[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxnJn7ZrV4n5-pu9orZKuitC3GXwADbcmvPlNA_wY6BY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2951,"Idiootti II","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"2951-dostojevski-f-m-idiootti-ii","2951__Dostojevski_F._M.__Idiootti_II","Romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1868,1929,69747,435395,false,71690,[25,26,27,28],"Brothers -- Fiction","Didactic fiction","Fathers and sons -- Fiction","Russia -- Social life and customs -- 1533-1917 -- Fiction",[30,31,32],"Classics of Literature","Novels","Russian Literature","\"Karamazovin veljekset II: Romaani\" by Fyodor Dostoyevsky is a novel published between 1879-1880. Set in 19th-century Russia, it follows the turbulent lives of three brothers and their morally bankrupt father. When tensions escalate over inheritance and a shared romantic interest, their volatile relationships spiral toward violence. The story explores profound questions of God, free will, and morality while grappling with faith, doubt, and reason. A passionate philosophical drama revolves around themes of patricide and the moral conflicts tearing the family apart. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Trast, V. K.",369,"Romaanin toinen osa seuraa hyväntahtoisen ruhtinas Myškinin vaiheita tämän matkustaessa Moskovaan hoitamaan perintöasioitaan. Samaan aikaan Pietarissa Jepantšinin perhe ja muut seurapiirit seuraavat ruhtinaan kohtaloa ristiriitaisten huhujen ja monimutkaisten ihmissuhdekiemuroiden keskellä.","F. M. Dostojevskin 'Idiootti II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2951.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IDIOOTTI II\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nF. M. DOSTOJEVSKI\n\n\nSuomentanut\n\nV. K. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKaksi päivää tuon omituisen tapahtuman jälkeen Nastasja Filippovnan\nluona olleessa illanvietossa, jolla lopetimme kertomuksemme ensimmäisen\nosan, kiiruhti ruhtinas Myškin matkustamaan Moskovaan odottamattoman\nperintönsä saantia koskevissa asioissa. Kerrottiin silloin, että\nsaattoi olla muitakin syitä siihen, että hän matkusti niin kiireesti;\nmutta tästä samoinkuin ruhtinaan vaiheista Moskovassa ja yleensä\nhänen ollessaan poissa Pietarista me voimme antaa jokseenkin vähän\ntietoja. Ruhtinas oli poissa tasan kuusi kuukautta, ja nekin, joilla\noli erinäisiä syitä tuntea mielenkiintoa hänen kohtaloonsa, saattoivat\nsaada varsin vähän tietoja hänestä tuona aikana. Joittenkuitten korviin\ntuli tosin, vaikkakin hyvin harvoin, joitakin huhuja, mutta ne olivat\nenimmäkseen kummallisia ja melkein aina ristiriitaisia. Enimmän oli\nmielenkiintoa ruhtinasta kohtaan tietysti Jepantšinien perheessä,\njolle hän lähtiessään ei ollut ennättänyt edes sanoa jäähyväisiä.\nKenraali muuten oli tavannut hänet silloin, vieläpä pari kolme kertaa;\nhe olivat puhelleet vakavasti jostakin asiasta. Mutta vaikka itse\nJepantšin olikin hänet tavannut, niin perheelleen hän ei ollut tästä\nkertonut. Eikä yleensäkään alkuaikoina, t.s. lähes kuukauteen ruhtinaan\nlähdöstä, ollut Jepantšinien talossa ollut tapana puhua hänestä.\nAinoastaan kenraalitar, Lizaveta Prokofjevna, lausui aivan alussa,\n»että hän oli katkerasti pettynyt ruhtinaan suhteen». Sitten pari kolme\npäivää myöhemmin hän oli lisännyt, ruhtinasta enää mainitsematta, vain\nylimalkaisesti, »että pääpiirteenä hänen elämässään oli ollut ainainen\nerehtyminen ihmisten suhteen». Ja vihdoin, noin kymmenen päivän\nkuluttua, hän oli suuttuneena jostakin tyttäriinsä lausunut mietelmän\nmuodossa: »Kylliksi on tehty virheitä! Enempää niitä ei tule.» Tämän\nyhteydessä ei voi olla huomauttamatta, että heidän kodissaan oli\njo jokseenkin kauan vallinnut eräänlainen epämiellyttävä mieliala.\nSiinä oli jotakin raskasta, pingoitettua, loppuun puhumatta jäänyttä,\nriitaisaa; kaikki olivat kulmat rypyssä. Kenraali oli työssä päivät\nja yöt, puuhaili asiain hoidossa; harvoin oli hänet nähty enemmän\ntyössä kiinni ja toimeliaampana, — varsinkin virkatehtävissä. Kotiväki\ntuskin ennätti nähdä häntä vilaukselta. Jepantšinin neidit taasen eivät\ntietenkään lausuneet mitään julki. Kenties he yksinäänkin keskuudessaan\npuhuivat liian vähän. He olivat ylpeitä, kopeita neitoja ja häpeilivät\njoskus toisiaankin; muuten he ymmärsivät toisensa ei vain ensimmäisestä\nsanasta, vaan ensimmäisestä katseestakin, niin että monesti ei ollut\nsyytäkään puhua.\n\nVain yhden seikan olisi sivullinen tarkastelija voinut päättää, jos\nolisi sattunut olemaan sellaisia tarkastelijoita: että kaikista\nedellämainituista, vaikkakin harvoista seikoista päättäen ruhtinas\nsentään oli ennättänyt jättää Jepantšinien taloon erikoisen\nvaikutelman, vaikka olikin ollut siellä vain yhden kerran ja\nsilloinkin pikimmältään. Kenties tuo vaikutelma oli yksinkertaisesti\nuteliaisuutta, joka sai selityksensä eräistä ruhtinaan epätavallisista\nseikkailuista. Oli miten oli, vaikutelma oli kuitenkin jäänyt.\n\nKaupungille vähitellen levinneet huhut olivat ennättäneet peittyä\ntietymättömyyden pimeyteen. Tosin kerrottiin eräästä ruhtinas-hölmöstä\n(ei kukaan voinut varmasti sanoa hänen nimeään), joka oli yht'äkkiä\nsaanut äärettömän suuren perinnön ja mennyt naimisiin erään maahan\ntulleen ranskattaren, tunnetun cancan-tanssijattaren kanssa, joka\noli esiintynyt Châteaux des Fleurs'issä Pariisissa. Mutta toiset\nsanoivat, että perinnön oli saanut joku kenraali, mutta että maahan\ntulleen ranskattaren ja tunnetun cancan-tanssijattaren oli nainut\nvenäläinen kauppias ja äärettömän rikas mies, ja häissään tämä oli,\nvain kerskaillakseen, juovuspäissään polttanut kynttilän liekissä\nseitsemänsadantuhannen arvosta viimeisen palkintolainan seteleitä.\nMutta kaikki nämä huhut lakkasivat sangen pian, johon paljon\nvaikuttivat olosuhteet. Niinpä esimerkiksi koko Rogožinin seurue,\njonka jäsenistä monet olisivat voineet kertoa yhtä ja toista, oli\nlähtenyt kokonaisuudessaan, hän itse etunenässä, Moskovaan miltei\ntäsmälleen viikko niiden hurjien juominkien jälkeen, jotka oli pidetty\nJekateringofin huvittelupaikassa ja joissa myös Nastasja Filippovnaa\noli ollut mukana. Jokunen niistä ylen harvoista, joiden mieltä asia\nkiinnitti, oli joittenkin huhujen kautta saanut tietää, että Nastasja\nFilippovna oli kohta Jekateringofin riemujen jälkeisenä päivänä\nkarannut, kadonnut, ja että muka viimein oli saatu selville, että\nhän oli mennyt Moskovaan; niin että myös Rogožinin lähdön Moskovaan\nalettiin katsoa olevan jossakin yhteydessä tämän huhun kanssa.\n\nAlkoi liikkua myös huhuja nimenomaan Gavrila Ardalionovitš Ivolginista,\njoka myös oli varsin tunnettu omassa piirissään. Mutta hänellekin\nsattui eräs seikka, joka nopeasti vaimensi ja viimein kokonaan teki\nlopun kaikista häneen kohdistuvista epäedullisista kertomuksista:\nhän sairastui ankarasti eikä voinut ollenkaan esiintyä missään\nseurapiireissä eikä edes hoitaa virkaansakaan. Sairastettuaan kuukauden\nverran hän tervehtyi, mutta virkansa osakeyhtiössä hän jostakin syystä\nkokonaan jätti, ja hänen sijaansa tuli toinen. Kenraali Jepantšinin\ntaloon hän ei myöskään ilmestynyt kertaakaan, niin että myös kenraalin\nluona alkoi käydä toinen virkamies. Gavrila Ardalionovitšin vihamiehet\nolisivat saattaneet otaksua, että hän on niin nolo kaikesta, mitä\nhänelle oli tapahtunut, että häpeää näyttäytyä kadullakin; mutta hän\noli todellakin jollakin tavoin sairas; hän tuli synkkämieliseksikin,\noli mietteissään, oli ärtyisä. Varvava Ardalionovna meni jo samana\ntalvena naimisiin Ptitsynin kanssa; kaikki, jotka tunsivat heidät,\nolivat suoraan sitä mieltä, että tämä avioliitto johtui siitä, ettei\nGanja tahtonut palata töihinsä ja että hän oli lakannut ylläpitämästä\nperhettä, alkoipa itsekin tarvita apua ja melkeinpä hoitelemistakin.\n\nHuomautamme sivumennen, ettei Gavrila Ardalionovitšistakaan koskaan\nmitään mainittu Jepantšinien talossa, — aivan kuin sellaista miestä ei\nolisi olemassakaan koko maailmassa, saatikka heidän talossaan. Mutta\nkuitenkin siellä kaikki saivat hänestä tietää (ja varsin piankin) erään\nsangen huomattavan asian, nimittäin: samana hänelle kohtalokkaana\nyönä, Nastasja Filippovnan luona sattuneen epämiellyttävän tapahtuman\njälkeen, ei Ganja kotiin tultuaan käynyt makaamaan, vaan oli alkanut\nkuumeisen kärsimättömyyden vallassa odottaa ruhtinaan palaamista.\nRuhtinas, joka oli mennyt Jekateringofiin, palasi sieltä kello viiden\njälkeen aamulla. Silloin Ganja meni hänen huoneeseensa ja asetti hänen\neteensä pöydälle kärventyneen rahatukun, jonka Nastasja Filippovna oli\nhänelle lahjoittanut hänen maatessaan pyörtyneenä. Hän pyysi hartaasti\nruhtinasta toimittamaan ensi tilassa tämän lahjan takaisin Nastasja\nFilippovnalle. Kun Ganja oli mennyt ruhtinaan huoneeseen, niin hän oli\nollut vihamielisen ja melkein epätoivoisen mielialan vallassa; mutta\nhän ja ruhtinas olivat kuulemma lausuneet toisilleen eräitä sanoja,\nminkä jälkeen Ganja oli istunut ruhtinaan luona kaksi tuntia ja koko\najan hyvin katkerasti ääneensä itkenyt. Molemmat olivat eronneet\nystävinä.\n\nTämä tieto, joka oli tullut kaikkien Jepantšinin perheen jäsenten\nkorviin, oli, kuten myöhemmin saatiin varmasti selville, aivan oikea.\nOn tietysti omituista, että tämänlaatuiset tiedot saattoivat niin\nnopeasti levitä ja tulla perille; esimerkiksi kaikki se, mitä oli\ntapahtunut Nastasja Filippovnan luona, saatiin tietää Jepantšinien\ntalossa miltei jo seuraavana päivänä, jopa jokseenkin tarkoin ja\nyksityiskohtaisesti. Gavrila Ardalionovitšia koskevien tietojen\njohdosta olisi voinut otaksua, että ne oli Jepantšineille tuonut\nVarvara Ardalionovna, joka jollakin tavoin yht'äkkiä oli ilmestynyt\nJepantšinin neitojen läheisyyteen, vieläpä sangen pian tullut hyvin\nläheisiin suhteisiin näihin, mikä tavattomasti ihmetytti Lizaveta\nProkofjevnaa. Mutta vaikka Varvara Ardalionovna jostakin syystä olikin\npitänyt tarpeellisena antautua noin läheisiin väleihin Jepantšinien\nkanssa, niin hän ei varmaankaan olisi ruvennut puhumaan näiden kanssa\nveljestään. Hän oli myöskin varsin ylpeä nainen, vaikkakin omalla\ntavallaan, siitä huolimatta, että oli ruvennut ystävyyssuhteisiin\nsiellä, mistä hänen veljensä oli miltei ajettu ulos. Vaikka hän\ntätä ennen olikin, ollut Jepantšinien neitien tuttu, niin he olivat\nharvoin tavanneet toisiaan. Vierashuoneessa häntä muuten ei nytkään\njuuri koskaan nähty, vaan hän poikkesi taloon aivan kuin salakähmää\ntakaoven kautta. Lizaveta Prokofjevna ei ollut häntä koskaan\nkutsunut, ei aikaisemmin eikä nytkään, vaikka suuresti kunnioittikin\nNina Aleksandrovnaa, Varvara Ardalionovnan äitiä. Hän ihmetteli,\noli vihainen, piti tuttavuutta Varjan kanssa tyttäriensä oikkuna\nja vallanhimon ilmauksena, nämä kun »eivät tiedä, mitä keksisivät\ntehdäkseen vastoin hänen tahtoaan», mutta Varvara Ardalionovna kävi\nkuitenkin edelleenkin heillä sekä ennen naimisiinmenoaan että sen\njälkeen.\n\nMutta kului noin kuukausi ruhtinaan lähdöstä Moskovaan, ja\nkenraalitar Jepantšin sai vanhalta ruhtinatar Bjelokonskajalta,\njoka oli matkustanut kaksi viikkoa aikaisemmin Moskovaan vanhimman,\nnaimisissa olevan tyttärensä luo, kirjeen ja tämä kirje teki häneen\nilmeisen vaikutuksen. Vaikka hän ei mitään ilmoittanutkaan sen\nsisällyksestä tyttärilleen eikä Ivan Fjodorovitšille, niin monista\nmerkeistä huomattiin perheessä, että hän oli omituisen kiihtynyt\nja kuohuissaankin. Hän alkoi erikoisella ja omituisella tavalla\npuhella tyttärilleen ja koko ajan kovin epätavallisista asioista;\nnähtävästi hän tahtoi saada jotakin lausutuksi, mutta pidättyi jostakin\nsyystä. Sinä päivänä, jolloin hän sai kirjeen, hän hyväili kaikkia,\nvieläpä suuteli Aglajaa ja Adelaidaa, näytti jotakin katuvan heidän\nedessään, mutta mitä, siitä he eivät voineet päästä selville. Ivan\nFjodorovitšiakin kohtaan, joka oli kokonaisen kuukauden ollut hänen\nepäsuosiossaan, hän yht'äkkiä muuttui armollisemmaksi. Tietysti hän\nseuraavana päivänä hirveästi suuttui edellisenä päivänä osoittamastaan\ntunteellisuudesta ja ennätti jo ennen päivällistä riidellä kaikkien\nkanssa, mutta illaksi taivaanranta taas kirkastui. Yleensä hän oli koko\nviikon jokseenkin valoisan mielialan vallassa, mitä ei ollut pitkiin\naikoihin tapahtunut.\n\nMutta jo viikon kuluttua tuli Bjelokonskajalta taaskin kirje, ja tällä\nkertaa kenraalitar päätti tuoda julki, mitä hänellä oli mielessä. Hän\nilmoitti juhlallisesti, että »ämmä Bjelokonskaja» (hän ei milloinkaan\nkäyttänyt ruhtinattaresta muuta nimitystä, kun puhui hänestä selän\ntakana) ilmoittaa hänelle varsin rauhoittavia tietoja tuosta...\n»kummallisesta miehestä, no niin, ruhtinaasta»! Ämmä oli Moskovassa\netsinyt hänet käsiinsä, hankkinut hänestä tietoja, saanut tietää\njotakin sangen hyvää; ruhtinas oli viimein itse tullut hänen luokseen\nja tehnyt häneen miltei tavattoman vaikutuksen. »Tästä näkyy, että hän\non kutsunut ruhtinaan käymään luonaan joka päivä aamupäivällä, kello\nyhdestä kahteen, ja ruhtinas laittautuu joka päivä hänen luokseen\neikä häneen tähän saakka vielä ole kyllästytty», päätti kenraalitar\nlisäten tähän, että »ämmän» kautta on ruhtinas otettu parissa\nkolmessa hyvässä talossa vastaan. »Se on hyvä, ettei hän istua jökötä\npaikoillaan eikä häpeile, niinkuin hölmö.» Neidot, joille kaikki tämä\nkerrottiin, huomasivat heti, että äiti oli salannut heiltä hyvin suuren\nosan kirjeen sisällyksestä. Kenties he saivat tietää tämän Varvara\nArdalionovnalta, joka saattoi tietää ja tietysti tiesikin kaikki, mitä\nPtitsyn tiesi ruhtinaasta ja tämän oleskelusta Moskovassa. Ptitsyn taas\nsaattoi tietää enemmänkin kuin kaikki muut. Mutta hän oli tavattoman\nvaitelias mies, kun asioista oli kysymys, vaikka hän luonnollisesti\nkertoikin yhtä ja toista Varjalle. Kenraalitar alkoi tämän vuoksi heti\nentistä vähemmän pitää Varvara Ardalionovnasta.\n\nMutta oli miten oli, jää oli kuitenkin murtunut, ja yht'äkkiä\nalkoi olla mahdollista puhua ruhtinaasta ääneen. Sitäpaitsi ilmeni\nvielä kerran selvästi se tavaton vaikutus ja se määrättömän suuri\nmielenkiinto, jonka ruhtinas oli herättänyt ja jättänyt jälkeensä\nJepantšinien taloon. Kenraalitar ihan ihmetteli sitä vaikutusta, minkä\nuutiset Moskovasta tekivät hänen tyttäriinsä. Tyttäret puolestaan\nmyöskin ihmettelivät äitiänsä, joka niin juhlallisesti oli ilmoittanut\nheille, että »pääpiirteenä hänen elämässään on alituinen erehtyminen\nihmisistä», ja samalla kertaa kiinnitti »mahtavan» ämmä Bjelokonskajan\nhuomion Moskovassa ruhtinaaseen, jolloin tietysti täytyi Kristuksen ja\nJumalan nimessä anella hänen huomiotaan, sillä »ämmä» oli erinäisissä\ntapauksissa vaikeasti liikuteltava.\n\nMutta heti kun jää oli murtunut ja uusi tuuli alkanut puhaltaa,\nkiiruhti kenraalikin lausumaan käsityksensä. Kävi selville, että hänkin\ntunsi tavatonta mielenkiintoa. Hän antoi muuten tietoja ainoastaan\n»jutun asiallisesta puolesta». Kävi selville, että ruhtinaan oman\nedun vuoksi kenraali oli antanut joittenkin kahden hyvin luotettavan\nja Moskovassa tavallaan vaikutusvaltaisen herrasmiehen tehtäväksi\npitää silmällä ruhtinasta ja varsinkin tämän apumiestä Salazkinia.\nKaikki, mitä puhuttiin perinnöstä, »niin sanoaksemme tästä perimisen\ntosiasiasta», oli osoittautunut todeksi, mutta itse perintö ei loppujen\nlopuksi näyttänyt olevan läheskään niin suurenmoinen, kuin alussa oli\nhuhuiltu. Omaisuus oli puolittain sekava; oli ilmestynyt velkoja, oli\nilmestynyt joitakin perinnön vaatijoita, ja ruhtinaskin oli kaikesta\nopastuksesta huolimatta käyttäytynyt sangen epäasiallisesti. »Tietysti,\nsaakoon hän kernaasti»: nyt kun »vaitiolon jää» oli murtunut, oli\nkenraalista mieluisaa sanoa tämä »mitä vilpittömimmällä mielellä»,\nsillä »vaikka miekkonen olikin hiukan _tuota noin_», niin kyllä hän sen\nkuitenkin ansaitsi. Mutta joka tapauksessa hän sentään oli tässä tehnyt\ntyhmyyksiä: oli nimittäin ilmestynyt kauppiasvainajan velkojia esittäen\nmaanalaisia, arvottomia asiakirjoja, ja muutamat olivat, saatuaan\nvihiä ruhtinaasta, esiintyneet ihan ilman papereitakin, ja kuinkas\noli käynyt? Ruhtinas oli maksanut melkein kaikille, huolimatta siitä,\nettä hänen ystävänsä olivat osoittaneet, ettei kenelläkään noista\nmiekkosista ja velkojista ollut kerrassaan mitään oikeuksia; ja siksi\nvain oli ruhtinas maksanut, kun todellakin oli käynyt selville, että\nmuutamat näistä tosiaankin olivat joutuneet kärsimään.\n\nKenraalitar lausui tähän, että tuommoista kirjoittaa hänelle myös\nBjelokonskaja ja että »se on typerää, hyvin typerää; tyhmyyttä ei\nvoi parantaa», lisäsi hän purevasti, mutta hänen kasvoistaan näkyi,\nkuinka iloinen hän oli tuon »hölmön» menettelystä. Kaiken lopuksi\nkenraali huomautti, että hänen puolisonsa osoittaa ruhtinasta kohtaan\nsellaista osanottoa, kuin tämä olisi hänen oma poikansa, ja että hän\nnäkyy hirveästi ruvenneen hellimään Aglajaa; tämän nähtyään oli Ivan\nFjodorovitš alkanut jonkin aikaa näyttää sangen asiallista naamaa.\n\nMutta koko tätä ystävällistä mielialaa kesti taaskin vain vähän aikaa.\nKului kaikkiaan vain kaksi viikkoa, ja jostakin syystä kaikki taas\nmuuttui, kenraalitar rypisti kulmiaan, kenraali kohautti muutamia\nkertoja olkapäitään ja alistui taas »äänettömyyden jään» alle. Seikka\noli semmoinen, että pari viikkoa sitten kenraali oli saanut erään\ntiedon, joka tosin oli lyhyt ja siksi jonkin verran epäselvä, mutta sen\nsijaan luotettava, nimittäin että Nastasja Filippovnan, joka aluksi\noli hävinnyt Moskovaan, oli sittemmin Rogožin löytänyt Moskovassa, sen\njälkeen hän oli taas kadonnut jonnekin ja Rogožin oli taas löytänyt\nhänet, ja Nastasja Filippovna oli lopulta melkein varmasti luvannut\nRogožinille menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Ja nyt, vain kaksi\nviikkoa sitten, oli hänen ylhäisyytensä yht'äkkiä saanut tiedon, että\nNastasja Filippovna oli karannut kolmannen kerran, miltei vihiltä,\nja tällä kertaa hävinnyt jonnekin maaseudulle, mutta samalla oli\nMoskovasta kadonnut myös ruhtinas Myškin jättäen kaikki asiansa\nSalazkinin hoidettaviksi, »oliko hän mennyt Nastasja Filippovnan\nmatkassa vaiko vain rientänyt hänen jälkeensä, sitä ei tiedetty,\nmutta jotakin tässä on takana», päätti kenraali. Lizaveta Prokofjevna\npuolestaan oli niinikään saanut joitakin ikäviä tietoja. Loppujen\nlopuksi oli kahden kuukauden kuluttua ruhtinaan lähdöstä melkein\njokainen häntä koskeva huhu Pietarissa lopullisesti vaiennut, eikä\nJepantšinien talossa »äänettömyyden jää» enää murtunut. Muutoin Varvara\nArdalionovna sentään kävi tervehtimässä neitoja.\n\nLopettaaksemme esityksemme kaikista näistä huhuista ja uutisista\nlisäämme vielä senkin, että Jepantšineilla oli tapahtunut kevääseen\nmennessä paljon käänteitä asioissa, niin että oli vaikeata olla\nunohtamatta ruhtinas, varsinkin kun tämä itsekään ei antanut eikä\nkenties tahtonutkaan antaa tietoa itsestään. Talven kuluessa oli\nvähitellen päätetty lähteä vihdoinkin kesäksi ulkomaille, nimittäin\nLizaveta Prokofjevna lähtisi tyttärineen; kenraali ei tietenkään voinut\nhukata aikaa »tyhjiin huvituksiin». Päätös oli syntynyt neitojen\ntavattoman itsepintaisesta vaatimuksesta, nämä kun olivat tulleet\ntäysin vakuutetuiksi siitä, että heitä ei tahdottu viedä ulkomaille\nsiitä syystä, että vanhempien alituisena huolena oli saada heidät\nnaitetuiksi ja etsiä heille sulhasia. Kenties vanhemmatkin olivat\nlopulta tulleet vakuutetuiksi, että sulhasia voi kohdata ulkomaillakin\nja ettei yhden kesän kestävä matka voi millään tavoin olla haitaksi,\nvaan kenties »saattaa edistääkin asiaa». Tässä sopii mainita, että\nsuunniteltu avioliitto Afanasi Ivanovitš Totskin ja Jepantšinin\nvanhimman tyttären välillä oli kokonaan rauennut eikä Totski ollenkaan\nollut muodollisesti kosinut. Se oli tapahtunut ikäänkuin itsestään,\npitkittä puheitta ja ilman mitään kamppailua perheen keskuudessa.\nSiitä ajasta lähtien, kun ruhtinas oli matkustanut pois, oli kaikki\nyht'äkkiä loppunut molemmin puolin. Juuri tämä seikka osaltaan oli\nollut syynä silloiseen Jepantšinien perheessä vallitsevaan painostavaan\nmielialaan, vaikka kenraalitar oli jo silloin sanonut, että hän\noli nyt niin iloinen, »että oli valmis tekemään molemmin käsin\nristinmerkin». Kenraali, vaikka olikin epäsuosiossa ja tunsi itse\nolevansa syypää, murjotti kuitenkin pitkän aikaa; hänestä oli vahinko\nmenettää Afanasi Ivanovitš: »Niin suuri omaisuus ja niin sukkela mies!»\nVähän ajan kuluttua kenraali sai tietää, että Afanasi Ivanovitš oli\nihastunut erääseen ylempiin piireihin kuuluvaan, maahan saapuneeseen\nranskattareen, joka oli markiisitar ja legitimisti, sekä että siitä\nsyntyy avioliitto ja että Afanasi Ivanovitš viedään Pariisiin ja sen\njälkeen jonnekin Bretagneen. »No niin, ranskattaren kanssa hän menee\nmenojaan», päätti kenraali.\n\nJepantšinit valmistautuivat kesäksi matkaan. Mutta yht'äkkiä tapahtui\neräs asia, joka taas muutti kaikki uudelle tolalle, ja matka\nlykkääntyi taas kenraalin ja kenraalittaren mitä suurimmaksi iloksi.\nPietariin saapui Moskovasta eräs ruhtinas, ruhtinas Z., joka muuten\noli tunnettu mies, ja tunnettu sangen hyvältä puolelta. Hän oli niitä\nihmisiä tai, niin voisi myös sanoa, viimeisinä aikoina esiintyneitä\ntoimihenkilöitä, rehellisiä ja vaatimattomia, jotka vilpittömästi ja\ntietoisesti tahtovat sitä, mikä on hyödyllistä, tekevät aina työtä\nja omaavat sen harvinaisen ja onnellisen ominaisuuden, että löytävät\naina tekemistä. Asettamatta itseään näkösälle, välttäen puolue-elämän\nkatkeruutta ja jaarittelua, pitämättä itseään ensimmäisten joukkoon\nkuuluvana, ruhtinas oli kuitenkin varsin perusteellisesti oppinut\nymmärtämään monia asioita siitä, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän\noli aikaisemmin ollut virkapalveluksessa, sitten alkanut ottaa osaa\nmyös kunnalliseen toimintaan. Sitäpaitsi hän oli muutamien venäläisten\ntieteellisten yhdistyksen hyödyllisenä kirjeenvaihtajana. Kokoamiensa\ntietojen ja tutkimustensa perusteella hän yhdessä erään tutun\nteknikon kanssa oli myötävaikuttanut siihen, että eräs tärkeimmistä\nsuunnitelluista rautateistä sai oikeamman suunnan. Hän oli noin\nkolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Hän kuului »kaikkein korkeimpiin\nseurapiireihin» ja hänellä oli sitäpaitsi omaisuutta, »hyvää, vakavaa,\nriidatonta», kuten lausui kenraali, jolla oli ollut tilaisuus erään\nvarsin vakavan asian johdosta joutua tekemisiin ruhtinaan kanssa ja\ntutustua häneen kreivin, esimiehensä, luona. Eräänlainen erikoinen\nuteliaisuus vaikutti, ettei ruhtinas koskaan karttanut tutustumista\nvenäläisiin »toiminnan miehiin». Kävi niin, että ruhtinas tutustui myös\nkenraalin perheeseen. Adelaida Ivanovna, keskimmäinen sisaruksista,\nteki häneen varsin voimakkaan vaikutuksen. Kevätpuolella ruhtinas\nkosi. Adelaidaa hän miellytti suuresti, Lizaveta Prokofjevnaa myös.\nKenraali oli hyvin iloissaan. Selvää oli, että ulkomaanmatka lykättiin\ntuonnemmaksi. Häät oli määrä viettää keväällä.\n\nMatkan olisi muuten voinut tehdä myös kesän keskivaiheilla tai\nloppupuolella, vaikkapa vain siinä muodossa, että Lizaveta Prokofjevna\nolisi lähtenyt kuukaudeksi tai pariksi kahden luokseen jääneen\ntyttärensä kanssa haihduttamaan surua siitä, että Adelaida oli heidät\njättänyt. Mutta tapahtui taas uutta: jo kevään lopulla (Adelaidan\nhäät olivat hieman viivästyneet ja ne oli lykätty keskikesään) oli\nruhtinas Z. tuonut Jepantšinien taloon erään kaukaisen sukulaisensa,\njonka hän muuten jokseenkin hyvin tunsi. Se oli muudan Jevgeni\nPavlovitš R., vielä nuori, noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies,\nsivusadjutantti, kuvankaunis, »tunnettua sukua», älykäs, loistava,\n»uusi», »tavattoman sivistynyt» mies ja — suorastaan mahdottoman\nrikas. Tuohon viimeksimainittuun seikkaan nähden oli kenraali aina\nvarovainen. Hän pani toimeen tiedusteluja: »Todellakin tuntuu jotakin\nsellaista olevan — vaikka muuten täytyy vielä tarkistaa tietoja.»\nTämä nuori sivusadjutantti, jolla »oli tulevaisuutta», kohosi paljon\narvossa ämmä Bjelokonskajan Moskovasta lähettämän lausunnon johdosta.\nVain eräs kohta hänen maineessaan oli hieman arveluttava: hänellä oli\nollut muutamia suhteita ja, kuten vakuutettiin, hän oli »voittanut»\njoitakin onnettomia sydämiä. Nähtyään Aglajan hän alkoi tavattoman\nuutterasti käydä Jepantšinien talossa. Tosin ei ollut vielä mitään\ntullut sanotuksi, ei edes minkäänlaisia viittailujakaan oltu tehty;\nmutta vanhemmista tuntui kuitenkin siltä, ettei ollut syytä ajatella\ntänä kesänä ulkomaanmatkaa. Aglaja itse saattoi ehkä kyllä olla toista\nmieltä.\n\nTämä tapahtui melkein samaan aikaan kuin meidän kertomuksemme sankari\ntoistamiseen ilmestyi näyttämölle. Näihin aikoihin näytti, päältä\nkatsoen, ruhtinas Myškin parka jo ennättäneen täydelleen unohtua\nPietarissa. Jos hän nyt yht'äkkiä olisi ilmestynyt tuttujensa joukkoon,\nniin hän olisi tipahtanut kuin taivaasta. Kuitenkin kerromme vielä\nerään tosiseikan ja lopetamme sillä johdantomme.\n\nRuhtinaan lähdettyä oli Kolja Ivolgin aluksi jatkanut entiseen tapaan\nelämäänsä, t.s. käynyt lukiossa, ystävänsä Ippolitin luona, pitänyt\nsilmällä kenraalia ja autellut Varjaa taloustoimissa olemalla tämän\njuoksupoikana. Mutta vuokralaiset hävisivät nopeasti tiehensä:\nFerdyštšenko oli lähtenyt jonnekin kolme päivää Nastasja Filippovnan\nluona sattuneen tapahtuman jälkeen ja pian kadonnut jäljettömiin, niin\nettei hänestä kuulunut mitään huhujakaan; sanottiin hänen jossakin\njuopottelevan, mutta siitä kerrottiin epävarmasti. Ruhtinas oli\nlähtenyt Moskovaan; asukkeja ei enää ollut. Myöhemmin, kun Varja jo\noli naimisissa, muuttivat Nina Aleksandrovna ja Ganja yhdessä hänen\nkanssaan Ptitsynin luo, Izmailovin kaupunginosaan; kenraali Ivolginille\ntaas oli melkein samoihin aikoihin sattunut eräs aivan odottamaton\nseikka: hänet oli viety velkavankeuteen. Sinne oli hänet toimittanut\nhänen ystävättärensä, kapteeninrouva, häneltä eri aikoina saamiensa\npaperien perusteella, joiden loppusumma oli noin kaksituhatta. Kaikki\ntämä oli tullut hänelle täydellisenä yllätyksenä, ja kenraali-parka\noli »ehdottomasti joutunut uhriksi sen vuoksi, että hän määrättömästi\nuskoi ihmissydämen jalouteen, yleisesti sanoen». Hän oli omaksunut\nmieltä rauhoittavan tavan allekirjoittaa velkasitoumuksia ja\nvekseleitä, eikä hän edes ajatellutkaan mahdolliseksi, että niillä\nmilloinkaan olisi mitään vaikutusta, vaan oli tuuminut, että se oli\n_noin vain_. Mutta niinpä ei ollutkaan. — Luota tämän jälkeen ihmisiin,\nosoita jaloa luottavaisuutta! — huudahti hän murheissaan istuessaan\nuusien ystäviensä parissa Tarasovin talossa viinipullon ääressä ja\nkertoillessaan heille juttuja Karsin piirityksestä ja kuolleista\nheränneestä sotamiehestä. Hän oli muuten oivallisessa kunnossa.\nPtitsyn ja Varja sanoivat, että siellä olikin hänen oikea paikkansa;\nGanja yhtyi täydelleen tähän. Ainoastaan Nina Aleksandrovna raukka\nitki katkerasti salaisuudessa (mikä ihan ihmetytti kotijoukkoa) ja\nvaikka olikin aina sairas, käydä kompuroi niin usein kuin saattoi\ntervehtimässä miestään Izmailovin kaupunginosassa.\n\n»Kenraalille sattuneen tapauksen» jälkeen, kuten Kolja sitä nimitti,\nja yleensä jo sisaren naimisiinmenosta asti oli Kolja melkein kokonaan\nirtautunut heidän vallastaan ja mennyt niinkin pitkälle, että hän viime\naikoina oli enää harvoin ilmestynyt yöksikään perheen piiriin. Huhut\nkertoivat hänen tehneen paljon uusia tuttavuuksia; sitäpaitsi hän\noli tullut kovin tunnetuksi myös velkavankilassa. Nina Aleksandrovna\nei siellä voinut tulla toimeen ilman häntä; kotona häntä ei nyt edes\nuteliaisuudellakaan vaivattu. Varja, joka ennen oli ollut niin ankara\nhäntä kohtaan, ei nyt asettanut häntä minkäänlaisten kuulustelujen\nalaiseksi hänen retkiensä johdosta; Ganja taasen, kotiväen suureksi\nihmeeksi, puheli hänelle ja seurustelikin hänen kanssaan toisinaan\naivan ystävän tavoin, kaikesta raskasmielisyydestään huolimatta, eikä\ntämmöistä ollut koskaan ennen tapahtunut, sillä seitsemänkolmatta\nvuoden ikäinen Ganja ei luonnollisestikaan ollut osoittanut\nviisitoistavuotiaalle veljelleen vähintäkään ystävällistä huomiota,\noli kohdellut häntä töykeästi, vaatinut kaikkia kotolaisia esiintymään\nvain ankarasti häntä kohtaan ja aina uhannut »antaa häntä ympäri\nkorvia», mikä olikin saattanut Koljan »inhimillisen kärsivällisyyden\näärimmäisten rajojen yli». Saattoipa ajatella, että Kolja nyt toisinaan\noli suorastaan välttämätön Ganjalle. Koljaa oli suuresti hämmästyttänyt\nse, että Ganja oli silloin palauttanut rahat takaisin; sen takia hän\noli valmis antamaan Ganjalle paljon anteeksi.\n\nOli kulunut noin kolme kuukautta ruhtinaan lähdöstä, ja Ivolginien\nperheessä saatiin tietää, että Kolja oli yht'äkkiä tutustunut\nJepantšineihin ja että tytöt olivat ottaneet hänet erittäin hyvin\nvastaan. Varja sai pian tietää tämän; Kolja muuten ei ollut\ntullut tutuksi Varjan kautta, vaan »omia aikojaan». Vähitellen\nalettiin Jepantšineilla pitää hänestä. Kenraalitar oli alussa hyvin\ntyytymätön häneen, mutta alkoi pian häntä suosia »avomielisyyden\ntakia ja siksi, ettei hän imartele». Ettei Kolja imarrellut, se\npiti täydelleen paikkansa; hän osasi asettua heihin nähden täysin\nyhdenvertaiselle ja riippumattomalle kannalle, vaikka toisinaan\nlukikin kenraalittarelle kirjoja ja sanomalehtiä — mutta hänhän\noli muutenkin aina palvelevainen. Pari kertaa hän muuten ankarasti\nriitaantui Lizaveta Prokofjevnan kanssa, ilmoitti tälle, että tämä\noli hirmuvaltias ja ettei hän koskaan astu enää jalallaan tämän\ntaloon. Ensimmäisellä kerralla syntyi kiista »naisasiasta», toisella\nkerralla taas kysymyksestä, mikä vuodenaika on sopivin viheriävarpusten\npyydystämiseen. Niin uskomatonta kuin onkin, niin kenraalitar\nkolmantena päivänä riidan jälkeen lähetti lakeijan viemään hänelle\nkirjelippua, jossa pyysi häntä ehdottomasti tulemaan; Kolja ei ruvennut\nkursailemaan, vaan tuli heti. Ainoastaan Aglaja ei jostakin syystä\ntuntenut häntä kohtaan myötätuntoa, vaan kohteli häntä alentuvasti.\nMutta häntäpä oli Koljan juuri suotu osittain ihmetyttää. Kerran — se\noli pääsiäisenä — Kolja sattui hetkeksi Aglajan kanssa kahden kesken\nja antoi hänelle kirjeen, sanoen vain, että oli käsketty antamaan\nse ainoastaan hänelle. Aglaja katsahti tuimasti »itsetietoiseen\npoikanulikkaan», mutta Kolja ei ruvennut odottamaan, vaan lähti\nhuoneesta. Aglaja avasi kirjelipun ja luki:\n\n »Kerran Te kunnioititte minua luottamuksellanne. Kenties Te olette\n nyt kokonaan unohtanut minut. Mistä johtuukaan, että minä kirjoitan\n Teille? En tiedä: mutta minä tunsin voittamatonta halua muistuttaa\n Teitä itsestäni, ja nimenomaan Teitä. Kuinka monta kertaa olettekaan\n te kaikki kolme olleet minulle tarpeelliset, mutta kaikista kolmesta\n minä näin ainoastaan Teidät. Te olette minulle tarpeellinen, hyvin\n tarpeellinen. Minulla ei ole Teille mitään kirjoitettavaa itsestäni,\n ei mitään kerrottavaa. Minä en sitä tahtonutkaan; minä toivoisin\n hirveän mielelläni, että Te olisitte onnellinen. Oletteko Te\n onnellinen? Tätä vain tahdoinkin Teille sanoa.\n\n                               Teidän veljenne Ruht. L. Myškin.»\n\nLuettuaan tämän lyhyen ja jotenkin päättömän kirjeen Aglaja yht'äkkiä\ntulistui ja vaipui ajatuksiinsa. Meidän olisi vaikeata esittää hänen\najatuksensa juoksu. Muun muassa hän kysyi itseltään: »Näytänkö tämän\nkenellekään?» Häntä ikäänkuin hävetti. Muuten hän lopuksi viskasi\nivallisesti ja omituisesti hymyillen kirjeen pöytälaatikkoonsa. Mutta\nseuraavana päivänä hän taas otti sen esille ja pisti paksun, lujiin\nkansiin sidotun kirjan väliin (hänellä oli tapana aina tehdä näin\npapereilleen, jotta pikemmin löytäisi ne tarvittaessa). Ja vasta viikon\nkuluttua hän tuli katsoneeksi, mikä kirja se oli. Se oli _Don Quijote\nde la Mancha_. Aglaja rupesi täyttä kurkkua nauramaan — tietymätöntä on\nmille.\n\nTietymätöntä on myös, näyttikö hän keksintöään kenellekään sisaristaan.\n\nMutta jo silloin, kun hän parhaillaan luki kirjettä, nousi yht'äkkiä\nhänen mieleensä: onko ruhtinas todellakin valinnut tuon itsetietoisen\npoikanulikan ja kerskurin kirjeenvaihtajakseen ja kenties, mene\ntiedä, ainoaksi täkäläiseksi kirjeenvaihtajakseen? Hän otti kuitenkin\nkuulustellakseen Koljaa, vaikkakin tavattoman ylenkatseellisesti,\nMutta tuo aina helposti loukkaantuva »poikanulikka» ei tällä kertaa\nkiinnittänyt vähintäkään huomiota ylenkatseeseen; sangen lyhyesti ja\njokseenkin kuivasti hän selitti Aglajalle, että vaikka hän olikin\nkaiken varalta ilmoittanut ruhtinaalle vakinaisen osoitteensa juuri\nennen ruhtinaan lähtöä Pietarista ja samalla tarjoutunut tekemään\npalveluksia, niin tämä oli ensimmäinen asia, minkä hän oli saanut\nruhtinaalta toimitettavaksi? ja ensimmäinen ruhtinaan hänelle lähettämä\nkirje-, ja todistaakseen sanansa hän näytti myös sen kirjeen, jonka\nhän itse oli saanut. Aglaja ei kainostellut, vaan luki sen. Koljalle\nosoitetussa kirjeessä oli:\n\n »Rakas Kolja, olkaa hyvä ja antakaa oheenliitetty ja suljettu\n kirjelappu Aglaja Ivanovnalle. Voikaa hyvin.\n\n                            Teitä rakastava Ruht. L. Myškin.»\n\n— On kuitenkin naurettava ottaa luottamusmiehekseen tuollainen kakara,\n— lausui Aglaja loukkaavasti antaessaan Koljalle kirjeen takaisin ja\nmeni halveksivasti hänen ohitseen.\n\nTätä ei Kolja enää voinut sietää: hän oli vartavasten pyytänyt tätä\ntilaisuutta varten Ganjalta, syytä selittämättä, luvan saada panna\nkaulaansa Ganjan vielä aivan uuden viheriäisen kaulahuivin. Hän\nloukkaantui julmasti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nElettiin kesäkuun ensimmäisiä päiviä ja Pietarissa oli jo koko viikon\najan ollut harvinaisen kaunis sää. Jepantšineilla oli upea oma huvila\nPavlovskissa. Lizaveta Prokofjevna innostui yht'äkkiä ja alkoi puuhata;\ntouhua ei kestänyt kahta päivääkään, kun he jo muuttivat.\n\nToisena tai kolmantena päivänä Jepantšinien muuton jälkeen saapui\nMoskovasta aamujunassa myös ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin. Ei kukaan\nollut häntä vastassa asemalla; mutta astuessaan ulos junasta ruhtinas\nyht'äkkiä oli tuntevinaan jonkun silmäparin omituisen, palavan katseen\nväkijoukosta, joka piiritti junassa tulleet. Tarkemmin katsottuaan\nhän ei erottanut enää mitään. Tietysti se oli ollut vain epämääräinen\nnäky; mutta siitä jäi epämiellyttävä vaikutelma. Sitäpaitsi ruhtinas\noli muutenkin surullinen ja mietteissään ja näytti olevan jostakin\nhuolestunut.\n\nAjuri vei hänet erääseen hotelliin, joka oli lähellä Liteinaja-katua.\nHotelli oli huono. Ruhtinas asettui asumaan kahteen pieneen huoneeseen,\njotka olivat pimeät ja huonosti kalustetut, peseytyi, pukeutui, ei\ntilannut mitään ja lähti kiireesti ulos, aivan kuin olisi pelännyt\nhukkaavansa aikaa taikka ei tapaavansa jotakuta kotona.\n\nJos häneen nyt olisi katsahtanut joku niistä, jotka puoli vuotta\nsitten, hänen tullessaan ensi kertaa Pietariin, olivat tunteneet\nhänet, niin ehkäpä tämä katsoja olisi päätellyt, että ruhtinas oli\nulkoasultaan suuresti muuttunut hyvään suuntaan. Mutta tokkopa\nasia sentään lienee ollut niin. Puvussa jo oli täydellinen muutos\ntapahtunut: koko puku oli aivan toinen, Moskovassa neulottu ja hyvän\nräätälin valmistama; mutta puvussakin oli eräs puutteellisuus: se\noli liiaksi muodin mukainen (jommoisia pukuja aina valmistavat\ntunnolliset, mutta ei kovin lahjakkaat räätälit) ja lisäksi sellainen\noli valmistettu miehelle, jonka mieltä tämä puoli ei ollenkaan\nkiinnittänyt, niin että katsellessaan tarkkaavaisesti ruhtinasta hyvin\nnaurunhaluinen kenties olisikin löytänyt hymyilemisen aihetta. Mutta\nvähänkö on asioita, jotka naurattavat.\n\nRuhtinas otti ajurin ja lähti Hiekkojen kaupunginosaan. Eräällä\nRoždestvenskaja-kaduista hän pian löysi pienen puutalon. Hänen\nihmeekseen tämä pikku talo olikin kauniin näköinen, puhdas, hyvin\nhoidettu, ja siihen kuului aitaus, jonka sisäpuolella kasvoi kukkia.\nKadunpuoliset ikkunat olivat auki, ja niistä kuului terävä-äänistä,\nyhtämittaista puhetta, miltei huutoa, aivan kuin joku olisi lukenut\nääneen tai pitänyt puhetta; silloin tällöin äänen keskeytti muutamien\nheleitten äänien nauru. Ruhtinas meni pihalle, nousi kuistille ja kysyi\nherra Lebedeviä.\n\n— Tuolla he ovat, — vastasi ovea avaamaan tullut keittäjätär, jonka\nhihat oli kyynärpäitä myöten kääritty ylös, ja osoitti sormellaan\n»vierashuoneeseen». Tuossa vierashuoneessa, jonka seinät oli\npäällystetty tummansinisellä paperilla ja joka oli kalustettu siististi\neikä ihan vaatimattomasti, t.s. jonka kalustona oli pyöreä pöytä\nja sohva, pronssinen kello lasikuvun alla, kapea kuvastin ikkunain\nvälissä ja hyvin vanhanaikainen pieni kynttiläkruunu lasipalasineen,\njoka riippui katossa pronssiketjussa, seisoi keskellä huonetta itse\nherra Lebedev, selin sisään astuvaan ruhtinaaseen, liivisillään, ilman\nnuttua, kesäiseen tapaan, ja lyöden rintaansa hän piti mahtipontisesti\npuhetta jostakin aiheesta. Hänen kuulijoinaan olivat: noin viidentoista\nvuoden ikäinen poika, jolla oli jokseenkin iloiset ja älykkäät kasvot\nja kirja käsissä, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori nainen\nsurupuvussa ja rintalapsi sylissä, kolmentoista ikäinen tyttö, joka\nniinikään oli surupuvussa ja nauroi kovin sekä avasi tällöin suunsa\nhyvin selälleen, sekä lopuksi vielä eräs tavattoman omituinen kuulija,\nnoin kahdenkymmenen vuoden ikäinen sohvalla loikova nuori mies,\njokseenkin kaunis, mustanpuhuva, tukka pitkä ja sakea, silmät mustat\nja suuret hiukan poskiparran ja parran alkua. Nähtävästi tämä kuulija\nusein keskeytti puhetta pitävän Lebedevin ja väitti häntä vastaan;\nsille luultavasti muu yleisö nauroikin.\n\n— Lukjan Timofeitš, Lukjan Timofeitš! Katsohan tuota! Vilkaise toki\ntänne!... No, mitä jonninjoutavaa te siinä!\n\nJa keittäjätär poistui viitaten kädellään ja niin suuttuneena, että oli\nihan punastunut.\n\nLebedev katsahti taakseen ja nähtyään ruhtinaan seisoi jonkin aikaa\nkuin ukkosen lyömänä, sitten syöksähti hänen luokseen matelevasti\nhymyillen, mutta matkalla taas ikäänkuin jähmettyi, lausuen muuten:\n\n— Ko-ko-korkea-arvoinen ruhtinas!\n\nMutta yht'äkkiä hän, ikäänkuin ei vieläkään olisi kyennyt pääsemään\ntasapainoon, kääntyi ympäri ja hyökkäsi syyttä suotta ensin surupuvussa\nolevan, lasta sylissään pitävän tytön kimppuun, niin että tämä ihan\nhiukan hätkähti odottamattoman hyökkäyksen johdosta, mutta samassa\nLebedev jätti hänet ja hyökkäsi toisen huoneen kynnyksellä seisovan\nkolmetoistavuotiaan tytön kimppuun, jonka suu edelleen oli hymyssä\näskeisen naurun jälkeen. Tyttö ei kestänyt Lebedevin huutoa, vaan\nlivisti heti keittiöön; Lebedev vielä tömisteli jaloillaan hänen\njälkeensä peloittaakseen häntä vielä enemmän, mutta kohdattuaan ymmälle\njoutuneen ruhtinaan katseen hän lausui selitykseksi:\n\n— Se oli... kunnioituksen vuoksi, hehehee!\n\n— Turhaan te noin... — alkoi ruhtinas.\n\n— Heti, heti, heti... niinkuin vihuri!\n\nJa Lebedev hävisi nopeasti huoneesta. Ruhtinas katseli ihmeissään\ntyttöä, poikaa ja sohvalla loikojaa; nämä kaikki nauroivat. Ruhtinaskin\nalkoi nauraa.\n\n— Hän meni panemaan hännystakin ylleen, — sanoi poika.\n\n— Miten harmillista tämä kaikki onkaan, — alkoi ruhtinas, — minä\najattelin... sanokaa, onko hän...\n\n— Humalassa, niinkö luulette? — huusi ääni sohvalta. — Ei hituistakaan!\nVain kolme tai neljä, ehkäpä kaiken kaikkiaan viisi ryyppyä on ottanut,\nmutta mitäs se on, — sehän kuuluu päiväjärjestykseen.\n\nRuhtinas kääntyi sohvalta kuuluvaa ääntä kohti, mutta tyttö alkoi puhua\nja lausui mitä avomielisin ilme sievillä kasvoillaan:\n\n— Hän ei aamupäivällä koskaan juo paljoa; jos teillä on hänelle jotakin\nasiaa, niin puhukaa nyt. Nyt juuri on aika. Kun hän illemmällä tulee\ntakaisin, niin hän on päissään; muutenkin hän nyt yön lähestyessä\nenemmän itkee ja lukee meille ääneen raamattua, sillä meidän äitimme on\nkuollut viisi viikkoa sitten.\n\n— Hän pakeni siksi, että hänelle varmaankin kävi vaikeaksi vastata\nteille, — alkoi nuori mies sohvalla nauraa. — Lyön vetoa, että hän jo\nnyt petkuttaa teitä ja parastaikaa suunnittelee sitä.\n\n— Siitä on vain viisi viikkoa! Vain viisi viikkoa! — puuttui puheeseen\nLebedev palaten takaisin hännystakki yllään, vilkuttaen silmiään ja\nvetäen taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneliään. — Orpoja!\n\n— Miksi te olette tullut esille aivan repaleissa? — sanoi tyttö. —\nOnhan teillä tuolla oven takana aivan uusi takki, ettekö nähnyt sitä,\nvai mitä?\n\n— Pidä suusi kiinni, säksättäjä! — huudahti hänelle Lebedev. — Huh,\nsinä! — huusi hän tömistäen hänelle jalkojaan. Mutta nyt tyttö vain\nrupesi nauramaan.\n\n— Mitä te peloittelette, enhän minä ole Tanja enkä lähde pakoon. Tällä\ntavoin te ehkä herätätte Ljubotškan, niin että hän voi saada vielä\nkouristuksia... mitä te oikein huudatte!\n\n— Ei-ei-ei! Pippa, pippa... — pelästyi Lebedev yht'äkkiä hirveästi, ja\nsyöksyen tyttären sylissä makaavan lapsen luo hän siunasi sitä muutamia\nkertoja pelästyneen näköisenä ristinmerkillä. — Herra Jumala, varjele,\nHerra Jumala, suojele! Tämä on minun oma rintalapseni, tyttäreni\nLjubov, — kääntyi hän ruhtinaan puoleen,— ja on syntynyt aivan\nlaillisesta avioliitosta synnytyksessä kuolleen vaimovainajani Helenan\nkanssa. Ja tämä hyyppä tässä on tyttäreni Vera, surupuvussa... Ja tuo,\ntuo, oi, tuo...\n\n— Mitä sammaltelet? — huudahti nuori mies. — Jatka sinä vain, älä\nujostele.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Lebedev yht'äkkiä aivan kuin saaden\njonkin puuskan. — Oletteko suvainnut seurata sanomalehdistä Žemarinien\nperheen murhaa?\n\n— Olen lukenut, — sanoi ruhtinas hieman ihmetellen.\n\n— No, niin, tuo tuossa on juuri Žemarinien perheen murhaaja, hän juuri\nse onkin!\n\n— Mitä ihmettä te? — sanoi ruhtinas.\n\n— Se on, kuvaannollisesti puhuen, tulevan toisen Žemarinien perheen,\njos semmoinen ilmestyy, tuleva toinen murhaaja. Siihen se juuri\nvalmistuukin...\n\nKaikki alkoivat nauraa. Ruhtinas tuli ajatelleeksi, että Lebedev\nkenties todellakin koukerteli ja kiemurteli vain siksi, että aavisti\nhänen kysymyksensä eikä tietänyt, miten niihin vastaisi, ja koetti\nvoittaa aikaa.\n\n— Kapinoi! Laittelee salaliittoja! — huusi Lebedev aivan kuin ei enää\njaksaisi hillitä itseään.— Voinko minä, onko minulla oikeus, pitää\ntuommoista ilkimystä, tuommoista niin sanoakseni irstailijaa ja petoa\nlihallisena sisarenpoikanani, sisar-vainajani Anisjan ainoana poikana?\n\n— Lakkaa jo, sinä pöhnäinen mies! Uskotteko, ruhtinas, hän on nyt\nsaanut päähänsä ruveta harjoittamaan asianajoa, kuljeksii käräjillä;\non yltynyt harjoittamaan kaunopuheisuutta ja puhelee kotona lasten\nkanssa aina vain korkeata tyyliä. Puhui rauhantuomarien edessä viisi\npäivää takaperin. Ja ketäs hän ryhtyi puolustamaan: ei ämmää, joka\nhäntä rukoili ja pyysi ja jonka koronkiskuri roisto oli ryöstänyt\nputipuhtaaksi, anastanut ämmän koko omaisuuden, viisisataa ruplaa, vaan\njuuri tuota koronkiskuria, jotakin Seidleriä, juutalaista, siksi että\ntämä lupasi antaa hänelle viisikymmentä ruplaa...\n\n— Viisikymmentä ruplaa, jos voitan, mutta ainoastaan viisi, jos menetän\njutun, — selitti yht'äkkiä Lebedev aivan toisenlaisella äänellä kuin\noli puhunut tähän saakka, ja aivan niinkuin ei milloinkaan olisi\nhuutanut.\n\n— No, ja menetti tietysti, eihän nyt ole entisajan järjestys, vaan\nsiellä naurettiin hänelle. Mutta hän on hirveän tyytyväinen itseensä;\nmuistakaa, sanoo, puolueettomat herrat tuomarit, että surullinen\nvanhus, liikuntokyvytön, joka elää rehellisellä työllä, menettää\nviimeisen leipäpalasensa; muistakaa lainsäätäjän viisaita sanoja:\n»Vallitkoon tuomioissa lempeys.» Ja uskotteko: joka aamu hän täällä\nmeille esittää uudelleen tuon saman puheen, sanasta sanaan, aivan\nniinkuin hän sen siellä piti; viidennen kerran tänään; juuri ennen\nteidän tuloanne hän sitä piti, niin on hän siihen ihastunut. Itseänsä\nihailee. Ja aikoo vielä puolustaa jotakuta muutakin. Te olette\nluultavasti ruhtinas Myškin? Kolja on puhunut minulle teistä, että\nviisaampaa kuin te hän ei tähän saakka ole tavannut koko maailmassa...\n\n— Eikä olekaan! Eikä olekaan! Eikä maailmassa viisaampaa olekaan! —\npuuttui heti puheeseen Lebedev.\n\n— No, siinä hän kenties lateli omiaan. Toinen pitää teistä ja toinen\nliehakoi teitä; mutta minä en aio ollenkaan imarrella teitä, niin että\nnyt sen tiedätte. Mutta onhan teilläkin järki päässä: ratkaiskaapa\nminun ja hänen välinen riita. No, tahdotko, että ruhtinas ratkaisee\nriitamme? — kääntyi hän enonsa puoleen. — Minusta on suorastaan\nhauskaa, ruhtinas, että te satuitte tänne.\n\n— Tahdon! — huudahti Lebedev päättävästi ja vilkaisi vaistomaisesti\nkuulijakuntaan, joka taas oli alkanut tulla lähemmäksi.\n\n— Mitä teillä täällä sitten on? — lausui ruhtinas rypistäen kulmiaan.\n\nHänen päätään todellakin kivisti, ja sen lisäksi hän alkoi yhä enemmän\nvarmistua siitä, että Lebedev petkutti häntä ja oli mielissään, kun\nasia venyi pitemmälle.\n\n— Jutun selostus. Minä olen hänen sisarensa poika, siinä hän ei\nvalehdellut, vaikka hän aina valehteleekin. Minä en ole käynyt kouluani\nloppuun, mutta tahdon sen suorittaa ja pysyn päätöksessäni, sillä\nminulla on luja luonne. Mutta toistaiseksi minä tullakseni toimeen otan\nerään paikan viidenkolmatta ruplan palkalla rautatiellä. Tunnustan\nsitäpaitsi, että hän on jo pari kolme kertaa auttanut minua. Minulla\noli kaksikymmentä ruplaa ja minä menetin ne pelissä. Niin, uskotteko,\nminä olin niin halpamainen, niin alhainen, että minä menetin ne pelissä!\n\n— Roistolle, roistolle, jolle ei olisi ollenkaan tarvinnut maksaa, —\nhuudahti Lebedev.\n\n— Niin, roistolle, mutta jolle piti maksaa, — jatkoi nuori mies.\n— Että hän on roisto, sen minäkin olen valmis todistamaan, enkä\nyksistään siitä syystä, että hän on piessyt sinua. Se on, ruhtinas,\nmuudan virkaheitto upseeri, virasta eronnut luutnantti Rogožinin\nentistä seuruetta ja opettaa nyrkkeilyä. Kaikki he nyt kuljeksivat\nsiellä täällä, sen jälkeen kuin Rogožin ajoi heidät tiehensä. Mutta\nkaikkein pahinta on se, että minä tiesin hänet roistoksi, heittiöksi\nja varkaaksi, ja kuitenkin istuuduin hänen kanssaan pelaamaan, ja että\nkun pelissä oli menossa viimeinen ruplani (me pelasimme uhkapeliä\nkorteilla), minä ajattelin itsekseni: jos menetän, niin menen eno\nLukjanin luo, pyydän nöyrästi, hän ei kiellä. Se on jo alhaisuutta, se\non jo alhaisuutta! Se on tietoista halpamaisuutta!\n\n— Se on jo tietoista halpamaisuutta! — toisti Lebedev.\n\n— No, älä riemuitse siinä, odotahan, — huudahti sisarenpoika\nloukkaantuneena. — Hän näkyy ihan iloitsevan siitä. Minä tulin hänen\nluokseen, ruhtinas, tänne ja tunnustin kaikki; minä käyttäydyin\njalosti, en säästänyt itseäni; minä soimasin itseäni hänen edessään\nniin paljon kuin vain saatoin, kaikki täällä sen todistavat.\nMennäkseni tuohon paikkaan rautatiellä minun on välttämättömästi edes\njonkin verran hankittava vaatteita, sillä minä olen aivan risoissa.\nKatsokaahan saappaitani! Muulla tavoin on mahdotonta mennä toimeen,\nja jos minä en saavu sinne määräaikana, niin paikan saa toinen,\nsilloin minä taas olen puilla paljailla ja saan hankkia itselleni\njostakin toisen paikan. Nyt minä pyydän häneltä kaiken kaikkiaan\nainoastaan viittätoista ruplaa ja lupaan, etten koskaan enää pyydä, ja\nsitäpaitsi maksan hänelle kolmen ensimmäisen kuukauden kuluessa koko\nvelan viimeiseen kopeekkaan asti. Minä pidän sanani. Minä osaan tulia\nkuukausimääriä toimeen pelkällä leivällä ja kaljalla, sillä minulla\non luja luonne. Kolmessa kuukaudessa minä saan seitsemänkymmentäviisi\nruplaa. Entisten kanssa tulen olemaan hänelle velkaa kaikkiaan\nkolmekymmentäviisi ruplaa, minulla siis on millä maksan. No niin,\nmäärätköön millaisen koron tahtoo, piru vieköön! Eikö hän tunne\nminua? Kysykää häneltä, ruhtinas: olenko minä maksanut vai enkö, kun\nhän aikaisemmin on minua auttanut? Miksi sitten hän ei nyt tahdo? On\nsuuttunut siitä, että minä maksoin tuolle luutnantille; muuta syytä ei\nole! Kas sellainen mies hän on: ei itselleen eikä toisille!\n\n— Eikä mene pois! — huudahti Lebedev. — Kävi tuohon loikomaan eikä\nlähde pois.\n\n— Niinhän minä sinulle sanoinkin. En lähde pois, ennenkuin annat. Te\nhymyilette jostakin syystä, ruhtinas? Ajattelette kai, että minä olen\nväärässä?\n\n— Minä en hymyile, mutta minun mielestäni te todellakin olette jonkin\nverran väärässä, — lausui ruhtinas vastahakoisesti.\n\n— Sanokaa sitten suoraan, että olen aivan väärässä, älkää kiemurrelko;\nmitä se on tuo »jonkin verran»?\n\n— Jos niin tahdotte, niin olette aivan väärässä.\n\n— Jos tahdon! Hullunkurista! Luuletteko te todellakin, etten minä\ntiedä itsekin, että on arveluttavaa menetellä näin, että rahat ovat\nhänen, hän saa tehdä niinkuin tahtoo, ja minun puoleltani tämä on\nväkivaltaisuutta. Mutta te, ruhtinas... ette tunne elämää. Jos ei\ntuommoisia opeta, niin ei asioista tule mitään. Heitä pitää opettaa.\nOmatuntonihan on puhdas; omantunnon mukaan ottaen minä en tuota\nhänelle tappiota, minä maksan takaisin korkoineen. Myöskin siveellisen\nhyvityksen hän on saanut: hän näki minun alennukseni. Mitä muuta hän\nvielä tarvitsee? Mihin hän kelpaa, jos hänestä ei ole hyötyä? Hyväinen\naika, mitä hän itse tekeekään! Kysykääpä, mitä hän tekee toisille ja\nmiten hän petkuttaa ihmisiä! Miten hän on hankkinut tämän talon? Minä\nannan hakata pääni pois, jos hän ei jo ole petkuttanut teitä eikä jo\nsuunnitellut, miten petkuttaisi teitä vielä lisää! Te hymyilette,\nettekö usko?\n\n— Minusta näyttää, että tämä kaikki ei ollenkaan ole yhteydessä teidän\nasianne kanssa, — huomautti ruhtinas.\n\n— Minä olen täällä maannut jo kolmatta päivää ja mitä olenkaan nähnyt!\n— huusi nuori mies kuulematta häntä. — Ajatelkaahan, että tätä enkeliä,\ntätä tyttöä tässä, joka nyt on orpo, minun serkkuani, omaa tytärtään\nhän epäilee, etsii joka yö hänen seurastaan hyviä ystäviä! Hiipii\nhiljaa tänne luokseni, etsii myös minun sohvani alta. Hän on tullut\nhulluksi epäluuloisuudesta; joka nurkassa näkee varkaita. Kaiken yötä\nhyppii tavan takaa ylös vuoteestaan, katsoo väliin ikkunoita, ovatko ne\nhyvin kiinni, väliin koettelee ovia, kurkistaa uuniin, ja tätä tapahtuu\nainakin seitsemän kertaa yössä. Oikeudessa hän pitää konnien puolta,\nmutta öisin hän kolmisen kertaa nousee rukoilemaan, täällä salissa,\npolvillaan, lyö otsaansa lattiaan puoli tuntia, ja rukoilee jos kenen\nedestä, itkee jos mitä, humalapäissään! Hän rukoili kreivitär Dubarryn\nsielun autuuden puolesta, kuulin sen omin korvin; Kolja kuuli myös; on\ntullut ihan pähkähulluksi!\n\n— Näettehän, kuulettehan, miten hän minua häpäisee, ruhtinas! —\nhuudahti Lebedev punastuen ja todellakin vimmastuen. — Mutta sitäpä\nhän ei tiedä, että kenties minä, juomari ja vetelehtijä, rosvo ja\npahantekijä, pidän vain siitä kiinni, että minä olen tätä irvihammasta,\nhänen pikku lapsena ollessaan, käärinyt kapaloihin, pessyt kaukalossa,\nja istunut rutiköyhän, leskeksi jääneen Anisja-sisareni luona, itsekin\nyhtä rutiköyhänä, yöt läpeensä, nukahtamatta yökausiin, hoidellut heitä\nkumpaakin sairasta, varastanut alhaalta talonmiehen halkoja, laulellut\nhänelle lauluja, naksutellut sormiani, nälkäisin vatsoin, näin hoitanut\nhänet terveeksi, nyt hän siinä pilkkaa minua! Ja mitä se sinuun kuuluu,\nvaikka todellakin olisin joskus tehnyt ristinmerkin otsaani kreivitär\nDubarryn sielun autuuden puolesta? Minä, ruhtinas, luin kolme päivää\ntakaperin ensimmäisen kerran kuvauksen tuon kreivittären elämästä\nleksikosta. Tiedätkö sinä, mikä hän oli, Dubarry nimittäin? Sano,\ntiedätkö vai etkö?\n\n— No niin, sinä kai yksin vain tiedät? — mutisi nuori mies ivallisesti,\nmutta vastahakoisesti.\n\n— Hän oli sellainen kreivitär, joka häpeästä nousten hallitsi\nkuningattaren sijasta ja jolle eräs suuri keisarinna kirjoitti\nomakätisessä kirjeessään »ma cousine». Kardinaali, paavin lähettiläs,\ntarjoutui itse vetämään silkkisukat hänen paljaisiin jalkoihinsa, kun\ntuli lever du roi (tiedätkö, mitä oli lever du roi?), pitipä sitä vielä\nsuurena kunniana, — niin korkea ja pyhä henkilö! Tiedätkö sinä sen?\nNäen naamastasi, ettet tiedä! No, kuinka hän kuoli? Vastaa, jos tiedät!\n\n— Mene matkaasi! Onpa tuosta pääsemättömissä.\n\n— Hän kuoli sillä tavoin, että tämmöisen kunnian jälkeen tämmöisen\nentisen valtijattaren laahasi giljotiinille teloittaja Samson,\nsyyttömästi, pariisilaisen roskaväen naisten huviksi, mutta hän ei\nollenkaan käsitä, mitä hänelle tapahtuu, peloissaan. Hän näkee,\nettä teloittaja taivuttaa hänen kaulansa veitsen alle ja työntelee\npotkimalla, — roskaväki nauraa, — ja hän alkoi huutaa: »Encore un\nmoment, monsieur le bourreau, encore un moment!» Joka merkitsee:\n»Hetkinen vielä odottakaa, herra bourreau, yksi hetki ainoastaan!» Ja\ntämän hetken vuoksi Jumala kenties antaakin hänelle anteeksi, sillä\nsuurempaa misääriä kuin tämä ei voi kuvitella ihmissielulle. Tiedätkö\nsinä, mitä merkitsee sana misääri? No niin, sepä juuri onkin misääri.\nKun minä luin tästä kreivittären huudosta, tästä ainoasta hetkestä,\nniin oli kuin olisi pihdeillä nipistetty sydäntäni. Ja mitä se kuuluu\nsinuun, maan mato, että minä käydessäni yövuoteelleni tahdoin mainita\nrukouksessa hänet, suuren syntisen? Ehkäpä siksi mainitsin, että hänen\npuolestaan, siitä asti kuin maailma seisoo, ei luultavasti kukaan\nole milloinkaan tehnyt ristinmerkkiä otsaansa eikä ole sellaista\najatellutkaan. Tuntuupa hänestä sentään miellyttävältä toisessa\nmaailmassa, kun löytyi samanlainen syntinen kuin hän, joka hänenkin\npuolestaan edes kerran maan päällä rukoili. Mitä sinä naurat? Et usko,\nateisti. Mutta mistä sinä tiedät? Ja sinähän valehtelit tämän, jos\nkerran olet salaa minua kuunnellut: en minä rukoillut yksinkertaisesti\nainoastaan kreivitär Dubarryn puolesta; minä rukoilin näin: »Anna\nJumala rauhasi suuren syntisen kreivitär Dubarryn ja kaikkien hänen\nkaltaistensa sielulle», mutta tämähän on jo kokonaan toista; sillä\npaljon on tämmöisiä suuria syntisiä ja esimerkkejä onnen vaihteluista\nja sellaisia, jotka ovat kärsineet ja jotka nyt kiemurtelevat ja\nvoihkivat ja odottavat; ja sinunkin puolestasi ja samanlaisten kuin\nsinä, sinun kaltaisten julkeitten ihmisten ja solvaisijain puolesta\nminä samalla kertaa rukoilin, jos kerran olet ottanut tehtäväksesi\nsalaa kuunnella, miten minä rukoilen...\n\n— No, riittää jo, rukoile kenen puolesta tahdot, piru sinut vieköön,\nkylläpä rupesi huutamaani — keskeytti sisarenpoika harmistuneena. —\nHänhän on perin lukenut mies, ettekö te, ruhtinas, ole sitä tietänyt? —\nlisäsi hän omituisen väkinäisesti hymyillen. — Hän lueskelee nyt kaiket\najat tuommoisia kaikenlaisia kirjoja ja muistelmia.\n\n— Teidän enonnehan ei kuitenkaan... ole sydämetön mies, huomautti\nruhtinas väkinäisesti. Hänestä oli tuo nuori mies käynyt sangen\nvastenmieliseksi.\n\n— Tehän kenties pilaatte hänet tuolla tavoin kiittelemällä!\nKatsokaahan, hänellä on jo käsi sydämellä ja suu on supussa, siinä hän\nseisoo jo vesissä suin. Kenties hän ei ole sydämetön, mutta hän on\nveijari, siinä onnettomuus, lisäksi hän on päissään, aivan ränsistynyt\nmies, niinkuin on jokainen, joka on juovuksissa useita vuosia, siksipä\nkaikki liitokset hänessä jo natisevat. Lapsia hän ehkä rakastaa,\notaksukaamme niin, tätivainajaa hän kunnioitti... Minua hän myös\nrakastaa ja onhan hän testamentissaan, jumal'auta, jättänyt minulle\nosan.\n\n— En m-mitään minä jätä! — sanoi Lebedev katkeroituneena.\n\n— Kuulkaa, Lebedev, — sanoi ruhtinas lujasti ja käänsi nuorelle\nmiehelle selkänsä, — minähän tiedän kokemuksesta, että te olette\ntoimelias mies, kun niin tahdotte... Minulla on nyt hyvin vähän\naikaa, ja jos te... Suokaa anteeksi, mikä olikaan ristimänimenne ja\nisännimenne, olen ne unohtanut?\n\n— Ti-ti-Timofei.\n\n— Ja?\n\n— Lukjanovitš.