kuin päästään pyörällä ollen, kuin jollekin\njumalalle, mutta niin rohkeasti kuin kuolemaan tuomittu, jolla ei\nole enää mitään menetettävää. Kuolettavan kaihon vallassa hän odotti\nvastausta.\n\nNastasja Filippovna mittaili häntä pilkallisin ja kopein katsein, mutta\nkatsahti Varjaan ja Nina Aleksandrovnaan, katsoi Ganjaan ja muutti\nyht'äkkiä esiintymisensä sävyä.\n\n— En ollenkaan, mikä teitä vaivaa? Ja mistä tuli päähänne kysyä? —\nvastasi hän hiljaa ja totisena ja aivan kuin hieman ihmetellen.\n\n— Eikö? Ei!! — huudahti Rogožin melkein raivostuen ilosta. — Siis\neikö?! Minulle sanottiin... Ah! No!... Nastasja Filippovna! He\nsanovat teidän menneen kihloihin Ganjkan kanssa! Hänen kanssaan?\nOnko se mahdollista? (Minä puhun heille kaikille!) Minähän ostan\nhänet koko miehen sadalla ruplalla, annan hänelle tuhat, no, vaikkapa\nkolmetuhatta, jotta hän väistyisi, ja silloin hän on valmis karkaamaan\nhääpäivän aattona ja jättämään koko morsiamen minulle. Niinhän, Ganjka\nlurjus! Ottaisithan sinä kolmetuhatta! Kas tässä on, tässä! Siksi minä\ntulinkin, että ottaisin sinulta tämmöisen sitoumuksen; sanoin ostavani\n— ja ostan!\n\n— Mene tiehesi täältä, sinä olet juovuksissa! — huudahti Ganja\npunastuen ja kalveten vuoroon.\n\nHänen huudahduksensa jälkeen purkautui yht'äkkiä kuuluviin useita\nääniä; Rogožinin koko joukkue oli jo kauan aikaa odottanut ensimmäistä\ntaisteluhaastetta. Lebedev kuiskutteli jotakin tavattoman innokkaasti\nRogožinin korvaan.\n\n— Se on totta, virkamies! — vastasi Rogožin. — Se on totta, sinä\njuoppolalli! Eh, kävi miten kävi! Nastasja Filippovna! — huudahti hän\nkatsoen Nastasja Filippovnaan kuin mieletön, arastellen ja yht'äkkiä\nmuuttuen julkean rohkeaksi. — Tässä on kahdeksantoistatuhatta! — Ja\nhän paiskasi Nastasja Filippovnan eteen pöydälle setelitukun, joka oli\nkääritty valkoiseen paperiin ja sidottu kiinni ristiin rihmoilla. —\nTässä on! Ja... ja lisää tulee!\n\nHän ei rohjennut lausua loppuun asti julki sitä, mitä olisi halunnut.\n\n— E-e-ee! — alkoi Lebedev uudelleen kuiskutella hänelle hirveän\npelästyneen näköisenä; saattoi arvata, että hän pelästyi summan\nsuuruutta ja oli neuvonut koettamaan ensin hyvin paljon pienemmällä.\n\n— Ei, siinä sinä, veliseni, olet kerrassaan hölmö, et tiedä, kenen\nkanssa olet tekemisissä... ja näytänpä minäkin olevan hölmö kuten\nsinäkin! — sanoi hän yht'äkkiä hoksaten ja vavahtaen, kun näki Nastasja\nFilippovnan silmien säkenöivän. — Ä-äh! Puhuin pötyä, noudatin\nneuvoasi, — lisäsi hän syvästi katuen.\n\nNähdessään Rogožinin ällistyneet kasvot Nastasja Filippovna purskahti\nnauruun.\n\n— Kahdeksantoistatuhatta, minulle? Siinä tuntee heti moukan hommistaan!\n— lisäsi hän yht'äkkiä julkean tuttavallisesti ja nousi sohvasta\nikäänkuin lähteäkseen. Ganjan sydäntä kouristi, kun hän katseli koko\ntätä kohtausta.\n\n— No, neljäkymmentätuhatta sitten, neljäkymmentä eikä kahdeksantoista!\n— huusi Rogožin.— Vanjka Ptitsyn ja Biskup lupasivat tuoda kello\nseitsemäksi neljäkymmentätuhatta. Neljäkymmentätuhatta! Rahat pöytään!\n\nKohtaus muodostui tavattoman kiusalliseksi, mutta Nastasja Filippovna\nnauroi edelleen eikä lähtenyt pois, aivan kuin hän todellakin tahallaan\nolisi venyttänyt sitä pitemmäksi. Nina Aleksandrovna ja Varja olivat\nmyös nousseet paikoiltaan ja odottivat pelästyneinä sekä ääneti,\nmiten pitkälle asiat kehittyvät; Varjan silmät säkenöivät, mutta Nina\nAleksandrovnaan tämä kaikki koski kipeästi; hän vapisi ja näytti olevan\npyörtymäisillään.\n\n— No, jos niin on, niin sata sitten! Annan jo tänä päivänä satatuhatta!\nPtitsyn, auta pulassa, hyödyt siitä!\n\n— Sinä olet tullut hulluksi — kuiskasi yhtäkkiä Ptitsyn, astuen\nnopeasti hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. — Sinä olet\nhumalassa, lähettävät kohta hakemaan poliisin. Missä sinä olet?\n\n— Lavertelee humalapäissään, — lausui Nastasja Filippovna ikäänkuin\närsytellen häntä.\n\n— Enkä lavertele, rahat tulevat! Iltaan mennessä tulevat. Ptitsyn,\nauta, sinä koronkiskuri, ota mitä tahdot, hanki iltaan mennessä\nsatatuhatta; minä näytän, että olen sanani kokoinen! — innostui Rogožin\nyht'äkkiä.\n\n— No, mitä ihmettä tämä oikein on? — huudahti ankarasti ja aivan\nodottamatta Ardalion Aleksandrovitš suuttuneena ja lähestyi Rogožinia.\nTähän saakka ääneti olleen ukon äkillinen puuskahdus teki hänen\nesiintymisensä aika lailla hullunkuriseksi. Kuului naurua.\n\n— Mistäs tämä vielä ilmestyi? — alkoi Rogožin nauraa. — Tule mukaan,\nukko, saat hyvän humalan!\n\n— Tuo on jo alhaista! — huudahti Kolja itkien katkerasti häpeästä ja\nharmista.\n\n— Eikö teidän joukossanne todellakaan ole ketään, joka toimittaisi tuon\nhäpeämättömän naisen täältä ulos! — huudahti yhtäkkiä Varja vavisten\nvihasta.\n\n— Minua kai täällä nimitetään häpeämättömäksi naiseksi! — lausui\nNastasja Filippovna tähän vastaukseksi ylimielisen iloisesti. — Ja\nminä kun tulin niinkuin mikäkin hupsu pyytämään heitä luokseni iltaa\nviettämään! Kas miten teidän sisarenne näkee hyväksi minua kohdella,\nGavrila Ardalionovitš!\n\nJonkin aikaa Ganja seisoi kuin ukkosen lyömänä kuullessaan sisarensa\npurkauksen, mutta nähdessään Nastasja Filippovnan tällä kertaa\ntodellakin olevan lähdössä pois, hän syöksyi raivostuneena Varjan\nkimppuun ja tarttui kuin mieletön hänen käteensä.\n\n— Mitä sinä olet tehnyt? — huusi hän katsellen sisartaan aivan kuin\ntahtoisi murskata hänet siihen paikkaan. Hän oli täydellisesti\nsuunniltaan, ja hänen järkensä toimi huonosti.\n\n— Mitä olen tehnyt? Minne sinä minua raahaat? Ethän vain pyytämään\nanteeksi häneltä sitä, että hän on loukannut sinun äitiäsi ja tullut\nhäpäisemään kotisi, sinä alhainen mies? — huudahti Varja taas\nvoitonriemuisesti ja katsoen uhittelevasti veljeensä.\n\nMuutaman silmänräpäyksen he seisoivat noin vastatusten, kasvot vasten\nkasvoja. Ganja piti yhä Varjan kättä omassa kädessään. Varja riuhtaisi\nkerran ja toisenkin kaikin voimin, mutta ei jaksanut hillitä itseään,\nvaan yht'äkkiä vimmastuneena sylkäisi veljeään vasten naamaa.\n\n— Kas siinä on tyttö! — huudahti Nastasja Filippovna. — Bravo, Ptitsyn,\nminä onnittelen teitä!\n\nMaailma musteni Ganjan silmissä, ja aivan suunniltaan ollen hän kaikin\nvoimin suuntasi iskun sisareensa. Isku olisi ehdottomasti sattunut\nVarjan kasvoihin. Mutta yht'äkkiä toinen käsi pysähdytti Ganjan\nliikkeessä olevan käden.\n\nHänen ja hänen sisarensa välissä seisoi ruhtinas.\n\n— Älkäähän nyt, riittää jo! — lausui hän tiukasti, mutta koko hänenkin\nruumiinsa vapisi aivan kuin tavattoman voimakkaan liikutuksen\nvaikutuksesta.\n\n— Iankaikkisestiko sinä olet tielläni! — karjaisi Ganja hellittäen\nVarjan käden ja antoi vapaaksi tulleella kädellään silmittömän raivon\nvallassa aivan olkansa takaa ruhtinaalle korvapuustin.\n\n— Ah! — huudahti Kolja lyöden käsiään yhteen. — Ah, hyvä Jumala!\n\nKuului huudahduksia kaikilta puolin. Ruhtinas kalpeni. Hän katsoi\nomituisin ja soimaavin silmäyksin Ganjaa suoraan silmiin; hänen\nhuulensa vapisivat ja yrittivät lausua jotakin; ne olivat vääristyneet\nomituiseen ja aivan epäasianmukaiseen hymyyn.\n\n— No, olkoon tämä minulle... mutta häntä... minä en kuitenkaan anna!...\n— lausui hän viimein hiljaa, mutta yht'äkkiä hän ei enää jaksanutkaan\nhillitä mieltään, jätti Ganjan sikseen, peitti kasvonsa käsiinsä, meni\nnurkkaan, kääntyi seinään päin ja lausui katkonaisella äänellä:\n\n— Oi, kuinka te vielä kaduttekaan tekoanne!\n\nGanja seisoi todellakin aivan kuin musertuneena. Kolja syöksyi\nsyleilemään ja suutelemaan ruhtinasta; hänen jäljessään tunkeilivat\nRogožin, Varja, Ptitsyn, Nina Aleksandrovna, kaikki, yksinpä ukko\nArdalion Aleksandrovitškin.\n\n— Ei mitään, ei mitään! — mutisi ruhtinas joka puolelle yhä sama\nepäasianmukainen hymy huulillaan.\n\n— Kyllä hän katuu vielä! — huudahti Rogožin. — Saatpa hävetä, Ganjka,\nkun loukkasit tuollaista... lammasta (hän ei kyennyt löytämään muuta\nsanaa)! Ruhtinas, ystävä-kulta, jätä heidät; sylkäise heille, mennään\npois! Saat nähdä, miten Rogožin rakastaa!\n\nNastasja Filippovnaa oli niinikään suuresti hämmästyttänyt sekä\nGanjan käytös että ruhtinaan vastaus. Hänen tavallisesti kalpeita ja\nmiettiviä kasvojaan, jotka koko ajan olivat olleet niin ristiriidassa\nhänen äskeisen teennäiseltä tuntuneen naurunsa kanssa, liikutti nyt\nilmeisesti jokin uusi tunne; ja kuitenkin näytti siltä, kuin hän ei\nolisi halunnut sitä tunnetta ilmaista, ja pilkallisuus pyrki ikäänkuin\nväkisinkin jäämään hänen kasvojensa ilmeeksi.\n\n— Todellakin, minä olen jossakin nähnyt hänen kasvonsa! — lausui hän\nyht'äkkiä aivan vakavana muistaen taas äskeisen kysymyksensä.\n\n— Eikö teitä sitten hävetä! Oletteko te sellainen, jommoiseksi nyt\ntekeydyitte! Onko se mahdollista! — huudahti yht'äkkiä ruhtinas syvästi\nja sydämestään moittien.\n\nNastasja Filippovna tuli ihmeisiinsä, naurahti, mutta ikäänkuin salaten\njotakin hymynsä alle, hämmentyi hiukan, vilkaisi Ganjaan ja poistui\nvierashuoneesta. Mutta ennenkuin hän vielä oli saapunut eteiseen, hän\npalasi yht'äkkiä takaisin, astui nopeasti Nina Aleksandrovnan luo,\ntarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.\n\n— Enhän minä todellakaan ole sellainen, hän arvasi sen, — kuiskasi hän\nnopeasti, tulisesti, äkkiä kiivastuen ja sävähtäen tulipunaiseksi,\nkäännähti ympäri ja poistui huoneesta tällä kertaa niin nopeasti, ettei\nkukaan ennättänyt tajuta, miksi hän oli palannut takaisin. Oli vain\nnähty hänen kuiskanneen jotakin Nina Aleksandrovnalle ja luultavasti\nsuudelleen tämän kättä. Mutta Varja oli nähnyt ja kuullut kaiken ja\nseurasi ihmetellen häntä katseillaan.\n\nGanja setvisi hämmingistään ja kiiruhti saattamaan Nastasja\nFilippovnaa, mutta tämä oli jo mennyt ulos. Ganja tavoitti hänet\nportaissa.\n\n— Älkää saattako! — huudahti Nastasja Filippovna hänelle. — Näkemiin,\niltaan asti! Tulkaa ehdottomasti, kuuletteko!\n\nGanja palasi takaisin ahdistetuin mielin, miettivänä; raskas arvoitus\npainoi hänen mieltään, vielä raskaampi kuin ennen. Mielessä häämötti\nmyös ruhtinas... Hän oli niin mietteissään, että tuskin huomasi, miten\nkoko Rogožinin joukko paineli hänen ohitseen, vieläpä töykki häntä\novessa rientäessään kiireesti ulos asunnosta Rogožinin jäljessä. Kaikki\nkeskustelivat kovalla äänellä jostakin. Rogožin itse kulki Ptitsynin\nkanssa ja teroitti itsepintaisesti tälle mieleen jotakin tärkeätä ja\nnähtävästi sellaista, mitä ei voinut lykätä toistaiseksi.\n\n— Olet menettänyt pelin, Ganjka! — huudahti hän ohi kulkiessaan.\n\nGanja katsoi levottomana heidän jälkeensä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRuhtinas poistui vierashuoneesta ja sulkeutui omaan huoneeseensa. Hänen\nluokseen juoksi heti Kolja lohduttamaan häntä. Poikaparka ei näyttänyt\nenää voivan erota hänestä.\n\n— Oli hyvä, että te lähditte pois, — sanoi hän, — nyt siellä syntyy\nvielä pahempi metakka kuin äsken, ja joka päivä meillä on sellaista, ja\nkoko tuo sekamelska on syntynyt tuon Nastasja Filippovnan takia.\n\n— Täällä teillä on päässyt kehittymään ja kasvamaan monta erilaista\nkipeätä kohtaa, Kolja, ‒ huomautti ruhtinas.\n\n— Niin, on kipeitä kohtia. Meistä ei kannata puhuakaan. Itse olemme\nsyypäät kaikkeen. Mutta minulla on muudan hyvä ystävä, hän on vielä\nonnettomampi. Tahdotteko, että tutustutan teidät toisiinne?\n\n— Hyvin mielelläni. Onko hän toverinne?\n\n— On, melkein kuin toveri. Minä selitän teille tämän kaiken\nmyöhemmin... Mutta onko Nastasja Filippovna kaunis, mitä arvelette?\nMinähän en ollut tähän saakka vielä koskaan häntä nähnyt, vaikka olin\nhirveästi siihen pyrkinyt. Hän suorastaan häikäisi. Minä antaisin\nGanjkalle kaikki anteeksi, jos hän rakkaudesta... Mutta miksi hän ottaa\nrahoja, siinä onnettomuus!\n\n— Niin, minua teidän veljenne ei erikoisesti miellytä.\n\n— Kuinkas muuten! Teille sen jälkeen... Mutta tiedättekö, minä en voi\nsietää noita erilaisia mielipiteitä. Joku hullu tai hölmö tai lurjus\nhullupäissään antaa korvapuustin, ja silloin on ihmiseltä kunnia\nmennyt koko elämän ajaksi eikä hän voi sitä häpeää pestä pois muuten\nkuin verellä tai niin, että häneltä polvillaan anotaan anteeksi.\nMinun mielestäni se on järjettömyyttä ja despotismia. Tähän perustuu\nLermontovin näytelmä _Naamiaiset_, ja se on typerää minun mielestäni.\nSe on, tahdon sanoa, ettei se ole luonnollista. Mutta hänhän kirjoitti\nsen melkein lapsena.\n\n— Teidän sisarenne miellytti minua suuresti.\n\n— Miten hän sylkäisikään Ganjkaa vasten naamaa! Rohkea Varjka! Mutta\nte ette sylkäissyt, ja minä olen vakuutettu siitä, ettei se tapahtunut\nrohkeuden puutteessa. Mutta tuossahan hän on itsekin, siinä susi, missä\nmainitaan. Minä tiesin, että hän tulee; hän on jalo, vaikka hänellä on\nvikansakin.\n\n— Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä, — ärähti Varja ensin hänelle,\n— mene isän luo. Kyllästyttääkö hän teitä, ruhtinas?\n\n— Ei ollenkaan, päinvastoin.\n\n— No, nyt se taas on poikaa vanhemmuudestaan! Sepä se hänessä onkin\nhuonoa. Mutta oikeastaan minä ajattelinkin, että isä luultavasti lähtee\nRogožinin mukaan. Luultavasti hän nyt katuu. Pitääpä mennä katsomaan,\nmiten hänen laitansa tosiaankin on, — lisäsi Kolja ja poistui huoneesta.\n\n— Jumalan kiitos, vein äidin pois ja panin hänet lepäämään, eikä mitään\nenää uudistunut. Ganja on nolo ja hyvin mietteissään. Ja onpa syytäkin.\nSepä vasta opetus!... Minä tulin teitä vielä kerran kiittämään sekä\nkysymään teiltä, ruhtinas: ettekö te tätä ennen ole tuntenut Nastasja\nFilippovnaa?\n\n— En, en ole tuntenut.\n\n— Miksi te sitten sanoitte hänelle suoraan vasten silmiä, että hän »ei\nole sellainen». Näyttää siltä, että arvasitte oikein. Osoittautui, että\nhän kenties todellakin on toisenlainen. Muuten, minä en saa hänestä\nselvää! Tietysti hänen tarkoituksensa oli loukata, se on selvää. Minä\nolen aikaisemmin kuullut hänestä paljon muutakin kummallista. Mutta jos\nhän oli tullut meitä kutsumaan, niin mitenkä hän alkoi kohdella äitiä?\nPtitsyn tuntee hänet erinomaisen hyvin, mutta sanoo, ettei voinut äsken\nhäntä mitenkään käsittää. Entä Rogožinin kanssa? Noin ei saa puhua,\njos kunnioittaa itseään, sen kodissa, joka... Äiti on myöskin hyvin\nhuolissaan teistä.\n\n— Ei se mitään ollut! — sanoi ruhtinas ja viittasi kädellään.\n\n— Ja mitenkä hän totteli teitä...\n\n— Mitä hän totteli?\n\n— Te sanoitte, että häntä pitäisi hävettää, ja hän muuttui yht'äkkiä\nkokonaan. Teillä on häneen vaikutusvaltaa, ruhtinas, — lisäsi Varja\nhiukan naurahtaen.\n\nOvi avautui, ja aivan odottamatta astui huoneeseen Ganja.\n\nHän ei edes ruvennut epäröimään nähdessään Varjan; jonkin aikaa hän\nseisoi kynnyksellä ja astui sitten yht'äkkiä päättävästi ruhtinaan luo.\n\n— Ruhtinas, minä tein katalasti, antakaa minulle anteeksi, hyvä ystävä,\n— sanoi hän äkkiä hyvin tunteikkaasta. Hänen kasvojensa piirteet\nilmaisivat suurta tuskaa. Ruhtinas katsoi hämmästellen eikä vastannut\nheti. — No, antakaa anteeksi, antakaa toki anteeksi! — ahdisteli häntä\nGanja edelleen kärsimättömästi. — No, tahdotteko, että heti paikalla\nsuutelen kättänne!\n\nRuhtinas oli tavattoman hämmästynyt ja syleili ääneti Ganjaa molemmin\nkäsin. Molemmat suutelivat toisiaan vilpittömästi.\n\n— En mitenkään, en mitenkään luullut teitä tämmöiseksi! — sanoi viimein\nruhtinas vaivalloisesti hengittäen. — Minä luulin, että te... ette\nkykene...\n\n— Tunnustamaanko syyllisyyttäni?... Ja mistä minä äsken sainkaan sen,\nettä te olette idiootti! Te huomaatte semmoista, mitä toiset eivät\nkoskaan huomaa. Teidän kanssanne voisi puhua, mutta... paras olla\npuhumatta.\n\n— Tunnustakaa syyllisyytenne vielä tämänkin edessä, — sanoi ruhtinas\nosoittaen Varjaa.\n\n— Ei, nuo kaikki ovat minun vihollisiani. Olkaa varma siitä, ruhtinas,\nettä monta näytettä siitä on nähty; täällä ei anneta vilpittömästi\nanteeksi! — pääsi Ganjan suusta kiivaasti, ja hän kääntyi poispäin\nVarjasta.\n\n— Ei, kyllä minä annan anteeksi, — sanoi Varja yht'äkkiä.\n\n— Ja lähdetkö illalla Nastasja Filippovnan luo?\n\n— Lähden, jos käsket, mutta arvostelehan mieluummin itse: onko minulla\nedes minkäänlaista mahdollisuutta nyt lähteä?\n\n— Hänhän ei ole sellainen. Näethän, millaisia arvoituksia hän panee\narvailtaviksi! Temppuilua!— ja Ganja alkoi häijysti nauraa.\n\n— Tiedän itsekin, ettei hän ole sellainen ja että hänellä on temppunsa,\nmutta millaiset? Ja vielä, katsohan vain, Ganja, minä hän itse pitää\nsinua! Olkoonpa, että hän suuteli äidin kättä. Olkoon, että se on\njonkinmoista temppuilua, mutta hänhän piti kuitenkin sinua pilkkanaan!\nSe ei ole seitsemänkymmenenviidentuhannen arvoista, jumal'auta,\nveljeni! Sinä kykenet vielä tuntemaan jaloja tunteita, siksipä sinulle\npuhunkin. Äh, älä mene sinne itsekään! Äh, varo itseäsi! Siitä ei voi\nsukeutua hyvää!\n\nTämän sanottuaan Varja aivan kiihdyksissä poistui nopeasti huoneesta.\n\n— Noin ne aina! — sanoi Ganja naurahtaen. — Ja luulevatko he\ntodellakin, etten minä itse sitä tiedä? Minähän tiedän paljon enemmän\nkuin he.\n\nTämän sanottuaan Ganja istuutui sohvaan haluten ilmeisesti jatkaa\nvierailua.\n\n— Jos te tiedätte sen itse, — kysyi ruhtinas melko arasti, — niin\nkuinka te olette valinnut sellaisen kärsimyksen, tietäen, ettei hän\ntodellakaan ole seitsemänkymmenenviidentuhannen arvoinen?\n\n— Minä en puhu siitä, — mutisi Ganja, — mutta kun tuli puheeksi, niin\nsanokaa minulle, mitä arvelette, tahdon nimenomaan tietää teidän\nmielipiteenne: onko tämä »kärsimys» seitsemänkymmenenviidentuhannen\narvoinen vai eikö ole?\n\n— Minun mielestäni ei ole.\n\n— No, tietäähän sen. Ja onko häpeä mennä tuolla tavoin naimisiin?\n\n— On, suuri häpeä.\n\n— No, tietäkää sitten, että minä menen naimisiin, ja nyt sen teen\nehdottomasti. Äsken vielä epäröin, mutta en nyt enää! Älkää puhuko!\nMinä tiedän mitä te tahdotte sanoa...\n\n— En minä sitä, mitä te luulette, minua vain ihmetyttää suuresti teidän\ntavaton varmuutenne...\n\n— Missä suhteessa? Mikä varmuus?\n\n— Se, että Nastasja Filippovna ehdottomasti tulee vaimoksenne ja että\nkoko asia on jo loppuun ajettu, ja toiseksi, vaikkapa hän menisikin\nnaimisiin kanssanne, että seitsemänkymmentäviisituhatta noin vain\ntulevat suoraan taskuunne. Muuten minä tietystikään en tunne tässä\nmonia seikkoja.\n\nGanja liikahti kääntyen nopeasti ruhtinaaseen päin.\n\n— Tietenkään te ette tiedä kaikkea, — sanoi hän. — Ja miksi ottaisin\nkannettavakseni kaiken tuon taakan?\n\n— Minusta näyttää siltä, kuin aina ja kaikkialla tapahtuisi tämmöistä:\nmennään naimisiin rahojen tähden, mutta rahat ovatkin vaimon hallussa.\n\n— E-ei, ei meillä tule olemaan niin... Tässä... tässä on\nasianhaaroja... — mutisi Ganja levottomasti ja miettivänä. — Hänen\nvastaukseensa nähden taasen ei ole kerrassaan mitään epäilemistä, —\nlisäsi hän nopeasti. — Mistä te päättelette, että hän antaa minulle\nkieltävän vastauksen?\n\n— Minä en tiedä mitään, paitsi sen, mitä näin; puhuihan Varvara\nArdalionovnakin äsken...\n\n— Äh! Ne puhuvat muuten vain, eivät tiedä mitä sanoisivat. Mutta\nRogožinia hän piti pilkkanaan, olkaa varma siitä, minä huomasin sen.\nSen saattoi nähdä. Äsken minä pelkäsin, mutta nyt olen huomannut asian\noikean laadun. Tai ehkä te sen johdosta, miten hän kohteli äitiä ja\nisää ja Varjaa?\n\n— Ja teitä.\n\n— Ehkäpä; mutta se on ikivanhaa akkaväen kostoa eikä mitään muuta.\nHän on hirveän ärtyisä, epäluuloinen ja itserakas nainen. Aivan\nkuin virkanimityksessä syrjäytetty virkamies! Hänen mielensä teki\nnäyttää itsensä ja koko ylimielisyytensä heitä kohtaan... no, ja\nmyös minua kohtaan; se on totuus, enkä minä sitä kiellä... Mutta\nkuitenkin hän tulee vaimokseni. Te ette aavista, millaisiin temppuihin\ninhimillinen itserakkaus kykenee: kas, hän pitää minua lurjuksena sen\ntähden, että minä otan hänet, toisen rakastajattaren, niin avoimesti\nrahojen tähden, eikä hän tiedäkään, että joku muu petkuttaisi häntä\nvielä lurjusmaisemmin: takertuisi häneen kiinni ja alkaisi puhella\nhänelle korvat täyteen liberaalis-progressiivisia asioita sekä vetää\nesille kaikenlaisia kysymyksiä naisasian alalta, ja silloinpa tuo\ntoinen pujottaisi hänet neulansilmään kuin rihman. Hän uskottelisi\nitserakkaalle, typerälle naiselle (miten helppoa se onkaan!) ottavansa\nhänet ainoastaan »jalon sydämen ja onnettoman kohtalon» tähden, vaikka\nmenisikin naimisiin vain rahojen takia. Minä en tässä ole mieleen,\nkoska en tahdo viekastella; niin kuitenkin pitäisi. Mutta mitä hän itse\ntekee? Eiköhän aivan samaa? Miksi hän siis tämän jälkeen halveksii\nminua ja leikkii tuommoista leikkiä? Siksi, että minä itse en antaudu,\nvaan osoitan ylpeyttä. No, saammepa nähdä!\n\n— Rakastitteko te todellakin häntä tätä ennen?\n\n— Rakastin alussa. No, riittää jo... On naisia, jotka kelpaavat\nainoastaan rakastajattariksi eivätkä mihinkään muuhun. Minä en\nsano, että hän on ollut minun rakastajattareni. Jos hän tahtoo elää\nrauhallisesti, niin minäkin elän rauhallisesti; jos taas hän rupeaa\nkapinoimaan, niin hylkään hänet heti, mutta sieppaan rahat mukaani.\nMinä en tahdo olla naurunalaisena; ennen kaikkea en tahdo olla\nnaurunalaisena.\n\n— Minusta vain näyttää, — huomautti ruhtinas varovasti, — että Nastasja\nFilippovna on älykäs. Miksi hän tämmöistä kärsimystä aavistaen\nmenisi ansaan? Hänhän voisi saada toisenkin miehen. Sepä minua juuri\nihmetyttää.\n\n— Siinäpä onkin laskelma! Te ette tässä tiedä kaikkea, ruhtinas...\ntässä... ja sitäpaitsi hän on vakuutettu siitä, että minä rakastan\nhäntä ihan mielettömästi, vannon sen teille, ja, tiedättekö, minä\nepäilen vahvasti, että hänkin rakastaa minua omalla tavallaan, se on,\ntunnettehan sananlaskun: »Ketä rakastan, sitä myös lyön.» Hän tulee\nkoko elämänsä ajan pitämään minua jonkunmoisena ruutusotamiehenä (ja\nehkäpä hän juuri sitä tarvitseekin), mutta kuitenkin hän rakastaa\nminua omalla tavallaan; siihen hän valmistautuu, sellainen on kerta\nkaikkiaan hänen luonteensa. Hän on tavattoman suuressa määrässä\nvenäläinen nainen, sanon sen teille; no, minä puolestani valmistan\nhänelle oman yllätykseni. Tuo äskeinen kohtaus Varjan kanssa\ntapahtui vahingossa, mutta se oli eduksi minulle: hän näki nyt minun\nkiintymyksen! ja tuli siitä vakuutetuksi sekä myös siitä, että minä\nkatkaisen kaikki siteet hänen tähtensä. Emme siis mekään ole hölmöjä,\nolkaa varma siitä. Mutta, kun puheeksi tuli, etteköhän te mahda\nluulla, että minä olen tämmöinen lavertelija? Kenties minä todellakin\nteen huonosti, ruhtinas, uskoessani asiani teille. Mutta juuri siksi,\nettä te olitte se kelpo mies, joka ensimmäisenä jouduitte tielleni,\nminä hyökkäsin teidän kimppuunne, se on »hyökkäsin kimppuun» sanan\nkuvaannollisessa merkityksessä, älkää ottako tätä sanaleikiksi.\nEttehän te ole vihoissanne äskeisestä, vai kuinka? Ensimmäistä kertaa\nkenties kokonaiseen kahteen vuoteen puhun sydämestäni. Täällä on\nhirveän vähän rehellisiä ihmisiä; rehellisempiä kuin Ptitsyn ei ole.\nMitä, luullakseni te nauratte, vai ettekö naura? Lurjukset rakastavat\nrehellisiä ihmisiä, — ettekö te ole sitä tietänyt? Mutta minähän...\nMuuten, missä suhteessa minä oikeastaan olen lurjus, sanokaa se minulle\nomantunnon mukaisesti? Miksi he kaikki häntä seuraten nimittävät minua\nlurjukseksi? Ja tiedättekö, heidän ja hänen mukaansa minä itsekin\nnimitän itseäni lurjukseksi! Sepä juuri on alhaista, niin alhaista!\n\n— Minä en nyt milloinkaan enää pidä teitä lurjuksena, — sanoi ruhtinas.\n— Äsken minä pidin teitä kerrassaan konnana, ja äkkiä te niin suuresti\nilahdutitte minua, — kas siinä on opetus: ei pidä tuomita, kun ei\nole kokemusta. Nyt minä huomaan, ettei teitä voi pitää konnana eikä\nedes liiaksi turmeltuneena ihmisenä. Te olette minun mielestäni\nyksinkertaisesti kaikkein tavallisimpia ihmisiä, mitä vain voi olla\nolemassa, olette ehkä ainoastaan hyvin heikko ettekä vähääkään\nomintakeinen.\n\nGanja hymähti itsekseen myrkyllisesti, mutta oli vaiti. Ruhtinas näki,\nettei hänen lausuntonsa miellyttänyt, nolostui ja oli myös vaiti.\n\n— Pyysikö isä teiltä rahoja? — kysyi Ganja yht'äkkiä.\n\n— Ei.\n\n— Tulee pyytämään, älkää antako. Ja hänkin oli sentään kunnon ihminen,\nminä muistan sen. Hänellä oli pääsy hyvien ihmisten luo. Ja miten pian\nne kaikki loppuvatkaan, kaikki nuo vanhat kelpo ihmiset! Kun olosuhteet\nvain hiukan muuttuivat, niin ei ole mitään entistä, paloi pois kuin\nruuti. Ennen hän ei valehdellut tuolla tavoin, vakuutan sen teille:\nennen hän oli ainoastaan liiaksi innostuva mies, ja — kas, miksi se\nkehittyi! Tietysti viina on siihen syypää. Tiedättekö te, että hän\nylläpitää rakastajatarta? Hän ei nyt ole muuttunut vain viattomaksi\nvalehtelijaksi. En voi ymmärtää äidin pitkämielisyyttä. Onko hän\nkertonut teille Karsin piirityksestä? Taikka siitä, kuinka hänen harmaa\nsivuhevosensa alkoi puhua? Hänhän menee niinkin pitkälle.\n\nJa Ganja alkoi yht'äkkiä ihan hytkyä naurusta..\n\n— Miksi te katsotte minuun tuolla tavoin? — kysyi hän ruhtinaalta.\n\n— Minua ihmetyttää, että te rupesitte niin vilpittömästi nauramaan.\nTeillä on tosiaankin vielä lapsellinen nauru. Äsken te tulitte tänne\ntekemään sovintoa ja sanotte: »Tahdotteko, että suutelen kättänne»,\n— se on aivan kuin lasten sovinnontekoa. Te siis kykenette vielä\npuhumaan sellaisia sanoja ja tekemään sellaisia liikkeitä. Ja yht'äkkiä\nte alatte pitää kokonaista luentoa tämmöisestä pimeydestä ja näistä\nseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta. Toden totta, kaikki tämä on\njollakin tavoin järjetöntä ja mahdotonta.\n\n— Minkä johtopäätöksen te sitten tahdotte tästä tehdä?\n\n— Että etteköhän te menettele liian kevytmielisesti, eiköhän teidän\nolisi ensin vähän katsastettava asioita? Kenties Varvara Ardalionovna\npuhuukin totta.\n\n— Ahaa, siveellisyys! Että minä olen vielä poikanulikka, sen minä\ntiedän itsekin, — keskeytti Ganja kiihkeästi, — ja jo yksistään siitä\nsen näkee, että ryhdyin kanssanne tämmöiseen keskusteluun. Ruhtinas,\nminä en mene laskelmien perusteella tähän pimeyteen, — jatkoi hän\npuhuen varomattomasti niinkuin nuori mies, jonka itserakkautta on\nloukattu. — Jos menisin laskelmien perusteella, niin erehtyisin\nvarmasti, sillä en ole vielä luja pään enkä luonteen puolesta. Menen\nintohimon takia ja halusta, sillä minulla on suuri päämäärä. Te\nluulette, että kun minä saan seitsemänkymmentäviisituhatta, niin heti\nostan vaunut. Eipä, minä pidän silloin edelleen kolme vuotta vanhaa\ntakkiani ja jätän kaikki klubituttavuuteni. Meillä on vähän miehiä,\njoilla on kestävyyttä, vaikka kaikki ovatkin koronkiskureita, mutta\nminäpä tahdon kestää. Tässä on pääasia, että vie kaikki loppuun,\n— siinä on koko tehtävä! Ptitsyn nukkui seitsemäntoistavuotiaana\nkadulla, möi kynäveitsiä ja aloitti kopeekasta; nyt hänellä on\nkuusikymmentätuhatta, mutta miten hän onkaan saanut rehkiä! Koko tuon\nrehkimisen juuri minä sivuutan ja alan suoraan pääomalla;- viidentoista\nvuoden kuluttua sanotaan: »Tuossa on Ivolgin, Judean kuningas.» Te\nsanotte minulle, etten minä ole omaperäinen mies. Huomatkaa, rakas\nruhtinas, ettei mikään ole loukkaavampaa meidän aikamme ja sukupolvemme\nmiehelle kuin se, että sanoo hänen olevan vailla omaperäisyyttä, heikon\nluonteeltaan, ilman erikoisia lahjoja ja tavallisen miehen. Te ette\ntehnyt minulle edes sitä kunniaa, että olisitte pitänyt minua kelpo\nkonnana, ja tiedättekö, minä olisin äsken tahtonut syödä teidät sen\ntakia! Te olette loukannut minua pahemmin kuin Jepantšin, joka pitää\nminua kykenevänä (vieläpä ilman keskusteluja, ilman houkutuksia,\nsydämeni yksinkertaisuuden vuoksi, huomatkaa se) myymään hänelle\nvaimoni! Tämä on minua, ystäväiseni, jo kauan raivostuttanut, ja minä\ntahdon rahoja. Kun olen saanut rahaa, niin tietäkää, että minusta tulee\nmitä suurimmassa määrässä omaperäinen mies. Rahat ovat siinä suhteessa\nkaikkein iljettävimpiä ja vihaksi pistävimpiä, että ne tekevät myös\nlahjakkaaksi. Ja tulevat tekemään maailman loppuun saakka. Te sanotte\ntätä kaikkea lapselliseksi tai kenties runoiluksi, — mitäs, sitä\nhauskempaa siitä vain minulle tulee, ja asiasta tulee kuitenkin totta.\nVien sen perille ja kestän loppuun asti. Rira hien qui rira dernier!\nMiksi Jepantšin niin loukkaa minua? Ilkeyksissäänkö? Ei milloinkaan.\nYksinkertaisesti vain siksi, että minä olen liian vähäpätöinen. No,\nmutta silloin... Mutta riittääpä jo ja on jo aikakin. Kolja on jo kaksi\nkertaa näyttänyt nenäänsä: hän kutsuu teitä päivällistä syömään. Mutta\nminä menen tieheni. Pistäydyn joskus luoksenne. Teillä tulee olemaan\nhyvä talossamme; nyt teidät otetaan suoraan sukuun. Katsokaa vain,\nettette ilmaise mitään. Minusta tuntuu, että meistä tulee joko ystävät\ntai vihamiehet. Mitä arvelette, ruhtinas, jos äsken olisin suudellut\nkättänne (niinkuin vilpittömästi tarjouduin tekemään), niin olisiko\nminusta jälkeenpäin tullut teidän vihamiehenne tämän takia?\n\n— Olisi tullut ehdottomasti, mutta ei ainaiseksi, myöhemmin ette olisi\njaksanut olla, vaan olisitte antanut anteeksi,— päätteli ruhtinas vähän\nmietittyään ja rupesi nauramaan.\n\n— Ehee! Teidän kanssannepa pitää olla varovaisempi. Piru tiesi,\ntähänkin te valoitte myrkkyä. Mutta kukapa tietää, kenties te olettekin\nvihamieheni. Sepä sattuisi sopivasti, hahhahhaa! Aivan unohdin kysyä:\nnäinkö oikein, kun minusta näytti, että Nastasja Filippovna miellyttää\nteitä kovin suuresti, vai mitä?\n\n— Kyllä... miellyttää kylläkin.\n\n— Oletteko rakastunut?\n\n— E-en.\n\n— Mutta punastui ja kärsii. No, ei se mitään, ei mitään, en minä\nnaura; näkemiin. Mutta tiedättekö, hänhän on hyveellinen nainen,\nvoitteko uskoa sen? Luuletteko, että hän elää tuon Totskin kanssa?\nEi-ei! Ja siitä on jo pitkä aika. Mutta huomasitteko, että hän itse on\nhirveän kömpelö ja äsken eräinä sekunteina oli hämillään? Ihan totta.\nTuollaiset juuri tahtovatkin mielellään vallita. No, hyvästi!\n\nGanjetška lähti huoneesta paljon rennommin kuin oli siihen tullut\nsekä hyvällä päällä. Ruhtinas jäi noin kymmeneksi minuutiksi\nliikkumattomaksi paikalleen ja ajatteli.\n\nKolja pisti taas päänsä ovesta sisälle.\n\n— Minä en tahdo päivällistä, Kolja; söin äsken Jepantšineilla vankan\naamiaisen.\n\nKolja tuli kokonaan sisälle ovesta ja antoi ruhtinaalle kirjelipun. Se\noli kenraalin lähettämä, kokoon taitettu ja sinetillä suljettu. Koljan\nkasvoista näkyi, miten vaikeata hänen oli antaa se. Ruhtinas luki\nkirjeen, nousi ja otti lakkinsa.\n\n— Se on parin askelen matka, — sanoi Kolja nolona. — Hän istuu nyt\nsiellä pullon ääressä. Enkä minä voi käsittää, miten hän on hankkinut\nitselleen siellä luottoa. Ruhtinas, ystäväkulta, olkaa hyvä älkääkä\nsitten puhuko minusta täällä meikäläisille, että minä toin teille\nkirjelipun! Tuhannen kertaa olen vannonut, etten kuljeta noita\nkirjelippuja, mutta minua säälittää; ja kuulkaahan, olkaa hyvä älkääkä\nkursailko hänen kanssaan: antakaa jokin ropo ja siihen saa asia päättyä.\n\n— Minulla, Kolja, oli itselläni ajatus; minun pitää tavata isäänne...\nerään asian johdosta... Menkäämme.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKolja opasti ruhtinaan vähän matkan päässä Liteinaja-kadun varrella\nolevaan, alikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan ja biljardisaliin,\njonne oli käytävä kadulta. Oikealle nurkkaan eri huoneeseen oli täällä\nasettunut, kuten vanha talossa kävijä, Ardalion Aleksandrovitš pullo\nedessään pikku pöydällä ja käsissä tosiaankin »Indépendance Beige».\n\nHän odotti ruhtinasta; heti hänet nähtyään hän pani sanomalehden\nsyrjään ja aloitti innokkaan ja monisanaisen selityksen, josta ruhtinas\nmuuten ei ymmärtänyt juuri mitään, koska kenraali jo oli melkoisen\npehmoinen.\n\n— Kymmentä ruplaa ei minulla ole, — keskeytti ruhtinas, — mutta tässä\non viisikolmatta, vaihtakaa se ja antakaa minulle viisitoista, sillä\nminulla ei itsellänikään ole mitään muuta.\n\n— Oi, epäilemättä; ja olkaa varma siitä, että heti paikalla...\n\n— Minulla on sitäpaitsi eräs pyyntö teille, kenraali. Ettekö ole\nkoskaan ollut Nastasja Filippovnan luona?\n\n— Minäkö? Minäkö en olisi ollut? Minulleko te sitä puhutte? Useita\nkertoja, ystäväiseni, useita kertoja! — huudahti kenraali saaden\nitserakkaan ja riemuitsevan ivallisuuden puuskan. — Mutta minä lakkasin\nlopulta itse käymästä, koska en tahdo edistää sopimatonta liittoa. Te\nnäitte itse, te olitte todistajana tänä aamuna: minä tein kaiken, mitä\nisä saattoi tehdä, — nöyrä ja lempeä isä; mutta nyt astuu näyttämölle\ntoisenlaatuinen isä, ja silloin — saamme nähdä, katsokaamme:\nansioitunut vanha soturi tekee lopun vehkeilystä, tai häpeämätön\nkamelianainen tulee mitä jalosukuisimman perheen jäseneksi.\n\n— Mutta minäpä olin juuri aikonut pyytää teitä, ettekö voisi tuttuna\nviedä minut tänä iltana Nastasja Filippovnan luo? Minun täytyy saada\nse toimeen välttämättömästi jo tänään. Minulla on asiaa; mutta minä en\nollenkaan tiedä, miten pääsisin sisälle. Minut esiteltiin äsken, mutta\nminua ei kuitenkaan kutsuttu: tänä iltana siellä on kutsut. Minä muuten\nolen valmis jättämään huomioonottamatta joitakin sopivaisuussääntöjä,\nja minulle saa vaikka nauraakin, kunhan vain jotenkuten pääsen sisälle.\n\n— Ja te olette täydelleen, täydelleen osunut omaksumaan minun aatteeni,\nnuori ystäväni,— huudahti kenraali innostuneena. — En minä kutsunut\nteitä tämän pikku asian takia! — jatkoi hän ottaen rahat ja työntäen ne\ntaskuunsa. — Kutsuin teitä nimenomaan sitä varten, että pyytäisin teitä\ntoverikseni sotaretkelle Nastasja Filippovnan luo tai paremmin sanoen\nsotaretkelle Nastasja Filippovnaa vastaan! Kenraali Ivolgin ja ruhtinas\nMyškin! Miltähän se hänestä näyttää! Minä, esiintyen rakastettavasi\nsyntymäpäivän nojalla, lausun lopulta julki tahtoni, — kautta rantain,\nen suoraan, mutta kuitenkin se tulee olemaan aivan kuin suoraan.\nSilloin Ganja itse näkee, miten hänen on meneteltävä: ansioitunut\nisäkö ja... niin sanoakseni... ja niin edespäin, vaiko... Mutta mikä\ntapahtuu, se tapahtuu! Teidän aatteenne on erinomaisen hedelmällinen.\nKello yhdeksän me lähdemme, meillä on vielä aikaa.\n\n— Missä hän asuu?\n\n— Täältä on sinne pitkä matka: Suuren Teatterin luona, Mytovtsovan\ntalo, miltei torin varrella, toisessa kerroksessa... Suurta seuraa ei\nhänen luokseen kokoonnu, vaikka onkin hänen syntymäpäivänsä, ja sieltä\nlähdetään aikaisin...\n\nIlta oli jo aikoja sitten tullut; ruhtinas istui yhä, kuunteli ja\nodotteli kenraalia, joka oli aloittanut lukemattoman määrän juttuja,\nmutta ei kertonut yhtäkään niistä loppuun asti. Ruhtinaan tultua hän\noli pyytänyt uuden pullon, ja sen juomiseen meni tunti, sitten hän\npyysi toisen ja joi senkin loppuun. Otaksuttavasti kenraali ennätti\ntässä ajassa kertoa melkein koko elämäntarinansa. Viimein ruhtinas\nnousi ja sanoi, ettei voi enää odottaa. Kenraali joi pullon pohjalta\nviimeisetkin tähteet, nousi ja lähti huoneesta hyvin epävarmoin\naskelin. Ruhtinas oli epätoivoissaan. Hän ei voinut käsittää, miten\nhän oli ollut niin typerän luottavainen. Itse asiassa hän ei ollut\noikeastaan ensinkään luottanutkaan; hän oli toivonut pääsevänsä\nkenraalin avulla jollakin tavoin Nastasja Filippovnan luo, vaikkapa\nsiitä olisi tullut pikkuinen skandaalikin, mutta hän ei ollut voinut\najatellakaan, että tulisi harvinaisen suuri skandaali: kenraali oli\naivan päissään, mitä parhaimmalla puhetuulella, ja puhui lakkaamatta,\ntunteikkaasta, kyynelehtivin sydämin. Yhtä mittaa hän vatkutti sitä,\nettä hänen perheensä jäsenten huonon käytöksen takia oli kaikki\nluhistunut ja että hänen oli vihdoinkin aika panna sille raja. He\ntulivat lopulta ulos Liteinaja-kadulle. Sää oli edelleen leuto;\nuuvuttava, lämmin, tympäisevä tuuli vihelteli kaduilla, ajopelit\nrämisivät liassa, juoksijahevosten ja hevoskaakkien kengät kalahtelivat\nkuuluvasti katukiviin. Jalkamiehet liikuskelivat alla päin ja märkänä\njoukkona katukäytävillä. Juopuneita tuli vastaan silloin tällöin.\n\n— Näettekö nuo valaistut loistohuoneistot, — puhui kenraali, —\nniissä kaikissa asuu minun tovereitani, mutta minä, joka olen heistä\nansioitunein ja enimmän kärsinyt, minä kulkea laahustan jalkaisin\nSuuren Teatterin luo epäilyttävän naisen asuntoon! Mies, jonka rinnassa\non kolmetoista luotia... ettekö usko? Ja kuitenkin yksinomaan minun\ntakiani Pirogov sähkötti Pariisiin ja jätti joksikin aikaa piiritetyn\nSevastopolin, ja Nelaton, pariisilainen hovilääkäri, hankki itselleen\ntieteen nimessä vapaan pääsyn piiritettyyn Sevastopoliin ja saapui\nsinne minua tutkimaan. Tämän tietää kaikkein korkein päällystökin:\n»Ahaa, se on se Ivolgin, jolla on kolmetoista luotia!...» Kas sillä\ntavoin puhutaan! Näettekö te, ruhtinas, tämän talon? Siinä asuu\ntoisessa kerroksessa vanha toverini kenraali Sokolovitš sangen\narvoisan ja lukuisan perheensä kanssa. Tämä talo tässä ja sitten vielä\nkolme taloa Nevski-kadun ja kaksi Morskaja-kadun varrella — ne ovat\nkoko minun nykyinen tuttavapiirini, nimittäin minun persoonallisten\ntuttavieni. Nina Aleksandrovna on jo aikoja sitten alistunut\nolosuhteitten pakkoon. Mutta minä muistelen yhä edelleen... ja niin\nsanoakseni lepäilen entisten toverieni ja alaisteni sivistyneessä\nseurapiirissä, sillä he jumaloivat minua yhä edelleen. Tämä kenraali\nSokolovitš (muuten en ole pitkään aikaan käynyt hänen luonaan enkä\nnähnyt Anna Fjodorovnaa)... tiedättekö, rakas ruhtinas, kun ei itse\nota vastaan, niin jotenkin ikäänkuin tahtomatta katkaisee välinsä myös\ntoisten kanssa. Ja kuitenkin... hm... te luullakseni ette usko...\nMuuten, miksi en veisi entisen parhaan ystäväni ja lapsuudentoverini\npoikaa tuohon ihastuttavaan perheeseen? Kenraali Ivolgin ja ruhtinas\nMyškin! Te saatte nähdä hurmaavan tytön, ettekä vain yhtä, vaan kaksi\nja kolmekin, pääkaupungin ja seurapiirin kaunistuksia: kauneutta,\nsivistystä, aatesuuntaa... naiskysymystä, runoja, kaikkea tätä\non kasaantunut onnelliseksi monipuoliseksi yhtymäksi, ollenkaan\nlukuunottamatta vähintään kahdeksankymmenentuhannen ruplan myötäjäisiä\npuhdasta rahaa jokaiselle heistä, mikä ei koskaan ole haitaksi\nminkäänlaisissa nais- eikä sosiaalisissa kysymyksissä... sanalla\nsanoen, minun täytyy ja on velvollisuus ehdottomasti, ehdottomasti\nviedä teidät sinne. Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin!\n\n— Nytkö heti? Nytkö? Tehän unohditte, — alkoi ruhtinas.\n\n— En mitään, en mitään ole minä unohtanut, menkäämme! Tänne näille\nmahtaville portaille. Minua ihmetyttää, kuinka ei ole ovenvartijaa,\nmutta... on pyhä, ja ovenvartija on poistunut. Eivät ole vieläkään\najaneet tiehensä tuota juoppoa. Tämä Sokolovitš on koko elämänsä\nonnesta ja virkaurastaan kiitollisuuden velassa minulle, ainoastaan\nminulle eikä kenellekään muulle, mutta... tässähän me jo olemmekin.\n\nRuhtinas ei enää väittänyt vierailua vastaan ja seurasi tottelevaisesti\nkenraalin jäljessä, ettei suututtaisi tätä, sekä siinä lujassa\ntoivossa, että kenraali Sokolovitš ja tämän koko perhe vähitellen\nhaihtuvat olemattomiin niinkuin kangastus ja osoittautuvat\nkuvitteluksi, niin että he sitten taas aivan rauhallisesti laskeutuvat\nportaita alas. Mutta kauhukseen hän alkoi menettää tätä toivoaan:\nkenraali johdatti häntä portaita ylös niinkuin mies, jolla todellakin\noli täällä tuttuja, ja joka hetki hän mainitsi elämäkerrallisia ja\ntopografisia yksityisseikkoja, jotka olivat matemaattisen täsmällisiä.\nViimein, kun he olivat tulleet toiseen kerrokseen ja pysähtyneet\noikealle puolelle erään upean asunnon ovelle ja kenraali jo oli\ntarttunut kellon nauhaan, päätti ruhtinas lopullisesti paeta; mutta\neräs omituinen seikka sai hänet hetkiseksi pysähtymään.\n\n— Te olette erehtynyt, kenraali, — sanoi hän,— ovella on nimi Kulakov,\nmutta teidänhän on soitettava Sokolovitšille.\n\n— Kulakov... Kulakov ei todista mitään. Asunto on Sokolovitšin ja minä\nsoitan Sokolovitšille; vähät minä Kulakovista... Kas, johan avataankin.\n\nOvi avautui todellakin. Lakeija kurkisti ovesta ja ilmoitti, että\n»herrasväki ei ole kotona».\n\n— Miten ikävää, miten ikävää, ja pitikin sattua juuri nyt! — lausui\nArdalion Aleksandrovitš muutamia kertoja syvästi pahoillaan. —\nIlmoittakaapa, hyvä ystävä, että kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin\nhalusivat osoittaa kunnioitustaan ja olivat hyvin, hyvin pahoillaan...\n\nTällä hetkellä kurkistivat huoneista avoimeen oveen vielä eräät kasvot,\nnähtävästi taloudenhoitajattaren tai ehkäpä kotiopettajattaren, noin\nneljänkymmenen vuoden ikäisen, tummapukuisen naishenkilön. Hän lähestyi\nuteliaana ja epäluuloisena, kun kuuli kenraali Ivolginin ja ruhtinas\nMyškinin nimet.\n\n— Maria Aleksandrovna ei ole kotona, — lausui hän tarkastellen\nvarsinkin kenraalia, — hän lähti neidin, Aleksandra Mihailovnan, kanssa\nisoäidin luo.\n\n— Ja Aleksandra Mihailovnakin on heidän kanssaan, voi hyväinen aika,\nmikä onnettomuus! Ja ajatelkaahan, hyvä rouva, aina minulla on noin\nhuono onni! Pyydän nöyrimmin teitä sanomaan minulta terveisiä ja\nAleksandra Mihailovnalle, että hän muistaisi... sanalla sanoen, sanokaa\nhänelle minun sydämestäni toivovan sitä, mitä hän itse toivoi itselleen\ntorstai iltana Chopinin balladin sävelten soidessa; hän muistaa...\nSydämellinen toivotukseni! Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin!\n\n— En unohda, — sanoi naishenkilö, joka oli tullut luottavaisemmaksi, ja\nkumarsi jäähyväisiksi.\n\nPortaita alas kulkiessaan kenraali edelleen yhtä kiihkeästi valitteli\nsitä, ettei talonväki ollut kotona ja että ruhtinas oli menettänyt\ntilaisuuden niin ihastuttavan tuttavuuden tekemiseen.