\n\nKaikki huoneessa-olijat alkoivat taas nauraa.\n\n— Valehteli! — huudahti sisarenpoika. — Siinäkin valehteli! Hänen\nnimensä, ruhtinas, ei ollenkaan ole Timofei Lukjanovitš, vaan Lukjan\nTimofejevitš! Miksi sinä oikeastaan valehtelit, sano se? Eikö sinulle\nole samantekevää, olitpa Lukjan tai Timofei, ja mitä se ruhtinaaseen\nkuuluu? Hän valehtelee vain tottumuksesta, vakuutan sen teille!\n\n— Niinkö todellakin? — kysyi ruhtinas kärsimättömästä\n\n— Lukjan Timofejevitš, niinpä kyllä, — myönsi nolostuen Lebedev, loi\nnöyrästi katseensa alas ja pani taas käden sydämelleen.\n\n— Minkä tähden te oikeastaan teitte noin, voi hyvä Jumala!\n\n— Itseni vähäksymisestä, — kuiskasi Lebedev painaen päänsä entistä\nenemmän ja nöyremmin alas.\n\n— Äh, mitä itsensä vähäksymistä siinä on! Jospa minä vain tietäisin,\nmistä nyt voin löytää Koljan! — sanoi ruhtinas ja kääntyi lähteäkseen.\n\n— Minä sanon teille, missä Kolja on, — lausui taas nuori mies.\n\n— Ei-ei-ei! — huudahti Lebedev kiireesti ja alkoi taas touhuta.\n\n— Kolja oli täällä yötä, mutta lähti aamulla etsimään kenraaliansa,\njonka te, ruhtinas, Jumala tiesi mistä syystä, lunastitte »osastosta».\nKenraali lupasi jo eilen tulla tänne yöksi, mutta ei tullut.\nLuultavimmin hän on jäänyt yöksi »Vaaka»-hotelliin, joka on tässä\nhyvin lähellä. Kolja on siis siellä tai Pavlovskissa, Jepantšinien\nluona. Hänellä oli rahaa ja hän aikoi jo eilen mennä. Siis joko\n»Vaaka»-hotellissa tai Pavlovskissa.\n\n— Pavlovskissa, Pavlovskissa!... Mutta me menemme tänne, tänne,\npuistikkoon ja... kahvia...\n\nJa Lebedev alkoi vetää ruhtinasta kädestä. He lähtivät ulos huoneesta,\nkulkivat pihan poikki ja menivät sisälle pikkuportista. Siinä oli\ntodellakin hyvin pieni ja hyvin sievä puisto, jossa hyvän sään\nvaikutuksesta jo oli puhjennut lehti kaikkiin puihin. Lebedev pani\nruhtinaan istumaan viheriälle puupenkille, maahan laitetun viheriäisen\npöydän ääreen, ja istuutui itse vastapäätä häntä. Hetkisen kuluttua\ntuli todella kahviakin. Ruhtinas ei kieltäytynyt. Lebedev katseli\nedelleenkin matelevasti ja halukkaasti häntä silmiin.\n\n— Minä en tietänytkään, että teillä on tämmöinen talous, — sanoi\nruhtinas sen näköisenä kuin ajattelisi aivan muuta.\n\nO-orpoja, — alkoi Lebedev koukistuen, mutta pysähtyi: ruhtinas katseli\nhajamielisesti eteensä ja oli tietysti jo unohtanut kysymyksensä. Kului\nvielä noin minuutin verran; Lebedev katseli ja odotti.\n\n— No niin, mitä se olikaan? — lausui ruhtinas aivan kuin heräten\nmietteistään. — Niin! Tehän tiedätte itse, Lebedev, mistä meillä on\nkysymys: minä olen tullut juuri teidän kirjeenne johdosta. Puhukaa.\n\nLebedev tuli hämilleen, tahtoi sanoa jotakin, mutta änkytteli vain:\nei sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Ruhtinas odotti ja alkoi\nsurullisesti hymyillä.\n\n— Luullakseni minä ymmärrän sangen hyvin teidät, Lukjan Timofejevitš:\nte ette varmaankaan odottanut minua. Te luulitte, etten minä lähde\nliikkeelle syrjäisestä paikastani teidän ensimmäisen ilmoituksenne\njohdosta, ja kirjoititte keventääksenne omaatuntoanne. Mutta minäpä\nolen nyt tullut. No, antakaa olla, älkää pettäkö. Älkää palvelko kahta\nherraa. Rogožin on ollut täällä jo kolme viikkoa, minä tiedän kaiken.\nOletteko te ennättänyt myydä hänet Rogožinille, kuten sillä kertaa, vai\nettekö? Sanokaa totuus.\n\n— Peto sai itse selville, itse.\n\n— Älkää haukkuko häntä; hän on tietysti menetellyt huonosti teitä\nkohtaan...\n\n— Pieksi, pieksi pahanpäiväiseksi! — puuttui Lebedev puheeseen hirveän\nkiihkeästi. — Ja ajoi koiran avulla Moskovassa, läpi koko kadun,\najokoiralla. Peloittava narttu.\n\n— Te pidätte minua pikku lapsena, Lebedev. Sanokaa vakavasti: onko hän\nnyt jättänyt Rogožinin, Moskovassa nimittäin?\n\n— Vakavasti, vakavasti, taaskin aivan vihiltä. Toinen laski jo\nminuutteja, mutta hän pakeni tänne Pietariin ja suoraan minun luokseni:\n»Pelasta, varjele, Lukjan, äläkä puhu ruhtinaallekaan...» Teitä,\nruhtinas, hän pelkää vielä enemmän kuin häntä, täälläkin, — on kaukaa\nviisas!\n\nJa Lebedev pani viekkaasti sormen otsalleen.\n\n— Mutta nyt te olette taas vienyt heidät yhteen?\n\n— Korkea-arvoinen ruhtinas, kuinka saatoin... kuinka saatoin minä olla\nsallimatta sitä?\n\n— No, riittää, minä otan itse selon kaikesta. Sanokaa vain, missä hän\nnyt on. Rogožinin luonako?\n\n— Oi, ei! Ei-ei! Hän on omissa hoteissaan. »Minä», sanoo hän, »olen\nvapaa», ja tiedättekö, ruhtinas, pitää kovasti siitä kiinni, minä,\nsanoo, olen vielä aivan vapaa! Asustaa yhä Pietarin puolella, minun\nkälyni talossa, niinkuin teille kirjoitinkin.\n\n— Ja onko hän nytkin siellä?\n\n— Siellä on, jos ei ole Pavlovskissa, koska on hyvä sää, Darja\nAleksejevnan luona huvilassa. »Minä», sanoo, »olen aivan vapaa».\nEilenkin kehui kovin vapauttaan Nikolai Ardalionovitšille. Huono merkki!\n\nJa Lebedev irvisti.\n\n— Onko Kolja usein hänen luonaan?\n\n— Kolja on kevytmielinen ja vaikea ymmärtää, mutta ei salaa asioita.\n\n— Onko siitä kauan, kun hän oli siellä?\n\n— Joka päivä, joka päivä.\n\n— Siis eilen?\n\n— E-ei; siitä on jo kolme päivää.\n\n— Kuinka ikävää, että olette hiukan ryypännyt, Lebedev! Olisin muuten\nteiltä kysynyt.\n\n— En-en-en, en hituistakaan!\n\nLebedev tekeytyi synkän näköiseksi\n\n— Sanokaa minulle, miten hän oli erotessanne?\n\n— E-etsivä...\n\n— Etsivä?\n\n— Hän ikäänkuin yhä etsii jotakin, on kuin olisi kadottanut jotakin.\nJo pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta inhoittaa, ja hän pitää sitä\nloukkaavana. _Häntä_ itseään hän ajattelee kuin appelsiinin kuorta, ei\nenempää, se on, enemmänkin, pelolla ja kauhulla, kieltää puhumastakin,\nja he tapaavat toisiaan ainoastaan välttämättömyyden pakosta...\nja _hän_ saa sen liiankin selvästi tuntea! Ei sitä kuitenkaan voi\nvälttää!... Hän on levoton, ivallinen, kaksimielinen, riitaisa...\n\n— Kaksimielinen ja riitaisa?\n\n— Riitaisa; sillä olipa hän vähällä tarttua viime kerralla tukkaani\nyhden keskustelun takia. Alkoi manata Ilmestyskirjalla.\n\n— Kuinka niin? — kysyi ruhtinas luullen kuulleensa väärin.\n\n— Lukemalla Ilmestyskirjaa. Sillä rouvalla on levoton mielikuvitus,\nhehee! Sen lisäksi olen tehnyt havainnon, että hän on kovin taipuvainen\nvakaviin, vaikkapa syrjäisiinkin, aiheisiin. Rakastaa, rakastaa ja\nkäsittääpä erikoiseksi kunnioitukseksikin itseään kohtaan. Niin. Minä\ntaasen olen Ilmestyskirjan selittämisessä vahva ja olen selittänyt\nsitä jo viidettätoista vuotta. Hän oli sama, mieltä kuin minä, että me\nelämme kolmannen orhin, mustan, aikaa, ja sen ratsumiehen, jolla on\nvaaka kädessä, koska kaikki nykyaikana riippuu mitasta ja sopimuksesta\nja kaikki ihmiset etsivät ainoastaan omaa oikeuttaan: »Mitta nisuja\nyhteen penninkiin, ja kolme mittaa ohria yhteen penninkiin»... ja\nsitäpaitsi tahtovat tämän ohessa säilyttää vapaan hengen ja puhtaan\nsydämen sekä terveen ruumiin ja kaikki Jumalan lahjat. Mutta he\neivät säilytä ainoastaan oikeuden pohjalla, ja sen jälkeen seuraa\nhiirenkarvainen orhi ja se, jonka nimi on Kuolema, ja hänen jälkeensä\nhelvetti... Näistä asioista me yhteen tullessamme keskustelemme, ja —\nse on tehnyt voimakkaan vaikutuksen.\n\n— Uskotteko te itse noin? — kysyi ruhtinas silmäillen Lebedeviä\nomituisin katsein.\n\n— Uskon ja selitän. Sillä olen köyhä ja alaston ja atomi ihmisten\npyörteessä. Ja kuka antaa arvoa Lebedeville? Jokainen asettuu hänen\nyläpuolelleen ja jokainen miltei potkii häntä. Mutta tässä, tuossa\nsanan selittämisessä, minä olen ylimyksen veroinen. Sillä minulla on\njärkeä! Ylimyskin alkoi vapista puhuessani... nojatuolissansa, asiain\nhänelle selvitessä. Hänen ylhäisyytensä Nil Aleksejevitš kuuli toissa\nvuonna, pääsiäisen edellä, tästä, — kun minä vielä palvelin heidän\nvirastossaan, — ja vartavasten kutsutti minut päivystyshuoneesta\nluokseen työhuoneeseen Pjotr Zaharytšin kautta ja kysyi minulta kahden\nkesken: »Onko totta, että sinä olet Antikristuksen professori?» Enkä\nminä salannut: »Se olen», sanon, ja esitin ja selitin enkä lieventänyt\npelkoa, vaan vielä tahallani, levittäen kuvaannollisen käärön, tein\nkuvauksen vielä voimakkaammaksi ja esitin numeroita. Ja hän naureskeli,\nmutta kuullessaan numerot ja kuvat alkoi vavista ja pyysi sulkemaan\nkirjan ja poistumaan ja määräsi minulle pääsiäiseksi lahjapalkkion,\nmutta pääsiäisen jälkeisenä viikkona antoi sielunsa Jumalalle.\n\n— Mitä te puhuttekaan, Lebedev?\n\n— Juuri niin se oli. Rattailta putosivat päivällisen jälkeen... iskivät\nohimonsa katupylvääseen, ja niinkuin lapsonen, niinkuin lapsonen he\nsamassa heittivät henkensä. Seitsemänkymmentäkolme vuotta oli ikää\nansioluettelon mukaan; punakka, harmaapää, hajuvesiä täyteen valeltu ja\naina hymyilivät, aina hymyilivät niinkuin lapsi. Silloin Pjotr Zaharytš\nmuistivat: »Sinä ennustit sen», sanoo.\n\nRuhtinas alkoi nousta. Lebedev oli ihmeissään ja ymmälläkin, kun\nruhtinas nyt jo nousi.\n\n— Olette tullut kovin välinpitämättömäksi, hehee! — rohkeni hän\nhuomauttaa matelevasti.\n\n— Tosiaankin, minä en tunne olevani oikein terve, pääni on raskas\nmatkasta, vai mitä lienee, — vastasi ruhtinas rypistäen kulmiaan.\n\n— Teidän olisi mentävä maahuvilaan, — pisti Lebedev arasti väliin.\n\nRuhtinas seisoi mietteissään.\n\n— Minä itsekin lähden noin päivän kuluttua joukkoineni huvila-asuntoon\nsekä suojellakseni äsken syntynyttä pikkaraista että saadakseni\nsill'aikaa tässä talossa kaikki korjatuksi. Minäkin menen Pavlovskiin.\n\n— Menettekö tekin Pavlovskiin? — kysyi yht'äkkiä ruhtinas. — Mitä tämä\non, kaikkiko täällä menevät Pavlovskiin? Teillä on, sanotte, siellä oma\nhuvila?\n\n— Eivät kaikki mene Pavlovskiin. Minulle taas on Ivan Petrovitš Ptitsyn\nluovuttanut erään niitä huviloita, joita hänen on onnistunut saada\nhalvalla. Siellä on kaunista ja korkeata ja viheriäistä ja huokeata ja\nhienoa ja musikaalista ja siksi juuri kaikki tahtovat Pavlovskiin. Minä\nmuuten oleksin sivurakennuksessa, ja varsinaisen huvilan...\n\n— Olette antanut pois?\n\n— E-e-en. En... aivan kokonaan.\n\n— Antakaa se minulle, — ehdotti ruhtinas yht'äkkiä.\n\nSiihen näytti Lebedev puhetta johtaneenkin. Hänen päässään oli tämä\najatus välähtänyt kolme minuuttia sitten. Asukkaan tarpeessa hän ei\nkuitenkaan enää ollut; huvilan vuokraaja oli jo käynyt hänen luonaan ja\nitse ilmoittanut, että hän kenties ottaa huvilan. Lebedev taas tiesi\nselvästi, ettei kysymyksessä ollut »kenties», vaan että ottaminen oli\nvarmaa. Mutta nyt hänen mieleensä välähti hänen laskelmiensa mukaan\nsangen hedelmällinen ajatus, nimittäin että antaisi huvilan ruhtinaalle\nkäyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että entinen vuokraaja ei ollut\npuhunut aivan varmassa muodossa. »Koko ristiriita ja koko asian uusi\nkäänne» nousi mielikuvituksessa yht'äkkiä hänen eteensä. Ruhtinaan\nehdotuksen hän hyväksyi miltei innostuen, niin että tämän suoraan\nkysymykseen, mikä oli hintana, hän ihan viittasi kädellään.\n\n— No, miten tahdotte: minä otan selkoa asiasta; ette joudu tappiolle.\n\nHe molemmat olivat jo menossa ulos puutarhasta.\n\n— Mutta minäpä teille... minäpä teille... jos haluatte, niin minä\nvoisin kertoa teille jotakin sangen mielenkiintoista, korkeasti\nkunnioitettu ruhtinas, samaan asiaan kuuluvaa, — mutisi Lebedev\nliehitellen iloissaan ruhtinasta ja painautuen lähemmäksi hänen\nviereensä.\n\nRuhtinas pysähtyi.\n\n— Darja Aleksejevnalla on myös huvila Pavlovskissa.\n\n— No?\n\n— Ja eräs henkilö on hänen ystävättärensä sekä näyttää aikovan usein\nkäydä hänen luonaan Pavlovskissa. Määrätyssä tarkoituksessa.\n\n— No?\n\n— Aglaja Ivanovna...\n\n— Ah, riittää, Lebedev! — keskeytti ruhtinas epämieluisan tunteen\nvaltaamana, aivan kuin olisi kosketettu hänen kipeätä kohtaansa. —\nKaikki tuo... on toisin. Sanokaa mieluummin, milloin muutatte. Mitä\npikemmin, sitä parempi minulle, sillä asun hotellissa...\n\nPuhellessaan he olivat tulleet ulos puistosta ja sisälle poikkeamatta\nhe menivät pihan poikki ja tulivat pikku portin luo.\n\n— Mutta mikä olisikaan sen parempi, — tuumi viimein Lebedev, —\nmuuttakaa minun luokseni suoraan hotellista, jo tänään, ja ylihuomenna\nsitten me kaikki yhdessä lähdemme Pavlovskiin.\n\n— Saanhan nähdä, — sanoi ruhtinas mietteissään ja meni ulos portista.\n\nLebedev katseli hänen jälkeensä. Häntä hämmästytti ruhtinaan äkillinen\nhajamielisyys. Poistuessaan tämä oli unohtanut sanoa »hyvästi», ei\nollut edes nyökäyttänyt päätään, mikä ei ollenkaan ollut ruhtinaan\nLebedevillekin tunnetun kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden kanssa\nsopusoinnussa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKello oli jo yli yhdentoista. Ruhtinas tiesi, että Jepantšineilla\nkaupungissa hän voi nyt tavata ainoastaan kenraalin, joka oli virassa,\nja tuskinpa tätäkään. Hän ajatteli, että kenraali kenties vielä ottaa\nhänet ja vie heti Pavlovskiin, mutta hänen mielensä teki kovin ennen\nsitä käydä eräällä vierailulla. Silläkin uhalla, että myöhästyisi\nJepantšineilta ja hänen olisi lykättävä Pavlovskiin menonsa seuraavaan\npäivään, ruhtinas päätti lähteä etsimään taloa, johon hänen mielensä\nniin teki pistäytyä.\n\nTämä vierailu oli hänelle muuten eräässä suhteessa uhkayritys.\nHän tunsi asian vaikeaksi ja empi. Hän tiesi, että talo oli\nGorohovaja-kadun varrella, lähellä Sadovaja-katua, ja päätti mennä\nsinne siinä toivossa, että hän paikalle tultuaan ennättää vielä tehdä\nlopullisen päätöksensä.\n\nLähestyessään Gorohovajan ja Sadovajan risteystä hän hämmästyi itsekin\ntavatonta mielenkuohuaan; hän ei ollut odottanutkaan, että hänen\nsydämensä rupeaa niin kipeästi sykkimään. Eräs talo alkoi, luultavasti\nerikoisen ulkomuotonsa takia, jo kaukaa vetää puoleensa hänen\nhuomiotaan, ja ruhtinas muisti myöhemmin, että hän sanoi itsekseen:\n»Tuo on luultavasti juuri se talo.» Tavattoman uteliaana hän astui\nlähemmäksi tarkastamaan, oliko arvannut oikein; hän tunsi, että\nhänestä jostakin syystä tulee tuntumaan erittäin epämiellyttävältä,\njos oli arvannut oikein. Tämä talo oli iso, synkkä, kolmikerroksinen,\nilman mitään tyyliä, likaisen viheriäinen väriltään. Muutamat, muuten\nsangen harvalukuiset, tämänkaltaiset talot, jotka oli edellisen\nvuosisadan lopulla rakennettu, olivat jääneet juuri Pietarin näillä\nkaduilla (missä kaikki niin nopeasti muuttuu) miltei entiselleen. Ne\noli rakennettu lujiksi, seinät olivat paksut ja ikkunoita tavattoman\nharvassa; alakerroksen ikkunat olivat toisinaan rautaristikolla\nvarustetut. Useimmissa tapauksissa oli alhaalla rahanvaihtoliike.\nSkoptsein lahkoon kuuluva mies, joka istuu puodissa, on vuokrannut\nasunnon ylhäältä. Sekä ulkoa että sisältä on kaikki omituisen tylyä\nja kuivakiskoista, kaikki ikäänkuin piileskelee ja lymyilee, mutta\nvaikeata olisi selittää, miksi talo pelkällä ulkomuodollaan tekee tämän\nvaikutuksen. Viivojen rakennustaiteellisella yhdistelyllä on tietysti\noma salaisuutensa. Näissä taloissa asuu melkein yksinomaan kauppiaita.\nTultuaan portin luo ja vilkaistuaan siinä olevaan kirjoitukseen\nruhtinas luki: »Perinnöllisen kunniaporvarin Rogožinin talo.»\n\nHän lakkasi empimästä ja avasi lasioven, joka paukahtaen sulkeutui\nhänen jälkeensä, ja alkoi astua pääkäytävän portaita toiseen\nkerrokseen. Portaat olivat pimeät, kiviset, karkeatekoiset, ja\nniiden seinustat oli maalattu punaisella värillä. Hän tiesi, että\nRogožin äitineen ja veljineen asuu tämän ikävän talon koko toisessa\nkerroksessa. Mies, joka avasi ruhtinaalle oven, vei hänet sisälle\nilmoittamatta hänen tuloaan; se vei pitkän ajan; he kulkivat myös\nerään juhlasalin läpi, jonka seinät olivat »marmorilla päällystetyt»\nja jossa oli tamminen parkettilattia ja kaksikymmentäluvun tyylinen\nkalusto, karkeatekoinen ja raskas, he kulkivat myös jonkinlaisten\nuunittomien pikku kammioitten läpi tehden koukkuja ja mutkia, nousten\npari kolme porrasta ylöspäin ja laskeutuen saman verran alaspäin, ja\nkolkuttivat viimein eräälle ovelle. Oven avasi itse Parfen Semjonytš;\nnähtyään ruhtinaan hän kalpeni siinä määrin ja jähmettyi niin\npaikalleen, että hän jonkin aikaa oli kivipatsaan kaltainen, kun hän\nkatseli liikkumattomin ja pelästynein katsein ja oli vääristänyt suunsa\njonkinmoiseen mitä suurinta ällistystä ilmaisevaan hymyyn, — aivan\nkuin ruhtinaan käynti hänen mielestään olisi ollut jotakin mahdotonta\nja miltei ihmeellistä. Vaikka ruhtinas olikin odottanut jotakin\ntämäntapaista, niin hänkin hämmästyi.\n\n— Parfen, kenties tulen sopimattomasti, kyllähän minä menen pois, —\nlausui hän viimein hämillään.\n\n— Sopivasti! Sopivasti! — sanoi Parfen selviytyen viimein\nhämmästyksestään. — Terve tuloa, käy sisälle.\n\nHe olivat keskenään sinut. Moskovassa he olivat joutuneet yhteen\nusein ja pitkiksi ajoiksi, olipa heidän kohtauksissaan ollut eräitä\nsellaisiakin hetkiä, jotka olivat painuneet kovin lähtemättömästi\nmolempien sydämeen. Nyt he eivät olleet tavanneet toisiaan yli kolmeen\nkuukauteen.\n\nKalpeus ja aivan kuin vähäinen, nopeasti etenevä väristys näkyi yhä\nedelleen Rogožinin kasvoilla. Vaikka hän olikin kutsunut vieraan,\nniin hänen tavaton hämminkinsä jatkui yhä. Kun hän opasti ruhtinaan\nnojatuolien luo ja pani hänet istumaan pöydän ääreen, niin ruhtinas\nsattumalta käännähti häneen päin ja pysähtyi hänen tavattoman\nkummallisen ja raskaan katseensa vaikutuksesta. Jotakin muistui hänen\nmieleensä, — äskeistä, raskasta, synkkää. Istuutumatta ja pysähtyen\nliikkumattomaksi hän katsoi jonkin aikaa Rogožinia suoraan silmiin;\nne tuntuivat ikäänkuin vielä voimakkaammin välähtävän ensi hetkellä.\nViimein Rogožin naurahti, mutta jonkin verran hämillään ja ikäänkuin\nsekaantuneena.\n\n— Mitä sinä katsot niin kiinteästi? — mutisi hän. — Käy istumaan!\n\nRuhtinas istuutui.\n\n— Parfen, — sanoi hän, — sano minulle suoraan, tiesitkö minun tulevan\ntänään Pietariin vai etkö?\n\n— Luulin kyllä, että sinä tulet, ja näetkö, en olekaan erehtynyt, —\nlisäsi tämä myrkyllisestä hymyillen, — mutta mistä minä saatoin tietää,\nettä sinä tulet tänään?\n\nEräänlainen pureva rajuus ja omituinen ärtyisyys kysymyksessä, joka\nsisältyi vastaukseen, hämmästytti ruhtinasta vielä enemmän.\n\n— Vaikkapa olisit tietänytkin, että tulen _tänään_, niin mitä syytä on\nnoin kiihtyä? — lausui ruhtinas hiljaa ahdistuksen vallassa.\n\n— Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?\n\n— Äsken junasta ulos astuessani minä näin parin aivan samanlaisia\nsilmiä, jommoisilla sinä äsken takaapäin katsoit minua.\n\n— Kas vain! Kenen silmät ne sitten olivat? — mutisi Rogožin\nepäluuloisesti. Ruhtinaasta näytti, että hän vavahti.\n\n— En tiedä; väkijoukossa, minusta tuntuu siltäkin, kuin olisin nähnyt\nnäyn; silmieni edessä alkaa aina jotakin väikkyä. Minä, veli Parfen,\ntunnen oloni melkein samantapaiseksi kuin laitani oli noin viisi vuotta\nsitten, kun kohtaukset tulivat.\n\n— Mitäs, saattoihan olla näkykin; en minä tiedä... — mutisi Parfen.\n\nYstävällinen hymy hänen kasvoillaan ei sopinut hänelle tällä hetkellä,\noli aivan kuin tuossa hymyssä jotakin olisi särkynyt eikä Parfen\nmitenkään olisi kyennyt sitä tekemään eheäksi, niin paljon kuin\nkoettikin.\n\n— Mitäs, taasko ulkomaille, vai mitä? — kysyi hän ja lisäsi yht'äkkiä:\n— Entä muistatko, kuinka me rautatievaunussa syksyllä olimme tulossa\nPihkovasta, minä tänne ja sinä... viitassasi, muistatko, ja puolikengät\njaloissa?\n\nJa Rogožin alkoi yht'äkkiä nauraa, tällä kertaa ikäänkuin avoimen\nvihamielisesti ja aivan kuin riemastuneena siitä, että oli onnistunut\nedes jollakin tavoin tuon vihamielisyyden ilmaisemaan.\n\n— Oletko kokonaan asettunut tänne? — kysyi ruhtinas katsellen\nympärilleen huoneessa.\n\n— Kyllä, minä olen kotonani. Missäs minä olisin?\n\n— Emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Sinusta olen kuullut\nsellaisia asioita, niinkuin se et olisikaan sinä.\n\n— Vähänkö puhutaan, — huomautti Rogožin kuivasti.\n\n— Sinä olet kuitenkin ajanut koko seurueen tiehensä; itse asut\nkotonasi, et tee koiruuksia. Mitäs, se on hyvä. Onko talo sinun vaiko\nteidän yhteinen?\n\n— Talo on äidin. Hänen luokseen mennään tästä käytävän kautta.\n\n— Entä missä veljesi asuu?\n\n— Veljeni Semjon Semjonytš on sivurakennuksessa.\n\n— Onko hän perheellinen?\n\n— Leski. Miksi tahdot sen tietää?\n\nRuhtinas katsoi eikä vastannut; hän oli yht'äkkiä vaipunut ajatuksiinsa\neikä nähtävästi ollut kuullut kysymystä. Rogožin ei ahdistellut, vaan\nodotti. He olivat vaiti.\n\n— Minä arvasin tämän heti sinun taloksi sadan askelen päästä, kun\nlähestyin,—sanoi ruhtinas.\n\n— Miksi niin?\n\n— En tiedä ihan. Sinun talollasi on samanlainen ulkomuoto kuin koko\nteidän perheellänne ja koko teidän rogožinilaisella elämällänne, mutta\nkysypä, miksi minä näin päättelin, — niin en osaa sitä mitenkään\nselittää. Hourailua tietysti. Minua ihan peloittaa, kun se saattaa\nminut niin levottomaksi. Ennen ei olisi juolahtanut mieleenikään, että\nsinä asut tämmöisessä talossa, mutta kun sen näin, niin ajattelin heti:\n»Juuri tuommoinen talohan hänellä täytyykin olla!»\n\n— Kas vain! — hymähti Rogožin epämääräisesti, ymmärtämättä täydelleen\nruhtinaan epäselvää ajatusta. — Tämän talon on jo isoisäni\nrakennuttanut, — huomautti hän. — Tässä on kaiken aikaa asunut\nskoptseja, Hludjakoveja, ja ne ovat nytkin vuokralaisiamme.\n\n— Miten synkkää. Synkkä on asuntosi, — sanoi ruhtinas katsellen\nympärilleen huoneessa.\n\nSe oli iso huone, korkea, pimeänpuoleinen, täynnä kaikenlaisia\nhuonekaluja, — enimmäkseen työpöytiä, lipastoja, kaappeja, joissa\nsäilytettiin tilikirjoja ja joitakin papereita. Punainen, leveä,\nsahviaanilla päällystetty sohva oli ilmeisesti Rogožinin vuoteena.\nRuhtinas huomasi pöydällä, jonka ääreen Rogožin oli pannut hänet\nistumaan, pari kolme kirjaa; yksi niistä, Solovjevin historia, oli\nlevällään auki ja siinä oli kirjanmerkki. Seinillä riippui himmeissä\nkullatuissa kehyksissä muutamia öljyvärikuvia, tummia, savustuneita,\nja niistä oli hyvin vaikea erottaa mitään. Eräs luonnolliseen kokoon\nmaalattu muotokuva veli puoleensa ruhtinaan huomion: se esitti\nnoin viidenkymmenen vuoden ikäistä miestä, jonka takin kuosi oli\nsaksalainen, mutta takki oli pitkäliepeinen, hänen kaulassaan oli kaksi\nmitalia, harmahtava parta oli lyhyt ja hyvin harva, kasvot ryppyiset ja\nkeltaiset, katse epäluuloinen, umpimielinen ja surullinen.\n\n— Eiköhän tuo ole sinun isäsi? — kysyi ruhtinas.\n\n— Hän se juuri on, — vastasi Rogožin epämiellyttävästi hymyillen,\naivan kuin olisi valmistunut heti kursailematta tekemään jotakin pilaa\nisävainajastaan.\n\n— Hänhän ei ollut vanhauskolaisia?\n\n— Ei, hän kävi kirkossa, mutta totta on, että hän sanoi vanhaa uskoa\noikeammaksi. Skoptseja hän myös piti hyvin suuressa arvossa. Tämä huone\njuuri oli hänen työhuoneensa. Miksi sinä kysyit, oliko vanhaa uskoa?\n\n— Täälläkö sinä vietät häät?\n\n— Tä-äällä, — vastasi Rogožin miltei hätkähtäen odottamattoman\nkysymyksen johdosta.\n\n— Onko ne teillä pian?\n\n— Itsehän tiedät, riippuuko se minusta.\n\n— Parfen, minä en ole sinun vihollisesi enkä aio häiritä sinua\nmillään tavoin. Minä toistan sen nyt aivan samoin kuin ilmoitin sen\nsinulle aikaisemminkin kerran, melkein samankaltaisella hetkellä.\nKun Moskovassa olivat hääsi menossa, niin minä en häirinnyt sinua,\nsinä tiedät sen. Ensimmäisellä kerralla _hän_ itse syöksyi luokseni,\nmiltei vihiltä, pyytäen »pelastamaan hänet sinulta». Toistan sinulle\nhänen omat sanansa. Sitten hän karkasi minunkin luotani, sinä etsit\nhänet uudelleen käsiisi ja veit vihille, mutta nyt kerrotaan hänen\ntaas karanneen sinun luotasi tänne. Onko se totta? Minulle on sen\nilmoittanut Lebedev, ja siksi minä olen tullut. Siitä, että teillä\ntaas täällä on asiat sovittu, minä sain vasta eilen rautatievaunussa\nkuulla ensimmäisen kerran eräältä entiseltä ystävältäsi, Zaljoževilta,\njos tahdot tietää. Tulin tänne eräässä tarkoituksessa: minä tahdoin\nsaada _hänet_ lopultakin taivutetuksi matkustamaan ulkomaille hoitamaan\nterveyttään; hän on hyvin huonossa kunnossa sekä sielun että ruumiin\npuolesta, varsinkin pään puolesta, ja tarvitsee minun mielestäni\nsuuressa määrin hoitoa. Itse en ole aikonut saattaa häntä ulkomaille,\ntarkoitukseni oli järjestää se sillä tavoin, etten minä olisi mukana.\nPuhun sinulle totista totta. Jos on aivan totta, että teidän kesken on\nasiat taas sovittu, niin minä en näyttäydykään hänelle enkä koskaan\nenää tule sinun luoksesi. Sinä tiedät itse, etten minä petä sinua,\nsillä olen aina ollut avomielinen sinua kohtaan. Omia ajatuksiani\ntästä en ole koskaan salannut sinulta ja olen aina sanonut, että\nsinun vaimonasi _hän_ on ehdottomasti tuhon oma. Sinua uhkaa myös\ntuho... kenties vielä enemmän kuin häntä. Jos te taas eroaisitte, niin\nminä olisin hyvin tyytyväinen; mutta itse puolestani en aio ryhtyä\nteitä erottamaan ja välejänne sotkemaan. Ole siis levollinen äläkä\nepäile minua. Ja tiedäthän sinä itsekin, olenko minä koskaan ollut\nsinun _todellinen_ kilpailijasi, edes silloinkaan, kun hän karkasi\nminun luokseni. No, nyt sinä aloit nauraa; minä tiedän, mille sinä\nnaurahdit. Niin, me elimme siellä erillämme ja eri kaupungeissa, ja\nsinä tiedät tämän kaiken _varmasti_. Olenhan minä jo ennenkin sinulle\nselittänyt, että _häntä_ minä »en rakasta rakkaudella, vaan säälillä».\nLuulen määritteleväni sen täsmällisesti. Sinä sanoit minulle silloin\nymmärtäneesi nämä sanani; onko se totta? Ymmärsitkö sinä? Kas, miten\nvihamielisesti sinä katsot! Minä tulin sinua rauhoittamaan, sillä sinä\nolet minulle rakas. Minä rakastan sinua suuresti, Parfen. Ja nyt minä\nlähden enkä tule koskaan. Hyvästi.\n\nRuhtinas nousi.\n\n— Istu kanssani, — sanoi Parfen hiljaa nousematta paikaltaan ja\nkallistaen päänsä oikean kämmenensä varaan. — Minä en ole pitkään\naikaan nähnyt sinua.\n\nRuhtinas istuutui. Molemmat vaikenivat taas.\n\n— Kun sinä et ole edessäni, niin minä heti tunnen vihaa sinua kohtaan,\nLeo Nikolajevitš. Näinä kolmena kuukautena, joina en ole sinua nähnyt,\nminä olen joka hetki kantanut vihaa sinua kohtaan, se on totinen tosi.\nOlisin ollut valmis ottamaan ja myrkyttämään sinut jollakin tavoin!\nNiin se on. Nyt et ole istunut neljännestuntiakaan kanssani, ja koko\nvihani haihtuu ja sinä olet minulle rakas niinkuin ennenkin. Istu\nkanssani...\n\n— Kun minä olen sinun seurassasi, niin sinä uskot minua, mutta kun\nolen poissa, niin heti lakkaat uskomasta ja epäilet taas. Olet tullut\nisääsi! — vastasi ruhtinas tuttavallisesti naurahtaen ja koettaen\nsalata tunnettaan.\n\n— Minä uskon sinun ääntäsi, kun istun kanssasi. Ymmärränhän minä, ettei\nmeitä voi verrata toisiimme, minua ja sinua...\n\n— Miksi sinä lisäsit tuon? Nyt taas suutuit, — sanoi ruhtinas\nihmetellen Rogožinia.\n\n— Tässä ei, veliseni, kysytä meidän mieltämme, — vastasi tämä, — tässä\non asia päätetty ilman meitä. Mehän rakastammekin eri tavalla. Se on,\nkaikessa on eroa, — jatkoi hän hiljaa oltuaan vähän aikaa vaiti. — Sinä\nsanot rakastavasi häntä säälillä. Minussa ei ole minkäänlaista sääliä\nhäntä kohtaan. Ja hän vihaakin minua enemmän kuin mitään muuta. Näen\nnyt unissani hänet joka yö: aina näen hänen pilkkaavan minua toiselle.\nNiin se onkin, veliseni. Menee minun kanssani vihille, mutta ei muista\nminua olevankaan, on kuin muuttaisi kenkää. Uskotko, en ole viiteen\npäivään nähnyt häntä, koska en uskalla mennä hänen luokseen; kysyy:\n»Miksi tulit?» Vähänkö hän on häpäissyt minua...\n\n— Miten häpäissyt? Mitä sinä?\n\n— Niinkuin ei tietäisi! Sinun kanssasihan hän karkasi luotani\n»vihiltä», itse juuri sanoit sen.\n\n— Ethän sinä itsekään usko, että...\n\n— Eikö hän häpäissyt minua Moskovassa upseerin, Zemtjužnikovin, kanssa?\nTiedän varmasti, että häpäisi, ja sen jälkeen kuin oli itse määrännyt\nvihkimisajan.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas.\n\n— Tiedän sen varmasti, — vakuutti Rogožin varmana asiasta. — Mitä?\neikö hän ole sellainen, vai mitä? Turhaa on, veliseni, puhuakin,\nettei hän ole sellainen. Se on pelkkää roskaa. Sinun kanssasi hän ei\nolisi sellainen ja ehkäpä itsekin kauhistuisi sellaista asiaa, mutta\nminun kanssani hän on juuri sellainen. Niinhän se on. Hän pitää minua\nvihoviimeisenä haljuna. Kellerin, tuon upseerin kanssa, joka nyrkkeili,\nhän ryhtyi, tiedän sen varmasti, suhteisiin vain saattaakseen minut\nnaurunalaiseksi... Sinähän et vielä tiedäkään, mitä tepposia hän teki\nminulle Moskovassa! Ja rahaa, kuinka paljon rahaa paninkaan menemään...\n\n— Mutta... kuinka sinä nyt menet naimisiin... Kuinka sitten myöhemmin\naiot? — kysyi ruhtinas kauhistuneena.\n\nRogožin katsahti raskaasti ja peloittavasti ruhtinaaseen, mutta ei\nvastannut mitään.\n\n— Nyt on jo viides päivä, kun en ole ollut hänen luonaan, — jatkoi hän\noltuaan vaiti noin minuutin ajan. — Pelkään yhä, että hän ajaa ulos.\n»Minä», sanoo, »olen itse vielä itsestäni määräämässä; jos tahdon\nniin ajan sinut kokonaan pois ja lähden itse ulkomaille» (hän on jo\npuhunut minulle siitä, että lähtee ulkomaille, — huomautti hän aivan\nkuin ohimennen ja vilkaisten omituisesti ruhtinasta silmiin); toisinaan\nhän tosin vain peloittelee, jostakin syystä minä hänestä aina olen\nnaurettava. Mutta toisen kerran hän todellakin rypistää kulmiaan,\nmuuttuu jöröksi, ei lausu sanaakaan; sitä juuri minä pelkään. Kerran\nsitten ajattelin: en tule vastedes tyhjin käsin, — mutta sille hän vain\nnauroi ja myöhemmin ihan vihastui. Sisäkölleen Katjalle hän lahjoitti\nerään sellaisen minun antamani hartialiinan, jommoista hän, vaikka\nennen elikin ylellisyydessä, kenties ei ollut nähnytkään. Ja siitä,\nmilloin meidät vihitään, ei saa ynähtääkään. Mikä sulhanen se on, kun\nsuorastaan pelkää mennä tervehtimään? Näin minä istuskelen, ja kun käy\nsietämättömäksi, niin salaa ja hiipien kuljen kadulla hänen talonsa\nohi tai piileskelen jossakin nurkan takana. Äskettäin vahdin miltei\npäivän koittoon hänen porttinsa läheisyydessä, — olin silloin jotakin\nnäkevinäni. Mutta hänpä olikin katsellut ikkunasta: »Mitä sinä», sanoo,\n»olisit minulle tehnyt, jos olisit nähnyt petosta?» Minä en jaksanut\nhillitä itseäni ja sanoin: »Itse sen tiedät.»\n\n— Mitä hän sitten tietää?\n\n— Mistä minäkään sen tiedän! — alkoi Rogožin ilkeästi nauraa. —\nMoskovassa minä silloin en voinut saada kiinni häntä kenenkään\nseurasta, vaikka kauan koetin. Silloin kerran otin hänet ja sanoin:\n»Sinä lupasit tulla kanssani vihille, tulet kunniallisen perheen\njäseneksi, mutta tiedätkö nyt, millainen olet? Sinä, sanon, olet\nsellainen ja sellainen!»\n\n— Sinä sanoit hänelle?\n\n— Sanoin.\n\n— No?\n\n— »Sinua», sanoo, »nyt ehkä en huoli lakeijaksenikaan, saatikka rupean\nvaimoksesi». — »Mutta minä», sanon, »en lähde pois näin, asiasta\non tehtävä selvä!» — »Minäpä», sanoo, »kutsun heti Kellerin, sanon\nhänelle, hän paiskaa sinut portista ulos». Minä hyökkäsin hänen\nkimppuunsa ja pieksin hänet silloin mustelmille.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas.\n\n— Sanon: niin oli, — vakuutti Rogožin hiljaa, mutta säihkyvin silmin.\n— Tasan puoleentoista vuorokauteen en nukkunut, en syönyt, en juonut,\nen poistunut hänen huoneestaan, lankesin polvilleni hänen eteensä:\n»Minä kuolen», sanon, »en lähde pois, ennenkuin annat anteeksi, ja\njos käsket viemään minut ulos, niin hukuttaudun, sillä — mitä minusta\nnyt ilman sinua tulee?» Hän oli kuin mieletön koko sen päivän, väliin\nitki, väliin aikoi tappaa minut veitsellä, väliin haukkui minua.\nZaljoževin, Kellerin ja Zemtjužnikovin ja kaikkihan kutsui sinne,\nnäyttää minua heille, häpäisee. »Menkäämme, hyvät herrat, koko joukolla\ntänään teatteriin, istukoon hän täällä, jos ei tahdo lähteä pois,\nminä en ole sidottu hänen takiaan. Teille, Parfen Semjonytš, annetaan\npoissa ollessani teetä, teille on tänään kenties tullut hyvin nälkä.»\nTuli teatterista takaisin yksinään: »He», sanoo, »ovat pelkureita ja\nlurjuksia, sinua pelkäävät ja minuakin peloittelevat; sanovat, ettei\nhän mene pois sillä tavoin, vaan kenties surmaa minut. Mutta kun minä\nnyt menen makuuhuoneeseen, niin en lukitse ovea jälkeeni; sen verran\nminä sinua pelkään! Jotta tietäisit ja näkisit sen! Oletko sinä juonut\nteetä?» — »En», sanon, »enkä juokaan». — »Jos edes olisit kunnian mies,\nmutta tämäpä ei sinua ensinkään somista.» Ja niinkuin oli sanonut,\nniin tekikin, ei lukinnut huoneensa ovea. Tuli aamulla ulos, nauraa:\n»Oletko sinä tullut hulluksi, vai mitä», sanoo. »Näinhän sinä kuolet\nnälkään!» — »Anna anteeksi», sanon. — »En tahdo antaa anteeksi, en tule\nvaimoksesi, se olkoon sanottu. Oletko todellakin istunut koko yön tässä\nnojatuolissa etkä nukkunut?» — »En», sanon, »en ole nukkunut». — »Miten\nviisas oletkaan! Entä etkö taaskaan juo teetä etkä syö päivällistä?»\n— »Olen sanonut, etten, — anna anteeksi!» — »Tuo nyt ei ollenkaan pue\nsinua», sanoo. »Jospa vain tietäisit, se ei sovi sen paremmin kuin\nsatula lehmälle. Etköhän vain liene saanut päähäsi peloittaa minua?\nMikä vahinko minulle siitä koituukaan, kun sinä istut nälissäsi; jopa\npeloitti!» Suuttui, mutta ei pitkäksi aikaa, vaan alkoi taas pistellä\nminua. Silloin minä ihmettelin häntä, ettei hänessä ollenkaan ollut\ntuota suuttumusta. Hänhän on pitkävihainen, pitää kauan vihaa toisille!\nSilloinpa tuli mieleeni, että hän pitää minua niin halpana, ettei\nvoi edes olla kovin vihainen minulle. Ja se onkin totta. »Tiedätkö»,\nsanoo, »mikä on Rooman paavi?» — »Olen kuullut», sanon. »Sinä», sanoo,\n»Parfen Semjonytš, et ollenkaan ole opiskellut yleistä historiaa». —\n»Minä», sanon, »en ole opiskellut mitään». — »Niinpä minä», sanoo,\n»annan sinulle luettavaa: oli muudan tuollainen paavi ja suuttui\nerääseen keisariin, ja tämä oli kolme päivää juomatta ja syömättä\navojaloin polvillaan hänen linnansa edessä, kunnes hän antoi tälle\nanteeksi; mitä luulet tuon keisarin noina kolmena päivänä polvillaan\nollessaan itsekseen ajatelleen ja millaisia valoja vannoneen?... Mutta\nmaltahan, sanoo, minä luen itse sinulle siitä!» Hyppäsi pystyyn, toi\nkirjan: »Nämä ovat runoja», sanoo, ja alkoi minulle runomitassa lukea\nsiitä, miten tuo keisari noina kolmena päivänä vannoi kostavansa\nsille paaville: »Eikö tosiaankaan», sanoo, »tämä miellytä sinua,\nParfen Semjonovitš?» — »Se on kaikki oikein», sanon, »mitä sinä luit».\n— »Ahaa, itse sanot, että se on oikein, kenties siis sinä itsekin\nvannot valoja, että: Jos hän tulee vaimokseni, silloinpa kostankin\nhänelle kaikki, silloinpa nautinkin hänen kustannuksellaan!» — »En\ntiedä», sanon, »kenties niin ajattelenkin». — »Kuinka et tiedä?» —\n»Niin», sanon, »en tiedä, en minä nyt kaiken aikaa sitä ajattele».\n— »Mitä sinä sitten nyt ajattelet?» — »Että nyt nouset paikaltasi,\nkuljet ohitseni, minä katson sinua ja seuraan liikkeitäsi; vaatteesi\nkahisevat, ja minun sydämeni masentuu, ja kun poistut huoneesta,\nniin minä muistelen jokaista sinun sanaasi ja millaisella äänellä\nja mitä olet sanonut: mutta koko tänä yönä en ole mitään ajatellut,\nolen koko ajan kuunnellut, miten sinä unissasi hengitit ja miten\nkaksi kertaa liikahdit...» — »Sinähän», alkoi hän nauraa, »kenties\net ajattele etkä muista sitäkään, että pieksit minua?» — »Kenties»,\nsanon, »ajattelenkin, en tiedä». — »Entä jos en anna anteeksi enkä\ntule vaimoksesi?» — »Olen sanonut, että hukuttaudun.» — »Kenties vielä\ntapat sitä ennen... » Sanoi ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten suuttui\nja meni ulos. Tunnin kuluttua tulee luokseni niin synkkänä: »Minä»,\nsanoo, »tulen vaimoksesi, Parfen Semjonovitš, en siksi, että pelkäisin\nsinua, mutta samahan se on, kun on tuhon oma. Missä on parempikaan?\nKäy istumaan», sanoo, »sinulle annetaan heti päivällistä. Mutta jos\ntulen vaimoksesi», lisäsi hän, »niin olen sinulle uskollinen vaimo,\nälä epäile sitä äläkä ole levoton»... Sitten oli vähän aikaa vaiti ja\nsanoo: »Sinä et kuitenkaan ole lakeija; ennen luulin, että sinä olet\nihan täydellinen lakeija.» Siinä hän määräsi hääpäivänkin, mutta viikon\nkuluttua karkasi luotani Lebedevin luokse ja tänne. Kun minä saavuin,\nniin hän sanoo: »Minä en kieltäydy sinusta kokonaan; tahdon vain vielä\nodottaa niin kauan kuin näen hyväksi, sillä minä määrään yhä vielä\nitsestäni. Odota sinäkin, jos tahdot.» Näin ovat meillä nyt asiat...\nMitä sinä tästä kaikesta ajattelet, Leo Nikolajevitš?\n\n— Entä mitä sinä itse ajattelet? — kysyi ruhtinas vuorostaan katsellen\nsurullisesti Rogožinia.\n\n— Ajattelenko minä sitten! — pääsi tämän suusta. Hän aikoi vielä lisätä\njotakin, mutta vaikeni määrättömän surun vallassa.\n\nRuhtinas nousi ja tahtoi taas lähteä.\n\n— Minä en kuitenkaan tule olemaan sinulle esteenä, — lausui hän hiljaa,\nmiltei mietteissään, aivan kuin vastaten johonkin sisäiseen, salaiseen\najatukseensa.\n\n— Tiedätkö, mitä minä sinulle sanon! — innostui yht'äkkiä Rogožin, ja\nhänen silmänsä alkoivat loistaa. — Minä en ymmärrä, kuinka sinä tuolla\ntavoin väistyt tieltäni. Onko rakkautesi häneen jo kokonaan loppunut?\nEnnen sinä kuitenkin tunsit kaihoa; näinhän minä. Miksi sinä sitten\nnyt olet suin päin rientänyt tänne? Säälistäkö? (Ja hänen kasvonsa\nvääristyivät ilkeään nauruun.) Hehee!\n\n— Luuletko, että minä petän sinua? — kysyi ruhtinas.\n\n— En, minä uskon sinua, mutta minä en ymmärrä tästä mitään. Kaikkein\nluultavinta on se, että sinun säälisi kenties on vielä suurempi kuin\nminun rakkauteni!\n\nJotakin vihamielistä ja sellaista, mikä tahtoi välttämättömästä heti\npäästä kuuluviin, alkoi hehkua hänen kasvoillaan.\n\n— Mitäs, sinun rakkauttasi ei voi erottaa vihasta, — hymähti ruhtinas,\n— mutta kun se menee ohi, niin onnettomuus kenties tulee entistä\nsuuremmaksi. Sen, veli Parfen, minä sanonkin sinulle...\n\n— Ettäkö tapan?\n\nRuhtinas hätkähti.\n\n— Sinä tulet vihaamaan häntä juuri tämän nykyisen rakkauden tähden,\nkaiken tämän kärsimyksen tähden, jonka nyt otat päällesi. Minusta on\nkaikkein ihmeellisintä se, kuinka hän taas voi tulla sinulle. Kun\nkuulin siitä eilen, niin tuskin saatoin uskoa, ja kovin raskaaksi\ntuli oloni. Onhan hän kahdesti eronnut sinusta ja karannut vihiltä,\nhänellä on siis aavistuksia!... Mikä häntä sitten kiinnittää sinuun\nnyt? Rahasiko todellakin? Se on kaikki roskaa. Ja rahojasikin kenties\nolet jo aika paljon hävittänyt. Siksiköhän vain, että saisi miehen?\nMutta voisihan hän saada muitakin kuin sinut. Kuka hyvänsä olisi\nparempi kuin sinä, sillä sinä voit kenties todellakin tappaa, ja sen\nhän ehkä ymmärtää jo liiankin hyvin. Miksi sinä oikein rakastat häntä\nniin kovasti? Tosin siinä tapauksessa, että... Olen kuullut sellaisia\nolevan, jotka etsivät juuri tuollaista rakkautta... ainoastaan...\n\nRuhtinas pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n— Miksi sinä taas naurahdit isäni muotokuvalle? — kysyi Rogožin, joka\noli tavattoman tarkasti pitänyt silmällä jokaista muutosta, jokaista\nohimenevää piirrettä ruhtinaan kasvoissa.\n\n— Miksikö naurahdin? Mieleeni nousi sellainen ajatus, että jos ei\nsinulle olisi sattunut tätä onnetonta juttua, jos ei olisi tullut\ntätä rakkautta, niin sinä kenties olisit muuttunut sellaiseksi kuin\nisäsi, vieläpä varsin pian. Olisit asettunut äänettömänä tähän\ntaloon kuuliaisen ja puhumattoman vaimosi kanssa, harvapuheisena ja\nankarasanaisena, ketään ihmistä uskomatta ja semmoista ollenkaan\ntarvitsemattakaan ja vain ansaiten rahaa äänettömänä ja synkkänä.\nKaikkein enintään olisit joskus kehunut vanhoja kirjoja sekä\nharrastanut ristinmerkin tekemistä kahdella sormella, tätäkin vasta\nvanhoilla päivilläsi...\n\n— Naura vain. Ja aivan täsmälleen tätä samaa sanoi hänkin äskettäin\nkatsellessaan tuota muotokuvaa! Ihmeellistä, miten teillä kaikki menee\nyhteen nyt.\n\n— Onko hän siis jo ollut luonasi? — kysyi ruhtinas uteliaana.\n\n— Oli. Katseli kauan muotokuvaa, kyseli vainajasta. »Sinä olisit\njuuri tuollainen», naurahti minulle lopuksi, »sinulla», sanoo,\n»Parfen Semjonytš, on voimakkaat intohimot, sellaiset intohimot, että\nne veisivät sinut oikopäätä Siperiaan, pakkotyöhön, jollei sinulla\nmyös olisi järkeä, sillä sinulla on paljon järkeä», sanoo (näillä\nsanoilla sanoi, uskotko vai etkö? Ensi kertaa kuulin häneltä sellaisen\nsanan!). »Sinä heittäisit pian pois tämän nykyisen vallattomuutesi.\nJa koska sinä olet aivan sivistymätön mies, niin alkaisit säästää\nrahoja ja istuisit niinkuin isäsikin tässä talossa skoptseinesi;\nehkäpä kääntyisit itsekin lopulta heidän uskoonsa, ja niin sinä\nalkaisit rakastaa rahojasi, ettet säästäisi kahta miljoonaa, vaan\nehkäpä säästäisit kokoon kymmenenkin ja kuolisit rahasäkkiesi päällä\nnälkään, sillä sinulla on kaikessa intohimo, kaikki sinussa muuttuu\nintohimoksi.» Aivan näin hän puhui, miltei sanasta sanaan näin. Ei\nkoskaan vielä tätä ennen hän ollut puhunut tällä tavoin kanssani!\nHänhän puhuu minun kanssani aina vain jonninjoutavista asioista tai\nnaureskelee; tämänkin hän aloitti nauraen, mutta muuttui sitten niin\nsynkäksi; kulki kaikki paikat tässä talossa, tarkasteli ja aivan\nkuin säikkyi jotakin. »Minä muutan tämän kaiken», sanon, »ja laitan\ntoisenlaiseksi, ja ehkäpä ostan häiksi toisen talonkin». — »Ei-ei»,\nsanoo, »ei saa muuttaa mitään täällä, näin elämme. Minä tahdon, sanoo,\nelää sinun äitisi läheisyydessä, kun minusta tulee sinun vaimosi.»\nMinä vein hänet äitini luo, — oli häntä kohtaan kunnioittava niinkuin\noma tytär. Äitimuori on jo ennenkin, jo kaksi vuotta, ollut kuin ei\nolisi aivan täydessä järjessään (hän on sairas), ja isän kuoltua hän\non muuttunut aivan kuin pikkulapseksi, ei puhele: istuu paikaltaan\nliikahtamatta ja vain kumartaa paikaltaan jokaiselle, jonka näkee;\njos häntä ei syöttäisi, niin luultavasti hän ei sitä huomaisi kolmeen\npäivään. Minä tartuin äitini oikeaan käteen, panin heidän kätensä\nyhteen: »Siunatkaa», sanon, »äitikulta, hän lähtee kanssani vihille»;\nhän suuteli tunteikkaasti äidin kättä: »Paljon», sanoo, »on varmaankin\näitisi kokenut surua». Näki tämän kirjan luonani: »Miksi sinä olet\nalkanut lukea Venäjän historiaa?» (Mutta hän oli minulle kerran itsekin\nMoskovassa sanonut: »Sivistäisit itseäsi vaikkapa sillä, että lukisit\nvaikka Solovjevin _Venäjän historiaa_, ethän sinä tiedä mitään.») »Tämä\non hyvä», sanoi, »näin teekin, lue. Minä kirjoitan itse sinulle pikku\nluettelon, mitkä kirjat sinun on ihan ensimmäiseksi luettava; tahdotko\nvai etkö?» Eikä koskaan, ei koskaan ennen hän ollut puhunut minulle\ntuolla tavoin, niin että pani minut ihan ihmettelemään; ensimmäisen\nkerran huokasin elävän ihmisen tavoin.\n\n— Minä olen siitä hyvin iloinen, Parfen,— sanoi ruhtinas vilpittömän\ntunteellisesta, — hyvin iloinen. Kukapa tietää, ehkä Jumala teidät\nsovittaakin elämään yhdessä.\n\n— Sitä ei koskaan tapahdu! — huudahti Rogožin kiihkeästi.\n\n— Kuule, Parfen, jos sinä häntä niin rakastat, niin etkö todella tahdo\nansaita hänen kunnioitustaan? Ja jos tahdot, niin etkö todellakin\ntoivo? Minä sanoin äsken, että minusta on ihmeellinen arvoitus, minkä\ntähden hän rupeaa sinun vaimoksesi. Mutta vaikka minä en osaakaan\nsitä selittää, niin minusta kuitenkin on aivan varmaa, että tässä\nehdottomasti täytyy olla riittävä, järkevä syy. Sinun rakkaudestasi\nhän on vakuutettu; mutta varmasti hän on myös vakuutettu eräistä sinun\nhyvistä ominaisuuksistasi. Eihän voi olla muuten! Se, mitä äsken\nsanoit, vahvistaa sen todeksi. Sinä itse sanot, että katsoihan hän\nmahdolliseksi puhua kanssasi toisenlaista kieltä käyttäen kuin oli\naikaisemmin puhunut puoleesi kääntyessään. Sinä olet epäluuloinen\nja mustasukkainen, siksi oletkin liioitellut kaikkea, mitä huonoa\nolet huomannut. Tietenkään hän ei ajattele niin pahaa sinusta kuin\nsinä sanot. Jos olisi toisin, niin sehän merkitsisi, että hän menee\ntietoisesti veteen tai teurastettavaksi, kun tulee vaimoksesi.\nOnko sellainen mahdollista? Kuka menee tietoisesti veteen tai\nteurastettavaksi?\n\nKatkerasti hymyillen kuunteli Parfen ruhtinaan tulisia sanoja. Hänen\nmielipiteensä näytti jo vakaantuneen järkähtämättömäksi.\n\n— Kuinka raskaasti sinä nyt katsotkaan minuun, Parfen! — huudahti\nruhtinas raskaan tunteen valtaamana.\n\n— Veteen tai teurastettavaksi! — lausui tämä viimein. — Heh! Siksihän\nhän juuri minulle tuleekin, että varmasti odottaa vaimonani tulevansa\nteurastetuksi! Etkö sinä todellakaan, ruhtinas, tähän saakka vielä ole\nhoksannut, mistä tässä on kysymys?\n\n— En ymmärrä sinua.\n\n— Mitäs, ehkäpä todellakaan ei ymmärrä, hehee! Sinustahan sanotaan,\nettä sinä... _tuota noin_. Toista hän rakastaa, — ymmärrä sinä se!\nAivan samoin kuin minä nyt rakastan häntä, aivan samoin hän rakastaa\nnyt toista. Ja tuo toinen, tiedätkö, kuka se on? Se olet _sinä_! Mitä,\netkö ole sitä tietänyt?\n\n— Minä!\n\n— Sinä. Hän on sinua silloin, juuri siitä asti, nimittäin\nnimipäivästään, alkanut rakastaa. Hän vain ajattelee, että hänen on\nmahdotonta tulla vaimoksesi, koska hän muka häpäisee sinut ja turmelee\nkoko sinun elämäsi. »Tiedetäänhän», sanoo, »millainen minä olen».\nTähän saakka hän on itse vakuuttanut tätä. Hän on kaiken tämän sanonut\nminulle suoraan päin kasvoja. Hän pelkää syöksevänsä turmioon ja\nhäpäisevänsä sinut, mutta minun vaimokseni siis voi tulla, se ei ole\nmitään, — noin hän minua kunnioittaa, huomaa sekin!\n\n— Kuinka hän sitten karkasi sinun luotasi minun luokseni ja... minun\nluotani...?\n\n— Ja sinun luotasi minun luokseni! Heh! Vähänkö hänelle voi yhtäkkiä\npistää päähän! Hän on nyt kaiken aikaa aivan kuin kuumeessa. Väliin\nhuutaa minulle: »Sinun vaimoksesi tullessani on kuin menisin veteen.\nLaita pian häät!» Itse hoputtaa, määrää päivän, mutta kun aika alkaa\nlähestyä, niin joko pelästyy tai saa toisia ajatuksia, — Jumala hänet\ntietää, olethan sinä nähnyt: itkee, nauraa, kiemurtelee kuumeessa.\nJa mitä ihmeellistä siinä on, että hän on karannut sinunkin luotasi?\nHän karkasi silloin sinun luotasi juuri siksi, että itse huomasi,\nkuinka suuresti hän sinua rakastaa. Hänelle kävi olo sinun luonasi\nylivoimaiseksi. Sinä sanoit äsken, että minä etsin silloin Moskovassa\nhänet käsiini; se ei ole totta, — itse hän juoksi luokseni sinun\nluotasi: »Määrää päivä», sanoo, »minä olen valmis! Anna samppanjaa!\nMennään mustalaistyttöjen luo!» huutaa... Jos minua ei olisi, niin hän\nolisi jo aikoja sitten heittäytynyt veteen; niin se on kuin sanon.\nSiksi ei heittäydy, että minä kenties olen vielä kauheampi kuin vesi.\nVihapäissään tulee vaimokseni... jos tulee, se on varmasti niin kuin\nsanon, että _vihapäissään_ tulee.\n\n— Kuinka sinä sitten... kuinka sinä... — huudahti ruhtinas eikä\nlopettanut lausetta. Hän katseli kauhistuneena Rogožinia.\n\n— Miksi et puhu loppuun, — lisäsi tämä hymähtäen. — Tahdotko, niin\nsanon, mitä sinä juuri tällä hetkellä itseksesi mietiskelet: »Miten\nihmeen tavalla hän nyt voi olla hänen vaimonaan? Kuinka voidaan sallia\nhänen ruveta semmoiseen?» Tiedetäänhän se, mitä sinä ajattelet...\n\n— En minä ole sitä varten tullut tänne, Parfen, sanon sinulle, ei\nsemmoista ollut mielessäni...\n\n— Saattaa olla, ettet sitä varten ja ettei semmoista ollut mielessäsi,\nmutta nyt on asia varmasti muuttunut sellaiseksi, että sitä varten,\nhehee! No, riittää! Miksi sinä olet noin hämmästynyt? Etkö sinä sitten\ntodellakaan tietänyt? Ihmettelemään sinä panet minut!\n\n— Kaikki tuo on mustasukkaisuutta, Parfen, kaikki tuo on sairautta,\nkaiken sinä olet paisuttanut äärettömästi liiallisuuksiin... — mutisi\nruhtinas tavattoman mielenliikutuksen vallassa. — Mitä sinä?\n\n— Anna olla, — lausui Parfen ja tempasi nopeasti ruhtinaan käsistä\nveitsen, jonka tämä oli ottanut pöydältä kirjan vierestä, ja pani sen\ntaas entiselle paikalleen.\n\n— Minä aivan kuin tiesin Pietariin lähtiessäni, aivan kuin aavistin...\n— jatkoi ruhtinas; — en tahtonut tulla tänne! Tahdoin unohtaa kaiken,\nmitä on täällä, reväistä sen pois sydämestäni! No, hyvästi... Mitä\nihmettä sinä!\n\nPuhuessaan oli ruhtinas hajamielisyydessään taas siepannut pöydältä\nkäsiinsä saman veitsen, ja taas Rogožin tempasi sen pois hänen\nkäsistään ja heitti pöydälle. Se oli aivan yksinkertainen veitsi, jossa\noli hirvensarvinen pää, kömpelötekoinen, terä noin kolmen ja puolen\nversokin pituinen ja samassa suhteessa leveä.\n\nNähdessään ruhtinaan kiinnittävän erikoista huomiota siihen, että\nhäneltä oli kaksi kertaa temmattu käsistä tämä veitsi, Rogožin otti\nveitsen vihastuneena, pani sen kirjan väliin ja viskasi kirjan toiselle\npöydälle.\n\n— Lehtiäkö sinä sillä leikkaat auki, vai kuinka? — kysyi ruhtinas,\nmutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin hänen mieltään yhä edelleen\nolisivat painaneet jotkin mietteet.\n\n— Niin, lehtiä...\n\n— Tämähän on puutarhaveitsi?\n\n— Niin on. Eikö sitten puutarhaveitsellä saa leikata lehtiä?\n\n— Mutta sehän on... aivan uusi.\n\n— No, mitä sitten, jos on uusi? Enkö voi ostaa vaikka heti paikalla\nuutta veistä? — huudahti viimein Rogožin aivan kuin raivostuneena ja\nsuuttuen yhä enemmän joka sanasta.\n\nRuhtinas hätkähti ja katsoi kiinteästi Rogožiniin.\n\n— Kylläpä me olemme, — alkoi hän yht'äkkiä nauraa vapautuen kokonaan\nhajamielisyydestänsä. — Suo minulle anteeksi, veliseni, kun pääni on\nniin raskas kuin nyt, ja tämä tauti... niin minä tulen kerrassaan,\nkerrassaan niin kovin hajamieliseksi ja naurettavaksi. Enhän minä\nollenkaan aikonut tätä kysyä... en muista mitä. Hyvästi...\n\n— Ei sinne, — sanoi Rogožin.\n\n— Olen unohtanut!\n\n— Tänne, tänne, mennään, minä näytän.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHe lähtivät kulkemaan samojen huoneitten läpi, joiden kautta ruhtinas\njo oli kulkenut; Rogožin kulki hiukan edellä, ruhtinas hänen\njäljessään. He tulivat isoon saliin. Siellä oli seinillä muutamia\nkuvia, kaikki piispojen muotokuvia ja maisemia, joista ei voinut\nmitään erottaa. Seuraavaan huoneeseen vievän oven päällä riippui\neräs muodoltaan jokseenkin omituinen kuva, noin kahden ja puolen\narssinan pituinen eikä mitenkään kuutta veršokkia korkeampi. Se esitti\nVapahtajaa, joka juuri on otettu ristiltä. Ruhtinas vilkaisi siihen\npikimmältään, aivan kuin muistellen jotakin, mutta aikoi muuten\npysähtymättä mennä ovesta. Hän tunsi olonsa hyvin raskaaksi ja hänen\nmielensä teki päästä pian pois tästä talosta. Mutta Rogožin pysähtyi\nyht'äkkiä kuvan eteen.\n\n— Kaikki nämä kuvat täällä, — sanoi hän, — ne kaikki on isävainaja\nostanut ruplan tai kahden hinnasta huutokaupoista, hän piti\nsemmoisesta. Ne on eräs asiantunteva henkilö kaikki täällä tarkastanut;\nroskaa, sanoo, mutta tämä — tuo kuva tuossa oven yläpuolella, joka myös\non ostettu kahdella ruplalla, sanoo, ei ole roskaa. Jo isävainajalleni\ntarjoutui eräs maksamaan siitä kolmesataaviisikymmentä ruplaa, ja\nSaveljitš, Ivan Dmitritš, suuri asianharrastaja, kauppias hänkin, meni\nneljäänsataan asti ja viime viikolla hän tarjosi veljelleni Semen\nSemjonytšille jo viisisataa. Minä jätin sen itselleni.\n\n— Tämähän on... tämä on jäljennös Hans Holbeinin taulusta, — sanoi\nruhtinas, — kun oli ennättänyt tarkastella kuvaa, — ja vaikka minä olen\nhuono tuntija, niin luullakseni se on oivallinen jäljennös. Olen nähnyt\ntämän kuvan ulkomailla enkä voi sitä unohtaa. Mutta... mitä sinä...\n\nRogožin jätti yht'äkkiä kuvan ja lähti kulkemaan entistä tietä\neteenpäin. Tietysti Rogožinissa niin odottamatta ilmennyt hajamielisyys\nja erikoinen, omituisen ärtyisä mieliala olisi kenties voinut selittää\ntämän puuskan; mutta kuitenkin ruhtinaasta alkoi tuntua hieman\nkummalliselta, että näin yht'äkkiä oli katkennut keskustelu, jota hän\nei ollut edes aloittanut, ja ettei Rogožin edes vastannut hänelle.\n\n— Mutta kuulehan, Leo Nikolajevitš, jo kauan olen halunnut kysyä\nsinulta, uskotko sinä Jumalaan vai etkö, — alkoi Rogožin taas yht'äkkiä\npuhua kuljettuaan muutamia askelia.\n\n— Kuinka omituisesti sinä kysyt ja... katsot! — huomautti ruhtinas\ntahtomattaan.\n\n— Mutta tuota kuvaa minä katselen mielelläni, — mutisi Rogožin oltuaan\nvähän aikaa vaiti ja aivan kuin taas olisi unohtanut kysymyksensä.\n\n— Tuota kuvaa! — huudahti ruhtinas yht'äkkiä odottamattoman ajatuksen\nvaltaamana.— Tuota kuvaa! Tuo kuvahan voi saada jonkun vielä\nmenettämään uskonsa!\n\n— Menettää senkin, — vahvisti yht'äkkiä Rogožin aivan odottamatta. He\nolivat tulleet jo aivan viimeiselle ovelle.\n\n— Kuinka, — sanoi ruhtinas pysähtyen yht'äkkiä, — mitä sinä nyt! Minä\nmiltei laskin leikkiä, mutta sinä otit sen niin vakavasti! Ja miksi\nkysyit minulta, uskonko minä Jumalaan?\n\n— Ei se mitään, muuten vain. Olen jo aikaisemmin tahtonut kysyä.\nMonethan nykyään eivät usko. Mitä, onko totta (sinähän olet elänyt\nulkomailla),— minulle tässä kerran eräs sanoi juovuspäissään, että\nmeillä, Venäjällä, on enemmän kuin missään muussa maassa sellaisia,\njotka eivät usko Jumalaan. »Meidän», sanoo, »on tässä suhteessa\nhelpompi kuin heidän, sillä me olemme menneet pitemmälle kuin he»...\n\nRogožin naurahti ilkkuvasti; lausuttuaan kysymyksensä hän yht'äkkiä\naukaisi oven ja odotti rivasta kiinni pitäen, kunnes ruhtinas oli\nastunut ulos. Ruhtinas oli ihmeissään, mutta astui ulos ovesta. Rogožin\ntuli hänen jäljessään ulos portaitten yläaukeamalle ja sulki oven\njälkeensä. Molemmat seisoivat toistensa edessä sen näköisinä, että\nkumpikin näytti unohtaneen, mihin oli tullut ja mitä nyt oli tehtävä.\n\n— Hyvästi sitten, — sanoi ruhtinas ojentaen kätensä.\n\n— Hyvästi, — lausui Rogožin puristaen lujasti, mutta aivan\nkoneellisesti hänelle ojennettua kättä.\n\nRuhtinas astui yhden askelman alaspäin ja käännähti ympäri.\n\n— Mitä uskoon tulee, — alkoi hän hymyillen (nähtävästi hän ei halunnut\njättää Rogožinia tuolla tavoin) ja sen lisäksi vilkastuen erään\näkäisen muiston vaikutuksesta, — mitä uskoon tulee, niin minulla oli\nviime viikolla kahden päivän aikana neljä erilaista kohtaamista.\nAamulla matkustin eräällä uudella rautatieradalla ja puhelin vaunussa\nnelisen tuntia erään S:n kanssa, olimme siinä tutustuneet. Olin jo\naikaisemmin kuullut hänestä paljon, muun muassa, että hän on ateisti.\nHän on todellakin hyvin oppinut mies, ja minä ilostuin saadessani\npuhella todellisen oppineen kanssa. Sitäpaitsi hän on harvinaisen\nhyvin kasvatettu mies, niin että hän puheli minun kanssani aivan kuin\nolisin ollut hänen vertaisensa sekä tiedoissa että käsityksissä.\nJumalaan hän ei usko. Yksi seikka vain minua hämmästytti: että hän\nikäänkuin ei ollenkaan puhunut siitä koko aikana, ja juuri siksi se\nminua hämmästytti, että ennenkin niin paljon kuin olinkin tavannut\nsemmoisia, jotka eivät usko, ja niin paljon kuin olinkin lukenut\nsellaisia kirjoja, minusta aina oli tuntunut, että he puhuvat ja\nkirjoittavat kirjoissansa ikäänkuin aivan muuta, vaikka päältä katsoen\nnäyttääkin, että se on siitä. Lausuin hänelle silloin tämän, mutta\nluultavasti esitin sen epäselvästi tai en osannut sanoin ilmaista,\nsillä hän ei ymmärtänyt mitään... Illalla jäin maaseutukaupungin\nhotelliin yöksi, ja siinä oli juuri tapahtunut murha, edellisenä yönä,\nniin että kaikki puhuivat siitä, kun minä tulin. Kaksi talonpoikaa,\nikämiehiä eikä humalassa, vanhastaan jo tuttuja ja ystäviä, joivat\nteetä ja aikoivat yhdessä käydä levolle, samaan kopukkaan. Mutta toinen\noli parina viime päivänä pannut merkille, että toisella oli kello,\nhopeainen, keltaisessa helminauhassa, eikä hän ollut ilmeisestikään\ntietänyt aikaisemmin sitä olevan. Tämä mies ei ollut varas, oli\npäinvastoin rehellinen ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvissä varoissa.\nMutta hän mieltyi siinä määrin tuohon kelloon ja se houkutteli häntä\nniin suuresti, ettei hän lopulta jaksanut sitä kestää: otti veitsen,\nja kun ystävä käännähti toisaalle, lähestyi häntä varovasti takaapäin,\ntähtäsi, kohotti silmänsä taivasta kohti, teki ristinmerkin ja\nrukoillen itsekseen katkerin mielin: »Herra Jumala, anna anteeksi\nKristuksen tähden!» — iski ystävänsä yhdellä iskulla kuoliaaksi aivan\nkuin lampaan ja otti häneltä kellon.\n\nRogožin hytki naurusta. Hän nauraa hohotti aivan kuin olisi saanut\njonkin kohtauksen. Oli suorastaan omituista nähdä tuota naurua äskeisen\nniin murheellisen kertomuksen jälkeen.