\n\n— Tiedättekö, ystäväni, minä olen sielultani jossakin määrin runoilija,\n— oletteko huomannut sen? Muuten... muuten luullakseni me poikkesimme\nhieman väärään paikkaan, — päätti hän yht'äkkiä aivan odottamatta: —\nSokolovitšit, muistan sen nyt, asuvat aivan toisessa talossa ja ovat\nluullakseni nyt Moskovassa. Niin, minä erehdyin hiukan, mutta... ei se\nmitään.\n\n— Tahtoisin tietää vain yhden seikan, — huomautti ruhtinas\nalakuloisesti, — onko minun kokonaan lakattava luottamasta teidän\napuunne ja eiköhän minun olekin lähdettävä yksin?\n\n— Lakattava? Luottamasta? Yksin? Mutta minkä tähden, kun tämä on\nminulle mitä tärkein yritys, josta koko perheeni kohtalo niin suuressa\nmäärässä riippuu? Mutta, nuori ystäväni, te tunnette huonosti\nkenraali Ivolginin. Ken sanoo »Ivolgin», hän sanoo »muuri»: luota\nIvolginiin niinkuin muuriin, niin sanottiin jo eskadroonassa, jossa\naloitin virkapalvelukseni. Minun on vain matkan varrella hetkiseksi\npistäydyttävä erääseen taloon, jossa minun sieluni saa levätä, on\nsaanut jo useana vuonna, huolten ja koettelemusten jälkeen...\n\n— Tahdotteko pistäytyä kotona?\n\n— En! Tahdon... kapteeninrouva Terentjevan luo, kapteeni Terentjevin,\nentisen alaisen!... ja ystävänikin... lesken luo. Täällä,\nkapteeninrouvan luona, minun henkeni elpyy uudelleen ja tänne minä tuon\nmaailmassa ja perhe-elämässäni kokemani murheet... Ja kun juuri tänään\nkannettavanani on raskas siveellinen paino, niin minä...\n\n— Minusta näyttää, että muutenkin tein hirveän tyhmyyden, — mutisi\nruhtinas, — kun äsken teitä vaivasin. Sitäpaitsi te nyt... Hyvästi!\n\n— Mutta enhän minä voi, minä en voi päästää nyt teitä luotani, nuori\nystäväni! — ahdisteli kenraali häntä. — Hän on leski, perheen äiti, ja\nsaa sydämestään soimaan juuri ne kielet, jotka synnyttävät vastakaikua\nminun olemuksessani. Käynti hänen luonaan, — sehän kestää vain viisi\nminuuttia, siinä talossa minä en kursaile, siellä minä melkein asun,\nminä peseydyn, järjestän pukuani sen verran kuin on ihan välttämätöntä,\nja sitten me lähdemme ajurilla kiitämään Suurta Teatteria kohti. Olkaa\nvarma siitä, että minä tarvitsen teitä koko illan... Kas tässä talossa,\nme olemme jo perillä... Ahaa, Kolja, oletko sinä jo täällä? Mitä, onko\nMarfa Borisovna kotona, vai vastako sinä itsekin olet tänne tullut?\n\n— Oi, en, — vastasi Kolja, joka oli töksähtänyt yhteen heidän kanssaan\ntalon portissa,— minä olen ollut täällä jo pitkät ajat, Ippolitin\nkanssa, hänen tilansa on huonompi, tänä aamuna hän oli vuoteessa.\nLähdin nyt alas puotiin kortteja hakemaan. Marfa Borisovna odottaa\nteitä. Mutta, isä-kulta, uh, miten te!... — lopetti Kolja katsellen\ntarkasti kenraalin käyntiä ja asentoa.— No, mennään sitten!\n\nKoljan kohtaaminen sai ruhtinaan seuraamaan kenraalia myös Marfa\nBorisovnan luo, mutta vain hetkiseksi. Ruhtinas tarvitsi Koljaa;\nkenraalin taas hän oli päättänyt joka tapauksessa jättää eikä hän\nvoinut antaa anteeksi itselleen, että oli äsken tullut luottaneeksi\nhäneen. Kiipeämistä kesti kauan, oli mentävä neljänteen kerrokseen ja\ntakaportaita.\n\n— Tahdotteko tutustuttaa ruhtinaan? — kysyi Kolja matkan varrella.\n\n— Kyllä, ystäväni, tutustuttaa: kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin,\nmutta mitä... kuinka... Marfa Borisovna...\n\n— Tiedättekö, isä, parasta teidän olisi olla menemättä! Hän syö teidät!\nKolmeen päivään ette ole näyttänyt nenäänne, ja hän odottaa rahoja.\nMiksi te lupasitte hänelle rahoja? Aina te tuolla tavoin! Koettakaapa\nsiis nyt selviytyä.\n\nHe pysähtyivät neljännessä kerroksessa matalan oven eteen. Kenraalin\nvaltasi ilmeisesti pelkuruus, ja hän työnsi ruhtinasta edellensä.\n\n— Minä jään tänne, — mutisi hän, — tahdon valmistaa yllätyksen...\n\nKolja astui ensimmäisenä sisälle. Joku naishenkilö, jonka kasvoissa\noli vahvasti valkoista ja punaista maalia, jaloissa tohvelit, yllä\nväljä nuttu, hiukset pikku palmikoiksi punottuna, noin neljänkymmenen\nvuoden ikäinen, kurkisti ovesta, ja kenraalin yllätys meni odottamatta\nmyttyyn. Heti hänet nähtyään nainen huusi:\n\n— Tuossa hän on, alhainen ja ilkeämielinen mies, sitäpä sydämeni\naavistikin!\n\n— Menkäämme sisälle, niin se on, — mutisi kenraali ruhtinaalle yhä\nvieläkin viattoman näköisenä naureskellen.\n\nMutta ei siinä päästy naurulla. Tuskin he olivat astuneet pimeän ja\nmatalan eteisen kautta kapeaan saliin, jonka kalustona oli puoli\ntusinaa korituoleja ja kaksi korttipöytää, kun emäntä heti alkoi jatkaa\naivan kuin opitulla surkealla ja tottuneella äänellä:\n\n— Ja eikö sinua hävetä, eikö sinua hävetä, sinä raakalainen ja perheeni\ntyranni, raakalainen ja riivattu! Olet ryöstänyt minut putipuhtaaksi,\nimenyt minusta kaikki elinnesteet etkä vielä tyydy siihenkään! Kuinka\nkauan minä sinua siedän, sinä häpeämätön ja epärehellinen mies!\n\n— Marfa Borisovna, Marfa Borisovna! Tämä on... ruhtinas Myškin.\nKenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin, — mutisi kenraali vavisten ja\nhämmentyneenä.\n\n— Uskotteko, — kääntyi kapteeninrouva yhtäkkiä ruhtinaan puoleen,\n— uskotteko, että tämä häpeämätön mies ei ole säästänyt orvoiksi\njääneitä lapsiani! Kaikki hän on ryöstänyt, kaikki kuljettanut pois,\nkaikki myynyt ja pantannut, ei mitään jättänyt. Mitä minä teen\nsinun antamillasi velkakirjoilla, sinä viekas ja tunnoton mies?\nVastaa, petturi, vastaa minulle, sinä täyttymätön sielu: millä,\nmillä minä ruokin orvot lapseni? Siinä hän saapuu juopuneena eikä\npysy jaloillaan... Millä minä olen vihoittanut Herran Jumalan, sinä\niljettävä ja hävytön veijari, vastaa?\n\nMutta kenraali ei joutanut tätä kuuntelemaan.\n\n— Marfa Borisovna, kaksikymmentäviisi ruplaa... kaikki mitä voin\njalomielisen ystävän avulla! Ruhtinas! Minä olen julmasti erehtynyt!\nSellaista... on elämä... Mutta nyt... suokaa anteeksi, minä olen\nheikko, — jatkoi kenraali seisoen keskellä huonetta ja kumarrellen joka\npuolelle. — Minä olen heikko, suokaa anteeksi! Lenotška! Tyyny... ole\nhyvä!\n\nLenotška, kahdeksan vuoden ikäinen tyttönen, juoksi heti hakemaan\ntyynyä ja toi sen vahakankaalla päällystetylle, karkeatekoiselle ja\nkuluneelle sohvalle. Kenraali istuutui siihen aikoen puhua vielä\npaljon, mutta heti kun hän kosketti sohvaa, hän samassa kallistui\nkyljelleen, kääntyi seinään päin ja alkoi vetää hurskaan unta. Marfa\nBorisovna osoitti kursaillen ja murheellisena ruhtinaalle pelipöydän\nluona olevaa tuolia, istuutui itse vastapäätä, nojasi oikean poskensa\nkättään vastaan ja alkoi mitään puhumatta huokailla katsellen\nruhtinasta. Kolme pikku lasta, kaksi tyttöä ja poika, joista Lenotška\noli vanhin, tuli pöydän luo, kaikki kolme panivat pöydälle kätensä ja\nkaikki kolme alkoivat niinikään silmiään pois kääntämättä katsella\nruhtinasta. Toisesta huoneesta ilmestyi Kolja.\n\n— Minä olen hyvin iloinen, että tapasin teidät täällä, Kolja, — sanoi\nruhtinas kääntyen Koljan puoleen. — Ettekö te voisi minua auttaa? Minun\npitää välttämättömästi mennä Nastasja Filippovnan luo. Pyysin äsken\nArdalion Aleksandrovitšia, mutta nyt hän nukahti. Saattakaa minua,\nsillä minä en tunne katuja enkä tiedä tietä. Osoite minulla muuten on:\nSuuren Teatterin luona, Mytovtsovan talo.\n\n— Nastasja Filippovnako? Eihän hän ole koskaan asunutkaan Suuren\nTeatterin luona, eikä isä ole milloinkaan ollut Nastasja Filippovnan\nluona, jos tahdotte tietää; on omituista, että saa toitte häneltä\njotakin odottaa. Hän asuu lähellä Vladimirinkatua, Viisikulman luona,\nsinne on täältä paljon lyhyempi matka. Onko teidän mentävä heti? Kello\non nyt puoli kymmenen. Minä opastan teidät kyllä.\n\nRuhtinas ja Kolja lähtivät heti ulos. Voi! Ruhtinaalla ei ollut edes\najurirahaa, täytyi mennä jalkaisin.\n\n— Tahdoin tutustuttaa teidät Ippolitiin, — sanoi Kolja, — hän on tuon\nlöysäpukuisen kapteeninrouvan vanhin poika ja oli toisessa huoneessa;\non sairas ja on tänään ollut koko päivän makuulla. Mutta hän on niin\nomituinen; hän on hirveän herkkä loukkaantumaan, ja minusta näytti,\nettä hän häpeää teitä, koska tulitte semmoisella hetkellä... Minua\nei sittenkään hävetä siinä määrässä kuin häntä, sillä minulla on\nisä, mutta hänellä on äiti, siinä on sentään erotus, sillä miehille\nei tämmöisestä koidu mitään kunniattomuutta. Muuten se kenties on\nennakkoluulo, että sukupuoliin nähden tässä suhteessa on eroa. Ippolit\non suurenmoinen nuorukainen, mutta hän on eräitten ennakkoluulojen orja.\n\n— Te sanoitte, että hänessä on keuhkotauti!\n\n— Niin, luultavasti, parasta olisi, jos pian kuolisi. Minä hänen\nsijassaan ehdottomasti haluaisin kuolla. Hänen on sääli veljiään ja\nsisariaan, noita pienokaisia. Jos se olisi mahdollista, jos vain olisi\nrahoja, niin me hänen kanssaan vuokraisimme erikoisen asunnon ja\nluopuisimme perheistämme. Tämä on meidän unelmamme. Mutta tiedättekö\nmitä, kun minä äsken kerroin hänelle teidän tapauksenne, niin hän ihan\nvihastui, sanoo, että se, joka jättää sikseen korvapuustin eikä vaadi\nkaksintaisteluun, se on lurjus. Muuten hän on hirveän ärtynyt, minä\nolen jo lakannut kiistelemästä hänen kanssaan. Kas vain, pyysikö siis\nNastasja Filippovna teidät heti luokseen?\n\n— Siinäpä se onkin, ettei pyytänyt.\n\n— Kuinka te sitten menette? — huudahti Kolja ja ihan pysähtyi keskelle\nkatukäytävää. — Ja... ja tuommoisessa puvussa, vaikka siellä on\nillanvietto kutsuvieraille.\n\n— En totisesti tiedä, miten voin mennä sisälle. Jos otetaan vastaan,\nniin hyvä on, jollei, — niin asia siis on piloilla. Mutta mitäs tässä\npuvulleen voi tehdä?\n\n— Onko teillä sitten asiaa? Vai menettekö muuten vain, pour passer le\ntemps »hyvässä seurassa»?\n\n— Ei, oikeastaan minä... se on, minulla on asiaa... minun on vaikeata\nsanoa se, mutta...\n\n— No, mikä se asianne on, se saa olla niinkuin tahdotte, minulle on\npääasia se, ettette te siellä yksinkertaisesti pyri illanviettoon\nkamelianaisten, kenraalien ja koronkiskurien ihastuttavaan seuraan. Jos\nniin olisi ollut, niin, suokaa anteeksi, ruhtinas, minä olisin nauranut\nteille ja alkanut halveksia teitä. Täällä on hirveän vähän rehellisiä\nihmisiä, niin ettei voi oikeastaan ketään täydellisesti kunnioittaa.\nTahtomattaankin tulee katsoneeksi ylhäältä päin, mutta hepä kaikki\nvaativat kunnioitusta; Varja ensimmäisenä. Ja oletteko huomannut,\nruhtinas, meidän aikanamme ovat kaikki seikkailijoita! Ja nimenomaan\nmeillä Venäjällä, meidän miellyttävässä isänmaassamme. Ja miten tämä\nkaikki on kehittynyt tämmöiseksi, sitä minä en ymmärrä. Kaikki näytti\njo olevan niin vankalla pohjalla, mutta mitenkä on nyt? Tätä sanovat\nkaikki ja kirjoitetaan kaikkialla. Paljastetaan epäkohtia. Meillä\nkaikki paljastavat epäkohtia. Vanhemmat ensimmäisinä ovat muuttaneet\nmieltään ja häpeävät itse entistä moraaliansa. Niinpä Moskovassa isä\nvakavasti kehoitti poikaansa olemaan väistämättä _mitään_, kun on\nkysymys rahan hankinnasta; painetusta sanasta se on nähty. Katsokaa\nminun kenraaliani. Mitä hänestä on tullut? Ja muuten, tiedättekö mitä,\nminusta tuntuu, että minun kenraalini on rehellinen mies; jumal'auta,\nse on niin! Syynä tähän kaikkeen on vain epäjärjestys ja viina.\nJumal'auta, niin se on! Ihan säälittää; minä vain en uskalla puhua,\nkoska kaikki nauravat; mutta, jumal'auta, sääli on. Ja mitä ne ovat,\nnuo viisaat? Kaikki ovat koronkiskureita, ihan jok'ikinen! Ippolit\npitää koronkiskomista oikeutettuna, sanoo, että niin on olevakin,\ntaloudellinen järkytys, rahan runsautta ja rahan niukkuutta, piru ne\nvieköön. Minua hirveästi harmittaa kuulla häneltä semmoista, mutta\nhän on katkeroitunut. Ajatelkaahan, hänen äitinsä, kapteeninrouva\nnimittäin, saa kenraalilta rahoja, ja antaa niitä taas hänelle suurta\nkorkoa vastaan; se on hirmuinen häpeä! Mutta tiedättekö, että äiti,\nnimittäin minun äitini, Nina Aleksandrovna, kenraalitar, auttaa\nIppolitia rahalla, vaatteilla, liinavaatteilla ja kaikella, ja osittain\nmyös lapsia Ippolitin kautta, sillä ne on hylätty hänen huostaansa. Ja\nVarja myös.\n\n— Näettekö nyt, te sanotte, että ei ole rehellisiä eikä voimakkaita\nihmisiä ja että kaikki ovat vain koronkiskureita; mutta nytpä\nilmestyikin voimakkaita ihmisiä, teidän äitinne ja Varja. Eikö\nauttaminen tässä ja tämmöisissä olosuhteissa ole siveellisen voiman\nmerkki?\n\n— Varjka tekee sitä itserakkaudesta, kerskailuhalusta, ettei olisi\nhuonompi äitiänsä; no, äiti todellakin... minä kunnioitan sitä. Niin,\nminä kunnioitan sitä ja hyväksyn sen. Ippolitkin tuntee, vaikka hän\non tullut miltei tunteettomaksi. Alussa hän nauroi ja nimitti sitä\nalhaisuudeksi äitini puolelta; mutta nyt hän alkaa toisinaan tuntea.\nHm! Te siis nimitätte sitä voimaksi? Minä panen sen merkille. Ganja ei\ntiedä, hän nimittäisi sitä löperyydeksi.\n\n— Eikö Ganja tiedä? Ganja nähtävästi ei vielä tiedä monia asioita, —\npääsi ajatuksiinsa vaipuneen ruhtinaan suusta.\n\n— Mutta tiedättekö, ruhtinas, te miellytätte minua suuresti. Äskeinen\ntapauksenne ei mene mielestäni.\n\n— Tekin miellytätte minua suuresti, Kolja.\n\n— Kuulkaa, kuinka te aiotte elää täällä? Minä saan pian joitakin\ntoimia ja alan jonkin verran ansaita, ruvetkaamme elämään, minä, te\nja Ippolit, kaikki kolme yhdessä, vuokratkaamme asunto; ja kenraalin\notamme aina vastaan luoksemme.\n\n— Suostun siihen hyvin mielelläni. Mutta muuten saamme nähdä. Minä\nolen nyt hyvin... hyvin huonossa kunnossa. Mitä? Joko tulimme perille?\nTässä talossa... miten mahtava portaisto! Ja ovenvartija. No, Kolja, en\ntiedä, mitä tästä tulee.\n\nRuhtinas seisoi kuin hämmentyneenä.\n\n— Huomenna kerrotte! Älkää olko kovin arka. Suokoon Jumala teille\nmenestystä, sillä minä itse olen kaikessa samaa mieltä kuin te.\nHyvästi. Minä palaan samaan paikkaan takaisin ja kerron Ippolitille. Ja\nettä teidät otetaan vastaan, siitä ei ole epäilystäkään, älkää pelätkö!\nHän on hirveän omalaatuinen. Näitä portaita ensimmäiseen kerrokseen,\novenvartija näyttää.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nRuhtinas oli hyvin levoton astuessaan sisään ja koetti kaikin voimin\nrohkaista itseään: »Enintään», ajatteli hän, »voi käydä niin, ettei\noteta vastaan ja että luullaan minusta jotakin pahaa, tai kenties\notetaan kyllä vastaan, mutta nauretaan päin silmiä... No, ei se mitään\ntee!» Eikä tämä todellakaan vielä kovin peloittanut. Mutta kysymys:\nmitä hän sitten itse siellä tekee ja miksi menee sinne? — siihen\nkysymykseen hän ei löytänyt kerrassaan mitään rauhoittavaa vastausta.\nJos vielä olisi voinutkin jollakin tavoin sopivan tilaisuuden sattuessa\nsanoa Nastasja Filippovnalle: »Älkää menkö naimisiin tuon miehen\nkanssa älkääkä syöskö itseänne turmioon, hän ei rakasta teitä, vaan\nrakastaa rahojanne, hän sanoi itse sen minulle, ja minulle sanoi Aglaja\nJepantšin, ja minä tulin kertomaan sen», niin tokkohan tämä olisi ollut\noikein kaikissa suhteissa. Esiin nousi vielä toinenkin ratkaisematon\nkysymys, joka oli niin tärkeä, että ruhtinas ei uskaltanut sitä\najatellakaan, ei rohjennut pitää sitä edes mahdollisena, ei\ntietänyt, missä muodossa sen esittäisi, punastui ja vapisi jo sitä\najatellessaankin. Mutta loppujen lopuksi hän kaikista näistä huolista\nja epäilyistä huolimatta kuitenkin meni sisälle ja kysyi Nastasja\nFilippovnaa.\n\nNastasja Filippovnan asunto ei ollut kovin suuri, mutta todellakin\nsuurenmoisesti sisustettu. Noina hänen Pietarissa-olonsa viitenä\nvuotena oli ollut eräs ajanjakso, jolloin Afanasi Ivanovitš oli\nollut erittäin runsaskätinen häntä kohtaan; Afanasi Ivanovitš\nluotti silloin vielä hänen rakkauteensa ja tahtoi viekoitella hänet\netupäässä mukavuudella ja ylellisyydellä, tietäen miten helposti\nylellisyyteen tottuu ja miten vaikeata sitten on siitä luopua, kun\nylelliset tavat vähitellen ovat muuttuneet välttämättömyydeksi. Tässä\ntapauksessa Totski pysyi uskollisena vanhoille hyville perintätavoille\nmuuttamatta niistä mitään, rajattomasti pannen arvoa tunnevaikutelmien\nvastustamattomalle voimalle. Nastasja Filippovna ei kieltäytynyt\nylellisyydestä ja pitikin siitä, mutta — ja tämä näytti tavattoman\nomituiselta — ei mitenkään antautunut sen orjaksi, aivan kuin olisi\nmilloin tahansa voinut olla ilmankin sitä; vieläpä hän muutamia\nkertoja yritti antaa tämän tiedoksi Totskillekin, mikä vaikutti tähän\nepämiellyttävästi ja yllättävästi. Muuten Nastasja Filippovnassa oli\npaljon sellaista, mikä vaikutti Afanasi Ivanovitšiin epämiellyttävästi\nja yllättävästi (ja myöhemmin herätti halveksimistakin). Puhumattakaan\nsenlaatuisten ihmisten epähienosta olemuksesta, jommoisia hän\ntoisinaan otti läheisyyteensä ja siis oli taipuvainen lähestymään,\nilmeni hänessä vielä eräitä muitakin sangen omituisia taipumuksia:\nilmeni jonkinlainen kahden eri maun barbaarinen sekoitus, kyky käyttää\nsellaisia esineitä ja välikappaleita ja löytää niissä tyydytystä,\njommoisia ei olisi luullut kunnollisen ja hienostuneen ihmisen voivan\nsallia olevan olemassakaan. Tosiaankin, jos esimerkiksi Nastasja\nFilippovna yht'äkkiä olisi osoittanut jotakin senlaatuista herttaista\nja kaunista tietämättömyyttä kuin esimerkiksi, että talonpoikaisnaiset\neivät voi pitää batisti-alusvaatteita, jommoisia hän pitää, niin\nAfanasi Ivanovitš luultavasti olisi ollut hyvin tyytyväinen tähän.\nTämmöisiin tuloksiin kallistui alunperin Totskin ohjelman mukaan\njärjestetty koko Nastasja Filippovnan kasvatus, ja tämmöisissä asioissa\nTotski oli varsin ymmärtäväinen mies. Mutta voi! Tulokset olivatkin\nomituisia. Tästä huolimatta Nastasja Filippovnassa kuitenkin oli ja\nhäneen oli jäänyt jotakin, mikä toisinaan hämmästytti itse Afanasi\nIvanovitšiakin harvinaisella ja viehättävällä omaperäisyydellään,\njollakin voimalla, ja sai hänet välisti ihastumaan vielä nytkin, kun\nhänen kaikki aikaisemmat laskelmansa Nastasja Filippovnaan nähden jo\nolivat rauenneet.\n\nRuhtinaan otti vastaan tyttö (Nastasja Filippovnan palvelusväki oli\naina naispuolista) eikä hänen ihmeekseen ollenkaan hämmästynyt, kun\nhän pyysi ilmoittamaan tulostaan. Eivät hänen likaiset jalkineensa, ei\nleveäreunainen hattu, ei hihaton viitta eikä hänen hämillään-olonsa\nsaaneet tyttöä vähimmässäkään määrässä epäröimään. Tyttö riisui hänen\nyltään viitan, pyysi odottamaan vastaanottohuoneessa ja lähti heti\nilmoittamaan hänet.\n\nNastasja Filippovnan luokse kokoontunut seura oli hänen kaikkein\ntavallisimpia ja ainaisia tuttujaan. Se oli myöskin jokseenkin\nvähälukuinen entisiin, joka vuosi tämmöisinä päivinä kokoontuneisiin\nseuroihin verrattuna. Läsnä olivat ensinnäkin ja ennen kaikkea\nAfanasi Ivanovitš Totski ja Ivan Fjodorovitš Jepantšin; molemmat\nolivat ystävällisiä, mutta jonkin verran he molemmat olivat salatun\nlevottomuuden vallassa, jota he eivät kyenneet kunnollisesti peittämään\nsen johdosta, että oli luvassa Ganjaa koskeva ilmoitus. Paitsi\nheitä oli tietysti läsnä myös Ganja, hänkin hyvin synkkänä, hyvin\nmiettiväisenä ja melkeinpä »epäystävällisenä», seisoskellen enimmäkseen\nsyrjässä, kaukana, sekä äänettömänä. Varjaa hän ei ollut uskaltanut\ntuoda mukanaan, mutta Nastasja Filippovna ei muistuttanutkaan tästä;\nsen sijaan hän heti tervehdittyään Ganjaa oli maininnut äskeisestä\nkohtauksesta ruhtinaan kanssa. Kenraalissa, joka ei vielä ollut\nkuullut siitä, alkoi asia herättää mielenkiintoa. Silloin Ganja kertoi\nkuivasti, hillitysti, mutta aivan avomielisesti kaikki, mitä äsken oli\ntapahtunut ja miten hän jo oli käynyt pyytämässä ruhtinaalta anteeksi.\nSamalla hän lausui kiihkeästi omana mielipiteenään, että ruhtinasta oli\nsangen omituisesti ja Jumala ties mistä syystä nimitetty »idiootiksi»,\nmutta että hän ajattelee ruhtinaasta aivan päinvastoin ja että tämä\nmies tietysti on täysijärkinen. Nastasja Filippovna kuunteli tätä\nlausuntoa hyvin tarkkaavaisesti ja seurasi uteliaana Ganjan puhetta,\nmutta keskustelu siirtyi heti Rogožiniin, jolla oli ollut niin\nmerkittävä osa aamun tapahtumassa ja joka niinikään alkoi herättää\ntavatonta uteliaisuutta ja mielenkiintoa Afanasi Ivanovitšissa ja Ivan\nFjodorovitšissa. Osoittautui, että parhaat tiedot Rogožinista saattoi\nantaa Ptitsyn, joka oli kamppaillut hänen kanssaan hänen asioistaan\nmelkein kello yhdeksään asti illalla. Rogožin vaati kivenkovaan, että\njo tänä päivänä oli hankittava satatuhatta ruplaa. — Hän oli tosin\njuovuksissa, — huomautti Ptitsyn tästä kertoessaan, — mutta satatuhatta\nhänelle luultavasti hankitaan, niin vaikeata kuin se onkin, en vain\ntiedä, tänäänkö ja koko summako; työssä on useita, Kinder, Trepalov,\nBiskup; hän maksaa minkä koron hyvänsä, tietysti kaiken humalapäissään\nja ensi ilon humussa... — lopetti Ptitsyn. Kaikki nämä tiedot\nherättivät mielenkiintoa, osittain murheellista; Nastasja Filippovna\noli vaiti, nähtävästi hän ei halunnut lausua mielipidettään; Ganja\nsamoin. Kenraali Jepantšin oli mielessään levottomampi kuin ehkä kukaan\nmuu: helmi, jonka hän oli antanut jo aamulla, oli otettu vastaan liian\nkylmän ystävällisesti, vieläpä jollakin erikoisella tavalla naurahtaen.