\n\n— Kas tuosta minä pidän! Ei, se on kaikkein parasta! — huudahteli hän\nhytkähdellen ja miltei läähättäen. — Toinen ei usko ollenkaan Jumalaan\nja toinen taas uskoo siinä määrin, että rukoilee, ennenkuin teurastaa\nihmisiä. Ei, tämmöistä, ruhtinas veliseni, ei osaisi keksiäkään!\nHahhahhaa! Ei, tämä on kaikkein parasta!...\n\n— Aamulla lähdin kävelemään kaupungille,— jatkoi ruhtinas, heti\nkun Rogožin vaikeni, vaikka nauru yhä vielä suonenvedontapaisesti\nja kuin puuskittain nytkähdytteli hänen huuliaan, — näen, puisella\njalkakäytävällä huojuu juopunut sotamies aivan rappeutuneessa asussa.\nTulee minun luokseni: »Osta, herra, hopearisti, annan sen vain\nkahdestakymmenestä kopeekasta, se on hopeainen!» Näen hänen käsissään\nristin, luultavasti hän oli juuri ottanut sen kaulastaan, siinä\non sininen, hyvin kulunut nauha, mutta risti on aivan tavallinen\ntinaristi, sen näkee ensi silmäyksellä, isoa kokoa, kahdeksankärkinen,\ntäysin bysanttilaista muotoa. Otin esille kahdenkymmenen kopeekan\nrahan ja annoin hänelle sekä panin samassa ristin kaulaani, — hänen\nkasvoistaan näkyi, kuinka tyytyväinen hän oli, kun oli saanut vedetyksi\nnenästä tyhmää herraa, ja heti hän lähti ryyppäämään pois ristiään,\nsiitä ei ole mitään epäilystä. Silloin minä, veliseni, tunsin mitä\nvoimakkaimman vaikutelman kaikesta siitä, mitä ihan tulvahti minua\nvastaan Venäjällä; en ollut ennen ymmärtänyt siitä mitään, aivan kuin\nolisin kasvanut mykkänä, ja olin omituisen haaveellisessa valossa\nmuistellut sitä noina viitenä vuotena ulkomailla. Kuljen siinä ja\najattelen: ei, en riennä vielä tuomitsemaan tuota Kristuksen myyjää.\nJumala tietää, mitä noissa humalaisissa ja heikoissa sydämissä on.\nTunnin kuluttua, hotelliin palatessani, satuin kohtaamaan naisen,\njolla oli rintalapsi. Nainen oli vielä nuori, lapsi noin kuuden viikon\nvanha. Lapsukainen oli hänelle hymyillyt, hänen havaintojensa mukaan\nnyt juuri ensimmäisen kerran syntymästään. Katson, hän teki yht'äkkiä\nristinmerkin niin hartaasti, niin hartaasti. »Mitä sinä», sanon,\n»nuorikko siinä?» (Minullahan oli silloin tapana kysellä kaikkea.)\n»Katsohan», sanoo, »aivan samoin kuin äiti iloitsee huomatessaan\npienokaisensa ensimmäisen kerran hymyilevän, aivan samalla tavoin\nJumala iloitsee joka kerta, kun Hän taivaasta näkee, että syntinen\nasettuu kaikesta sydämestään hänen eteensä rukouksessa». Tämän sanoi\nminulle yksinkertainen nainen, melkein näillä sanoilla, ja niin syvän,\nniin hienon, niin tosiuskonnollisen ajatuksen, sellaisen ajatuksen,\njossa koko kristinopin olemus yhdellä kertaa tuli julkilausutuksi, se\non, koko se käsitys Jumalasta, että hän on meidän isämme ja että Jumala\niloitsee ihmisestä kuin isä omasta lapsestaan — Kristuksen pääajatus!\nYksinkertainen nainen! Tosin äiti... ja kukapa tietää, vaikka tämä\nnainen olisi ollut tuon sotamiehen vaimo. Kuule, Parfen, sinä kysyit\näsken minulta, ja tässä on vastaukseni: uskonnollisen tunteen olemus\nei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä\nrikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee\nikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka\npinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan\n_muusta_. Mutta pääasia on, että kaikkein selvimmin ja pikimmin sen\nhuomaa venäläisestä sydämestä, ja siinä on minun johtopäätökseni! Tämä\non aivan ensimmäisiä vakaumuksia, mitä saan Venäjältämme. On tehtävää,\nParfen! On tehtävää meidän venäläisessä maailmassamme, usko minua!\nMuista, miten me Moskovassa sinun kanssasi lähenimme toisiamme ja\npuhelimme yhteen aikaan... Enkä minä ollenkaan tahtonut palata tänne\nnyt! Enkä ollenkaan, en ollenkaan luullut tällä tavoin kohtaavani\nsinut!... No, mitäs!... Hyvästi, näkemiin! Älköön Jumala sinua jättäkö!\n\nHän kääntyi ja lähti menemään portaita alas.\n\n— Leo Nikolajevitš! — huudahti ylhäältä Parfen, kun ruhtinas oli tullut\nportaitten ensimmäiseen käännekohtaan. — Onko risti, jonka sinä ostit\nsotamieheltä, sinulla mukanasi?\n\n— On, se on kaulassani.\n\nJa ruhtinas pysähtyi taas.\n\n— Näytähän tänne.\n\nTaas uusi kummallisuus! Hän mietti hetkisen, nousi portaita ylös ja\nnäytti hänelle ristiään ottamatta sitä pois kaulastaan.\n\n— Anna se minulle, — sanoi Rogožin.\n\n— Miksi? Sinäkö...\n\nRuhtinas ei olisi tahtonut luopua tästä rististä.\n\n— Pidän sitä, mutta omani annan sinulle, kanna sinä sitä.\n\n— Tahdot vaihtaa ristejä? Olkoon menneeksi, Parfen, jos niin on, niin\nolen iloinen; ollaan veljiä!\n\nRuhtinas otti kaulastaan tinaristinsä, Parfen oman kultaristinsä,\nja vaihtoivat niitä. Parfen oli vaiti. Raskain mielin ja ihmetellen\nruhtinas huomasi, että entinen epäluottamus, entinen katkera ja\nmiltei ivallinen hymy yhä vieläkin ikäänkuin viivähteli hänen uuden\nveljensä kasvoilla, esiintyen ainakin hetkittäisin voimakkaana. Ääneti\notti Rogožin viimein ruhtinasta kädestä ja seisoi jonkin aikaa kuin\nepäröiden jotakin; viimein veti yht'äkkiä hänet jäljessään lausuen\ntuskin kuuluvalla äänellä: »Mennään.» He kulkivat ensimmäisen kerroksen\nporrasaukeaman poikki ja soittivat ovikelloa vastapäätä sitä ovea,\njosta olivat tulleet ulos. Heille avattiin pian. Vanha nainen, aivan\nköyryselkäinen ja mustiin puettu, huivi pään ympäri käärittynä, kumarsi\nääneti ja syvään Rogožinille; tämä kysyi häneltä jotakin kiireesti\nja jäämättä odottamaan vastausta lähti viemään ruhtinasta eteenpäin\nhuoneitten läpi. Taas kuljettiin pimeitten huoneitten kautta, joissa\nvallitsi eräänlainen tavaton, kylmä puhtaus ja joissa oli kylmän ja\nankaran näköiset vanhanaikuiset huonekalut valkoisilla, puhtailla\npäällyksillä varustettuina. Ilmoittamatta tulostaan Rogožin vei\nruhtinaan suoraan erääseen pieneen, vierashuoneen näköiseen huoneeseen;\nsen jakoi kahtia kiiltävä mahonkinen väliseinä, jonka sivuilla oli\nkaksi ovea ja jonka takana luultavasti oli makuuhuone. Vierashuoneen\nnurkassa, uunin luona, istui nojatuolissa pieni mummo, ei vielä hyvin\nvanha ulkomuodoltaan, sillä hänen kasvonsa olivat jokseenkin terveen\nväriset, miellyttävät ja pyöreät, mutta jo aivan harmaapäinen ja (sen\nsaattoi päättää ensi silmäyksellä) jo aivan lapselliseksi muuttunut.\nHänen yllään oli musta villapuku, kaulassa musta, iso huivi, päässä\npuhdas valkoinen myssy, jossa oli mustat nauhat. Hänen jalkojensa\ntukena oli jakkara. Hänen vierellään oli toinen puhdas mummo, hiukan\nvanhempi kuin hän, myös surupuvussa ja myös valkoinen myssy päässä,\nluultavasti joku talon leivissä eläjä, ja kutoi äänettömänä sukkaa.\nHe kumpikin olivat luultavasti kaiken aikaa olleet vaiti. Nähtyään\nRogožinin ja ruhtinaan ensimmäinen mummo hymyili heille ja taivutti\nmuutaman kerran ystävällisesti päätään mielihyvän merkiksi.\n\n— Äitikulta, — sanoi Rogožin suudellen hänen kättään, — tässä on minun\nhyvin hyvä ystäväni, ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin; me olemme\nhänen kanssaan vaihtaneet ristejä; hän oli yhteen aikaan Moskovassa\nminulle kuin oma veli, teki paljon minun hyväkseni. Siunaa häntä, äiti,\nniinkuin siunaisit omaa poikaasi. Maltahan, mummo, kas näin, annahan\nkun laitan kätesi...\n\nMutta ennenkun Parfen ennätti tarttua hänen käteensä, nosti mummo\noikean kätensä, pani kolme sormea yhteen ja hurskaasti siunasi\nruhtinaan kolme kertaa ristinmerkillä. Sitten hän vielä kerran\nystävällisesti ja hellästi nyökäytti hänelle päätään.\n\n— No, mennään, Leo Nikolajevitš, — sanoi Parfen, — tätä varten minä\nsinut vain toinkin...\n\nKun he taas olivat tulleet portaille, hän lisäsi:\n\n— Eihän hän ymmärrä mitään, mitä sanotaan, eikä hän ymmärtänyt mitään\nminun sanoistani, mutta sinua hän siunasi; siis hän itse tahtoi sitä...\nNo, hyvästi, sekä minun että sinun on aika lähteä.\n\nJa hän avasi oman ovensa.\n\n— Anna toki minun edes syleillä sinua jäähyväisiksi, sinä kummallinen\nmies! — huudahti ruhtinas katsoen häneen hellästi ja moittivasti ja\naikoi syleillä häntä. Mutta Parfen oli tuskin kohottanut kätensä, kun\nhän jo samassa taas laski ne alas. Hän epäröi; hän kääntyi poispäin,\nettei tarvitsisi katsoa ruhtinasta. Hän ei tahtonut syleillä tätä.\n\n— Älähän! Vaikka otinkin sinun ristisi, niin en tapa sinua kellon\ntakia! — mutisi hän epäselvästi ja alkoi yht'äkkiä omituisesti nauraa.\nMutta äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan toisenlaisiksi; hän tuli\nhirveän kalpeaksi, hänen huulensa alkoivat väristä, silmät alkoivat\nleimuta. Hän kohotti kätensä, syleili voimakkaasti ruhtinasta ja lausui\nläähättäen:\n\n— Ota hänet sitten, jos niin on oleva! Hän on sinun! Luovutan hänet!...\nMuista Rogožinia!\n\nJa jättäen ruhtinaan katsahtamatta häneen hän meni kiireesti asuntoonsa\nja paukautti oven jälkeensä kiinni.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli jo myöhä, kello oli melkein puoli kolme, eikä ruhtinas tavannut\nJepantšinia kotona. Jätettyään nimikorttinsa hän päätti käväistä\n_Vaaka_-ravintolassa ja kysyä sieltä Koljaa; jos hän ei olisi siellä,\nniin hän jättäisi hänelle kirjelapun. _Vaaka_-ravintolassa hänelle\nsanottiin, että Nikolai Ardalionovitš »olivat menneet ulos jo aamulla,\nmutta lähtiessään sanoneet, että jos heitä satuttaisiin kysymään, niin\nilmoittaa, että _he_ kenties palaavat kello kolmeksi. Mutta jos heitä\nei näy täällä puoli neljään mennessä, niin silloin he ovat menneet\njunalla Pavlovskiin, kenraalitar Jepantšinin huvilalle, ja siis syövät\nsiellä.» Ruhtinas istuutui odottamaan ja tilasi itselleen päivällistä.\n\nPuoli neljäksi ja kello neljäänkään mennessä ei Kolja tullut. Ruhtinas\nmeni ulos ja lähti koneellisesti kulkemaan minne sattui. Kesän alussa\non Pietarissa toisinaan ihania päiviä, — valoisia, kuumia, tyyniä.\nTämä päivä sattui juuri olemaan noita harvinaisia päiviä. Jonkin\naikaa ruhtinas kuljeskeli ilman päämäärää. Kaupunkia hän ei paljon\ntuntenut. Hän pysähtyi toisinaan katujen risteyksiin joidenkin talojen\neteen, toreille, silloille; kerran hän poikkesi lepäämään erääseen\nkonditoriaan. Väliin hän alkoi hyvin uteliaana tarkastella ohikulkevia;\nmutta useimmiten hän ei huomannut ohikulkijoita eikä sitäkään, missä\nitse kulki. Hän oli piinallisen jännityksen ja levottomuuden vallassa\nja tunsi samalla tavatonta tarvetta olla yksinään. Hän tahtoi olla\nyksin ja jättäytyä kaiken tämän tuskallisen jännityksen valtaan aivan\npassiivisesti, etsimättä vähintäkään pääsykeinoa. Vastenmielisyyttä\ntuntien hän tahtoi jättää ratkaisematta sieluunsa ja sydämeensä\ntulvahtaneet kysymykset. »Mitä, olenko minä syypää tähän kaikkeen?»\nmutisi hän itsekseen melkein tietämättä mitään omista sanoistaan.\n\nKello kuuden tienoissa hän oli Tsarskoje Selon rautatien\nasemahuoneessa. Yksinäisyys alkoi pian tuntua hänestä sietämättömältä;\nuusi kiihkeä puuska valtasi hänen sydämensä, ja silmänräpäyksen ajaksi\nvalaisi kirkas valo pimeyden, jossa hänen sielunsa ikävöi. Hän osti\nmatkalipun Pavlovskiin ja kiiruhti kärsimättömänä lähtemään matkaan;\nmutta tietysti jokin vainosi häntä, ja se oli todellisuutta eikä\nkuvittelua, niinkuin hän kenties olisi ollut taipuvainen uskomaan.\nHän oli jo miltei istuutumassa rautatievaunuun, mutta silloin hän\nyht'äkkiä paiskasi juuri ostamansa lipun lattialle ja lähti taas\nulos asemalta ahdistunein mielin ja miettivänä. Jonkin ajan kuluttua\nkadulla hän yht'äkkiä ikäänkuin muisti jotakin, ikäänkuin yht'äkkiä\ntajusi jotakin, jotakin hyvin omituista, jotakin, mikä jo kauan oli\ntehnyt hänet levottomaksi. Hän tuli äkkiä tietoisesti saaneeksi itsensä\nkiinni eräästä toiminnasta, jota oli jatkunut jo kauan, mutta jota\nhän koko aikana ei ollut huomannut tähän hetkeen saakka: jo muutama\ntunti sitten, luultavasti jo _Vaaka_-ravintolassa ja jo ennen sinne\ntuloaan, hän oli yht'äkkiä alkanut ikäänkuin etsiä jotakin ympäriltään.\nHän unohtaakin sen, jopa pitkäksi aikaakin, puoleksi tunniksi, ja\nsitten yht'äkkiä taas katsahtaa levottomana ympärilleen ja etsii\nympäristöstään.\n\nMutta juuri kun hän oli huomannut itsessään tämän sairaalloisen ja\ntähän saakka aivan tiedottoman liikkeen, joka jo niin kauan sitten oli\nhänet vallannut, välähti häneen eteensä yht'äkkiä toinenkin muisto,\njoka suuresti oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän muisti, että sillä\nhetkellä, jolloin hän oli huomannut kaiken aikaa etsivänsä jotakin\nympäriltään, hän oli seisonut katukäytävällä erään puodin ikkunan\nedessä ja hyvin uteliaasti tarkastellut ikkunassa näytteillä olevia\ntavaroita. Hänen mielensä teki nyt välttämättömästi tarkistaa, oliko\nhän todellakin seisonut äsken, kenties vain viisi minuuttia sitten,\ntuon puodin ikkunan edessä, vai oliko se ollut harhanäky, oliko hän\njotakin sekoittanut. Oliko todellakin olemassa tuollainen puoti ja\ntuollaisia tavaroita? Hänhän todellakin tuntee tänään mielentilansa\nerityisen sairaalloiseksi, melkein samanlaiseksi kuin ennen hänen\nentisen taudinkohtausten alkaessa. Hän tiesi, että tuommoisena aikana\nennen kohtauksia hän tavallisesti on harvinaisen hajamielinen ja\nusein sekoittaa esineitä ja henkilöitä toisiinsa, jos ei ole niitä\nkatsellessaan erikoisesti jännittänyt tarkkaavaisuuttaan. Mutta oli\nerikoinenkin syy, miksi hänen mielensä niin kovasti teki tarkistaa,\noliko hän silloin seisonut tuon puodin edessä; puodin ikkunaan\nnäytteille asetettujen tavarain joukossa oli eräs kappale, jota hän oli\nkatsellut ja jonka hän oli arvioinutkin kuudenkymmenen hopeakopeekan\nhintaiseksi, sen hän muisti huolimatta kaikesta hajamielisyydestään\nja levottomuudestaan. Siis jos tuo puoti on olemassa ja tuo kappale\ntodellakin on näytteille pantujen tavarain joukossa, niin juuri tuota\nkappaletta katsomaan hän oli pysähtynytkin. Tuo kappale oli siis niin\nsuuressa määrin mielenkiintoinen hänelle, että oli kiinnittänyt hänen\nhuomiotaan ihan sellaisenakin aikana, jolloin hän oli ollut niin\nraskaan mielenahdistuksen vallassa juuri lähdettyään rautatieasemalta.\nHän kulki katsoen miltei kaihoten oikealle, ja hänen sydämensä\npamppaili levottomuudesta ja kärsimättömyydestä. Mutta tuossa se puoti\nonkin, hän löysi sen viimein! Hän oli edennyt siitä jo viidensadan\naskelen päähän, kun päätti kääntyä takaisin. Tuossa on myös se\nkuudenkymmenen kopeekan arvoinen esine. »Tietysti kuudenkymmenen\nkopeekan arvoinen, enempää se ei maksa!» vahvisti hän nyt ja alkoi\nnauraa. Mutta hänen naurunsa oli hysteeristä; hänen mielensä tuli\nhyvin raskaaksi, selvästi hän nyt muisti, että juuri tässä, tämän\nikkunan edessä seisoessaan, hän oli yht'äkkiä käännähtänyt ympäri aivan\nniinkuin äsken, kun oli huomannut Rogožinin silmien kiintyneen häneen.\nTultuaan varmaksi, ettei ollut erehtynyt (josta hän muuten jo ennen\ntarkastustakin oli ollut täysin vakuutettu), hän jätti puodin ja lähti\nnopeasti kulkemaan poispäin. Kaikkea tätä täytyy pian tarkasti miettiä,\nehdottomasti; nyt oli selvää, ettei hän ollut nähnyt harhakuvia\nrautatieasemallakaan, että hänelle ehdottomasti oli tapahtunut jotakin\ntodellista, mikä välttämättömästi oli yhteydessä kaiken tuon hänen\naikaisemman levottomuutensa kanssa. Mutta eräänlainen voittamaton\nsisällinen vastenmielisyys pääsi taas vallalle: hän ei tahtonut miettiä\nmitään, ei ruvennut miettimään; hänen ajatuksensa alkoivat askarrella\naivan muussa.\n\nHän vaipui miettimään muun muassa sitä, että hänen epileptisessä\ntilassaan oli eräs aste melkein ihan kohtauksen edellä (jos vain\nkohtaus tuli hänen ollessaan valveilla), jolloin yht'äkkiä, kesken\nmurheen, henkisen pimeyden ja ahdistuksen, hänen aivonsa joinakin\nsilmänräpäyksinä aivan kuin leimahtivat liekkiin, ja koko hänen\nelinvoimansa jännittyi yhdellä kertaa tavattomana puuskahduksena.\nElämän tuntu, itsetunto tuli miltei kymmenkertaiseksi noina hetkinä,\njotka olivat kuin salaman välähdys. Järkeä, sydäntä valaisi tavaton\nvalo; kaikki mielenliikutukset, kaikki hänen epäilyksensä, kaikki\nlevottomuus ikäänkuin tyyntyi yhdellä kertaa, sai ratkaisunsa ja\nmuuttui jonkinlaiseksi kaikkein korkeimmaksi levollisuudeksi, joka\noli täynnä kirkasta, sopusointuisaa riemua ja toivoa, täynnä järkeä\nja lopullista perussyytä. Mutta nämä hetket, nämä välähdykset olivat\nvain esituntua siitä lopullisesta sekunnista (se ei koskaan kestänyt\nsekuntia kauemmin), jona itse taudinkohtaus alkoi. Tuo sekunti oli\ntietysti sietämätön. Mietiskellessään tätä silmänräpäystä myöhemmin,\nollessaan jo terve, hän sanoi usein itselleen: eiväthän kaikki nämä\nsalamat ja korkeimman itsetunnon ja itsetietoisuuden ja siis myös\n»korkeimman olomuodon» välähdykset ole mitään muuta kuin sairautta,\nnormaalisen tilan häiriötä, mutta jos niin on, niin se ei ollenkaan\nole korkeinta olotilaa, vaan on luultavasti laskettava kuuluvaksi\nkaikkein alhaisimpaan. Ja kuitenkin hän lopulta päätyi tavattoman\nparadoksimaiseen johtopäätökseen: »Mitäpä siitä, että se on sairautta?»\npäätteli hän viimein. »Mitäpä se vaikuttaa, että tuo jännitys on\nepänormaalinen, jos itse tulos eli tuo tuntemuksen hetki, kun sitä\nmuistelee ja tarkastelee sitten terveenä ollessaan, osoittautuukin\nmitä korkeimmaksi sopusoinnuksi ja kauneudeksi, antaa tähän saakka\nkuulumattoman ja arvaamattoman tunteen, joka on täyteläisyyttä,\noikeata määrää, sovitusta ja kiihkeätä sulautumista rukouksessa elämän\nkorkeimpaan synteesiin?» Nämä utuiset lauselmat tuntuivat hänestä\nitsestään hyvin tajuttavilta, vaikka vielä liian heikoilta. Sitä\ntaasen, että se todella on »kauneutta ja rukousta», että se todella\non »elämän korkein synteesi», sitä hän ei voinut epäillä eikä voinut\npitää epäilyä edes mahdollisena. Eihän hän nähnyt mitään unihaamuja\ntuona hetkenä, niinkuin järjen ja sielun turmelevan hašišin, oopiumin\ntai viinin vaikutuksesta näkee epänormaalisia ja epäoleellisia näkyjä.\nTämän hän saattoi tervejärkisesti päätellä sairaalloisen tilan\npäätyttyä. Nuo hetket olivat nimenomaan vain tavatonta itsetietoisuuden\nvoimistumista, — jos olisi ilmaistava tämä tila yhdellä sanalla, — mitä\nsuurimmassa määrässä välittömän itsetietoisuuden ja samalla itsetunnon\nvahvistumista. Jos tuona sekuntina, t.s. ihan viimeisenä tietoisena\nhetkenä ennen kohtausta, oli sattunut, että hän oli ennättänyt sanoa\nselvästi ja tietoisesti itsellensä: »Niin, tämän hetken takia voi\nantaa koko elämän!» — niin tietysti tuo hetki itsessään myös oli koko\nelämän arvoinen. Johtopäätöksensä dialektisesta osasta hän muuten\nei tahtonut pitää kiinni: tylsistyminen, henkinen pimeys, idiotismi\nolivat hänen silmiensä edessä elävänä seurauksena noista »korkeimmista\nhetkistä». Vakavasti hän ei tietenkään olisi ruvennut kiistelemään.\nJohtopäätöksessä, nimittäin siinä, miten hän arvioi tuon hetken, oli\nepäilemättä virhe, mutta tuntemuksen todellisuus kuitenkin hiukan\nahdisti hänen mieltään. Mitä oikeastaan oli tehtävä todellisuudelle?\nOlihan tuo kaikki tapahtunut, olihan hän itse ennättänyt sanoa\nitselleen juuri tuona sekuntina, että se sekunti rajattoman\nonnentunteen takia, jonka hän täydelleen tunsi, kenties olikin koko\nelämän arvoinen. »Tuona hetkenä», niin sanoi hän kerran Rogožinille\nMoskovassa siihen aikaan, kun he siellä tapasivat toisiaan, »tuona\nhetkenä minulle tavallaan tulee ymmärrettäväksi se tavaton sana, ettei\n_aikaa enää tule olemaankaan_. Luultavasti», lisäsi hän hymyillen,\n»tuo on se sama sekunti, jona epileptikon Muhametin kaatunut vesikannu\nei ollut ennättänyt tyhjentyä, mutta hän oli saman sekunnin aikana\nennättänyt nähdä kaikki Allahin asuinsijat». Niin, Moskovassa he olivat\nRogožinin kanssa usein tavanneet toisensa ja puhuneet muustakin kuin\nvain tästä. »Rogožin sanoi äsken, että minä olin hänelle silloin veli,\nhän sanoi sen tänään ensimmäisen kerran», ajatteli ruhtinas itsekseen.\n\nHän ajatteli tätä istuen penkillä puun alla Kesäpuistossa. Kello oli\nnoin seitsemän. Puisto oli tyhjä; jotakin synkkää tuli hetkiseksi\nlaskevan auringon eteen. Oli tukahduttavaa; tuntui siltä, kuin\nukkosenilma tekisi kaukaa tuloaan. Hänen nykyinen tarkasteleva\nmielentilansa oli hänelle jonkinmoinen houkutus. Hän takertui\nmuistoineen ja järjellään jokaiseen ulkonaiseen esineeseen, ja se\nmiellytti häntä: hänen mielensä teki kaiken aikaa unohtaa jotakin,\nnykyisyys, oleva, mutta heti kun hän katsahti ympärilleen, hän samassa\ntaas tunsi synkän ajatuksensa, ajatuksen, josta hänen niin teki mieli\nirtautua. Hän muisti, että äsken hän oli puhunut tarjoilijan kanssa\nravintolassa päivällistä syödessään eräästä äskettäin tapahtuneesta\ntavattoman omituisesta murhasta, josta oli syntynyt melua ja puheita.\nMutta heti kun hän muisti tämän, tapahtui hänelle yht'äkkiä taas\njotakin erikoista.\n\nTavaton, voittamaton halu, miltei houkutus, kahlehti yht'äkkiä koko\nhänen tahtonsa. Hän nousi penkiltä ja lähti kulkemaan puistosta suoraan\nPietarin puolelle. Äsken hän oli Nevan rantakadulla pyytänyt erästä\nohikulkijaa näyttämään hänelle Nevan tuolta puolen Pietarin puolen.\nHänelle näytettiin, mutta hän ei silloin lähtenyt sinne. Ja joka\ntapauksessa olikin tarpeetonta mennä tänään; hän tiesi sen. Osoite\noli hänellä ollut jo kauan; hän saattoi helposti löytää Lebedevin\nnaissukulaisen talon; mutta hän tiesi melkein varmasti, ettei tapaisi\ntätä kotona. »Hän on ehdottomasti lähtenyt Pavlovskiin, muuten olisi\nKolja jättänyt jotakin _Vaakaan_, kuten oli sovittu.» Kun hän siis nyt\nmeni sinne, niin hän ei tietenkään tehnyt sitä siksi, että saisi nähdä\nhänet. Toisenlainen, synkkä, kiduttava uteliaisuus houkutteli häntä.\nEräs uusi, äkillinen aatos oli tullut hänen päähänsä...\n\nMutta hänelle riitti liiankin hyvin se, että hän oli lähtenyt\nkulkemaan ja tiesi, minne oli menossa: minuutin kuluttua hän jo taas\nasteli miltei huomaamatta tietänsä. Myöskin äskeisen »odottamattoman\naatoksensa» pohtiminen oli tullut hänelle heti hirveän vastenmieliseksi\nja miltei mahdottomaksi. Hän tarkasteli piinallisen jännittyneellä\ntarkkaavaisuudella kaikkea, mikä sattui hänen silmiinsä, katseli\ntaivasta, Nevaa. Hän alkoi puhella vastaan tulleen pikku lapsen kanssa.\nKenties hänen epileptinen tilansakin yhä enemmän voimistui. Ukkonen oli\nnähtävästi todellakin lähestymässä, vaikkakin hitaasti. Alkoi jo kuulua\nkaukaista jyrinää. Olo kävi hyvin tukahduttavaksi...\n\nJostakin syystä hänen mieleensä muistui nyt, niinkuin välisti muistuu\nmielestä lähtemätön ja typeryyteen asti kyllästyttävä sävel, Lebedevin\nsisarenpoika, jonka hän äsken oli nähnyt. Omituista oli se, että tämä\nmuistui hänen mieleensä kaiken aikaa sen murhamiehen muodossa, josta\näsken itse Lebedev oli maininnut esitellessään hänelle sisarenpoikansa.\nNiin, tuosta murhaajasta hän oli lukenut aivan äskettäin. Oli lukenut\nja kuullut paljon tuollaisista asioista siitä saakka, kun oli saapunut\nVenäjälle; hän seurasi itsepintaisesti kaikkea tämmöistä. Ja äsken\nhän oli ihan liiaksikin alkanut tuntea mielenkiintoa keskustellessaan\ntarjoilijan kanssa juuri tuosta Žemarinien murhaajasta. Tarjoilija oli\nollut samaa mieltä kuin hän, hän muisti sen. Muisti tarjoilijankin;\ntämä ei ollut tyhmä nuori mies, oli vakava ja varovainen, mutta\n»muuten Jumala hänet tiennee, millainen hän on. Vaikeata on uudessa\nmaassa päästä selville uusista ihmisistä.» Venäläiseen sieluun hän\nmuuten alkoi kiihkeästi uskoa. Oi, paljon, paljon hän oli tullut\nnäkemään hänelle aivan uutta näinä kuutena kuukautena, arvaamatonta\nja kuulumatonta ja odottamatonta! Mutta vieras sielu on tietymätön,\nja venäläinen sielu on tietymätön; se on monille tietymätön. Olihan\nhän pitkän aikaa ollut läheisissä väleissä Rogožinin kanssa, hyvin\nläheisissä väleissä, »veljellisesti» olivat seurustelleet, — mutta\ntunteeko hän Rogožinin? — »Ja muutoin, mikä kaaos tässä kaikessa\ntoisinaan onkaan, mikä tolkuttomuus, mikä säädyttömyys! Miten\ninhoittava ja itseensätyytyväinen pöyhistelijä olikaan tuo äskeinen\nLebedevin sisarenpoika! Mutta muuten, mikä minä sitten olen? (jatkoi\nruhtinas haaveiluaan). Onko hän tappanut nuo olennot, nuo kuusi\nihmistä? Minä ikäänkuin sekoitan... kuinka omituista tämä onkaan!\nMinulla on ikäänkuin pää sekaisin...» Mutta kuinka sympaattiset, kuinka\nsuloiset kasvot onkaan Lebedevin vanhimmalla tyttärellä, sillä, joka\nseisoi lapsi sylissä, miten viaton, miten melkein lapsellinen ilme ja\nmiten melkein lapsellinen nauru! Oli omituista, että hän oli miltei\nunohtanut nuo kasvot ja vasta nyt ne muistanut. Lebedev, joka tömisti\nheille jalkojaan, luultavasti jumaloi heitä kaikkia. Mutta mikä on\naivan yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, se on se, että\nLebedev jumaloi myöskin sisarenpoikaansa!\n\nMiksi muuten hän oli ryhtynyt heitä niin lopullisesti tuomitsemaan,\nhän, joka oli tänään tullut, miksi hän langettaa tämmöisiä tuomioita?\nLebedev antoi tänään hänen arvattavakseen arvoituksen: oliko hän\nodottanut tapaavansa tuollaisen Lebedevin? Oliko hän ennen tuntenut\nsemmoisen Lebedevin? Lebedev ja Dubarry, — Herra Jumala! Muuten, jos\nRogožin tappaa, niin ei hän ainakaan tapa noin epäjärjestyksessä. Sitä\nsekamelskaa ei synny. Piirustuksen mukaan tilattu koje ja kuusi ihmistä\naivan houreissa! — »Onko Rogožinilla piirustuksen mukaan tilattu\nkoje... hänellä... mutta... onko päätetty, että Rogožin tappaa?»\nvavahti ruhtinas yht'äkkiä. »Eikö ole rikos, eikö ole halpamaisuutta\nminun puoleltani esittää niin kyynillisen avomielisesti sellainen\notaksuma!» huudahti hän, ja häpeän puna peitti yht'äkkiä hänen\nkasvonsa. Hän oli ällistynyt, hän seisoi kuin jähmettynyt tiellä.\nHän oli yht'äkkiä muistanut sekä äskeisen Pavlovskin rautatieaseman\nettä äskeisen Nikolain rautatieaseman, ja Rogožinille suoraan päin\nkasvoja tehdyn kysymyksen, joka koski _silmiä_, ja Rogožinin ristin,\njoka nyt oli hänen kaulassaan, ja Rogožinin äidin siunauksen, jota\nsaamaan Rogožin itse oli vienyt hänet, ja viimeisen suonenvedontapaisen\nsyleilyn ja Rogožinin viimeisen luopumisen, äsken portailla, — ja\ntavata kaiken tämän jälkeen itsensä yhtä mittaa etsimässä jotakin\nympäriltään, ja tuo puoti, ja tuo esine... mikä halpamaisuus! Ja kaiken\ntämän jälkeen hän kulkee nyt »erikoisessa tarkoituksessa» ja erikoinen\n»äkillinen aatos» mielessään! Epätoivo ja kärsimys valtasivat koko\nhänen sielunsa. Ruhtinas tahtoi heti kääntyä takaisin asuntoonsa,\nhotelliin; hän kääntyikin ympäri ja lähti kulkemaan; mutta hetken\nkuluttua hän pysähtyi, mietti ja kääntyi taas kulkemaan entistä tietä.\n\nNiin, hän oli jo Pietarin puolella, hän oli lähellä taloa; eihän\nhän mene sinne entisessä tarkoituksessa, eihän hän mene »erikoinen\naatos mielessä»! Ja miten saattoi ollakaan! Niin, hänen tautinsa on\npalaamassa, siitä ei ole epäilystä; kenties kohtaus sattuu hänelle\nehdottomasti tänään. Kohtauksen johdosta onkin tullut tämä pimeys,\nkohtauksen johdosta myös »aatos». Nyt on pimeys hälvennyt, demoni\nkarkoitettu, epäilyjä ei ole, hänen sydämessään on riemu! Ja — hän ei\nole niin pitkään aikaan nähnyt _häntä_, hänen täytyy nähdä hänet, ja...\nniin, hän tahtoisi nyt kohdata Rogožinin, hän tarttuisi tämän käteen ja\nhe lähtisivät yhdessä... Hänen sydämensä on puhdas; onko hän Rogožinin\nkilpailija? Huomenna hän itse menee sanomaan Rogožinille nähneensä\n_hänet_; olihan hän kiitänyt tänne, niinkuin Rogožin äsken sanoi,\nainoastaan nähdäkseen hänet! Kenties hän tapaakin hänet, varmaankin hän\non Pavlovskissa!\n\nNiin, pitää laittaa niin, että nyt kaikki tämä olisi selvästi\nasetettua, että kaikki selvästi lukisivat toinen toisestansa, ettei\nolisi noita synkkiä ja intohimoisia luopumisia, niinkuin Rogožin äsken\noli luopunut, ja tapahtukoon tämä kaikki vapaasti ja... valoisasti.\nOnko Rogožin kykenemätön pääsemään valoon? Hän sanoo, ettei rakasta\n_häntä_ sillä tavalla, että hänessä ei ole myötätuntoa, ei ole »mitään\nsellaista sääliä». Tosin hän lisäsi sitten, että »sinun säälisi\nkenties on enemmän kuin minun rakkauteni», mutta hän parjaa itseään.\nHm... Rogožin kirjaa lukemassa, — eikö se jo ole »sääliä», eikö se\nole »säälin» alkua? Eikö jo tuon kirjan käsilläolo todista, että\nhän on täysin tietoinen suhteistaan _häneen_? Entä hänen äskeinen\nkertomuksensa? Ei, se on syvempää kuin pelkkä intohimoisuus. Ja vain\nintohimoisuuttako synnyttävät mielessä _hänen_ kasvonsa? Ja voivatko\nnuo kasvot nyt edes synnyttää intohimoisuutta? Ne herättävät mielessä\nkärsimystä, ne vangitsevat koko mielen, ne... — ja polttava, tuskaa\ntuottava muisto kulki yht'äkkiä läpi ruhtinaan sydämen.\n\nNiin, tuskaa tuottava. Hän muisti, miten hän aivan äskettäin oli\ntuntenut tuskaa alkaessaan ensimmäisen kerran huomata hänessä\nmielenvikaisuuden oireita. Silloin hän oli tuntenut miltei epätoivoa.\nJa kuinka olikaan hän voinut jättää _hänet_, kun _hän_ silloin oli\nkarannut hänen luotaan Rogožinin luo? Hänen olisi itsensä pitänyt\nrientää _hänen_ jälkeensä eikä odottaa tietoja. Mutta... eikö Rogožin\ntodellakaan ole tähän saakka huomannut _hänessä_ mielenvikaisuutta?\nHm... Rogožin näkee kaikessa muita syitä, intohimon syytä! Ja kuinka\nmieletöntä mustasukkaisuutta! Mitä hän tahtoi sanoa äskeisellä\notaksumallaan? (Ruhtinas punastui yht'äkkiä, ja jotakin ikäänkuin\nvavahti hänen sydämessään.)\n\nMitä muuten toimitti tämän muisteleminenkaan? Tässä on mielettömyyttä\nmolemmin puolin. Mutta että hän, ruhtinas, rakastaisi intohimoisesti\ntuota naista, — se oli tuskin edes ajateltavissakaan, se oli miltei\njulmuutta, epäinhimillisyyttä. Niin, niin! Rogožin parjaa itseään;\nhänellä on suuri sydän, joka kykenee sekä kärsimään että säälimään.\nKun hän saa tietää koko totuuden ja kun hän on tullut vakuutetuksi\nsiitä, kuinka surkea olento tuo turmeltu, vähämielinen nainen on —\nniin eikö hän silloin anna hänelle anteeksi kaikkea entistä, kaikkia\nkärsimyksiään? Eikö hänestä tule hänen palvelijansa, hänen veljensä,\nhänen kaitselmuksensa? Sääli saattaa Rogožinin itsensä järkiinsä ja\nopettaa häntä. Sääli on koko ihmiskunnan elämän tärkein ja kenties\nainoa laki. Oi, kuinka anteeksiantamattomasti ja kunnottomasti\nsyyllinen _hän_ onkaan Rogožinin edessä! Ei, »ei venäläinen sielu ole\ntietymätön», vaan pimeys vallitsee hänen omassa sielussaan, jos hän\non voinut kuvitella mahdolliseksi niin kauheata. Muutaman Moskovassa\nlausutun lämpimän ja sydämellisen sanan takia Rogožin jo nimittää\nhäntä veljekseen, ja hän... Mutta tämä on tautia ja hourailua! Tämä\nkaikki selviää!... Kuinka synkästi sanoikaan Rogožin äsken, että\nhäneltä »on usko häviämässä»! Tuon ihmisen täytyy kovasti kärsiä. Hän\nsanoo »mielellään katselevansa tuota kuvaa»; ei niin, että mielellään\nkatselee, vaan siis tuntee tarvetta katsella. Rogožin ei ole yksinomaan\nintohimoinen sielu; hän on kuitenkin taistelija: hän tahtoo väkisin\npalauttaa kadonneen uskonsa. Se on hänelle nyt niin tarpeellista,\nettä hän kärsii siitä... Niin! Johonkin on uskottava! Johonkuhun on\nuskottava! Mutta kuinka omituinen onkaan tuo Holbeinin maalaus...\nAhaa, tämä katu! Tässä luultavasti onkin talo, aivan niin, N:o 16,\n»kollegisihteeri Filisovin lesken talo. Tässä!» Ruhtinas soitti\novikelloa ja kysyi Nastasja Filippovnaa.\n\nTalon emäntä itse vastasi hänelle, että Nastasja Filippovna oli jo\naamulla lähtenyt Pavlovskiin Darja Aleksejevnan luo »ja saattaapa\ntapahtua, että jäävätkin sinne muutamaksi päiväksi». Rouva Filisova oli\npieni, teräväsilmäinen ja teräväkasvoinen nainen, noin neljänkymmenen\nvuoden ikäinen, ja hänen katseensa oli viekas ja kiinteä. Kun hän\nkysyi nimeä, — jolle kysymykselle hän ikäänkuin tahallaan antoi\nsalaperäisyyden vivahduksen, — ei ruhtinas ensin tahtonut vastata;\nmutta aivan heti hän tuli sitten takaisin ja pyysi hartaasti, että\nNastasja Filippovnalle sanottaisiin hänen nimensä. Rouva Filisova\nkuunteli tätä harrasta pyyntöä entistä tarkkaavaisemmin ja tavattoman\nsalaperäisen näköisenä, tahtoen ilmeisesti antaa sillä tietää, että\n»älkää olko levoton, kyllä minä olen ymmärtänyt». Ruhtinaan nimi teki\nhäneen silminnähtävästi erittäin voimakkaan vaikutuksen. Ruhtinas\nkatsahti häneen hajamielisesti, käännähti ja lähti menemään takaisin\nhotelliinsa. Mutta hän ei lähtiessään enää ollut saman näköinen kuin\nsoittaessaan rouva Filisovan ovikelloa. Hänessä oli tapahtunut taas\nja aivan kuin yhdessä silmänräpäyksessä tavaton muutos: hän asteli\ntaas kalpeana, heikkona, kärsivänä, kiihtyneenä; hänen polvensa\nvapisivat, ja levoton, hajamielinen hymy väreili hänen sinertävillä\nhuulillaan: hänen »äkillinen aatoksensa» oli yht'äkkiä osoittautunut\npaikkansapitäväksi ja vahvistunut todeksi, ja — hän uskoi taas\ndemoniansa!\n\nMutta oliko se osoittautunut paikkansapitäväksi? Oliko se vahvistunut\ntodeksi? Miksi häntä taas vaivaa tämä väristys, tämä kylmä hiki, tämä\nsielullinen pimeys ja kylmyys? Siksikö, että hän äsken taas näki nuo\n_silmät_? Mutta hänhän oli lähtenytkin Kesäpuistosta yksinomaan sitä\nvarten, että näkisi ne! Sehän juuri oli ollutkin hänen »äkillinen\naatoksensa». Hän oli hartaasti tahtonut nähdä nuo »äskeiset silmät»\ntullakseen lopullisesti vakuutetuksi siitä, että hän ehdottomasti\nkohtaa ne _siellä_, sen talon luona. Se oli ollut hänen kiihkeä\ntoiveensa, ja miksi siis häntä nyt niin masentaa ja hämmästyttää se,\nettä hän todellakin oli nyt juuri ne nähnyt? Aivan kuin ei olisi\nodottanut! Niin, ne olivat _samat_ silmät (eikä siitä, että ne olivat\n_samat_, nyt ollut mitään epäilystä!), jotka olivat välähtäneet häntä\nkohti aamulla väkijoukosta hänen astuessaan ulos rautatievaunusta\nNikolain rautatieasemalla; samat (aivan samat!), joiden katseen hän\noli sitten huomannut äsken hartioittensa takana istuutuessaan tuolille\nRogožinin luona. Rogožin oli äsken kieltänyt asian: hän oli kysynyt\nsuu vääristyneenä jäätävään hymyyn: »Kenen silmät ne sitten olivat?»\nJa ruhtinaan mieli oli hirveästi tehnyt aivan äsken, Tsarskoje\nSelon rautatieasemalla, — kun hän oli istuutumassa rautatievaunuun\nmennäkseen Aglajan luo ja yht'äkkiä taas oli nähnyt nuo silmät, jo\nkolmannen kerran tänä päivänä, — astua Rogožinin luo ja sanoa hänelle\n»kenen silmät ne olivat». Mutta hän oli rientänyt pois asemalta ja\ntullut tietoiseksi ympäristöstään vasta veitsisepän puodin edustalla\nsillä hetkellä, jolloin hän oli seisonut ja arvioinut kuudenkymmenen\nkopeekan hintaiseksi erään kapineen, jonka pää oli hirvensarvesta.\nOmituinen ja peloittava demoni takertui häneen lopullisesti eikä\ntahtonut enää jättää häntä. Tämä demoni oli kuiskannut hänelle\nKesäpuistossa, kun hän oli istunut mietteisiinsä vaipuneena lehmuksen\nalla, että jos Rogožinista oli ollut niin tarpeellista pitää häntä\nsilmällä aivan aamusta asti ja tietää hänen jokainen askelensa, niin\nsaatuaan tietää, ettei hän matkusta Pavlovskiin (mikä tietysti oli\nonneton tieto Rogožinille), Rogožin ehdottomasti menee _sinne_, sen\ntalon luo Pietarin puolella, ja ehdottomasti pitää siellä silmällä\nhäntä, ruhtinasta, joka juuri aamulla oli vakuuttanut hänelle\nkunniasanallaan, »ettei tapaa häntä» ja »ettei hän ole sen takia\ntullut Pietariin». Mutta ruhtinaspa kiiruhtaa kiihkeästi sen talon\nluo, ja mitäpä siinä on, että hän todellakin kohtaa siellä Rogožinin?\nHän näki vain onnettoman miehen, jonka mielentila oli synkkä, mutta\nhyvin ymmärrettävä. Tämä onneton mies ei edes lymyillytkään nyt. Niin,\nRogožin oli äsken jostakin syystä sulkeutunut itseensä ja valehdellut,\nmutta Pavlovskissa hän oli seisonut melkein piileksimättä. Pikemminkin\noli hän, ruhtinas, piileksinyt, eikä Rogožin. Mutta nyt, talon luona,\nhän oli seisonut toisella puolen katua, noin viidenkymmenen askelen\npäässä vinosti, vastakkaisella jalkakäytävällä, kädet ristissä, ja oli\nodottanut. Tässä hän oli ollut aivan näkyvissä ja näyttänyt tahallaan\ntahtovan ollakin näkyvissä. Hän oli seisonut kuin syyttäjä ja tuomari\neikä kuin... Eikä kuin kuka?\n\nMutta miksi hän, ruhtinas, ei ollut nyt itse mennyt hänen luokseen\nja oli kääntynyt hänestä pois aivan kuin ei olisi mitään huomannut,\nvaikka heidän silmänsä olivatkin kohdanneet toisensa? (Niin, heidän\nkatseensa olivat kohdanneet toisensa, ja he olivat katselleet\ntoisiaan.) Itsehän hän äsken oli tahtonut tarttua hänen käteensä ja\nmennä _sinne_ yhdessä hänen kanssaan? Itsehän hän oli aikonut mennä\nhuomenna hänen luokseen ja sanoa olleensa _hänen_ luonaan! Itsehän hän\noli luopunut demonistaan, jo sinne mennessään, puolivälissä matkaa,\nkun riemu yht'äkkiä oli alkanut täyttää hänen sielunsa! Vai oliko\ntodellakin jotakin sellaista Rogožinissa, se on, tuon miehen koko\n_tämänpäiväisessä_ olemuksessa, yhteensä kaikissa hänen sanoissaan,\nliikkeissään, teoissaan, katseissaan, mikä saattoi oikeuttaa ruhtinaan\nkauheat aavistukset ja hänen demoninsa kiihdyttävät kuiskuttelut?\nJotakin sellaista, mikä näkyy itsestään, mitä on vaikea analysoida ja\nkertoa, mahdotonta osoittaa riittävillä syillä, mutta mikä kuitenkin\ntekee, kaikesta tästä vaikeudesta ja mahdottomuudesta huolimatta, aivan\nkokonaisen ja voittamattoman vaikutuksen, joka tahtomatta muuttuu\ntäydelliseksi vakaumukseksi?...\n\nVakaumukseksi mistä? (Oi, miten ruhtinasta kiusasi tämän vakaumuksen,\n»tämän alhaisen aavistuksen» luonnottomuus, sen »alentavuus», ja kuinka\nhän syyttikään itseään!) »Sano, jos uskallat, mistä?» sanoi hän tavan\ntakaa itselleen moittivasti ja uhmailevasti. »Määrittele, rohkene\nlausua julki koko ajatuksesi, selvästi, täsmällisesti, empimättä! Oi,\nminä olen kunniaton!» toisteli hän paheksuen ja puna kasvoillaan.\n»Millä silmillä minä nyt tulen katselemaan koko elämäni ajan tätä\nmiestä! Oi, millainen päivä! Voi hyvä Jumala, millainen painajainen!»\n\nOli eräs hetki tämän pitkän ja kiduttavan matkan lopussa Pietarin\npuolelta palatessa, jolloin ruhtinaan yht'äkkiä valtasi vastustamaton\nhalu mennä heti Rogožinin luo, odottaa hänen saapumistaan, syleillä\nhäntä häveten, kyynelet silmissä, sanoa hänelle kaikki ja tehdä\nkerrassaan loppu kaikesta. Mutta hän seisoi jo hotellinsa edustalla...\nKuinka vastenmielinen olikaan hänestä äsken ollut tämä hotelli,\nnämä käytävät, koko tämä talo, hänen huoneensa, ne olivat olleet\nepämiellyttäviä jo ensi silmäyksellä; hän oli muutamia kertoja tämän\npäivän kuluessa jonkinmoisella erikoisella inholla muistanut, että oli\npalattava tänne...\n\n»Mitä minä, aivan kuin sairas nainen, uskon tänään kaikkiin\naavistuksiin!» ajatteli hän ärtyneenä ja ivallisesti pysähtyessään\nportille. Uusi, sietämätön häpeän, miltei epätoivon puuska kahlehti\nhänet paikalleen, juuri kun hän oli astumassa portista sisään. Hän\npysähtyi hetkiseksi. Näin käy toisinaan ihmisille; sietämättömät\näkilliset muistot, varsinkin ne, joihin liittyy häpeää, pysähdyttävät\ntavallisesti hetkiseksi yhteen paikkaan. »Niin, minä olen sydämetön\nihminen ja pelkuri!» toisti hän synkästi ja syöksähti äkillisesti\nmenemään, mutta... pysähtyi taas.\n\nTuossa porttikäytävässä, joka muutenkin oli pimeä, oli tällä hetkellä\nhyvin pimeätä; lähestyvä ukkospilvi oli nielaissut illan valon, ja\nsamaan aikaan kuin ruhtinas saapui talon luo, oli pilvi yht'äkkiä\nrevennyt ja alkanut valaa vettä. Sillä hetkellä, jolloin hän\näkillisesti syöksähti liikkeeseen seisahdettuaan silmänräpäykseksi,\nhän oli aivan porttikäytävän alkupäässä, siinä kohdassa, missä siihen\ntullaan kadulta. Yht'äkkiä hän näki syvällä porttikäytävässä, hämärän\nkeskellä aivan portaitten alkukohdassa erään miehen. Tämä mies näytti\njotakin odottavan, mutta vilahti nopeasti ohitse ja katosi. Ruhtinas\nei voinut nähdä selvästi tuota miestä eikä tietenkään olisi mitenkään\nvoinut varmasti sanoa, kuka hän oli. Sitäpaitsi tästä saattoi kulkea\nkovin paljon väkeä; tässä oli hotelli, ja lakkaamatta kuljettiin ja\njuostiin käytäviin ja takaisin. Mutta hän alkoi yht'äkkiä täydelleen\nja epäämättömästi varmistua siitä, että hän oli tuntenut tuon miehen\nja että tuo mies ehdottomasti oli Rogožin. Silmänräpäystä myöhemmin\nruhtinas kiiruhti hänen jälkeensä portaille. Hänen sydämensä jähmettyi.\n»Nyt heti kaikki saa ratkaisunsa!» lausui hän itsekseen omituisen\nvakaumuksen vallassa.\n\nPortaat, joille ruhtinas juoksi porttikäytävästä, veivät ensimmäisen\nja toisen kerroksen käytäviin, joitten kahden puolen matkustajahuoneet\nsijaitsivat. Nämä portaat olivat, kuten on laita kaikissa jo ammoin\nrakennetuissa taloissa, kiviset, pimeät, kapeat ja kiersivät paksun\nkivipylvään ympäri. Ensimmäisessä taitekohdassa oli tuossa pylväässä\nkomeron tapainen syvennys, vain yhden askelen levyinen ja noin puolen\naskelen syvyinen. Mies saattoi kuitenkin siihen mahtua. Niin pimeätä\nkuin olikin, niin tähän taitekohtaan tultuaan ruhtinas heti huomasi,\nettä tänne oli tuohon komeroon jostakin syystä kätkeytynyt mies.\nRuhtinaan alkoi yht'äkkiä tehdä mieli kulkea ohitse ja olla katsomatta\noikealle. Hän astui jo yhden askelen, mutta ei malttanut olla\nkäännähtämättä.\n\nKaksi äskeistä silmää, _samat silmät_, kohtasivat yht'äkkiä hänen\nkatseensa. Komerossa piileskelevä mies oli ennättänyt astua siitä yhden\naskelen. Sekunnin ajan molemmat seisoivat toistensa edessä melkein\nkiinni toisissaan. Yht'äkkiä ruhtinas tarttui miestä olkapäihin ja\nkäänsi hänet takaisin portaille, lähemmäksi valoa: hän tahtoi selvemmin\nnähdä kasvot.\n\nRogožinin silmät alkoivat säihkyä, ja hurja hymy vääristi hänen\nkasvonsa. Oikea käsi kohosi ja jotakin välähti siinä; ruhtinas ei\naikonutkaan sitä pysähdyttää. Hän muisti vain, että oli luultavasti\nhuudahtanut:\n\n— Parfen, en usko!...\n\nSitten oli kuin jotakin yht'äkkiä olisi auennut hänen eteensä: tavaton\n_sisällinen_ valo valaisi hänen sielunsa. Tämä hetki oli kenties puolen\nsekunnin pituinen; mutta hän muisti kuitenkin selvästi ja tajuisesti\nalun, aivan ensimmäisen äänen hirveästä kirkaisustaan, joka lähti hänen\nrinnastaan itsestään ja jota hän ei olisi millään voimalla voinut\npysähdyttää. Sitten hänen tajuntansa sammui silmänräpäyksessä, ja\ntäydellinen pimeys alkoi.\n\nHän sai kaatuvataudin kohtauksen, jota hänellä ei ollut ollut\nhyvin pitkään aikaan. Tunnettua on, että kaatuvataudin kohtaukset,\nnimenomaan itse kaatumiskohtaus, tulevat silmänräpäyksessä. Tuossa\nsilmänräpäyksessä yht'äkkiä kasvot muuttuvat kokonaan, varsinkin katse.\nKoko ruumis joutuu suonenvedon ja kouristusten valtaan ja samoin kaikki\nkasvojen piirteet. Kauhea parkaisu, jota on mahdoton kuvitella ja joka\non aivan erikoinen, nousee rinnasta; tähän parkaisuun ikäänkuin häviää\nyht'äkkiä kaikki inhimillinen, eikä katsoja voi mitenkään, tai ainakin\nhänen on hyvin vaikeata, kuvitella ja myöntää, että huuto on tuon\nsaman ihmisen päästämä. Syntyy sellainenkin kuvittelu, että huudon on\npäästänyt ikäänkuin joku toinen, joka on tuon ihmisen sisässä. Ainakin\nmonet ovat tällä tavoin selittäneet vaikutelmaansa, monissa taasen\nkaatuvataudinkohtauksen saaneen ihmisen näkeminen herättää ehdotonta ja\nsietämätöntä kauhua, jossa on jotakin mystillistäkin. Täytyy otaksua,\nettä tämmöinen äkillisen kauhun vaikutelma yhdessä kaikkien muiden tuon\nhetken hirveitten vaikutelmien kanssa kahlehti yht'äkkiä Rogožinin\npaikalleen ja pelasti siten ruhtinaan hyökkääjän veitsen iskulta,\njota hän ei olisi voinut välttää. Sen jälkeen Rogožin, ennättämättä\nvielä päästä selville kohtauksesta ja nähtyään, että ruhtinas horjahti\nhänestä poispäin ja yht'äkkiä kaatui pitkälleen, suoraan portaita alas,\niskien langetessaan niskansa kiviportaaseen, lähti suin päin juoksemaan\nalas, kiersi portailla makaavan ja syöksyi melkein tajuttomana ulos\nhotellista.\n\nKouristusten, vavahtelujen ja suonenvedon vaikutuksesta liukui sairaan\nruumis portaitten askelmia pitkin, joita oli vain viisitoista, aivan\nportaitten alapäähän. Sangen pian, jo viiden minuutin kuluttua,\nhuomattiin siinä makaava, ja väkeä keräytyi. Kokonainen verilätäkkö\npään kohdalla pani ymmälle: oliko mies itse loukannut itsensä vai\n»oliko tehty jokin synti»? Pian kuitenkin muutamat ymmärsivät\nkaatuvataudin olevan kysymyksessä; eräs palvelijoista tunsi ruhtinaan\näskeiseksi tulokkaaksi. Hämminki selvisi lopulta sangen onnellisesti\nerään suotuisan seikan johdosta.\n\nKolja Ivolgin, joka oli luvannut olla kello neljä _Vaaka_-hotellissa,\nmutta joka sen sijaan oli matkustanut Pavlovskiin, oli erään\nodottamattoman päähänpiston johdosta kieltäytynyt aterioimasta\nkenraalitar Jepantšinin luona ja tullut takaisin Pietariin\nsekä kiiruhtanut _Vaakaan_, jonne oli saapunut kello seitsemän\nillalla. Nähtyään hänelle jätetystä kirjelipusta ruhtinaan olevan\nkaupungissa hän kiiruhti tämän luo lipussa mainitun osoitteen mukaan.\nSaatuaan hotellista kuulla ruhtinaan lähteneen ulos hän meni alas\ntarjoiluhuoneisiin ja alkoi odottaa juoden teetä ja kuunnellen\nurkuja. Kuultuaan sattumalta keskusteltavan jotakuta kohdanneesta\ntaudinkohtauksesta hän riensi paikalle oikean aavistuksen valtaamana\nja tunsi ruhtinaan. Ryhdyttiin heti asianmukaisiin toimenpiteisiin.\nRuhtinas kannettiin huoneeseensa; vaikka hän olikin tullut tuntoihinsa,\nniin täyteen tajuntaansa hän ei kuitenkaan herännyt pitkään aikaan.\nLääkäri, joka oli kutsuttu tarkastamaan päässä olevaa haavaa, hautoi\nhaavaa ja selitti, ettei loukkaantumisesta ollut vähintäkään vaaraa.\nKun ruhtinas noin tunnin kuluttua alkoi jokseenkin hyvin ymmärtää, mitä\nympärillä tapahtui, niin Kolja vei hänet vaunuissa hotellista Lebedevin\nluo. Lebedev otti sairaan vastaan tavattoman lämpimästi ja kumarrellen.\nHänen takiaan hän myös joudutti huvilalle muuttoa; jo kolmantena\npäivänä kaikki olivat Pavlovskissa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nLebedevin huvila ei ollut iso, mutta se oli mukava ja kauniskin.\nVuokrattavaksi varattu osa siitä oli erityisesti koristeltu.\nJokseenkin tilavalle pengermälle, joka vei kadulta huoneisiin, oli\nasetettu muutamia pomeranssi-, sitruuna- ja jasmiinipensaita isoihin,\nviheriäisiin puuastioihin, mikä Lebedevin arvioinnin mukaan teki\nerittäin lumoavan vaikutuksen. Muutamia näistä pensaista hän oli saanut\nsamalla kuin huvilankin, ja hän oli siinä määrin hurmaantunut siihen\nvaikutukseen, minkä ne tekivät pengermällä, että osti tilaisuuden\nsattuessa täydennykseksi lisää samanlaisia tynnyreissä kasvavia\npuita huutokaupasta. Kun puut viimein oli kuljetettu huvilalle\nja asetettu paikoilleen, niin Lebedev juoksi sinä päivänä useita\nkertoja pengermän portaita alas kadulle ja ihaili kadulta aluettaan,\nlisäten joka kerta ajatuksissaan sitä rahasummaa, minkä hän aikoi\nvaatia tulevalta huvilansa asukkaalta. Heikontunutta, ikävöivää ja\nruumiillisesti raihnasta ruhtinasta miellytti huvila suuresti. Muuten\nsinä päivänä, jolloin muutettiin Pavlovskiin, — se oli kolmantena\npäivänä taudinkohtauksen jälkeen, — ruhtinas oli ulkomuodoltaan\nmiltei terveen näköinen, vaikka sisällisesti tunsi olevansa yhä vielä\nsairas. Hänestä oli hauska nähdä kaikkia, jotka olivat näinä kolmena\npäivänä hänen ympärillään, hauska nähdä Koljaa, joka tuskin poistui\nhänen läheisyydestään, hauska nähdä koko Lebedevin perhettä (josta\nsisarenpoika oli kadonnut jonnekin), hauska nähdä itse Lebedeviä;\nottipa hän mielihyvällä vastaan myös kenraali Ivolginin, joka kävi\nhänen vielä kaupungissa ollessaan häntä tervehtimässä. Muuttopäivänä,\njolloin tultiin perille vasta illemmällä, oli hänen ympärilleen\npengermälle kokoontunut melkoinen määrä vieraita: ensin tuli Ganja,\njota ruhtinas ei ollut tuntea, — siinä määrin tämä oli tuona aikana\nmuuttunut ja laihtunut. Sitten tulivat Varja ja Ptitsyn, jotka myös\nasuivat huvilassa Pavlovskissa. Kenraali Ivolgin taasen oleskeli\nLebedevin asunnossa melkein alinomaa, lieneepä muuttanutkin yhdessä\nhänen kanssaan. Lebedev koetti estää häntä pääsemästä ruhtinaan luo ja\npitää läheisyydessään; hän kohteli kenraalia kuin ystävää; nähtävästi\nhe olivat jo kauan olleet tuttuja. Ruhtinas oli huomannut, että\nkaikkina näinä neljänä päivänä he olivat välisti antautuneet toistensa\nkanssa pitkiin keskusteluihin, usein huutaneet ja kiistelleet, jopa\nnähtävästi oppineista kysymyksistäkin, mikä ilmeisesti ilahdutti\nLebedeviä. Saattoi ajatella, että hän suorastaan tarvitsi kenraalia.\nMutta samoja varokeinoja kuin ruhtinaaseen nähden alkoi Lebedev käyttää\nmyös omaan perheeseensä nähden heti, kun oli muutettu huvilaan;\nsillä verukkeella, ettei ruhtinasta saanut häiritä, hän esti kaikkia\npääsemästä hänen luokseen, polki jalkaansa, hyökkäsi ajamaan takaa\ntyttäriään, myöskin Veraa lapsineen, jos vähänkään epäili heidän\naikovan mennä pengermälle, missä ruhtinas oli, vaikka ruhtinas pyyteli,\nettei ketään ajettaisi pois.\n\n— Ensiksikään ei tule olemaan mitään kunnioitusta, jos noin antaa\nheille vapaan vallan; ja toiseksi heidän on sopimatontakin... — selitti\nhän viimein, kun ruhtinas suoraan kysyi asiaa.\n\n— Miksi niin? — puhui ruhtinas nuhtelevasti, — Ihan totta, tällä\nsilmälläpidollanne ja vartioimisellanne te vain kiusaatte minua. Minun\non yksinäni ikävä, olen useita kertoja sanonut sen teille, ja te itse\nalituisesti huitomalla käsillänne ja kulkemalla varpaillanne yhä\nenemmän ikävystytätte minua.\n\nRuhtinas vihjasi siihen, että Lebedev, vaikka karkoitti kaiken\nkotijoukkonsa pois sairaalle välttämättömän rauhan vuoksi, itse tuli\nruhtinaan huoneeseen näiden kolmen päivän aikana miltei joka hetki,\nja joka kerta ensin raotti ovea, pisti päänsä sisälle, katseli ympäri\nhuoneen aivan kuin päästäkseen varmuuteen, oliko ruhtinas siellä, eikö\nhän ollut karannut, ja sitten varpaillaan, hitain ja hiipivin askelin\nlähestyi nojatuolia, niin että hän väliin odottamatta oli pelästyttänyt\nasukastaan. Myötäänsä hän tiedusti, eikö ruhtinas tarvinnut jotakin,\nja kun ruhtinas viimein alkoi hänelle huomautella, että hän jättäisi\nhänet rauhaan, niin hän kuuliaisesti ja mitään sanomatta kääntyi\nympäri, hiipi varpaillaan takaisin ovelle ja kaiken aikaa astellessaan\nhuitoi käsillään, aivan kuin ilmaistakseen, että hän oli tullut\nmuuten vain eikä sano sanaakaan ja onkin jo mennyt tiehensä eikä\nenää tule, mutta kuitenkin saapui taas kymmenen minuutin tai ainakin\nneljännestunnin kuluttua. Kolja, jolla oli vapaa pääsy ruhtinaan luo,\nherätti juuri tällä Lebedevissä mitä syvintä närkästystä ja loukkaavaa\npaheksumistakin. Kolja oli huomannut, että Lebedev seisoskeli puolen\ntunnin verran oven takana ja kuunteli, mitä hän ja ruhtinas puhelivat,\nminkä hän luonnollisesti ilmoitti ruhtinaalle.\n\n— Te olette aivan kuin anastanut minut itsellenne, kun pidätte minua\nlukon takana, — sanoi ruhtinas pannen vastalauseensa. — Ainakin\nhuvilalla minä tahdon asiain olevan toisin, ja olkaa varma siitä, että\nminä otan vastaan kenet haluan ja menen mihin milloinkin haluan.\n\n— Ilman pikkuisintakaan epäilystä, — sanoi Lebedev huitoen käsillään.\n\nRuhtinas tarkasteli häntä terävin katsein kiireestä kantapäähän.\n\n— Mitä, Lukjan Timofejevitš, oletteko te kuljettanut tänne sen pikku\nkaappinne, joka riippui vuoteenne yläpuolella pääpuolessa?\n\n— En, en ole kuljettanut.\n\n— Jätittekö tosiaankin sinne?\n\n— Mahdotonta kuljettaa, pitäisi murtaa irti seinästä... Se on lujassa,\nlujassa.\n\n— Ehkäpä täällä on samanlainen?\n\n— Parempikin, parempikin, sen takia ostin huvilankin.\n\n— Ahaa. Ketäs te äsken ette päästänyt luokseni? Tunti sitten.\n\n— Se oli... se oli kenraali. En todellakaan päästänyt, eikä hänen ole\nteidän luoksenne tultava. Ruhtinas, minä kunnioitan syvästi tuota\nmiestä; hän... hän on suuri mies; ettekö usko? No, saattepa nähdä,\nmutta kuitenkin... parempi olisi, korkea-arvoinen ruhtinas, ettette\nvastaanottaisi häntä luonanne.\n\n— Miksi niin, saanko kysyä? Ja miksi te, Lebedev, seisotte nyt\nvarpaillanne ja lähestytte minua aina sillä tavoin kuin tahtoisitte\nkuiskata korvaani salaisuuden?\n\n— Halpa, halpa olen, tunnen sen, — vastasi Lebedev odottamattomasti ja\njysähdytteli nyrkillään rintaansa. — Mutta eiköhän kenraali tule teille\nliian vieraanvaraiseksi?\n\n— Tule liian vieraanvaraiseksi?\n\n— Vieraanvaraiseksi. Ensiksikin hän aikoo jo jäädä luokseni asumaan;\nolkoon menneeksi, mutta hän on kiihkeä, tuppautuu heti sukulaiseksi.\nMe olemme hänen kanssaan useita kertoja tutkineet sukujuuria ja\nhuomanneet olevamme langoksia. Te tunnutte myös olevan hänen serkkunsa\ntyttärenpoika äidin puolelta, eilen viimeksi hän sitä minulle\nselitteli. Jos te olette tyttärenpoika, niin silloin mekin, te,\nkorkea-arvoinen ruhtinas, ja minä olemme sukulaisia. Eihän tämä olisi\nmitään, pikku heikkous vain, mutta äsken juuri hän vakuutti, että koko\nhänen elämänsä ajan, siitä lähtien kuin hän sai vänrikin arvon viime\nvuoden heinäkuun yhdenteentoista päivään saakka, hänen kodissaan joka\npäivä istuutui pöytään vähintään kaksisataa persoonaa. Meni lopulta\nniin pitkälle, ettei noustukaan pöydästä, niin että syötiin päivällistä\nja illallista ja juotiin teetä noin viisitoista tuntia vuorokaudessa\nkolmenkymmenen vuoden aikana yhtä mittaa ilman pienintäkään\nkeskeytystä, tuskin jäi aikaa pöytäliinan vaihtamiseen. Toinen nousee\nja lähtee, toinen tulee, mutta juhlapäivinä ja keisarillisina pyhinä\nnousi lukumäärä kolmeenkinsataan henkeen. Ja Venäjän tuhatvuotispäivänä\nhän laski kokoontuneen seitsemänsataa henkeä. Sehän on hirveätä;\ntuollaiset tiedonannot ovat sangen huono merkki; ihan peloittaa ottaa\nvastaan talossaan noin vieraanvaraista väkeä, ja minä ajattelin:\neiköhän tuommoinen tule meille teidän kanssanne liian vieraanvaraiseksi?\n\n— Mutta tehän luullakseni olette hänen kanssaan varsin hyvissä väleissä?\n\n— Otan leikilläni vastaan kuin veljen; ollaan vain langoksia: mitäpä\nminä siitä, — enemmän vain kertyy kunniaa. Minä huomaan hänessä, läpi\nkahdensadan persoonan ja Venäjän tuhatvuotispäivän, mitä huomattavimman\nhenkilön. Puhun vilpittömästi. Te, ruhtinas, rupesitte äsken puhumaan\nsalaisuuksista, se on, että minä muka lähestyn niinkuin tahtoisin\nkertoa salaisuuden, mutta salaisuus on kuin onkin: eräs määrätty\nhenkilö ilmoitti juuri, että hän suuresti haluaisi salaisesti tavata\nteitä.\n\n— Miksi salaisesti? Ei laisinkaan. Minä itse menen hänen luokseen,\nvaikkapa tänään.\n\n— Ei laisinkaan, ei laisinkaan, — alkoi Lebedev huitoa, — eikä hän\npelkää sitä, mitä te luulisitte. Sanonpa, kun sattui tilaisuus: peto\nkäy aivan joka päivä tiedustamassa terveydentilaanne, tiedättekö sen?\n\n— Te nimitätte häntä merkillisen usein pedoksi, se on minusta sangen\nepäilyttävää.\n\n— Teillä ei voi olla mitään epäluuloa, ei mitään, — torjui Lebedev\nkiireesti tuon puheen. — Minä tahdoin vain selittää, että määrätty\nhenkilö ei pelkää häntä, vaan aivan toista, aivan toista.\n\n— Mitä te siinä, sanokaa pian, — kysyi ruhtinas kärsimättömästä\nkatsellen Lebedevin salaperäisiä koukerteluja.\n\n— Sepä onkin salaisuus.\n\nJa Lebedev naurahti.\n\n— Kenen salaisuus?\n\n— Teidän salaisuutenne. Te itse kielsitte minua, korkea-arvoinen\nruhtinas, puhumasta teidän läsnäollessanne... — mutisi Lebedev, ja\nnautittuaan siitä, että oli jännittänyt kuulijansa uteliaisuuden aivan\nsairaalloiseksi kärsimättömyydeksi, hän yht'äkkiä lopetti: — hän pelkää\nAglaja Ivanovnaa.\n\nRuhtinas rypisti kulmiaan ja oli vaiti noin minuutin ajan.\n\n— Jumal'auta, Lebedev, minä lähden pois teidän huvilastanne, — sanoi\nhän yht'äkkiä. — Missä ovat Gavrila Ardalionovitš ja Ptitsynit? Teidän\nluonanneko? Te olette houkutellut heidätkin luoksenne.\n\n— Tulevat, tulevat. Ja kenraalikin heidän jäljessään. Minä avaan kaikki\novet ja kutsun koolle kaikki tyttäreni, kaikki, heti, heti, — kuiskasi\nLebedev pelästyneenä ja huitoi käsillään sekä juoksenteli ovelta\ntoiselle.\n\nTällä hetkellä Kolja ilmestyi pengermäkuistille tullen kadulta ja\nselitti, että hänen jäljessään tulee vieraita, Lizaveta Prokofjevna\nkolmen tyttärensä kanssa.\n\n— Onko päästettävä vai eikö ole päästettävä Ptitsynit ja Gavrila\nArdalionovitš? Onko päästettävä vai eikö ole päästettävä kenraali? —\nsanoi Lebedev tiedosta hämmästyneenä ja hypähtäen luokse.\n\n— Miksi ei? Kaikki, ken vain haluaa! Vakuutan teille, Lebedev, että\nte olette jollakin tavoin ymmärtänyt väärin minun suhteitani aivan\nalussa; te olette jonkin alituisen erehdyksen vallassa. Minulla ei ole\npienintäkään syytä lymyillä ja piileskellä ketään, — sanoi ruhtinas\nalkaen nauraa. Häntä katsellessaan Lebedevkin piti velvollisuutenaan\nruveta nauramaan. Huolimatta tavattomasta mielenkuohustaan Lebedev oli\nmyös nähtävästi tavattoman tyytyväinen.