\nFerdyštšenko oli vieraista ainoa, joka oli iloinen ja juhlatuulella\nja väliin nauraa hohotti kovalla äänellä käsittämättömästä syystä ja\nvain siksi, että oli itse valinnut näyteltäväkseen narrin osan. Itse\nAfanasi Ivanovitš, jota pidettiin hienona ja miellyttävänä kertojana ja\njoka ennen oli näissä illanvietoissa tavallisesti johtanut keskustelua,\noli ilmeisesti huonolla tuulella, jopa ymmälläkin, mikä ei ollut\nhänelle ominaista. Muut vieraat, joita muuten oli vähän (muudan vanha\nopettajarahjus, joka jostakin käsittämättömästä syystä oli kutsuttu\ntänne, eräs tuntematon ja hyvin nuori mies, joka oli hyvin arka ja\noli koko ajan vaiti, eräs reipas, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen\nnäyttelijätär sekä eräs tavattoman kaunis, tavattoman hyvin ja upeasti\npuettu ja tavattoman vähässä määrässä puhelias nuori rouva), eivät\nvoineet erikoisemmin vilkastuttaa keskustelua, eivätpä toisinaan\nsuorastaan edes tietäneet, mistä puhuisivat.\n\nNäin ollen ruhtinaan saapuminen sattui suorastaan otolliseen aikaan.\nIlmoitus hänen tulostaan synnytti hämmästystä ja eräitä omituisia\nhymyjä, varsinkin kun Nastasja Filippovnan ihmettelevästä muodosta\nnähtiin, ettei hän ollenkaan ollut aikonutkaan kutsua ruhtinasta.\nMutta hämmästyksen mentyä ohi ilmaisi Nastasja Filippovnan ulkomuoto\nyht'äkkiä niin suurta mielihyvää, että enemmistö heti valmistautui\nottamaan tilapäisen vieraan vastaan sekä nauraen että ilakoiden.\n\n— Tämä on kenties tapahtunut hänelle hänen viattomuudessaan, — päätteli\nIvan Fjodorovitš Jepantšin, — ja joka tapauksessa on jokseenkin\nvaarallista edistää tämmöisiä taipumuksia, mutta tällä hetkellä ei\ntodellakaan ole hullumpaa, että hän sai päähänsä tulla tänne, vaikkakin\nniin originaalisella tavalla: kenties hän tuottaa meille huvia, ainakin\nmikäli minä voin hänestä päätellä.\n\n— Varsinkin kun hän on itse tarjoutunut! — lisäsi heti Ferdyštšenko.\n\n— Mitä siitä sitten? — kysyi kuivasti kenraali, joka vihasi\nFerdyštšenkoa.\n\n— Sitä, että hän maksaa pääsystään, — selitti tämä.\n\n— No, ruhtinas Myškin ei kuitenkaan ole Ferdyštšenko, — ei malttanut\nolla sanomatta kenraali, joka ei vielä tähän saakka ollut jaksanut\nsulattaa sitä ajatusta, että oli Ferdyštšenkon kanssa samassa seurassa\nja tasa-arvoisena.\n\n— Hei, kenraali, säästäkää Ferdyštšenkoa,— vastasi tämä hymähtäen. —\nMinullahan on erikoisoikeuksia.\n\n— Mitä erikoisoikeuksia teillä sitten on?\n\n— Viime kerralla minulla oli kunnia selittää se seikkaperäisesti\nseuralle; teidän ylhäisyydellenne toistan sen vielä kerran. Suvaitkaa\nhuomata, teidän ylhäisyytenne: kaikilla on terävä-älyisyyttä, mutta\nminulla ei ole terävä-älyisyyttä. Sen korvaukseksi olen pyytänyt ja\nsaanut luvan puhua totuutta, sillä kaikille on tunnettua, että totuutta\npuhuvat ainoastaan ne, jotka ovat vailla terävä-älyisyyttä. Sitäpaitsi\nminä olen hyvin kostonhimoinen mies, ja sitäkin minä olen siksi, että\nminulta puuttuu älykkyyttä. Minä kärsin nöyrästi kaikenlaatuiset\nloukkaukset, mutta vain siihen asti kuin loukkaaja kohtaa ensimmäisen\nvastoinkäymisen; heti ensimmäisen vastoinkäymisen häntä kohdatessa minä\nmuistan ja kostan jollakin tavoin, potkin, niinkuin minusta lausui Ivan\nPetrovitš Ptitsyn, joka tietysti itse ei koskaan potki. Tunnetteko,\nteidän ylhäisyytenne, Krylovin eläinsadun »Jalopeura ja aasi»? No,\nniitä juuri me molemmat teidän kanssanne olemmekin, meistä se on\nkirjoitettukin.\n\n— Te näytte taaskin puhuvan puuta heinää, Ferdyštšenko, — kivahti\nkenraali.\n\n— Mitäs te, teidän ylhäisyytenne? — puuttui puheeseen Ferdyštšenko,\njoka juuri oli niin laskenutkin, että pääsee ottamaan sanoista\nkiinni ja laskettelemaan vielä lisää. — Älkää olko levoton, teidän\nylhäisyytenne, minä tiedän paikkani: jos sanoinkin, että me teidän\nkanssanne olemme jalopeura ja aasi Krylovin sadusta, niin aasin\nosan minä tietysti otan omakseni, kun taas teidän ylhäisyytenne on\njalopeura, niinkuin Krylovin sadussakin sanotaan:\n\n    »Tuo jalopeura, metsäin kauhu,\n    On voimaton nyt vanhuudessaan.»\n\nMinä taas, teidän ylhäisyytenne, olen aasi.\n\n— Viimeksimainitussa asiassa olen samaa mieltä, — tuli kenraali\nvaromattomasti sanoneeksi.\n\nKaikki tämä oli tietysti karkeata ja tahallisesti paisutettua, mutta\ntavaksi oli jo tullut, että Ferdyštšenkolla oli lupa näytellä narrin\nosaa.\n\n— Siksihän minua vain pidetäänkin ja päästetään tänne, — oli\nFerdyštšenko kerran huudahtanut, — että minä puhuisin juuri tähän\ntapaan. Voiko todellakaan ottaa vastaan semmoista kuin minä?\nYmmärränhän minä sen. Voiko minut, tämmöisen Ferdyštšenkon, panna\nistumaan sellaisen hienostuneen gentlemannin viereen kuin Afanasi\nIvanovitš? Pakostakin jää vain yksi selitysmahdollisuus; siksi juuri\npannaankin istumaan, kun se ei ole ajateltavissakaan.\n\nMutta vaikka puhe olikin karkeata, niin se kuitenkin oli tavallisesti\nmyös purevaa, toisinaan hyvinkin purevaa, ja tämäpä juuri näyttikin\nmiellyttävän Nastasja Filippovnaa. Niillä, jotka väistämättömästi\nhalusivat olla hänen luonaan, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua\nsietämään Ferdyštšenkoa. Tämä oli kenties todellakin arvannut koko\ntotuuden, kun hän otaksui, että häntä oli juuri siksi alettukin ottaa\nvastaan, kun hän oli heti ensikerrasta asti läsnäolonsa takia käynyt\nmahdottomaksi Totskille. Ganja puolestaan oli saanut kestää hänen\ntakiaan äärettömän määrän kärsimyksiä, ja tässä suhteessa Ferdyštšenko\noli osannut olla erittäin hyvin mieliksi Nastasja Filippovnalle.\n\n— Ruhtinaspa alkaa sillä tavoin, että laulaa muodissa olevan romanssin,\n— päätteli Ferdyštšenko tarkkaillen, mitä Nastasja Filippovna sanoo.\n\n— En luule sitä, Ferdyštšenko, ja pyydän, ettette innostu, — huomautti\ntämä kuivasti.\n\n— Ahaa! Jos hän on erityisen suojeluksen alainen, niin minäkin\npehmenen...\n\nMutta Nastasja Filippovna nousi eikä kuunnellut, vaan lähti itse\nottamaan ruhtinasta vastaan.\n\n— Olin pahoillani, — sanoi hän ilmestyen yhtäkkiä ruhtinaan eteen, —\nettä äsken kiireissäni unohdin kutsua teitä luokseni, ja olen hyvin\niloinen, että te nyt itse annatte minulle tilaisuuden kiittää ja\nylistää teitä päättäväisyydestänne.\n\nTätä sanoessaan hän katseli tarkasti ruhtinasta koettaen edes jossakin\nmäärin saada itselleen selvitetyksi tämän käytöstä.\n\nRuhtinas olisi kenties vastannutkin jotakin hänen ystävällisiin\nsanoihinsa, mutta hän oli siinä määrin häikäistynyt ja hämmästynyt,\nettei kyennyt lausumaan sanaakaan. Nastasja Filippovna huomasi sen\nmielihyväkseen. Tänä iltana hän oli juhla-asussaan ja teki tavattoman\nvaikutuksen. Hän tarttui ruhtinaan käteen ja vei tämän vieraitten luo.\nJuuri kun he olivat astumaisillaan vierashuoneeseen, ruhtinas yht'äkkiä\npysähtyi ja kuiskasi hänelle kiireesti tavattoman kiihtyneenä:\n\n— Teissä on kaikki täydellistä... sekin, että olette laiha ja kalpea...\nteitä ei haluakaan kuvitella toisenlaiseksi... Minun alkoi niin kovin\ntehdä mieleni luoksenne... minä... suokaa anteeksi...\n\n— Älkää pyytäkö anteeksi, — alkoi Nastasja Filippovna nauraa. — Se\ntekee tyhjäksi koko omituisuuden ja originaalisuuden. Mutta teistä siis\nsyystäkin sanotaan, että olette omituinen mies. Te siis pidätte minua\ntäydellisenä, niinkö?\n\n— Niin.\n\n— Vaikka te olettekin mestari arvaamaan, niin olette kuitenkin\nerehtynyt. Minä muistutan teille tästä vielä tänään...\n\nHän esitteli ruhtinaan vieraille, joista enemmän kuin puolet jo\ntunsivat hänet. Totski lausui heti jonkin kohteliaisuuden. Kaikki\nikäänkuin vilkastuivat jonkin verran, kaikki alkoivat yht'aikaa puhua\nja nauraa. Nastasja Filippovna asetti ruhtinaan istumaan viereensä.\n\n— Mutta mitäpä ihmeellistä oikeastaan on ruhtinaan tulossa? — huudahti\nFerdyštšenko muita kovemmin. — Asia on selvä, asia puhuu itse\npuolestaan.\n\n— Asia on liian selvä ja puhuu liiaksi puolestaan, — yhtyi puheeseen\nyht'äkkiä Ganja, joka oli ollut vaiti. — Minä olen tarkannut ruhtinasta\ntänään melkein yhtä mittaa, siitä silmänräpäyksestä saakka, kun hän\näskettäin ensimmäisen kerran katsahti Ivan Fjodorovitšin pöydällä\nolleeseen Nastasja Filippovnan valokuvaan. Minä muistan sangen hyvin,\nettä vielä äskenkin ajattelin sitä, mistä nyt olen täydellisesti\nvakuutettu ja minkä, sivumennen sanoen, ruhtinas itse on minulle\ntunnustanut.\n\nKoko tämän lauseen Ganja lausui tavattoman totisena, ilman pienintäkään\nleikillisyyttä, jopa synkästikin, mikä tuntui hieman omituiselta.\n\n— Minä en ole tehnyt teille tunnustuksia, — vastasi ruhtinas punastuen,\n— minä vain vastasin kysymykseenne.\n\n— Bravo, bravo! — huudahti Ferdyštšenko. — Ainakin se on vilpitöntä;\nsekä ovelaa että vilpitöntä!\n\nKaikki alkoivat ääneensä nauraa.\n\n— Älkäähän huutako, Ferdyštšenko, — huomautti hänelle inhoten ja\npuoliääneen Ptitsyn.\n\n— Minä en, ruhtinas, odottanut teiltä tämmöisiä urotöitä, — lausui Ivan\nFjodorovitš. — Ja tiedättekö, kenelle se on juuri parahiksi? Ja minä\nkun pidin teitä filosofina! Siinäpä vasta hiljainen!\n\n— Ja siitä päättäen, että ruhtinas punastuu viattomasta pilapuheesta\nniinkuin viaton nuori neitonen, minä päättelen, että hän jalona\nnuorukaisena elättää sydämessään mitä kiitettävimpiä aikeita, — lausui\ntai, paremmin sanoen, sanoa lätysti yht'äkkiä ja aivan odottamatta\nhampaaton seitsemänkymmenen ikäinen opettajarahjus, joka tähän saakka\noli ollut vaiti ja jonka kukaan ei voinut odottaa sanovan edes\nsanaakaan tänä iltana. Toiset alkoivat vielä enemmän nauraa. Ukko,\njoka luultavasti luuli, että naurettiin hänen sukkeluudelleen, alkoi\nkatsella kaikkia ja nauraa entistä enemmän, jolloin hän sai ankaran\nyskäkohtauksen, niin että Nastasja Filippovna, joka jostakin syystä\ntavattomasti rakasti kaikkia tämmöisiä originaalisia ukkoja ja ämmiä ja\nlöylynlyömiäkin, alkoi heti hyväillä häntä, suuteli ja käski antamaan\nhänelle lisää teetä. Sisään tulleelta palvelustytöltä hän pyysi viitan\nja kääriytyi siihen sekä käski lisäämään vielä puita kamiiniin.\nKysymykseen paljonko kello on, vastasi palvelijatar, että se on jo\npuoli yksitoista.\n\n— Hyvät herrat, ettekö tahdo juoda samppanjaa, — kehoitti Nastasja\nFilippovna yht'äkkiä. — Minulla on varattuna. Kenties se tekee teidät\niloisemmiksi. Olkaa hyvät, älkää kursailko.\n\nKehoitus juoda, varsinkin noin naiivin sanoin ilmaistuna, tuntui\nsangen omituiselta Nastasja Filippovnan lausumaksi. Kaikki tunsivat\nhänen aikaisempien illanviettojensa tavattoman siivouden. Yleensä ilta\nmuuttui iloisemmaksi, mutta tavallisuudesta poikkeavalla tavalla.\nViinin juonnista ei kuitenkaan kieltäydytty, vaan ensimmäisenä siinä\noli itse kenraali, toisena reipas rouva, vanha ukko, Ferdyštšenko,\nja näiden jäljessä kaikki muut. Totski otti myös pikarinsa toivoen\nvoivansa tehdä alkavan uuden seurustelusävyn harmoniseksi antamalla\nsille, mikäli mahdollista, miellyttävän pilan luonteen. Ainoastaan\nGanja ei juonut mitään. Nastasja Filippovnan omituisista, väliin hyvin\nterävistä ja nopeista päähänpistoista, hän kun myös otti viiniä ja\nselitti juovansa tänä iltana kolme maljaa, hänen hysteerisestä ja\naiheettomasta naurustaan, joka yht'äkkiä saattoi vaihtua äänettömään\nja juroonkin mietiskelyyn, oli vaikea päästä minkään perille. Jotkut\nepäilivät hänessä olevan kuumetta; alettiin viimein huomata, että\nhän itsekin ikäänkuin odottaa jotakin, katsoo usein kelloa, muuttuu\nkärsimättömäksi, hajamieliseksi.\n\n— Teillä kai on ikäänkuin pientä kuumetta? — kysyi reipas rouva.\n\n— Suurtakin, eikä pientä, siksi olen kääriytynytkin viittaan, — vastasi\nNastasja Filippovna, joka todellakin oli tullut kalpeammaksi ja näytti\naika ajoin pidättävän ruumiissaan voimakasta väristystä.\n\nKaikki tulivat levottomiksi ja alkoivat liikehtiä.\n\n— Eiköhän meidän olisi päästettävä emäntä lepäämään? — lausui Totski\nkatsellen Ivan Fjodorovitšiin.\n\n— Ei ollenkaan, hyvät herrat! Minä nimenomaan pyydän teitä istumaan.\nTeidän läsnäolonne on varsinkin tänään minulle välttämätön, — ilmoitti\nNastasja Filippovna yht'äkkiä itsepintaisesti ja merkitsevästi. Ja\nkoska melkein kaikki vieraat jo olivat saaneet tietää, että tänä iltana\npiti tapahtua erittäin tärkeä ratkaisu, niin nämä sanat tuntuivat\ntavattoman painavilta. Kenraali ja Totski katsahtivat vielä kerran\ntoisiinsa, Ganja liikahti äkillisesti.\n\n— Olisi hauska leikkiä jotakin hiljaista leikkiä, — sanoi reipas rouva.\n\n— Minä tiedän erään kerrassaan suurenmoisen ja uuden pikku leikin,\n— puuttui puheeseen Ferdyštšenko. — Ainakin se on sellainen, jota\non tapahtunut vain yhden kerran maailmassa ja joka ei silloinkaan\nonnistunut.\n\n— Mitä se on? — kysyi reipas rouva.\n\n— Meitä oli kerran koolla seura, no, siinä ryypättiinkin, se on totta,\nja yht'äkkiä joku esitti, että jokainen meistä nousematta pöydästä\nkertoisi jotakin itsekseen ääneensä, mutta sellaista, mitä hän itse\nvilpittömästi omantuntonsa mukaisesti pitää kaikkein huonoimpana\ntekonaan koko elämänsä ajalta; mutta sen pitää olla vilpitöntä,\ntärkeintä on, että se on vilpitöntä eikä valhetta!\n\n— Omituinen ajatus, — sanoi kenraali.\n\n— Mutta mitä omituisempi, teidän ylhäisyytenne, juuri sitä parempi.\n\n— Hullunkurinen ajatus, —sanoi Totski,— mutta muuten kyllä\nymmärrettävä: erikoisenlaatuista kerskailua.\n\n— Kenties sitä juuri tarvittiinkin, Afanasi Ivanovitš.\n\n— Tuohan panee itkemään eikä nauramaan, tuo tuommoinen leikki, —\nhuomautti reipas rouva.\n\n— Aivan mahdoton ja päätön asia, — lausui Ptitsyn.\n\n— Entä onnistuiko se? — kysyi Nastasja Filippovna.\n\n— Siinäpä se, ettei; tulos oli iljettävä, jokainen todellakin kertoi\njotakin, monet aivan totta, ja ajatelkaahan, muutamat kertoivat ihan\nmielihyvälläkin, mutta sitten alkoi jokaista hävettää, eivät jaksaneet\nsietää! Pääasiassa muuten oli erittäin hauskaa, nimittäin tavallansa.\n\n— Mutta tosiaankin, se olisi hauskaa! — huomautti Nastasja Filippovna\nvilkastuen yht'äkkiä suuresti. — Jospa todellakin koettaisimme, hyvät\nherrat! Meillä ei tosiaankaan tunnu olevan oikein hauska. Jos jokainen\nmeistä suostuisi kertomaan jotakin... tämäntapaista... tietysti omasta\nhalustaan, tässä on täysi vapaus, niin mitä arvelette? Kenties me\njaksamme sen sietää? Ainakin se olisi hirveän erikoislaatuista...\n\n— Nerokas ajatus! — yhtyi puheeseen Ferdyštšenko. — Rouvat muuten\nsuljetaan pois, miehet aloittavat; asia järjestetään arvalla, kuten\nsilloinkin! Välttämättömästi, välttämättömästi! Ken tuntee hyvin\nsuurta vastenmielisyyttä, se tietysti ei kerro, mutta silloinpa onkin\naivan erikoisen epäkohtelias! Antakaa arpanne, hyvät herrat, tänne\nminun hattuuni, ruhtinas vetää. Tehtävä on mitä yksinkertaisin, kertoa\nhuonoin tekonsa koko elämänsä ajalta, — se on hirveän helppoa, hyvät\nherrat! Saattepa nähdä! Jos joku unohtaa, niin minä otan tehtäväkseni\nheti siitä muistuttaa!\n\nAjatus ei miellyttänyt ketään. Toiset rypistivät kulmiaan, toiset\nhymyilivät viekkaasti. Muutamat esittivät vastaväitteitä, mutta ei\nkovin pontevasti, kuten esimerkiksi Ivan Fjodorovitš, joka ei tahtonut\nvastustaa Nastasja Filippovnaa ja joka oli huomannut, miten tätä tuo\nomituinen ajatus viehätti. Toivomuksissaan Nastasja Filippovna oli\naina hillitön ja säälimätön, jos vain oli päättänyt lausua ne julki,\nvaikkapa ne olisivat olleet mitä oikullisimpia ja hänelle itselleen\nhyödyttömiäkin toivomuksia. Ja nyt hän oli aivan kuin hysterian\nvallassa, touhusi, nauroi aivan kuin kouristuskohtauksia saaden,\nvarsinkin kun levoton Totski teki vastaväitteitä. Hänen tummat silmänsä\nalkoivat säihkyä, kalpeille poskille ilmestyi kaksi punaista läikkää.\nKenties muutamien vieraitten alakuloinen ja inhoa ilmaiseva kasvojen\nilme vielä enemmän kiihoitti hänen ivan tunnettaan ja toivettaan;\nkenties häntä miellytti juuri tuon ajatuksen kyynillisyys ja julmuus.\nJotkut olivat vakuutetut, että hänellä oli tässä jokin erikoinen\nlaskelma. Muuten alettiin suostua asiaan: joka tapauksessa se oli\nmielenkiintoista, vieläpä monista ihan houkuttelevaakin. Ferdyštšenko\ntouhusi kaikkein enimmän.\n\n— Entäpä jos esiintyy jotakin sellaista, jota ei voi kertoakaan...\nnaisten kuullen, — huomautti arasti nuorukainen, joka oli ollut vaiti.\n\n— Niin älkää sitten kertoko sitä; niinkuin ei muutenkin olisi runsaasti\nhuonoja tekoja, — vastasi Ferdyštšenko. — Oh teitä, nuorukainen!\n\n— Mutta minäpä en tiedäkään, mitä teoistani olisi pidettävä\nhuonoimpana, — lausui reipas rouva.\n\n— Naiset vapautetaan kertomisvelvollisuudesta, — toisti Ferdyštšenko,—\nmutta ainoastaan vapautetaan; oma innostus on sallittu ja sille\nannetaan tunnustus. Miehet taas vapautetaan, jos heistä on hyvin\nvastenmielistä.\n\n— Mutta miten tässä voidaan todistaa, etten minä valehtele? — kysyi\nGanja. — Jos taas minä valehtelen, niin koko leikin ajatus on rauennut.\nJa kukapa ei valehtelisi? Jokainen valehtelee ehdottomasti.\n\n— Sehän jo on houkuttelevaa, että saa nähdä, kuinka mies tässä\nvalehtelee. Sinun taasen, Ganetška, ei ollenkaan tarvitse pelätä\nvalehtelevan, sillä jokainen tietää muutenkin sinun kaikkein huonoimman\ntekosi. Ajatelkaahan vain, hyvät herrat, — huudahti Ferdyštšenko\nyht'äkkiä kuin innostuen, — ajatelkaahan vain, millä silmillä me\nsitten myöhemmin katselemme toisiamme, huomenna esimerkiksi, noitten\nkertomusten jälkeen!\n\n— Mutta onko tämä mahdollista? Onko se todellakin aivan vakava aikomus,\nNastasja Filippovna? — kysyi Totski arvokkaasti.\n\n— Ken pelkää sutta, älköön menkö metsään! — huomautti Nastasja\nFilippovna naurahtaen.\n\n— Mutta sallikaahan, herra Ferdyštšenko, voiko tämmöisestä saada\nsyntymään seuraleikin? — jatkoi Totski tullen yhä levottomammaksi.\n— Vakuutan teille, että tämmöiset asiat eivät milloinkaan onnistu;\nsanoittehan itse, että se on jo kerran epäonnistunut.\n\n— Onnistuihan! Minähän kerroin viime kerralla, miten varastin kolme\nruplaa, otin kuin otinkin ja kerroin.\n\n— Olkoon menneeksi. Mutta eihän teillä ollut mahdollisuutta kertoa\nsillä tavoin, että se olisi ollut todennäköistä ja että teitä olisi\nuskottu? Gavrila Ardalionovitš huomauttikin aivan oikein, että jos\nhavaitaan hitunenkaan vilppiä, niin koko leikin aate on rauennut.\nTotuus on tässä mahdollinen ainoastaan sattumalta, nimittäin jos on\nerikoislaatuisella kerskuvalla tuulella ja sävy on kovin epähieno, mikä\nei täällä ole ajateltavissa eikä ollenkaan ole paikallaan.\n\n— Miten perin hienostunut mies te olettekaan, Afanasi Ivanovitš,\nihanhan te saatte minutkin ihmettelemään! — huudahti Ferdyštšenko. —\nAjatelkaahan, hyvät herrat, huomautuksellaan, etten minä ole voinut\nkertoa varkaudestani sillä tavoin, että se tuntuisi uskottavalta,\nAfanasi Ivanovitš varsin hienosti tekee sen viittauksen, etten minä\ntodellakaan ole voinut varastaa (koska ei ole soveliasta sanoa\nsemmoista ääneen), vaikka hän sydämessään kenties on täysin vakuutettu,\nettä Ferdyštšenko varsin hyvin voisi varastaa! Mutta asiaan, hyvät\nherrat, asiaan, arvat on koottu ja tekin, Afanasi Ivanovitš, olette\npannut mukaan arpanne, siis ei kukaan kieltäydy! Ruhtinas, vetäkää\nesille.\n\nRuhtinas työnsi ääneti kätensä hattuun ja veti siitä ensimmäisen arvan\n— Ferdyštšenkon, toiseksi Ptitsynin, kolmanneksi kenraalin, neljänneksi\nAfanasi Ivanovitšin, viidenneksi omansa, kuudenneksi Ganjan j.n.e.\nNaiset eivät ottaneet osaa arvontaan.\n\n— Voi hyvä Jumala, mikä onnettomuus! — huusi Ferdyštšenko. — Minä\nkun luulin, että ensimmäinen vuoro tulee ruhtinaalle ja toinen\nkenraalille. Mutta, Jumalan kiitos, ainakin on Ivan Petrovitš minun\njäljessäni, ja siinä on minulle hyvitys. No, hyvät herrat, tietysti\nminun velvollisuuteni on näyttää esimerkkiä, mutta kaikkein enimmän\nminua tällä hetkellä surettaa se, että minä olen niin vähäpätöinen enkä\nole missään suhteessa huomattava; yksinpä virka-arvonikin on perin\nalhainen; mitä mielenkiintoista siinä oikeastaan on, että Ferdyštšenko\non tehnyt huonon teon? Ja mikä sitten on minun huonoin tekoni? Tässä on\n»runsauden pula». Olisikohan taaskin kerrottava samasta varkaudesta,\njotta saisi Afanasi Ivanovitšin vakuutetuksi siitä, että voi varastaa,\nvaikka ei olekaan varas.\n\n— Te saatte minut vakuutetuksi siitäkin, herra Ferdyštšenko, että voi\ntodellakin tuntea aivan hurmionkaltaista mielihyvää saadessaan kertoa\nomista rivoista teoistaan, vaikkapa niitä ei kysyttäisikään... Mutta\nmuuten... Suokaa anteeksi, herra Ferdyštšenko.\n\n— Alkakaa, Ferdyštšenko, te lavertelette hirveän paljon joutavia ettekä\npääse koskaan loppuun! — käski Nastasja Filippovna ärtyisästi ja\nkärsimättömästi.\n\nKaikki huomasivat, että äskeisen naurunkohtauksensa jälkeen hän oli\nyht'äkkiä tullut juron näköiseksi, riitaisaksi ja äreäksi; siitä\nhuolimatta hän pysyi itsepäisesti ja despoottisesti mahdottomassa\npäähänpistossaan. Afanasi Ivanovitš kärsi hirveäsi. Myöskin Ivan\nFjodorovitš raivostutti häntä; tämä istui samppanjansa ääressä aivan\nkuin ei mitään olisi tapahtunut ja aikoi kenties hänkin vuorostaan\nkertoa jotakin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n— En ole älykäs, Nastasja Filippovna, siksipä lavertelen liikoja!\n— huusi Ferdyštšenko aloittaen kertomuksensa. — Jos olisin yhtä\nterävä-älyinen kuin Afanasi Ivanovitš tai Ivan Petrovitš, niin\ntänään vain istuisin ja olisin vaiti niinkuin Afanasi Ivanovitš\nja Ivan Petrovitš. Ruhtinas, sallikaa minun kysyä teiltä, mitä\narvelette; nähkääs, minusta tuntuu, että maailmassa on paljon enemmän\nvarkaita kuin ei-varkaita ja ettei sellaista rehellistä ihmistä\nole olemassakaan, joka ei olisi vaikkapa kerran elämässään jotakin\nvarastanut. Tämä on minun ajatukseni, josta minä muuten en ollenkaan\ntee sitä johtopäätöstä, että aivan kaikki ovat varkaita, vaikka,\njumaliste, toisinaan hirveästi haluttaa tehdä tämäkin johtopäätös.\nMutta mitä te arvelette?\n\n— Hyi, kuinka tyhmästi te kerrotte, — lausui Darja Aleksejevna, — hyi,\nmitä roskaa, on mahdotonta, että kaikki olisivat varastaneet jotakin;\nminä en ole koskaan mitään varastanut.\n\n— Te ette ole koskaan mitään varastanut, Darja Aleksejevna; mutta mitä\nsanoo ruhtinas, joka yht'äkkiä on kovasti punastunut?\n\n— Minusta näyttää, että te puhutte totta, mutta liioittelette kovin, —\nsanoi ruhtinas, joka todellakin jostakin syystä oli punastunut.\n\n— Mutta ettekö te itse, ruhtinas, ole mitään varastanut?\n\n— Hyi! Kuinka hullunkurista tuo on! Malttakaa mielenne, herra\nFerdyštšenko, — sekaantui kenraali asiaan.\n\n— Aivan yksinkertaisesti, kun tuli asiaksi, niin alkoikin hävettää\nkertominen, siksipä tahdotte nyt kytkeä ruhtinaankin mukaanne, koska\nhän on hyvänahkainen, — tokaisi Darja Aleksejevna.\n\n— Ferdyštšenko, joko kertokaa tai pitäkää suunne kiinni ja huolehtikaa\nvain itsestänne. Te teette lopun kaikesta kärsivällisyydestäni, —\nlausui Nastasja Filippovna terävästi ja vihaisesti.\n\n— Heti paikalla, Nastasja Filippovna; mutta jos jo ruhtinas\ntunnusti, sillä minä pidän kiinni siitä, että ruhtinas oikeastaan on\ntunnustanut, niin mitähän esimerkiksi sanoisi joku muu (nimeltä ketään\nmainitsematta), jos tahtoisi joskus sanoa totuuden? Minulla puolestani,\nhyvät herrat, ei ole kerrassaan mitään lisää kerrottavaakaan: se on\nhyvin yksinkertaista ja typerää ja iljettävää. Mutta minä vakuutan\nteille, etten ole varas; en tiedä, miten tulin varastaneeksi.\nSiitä on kolmatta vuotta, se tapahtui Semjon Ivanovitš Ištšenkon\nhuvilassa, sunnuntaipäivänä. Hänellä oli vieraita päivällisellä.\nPäivällisen jälkeen miehet jäivät viiniä juomaan. Päähäni pisti\npyytää Marja Semjonovnaa, hänen tytärtään, neitiä, soittamaan jotakin\npianolla. Kuljen kulmahuoneen läpi, Marja Ivanovnan pöydällä on kolme\nruplaa, viheriäinen seteli: hän oli pannut sen esille antaakseen\ntalousmenoihin. Olen huoneessa ypö yksin. Otin setelin ja pistin\ntaskuuni, en tiedä miksi. Mikä minuun meni, — sitä en ymmärrä. Mutta\npalasin kiireesti takaisin ja istuuduin pöytään. Istuin yhä ja\nodotin jokseenkin kiihtyneenä, puhelin yhtä mittaa, kerroin juttuja,\nnauroin; istuuduin sitten rouvien seuraan. Noin puolen tunnin kuluttua\nkaivattiin seteliä ja alettiin kysellä palvelijattarilta. Ruvettiin\nepäilemään palvelijatar Darjaa. Minä osoitin tavatonta mielenkiintoa\nja osanottoa, muistanpa myös, että kun Darja hämmentyi kokonaan,\nminä aloin kehoitella häntä tunnustamaan ja vakuuttamalla vakuutin,\nkuinka hyväsydäminen Marja Ivanovna on, ja tämän tein kaikkien kuullen\nja läsnäollessa. Kaikki katselivat, mutta minä tunsin tavatonta\nmielihyvää juuri siksi, että minä pidän saarnaa, vaikka seteli on minun\ntaskussani. Nuo kolme ruplaa join samana iltana ravintolassa. Menin\nsinne ja pyysin pullon punaviiniä; minä en koskaan sitä ennen ollut\npyytänyt tuolla tavoin vain pulloa viiniä ilman mitään muuta; teki\nmieleni kuluttaa raha mahdollisimman pian. Erikoista tunnonvaivaa en\nole tuntenut silloin enkä myöhemmin. Toistamiseen en sitä varmaankaan\ntekisi; uskokaa tätä tahi älkää, miten vain tahdotte, se ei kiinnosta\nminua. No niin, siinä kaikki.\n\n— Mutta tämä ei tietenkään ole teidän kaikkein huonoin tekonne, — sanoi\nDarja Aleksejevna inhoten.\n\n— Tämä on psykologinen tapaus eikä teko, — huomautti Afanasi Ivanovitš.\n\n— Entä palvelustyttö? — kysyi Nastasja Filippovna salaamatta mitä\nsuurinta ylenkatsettaan ja inhoaan.\n\n— Palvelustyttö ajettiin tietysti pois heti seuraavana päivänä. Se on\nankara talo.\n\n— Ja te annoitte sen tapahtua?\n\n— Sepä mainiota! Olisiko minun sitten pitänyt mennä ilmiantamaan\nitseni? — sanoi Ferdyštšenko nauraa hihittäen, mutta osittain\nnolostuneena liian epämiellyttävästä yleisvaikutuksesta, minkä hänen\nkertomuksensa oli tehnyt.\n\n— Kuinka likaista se onkaan! — huudahti Nastasja Filippovna.\n\n— Pyh! Te tahdotte kuulla ihmiseltä hänen huonoimman tekonsa ja\nvaaditte samalla, että se olisi loistava! Kaikkein iljettävimmät teot\novat aina hyvin likaisia, saamme sen heti kuulla Ivan Petrovitšilta; ja\nvähänkö on sellaista, mikä kiiltää päältäpäin ja tahtoo käydä hyveestä\nsiksi, että on omat vaunut. Vähänkö niitä on, joilla on omat vaunut...\nJa millä keinoin...\n\nSanalla sanoen Ferdyštšenko menetti kokonaan malttinsa ja suuttui\nyht'äkkiä, jopa aivan silmittömästi, ja meni yli rajojen; ihan koko\nhänen naamansa vääristyi. Niin omituista kuin se onkin, niin saattoi\nolla hyvin mahdollista, että hän oli odottanut aivan toisenlaista\nmenestystä kertomukselleen. Nämä »eksymiset» mauttomuuksiin ja\n»erikoislaatuinen kerskuminen», niinkuin Totski sitä nimitti, sattuivat\nFerdyštšenkolle sangen usein ja olivat aivan hänen luonteensa mukaisia.\n\nNastasja Filippovna ihan vavahti vihasta ja katsoi tiukasti\nFerdyštšenkoon; tämä alkoi heti pelätä ja vaikeni miltei jähmettyneenä\npelästyksestä: hän oli mennyt liian pitkälle.\n\n— Eiköhän lopeteta kokonaan? — kysyi viekkaasti Afanasi Ivanovitš.\n\n— On minun vuoroni, mutta minä käytän hyväkseni minulle suotua\nhelpotusta enkä kerro, — sanoi Ptitsyn päättävästi.\n\n— Ettekö tahdo?\n\n— En voi, Nastasja Filippovna; pidän yleensäkin tämmöistä seuraleikkiä\nmahdottomana.\n\n— Kenraali, luullakseni on teidän vuoronne, — kääntyi Nastasja\nFilippovna kenraalin puoleen, — jos tekin kieltäydytte, niin sen\njälkeen menevät kaikki hommamme myttyyn ja se olisi minusta ikävää,\nsillä olin aikonut lopuksi kertoa erään teon »omasta elämästäni», mutta\ntahdoin tehdä sen vasta teidän ja Afanasi Ivanovitšin jälkeen, sillä\ntäytyyhän teidän rohkaista minua, — lopetti hän alkaen nauraa.\n\n— Oi, jos tekin lupaatte, — huudahti kenraali kiihkeästi, — niin minä\nolen valmis kertomaan teille vaikka koko elämäni; mutta minä olen,\ntunnustan sen, vuoroani odottaessani jo valmistanut juttuni...\n\n— Ja jo pelkästä hänen ylhäisyytensä ulkomuodostakin voi päättää, millä\nerikoisella kirjallisella mielihyvällä hän on viimeistellyt juttunsa,\n— rohkeni yhä vielä hieman hämillään oleva Ferdyštšenko huomauttaa\nmyrkyllisesti hymyillen.\n\nNastasja Filippovna vilkaisi hiukan kenraaliin ja hymähti myös\nitsekseen. Mutta näkyi, että surumielisyys ja ärtyisyys kasvoivat\nhänessä yhä voimakkaammiksi. Afanasi Ivanovitš pelästyi kahta vertaa\nenemmän kuullessaan, että luvattiin kertomus.\n\n— Minä, hyvät herrat, olen niinkuin jokainen tullut tehneeksi elämäni\nvarrella tekoja, jotka eivät ole aivan kauniita, — alkoi kenraali,\n— mutta kaikkein omituisinta on se, että minä itse pidän lyhyttä\nanekdoottia, jonka heti kerron, koko elämäni iljettävimpänä tekona.\nKuitenkin siitä on kulunut miltei kolmekymmentäviisi vuotta; mutta\nen milloinkaan sitä muistellessani ole voinut vapautua eräänlaisesta\nniin sanoakseni sydäntä karmivasta vaikutelmasta. Juttu on muuten\ntavattoman typerä: olin siihen aikaan vasta vänrikki ja sain kokea\nsotapalveluksen vaivoja armeijassa. No, tietäähän vänrikin: veri\nkiehuu tulikuumana ja taskut ovat tyhjät; minulla sattui siihen aikaan\nolemaan sotilaspalvelija, Nikifor, joka hirveästi piti huolta minun\ntaloudestani, säästi, ompeli ratkeamat, harjasi ja puhdisti, vieläpä\nvarastikin kaikkea, mitä sai kynsiinsä, jotta vain taloon kertyisi;\nhän oli mitä uskollisin ja luotettavin mies. Minä tietysti olin\nankara, mutta oikeudenmukainen. Jonkin aikaa oli asemapaikkanamme\neräs pikkukaupunki. Minulle toimitettiin asunto esikaupungissa erään\nentisen luutnantin vaimon luona, joka kaiken lisäksi oli leski. Eukko\noli noin kahdeksankymmenen vuoden ikäinen tai ainakin lähes niin\nvanha. Hänen talonsa oli vanha rähjä, puinen, eikä hänellä köyhyytensä\ntakia ollut edes palvelustyttöä. Mutta pääasia, mikä hänessä oli\nmerkittävää, oli se, että hänellä aikoinaan oli ollut varsin iso\nperhe ja sukulaisia; mutta toiset olivat aikojen kuluessa kuolleet,\ntoiset hajaantuneet maailmalle, toiset taas unhottaneet ämmän, ja\nmiehensä hän oli jo neljäkymmentäviisi vuotta sitten saattanut\nhautaan. Muutama vuosi sitten oli hänen kanssaan yhdessä asunut\nsisarentytär, kyttyräselkä ja kuulemma niin ilkeä kuin noita-akka,\nolipa tämä kerran puraissut eukon sormeakin, mutta tämäkin oli\nkuollut, niin että ämmä oli jo kolmisen vuotta elää kitkuttanut ypö\nyksin. Perin ikävä oli minun hänen luonaan, ja hän oli myös tyhjä\nihminen, ei hänestä saanut mitään irti. Loppujen lopuksi hän varasti\nminulta kukon. Asia on tähän saakka jäänyt hämäräksi, mutta kukaan muu\nkuin hän se ei voinut olla. Kukosta me riitaannuimme aika tavalla,\nja silloin sattuikin niin, että minut pyynnöstäni heti siirrettiin\ntoiseen asuntoon, päinvastaisella puolella olevaan esikaupunkiin,\nerään pitkäpartaisen kauppiaan — semmoinen muisto minulla hänestä\non — suurilukuiseen perheeseen. Muutin Nikiforin kanssa ilomielin,\njätimme paheksuen ämmän. Kuluu kolme päivää, tulen harjoituksista,\nNikifor tekee ilmoituksen: »Miksi te, teidän jalosukuisuutenne, syyttä\nsuotta jätitte liemimaljamme entiselle emännälle, nyt ei ole astiaa,\nmissä toisin keiton pöytään.» Minä tietenkin hämmästyin: »Kuinka\nniin, miten on meidän liemimaljamme jäänyt emännälle?» Hämmästynyt\nNikifor ilmoittaa edelleen, että emäntä oli meidän lähtiessämme\nkieltäytynyt antamasta hänelle liemimaljaamme sillä syyllä, että\nkoska minä olin särkenyt hänen oman ruukkunsa, niin hän korvaukseksi\npidättää meidän liemimaljamme, ja että muka minä itse olin hänelle\ntämmöistä ehdottanut. Tuommoinen halpamaisuus hänen puoleltaan sai\nminut tietysti kokonaan pois suunniltani; vereni kuohahti, minä\nhyppäsin pystyyn ja läksin vinhaa vauhtia menemään. Tulen ämmän luo\nniin sanoakseni aivan silmittömänä; katson, hän istuu eteisessä ypö\nyksin, nurkassa, aivan kuin etsien suojaa auringolta poski käden\nvarassa. Minä laskin heti paikalla kokonaisen ryöpyn hänen ylitseen,\n»semmoinen ja semmoinen ja semmoinen sinä olet» — ja niin edespäin,\ntiedättehän, venäläiseen tapaan. Mutta kun katson, niin huomaan jotakin\nkummallista: hän istuu, tähystää minuun, silmät pullottavat, eikä hän\nvastaa minulle sanaakaan, vaan katsoo niin omituisesti, omituisesti,\naivan kuin heiluen. Minä vaikenin lopulta, katson tarkemmin, kysyn,\nmutta en saa sanaakaan vastaukseksi. Seisoin epäröiden; kärpäset\nsurisivat, aurinko on laskemassa, on hiljaista; perin ahdistetuin\nmielin minä viimein poistuin. En ollut vielä ennättänyt kotiini asti,\nkun minut kutsuttiin majurin luo, sitten oli käytävä komppaniassa,\nniin että vasta ihan illalla palasin kotiini. Nikiforin ensimmäiset\nsanat olivat: »Tiedättekö, teidän jalosukuisuutenne, meidän emäntämme\non kuollut.» — »Milloin?» — »Tänä iltana, noin puolitoista tuntia\nsitten.» Siis juuri siihen aikaan, kun minä häntä haukuin, hän oli\ntehnyt lähtöä. Se hämmästytti minua siinä määrin, sanon sen teille,\nettä tuskin pääsin tointumaan hämmästyksestäni. Tiedättekö, se alkoi\naskarruttaa ajatuksiani, yölläkin siitä uneksin. Minä olen tietenkin\nennakkoluuloton, mutta kolmantena päivänä menin kirkkoon hautajaisiin.\nSanalla sanoen, kuta pitemmälle aika kuluu, sitä enemmän se panee\najattelemaan. Ei muuten, mutta toisinaan se noin vain nousee mieleen,\nja silloin tuntuu epämiellyttävältä. Pääasia on, mitä ja miten minä\nlopulta tätä asiaa ajattelin. Ensiksikin nainen niin sanoakseni, on\nihmisolento, humaaninen olento, niinkuin meidän aikanamme sanotaan,\nhän eli, eli kauan, eli lopulta yli määrän. Aikoinaan hänellä oli\nollut lapsia, mies, perhe, omaisia, kaikki tämä niin sanoakseni\nkihisi hänen ympärillään, kaikki nuo niin sanoakseni hymyilyt,\nmutta yht'äkkiä sitten onkin täydellinen pysähdys, kaikki on mennyt\nmännikköön, hän on jäänyt yksikseen kuin... jokin kärpänen tuntien\niän kirouksen painon. Viimein sitten Jumala antoi päivien päättyä.\nAuringon laskiessa, tyynenä kesäiltana tämäkin minun ämmäni jättää\nmaan, — tietysti tässä on opettavainen ajatus takana; ja juuri tuolla\nhetkelläpä, niin sanoakseni eronkyynelen asemesta, nuori, vimmastunut\nvänrikki kädet puuskassa ja hajasäärin saattaa hänet pois maan pinnalta\naitovenäläisin voimakkain haukkumasanoin, menettämänsä liemimaljan\ntakia! Epäilemättä minä olen syyllinen, ja vaikka olen jo pitkät\najat katsonut tekoani vuosien takaa ja luonteeltani toisenlaiseksi\nmuuttuneena, aivan kuin vierasta tekoa, niin siitä huolimatta se\nedelleen pahoittaa mieltäni. Niin että, sanon sen vieläkin, minusta\nse on ihan omituista, etenkin kun minä, jos olenkin syyllinen, en ole\nsitä sentään ihan täydellisesti: miksi pitikin hänen ottaa ja kuolla\njuuri tuolla hetkellä? Tietysti tässä on yksi puolustus: että teko oli\ntavallaan psykologinen, — mutta kuitenkaan minä en voinut rauhoittua,\nennenkuin toimitin, noin viisitoista vuotta takaperin, omalla\nkustannuksellani kaksi vakinaista sairassijaa köyhäinkotiin vanhoille\nmummoille lieventääkseni kunnollisella toimeentulolla heidän maisen\nelämänsä viimeisiä päiviä. Aion muuttaa ne ainaisesti pysyväisiksi\ntestamenttaamalla niitä varten pääomaa. No, siinä onkin kaikki.\nToistan, että olen elämässäni kenties monessakin suhteessa tehnyt\npahoin, mutta tätä tapausta pidän omantuntoni mukaisesti koko elämäni\niljettävimpänä tekona.\n\n— Ja kaikkein huonoimman tekonne asemesta te, teidän ylhäisyytenne,\nkerroitte erään elämänne kauneista teoista; veditte Ferdyštšenkoa\nnenästä! — päätti Ferdyštšenko.\n\n— Todellakin, kenraali, minä en kuvitellutkaan, että teillä sentään on\nhyvä sydän; ihan säälittää, — lausui Nastasja Filippovna töykeästi.\n\n— Säälittää? Miksi niin? — kysyi kenraali ystävällisesti nauraen ja\nryyppäsi samppanjaa tyytyväisenä itseensä.\n\nMutta oli Afanasi Ivanovitšin vuoro, ja tämä oli myös valmistautunut.\nKaikki aavistelivat, ettei hän kieltäydy niinkuin Ivan Petrovitš,\nja erinäisistä syistä hänen kertomustaan odotettiin erikoisella\nmielenkiinnolla, samalla kuin vilkuiltiin Nastasja Filippovnaan.\nTavattoman arvokkaasti, mikä oli täysin sopusoinnussa hänen komean\nulkomuotonsa kanssa, hiljaisella, miellyttävällä äänellä Afanasi\nIvanovitš aloitti erään »herttaisista kertomuksistaan». (Tässä sopii\nmainita, että hän oli pulska mies, ryhdikäs, pitkä, hiukan kaljupäinen,\nhiukan harmaata tukassa, jokseenkin lihava, posket pehmoiset, punaiset\nja hieman riippuvat, suussa tekohampaat. Hänen pukunsa oli komea ja\naistikas ja hänen alusvaatteensa olivat ihmeteltävät. Hänen pulleita,\nvalkoisia käsiään katseli mielikseen. Oikean käden etusormessa oli\nkallis jalokivisormus.) Koko hänen kertomuksensa ajan Nastasja\nFilippovna katseli silmiään pois kääntämättä hihansa poimureunuksen\npitsiä ja nyppäili sitä vasemman kätensä kahdella sormella, niin ettei\nhän ennättänyt kertaakaan katsahtaa kertojaan.\n\n— Se mikä enimmän helpottaa tehtävääni, — alkoi Afanasi Ivanovitš, —\non tuo ehdoton velvollisuus, ettei ole kerrottava mitään muuta kuin\njuuri koko elämäni huonoin teko. Siinä tapauksessa ei tietenkään voi\nolla epäröintiä: omatunto ja sydämen muisto sanovat heti, mitä on\nkerrottava. Tunnustan surumielin, että kaikkien, kenties lukemattomien,\nelämäni aikana tekemien kevytmielisten ja... huikentelevaisten\ntekojen joukossa on yksi, jonka tekemä vaikutus on liiankin raskaana\njäänyt muistiini. Se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta takaperin;\npistäydyin silloin maalle Platon Ordyntsevin luo. Hänet oli juuri\nvalittu aatelismarsalkaksi ja hän oli tullut nuoren vaimonsa kanssa\nviettämään talvipyhiä. Juuri samaan aikaan sattui myös Anfisa\nAleksejevnan syntymäpäivä, ja päätettiin pitää kahdet tanssiaiset.\nSiihen aikaan oli hirveästi muodissa ja oli juuri saavuttanut\nkuuluisuutta ylhäisön piireissä Dumas-nuoremman ihana romaani »La dame\naux camélias», runoelma, joka minun käsitykseni mukaan ei milloinkaan\nkuole eikä vanhene. Maaseudulla olivat kaikki naiset hurmaantuneet\nsiihen, ainakin ne, jotka olivat sen lukeneet. Kertomuksen sulo,\npäähenkilön aseman omalaatuisuus, tuo houkutteleva maailma, joka on\nanalysoitu hienoimpia vivahduksiaan myöten, ja vihdoin kaikki nuo\nihastuttavat yksityiskohdat, joita on siroteltu kaikkialle kirjaan\n(esimerkiksi, miten on eri tilaisuuksissa käytettävä valkeista ja\nruusunpunaisista kameelioista tehtyjä kukkakimppuja vuorotellen),\nsanalla sanoen, kaikki nuo hurmaavat pikkuseikat ja kaikki tämä yhdessä\ntekivät miltei järkyttävän vaikutuksen. Kameeliat tulivat harvinaisen\nsuuressa määrässä muotikukkasiksi. Kaikki tahtoivat kameelioita,\nkaikki etsivät niitä. Kysyn teiltä: paljonko kameelioita voi saada\nmaaseudulla, kun kaikki niitä kyselevät tanssiaisia varten, vaikkapa\ntanssiaisia ei olisikaan kovin monta? Petja Vorhovskoi kuihtui\nsilloin, raukka, Anfisa Aleksejevnan takia. En tosin tiedä, oliko\nheidän välillään mitään, tarkoitan saattoiko hänellä edes ollakaan\nminkäänlaista toivoa ihan vakavasti puhuen. Miesparka oli ihan menettää\njärkensä, koska oli saatava illaksi kameelioita tanssiaisiin Anfisa\nAleksejevnalle. Kreivitär Sotskaja Pietarista, kuvernöörinrouvan\nvieras, ja Sofja Bezpalova tulevat varmasti — kuten oli saatu tietää\n— mukanaan kukkakimput, valkoiset. Anfisa Aleksejevnan mieli teki,\njotta tekisi eräänlaisen erikoisen vaikutuksen, punaisia. Platon-parkaa\nkiusattiin miltei näännyksiin; tietäähän sen, kun on aviomies; hän\ntakasi hankkivansa kukkakimpun, ja — mitäs? Edellisenä iltana sen\nsieppasi Mytištševa, Katerina Aleksandrovna, Anfisa Aleksejevnan\npeloittava kilpailijatar kaikessa; he olivat verivihollisia. Tietysti\nseurasi hysteerinen kohtaus, pyörtymys. Platon oli hukassa. On\nymmärrettävää, että jos Petjan onnistuisi keksiä jostakin tuolla\njännittävällä hetkellä kukkakimppu, niin hänen asiansa voisivat\nottaa pitkän askelen eteenpäin; naisen kiitollisuus tämmöisissä\ntapauksissa on rajaton. Petja huiskii kuin hurja; mutta asia on\nmahdoton, siitä ei voi olla puhettakaan. Yht'äkkiä tapaan hänet\nkellon ollessa jo yksitoista illalla, syntymäpäivän ja tanssiaisten\nedellisenä iltana, Marja Petrovna Zubkovan, Ordyntsevin naapurin,\nluona. Hän säteilee. »Mikä sinun on?» — »Löysin! _Eureka_!» — »No,\nveliseni, sinä saat minut hämmästymään! Mistä? Kuinka?» — »Ekšaiskista\n(siellä on semmoinen kaupunkipahanen, parinkymmenen virstan päässä\nja toisessa kihlakunnassa), siellä on kauppias Trepalov, partasuu ja\npohatta, asuu vanhan vaimonsa kanssa, ja lasten asemesta heillä on\nvain kanarialintuja. Molemmat ovat innostuneet kukkasiin, hänellä on\nkameelioita.» — »Hyväinen aika, se ei pidä paikkaansa, ja entäpä jos\nei anna?» — »Lankean polvilleni ja virun hänen jaloissaan siihen asti,\nkunnes antaa, sitä ennen en lähde pois!» — »Milloin sitten lähdet?» —\n»Huomenna heti päivän sarastaessa, kello viiden aikaan.» — »No, onnea\nmatkalle!» — Ja tiedättekö, olin niin kovin iloinen hänen puolestaan;\npalaan Ordyntsevin luo; kello on lopulta jo yli yhden, mutta minun\nmielessäni, tiedättekö, yhä vain ikäänkuin väikkyy jotakin. Aioin\njo käydä nukkumaan, mutta yht'äkkiä nousee perin originelli ajatus\nmieleen! Hiivin heti keittiöön, herätän kuski Savelin, annan hänelle\nviisitoista ruplaa, »hommaa hevoset puolen tunnin kuluessa!» Puolen\ntunnin kuluttua oli tietysti kuomureki portilla; Anfisa Aleksejevnalla,\nsanottiin minulle, oli hermopäänsärkyä, kuumetta ja hän houraili,\n— istuudun rekeen ja lähden ajamaan. Kello neljän maissa olen\nEkšaiskissa, majatalossa; odotin päivän sarastukseen asti enkä yhtään\nenempää; kellon käydessä seitsemättä olen Trepalovin luona. »Niin ja\nniin on asia, onko kameelioita? Hyvä ystävä, isä-kulta, auta, pelasta,\nlankean jalkoihisi!» Ukko, näen sen, on pitkä mies, harmaahapsi, tuiman\nnäköinen, — peloittava ukko. »Ei-ei, ei mitenkään! En suostu!» Minä\npaiskauduin hänen jalkojensa juureen! Aivan pitkin pituuttani! — »Mitä\nte, isä-kulta, mitä te, ystäväni?» — hän ihan pelästyi. »Tässähän on\nkysymyksessä ihmiselämä!» huudan hänelle. — »Ottakaa sitten, jos niin\non, Jumalan nimeen.» Leikkasin silloin itselleni runsaasti punaisia\nkameelioita! Ihanaa, ihastuttavaa, hänellä on kokonainen pikku\nkasvihuone. Ukko huokailee. Otan esille sata ruplaa. »Ei, älkää te,\nhyvä ystävä, loukatko minua tuolla tavoin.» — »Jos kerran niin on,\nsanon, kunnianarvoisa ystävä, niin olkaa hyvä ja käyttäkää nämä sata\nruplaa ylläpidon ja ravinnon parantamiseen täkäläisessä sairaalassa.»