\n\nKoljan kertoma uutinen oli oikea; hän oli tullut vain muutamia\naskelia Jepantšinien edellä ilmoittamaan heidän tulostaan, niin että\nvieraat saapuivat yht'äkkiä kummaltakin puolelta, pengermän puolelta\nJepantšinit ja huoneista Ptitsynit, Ganja ja kenraali Ivolgin.\n\nJepantšinit olivat vasta äsken saaneet Koljalta tietää ruhtinaan\nsairaudesta ja siitä, että hän on Pavlovskissa; siihen asti oli\nkenraalitar ollut pahasti ymmällä. Jo toissa päivänä oli kenraali\nkertonut perheelleen ruhtinaan käyntikortista; tämä kortti oli\nherättänyt Lizaveta Prokofjevnassa ehdottoman varmuuden, että\nruhtinas itsekin saapuu Pavlovskiin heitä tervehtimään kohta tuon\nkortin jälkeen. Turhaan neidot vakuuttelivat, että mies, joka ei\nole kirjoittanut puoleen vuo teen, kenties ei läheskään ole niin\nkiireissään nytkään ja että hänellä kenties ilman heitäkin on paljon\npuuhia Pietarissa, — mistäpä hänen asiansa saattoi tietää! Kenraalitar\nsuuttui ihan tosissaan näistä huomautuksista ja oli valmis lyömään\nvetoa, että ruhtinas ilmestyy ainakin seuraavana päivänä, vaikka\n»se jo onkin kovin myöhäistä». Seuraavana päivänä hän odotti koko\naamun; odotettiin päivälliselle, illaksi, ja kun jo oli tullut aivan\nhämärä, niin Lizaveta Prokofjevna suuttui kaikkeen ja riiteli kaikkien\nkanssa, mainitsematta tietenkään sanallakaan ruhtinaasta riidan\naiheuttajana. Hänestä ei mainittu sanaakaan kolmantenakaan päivänä. Kun\nAglaja vahingossa sattui sanomaan päivällispöydässä, että maman oli\nvihoissaan siitä, ettei ruhtinas tule, johon kenraali heti huomautti,\nettä »eihän ruhtinas ole siihen syypää», — niin Lizaveta Prokofjevna\nnousi ja lähti vihastuneena pois pöydästä. Vihdoin illalla tuli Kolja\nkaikkine uutisineen ja kuvaili kaikki ruhtinaalle sattuneet seikkailut,\nmitä hän tiesi. Lopputuloksena oli, että Lizaveta Prokofjevna oli\nvoitonriemuinen, mutta joka tapauksessa Kolja sai aikamoisen ryöpyn\nniskaansa: »Muuten pyörii täällä päiväkaupalla eikä häntä saa\nhäädetyksi tiehensä, mutta kunpa nyt olisi vaikka lähettänyt sanan,\njos kerran suvaitsi harkita sopivaksi olla itse tulematta.» Kolja oli\nheti vähällä suuttua sanasta »ei saa häädetyksi», mutta lykkäsi sen\ntuonnemmaksi, ja jos itse tuo sana ei olisi ollut niin kovin loukkaava,\nniin hän kenties olisi antanut sen kokonaankin anteeksi: siinä määrin\nmiellytti häntä Lizaveta Prokofjevnan mielenkuohu ja levottomuus\nruhtinaan sairaudesta saamansa tiedon johdosta. Lizaveta Prokofjevna\nvaati pitkän aikaa itsepintaisesti, että oli välttämättömästi\nlähetettävä pikalähetti Pietariin hälyttämään liikkeelle eräs\nensiluokkainen lääketieteellinen kuuluisuus ja kiidättämään se ensi\njunassa tänne. Mutta tyttäret saivat hänet luopumaan aiheestaan; he\neivät muuten tahtoneet erota äidistään, kun tämä heti paikalla alkoi\ntehdä lähtöä tervehtimään sairasta.\n\n— Hän makaa kuolinvuoteellaan, — puheli Lizaveta Prokofjevna\ntouhuissaan, — ja mekö tässä vielä pidämme kiinni\nsopivaisuussäännöistä? Onko hän meidän perheemme ystävä vai eikö?\n\n— Mutta ei myöskään pidä tuppautua umpimähkään, — huomautti Aglaja.\n\n— No, älä sitten tule, hyvin siinä teetkin: Jevgeni Pavlovitš saapuu\neikä ole ketään, joka olisi vastaan ottamassa.\n\nNämä sanat kuultuaan Aglaja tietysti lähti heti kaikkien toisten\njäljessä, minkä hän muuten oli aikonut joka tapauksessa tehdä. Ruhtinas\nŠ., joka istui Adelaidan seurassa, suostui tämän pyynnöstä heti\nsaattamaan naisia. Hän oli jo ennen, silloin kun hänen tuttavuutensa\nJepantšinien kanssa oli alkanut, tuntenut tavatonta mielenkiintoa, kun\noli kuullut heiltä ruhtinaasta. Kävi selville, että hän oli ruhtinaan\ntuttu, että he olivat tutustuneet jossakin vähän aikaa sitten ja\nasuneet yhdessä pari viikkoa jossakin kaupunkipahasessa. Siitä oli\nnoin kolme kuukautta. Ruhtinas Š. oli kertonutkin paljon ruhtinaasta\nja puhui hänestä yleensä sangen myötätuntoisesti, niin että hän nyt\nvilpittömällä mielihyvällä lähti tervehtimään vanhaa tuttua. Kenraali\nIvan Fjodorovitš ei tällä kertaa ollut kotona. Jevgeni Pavlovitš ei\nmyöskään vielä ollut tullut.\n\nLebedevin huvilalle ei Jepantšineilta ollut enempää kuin kolmesataa\naskelta matkaa. Lizaveta Prokofjevnan ensimmäinen epämiellyttävä\nvaikutelma ruhtinaan luona oli se, että tapasi hänen ympärillään\nkoko komppanian vieraita, siitä puhumattakaan, että tässä seurassa\noli pari kolme henkilöä, joita hän ehdottomasti vihasi; toinen\nepämiellyttävä vaikutelma oli ihmetys, kun häntä vastaan tuli päältä\nnähden aivan terve, keikarimaisesti puettu ja naurava nuori mies sen\nkuolinvuoteellaan lojuvan sijasta, jonka hän oli odottanut tapaavansa.\nHän ihan seisahtui ällistyksestä, suureksi mielihyväksi Koljalle, joka\ntietysti olisi varsin hyvin voinut selittää jo silloin, kun hän ei\nollut lähtenytkään huvilaltaan, ettei kerrassaan kukaan tee kuolemaa\neikä mitään kuolinvuodetta ole olemassakaan, mutta joka ei ollut\ntätä selittänyt, koska viekkaasti aavisti kenraalittaren koomillisen\nvihastuksen, kun tämä, hänen laskelmiensa mukaan, ehdottomasti suuttuu\nsiitä, että tapaa ruhtinaan, vilpittömän ystävänsä, terveenä. Olipa\nKolja niinkin epähieno, että lausui julki arvelunsa, saattaakseen\nLizaveta Prokofjevnan lopullisesti närkästymään, hän kun alituisesti ja\ntoisinaan hyvin ilkeästikin pisteli tätä, samoinkuin tämä häntä, vaikka\nheitä yhdistikin toisiinsa ystävyys.\n\n— Maltahan, ystäväni, älä hätäile, älä turmele voitonriemuasi! —\nvastasi Lizaveta Prokofjevna istuutuen nojatuoliin, jonka ruhtinas oli\nhäntä varten asettanut.\n\nLebedev, Ptitsyn, kenraali Ivolgin riensivät tarjoamaan tuoleja\nneidoille. Aglajalle antoi tuolin kenraali. Lebedev asetti tuolin myös\nruhtinas Š:n käytettäväksi ja ennätti samassa syvään kumartumalla\nosoittaa tavatonta kunnioitustaan. Varja tervehti tapansa mukaan\ninnokkaasti ja kuiskutellen neitejä.\n\n— Totta on, että minä luulin, ruhtinas, tapaavani sinut melkeinpä\nvuoteessa, siinä määrin minä pelästyksissäni liioittelin, ja, en rupea\nmillään ehdolla valehtelemaan, minua äsken hirveästi harmittivat\nsinun onnelliset kasvosi, mutta vannon sinulle, että tätä kesti vain\nhetkisen, kunnes ennätin tarkemmin ajatella. Aina kun tarkemmin\najattelen, minä toimin ja puhun viisaammin; luulenpa niin olevan\nsinunkin laitasi. Oikeastaan minä kenties en niin paljon iloitsisi oman\npoikanikaan tervehtymisestä, jos minulla semmoinen olisi, kuin sinun\nterveeksitulostasi; ja jos sinä et usko tätä puhettani, niin se on\nsinun häpeäsi eikä minun. Mutta tämä ilkeä pojannulikka katsoo voivansa\ntehdä minusta paljon suurempaakin pilaa. Sinä luullakseni suojelet\nhäntä; niinpä varoitan sinua edeltäpäin, että jonakin kauniina aamuna,\nusko minua, minä kieltäydyn ilosta saada edelleen nauttia sitä kunniaa,\nettä olen hänen tuttunsa.\n\n— Miten minä sitten olen syypää? — huusi Kolja. — Ja vaikka olisin\nkuinka paljon tahansa vakuutellut teille, että ruhtinas on jo\nmelkein terve, niin te ette olisi tahtonut uskoa, sillä oli paljon\nkiinnostavampaa kuvitella hänen makaavan kuolinvuoteellaan.\n\n— Pitkäksikö aikaa meille? — kääntyi ruhtinaan puoleen Lizaveta\nProkofjevna.\n\n— Koko kesäksi, ehkäpä pitemmäksikin aikaa.\n\n— Sinähän olet yksin? Et ole naimisissa?\n\n— En, en ole naimisissa, — sanoi ruhtinas hymyillen pistosanan\nnaiivisuudelle.\n\n— Ei siinä ole mitään hymyilemistä; tapahtuuhan semmoista. Minä puhun\nhuvilasta: miksi et muuttanut meille? Meillä on kokonainen sivurakennus\ntyhjänä, tee muuten niinkuin tahdot! Hänenkö vuokralaisenaan sinä olet?\nTämänkö? — lisäsi hän puoliääneen nyökäten Lebedeviin päin. — Mitä hän\nkaiken aikaa virnailee?\n\nTällä hetkellä tuli huoneista ulos pengermälle Vera, tapansa\nmukaan lapsi käsivarrella. Lebedev, joka oli kiemurrellut tuolien\nläheisyydessä eikä ensinkään tietänyt, mihin laittautuisi, mutta ei\nollenkaan halunnut poistua, hyökkäsi Veraa kohti, alkoi huitoa hänelle\nkäsillään ajaen häntä pois pengermältä, vieläpä ympäristönsä unohtaen\npolki jalkaakin.\n\n— Onko hän hullu? — lisäsi yht'äkkiä kenraalitar.\n\n— Ei, hän...\n\n— On kenties humalassa? Eipä ole kaunis sinun seurasi, — tokaisi hän\nvilkaisten kaikkiin muihinkin vieraisiin. — Mutta muuten, kuinka\nsuloinen tyttö! Kuka hän on?\n\n— Se on Vera Lukjanovna, tämän Lebedevin tytär.\n\n— Ahaa!... Hyvin suloinen. Minä tahdon tutustua häneen.\n\nMutta Lebedev, joka oli kuullut Lizaveta Prokofjevnan kehumiset,\nkuljetti jo itse tytärtään esitelläkseen hänet.\n\n— Orpoja, orpoja! — uikutteli hän lähestyessään. — Tämä lapsi hänen\nsylissään on myös orpo, hänen sisarensa, tyttäreni Ljubov, ja\nsyntynyt laillisesta avioliitosta äsken kuolleesta vaimovainajastani\nHelenasta, joka kuoli kuusi viikkoa sitten synnytykseen, Herran Jumalan\nsallimasta... niin... äidin sijassa, vaikka on vain sisar eikä enempää\nkuin sisar... ei enempää, ei enempää...\n\n— Mutta sinä, hyvä ystävä, et ole enempää kuin hölmö, suo anteeksi.\nNo, riittää jo, ymmärrät sen luullakseni itsekin, — tokaisi yht'äkkiä\nLizaveta Prokofjevna tavattomasti paheksuen.\n\n— Totinen tosi! — sanoi Lebedev kumartaen syvään ja mitä\nkunnioittavimmin.\n\n— Kuulkaa, herra Lebedev, onko se totta, mitä teistä kerrotaan,\nnimittäin, että te selitätte Ilmestyskirjaa? — kysyi Aglaja.\n\n— Totinen tosi... viidettätoista vuotta.\n\n— Minä olen kuullut teistä. Teistä on luullakseni kerrottu\nsanomalehdissäkin?\n\n— Ei, se koskee toista selittäjää, toista, ja se on kuollut, mutta\nminä olen jäänyt hänen sijaansa, — lausui Lebedev hillittömästi\nriemastuneena.\n\n— Olkaa ystävällinen ja selittäkää minulle joskus näinä päivinä,\nnaapuruuden vuoksi. Minä en ymmärrä mitään Ilmestyskirjasta.\n\n— En voi olla edeltäpäin huomauttamatta teille, Aglaja Ivanovna, että\nkaikki tämä on hänen puoleltaan pelkkää petkutusta, uskokaa se, —\nsanoi väliin nopeasti kenraali Ivolgin, joka oli odottanut aivan kuin\nneulojen kärjillä seisoen ja toivonut kaikin voimin pääsevänsä jollakin\ntavoin keskustelun alkuun; hän istuutui Aglaja Ivanovnan viereen. —\nTietysti huvilaelämällä on omat oikeutensa, — jatkoi hän, — ja omat\nhuvinsa, ja tuollaisen harvinaisen vätystäjän ottaminen Ilmestyskirjan\nselittäjäksi on yhtä hyvä päähänpisto kuin jokin toinenkin, vieläpä\nälykkyytensä vuoksi huomattavakin päähänpisto, mutta minä...\nLuullakseni te katselette minua ihmetellen? Kenraali Ivolgin, saan\nkunnian esitellä itseni. Minä olen kantanut teitä sylissäni, Aglaja\nIvanovna.\n\n— Olen hyvin iloissani. Minä tunnen Varvara Ardalionovnan ja Nina\nAleksandrovnan, — mutisi Aglaja ponnistaen kaikki voimansa, ettei\npurskahtaisi nauramaan.\n\nLizaveta Prokofjevna kiivastui. Jokin, mitä oli jo ammoin kertynyt\nhänen mieleensä, tahtoi päästä purkaantumaan. Hän ei voinut sietää\nkenraali Ivolginia, jonka hän joskus oli tuntenut, mutta siitä oli jo\npitkä aika.\n\n— Valehtelet, hyvä mies, tapasi mukaan, sinä et ole koskaan kantanut\nhäntä sylissäsi, — tokaisi hän kenraalille närkästyneenä.\n\n— Te olette unohtanut, maman, totisesti hän on kantanut, Tverissä, —\nvakuutti yht'äkkiä Aglaja. — Me asuimme silloin Tverissä. Olin silloin\nnoin kuuden vuoden ikäinen, muistan sen. Hän teki minulle nuolen ja\njousen ja opetti ampumaan, ja minä tapoin yhden kyyhkysen. Muistatteko,\nme tapoimme yhdessä kyyhkysiä?\n\n— Hän toi minulle silloin pahvista tehdyn kypärän ja puisen miekan,\nminäkin muistan! — huudahti Adelaida.\n\n— Minäkin muistan sen, — vahvisti Aleksandra. — Te silloin vielä\nriitaannuitte haavoittuneesta kyyhkysestä ja teidät pantiin nurkkaan;\nAdelaida seisoi siellä kypärineen ja miekkoineen.\n\nKenraali, joka oli ilmoittanut Aglajalle kantaneensa häntä sylissään,\noli sanonut sen _muuten vain_ päästäkseen keskustelun alkuun ja\nyksinomaan siitä syystä, että hän melkein aina aloitti näin keskustelun\nkaikkien nuorten ihmisten kanssa, jos katsoi tarpeelliseksi tutustua\nheihin. Tällä kertaa sattui aivan kuin vartavasten, että hän oli\npuhunut totta ja aivan kuin vartavasten hän oli itsekin unohtanut tämän\ntoden asian. Niin että kun Aglaja nyt yht'äkkiä vakuutti yhdessä hänen\nkanssaan ampuneensa kyyhkysen, niin hänen muistinsa yhdellä kertaa\nvaikeni, ja hän muisti nyt koko asian aivan pikkuseikkoja myöten, kuten\nusein vanhemmilla päivillään tulee muistaneeksi jotakin kaukaisesta\nmenneisyydestä. Vaikeata on kuvailla, mikä tässä muistossa saattoi\ntehdä niin voimakkaan vaikutuksen köyhään ja tapansa mukaan hieman\nhumalassa olevaan kenraaliin; mutta hän tuli yht'äkkiä tavattomasti\nliikutetuksi.\n\n— Muistan, kaikki muistan! — huusi hän. — Minä olin silloin\nalikapteeni. Te olitte tuommoinen pikku pipana, kaunis. Nina\nAleksandrovna... Ganja... Teidän talossanne minä... seurustelin. Ivan\nFjodorovitš...\n\n— No niin, näetkö nyt, miten pitkälle olet joutunut! — puuttui\npuheeseen kenraalitar. — Et ole siis kuitenkaan ryypännyt pois\njaloja tunteitasi, koska tämä niin vaikutti! Mutta vaimoasi olet\npahanpäiväisesti kiusannut. Lapsia olisi opastettava, mutta sinä\nistut velkavankeudessa. Mene, hyvä mies, pois täältä, pistäydy\njonnekin, asetu seisomaan oven taakse nurkkaan ja itke, muista entistä\nviattomuuttasi, ehkäpä Jumala antaa anteeksi. Menehän, mene, puhun\nsinulle vakavasti. Ei mikään edistä niin parannusta kuin entisen\nmuisteleminen katuvin mielin.\n\nMutta eipä ollut syytä toistaa, että puhe oli vakavaa: kenraali oli,\nkuten yleensä kaikki alituisessa humalassa olevat ihmiset, hyvin\ntunteellinen, ja kuten hyvin alas vajonneitten humalaisten ihmisten\nyleensä, samoin hänenkin oli vaikeata kestää onnellisen entisajan\nmuistoja. Hän nousi ja lähti nöyrästi kulkemaan ovea kohti, niin että\nLizaveta Prokofjevnan tuli heti sääli häntä.\n\n— Ardalion Aleksandrytš, hyvä ystävä! — huudahti hän hänen jälkeensä.\n— Pysähdy hetkiseksi; me olemme kaikki syntisiä; kun alat tuntea,\nettä omatuntosi soimaa sinua vähemmin, niin pistäydy luokseni,\nistutaan, pakistaan menneistä ajoista. Minähän itse kenties olen vielä\nviisikymmentä kertaa syntisempi kuin sinä; no, mutta hyvästi nyt,\nmene tiehesi, ei sinulla ole täällä mitään tekemistä... — sanoi hän\nyht'äkkiä pelästyen, että kenraali kääntyy takaisin.\n\n— Parasta olisi, ettette vielä menisi hänen jälkeensä, — sanoi ruhtinas\npysähdyttäen Koljan, joka oli lähtenyt rientämään isänsä jäljestä. —\nMuuten häntä alkaa minuutin kuluttua harmittaa ja koko minuutti menee\npiloille.\n\n— Se on totta, älä kajoa häneen; mene puolen tunnin kuluttua, — päätti\nLizaveta Prokofjevna.\n\n— Kas, mitä merkitsee, kun sanoo edes yhden kerran elämässä totuuden,\nse vaikutti kyyneliin asti! — rohkeni Lebedev pistää joukkoon.\n\n— No, kyllä kai sitten sinäkin, hyvä mies, olet mainio, jos on\ntotta se, mitä olen kuullut, — kävi heti hänen kimppuunsa Lizaveta\nProkofjevna.\n\nKaikkien ruhtinaan luo kokoontuneiden vieraiden keskinäinen suhde\ntuli vähitellen selväksi. Ruhtinas tietysti kykeni panemaan arvoa\nja pani arvoa kaikelle sille osanotolle, jota kenraalitar ja tämän\ntyttäret häntä kohtaan osoittivat, ja tietysti ilmoitti heille\nvilpittömästi, että tänään hän itsekin, jo ennen heidän tuloaan,\noli aikonut ehdottomasti tulla heille huolimatta sairaudestaan ja\nmyöhäisestä ajasta. Lizaveta Prokofjevna vastasi katsellen hänen\nvieraitaan, että sen voi tehdä ihan heti vielä. Ptitsyn, kohtelias ja\ntavattoman hiljainen mies, nousi varsin pian paikaltaan ja vetäytyi\nsivurakennukseen Lebedevin puolelle haluten hartaasti viedä mukanaan\nLebedevin itsensäkin. Tämä lupasi tulla pian; sillävälin oli Varja\ninnostunut puhelemaan neitien kanssa ja jäi sinne. Hän ja Ganja olivat\nhyvin iloissaan siitä, että kenraali oli mennyt pois; Ganja itse lähti\nmyös pian Ptitsynin jälkeen. Niinä muutamina minuutteina, jotka hän\noli ollut pengermällä Jepantšinien ollessa siellä, hän oli esiintynyt\nvaatimattomasti ja arvokkaasti eikä ollut yhtään joutunut hämilleen\nLizaveta Prokofjevnan päättävistä katseista, vaikka tämä oli kaksi\nkertaa tarkastellut häntä kiireestä kantapäähän asti. Ne, jotka olivat\ntunteneet hänet aikaisemmin, saattoivat todellakin ajatella, että hän\noli suuresti muuttunut. Tämä miellytti kovin Aglajaa.\n\n— Gavrila Ardalionovitšhan se lähti? — kysyi hän yht'äkkiä, niinkuin\nhän toisinaan mielellään teki, kovalla äänellä, terävästi, keskeyttäen\nkysymyksellään toisten keskustelun ja kääntymättä kenenkään puoleen\nerityisesti.\n\n— Hän, — vastasi ruhtinas.\n\n— Tuskin tunsin hänet. Hän on suuresti muuttunut ja... tuntuvasti\nparempaan päin.\n\n— Olen hyvin iloissani hänen tähtensä, — sanoi ruhtinas.\n\n— Hän on ollut hyvin sairas, — lisäsi Varja iloisen myötätuntoisesti.\n\n— Missä suhteessa hän on muuttunut parempaan päin? — kysyi Lizaveta\nProkofjevna vihaisesti ja ymmällä sekä miltei pelästyneenä. — Mistä\nsinä sen sait? Ei ole mitään parempaa. Mikä sinusta oikein näyttää\nparemmalta?\n\n— Ei ole mitään parempaa kuin »köyhä ritari»!—lausui yht'äkkiä Kolja,\njoka koko ajan oli seisonut Lizaveta Prokofjevnan tuolin vieressä.\n\n— Sitä minä itsekin ajattelen, — sanoi ruhtinas Š. ja alkoi nauraa.\n\n— Minä olen täydelleen samaa mieltä, — lausui juhlallisesti Adelaida.\n\n— Mikä »köyhä ritari»? — kysyi kenraalitar katsellen ymmällä ja\nharmistuneena kaikkia puhujia, mutta nähtyään Aglajan kiivastuneen hän\nlisäsi vihaisesti: — Jotakin roskaa! Mikä on se »köyhä ritari»?\n\n— Ensimmäistäkö kertaa tuo pojannulikka, teidän suosikkinne, vääntelee\ntoisten sanoja! — vastasi Aglaja ylpeästi ja paheksuen.\n\nJoka kerta, kun Aglaja vihastui (ja hän vihastui sangen usein),\nkuulsi siitä melkein aina, hänen näennäisestä vakavuudestaan ja\njärkähtämättömyydestään huolimatta, niin paljon jotakin vielä\nlapsellista, kärsimättömän koulutyttömäistä ja huonosti salattua, että\ntoisinaan oli mahdotonta häntä katsellessa olla nauramatta, mikä muuten\ntavattomasti harmitti Aglajaa, hän kun ei käsittänyt, mille nauretaan\nja »kuinka voivat, kuinka uskaltavat nauraa». Nytkin alkoivat sisaret\nja ruhtinas Š. nauraa, vieläpä itse ruhtinas Leo Nikolajevitškin,\njoka myös oli jostakin syystä punastunut, veti suutaan hymyyn. Kolja\nnauraa hohotti ja oli voitonriemuinen. Aglaja suuttui ihan tosissaan\nja tuli kahta vertaa kauniimmaksi. Häntä kaunisti tavattomasti hänen\nhämilläänolonsa ja samalla harmistuminen itseensä tuon hämilläolon\njohdosta.\n\n— Vähänkö hän on teidän sanojanne väännellyt, — lisäsi hän.\n\n— Minä rakennan teidän omalle huudahduksellenne! — huusi Kolja. —\nKuukausi sitten te selailitte _Don Quijotea_ ja huudahditte nämä sanat,\nettei ole mitään parempaa kuin »köyhä ritari». En tiedä, kenestä te\nsilloin puhuitte: Don Quijotestako vaiko Jevgeni Pavlytšista vai\nvieläkö eräästä henkilöstä, mutta jostakusta te puhuitte ja puhelu oli\npitkä...\n\n— Huomaan, että sinä otat liian suuria vapauksia, rakas ystäväni,\nkaikkine arvailuinesi, — keskeytti Lizaveta Prokofjevna hänet\nharmistuneena.\n\n— Olenko minä sitten yksin? — jatkoi Kolja vaikenematta. — Kaikki\nsanoivat silloin ja sanovat nytkin; äsken juuri ruhtinas Š. ja Adelaida\nIvanovna ja kaikki selittivät olevansa »köyhän ritarin» puolella,\nsiis »köyhä ritari» on olemassa ja on ehdottomasti, ja minä olen sitä\nmieltä, että jollei Adelaida Ivanovna vain konstailisi, niin me kaikki\nolisimme jo aikoja sitten tietäneet, mikä on »köyhä ritari».\n\n— Kuinka minä sitten olen syyllinen? — nauroi Adelaida.\n\n— Ette tahtonut maalata muotokuvaa, — siinä teidän syyllisyytenne!\nAglaja Ivanovna pyysi teitä silloin maalaamaan »köyhän ritarin»\nmuotokuvan ja kertoipa koko kuvan aiheenkin, jonka oli itse sepittänyt,\nmuistatteko sen aiheen? Te ette tahtonut...\n\n— Kuinka minä olisin maalannut, kenet? Aiheesta kävi selville, että\ntämä »köyhä ritari».\n\n    ei suojustansa teräksistä\n    pois koskaan nosta kasvoiltaan.\n\nMillaiset kasvot siitä saattoi tulla? Mitä oli piirrettävä: suojusko?\nTuntematonko?\n\n— En ymmärrä mitään, mikä suojus siinä on! — puhui kenraalitar\nsuuttuen, sillä hän oli alkanut mielessään sangen hyvin ymmärtää,\nketä tarkoitettiin nimityksellä (luultavasti jo ammoin sovitulla)\n»köyhä ritari». Mutta erityisesti häntä tulistutti se, että ruhtinas\nLeo Nikolajevitš myös oli joutunut hämilleen ja lopulta kokonaan\nsekaantunut aivan kuin kymmenvuotias poika. — Mitä, tuleeko tästä\ntyhmyydestä loppu vai eikö? Selitetäänkö minulle tuo »köyhä ritari» vai\neikö? Onko se ehkä jokin niin hirvittävä salaisuus, ettei sitä uskalla\nlähestyäkään?\n\nMutta kaikki vain nauroivat edelleen.\n\n— On aivan yksinkertaisesti olemassa muudan omituinen venäläinen runo\n»köyhästä ritarista», — alkoi viimein selitellä ruhtinas Š., joka\nnähtävästi tahtoi nopeasti sekoittaa ja muuttaa keskustelunaihetta,\n— katkelma, jossa ei ole alkua eikä loppua. Noin kuukausi takaperin\nsatuttiin kerran kaikki yhdessä nauramaan päivällisen jälkeen ja\netsittiin kuten tavallisesti aihetta Adelaida Ivanovnan tulevaan\ntauluun. Te tiedätte, että jo kauan on perheen yhteisenä tehtävänä\nollut löytää aihe Adelaida Ivanovnan tauluun. Silloin satuttiin osumaan\n»köyhään ritariin», en muista, kuka ensimmäisenä...\n\n— Aglaja Ivanovna! — huusi Kolja.\n\n— Kenties voin yhtyä siihen, mutta minä en muista, — jatkoi ruhtinas\nŠ. — Toiset nauroivat tälle aiheelle, toiset julistivat, ettei voi\nolla mitään korkeampaa, mutta jos mieli kuvata »köyhä ritari», niin\ntarvittiin joka tapauksessa kasvot; alettiin käydä läpi kaikkien\ntuttujen kasvoja, eivät mitkään kelvanneet. Siihen asia jäi; siinä\nkaikki; en ymmärrä, minkä tähden Nikolai Ardalionovitš sai päähänsä\nmuistuttaa tästä kaikesta ja tuoda sen esille. Se, mikä oli naurettavaa\naikaisemmin ja aikanansa, ei ole ensinkään mielenkiintoista nyt.\n\n— Koska siinä on alla uusi typeryys, myrkyllinen ja loukkaava, —\ntokaisi Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Ei mitään typeryyttä, vaan mitä syvintä kunnioitusta, — lausui\nyht'äkkiä aivan odottamatta arvokkaalla ja vakavalla äänellä Aglaja,\njoka oli ennättänyt täydelleen tulla entiselleen ja voittaa aikaisemman\nhämilläänolonsa. Vieläpä saattoi joittenkin merkkien perusteella luulla\nhäntä katsellessaan, että hän itse nyt on iloissaan, kun pila menee\nyhä pitemmälle, ja koko tämä muutos hänessä oli tapahtunut juuri sillä\nhetkellä, jolloin oli käynyt jo kovin huomattavaksi ruhtinaan yhä\nkasvava ja tavattomaan määrään paisunut hämilläänolo.\n\n— Nauraa hohottavat niinkuin kaistapäiset, ja nyt tässä ilmeni\nyht'äkkiä mitä suurin kunnioitus! Hurjat! Miksi kunnioitus? Sano\nheti, miksi sinuun syyttä suotta noin yht'äkkiä ilmaantui mitä syvin\nkunnioitus?\n\n— Siksi syvin kunnioitus, — jatkoi Aglaja yhtä vakavasti ja arvokkaasti\nvastaten äitinsä miltei vihaiseen kysymykseen, — koska tuossa runossa\nsuorastaan kuvataan mies, joka kykenee omaamaan ihanteen, toiseksi,\nomaksuttuaan ihanteen kykenee uskomaan siihen, ja saatuaan uskon\nantamaan sille koko elämänsä. Semmoista ei aina tapahdu meidän\najallamme. Siellä, tuossa runossa, ei ole sanottu, mikä nimenomaan\noli »köyhän ritarin» ihanne, mutta näkyy, että se oli jokin valoisa\nperikuva, »puhtaan kauneuden perikuva», ja rakastunut ritari meni niin\npitkälle, että sitoi kaulaansa kaulaliinan asemesta rukousnauhan. Totta\non, että siellä on vielä jokin hämärä, julkilausumaton tunnuslause,\nkirjaimet A, N, B, jotka hän oli piirtänyt kilpeensä...\n\n— A, N, D, — oikaisi Kolja.\n\n— Mutta minäpä sanon A, N, B, ja tahdon näin sanoa, — keskeytti Aglaja\nnärkästyen. — Oli miten oli, selvää on, että tästä köyhästä ritarista\noli jo kaikki samantekevää: olipa hänen naisensa kuka tahansa ja\ntekipä tämä mitä tahansa. Se oli kylliksi, että hän oli tämän naisen\nvalinnut ja alkanut uskoa hänen »puhtaaseen kauneuteensa», ja sitten\nhän polvistui tämän naisen eteen ainaiseksi; sepä juuri onkin ansio,\nettä vaikkapa tuo nainen myöhemmin olisi ollut varas, niin hänen täytyi\nkuitenkin uskoa häntä ja taittaa peistä hänen puhtaan kauneutensa\npuolesta. Runoilija näyttää tahtoneen yhdistää yhdeksi ainoaksi\nhenkilöhahmoksi jonkun puhtaan ja korkean ritarin koko äärettömän\nymmärtämyksen keskiaikaista ritarillista platonista rakkautta kohtaan;\ntietysti tämä kaikki on ihannetta. »Köyhässä ritarissa» tämä tunne on\njo kehittynyt viimeiseen asteeseensa, askeettisuuteen; täytyy myöntää,\nettä kyky kehittää itsessään tämmöinen tunne merkitsee paljon ja että\ntämmöiset tunteet jättävät jälkeensä syvän ja eräältä puolelta sangen\nkiitettävän piirteen, puhumattakaan Don Quijotesta. »Köyhä ritari» on\nsamainen Don Quijote, mutta vakava eikä koomillinen. Minä en alussa\nymmärtänyt ja nauroin, mutta nyt minä rakastan »köyhää ritaria» ja,\nmikä on pääasia, kunnioitan hänen urotöitään.\n\nNäin lopetti Aglaja, ja häntä katsellessa oli suorastaan vaikeata\ntietää, puhuiko hän tosissaan vaiko piloillaan.\n\n— No, mikä hölmö lieneekin sekä hän että hänen urotyönsä! — päätti\nkenraalitar. — Mutta jopa sinäkin, kultaseni, laskettelit loruja,\nkokonaisen luennon; ei se edes ole paikallaan minun mielestäni sinun\npuoleltasi. Joka tapauksessa se on sopimatonta. Mikä runo? Lue se, kai\nosaat! Minä tahdon ehdottomasti tietää tuon runon. En koko elämäni\naikana ole voinut sietää runoja, aivan kuin olisin aavistanut. Herran\ntähden, ruhtinas, kärsi, meidän sinun kanssasi nähtävästi on yhdessä\nkärsittävä, — sanoi hän kääntyen ruhtinas Leo Nikolajevitšin puoleen.\nHe kumpikin olivat hyvin pahoillaan.\n\nRuhtinas Leo Nikolajevitš tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut mitään\nlausutuksi, kun oli edelleen hämillään. Vain Aglaja, joka oli ottanut\nitselleen niin suuren vapauden »luennossaan», ei ollut kerrassaan\nmillänsäkään, olipa aivan kuin mielissään. Hän nousi heti seisomaan,\nyhä edelleen vakavana ja arvokkaana, sen näköisenä, niinkuin olisi\naikaisemmin valmistautunut tähän ja vain odottanut kehoitusta,\nastui keskelle kuistia ja jäi seisomaan vastapäätä ruhtinasta, joka\nedelleen istui nojatuolissaan. Kaikki katsoivat hieman ihmetellen\nhäneen, ja melkein kaikki — ruhtinas Š., sisaret, äiti — katselivat\nepämiellyttävin tuntein tätä uutta tekeillä olevaa kujetta, joka\nmeni joka tapauksessa hieman liian pitkälle. Mutta näkyi, että\nAglajaa miellytti nimenomaan koko tämä teeskentely, jolla hän aloitti\nrunonlukemisseremonian. Lizaveta Prokofjevna oli vähällä ajaa hänet\npaikoilleen, mutta juuri sillä hetkellä, kun Aglaja alkoi lausua\ntunnettua balladia, tuli kadulta pengermälle äänekkäästi puhellen kaksi\nuutta vierasta. Nämä olivat kenraali Ivan Fjodorovitš Jepantšin ja\nhänen jäljessään muudan nuorimies. Syntyi pientä liikehtimistä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNuori mies, joka oli kenraalin seurassa, oli noin kahdeksankolmatta\nvuoden ikäinen, pitkä, ryhdikäs, hänellä oli kauniit ja älykkäät\nkasvot, ja hänen suurten mustien silmiensä katse oli kirkas sekä\ntäynnä terävyyttä ja ivaa. Aglaja ei edes katsahtanutkaan häneen, vaan\njatkoi runon lukemista ja katseli edelleen teeskennellen yksinomaan\nruhtinaaseen sekä kääntyi ainoastaan hänen puoleensa. Ruhtinaalle\nkävi selväksi, että Aglaja teki kaiken tämän jossakin erityisessä\ntarkoituksessa. Mutta uudet vieraat ainakin jossakin määrin paransivat\nruhtinaan kiusallista asemaa. Nähtyään heidät hän nousi seisomaan,\nnyökkäsi ystävällisesti edempää kenraalille, antoi merkin, ettei\npitänyt keskeyttää lukemista, ja ennätti itse peräytyä nojatuolin\ntaakse, missä hän nojaten vasemmalla kyynärpäällään selustaan jatkoi\nballadin kuuntelemista niin sanoaksemme mukavammassa ja vähemmän\n»hullunkurisessa» asemassa kuin nojatuolissa istuessaan. Lizaveta\nProkofjevna puolestaan viittasi käskevin elein sisääntulijoille kaksi\nkertaa, että pysähtyisivät. Muuten ruhtinas tunsi erittäin suurta\nmielenkiintoa uutta vierastaan kohtaan, joka oli kenraalin mukana; hän\narvasi selvästi, että se oli Jevgeni Pavlovitš Radomski, josta hän jo\noli paljon kuullut ja jota oli usein ajatellut. Häntä hämmensi vain\ntämän siviilipuku; hän oli kuullut, että Jevgeni Pavlovitš oli sotilas.\nPilkallinen hymy väreili uuden vieraan huulilla koko runon lukemisen\najan, aivan kuin hänkin jo olisi kuullut yhtä ja toista »köyhästä\nritarista».\n\n»Kenties hän itse on sen keksinytkin», ajatteli ruhtinas mielessään.\n\nMutta aivan toisin oli Aglajan laita. Koko alussa osoittamansa\nteeskentelyn ja pöyhistelyn, joka oli ilmennyt hänen astuessaan esille\nlukemaan, hän oli verhonnut sellaiseen vakavuuteen ja sellaiseen\nrunotuotteen hengen ja tarkoituksen ymmärtämiseen, semmoisella\nymmärtämyksellä hän lausui runon joka sanan, sellaisella ylevällä\nyksinkertaisuudella esitti sen, että kun lukeminen oli lopussa, niin\nhän ei ollut vain kiinnittänyt kaikkien huomion esitykseensä, vaan\nesittämällä tajuttavaksi balladin korkean hengen ikäänkuin oli osaksi\nperustellut sen liioitellun ja teeskennellyn arvokkuuden, joka hänessä\noli ollut nähtävissä, kun hän oli juhlallisesti astunut keskelle\npengermää. Tuota arvokkuutta saattoi nyt pitää vain rajattomana ja\nkenties naiivinakin kunnioituksena sitä kohtaan, mitä hän oli ottanut\nesittääkseen. Hänen silmänsä loistivat, ja kevyt, tuskin huomattava\ninnoituksen ja innostuksen värähdys kulki pari kertaa hänen kauniitten\nkasvojensa yli. Hän oli esittänyt seuraavaa:\n\n    Vaiti vietti päiviänsä\n    köyhä ritar' yksinään, —\n    synkkä, kalvas näöltänsä,\n    uljas, rehti mieleltään.\n\n    Ilmestyksen jalon, hyvän\n    ritari tuo nähnyt on.\n    Mieleen jätti jäljen syvän\n    kuva saavuttamaton.\n\n    Siitä saakka paloi mieli.\n    Naisiin katsonut ei hän.\n    Mykistyi myös miehen kieli\n    ajaks koko elämän.\n\n    Rukousnauhan kaulahansa\n    kietoi kaulaa suojaamaan.\n    Terässuojaa kasvoiltansa\n    nostanut ei milloinkaan.\n\n    Lempi puhdas mielessänsä\n    ritari tuo haaveilee.\n    Omallapa verellänsä\n    piirsi kilpeen A. M. D.\n\n    Palestiinan erämaissa\n    ritarjoukko alati\n    vuoristossa taisteltaessa\n    neitojansa mainitsi.\n\n    Lumen coeli, sancta Rosa! —\n    huutaa silloin urho tuo.\n    Muhamettilaisten mieliin\n    ritarimme kauhun luo.\n\n    Kotimaahan tultuansa\n    vaiti koko elämän\n    yksin vietti. Kuollessansa\n    mielipuoli oli hän.\n\nMuistellessaan myöhemmin koko tätä hetkeä ruhtinas oli kauan tavattoman\nsuuren mielenahdistuksen vallassa koettaessaan ratkaista erästä hänelle\nkäsittämätöntä kysymystä: kuinka saattoi yhdistää niin vilpittömän,\nkauniin tunteen niin ilmeiseen ja ilkeään ivaan? Että siinä oli ivaa,\nsiitä hän oli varma; hän oli selvästi sen ymmärtänyt ja hänellä oli\nsiihen syitä: lukiessaan Aglaja oli nähnyt hyväksi muuttaa kirjaimet\nA. M. D. kirjaimiksi N. F. B. Ettei hän puolestaan ollut erehtynyt\neikä kuullut väärin, siitä hänellä ei voinut olla mitään epäilyksiä\n(myöhemmin asia tuli todistetuksi). Joka tapauksessa Aglajan temppu,\n— joka tietysti oli pilaa, mutta liian räikeätä ja kevytmielistä, —\noli ennakolta suunniteltu. »Köyhästä ritarista» olivat kaikki puhuneet\n(ja »laskeneet leikkiä») jo kuukautta aikaisemmin. Mutta kuitenkin,\nmuistelipa ruhtinas jälkeenpäin asiaa miten paljon tahansa, tulokseksi\ntuli, että Aglaja oli lausunut nämä kirjaimet, ilman että niissä tuntui\nmitään pilaa tai minkäänlaista leikkiä, eikä edes ollut millään tavoin\nkorostanut näitä kirjaimia saadakseen niitten salaperäisen merkityksen\nesiintymään selväpiirteisemmin, vaan oli päinvastoin lausunut ne niin\njärkähtämättömän vakavasti, niin viattoman ja naiivin yksinkertaisesti,\nettä olisi voinut luulla, että juuri nuo kirjaimet olivatkin balladissa\nja että niin olikin kirjaan painettu. Jokin, mikä oli raskasta ja\nepämiellyttävää, tuntui pahoittavan ruhtinaan mieltä. Lizaveta\nProkofjevna ei tietenkään ollut ymmärtänyt eikä huomannut kirjainten\nvaihtamista eikä viittausta. Kenraali Ivan Fjodorovitš oli ymmärtänyt\nvain, että lausuttiin runoa. Muista kuulijoista hyvin monet olivat\nymmärtäneet ja ihmettelivät sekä tempun rohkeutta että tarkoitusta,\nmutta olivat vaiti ja koettivat olla mitään ilmaisematta. Mutta Jevgeni\nPavlovitš (ruhtinas olisi ollut valmis vaikka lyömään vetoa siitä) oli\nymmärtänyt ja tahtoipa ilmaistakin, että oli ymmärtänyt: hän hymyili\nkovin pilkallisesti.\n\n— Kuinka ihanaa! — huudahti kenraalitar vilpittömästi ihastuneena heti\nlukemisen päätyttyä. — Kenen runo se on?\n\n— Puškinin, maman, älkää häväiskö meitä, ihan hävettää! — huudahti\nAdelaida.\n\n— Kyllä teidän kanssanne voi tulla hupsummaksikin! — vastasi Lizaveta\nProkofjevna katkerasti. — Häpeä! Heti kun tulemme kotiin, antakaa\nminulle tämä Puškinin runo!\n\n— Eihän meillä luullakseni ollenkaan ole Puškinin teoksia.\n\n— Ammoisista ajoista, — lisäsi Adelaida, — kuljeksii siellä pari\nrepaleista nidettä.\n\n— Heti on lähetettävä Fjodor tai Aleksei kaupunkiin ostamaan,\nensimmäisessä junassa, — mieluummin Aleksei. Aglaja, tule tänne!\nSuutele minua, sinä luit ihmeen kauniisti, mutta jos sinä luit\nvilpittömästi, — lisäsi hän miltei kuiskaten, — niin minun on sääli\nsinua; jos sinä luit sen pilkataksesi häntä, niin minä en hyväksy\nsinun tunteitasi, niin että joka tapauksessa olisi ollut parempi olla\nkokonaan lukematta. Ymmärrätkö? Mene, neitiseni, minä puhun vielä\nkanssasi asiasta, mutta nyt olemme viivähtäneet täällä.\n\nSillävälin oli ruhtinas tervehtinyt kenraali Ivan Fjodorovitšia, ja\nkenraali oli esitellyt hänelle Jevgeni Pavlovitš Radomskin.\n\n— Sieppasin matkan varrella, hän tulee juuri junalta; sai kuulla, että\nminä olen tulossa tänne ja että kaikki meikäläiset ovat täällä...\n\n— Sain kuulla teidänkin olevan täällä, — keskeytti Jevgeni Pavlovitš —\nja koska jo kauan sitten olen ehdottomasti ottanut tehtäväkseni hakea\nen vain teidän tuttavuuttanne, vaan ystävyyttännekin, niin en tahtonut\nhukata aikaa. Ettekö te ole terve? Sain vasta nyt kuulla...\n\n— Olen aivan terve ja iloissani, kun saan teihin tutustua, olen paljon\nkuullut ja myös puhunut teistä ruhtinas Š:n kanssa, — vastasi Leo\nNikolajevitš ojentaen kätensä.\n\nMolemmin puolin oli lausuttu kohteliaisuuksia, molemmat puristivat\ntoistensa kättä ja katsahtivat terävästi toisiaan silmiin.\nSilmänräpäyksessä keskustelu muuttui yleiseksi. Ruhtinas huomasi (nyt\nhän huomasi kaiken nopeasti ja halukkaasti, ehkäpä sellaistakin, mitä\nei ollenkaan ollut), että Jevgeni Pavlovitšin siviilipuku herätti\nyleistä ja omituisen voimakasta ihmettelyä, siinä määrin, että kaikki\nmuut vaikutelmat samaan aikaan unohtuivat ja jäivät tehottomiksi.\nSaattoi ajatella, että tuohon puvun muutokseen sisältyi jotakin\nerikoisen tärkeätä. Adelaida ja Aleksandra olivat ymmällä ja kyselivät\nJevgeni Pavlovitšilta. Ruhtinas Š., hänen sukulaisensa, oli ihan\nsuuren levottomuuden vallassa; kenraali puhui miltei kiihtyneenä.\nAinoastaan Aglaja katsoi uteliaasti, mutta aivan rauhallisesti minuutin\nverran Jevgeni Pavlovitšia aivan kuin olisi tahtonut vain vertailla,\nsotilaspukuko vai siviilipuku sopi tälle paremmin, mutta hetkisen\nkuluttua Aglaja kääntyi poispäin eikä enää katsonut häneen. Lizaveta\nProkofjevna ei myöskään tahtonut kysyä mitään, vaikka hänkin kenties\noli hieman levoton. Ruhtinaasta näytti siltä, kuin Jevgeni Pavlovitš ei\nolisi ollut oikein Lizaveta Prokofjevnan suosiossa.\n\n— Hämmästytti, ällistytti! — hoki Ivan Fjodorovitš vastaukseksi\nkaikkiin kysymyksiin. — En tahtonut ottaa uskoakseni, kun äsken tapasin\nhänet Pietarissa. Ja miksi noin yht'äkkiä, siinä on kysymys? Itse ensi\ntyökseen huutaa, ettei pidä niin kiivastua, että särkee tuoleja.\n\nVirinneestä puhelusta kävi ilmi, että Jevgeni Pavlovitš oli kertonut\ntästä virkaerostaan jo aikoja sitten; mutta hän ei koskaan ollut\npuhunut niin vakavasti, että häntä olisi voitu uskoa. Ja hänhän puhui\naina vakavistakin asioista niin leikillisen näköisenä, ettei hänestä\nmitenkään saanut selvää, varsinkin jos hän itse tahtoi, ettei saataisi\nselvää.\n\n— Minähän vain joksikin aikaa, muutamiksi kuukausiksi, enintään olen\nvuoden erossa virastani, — nauroi Radomski.\n\n— Mutta ei ole mitään pakottavaa syytä, ainakaan mikäli minä tunnen\nteidän asioitanne, — kiivaili yhä edelleen kenraali.\n\n— Entä käydä tarkastamassa tiluksia? Itse neuvoitte; sitäpaitsi tahdon\nmennä ulkomaillekin...\n\nKeskustelu muuten siirtyi pian toisiin asioihin; mutta liian erikoinen\nja yhä edelleen jatkuva levottomuus meni kuitenkin huomioita tekevän\nruhtinaan mielestä yli tavallisten rajojen, ja varmastikin tässä oli\njotakin erikoista.\n\n— Siis »köyhä ritari» on taas esillä? — kysyi Jevgeni Pavlovitš astuen\nAglajan luo.\n\nRuhtinaan hämmästykseksi Aglaja katsoi Jevgeni Pavlovitšiin\nällistyneenä ja kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut antaa tämän\ntietää, ettei heidän kesken voinut olla puhettakaan »köyhästä\nritarista» ja ettei hän edes ymmärrä kysymystä.\n\n— Myöhäistä, myöhäistä on lähettää nyt kaupunkiin ostamaan Puškinin\nteoksia, myöhäistä! — intti Kolja Lizaveta Prokofjevnalle ponnistaen\nkaikki voimansa. — Kolmetuhatta kertaa sanon teille, että on myöhäistä.\n\n— Niin, todellakin on nyt myöhäistä lähettää ketään kaupunkiin, —\npuuttui puheeseen myös Jevgeni Pavlovitš jättäen nopeasti Aglajan.\n— Minä luulen, että puodit Pietarissa ovat kiinni, kello on yli\nkahdeksan, — vahvisti hän ottaen esille kellonsa.\n\n— Niin kauan olette odottanut ettekä yrittänyt, voittepa kärsiä\nhuomiseen asti, — pisti väliin Adelaida.\n\n— Ja onhan sopimatontakin, — lisäsi Kolja,— suuren maailman ihmisten\nharrastaa kovin paljon kirjallisuutta. Kysykää Jevgeni Pavlytšilta.\nPaljon säädyllisempää on harrastaa keltaisia rattaita, joissa on\npunaiset pyörät.\n\n— Taas te otatte kirjasta, Kolja, — huomautti Adelaida.\n\n— Eihän hän muuta puhukaan kuin kirjoista otettua, — puuttui puheeseen\nJevgeni Pavlovitš, — käyttää kokonaisia lauseita kriitillisistä\nkatsauksista. Minulla on ilo jo pitkistä ajoista tuntea Nikolai\nArdalionovitšin puheenlaatu, mutta tällä kertaa hän ei puhu kirjasta\nottamaansa. Nikolai Ardalionovitš ilmeisesti vihjailee minun keltaisiin\nrattaisiini, joissa on punaiset pyörät. Mutta minä olen jo vaihtanut\nne, te olette myöhästynyt.\n\nRuhtinas kuunteli sitä, mitä Radomski puhui... Hänen mielestään tämä\nesiintyi erinomaisesti, vaatimattomasti, iloisesti, ja erityisesti\nmiellyttävää oli, että hän puhui niin täysin tasavertaisena ja ystävän\ntavoin Koljalle, joka häntä pisteli.\n\n— Mikä tämä on? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna Veran, Lebedevin\ntyttären, puoleen, joka seisoi hänen edessään pitäen käsissään muutamia\nsuurikokoisia, erittäin hyvin sidottuja ja miltei uusia kirjoja.\n\n— Puškin, — sanoi Vera. — Meidän Puškin. Isä käski minun tuoda teille.\n\n— Kuinka niin? Kuinka se on mahdollista? — ihmetteli Lizaveta\nProkofjevna.\n\n— Ei lahjaksi, ei lahjaksi! En olisi uskaltanut! — sanoi Lebedev\nhypäten esille tyttärensä olan takaa. — Ostohinnasta. Tämä on meidän\noma koti-, perhe-Puškinimme, Annenkovin toimittama painos, jommoista\nei enää ole saatavissakaan, — ostohinnasta. Tarjoan sen hartaasti\nkunnioittaen, tahtoen sen myydä ja siten tyydyttää teidän ylhäisyytenne\njalojen kirjallisten tunteitten jaloa kärsimättömyyttä.\n\n— Ahaa, jos myyt, niin kiitos. Saat kyllä omasi, älä huoli; mutta älä\nkiemurtele, ukkoseni, pyydän. Minä olen kuullut sinusta, sinä kuulut\nolevan perin lukenut mies, joskus puhelemme; itsekö sinä tuot sen\nminulle?\n\n— Hartaudella ja... kunnioituksella! — väänteli itseään Lebedev\ntavattoman tyytyväisenä ja sieppasi kirjat tyttäreltään.\n\n— Katso vain, ettet kadota, tuo vaikkapa ilman kunnioitustakin, mutta\neräällä ehdolla, — lisäsi kenraalitar katsellen terävästi Lebedeviä.\n— Vain kynnykselle asti minä sinut päästän, tänään en aio ottaa sinua\nvastaan. Lähetä tyttäresi Vera vaikka heti, hän miellyttää minua\nsuuresti.\n\n— Miksi te ette sano heistä? — kääntyi Vera kärsimättömästi isänsä\npuoleen. — Jos niikseen tulee, niin hehän tulevat itse sisälle: ovat\nalkaneet pitää ääntä. Leo Nikolajevitš, kääntyi hän ruhtinaan puoleen,\njoka jo oli ottanut hattunsa, — tuonne on teille jo aikoja sitten\ntullut joitakin ihmisiä, neljä henkeä, odottavat meillä ja riitelevät,\nmutta isä ei päästä teidän luoksenne.\n\n— Mitä vieraita? — kysyi ruhtinas.\n\n— Asioissa sanovat olevansa, mutta ne ovat sellaisia, että jos heitä ei\npäästetä nyt, niin he pysähdyttävät teidät vaikka kulkiessanne. Parasta\nolisi, Leo Nikolajevitš, päästää heidät, sittenhän heistä pääsee irti.\nGavrila Ardalionovitš ja Ptitsyn heitä siellä tyynnyttelevät, mutta he\neivät ota kuullakseen.\n\n— Pavlištševin poika! Pavlištševin poika! Ei maksa vaivaa, ei maksa\nvaivaa! — huitoi käsillään Lebedev. — Ei kannata edes kuunnella heitä;\neikä teidän, korkea-arvoinen ruhtinas, edes ole soveliasta vaivata\nitseänne heidän tähtensä. Siinä se. Eivät he ole sen arvoisia...\n\n— Pavlištševin poika! Herra Jumala! — huusi ruhtinas tavattoman\nhuolestuneena. — Minä tiedän... mutta minähän... minähän annoin tämän\nasian Gavrila Ardalionovitšin hoidettavaksi. Äsken juuri Gavrila\nArdalionovitš sanoi minulle...\n\nMutta Gavrila Ardalionovitš oli jo tullut ulos huoneista pengermälle,\nja hänen jäljessään tuli Ptitsyn. Lähimmästä huoneesta alkoi kuulua\nmelua ja kenraali Ivolginin kova ääni, aivan kuin kenraali olisi\ntahtonut saada äänensä kuulumaan yli muutamien muiden. Kolja lähti heti\njuoksemaan sinne, missä pidettiin ääntä.\n\n— Tämä on hyvin mielenkiintoista! — huomautti ääneensä Jevgeni\nPavlovitš.\n\n»Hän siis tietää asian!» ajatteli ruhtinas.\n\n— Mikä Pavlištševin poika? Ja... mistä Pavlištševin pojasta voi olla\nkysymys? — kyseli kenraali Ivan Fjodorovitš ymmällään ja katsellen\nuteliaana kaikkien kasvoja sekä huomaten, että hän oli ainoa, joka ei\ntuntenut tätä uutta juttua.\n\nKiihtymys ja odotus oli tosiaankin yleinen. Ruhtinas oli kovin\nihmeissään siitä, että tuo yksinomaan häntä henkilökohtaisesti koskeva\nasia oli jo ennättänyt siinä määrin kiinnittää kaikkien täkäläisten\nmieltä.\n\n— On oikein hyvä, jos te heti paikalla ja _itse _saatatte loppuun tämän\nasian, — sanoi Aglaja astuen omituisen totisena ruhtinaan luo, — ja\nannatte meidän kaikkien olla todistajinanne. Teidät tahdotaan tahrata,\nruhtinas, teidän on juhlallisesti osoitettava syyttömyytenne, ja minä\nolen etukäteen hirveän iloissani teidän puolestanne.\n\n— Minäkin tahdon, että vihdoin loppuisi tuo hävytön vaatiminen, —\nhuudahti kenraalitar — anna heille kelpo tavalla, ruhtinas, älä sääli!\nKorvani ovat alkaneet humista tämän asian johdosta, ja se on herättänyt\nminussa paljon pahaa verta. Ja mielenkiintoista on katsellakin. Kutsu\nheidät tänne, me käymme istumaan. Aglajan ajatus on hyvä. Oletteko\nkuullut yhtään tästä, ruhtinas? — kääntyi hän ruhtinas Š:n puoleen.\n\n— Tietysti olen kuullut, teillä kuulinkin. Mutta minun mieleni tekee\nerityisesti nähdä nuo nuoret miehet, — vastasi ruhtinas Š.\n\n— Nämäkö juuri ovatkin nihilistejä, vai kuinka?\n\n— Ei, ne eivät oikeastaan ole nihilistejä, — sanoi Lebedev astuen\nesille, hänkin melkein vavisten kiihtymyksestä, — nämä ovat toisia,\nerikoisia, sisarenpoikani on sanonut, että nämä ovat menneet pitemmälle\nkuin nihilistit. Turhaan te luulette saattavanne heidät hämilleen\nolemalla todistajina, teidän ylhäisyytenne; he eivät joudu hämilleen.\nNihilistit ovat sentään toisinaan väkeä, jolla on tietoja, jopa\noppinuttakin väkeä, mutta nämä — ovat menneet pitemmälle, koska\novat etupäässä toiminnan miehiä. Tämä on oikeastaan jonkinmoista\nnihilismin seurausta, mutta ei suoraa tietä, vaan kuulemaan\nperustuvaa ja välillistä, eivätkä he ilmaise pyrkimyksiään jossakin\naikakauskirjoitelmassa, vaan itse teossa; ei ole kysymys esimerkiksi\njonkun Puškinin mielettömyydestä eikä esimerkiksi siitä, että Venäjän\non pakko ehdottomasti hajota eri osiin; ei, vaan nyt pidetään jo\nsuorastaan oikeutena, että jos kovasti rupeaa tekemään mieli jotakin,\nniin ei pidä väistyä minkäänlaisten esteitten tieltä, vaikkapa silloin\npitäisi lyödä kuoliaaksi kahdeksan henkeä. Mutta, ruhtinas, minä en\nkuitenkaan neuvoisi teitä...\n\nMutta ruhtinas oli jo menossa avaamaan ovea vieraille.\n\n— Te panettelette, Lebedev, — lausui hän hymyillen; — teidän\nsisarenpoikanne on suuresti pahoittanut mieltänne. Älkää uskoko häntä,\nLizaveta Prokofjevna. Vakuutan teille, että Gorskit ja Danilovit ovat\nvain satunnaisia tapauksia, ja nämä vain... erehtyvät... Mutta minä\nen haluaisi tässä, kaikkien läsnäollessa. Suokaa anteeksi, Lizaveta\nProkofjevna, he tulevat sisään, minä näytän heidät teille ja vien\nsitten pois. Tehkää hyvin, hyvät herrat!\n\nHänet teki levottomaksi pikemminkin eräs toinen häntä kiusaava ajatus.\nHänen päässään pyöri: eiköhän vain joku liene johtanut tätä asiaa nyt,\njuuri täksi tunniksi ja ajaksi, ennakolta, juuri näiden todistajain\nläsnäollessa tapahtuvaksi, ja kenties siksi, että ruhtinasta kohtaisi\nodotettavissa oleva häpeä eikä voitto? Mutta hänet teki kovin\nsurulliseksi tämä hänen »luonnoton ja ilkeämielinen epäluuloisuutensa».\nHän olisi luultavasti kuollut, jos joku olisi saanut tietää, että\nhänellä oli sellainen ajatus mielessä, ja sillä hetkellä, jolloin hänen\nuudet vieraansa astuivat sisään, hän oli vilpittömästi valmis pitämään\nitseään kaikista hänen ympärilleen kokoontuneista huonointa huonompana\nsiveellisessä suhteessa.\n\nSisälle astui viisi henkeä, neljä uutta vierasta ja viidentenä\nheidän jäljessään kenraali Ivolgin, tulistuneena, kiihdyksissä ja\nvoimakkaan kaunopuheisuuden puuskan vallassa. »Tuo on ehdottomasti\nminun puolellani!» — ajatteli ruhtinas hymyillen. Kolja livahti sisälle\nkaikkien muitten mukana: hän puheli innokkaasti Ippolitin kanssa, joka\noli yksi vieraista; Ippolit kuunteli ja naurahteli.\n\nRuhtinas sijoitti vieraansa istumaan. Kaikki he olivat sellaista\nnuorta, suorastaan alaikäistä väkeä, että saattoi ihmetellä sekä\ntapausta että kaikkea siitä johtunutta touhua. Ivan Fjodorovitš\nJepantšin esimerkiksi, joka ei tietänyt eikä ymmärtänyt mitään tästä\n»uudesta asiasta», ihan paheksui katsellessaan moista nuoruutta ja\nolisi varmaankin jollakin tavoin pannut vastalauseensa, jollei häntä\nolisi pidättänyt hänen puolisonsa hänestä omituinen kiihkeä harrastus\nruhtinaan yksityisasioita kohtaan. Hän oli muuten jäänyt sinne osittain\nuteliaisuudesta ja osittain hyväsydämisyydessään, toivoen voivansa olla\navuksikin ja kelpaavansa joka tapauksessa auktoriteetiksi; mutta kun\nsisälle astunut kenraali Ivolgin kumarsi hänelle kaukaa, niin hänet\nuudelleen valtasi paheksuminen; hän rypisti kulmiaan ja päätti olla\nitsepintaisesti vaiti.\n\nNeljän nuoren vieraan joukossa oli yksi muuten noin kolmenkymmenen\nvuoden ikäinen, entinen »luutnantti Rogožinin komppaniasta,\nnyrkkeilijä ja mies, joka itse oli antanut viidentoista ruplan eriä\npyytäjille». Arvattiin, että hän oli toisten mukana rohkaistakseen\nheitä, vilpittömänä ystävänä ja tarpeen vaatiessa auttajana. Muista\noli ensisijalla ja päätekijänä se, jota mainittiin »Pavlištševin\npojaksi», vaikka hän esittäytyi nimellä Antip Burdovski. Hän oli nuori\nmies, huonossa ja likaisessa puvussa, yllä pitkäliepeinen takki, jonka\nhihat olivat niin rasvaiset, että kiilsivät kuin kuvastin, sen alla\nrasvainen, ylös asti napitettu liivi; liinavaatteet olivat häipyneet\njonnekin näkymättömiin, kaulan ympärillä oli musta, silkkinen, hirveän\ntahrainen ja kierteellä oleva kaulaliina; kädet olivat likaiset, kasvot\ntavattoman näppyläiset; hän oli vaaleaverinen, ja hänen katseensa oli,\njos niin voi sanoa, viattoman julkea. Hän oli pitkänpuoleinen, laiha,\nnoin kahden kymmenenkahden vuoden ikäinen. Ei vähintäkään ivallisuutta,\nei pienintäkään vivahdusta ollut hänen kasvoissaan; päinvastoin\ntäydellistä, tylsää varmuutta omista oikeuksistaan ja samalla kertaa\njotakin, mikä oli muuttunut omituiseksi ja alituiseksi tarpeeksi\nolla ja tuntea olevansa ainaisesti sorrettu. Hän puhui kiihkeästi,\nkiirehtien ja takerrellen, aivan kuin ei olisi lausunut sanoja\ntäydelleen, aivan kuin olisi ollut änkyttäjä tai ulkomaalainen, vaikka\nhän muuten oli täysin venäläistä syntyperää.\n\nHänen seuralaisenaan oli ensiksikin lukijoille tuttu Lebedevin\nsisarenpoika ja toiseksi Ippolit. Ippolit oli hyvin nuori mies,\nnoin seitsemäntoistavuotias, ehkäpä kahdeksankintoista, ja hänen\nkasvojensa ilme oli älykäs, mutta aina ärtyisä, ja tauti oli jättänyt\nhänen kasvoihinsa kauheat jäljet. Hän oli laiha kuin luuranko,\nkalpeankeltainen, hänen silmänsä kiiluivat, ja kaksi punaista läikkää\nhehkui hänen poskillaan. Hän yski yhtä mittaa; hänen jokaista\nsanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystään säesti korahdus. Näkyi\nhyvin pitkälle kehittynyt keuhkotauti. Hänellä ei näyttänyt olevan\nelinaikaa enää enempää kuin pari kolme viikkoa. Hän oli hyvin väsynyt\nja painautui tuolille ennen kuin muut. Toiset hieman kursailivat\nsisälle astuessaan ja olivat vähällä joutua hämilleen, mutta olivat\nkuitenkin arvokkaan näköisiä ja nähtävästi varoivat millään tavoin\nalentamasta arvokkuuttaan, mikä oli omituisessa ristiriidassa sen\nheidän maineensa kanssa, että he eivät hyväksyneet mitään hyödyttömiä\nkäyttäytymistapoja, ennakkoluuloja eikä juuri mitään maailmassa, paitsi\nomia pyyteitään.\n\n— Antip Burdovski, — lausui kiireesti ja änkytellen »Pavlištševin\npoika».\n\n— Vladimir Doktorenko, — esittäytyi Lebedevin sisarenpoika selvästi,\nkuuluvasti ja aivan kuin ylpeillen siitä, että oli Doktorenko.\n\n— Keller! — mutisi entinen luutnantti.\n\n— Ippolit Terentjev, — vikisi odottamatta uikuttavalla äänellä\nviimeinen. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan riviin tuoleille\nvastapäätä ruhtinasta, kaikki olivat esittäydyttyään heti rypistäneet\nkulmansa ja rohkaistakseen mieltään siirtäneet lakkinsa kädestä\ntoiseen, kaikki valmistautuivat puhumaan, mutta kaikki olivat kuitenkin\nvaiti ja odottivat jotakin uhmaavin ilmein, joista saattoi lukea: »Ei,\nveliseni, lörpötät, et vedä nenästä!» Tuntui, että kunhan vain joku\naluksi lausuu ensimmäisen sanan, niin he kaikki heti alkavat puhua\nyht'aikaa kilpaa ja keskeytellen toisiaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n— Hyvät herrat, minä en odottanut ketään teistä, — alkoi ruhtinas.\n— Itse olen tähän päivään saakka ollut sairas, ja teidän asianne\n(hän kääntyi Antip Burdovskin puoleen) minä olen jo kuukausi sitten\njättänyt Gavrila Ardalionovitš Ivolginin hoidettavaksi, josta silloin\nmyös ilmoitin teille. Muuten minä en tahdo välttää persoonallista\nselvittelyä, mutta myöntänettehän, että tämmöinen aika... minä ehdotan,\nettä lähdette kanssani toiseen huoneeseen, jos se ei kestä kauan...\nTäällä on nyt minun ystäviäni, ja uskokaa...\n\n— Ystäviä... olipa miten paljon tahansa, mutta sallikaahan sentään,\n— keskeytti yht'äkkiä hyvin opettavalla äänensävyllä, vaikkakin\nvielä sanottavasti ääntään koroittamatta, Lebedevin sisarenpoika, —\nsallikaahan meidänkin lausua julki, että te olisitte voinut kohdella\nmeitä kohteliaammin eikä pakottaa meitä odottamaan kaksi tuntia teidän\npalvelijanne huoneessa...\n\n— Ja tietysti... minäkin... ja tämä on ruhtinaan tapaista! Ja tämä...\nte siis olette kenraali! Enkä minä ole teidän palvelijanne! Ja minä,\nminä... — mutisi yht'äkkiä tavattoman kiihtyneenä Antip Burdovski\nvärisevin huulin, ääni loukkaantumisesta värähdellen, ja hänen suustaan\npärskyi sylkeä, aivan kuin koko suu olisi haljennut tai revennyt, mutta\nhän alkoi yht'äkkiä siinä määrin kiirehtiä, että hänen kymmenestä\nsanastaan ei enää saanut selkoa.\n\n— Se oli ruhtinaallista! — huudahti vinkuvalla, ontolla äänellä Ippolit.\n\n— Jos tämä olisi tapahtunut minulle, — mutisi nyrkkeilijä, — se on,\njos tämä koskisi suoranaisesti minua jalosukuisena miehenä, niin minä\nBurdovskin sijassa... minä...\n\n— Hyvät herrat, minä sain vasta minuutti sitten tietää teidän olevan\ntäällä, toden totta, — toisti taas ruhtinas.\n\n— Me emme pelkää, ruhtinas, teidän ystäviänne, olivatpa he keitä\nhyvänsä, sillä meillä on oikeus puolellamme, — lausui taas Lebedevin\nsisarenpoika.\n\n— Mutta mikä oikeus, sallikaa kysyä, teillä oli, — vikisi taas Ippolit,\nmutta nyt jo tavattoman kiihtyneenä, — esittää Burdovskin asia\nystävienne ratkaistavaksi? Ehkäpä me emme haluakaan kuulla ystävienne\ntuomiota; on liiankin ymmärrettävää, mitä teidän ystävienne tuomio voi\nmerkitä!...\n\n— Mutta jos te lopultakaan, herra Burdovski, ette halua puhua täällä, —\nonnistui ruhtinaan viimein sanoa väliin perin hämmästyneenä tämmöisestä\nalusta, — niin sanon teille, että menkäämme heti toiseen huoneeseen, ja\nteistä kaikista taas, toistan sen, kuulin vasta äsken juuri...\n\n— Mutta teillä ei ole oikeutta, teillä ei ole oikeutta, teillä ei ole\noikeutta... ystäviänne!... Siinä se!... — alkoi Burdovski yht'äkkiä\nuudelleen lepertää katsellen hurjasti ja varoen ympärilleen ja\nkiivastuen sitä enemmän, kuta enemmän hän alkoi tuntea epäluottamusta\nja ujostella. — Teillä ei ole oikeutta! — Ja tämän sanottuaan hän\näkkiä vaikeni, aivan kuin olisi katkaissut puheensa, ja pudistaen\nlikinäköiset, tavattoman pullottavat silmänsä, joissa oli paksuja\npunaisia suonia, hän kiinnitti katseensa kysyvästi ruhtinaaseen\ntaivuttaen koko ruumiinsa eteenpäin. Tällä kertaa ruhtinas hämmästyi\nniin suuresti, että oli itsekin ääneti ja katseli häntä myös silmät\nselällään ja sanaakaan sanomatta.\n\n— Leo Nikolajevitš! — kutsui yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevna. — Lue heti\ntämä, heti paikalla, se koskee suorastaan sinun asiaasi.\n\nHän ojensi ruhtinaalle kiireesti erään humoristisen viikkolehden\nja osoitti sormellaan kirjoitusta. Jo vieraitten tullessa sisään\noli Lebedev sivultapäin rientänyt Lizaveta Prokofjevnan luo, jonka\nsuosiota hän kosiskeli, ja sanaakaan sanomatta ottanut povitaskustaan\nsanomalehden ja asettanut aivan hänen silmiensä eteen osoittaen\npalstaa, joka oli erityisellä merkillä merkitty. Se, mitä Lizaveta\nProkofjevna jo oli ennättänyt lukea, oli hämmästyttänyt ja kiihdyttänyt\nhäntä kauheasti.\n\n— Eiköhän sentään olisi parasta olla lukematta ääneen, — mutisi\nruhtinas hyvin hämillään,— minä lukisin yksinäni... myöhemmin...\n\n— Lue sitten mieluummin sinä, lue heti, ääneen! Ääneen! — kääntyi\nLizaveta Prokofjevna Koljan puoleen temmaten kärsimättömästi ruhtinaan\nkäsistä sanomalehden, johon tämä tuskin vielä oli ennättänyt kajota. —\nÄäneen kaikille, jotta jokainen kuulisi.\n\nLizaveta Prokofjevna oli tulinen ja innostuva rouva, niin että\nyht'äkkiä ja samalla kertaa, liikoja miettimättä, nosti toisinaan\nkaikki ankkurinsa ja lähti viilettämään ulapalle ottamatta selkoa\nilmasta. Ivan Fjodorovitš liikahti levottomana. Mutta sillävälin kuin\nkaikki ensi hetkellä pysähtyivät ja odottivat ällistyksissään, oli\nKolja levittänyt sanomalehden ja alkoi lukea ääneen paikkaa, jonka\nhänen luokseen rientänyt Lebedev oli näyttänyt:\n\n— »_Köyhälistöläiset ja jälkeläiset, episodi päivittäisistä ja\njokapäiväisistä ryöstöistä! Edistys! Reformi! Oikeudenmukaisuus_!»