\n— »Kas se, sanoo, hyvä ystävä, on aivan toinen asia, ja hyvä ja jalo\nja otollinen; annan ne sinne teidän terveydeksenne.» Tiedättekö, minua\nmiellytti tämä venäläinen vanhus, niin sanoakseni kantavenäläinen, de\nla vraie souche. Innoissani menestyksestä läksin heti paluumatkalle;\ntultiin takaisin syrjäteitä, ettei kohdattaisi Petjaa. Heti tultuani\nlähetän kukkakimpun Anfisa Aleksejevnalle hänen herätessään. Voitte\nkuvitella hänen ihastuksensa, kiitollisuutensa, kiitollisuuden\nkyynelet! Platon, joka vielä eilen oli murtunut ja kuollut mies, Platon\nitkee ääneensä nojaten rintaani vastaan. Voi! Kaikki aviomiehet ovat\ntuommoisia siitä asti kuin luotiin... laillinen avioliitto! En uskalla\nlisätä mitään, mutta Petja-raukan asiat luhistuivat tämän episodin\njälkeen lopullisesti. Minä luulin ensin, että hän tappaa minut, kun saa\ntietää, ja valmistauduin jo vastarintaan, mutta tapahtui semmoista,\nmitä en olisi edes uskonutkaan: hän pyörtyi, houraili illalla, oli\naamulla kuumeessa; itkeä volisee kuin lapsi, saa kouristuksia.\nKuukauden kuluttua, heti terveeksi tultuaan, hän hankki itselleen\nluvan siirtyä Kaukaasiaan; siitä tuli täydellinen romaani! Loppujen\nlopuksi hän sai surmansa Krimissä. Siihen aikaan hänen veljensä Stepan\nVorhovskoi oli rykmentin päällikkönä ja kunnostautui. Tunnustan, että\nvielä monta vuotta sen jälkeen minua vaivasivat omantunnon soimaukset:\nmiksi, minkä tähden minä tein hänelle tuon kolttosen? Jos edes itse\nolisin silloin ollut rakastunut! Mutta sehän oli pelkkää koiruutta,\ntein sen vain keikaillakseni, siinä kaikki. Ja jos minä en olisi\nriistänyt häneltä tuota kukkakimppua, niin kenpä tietää, vaikka mies\nolisi elossa vieläkin, olisi onnellinen, menestyisi eikä olisi koskaan\nsaanut päähänsäkään lähteä turkkilaisia vastaan.\n\nAfanasi Ivanovitš vaikeni yhtä luotettavan arvokkaasti kuin oli\nalkanut kertoa. Huomattiin, että Nastasja Filippovnan silmät alkoivat\nomituisesti säihkyä ja hänen huulensakin vavahtivat, kun Afanasi\nIvanovitš lopetti. Kaikki katselivat uteliaina heitä kumpaakin.\n\n— Vedettiin nenästä Ferdyštšenkoa! Kas miten vedettiin nenästä!\nEi, kylläpä nyt vedettiin nenästä! — huudahti surkealla äänellä\nFerdyštšenko, joka ymmärsi, että nyt voi ja pitikin sanoa lomaan\nsanansa.\n\n— Mutta kuka käski teitä esittämään sellaista, mitä ette ymmärrä?\nOttakaapa oppia viisailta ihmisiltä! — tokaisi hänelle miltei\nvoitonriemuisena Darja Aleksejevna (Totskin ikivanha ja uskollinen\nystävätär ja kumppani).\n\n— Te olette oikeassa, Afanasi Ivanovitš, seuraleikki on perin ikävä ja\nse pitää lopettaa mahdollisimman pian, — lausui Nastasja Filippovna\ntöykeästi. — Minä kerron itse mitä lupasin, ja ruvetaan sitten kaikki\npelaamaan korttia.\n\n— Mutta luvattu anekdootti ennen kaikkea! — sanoi kenraali hyväksyen\ninnokkaasti ehdotuksen.\n\n— Ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Nastasja Filippovna terävästi ja kääntyen\nodottamatta ruhtinaan puoleen, — tässä minun vanhat ystäväni, kenraali\nja Afanasi Ivanovitš, tahtovat kaiken aikaa naittaa minut. Sanokaa\nminulle, mitä te ajattelette: onko minun mentävä naimisiin vai eikö?\nNiinkuin te sanotte, niin minä teen.\n\nAfanasi Ivanovitš kalpeni, kenraali jähmettyi; kaikkien silmät\nkiintyivät ruhtinaaseen, ja kaikki kurottivat kaulojaan. Ganja\nkangistui paikalleen.\n\n— Kenen... kenen kanssa? — kysyi ruhtinas raukealla äänellä.\n\n— Gavrila Ardalionovitš Ivolginin kanssa, — jatkoi Nastasja Filippovna\nyhtä terävästi, lujasti ja selvästi.\n\nSyntyi muutamia sekunteja kestävä äänettömyys; ruhtinas näytti\nponnistelevan eikä voinut puhua, aivan kuin hirveä paino olisi\npusertanut hänen rintaansa.\n\n— E-ei... älkää menkö! — kuiskasi hän viimein vetäen vaivoin henkeään.\n\n— Olkoon sitten niin! Gavrila Ardalionovitš! — sanoi Nastasja\nFilippovna kääntyen mahtavasti ja ikäänkuin voitonriemuisesti tämän\npuoleen. — Kuulitteko, miten ruhtinas päätti? No, se on minunkin\nvastaukseni; ja loppukoon tämä asia nyt ainaiseksi!\n\n— Nastasja Filippovna! — lausui Afanasi Ivanovitš väräjävällä äänellä.\n\n— Nastasja Filippovna! — sanoi vakuuttavalla mutta huolestuneella\näänellä kenraali.\n\nKaikki alkoivat liikahdella ja tulla levottomiksi.\n\n— Mitä te, hyvät herrat? — jatkoi Nastasja Filippovna katsellen aivan\nkuin ihmeissään vieraitaan.— Miksi te tulitte niin levottomiksi! Ja\nminkä näköisiä te kaikki olettekaan kasvoiltanne!\n\n— Mutta...muistakaa, Nastasja Filippovna, — mutisi Totski änkyttäen, —\nte olette luvannut... aivan omasta tahdostanne, ja voisitte osittain\nsäästääkin... Minun on vaikea puhua ja... tietysti mieltäni ahdistaa,\nmutta... Sanalla sanoen, nyt, tämmöisellä hetkellä, ja... ihmisten\nläsnäollessa, ja kaikki tämä näin... lopettaa vakava asia tämmöisellä\nseuraleikillä, kunnian ja sydämen asia... josta riippuu...\n\n— En ymmärrä teitä, Afanasi Ivanovitš; todellakin, te olette kokonaan\nsekaantunut. Ensiksikin, mitä on »ihmisten läsnäollessa»? Emmekö me ole\noivallisessa tuttavallisessa seurassa? Ja miksi »seuraleikki»? Minä\ntosiaankin tahdoin kertoa anekdoottini, no niin, minä kerroin sen; eikö\nse sitten ollut hyvä? Ja miksi te sanoitte, että se »ei ole vakavaa»?\nEikö tämä ole vakavaa? Tehän kuulitte, että minä sanoin ruhtinaalle:\n»Niinkuin te sanotte, niin teen»: jos hän olisi sanonut _jaa_, niin\nminä olisin heti suostunut, mutta hän sanoi _ei_, ja minä vastasin\nkieltävästi. Siinä riippui koko minun elämäni hiuskarvasta; mikä on sen\nvakavampaa?\n\n— Mutta ruhtinas, mitä tekemistä tässä on ruhtinaalla? Ja mitä on\nruhtinas loppujen lopuksi? — mutisi kenraali, joka tuskin enää jaksoi\nhillitä paheksumistaan, kun ruhtinas tuolla tavoin ihan loukkaavasti\ntehtiin auktoriteetiksi.\n\n— Ruhtinas on minulle sitä, että hän on ensimmäinen koko minun elämäni\naikana, jota minä olen uskonut kuten ainakin vilpittömästi uskollista\nihmistä. Hän uskoi minuun yhdestä silmäyksestä, ja minä uskon häntä.\n\n— Minun tehtäväkseni jää ainoastaan kiittää Nastasja Filippovnaa\nharvinaisesta hienotunteisuudesta, jota hän... osoitti minua kohtaan, —\nlausui viimein kalpea Ganja vapisevalla äänellä ja vääristynein huulin.\n— Se oli tietysti niinkuin pitikin... Mutta... ruhtinas... Ruhtinas\ntässä asiassa...\n\n— Tavoittelee seitsemääkymmentäviittätuhatta, vai kuinka? —\nkeskeytti hänet yht'äkkiä Nastasja Filippovna. — Sitäkö te tahdoitte\nsanoa? Älkää olko umpimielinen, tätä te ehdottomasti tahdoitte\nsanoa! Afanasi Ivanovitš, minä unohdin lisätä: ottakaa nuo\nseitsemänkymmentäviisituhatta itsellenne ja tietäkää, että minä päästän\nteidät vapaaksi ilmaiseksi. Riittää! Pitäähän teidänkin saada huoahtaa!\nYhdeksän vuotta ja kolme kuukautta! Huomenna aletaan uudella tavalla,\nmutta tänään on nimipäiväni ja minä olen oma itseni, ensimmäisen\nkerran koko elämässä! Kenraali, ottakaa tekin helmenne, lahjoittakaa\nse puolisollenne, tässä se on; huomispäivänä minä lähden kokonaan pois\ntästä asunnostakin. Eikä enää tule illanviettoja, hyvät herrat!\n\nTämän sanottuaan hän yht'äkkiä nousi aivan kuin olisi tahtonut poistua.\n\n— Nastasja Filippovna! Nastasja Filippovna! — kuului joka suunnalta.\nKaikki tulivat levottomiksi, kaikki nousivat paikoiltaan; kaikki\nympäröivät hänet, kaikki kuuntelivat rauhattomina näitä katkonaisia,\nkuumeisia, raivoisia sanoja; kaikki tunsivat, että jotakin oli\nepäjärjestyksessä, ei kukaan saanut selvää, ei kukaan voinut mitään\nymmärtää. Tällä hetkellä kuului yht'äkkiä heleä, voimakas ovikellon\nkilahdus, aivan samanlainen kuin aikaisemmin Ganjan asunnossa.\n\n— Ahaa! A-ah! Siinä onkin loppuselvitys! Vihdoinkin! Kello on puoli\nkaksitoista! — huusi Nastasja Filippovna. — Pyydän teitä istuutumaan,\nhyvät herrat, tämä on selvitys!\n\nTämän sanottuaan hän istuutui itse. Omituinen nauru väreili hänen\nhuulillaan. Hän istui ääneti kuumeisen odotuksen vallassa ja katseli\novelle.\n\n— Rogožin ja satatuhatta, ei ole epäilystä, — mutisi itsekseen Ptitsyn.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSisäkkö Katja tuli huoneeseen hyvin pelästyneenä.\n\n— Siellä on Jumala ties mitä, Nastasja Filippovna, kymmenkunta miestä\non tunkeutunut sisälle ja kaikki ovat päissään, pyrkivät tänne,\nsanovat, että se on Rogožin ja että te itse tiedätte.\n\n— Se on totta, Katja, päästä heidät kaikki heti sisälle.\n\n— Ihanko... kaikki, Nastasja Filippovna? Nehän ovat aivan säädyttömiä.\nHirveätä!\n\n— Kaikki, kaikki päästä sisälle, Katja, älä pelkää, aivan jok'ikinen,\ntaikka ne tulevat sisälle luvattasikin. Kas, mitä melua ne jo pitävät,\naivan niinkuin äsken. Hyvät herrat, kenties te pahastutte, — kääntyi\nhän vieraitten puoleen, — kun minä otan vastaan sellaisen seurueen\nteidän läsnäollessanne? Olen hyvin pahoillani ja pyydän anteeksi,\nmutta se on tarpeellista ja minä toivoisin hyvin, hyvin hartaasti,\nettä te kaikki suostuisitte olemaan tässä loppuselvityksessä minun\ntodistajinani, vaikka, muuten, miten itse haluatte...\n\nVieraat olivat edelleen ihmeissään, kuiskuttelivat ja katselivat\ntoisiaan, mutta aivan selvää oli jo, että kaikki tämä oli suunniteltu\nja järjestetty etukäteen ja ettei Nastasja Filippovnaa, — vaikka hän\noli tietysti menettänyt järkensä, — nyt enää voitu saada luopumaan\naikeistaan. Uteliaisuus vaivasi kaikkia hirveästi. Ei ollut myöskään\nkenelläkään juuri syytä pelätä. Naisia oli vain kaksi: Darja\nAleksejevna, reipas rouva, joka oli nähnyt monenlaisia näkyjä ja jota\noli vaikea saattaa hämilleen, sekä kaunis, mutta vaitelias tuntematon\nnainen. Mutta tokkohan tuo vaitelias tuntematon nainen saattoi mitään\nymmärtääkään: hän oli maahan saapunut saksatar eikä osannut ollenkaan\nvenäjänkieltä; sitäpaitsi hän näytti olevan yhtä tyhmä kuin kauniskin.\nHän oli vasta tullut, ja tavaksi oli jo tullut kutsua häntä eräisiin\nillanviettoihin, upeaan pukuun puettuna, hiukset niin kammattuina\nkuin näyttelyä varten, sekä panna hänet istumaan seuraan kaunistamaan\nihanan kuvan tavoin illanviettoa, — aivan samoin kuin jotkut hankkivat\nillanviettoihinsa tutuiltaan yhdeksi kerraksi kuvan, maljakon,\nkuvapatsaan tai uuninkaihtimen. Miehistä taas Ptitsyn esimerkiksi oli\nRogožinin ystävä, Ferdyštšenko oli kuin kala vedessä; Ganetška ei\nyhä vieläkään ollut voinut tulla ennalleen, mutta hän tunsi, joskin\nsekavasti, niin vastustamattomasti, kuumeista tarvetta seisoa loppuun\nasti häpeäpaalunsa luona; vanha opettaja, joka huonosti ymmärsi,\nmistä oli kysymys, oli aivan itkemäisillään ja vapisi pelosta, koska\nhuomasi jotakin tavatonta levottomuutta Nastasja Filippovnan ympärillä\nja Nastasja Filippovnassa, jota hän jumaloi kuin tyttärentytärtään;\nmutta hän olisi mieluummin kuollut kuin jättänyt Nastasja Filippovnan\ntämmöisellä hetkellä. Afanasi Ivanovitš taasen ei tietenkään voinut\nsaattaa itseään huonoon valoon tämmöisissä seikkailuissa; mutta\nasia koski liian paljon hänen etujaan, vaikka se olikin saanut näin\nmielettömän käänteen; ja olipa myös Nastasja Filippovna päästänyt\nsuustaan pari kolme sellaista häntä koskevaa sanaa, ettei mitenkään\nvoinut lähteä pois selittämättä asiaa lopullisesti. Hän päätti\nistua loppuun asti ja olla aivan vaiti sekä tyytyä vain tekemään\nhavaintoja, jota tietysti hänen arvokkuutensa vaatikin. Ainoastaan\nkenraali Jepantšin, jota juuri tätä ennen oli loukattu antamalla\nhänelle niin kursailematta ja naurettavalla tavalla takaisin hänen\nlahjansa, saattoi tietysti nyt vielä enemmän loukkaantua kaikista\nnäistä tavattomista päättömyyksistä tai esimerkiksi Rogožinin tulosta.\nOlihan hänen kaltaisensa mies jo muutenkin alentunut liiaksi, kun oli\nsuostunut istumaan Ptitsynin ja Ferdyštšenkon vieressä; mutta sen,\nminkä voimakas intohimo oli saanut aikaan, saattoi viimein voittaa\nvelvollisuudentunto, tietoisuus velvollisuudestaan, virka-asemastaan\nja merkityksestään sekä yleensä itsekunnioitus, niin että Rogožin\nkumppaneineen joka tapauksessa oli mahdoton hänen ylhäisyytensä\nläsnäollessa.\n\n— Ah, kenraali, — keskeytti hänet heti Nastasja Filippovna, kun\nkenraali kääntyi tämän puoleen lausuakseen kantansa, — minä ihan\nunohdin! Mutta olkaa varma siitä, että minä aavistin teidän\nsuhtautumisenne edeltäpäin. Jos se niin lonkkaa teitä, niin minä en\ntahdo olla itsepäinen enkä pidätä teitä, vaikka mieleni kovin tekisi\nnähdä juuri teidät nyt läheisyydessäni. Joka tapauksessa kiitän teitä\npaljon tuttavuudestanne ja imartelevasta huomiostanne, mutta jos te\npelkäätte...\n\n— Hyväinen aika, Nastasja Filippovna, — huudahti kenraali ritarillisen\njalomielisyyden puuskan vallassa, — kenelle te puhutte? Nytpä minä jään\npelkästä uskollisuudesta teidän läheisyyteenne, ja jos esimerkiksi\non jokin vaara... Sitäpaitsi minä, tunnustan sen, olen määrättömästi\nutelias. Minä aioin vain sitä, että he pilaavat matot ja kenties\nsärkevät jotakin... Eikä heitä minun mielestäni pitäisi ollenkaan\npäästää sisään, Nastasja Filippovna!\n\n— Itse Rogožin! — kuulutti Ferdyštšenko.\n\n— Mitä te ajattelette, Afanasi Ivanovitš, — ennätti kenraali kiireesti\nkuiskata tälle, — eiköhän hän ole tullut hulluksi? Nimittäin ei\nollenkaan vertauskuvallisesti puhuen, vaan oikealla lääketieteellisellä\ntavalla, — mitä?\n\n— Minä olen sanonut teille, että hänellä on aina ollut taipumuksia\nsinne päin, — kuiskasi Afanasi Ivanovitš viekkaasti vastaan.\n\n— Ja sen lisäksi kuumetta...\n\nRogožinin seurue oli kokoonpanoltaan melkein sama kuin se oli\nollut aamulla; lisää oli tullut vain muuan irstaileva ukko, joka\naikoinaan oli ollut jonkin rivon, syytöksiä esittävän lehden\ntoimittaja ja josta kerrottiin juttua, että hän oli pantannut ja\njuonut kultaiset tekohampaansa, sekä muudan entinen aliluutnantti,\nsekä ammatiltaan että kutsumukseltaan ehdottomasti aamuisen\nnyrkkejään käyttelevän herran kilpailija ja kiistaveli, kaikille\nRogožinin tovereille täysin tuntematon mies, joka oli korjattu\nmukaan kadulta, Nevskikadun auringonpaisteiselta puolelta, missä hän\noli pysähdytellyt ohikulkijoita ja Marlinskin tyylillä pyydellyt\navustusta sillä viekkaalla tekosyyllä, että hän itse »oli aikoinaan\nantanut viidentoista ruplan eriä anojille». Molemmat kilpailijat\nasettuivat heti vihamieliselle kannalle toistensa suhteen. Aikaisempi\nnyrkkiherra katsoi suorastaan tulleensa loukatuksi, kun seurueeseen\notettiin »pyytelijä», ja koska hän luonnostaan oli vaitelias, niin\nhän vain silloin tällöin mörähteli kuin karhu ja katseli syvästi\nhalveksien maailmanmieheksi ja poliittiseksi mieheksi osoittautuneen\n»pyytelijän» liehakoimisia ja kujeiluja, jotka tarkoittivat häntä.\nPäältäpäin katsoen näytti aliluutnantti lupaavan, »kun asiaksi tulee»,\nselviytyä enemmän oveluudella ja sukkelaliikkeisyydellä kuin voimalla,\nja kooltaankin hän oli pienempi kuin nyrkkiherra. Kohteliaasti,\nilmiriitaan antautumatta, mutta hirveästi kerskuen hän oli jo muutaman\nkerran vihjannut, mitä etuja oli englantilaisella nyrkkeilytavalla,\nsanalla sanoen, oli osoittautunut täydelleen länsimaiseksi. Nyrkkiherra\nvain hymyili halveksivasti ja loukkaavasti, kun kuuli sanan\n»nyrkkeily», ja omasta puolestaan hän, katsomatta maksavan vaivaa\nryhtyä kilpailijan kanssa avoimeen väittelyyn, näytti väliin ääneti,\naivan kuin sattumalta, tai paremmin sanoen työnsi toisinaan näkösälle\nerään täysin kansallisen kappaleen, — julman ison nyrkin, suonikkaan,\nkuhmuisen, jonkinmoista punertavaa untuvaa kasvavan, ja kaikille oli\nsilloin selvää, että jos tämä peräti kansallinen kapine osuu suoraan\nmaaliinsa, niin ei todellakaan jää jäljelle muuta kuin märkä jälki.\n\nAivan »pää täynnä» ei heistä taaskaan ollut kukaan, kuten\naikaisemminkin oli ollut asianlaita, ja sen olivat saaneet aikaan\nitse Rogožinin ponnistukset, hänellä kun kaiken päivää oli mielessä\nvierailulle menonsa Nastasja Filippovnan luo. Hän itse oli jo\nennättänyt melkein kokonaan selvitä humalastaan, mutta sen sijaan hän\noli miltei pökertynyt kaikista vaikutelmista, joita hän oli saanut tänä\nsäädyttömänä ja aivan mahdottomana päivänä, jommoista hänellä ei ollut\nkoko elämänsä aikana ollut. Yksi asia vain oli hänellä alituisesti\nmielessä, muistissa ja sydämessä, joka hetki, joka silmänräpäys. Tämän\n_yhden_ tähden hän oli viettänyt koko ajan kello viidestä iltapäivää\naivan kello yhteentoista saakka alituisen huolen ja levottomuuden\nvallassa, puuhaillen Kinderien ja Biskupien kanssa, jotka olivat\nvähällä menettää järkensä touhutessaan kuin hurjat hänen tarpeensa\ntyydyttämiseksi. Kuitenkin satatuhatta käypää rahaa, joista Nastasja\nFilippovna oli antanut vihjauksen sivumennen, ivallisesti ja aivan\nepäselvästi, oli ennätetty saada kokoon, sellaista korkoa vastaan, että\nsiitä itse Biskup häveliäästi ei puhunut Kinderin kanssa ääneen, vaan\nainoastaan kuiskaten.\n\nNiinkuin aikaisemminkin asteli Rogožin kaikkien etunenässä, muut\ntulivat hänen jäljessään, tosin täysin tietoisina arvostaan, mutta\nkuitenkin hieman arkaillen. Etupäässä he, Jumala ties miksi,\narastelivat Nastasja Filippovnaa. Luulivatpa muutamat heistä sitäkin,\nettä heidät kaikki heti paikalla »pannaan menemään portaita alas».\nNäin ajattelevien joukkoon kuului muun muassa keikari ja sydänten\nvalloittaja Zaljožev. Mutta muut ja varsinkin nyrkkiherra suhtautuivat,\njoskaan eivät ääneen, niin sydämessään, Nastasja Filippovnaan syvästi\nhalveksien ja vihamielisestikin ja olivat tulossa hänen luokseen aivan\nkuin piiritykseen. Kuitenkin kahden ensimmäisen huoneen suurenmoinen\nsisustus, esineet, jommoisista he eivät olleet kuulleet ja jommoisia he\neivät olleet nähneet, harvinaiset huonekalut, kuvataulut, iso Venuksen\nkuvapatsas, — kaikki tämä teki heihin lähtemättömän vaikutuksen\nsynnyttäen kunnioitusta ja melkeinpä pelkoakin. Tämä ei tietenkään\nestänyt heitä kaikkia vähitellen ja julkean uteliaina pelostaan\nhuolimatta tunkeutumasta Rogožinin jäljestä vierashuoneeseen: mutta\nkun nyrkkiherra, »pyytelijä» ja muutamat muut näkivät vierasten\njoukossa kenraali Jepantšinin, niin he menettivät ensi hetkellä siinä\nmäärin rohkeutensa, että alkoivat vähitellen peräytyä takaisin toiseen\nhuoneeseen. Vain Lebedev oli rohkeimpia ja varmimpia ja asteli miltei\nRogožinin rinnalla hyvin ymmärtäen, mitä oikeastaan merkitsee miljoona\nneljäsataatuhatta puhdasta rahaa ja satatuhatta nyt parast'aikaa\nkäsissä. On muuten huomautettava, että he kaikki, myöskin asiantuntija\nLebedev, hieman epävarmasti tunsivat oman mahtinsa rajat ja laajuuden\nja sen, oliko todellakin nyt kaikki sallittua vai eikö. Lebedev oli\njoinakin hetkinä valmis vannomaan, että kaikki oli sallittua, mutta\ntoisina hetkinä taas hän tunsi levottomana tarvetta muistutella\nmieleensä kaiken varalta erinäisiä lakikirjan kohtia, varsinkin\nsemmoisia, jotka olivat omiaan rohkaisemaan ja rauhoittamaan.\n\nRogožiniin itseensä Nastasja Filippovnan vierashuone teki päinvastaisen\nvaikutuksen kuin kaikkiin hänen seuralaisiinsa. Heti kun oviverho\nkohosi ja hän näki Nastasja Filippovnan, niin kaikki muu lakkasi\nhänelle olemasta aivan niinkuin äsken aamulla, vieläpä suuremmassa\nmäärässä kuin aikaisemmin. Hän kalpeni ja pysähtyi silmänräpäykseksi;\nsaattoi arvata, että hänen sydämensä löi hirveän voimakkaasti.\nArasti ja ymmällä ollen hän katsoi muutaman sekunnin Nastasja\nFilippovnaa katsettaan pois kääntämättä. Yht'äkkiä hän ihan kuin\nmenetti koko arvostelukykynsä ja astui melkein huojuen pöydän luo;\nmatkalla hän töksähti Ptitsynin tuoliin ja polki isoilla likaisilla\nsaappaillaan vaiteliaan saksalaisen kaunottaren upean sinisen puvun\npitsireunukselle; ei pyytänyt anteeksi eikä huomannut. Tultuaan pöydän\nluo hän pani sille omituisen esineen, jota hän oli vierashuoneeseen\nastuessaan pitänyt edessään molemmin käsin. Se oli paksu paperitukku,\nnoin kolmen veršokin korkuinen ja neljän veršokin pituinen, lujasti\nja tiiviisti _Pörssi-Sanomiin_ kääritty ja tiukasti köytetty kaikilta\npuolin ja kahteen, kertaan ristiin nuoralla, sen tapaisella,\njommoisella sidotaan päällykset sokeritoppiin. Sen jälkeen hän jäi\nseisomaan puhumatta sanaakaan ja kädet alas riippuvina, aivan kuin\nolisi odottanut tuomiotaan. Hän oli aivan samassa puvussa kuin aamulla,\npaitsi että hänellä oli kaulassa aivan uusi silkkihuivi, heleänviheriä\nja siinä punaista, sekä kaulahuivissa hyvin iso jalokivineula, joka\noli laitettu kovakuoriaisen muotoon, ja vankkatekoinen jalokivisormus\noikean käden likaisessa sormessa. Lebedev pysähtyi noin kolmen\naskelen päähän pöydästä; muut kerääntyivät, kuten sanottu, vähitellen\nvierashuoneeseen. Katja ja Paša, Nastasja Filippovnan palvelijattaret,\njuoksivat myös katselemaan kohotettujen oviverhojen takaa hyvin\nhämmästyneinä ja peloissaan.\n\n— Mitä tuo on? — kysyi Nastasja Filippovna katsahtaen pitkään ja\nuteliaasti Rogožiniin ja osoittaen sormellaan »esinettä».\n\n— Satatuhatta! — vastasi tämä miltei kuiskaten.\n\n— Pitipä sentään sanansa, kas vain! Istuutukaa, olkaa hyvä, tähän\nnäin, tälle tuolille; minä sanon teille sitten jotakin. Keitä teidän\nmukananne on? Koko äskeinen seurueko? No, tulkoot sisälle ja käykööt\nistumaan; tuolla sohvalla on tilaa, tuossa on vielä sohva. Tuolla on\nkaksi nojatuolia... eivätkö he tahdo, vai kuinka?\n\nMuutamat olivat todellakin aivan hämillään, peräytyivät ja istuutuivat\ntoiseen huoneeseen odottamaan, mutta toiset jäivät ja kävivät istumaan,\nkuten oli käsketty, mutta kauaksi pöydästä, enemmän nurkkiin, ja jotkut\ntahtoivat yhä vieläkin vetäytyä hiukan pois päin, toiset loitotessaan\nyhä enemmän ja ikäänkuin luonnottomasti rohkaistuen. Rogožin istahti\nmyös tuolille, joka hänelle oli osoitettu, mutta ei istunut kauan;\nhän nousi pian seisomaan eikä enää istuutunut. Vähitellen hän alkoi\nerottaa vieraat ja tarkastella heitä. Nähdessään Ganjan hän hymyili\nmyrkyllisestä ja kuiskasi itsekseen: »Kas!» Kenraaliin ja Afanasi\nIvanovitšiin hän katsahti hämilleen joutumatta ja ilman erikoista\nmielenkiintoakin. Mutta kun hän huomasi Nastasja Filippovnan vieressä\nruhtinaan, niin hän ei voinut pitkään aikaan irroittaa tästä\nkatsettaan, oli tavattomasti ihmeissään eikä näyttänyt kykenevän\nkäsittämään tätä kohtausta. Saattoi epäillä, että hän joinakin hetkinä\nsuorastaan oli kuumehoureissa. Tämän päivän kaikkien järkytysten\nlisäksi hän oli viettänyt koko edellisen yön junassa eikä ollut\nnukkunut lähes kahteen vuorokauteen.\n\n— Tässä, hyvät herrat, on satatuhatta, — sanoi Nastasja Filippovna\nkääntyen kaikkien puoleen omituisen uhmaavalla, kuumeisella ja\nkärsimättömällä tavalla, — tässä likaisessa käärössä. Äsken hän\nhuusi kuin hullu, että hän tuo minulle illalla satatuhatta, ja minä\nolen koko ajan odottanut häntä. Hän teki kauppaa, minusta: alkoi\nkahdeksastatoistatuhannesta, hyppäsi sitten yhtäkkiä neljäänkymmeneen,\nja sitten tulivat nämä sata. Pitipä kuin pitikin sanansa! Hyi, miten\nkalpea hän on!... Se kaikki tapahtui äsken Ganetškan luona: minä\nsaavuin hänen äitinsä luokse vierailulle, tulevaan perheeseeni,\nja siellä hänen sisarensa huudahti minulle vasten silmiä: »Eikö\ntodellakaan tätä häpeämätöntä naista ajeta täältä ulos!» ja Ganetškaa,\nveljeänsä, hän sylki vasten kasvoja. Siinä tytössä on sisua!\n\n— Nastasja Filippovna! — lausui kenraali moittivasti. Hän alkoi\njossakin määrin ymmärtää asiaa, omalla tavallaan.\n\n— Mitä nyt, kenraali? Eikö tämä ole sopivaa, vai mitä? Riittää jo\nkeikaroiminen! Että minä istuin ranskalaisessa teatterissa, aitiossa,\naivan kuin luoksepääsemätön, ensi parvelle sijoitettu hyve, ja\npakenin kuin hurja kaikkia, jotka ajoivat minua takaa viisi vuotta,\nja olin kuin ylpeä viattomuus, — sehän oli kaikki vain typeryyttä\nminun puoleltani! Tuossa, aivan teidän nähtenne, tuli mies ja pani\nsatatuhatta pöytään, viiden vuoden viattomuuden jälkeen, ja luultavasti\nheillä siellä seisovat kolmivaljakot minua odottamassa. Sadantuhannen\narvoiseksi hän minut hinnoitteli! Ganetška, minä huomaan, että sinä yhä\nedelleen olet vihainen minulle. Tahdoitko sinä todellakin viedä minut\nperheeseesi? Minut, joka olen Rogožinin maata! Mitäs ruhtinas äsken\nsanoi?\n\n— En minä sitä sanonut, että te olette Rogožinin maata, ette te ole\nRogožinin maata! — lausui ruhtinas värisevällä äänellä.\n\n— Nastasja Filippovna, älkää toki, ystäväkulta, älkää toki,\nkyyhkyläiseni, — ei Darja Aleksejevna malttanut olla yht'äkkiä\nsanomatta, — jos he ovat tosiaankin tehneet olosi niin raskaaksi, niin\nmitä huolit katsoakaan heihin. Ja tahdotko tosiaankin lähteä tuommoisen\nmukaan, vaikkapa sadastatuhannestakin! Satatuhatta siinä on, se on\ntotta, katsos vain! Ota sinä satatuhatta ja anna hänelle potkut, niin\npitää hänelle tehdä; heh, sinun sijassasi minä heidät kaikki... mitäs\njos tosiaankin!\n\nDarja Aleksejevna ihan vihastui. Hän oli hyväsydäminen ja varsin herkkä\nnainen.\n\n— Älä suutu, Darja Aleksejevna, — hymähti hänelle Nastasja Filippovna,\n— enhän minä sanonut sitä hänelle vihoissani. Olenko minä häntä\nmoittinut? Minä suorastaan en voi käsittää, miten minuun meni tuo\ntyperyys, että minä tahdoin tulla kunniallisen perheen jäseneksi.\nMinä näin hänen äitinsä ja suutelin tämän kättä. Mutta kun minä äsken\nkujeilin sinun luonasi, Ganetška, niin minä tahallani tahdoin itse\nviimeisen kerran katsoa, mihin asti sinä voit mennä. Saitpa minut\ntodellakin ihmeisiini. Paljon minä odotin, mutta en sentään tätä!\nSaatoitko sinä tosiaankin ottaa minut, vaikka tiesit, että tuo tuossa\nlahjoittaa minulle semmoisen helmen miltei sinun häittesi aattopäivänä,\nja minä otan sen vastaan? Entä Rogožin sitten? Hänhän teki minusta\nkauppaa sinun kodissasi, sinun äitisi ja sisaresi läsnäollessa, ja\nkuitenkin sinä saavuit kaiken tämän jälkeen kosimaan, olitpa vähällä\ntuoda sisaresi! Olikohan Rogožin todellakin oikeassa sanoessaan\nsinusta, että sinä olet valmis kolmesta ruplasta ryömimään kaupungin\ntoiseen päähän?\n\n— Kyllä hän ryömii, — lausui yht'äkkiä Rogožin hiljaa, mutta täysin\nvakuutetun näköisenä.\n\n— Ja jos sinua edes olisi uhannut nälkäkuolema, mutta sinunhan sanotaan\nsaavan hyvää palkkaa! Ja kaiken lisäksi, paitsi häpeää, veisit\nvihaamasi vaimon kotiisi! (Sillä sinähän vihaat minua, minä tiedän\nsen!) Ei, nyt minä uskon, että tuommoinen on valmis rahojen tähden\ntekemään murhan! Nythän heidät kaikki on villinnyt sellainen himo,\nkaikilla on sellainen vimma tavoitella rahoja, että he ovat aivan kuin\ntypertyneet. On vielä lapsi, mutta pyrkii jo koronkiskuriksi! Muuten\nhän käärii partaveitsen ympärille silkkirihmaa, solmii sen, ja salaa\ntakaapäin teurastaa ystävänsä niinkuin lampaan, kuten äskettäin olen\nlukenut. No, kylläpä olet häpyä vailla! Minä olen häpeämätön nainen,\nmutta sinä olet sitäkin pahempi. Tuosta kukkakimppujen ostajasta minä\nen edes puhu...\n\n— Tekö, tekö se olette, Nastasja Filippovna! — huudahti kenraali lyöden\nkäsiään yhteen vilpittömän murheen vallassa. — Te, niin hieno, jolla\noli niin hienostuneet ajatukset, — ja nyt! Mimmoista kieltä! Millaista\npuhetapaa!\n\n— Minä olen nyt päissäni, kenraali, — alkoi Nastasja Filippovna\nyht'äkkiä nauraa, — minä tahdon pitää hauskaa! Tänään on minun päiväni,\nminun kalenteripäiväni, minun karkauspäiväni, minä olen sitä kauan\nodottanut. Darja Aleksejevna, näetkö sinä tuon kukkakimppujen ostelijan\ntuossa, tuon Monsieur aux camélias'n, tuossa hän istuu ja nauraa\nmeille...\n\n— Minä en naura, Nastasja Filippovna, minä vain kuuntelen mitä\ntarkkaavaisimmin, — vastasi tähän Totski arvokkaasti.\n\n— No niin, miksi minä olen kiduttanut häntä kokonaista viisi vuotta\nenkä ole päästänyt häntä irti itsestäni? Maksoiko se vaivan! Hän\non yksinkertaisesti sellainen kuin hänen täytyy olla... Pitääpä\nhän vielä minua syyllisenä kohtaansa: hänhän on kasvattanut, on\nylläpitänyt kuin kreivitärtä, ja rahaa sitten, miten paljon rahaa\nonkaan mennyt, kunniallisen aviomiehen hän etsi minulle jo siellä, ja\ntäällä Ganetškan; ja mitäs luulet: minä en ole elänyt hänen kanssaan\nyhdyselämää näinä viitenä vuotena, mutta rahaa olen häneltä ottanut\nja olen luullut olevani oikeassa! Olenhan aivan saattanut itseni pois\njärjiltäni! Sinä sanot, että ota satatuhatta ja anna potkut, jos\ninhoittaa. Totta on, että inhoittaa... Minä olisin aikoja sitten voinut\nmennä naimisiin ja paremman miehen kanssa kuin Ganetška, mutta sekin on\nkovin inhoittavaa. Ja miksi minä olen hukannut viisi vuotta elämästäni\ntässä vihassa! Mutta uskotko vai etkö, nelisen vuotta takaperin minä\nväliin ajattelin, eikö minun todellakin olisi mentävä naimisiin Afanasi\nIvanovitšini kanssa! Minä ajattelin sitä silloin ilkeyksissäni;\nvähänkö silloin minulla oli minkä mitäkin mielessäni; olisinpa\ntodella pakottanut hänet siihen! Itse hän sitä pyysi, uskotko vai\netkö? Tosin hän valehteli, mutta hän on kovin intohimoinen, ei jaksa\nkestää. Mutta sitten minä, Jumalan kiitos, rupesin ajattelemaan: onko\nhän semmoisen vihan arvoinen! Ja siinä määrin hän yht'äkkiä silloin\nalkoi minua inhoittaa, että en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin,\nvaikka hän itse olisi pyytänyt. Ja kokonaista viisi vuotta minä tuolla\ntavoin yrmeilin! Ei, mieluummin lähden kadulle, jossa minun paikkani\nonkin! Joko pidän rymyt Rogožinin kanssa tai menen jo huomispäivänä\npesijättäreksi! Sillä eihän minulla ole ylläni mitään omaa; kun lähden,\nniin heitän hänelle kaiken, jätän viimeisen rievunkin, mutta ottaako\nminut kukaan, kun minulla ei ole mitään, kysypä tuolta Ganjalta\nottaako? Eihän minua ota edes Ferdyštšenkokaan...\n\n— Ferdyštšenko kenties ei ota, Nastasja Filippovna, minä olen\navomielinen mies, — keskeytti Ferdyštšenko, — mutta sen sijaan ruhtinas\nottaa! Siinä te istutte ja itkeskelette, mutta luokaapa silmäys\nruhtinaaseen, minä olen jo kauan tarkannut häntä...\n\nNastasja Filippovna kääntyi uteliaana ruhtinaaseen päin.\n\n— Onko se totta? — kysyi hän.\n\n— On totta, — kuiskasi ruhtinas.\n\n— Otatte semmoisena kuin olen, ilman mitään!\n\n— Otan, Nastasja Filippovna...\n\n— Kas siinä on taas uusi anekdootti! — mutisi kenraali. — Saattoi\nodottaa.\n\nRuhtinas katseli surullisin, ankarin ja läpitunkevin katsein kasvoihin\nNastasja Filippovnaa, joka yhä edelleen katseli häntä.\n\n— Tuo vielä löytyi! — sanoi Nastasja Filippovna yht'äkkiä kääntyen taas\nDarja Aleksejevnan puoleen. — Ja ihan hyvästä sydämestä, minä tunnen\nhänet. Löysin hyväntekijän! Muuten kenties täydellä syyllä sanotaan\nhänestä, että... _tuota noin_. Millä sinä sitten elät, jos kerran\nolet niin rakastunut, että otat Rogožinin oman itsellesi, ruhtinaan\npuolisoksi?...\n\n— Minä otan teidät kunniallisena, Nastasja Filippovna, enkä Rogožinin\nomana, — sanoi ruhtinas.\n\n— Minäkö olen kunniallinen?\n\n— Te.\n\n— No, tuo on sieltä... romaaneista! Nuo, ruhtinas ystäväiseni, ovat\nvanhoja houreita, mutta nyt on maailma viisastunut, ja tuo kaikki\non hölynpölyä! Ja kuinka sinä voit mennä naimisiin, sinähän itsekin\ntarvitset lastenhoitajan jälkeesi!\n\nRuhtinas nousi seisomaan ja lausui väräjävällä, aralla äänellä, mutta\nsamalla syvästi asiastaan vakuutetun ihmisen näköisenä:\n\n— Minä en tiedä mitään, Nastasja Filippovna, minä en ole mitään\nnähnyt, te olette oikeassa, mutta minä... olen sitä mieltä, että te\nteette minulle kunnian enkä minä teille. Minä en ole mitään, mutta\nte olette kärsinyt ja päässyt tämmöisestä helvetistä puhtaana, ja\nse on paljon. Miksi te siis häpeätte ja tahdotte lähteä Rogožinin\nmatkaan? Se on kuumehouretta... Te olette antanut herra Totskille\nseitsemänkymmentätuhatta takaisin ja sanotte, että kaiken, mitä täällä\non, kaiken te jätätte, sitä ei täällä tee kukaan. Minä... Nastasja\nFilippovna... rakastan teitä. Minä kuolen puolestanne, Nastasja\nFilippovna. Minä en salli kenenkään sanoa teistä sanaakaan, Nastasja\nFilippovna... Jos meistä tulee köyhiä, niin minä teen työtä, Nastasja\nFilippovna.\n\nViimeisten sanojen aikana kuului Ferdyštšenkon ja Lebedevin\nnaurunhihitystä, ja kenraalikin äännähti omituisesti itsekseen hyvin\ntyytymättömänä. Ptitsyn ja Totski eivät voineet olla hymähtämättä,\nmutta hillitsivät itsensä. Muut suorastaan jäivät suu auki ihmetyksestä.\n\n— ... Mutta kenties meistä ei tule köyhiä, vaan hyvin rikkaita, Nastasja\nFilippovna, —jatkoi ruhtinas entiseen tapaan aralla äänellä.\n\nMinä muuten en tiedä sitä varmasti, ja valitettavasti en tähän\nsaakka vielä ole koko päivänä voinut saada mitään tietää, mutta minä\nolen saanut Sveitsissä Moskovasta tulleen kirjeen eräältä herra\nSalazkinilta, ja hän ilmoittaa minulle, että minä muka voin saada hyvin\nsuuren perinnön. Tässä se kirje on...\n\nRuhtinas otti todellakin taskustaan kirjeen.\n\n— Eiköhän hän vain houraile? — mutisi kenraali. — Tämä on todellinen\nhullujenhuone!\n\nSeurasi hetken kestävä äänettömyys.\n\n— Te kai sanoitte, ruhtinas, että kirjeen teille on lähettänyt\nSalazkin? — kysyi Ptitsyn. — Se on omassa toimintapiirissään hyvin\ntunnettu mies; se on hyvin tunnettu asiamies, ja jos hän todellakin\nilmoittaa teille, niin voitte täydelleen uskoa. Onneksi minä tunnen\nkäsialan, koska äskettäin olin asioissa... Jos antaisitte minun\nvilkaista, niin kenties voisin teille jotakin sanoakin.\n\nRuhtinas ojensi ääneti ja vapisevin käsin hänelle kirjeen.\n\n— Mitä ihmettä, mitä ihmettä? — kiiruhti kenraali sanomaan katsoen\nkaikkia kuin vähämielinen. — Ihanko todella perintö?\n\nKaikki suuntasivat katseensa Ptitsyniin, joka luki kirjettä. Yleinen\nuteliaisuus oli saanut uuden ja tavattoman sysäyksen. Ferdyštšenko ei\nvoinut istua paikallaan; Rogožin katseli ällistyneenä ja loi hirveän\nlevottomana katseensa milloin ruhtinaaseen, milloin Ptitsyniin. Darja\nAleksejevna istui odotuksen jännityksessä kuin neuloilla. Ei edes\nLebedev malttanut, tuli pois nurkastaan ja kurottautuen eteenpäin alkoi\nkaula pitkänä kurkistella kirjettä Ptitsynin olan yli sellaisen miehen\nnäköisenä, joka pelkää saavansa semmoisesta heti päin naamaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n— Asia on oikea, — ilmoitti viimein Ptitsyn taittaen kirjeen kokoon\nja antaen sen ruhtinaalle.— Te saatte ilman mitään puuhia tätinne\nriidattoman testamentin perusteella tavattoman suuren pääoman.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti kenraali laukaisten sanat kuin pyssystä.\n\nKaikki jäivät taas suu selälleen.\n\nPtitsyn selitti, kääntyen etupäässä Ivan Fjodorovitšin puoleen, että\nviisi kuukautta sitten oli kuollut ruhtinaan täti, jota ruhtinas ei\nollut koskaan henkilökohtaisesti tuntenut, ruhtinaan äidin oma ja\nvanhin sisar, köyhänä ja vararikon tehneenä kuolleen moskovalaisen\nkolmannen luokan kauppiaan Papušinin tytär. Mutta tämän Papušinin\nvanhempi oma veli, joka myös oli äskettäin kuollut, oli tunnettu\nrikas kauppias. Vuosi sitten olivat kuolleet miltei saman kuukauden\naikana tämän molemmat ainoat pojat. Tämä järkytti häntä niin, että\nukko pian sen jälkeen itse sairastui ja kuoli. Hän oli leskimies eikä\nollut kerrassaan mitään perillisiä, paitsi ruhtinaan täti, Papušinin\nveljentytär, hyvin köyhä nainen, joka asui vieraassa talossa. Perinnön\nsaadessaan tämä täti oli jo kuolemaisillaan vesitautiin, mutta alkoi\nheti etsiskellä ruhtinasta, antaen tämän tehtävän Salazkinille, ja\nennätti tehdä testamentin. Nähtävästi ei ruhtinas eikä lääkäri, jonka\nluona hän asui Sveitsissä, tahtonut odottaa virallisia ilmoituksia\neikä tehdä tiedusteluja, vaan ruhtinas oli päättänyt Salazkinin kirje\ntaskussaan lähteä itse matkaan...\n\n— Yhden asian vain voin teille sanoa, — lopetti Ptitsyn kääntyen\nruhtinaan puoleen, — nimittäin, että tämän kaiken täytyy olla\nkiistämätöntä ja oikein, ja kaiken sen, mitä Salazkin kirjoittaa teille\nasianne riidattomuudesta ja laillisuudesta, voitte pitää aivan saman\narvoisena kuin teillä olisi puhdasta rahaa taskussa. Onnittelen teitä,\nruhtinas! Kenties saatte puolitoista miljoonaa, ehkäpä enemmänkin.\nPapušin oli hyvin rikas kauppias.\n\n— Kas vain viimeistä Myškinien ruhtinassuvun jäsentä! — kiljaisi\nFerdyštšenko.\n\n— Hurraa! — kähisi Lebedev juopuneella äänellä.\n\n— Ja minä kun annoin äsken miesparalle lainaksi viisikolmatta ruplaa,\nhahhahhaa! Tämä on vain unikuva eikä mitään muuta! — lausui kenraali\nmelkein pökertyneenä ällistyksestä. — No, onnittelen, onnittelen!\n— Ja nousten paikaltaan kenraali meni ruhtinaan luo syleilemään\nhäntä. Hänen jälkeensä alkoivat toisetkin nousta ja tuppautuivat niin\nikään ruhtinaan luo. Oviverhon taakse paenneetkin alkoivat ilmestyä\nvierashuoneeseen. Alkoi sekava puhelu, kuului huudahduksia ja jopa\nvaadittiin samppanjaakin; kaikki töykkivät toisiaan ja touhusivat.\nHetkiseksi miltei unohdettiin Nastasja Filippovna ja se, että hän\njoka tapauksessa oli emäntä omassa illanvietossaan. Mutta vähitellen\nkaikille miltei samalla kertaa selvisi, että ruhtinas nyt juuri\noli kosinut Nastasja Filippovnaa. Asia oli siis kääntynyt kolmin\nverroin mielettömämmäksi ja tavattomammaksi kuin aikaisemmin. Syvästi\nhämmästyneenä Totski kohautteli olkapäitään; hän olikin melkein yksin\njäänyt istumaan, koko muu joukko tunkeili epäjärjestyksessä pöydän\nympärillä. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että siitä hetkestä alkaen\nNastasja Filippovna oli menettänyt järkensä. Hän istui edelleen ja\nkatseli jonkin aikaa kaikkia omituisin, ikäänkuin ihmettelevin katsein,\nniinkuin ei tajuaisi, vaan ponnistelisi ymmärtääkseen. Sitten hän\nyht'äkkiä kääntyi ruhtinaaseen päin ja katseli tätä tiukasti, rypistäen\nankarasti kulmakarvojaan; mutta tätä kesti vain hetkisen; kenties\nhänestä yht'äkkiä oli alkanut näyttää siltä, että tämä kaikki oli\npilaa, ivaa; mutta ruhtinaan ulkomuoto sai hänet heti luopumaan siitä\nluulosta. Hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili sitten taas aivan kuin ei\nolisi itsekään selvästi tajunnut mille...\n\n— Siis todellakin ruhtinatar! — kuiskasi hän itsekseen aivan kuin\nivaten, ja katsahdettuaan vahingossa Darja Aleksejevnaan hän alkoi\nnauraa. — Loppuratkaisu on yllättävä... minä... en odottanut\nsellaista... Mutta miksi te, hyvät herrat, seisotte, tehkää hyvin ja\nistuutukaa, onnitelkaa minua ja ruhtinasta! Joku luullakseni pyysi\nsamppanjaa; Ferdyštšenko, käykää käskemässä. Katja, Paša, — sanoi\nhän yht'äkkiä nähtyään ovessa palvelustyttönsä, — tulkaa tänne, minä\nmenen naimisiin, kuulitteko? Ruhtinaan kanssa, hänellä on puolitoista\nmiljoonaa, hän on ruhtinas Myškin ja ottaa minut!\n\n— Ja Jumalan nimeen, ystäväiseni, onkin aika! Ei ole syytä päästää\ntilaisuutta käsistään! — huudahti Darja Aleksejevna, jota tapahtuma oli\nsyvästi järkyttänyt.\n\n— Istuuduhan viereeni, ruhtinas, — jatkoi Nastasja Filippovna, — kas\nnoin, tuossa jo tuodaan viiniäkin, onnitelkaa, hyvät herrat!\n\n— Hurraa! — huudahtivat monet äänet. Useat tunkeutuivat ottamaan\nviiniä, niitten joukossa olivat melkein kaikki Rogožinin seuralaiset.\nMutta vaikka he huusivatkin ja olivat valmiita huutamaan, niin monet\nheistä, huolimatta asianhaarain ja ympäristön koko omituisuudesta,\ntunsivat, että näyttämöllepano oli muuttumassa. Toiset olivat\nhämillään ja odottivat epäuskoisina. Mutta monet kuiskailivat\ntoisilleen, että tämä asiahan oli varsin tavallinen ja että naivathan\nruhtinaat jos millaisia, ottavatpa mustalaisnaisiakin kuljeksivasta\nmustalaisjoukosta. Itse Rogožin seisoi ja katsoi kasvot vääristyneinä\nliikkumattomaan, ällistystä ilmaisevaan hymyyn.\n\n— Ruhtinas, ystävä rakas, tulehan järkiisi! — kuiskasi kenraali\nkauhistuneena lähestyen sivulta ja nykien ruhtinasta hihasta.\n\nNastasja Filippovna huomasi sen ja alkoi nauraa hohottaa.\n\n— Ei, kenraali! Minä olen nyt ruhtinatar minäkin, kuulittehan, —\nruhtinas ei anna loukata minua! Afanasi Ivanovitš, onnitelkaahan\nminua; nyt minä istuudun kaikkialla teidän vaimonne rinnalle; mitä\narvelette, onko edullista, että on tämmöinen aviomies? Puolitoista\nmiljoonaa ja vielä ruhtinas sekä lisäksi, niin sanotaan, ja loppujen\nlopuksi idiootti, mikä voisi olla sen parempaa? Nytpä vasta oikea elämä\nalkaakin! Sinä myöhästyit, Rogožin! Korjaa pois tukkusi, minä menen\nruhtinaan kanssa naimisiin ja olen itse sinua rikkaampi!\n\nMutta Rogožin pääsi perille, mistä oli kysymys. Sanoin kuvaamaton\nkärsimys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän löi käsiään yhteen, ja\nvoihkaus kohosi hänen rinnastaan.\n\n— Luovu hänestä! — huudahti hän ruhtinaalle.\n\nYmpärilläolijat alkoivat nauraa.\n\n— Sinua vartenko pitäisi luopua? — puuttui puheeseen voitonriemuisena\nDarja Aleksejevna. — Kas, on paiskannut rahat pöytään, moukka! Ruhtinas\nottaa vaimokseen, mutta sinä tulit säädyttömyyksiä tekemään!\n\n— Minäkin otan! Otan heti paikalla, tällä hetkellä! Annan kaikki...\n\n— Siinä on kapakasta tullut humalainen, pois sinut pitäisi ajaa! —\ntoisti Darja Aleksejevna paheksuen.\n\nNauru yltyi entistä kovemmaksi.\n\n— Kuuletko, ruhtinas, — sanoi Nastasja Filippovna kääntyen ruhtinaan\npuoleen, — kas miten moukka käy kauppaa sinun morsiamestasi.\n\n— Hän on humalassa, — sanoi ruhtinas. — Hän rakastaa teitä suuresti.\n\n— Mutta eikö sinua sitten myöhemmin hävetä, että sinun morsiamesi oli\nvähällä lähteä Rogožinin matkaan?