\n\n»Omituisia asioita tapahtuu niinsanotussa pyhässä Venäjänmaassamme,\nmeidän reformien ja yhteistoiminnallisten aloitteiden aikakautenamme,\nkansallisuuden aikakautena ja aikakautena, jolloin satoja miljoonia\njoka vuosi viedään ulkomaille, teollisuuden edistämisen ja\ntyötätekevien käsien lamauttamisen aikakautena!» j.n.e. j.n.e., kaikkea\non mahdotonta lukea, hyvät herrat, ja siksi suoraan asiaan. »Sattui\nomituinen anekdootti eräälle jo aikansa eläneen, tilanomistajistoon\nkuuluvan herrassäätymme (de profundis!) vesalle, eräälle sellaiselle\nvesalle muuten, jonka isoisät jo ovat lopullisesti menettäneet\nomaisuutensa ruletin ääressä, isät olleet pakotettuja palvelemaan\njunkkereina ja luutnantteina ja kuolleet tavanmukaisesti syytteeseen\nasetettuina jonkin viattoman vajauksen takia, jonka ovat tehneet\nvaltion rahastoon, ja joiden lapset, kertomuksemme sankarin tavoin,\njoko kasvavat idiootteina tai joutuvat kiinni rikoslain alaisista\nteoista, jolloin muuten, opetukseksi ja parannukseksi, valamiehet\njulistavat heidät syyttömiksi; tai vihdoin he loppujen lopuksi panevat\nliikkeelle jonkin niistä anekdooteista, jotka hämmästyttävät yleisöä\nja häpäisevät meidän jo muutenkin häpeällistä aikaamme. Meidän vesamme\noli noin puoli vuotta sitten puolikengät jalassa ulkomaalaiseen tapaan\nja väristen viitassa, jossa ei ollut sisäpuolella mitään täytettä,\npalaamassa talvisaikaan Venäjälle Sveitsistä, jossa hän oli ollut\nparantumassa idiotismista (sic!). Täytyy tunnustaa, että hänellä\noli onni mukanaan, niin että hän, puhumattakaan mielenkiintoisesta\ntaudistaan, jota oli ollut parantelemassa Sveitsissä (voiko muka\nparannella idiotismia, kuvitelkaahan sitä?!) olisi voinut omasta\npuolestaan olla todistuksena sen venäläisen sananparren totuudesta,\njoka sanoo: 'eräänlaisilla ihmisillä on onni mukanaan'. Arvostelkaa\nitse: jäätyään aivan rintalapsena orvoksi isänsä kuoltua, joka kuulemma\noli luutnantti ja oli kuollessaan syytteessä siitä, että häneltä\nkorttipelissä yht'äkkiä oli hävinnyt koko komppanian rahasto, ja\nkenties myös liian runsaskätisestä raippojen jakelusta alaisilleen\n(sehän on vanhaa aikaa, ymmärrättehän sen, hyvät herrat!) meidän\nparonimme otettiin armosta kasvatiksi erään hyvin rikkaan venäläisen\ntilanomistajan kotiin. Tämä venäläinen tilanomistaja, — mainitkaamme\nhäntä vaikkapa nimellä P., — joka omisti entisenä kultaisena aikana\nneljätuhatta sielua maaorjia (sieluja ja maaorjia! ymmärrättekö te,\nhyvät herrat, semmoista puhetta? Minä en ymmärrä. Täytyy katsoa\ntietosanakirjasta: 'on juttu veres, vaan sen vaivoin uskoo'), oli\nnähtävästi yksi niitä venäläisiä vetelehtijöitä ja tyhjäntoimittajia,\njotka viettivät joutilaan elämänsä ulkomailla, kesällä kylpylaitoksissa\nja talvella Château de Fleurs'issä Pariisissa, jonne jättivät\naikanaan äärettömiä rahamääriä. Voi sanoa varmasti, että ainakin\nkolmanneksen koko entisen maaorjuuden tuottamasta omaisuudesta\nsai verona pariisilaisen Château de Fleursin omistaja (siinäpä\noli onnen poika!). Oli miten oli, niin huoleton P. kasvatti pikku\nherrasorpoa ruhtinaallisesti, palkkasi häntä varten kotiopettajia\nja kotiopettajattaria (epäilemättä kauniita), joita itse aina\ntilaisuuden tullen kuljetti Pariisista. Mutta herrassuvun viimeinen\nvesa oli idiootti. Château de Fleurs'istä haalitut kotiopettajattaret\neivät auttaneet, ja kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka\nkasvattimme ei oppinut edes puhumaan mitään kieltä, ei venäjääkään.\nViimeksimainittu kohta on muuten anteeksiannettava. Viimein P:n\nvenäläiseen, maaorjuuden kannattamaan päähän lensi haaveellinen\najatus, että idiootille voi opettaa järkeä Sveitsissä, — loogillinen\nkuvitelma muuten: tyhjäntoimittaja ja tilallinen saattoi luonnollisesti\nkuvitella, että rahalla voi ostaa markkinoilta älyäkin, ja sitä\nsuuremmalla syyllä Sveitsistä. Kului viisi vuotta parannushommissa\nSveitsissä jonkun kuuluisan professorin luona, ja rahaa tuhlattiin\ntuhansia: idiootti ei tietenkään tullut viisaaksi, mutta sanotaan hänen\nkuitenkin ihmistyneen, epäilemättä töin tuskin. Äkkiä P. kuolee aivan\nodottamatta. Minkäänlaista testamenttia ei tietenkään ole; ahneita\nperillisiä on koko kasa, semmoisia, joilla ei ole vähintäkään tekemistä\nsuvun viimeisten vesojen kanssa, joita hyväntekeväisyystarkoituksessa\nparannellaan heidän sukuviastaan idiotismista Sveitsissä. Vaikka vesa\nonkin idiootti, niin hän kuitenkin koetti petkuttaa professoriaan ja\nennätti kuulemma nauttia kaksi vuotta ilmaiseksi tämän hoitoa salaten\ntältä hyväntekijänsä kuoleman. Mutta professori oli itsekin melkoisen\nsuuri ihmisten pimittäjä; pelästyttyään viimein viidenkolmattavuotiaan\nvetelehtijänsä rahattomuutta ja ennen kaikkea hänen ruokahaluaan\nprofessori antoi hänelle jalkaan vanhat puolikenkänsä, lahjoitti\nhänelle vanhan nukkavierun viittansa ja lähetti armosta hänet\nkolmannessa luokassa nach Russland, — pois tieltänsä Sveitsistä. Näytti\nsiltä, kuin onni olisi kääntänyt sankarillemme takapuolensa. Mutta eipä\nniinkään: kohtalotar, joka antaa kokonaisten läänien nääntyä kuoliaaksi\nnälkään, vuodattaa kaikki lahjansa yht'äkkiä pikku ylimysvesan päälle\naivan niinkuin Krylovin _Pilvi_, joka kulki yli kuivuneen pellon ja\nsatoi valtamereen. Melkein samalla hetkellä kuin hän saapui Sveitsistä\nPietariin, kuolee Moskovassa eräs hänen äitinsä sukulaisista (äiti\noli tietysti ollut kauppiassäätyä), vanha lapseton yksikseen-eläjä,\nkauppias, partasuu lahkolainen, ja jättää perinnöksi muutamia\nmiljoonia, kiistämättömän pyöreän summan puhdasta käteistä rahaa, ja\n(siinäpä olisi meille kummallekin, lukijani!) kaikki tuolle vesallemme,\nkaikki meidän paronillemme, joka paranteli idiotismiaan Sveitsissä!\nNo, nyt tuli toinen ääni kelloon. Meidän paronimme ympärille, jolla\noli puolikengät jalassa ja joka yht'äkkiä oli pihkaantunut erääseen\ntunnettuun kaunottareen, toisen jalkavaimoon, keräytyi yht'äkkiä koko\nliuta ystäviä ja kylänmiehiä, löytyipä sukulaisiakin, mutta ennen\nkaikkea kokonaiset joukkiot jalosukuisia neitoja, jotka kiihkeästi\nhalajavat ja himoitsevat laillista avioliittoa, ja mikä voisikaan olla\nparempi: ylimys, miljoonanomistaja, idiootti, — kaikki ominaisuudet\nyhdellä kertaa, sellaista aviomiestä ei löydy lyhty kädessä\netsimälläkään eikä voi tilauksesta tehdä!...»\n\n— Tätä... tätä minä en ensinkään ymmärrä! — huudahti Ivan Fjodorovitš\ntavattomasti paheksuen.\n\n— Lakatkaa, Kolja! — huudahti ruhtinas rukoilevalla äänellä. Kuului\nhuudahduksia joka puolelta.\n\n— Lue! Lue kaikin mokomin! — tiuskaisi Lizaveta Prokofjevna, joka\nnähtävästi tavattomalla voimainponnistuksella sai hillityksi itsensä. —\nRuhtinas! Jos lukeminen keskeytetään, niin me joudumme riitaan.\n\nEi ollut mitään tehtävissä, ja Kolja alkoi tulistuneena, punaisena,\nkuohuissaan, kiihtyneellä äänellä jatkaa lukemistaan:\n\n— »Mutta samaan aikaan kuin meidän äkkiä kypsynyt miljoonanomistajamme\noli niin sanoaksemme seitsemännessä taivaassa, sattui eräs kokonaan\nsyrjässä oleva seikka. Eräänä kauniina aamuna ilmestyy hänen luokseen\nmuudan vieras, jolla on tyynet ja ankarat kasvot, kohtelias, mutta\narvokas ja oikeamielinen puhetapa, ja joka on puettu vaatimattomasti,\nmutta säädyllisesti, ja jonka ajatustavassa on havaittavissa\nedistysmielinen vivahdus; hän selittää lyhyesti käyntinsä tarkoituksen:\nhän on tunnettu asianajaja, ja eräs nuori mies on antanut asian hänen\nhoidettavakseen; hän on tullut tuon nuoren miehen edustajana. Tuo\nnuori mies ei ole enempää eikä vähempää kuin P.-vainajan poika, vaikka\nhänellä on toinen nimi. Naisiin menevä P. oli nuoruudessaan vietellyt\nerään kunniallisen, köyhän tytön, joka kuului talon palvelusväkeen\nja oli saanut eurooppalaisen kasvatuksen (jolloin tietysti asiaan\nvaikuttivat muinaiset, maaorjuuden aikuiset paronin oikeudet), ja\nnähtyään suhteittensa lähitulevaisuudessa välttämättömästi ilmitulevat\nseuraukset hän naitti tytön kiireesti eräälle ammattia harjoittavalle,\nvieläpä virassa olevalle jaloluonteiselle miehelle, joka jo kauan oli\nrakastanut tätä tyttöä. Alussa hän auttoi vastanaineita; mutta pian\naviomiehen jalo luonne pakotti tämän kieltäytymään ottamasta häneltä\napua. Kului jonkin verran aikaa, ja P. ennätti vähitellen unohtaa\nsekä tytön että tämän kanssa saamansa pojan, ja sitten hän, kuten\ntiedetään, kuoli järjestämättä asioitaan. Sillävälin hänen poikansa,\njoka oli syntynyt äidin ennätettyä lailliseen avioliittoon ja joka\nkasvoi aivan toista sukunimeä kantaen, mutta jonka hänen äitinsä mies\njalon luonteensa vuoksi oli ottanut aivan omaksi pojakseen, vaikka\nmainittu mies sitten aikanaan oli kuollut, oli jäänyt täydelleen vain\noman onnensa varaan ja elättämään sairasta, liikkumaan kykenemätöntä\näitiään eräässä syrjäisessä kuvernementissa; hän itse ansaitsi\npääkaupungissa rahaa jokapäiväisellä rehellisellä uurastuksella\nantamalla opetustunteja kauppiaille ja kykeni tällä tavoin alussa\nkäymään lukiota ja sitten seuraamaan hänelle hyödyllisiä luentoja\npyrkien asettamaansa päämäärään. Mutta paljonko ansaitsee antamalla\nvenäläiselle kauppiaalle tunteja kymmenen kopeekan hinnasta, kun\nmiehellä vielä on sairas, liikkumaan kykenemätön äiti, joka vihdoin ei\nedes kuolemalla kaukaisessa kuvernementissa juuri ollenkaan helpottanut\nhänen asemaansa? Nyt kysytään: kuinka piti meidän vesamme ajatella\noikeuden mukaan? Te luulette tietysti, lukija, että hän sanoi itselleen\nnäin: 'Minä olen saanut koko elämäni ajan nauttia kaikkia P:n lahjoja;\nminun kasvatukseeni, kotiopettajattariin ja idiotismin paranteluun on\nmennyt kymmeniätuhansia Sveitsissä; nyt minulla on miljoonia, mutta P:n\npojan jalo luonne, joka ei mitenkään ole syypää kevytmielisen ja hänet\nunohtaneen isänsä tekoihin, turmeltuu hänen antaessaan tunteja. Kaikki\nse, mikä on käytetty minun hyväkseni, olisi oikeuden mukaan pitänyt\nkäyttää hänen hyväkseen. Nuo äärettömät rahamäärät, jotka on kulutettu\nminun takiani, eivät oikeastaan ole minun. Se oli vain onnettaren\nsokea erehdys; ne olivat tulevat P:n pojalle. Hänen hyväkseen ne olisi\npitänyt käyttää eikä minun hyväkseni, — hänen, joka on kevytmielisen\nja huonomuistisen P:n hullun oikun tulos. Jos minä olisin täysin\njalomielinen, hienotunteinen, oikeudenmukainen, niin minun olisi\nannettava hänen pojalleen puolet koko perinnöstäni; mutta koska minä\nennen kaikkea olen rahantunteva mies ja varsin hyvin ymmärrän, ettei\ntämä ole juridinen asia, niin minä en anna puolta miljoonistani. Mutta\nse ainakin on liian alhaista ja häpeämätöntä (vesa unohti, ettei se\nole älykästäkään) minun puoleltani, jollen anna nyt takaisin niitä\nkymmeniätuhansia, jotka ovat menneet idiotismini hoitoon P:n taskusta,\nhänen pojalleen. Tämän vaatii jo omatunto ja oikeudenmukaisuus.\nSillä miten olisikaan minun käynyt, jos P. ei olisi ottanut minua\nkasvattaakseen, vaan olisi minun sijastani pitänyt huolta omasta\npojastaan?'\n\n»Mutta ei, hyvät herrat! Meidän vesamme eivät ajattele tällä tavoin.\nVaikka nuoren miehen asianajaja, joka oli ottanut hoitaakseen hänen\nasiaansa yksinomaan ystävyydestä ja miltei vasten hänen tahtoaan,\nmelkeinpä väkisin, vaikka asianajaja olisi miten esittänyt hänelle\nkunnian, jalomielisyyden, oikeudenmukaisuuden ja suorastaan järkevyyden\nvaatimukset, niin sveitsiläinen kasvatti pysyi järkähtämättömänä, ja\nkuinkas kävi? Tämä kaikki ei vielä olisi mitään, mutta se, mikä jo\ntodella on anteeksiantamatonta eikä riipu mistään mielenkiintoisesta\ntaudista, on tämä: tuo tuskin professorinsa puolikengistä päässyt\nmiljoonanomistaja ei kyennyt hoksaamaan edes sitä, ettei nuoren,\ntuntien antamisessa nääntyvän miehen jalo luonne pyydä häneltä armoa\nja apua, vaan oikeuttansa ja sitä, mikä on hänelle tuleva, joskaan\nei juridisesti, eikä edes pyydäkään, vaan ystävät ainoastaan anovat\nhänen puolestaan. Ylvään näköisenä ja luottaen siihen, että hän on\nsaanut mahdollisuuden rankaisematta sortaa ihmisiä miljoonillaan,\nmeidän vesamme ottaa esille viidenkymmenen ruplan setelin ja lähettää\nsen jalolle nuorelle miehelle julkeasti almuna. Ettekö te usko, hyvät\nherrat? Te tunnette mieltänne ahdistavan, te olette loukkaantuneet,\nteidän rinnastanne kohoaa paheksumisen huuto; mutta hän teki sen\nsittenkin! Tietysti rahat annettiin hänelle heti takaisin, niin\nsanoakseni paiskattiin hänelle takaisin vasten naamaa. Miten siis vielä\nvoi ratkaista tämän asian! Se ei ole juridinen asia, jäljelle ei jää\nmuuta kuin julkisuus! Me kerromme tämän jutun yleisölle ja menemme\ntakuuseen sen todenperäisyydestä. Kerrotaan erään tunnetun humoristimme\ntekaisseen, tästä jutusta kuultuaan, ihastuttavan epigrammin, joka\nansaitsee sijansa ei vain maaseudulla, vaan myös pääkaupungissa\nilmestyvissä meikäläisten tapojen kuvauksissa:\n\n    »Leva[1] Schneiderinsä[2] viittaa\n    viisi vuotta käytteli.\n    Mistään hän ei liioin piittaa,\n    tyhmää naamaa näytteli.\n    Puolikenkäherran yllä\n    onni täällä sarasti:\n    miljoonia peri kyllä,\n    köyhän rahat varasti.»\n\n       [1] Vesan lempinimi.\n\n       [2] Sveitsiläisen professorin nimi.\n\nKun Kolja oli lukenut loppuun, niin hän antoi kiireesti sanomalehden\nruhtinaalle ja kiiruhti sanaakaan sanomatta nurkkaan, painautui sinne\ntiukasti ja peitti kasvonsa käsiinsä. Häntä hävetti niin, ettei hän\njaksanut sitä sietää, ja hänen lapsellinen herkkätunteisuutensa, joka\nei vielä ollut ennättänyt tottua halpamaisuuteen, synnytti hänessä\naivan määrätöntä mielenahdistusta. Hänestä tuntui, että oli tapahtunut\njotakin tavatonta, joka oli saanut kaikki yhtäkkiä luhistumaan, ja että\nmelkeinpä hän itsekin oli siihen syypää, yksistään jo sen takia, että\noli lukenut tämän ääneen.\n\nMutta kaikki muutkin näyttivät olevan samantapaisen tunteen vallassa.\n\nNeidot tunsivat olonsa hyvin epämiellyttäväksi, ja heitä hävetti.\nLizaveta Prokofjevna hillitsi tavatonta vihastustaan ja luultavasti\nmyös katkerasti katui sitä, että oli sekaantunut asiaan; nyt hän\noli vaiti. Ruhtinaalle kävi myös, niinkuin usein käy tämmöisissä\ntapauksissa kovin ujoille ihmisille: hän häpesi siinä määrin toisen\ntekoa, häntä alkoi siinä määrin hävettää vierastensa puolesta, että\nhän ensimmäisenä hetkenä ei uskaltanut heihin katsahtaakaan. Ptitsyn,\nVarja, Ganja, Lebedevkin, — kaikki olivat hieman nolon näköisiä.\nOmituisinta oli, että Ippolit ja »Pavlištševin poika» myös olivat\nikäänkuin hämmästyneet jostakin; myös Lebedevin sisarenpoika oli\nilmeisesti tyytymätön. Vain nyrkkeilijä istui aivan levollisena,\nviiksiään kierrellen, tärkeän näköisenä ja luoden silmänsä hieman\nalaspäin, ei siksi, että olisi ollut hämillään, vaan päinvastoin,\nsiltä näytti, aivan kuin jalon vaatimattomuuden pakosta ja koska\noli liian silmiinpistävästi voitonriemuinen. Kaikesta näki, että\nsanomalehtikirjoitus miellytti häntä suuresti.\n\n— Piru tiennee, mitä tämä on, — mutisi puoliääneen Ivan Fjodorovitš,—\non kuin viisikymmentä lakeijaa olisi kokoontunut yhteen sepittämään\nkirjoitusta ja sepittänyt sen.\n\n— Sa-allikaapa kysyä, hyvä herra, kuinka te voitte loukata moisilla\notaksumilla? — lausui Ippolit ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.\n\n— Tämä, tämä, tämä on kelpo miehelle... myöntäkää se itsekin, kenraali,\njos olette kelpo mies, se on jo liian loukkaavaa! — mutisi nyrkkeilijä,\njoka myös oli yht'äkkiä jostakin syystä pörhistäytynyt, ja kierteli\nviiksiään sekä nytkytteli olkapäitään ja ruumistaan.\n\n— Ensiksikään minä en ole teille mikään »hyvä herra» ja toiseksi minä\nen aio antaa teille minkäänlaista selitystä, — vastasi jyrkästi Ivan\nFjodorovitš, joka oli hirveästi tulistunut, nousi paikaltaan ja meni\nsanaakaan sanomatta kuistin ulkokäytävän luo sekä asettui ylimmälle\nportaalle selin yleisöön, — herättäen sangen suurta paheksumista\nLizaveta Prokofjevnassa, joka ei vielä nytkään aikonut liikahtaa\npaikaltaan.\n\n— Hyvät herrat, hyvät herrat, sallikaahan vihdoinkin, hyvät herrat,\npuhua, — huudahti ruhtinas surun ja mielenliikutuksen vallassa, —ja\nolkaa niin hyvät, puhukaamme niin, että ymmärtäisimme toisemme. En\nminä mitään, hyvät herrat, tuosta kirjoituksesta, olkoon se sinänsä,\nmutta sehän, hyvät herrat, on kaikki valhetta, mitä kirjoitukseen\non painettu: puhun sen vuoksi, että te itse tiedätte sen; ihan\nhävettää. Niin että minä todellakin ihmettelen, jos joku teistä on sen\nkirjoittanut.\n\n— Minä en tähän hetkeen saakka ole tietänyt mitään tästä\nkirjoituksesta, — ilmoitti Ippolit. — Minä en hyväksy tätä kirjoitusta.\n\n— Vaikka minä tiesinkin, että se oli kirjoitettu, niin... minäkään en\nolisi neuvonut sitä painattamaan, koska se on liian aikaista, — lisäsi\nLebedevin sisarenpoika.\n\n— Minä tiesin, mutta minulla on oikeus... minä... — mutisi\n»Pavlištševin poika».\n\n— Kuinka! Oletteko te itse kaiken tämän kirjoittanut?— kysyi ruhtinas\nkatsellen uteliaasti Burdovskia. — Mutta sehän on mahdotonta!\n\n— Voipa myöskin olla tunnustamatta teidän oikeuttanne tämänkaltaisiin\nkysymyksiin, — puuttui puhumaan Lebedevin sisarenpoika.\n\n— Sehän minua vain ihmetytti, että herra Burdovskin onnistui...\nmutta... tahdon sanoa, että jos te olette jo päästäneet tämän asian\njulkisuuteen, niin minkä tähden te sitten äsken niin loukkaannuitte,\nkun minä aloin puhua samasta asiasta ystävieni läsnäollessa?\n\nVihdoinkin! — mutisi täynnä paheksumista Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Ja myöskin, ruhtinas, te suvaitsitte unohtaa, — livahti yht'äkkiä\ntuolien lomasta esille Lebedev, joka ei jaksanut malttaa mieltään\nja oli miltei kuumeessa, — suvaitsitte unohtaa, että se oli vain\nteidän hyväntahtoisuuttanne ja teidän sydämenne ääretöntä hyvyyttä,\nettä otitte vastaan heidät ja kuuntelitte heitä, ja ettei heillä ole\nminkäänlaista oikeutta sitä vaatia, etenkin kun te jo olette jättänyt\ntämän asian Gavrila Ardalionovitšin huoleksi, ja senkin te teitte\nrajattomassa hyvyydessänne, mutta että nyt, korkea-arvoinen ruhtinas,\nollessanne valittujen ystävienne parissa te ette voi uhrata sellaista\nseuraa näitten herrojen takia, ja te voisitte kaikki nämä herrat, niin\nsanoakseni, heti paikalla saattaa ulos ovesta, niin että minä, isäntänä\ntalossa, tavattoman suurella mielihyvälläkin...\n\n— Aivan oikein! — jyrähti yht'äkkiä huoneen perältä kenraali Ivolgin.\n\n— Riittää, Lebedev, riittää, riittää, — alkoi ruhtinas puhua, mutta\nhänen sanansa vaimensi kokonainen paheksumisen purkaus.\n\n— Ei, suokaa anteeksi, ruhtinas, suokaa anteeksi, nyt se ei enää\nriitä! — huusi miltei kovemmin kaikkia muita Lebedevin sisarenpoika.\n— Nyt on asia saatettava selvälle ja vankalle pohjalle, koska sitä\nnähtävästi ei ymmärretä. Tähän on sekaantunut juridisia koukkuja,\nja noiden koukkujen nojalla uhataan työntää meidät ovesta ulos!\nTosiaankin, tekö, ruhtinas, pidätte meitä niin suurina hölmöinä, että\nme emme itse ymmärrä, miten suuressa määrin asiamme on kaikkea muuta\nkuin juridinen ja että jos tutkiskellaan juridisesti, niin meillä ei\nole oikeutta vaatia yhtä ainoata ruplaakaan teiltä lain mukaan? Mutta\njuuri senhän me ymmärrämme, että jos tässä ei ole juridista oikeutta,\nniin sen sijaan on inhimillinen, luonnollinen oikeus; terveen järjen\noikeus ja omantunnon ääni, ja olkoonpa, ettei meidän oikeuttamme\nole kirjoitettu mihinkään mätään inhimilliseen lakikirjaan, niin\nkunnollisen ja rehellisen miehen, mikä on samaa kuin tervejärkinen\nmies, on velvollisuus pysyä kunnollisena ja rehellisenä miehenä\nniissäkin kohdin, joita ei ole lakikirjoihin kirjoitettu. Siksipä me\nastuimmekin tänne sisälle pelkäämättä, että meidät paiskataan ulos\novesta (niinkuin te äsken uhkasitte), vain sen vuoksi, että me _emme\npyydä, vaan vaadimme_, ja pelkäämättä, että käyntimme on sopimaton näin\nmyöhäisellä hetkellä (vaikka me emme tulleetkaan myöhäisellä hetkellä,\nvaan te itse panitte meidät odottamaan palvelijan huoneessa), siksipä,\nsanon, tulimmekin mitään pelkäämättä, kun otaksuimme teidän olevan\nnimenomaan miehen, jolla on tervettä järkeä, se on, kunniantuntoa ja\nomaatuntoa. Niin, totta on, että me emme astuneet sisälle nöyrästi,\nemme niinkuin teidän kupinnuolijanne ja liehittelijänne, vaan pää\npystyssä, niinkuin vapaat miehet, emmekä ollenkaan pyytämään, vaan\nvapain ja ylpein vaatimuksin (kuuletteko, ei pyytäen, vaan vaatien,\niskekää se päähänne!). Arvokkaasti ja suoraan me asetamme eteenne\nkysymyksen: katsotteko olevanne Burdovskin asiassa oikeassa vaiko\nväärässä? Myönnättekö te, että Pavlištšev on ollut hyväntekijänne\nja kenties myös pelastanut teidät kuolemasta? Jos tämän myönnätte\n(mikä on ilmeistä), niin aiotteko te vai pidättekö te omantunnon\nmukaan arvostellen oikeana puolestanne saatuanne miljoonia palkita\nPavlištševin puutteenalaisen pojan, vaikkapa hänen nimensä olisikin\nBurdovski? Jaa vai ei? Jos vastaus on _jaa_, se on, toisin sanoen, jos\nteissä on sitä, mitä te omalla kielellänne nimitätte kunniantunnoksi\nja omaksitunnoksi ja jota me täsmällisemmin ilmaisemme nimityksellä\nterve järki, niin te tyydytätte meidät ja juttu on lopussa. Tyydyttäkää\nilman pyyntöjä ja ilman kiitollisuuden osoituksia meidän puoleltamme,\nälkää odottako niitä meiltä, sillä te ette toimi meidän tähtemme, vaan\noikeudenmukaisuuden tähden. Jos taas ette tahdo meitä tyydyttää, se on,\nvastaatte: _ei_, niin me lähdemme heti pois ja asia keskeytyy; mutta\nme sanomme teille päin silmiä, kaikkien todistajienne läsnäollessa,\nettä te olette mies, jonka äly on karkea ja kehitystaso alhainen; että\nte ette saa eikä teillä ole oikeutta vastedes käydä miehestä, jolla\non kunniantuntoa ja omaatuntoa, että te tahdotte ostaa tämän oikeuden\nliian halvalla. Olen lopettanut. Olen esittänyt kysymyksen. Ajakaa\nmeidät nyt ulos ovesta, jos uskallatte. Te voitte sen tehdä, teillä\non voimaa. Mutta muistakaa, että me sittenkin vaadimme emmekä pyydä.\nVaadimme emmekä pyydä!...\n\nLebedevin sisarenpoika, joka oli hyvin tulistunut, pysähtyi.\n\n— Vaadimme, vaadimme, vaadimme emmekä pyydä!... — lepersi Burdovski ja\ntuli punaiseksi kuin rapu.\n\nLebedevin sisarenpojan sanojen jälkeen seurasi jonkinlaista yleistä\nliikehtimistä ja syntyipä nurinaakin, vaikka koko seurassa kaikki\nilmeisesti välttivät sekaantumista asiaan, paitsi Lebedev, joka oli\naivan kuin kuumeessa. (Omituista: Lebedev, joka silminnähtävästi piti\nruhtinaan puolta, tunsi nyt ikäänkuin jonkinmoista perheylpeyden\nmielihyvää sisarenpoikansa puheen jälkeen; ainakin hän katseli toisia\nerikoisen tyytyväisen näköisenä.)\n\n— Minun mielestäni, — alkoi ruhtinas jokseenkin hiljaa, — minun\nmielestäni te, herra Doktorenko, olette kaikessa siinä, mitä äsken\nsanoitte, puolittain aivan oikeassa, voinpa myöntää teidän olevan sitä\nsuurimmaksi osaksi, ja minä olisin aivan samaa mieltä kuin tekin, jos\nte ette olisi jättänyt sanomatta jotakin. Mitä nimenomaan te olette\njättänyt sanomatta, sitä minä en jaksa enkä kykene teille täsmälleen\nlausumaan, mutta jotakin teidän sanoistanne tietysti puuttuu, minkä\nvuoksi ne eivät ole täysin oikeudenmukaisia. Mutta kääntäkäämme\nmieluummin huomiomme asiaan, hyvät herrat, sanokaa, miksi te olette\njulkaisseet tämän kirjoituksen? Siinähän on jok'ainoa sana parjausta;\nniin että te, hyvät herrat, olette minun mielestäni menetelleet\nalhaisesti.\n\n— Sallikaahan!...\n\n— Hyvä herra!...\n\n— Tämä... tämä on... tämä on... — kuului yht'aikaa kiihtyneitten\nvierasten puolelta.\n\n— Tuosta kirjoituksesta, — puuttui vinkuvalla äänellä puheeseen\nIppolit, — tuosta kirjoituksesta minä jo sanoin teille, että minä ja\nmuut emme hyväksy sitä! Sen on kirjoittanut tuo tuossa (hän osoitti\nvieressään istuvaa nyrkkeilijää), kirjoitti säädyttömästi, myönnän\nsen, kirjoitti kömpelösti ja sellaisella kirjoituslaadulla, jommoista\nkäyttävät hänen kaltaisensa virkaheitot. Hän on typerä ja sitäpaitsi\nammattilainen, myönnän sen, ja minä sanon sen hänelle joka päivä vasten\nsilmiä, mutta puolittain hän kuitenkin oli siihen oikeutettu: julkisuus\non jokaisen laillinen oikeus, siis myöskin Burdovskin. Vastatkoon hän\nitse päättömyyksistään. Mitä taas siihen tulee, että minä kaikkien\nnimessä panin vastalauseeni äsken teidän ystävienne läsnäolon johdosta,\nniin katson tarpeelliseksi selittää teille, hyvä herra, että minä\npanin vastalauseeni yksinomaan tuodakseni esiin oikeutemme, mutta että\nme itse asiassa suorastaan toivommekin, että olisi todistajia, ja\näsken, ennen tänne sisälle astumistamme, me kaikki neljä olimme yhtä\nmieltä siitä. Olivatpa todistajanne keitä tahansa, vaikkapa teidän\nystäviännekin, niin koska he eivät voi olla myöntämättä oikeuden olevan\nBurdovskin puolella (sillä se on silminnähtävä, matemaattinen), niin\non parempikin, että nämä todistajat ovat teidän ystäviänne; totuus\nesiintyy sitä kouraantuntuvampana.\n\n— Se on totta, me olimme siinä yhtä mieltä, — vahvisti Lebedevin\nsisarenpoika.\n\n— Miksi sitten äsken nousi ensimmäisistä sanoista sellainen huuto ja\nmelu, jos te sitä tahdoittekin? — ihmetteli ruhtinas.\n\n— Kirjoitukseen nähden taas, ruhtinas, — lausui nyrkkeilijä, jonka\nmieli hirveästi oli tehnyt päästä sanomaan sanasensa ja joka oli\nmiellyttävästi vilkastunut (oli syytä epäillä, että häneen nähtävästi\nja voimakkaasti vaikutti naisten läsnäolo), — kirjoitukseen nähden\nminä tunnustan, että minä todellakin olen sen laatija, vaikka\nsairaalloinen ystäväni, jolle minä olen tottunut antamaan anteeksi\nhänen heikontuneen tilansa tähden, äsken ankarasti sitä arvostelikin.\nMutta minä sen sepitin ja painatin vilpittömän ystävän aikakauslehteen\nkirjeenvaihtajan avustuksena. Vain runo ei todellisuudessa ole minun,\nvaan on tosiaankin lähtöisin tunnetun humoristin kynästä. Burdovskille\nminä vain luin läpi sen enkä edes kaikkea, ja sain heti hänen\nsuostumuksensa painattamiseen, vaikka, sen myöntänette, minä saatoin\npainattaa ilman hänen suostumustaankin. Julkisuus on yleinen, jalo ja\nsiunausta tuottava oikeus. Toivon, että te itsekin, ruhtinas, olette\nsiinä määrin edistysmielinen, ettette kiellä...\n\n— En kiellä mitään, mutta myöntäkää, että teidän kirjoituksessanne...\n\n— On jyrkkää, tahdoitte sanoa? Mutta sehän on niin sanoakseni\nhyödyksi yhteiskunnalle, myöntäkää se itse, ja lopuksi, voiko\njättää käyttämättä taisteluun yllyttävän tilaisuuden? Sitä pahempi\nsyyllisille, mutta yhteiskunnan hyöty ennen kaikkea. Mitä taas tulee\nmuutamiin epätarkkuuksiin, niin sanoakseni hyperboloihin, niin\nmyöntäkää sekin, että ennen kaikkea aloite on tärkeä, ennen kaikkea\ntarkoitus ja päämäärä; tärkeä on hyväätekevä esimerkki, ja sitten\nmyöhemmin tutkistelemme yksityistapauksia, ja viimein vielä tässä on\nkirjoitustyyli, tässä on niin sanoakseni humoristinen tehtävä, ja\nlopuksi — kaikki kirjoittavat tällä tavoin, myöntäkää se itse! Hahhaa!\n\n— Niin, se on aivan väärä tie! Vakuutan teille, hyvät herrat, —\nhuudahti ruhtinas, — te painatitte kirjoituksen otaksuen, että minä\nen millään ehdolla suostu tyydyttämään herra Burdovskia ja siis että\nminua oli siitä peloitettava ja jollakin tavoin minulle kostettava.\nMutta mistä te tiesitte: kenties minä olenkin päättänyt tyydyttää herra\nBurdovskin? Ilmoitan teille nyt suoraan, kaikkien kuullen, että minä\ntyydytän...\n\n— Kas siinä oli vihdoinkin viisaan ja jalon miehen viisas ja jalo sana!\n— lausui nyrkkeilijä.\n\n— Herra Jumala! — pääsi Lizaveta Prokofjevnan suusta.\n\n— Tämä on sietämätöntä! — mutisi kenraali.\n\n— Antakaahan, hyvät herrat, antakaahan minun esittää teille asia, —\npyyteli ruhtinas. — Noin viisi viikkoa sitten saapui minun luokseni\nZ:hen teidän, herra Burdovski, valtuutettunne ja asiamiehenne Tšebarov.\nTe olette jo kuvannut hänet hyvin imartelevasti, herra Keller,\nkirjoituksessanne, — kääntyi ruhtinas yht'äkkiä naurahtaen nyrkkeilijän\npuoleen. — Mutta hän ei ollenkaan miellyttänyt minua. Ymmärsin vain\nheti ensikerralla, että juttu pääasiallisesti onkin tuon Tšebarovin\nhommaa ja että kenties hän onkin yllyttänyt teidät, herra Burdovski,\nkäyttäen hyväkseen teidän yksinkertaisuuttanne, aloittamaan kaiken\ntämän, jos puhutaan avomielisesti.\n\n— Teillä ei ole oikeutta... minä... en ole yksinkertainen... tämä... —\nalkoi Burdovski mököttää kiihtyneenä.\n\n— Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä tuollaisia otaksumia, — ryhtyi\nLebedevin sisarenpoika opettavasti puolustelemaan.\n\n— Tämä on mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa! — vinkui Ippolit. — Se\notaksuma on loukkaava, väärä ja asiaton!\n\n— Anteeksi, hyvät herrat, anteeksi, — myönteli ruhtinas kiireesti. —\nPyydän, antakaa anteeksi; sen vuoksihan minä niin sanoin, kun tulin\najatelleeksi, eikö meidän olisi parempi olla täysin avomielisiä\ntoisiamme kohtaan, mutta olkoon, niinkuin itse tahdotte. Minä sanoin\nTšebaroville, että koska en ole Pietarissa, niin valtuutan viipymättä\nerään ystäväni hoitamaan tätä asiaa ja ilmoitan siitä teille, herra\nBurdovski. Sanon teille suoraan, hyvät herrat, että minusta tuntui\ntämä asia sangen roistomaiselta, varsinkin siksi, että tässä on mukana\nTšebarov...Oh, älkää loukkaantuko, hyvät herrat! Jumalan tähden,\nälkää loukkaantuko! — huudahti ruhtinas pelästyneenä, kun uudelleen\nnäki Burdovskissa loukkaantumisen ja hämmentymisen merkkejä, hänen\nystävissään kiihtymystä ja vastaanpanoa. — Tämä ei voi koskea teitä\npersoonallisesti, jos minä sanon, että pidin tätä asiaa roistomaisena!\nEnhän minä silloin tuntenut ketään teistä henkilökohtaisesti, en\ntuntenut edes teidän sukunimiänne; arvostelin ainoastaan Tšebarovin\nmukaan; minä puhun yleisesti, sillä... jospa te vain tietäisitte, miten\nhirveästi minua on petetty siitä lähtien kuin sain perinnön!\n\n— Ruhtinas, te olette hirveän naiivi, — huomautti ivallisesti Lebedevin\nsisarenpoika.\n\n— Ja samalla ruhtinas ja miljoonanomistaja! Vaikka teillä ehkä\ntodellakin on hyvä ja jossakin määrin yksinkertainen sydän, niin te\ntietysti ette kuitenkaan pääse mihinkään yleisen lain alta, — julisti\nIppolit.\n\n— Mahdollista, hyvin mahdollista, hyvät herrat, — puheli ruhtinas\nkiireesti, — vaikka minä en ymmärräkään, mistä yleisestä laista te\npuhutte; mutta minä jatkan, älkää vain suotta loukkaantuko; vannon,\nettei minulla ole pienintäkään halua loukata teitä. Ja mitä tämä\noikeastaan onkaan, hyvät herrat: eihän voi sanoa ainoatakaan sanaa\nvilpittömästi, tehän loukkaannutte heti! Mutta ensiksikin minua\nhämmästytti hirveästi, että on olemassa »Pavlištševin poika» ja\nettä hän on niin kauheassa asemassa kuin Tšebarov minulle selitti.\nPavlištšev, minun hyväntekijäni, oli minun isäni ystävä. (Ah, miksi\nte kirjoititte sellaisen valheen, herra Keller, kirjoitukseenne\nminun isästäni? Mitään komppanian varojen hukkaamista ja mitään\nalempien loukkaavaa kohtelua ei ole tapahtunut, — siitä minä olen\nehdottomasti vakuutettu, ja kuinka saattoikaan kätenne kohota\nkirjoittamaan semmoisen herjauksen?) Se taas, mitä olette kirjoittanut\nPavlištševista, se on jo aivan sietämätöntä: te nimitätte tätä perin\nkelpo miestä irstailijaksi ja kevytmieliseksi niin rohkeasti, niin\nehdottomasti, kuin tosiaankin puhuisitte totta, ja kuitenkin hän\noli sivein ihminen, mitä maailmassa koskaan on ollut! Olipa hän\nhuomattava tiedemieskin; hän oli kirjeenvaihdossa monen arvossapidetyn\ntieteenharjoittajan kanssa ja käytti paljon rahaa tieteen tukemiseen.\nMitä tulee hänen sydämeensä, hänen hyviin töihinsä, oi, niin tietysti\nte olette oikeassa kirjoittaessanne, että minä olin silloin meikein\nidiootti enkä kyennyt mitään ymmärtämään (vaikka kyllä minä kuitenkin\npuhuin ja saatoin ymmärtää venäjää), mutta osaanhan minä arvostella\nkaikkea, mitä nyt muistuu mieleeni...\n\n— Sallikaahan, — vikisi Ippolit, — eiköhän tästä tule liian\ntunteellista? Me emme ole lapsia.\n\nTe tahdoitte mennä suoraan asiaan. Kello on yli yhdeksän, muistakaa se.\n\n— Hyvä on, hyvä on, herrat, — suostui ruhtinas heti. — Ensimmäisen\nepäluuloisuuden jälkeen minä päätin, että saatan erehtyä ja että\nPavlištševilla todellakin saattoi olla poika. Mutta minua hämmästytti\nhirveästi, että tämä poika niin kevyesti, se on, tahtoisin sanoa, niin\njulkisesti ilmaisee syntymänsä salaisuuden ja, ennen kaikkea, häpäisee\näitinsä. Sillä Tšebarov peloitteli jo silloin minua julkisuudella...\n\n— Mikä typeryys! — huudahti Lebedevin sisarenpoika.\n\n— Teillä ei ole oikeutta... ei ole oikeutta! — huudahti Burdovski.\n\n— Poika ei ole vastuussa isänsä irstaasta teosta, eikä äiti ole\nsyyllinen, — vikisi Ippolit kiihkeästi.\n\n— Luulisi, että olisi ollut sitä suurempi syy säästää... — lausui\nruhtinas arasti.\n\n— Te, ruhtinas, ette vain ole naiivi, vaan olette kenties mennyt\npitemmällekin, — naurahti Lebedevin sisarenpoika ilkeästi.\n\n— Ja mikä oikeus teillä oli!... — vikisi Ippolit mitä luonnottomimmalla\näänellä.\n\n— Ei mikään, ei mikään! — keskeytti ruhtinas kiireesti. — Siinä te\nolette oikeassa, mutta se meni tahtomattani ja minä sanoin heti\nitselleni jo silloin, etteivät minun persoonalliset tunteeni saa\nvaikuttaa asiaan, sillä jos minä itsekin tunnustan olevani velvollinen\ntyydyttämään herra Burdovskin vaatimukset, Pavlištševia kohtaan\ntuntemieni tunteitten nimessä, niin minun on tyydytettävä ne kaikissa\ntapauksissa, se on, kunnioitinpa tai olin kunnioittamatta herra\nBurdovskia. Siksi vain, hyvät herrat, minä aloin puhua tästä, kun\nminusta sentään tuntui luonnottomalta, että poika niin julkisesti\npaljastaa äitinsä salaisuuden... Sanalla sanoen, siitä minä etupäässä\ntulin siihen käsitykseen, että Tšebarovin täytyy olla veijari ja että\nhän itse oli petollisella tavalla saanut yllytetyksi herra Burdovskin\nsellaiseen konnuuteen.\n\n— Mutta tämähän on jo aivan sietämätöntä! — kuului hänen vieraittensa\npuolelta, joista muutamat ihan hyppäsivät pystyyn tuoleiltaan.\n\n— Hyvät herrat! Siksipä minä päätinkin, että onneton herra Burdovski\nvarmastikin on yksinkertainen ja turvaton mies, mies, joka helposti\njoutuu konnien vaikutuksen alaiseksi, ja siis sitä suurempi oli\nvelvollisuuteni auttaa häntä, »Pavlištševin poikaa», — ensiksikin\nvastustamalla herra Tšebarovin vaikutusta, toiseksi alttiudellani ja\nystävyydelläni ohjatakseni häntä ja kolmanneksi minä olen määrännyt\nhänelle annettavaksi kymmenentuhatta ruplaa, se on, koko sen määrän,\nminkä laskelmieni mukaan Pavlištšev on saattanut käyttää hyväkseni\nrahassa...\n\n— Kuinka! Ainoastaan kymmenentuhatta! — huudahti Ippolit.\n\n— No, ruhtinas, te ette ole kovin vahva laskennossa tai sitten te\nolette hyvin vahva, vaikka tekeydytte yksinkertaiseksi! — huudahti\nLebedevin sisarenpoika.\n\n— Minä en tyydy kymmeneentuhanteen, — sanoi Burdovski.\n\n— Antip! Tyydy! — kuiskasi nyrkkeilijä kiireesti ja selvästi takaapäin\ntaivuttautuen Ippolitin tuolin selustan yli. — Tyydy, sitten\njälkeenpäin saamme nähdä!\n\n— Ku-uulkaa, herra Myškin, — vinkui Ippolit, — ymmärtäkää, ettemme\nme ole hölmöjä; emme ole halpamielisiä hölmöjä, jommoisiksi meitä\nkaiketi luulevat kaikki teidän vieraanne ja nämä naiset, jotka niin\npaheksuvasti naurahtelevat meille, ja varsinkin tuo ylhäisen maailman\nherra (hän osoitti Jevgeni Pavlovitšia), jota minulla luonnollisesti ei\nole kunnia tuntea, mutta josta luulen yhtä ja toista kuulleeni...\n\n— Sallikaahan, sallikaahan, hyvät herrat, te ette taaskaan ymmärtäneet\nminua! — kääntyi ruhtinas heidän puoleensa kiihtyneenä. — Ensiksikin\nte, herra Keller, olette kirjoituksessanne tavattoman epätarkasti\nmääritellyt omaisuuteni: mitään miljoonia minä en ole saanut;\nminulla on kenties vain kahdeksas- tai kymmenesosa siitä, mitä\notaksutte; toiseksi, ei mitään kymmeniätuhansia ole tuhlattu minun\nhyväkseni Sveitsissä: Schneider sai kuusisataa ruplaa vuodessa ja\nsenkin vain kolmena ensimmäisenä vuonna, eikä Pavlištšev milloinkaan\nkäynyt Pariisissa hakemassa kauniita kotiopettajattaria; se on taas\npanettelua. Minun mielestäni on minun hyväkseni käytetty paljon\nvähemmän kuin kymmenentuhatta, mutta minä määräsin kymmenentuhatta ja,\nmyöntänette sen itse, maksaessani velkani minä en mitenkään voinut\ntarjota herra Burdovskille enempää, en siinäkään tapauksessa, että\nhirveästi rakastaisin häntä, ja enempää tarjoamasta minua esti jo\nhienotunteisuuskin, juuri siitä syystä, että maksoin hänelle velkani\nenkä lähettänyt almua. En tiedä, hyvät herrat, kuinka te ette ymmärrä\ntätä! Mutta minä tahdoin myöhemmin korvata tämän kaiken ystävyydelläni,\ntoimekkaalla osanotollani onnettoman herra Burdovskin kohtaloon,\nmiehen, jota ilmeisesti on petetty, sillä eihän hän itse, jos häntä\nei olisi petetty, olisi voinut suostua sellaiseen halpamaisuuteen\nkuin on esimerkiksi tämänpäiväinen julkilausuma hänen äidistään herra\nKellerin kirjoituksessa... Miksi te taaskin menetätte mielenmalttinne,\nhyvät herrat! Loppujen lopuksihan me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme!\nOsoittautuihan, että minä olin oikeassa! Olen nyt omin silmin nähtyäni\ntullut vakuutetuksi, että arveluni oli oikea, — vakuutteli kiihtynyt\nruhtinas koettaen vaimentaa mieltenkiihkoa ja huomaamatta, että sitä\nvain enensi.\n\n— Kuinka? Mistä olette tullut vakuutetuksi? — käytiin hänen kimppuunsa\nmiltei raivoisasti.\n\n— Mutta hyväinen aika, ensiksi minä olen ennättänyt itse erittäin\nhyvin päästä selville herra Burdovskista, minähän näen nyt itse,\nmillainen hän on... Hän on syytön mies, mutta häntä pettävät kaikki!\nTurvaton mies... ja siksi minun velvollisuuteni on häntä suojella,\nja toiseksi, Gavrila Ardalionovitš, — jonka hoidettavaksi asia\njätettiin ja jolta en pitkään aikaan ole saanut tietoja, koska olen\nollut matkalla ja sen jälkeen kolme päivää sairaana Pietarissa. —\nilmoittaa minulle nyt yht'äkkiä, vain tunti sitten, ensi kertaa\ntavatessamme, että hän on oivaltanut kaikki Tšebarovin aikeet, että\nhänellä on todistuksia ja että Tšebarov on juuri sitä, miksi olin häntä\notaksunut. Tiedänhän minä, hyvät herrat, että monet pitävät minua\nidioottina ja että Tšebarov tietäen minun olevan siinä maineessa,\nettä minulta saa helposti rahoja, arveli olevan hyvin helppoa pettää\nminut ja tässä tarkoituksessa rakensi niille tunteille, joita\ntunnen Pavlištševia kohtaan. Mutta pääasia on, — kuunnelkaahan toki\nloppuun, — hyvät herrat, kuunnelkaa loppuun! — pääasia on, että nyt\nyht'äkkiä on selvinnyt, että herra Burdovski ei ensinkään olekaan\nPavlištševin poika! Gavrila Ardalionovitš ilmoitti minulle äsken sen\nja vakuuttaa saaneensa siitä sitovia todistuksia. No, miltä tämä\nteistä näyttää, mahdotontahan sitä on uskoa kaiken sen jälkeen, mitä\nte jo olette tehneet! Ja kuulkaa: sitovia todistuksia! Minä en vielä\nusko, en usko itsekään, vakuutan sen teille; minä epäilen vielä,\nsillä Gavrila Ardalionovitš ei ole ennättänyt vielä ilmoittaa minulle\nkaikkia yksityiskohtia, mutta että Tšebarov on lurjus, siitä ei enää\nole mitään epäilystä! Hän on sekä onnettoman herra Burdovskin että\nkaikki teidätkin, hyvät herrat, jotka jalosti olette tulleet tukemaan\nystäväänne (koska hän ilmeisesti kaipaa tukemista, minähän ymmärrän\nsen!), hän on teidät kaikki petkuttanut ja sotkenut teidät kaikki\nkonnamaiseen juttuun, sillä itse asiassahan tämä on veijarimaisuutta ja\nkonnuutta!\n\n— Mitenkä konnuutta!... Miten ei ole »Pavlištševin poika»?... Kuinka se\non mahdollista!... — kuului huudahduksia. Koko Burdovskin seurue oli\nsanoin kuvaamattoman hämmennyksen vallassa.\n\n— Tietysti se on konnuutta! Jos nyt selviää, ettei herra Burdovski\nolekaan »Pavlištševin poika», niin siinä tapauksessahan herra\nBurdovskin vaatimus on suorastaan roistomainen (luonnollisesti siinä\ntapauksessa, että hän olisi tietänyt totuuden!), mutta sepä se\nonkin, että hänet on petetty, siksihän minä niin tiukasti tahdonkin\nhänet puhdistaa; siksihän minä sanonkin, että hän ansaitsee sääliä\nyksinkertaisuutensa tähden eikä voi olla tukea vailla; muutenhan hänkin\nolisi tässä asiassa roisto. Mutta minähän olen itsekin vakuutettu, että\nhän ei ymmärrä mitään! Minä itsekin olin semmoisessa tilassa ennen\nSveitsiin menoani, lepertelin samalla tavoin yhteydettömiä sanoja,\n— teki mieli lausua ajatus julki, mutta en osannut... Minä ymmärrän\nsen; minä voin tuntea suurta osanottoa, sillä minä olen itse melkein\nsamanlainen, minun on lupa puhua! Ja loppujen lopuksi minä kuitenkin,\n— siitä huolimatta, ettei nyt enää ole olemassa »Pavlištševin poikaa»\nja että tämä kaikki onkin vain uskottelua, — minä kuitenkin pysyn\npäätöksessäni ja olen valmis maksamaan takaisin kymmenentuhatta,\nPavlištševin muistoksi. Minähän aioin ennen herra Burdovskin\nilmestymistä käyttää nämä kymmenentuhatta koulun perustamiseen\nPavlištševin muistoksi, mutta nythän se tulee käytetyksi aivan samoin,\nkäytettiinpä rahat koulun perustamiseen tai herra Burdovskin hyväksi,\nsillä vaikka herra Burdovski ei olekaan »Pavlištševin poika», niin\nhän kuitenkin on melkein kuin »Pavlištševin poika», sillä onhan\nhänet itsensä niin ilkeästi petetty; hän itse on vilpittömästi\npitänyt itseään Pavlištševin poikana! Kuunnelkaahan, hyvät herrat,\nmitä Gavrila Ardalionovitšilla on sanottavana, lopetetaan tämä,\nälkää suuttuko, älkää kiivastuko, istuutukaa! Gavrila Ardalionovitš\nselittää teille heti tämän kaiken, ja minä itsekin, tunnustan sen,\nhaluan tavattomasti saada tietää kaikki yksityiskohtaisesti. Hän sanoo\nkäyneensä Pihkovassakin teidän äitinne luona, herra Burdovski, eikä\ntämä ole ollenkaan kuollut, niinkuin teidät on pantu kirjoittamaan\nkirjoitukseen... Istuutukaa, hyvät herrat, istuutukaa!\n\nRuhtinas istuutui ja ennätti taas saada istuutumaan koko Burdovskin\nseurueen, joka oli hyppinyt pois paikoiltaan. Viimeksikuluneitten\nkymmenen tai kahdenkymmenen minuutin aikana hän oli puhunut\ntulistuneena, kovalla äänellä, kärsimättömän nopeasti, innostuneena,\nkoettaen olla antamatta muille suunvuoroa ja huutaa muita kovemmin,\nja tietysti hän sai myöhemmin katkerasti katua eräitä nyt hänen\nsuustaan livahtaneita sanoja ja otaksumia. Jos häntä ei olisi saatettu\nkiihtymään ja miltei menettämään malttiaan, niin hän ei olisi\nkatsonut voivansa niin peittelemättä ja ääneen lausua julki eräitä\narvelujaan ja tarpeettoman avomielisiä tunnustuksia. Mutta heti, kun\nhän oli istuutunut paikalleen, alkoi hänen sydäntään jäytää polttava\nkatumus, joka ihan teki kipeätä: paitsi sitä, että hän oli »loukannut»\nBurdovskia otaksumalla noin julkisesti tämän potevan samaa tautia,\njota hän oli ollut itse hoitelemassa Sveitsissä, — paitsi sitä hän\noli tarjonnut kymmenentuhatta koulun perustamisen asemesta, omasta\nmielestään epähienosti ja varomattomasti, niinkuin almun, ja juuri sen\nkautta, että lausui sen kuuluviin ihmisten läsnäollessa. »Olisi pitänyt\nodottaa ja tarjota huomenna kahden kesken», ajatteli ruhtinas nyt heti,\n»nytpä kenties ei enää voi korjata asiaa! Niin, minä olen idiootti,\ntodellinen idiootti!» — päätteli ruhtinas itsekseen hävyn ja tavattoman\nkatkeroitumisen kohtauksen vallassa.\n\nSillävälin oli Gavrila Ardalionovitš, joka tähän saakka oli\npysytellyt syrjässä ja ollut itsepintaisesti vaiti, astunut ruhtinaan\nkehoituksesta esille, asettunut seisomaan hänen viereensä sekä alkanut\nrauhallisesti ja selvästi selostaa asiaa, jonka ruhtinas oli jättänyt\nhänen hoidettavakseen. Kaikki keskustelu vaikeni silmänräpäyksessä.\nJokainen kuunteli tavattoman uteliaana, varsinkin Burdovskin koko\nseurue.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n— Te ette tietenkään kiellä, — alkoi Gavrila Ardalionovitš kääntyen\nsuoraan häntä kaikin voimin kuuntelevan ja häntä ihmetyksestä\nsilmät selällään katselevan sekä ilmeisesti hyvin hämillään olevan\nBurdovskin puoleen, — te ette kiellä ettekä tietysti tahdokaan\nkieltää tosissanne, että olette syntynyt täsmälleen kaksi vuotta sen\njälkeen kuin kunnioitettava äitinne meni naimisiin kollegisihteeri,\nherra Burdovskin, teidän isänne kanssa. Teidän syntymäaikanne on\nkovin helppo osoittaa asiallisesti, niin että tuo teille ja teidän\näidillenne kovin loukkaava tämän tosiasian vääristely herra Kellerin\nkirjoituksessa johtuu ainoastaan herra Kellerin oman mielikuvituksen\nleikittelystä, hän kun arveli voivansa tällä vahvistaa teidän\noikeutenne silminnähtävyyttä ja siten edistää teidän etujanne. Herra\nKeller sanoo etukäteen lukeneensa teille kirjoituksensa, vaikkakaan ei\nkokonaisuudessaan... aivan epäilemättä hän ei ole lukenut teille tähän\npaikkaan asti...\n\n— En ole lukenut siihen asti, se on totta, — keskeytti nyrkkeilijä, —\nmutta pätevä henkilö antoi minulle kaikki asiatiedot ja minä...\n\n— Anteeksi, herra Keller, — keskeytti hänet Gavrila Ardalionovitš,\n— sallikaa minun puhua. Vakuutan teille, että kirjoituksestanne\ntulee aikanaan puhe, ja silloin te esitätte selityksenne, mutta\nnyt on meidän paras jatkaa järjestyksessä. Aivan sattumalta minä\nsain sisareni Varvara Ardalionovna Ptitsynin avulla hänen hyvältä\nystävättäreltään Vera Aleksejevna Zubkovalta, joka on tilanomistaja ja\nleski, erään Nikolai Andrejevitš Pavlištšev vainajan kirjeen, jonka\ntämä oli kirjoittanut hänelle kaksikymmentäneljä vuotta takaperin\nulkomailta. Tutustuttuani lähemmin Vera Aleksejevnaan minä käännyin\nhänen neuvostaan entisen everstin Timofei Fjodorovitš Vjazovkinin\npuoleen, joka on herra Pavlištševin kaukainen sukulainen ja oli\naikanaan tämän hyvä ystävä. Häneltä minun onnistui saada vielä kaksi\nNikolai Andrejevitšin kirjettä, jotka niinikään oli kirjoitettu\nulkomailta. Näitten kolmen kirjeen nojalla, niiden päiväyksien\nja niissä mainittujen tosiasiain perusteella, voidaan todistaa\nmatemaattisen täsmällisesti, ilman että mikään kumoaminen tai edes\nepäilys on mahdollinen, että Nikolai Andrejevitš oli lähtenyt silloin\nulkomaille (jossa oli yhtä mittaa kolme vuotta) tasan puolitoista\nvuotta ennen teidän syntymäänne, herra Burdovski. Teidän äitinne,\nkuten tiedätte, ei koskaan ole käynyt Venäjän rajojen ulkopuolella...\nTällä hetkellä en rupea lukemaan näitä kirjeitä. Nyt on jo myöhäistä;\nmainitsen joka tapauksessa tosiasian. Mutta jos haluatte, herra\nBurdovski, määrätä vaikkapa huomisaamuksi tapaamisen luonani ja tuoda\nmukananne todistajanne (miten monta tahansa) ja asiantuntijanne\nkäsialan vertailua varten, niin en ollenkaan epäile, että teidän\ntäytyy pakostakin tulla vakuutetuksi mainitsemani tosiasian ilmeisestä\npaikkansapitävyydestä, mutta jos niin on, niin tietysti koko tämä asia\nraukeaa ja loppuu ilman muuta.\n\nTaaskin seurasi yleistä liikehtimistä ja voimakasta mieltenkiihkoa.\nItse Burdovski nousi yht'äkkiä tuoliltaan.\n\n— Jos niin on, niin minut on petetty, petetty, mutta ei Tšebarov\nole pettänyt, vaan minut on petetty kauan, kauan sitten; en tahdo\nasiantuntijoita, en tahdo tapaamista, minä uskon, minä luovun...\nkymmeneentuhanteen en suostu... hyvästi...\n\nHän otti lakkinsa ja siirsi tuolin syrjään lähteäkseen pois.\n\n— Jos voitte, herra Burdovski, — pysähdytti Gavrila Ardalionovitš\nhänet hiljaisesti ja miellyttävästi, — niin jääkää vielä vaikkapa noin\nviideksi minuutiksi. Tässä asiassa tulee ilmi vielä muutamia tavattoman\ntärkeitä seikkoja, varsinkin tärkeitä teille, ja joka tapauksessa\nvarsin mielenkiintoisia. Minun mielestäni teidän on välttämättömästi\ntutustuttava niihin, ja teistä itsestänne kenties tulee olemaan\nmiellyttävämpää, jos asia selvitetään täydelleen...\n\nBurdovski istuutui ääneti, painaen päänsä hieman alaspäin ja aivan kuin\nsyviin mietteisiin vaipuneena. Hänen jälkeensä istuutui myös Lebedevin\nsisarenpoika, joka niin ikään oli noussut seisomaan seuratakseen\nhäntä; vaikka tämä ei ollutkaan joutunut ymmälle eikä ollut menettänyt\nrohkeuttaan, niin nähtävästi hän oli hyvin hämillään. Ippolit rypisti\nkulmiaan, oli surullinen ja ikäänkuin hyvin ihmeissään. Muuten hän\nalkoi tällä hetkellä niin ankarasti yskiä, että hänen nenäliinansa\ntahraantui vereen. Nyrkkeilijä oli miltei pelästynyt.\n\n— Äh, Antip! — huudahti hän katkerasti.— Sanoinhan minä sinulle\nsilloin... toissa päivänä, että sinä kenties tosiaankaan et ole\nPavlištševin poika!\n\nKuului pidätettyä naurua, pari kolme naurahti kovemmin kuin muut.\n\n— Tosiasia, jonka juuri ilmoititte, herra Keller, — puuttui\npuheeseen Gavrila Ardalionovitš, — on sangen suuriarvoinen. Siitä\nhuolimatta minulla on täysi oikeus vakuuttaa aivan tarkkojen tietojen\nperusteella, että vaikka herra Burdovski tietysti varsin hyvin tiesikin\nsyntymäaikansa, niin hän ei ollenkaan tuntenut tuota Pavlištševin oloa\nulkomailla, missä herra Pavlištšev vietti suurimman osan elämäänsä\nkäväisten Venäjällä vain pikimmältään. Sitäpaitsi itse se tosiasiakin,\nettä hän oli silloin matkustanut pois, on varsin vähäpätöinen sinänsä,\nniin etteivät sitä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua muistaneet edes\nPavlištševin läheiset tututkaan, puhumattakaan herra Burdovskista, joka\nei silloin ollut syntynytkään. Tietysti olisi nyt mahdotonta toimittaa\ntiedusteluja; mutta minun täytyy tunnustaa, että saamani tiedot\njoutuivat haltuuni aivan sattumalta ja olisivat varsin hyvin voineet\njäädä joutumattakin; niin että herra Burdovskin ja herra Tšebarovinkin\nolisi todellakin ollut melkein mahdotonta saada näitä tietoja, jos\nheidän päähänsä olisi pistänyt tehdä tiedusteluja. Mutta eihän heidän\npäähänsä voinutkaan pistää...\n\n— Anteeksi, herra Ivolgin, — keskeytti hänet yhtäkkiä Ippolit\näkäisesti, — miksi puhutte kaikkea tätä hölynpölyä (suokaa minulle\nanteeksi)? Asia on nyt selvinnyt, tärkeimmän tosiseikan olemme\nvalmiit uskomaan, miksi siis on venytettävä pitemmälle raskasta ja\nloukkaavaa pötypuhetta? Kenties te haluatte kehua tutkimustenne\nnokkeluutta, osoittaa meille ja ruhtinaalle, miten hyvä tutkintotuomari\nja salapoliisi te olette? Tai etteköhän aikone osoittaa Burdovskin\nsyyttömyyttä ja viattomuutta sillä, että hän on ryhtynyt asiaan\ntietämättömyydessään? Mutta se on röyhkeätä, hyvä herra! Teidän\npuolustustanne ja puhdisteitanne Burdovski ei tarvitse, tietäkää se!\nHänelle on loukkaavaa, hänestä on muutenkin nyt raskasta, hän on\nnolossa asemassa, teidän olisi pitänyt arvata, ymmärtää se...\n\n— Riittää, herra Terentjev, riittää, — onnistui Gavrila Ardalionovitšin\nkeskeyttää hänet, — rauhoittukaa, älkää ärsyttäkö itseänne; te olette\nluullakseni sangen sairas. Minä säälin teitä. Näin ollen, jos sitä\ntahdotte, minä olen lopettanut, se on, minun on pakko ilmoittaa\nvain lyhyesti ne tosiasiat, jotka minun vakaumukseni mukaan olisi\nhyvä tuntea aivan täydelleen, — lisäsi hän huomattuaan jonkinmoista\nyleistä liikehtimistä, joka näytti kärsimättömyydeltä. — Minä tahdon\nvain ilmoittaa, esittämällä todistukset, kaikkien asianosaisten\ntietoon, että teidän äitinne, herra Burdovski, ainoastaan sen vuoksi\nsai Pavlištševin puolelta osakseen myötätuntoa ja huolenpitoa, että\noli sen palvelustytön sisar, johon Nikolai Andrejevitš Pavlištšev\noli rakastunut varhaisessa nuoruudessaan, vieläpä siinä määrin,\nettä ehdottomasti olisi mennyt naimisiin tämän kanssa, jollei tämä\nolisi äkkiä kuollut. Minulla on todistuksia, että tämä perheasia,\njoka on aivan täsmälleen oikea, on sangen vähän tunnettu, jopa aivan\nunohdettukin. Voisin vielä selvittää, miten herra Pavlištšev otti\nteidän äitinne jo kymmenvuotiaana lapsena kasvatikseen aivan kuin\nomaisen ja varasi hänelle melkoiset myötäjäiset, kuin myös, että kaikki\ntämä huolenpito synnytti varsin huolestuttavia huhuja Pavlištševin\nmonilukuisten sukulaisten keskuudessa, luultiinpa sitäkin, että\nPavlištšev menee naimisiin kasvattinsa kanssa, mutta asia päättyi\nniin, että tämä otti mieltymyksestä miehekseen (senkin voisin aivan\ntäsmälleen todistaa) maanmittausvirkamiehen herra Burdovskin ollessaan\nkahdennellakymmenennellä ikävuodellaan. Tässä kohden olen koonnut\nmuutamia erittäin tarkkoja tietoja todistaakseni, miten teidän\nisänne, herra Burdovski, joka ei ollenkaan ollut käytännöllinen\nmies, saatuaan viisitoistatuhatta myötäjäisiä äitinne mukana jätti\nvirkansa, ryhtyi kauppayrityksiin, petettiin, menetti pääomansa, ei\njaksanut kestää surua, rupesi juomaan, sairastui siitä ja kuoli viimein\nennen aikojaan, oltuaan kahdeksatta vuotta naimisissa teidän äitinne\nkanssa. Sen jälkeen teidän äitinne, oman todistuksensa mukaan, jäi\nelämään köyhyydessä ja olisi ollut aivan hukassa, jollei Pavlištšev\nolisi alituisesti ja jalomielisesti auttanut häntä antamalla hänelle\navustukseksi aina kuuteensataan ruplaan asti vuodessa. Sitten on\nlukemattomia todistuksia siitä, että teistä, pikku lapsesta, Pavlištšev\npiti tavattomasti. Näistä todistuksista ja myös teidän äitinne\nvakuutuksista käy selville, että Pavlištšev piti teistä etupäässä\nsen vuoksi, että te näytitte lapsena raajarikolta, änkyttäjältä,\nsurkealta ja onnettomalta lapsukaiselta (Pavlištšev tunsi, kuten\nolen voinut päättää täsmällisistä todistuksista, koko elämänsä ajan\njonkinmoista hellää vetoa kaikkia sorrettuja ja luonnon antimista\nosattomiksi jääneitä kohtaan, varsinkin jos ne olivat lapsia, — mikä\ntosiasia minun mielestäni on erittäin tärkeä meidän asiallemme).\nLopuksi vielä voin kehua sillä, että olen hyvin tarkoin tutkinut tuon\ntärkeimmän tosiasian, miten tämä Pavlištševin (jonka puuhaa oli, että\nte jouduitte lukioon ja harjoititte opintoja erityisen silmälläpidon\nalaisena) tavaton kiintymys teihin synnytti vihdoin vähitellen\nPavlištševin sukulaisissa ja kotiväessä ajatuksen, että te olette\nhänen poikansa ja että teidän isänne oli ollut vain petetty aviomies.\nMutta pääasia on se, että tämä ajatus vahvistui täsmälliseksi ja\nyleiseksi vakaumukseksi vasta Pavlištševin viimeisinä elinvuosina, kun\nkaikki pelästyivät testamentin takia ja kun alkuperäiset tosiasiat oli\nunohdettu eikä tiedustelujen tekeminen ollut mahdollista. Epäilemättä\ntämä ajatus tuli teidänkin tietoonne, herra Burdovski, ja sai teidät\nkokonaan valtaansa. Teidän äitinne, johon minulla oli kunnia tutustua\nhenkilökohtaisesti, tiesi tosin kaikista näistä huhuista, mutta hän\nei tiedä vielä nytkään (ja minäkin salasin sen häneltä), että tekin,\nhänen poikansa, olitte tämän huhun lumoissa. Suuresti kunnioitettavan\näitinne, herra Burdovski, minä tapasin Pihkovassa sairaana ja\näärimmäisessä köyhyydessä, johon hän oli joutunut Pavlištševin kuoltua.\nKiitollisuuden kyynelet silmissä hän kertoi minulle, että vain teidän\nkauttanne ja teidän avullanne hän elääkin maailmassa; hän odottaa\nteistä paljon tulevaisuudessa ja uskoo kiihkeästi teidän tulevaan\nmenestykseenne...\n\n— Tämä on lopultakin sietämätöntä! — lausui yht'äkkiä Lebedevin\nsisarenpoika kovalla äänellä ja kärsimättömästi. — Mitä varten\nkerrotaan koko tuo romaani?\n\n— Inhoittavan säädytöntä! — sanoi Ippolit alkaen voimakkaasti\nliikahdella. Mutta Burdovski ei huomannut mitään eikä edes liikahtanut.\n\n— Mitä varten? Miksi? — ihmetteli Gavrila Ardalionovitš viekkaasti ja\nvalmistautui myrkyllisesti esittämään loppupäätöksensä. — Ensiksikinhän\nherra Burdovski voi nyt olla täysin vakuutettu siitä, että herra\nPavlištšev rakasti häntä jalomielisyydestä eikä poikanansa. Vaikkapa\nvain tämä yksi tosiasia oli herra Burdovskille välttämätön saada\ntietää, hän kun vahvisti oikeaksi ja hyväksi herra Kellerin esityksen\näsken, kun kirjoitus oli luettu. Puhun näin sen tähden, että pidän\nteitä kelpo miehenä, herra Burdovski. Toiseksi selviää, ettei tässä ole\nollut vähintäkään varkautta eikä konnuutta edes Tšebarovin puolelta;\nse on tärkeä kohta minulle itsellenikin, sillä ruhtinas mainitsi äsken\nkiihtyneenä ollessaan, että muka minäkin olen samaa mieltä varkaudesta\nja konnuudesta tässä onnettomassa jutussa. Tässä on päinvastoin ollut\ntäysi vakaumus joka puolella, ja vaikka Tšebarov kenties todellakin on\nsuuri lurjus, niin tässä asiassa hän osoittautuu vain vehkeilijäksi,\nnurkkasihteeriksi, ammattilaiseksi. Hän toivoi ansaitsevansa suuret\nrahat asianajajana, eikä hänen laskelmansa ollut ainoastaan hienon\nhieno ja mestarillinen, vaan perin varmakin: hän pani toivonsa siihen\nhelppouteen, jolla ruhtinas antaa rahoja, ja ruhtinaan kiitollisuuden\nja kunnioituksen tunteeseen Pavlištšev-vainajaa kohtaan; hän pani\nloppujen lopuksi toivonsa (se tässä on kaikkein tärkeintä) ruhtinaan\ntunnettuihin ritarillisiin mielipiteisiin, jotka koskevat kunnian ja\nomantunnon velvoituksia. Mitä nimenomaan tulee herra Burdovskiin,\nniin voi sanoa, että hän erinäisten vakaumustensa vuoksi joutui siinä\nmäärin Tšebarovin ja ympärillään olevan seuran vaikutuksen alaiseksi,\nettei aloittanut juttua ollenkaan tavoitellakseen etua, vaan melkein\npitäen sitä totuuden, edistyksen ja ihmiskunnan palvelemisena. Nyt,\nkun nämä tosiseikat on saatettu tietoon, on siis jokaiselle selvää,\nettä herra Burdovski on puhdas mies, huolimatta kaikesta, mikä näyttää\nluultavalta, ja ruhtinas voi nyt pikemmin ja suuremmalla halulla kuin\näsken tarjota hänelle sekä ystävällistä myötävaikutustaan että sitä\ntosiasiallista apua, josta hän äsken mainitsi puhuessaan kouluista ja\nPavlištševista.\n\n— Lopettakaa, Gavrila Ardalionovitš, lopettakaa! — huudahti ruhtinas\ntodella pelästyneenä, mutta se oli jo myöhäistä.\n\n— Minä olen jo sanonut, kolme kertaa jo olen sanonut, — huudahti\nBurdovski ärtyneenä, — että minä en huoli rahoista. Minä en ota\nvastaan... miksi... en tahdo... pois...\n\nJa hän oli vähällä juosta tiehensä pengermältä. Mutta Lebedevin\nsisarenpoika tarttui hänen käteensä ja kuiskasi hänelle jotakin. Toinen\npalasi nopeasti takaisin, veti taskustaan avonaisen, isokokoisen\nkirjekuoren ja viskasi sen pöydälle, joka oli ruhtinaan vieressä.\n\n— Tässä ovat rahat!... Te ette ole uskaltanut... ette ole\nuskaltanut!... Rahat!...\n\n— Kaksisataaviisikymmentä ruplaa, jotka te uskalsitte lähettää hänelle\nalmuna Tšebarovin kautta, — selitti Doktorenko.\n\n— Kirjoituksessa sanotaan viisikymmentä! — huudahti Kolja.\n\n— Minä olen syypää! — sanoi ruhtinas mennen Burdovskin luo. — Minä\nolen suuresti syyllinen teidän edessänne, Burdovski, mutta minä en\nlähettänyt almuna, uskokaa se. Minä olen nytkin syyllinen... minä\nolin äsken syypää. (Ruhtinas oli hyvin alakuloisen, väsyneen ja\nheikon näköinen, ja hänen puheensa oli hajanaista.) Minä mainitsin\nkonnuudesta... mutta se ei koske teitä, minä erehdyin. Minä sanoin,\nettä te... olette samalla tavoin sairas kuin minä. Mutta te ette ole\nsamanlainen kuin minä, te... annatte tunteja, te elätätte äitiänne.\nMinä sanoin, että te olette häväissyt äitinne, mutta te rakastatte\nhäntä; hän itse sanoo sen... minä en tietänyt... Gavrila Ardalionovitš\nei äsken puhunut minulle loppuun asti... minä olen syyllinen. Minä\nrohkenin tarjota teille kymmenentuhatta, mutta minä olen syyllinen,\nminun olisi pitänyt tehdä se toisella tavoin, ja nyt... sitä ei voi,\nsillä te halveksitte minua...\n\n— Tämähän on hullujenhuone! — huudahti Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Tietysti hullujenhuone! — sanoi Aglaja jyrkästi voimatta hillitä\nitseään, mutta hänen sanansa hukkuivat yleiseen meluun; kaikki puhuivat\njo kovalla äänellä, kaikki keskustelivat, kuka kiisteli, kuka nauroi.\nIvan Fjodorovitš Jepantšin oli äärimmäisen paheksuva ja odotti Lizaveta\nProkofjevnaa sen näköisenä kuin hänen arvoaan olisi loukattu. Lebedevin\nsisarenpoika sai sanotuksi viimeisen sanasen.\n\n— Niin, ruhtinas, täytyy tehdä teille oikeutta ja myöntää, että te\ntodellakin osaatte käyttää hyväksenne teidän... no, sairauttanne\n(sanoakseni sen säädyllisemmin); te osasitte niin ovelassa muodossa\ntarjota ystävyyttänne ja rahojanne, ettei kelpo mies nyt missään\ntapauksessa voi ottaa niitä vastaan. Tämä on jo liian viatonta tai jo\nliian ovelaa... tehän muuten sen paremmin tiedätte.\n\n— Sallikaahan, hyvät herrat, — huudahti Gavrila Ardalionovitš, joka\nsillävälin oli avannut rahakäärön, — tässä ei ensinkään ole kahtasataa\nviittäkymmentä ruplaa, vaan kaikkiaan vain sata. Puhun siksi, ruhtinas,\nettei syntyisi mitään väärinkäsitystä.\n\n— Antakaa olla, antakaa olla! — huitoi ruhtinas käsillään Gavrila\nArdalionovitšille.\n\n— Ei, älkää »antako olla»! — iski heti kiinni Lebedevin sisarenpoika.\n— Meitä loukkaa tuo »antakaa olla», ruhtinas. Me emme piileksi, me\nilmoitamme avoimesti: niin, tässä on vain sata ruplaa eikä kaikki\nkaksisataaviisikymmentä, mutta eikö se ole samantekevää...\n\n— E-ei, ei ole samantekevää, — ennätti Gavrila Ardalionovitš pistää\nväliin naiivin hämmästyneen näköisenä.\n\n— Älkää keskeyttäkö minua; me emme ole sellaisia hölmöjä\nkuin te luulette, herra advokaatti, — huudahti vihaisena ja\nharmissaan Lebedevin sisarenpoika. — Tietysti sata ruplaa ei ole\nkaksisataaviisikymmentä ruplaa eikä ole samantekevää, mutta tärkeätä\ntässä on periaate; tässä on tärkeätä initsiatiivi, mutta että puuttuu\nsataviisikymmentä ruplaa, se on ainoastaan yksityisseikka. Tärkeätä on\nse, että Burdovski ei ota vastaan teidän almuanne, teidän korkeutenne,\nettä hän viskaa sen vasten kasvojanne, ja tässä mielessä on\nsamantekevää, onko sata vai kaksisataaviisikymmentä ruplaa. Burdovski\nei ottanut vastaan kymmentätuhatta; te näitte sen; hän ei olisi tuonut\nsataakaan ruplaa, jos hän olisi epärehellinen! Nuo sataviisikymmentä\nruplaa menivät kuluihin Tšebaroville, kun hän matkusti ruhtinaan luo.\nNaurakaa pikemmin meidän kömpelyydellemme, meidän taitamattomuudellemme\nasiain hoidossa: te olette muutenkin koettanut kaikin voimin tehdä\nmeidät naurettaviksi; mutta älkää rohjetko sanoa, että me olemme\nepärehellisiä. Nuo sataviisikymmentä ruplaa, hyvä herra, me kaikki\nyhdessä suoritamme ruhtinaalle; me maksamme vaikkapa ruplan kerrassaan\nja maksamme koron kanssa. Burdovski on köyhä, Burdovskilla ei ole\nmiljoonia, ja Tšebarov esitti matkansa jälkeen laskun. Me toivoimme\nvoittavamme... Kuka olisi hänen sijassaan menetellyt toisin?\n\n— Kuinka niin, että kuka? — huudahti ruhtinas Š.\n\n— Minä tulen täällä hulluksi! — huudahti Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Tämä muistuttaa,— alkoi nauraa Jevgeni Pavlovitš, joka oli kauan\nseisonut ja tehnyt havaintoja, — sitä kuuluisaa puolustuspuhetta, jonka\näskettäin piti muudan asianajaja. Hän esitti samalla kertaa kuusi\nihmistä ryöstämistarkoituksessa murhanneen klienttinsä puolustukseksi\nklientin köyhyyden ja lopetti yht'äkkiä tähän tapaan: »Luonnollista on,\nettä köyhyyden tähden klienttini päähän tuli ajatus murhata nuo kuusi\nihmistä, ja kenenpä päähän ei hänen sijassaan olisi tullut sellainen\najatus?» Jotakin tämän tapaista, mutta hyvin hupaisaa.\n\n— Riittää! — lausui yht'äkkiä miltei vavisten vihastuksesta Lizaveta\nProkofjevna. — On aika keskeyttää tämä sekasotku!...\n\nHän oli hirveästi kiihdyksissä; hän oli uhkaavasti nostanut päänsä\npystyyn ja ylpeän, kiihkeän ja kärsimättömän uhmaavasti hän silmäili\nsäihkyvin katsein koko seuraa, luultavasti kykenemättä sillä hetkellä\nerottamaan ystäviä vihamiehistä. Tämä oli se hetki, jolloin kauan\nhillitty vihastus lopulta purkautuu ja jolloin pääviettinä on saada\nheti taistella, halu heti viivyttelemättä hyökätä jonkun kimppuun.\nNe, jotka tunsivat Lizaveta Prokofjevnan, saivat heti sen tunnun,\nettä tälle oli tapahtunut jotakin erikoista. Ivan Fjodorovitš sanoi\nseuraavana päivänä ruhtinas Š:lle, että »hän saa tuollaisia kohtauksia,\nmutta niin voimakkaina kuin eilen ne harvoin tulevat hänellekään, noin\nkerran kolmeen vuoteen, mutta ei missään tapauksessa useammin! Ei\nmissään tapauksessa useammin!» lisäsi hän selitellen.\n\n— Riittää, Ivan Fjodorovitš! Jättäkää minut!— huudahteli Lizaveta\nProkofjevna. — Miksi te nyt tarjoatte minulle kättänne? Ette osannut\näsken viedä ulos; te olette aviomies, te olette perheen pää; teidän\nolisi pitänyt viedä minut, hölmön, korvasta taluttaen ulos, jos en\nolisi teitä totellut enkä lähtenyt ulos. Olisitte edes tyttärien\ntakia pitänyt huolta! Nyt me löydämme tien ilman teitäkin, vuoden\najaksi tässä riittää häpeämistä... Odottakaa, minä tahdon vielä lausua\nkiitokset ruhtinaalle... Kiitos, ruhtinas, kestityksestä! Ja minä\nkun jäin istumaan kuunnellakseni nuorisoa... Se on halpamaisuutta,\nhalpamaisuutta! Se on kaaosta, säädyttömyyttä, sitä ei näe\nunissaankaan! Onko noita tuollaisia todellakin paljon?... Ole vaiti,\nAglaja! Ole vaiti, Aleksandra! Se ei kuulu teihin!... Älkää kieppuko\nsiinä minun vierelläni, Jevgeni Pavlovitš, olen kyllästynyt teihin!...\nSinä siis, ystäväiseni, ihan pyydät heiltä anteeksi, — ryhtyi hän taas\njatkamaan, kääntyen ruhtinaan puoleen: — »anteeksi, mukamas, että\nrohkenin tarjota teille pääomaa...» Mille sinä, kerskuri, suvaitset\nnauraa! — kivahti hän yht'äkkiä Lebedevin sisarenpojalle. — »Me, näes,\nkieltäydymme vastaanottamasta pääomaa, me vaadimme emmekä pyydä!» Aivan\nkuin ei tietäisikään sitä, että tämä idiootti jo huomispäivänä taas\nlaittautuu heidän luokseen tarjoamaan heille ystävyyttään ja pääomiaan!\nMenethän? Menetkö vai et?\n\n— Menen, — lausui ruhtinas hiljaisella ja nöyrällä äänellä.\n\n— Siinä kuulitte! Tähän sinä laskelmasi perustitkin, — kääntyi\nLizaveta Prokofjevna taas Doktorenkon puoleen, — rahathan ovat nyt\naivan kuin taskussasi, siksipä siinä kerskutkin heittääksesi meille\npölyä silmiin... Ei, ystäväni, etsi muita hölmöjä, minä näen teidän\nlävitsenne... näen koko teidän pelinne!\n\n— Lizaveta Prokofjevna! — huudahti ruhtinas.\n\n— Lähtekäämme täältä, Lizaveta Prokofjevna, on jo vihdoinkin aika, ja\nviekäämme ruhtinaskin mukanamme, — lausui ruhtinas Š. mahdollisimman\nrauhallisesti ja hymyillen. Neidot seisoivat syrjässä miltei\npelästyneinä, kenraali oli auttamattomasti pelästynyt; kaikki yleensä\nolivat ihmeissään. Muutamat kauempana seisovat naurahtelivat salaa ja\nkuiskailivat toisilleen; Lebedevin kasvot ilmaisivat kaikkein suurinta\nriemastusta.\n\n— Säädyttömyyttä ja kaaosta on kaikkialla löydettävissä, hyvä rouva, —\nlausui Lebedevin sisarenpoika, joka muuten oli aika lailla hämillään.\n\n— Mutta ei sellaista! Ei sellaista, hyvä mies, kuin nyt teillä, ei\nsellaista! — tokaisi Lizaveta Prokofjevna vahingoniloisesti, melkein\nkuin hysteerisen kohtauksen vallassa. — Ettekö voi jättää minua\nrauhaan! — huudahti hän niille, jotka koettivat häntä tyynnyttää.\n— Ei, jos kerran te itse, Jevgeni Pavlytš, äsken juuri sanoitte\npuolustusasianajajankin oikeudessa julistaneen, ettei mikään ole\nluonnollisempaa kuin kuuden ihmisen tappaminen köyhyyden takia,\nniin tosiaankin ovat jo viimeiset ajat tulleet. Tätä en vielä ole\nkuullutkaan. Nyt minulle selvisi kaikki! Tuo änkyttäjä tuossa, eikö\nhän ole valmis tappamaan (hän osoittaa Burdovskia, joka katseli häntä\naivan ymmällä ollen)? Lyön vetoa, että hän tappaa! Sinun rahojasi,\nkymmentätuhatta, hän kenties ei ota vastaan, kenties ihan omatunto\nkieltää ottamasta, mutta hän tulee yöllä ja tappaa ja ottaa ne\nlippaasta. Vakuutan, että ottaa! Hänestä se ei ole kunniatonta! Se on\n»jalon epätoivon puuska», se on »kielteisyyttä» tai hitto ties mitä...\nHyi! Kaikki on nurin narin, kaikki ovat päälaellaan. Tyttö kasvaa\nkotona, yht'äkkiä hyppää keskellä katua ajurin rattaille: »Äitiseni,\nminä olen näinä päivinä mennyt naimisiin sen ja sen Karlytšin tai\nIvanytšin kanssa, hyvästi!» Onko siis teidän mielestänne hyväkin\nmenetellä sillä tavoin? Kunnioitusta ansaitsevaa, luonnollista?\nNaiskysymys? Tuo poikanen tuossa (hän osoitti Koljaa), hänkin kiisteli\nmuutama päivä sitten, että tätä juuri merkitseekin »naisasia».\nOlkoonpa, että äiti oli tyhmä, mutta ole sinä kuitenkin häntä kohtaan\nihminen!... Miksi te äsken tulitte sisälle niin nokat pystyssä? »Älkää\nuskaltako tulla lähelle»: me olemme tulossa. »Anna meille kaikki\noikeudet, mutta sinä itse älä uskalla ynähtääkään meidän edessämme.\nAnna meille kaikki kunnianosoitukset, semmoisetkin, joita tavallisesti\nei edes käytetä, mutta me kohtelemme sinua halveksivasti ja huonommin\nkuin vihoviimeistä lakeijaa!» Totuutta etsivät, oikeudesta pitävät\nkiinni, mutta itse ovat sen kirjoituksessaan vääristelleet kuin\npakanat. »Me vaadimme emmekä pyydä, ettekä te saa meidän puoleltamme\nmitään kiitollisuutta kokea, sillä te teette sen tyydyttääksenne omaa\nomaatuntoanne!» Onpa se moraalia: jos kerran sinun puoleltasi ei tule\nminkäänlaista kiitollisuutta, niin silloinhan ruhtinaskin voi vastata\nsinulle, ettei hän tunne Pavlištševia kohtaan mitään kiitollisuutta,\nsillä Pavlištševkin teki hyvää tyydyttääkseen omaa omaatuntoaan. Mutta\nsinähän rakensit laskelmasi yksinomaan tähän hänen kiitollisuuteensa\nPavlištševia kohtaan: eihän hän ole sinulta ottanut rahaa lainaksi,\neihän hän ole sinulle velkaa, mille sinä sitten rakensit, jos et\nkiitollisuudelle? Kuinka sinä sitten itse siitä luovut? Hullutusta!\nRaa'aksi ja epäinhimilliseksi julistavat yhteiskunnan siitä syystä,\nettä se antaa häpeän kohdata vieteltyä tyttöä. Mutta jos tunnustat\nyhteiskunnan epäinhimilliseksi, niin siispä tunnustat, että tuo\ntyttö tuntee kärsimystä tuon yhteiskunnan puolelta. Mutta jos tuntee\nkärsimystä, niin kuinka sinä sitten itse vedät hänet sanomalehdissä\ntuon saman yhteiskunnan nähtäviin ja vaadit, ettei se tuottaisi hänelle\nkärsimystä? Hullutusta! Pöyhistelijät! Jumalaan eivät usko, Kristukseen\neivät usko! Teihinhän on kerskailu ja ylpeys siinä määrin syöpynyt,\nettä loppujen lopuksi te syötte toinen toisenne, sen minä ennustan\nteille. Eikö tämä ole mielettömyyttä, eikö se ole kaaosta, eikö se\nole säädyttömyyttä? Ja tämän jälkeen tämä häpyä vailla oleva mies\nvielä tuppautuu juuri heiltä pyytämään anteeksi! Onko teitä paljonkin\ntuollaisia? Mitä naureskelette: ettäkö minä olen häpäissyt itseni\nolemalla teidän seurassanne? Olenhan jo häpäissyt, asiaa ei enää voi\nauttaa!... Mutta älä sinä siinä virnistele, röhjys! (tiuskaisi hän\nyht'äkkiä Ippolitille). Tuskin henki miehessä pihisee, mutta toisia hän\nturmelee. Sinä olet turmellut tämän pojan (hän osoitti taas Koljaa);\nsinusta hän vain houraileekin, sinä opetat hänelle ateismia, sinä et\nusko Jumalaan, mutta sinulle voi vielä antaa pakaroille, hyvä herra, ja\nhyi teitä!... Menetkö siis, ruhtinas Leo Nikolajevitš, heille huomenna,\nmenetkö? — kysyi hän taas ruhtinaalta miltei hengästyneenä.\n\n— Menen.\n\n— En tahdo tuntea sinua tämän jälkeen! — Hän käännähti nopeasti\nlähteäkseen, mutta tuli yht'äkkiä taas takaisin. — Ja menet tämän\nateistin luo? — sanoi hän osoittaen Ippolitia. — Mitä sinä oikein\nnaureskelet minulle, — huudahti hän aivankuin luonnottomalla äänellä\nja hyökkäsi yht'äkkiä Ippolitin luo jaksamatta sietää tämän purevaa\nnaurahdusta.\n\n— Lizaveta Prokofjevna! Lizaveta Prokofjevna! Lizaveta Prokofjevna! —\nkuului samalla kertaa joka puolelta.\n\n— Maman, tämä hävettää! — huudahti Aglaja kuuluvasti.\n\n— Älkää olko levoton, Aglaja Ivanovna,— vastasi rauhallisesti Ippolit,\njota hänen luokseen syöksähtänyt Lizaveta Prokofjevna oli ottanut\nkiinni kädestä ja jostakin käsittämättömästä syystä piteli lujasti\nkiinni; Lizaveta Prokofjevna seisoi hänen edessään ja oli aivan kuin\nupottanut häneen raivoisan katseensa. — Älkää olko levoton, teidän\nmaman huomaa vielä, ettei saa hyökätä kuolevan ihmisen kimppuun... minä\nolen valmis selittämään, miksi minä nauroin... olen hyvin iloinen, jos\nsaan sen tehdä...\n\nHän alkoi yht'äkkiä hirveästi yskiä eikä kokonaiseen minuuttiin saanut\nyskäänsä lakkaamaan.\n\n— On jo henkihieverissä, mutta pitää yhä vain puhetta! — huudahti\nLizaveta Prokofjevna päästäen irti hänen kätensä ja katsoen miltei\nkauhistuneena, kuinka hän pyyhki verta huuliltaan. — Mitä sinä jaksat\npuhua! Sinun pitää yksinkertaisesti käydä makaamaan...\n\n— Niin tapahtuukin, — vastasi Ippolit hiljaa, käheästi ja melkein\nkuiskaten, — kun minä tänään palaan kotiin, niin käyn heti makaamaan...\nkahden viikon kuluttua, kuten tiedän, minä kuolen... Minulle ilmoitti\nviime viikolla sen itse B—n... Niin että jos sallitte, niin minä\nsanoisin teille jäähyväisiksi pari sanaa.\n\n— Oletko sinä menettänyt järkesi, vai mitä? Jonninjoutavaa! Terveyttä\non hoidettava, mitä keskusteluja nyt tarvitaan! Mene, mene, käy\nmakaamaan!... — huudahti Lizaveta Prokofjevna pelästyneenä.\n\n— Käyn makaamaan enkä sitten nousekaan kuolemaani asti, — hymyili\nIppolit, — jo eilenkin tahdoin käydä sillä tavoin makaamaan, etten enää\nnousisi ennen kuolemaani, mutta päätin lykätä sen ylihuomiseen, niin\nkauan kuin jalat vielä kantavat... jotta tulisin noitten kanssa tänään\ntänne... mutta olen kovin väsynyt...\n\n— Istuuduhan, istuudu, miksi seisot! Tästä saat tuolin, — riensi\nLizaveta Prokofjevna sanomaan ja antoi itse hänelle tuolin.\n\n— Kiitän teitä, — jatkoi Ippolit hiljaa, — mutta istukaa te vastapäätä,\nniin puhelemme... meidän on välttämättömästi puheltava, Lizaveta\nProkofjevna, nyt minä pidän siitä kiinni... — hymyili Ippolit\ntaas hänelle. — Ajatelkaa, että tänään minä olen viimeisen kerran\nulkoilmassa ja ihmisten parissa ja kahden viikon kuluttua olen\nluultavasti maan povessa. Tämä siis on ikäänkuin jäähyväiset sekä\nihmisille että luonnolle. Vaikka minä en olekaan hyvin tunteellinen,\nniin ajatelkaahan, minä olen hyvin iloissani siitä, että tämä kaikki\ntapahtui Pavlovskissa: saa edes katsella lehtivää puuta.\n\n— Mikäs puhelun aika nyt on, — pelästyi Lizaveta Prokofjevna yhä\nenemmän, — sinähän olet aivan kuumeessa. Äsken vikisit ja pihisit ja\nnyt tuskin henki kulkee, tukehdut!\n\n— Kohta lepään. Miksi te tahdotte vastata kieltävästi viimeiseen\ntoivomukseeni?... Mutta tiedättekö, minä olen jo kauan unelmoinut\npääseväni jollakin tavoin teidän kanssanne yhteyteen, Lizaveta\nProkofjevna; minä olen kuullut teistä paljon... Koljalta; hänhän on\nmelkein ainoa, joka ei ole jättänyt minua... Te olette omalaatuinen\nnainen, eksentrinen nainen, näin sen nyt itsekin... tiedättekö, että\nminä olen hiukan pitänytkin teistä.\n\n— Herra Jumala, ja minä kun, toden totta, olin vähällä lyödä häntä.\n\n— Teitä pidätti Aglaja Ivanovna; enhän erehdy? Onhan tämä teidän\ntyttärenne Aglaja Ivanovna? Hän on niin kaunis, että minä äsken ensi\nkatsauksella arvasin, että se oli hän, vaikka en koskaan ole nähnyt.\nAntakaa minun edes viimeisen kerran elämässäni katsella kaunotarta, —\nhymyili Ippolit omituisen kömpelöä, vääristynyttä hymyä, — onhan tässä\nruhtinaskin ja teidän puolisonne ja koko seurue. Miksi te ette suostu\nminun viimeiseen toivomukseeni?\n\n— Tuoli! — huudahti Lizaveta Prokofjevna, mutta sieppasi itse tuolin\nja istuutui vastapäätä Ippolitia. — Kolja, — käski hän, — lähdet hänen\nkanssaan heti, saata hänet, huomenna minä itse ehdottomasti...\n\n— Jos sallitte, niin minä pyytäisin ruhtinaalta kupin teetä... Minä\nolen hyvin väsynyt. Tiedättekö mitä, Lizaveta Prokofjevna, te tahdoitte\nluullakseni viedä ruhtinaan teille teetä juomaan; jääkääpä tänne,\nviettäkäämme aikaa yhdessä, ruhtinas antaa varmaankin teille kaikille\nteetä. Suokaa anteeksi, että minä tällä tavoin järjestelen... Mutta\nminähän tunnen teidät, te olette hyvä, ruhtinas myöskin... me kaikki\nolemme niin peräti hyviä ihmisiä, että se on ihan koomillista...\n\nRuhtinas tuli levottomaksi, Lebedev syöksyi aika kyytiä ulos huoneesta,\nhänen jäljessään juoksi Vera.\n\n— Tosiaankin, — päätti kenraalitar jyrkästi, — puhu, mutta hiljempaa,\näläkä innostu. Sinä sait minut heltymään... Ruhtinas! Sinä et olisi sen\narvoinen, että minä joisin teetä sinun luonasi, mutta olkoon menneeksi,\nminä jään, vaikka en pyydä keneltäkään anteeksi! En keneltäkään!\nJoutavia!... Muuten, jos minä toruin sinua pahasti, ruhtinas, niin\nanna anteeksi, — jos, muuten, tahdot. Minä, muuten, en pidätä ketään,\n— kääntyi hän yht'äkkiä tavattoman vihastuneen näköisenä miehensä ja\ntyttäriensä puoleen, aivan kuin nämä olisivat jollakin tavoin olleet\nhirveän syyllisiä hänen edessään, — minä osaan yksinkin tulla kotiin...\n\nMutta hänen ei annettu puhua loppuun. Kaikki astuivat hänen luokseen ja\nkerääntyivät alttiisti hänen ympärilleen. Ruhtinas alkoi heti pyydellä\nkaikkia jäämään teetä juomaan ja pyysi anteeksi, ettei ollut tähän\nsaakka tullut tätä ajatelleeksi. Kenraalikin oli niin ystävällinen,\nettä mutisi jotakin rauhoittavaa ja kysyi ystävällisesti Lizaveta\nProkofjevnalta, eikö tästä kuitenkin ollut viileätä pengermällä.\nHän oli myös vähällä kysyä Ippolitilta, kauanko tämä oli ollut jo\nyliopistossa, mutta ei kysynyt. Jevgeni Pavlovitš ja ruhtinas Š.\ntulivat yht'äkkiä tavattoman rakastettaviksi ja iloisiksi, Adelaidan ja\nAleksandran kasvoilla kuvastui jatkuvan ihmettelyn läpi mielihyvääkin,\nsanalla sanoen, kaikki olivat ilmeisesti iloissaan siitä, että Lizaveta\nProkofjevnan kriisi oli mennyt ohi. Ainoastaan Aglaja oli kulmat\nrypyssä ja istuutui ääneti kauemmaksi. Koko muukin seura jäi sinne; ei\nkukaan tahtonut lähteä pois, ei edes kenraali Ivolgin, jolle muuten\nLebedev kuiskasi sivumennen jotakin, luultavasti ei aivan miellyttävää,\nkoska kenraali heti vetäytyi jonnekin nurkkaan. Ruhtinas meni pyytämään\nmyös Burdovskia ja hänen seuralaistaan, jättämättä ketään huomiotta. He\nmutisivat juron näköisinä odottavansa Ippolitia ja painautuivat heti\nkaikkein etäisimpään kuistin nurkkaan, jonne istuutuivat taas kaikki\nrinnatusten. Luultavasti Lebedevillä oli tee ollut jo kauan valmiina\nhäntä itseään varten, koska se tuli heti. Kello löi yksitoista.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIppolit kostutti huuliaan teekupissa, jonka Vera Lebedev oli hänelle\nantanut, pani kupin pöydälle ja katsahti yht'äkkiä aivan kuin hämillään\nja melkein ahdistuksen vallassa ympärilleen.\n\n— Katsokaa, Lizaveta Prokofjevna, nämä kupit, — alkoi hän omituisen\nhätäisesti puhua, — nämä posliinikupit, jotka luullakseni ovat erittäin\nhyvää posliinia, ovat Lebedevillä aina lipastossa lasin alla, lukon\ntakana, niitä ei koskaan käytetä... ja kuin tapa on, ne olivat hänen\nvaimonsa myötäjäisiä... heillä on niin tapana... ja nyt hän antoi ne\nesille meille, teidän kunniaksenne tietysti, niin iloiseksi hän tuli...\n\nHän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ei löytänyt sanoja.\n\n— Hämilleen joutui, sitä minä odotinkin! — kuiskasi yht'äkkiä Jevgeni\nPavlovitš ruhtinaan korvaan. — Sehän on vaarallista, mitä? Mitä varmin\ntuntomerkki, että nyt hän, ilkeyksissään, sanoa paukauttaa jonkin\nsellaisen kummallisuuden, ettei kenties Lizaveta Prokofjevnakaan jaksa\nsitä kestää.\n\nRuhtinas katsoi kysyvästi häneen.\n\n— Ettekö pelkää eksentrisyyttä? — lisäsi Jevgeni Pavlovitš. — Enhän\nminäkään, toivonkin sitä; minä oikeastaan vain sitä, että meidän armas\nLizaveta Prokofjevnamme saisi rangaistuksen, ja välttämättömästi jo\ntänään; ilman sitä en tahdo lähteäkään. Teillä taitaa olla kuumetta.\n\n— Myöhemmin, älkää häiritkö. Niin, minä en ole terve, — vastasi\nruhtinas hajamielisesti ja kärsimättömästikin. Hän oli kuullut\nmainittavan omaa nimeään. Ippolit puhui hänestä.\n\n— Ettekö usko? — nauroi Ippolit hysteerisesti. — Niin on olevakin, ja\nruhtinas uskoo ensikerrasta eikä ihmettele ensinkään.\n\n— Kuuletko, ruhtinas? — kääntyi hänen puoleensa Lizaveta Prokofjevna. —\nKuuletko?\n\nYmpärillä naurettiin. Lebedev työntäytyi touhukkaasti etualalle ja\npyöri aivan Lizaveta Prokofjevnan edessä.\n\n— Hän sanoo, että tuo virnistelijä, sinun isäntäsi nimittäin... on\nkorjaillut tuon herran kirjoitusta, joka äsken luettiin ja koski sinua.\n\nRuhtinas katseli ihmetellen Lebedeviä.\n\n— Miksi sinä olet vaiti? — sanoi Lizaveta Prokofjevna polkaisten jalkaa.\n\n— Mitäs, — mutisi ruhtinas katsellen edelleen Lebedeviä, — minä näen\njo, että hän on korjaillut.\n\n— Onko se totta? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna nopeasti Lebedevin\npuoleen.\n\n— Totinen tosi, teidän ylhäisyytenne! — vastasi Lebedev lujasti ja\njärkähtämättömästi panen käden sydämelleen.\n\n— On aivan kuin ylpeilisi siitä! — huudahti Lizaveta Prokofjevna ja oli\nvähällä hypähtää tuolillaan.\n\n— Alhainen, alhainen! — mutisi Lebedev alkaen lyödä rintaansa ja\npainaen päänsä yhä alemmaksi.\n\n— Mitä se minuun kuuluu, että sinä olet alhainen! Hän ajattelee, että\nsanoo: alhainen, ja pääsee sillä kaikesta. Eikö sinua hävetä, ruhtinas,\nseurustella tuommoisten ihmisten kanssa, sanon sen vieläkin? En koskaan\nanna sinulle anteeksi!\n\n— Minulle ruhtinas antaa anteeksi! — lausui Lebedev vakaumuksella ja\nliikutettuna.\n\n— Yksinomaan jaloudesta, — alkoi yht'äkkiä kovalla ja kaikuvalla\näänellä puhua Keller, joka oli rientänyt luo ja kääntyi suoraan\nLizaveta Prokofjevnan puoleen, — yksinomaan jaloudesta, hyvä rouva,\nja etten ilmaisisi huonoon valoon joutuvaa ystävää, minä äsken olin\npuhumatta korjauksista, siitä huolimatta että juuri hän kehoitti\npaiskaamaan meidät alas portaita, kuten itse suvaitsitte kuulla.\nSaattaakseni totuuden oikeuksiinsa minä tunnustan, että minä todellakin\nkäännyin hänen puoleensa, kuuden ruplan maksusta, mutta en ollenkaan\ntyylin takia, vaan saadakseni pätevältä henkilöltä tietää tosiasioita,\njotka olivat minulle suurimmaksi osaksi tuntemattomia. Mikä koskee\npuolikenkiä, mikä koskee ruokahalua sveitsiläisen professorin luona,\nmikä koskee viittäkymmentä ruplaa kahdensadanviidenkymmenen asemesta,\nsanalla sanoen, koko tämä ryhmittely, se kaikki on hänen työtään kuuden\nruplan maksusta, mutta tyyliä he eivät ole korjailleet.\n\n— Minun täytyy huomauttaa, — keskeytti hänet kuumeisen kärsimättömästi\nja omituisen matelevalla äänellä Lebedev naurun yhä enemmän levitessä,\n— että minä korjasin ainoastaan kirjoituksen alkupuolta, mutta kun me\nkeskipalkoilla olimme eri mieltä ja riitaannuimme eräästä ajatuksesta,\nniin minä en enää korjaillutkaan jälkimmäistä puolta, niin että\nkaikkea, mikä siinä on tökeröä (ja siinä on tökeröä!), ei pidä panna\nminun tiliini...\n\n— Kas mistä hän huolehtii! — huudahti Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Sallikaa kysyä, — kääntyi Jevgeni Pavlovitš Kellerin puoleen, —\nmilloin kirjoitusta korjailtiin?\n\n— Eilen aamulla, — selitti Keller. — Me tapasimme toisemme luvaten\nkunniasanalla säilyttää salaisuuden molemmin puolin.\n\n— Tämä tapahtui silloin, kun hän ryömi sinun edessäsi ja vakuutti\nsinulle uskollisuutta! No, jopa on väkeä! En tarvitse sinun Puškiniasi,\nja älköön tyttäresi tulko luokseni!\n\nLizaveta Prokofjevna aikoi nousta, mutta kääntyi yht'äkkiä ärtyisästi\nnauravan Ippolitin puoleen:\n\n— Mitäs sinä, ystäväni, oletko päättänyt saattaa minut täällä\nnaurunalaiseksi, vai mitä!\n\n— Herra varjelkoon, — hymyili Ippolit vääristynyttä hymyä, — mutta\nminua hämmästyttää kaikkein enimmän teidän tavaton eksentrisyytenne,\nLizaveta Prokofjevna; tunnustan vetäneeni tähän tahallani Lebedevin,\nminä tiesin, miten se teihin vaikuttaa, teihin ainoaan, sillä ruhtinas\nantaa todellakin anteeksi ja on luultavasti jo antanutkin... kenties\nmielessään muovaili anteeksipyyntöä, niinhän, ruhtinas, eikö totta?\n\nHän läähätti, hänen omituinen kiihtymyksensä kasvoi joka sanan mukana.\n\n— No?...— lausui vihaisesti Lizaveta Prokofjevna ihmetellen hänen\näänensävyänsä. — No?\n\n— Teistä olen kuullut jo paljon, tämäntapaista... suurella ilolla...\nolen oppinut teitä tavattomasti kunnioittamaan, — jatkoi Ippolit.\n\nHän puhui näin, mutta sillä tavoin kuin olisi tahtonut näillä sanoilla\nsanoa aivan muuta. Hän puhui hieman ivallisesti ja oli samalla\nmäärättömästi kiihtynyt, katseli epäluuloisesti ympärilleen, ilmeisesti\nsekaantui ja joutui hämilleen kuta enemmän puhui, niin että tämä kaikki\nyhdessä hänen keuhkotautisen ulkomuotonsa ja omituisen, säihkyvän ja\nikäänkuin raivostuneen katseensa kanssa pakostakin veti yhä edelleen\nhuomion häneen.\n\n— Minä ihmettelisin, kerrassaan, muuten, kun en tunne maailmaa (minä\nmyönnän sen), sitä, että te ette ainoastaan itse jäänyt äskeisen\nseuramme pariin, joka ei ole teille sopiva, vaan jätitte nämäkin...\nneidot, kuulemaan skandaalijuttua, vaikka he ovat jo kaiken lukeneet\nromaanista. Minä kenties, muuten, en tiedä... koska sekaannun, mutta\njoka tapauksessa, kuka muu kuin te saattoi jäädä... kun poika pyysi\n(niinpä kyllä, poika, myönnän taaskin) viettämään hänen kanssaan\niltaa ja ottamaan... kaikkeen osaa ja... jotta... seuraavana päivänä\nhävettäisi... (minä, muuten, myönnän puhuvani epäonnistuneesti), tätä\nkaikkea minä tavattomasti kehun ja syvästi kunnioitan, vaikka jo\npelkästään hänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, kasvoista näkyy,\nkuinka outoa tämä kaikki hänestä on... Hihii! — alkoi hän nauraa\nhihittää aivan sekaantuneena ja rupesi yht'äkkiä niin kovasti yskimään,\nettei voinut pariin minuuttiin jatkaa.\n\n— Ihan läkähtyy! — lausui kylmästi ja tylysti Lizaveta Prokofjevna\nkatsellen häntä ankaran uteliaasti. — No, hyvä poika, riittää jo sinun\nseurasi. On aika!\n\n— Sallikaahan minunkin, hyvä herra, omasta puolestani teille\nhuomauttaa, — alkoi yht'äkkiä vihaisesti puhua Ivan Fjodorovitš, joka\noli kokonaan menettänyt kärsivällisyytensä, — että minun vaimoni on\ntäällä ruhtinas Leo Nikolajevitšin, yhteisen ystävämme ja naapurimme\nluona, eikä missään tapauksessa ole teidän asianne, nuori mies,\narvostella Lizaveta Prokofjevnan tekoja, aivan niinkuin teidän asianne\nei ole lausua ääneen ja vasten silmiä ajatuksia siitä, mitä minun\nkasvoillani kuvastuu. Niin. Ja jos minun vaimoni jäi tänne, — jatkoi\nhän kiivastuen melkein joka sanaa lausuessaan yhä enemmän, — niin\nhän on tehnyt sen pikemminkin, hyvä herra, ihmetyksestä ja kaikille\nymmärrettävästä nykyaikaisesta uteliaisuudesta katsellakseen omituisia\nnuoria miehiä. Minä itsekin jäin, niinkuin minä toisinaan pysähdyn\nkadulle, kun näen jotakin, jota voi katsella niinkuin... niinkuin...\nniinkuin...\n\n— Niinkuin katsellaan kummaa, — auttoi Jevgeni Pavlovitš.\n\n— Mainiosti ja oikein, — ilostui hänen ylhäisyytensä, joka oli\nhiukan sekaantunut vertauksessaan, — aivan niinkuin katsellaan\nkummaa. Mutta joka tapauksessa minusta on kaikkein ihmeteltävintä ja\nkatkeroittavinta, jos niin voi sanoa kieliopillisesti, että te, nuori\nmies, olitte kykenemätön ymmärtämään sitäkin, että Lizaveta Prokofjevna\njäi nyt teidän pariinne siksi, että te olette sairas, — jos te nyt\ntodellakin olette henkihieverissä, — niin sanoakseni säälistä, teidän\nsurkeitten sanojenne johdosta, hyvä herra, ja että mikään tahra ei\nmissään tapauksessa voi tarttua hänen nimeensä, ominaisuuksiinsa ja\nmerkitykseensä... Lizaveta Prokofjevna! — lopetti kenraali aivan\npunaisena. — Jos tahdot lähteä, niin sanokaamme jäähyväiset hyvälle\nruhtinaallemme ja...\n\n— Kiitän teitä opetuksesta, kenraali, — keskeytti Ippolit totisena ja\nodottamatta katsellen miettivästi kenraaliin.\n\n— Lähtekäämme, maman, pitkältäkö tätä vielä jatkuu!... — lausui\nkärsimättömästi ja vihaisesti Aglaja nousten tuoliltaan.\n\n— Vielä kaksi minuuttia, rakas Ivan Fjodorovitš, jos sallit, — kääntyi\nLizaveta Prokofjevna arvokkaasti puolisonsa puoleen. — Minusta näyttää,\nettä hän on aivan kuumeen vallassa ja suorastaan hourailee; siitä ovat\nsaaneet minut vakuutetuksi hänen silmänsä; häntä ei voi jättää sillä\ntavoin. Leo Nikolajevitš! Voisiko hän olla yötä sinun luonasi, ettei\ntarvitsisi kuljettaa tänään Pietariin? Cher prince, onko teillä ikävä?\n— kääntyi hän yht'äkkiä jostakin syystä ruhtinas S:n puoleen. — Tule\ntänne, Aleksandra, korjaa tukkaasi, ystäväni.\n\nHän korjasi Aleksandran tukkaa, jossa ei ollut mitään korjattavaa, ja\nsuuteli häntä; sitä varten hän vain oli hänet kutsunutkin..\n\n— Minä pidin teitä kehityskykyisenä... alkoi Ippolit taas puhua jättäen\nmietteensä. — Niin! Tätähän minä tahdoin sanoa, — ilostui hän aivan\nkuin muistaen yht'äkkiä. — Burdovski tahtoo vilpittömästi puolustaa\näitiään, eikö totta? Mutta tuloksena on, että juuri hän häpäisee\näitiään. Ruhtinas tahtoo auttaa Burdovskia, tarjoaa vilpittömin mielin\nhänelle hellää ystävyyttään ja pääomaa ja on kenties ainoa teistä\nkaikista, joka ei tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttä, mutta juuri\nhepä seisovatkin vastatusten todellisina vihamiehinä... Hahhahhaa! Te\nvihaatte kaikki Burdovskia siitä, että hän suhtautuu teidän mielestänne\nrumasti ja epähienosti äitiinsä, niinhän? Niinkö? Niinkö? Tehän\nkaikki rakastatte hirveästi muotojen kauneutta ja hienoutta, niistä\nte vain pidättekin kiinni, eikö totta? (Olen jo kauan epäillyt, että\nvain niistä!) No, siispä tietäkää, ettei kenties kukaan teistä ole\nniin rakastanut äitiään kuin Burdovski! Te, ruhtinas, tiedän sen,\nolette salaa, Ganetškan mukana, lähettänyt rahaa Burdovskin äidille,\nja lyönpä nyt vetoa, hihihii! (nauroi hän hysteerisesti), lyönpä\nvetoa, että juuri Burdovski syyttää teitä nyt epähienosta muodosta\nja epäkunnioituksesta hänen äitiään kohtaan, niin se on, jumal'auta,\nhahhahhaa!\n\nHän oli taas läkähtyä ja alkoi yskiä.\n\n— No, onko siinä kaikki? Joko olet sanonut kaikki, ihan kaikki? No,\nmene nyt makaamaan, sinulla on kuume, — keskeytti kärsimättömästi\nLizaveta Prokofjevna, joka ei ollut kääntänyt hänestä pois levotonta\nkatsettaan. — Ah, Herra Jumala! Mutta hänhän puhuu vielä!\n\n— Luullakseni te nauratte? Miksi te kaiken aikaa nauratte minulle?\n— kääntyi Ippolit yht'äkkiä levottomasti ja ärtyisästi Jevgeni\nPavlovitšin puoleen. Tämä nauroi todellakin.\n\n— Minä tahdoin vain kysyä teiltä, herra... Ippolit... suokaa anteeksi,\nolen unohtanut sukunimenne.\n\n— Herra Terentjev, — sanoi ruhtinas.\n\n— Niin, Terentjev, kiitän teitä, ruhtinas, äsken te sen sanoitte, mutta\nse lensi pois päästäni... minä tahdoin kysyä teiltä, herra Terentjev,\nolenko kuullut puhuttavan totta, että te olette sitä mieltä, ettei\nteidän tarvitse muuta kuin neljännestunti puhua ikkunasta kansan\nkanssa, niin se heti on yhtä mieltä teidän kanssanne kaikesta ja seuraa\nheti teitä?\n\n— Se on hyvin mahdollista, että olen niin sanonut... — vastasi Ippolit\naivan kuin muistellen jotakin. — Aivan varmasti olen niin puhunut!\n— lisäsi hän yht'äkkiä taas vilkastuen ja katsoen lujasti Jevgeni\nPavlovitšiin. — Mitä te siitä?\n\n— En kerrassaan mitään; ainoastaan tietääkseni, täydellisyyden vuoksi.\n\nJevgeni Pavlovitš vaikeni, mutta Ippolit katseli yhä edelleen häntä\nkärsimättömästi odottaen.\n\n— No, joko olet päässyt loppuun, vai mitä? — kääntyi Lizaveta\nProkofjevna Jevgeni Pavlovitšin puoleen. — Lopeta pian, hyvä mies,\nhänen on aika mennä nukkumaan. Vai etkö osaa? (Hän oli hyvin\nharmissaan.)\n\n— Minä kenties olen hyvinkin halukas lisäämään, — jatkoi Jevgeni\nPavlovitš hymyillen, — että kaikki, mitä minä kuulin teidän\ntovereiltanne, herra Terentjev, ja kaikki, mitä te nyt juuri esititte,\nvieläpä niin kieltämättömällä kyvyllä, vie minun käsitykseni mukaan\nteoriaan oikeuden voitosta, ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta,\nvieläpä sulkien pois kaiken muun, ja ehkäpä ennenkuin on tutkittu, mikä\non oikeus. Kenties minä erehdyn?\n\n— Tietysti erehdytte, minä en edes ymmärrä teitä... Entä sitten?\n\nNurkastakin kuului nurinaa. Lebedevin sisarenpoika mutisi jotakin\npuoliääneen.\n\n— Sitten ei juuri mitään enää, — jatkoi Jevgeni Pavlovitš, — minä\ntahdoin vain huomauttaa, että tästä asia voi suorastaan muuttua voiman\noikeudeksi, se on, yksityisen nyrkin ja persoonallisen mieliteon\noikeudeksi, niinkuin muuten asia sangen usein maailmassa onkin\npäättynyt. Päätyihän Proudhon voiman oikeuteen. Amerikan sodan aikana\nmonet johtavimmat liberaalit ilmoittivat olevansa plantaasinomistajain\npuolella, syystä että neekerit ovat neekereitä, alapuolella valkoisen\nrodun, ja siis voiman oikeus on valkoisten puolella...\n\n— No?\n\n— Se on, te siis ette kiellä voiman oikeutta?\n\n— Entä sitten?\n\n— Te olette sentään johdonmukainen; minä tahdoin ainoastaan huomauttaa,\nettä voiman oikeudesta ei ole pitkä matka tiikerien ja krokotiilien,\nvieläpä Danilovin ja Gorskin oikeuteen.\n\n— En tiedä; entä sitten?\n\nIppolit tuskin kuunteli Jevgeni Pavlovitšia, sillä vaikka hän sanoikin\ntälle _entä sitten_, niin sen hän nähtävästi teki pikemmin vanhasta\ntottumuksesta, jonka hän oli omaksunut keskustellessaan, eikä\ntarkkaavaisuudesta ja mielenkiinnosta.\n\n— Ei sitten mitään... siinä on kaikki.\n\n— Minä muuten en ole teille vihainen, — päätti Ippolit yht'äkkiä aivan\nodottamatta ja, tuskin täydelleen itsekään siitä tietäen, ojensi\nkätensä, vieläpä hymyilikin. Jevgeni Pavlovitš hämmästyi ensin, mutta\ntarttui hyvin totisen näköisenä hänelle ojennettuun käteen, aivan kuin\nolisi ottanut vastaan anteeksiannon.\n\n— En saata olla lisäämättä, — sanoi hän edelleen kaksimielisen\nkunnioittavalla äänensävyllä, — teille kiitostani huomaavaisuudesta,\njolla te annoitte minun puhua, sillä lukuisien havaintojeni mukaan\nei meikäläinen liberaali koskaan kykene sallimaan, että jollakulla\nolisi oma vakaumuksensa, eikä voi olla vastaamatta heti paikalla\nvastaväittäjälleen haukkumisilla tai vielä pahemminkin...\n\n— Siinä te olette aivan oikeassa, — huomautti kenraali Ivan\nFjodorovitš, pani kätensä selkänsä taakse ja vetäytyi perin\nikävystyneen näköisenä pengermän ulkoportin luo, missä haukotteli\nharmissaan.\n\n— No, riittää sinun osaltasi, hyvä ystävä, — julisti Lizaveta\nProkofjevna äkkiä Jevgeni Pavlovitšille. — Olen saanut teistä\nkylläkseni...\n\n— On aika, — lausui yht'äkkiä huolestuneena ja miltei pelästyneenä\nIppolit nousten paikaltaan ja katsellen sekaantuneena ympärilleen. —\nMinä olen viivyttänyt teitä; tahdoin sanoa teille kaikki... luulin,\nettä jokainen... viimeisen kerran...se kuvittelua...\n\nNäkyi, että hän vilkastui puuskittain, vapautui yht'äkkiä melkein\ntäydellisestä hourailusta, muutamaksi silmänräpäykseksi, muisti ja\npuhui äkkiä täysin tietoisesti, enimmäkseen katkelmin, joita hän\nkenties oli ajatellut ja opetellut sairautensa pitkinä, ikävinä\ntunteina vuoteessaan, yksinäisyydessä, unettomina öinä.\n\n— No, hyvästi! — lausui hän taas äkkiä terävästi. — Luuletteko te, että\nminun on helppo sanoa teille: hyvästi? Hahhah! — naurahti hän itse\nharmistuneena _kömpelön_ kysymyksensä johdosta ja lausui yht'äkkiä\nkovalla äänellä ja ärtyisästi, aivan kuin suuttuneena siitä, ettei\nhänen onnistu sanoa mitä tahtoisi: — Teidän ylhäisyytenne! Minulla on\nkunnia pyytää teitä hautajaisiini, jos vain teette minulle sen kunnian,\nja... teitä kaikkia, hyvät herrat, kenraalin jäljessä!...\n\nHän alkoi taas nauraa; mutta se oli jo mielettömän naurua. Lizaveta\nProkofjevna siirtyi pelästyneenä hänen luokseen ja tarttui hänen\nkäteensä. Ippolit katsoi häneen kiinteästi, yhä nauraen samaa naurua,\njoka ei kuitenkaan enää jatkunut, vaan oli ikäänkuin jähmettynyt hänen\nkasvoilleen.\n\n— Tiedättekö, että minä tulin tänne nähdäkseni puita? Nuo tuossa...\n(hän osoitti puiston puita), se ei ole naurettavaa, vai mitä?\nEihän siinä ole mitään naurettavaa? — kysyi hän vakavasti Lizaveta\nProkofjevnalta ja vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; sitten hän hetken\nkuluttua nosti päänsä ja alkoi uteliaasti etsiä silmillään joukosta.\nHän etsi Jevgeni Pavlovitšia, joka seisoi sangen lähellä, oikealla,\nentisellä paikallaan, — mutta Ippolit oli jo unohtanut ja etsi\nylt'ympäri. — Ahaa, te ette ole mennyt pois! — löysi hän hänet\nviimein. — Te nauroitte äsken kaiken aikaa, että minä tahdoin puhua\nikkunasta ulos neljännestunnin... Mutta tiedättekö, etten minä ole\nkahdeksantoistavuotias: minä olen niin paljon maannut tällä pieluksella\nja niin paljon katsonut tästä ikkunasta ja niin paljon ajatellut...\nkaikista... että... Kuolleella ei ole ikävuosia, tiedättehän.\nMinä ajattelin tätä jo viime viikolla, kun heräsin yöllä... Mutta\ntiedättekö, mitä te pelkäätte kaikkein enimmän? Te pelkäätte kaikkein\nenimmän meidän vilpittömyyttämme, vaikka halveksittekin meitä! Minä\najattelin tätäkin silloin pieluksellani yöllä... Luuletteko te, että\nminä tahdoin pilkata teitä äsken, Lizaveta Prokofjevna? Ei, minä en\npilkannut teitä, minä tahdoin vain kehua teitä... Kolja sanoi, että\nruhtinas nimitti teitä lapseksi... se on hyvä... Niin, mitäs minä\noikeastaan... tahdoin vielä jotakin...\n\nHän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui mietteisiin.\n\n— Niin, tätä: kun te äsken hyvästelitte, niin minä yht'äkkiä\najattelin: kas tuossa on ihmisiä eikä heitä sitten koskaan enää ole,\nei koskaan! Eikä puitakaan, — ainoastaan tiilikivinen seinä tulee\nolemaan, punainen, Meyerin talon seinä... vastapäätä ikkunaani... no,\nsano heille kaikesta tästä... koetahan, sano; tuossa on kaunotar...\nsinähän olet kuollut, esiinnykin kuolleena, sano, että »kuollut saa\npuhua kaikkea...» ja että ruhtinatar Maria Aleksejevna ei toru,\nhahhaa!... Ettekö te naura? — hän katseli kaikkia ympärillään olevia\nepäluuloisesti. — Mutta tiedättekö, pieluksella tuli päähäni paljon\najatuksia... tiedättekö, minä tulin vakuutetuksi, että luonto on\nhyvin ivallinen... Te sanoitte äsken, että minä olen ateisti, mutta\ntiedättekö, että tämä luonto... Miksi te taas nauratte? Te olette\nhirveän julmia! — lausui hän yht'äkkiä surullisen paheksuvasti\nkatsellen kaikkia. — Minä en ole turmellut Koljaa, — lopetti hän aivan\ntoisenlaisella äänellä' totisella ja vakuutetulla, aivan kuin olisi\nyht'äkkiä muistanut senkin.\n\n— Ei kukaan, ei kukaan täällä naura sinulle, rauhoitu! — sanoi Lizaveta\nProkofjevna melkein kärsien. — Huomenna saapuu uusi lääkäri; tuo\ntoinen erehtyi; istuuduhan, ethän kestä jaloillasi! Hourailet... Ah,\nmitä hänelle nyt on tehtävä! — huolehti hän pannen Ippolitin istumaan\nnojatuoliin. Kyynel kimmelsi hänen poskellaan.\n\nIppolit pysähtyi melkein hämmästyneenä, kohotti kätensä, ojensi sen\narasti ja kosketti tuota kyyneltä. Hän hymyili aivan kuin lapsen hymyä.\n\n— Minä... teitä... — alkoi hän puhua riemuissaan, — te ette tiedä,\nkuinka minä teitä... minulle hän on aina puhunut niin innostuneena\nteistä, tuo tuossa, Kolja... minä rakastan hänen innostustaan. Minä en\nole turmellut häntä! Vain hänet minä jätänkin... minä tahdoin jättää\nkaikki, kaikki, — mutta heitä ei ollut ketään, ei ketään ollut...\nMinä tahdoin olla toiminnan mies, minulla oli oikeus... Oi, miten\npaljon minä tahdoin! Nyt minä en tahdo mitään, en mitään tahdo tahtoa,\nolen tehnyt sellaisen lupauksen itselleni, etten enää tahdo mitään;\netsikööt, etsikööt ilman minua totuutta! Niin, luonto on ivallinen!\nMiksi se, — ryhtyi hän yht'äkkiä puhumaan kiihkeästi, — miksi se luo\nkaikkein parhaita olentoja pitääkseen niitä sitten pilkkanaan? Sehän\nteki sillä tavoin, että ainoa olento, joka on tunnustettu maan päällä\ntäydelliseksi... sehän teki niin, että näytettyään hänet ihmisille\nse antoi juuri hänen tehtäväkseen sanoa sen, minkä takia on vuotanut\nniin paljon verta, että jos se kaikki olisi vuotanut yhdellä kertaa,\nniin ihmiset luultavasti olisivat menehtyneet! Oi, hyvä on, että minä\nkuolen! Minäkin kenties olisin sanonut jonkin hirveän valheen, luonto\nolisi siihen vienyt!... Minä en ole turmellut ketään... Minä tahdoin\nelää kaikkien ihmisten onnea varten, löytääkseni ja julistaakseni\ntotuuden... Minä katsoin ikkunasta Meyerin seinää ja aioin puhua\nainoastaan neljännestunnin ja saada kaikki, kaikki vakuutetuiksi, ja\nkerran elämässäni tulin yhteen... teidän kanssanne, jos en ihmisten\nkanssa! Ja mitä siitä sukeutui? Ei mitään! Tulokseksi tuli, että te\nhalveksitte minua! Siis minä olen tarpeeton, siis minä olen hölmö,\nsiis on aika! Enkä osannut jättää edes mitään muistoa! En yhtään\nääntä, en jälkeä, en ainoatakaan tekoa, en ole levittänyt ainoatakaan\nvakaumusta!... Älkää naurako tyhmälle! Unohtakaa! Unohtakaa kaikki...\nolkaa hyvät ja unohtakaa, älkää olko niin julmia! Tiedättekö te, että\njos tämä keuhkotauti ei olisi tullut väliin, niin minä itse olisin\ntappanut itseni...\n\nHän näytti tahtovan sanoa vielä paljon, mutta ei saanut sanotuksi,\nheittäytyi nojatuoliin, sulki kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä kuin\npieni lapsi.\n\n— No, mitä hänelle nyt on tehtävä? — huudahti Lizaveta Prokofjevna,\nsyöksähti hänen luokseen, tarttui hänen päähänsä ja puristi sitä\nhyvin kovasti rintaansa vastaan. Ippolit itki ääneen ja nytkähteli. —\nNo-no-no! No, älähän itke, no, riittää, sinä olet hyvä poika, Jumala\nantaa sinulle anteeksi tietämättömyytesi tähden; no, riittää, ole\nmiehuullinen... Sitäpaitsi sinua jälkeenpäin hävettääkin...\n\n— Minulla on siellä, — puhui Ippolit koettaen kohottaa päätään, —\nminulla on veli ja sisaria, lapsia, pieniä, raukkoja, viattomia...\n_hän_ turmelee ne! Te olette pyhä, te olette... itse lapsi, —\npelastakaa heidät! Temmatkaa heidät pois tuolta... hän... häpeä... Oi,\nauttakaa heitä, auttakaa, Jumala maksaa teille sen satakertaisesti,\nJumalan tähden, Kristuksen tähden!...\n\n— Sanokaahan vihdoinkin, Ivan Fjodorovitš, mitä nyt on tehtävä!\n— huudahti Lizaveta Prokofjevna ärtyisästi. — Olkaa niin hyvä ja\nkatkaiskaa ylevä äänettömyytenne! Jos te ette asiaa ratkaise, niin\ntietäkää, että minä jään tänne itse yöksi; tarpeeksi olette pitänyt\nminua kuin tyranni itsevaltaisuutenne alaisena!\n\nLizaveta Prokofjevna kyseli innostuneena ja vihastuneena ja odotti,\nettä vastattaisiin heti. Mutta tämmöisissä tapauksissa läsnäolijat,\nvaikka heitä olisi paljonkin, enimmäkseen vastaavat äänettömyydellä,\npassiivisella uteliaisuudella, tahtomatta ottaa mitään vastuulleen,\nja lausuvat ajatuksensa vasta paljon myöhemmin. Läsnä oli täällä\nsellaisiakin, jotka olivat valmiit istumaan täällä vaikkapa aamuun asti\nlausumatta sanaakaan, kuten esimerkiksi Varvava Ardalionovna, joka\noli koko illan istunut kauempana ääneti ja kaiken aikaa kuunnellut\ntavattoman uteliaana, johon hänellä saattoi olla omat syynsäkin.\n\n— Minun mielipiteeni, ystäväni, — lausui kenraali, — on, että tässä\nnyt, niin sanoakseni, pikemminkin tarvitaan sairaanhoitajatarta kuin\nteidän kiihtymystänne, ja kenties luotettava, selvä mies yön ajaksi.\nJoka tapauksessa on kysyttävä ruhtinaalta ja... heti kohta jätettävä\nrauhaan. Huomenna voi sitten taas olla osaaottavainen.\n\n— Kello on nyt kaksitoista, me lähdemme. Lähteekö hän kanssamme vai\njääkö teidän luoksenne? — kääntyi Doktorenko ärtyisästi ja vihaisesti\nruhtinaan puoleen.\n\n— Jos tahdotte, niin jääkää tekin hänen luokseen, — sanoi ruhtinas, —\ntilaa on kyllä.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — riensi odottamatta ja riemuissaan kenraalin\nluo herra Keller, — jos tarvitaan sovelias mies yön ajaksi, niin\nminä olen valmis tekemään uhrauksen ystävän takia... se on sellainen\nsielu! Minä olen jo kauan pitänyt häntä suurena, teidän ylhäisyytenne.\nMinä olen tietysti laiminlyönyt itseni sivistämisen, mutta jos hän\nlausuu kritiikkinsä, niin helmiä, helmiä hän sirottelee, teidän\nylhäisyytenne!...\n\nKenraali kääntyi epätoivoissaan poispäin.\n\n— Minä olen hyvin iloinen, jos hän jää, tietysti hänen on vaikea\nlähteä, — selitteli ruhtinas vastaukseksi Lizaveta Prokofjevnan\näkäisiin kysymyksiin.\n\n— Nukutko sinä sitten? Jos et tahdo, ystäväiseni, niin minä vien hänet\nkotiini! Herra Jumala, hänhän tuskin itsekään kestää jaloillaan!\n\nOletko sinä sairas?\n\nKun Lizaveta Prokofjevna äsken ei ollut tavannut ruhtinasta\nkuolinvuoteella makaamassa, niin hän oli todellakin suuresti\nliioitellut pitäen hänen terveydentilaansa tyydyttävänä, arvostellen\nsitä ulkonäön mukaan, mutta äskeinen sairaus, sen aikana esiintyneet\nraskaat muistot, illan huolten synnyttämä väsymys, »Pavlištševin pojan»\naiheuttama kohtaus, nyt Ippolitin aiheuttama tapaus, — kaikki tämä oli\närsyttänyt sairasta ja herkkää ruhtinasta tosiaankin niin paljon, että\nhän oli kuumeessa. Mutta sitäpaitsi hänen silmissään oli nyt vielä\njokin muukin huoli, jopa pelkokin; hän katseli pelokkaasti Ippolitia,\naivan kuin odottaen tämän puolelta vielä jotakin.\n\nYht'äkkiä Ippolit nousi seisomaan, hirveän kalpeana ja kauhean, melkein\nepätoivoon asti menevän häpeän kuvastuessa hänen vääristyneillä\nkasvoillaan. Se ilmeni etupäässä hänen katseessaan, jolla hän\nvihamielisesti ja pelokkaasti vilkaisi seuraa, sekä hämmentyneessä,\nvääristyneessä ja matelevassa hymyssä värähtelevillä huulilla. Hän\nloi heti silmänsä alas ja lähti kulkea laahustamaan huojuen ja yhä\nhymyillen entistä hymyään Burdovskin ja Doktorenkon luo, jotka\nseisoivat pengermän uloskäytävän luona: hän lähti pois heidän mukanaan.\n\n— No niin, tätä juuri pelkäsinkin!— huudahti ruhtinas. — Niin täytyikin\nkäydä!\n\nIppolit kääntyi nopeasti häneen päin mitä hurjimman vihan vallassa, ja\njokainen piirre hänen kasvoissaan näytti vapisevan ja sanovan:\n\n— Ahaa, tätä juuri pelkäsittekin! »Niin täytyikin käydä» teidän\nmielestänne? Tietäkää siis, että jos minä jotakuta täällä vihaan,\n— karjaisi hän käheällä äänellä, vikisten ja sylen pärskähdellessä\nsuusta, — (minä vihaan teitä kaikkia, kaikkia!), niin teitä, teitä,\njesuiittamainen, siirappimainen sielu, idiootti, miljoonanomistaja\nja hyväntekijä, teitä enemmän kuin kaikkia ja kaikkea maailmassa!\nOlen jo aikoja sitten ymmärtänyt teidät ja vihannut teitä, jo\nsilloin, kun kuulin teistä, minä vihasin teitä koko sieluni vihan\nvoimalla... Te olette nyt pannut tämän kaiken kokoon! Te minut\nveitte niin pitkälle, että sain kohtauksen! Te saatoitte kuolevan\nniin pitkälle, että häntä hävettää, te, te, te olette syypää minun\nhalpamaiseen matalamielisyyteeni! Minä tappaisin teidät, jos jäisin\neloon! En tarvitse teidän hyviä töitänne, en keneltäkään ota vastaan,\nkuuletteko, en keneltäkään mitään! Minä hourailin, ettekä te saa olla\nvoitonriemuisia!... Kiroan teidät kaikki kerta kaikkiaan!\n\nHän oli aivan läkähtymäisillään.\n\n— Hän häpesi kyyneliään! — kuiskasi Lebedev Lizaveta Prokofjevnalle. —\n»Niin täytyikin käydä!» Kas vain ruhtinasta! Näki hänen lävitseen...\n\nMutta Lizaveta Prokofjevna ei suvainnut katsahtaakaan häneen.\nKenraalitar seisoi ylpeänä, suoraksi ojentautuneena, pää taaksepäin\nheitettynä, ja katseli halveksivasti ja uteliaasti »noita miekkosia».\nKun Ippolit lopetti, kohautti kenraali olkapäitään; Lizaveta\nProkofjevna katseli vihaisesti häntä kiireestä kantapäähän aivan kuin\nvaatien häntä selittämään liikkeensä, ja kääntyi kohta ruhtinaan\npuoleen.\n\n— Kiitos teille, ruhtinas, talomme eksentrinen ystävä, miellyttävästä\nillasta, jonka te olette meille kaikille toimittanut. Kyllä kai\nteidän sydämenne nyt riemuitsee, kun teidän onnistui kytkeä meidätkin\nhassutteluihinne... Riittää, rakas talon ystävä, kiitos, että annoitte\nkunnollisesti nähdä edes sen, mikä te itse olette miehiänne!...\n\nHän alkoi paheksuvasti järjestellä viittaansa odottaen, milloin »nuo»\nlähtevät. »Noiden» luo ajoi sillä hetkellä ajuri rattaineen, sillä\njo neljännestunti sitten oli Doktorenko lähettänyt Lebedevin pojan,\nlukiolaisen, hakemaan ajuria. Kenraali pisti heti paikalla puolisonsa\njälkeen omasta puolestaan sanan joukkoon:\n\n— Todellakin, ruhtinas, minä en odottanutkaan... kaiken jälkeen,\nkaikkien ystävällisten suhteitten jälkeen... ja lopuksi, Lizaveta\nProkofjevna...\n\n— Miten, miten se onkaan mahdollista! — huudahti Adelaida, astui\nnopeasti ruhtinaan luo ja ojensi hänelle kätensä.\n\nRuhtinas hymyili hänelle hämillään. Äkkiä kiihkeä, nopea kuiskutus\naivan kuin poltti ruhtinaan korvaa.\n\n— Jos te ette heti paikalla jätä noita inhoittavia ihmisiä, niin minä\nkoko elämäni, koko elämäni ajan vihaan vain teitä! — kuiskasi Aglaja;\nhän oli kuin raivoissaan, mutta kääntyi pois, ennenkuin ruhtinas\nennätti häneen katsahtaa. Ruhtinaalla ei muuten enää ollut mitään eikä\nketään jätettävää: sairas Ippolit oli sillävälin ennätetty jotenkuten\nsijoittaa ajuriin, ja rattaat olivat lähteneet liikkeelle.\n\n— Mitä, jatkuuko tätä vielä kauankin, Ivan Fjodorovitš? Mitä arvelette?\nPitääkö minun kauankin kärsiä noiden ilkeitten poikanulikkain\nhävyttömyyksiä?\n\n— Minähän, ystäväni... minä tietysti olen valmis ja... ruhtinas...\n\nIvan Fjodorovitš ojensi kuitenkin ruhtinaalle kätensä, mutta ei\nennättänyt sitä puristaa ja juoksi Lizaveta Prokofjevnan jälkeen,\njoka kovalla touhulla ja vihaisena oli menossa pois pengermältä.\nAdelaida, hänen sulhasensa ja Aleksandra hyvästelivät vilpittömästi ja\nystävällisesti ruhtinasta. Jevgeni Pavlovitš oli heidän joukossaan, ja\nvain hän oli iloissaan.\n\n— Päättyi niinkuin luulinkin! Ikävä vain, että tekin, raukka, jouduitte\nsiinä kärsimään, — kuiskasi hän mitä ystävällisimmin nauraen.\n\nAglaja lähti pois jäähyväisiä sanomatta.\n\nMutta tämän illan seikkailut eivät päättyneet vielä tähän; Lizaveta\nProkofjevna sai kestää vielä erään sangen odottamattoman kohtaamisen.\n\nHän ei ollut ehtinyt vielä astua portailta tielle (joka kaarsi puiston\nympäri), kun yhtäkkiä loistavat ajopelit, kahden valkoisen hevosen\nvetämät avoimet vaunut, kiitivät ruhtinaan huvilan ohitse. Vaunuissa\nistui kaksi komeata naishenkilöä. Mutta vaunut eivät ajaneet enempää\nkuin kymmenen askelta ohi, vaan pysähtyivät äkkiä; toinen naisista\nkäännähti nopeasti, aivan kuin olisi äkkiarvaamatta nähnyt jonkun\ntuttunsa, joka hänen oli tavattava.\n\n— Jevgeni Pavlovitš! Sinäkö se olet? — huudahti yht'äkkiä sointuva,\nkaunis ääni, joka sai ruhtinaan ja ehkäpä vielä jonkun muunkin\nvavahtamaan. — Ah, kuinka iloinen olenkaan, että vihdoin löysin sinut!\nMinä lähetin pikalähetin luoksesi kaupunkiin; kaksi! Koko päivän he\novat sinua etsineet!\n\nJevgeni Pavlovitš seisoi portailla kuin ukkosen lyömänä. Lizaveta\nProkofjevna jäi myös seisomaan paikalleen, mutta ei kauhistuneena eikä\njähmettyneenä niinkuin Jevgeni Pavlovitš: hän katsoi röyhkeätä naista\nyhtä ylpeästi ja yhtä kylmän halveksivasti kuin viisi minuuttia sitten\n»miekkosia», ja siirsi kohta tiukan katseensa Jevgeni Pavlovitšiin.\n\n— Uutinen! — jatkoi sointuva ääni. — Kupferin vekselin takia älä ole\npeloissasi; Rogožin osti sen kolmestakymmenestä, minä sain hänet\nsiihen suostumaan. Voit olla levollinen ainakin kolmisen kuukautta\nvielä. Biskupin ja koko tuon roskajoukon kanssa taas varmaankin saamme\nsovituksi, tuttavan kauppaa! No niin, kaikki on siis hyvin. Ole\niloinen. Huomiseen!\n\nVaunut lähtivät liikkeelle ja katosivat nopeasti.\n\n— Tuo on hullu! — huudahti viimein Jevgeni Pavlovitš punastuen\npaheksumisesta ja katsellen aivan ymmällä ympärilleen. — Minä en\nollenkaan tiedä, mitä hän puhui! Mitä vekseleitä? Kuka hän on?\n\nLizaveta Prokofjevna katsoi häneen vielä pari sekuntia; viimein hän\nlähti nopeasti ja äkillisesti kulkemaan huvilaansa kohti, ja kaikki\nseurasivat häntä. Täsmälleen minuutin kuluttua ilmestyi pengermälle\nruhtinaan luo takaisin Jevgeni Pavlovitš tavattoman kiihtyneenä.\n\n— Ruhtinas, sanokaa aivan tosi sana, ettekö te tiedä, mitä tämä\nmerkitsee?\n\n— En tiedä mitään, — vastasi ruhtinas, joka itsekin oli tavattoman\nsuuren ja sairaalloisen jännityksen vallassa.\n\n— Ettekö?\n\n— En.\n\n— En minäkään tiedä,— alkoi Jevgeni Pavlovitš yht'äkkiä nauraa. —\nJumal'auta, minä en ole ollut missään suhteissa noihin vekseleihin, no,\nuskokaa kunniasanaa!... Mutta mikä teidän on, pyörryttekö te?\n\n— Oi, en, en, vakuutan teille, en...\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVasta kolmantena päivänä Jepantšinit täydelleen leppyivät. Vaikka\nruhtinas syyttikin itseään paljosta, niinkuin hänen tapansa oli, ja\nvilpittömästi odotti rangaistusta, niin kuitenkin hän alussa oli\nsisimmässään täysin vakuutettu siitä, ettei Lizaveta Prokofjevna ollut\nvoinut suuttua häneen vakavasti, vaan oli enemmän suuttunut itseensä.\nNäin ollen noin pitkä vihan aika saattoi hänet kolmanteen päivään\nmennessä sangen synkkään umpikujaan. Muutkin asianhaarat olivat siihen\nsaattaneet, mutta yksi niistä erityisesti. Kaikkien kolmen päivän\naikana se oli yhä lisääntyvässä määrässä kasvanut hänen epäluuloisessa\nmielessään (ruhtinas oli viime aikoina ruvennut syyttämään\nitseään kahdesta äärimmäisyydestä: tavattomasta »järjettömästä ja\ntunkeilevasta» herkkäuskoisuudestaan ja samalla kertaa »synkästä,\nalhaisesta» epäluuloisuudestaan). Sanalla sanoen, kolmannen päivän\nlopulla oli sen eksentrisen naisen ilmestyminen, joka oli vaunuistaan\npuhellut Jevgeni Pavlovitšin kanssa, saanut hänen mielessään\npeloittavat ja arvoitukselliset mittasuhteet. Arvoituksen varsinaisena\nytimenä, asian muiden puolien lisäksi, oli ruhtinaalle murheellinen\nkysymys: oliko juuri hän syypää tähän uuteenkin »kauheuteen», vaiko\nainoastaan... Mutta hän ei sanonut loppuun kuka vielä. Mitä taas tuli\nkirjaimiin N.F.B., niin se oli hänen käsittääkseen ainoastaan viatonta\nkujeilua, aivan lapsellistakin kujeilua, niin että olisi hävettänyt ja\neräässä suhteessa ollut miltei kunniatontakin edes ajatellakaan sitä\nsen enempää.