\n\n— Te olitte kuumeessa; olette nytkin kuumeessa, aivan kuin houreissa.\n\n— Etkö sinä sitten häpeä, kun jälkeenpäin sinulle sanotaan, että sinun\nvaimosi on elänyt Totskin luona hänen rakastajattarenaan?\n\n— En, en häpeä... Te ette ollut omasta tahdostanne Totskin luona.\n\n— Etkä koskaan siitä soimaa?\n\n— En soimaa.\n\n— No, katso vain, älä mene takuuseen koko elämän ajasta!\n\n— Nastasja Filippovna, — sanoi ruhtinas hiljaa ja ikäänkuin säälien,\n— minä sanoin teille äsken, että pidän teidän suostumustanne kunniana\nja että te teette minulle kunnian enkä minä teille. Te hymähditte\nnäille sanoille, ja ympärillä kuulin niin ikään naurettavan. Kenties\nminä sanoin sen kovin naurettavalla tavalla ja olin itse naurettava,\nmutta minusta tuntui kaiken aikaa, että minä... ymmärrän, mitä\nkunnia on, ja minä olen vakuutettu siitä, että sanoin totuuden. Te\ntahdoitte nyt juuri syöstä itsenne turmioon, auttamattomasti, sillä\nte ette olisi sitten milloinkaan antanut itsellenne sitä anteeksi,\nettekä te ole mihinkään syypää. On mahdotonta, että teidän elämänne\nolisi jo kokonaan hukassa. Mitäpä siitä, että Rogožin tuli luoksenne\nja Gavrila Ardalionovitš tahtoi pettää teidät? Miksi te lakkaamatta\nmuistelette sitä? Siihen, minkä te olette tehnyt, eivät monet kykene,\nminä toistan sen teille, ja että te aioitte lähteä Rogožinin matkaan\nsen te päätitte sairauden kohtauksen johdosta. Sen kohtauksen vallassa\nte olette vielä nytkin, ja teidän olisi parasta mennä vuoteeseen. Te\nolisitte jo huomispäivänä mennyt pesijättäreksi ettekä olisi jäänyt\nRogožinin pariin. Te olette ylpeä, Nastasja Filippovna, mutta kenties\nte jo olette niin onneton, että todellakin pidätte itseänne syyllisenä.\nTeitä täytyy paljon hoidella, Nastasja Filippovna. Minä hoidan teitä.\nNäin äsken teidän valokuvanne, ja oli kuin olisin siinä tuntenut\ntutut kasvot. Minusta tuntui heti siltä, kuin te jo olisitte kutsunut\nminua... Minä... minä kunnioitan teitä koko elämäni ajan, Nastasja\nFilippovna, — lopetti ruhtinas yht'äkkiä aivan kuin muistaen, missä\noli, punastuen ja käsittäen, millaisten ihmisten kuullen hän puhui tätä.\n\nPtitsyn siveellisyydessään ihan painoi päänsä alas ja katsoi maahan.\nTotski ajatteli itsekseen: »Hän on idiootti, mutta tietää, että\nimartelu vie parhaiten perille; luonto neuvoo!» Ruhtinas huomasi myös\nnurkasta Ganjan säihkyvän katseen, jolla tämä näytti tahtovan polttaa\nhänet poroksi.\n\n— Kas siinä on hyväsydäminen mies! — lausui Darja Aleksejevna\nliikutettuna.\n\n— Sivistynyt mies, mutta tuhon oma! — kuiskasi kenraali puoliääneen.\n\nTotski otti hattunsa ja valmistautui nousemaan livahtaakseen salaa\npois. Hän ja kenraali katsahtivat toisiinsa lähteäkseen pois yhdessä.\n\n— Kiitos, ruhtinas, minulle ei tähän saakka vielä kukaan ole puhunut\ntuolla tavoin, — lausui Nastasja Filippovna. — Minusta on aina käyty\nkauppaa, eikä kukaan oikea mies ole vielä minua kosinut ottaakseen\nvaimokseen. Kuulitteko, Afanasi Ivanovitš? Miltä teistä näyttänee\nkaikki mitä ruhtinas puhui? Sehän on miltei sopimatonta... Rogožin!\nMaltahan, älä lähde vielä. Mutta ethän sinä lähdekään, minä näen sen.\nKenties minä vielä lähden kanssasi. Minne sinä aioit viedä?\n\n— Jekateringofiin, — ilmoitti nurkasta Lebedev, kun taas Rogožin\nvain vavahti ja katseli silmät selällään aivan kuin ei uskoisi omia\nkorviaan. Hän oli aivan pökertynyt, ihan kuin olisi saanut hirveän\niskun päähänsä.\n\n— Mitä sinä, mitä sinä nyt, ystävä kulta! Todellakin taudinkohtaukset\nsinua runtelevat; oletko sinä menettänyt järkesi? — riensi Darja\nAleksejevna sanomaan pelästyneenä.\n\n— Luulitko sinä sitten ihan tosissasi? — sanoi Nastasja Filippovna\nja hypähti nauraa hohottaen sohvasta. — Voisinko syöstä turmioon\ntuon lapsukaisen? Sehän sopii Afanasi Ivanovitšille: hän rakastaa\nlapsukaisia! Lähtekäämme, Rogožin! Laita rahatukkusi valmiiksi! Ei\nse vaikuta asiaan, että sinä tahdot mennä naimisiin, anna kuitenkin\nrahat. Ehkäpä minä en vielä rupeakaan vaimoksesi. Sinä ajattelit,\nettä kun tahdot mennä naimisiin, niin rahatukku jää sinulle! Ei\nsinnepäinkään! Minä olen itsekin häpeämätön! Minä olen ollut Totskin\njalkavaimona... Ruhtinas! Sinun pitää nyt ottaa Aglaja Jepantšin eikä\nNastasja Filippovnaa, muuten — Ferdyštšenko rupeaa osoittelemaan\nsormellaan! Sinä et pelkää, mutta minua peloittaisi, että olen syössyt\nsinut turmioon ja että myöhemmin soimaat minua! Sinä julistat, että\nminä teen sinulle kunnian, mutta sen asian tietää Totski. Mutta Aglaja\nJepantšinia sinä, Ganetška, et ole oikein ymmärtänyt, tiesitkö sen? Jos\net olisi tinkinyt hänen kanssaan, niin hän ehdottomasti olisi tullut\nvaimoksesi! Semmoisia te olette kaikki: teidän on oltava tekemisissä\njoko epäsiveellisten tai kunniallisten naisten kanssa — muuta vaalia ei\nole! Muuten menevät asiat ehdottomasti sekaisin... Kas, miten kenraali\nkatsoo, suu selällään...\n\n— Tämä on Sodoma, Sodoma! — toisteli kenraali nytkäytellen olkapäitään.\nHänkin oli noussut sohvasta; kaikki seisoivat taas. Nastasja Filippovna\noli kuin raivokohtauksen vallassa.\n\n— Ihanko totta! — vaikerteli ruhtinas väännellen käsiään.\n\n— Luulitko sinä sitten ettei? Minäpä ehkä olen itsekin ylpeä, ei se\nhaittaa, että olen häpeämätön! Sinä nimitit minua äsken täydelliseksi;\nkaunista täydellisyyttä, kun vain kerskailleeseen, että on polkenut\njalkojensa alle miljoonan ja ruhtinasarvon, menee pois näkösältä!\nMiten minusta olisi sinulle vaimoksi tämän jälkeen? Afanasi\nIvanovitš, minähän todellakin viskasin miljoonan ikkunasta ulos!\nKuinka te sitten luulitte, että minä pitäisin onnena mennä teidän\nseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestanne Ganetškan kanssa naimisiin?\nOta sinä seitsemänkymmentäviisituhatta itsellesi, Afanasi Ivanovitš (et\nedes mennyt sataan asti, Rogožin oli komeampi!), mutta Ganetškan minä\nlohdutan itse, mieleeni tuli ajatus. Ja nyt minä tahdon remuta, minähän\nolen katunainen! Kymmenen vuotta olen istunut vankilassa, nyt on minun\nonnenpäiväni! Mitäs sinä Rogožin? Laittaudu valmiiksi, lähdetään!\n\n— Lähdetään! — karjaisi Rogožin miltei hurjana ilosta. — Hoi te...\nsiinä ympärillä... viiniä! Uh!...\n\n— Hommaa viiniä, minä juon. Entä tuleeko soittoa?\n\n— Tulee, tulee! Älä tule liki! — kiljaisi Rogožin raivostuneena, kun\nnäki Darja Aleksejevnan lähestyvän Nastasja Filippovnaa. — Hän on\nminun! Kokonaan minun! Kuningatar! Loppu!\n\nHän läähätti ilosta: hän kulki Nastasja Filippovnan ympärillä ja\nhuusi kaikille: »Älä tule liki!» Koko seurue oli jo pakkautunut\nvierashuoneeseen. Toiset joivat, toiset huusivat ja hohottivat kaikki\nolivat mitä innostuneimmassa ja välittömimmässä mielentilassa.\nFerdyštšenko alkoi tehdä yrityksiä lyöttäytyäkseen heihin. Kenraali ja\nTotski liikahtivat taas poistaakseen mitä pikimmin. Ganjakin oli hattu\nkädessä, mutta hän seisoi äänettömänä eikä vieläkään näyttänyt voivan\nirtautua silmiensä edessä kehittyvästä kuvasta.\n\n— Älä tule liki! — huusi Rogožin.\n\n— Mitä sinä siinä kiljut! — hohotti hänelle Nastasja Filippovna. —\nMinä olen vielä emäntä talossani; jos tahdon, niin työnnän sinut\nvielä ulos. Minä en vielä ole ottanut sinulta rahoja, tuossa ne\novat; anna ne tänne, koko tukku! Tässä tukussa siis on satatuhatta.\nHyi, miten inhoittavaa! Mitäs sinä, Darja Aleksejevna? Pitikö minun\ntodellakin syöstä hänet turmioon? (Hän osoitti ruhtinasta.) Eihän\nhänestä ole naimisiin, hän tarvitsee vielä itse lapsenhoitajan; tuosta\nkenraalista tuleekin hänen hoitajansa, kas kuinka kenraali häntä\nliehittelee! Katso, ruhtinas, sinun morsiamesi otti rahoja, sillä hän\non kevytjalkainen, ja sinä tahdoit ottaa hänet! Miksi sinä oikeastaan\nitket? Tuntuuko katkeralta, vai mitä? Naura sinä, se on minun\nmielipiteeni, — jatkoi Nastasja Filippovna, jonka itsensä poskilla\nkimalteli kaksi suurta kyyneltä. — Usko ajan voimaan, — kaikki menee\nohi! Parempi on nyt ajatella järkevästi kuin myöhemmin... Miksi te\nkaikki itkette, — nyt Katjakin itkee! Mitä sinä, rakas Katja? Minä\njätän sinulle ja Pašalle paljon, olen sen jo järjestänyt, mutta nyt\njääkää hyvästi! Minä panin sinut, kunniallisen tytön, hoitelemaan\nitseäni, epäsiveellistä... Näin on parempi, ruhtinas, on todella\nparempi, myöhemmin olisit alkanut minua halveksia, eikä meillä olisi\nollut onnea! Älä vanno, minä en usko! Ja kuinka tyhmää se olisikaan!...\nEi, sanokaamme mieluummin jäähyväiset hyvällä, minähän olen itsekin\nhaaveilija, ei siitä olisi mitään tullut! Enkö minä itse ole haaveillut\nsinusta? Sinä olet oikeassa, kauan sitten olen haaveillut, jo ollessani\nmaalla hänen kylässään, viisi vuotta elelin ypö yksin; sattui että\najattelin ajattelemistani, haaveilin haaveilemistani, — ja aina\nkuvittelin sellaista kuin sinä, hyväsydämistä, rehellistä, hyvää ja\nnoin tyhmää, joka yht'äkkiä tulee ja sanoo: »Te ette ole syypää,\nNastasja Filippovna, ja minä jumaloin teitä!» Saattoi siinä määrin\nvaipua haaveiluun, että oli menettää järkensä... Mutta silloin saapuu\ntuo tuossa: pari kuukautta vuodessa hän vieraili, häpäisee, loukkaa,\nkiihoittaa, turmelee, menee tiehensä, — niin minä tuhannen kertaa olen\naikonut heittäytyä lampeen, mutta olin kehno, ei riittänyt rohkeutta,\nno, nyt sen sijaan... Rogožin, oletko valmis?\n\n— Valmista on! Älä tule liki!\n\n— Valmista on! — kajahtivat muutamat äänet.\n\n— Kolmivaljakot odottavat kulkusineen!\n\nNastasja Filippovna sieppasi käteensä rahatukun.\n\n— Ganjka, mieleeni on noussut ajatus: minä tahdon palkita sinua, sillä\nmiksi sinun pitäisi menettää kaikki? Rogožin, ryömiikö hän toiseen\npäähän kaupunkia kolmesta ruplasta?\n\n— Ryömii!\n\n— No, kuulehan siis, Ganja, minä tahdon viimeisen kerran katsahtaa\nsieluusi; sinä olet itse kiusannut minua kolme kuukautta; nyt on minun\nvuoroni. Näetkö tämän tukun, siinä on sata tuhatta! Nyt minä paiskaan\nsen heti paikalla kamiiniin, tuleen, nyt kaikkien nähden, kaikki ovat\ntodistajina! Heti kun tuli tarttuu koko tukkuun, — niin työntäydy\nkamiiniin, mutta ilman hansikkaita, paljain käsin ja hihat ylös\nkäärittyinä, ja vedä tukku pois tulesta! Jos saat vedetyksi, niin se on\nsinun, saat kaikki sata tuhatta itsellesi! Hiukan vain poltat sormiasi,\n— mutta kysymyksessähän on satatuhatta, ajattele sitä! Paljonko aikaa\nsen sieppaamiseen menee! Mutta minä ihailen sinun sieluasi, kun sinä\nmenet tuleen minun rahojani ottamaan. Kaikki ovat todistajina, että\nsaat tukun itsellesi! Jos et tunkeudu ottamaan, niin se palaa; en\npäästä siihen ketään. Pois! Kaikki pois! Ne ovat minun rahojani! Minä\nolen ottanut ne Rogožinin kanssa vietettävästä yöstä. Ovatko rahat\nminun, Rogožin?\n\n— Ovat, minun riemuni! Ovat, kuningatar!\n\n— No, pois siis kaikki, minä teen mitä tahdon! Älkää häiritkö!\nFerdyštšenko, kohentakaa tulta!\n\n— Nastasja Filippovna, käteni eivät kohoa! — vastasi Ferdyštšenko\ntyrmistyneenä.\n\n— E-heh! — huudahti Nastasja Filippovna, sieppasi hiilipihdit,\nkohenteli kahta kytevää halkoa, ja kun tuli leimahti, hän viskasi\nsiihen rahatukun.\n\nHuuto kajahti ylt'ympäri; monet ihan tekivät ristinmerkin.\n\n— Hän on tullut hulluksi, hän on tullut hulluksi! — huudettiin\nympärillä.\n\n— Eiköhän... eiköhän... meidän olisi sidottava hänet kiinni? — kuiskasi\nkenraali Ptitsynille. — Tai eikö olisi lähetettävä... Hänhän on tullut\nhulluksi, onhan? Onhan tullut?\n\n— E-ei, kenties tämä ei ole aivan hulluutta, — kuiskasi Ptitsyn, joka\noli kalpea kuin liina ja vapisi eikä kyennyt irroittamaan katsettaan\nkytevästä tukusta.\n\n— Hulluhan hän on? Onhan? — puheli kenraali itsepintaisesti Totskille.\n\n— Olenhan teille sanonut, että hän on _värittävä_ nainen, — mutisi\nAfanasi Ivanovitš, joka myös oli jonkin verran kalvennut.\n\n— Mutta sentään, onhan se satatuhatta!...\n\n— Herra Jumala, Herra Jumala! — kuului ylt'ympäri. Kaikki tunkeutuivat\nkamiinin luo, kaikki tuppautuivat katsomaan, kaikki huudahtelivat...\nJotkut olivat hypänneet tuoleillekin nähdäkseen päitten yli. Darja\nAleksejevna oli rientänyt toiseen huoneeseen ja kuiskutteli peloissaan\njotakin Katjan ja Pašan kanssa. Saksalainen kaunotar oli karannut pois.\n\n— Hyvä ystävä! Kuningatar! Kaikkivaltias! — parkui Lebedev ryömien\npolvillaan Nastasja Filippovnan edessä ja ojennellen käsiään kamiinia\nkohti. — Satatuhatta! Minä näin itse, minun nähteni laitettiin kääröön!\nYstävä hyvä! Armollinen! Käske minua kamiiniin: menen sinne kokonaan,\npanen koko harmaan pääni tuleen!... Sairas jalaton vaimo, kolmetoista\nlasta, — orpoja kaikki, isän saatoin hautaansa viime viikolla, istuu\nnälissään, Nastasja Filippovna!! — Ja parahtaen hän lähti ryömimään\nkamiinia kohti.\n\n— Pois! — huusi Nastasja Filippovna työntäen hänet edemmäksi.---Menkää\nkaikki sivulle! Ganja, mitä sinä seisot? Älä häpeä! Työnny! Siinä on\nsinun onnesi!\n\nMutta Ganja oli saanut kärsiä jo liian paljon tänä päivänä eikä ollut\nvalmistunut tähän viimeiseen odottamattomaan koetukseen. Joukko\nhajaantui hänen edessään kahdelle puolen ja hän jäi katsomaan Nastasja\nFilippovnaa silmästä silmään kolmen askelen päästä. Nastasja Filippovna\nseisoi aivan kamiinin luona ja odotti kääntämättä hänestä pois tulista,\nkiinteätä katsettaan. Ganja seisoi hännystakissa, hattu ja hansikkaat\nkädessä hänen edessään ääneti ja mitään vastaamatta, kädet ristissä ja\nkatsoen tuleen. Älytön hymy väreili hänen kasvoillaan, jotka olivat\nkalmankalpeat. Totta oli, ettei hän voinut kääntää katsettaan pois\nkytevästä rahatukusta; mutta jotakin uutta näytti nousseen hänen\nsieluunsa; oli kuin hän olisi vannonut kestävänsä kidutuksen; hän ei\nliikahtanut paikaltaan; muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kaikille\nselvää, ettei hän mene ottamaan tukkua, ei tahdo mennä.\n\n— Hei, ne palavat, saattavat sinut häpeään, — huusi hänelle Nastasja\nFilippovna, — sinähän hirtät itsesi myöhemmin, en laske leikkiä!\n\nTuli, joka alussa oli leimahtanut kahden hiiltyneen kekäleen väliin,\nnäytti ensin sammuvan, kun sen päälle ja sitä painamaan putosi tukku.\nMutta pieni, sininen liekki tarttui vielä alhaalta päin alemman\nkekäleen erääseen kulmaan. Viimein ohut, pitkä tulen kieleke nuolaisi\ntukkuakin, tuli tarttui siihen ja kulki nopeasti paperin pintaa pitkin\nnurkkiin, ja yht'äkkiä koko tukku leimahti kamiinissa tuleen ja kirkas\nliekki hulmahti ylös. Kaikki voihkasivat.\n\n— Hyvä ystävä! — parkui yhä Lebedev syöksyen taas eteenpäin, mutta\nRogožin veti hänet pois ja tyrkkäsi uudelleen edemmäksi.\n\nItse Rogožin muuttui pelkäksi liikkumattomaksi katseeksi. Hän ei voinut\nkääntää pois silmiään Nastasja Filippovnasta, hän huumaantui, hän oli\nseitsemännessä taivaassa.\n\n— Siinä on kuningatar! — toisteli hän vähän väliä kääntyen ympärilleen\nkenen puoleen sattui. — Kas, tuo on meikäläisten tapaista! — huuteli\nhän ollen poissa suunniltaan. — Kuka teistä, veijarit, tekee tuollaisen\ntempun, — mitä?\n\nRuhtinas seurasi asiain kulkua murheellisena ja ääneti.\n\n— Minä tartun hampain vain yhteen ainoaan tuhanteen! — ehdotti\nFerdyštšenko.\n\n— Hampailla minäkin osaisin sen tehdä! — sanoi hampaitaan kiristellen\nnyrkkiherra kaikkien toisten takana aivan epätoivon vallassa. —\nP-ppi-ru vieköön! Palaa, kaikki palaa! — huudahti hän nähdessään liekin.\n\n— Palaa, palaa! — huusivat kaikki yhteen ääneen ja melkein kaikki\npyrkivät samalla kamiinia kohti.\n\n— Ganja, älä kursaile, sanon viimeisen kerran!\n\n— Työnny! — karjaisi Ferdyštšenko syöksyen Ganjan kimppuun aivan\nraivostuneena ja nykien häntä hihasta. — Työnny sinne, kerskuri! Palaa!\nVoi k-kkkirottu!\n\nGanja sysäsi voimakkaasti luotaan Ferdyštšenkon, kääntyi ja lähti ovea\nkohti; mutta hän ei ollut kulkenut kahta askeltakaan, kun hän alkoi\nhuojua ja jysähti lattiaan.\n\n— Pyörtyi! — alettiin huutaa ympärillä.\n\n— Äiti kulta, palavat! — kirkui Lebedev.\n\n— Turhanpäiväisesti palavat! — karjuttiin joka puolelta.\n\n— Katja, Paša, vettä hänelle, väkiviinaa! — huudahti Nastasja\nFilippovna, sieppasi uunipihdit ja tempasi kamiinista pois tukun.\nPäällyspaperi oli melkein kokonaan palanut ja kyti, mutta saattoi heti\nnähdä, että sisällys oli säilynyt vahingoittumattomana. Tukku oli\nkääritty kolmin kerroin sanomalehtipaperiin ja rahat olivat eheinä.\nKaikki huoahtivat vapaammin.\n\n— Jokin tuhatlappunen vain on pahentunut, mutta muut kaikki ovat\neheitä, — lausui Lebedev liikutettuna.\n\n— Kaikki on hänen! Koko tukku on hänen! Kuuletteko, hyvät herrat! —\njulisti Nastasja Filippovna asettaen tukun Ganjan viereen. — Eipäs\nmennyt, jaksoi kestää! Siis itserakkautta on vielä enemmän kuin\nrahanhimoa. Ei mitään, kyllä hän tointuu! Muuten hän ehkä olisi\ntappanut... johan hän onkin virkoamassa. Kenraali, Ivan Petrovitš,\nDarja Aleksejevna, Katja, Paša, Rogožin, kuulitteko? Tukku on hänen,\nGanjan. Minä annan sen hänelle ihan omaksi, palkkioksi... no, oli miten\noli! Sanokaa hänelle. Olkoon tässä hänen vieressään... Rogožin, mars!\nHyvästi, ruhtinas, ensimmäisen kerran näin ihmisen! Hyvästi, Afanasi\nIvanovitš, merci!\n\nKoko Rogožinin joukko lähti meluten, kolisten ja huudellen kulkemaan\nhuoneissa ulko-ovea kohti Rogožinin ja Nastasja Filippovnan jäljessä.\nSalissa tytöt antoivat Nastasja Filippovnalle turkin ylle; keittäjätär\nMarfa juoksi esille keittiöstä. Nastasja Filippovna suuteli heitä\nkaikkia.\n\n— Hylkäättekö, te, äiti-kulta, meidät todellakin? Minne te menette? Ja\nvielä syntymäpäivänä, tämmöisenä päivänä! — kyselivät itkevät tytöt\nsuudellen hänen käsiään.\n\n— Menen kadulle, Katja, sinähän kuulit, siellä on minun paikkani,\ntaikka pesijättäreksi! Riittää jo Afanasi Ivanovitšin parissa olo!\nSanokaa hänelle terveisiä minulta älkääkä muistelko minua pahalla...\n\nRuhtinas syöksähti suinpäin ulkoportaille, joiden edustalla kaikki\nolivat asettumassa neljään kolmivaljakkoon, kulkusten kilahdellessa.\nKenraali ennätti saavuttaa hänet jo portaissa.\n\n— Hyväinen aika, ruhtinas, tule järkiisi! — sanoi hän tarttuen\nruhtinaan käteen. — Anna olla! Näethän, millainen hän on! Puhun kuin\nolisin isäsi...\n\nRuhtinas katsoi häneen, ei sanonut sanaakaan, vaan riuhtaisi itsensä\nirti ja juoksi alas.\n\nUlkoportaitten luona, josta kolmivaljakot juuri olivat lähteneet\nkiitämään pois, kenraali näki, että ruhtinas otti ensimmäisen ajurin ja\nhuusi, että se ajaisi Jekateringofiin, kolmivaljakkojen jälkeen. Sitten\nportaitten eteen ajoi kenraalin harmaa juoksija ja lähti kiidättämään\nkenraalia kotiin, uusia toiveita ja laskelmia miehen mielessä ja\nmukana äskeinen helmi, jota kenraali ei sentään ollut unohtanut ottaa\nmukaansa. Kesken laskelmien vilahti pari kertaa hänen mieleensä myös\nNastasja Filippovnan puoleensavetävä kuva; kenraali huokasi:\n\n— Vahinko! On todellakin sääli! Turmion oma nainen! Hullu nainen!... No\nniin, mutta ruhtinas tarvitsee nyt muuta kuin Nastasja Filippovnan...\n\nTämäntapaisia hieman moralisoivia sanoja lähtiäisiksi lausuivat myös\nkaksi muuta Nastasja Filippovnan vieraana ollutta keskustelutoveria,\njotka olivat päättäneet kulkea jonkin matkaa jalkaisin.\n\n— Tiedättekö, Afanasi Ivanovitš, japanilaisilla kuuluu olevan\ntämäntapaista, — sanoi Ivan Petrovitš Ptitsyn. — Se, jota on loukattu,\nmenee kuulemma loukkaajan luo ja sanoo hänelle: »Sinä olet loukannut\nminua, siksi olen tullut ratkomaan sinun nähden auki vatsani», ja näin\nsanoen hän todellakin halkaisee loukkaajan silmien edessä mahansa\nja tuntee luultavasti tavattoman suurta tyydytystä, niinkuin olisi\ntodellakin saanut kostetuksi. Omituisia luonteita on maailmassa,\nAfanasi Ivanovitš!\n\n— Te siis arvelette, että tässäkin oli samantapaista, — vastasi Afanasi\nIvanovitš hymyillen,— hm! Sanoitte joka tapauksessa älykkäästi...\nja esititte oivallisen vertauksen. Mutta te näitte sentään itsekin,\nrakas Ivan Petrovitš, että minä tein kaiken voitavani; enhän voi\ntehdä mahdottomia, myöntänette sen itse? Mutta myöntäkää sentään\nsekin, että tässä naisessa oli erittäin suuria eteviä ominaisuuksia...\nloistavia piirteitä. Ihan teki mieleni äsken huutaa hänelle, jos vain\nolisin katsonut voivani sen tehdä keskellä tuota Sodomaa, että juuri\nhän itse onkin paras puolustus minulle kaikkia syytöksiään vastaan.\nKukapa ei olisi joskus hurmaantunut tuohon naiseen siinä määrin, että\non menettänyt järkensä ja... kaikki? Katsokaa, tuo moukka, Rogožin,\nhaali hänelle kokoon satatuhatta! Olkoonpa, että kaikki, mitä siellä\nnyt tapahtui, oli hetkellistä, romanttista, säädytöntä, mutta sen\nsijaan se oli värikästä, se oli omalaatuista, — myöntänette sen itse.\nHerra Jumala, mitä olisikaan voinut siitä tulla, kun oli sellainen\nluonne ja niin kaunis! Mutta huolimatta kaikista ponnistuksista ja\nsivistyksestäkin — on kaikki mennyt hukkaan! Hiomaton timantti, — olen\nsanonut sen useita kertoja...\n\nJa Afanasi Ivanovitš huokasi syvään.\n\n\n\n"]