\n\nMuuten heti seuraavana päivänä säädyttömän »illan» jälkeen, jonka\nsotkuisiin asioihin ruhtinas oli ollut niin suurena »syynä», hän sai jo\naamulla mielihyväkseen vieraikseen ruhtinas Š:n ja Adelaidan. Nämä\nolivat pistäytyneet hänen luokseen »_etupäässä_ tiedustaakseen, miten\nhän voi», olivat poikenneet ollessaan kahden kesken kävelyllä. Adelaida\noli heti huomannut puistossa erään puun, ihastuttavan vanhan puun,\njoka oli tuuhea ja jonka vääristyneet oksat olivat täynnä nuorta\nvihannuutta, ja siinä oli kolo sekä halkeama; hän oli päättänyt\nehdottomasti, ehdottomasti piirtää sen! Niin että hän puhuikin\nmelkein yksinomaan vain tästä koko sen puolen tunnin ajan, minkä\nvierailu kesti. Ruhtinas Š. oli ystävällinen ja rakastettava kuten\ntavallisesti, kyseli ruhtinaalta entisiä asioita, muisteli heidän\nensi tutustumiseensa liittyviä seikkoja, niin että edellisen päivän\ntapahtumista ei mainittu juuri mitään. Viimein Adelaida ei jaksanut\nhillitä itseään ja tunnusti naurahtaen, että he olivat pistäytyneet\nsinne _incognito_; mutta siihen tunnustukset loppuvatkin, vaikka jo\ntuosta incognitosta saattoi huomata, että hänen vanhempansa, t.s.\netupäässä Lizaveta Prokofjevna, ovat jonkinmoisen erikoisen pahantuulen\nvallassa. Mutta eivät hänestä eivätkä Aglajasta eivätkä edes Ivan\nFjodorovitšistakaan Adelaida ja ruhtinas Š. maininneet käyntinsä\naikana yhtään ainoata sanaa. Lähtiessään taas pois kävelylle he eivät\npyytäneet ruhtinasta mukaansa. Siihen suuntaan, että kutsuisivat\nhäntä luonaan käymään, ei tehty viittaustakaan; tässä suhteessa\nlivahti Adelaidan suusta eräs sangen kuvaava lausekin: kertoessaan\neräästä tekeillä olevasta akvarellistaan hän alkoi yht'äkkiä tuntea\nsuurta halua näyttää sitä: »Kuinka saisin sen tehdyksi mitä pikimmin?\nMalttakaahan! Joko lähetän sen teille tänään Koljan kanssa, jos hän\npistäytyy luoksemme, tai tuon sen huomenna itse, kun taas lähdemme\nruhtinaan kanssa kävelemään», päätti hän viimein epäröintinsä ja\nilostui, kun hänen oli niin nokkelasti ja kaikille mukavasti onnistunut\nratkaista tämä juttu.\n\nViimein, miltei jo hyvästellessään, sanoi ruhtinas Š. aivan kuin se\nyht'äkkiä olisi muistunut hänen mieleensä:\n\n— Niin, — kysyi hän, — ettekö edes vaikkapa te, rakas Leo Nikolajevitš,\ntiedä, mikä se naishenkilö oli, joka huusi eilen Jevgeni Pavlovitšille\nvaunuista?\n\n— Se oli Nastasja Filippovna, — sanoi ruhtinas. — Ettekö te todellakaan\nvielä tietänyt, että se oli hän? Kuka hänen kanssaan oli, sitä en tiedä.\n\n— Tiedän, olen kuullut! — puuttui puheeseen ruhtinas Š. — Mutta mitä\nmerkitsi tuo huuto? Se on, tunnustan, minulle sellainen arvoitus...\nminulle ja muille.\n\nRuhtinas Š. oli puhuessaan ilmeisesti tavattomasti ihmeissään.\n\n— Hän puhui joistakin Jevgeni Pavlovitšin vekseleistä, — vastasi\nruhtinas hyvin yksinkertaisesti, — jotka olivat joutuneet joltakin\nkoronkiskurilta Rogožinin haltuun, hänen pyynnöstään, ja että Rogožin\nantaa Jevgeni Pavlytšille maksuaikaa.\n\n— Kuulin, kuulin, rakas ruhtinaani, mutta eihän semmoista ole voinut\nollakaan! Mitään vekseleitä ei Jevgeni Pavlovitšilla tässä ole voinut\nollakaan! Kun on sellainen omaisuus... Totta on, että hänelle on\nsattunut toisinaan hänen huikentelevaisuutensa takia minkä mitäkin,\nennen muinoin, ja minäkin olen häntä auttanut pulasta... Mutta kun on\nsellainen omaisuus, niin on mahdotonta antaa vekseleitä koronkiskurille\nja olla niistä huolissaan. Eikä hän voi olla _sinä_ ja niin\ntuttavallisissa suhteissa Nastasja Filippovnaan, — siinä on pääasia.\nHän vannoo, ettei hän ymmärrä mitään, ja minä uskon häntä täydelleen.\nMutta seikka on semmoinen, rakas ruhtinas, että minä tahdoin kysyä\nteiltä, ettekö te tiedä jotakin. Se on, eikö edes teidän korviinne ole\njonkin ihmeen kautta huhu kulkeutunut?\n\n— Ei, en tiedä mitään, ja vakuutan teille, etten minä ole ollenkaan\nollut tässä osallisena.\n\n— Ah, millaiseksi te olette muuttunut, ruhtinas! Minä suorastaan en\ntunne teitä tänään. Saatoinko minä otaksua, että te olisitte osallisena\ntämmöisessä asiassa?... No, tehän olette tänään lamassa.\n\nHän syleili ja suuteli ruhtinasta.\n\n— Mitä tarkoitatte? Missä »tämmöisessä» asiassa osallisena? Minä en näe\nmitään »tämmöistä» asiaa.\n\n— Epäilemättä tuo naishenkilö tahtoi jollakin tavoin ja jossakin\nasiassa tuottaa haittaa Jevgeni Pavlytšille antaen hänelle todistajien\nnähden ominaisuuksia, joita hänellä ei ole eikä voi olla, — vastasi\nruhtinas Š. jokseenkin kuivasti.\n\nRuhtinas Leo Nikolajevitš tuli hämilleen, mutta katseli kuitenkin\nedelleen kiinteästi ja kysyvästi ruhtinaaseen; tämä oli vaiti.\n\n— Eikö yksinkertaisesti vekseleitä? Eikö juuri sananmukaisesti sillä\ntavoin kuin eilen? — mutisi ruhtinas viimein omituisen kärsimättömästi.\n\n— Sanoinhan teille, arvostelkaa itse, mitä yhteistä tässä voi olla\nJevgeni Pavlytšilla ja... hänellä ja lisäksi vielä Rogožinilla? Toistan\nvieläkin, että omaisuus on äärettömän suuri, minkä varsin hyvin tiedän;\ntoinen omaisuus, jota hän odottaa sedältään. Yksinkertaisesti, Nastasja\nFilippovna...\n\nRuhtinas Š. vaikeni yht'äkkiä taas, ilmeisesti siksi, ettei halunnut\npuhua ruhtinaalle Nastasja Filippovnasta.\n\n— Siis joka tapauksessa Nastasja Filippovna on hänen tuttunsa? — kysyi\nyht'äkkiä ruhtinas Leo Nikolajevitš oltuaan noin minuutin verran vaiti.\n\n— Niin näyttää olleen; kevytmielinen mies! Mutta, muuten, jos on\nollutkin, niin siitä on jo hyvin pitkä aika, se oli jo ennen muinoin,\npari kolme vuotta sitten. Hänhän oli vielä tuttu Totskin kanssa. Mutta\nnythän ei ole voinut olla mitään sentapaista, _sinuja_ he eivät ole\nvoineet koskaan olla! Tiedätte itse, ettei Nastasja Filippovnakaan ole\nollut täällä; ei ole ollut missään. Monet eivät vielä tiedäkään hänen\nilmestyneen. Vaunut olen huomannut kolmisen päivää sitten, en sen\npitempää aikaa.\n\n— Komeat vaunut! — sanoi Adelaida.\n\n— Niin, vaunut ovat komeat.\n\nMolemmat muuten poistuivat tuntien mitä ystävällisimpiä, voipa sanoa\nmitä veljellisimpiä tunteita ruhtinas Leo Nikolajevitšia kohtaan.\n\nMutta meidän sankarillemme oli tässä käynnissä jotakin suorastaan perin\ntärkeätä. Olkoonpa, että hän itsekin oli epäillyt yhtä ja toista aivan\nviime yöstä asti (ja ehkäpä jo aikaisemminkin), mutta ennen tätä heidän\nkäyntiään hän ei ollut rohjennut täydellisesti pitää oikeana pelkoaan.\nMutta nyt oli selvää: ruhtinas Š. selitti tietysti väärin tapauksen,\nmutta kierteli kuitenkin totuuden lähimailla, ymmärsi kuitenkin tässä\nolevan _vehkeilyä_. (Muuten hän kenties ymmärtää aivan oikeinkin\nmielessään, — ajatteli ruhtinas, — mutta ei tahdo lausua sitä julki ja\nsiksi tahallaan selittää asiaa väärin.) Kaikkein selvintä oli se, että\nhänen luokseen oli nyt poikettu (nimenomaan ruhtinas Š. oli poikennut)\nsiinä toivossa, että saataisiin joitakin selityksiä; jos niin on,\nniin häntä suorastaan pidetään vehkeilyyn osallisena. Sitäpaitsi, jos\ntämä kaikki todellakin on niin tärkeätä, niin _hänellä_ siis on jokin\nhirveä päämäärä, mutta mikä päämäärä? Kauheata! »Ja mitenkä _hänet_ saa\npysähtymään? Ei ole mitään mahdollisuutta saada _hänet_ pysähtymään,\nkun hän on vakuutettu tarkoitusperästään!» Sen ruhtinas jo tiesi\nkokemuksesta. »Hullu nainen! Hullu nainen!»\n\nMutta liian, liian paljon oli täksi aamuksi kertynyt muitakin ratkaisua\nvaativia asianhaaroja, ja kaikki samaan aikaan, ja kaikki vaativat\npikaista ratkaisua, niin että ruhtinas oli hyvin murheellinen. Hänen\nikäviä ajatuksiaan haihdutti hiukan Vera Lebedev, joka tuli hänen\nluokseen Ljubotškan kanssa ja kertoi nauraen jotakin kauan aikaa. Hänen\njälkeensä tuli hänen sisarensakin suu auki, sitten vielä lukiolainen,\nLebedevin poika, joka vakuutti, että Ilmestyskirjan »Koiruohon tähti»,\njoka putosi maahan vesilähteitten päälle, on hänen isänsä selityksen\nmukaan rautatieverkko, joka on levinnyt yli Euroopan. Ruhtinas ei\nuskonut, että Lebedev selittää niin, ja päätettiin kysyä häneltä\nitseltään ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Vera Lebedeviltä\nruhtinas sai tietää, että Keller oli retkillään saapunut heille jo\neilispäivänä eikä, kaikista merkeistä päättäen, pitkään aikaan jätä\nheitä, koska oli löytänyt seuralaisekseen kenraali Ivolginin ja tullut\ntämän kanssa hyväksi ystäväksi; muuten hän oli ilmoittanut jäävänsä\nheille yksinomaan täydentääkseen sivistystään. Yleensä Lebedevin\nlapset alkoivat päivä päivältä yhä enemmän miellyttää ruhtinasta.\nKoljaa ei näkynyt koko päivänä: hän oli aamulla ani varhain lähtenyt\nPietariin. (Lebedev oli myös matkustanut jo päivän sarastaessa pois\njoillekin asioilleen.) Mutta ruhtinas odotti kärsimättömästi Gavrila\nArdalionovitšia, jonka oli määrä sinä päivänä ehdottomasti käydä hänen\nluonaan.\n\nHän tuli kellon käydessä seitsemättä iltapäivällä, heti päivällisen\njälkeen. Luotuaan häneen ensimmäisen silmäyksen ruhtinas ajatteli,\nettä ainakin tämän herran täytyi tietää kaikki sydänjuuria myöten\naivan oikein, — ja miten hän voisikaan olla tietämättä, kun hänellä\noli sellaiset auttajat kuin Varvara Ardalionovna ja tämän mies? Mutta\nGanjan ja ruhtinaan välit olivat kuitenkin kaiken aikaa jollakin\ntavoin erikoislaatuiset. Ruhtinas oli esimerkiksi uskonut hänen\nhoidettavakseen Burdovskin asian ja erikoisesti pyytänyt häntä tekemään\nsen; mutta huolimatta tästä tuottamuksesta sekä eräistä aikaisemmin\nesiintyneistä tapauksista oli molempien välille jäänyt eräitä kohtia,\njoista ikäänkuin molemminpuolisen sopimuksen nojalla ei puhuttu mitään.\nRuhtinaasta tuntui toisinaan siltä, että Ganja kenties halusikin\npuolestaan mitä täydellisintä vilpittömyyttä, jommoinen vallitsee\nystävysten kesken; nyt esimerkiksi, heti kun hän oli astunut sisälle,\nnäytti ruhtinaasta heti siltä, kuin Ganja olisi mitä suurimmassa\nmäärässä vakuutettu siitä, että juuri tällä hetkellä oli tullut aika\nsärkeä jää heidän väliltään joka kohdassa. (Gavrila Ardalionovitšilla\noli kuitenkin kiire; hänen sisarensa odotti häntä Lebedevillä; he\nkumpikin kiiruhtivat toimittamaan jotakin asiaa.)\n\nMutta jos Ganja todellakin oli odottanut monia kärsimättömiä\nkysymyksiä, tahtomatta annettuja tietoja, ystävän vuodatuksia, niin\nhän tietysti erehtyi suuresti. Koko sen kahdenkymmenen minuutin\najan, minkä hänen käyntinsä kesti, oli ruhtinas hyvin miettiväinen,\nmelkeinpä hajamielinen. Odotettuja kysymyksiä tai paremmin sanoen\nerästä tärkeintä kysymystä, jota Ganja odotti, ei voinut tulla. Silloin\nGanjakin päätti puhua hyvin pidättyvästi. Yhtä mittaa hän kertoili\nkoko kahdenkymmenen minuutin ajan, nauroi, lörpötteli hyvin kevyesti,\nherttaisesti ja vilkkaasti, mutta ei kajonnut pääasiaan.\n\nGanja kertoi muun muassa, että Nastasja Filippovna oli ollut\nkaikkiaan vain neljä päivää täällä Pavlovskissa, mutta kiinnitti jo\nitseensä yleistä huomiota. Hän asuu jossakin Merimieskadun varrella,\npienessä, kömpelötekoisessa talossa Darja Aleksejevnan luona, mutta\nhänen vaununsa ovat miltei upeimmat Pavlovskissa. Hänen ympärilleen\non jo kerääntynyt koko joukko vanhoja ja nuoria mielistelijöitä;\nvaunuja saattavat toisinaan ratsastajat. Nastasja Filippovna on kuten\nennenkin sangen oikullinen ja valitsee seuransa. Mutta kuitenkin\nhänen ympärilleen on muodostunut kokonainen vartiojoukko, hänellä\non puoltajia tarpeen vaatiessa. Eräs julki-kihloissa oleva mies,\nkesäasukas, on jo hänen tähtensä joutunut riitaan morsiamensa kanssa;\neräs kenraali, vanha ukko, on miltei kironnut poikansa. Nastasja\nFilippovna ottaa usein mukaansa ajelemaan erään kauniin tytön, joka on\njuuri täyttänyt kuusitoista vuotta ja on Darja Aleksejevnan kaukainen\nsukulainen; tämä tyttö laulaa kauniisti, — niin että iltaisin heidän\ntalonsa herättää huomiota. Muuten, Nastasja Filippovna käyttäytyy\ntavattoman säädyllisesti, ei pöyhkeile puvuillaan, mutta on tavattoman\naistikkaasti puettu, ja kaikki naiset »kadehtivat hänen makuaan,\nkauneuttaan ja vaunujaan».\n\n— Eilinen eksentrinen tapaus, — tuli Ganja lausuneeksi, — on tietysti\ntahallinen eikä sitä tietenkään ole otettava lukuun. Jos mieli joutua\nkahnaukseen hänen kanssaan, täytyy vartavasten juonitella häntä vastaan\ntai panetella häntä, mikä muuten pian tapahtuukin, — lopetti Ganja\nodottaen, että ruhtinas nyt välttämättömästi kysyy, miksi hän nimittää\neilistä tapausta tahalliseksi ja »miksi pian tapahtuukin». Mutta\nruhtinas ei kysynyt sitä.\n\nJevgeni Pavlovitšista Ganja puhui laajasti, taaskin omasta\naloitteestaan, ilman erikoista kyselyä, mikä oli sangen omituista,\nsillä hän alkoi puhua hänestä ilman mitään aihetta. Gavrila\nArdalionovitšin käsityksen mukaan Jevgeni Pavlovitš ei tuntenut\nNastasja Filippovnaa, nytkin hän tunsi häntä vain hieman ja sen\njohdosta, että hänet oli neljä päivää sitten joku esitellyt Nastasja\nFilippovnalle kävelyllä, ja tuskinpa hän oli edes kertaakaan ollut\ntämän kodissa yhdessä muitten kanssa. Vekselijutussa voi myös olla\njotakin perää (Ganja tietääkin sen varmasti); Jevgeni Pavlovitšilla on\ntietysti suuri omaisuus, mutta »muutamat omaisuutta koskevat asiat ovat\njossakin määrin epäjärjestyksessä». Tästä mielenkiintoisesta aineesta\npuhuessaan Ganja yht'äkkiä katkaisi puheensa. Nastasja Filippovnan\neilisestä tempusta hän ei sanonut sanaakaan sen lisäksi, mitä oli äsken\ntullut vahingossa sanoneeksi. Viimein tuli Ganjaa hakemaan Varvara\nArdalionovna, viivähti hetkisen, ilmoitti (niinikään pyytämättä),\nettä Jevgeni Pavlovitš on tänään ja kenties huomennakin Pietarissa,\nettä hänen miehensä (Ivan Petrovitš Ptitsyn) niinikään on Pietarissa\nja eiköhän hänkin liene Jevgeni Pavlovitšin asioilla ja että siellä\non tosiaankin syntynyt jokin selkkaus. Lähtiessään hän lisäsi, että\nLizaveta Prokofjevna on tänään pirullisella tuulella, mutta kaikkein\nihmeellisintä on, että Aglaja on riitaantunut koko perheen kanssa, ei\nainoastaan isänsä ja äitinsä, vaan myös molempien sisariensa kanssa,\nja että »se ei ole ollenkaan hyvä». Ilmoitettuaan ikäänkuin vahingossa\ntämän viimeisen (ruhtinaalle tavattoman paljon merkitsevän) tiedon\nveli ja sisar poistuivat. »Pavlištševin poikaa» koskevasta asiasta\nei Ganja myöskään maininnut sanaakaan, kenties väärästä kainoudesta,\nkenties »säästääkseen ruhtinaan tunteita», mutta ruhtinas kiitti häntä\nkuitenkin vielä kerran siitä huolellisuudesta, jolla hän oli hoitanut\nasian loppuun.\n\nRuhtinas oli hyvin iloinen siitä, että hänet lopultakin jätettiin\nyksikseen; hän meni alas pengermältä, kulki tien poikki ja meni\npuistoon; hänen mielensä teki ajatella erästä askelta ja päättää se.\nMutta tämä »askel» ei ollut niitä, joita harkitaan; se oli juuri\nniitä, joita ei harkita, vaan jotka yksinkertaisesti päätetään ottaa:\nhänen alkoi yht'äkkiä hirveästi tehdä mieli jättää kaikki tämä täällä\nja lähteä itse takaisin sinne, mistä oli tullut, jonnekin kauaksi,\nerämaahan, lähteä pois heti ja sanomatta edes kenellekään jäähyväisiä.\nHän aavisti, että jos hän vain jää tänne vielä vaikkapa vain muutamaksi\npäiväksi, niin hänet ehdottomasti vedetään tähän maailmaan, niin ettei\nhän pääse siitä enää pois ja että tämä maailma on vastedeskin oleva\nhänen osansa. Mutta hän ei harkinnut kymmentä minuuttiakaan ja päätti\nheti, että pakeneminen on »mahdotonta», että se olisi miltei arkuutta,\nettä hänellä on edessään sellaisia tehtäviä, ettei hänellä nyt ole edes\nmitään oikeuttakaan olla niitä ratkaisematta tai että hänen ainakin on\nkäytettävä kaikki voimansa niiden ratkaisemiseen. Näissä mietteissä\nhän palasi kotiinsa käveltyään tuskin neljännestuntiakaan. Hän oli\ntäydelleen onneton sillä hetkellä.\n\nLebedev ei vieläkään ollut kotona, niin että illemmällä ruhtinaan luo\nennätti tunkeutua Keller, joka ei ollut humalassa, mutta oli valmis\nvuodatuksiin ja tunnustuksiin. Hän ilmoitti suoraan tulleensa kertomaan\nruhtinaalle koko elämänsä ja sitä varten jääneensäkin Pavlovskiin. Ei\nollut pienintäkään mahdollisuutta ajaa häntä pois: hän ei olisi millään\nehdolla lähtenyt. Keller oli jo valmistautunut puhumaan hyvin kauan\nja hyvin sotkuisesta, mutta hyppäsi yht'äkkiä melkein ensi sanoista\nloppuun ja selitti siinä määrin menettäneensä »kaiken siveellisyyden\nvarjonkin» (yksinomaan siksi, ettei uskonut Korkeimpaan), että oli\nvarastanutkin. — »Voitteko ajatella sitä!»\n\n— Kuulkaahan, Keller, minä teidän sijassanne mieluummin jättäisin\ntunnustamatta tämän kaiken, jos ei ole erityistä tarvetta, — alkoi\nruhtinas, — mutta muuten, ehkäpä te tahallanne puhutte pahaa itsestänne?\n\n— Teille, yksistään vain teille, ja ainoastaan sen tähden, että\nedistäisin kehitystäni! Ei kenellekään muulle; kuolen ja vien\nsalaisuuteni mukanani käärinliinojen alla! Mutta, ruhtinas, jospa te\ntietäisitte, jospa te vain tietäisitte, kuinka vaikeata on meidän\naikanamme saada rahoja! Mistä ne ottaa, sallikaa minun teiltä kysyä\ntämän jälkeen? On vain yksi vastaus: »Tuo kultaa ja jalokiviä, niitä\nvastaan annamme», se on juuri sitä, mitä minulla ei ole, voitteko\nkuvitella sitä? Minä suutuin lopulta, seisoin seisomistani. »Entä\nannatteko, sanon, smaragdeja vastaan?» — »Annan, sanoo, smaragdejakin\nvastaan.» — »No, sehän on oivallista», sanon, panin hatun päähäni ja\nlähdin ulos; piru teistä, lurjuksia olette! Jumal'auta!\n\n— Oliko teillä sitten smaragdeja?\n\n— Mitä smaragdeja minulla olisi! Oi, ruhtinas, kuinka valoisasti ja\nviattomasti, voisipa sanoa paimenomaisesti, te vielä katselette elämää!\n\nRuhtinasta ei alkanut lopulta oikeastaan säälittää, vaan ikäänkuin\nhävettää. Välähtipä hänen mielessään tämmöinenkin ajatus: »Eikö voisi\ntehdä jotakin tästä miehestä, jos joku vaikuttaisi häneen hyvää?» Omaa\nvaikutustaan hän piti eräistä syistä varsin sopimattomana, — ei siksi,\nettä olisi halventanut itseään, vaan sen johdosta, että hän tavallaan\narvosteli asioita erikoiselta kannalta. Vähitellen he innostuivat\npuhelemaan, vieläpä siinä määrin, ettei tehnyt mieli erota. Keller\noli tavattoman valmis tunnustamaan sellaisia asioita, että ei voinut\nkuvitellakaan, kuinka saattaa kertoa semmoisista asioista. Jokaista\nkertomustaan aloittaessaan hän vakuutti varmasti, että hän katuu ja\non sisimmässään »täynnä kyyneliä», mutta kuitenkin hän kertoili sillä\ntavoin, kuin olisi ollut ylpeä teostaan, ja samalla kertaa välisti niin\nhullunkurisesti, että hän ja ruhtinas lopulta nauraa hohottivat kuin\nhullut.\n\n— Pääasia on, että teissä on jonkinmoinen lapsellinen luottavaisuus ja\nharvinainen rehellisyys, — sanoi viimein ruhtinas. — Tiedättekö, että\nyksistään tällä te jo sovitatte paljon?\n\n— Jalo, jalo, ritarillisen jalo! — vakuutti Keller liikutettuna. —\nMutta tiedättekö, ruhtinas, kaikki on vain haavetta ja niin sanoakseni\nintoa, tositeossa sen sijaan ei tule koskaan mitään! Miksi onkaan niin?\n\n— Älkää olko epätoivoissanne. Nyt voi vakuuttaa ja sanoa, että te\nolette esittänyt minulle syvimmät sydänsalaisuutenne; ainakin minusta\ntuntuu siltä, ettei siihen, mitä olette kertonut, nyt enää voi lisätä\nmitään, eikö olekin niin?\n\n— Eikö voi?! — huudahti Keller ikäänkuin pahoillaan. — Oi, ruhtinas,\nmissä määrin te vielä ymmärrätte, niin sanoakseni, sveitsiläisellä\ntavalla ihmistä!\n\n— Voiko todellakin vielä lisätä? — lausui ruhtinas arasti ihmetellen.\n— Mitä te sitten odotitte minulta, Keller, olkaa hyvä ja sanokaa, ja\nmiksi te tulitte tunnustuksinenne?\n\n— Teiltäkö? Mitäkö odotin? Ensiksikin on mieluisaa katsella jo pelkkää\nvilpittömyyttänne; teidän kanssanne on miellyttävää istua ja puhella;\nminä ainakin tiedän, että edessäni on mitä hyveellisin henkilö, ja\ntoiseksi... toiseksi...\n\nHän joutui hämilleen.\n\n— Kenties tahdoitte lainata rahoja? — lausui ruhtinas hyvin vakavasti\nja yksinkertaisesti, vieläpä kuin hiukan arkaillen.\n\nKeller ihan nytkähti; hän katsahti nopeasti ja yhä edelleen ihmetellen\nruhtinasta suoraan silmiin ja iski voimakkaasti nyrkkiään pöytään.\n\n— Niin, juuri tuolla te saatattekin ihmisen aivan ymmälle! Hyväinen\naika, ruhtinas: tuommoista avomielisyyttä, tuommoista viattomuutta,\njommoista ei kulta-aikanakaan ole kuultu, ja samalla kertaa te\nyht'äkkiä lävistätte ihmisen aivan kuin nuoli, tuommoisella mitä\nsyvimmällä psykologisella tarkkanäköisyydellä. Mutta sallikaahan,\nruhtinas, tämä vaatii selitystä, sillä minä... minä olen\nyksinkertaisesti ymmällä! Tietysti loppujen lopuksi oli tarkoituksenani\nlainata rahaa, mutta te kysyitte minulta rahasta sillä tavoin kuin ei\nteistä olisi siinä mitään tuomittavaa ja niinkuin siten olisi olevakin?\n\n— Niin... teidän puoleltanne se on niin olevakin.\n\n— Ettekä ole siitä pahoillanne?\n\n— Miksi... sitä olisin?\n\n— Kuulkaahan, ruhtinas, minä jäin tänne eilisestä illasta, ensiksikin\nerikoisesta kunnioituksesta ranskalaista arkkipiispaa Bourdaloue'ta\nkohtaan (kello kolmeen asti tyhjentelimme pulloja Lebedevin luona),\nmutta toiseksi ja pääasiallisesti (ja minä vannon sen pyhästi, että\npuhun totisinta totuutta!) minä jäin sen takia, että tahdoin, niin\nsanoakseni, tehdä teille täydellisen, sydämestä lähtevän tunnustuksen\nja juuri siten edistää omaa kehitystäni; tämä ajatus mielessä minä\nnukuinkin kellon käydessä neljättä, kyyneliä vuodattaen. Uskotteko nyt\nmitä jalointa henkilöä: juuri sillä hetkellä kuin olin vaipumaisillani\nuneen, vilpittömästi täynnä sisällisiä ja, niin sanoakseni, ulkonaisia\nkyyneliä (sillä lopulta minä itkin ääneen, minä muistan sen!), tuli\nmieleeni eräs helvetillinen ajatus: »Mitäs, eiköhän olisi loppujen\nlopuksi, tunnustuksen jälkeen, lainattava häneltä rahaa?» Siten minä\nvalmistin, niin sanoakseni, tunnustuksen ikäänkuin jonkinmoiseksi\n»kyynelherkuksi», jotta juuri noilla kyynelillä raivaisin tien ja\njotta te sitten, kun teitä näin on silitetty, löisitte minulle pöytään\nsataviisikymmentä ruplaa. Eikö se ole alhaista teidän mielestänne?\n\n— Mutta luultavastihan tuo ei ole totta, toinen asia vain on\nsekaantunut toiseen. Kaksi ajatusta on yhtynyt yhteen, semmoista\ntapahtuu hyvin usein. Minulle myötäänsä. Muuten luulen, ettei se\nole hyvä, ja tiedättekö, Keller, minä moitin siitä kaikkein enimmän\nitseäni. Te olette nyt kertonut minulle tarkalleen minut itseni. Olenpa\ntullut toisinaan myös ajatelleeksi, — jatkoi ruhtinas hyvin totisena,\nsyvästi ja vilpittömästi asiaan kiintyneenä, — että kaikki ihmiset\novat siinä samanlaisia, niin että aloin jo hyväksyä itseäni, sillä\nnoitten _kaksinaisten_ ajatusten kanssa on hyvin vaikeata kamppailla;\nminä olen sen kokenut. Jumala tietää, miten ne tulevat ja syntyvät.\nTe nimitätte sitä suoraan alhaisuudeksi. Nyt alan minäkin taas pelätä\nnoita ajatuksia. Missään tapauksessa en minä ole teidän tuomarinne.\nMutta kuitenkaan ei minun mielestäni voi nimittää sitä suorastaan\nalhaisuudeksi, vai mitä te arvelette? Te olitte ovela saadaksenne\nkyynelien avulla houkutelluksi itsellenne rahaa, mutta itsehän te\nvannotte, että teidän tunnustuksellanne oli toinenkin tarkoitusperä,\njalo tarkoitus, eikä vain rahan saanti; mitä taas rahoihin tulee, niin\ntehän tarvitsette niitä juopotteluun, eikö niin? Se taas on tuommoisen\ntunnustuksen jälkeen halpamaisuutta. Mutta kuinka voisi myöskään luopua\njuopottelusta yhdessä hetkessä? Sehän on mahdotonta. Mitä siis on\ntehtävä? Parasta on jättää teidän omalle omalletunnollenne, vai mitä\narvelette?\n\nRuhtinas katseli tavattoman uteliaasti Kelleriä. Kysymys kaksinaisista\najatuksista oli nähtävästi jo kauan kiinnittänyt hänen mieltään.\n\n— Niin, minkä tähden teitä tämän jälkeen nimitetään idiootiksi, sitä en\nymmärrä! — huudahti Keller.\n\nRuhtinas punastui hiukan.\n\n— Saarnamies Bourdaloue ei olisi säälinyt ihmistä, mutta te säälitte\nihmistä ja tuomitsette minua inhimillisesti! Rangaistukseksi\nitselleni ja osoittaakseni, että olen liikutettu, minä en\ntahdo sataaviittäkymmentä ruplaa, antakaa minulle ainoastaan\nkaksikymmentäviisi ruplaa, se riittää! Siinä kaikki, mitä tarvitsen,\nainakin kahteen viikkoon. Ennen kuin kahden viikon kuluttua en tule\nrahaa pyytämään. Tahdoin hieman hemmoitella Agaškaa, mutta ei hän\nole sen arvoinen. Oi, rakas ruhtinas, Herra Jumala teitä siunatkoon!\nViimein tuli huoneeseen Lebedev, joka juuri oli palannut kotiin, ja\nrypisti kulmiaan, kun näki viidenkolmatta ruplan setelin Kellerin\nkäsissä. Mutta Keller, jolla oli raha hallussaan, kiiruhti jo pois ja\nhävisi kohta näkyvistä. Lebedev alkoi heti panetella häntä.\n\n— Te ette ole oikeudenmukainen, hän katui todellakin vilpittömästi, —\nhuomautti viimein ruhtinas.\n\n— Mitäpä siitä katumuksesta! Aivan täsmälleen samoin kuin minä eilen:\n»alhainen, alhainen», ja kuitenkin ne olivat vain sanoja!\n\n— Siis teidänkin puoleltanne oli vain sanoja? Ja minä kun luulin...\n\n— No, teille, ainoastaan teille minä ilmoitan totuuden, sillä te näette\nihmisen läpi: sekä sanat että teko, sekä valhe että totuus — kaikki on\nminulla yhdessä ja aivan vilpittömästi. Totuus ja teko ovat minulla\nvilpittömässä katumuksessani, uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä\nvannon sen, sanat ja valhe taas ovat pirullisessa (ja aina mielessä\nasustavassa) ajatuksessa, kuinka siinäkin kietoisin ihmisen paulaani,\nkuinka saisin voittoa katumuksen kyyneltenkin kautta! Jumal'auta, niin\nse on! Kenellekään toiselle en olisi tätä sanonut, — hän alkaisi nauraa\ntai sylkäisisi; mutta te, ruhtinas, te arvostelette inhimillisesti.\n\n— No niin, aivan täsmälleen tuolla tavoin hänkin puhui minulle äsken,\n— huudahti ruhtinas, — ja te kumpikin aivan kuin kehuskelette! Te\nsaatatte minut ihmettelemään, hän on vain vilpittömämpi kuin te, te\nolette suorastaan tehnyt siitä ammatin. No, riittää, älkää rypistäkö\nkulmianne, Lebedev, älkääkä asettako käsiänne sydämellenne. Ettekö te\nsano minulle jotakin? Suotta te ette pistäydy...\n\nLebedev alkoi vääntelehtiä ja kiertelehtiä.\n\n— Minä olen odottanut teitä koko päivän tehdäkseni teille erään\nkysymyksen; vastatkaa edes kerran elämässänne totta jo ensi sanalla:\nolitteko te jossakin määrin osallisena eilisissä vaunuissa vai ettekö?\n\nLebedev alkoi taas vääntelehtiä, alkoi nauraa hihittää, hieroi käsiään,\nlopulta aivastikin, mutta ei sittenkään vielä ottanut mitään sanoakseen.\n\n— Minä näen, että olitte osallisena.\n\n— Mutta välillisesti, vain välillisesti ainoastaan! Puhun totista\ntotta! Sillä tavoin vain olin osallisena, että annoin aikanaan tiedon\nmäärätylle henkilölle, että talooni on kokoontunut sellainen seura ja\nettä eräät henkilöt ovat läsnä.\n\n— Minä tiedän, että te lähetitte poikanne _sinne_, hän sanoi sen\nminulle äsken itse, mutta mitä vehkeilyä tämä oikeastaan on! — huudahti\nruhtinas kärsimättömästi.\n\n— Ei se ole minun vehkeilyäni, ei ole minun, — huitoi Lebedev, — tässä\non toisia, toisia, ja pikemminkin, niin sanoakseni, fantasiaa kuin\nvehkeilyä.\n\n— Mutta mistä on kysymys, selittäkää Kristuksen tähden? Ettekö te\ntosiaankaan ymmärrä, että se koskee suorastaan minua? Tässähän\nmustataan Jevgeni Pavlovitšia.\n\n— Ruhtinas! Korkea-arvoinen ruhtinas! — alkoi Lebedev taas kiemurrella.\n— Tehän ette salli puhuttavan koko totuutta; olenhan jo alkanut teille\npuhua totuudesta; monta kertaa; te ette ole antanut jatkaa...\n\nRuhtinas oli vähän aikaa vaiti ja ajatteli.\n\n— No, hyvä on; puhukaa totta, — lausui hän raskaasti, nähtävästi\nankaran taistelun jälkeen.\n\n— Aglaja Ivanovna... — alkoi heti Lebedev.\n\n— Olkaa vaiti, olkaa vaiti! — huusi ruhtinas raivoisasti, punastuen\nkovasti paheksumisesta ja kenties häpeästäkin. — Se on mahdotonta,\nkaikki tuo on roskaa! Kaiken sen te olette itse keksinyt, tai muut\nsamanlaiset hullut. Ja laittakaa, etten enää koskaan kuule teiltä tätä!\n\nMyöhään illalla, kellon käydessä jo yhtätoista, saapui Kolja\ntuoden suuren joukon uutisia. Hänen uutisensa olivat kahta laatua:\npietarilaisia ja pavlovskilaisia. Hän kertoi kiireesti tärkeimmät\npietarilaiset uutiset (etupäässä Ippolitista ja eilisestä jutusta)\npalatakseen niihin sitten taas myöhemmin ja siirtyi nopeasti\npavlovskilaisiin. Kolme tuntia aikaisemmin hän oli palannut Pietarista\nja poikkeamatta ruhtinaan luo mennyt suoraan Jepantšineille. »Siellä\noli ihan hirmuista.» Tietysti pääkysymyksenä olivat vaunut, mutta\nvarmaankin oli siellä tapahtunut vielä jotakin muuta, jotakin, jota\nhe ruhtinaan kanssa eivät tietäneet. »Minä en tietenkään vakoillut\nenkä tahtonut keneltäkään kysellä; minut muuten otettiin hyvin\nvastaan, niin hyvin, etten ollut sitä odottanutkaan, mutta teistä,\nruhtinas, ei mainittu sanaakaan!» Tärkeintä ja mielenkiintoisinta on\nse, että Aglaja on äsken riitaantunut omaistensa kanssa Ganjasta.\nAsian yksityiskohdista ei ole tietoa, mutta Ganjan tähden se oli\n(ajatelkaahan sitä!), ja he riitelevät hyvin kiivaastikin, siis\nse on jotakin tärkeätä. Kenraali saapui myöhään, saapui synkän\nnäköisenä, saapui Jevgeni Pavlovitšin kanssa, joka otettiin erittäin\nhyvin vastaan, ja Jevgeni Pavlovitš itse on ihmeteltävän iloinen ja\nherttainen. Kaikkein suurin uutinen oli kuitenkin se, että Lizaveta\nProkofjevna oli kaikessa hiljaisuudessa kutsunut luokseen Varvara\nArdalionovnan, joka oli istunut neitien luona, ja kerta kaikkiaan\nkarkoittanut hänet talosta, muuten varsin kohteliaalla tavalla, —\n»kuulin Varjalta itseltään». Mutta kun Varja tuli Lizaveta Prokofjevnan\nluota ja sanoi jäähyväiset neidoille, niin nämä eivät tietäneetkään,\nettä häntä oli kerta kaikkiaan kielletty käymästä talossa ja että hän\nsanoo heille viimeistä kertaa jäähyväisiä.\n\n— Mutta Varvara Ardalionovna oli minun luonani kello seitsemän? — kysyi\nruhtinas ihmeissään.\n\n— Hänet karkotettiin seitsemän jälkeen tai kello kahdeksan. Minun on\nhyvin sääli Varjaa, sääli Ganjaa... heillä on epäilemättä ikuisesti\nvehkeilyjä, eivät he muuten voi tulla toimeen. Enkä minä ole koskaan\nvoinut tietää, mitä he hautovat mielessään, enkä tahdo ottaa selville.\nMutta minä vakuutan teille, rakas, hyvä ruhtinaani, että Ganjalla on\nsydäntä. Hän on tietysti monessa suhteessa mennyttä miestä, mutta\nmonessa suhteessa hänessä on sellaisia piirteitä, joita saa hakemalla\nhakea löytääkseen, enkä minä koskaan anna itselleni anteeksi sitä,\netten ennen ole ymmärtänyt häntä... En tiedä, onko minun nyt jatkettava\ntuon Varjaa kohdanneen jutun jälkeen. Tosin minä olen asettunut aivan\nalusta alkaen täysin riippumattomalle kannalle ja erilleni, mutta\ntäytyy kuitenkin harkita asiaa.\n\n— Suotta te säälitte liian paljon veljeänne, — huomautti hänelle\nruhtinas. — Jos kerran asia on mennyt niin pitkälle, niin Gavrila\nArdalionovitš siis näyttää Lizaveta Prokofjevnasta vaaralliselta ja\neräät Gavrila Ardalionovitšin toiveet siis varmistuvat.\n\n— Kuinka, mitkä toiveet! — huudahti Kolja hämmästyneenä. — Etteköhän te\nvain ajattele, että Aglaja... se on mahdotonta!\n\nRuhtinas oli vaiti.\n\n— Te olette hirmuinen skeptikko, ruhtinas, — lisäsi Kolja parin\nminuutin kuluttua. — Minä huomaan, että jonkin ajan kuluttua teistä\ntulee tavaton skeptikko; teiltä alkaa mennä usko kaikkeen ja alatte\naina otaksua... mutta olenko käyttänyt oikein tässä tapauksessa sanaa\n»skeptikko»?\n\n— Luulen, että se on oikein, vaikka, muuten en itsekään tiedä varmasti.\n\n— Mutta minä itse luovun sanasta »skeptikko», olen löytänyt uuden\nselityksen, — huudahti yhtäkkiä Kolja. — Te ette ole skeptikko, vaan\nmustasukkainen! Te olette helvetillisen mustasukkainen Ganjalle erään\ntietyn ylpeän neidon takia!\n\nTämän sanottuaan Kolja hypähti pystyyn ja alkoi nauraa hohottaa sillä\ntavoin, ettei hän kenties koskaan ennen ollut saanut toimeen sellaista\nnaurua. Nähtyään, että ruhtinas oli kovasti punastunut, Kolja alkoi\nnauraa yhä enemmän; häntä miellytti hirveästi se ajatus, että ruhtinas\non mustasukkainen Aglajan tähden, mutta hän vaikeni heti, kun huomasi\nruhtinaan todella pahastuneen. Sen jälkeen he puhelivat hyvin totisina\nja huolestuneina vielä noin tunnin tai puolitoista.\n\nSeuraavana päivänä oli ruhtinas erään asian vuoksi, jonka toimittamista\nei voinut lykätä tuonnemmaksi, koko aamun Pietarissa. Palatessaan\nPavlovskiin vasta kello neljän jälkeen iltapäivällä hän tapasi\nrautatieasemalla Ivan Fjodorovitšin. Tämä tarttui nopeasti hänen\nkäteensä, katsahti ympärilleen aivan kuin peloissaan ja veti ruhtinaan\nmukanaan ensimmäisen luokan vaunuun, jotta he matkustaisivat yhdessä.\nHän paloi halusta puhua ruhtinaan kanssa jostakin tärkeästä asiasta.\n\n— Ensiksikin, rakas ruhtinas, älä ole vihainen minulle, ja jos\njotakin on ollut minun puoleltani, niin unohda se. Olisin itse jo\neilen illalla pistäytynyt luoksesi, mutta en tietänyt, miten siihen\nsuhtautuisi Lizaveta Prokofjevna... Kotonani on... suorastaan\nhelvetti, salaperäinen sfinksi on sinne asettunut, minä kuljen enkä\nymmärrä mitään. Mitä taas sinuun tulee, niin minun mielestäni sinä\nolet vähimmän syyllinen meistä kaikista, vaikka tietysti paljon on\naiheutunut sinun toimistasi. Näetkö, ruhtinas, filantrooppina oleminen\non miellyttävää, mutta ei erikoisemmin. Kenties olet jo itse saanut\nmaistaa hedelmiä. Minä tietysti pidän hyvyydestä ja kunnioitan Lizaveta\nProkofjevnaa, mutta...\n\nKenraali jatkoi vielä kauan tähän tapaan, mutta hänen sanansa olivat\nihmeteltävän epäselviä. Näkyi, että häntä järkytti ja huolestutti\nsuuresti jokin, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.\n\n— Minusta on epäilemätöntä, ettei sinulla tässä ole mitään osuutta,\n— selitti hän lopulta selvemmin, — mutta ole jonkin aikaa käymättä\nmeillä, pyydän sitä ystävänä, kunnes tuuli kääntyy. — Mitä taas tulee\nJevgeni Pavlovitšiin, — huudahti hän tavattoman kiihkeästi, — niin\ntuo kaikki on järjetöntä panettelua, mustinta mustaamista! Se on\njuorua, tässä on vehkeilyä, halu saada kaikki turmelluksi ja meidät\nriitaantumaan. Näetkö, ruhtinas, minä kuiskaan sen korvaasi; meidän ja\nJevgeni Pavlovitšin kesken ei vielä ole lausuttu sanaakaan, ymmärrätkö?\nMeitä ei sido mikään, — mutta tuo sana voi tulla sanotuksi, vieläpä\npiankin, kenties hyvinkin pian! Tarkoitus on vahingoittaa! Mutta miksi,\nminkä tähden, — sitä en ymmärrä! Hän on ihmeellinen nainen, eksentrinen\nnainen, pelkään häntä siinä määrin, että tuskin saan öisin unta. Ja\nmillaiset vaunut, valkoiset hevoset, sehän on chic, sehän on juuri\nsitä, mikä on ranskaksi chic! Kuka hänelle semmoiset? Jumal'auta, tein\nitseni syypääksi siihen syntiin, että epäilin toissa päivänä Jevgeni\nPavlytšia. Mutta selville käy, että semmoinen on aivan mahdotonta, ja\njos se on mahdotonta, niin miksi tuo nainen tahtoo tässä sekoittaa?\nSiinäpä, siinäpä onkin pulma! Pitääkseenkö Jevgeni Pavlovitšin omanaan?\nMutta minä sanon uudelleen sinulle ja vannon sen, että Jevgeni\nPavlovitš ei tunne häntä ja että nuo vekselit ovat keksintöä! Ja huutaa\nniin julkeasti _sinutellen_ hänelle yli kadun! Aivan selvä salaliitto!\nOn selvää, että se on halveksien jätettävä huomioonottamatta ja on\nosoitettava Jevgeni Pavlovitšille kahta vertaa enemmän kunnioitusta.\nNiin minä sanoin Lizaveta Prokofjevnallekin. Nyt sanon sinulle kaikkein\nsisimmän ajatukseni: minä olen lujasti vakuutettu siitä, että tuo\nnainen tekee sen kostaakseen persoonallisesti minulle, muistatko,\nentisestä, vaikka minä en ole milloinkaan missään suhteessa ollut\nsyyllinen häntä kohtaan. Pelkkä muistokin saa minut punastumaan. Kas,\nnyt hän on taas ilmestynyt näkösälle, kun luulin hänen kadonneen\nkokonaan. Missä se Rogožin oleilee, olkaa hyvä sanokaa? Minä luulin,\nettä _hänestä_ oli jo aikoja sitten tullut rouva Rogožina.\n\nSanalla sanoen, mies oli hirveästi ymmällä. Melkein koko sen tunnin\najan, minkä matka kesti, hän oli yksinään äänessä, teki kysymyksiä,\nkeksi itse niihin vastaukset, puristeli ruhtinaan kättä ja sai\nruhtinaan vakuutetuksi ainakin siitä yhdestä ainoasta asiasta, ettei\nhän aiokaan epäillä ruhtinasta mistään. Se oli ruhtinaalle tärkeätä.\nKenraali lopetti kertomalla Jevgeni Pavlovitšin sedästä, joka oli\njonkin kanslian päällikkönä Pietarissa, — »huomattavalla paikalla,\nseitsemänkymmenen ikäinen, elostelija, herkuttelija ja yleensä säyseä\nukonrahjus... Hahhaa! Minä tiedän, että hän on kuullut Nastasja\nFilippovnasta ja tavoitellutkin tätä. Käväisin hänen luonaan äsken;\nei ota vastaan, on sairas, mutta on rikas, hänellä on merkitystä\nja... suokoon Jumala hänelle monet vuodet terveyttä, mutta Jevgeni\nPavlovitšpa sentään saa kaikki periä... Niin, niin... mutta minä\npelkään kuitenkin! En ymmärrä mitä, mutta pelkään. On niinkuin olisi\nilmassa jotakin, niinkuin lepakko lentelisi, onnettomuus lentää, ja\nminä pelkään, pelkään!...»\n\nJa vasta kolmantena päivänä lopultakin, kuten edellä olemme maininneet,\nJepantšinit tekivät muodollisesti sovinnon ruhtinas Leo Nikolajevitšin\nkanssa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKello oli seitsemän iltapäivällä; ruhtinas oli lähdössä puistoon.\nYht'äkkiä astui Lizaveta Prokofjevna yksinään hänen luokseen\npengermälle.\n\n— _Ensiksikin_, älä ajattelekaan, — alkoi hän, — että minä olen tullut\nsinun luoksesi pyytämään anteeksi. Roskaa! Sinä olet kaikin puolin\nsyyllinen.\n\nRuhtinas oli vaiti.\n\n— Oletko syyllinen vai etkö?\n\n— Saman verran kuin tekin. Muuten, en minä ettekä te, emme me kumpikaan\nole mihinkään syypäät tahallamme. Toissa päivänä ininä pidin itseäni\nsyyllisenä, mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, ettei asian laita\nole niin.\n\n— Kas vain, miten sinä! No, hyvä on; kuuntele ja käy istumaan, sillä\naikomukseni ei ole seisoa.\n\nMolemmat istuutuivat.\n\n— _Toiseksi_, ei sanaakaan ilkeistä pojista! Minä istun ja puhun\nkanssasi kymmenen minuuttia; minä tulin luoksesi tekemään tiedusteluja\n(sinä mahdoit ajatella Jumala ties mitä?), ja jos sinä ynähdät\nsanankaan julkeista pojista, niin minä nousen ja lähden pois ja\nkatkaisen kaikki välit kanssasi.\n\n— Hyvä on, — vastasi ruhtinas.\n\n— Salli kysyä sinulta: oletko sinä suvainnut lähettää noin kaksi tai\nkaksi ja puoli kuukautta sitten, pääsiäisen tienoissa, Aglajalle\nkirjeen?\n\n— O-olen kirjoittanut.\n\n— Missä tarkoituksessa? Mitä kirjeessä oli? Näytä kirje!\n\nLizaveta Prokofjevnan silmät paloivat, hän miltei vapisi\nkärsimättömyydestä.\n\n— Minulla ei ole kirjettä, — hämmästyi ruhtinas ja tuli hyvin araksi, —\njos se on vielä olemassa ja tallella, niin se on Aglaja Ivanovnalla.\n\n— Älä viekastele! Mistä asiasta sinä kirjoitit?\n\n— Minä en viekastele enkä pelkää mitään. Minä en näe mitään syytä,\nmiksi en voisi kirjoittaa...\n\n— Ole vaiti! Myöhemmin puhut. Mitä oli kirjeessä? Miksi sinä punastuit?\n\nRuhtinas mietti.\n\n— Minä en tiedä teidän ajatuksianne, Lizaveta Prokofjevna. Näen vain,\nettä tuo kirje ei ollenkaan miellytä teitä. Myöntäkää, että minä voisin\nolla vastaamatta tuollaiseen kysymykseen; mutta näyttääkseni teille,\nettä minä en pelkää kirjeen vuoksi enkä kadu, että sen kirjoitin, enkä\nollenkaan punastu sen takia (ruhtinas punastui vielä miltei kahta\nvertaa enemmän), minä luen teille tuon kirjeen, sillä luullakseni\nmuistan sen ulkoa.\n\nTämän sanottuaan ruhtinas luki tuon kirjeen melkein sanasta sanaan\nniinkuin se oli kirjoitettukin.\n\n— Millaista sekamelskaa! Mitä tuo hölynpöly sitten voi sinun\nkäsityksesi mukaan merkitä? — kysyi tiukasti Lizaveta Prokofjevna\nkuunneltuaan tavattoman tarkkaavaisesti.\n\n— En tiedä itsekään täydelleen; tiedän, että tunteeni oli vilpitön.\nSiellä minulla oli täyden elämän ja tavattomien toiveiden hetkiä.\n\n— Millaisten toiveiden?\n\n— On vaikeata selittää, mutta ei sellaisten, jommoisia te kenties nyt\najattelette, — toiveiden... no, sanalla sanoen, tulevaisuuden toiveiden\nja ilon siitä, että minä _siellä_ kenties en ole vieras, en ole\nmuukalainen. Minua yht'äkkiä alkoi suuresti miellyttää olo kotimaassa.\nEräänä aurinkoisena aamuna otin kynän ja kirjoitin hänelle kirjeen;\nmiksi hänelle — sitä en tiedä. Toisinaanhan tahtoo, että on ystävä\nvierellä; nähtävästi minunkin mieleni teki ystävää... — lisäsi ruhtinas\noltuaan vähän aikaa vaiti.\n\n— Oletko sinä rakastunut, vai mitä?\n\n— E-en. Minä... minä kirjoitin niinkuin sisarelle; allekirjoitukseksi\npaninkin veli.\n\n— Hm! Tahallasi; minä ymmärrän.\n\n— Minun on hyvin vaikeata vastata teille näihin kysymyksiin, Lizaveta\nProkofjevna.\n\n— Tiedän, että on vaikeata, mutta eihän minuun kuulu ollenkaan se, että\nsinusta on vaikeata. Kuule, vastaa minulle totuus niinkuin Jumalan\nedessä: valehteletko sinä minulle vai etkö?\n\n— En valehtele.\n\n— Onko totta, ettet ole rakastunut?\n\n— Luullakseni aivan totta.\n\n— Kas vain, »luullakseni»! Poikanulikkako sen antoi?\n\n— Minä pyysin Nikolai Ardalionovitšia...\n\n— Poikanulikka! Poikanulikka! — keskeytti Lizaveta Prokofjevna\nkiivaasti. — Minä en ensinkään tiedä, mikä on Nikolai Ardalionovitš!\nPoikanulikkako?\n\n— Nikolai Ardalionovitš...\n\n— Poikanulikka, sanon sinulle!\n\n— Ei poikanulikka, vaan Nikolai Ardalionovitš, — vastasi ruhtinas\nviimein lujasti, vaikka jokseenkin hiljaa.\n\n— No, hyvä on, ystäväiseni, hyvä on! Tämän saat minulta vielä takaisin.\n\nNoin minuutin verran hän koetti voittaa mielenkuohuaan ja lepäsi.\n\n— Entä mitä on »Köyhä ritari»?\n\n— En tiedä ollenkaan; en ole siinä osallisena; se on jotakin pilaa.\n\n— Miellyttävää saada yht'äkkiä tietää! Mutta onko hän todellakin\nsaattanut ruveta tuntemaan mielenkiintoa sinua kohtaan? Itsehän hän\nnimitteli sinua »tylsäksi» ja »idiootiksi».\n\n— Te voisitte olla tuon minulle kertomattakin, — huomautti ruhtinas\nmoittivasti, miltei kuiskaten.\n\n— Älä suutu. Hän on omapäinen tyttö, hullu, hemmoiteltu, — jos hän\nrakastuu, niin hän ehdottomasti rupeaa ääneensä soimaamaan ja pitämään\npäin naamaa pilkkanaan; minä olin aivan samanlainen. Mutta, pyydän,\nälä ole voitonriemuinen, ystäväiseni, hän ei ole omasi; en tahdo uskoa\nsitä, eikä niin koskaan käy! Puhun siksi, että sinä nyt heti ryhtyisit\ntoimenpiteisiin. Kuule, vanno, ettet ole naimisissa _tuon_ kanssa.\n\n— Lizaveta Prokofjevna, mitä te, hyväinen aika? — sanoi ruhtinas ollen\nvähällä hypähtää paikaltaan hämmästyksissään.\n\n— Olithan vähällä mennä naimisiin?\n\n— Olin vähällä mennä naimisiin, — kuiskasi ruhtinas ja painoi päänsä\nalas.\n\n— Mitä, oletko sitten rakastunut _häneen_, jos niin on? Tulitko nyt\n_hänen_ tähtensä? _Tuon_ tähden?\n\n— En ole tullut naimisiin mennäkseni, — vastasi ruhtinas,\n\n— Onko sinulla mitään pyhää maailmassa?\n\n— On...\n\n— Vanno, ettet ole tullut mennäksesi naimisiin _tuon_ kanssa.\n\n— Vannon minkä kautta tahansa!\n\n— Uskon; suutele minua; Vihdoinkin sain hengähtää vapaasti; mutta\ntiedä: ei Aglaja sinua rakasta, eikä hänestä tule sinun omaasi niin\nkauan kuin minä maailmassa elän! Kuulitko?\n\n— Kuulin.\n\nRuhtinas punastui niin kovasti, ettei voinut katsoa suoraan Lizaveta\nProkofjevnaan.\n\n— Paina siis mieleesi. Minä odotin sinua kuin Kaitselmus (et olisi\nsitä ansainnut!), minä kostutin pielukseni öisin kyynelilläni, en\nsinun takiasi, ystäväiseni, älä pelkää, minulla on muu oma suruni,\nikuisesti ja aina sama. Mutta tämänpä vuoksi minä odotin sinua\nniin kärsimättömästi: minä uskon yhä vieläkin, että Jumala itse on\nlähettänyt sinut luokseni ystäväksi ja omaksi veljeksi. Minulla ei\nole läheisyydessäni ketään muuta kuin ämmä Bjelokonskaja, ja hänkin\non mennyt tiehensä, ja sen lisäksi hän on tullut tyhmäksi kuin pässi\nvanhuudesta. Vastaa nyt yksinkertaisesti _jaa_ tai _ei_; tiedätkö sinä,\nmiksi _hän_ toissa päivänä huusi vaunuista?\n\n— Annan kunniasanani, etten minä ollut siinä osallisena enkä mitään\ntiedä!\n\n— Riittää, uskon. Nyt on minullakin toiset ajatukset siitä, mutta\nvielä eilen aamulla minä syytin kaikesta Jevgeni Pavlytšia. Kokonaisen\nvuorokauden toissa päivänä ja eilen aamulla. Nyt en tietenkään voi\nmuuta kuin olla samaa mieltä kuin hekin: on silminnähtävää, että\nhänestä on tässä niinkuin mistäkin hölmöstä tehty pilaa, jostakin\nsyystä, jonkin tähden, jotakin varten (jo tämäkin on epäilyttävää! Ja\nloukkaavaakin!), mutta Aglajasta ei tule hänen vaimonsa, sanon sinulle\nsen! Olkoon hän vain hyvä mies, mutta niin se on oleva. Minä olen\nennenkin empinyt, ja nyt olen päättänyt varmasti: »Pankaa ensin minut\nruumisarkkuun ja kuopatkaa maahan, sitten antakaa tyttäreni miehelään»,\nsen minä tänään tokaisin Ivan Fjodorovitšille. Näetkö, mitä minä uskon\nsinulle, näetkö?\n\n— Näen ja ymmärrän.\n\nLizaveta Prokofjevna katsoi läpitunkevasti ruhtinasta; kenties hänen\nmielensä kovin teki päästä selville, minkä vaikutuksen ruhtinaaseen\ntekee Jevgeni Pavlovitšia koskeva tieto.\n\n— Etkö tiedä mitään Gavrila Ivolginista?\n\n— Se on... tiedän paljon.\n\n— Tiesitkö, että hän on suhteissa Aglajaan?\n\n— En ollenkaan tietänyt, — hämmästyi ja miltei hätkähti ruhtinas. —\nKuinka, te sanotte, että Gavrila Ardalionovitš on suhteissa Aglaja\nIvanovnaan? Mahdotonta!\n\n— Aivan äskettäin. Täällä hänen sisarensa kaiken talvea aukoi hänelle\ntietä, jyrsi kuin rotta.\n\n— Minä en usko, — toisti ruhtinas lujasti jonkin aikaa mietittyään ja\nkiihdyksissä oltuaan. — Jos semmoista olisi ollut, niin minä olisin\nvarmasti tietänyt.\n\n— Kyllä kai hän olisi tullut itse ja tunnustanut rintaasi vastaan\nnojaten ja kyynelet silmissä! Voi sinua pöllöä, pöllöä! Kaikki sinua\npettävät niinkuin... niinkuin... Ja eikö sinua hävetä ottaa hänet\nuskotuksesi? Etkö sinä todellakaan näe, että hän on puijannut sinut\nperin pohjin?\n\n— Minä tiedän hyvin, että hän pettää minua toisinaan, — lausui ruhtinas\nvastahakoisesti puoliääneen, — ja hän tietää, että minä sen tiedän... —\nlisäsi hän, mutta katkaisi puheensa.\n\n— Tietää ja ottaa uskotukseen! Se vielä puuttui! Muuten, niinhän\nsen täytyi ollakin sinun puoleltasi. Mitä ihmettelenkään. Herra\nJumala! Lieneekö koskaan ollut olemassa toista tuollaista ihmistä!\nHyi! Tiedätkö, että tuo Ganjka, tai tuo Varjka, on saattanut hänet\nsuhteisiin Nastasja Filippovnan kanssa?\n\n— Kenet? — huudahti ruhtinas.\n\n— Aglajan.\n\n— En usko! Se on mahdotonta! Missä tarkoituksessa?\n\nHän hypähti tuoliltaan.\n\n— En minäkään usko, vaikka on todisteita. Omavaltainen tyttö,\nfantastinen tyttö, hullu tyttö! Ilkeä, ilkeä, ilkeä tyttö! Tuhat vuotta\nvakuutan, että hän on ilkeä! Kaikki ne minulla nyt ovat sellaisia,\nmyöskin tuo märkä kana Aleksandra, mutta tämä on nyt kerrassaan mennyt\nmännikköön. Mutta en myöskään usko! Kenties siksi, etten tahdo uskoa, —\nlisäsi hän aivan kuin itsekseen. — Miksi sinä et ole käynyt? — kääntyi\nhän yht'äkkiä taas ruhtinaan puoleen. — Miksi et kaikkina näinä kolmena\npäivänä ole käynyt? — huudahti hän kärsimättömästi ruhtinaalle vielä\nkerran.\n\nRuhtinas alkoi kertoilla syitään, mutta Lizaveta Prokofjevna keskeytti\ntaas.\n\n— Kaikki pitävät sinua hölmönä ja petkuttavat! Sinä kävit eilen\nkaupungissa; lyön vetoa, että olit polvillasi, pyysit tuota lurjusta\nvastaanottamaan kymmenentuhatta!\n\n— En ollenkaan enkä ole aikonutkaan. En edes nähnytkään häntä, eikä hän\nsitäpaitsi ole lurjus. Minä olen saanut häneltä kirjeen.\n\n— Näytä kirje!\n\nRuhtinas otti salkusta kirjelipun ja antoi Lizaveta Prokofjevnalle.\nKirjeessä oli:\n\n »Hyvä herra, minulla ei tietenkään ole vähintäkään oikeutta,\n ihmisten silmissä, olla itserakas. Ihmisten mielestä minä olen liian\n vähäpätöinen siihen. Näin on ihmisten silmissä, mutta ei Teidän. Minä\n olen kovin suuressa määrin tullut vakuutetuksi siitä, että Te, hyvä\n herra, kenties olette parempi kuin muut. Minä en ole samaa mieltä kuin\n Doktorenko, ja tämä vakaumus minut erottaa hänestä. Minä en ota Teiltä\n koskaan kopeekkaakaan, mutta Te olette auttanut äitiäni, ja siitä\n on velvollisuuteni olla Teille kiitollinen, vaikka vain heikkouden\n vuoksi. Joka tapauksessa on käsitykseni Teistä muuttunut ja olen\n katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa sen Teille. Tämän jälkeen otaksun,\n ettei meidän välillämme voi olla mitään suhteita. Antip Burdovski.\n\n »P. S. Puuttuva kahdensadan ruplan määrä suoritetaan teille aikaa\n myöten tarkalleen.»\n\n— Millaista sotkua! — lausui Lizaveta Prokofjevna viskaten kirjelipun\ntakaisin. — Ei olisi maksanut vaivaa lukeakaan. Mitä sinä hymähtelet?\n\n— Myöntäkää, että teistäkin oli mieluisaa lukea se.\n\n— Kuinka! Tätä pöyhkeileväisyyden läpitunkemaa hölynpölyä! Etkö sinä\nsitten näe, että he ovat kaikki tulleet hulluiksi ylpeydestä ja\nkunnianhimosta?\n\n— Niin, mutta kuitenkin hän on tunnustanut syyllisyytensä, katkaissut\nvälinsä Doktorenkon kanssa, ja mitä kunnianhimoisempi hän on, sitä\nkalliimmin hän on saanut maksaa kunnianhimonsa. Oi, millainen pikku\nlapsi te olettekaan, Lizaveta Prokofjevna!\n\n— Mitä, tahdotko loppujen lopuksi saada minulta korvapuustin, vai mitä?\n\n— En, en ollenkaan tahdo. Mutta kun te olette iloissanne kirjelipusta,\nvaikka salaatte sen. Miksi te häpeätte tunteitanne? Sehän se on teillä\nkaikessa.\n\n— Älä uskallakaan nyt astua askeltakaan luokseni, — hypähti Lizaveta\nProkofjevna paikaltaan vihasta kalvenneena, — laita niin, ettei sinusta\ntästä lähin näy vilahdustakaan luonani milloinkaan!\n\n— Kolmen päivän kuluttua tulette itse kutsumaan luoksenne... Eikö\nteitä hävetä? Nämä ovat teidän parhaita tunteitanne, miksi te niitä\nhäpeilette? Itseännehän te vain kiusaatte.\n\n— Kuolen enkä kutsu koskaan! Unohdan nimesi! Olen sen unohtanut!!\n\nHän syöksähti tiehensä ruhtinaan luota.\n\n— Minua on ilman teitäkin jo kielletty käymästä teillä, — huudahti\nruhtinas hänen jälkeensä.\n\n— Mi-itä? Kuka sinua on kieltänyt!\n\nHän käännähti silmänräpäyksessä ympäri, aivan kuin häntä olisi\npistetty neulalla. Ruhtinas epäröi, vastaisiko, hän huomasi puhuneensa\nvahingossa kerrassaan liikoja.\n\n— Kuka on kieltänyt sinua? — huudahti Lizaveta Prokofjevna raivoissaan.\n\n— Aglaja Ivanovna kieltää...\n\n— Milloin? Pu-uhu toki!!\n\n— Äsken aamulla lähetti sanan, etten saa milloinkaan tulla teille.\n\nLizaveta Prokofjevna seisoi kuin jähmettyneenä, mutta hän mietti.\n\n— Mitä hän lähetti? Kenet lähetti? Poikanulikan kauttako? Suullisesti?\n— huudahti hän taas yht'äkkiä.\n\n— Minä sain kirjelipun, — sanoi ruhtinas.\n\n— Missä? Anna tänne! Heti!\n\nRuhtinas mietti minuutin verran, mutta otti sitten liivinsä taskusta\nhuolimattomasti reväistyn paperipalan, johon oli kirjoitettu:\n\n »Ruhtinas Leo Nikolajevitš! Jos kaiken sen jälkeen, mitä on\n tapahtunut, aiotte hämmästyttää minua käymällä huvilassamme, niin\n olkaa varma siitä, ettette löydä minua niiden joukosta, joita\n käyntinne ilahduttaa. Aglaja Jepantšina.»\n\nLizaveta Prokofjevna mietti hetken; sitten hän yht'äkkiä syöksyi\nruhtinaan luo, tarttui tämän käsiin ja alkoi vetää häntä jäljessään.\n\n— Heti paikalla! Tule! Tahallasi nyt aivan paikalla! — huudahti hän\ntavattoman kiihtymyksen ja kärsimättömyyden kohtauksen vallassa.\n\n— Mutta tehän panette minut alttiiksi...\n\n— Mille? Viaton tomppeli! Aivan kuin ei olisi mieskään! No, nyt minä\nsaan itse nähdä kaikki, omin silmin...\n\n— Antakaa toki ainakin ottaa hattu...\n\n— Tuossa on sinun iljettävä hattusi, mennään! Et osannut edes valita\nmallia hyvällä maulla!... Tämän hän... tämän hän äskeisen jälkeen... se\njohtuu kiivastuksesta, — mutisi Lizaveta Prokofjevna vetäen jäljessään\nruhtinasta ja hellittämättä hetkeksikään hänen kädestään, — äsken\nminä pidin sinun puoltasi, sanoin julki, että olet idiootti, kun et\ntule... muuten hän ei olisi kirjoittanut noin päätöntä kirjettä!\nSopimatonta kirjettä! Sopimatonta jalosukuiselle, hyvän kasvatuksen\nsaaneelle, älykkäälle, älykkäälle tytölle!... Hm! — jatkoi hän. —\nTietysti häntä itseään harmitti, kun sinä et käy, mutta hän ei osannut\narvata, ettei idiootille saa kirjoittaa sillä tavoin, koska tämä\nottaa sen sananmukaisesti, kuten tapahtuikin. Mitä sinä siinä salaa\nkorvailet? — huudahti hän huomattuaan puhuneensa liikoja. — Eipä hän\nolekaan nähnyt pitkään aikaan suurempaa narria kuin sinä, siksi juuri\nhän sinua kutsuukin! Ja minä iloitsen, iloitsen, että hän nyt ottaa\nsinut pilkkansa esineeksi! Ja hän osaa, oi, kuinka hän osaakin!... Sen\narvoinen sinä oletkin.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMyötäänsä valitetaan, ettei meillä ole käytännöllisiä ihmisiä; että\nesimerkiksi poliittisia ihmisiä on paljon; kenraaleja on myös paljon,\neri laatua johtajia, tarvittiinpa niitä miten paljon hyvänsä, voi\nheti löytää vaikka minkälaisia, — mutta käytännöllisiä ihmisiä ei\nole. Ainakin kaikki valittavat, ettei ole. Sanotaanpa, ettei eräillä\nrautateillä ole edes kunnollista palveluskuntaa; edes jossakin määrin\nsiedettävää hallintoneuvostoa ei johonkin höyrylaivayhtiöön, niin\nsanotaan, voi saada millään tavoin kokoon. Tuolla kuulemma on jollakin\näsken liikenteelle avatulla tiellä törmännyt yhteen tai sortunut\nkumoon sillalla vaunuja; tuolla taas, niin kirjoitetaan, on juna\njäänyt miltei talvehtimaan keskelle lumikenttää; lähdettiin muutamaksi\ntunniksi matkaan, mutta istuttiin viisi päivää kiinni lumessa. Tuolla,\nniin kerrotaan, mätänee tuhansia puntia tavaraa samassa paikassa\nkaksi ja kolme kuukautta odottaen edelleen lähettämistä, tuolla taas,\nkuulemma (muuten se tuntuu ihan uskomattomalta), eräs hallintomies,\nt.s. jokin tarkastaja, on jollekulle kauppapalvelijalle, joka\nhoputteli häntä lähettämään tavarat matkaan, lähettämisen asemesta\nantanut hallinnollisesti päin kuonoa, vieläpä selittänyt tämän\nhallinnollisen toimenpiteensä sillä tavoin, että hän oli »kiivastunut».\nValtion virastoja näyttää olevan niin paljon, että ihan peloittaa\nniitä ajatellakin; kaikki ovat olleet virassa, kaikki ovat virassa,\nkaikki aikovat olla virassa, — niin että jopa luulisi tuommoisesta\naineksesta saavan kokoon hallintoneuvoston jollekin säädylliselle\nhöyrylaivayhtiölle!\n\nTähän annetaan toisinaan tavattoman yksinkertainen vastaus — siinä\nmäärin yksinkertainen, ettei oikein tahtoisi ottaa uskoakseenkaan\nsellaista selitystä. Totta on, sanotaan, että meillä kaikki ovat\nolleet virassa tai ovat virassa, ja jo kaksisataa vuotta on tätä menoa\njatkunut kaikkein parhaimman saksalaisen mallin mukaan, esivanhemmista\nhamaan lapsenlapsenlapsiin, — mutta nuo virkapalveluksessa olevat\nihmiset juuri ovatkin kaikkein epäkäytännöllisimpiä, ja on menty niin\npitkälle, että abstraktisuutta ja käytännöllisen taidon puutetta on\npidetty virkapalveluksessa olevien itsensäkin keskuudessa vielä aivan\näskettäin miltei parhaina hyveinä ja suosituksina. Muuten olemme aivan\nsuotta ryhtyneet puhumaan virassaolijoista, tarkoituksemme oli puhua\noikeastaan käytännöllisistä ihmisistä. Tässä nyt on aivan varmaa,\nettä arkuutta ja täydellistä oman aloitekyvyn puutetta on meillä aina\npidetty tärkeimpänä ja parhaana käytännöllisen ihmisen tunnusmerkkinä\n— ja pidetään vielä nytkin. Mutta miksi syytämme vain itseämme — jos\nnimittäin tätä mielipidettä voi pitää syytöksenä? Originaalisuuden\npuutetta on kaikkialla muuallakin, koko maailmassa, ammoisista ajoista\nsaakka pidetty aina asiallisen, toimeliaan ja käytännöllisen miehen\narvokkaimpana ominaisuutena ja parhaana suosituksena, ja ainakin\nyhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa ihmisistä (ainakin tämä määrä)\non aina ajatellut näin, ja vain yksi sadasosa ihmisistä on alati\narvostellut ja arvostelee asioita toisin.\n\nKeksijöitä ja neroja on melkein aina heidän uransa alussa (ja hyvin\nusein lopussakin) pidetty yhteiskunnan keskuudessa vain hölmöinä,\n— tämähän on kaikkein vakiintunein huomio, jonka kaikki liiankin\nhyvin tuntevat. Jos, esimerkiksi, vuosikymmenien aikana kaikki ovat\nkuljettaneet rahojaan panttilaitokseen ja kasanneet sinne miljardeja\nneljän prosentin korolla, niin onhan selvää, että kun panttilaitosta ei\nenää ollut käytettävissä ja kaikki jäivät oman aloitekykynsä varaan,\nniin suurimman osan noista miljoonista täytyi välttämättömästi hukkua\nosakekuumeeseen ja veijarien käsiin, — vaatipa sitä sopivaisuuskin ja\nsäädyllisyys. Säädyllisyys juuri; jos säädyllinen arkuus ja sovelias\noriginaalisuuden puute ovat meillä tähän saakka, yleisen vakaumuksen\nmukaan, olleet toimeliaan ja säädyllisen miehen riistämättömänä\nominaisuutena, niin olisipa liian sopimatonta ja säädytöntäkin\nmuuttua noin liiaksi äkillisellä tavalla. Mikä äiti esimerkiksi, joka\nhellästi rakastaa lastaan, ei pelästyisi ja sairastuisi pelosta, jos\nhänen poikansa tai tyttärensä hiukankaan poikkeaisivat raiteilta:\n»Ei, olkoon mieluummin onnellinen ja eläköön tyytyväisyydessä ja\nilman originaalisuutta», ajattelee jokainen äiti liekutellessaan\nlastaan. Ja meidän lastenhoitajattaremme ovat lapsia tuuditellessaan\njo ammoisista ajoista lorunneet ja laulelleet: »Kullassa sä kuhajat,\nkenraaliksi kohoat!» Siis hoitajattaremmekin pitivät kenraalin arvoa\nvenäläisen suurimpana onnena sekä siis rauhallisen, ihanan autuuden\nsuosituimpana kansallisena ihanteena. Ja tosiaankin: suoritettuaan\npuoliluomaisesti tutkinnon ja palveltuaan kolmekymmentäviisi vuotta —\nkukapa ei meillä lopulta olisikaan voinut päästä kenraaliksi ja säästää\nkokoon kohtalaisen rahasumman rahalaitokseen? Tällä tavoin venäläinen\nmies miltei ilman mitään ponnistuksia saavutti lopulta toimeliaan\nja käytännöllisen ihmisen maineen. Itse asiassa saattoi meillä olla\ntulematta kenraaliksi ainoastaan originaalinen, toisin sanoen levoton\nmies. Kenties tässä onkin jokin väärinkäsitys; mutta yleisesti\npuhuen tämä luultavasti pitää paikkansa, ja meidän yhteiskuntamme\noli täysin oikeassa määritellessään, millainen sen mielestä oli\nkäytännöllisen ihmisen ihanne. Joka tapauksessa me kuitenkin olemme\npuhuneet koko joukon liikoja; tarkoituksemme oli oikeastaan lausua\nmuutamia selittäviä sanoja meille tutusta Jepantšinien perheestä. Nämä\nihmiset, tai ainakin ajattelevammat jäsenet tässä perheessä, kärsivät\nalituisesti eräästä heille miltei yhteisestä perheominaisuudesta,\njoka oli suorastaan päinvastainen kuin ne hyveet, joista edellä juuri\npuhuimme. Ymmärtämättä tätä tosiasiaa kokonaisuudessaan (koska sitä\non vaikea ymmärtää) he kuitenkin toisinaan epäilivät, että heidän\nperheessään jollakin tavoin kaikki käy toisin kuin kaikkialla muualla.\nKaikilla luistavat asiat sileästi, heillä tuntuu rosoiselta; kaikki\nliukuvat raiteita myöten, — he suistuvat tavan takaa raiteilta. Kaikki\narkailevat joka hetki ja säädyllisesti, he eivät. Lizaveta Prokofjevna\ntosin säikkyi liiaksikin, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä säädyllistä\nhienon maailman arkuutta, jota he kaihosivat. Muuten luultavasti\nainoastaan Lizaveta Prokofjevna olikin se, joka oli levoton: neidot\nolivat vielä nuoria, vaikkakin sangen teräväjärkistä ja ivallista\nväkeä, ja kenraali taas, vaikka olikin tarkkanäköinen (muuten myös\njossakin määrin jäykkä), lausui vaikeissa tilanteissa ainoastaan:\nhm! ja pani loppujen lopuksi kaiken toivonsa Lizaveta Prokofjevnaan.\nTämän hartioilla siis oli vastuunalaisuus. Eikä asia ollut niin,\nesimerkiksi, että tälle perheelle olisi ollut ominaista jonkinmoinen\noma aloitekyky tai että se olisi lennähdellyt pois raiteilta siksi,\nettä sillä olisi ollut tietoisesti vetoa originaalisuuteen, mikä\nolisikin ollut kerrassaan sopimatonta. Ei ollenkaan! Mitään tämmöistä\nei oikeastaan ollut, nimittäin, ei ollut mitään tietoisesti asetettua\npäämäärää, ja sittenkin oli lopputuloksena se, että Jepantšinien\nperhe, vaikka olikin perin kunnioitettava, kuitenkin oli jollakin\ntavoin toisenlainen kuin kaikkien kunnioitettavien perheitten yleensä\ntuli olla. Viime aikoina oli Lizaveta Prokofjevna alkanut olla sitä\nmieltä, että syynä kaikkeen oli yksinomaan hän itse ja hänen »onneton»\nluonteensa, — mikä yhä suurensi hänen kärsimyksiään. Hän herjasi\nalituisesti itseään »typeräksi, säädyttömäksi hassuttelijaksi» ja kärsi\nepäluuloisuudestaan, oli tavan takaa ymmällä, ei osannut selviytyä\naivan tavallisimmistakaan pulmista ja liioitteli myötäänsä hädän\nsuuruutta.\n\nJo kertomuksemme alussa me mainitsimme, että Jepantšinit nauttivat\nyleistä ja todellista kunnioitusta. Itse kenraali Ivan Fjodorovitškin,\nvaikka oli alhaista syntyperää, otettiin kaikkialla vastaan empimättä\nja kunnioittavasti. Kunnioitusta hän ansaitsikin, ensiksikin, koska\noli rikas mies »eikä viimeisiä», ja toiseksi, koska oli täysin kelpo\nmies, joskaan ei älyniekka. Mutta jonkinmoinen älyn tylsyys näkyy\nolevan miltei välttämätön ominaisuus jollei kaikille toimen miehille.\nniin ainakin jokaiselle, joka tosissaan kokoaa rahaa. Lopuksi vielä\nkenraalilla oli säädylliset tavat, hän oli vaatimaton, osasi olla vaiti\nja samalla kuitenkin estää hyppimästä nenälleen — eikä ainoastaan\nkenraalinarvonsa vuoksi vaan myös rehellisenä ja kelpo miehenä.\nKaikkein tärkeintä oli se, että hän oli mies, jolla oli mahtavia\nsuosijoita. Lizaveta Prokofjevna taas, kuten edellä jo on selvitetty,\noli myös hyvää sukua, vaikka meillä ei kylläkään sanottavasti panna\narvoa suvulle, jollei samalla ole välttämättömiä suhteita. Mutta\nhänelläpä oli loppujen lopuksi suhteitakin; häntä kunnioittivat\nja viimein rakastivatkin sellaiset henkilöt, että näiden jälkeen\nluonnollisesti kaikkien täytyi rakastaa häntä ja seurustella hänen\nkanssaan. Ei ollut epäilemistäkään, että hänen kotoiset kärsimyksensä\nolivat pohjaa vailla, niiden aihe oli mitätön ja ne olivat naurettaviin\nasti liioiteltuja; mutta jos jollakulla on syylä nenässä tai otsassa,\nniin silloinhan tuntuu siltä, että kaikilla onkin vain ainoana\ntehtävänään katsella teidän syyläänne, nauraa sille ja tuomita teitä\nsen takia, vaikkapa te olisitte löytänyt Amerikan. Aivan varmaa oli\nsekin, että seurapiireissä Lizaveta Prokofjevnaa todellakin pidettiin\n»omituisena»; mutta samalla häntä ehdottomasti kunnioitettiin: mutta\nLizaveta Prokofjevna lakkasi lopulta uskomasta siihen, että häntä\nkunnioitetaan, — ja siinäpä onnettomuus olikin. Kun hän katseli\ntyttäriään, niin häntä kidutti epäluulo, että hän myötäänsä jollakin\ntavoin on esteenä heidän menestykselleen, että hänen luonteensa on\nnaurettava, säädytön ja sietämätön, — josta hän luonnollisesti alati\nsyytti juuri omia tyttäriään ja Ivan Fjodorovitšia ja riiteli päivät\npitkät heidän kanssaan, vaikka samalla rakasti heitä siinä määrin, että\nunhotti itsensä, ja miltei intohimoisesti.\n\nKaikkein enimmän kiusasi häntä epäluulo, että hänen tyttäristään\ntulee samanlaisia »omituisia ihmisiä» kuin hän itsekin oli ja ettei\nsenkaltaisia neitoja kuin he ole maailmassa eikä pidä ollakaan.\n»Nihilistejä heistä kasvaa, siinä kaikki!» sanoi hän myötäänsä\nitsekseen. Viime vuonna ja varsinkin aivan viime aikoina oli tämä\nmurheellinen ajatus alkanut hänessä yhä enemmän vahvistua. »Ensiksikin,\nminkä tähden he eivät mene naimisiin?» kyseli hän itseltään tavan\ntakaa. »Kiusatakseen äitiään, — siinä he näkevät elämänsä tarkoituksen,\nja tietysti se on niin — sillä nuo ovat kaikki uusia aatteita, se\non tuo kirottu naiskysymys! Eikös pistänytkin Aglajan päähän puoli\nvuotta sitten leikata lyhyeksi komea tukkansa? (Herra Jumala, ei\nedes minullakaan ollut sellaista tukkaa aikoinani!) Johan hänellä\noli sakset käsissä, vain polvillani rukoillen sain hänet siitä\nluopumaan!... No niin, sanokaamme, että hän teki sen ilkeyksissään,\nkiusatakseen äitiään, sillä hän on häijy tyttö, omavaltainen,\nhemmoiteltu, mutta ennen kaikkea häijy, häijy, häijy! Ja eiköpä vain\ntuo paksu Aleksandrakin innostunut hänen esimerkistään leikkaamaan\nsuortuviaan, eikä hän tehnyt sitä ilkeyksissään, ei oikkuillakseen,\nvaan vilpittömästi niinkuin ainakin hölmö, jonka Aglaja oli saanut\nvakuutetuksi siitä, että hän leikattuaan pois hiuksensa nukkuu\nrauhallisemmin eikä hänen päätään sitten kivistele! Ja miten paljon,\nmiten paljon, miten paljon — jo viiden vuoden aikana — heillä onkaan\nollut sulhasia! Ja olipa todella hyviä miehiä, sattuipa joukkoon ihan\nmiesten parhaita! Mitä he oikein odottavat, miksi eivät mene? Vain\ntuottaakseen harmia äidilleen, — mitään muuta syytä ei ole! Ei mitään!\nEi mitään!»\n\nViimein alkoi aurinko paistaa hänenkin äidinsydämeensä; yksi tytär\nedes, Adelaida, edes lopultakin pääsee varmalle pohjalle: »Yksi edes\ntulee pois hartioilta», lausui Lizaveta Prokofjevna, milloin tuli\nlausua ääneen ajatuksiaan (itsekseen hän sanoi sen tavattoman paljon\nhellemmin). Ja kuinka hyvin ja sievästi koko asia järjestyikään;\nmaailmakin puhui siitä kunnioituksella. Tunnettu mies, ruhtinas,\nvarakas, hyvä mies ja kaiken lisäksi vielä hänelle mieleinen, mikä siis\nvoisikaan olla paremmin? Mutta Adelaidan puolesta hän oli ennenkin\nollut vähemmän peloissaan kuin toisten tytärten puolesta, vaikka\nAdelaidan taiteelliset taipumukset väliin olivatkin sangen suuresti\nahdistaneet Lizaveta Prokofjevnan alati epäilevää sydäntä. »Sen sijaan\nhän on luonteeltaan iloinen, ja samalla hänessä on paljon järkeä, —\neipä se tyttö joudu hukkaan», lohdutteli hän itseään loppujen lopuksi.\nAglajan puolesta hän oli kaikkein enimmän peloissaan. Mainittakoon\ntässä, että vanhimpaan, Aleksandraan, nähden ei Lizaveta Prokofjevna\nitsekään tietänyt, miten oli suhtauduttava: oliko hänen takiansa\noltava peloissaan vai eikö? Toisinaan hänestä tuntui, että »tyttö oli\njo mennyt hukkaan» aivan kokonaan; viidenkolmatta vuoden ikäinen, —\nsiis jääkin vanhaksipiiaksi. Ja »niin kaunis kuin hän on!...» Lizaveta\nProkofjevna ihan itki hänen tähtensä öisin, samaan aikaan kuin\nAleksandra Ivanovna nukkui mitä rauhallisinta unta. »Mikä hän oikein\non — nihilisti vaiko vain hölmö?» Ettei hän ollut hölmö, siitä muuten\noli Lizaveta Prokofjevnakin aivan varma: hän piti erittäin suuressa\narvossa Aleksandra Ivanovnan mielipiteitä ja neuvotteli mielellään\nhänen kanssaan. Mutta että hän oli »märkä kana», — siitä ei ollut\nmitään epäilystä: »Siinä määrin levollinen, ettei sitä voi sanoin\nselittää! Muuten märät kanatkaan eivät ole levollisia, — hyi! Ihan\npääni on mennyt pyörälle heidän kanssaan!» Lizaveta Prokofjevna tunsi\njonkinlaista selittämätöntä säälivää myötätuntoa Aleksandra Ivanovnaa\nkohtaan, vieläpä suuremmassa määrässä kuin Aglajaa kohtaan, joka oli\nhänen epäjumalansa. Mutta torailupuuskat (jommoisina pääasiallisesti\nhänen äidillinen huolenpitonsa ja myötätuntonsa ilmenivät), kiukuttelu,\nsellaiset nimitykset kuin »märkä kanat, vain naurattivat Aleksandraa.\nAsiat menivät toisinaan niin pitkälle, että aivan jonninjoutavat\nseikat suututtivat Lizaveta Prokofjevnaa hirveästi ja saivat hänet\nkiivastumaan. Aleksandra Ivanovna, esimerkiksi, nukkui mielellään\nkauan ja näki tavallisesti paljon unia; mutta hänen unensa olivat aina\ntavattoman tyhjänpäiväisiä ja viattomia, — sellaisia, jotka olisivat\nolleet omiaan seitsenvuotiaalle; tämäpä unien viattomuus juuri alkoi\njostakin syystä suututtaa äitiä. Kerran Aleksandra Ivanovna näki\nunissaan yhdeksän kanaa, ja tästä syntyi suorastaan riita hänen ja\näidin välillä, — miksi? Sitä olisi vaikea selittää. Vain kerran, yhden\nainoan kerran, hänen onnistui nähdä unissaan jotakin omalaatuisen\ntapaista, — hän näki munkin, yksinään, jossakin pimeässä huoneessa,\njohon häntä kovin peloitti mennä. Unen kertoivat heti riemuiten\nLizaveta Prokofjevnalle molemmat sisaret nauraa hohottaen; mutta äiti\nsuuttui taaskin ja nimitti kaikkia kolmea hölmöiksi. Levollinen\nkuin hölmö ja totta tosiaan 'märkä kana', sanoin sitä ei voi selittää,\nmutta hän on murheellinen, toisinaan on aivan surullisen näköinen.\nMitä hän murehtii, mitä?» Toisinaan hän teki tämän kysymyksen Ivan\nFjodorovitšillekin, tapansa mukaan hysteerisesti, uhkaavasti, odottaen\nheti paikalla vastausta. Ivan Fjodorovitš sanoi »hm», rypisti kulmiaan,\nkohautteli olkapäitään ja päätteli lopuksi levittäen käsiään:\n\n— Tarvitsee miehen!\n\n— Älköön vain Jumala antako hänelle sellaista kuin te, Ivan Fjodorytš\n— räjähti viimein Lizaveta Prokofjevna kuin pommi, — älköön sellaista\nmielipiteiltään ja päätöksissään kuin te, Ivan Fjodorovitš, älköön niin\ntörkeätä törkimystä kuin te, Ivan Fjodorytš...\n\nIvan Fjodorovitš vetäytyi heti ryöppyä pakoon, ja Lizaveta Prokofjevna\nrauhoittui _purkauksensa_ jälkeen. Tietysti hän illemmalla samana\npäivänä välttämättömästi muuttui tavattoman huomaavaiseksi,\nhiljaiseksi, ystävälliseksi ja kunnioittavaksi Ivan Fjodorovitšia,\n»tärkeätä törkimystänsä» kohtaan, hyvää ja rakasta, jumaloimaansa Ivan\nFjodorovitšia kohtaan, sillä hän oli koko elämänsä ajan rakastanut\nIvan Fjodorovitšiansa, vieläpä ollut häneen rakastunutkin, minkä Ivan\nFjodorovitš itsekin varsin hyvin tiesi ja minkä takia hän rajattomasti\nkunnioitti Lizaveta Prokofjevnaansa.\n\nMutta hänen suurimpana ja ainaisena kärsimyksenään oli Aglaja.\n\n»Täydelleen, täydelleen minun kaltaiseni, minun kuvani kaikissa\nsuhteissa», puheli itsekseen Lizaveta Prokofjevna, »omavaltainen, ilkeä\ntuittupää! Nihilisti, omituinen, mieletön, häijy, häijy, häijy! Oi,\nhyvä Jumala, kuinka onneton hänestä tuleekaan!»\n\nMutta, kuten jo sanoimme, noussut aurinko oli pehmittänyt ja\nkirkastanut kaikki hetkiseksi. Oli kulunut miltei kuukausi Lizaveta\nProkofjevnan elämässä niin, että hän oli täydelleen levännyt\nkaikista huolistaan. Adelaidan kohta tulevien häitten johdosta oli\nseurapiireissä alettu puhua myös Aglajasta, ja sitäpaitsi Aglaja\nkäyttäytyi kaikkialla niin kauniisti, niin tasaisesti, niin älykkäästi,\nniin puoleensa vetävästi, hieman ylpeästi, mutta sehän sopii hänelle\nniin hyvin! Niin ystävällinen, niin kohtelias hän oli ollut kokonaisen\nkuukauden äitiään kohtaan! (»Tosin pitää tuota Jevgeni Pavlovitšia\nvielä paljon, paljon tarkastella, täytyy päästä hänestä selville, eikä\nAglajakaan näy olevan hänelle kovin paljon suopeampi kuin muille!»)\nkuitenkin hänestä oli yhtäkkiä tullut niin ihastuttava tyttö, — ja\nkuinka kaunis hän onkaan, Herra Jumala, kuinka kaunis hän onkaan,\nkaunistuu päivä päivältä! Ja nyt...\n\nJa nyt, heti kun oli näyttäytynyt tuo iljettävä ruhtinaspahanen, tuo\njonninjoutava idiootti, niin kaikki oli taas mennyt sekaisin, kaikki\ntalossa oli taas mennyt nurin!\n\nMitä sitten oli tapahtunut?\n\nToisten mielestä ei varmaankaan ollut tapahtunut mitään. Mutta\nsepä juuri olikin Lizaveta Prokofjevnan erikoisuus, että kaikkein\ntavallisimpien asiain yhtymissä ja sekaantumisissa hän ennätti\naina mielessään alati vallitsevan levottomuuden läpi nähdä jotakin\nsellaista, mikä sai hänet pelästymään niin, että hän toisinaan siitä\nsairastui, sai hänet mitä epäluuloisimman, mitä käsittämättömimmän ja\nsiis mitä raskaimman pelon valtaan. Millaista olikaan hänen olonsa,\nkun nyt yht'äkkiä, naurettavien ja perusteettomien huolten koko\nsekasotkun läpi todellakin alkoi häämöttää jotakin, joka ikäänkuin oli\ntodella tärkeätäkin, jotakin, mikä ikäänkuin todellakin oli huolten ja\nepäilyjen ja epäluulojen arvoista.\n\n»Ja kuinka onkaan uskallettu, kuinka onkaan uskallettu kirjoittaa\nminulle tuo nimetön kirje tuosta _elukasta_, että hän on suhteissa\nAglajaan?» ajatteli Lizaveta Prokofjevna kaiken aikaa matkalla\nvetäessään jäljessään ruhtinasta sekä vielä kotonaan pannessaan hänet\nistumaan pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärille oli kokoontunut koko\nperhe; »kuinka on voitu ajatellakaan sitä? Minähän kuolisin häpeästä,\njos uskoisin hitustakaan tahi näyttäisin Aglajalle tämän kirjeen!\nSellaista pilkantekoa meistä, Jepantšineista! Ja kaikki, kaikki\nIvan Fjodorytšin kautta, kaikki teidän kauttanne, Ivan Fjodorytš!\nAh! Miksi emme muuttaneet Jelagin-saarelle, minähän sanoin, että\nmentäisiin Jelaginille! Kenties on Varjka kirjoittanut tuon kirjeen,\nminä tiedän, tai kenties... kaikkeen, kaikkeen on Ivan Fjodorytš\nsyypää! Häntä vastaan on tuo _elukka_ heittänyt tuon jutun, entisten\nsuhteitten muistoksi, tehdäkseen hänestä pilkkaa, aivan niinkuin\nhän aikaisemmin nauraa hohotti hänelle kuten hölmölle ainakin, veti\nhäntä nenästä, silloin kun hän vielä kuljetti hänelle helmiä...\nLoppujen lopuksi kuitenkin meidät kaikki on juttuun sekoitettu,\ntyttäremme on kuitenkin siihen sekoitettu, Ivan Fjodorytš, neidot,\nneidit, parhaaseen seurapiiriin kuuluvat neidit, morsiamet; he ovat\nolleet täällä, oleskelleet täällä, kuulleet kaikki, ja poikanulikkain\njuttuun heidät on myös sekoitettu, iloitkaa siitä, siinäkin he olivat\nläsnä ja kuuntelivat! En anna minä anteeksi, en anna minä anteeksi\ntälle ruhtinas pahaiselle, en anna anteeksi koskaan! Ja miksi on\nAglaja ollut kolme päivää hysteeristen kohtausten vallassa, miksi\nhän on miltei riidassa sisariensa kanssa, Aleksandrankin kanssa,\njonka käsiä hän on aina suudellut kuin äidin käsiä — ja jota on niin\nkunnioittanut? Miksi hän on kolmen päivän aikana esiintynyt kaikkia\nkohtaan arvoituksellisesti? Mikä Gavrila Ivolgin tässä on? Miksi hän\neilen ja tänään rupesi kehumaan Gavrila Ivolginia ja alkoi itkeä? Miksi\ntuosta kirotusta köyhästä ritarista on mainittu tuossa nimettömässä\nkirjeessä, kun hän ei ole näyttänyt ruhtinaalta saamaansa kirjettä\nedes sisarilleenkaan? Ja miksi... minkä tähden, minkä tähden minä\nnyt juoksin ruhtinaan luo kuin hullu kissa ja itse haalin hänet\ntänne? Herra Jumala, minä olen menettänyt järkeni, mitä olenkaan\nnyt tehnyt! Puhumaan nuoren miehen kanssa tyttäreni salaisuuksista,\nvieläpä... vieläpä sellaisista salaisuuksista, jotka miltei koskevat\nhäntä itseään! Herra Jumala, se on edes hyvä, että hän on idiootti\nja... ja... perheen ystävä! Mutta onko Aglaja todellakin ihastunut\ntuollaiseen vähämieliseen! Hyvä Jumala, mitä minä höpötänkään! Hyi!\nOriginaaleja me olemme... lasin alle pitäisi meidät kaikki panna\nnäytteille, minut ensimmäisenä, ja ottaa katsojilta kymmenen kopeekkaa\npääsymaksua. En anna minä tätä teille anteeksi, Ivan Fjodorytš, en\nmilloinkaan anna anteeksi! Ja miksi Aglaja ei nyt läksytä häntä? Lupasi\nläksyttää, eikä läksytäkään nyt! Kas, kas, katselee häntä vain silmät\nselällään, on vaiti, ei mene pois, on siinä, ja itse kuitenkin kielsi\nhäntä tulemasta... Ruhtinas istuu aivan kalpeana. Ja tuo kirottu,\nkirottu lörpöttelijä Jevgeni Pavlytš on yksinään ottanut suunvuoron!\nKas kuin puhua palpattaa, ei saa sanaa sanotuksi hänen puheensa lomaan.\nMinä saisin heti kaikki selville, kunhan vain pääsisin ottamaan asiat\npuheeksi...»\n\nRuhtinas istui todellakin miltei kalpeana pyöreän pöydän ääressä ja\nnäytti olevan samalla kertaa sekä tavattoman pelon vallassa että\njoinakin hetkinä hänelle itselleenkin käsittämättömän ja koko sydämen\nvaltaavan riemastuksen lumoissa. Oi, miten hän pelkäsikään katsahtaa\nsinne päin, siihen nurkkaan, josta häntä kiinteästi katseli kaksi\ntuttua mustaa silmää, ja miten hän samalla kertaa olikaan menehtyä\nonnesta, kun istui taas täällä heidän keskuudessaan, kuuli tutun äänen\n— sen jälkeen, mitä hän oli hänelle kirjoittanut. »Herra Jumala, mitä\nhän mahtaa nyt sanoa!» Itse hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan ja\nkuunteli jännittyneenä »palpattavaa» Jevgeni Pavlovitšia, joka harvoin\noli niin tyytyväisellä ja innostuneella tuulella kuin nyt, tänä iltana.\nRuhtinas kuunteli häntä eikä pitkään aikaan ymmärtänyt juuri sanaakaan.\nKaikki olivat koolla paitsi Ivan Fjodorovitš, joka ei vielä ollut\npalannut Pietarista. Ruhtinas Š. oli myös saapuvilla. Nähtävästi oltiin\nhankkeissa lähteä hetkisen kuluttua, ennen teenjuontia, kuuntelemaan\nsoitantoa. Parhaillaan käynnissä oleva keskustelu näytti alkaneen\nennen ruhtinaan tuloa. Pian pujahti pengermälle Kolja, joka oli tullut\njostakin. »Hänet siis otetaan täällä vastaan kuten ennenkin», ajatteli\nruhtinas itsekseen.\n\nJepantšinien huvila oli komea, sveitsiläisen majan tyylinen, kauniisti\njoka puolelta kukkasin ja lehvin koristettu. Joka puolelta sitä\nympäröi pieni, mutta ihana kukkatarha. Kaikki istuivat pengermällä\nkuten ruhtinaankin luona; mutta pengermä oli jonkin verran avarampi ja\nmuhkeammin laitettu.\n\nVirinneen keskustelun aihe ei nähtävästi ollut monellekaan mieleen;\nsaattoi arvata, että keskustelu oli alkanut kärsimättömästä kiistasta,\nja tietysti jokainen olisi mielellään vaihtanut keskustelun aihetta,\nmutta Jevgeni Pavlovitš näytti tulevan yhä itsepintaisemmaksi eikä\nvälittänyt sen tekemästä vaikutuksesta; ruhtinaan tulo ikäänkuin sai\nhänet vielä enemmän innostumaan. Lizaveta Prokofjevna rypisti kulmiaan,\nvaikka ei ymmärtänytkään kaikkea. Aglaja, joka istui syrjässä, melkein\nnurkassa, ei poistunut, kuunteli ja oli itsepintaisesti vaiti.\n\n— Sallikaahan, — väitti Jevgeni Pavlovitš kiihkeästi, — enhän minä\nsano mitään liberalismia vastaan. Liberalismi ei ole synti; se on\nvälttämätön perusosa kokonaisuudessa, joka ilman sitä hajoaa tai\nkuoleutuu; liberalismilla on samanlainen olemisen oikeus kuin kaikkein\nsäädyllisimmällä konservatismillakin; mutta minä hyökkään venäläisen\nliberalismin kimppuun ja toistan vieläkin, että käyn sen kimppuun juuri\nsiksi, että venäläinen liberaali ei ole _venäläinen_ liberaali, vaan\n_epävenäläinen_ liberaali. Antakaa minulle venäläinen liberaali, niin\nminä heti paikalla teidän läsnäollessanne suutelen häntä.\n\n— Jos vain hän haluaa suudella teitä, — sanoi Aleksandra Ivanovna, joka\noli tavattoman kiihtynyt. Hänen poskensakin punoittivat tavallista\nenemmän.\n\n»Kas vain», ajatteli itsekseen Lizaveta Prokofjevna, »muuten makailee\nja syö, ei häntä saa hereille pudistetuksi, mutta sitten yht'äkkiä\nkerran vuodessa nousee ja alkaa puhua niin, ettei sitä kuunnellessa voi\nmuuta kuin kummissaan levittää käsiään».\n\nRuhtinas huomasi pikimmältänsä, että Aleksandra Ivanovnaa nähtävästi\nei ollenkaan miellyttänyt se, että Jevgeni Pavlovitš puhuu liian\niloisesti, puhuu vakavasta asiasta ja on ikäänkuin kiivastunut, mutta\nsamalla kertaa ikäänkuin laskee leikkiäkin.\n\n— Minä vakuutin äsken, juuri ennen teidän tuloanne, ruhtinas, — jatkoi\nJevgeni Pavlovitš, — että meillä on tähän saakka ollut liberaaleja\nainoastaan kahdesta kansankerroksesta, entisestä tilanomistajaluokasta\n(joka on lakkautettu) ja seminaaripiiristä. Ja koska kumpikin\nkansanluokka on lopulta muuttunut täydelliseksi kastiksi, joksikin\nkokonaan muuksi kuin kansakunta muuten on, ja tämä kehitys on aikojen\nkuluessa yhä jatkunut sukupolvesta sukupolveen, niin siispä kaikki\nsekin, mitä he ovat tehneet ja tekevät, on ollut aivan epäkansallista...\n\n— Kuinka? Siis kaikki, mitä on tehty, — se kaikki on epävenäläistä? —\nlausui ruhtinas Š.\n\n— Epäkansallista; joskin venäjäksi, niin kuitenkin epäkansallista;\nsekä liberaalit että myöskin konservatiivit ovat meillä epävenäläisiä,\nkaikki... Ja olkaa varma siitä, että kansakunta ei tunne mitään siitä,\nmitä tilanomistajat ja seminaarilaiset ovat tehneet, ei tiedä mitään\nnyt eikä jälkeenpäin...\n\n— Sepä on hyvin! Kuinka te voitte vakuutella sellaista paradoksia,\njos vain puhutte tosissanne? Minä en voi sallia sellaisia sutkauksia\nvenäläisestä tilanomistajasta; te olette itse venäläinen tilanomistaja,\n— intti kiihkeästi ruhtinas Š.\n\n— Enhän minä puhukaan siinä mielessä venäläisestä tilanomistajasta,\nkuin te otaksutte. Se on kunnioitettava säätyluokka, jo yksistään siitä\nsyystä, että minä kuulun siihen; varsinkin nyt, kun se on lakannut\nolemasta olemassa...\n\n— Eikö kirjallisuudessakaan ole ollut mitään kansallista? — pisti\nväliin Aleksandra Ivanovna.\n\n— Minä en ole mestari kirjallisuuden tuntemisessa, mutta venäläinen\nkirjallisuuskaan ei minun mielestäni ollenkaan ole venäläistä, paitsi\nehkä Lomonosov, Puškin ja Gogolj.\n\n— Ensiksikin se on jo melko paljon, ja toiseksi yksi näistä on kansan\nkeskuudesta ja kaksi muuta ovat tilanomistajia, — nauroi Adelaida.\n\n— Aivan niin, mutta älkää olko voitonriemuinen. Koska ainoastaan näiden\nkolmen kaikista venäläisistä kirjailijoista on tähän saakka onnistunut\njokaisen sanoa jotakin todella _omaansa_, aivan omaa eikä keneltäkään\nmuulta lainattua, niin silläpä juuri nämä kolme heti ovatkin tulleet\nkansallisiksi. Se venäläinen, joka sanoo, kirjoittaa tai tekee jotakin\nomaa, vääjäämättömästi _omaa_, joka ei ole lainattua, tulee heti\nvälttämättömästi kansalliseksi, vaikkapa hän puhuisi huonosti venäjää.\nSe on minulle selviö. Mutta me emme alkaneet puhua kirjallisuudesta,\npuheemme alkoi sosialisteista, ja niistä virisi keskustelu; no niin,\nminä vakuutan, ettei meillä ole ainoatakaan venäläistä sosialistia; ei\nole eikä ole ollut, sillä kaikki meidän sosialistimme ovat niinikään\ntilanomistajien tai seminaarilaisten piiristä. Kaikki meidän yleisesti\ntunnetut, julkikuuluutetut sosialistimme, sekä täkäläiset että\nulkomaalaiset, eivät ole mitään muuta kuin liberaaleja, jotka kuuluvat\nmaaorjuuden aikuiseen tilanomistajani säätyyn. Mitä te nauratte?\nAntakaa minulle heidän kirjansa, antakaa minulle heidän oppinsa,\nheidän muistelmansa, niin minä, vaikka en ole kirjallisuuskriitikko,\notan kirjoittaakseni teille mitä vakuuttavimman kirjallisuuskritiikin,\njossa osoitan päivänselvästi, että heidän kirjojensa, lentolehtistensä,\nmuistelmiensa jokaisen sivun on kirjoittanut ennen kaikkea entinen\nvenäläinen tilanomistaja. Heidän kiukkunsa, paheksumisensa,\nälykkyytensä ovat tilanomistajalle ominaisia (vieläpä ennen Famusovia\neläneille!); heidän riemastuksensa, heidän kyynelensä, jotka kenties\novat oikeita, vilpittömiä kyyneliä, ovat kuitenkin tilanomistajien\nriemastusta ja kyyneliä! Tilanomistajien tahi seminaarilaisten... Te\nnauratte taaskin, ja tekin nauratte, ruhtinas? Ettekö tekään ole samaa\nmieltä?\n\nKaikki todellakin nauroivat, ja ruhtinaskin hymähti.\n\n— Minä en voi näin oikopäätä sanoa, olenko samaa mieltä vai enkö,\n— lausui ruhtinas lakaten yht'äkkiä nauramasta ja hätkähtäen sen\nnäköisenä kuin kiinni joutunut koulupoika, — mutta minä vakuutan\nteille, että kuuntelen teitä erittäin mielelläni...\n\nTätä sanoessaan hän miltei läähätti, kihosipa kylmä hikikin hänen\notsalleen. Nämä olivat ensimmäiset hänen lausumansa sanat koko sinä\naikana, minkä hän oli täällä istunut. Hän yritti katsahtaa ympärilleen,\nmutta ei rohjennut; Jevgeni Pavlovitš huomasi hänen eleensä ja hymähti.\n\n— Minä sanon teille, hyvä herrasväki, erään tosiasian, — jatkoi hän\nentisellä äänensävyllä, ikäänkuin tavattoman innostuneena ja kiihkeästi\nja samalla kertaa melkeinpä nauraen, kenties, omille sanoilleen, —\ntosiasian, havainnon ja suorastaan löydön, joka minulla on kunnia lukea\nomaksi ansiokseni, vieläpä yksinomaan omaksi ansiokseni; ainakaan ei\nsiitä ole vielä missään puhuttu eikä kirjoitettu. Tässä tosiasiassa\nilmenee koko senlaatuisen venäläisen liberalismin olemus, jommoisesta\nminä puhun. Ensiksikin, mitä on liberalismi, yleisesti puhuen,\nmuuta kuin hyökkäys (järkeväkö vai erheellinen, se on eri kysymys)\nvallitsevaa asiaintilaa vastaan? Niinhän? No niin, minun havaitsemani\ntosiasia on se, ettei venäläinen liberalismi ole hyökkäys vallitsevaa\nasiaintilaa vastaan, vaan hyökkäys asioittemme itse olennaisinta\nolemusta vastaan, itse asioita vastaan, eikä vain asiaintilaa vastaan,\nei venäläistä asiaintilaa, vaan itse Venäjää vastaan. Minun liberaalini\non mennyt niin pitkälle, että kieltää itse Venäjän, se on, vihaa\nja lyö omaa äitiään. Jokainen onneton ja epäonnistunut tosiseikka\nVenäjällä herättää hänessä naurua ja melkeinpä riemastusta. Hän vihaa\nkansan tapoja, Venäjän historiaa, kaikkea. Ainoa, mitä voi mainita\nhänen puolustuksekseen, on se, ettei hän tiedä mitä tekee ja että\nhän luulee Venäjää kohtaan tuntemaansa vihaa mitä hedelmällisimmäksi\nliberalismiksi (oi, te tapaatte usein maassamme liberaalin, jolle\ntoiset paukuttavat käsiään ja joka itse asiassa kenties onkin\nmitä järjettömin, mitä tylsin ja mitä vaarallisin konservatiivi,\nmutta ei itse tiedä sitä!). Tätä Venäjää kohtaan tuntemaansa vihaa\nmuutamat liberaalit pitivät vielä joku aika sitten miltei todellisena\nisänmaanrakkautena ja kehuskelivat, että näkivät paremmin kuin muut,\nmitä sen piti olla; mutta nyt he ovat jo tulleet avomielisemmiksi ja\novat alkaneet hävetä sanaa »isänmaanrakkaus», ovatpa karkottaneet\nja poistaneet koko käsitteenkin vahingollisena ja arvottomana. Tämä\ntosiasia pitää paikkansa, minä vakuutan sen, ja... täytyihän joskus\nsanoa totuus kokonaan, yksinkertaisesti ja avoimesti; mutta tämä\ntosiasia on samalla myös sellainen, jommoista ei missään eikä koskaan\naikojen alusta saakka eikä minkään kansan keskuudessa ole ollut eikä\nesiintynyt, ja näin ollen tämä ilmiö on tilapäinen ja voi mennä ohi,\nminä myönnän sen. Sellaista liberaalia ei voi olla missään, joka\nvihaisi omaa isänmaataan. Miten siis tämä kaikki meillä on selitettävä?\nAivan samoin kuin aikaisemminkin, — siten, että venäläinen liberaali\ntoistaiseksi vielä ei ole venäläinen liberaali; mikään muu selitys\nkäsittääkseni ei ole mahdollinen.\n\n— Minä pidän kaikkea sitä, mitä sinä sanoit, pilapuheena, Jevgeni\nPavlovitš, — lausui ruhtinas Š. vakavasti.\n\n— Minä en ole nähnyt kaikkia liberaaleja enkä ota heitä tuomitakseni,\n— sanoi Aleksandra Ivanovna, — mutta olen paheksuen kuunnellut\najatustanne: te otitte yksityisen tapauksen ja yleistitte sen\nsäännöksi, siis panettelitte.\n\n— Yksityisen tapauksen? Ahaa! Sana on lausuttu, — iski puheeseen\nkiinni Jevgeni Pavlovitš. — Ruhtinas, mitä mieltä te olette, onko tämä\nyksityinen tapaus vai eikö?\n\n— Minun täytyy myöskin sanoa, että minä olen vähän nähnyt ja vähän\nollut... liberaalien parissa, — sanoi ruhtinas, — mutta minusta\nnäyttää siltä, että te kenties jossakin määrin olette oikeassa ja\nettä se venäläinen liberalismi, josta te puhuitte, todellakin on\njossakin määrin taipuvainen vihaamaan Venäjää itseänsä eikä vain\nsiinä vallitsevaa asiaintilaa. Tietysti on asia näin vain osittain...\ntietenkään tämä ei voi olla kaikkiin nähden oikein...\n\nHän sekaantui eikä puhunut loppuun. Kaikesta mielenkuohustaan\nhuolimatta hän tunsi tavattoman suurta mielenkiintoa keskustelua\nkohtaan. Ruhtinaassa oli erikoisena piirteenä se, että hän aina\nkuunteli tavattoman naiivilla tarkkaavaisuudella sitä, mikä hänestä oli\nmielenkiintoista, ja antoi tällöin yhtä naiivilla tavalla vastauksia,\nkun hänelle tehtiin kysymyksiä. Hänen kasvoissaan ja hänen ruumiinsa\nasennossakin tavallaan kuvastui tuo naiivisuus, tuo usko, joka ei\nepäillyt ivaa eikä leikkiä. Mutta vaikka Jevgeni Pavlovitš jo kauan oli\nkääntynyt hänen puoleensa ainoastaan eräänlaisella leikillisyydellä,\nniin hän kuitenkin nyt, kuultuaan ruhtinaan vastauksen, katsahti häneen\nomituisen vakavasti, aivan kuin ei ollenkaan olisi odottanut häneltä\nsellaista vastausta.\n\n— Siis... tepä sentään vastasitte hieman omituisesti, — lausui hän. —\nEttekö todellakaan vastannut minulle tosissanne, ruhtinas?\n\n— Ettekö te sitten kysynyt tosissanne? — lausui ruhtinas ihmeissään.\n\nKaikki alkoivat nauraa.\n\n— Uskokaa häntä, — sanoi Adelaida, — Jevgeni Pavlytš pitää aina ja\nkaikkia pilkkanaan! Jospa tietäisitte, mitä hän toisinaan kertoilee\nhyvin vakavana.\n\n— Minun mielestäni tämä on raskas keskustelu eikä sitä olisi ollenkaan\npitänyt aloittaa, — huomautti jyrkästi Aleksandra, — tarkoituksena oli\nlähteä kävelemään...\n\n— Menkäämme todellakin, ilta on ihana! — huudahti Jevgeni Pavlovitš.\n— Mutta todistaakseni teille, että minä tällä kertaa puhuin aivan\nvakavasti, ja ennen kaikkea todistaakseni sen ruhtinaalle (te,\nruhtinas, olette tavattomasti herättänyt minussa mielenkiintoa, ja\nminä vannon teille, etten ole vielä niin kokonaan tyhjä ihminen kuin\nmiltä pakostakin näytän, — vaikka itse asiassa olenkin tyhjä ihminen!),\nja...jos sallitte, hyvä herrasväki, niin teen ruhtinaalle vielä erään\nkysymyksen, viimeisen, uteliaisuudessani vain, ja siihen lopetamme.\nTuo kysymys tuli aivan kuin vartavasten pari tuntia takaperin päähäni\n(kuten näette, ruhtinas, mietiskelen minäkin toisinaan vakavia\nasioita); minä ratkaisin sen, mutta katsokaamme, mitä sanoo ruhtinas.\nÄsken juuri mainittiin »yksityisestä tapauksesta». Tämä on meillä\nhyvin tunnettu sananen, sen kuulee usein. Äskettäin kaikki puhuivat\nja kirjoittivat tuosta kauheasta kuuden hengen murhasta, jonka... oli\ntehnyt tuo nuori mies, sekä puolustusasianajajan omituisesta puheesta,\njossa sanotaan, että kun rikoksen tekijä oli köyhissä oloissa, niin\nhänelle _luonnollisesti_ täytyi nousta mieleen ajatus tappaa nuo\nkuusi ihmistä. Tämä ei ole sananmukaisesti kerrottu, mutta itse\najatus luullakseni oli tämä tai tämäntapainen. Minun persoonallisen\nkäsitykseni mukaan puolustaja lausuessaan näin omituisen ajatuksen oli\ntäysin vakuutettu siitä, että sanoo kaikkein liberaalisimman, kaikkein\nhumaanisimman ja edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin voi\nsanoa meidän aikanamme. No, mitä mieltä te olette: tämä käsitysten ja\nvakaumusten vääristyminen, tuo mahdollisuus, että voi olla noin kiero\nja huomiota herättävä mielipide asiasta, onko se yksityinen tapaus vai\nonko se yleinen?\n\nKaikki alkoivat ääneensä nauraa.\n\n— Yksityinen tietysti, yksityinen, — nauroivat Aleksandra ja Adelaida.\n\n— Ja suo minun taaskin huomauttaa, Jevgeni Pavlytš, — lisäsi ruhtinas\nŠ., — että sinun pilasi on liian kulunut.\n\n— Mitä te arvelette, ruhtinas? — sanoi toisia kuuntelematta Jevgeni\nPavlovitš, joka oli huomannut ruhtinas Leo Nikolajevitšin luovan häneen\nuteliaan ja vakavan silmäyksen. — Miltä teistä näyttää: onko tämä\nyksityinen tapaus vaiko yleinen? Tunnustan, että juuri teitä varten\nolen miettinytkin tämän kysymyksen.\n\n— Ei, se ei ole yksityinen, — lausui ruhtinas hiljaa, mutta empimättä.\n\n— Hyväinen aika, Leo Nikolajevitš, — huudahti ruhtinas Š. hiukan\nharmistuneena, — ettekö te näe, että hän asettelee teille ansoja; hän\ntekee ehdottomasti pilaa ja aikoo saada juuri teidät pilansa esineeksi.\n\n— Minä luulin Jevgeni Pavlytšin puhuneen tosissaan, — punastui ruhtinas\nja loi katseensa alas.\n\n— Rakas ruhtinas,—jatkoi ruhtinas Š.,— muistakaahan, mistä me\nteidän kanssanne puhuimme kerran, noin kolme kuukautta takaperin;\nme puhuimme juuri siitä, että meidän uusissa, äskettäin avatuissa\ntuomioistuimissamme voi osoittaa esiintyneen niin monta huomattavaa ja\nkyvykästä puolustusasianajajaa! Entä miten paljon mitä huomattavimpia\nvalamiesten päätöksiä! Kuinka iloinen olittekaan itse, ja miten minä\niloitsinkaan silloin teidän ilostanne... me sanoimme, että voimme\nylpeillä... Mutta tämä kömpelö puolustus, tämä omituinen todistelu on\ntietysti tilapäinen tapaus, yksi ainoa tuhansien joukossa.\n\nRuhtinas Leo Nikolajevitš ajatteli, mutta vastasi sitten täysin\nvakuutetun näköisenä, vaikkakin hiljaa, vieläpä ikäänkuin arasti\nlausuen sanat:\n\n— Minä tahdoin vain sanoa, että ajatusten ja käsitysten kieroutta\n(kuten Jevgeni Pavlytš lausui) tavataan hyvin useasti, se on paljon\nyleisempää kuin yksityinen tapaus, onnetonta kylläkin. Vieläpä siinä\nmäärin, että jos tämä kierous ei olisi niin yleistä, niin kenties ei\nolisi tuommoisia mahdottomia rikoksiakaan kuin nämä...\n\n— Mahdottomia rikoksia? Mutta minä vakuutan teille, että aivan\nsamanlaisia rikoksia ja kenties vielä kauheampiakin on ollut ennenkin\nja on ollut aina, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, ja ne\ntulevat minun käsitykseni mukaan vielä hyvin kauan uusiutumaan. Erotus\non siinä, että meillä oli ennen vähemmän julkisuutta, mutta nyt on\nalettu ääneen puhua ja kirjoittaakin niistä, ja siksipä näyttääkin\nsiltä, että nuo rikoksentekijät ovat vasta nyt ilmestyneet. Siinäpä on\nteidän erehdyksenne, tavattoman naiivi erehdys, ruhtinas, vakuutan sen\nteille, — hymyili ruhtinas Š. ivallisesti.\n\n— Tiedän itse, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja\nyhtä kauheita; minä kävin aivan äskettäin vankiloissa ja onnistuin\ntutustumaan muutamiin rikoksentekijöihin ja syytteessä oleviin. On\nhirveämpiäkin rikollisia kuin tuo äsken mainittu, semmoisia, jotka\novat tappaneet kymmenittäin ihmisiä mitään katumusta tuntematta. Mutta\ntällöin olen huomannut seuraavan seikan: että kaikkein paatuneinkin\nja katumaton murhamies kuitenkin tietää olevansa _rikollinen_, siis,\nomantuntonsa mukaan arvostellen on sitä mieltä, että hän on tehnyt\npahoin, vaikkakaan ei tunne katumusta. Ja sellainen on heistä jokainen;\nmutta nehän, joista Jevgeni Pavlytš ryhtyi puhumaan, eivät edes tahdo\nlukeutua rikoksentekijöihin ja ajattelevat mielessään, että heillä oli\noikeus ja... että he suorastaan ovat menetelleet hyvin, se on, asiahan\non miltei noin. Siinäpä onkin minun mielestäni hirveä erotus. Ja\nhuomatkaa, nuo kaikki ovat nuorisoa, nimenomaan sitä ikäkautta, jolloin\nkaikkein helpoimmin ja turvattomimpana voi joutua väärentämään aatteita.\n\nRuhtinas Š. ei enää nauranut ja kuunteli ällistyneenä ruhtinasta.\nAleksandra Ivanovna, joka jo pitkän aikaa oli tahtonut jotakin\nhuomauttaa, vaikeni aivan kuin jokin erikoinen ajatus olisi saanut\nhänet pysähtymään. Jevgeni Pavlovitš taasen katsoi ruhtinaaseen aivan\nihmettelevänä ja tällä kertaa ilman vähintäkään hymyilyä.\n\n— Mitä te siinä niin ihmettelette häntä, hyvä herra, — sekaantui asiaan\nodottamatta Lizaveta Prokofjevna, — onko hän sitten tyhmempi kuin te,\nniin ettei voi muka arvostella asiaa teidän tavallanne?\n\n— Ei, en minä sitä, — sanoi Jevgeni Pavlovitš, — mutta kuinka sitten\nte, ruhtinas (suokaa anteeksi kysymykseni), jos te noin näette ja\nhuomaatte sen, mitenkä te (pyydän taaskin anteeksi) tuossa omituisessa\njutussa... joka tapahtui näinä päivinä... Burdovskin, luullakseni...\nmitenkä te ette huomannut samaa aatteitten ja siveellisten vakaumusten\nväärentymistä? Sehän on aivan täsmälleen samanlaista! Minusta näytti\nsilloin siltä, kuin te ette olisi ollenkaan huomannut?\n\n— Kuulehan, hyvä ystävä, — tulistui Lizaveta Prokofjevna, — kas,\nme kaikki huomasimme, istumme tässä ja kehuskelemme itseämme hänen\nedessään, mutta hänpä sai tänä aamuna kirjeen yhdeltä niistä, kaikkein\ntärkeimmältä henkilöltä, näppylänaamaiselta, muistatko, Aleksandra?\nTämä pyytää kirjeessä häneltä anteeksi, vaikkakin omalla tavallaan, ja\nilmoittaa luopuneensa siitä toveristaan, joka häntä silloin odotti,—\nmuistatko, Aleksandra? — ja uskovansa nyt enemmän ruhtinasta. No,\nmepä emme ole vielä saaneet semmoista kirjettä, vaikka me osaamme\nopettamattakin tässä nostella nokkaamme hänen edessään.\n\n— Ja Ippolit on myös juuri tullut luoksemme huvilaan! — huudahti Kolja.\n\n— Kuinka! Onko hän jo täällä? — huolestui ruhtinas.\n\n— Heti kun olitte lähtenyt Lizaveta Prokofjevnan kanssa, hän saapui;\nminä toin hänet!\n\n— No niin, minä lyön vetoa, — kivahti yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevna\nunhottaen kokonaan, että juuri oli kehunut ruhtinasta, — lyön vetoa,\nettä hän on käynyt eilen hänen luonaan ullakolla ja pyytänyt häneltä\npolvillaan anteeksi, että tuo ilkeä äkäpussi suvaitsisi muuttaa tänne.\nKävitkö eilen? Itsehän vähän aikaa sitten tunnustit. Onko se niin vai\neikö? Olitko polvillasi vai etkö?\n\n— Ei ollut ensinkään, — huudahti Kolja, — vaan aivan päinvastoin,\nIppolit tarttui eilen ruhtinaan käteen ja suuteli sitä kahdesti, minä\nnäin sen itse, siihen koko selvittely päättyikin, paitsi että ruhtinas\nsanoi yksinkertaisesti hänen tulevan voimaan paremmin maalla, ja toinen\nsuostui silmänräpäyksessä muuttamaan, kun vain rupeaa voimaan paremmin.\n\n— Suotta te, Kolja... — mutisi ruhtinas nousten seisomaan ja siepaten\nhattunsa, — miksi te kerrotte, minä...\n\n— Minne nyt? — pysähdytti hänet Lizaveta Prokofjevna.\n\n— Älkää olko huolissanne, ruhtinas, — jatkoi Kolja innostuneena, —\nälkää menkö häntä tekemään levottomaksi, hän on nukahtanut väsyneenä\nmatkasta; hän on hyvin iloissaan; ja tiedättekö, ruhtinas, minun\nmielestäni on paljon parempi, jos te ette nyt tapaa toisianne, lykätkää\nse ihan huomiseen, muuten hän taas tulee hämilleen. Hän sanoi äsken\naamulla, ettei hän kokonaiseen puoleen vuoteen ole tuntenut voivansa\nniin hyvin ja olevansa niin voimissaan, hän yskiikin kolme vertaa\nvähemmän.\n\nRuhtinas huomasi, että Aglaja yht'äkkiä tuli esille paikaltaan ja astui\npöydän luo. Hän ei uskaltanut katsahtaa Aglajaan, mutta hän tunsi\nkoko olemuksellaan, että tällä hetkellä tämä katsoo häneen, katsoo\nkenties ankarasti, ja että hänen mustissa silmissään on ehdottomasti\npaheksumista, ja kasvot hehkuvat.\n\n— Minusta oli turhaa, Nikolai Ardalionovitš, että te kuljetitte hänet\ntänne, jos se on sama keuhkotautinen poika, joka silloin rupesi\nitkemään ja kutsui hautajaisiinsa, — huomautti Jevgeni Pavlovitš. — Hän\npuhui silloin niin kaunopuheisesti viereisen talon seinästä, että hän\nehdottomasti tulee kaipaamaan tuota seinää, olkaa siitä, vakuutetut.\n\n— Toden sanoit: hän riitaantuu kanssasi, tappelee ja lähtee tiehensä, —\nsen pituinen se!\n\nJa Lizaveta Prokofjevna siirsi arvokkaasti ompelukorinsa lähemmäksi\nitseään unohtaen, että kaikki jo olivat nousemassa lähteäkseen\nkävelylle.\n\n— Minä muistelen, että hän kovin ylpeili tuolla seinällä, — puuttui\ntaas puheeseen Jevgeni Pavlovitš. — Ilman tuota seinää hän ei voi\nkaunopuheisesti kuolla, mutta hänen mielensä tekee kovin kuolla\nkaunopuheisesti.\n\n— Mitäpä sitten? — mutisi ruhtinas. — Jos te ette tahdo antaa hänelle\nanteeksi, niin hän kuolee ilman teitäkin... Nyt hän on muuttanut tänne\npuitten takia.\n\n— Oi, omasta puolestani minä annan hänelle kaikki anteeksi; voitte\nsanoa hänelle sen.\n\n— Ei sitä ole sillä tavoin ymmärrettävä,— vastasi ruhtinas hiljaa ja\nikäänkuin haluttomasti, katsellen edelleen yhteen kohtaan lattiaa\nja nostamatta silmiään, — on tehtävä niin, että tekin suostuisitte\nottamaan vastaan häneltä anteeksiannon.\n\n— Mitä se minuun koskee? Miten minä olen syyllinen häntä kohtaan?\n\n— Jos ette ymmärrä, niin... mutta tehän ymmärrätte; hänen mielensä teki\nsilloin... siunata teitä kaikkia ja saada teidän siunauksenne, siinä\nkaikki...\n\n— Rakas ruhtinas, — puuttui ruhtinas Š. kiireesti puheeseen aivan kuin\nvaroen, vaihdettuaan joittenkuitten läsnäolijain kanssa silmäyksen, —\nparatiisia maan päällä ei saada toimeen helposti; mutta te toivotte\nkuitenkin jossakin määrin paratiisia; paratiisi on vaikea asia,\nruhtinas, paljon vaikeampi kuin miltä se näyttää teidän oivallisesta\nsydämestänne. Lakatkaamme mieluummin, muuten me kenties taas kaikki\ntulemme hämillemme, ja silloin...\n\n— Lähtekäämme soitantoa kuuntelemaan, — lausui jyrkästi Lizaveta\nProkofjevna nousten vihaisena paikaltaan.\n\nHänen jälkeensä nousivat kaikki.\n\n\n\n\nII.\n\n\nRuhtinas astui yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitšin luo.\n\n— Jevgeni Pavlytš, — sanoi hän omituisen kiihkeästi tarttuen hänen\nkäteensä, — olkaa vakuutettu, että minä pidän teitä mitä jaloimpana ja\nparhaana miehenä, ihan kaikesta huolimatta; olkaa siitä vakuutettu...\n\nJevgeni Pavlovitš ihan peräytyi askelen hämmästyksissään. Hetken ajan\nhän pidätti sietämätöntä naurunpuuskaa: mutta katsottuaan tarkemmin hän\nhuomasi, että ruhtinas ikäänkuin oli poissa suunniltaan tai ainakin\njossakin erikoisessa tilassa.\n\n— Lyön vetoa, — huudahti hän, — että te, ruhtinas, tahdoitte sanoa\naivan muuta ettekä kenties ollenkaan minullekaan... Mutta mikä teitä\nvaivaa? Etteköhän voi pahoin?\n\n— Mahdollista, hyvin mahdollista, ja te teitte sangen hienon\nhuomautuksen sanoessanne, etten minä kenties aikonutkaan astua teidän\nluoksenne!\n\nTämän sanottuaan hän hymyili omituisesti ja hullunkurisestikin, mutta\nhuudahti sitten äkkiä aivan kuin tulistuen:\n\n— Älkää muistuttako mieleeni käytöstäni kolme päivää takaperin. Minä\nolen ollut hyvin häpeissäni nämä kolme päivää... Minä tiedän olevani\nsyypää...\n\n— Niin... mitä hirveätä te sitten teitte?\n\n— Minä näen, että te kenties kaikkein enimmän häpeätte puolestani,\nJevgeni Pavlovitš; te punastutte, se on oivallisen sydämen piirre. Minä\nlähden heti pois, olkaa vakuutettu siitä.\n\n— Mitä hän oikein tarkoittaa? Alkavatko hänen taudinkohtauksensa\nkenties tuolla tavoin? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna pelästyneenä\nKoljan puoleen.\n\n— Älkää kiinnittäkö siihen huomiota, Lizaveta Prokofjevna, ei minulla\nole taudinkohtausta; minä lähden heti pois. Minä tiedän, että minut...\non luonto jättänyt lapsipuolen asemaan. Minä olen ollut neljäkolmatta\nvuotta sairas, syntymästä kahdenteenkymmenenteenneljänteen ikävuoteeni\nsaakka. Pitäkää nytkin esiintymistäni sairaan käytöksenä. Minä lähden\nheti pois, heti, olkaa siitä vakuutetut. Minä en punastu, — sillä\nomituistahan on punastua siitä, eikö totta? — mutta yhteiskunnassa\nminä olen tarpeeton... En minä itserakkaudesta... Minä olen näinä\nkolmena päivänä harkinnut ja tullut siihen päätökseen, että minun on\nteille vilpittömästi ja jalosti ilmoitettava ensimmäisen tilaisuuden\nsattuessa. On sellaisia aatteita, on korkeita aatteita, joista\nminun ei pidä ruveta puhumaan, koska minä ehdottomasti panen kaikki\nnauramaan; ruhtinas Š. muistutti juuri tästä minulle äsken... Minulla\nei ole soveliaita eleitä, ei ole suhdallisuuden tajua; minulla on\nmuita sanoja, mutta ei ajatusta vastaavia, ja se on noitten ajatusten\nalentamista. Ja siksi minulla ei ole oikeutta... sitäpaitsi minä olen\nepäluuloinen, minä... minä olen varma siitä, ettei minua tässä talossa\nvoida loukata ja että minua rakastetaan enemmän kuin ansaitsen, mutta\nminä tiedän (minähän tiedän varmasti), että kun olen sairastanut yli\nkaksikymmentä vuotta, niin onhan siitä täytynyt jäädä joitakin jälkiä,\nniin ettei minulle voida olla nauramatta... toisinaan... niinhän?\n\nHän ikäänkuin odotti vastausta ja ratkaisua, ympärilleen katsellen.\nKaikki seisoivat raskain mielin ja ymmällä tämän odottamattoman,\nsairaalloisen ja, kuten näytti, joka tapauksessa aiheettoman puuskan\njohdosta. Mutta tämä mielenilmaisu aiheutti omituisen välikohtauksen.\n\n— Miksi te puhutte tätä täällä? — huudahti yht'äkkiä Aglaja. — Miksi te\npuhutte tätä _heille_? Heille! Heille!\n\nHän näytti äärettömästi paheksuvan: hänen silmänsä säkenöivät. Ruhtinas\nseisoi hänen edessään mykkänä ja äänettömänä ja kalpeni yhtäkkiä.\n\n— Täällä ei ole ainoatakaan, joka olisi tuollaisten sanojen arvoinen!\n— purki Aglaja sydäntään. — Täällä kaikki, kaikki ovat sellaisia,\netteivät ole teidän pikkusormenne, eivät teidän älynne, eivätkä\nteidän sydämenne arvoisia! Te olette rehellisin kaikista, jaloin\nkaikista, paras kaikista, hyväsydämisin kaikista, älykkäin kaikista!\n— Täällä on sellaisia, jotka ovat arvottomat kumartumaan ja nostamaan\nnenäliinan, jonka juuri pudotitte... Miksi te alennatte itseänne ja\nasetatte itsenne kaikkien alapuolelle? Miksi te olette tärvellyt kaikki\nitsessänne, miksi teissä ei ole ylpeyttä?\n\n— Herra Jumala, saattoiko tuota luulla! — huudahti Lizaveta Prokofjevna\nlyöden yhteen käsiään.\n\n— Köyhä ritari! Hurraa! — huudahti innostuneena Kolja.\n\n— Olkaa vaiti!... Kuinka uskalletaan loukata minua täällä teidän\ntalossanne! — kävi Aglaja yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevnan kimppuun\njo sellaisessa hysteerisessä tilassa, jolloin ei välitetä mistään\nrajaviivoista ja mennään yli kaikkien esteitten. — Miksi minua kaikki\nkiusaavat, aivan joka ikinen! Miksi he, ruhtinas, ovat kaikki kolme\npäivää olleet kimpussani teidän takianne? Minä en millään ehdolla mene\nnaimisiin kanssanne! Tietäkää, etten millään ehdolla enkä milloinkaan!\nTietäkää se! Voiko mennä naimisiin niin naurettavan kanssa kuin te?\nKatsokaa nyt itseänne kuvastimesta, miltä te näytätte nyt!... Miksi,\nmiksi he ärsyttävät minua, että muka menen naimisiin kanssanne? Teidän\ntäytyy se tietää! Tekin olette salaliitossa heidän kanssaan!\n\n— Ei kukaan ole koskaan ärsytellyt! — mutisi pelästyneenä Adelaida.\n\n— Ei kenellekään ole tullut mieleenkään, sellaista sanaa ei ole\nlausuttu! — huusi Aleksandra Ivanovna.\n\n— Kuka häntä on ärsyttänyt? Milloin häntä on ärsytelty? Kuka on voinut\nhänelle sitä sanoa? Houraileeko hän vai eikö? — kääntyi kaikkien\npuoleen Lizaveta Prokofjevna vihasta vavisten.\n\n— Kaikki ovat sanoneet, aivan joka ikinen, kaikkina kolmena päivänä!\nMinä en koskaan, en koskaan mene hänen kanssaan naimisiin!\n\nHuudettuaan tämän Aglaja alkoi vuodattaa katkeria kyyneliä, peitti\nkasvonsa liinaan ja vaipui tuolille.\n\n— Eihän hän ole vielä sinua pyyt...\n\n— Minä en ole teitä pyytänyt, Aglaja Ivanovna, — pääsi ruhtinaan suusta\nyht'äkkiä.\n\n— Mi-itä? — lausui Lizaveta Prokofjevna yht'äkkiä paheksuen ja\nkauhistuneena. — Mi-tä tämä on?\n\nHän ei ollut uskoa korviaan.\n\n— Minä tahdoin sanoa... minä tahdoin sanoa, — alkoi ruhtinas vavista,\n— minä tahdoin vain selittää Aglaja Ivanovnalle... saada kunnian\nselittää, ettei minulla ollenkaan ole ollut aikomustakaan... saada\nkunniaa pyytää hänen kättään... edes milloinkaan... Minä en tässä ole\nmillään tavoin syypää, jumal'auta, en ole syypää, Aglaja Ivanovna! Minä\nen ole koskaan tahtonut, eikä koskaan ole ollut mielessänikään, en\nkoskaan tahdo, saatte itse nähdä: olkaa siitä vakuutettu! Tässä on joku\nilkeä ihminen panetellut minua teille! Olkaa levollinen!\n\nNäin puhuessaan hän lähestyi Aglajaa. Tämä otti pois silmiltään\nliinan, johon oli peittänyt kasvonsa, katsahti nopeasti häneen ja koko\nhänen pelästyneeseen muotoonsa, tajusi hänen sanansa ja purskahti\nyht'äkkiä nauraa hohottamaan hänelle vasten silmiä, — niin iloista\nja hillitöntä naurua, niin hullunkurista ja pilkallista naurua, että\nAdelaida ensimmäisenä voimatta hillitä itseään, varsinkin kun hänkin\noli katsahtanut ruhtinaaseen, syöksähti sisarensa luo, syleili häntä\nja alkoi nauraa hohottaa samanlaista hillitöntä, iloista koululaisen\nnaurua kuin Aglajakin. Heitä katsellessaan alkoi ruhtinaskin yht'äkkiä\nhymyillä ja toistella iloisen ja onnellisen näköisenä:\n\n— No, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!\n\nNyt ei enää Aleksandrakaan jaksanut hillitä itseään, vaan alkoi nauraa\nsydämensä pohjasta. Näitten kolmen naurusta ei näyttänyt loppua\ntulevankaan.\n\n— Senkin hullut! — mutisi Lizaveta Prokofjevna. — Milloin\nsäikyttelevät, milloin...\n\nMutta nyt nauroi jo ruhtinas Š., nauroi Jevgeni Pavlovitškin, nauraa\nhohotti yhtä päätä Kolja ja nauroi heitä kaikkia katsellessaan myöskin\nruhtinas.\n\n— Menkäämme kävelemään, menkäämme kävelemään! — huusi Adelaida. —\nKaikki yhdessä ja ruhtinas välttämättömästi mukanamme, ei teillä\nole mitään syytä lähteä pois, te hyvä mies! Kuinka herttainen mies\nhän onkaan, Aglaja! Eikö totta, äiti? Sitäpaitsi minun täytyy\nvälttämättömästi, välttämättömästi suudella ja syleillä häntä hänen...\nhänen äsken Aglajalle tekemänsä tunnustuksen vuoksi. Maman, armahin,\nsallikaa minun suudella häntä! Aglaja! Salli minun suudella _sinun_\nruhtinastasi! — huudahti veitikka ja hypähti todellakin ruhtinaan luo\nja suuteli hänen otsaansa. Ruhtinas tarttui hänen käsiinsä, puristi\nkovasti niitä, niin että Adelaida oli vähältä huudahtaa, katseli häntä\nrajattomasti riemastuneena ja vei yht'äkkiä hänen kätensä huulilleen\nsekä suuteli kolme kertaa.\n\n— Menkäämme! — kutsui Aglaja. — Ruhtinas, te saatatte minua. Käykö se\npäinsä, maman? Sopiiko se sulhaselle, joka on antanut minulle rukkaset?\nTehän olette jo luopunut minusta ikipäiviksi, ruhtinas? Eihän niin,\neihän niin tarjota käsivartta daamille, ettekö te tiedä, miten daami on\notettava kainaloon? Kas näin, menkäämme, me menemme kaikkien edellä;\ntahdotteko kulkea kaikkien edellä, tête à tête?\n\nHän puheli lakkaamatta, yhä vielä saaden naurun puuskia.\n\n— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — lausuili Lizaveta Prokofjevna\ntietämättä itsekään, mistä iloitsi.\n\n»Tavattoman omituisia ihmisiä!» ajatteli ruhtinas Š., kenties jo\nsadannen kerran siitä asti kuin oli joutunut heidän pariinsa, mutta...\nhäntä miellyttivät nämä omituiset ihmiset. Mitä tulee ruhtinaaseen,\nniin tämä kenties ei kovinkaan paljon häntä miellyttänyt; ruhtinas\nŠ. oli jonkin verran nyrpeä ja ikäänkuin huolestunut, kun he kaikki\nlähtivät ulos kävelylle.\n\nJevgeni Pavlovitš näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella, nauratteli\nkoko matkan kasinolle kuljettaessa Aleksandraa ja Adelaidaa, jotka\nolivat niin kovin valmiita nauramaan hänen sukkeluuksilleen, että\nhän viimein alkoi vähin epäillä, että he kenties eivät ollenkaan\nkuunnelleetkaan häntä. Tämä ajatus sai hänet viimein yht'äkkiä, ilman\nettä hän selitti syytä, purskahtamaan tavattomaan ja aivan vilpittömään\nnauruun (sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luonteensa!). Sisaret,\njotka muuten olivat kerrassaan juhlatuulella, katselivat lakkaamatta\nAglajaa ja ruhtinasta, jotka kulkivat edellä; näkyi, että nuorin sisar\noli pannut heidän arvattavakseen suuren arvoituksen. Ruhtinas Š. koetti\nkaiken aikaa puhella Lizaveta Prokofjevnan kanssa syrjäseikoista,\nkenties huvittaakseen tätä, mutta kyllästytti tätä kauheasti. Lizaveta\nProkofjevnan ajatukset näyttivät olevan aivan sekaisin, hän vastaili\nmitä sattui, olipa väliin aivan vastaamattakin. Mutta Aglaja Ivanovnan\narvoitukset eivät sinä iltana vielä olleet lopussa. Viimeinen niistä\ntuli yksinomaan ruhtinaan osalle. Kun oli päästy noin sadan askelen\npäähän huvilasta, sanoi Aglaja nopeasti ja puoleksi kuiskaten\nitsepintaisesti vaitiolevalle kavaljeerilleen:\n\n— Katsokaa oikealle.\n\nRuhtinas katsahti.\n\n— Katsokaa tarkemmin. Näettekö tuon penkin, povtossa, tuolla, missä nuo\nkolme suurta puuta ovat... viheriäinen penkki?\n\nRuhtinas vastasi näkevänsä.\n\n— Miellyttääkö teitä sen paikka? Minä käyn toisinaan aamulla aikaiseen,\nnoin kello seitsemän tienoissa, kun kaikki vielä nukkuvat, yksinäni\ntäällä istumassa.\n\nRuhtinas mutisi, että paikka on ihana.\n\n— Mutta nyt poistukaa edemmäksi minusta, en tahdo enää kulkea kanssanne\nkäsikoukkua. Tai kulkekaa mieluummin käsikoukkua, mutta älkää puhuko\nkanssani sanaakaan. Minä tahdon ajatella yksinäni itsekseni...\n\nSe oli joka tapauksessa tarpeeton varoitus: ruhtinas ei luultavasti\nolisi lausunut yhtään sanaa koko matkalla, vaikka tämä käsky olisi\njäänyt antamattakin. Hänen sydämensä alkoi kauheasti pamppailla, kun\nhän kuuli, mitä Aglaja sanoi penkistä. Hetken kuluttua hän malttoi\nmielensä ja karkoitti häveten päättömän ajatuksensa.\n\nPavlovskin huvipaikkaan kerääntyy arkipäivinä, kuten on tunnettua ja\nainakin kaikki vakuuttavat, »valitumpi» yleisö kuin sunnuntaisin ja\npyhäpäivinä, jolloin sinne saapuu »kaikenlaista väkeä» kaupungista.\nPuvut eivät ole juhlapukuja, mutta ne ovat aistikkaita. On tapana\nkerääntyä kuuntelemaan soitantoa. Orkesteri, joka kenties on todellakin\nparas meikäläisistä puistosoittokunnista, soittaa uusia kappaleita.\nEsiintyminen on tavattoman säädyllistä ja arvokasta, vaikka siinä onkin\njossakin määrin yleispiirteenä tuttavallisuus ja sydämellisyys. Tutut,\njotka kaikki ovat kesäasukkaita, kokoontuvat katselemaan toisiaan.\nMonet täyttävät tämän tehtävän todellisella mielihyvällä ja saapuvatkin\nvain sitä varten; mutta on sellaisiakin, jotka käyvät siellä yksinomaan\nmusiikin takia. Skandaalit ovat tavattoman harvinaisia, vaikka niitä\nkyllä sattuu arkipäivinäkin. Mutta mahdotontahan olisikin välttää niitä.\n\nTällä kertaa oli ilta ihana, ja yleisöäkin oli riittävästi. Kaikki\npaikat soittokunnan läheisyydessä, joka parhaillaan soitti, oli\notettu. Meidän seurueemme istuutui tuoleille jonkin verran syrjään,\naivan huvisalin vasemmanpuolisen ulko-oven luo. Väkijoukko ja soitanto\nsaivat Lizaveta Prokofjevnan jonkin verran vilkastumaan ja ilahduttivat\nneitejä; nämä olivat ennättäneet jo vaihtaa silmäyksen yhden ja toisen\ntutun kanssa ja kaukaa ystävällisesti nyökäyttää päätään yhdelle ja\ntoiselle; olivat ennättäneet tarkastella pukuja, huomata erinäisiä\nomituisuuksia, keskustella niistä, hymähtää pilkallisesti. Jevgeni\nPavlovitš tervehti myös hyvin usein. Aglajaan ja ruhtinaaseen, jotka\nyhä edelleen olivat yhdessä, oli yksi ja toinen jo kiinnittänyt\nhuomiota. Pian alkoi äidin ja neitien luo tulla joitakin tuttuja\nnuoria miehiä; kaksi tai kolme jäi puhelemaan; kaikki olivat Jevgeni\nPavlovitšin ystäviä. Niiden joukossa eräs oli nuori ja hyvin hauskan\nnäköinen upseeri, hyvin iloinen, hyvin puhelias; tämä riensi puhelemaan\nAglajan kanssa ja koetti kaikin voimin saada kiinnitetyksi itseensä\nhänen huomionsa. Aglaja oli häntä kohtaan hyvin suopea ja tavattoman\nherkkä nauramaan. Jevgeni Pavlovitš pyysi ruhtinaalta lupaa saada\ntutustuttaa hänet tähän ystäväänsä; ruhtinas tuskin käsitti, mitä\nhänelle tahdottiin tehdä, mutta herrat tutustuivat, kumpikin kumarsi\nja antoi toiselleen kättä. Jevgeni Pavlovitšin ystävä teki kysymyksen,\nmutta ruhtinas ei liene siihen vastannut tai mutisi jotakin itsekseen\nniin omituisesti, että upseeri loi häneen hyvin terävän silmäyksen,\nkatsahti sitten Jevgeni Pavlovitšiin ymmärsi heti, miksi tämä oli\nsaanut päähänsä tutustuttaa heidät toisiinsa, naurahti hiukan ja\nkääntyi taas Aglajan puoleen. Ainoastaan Jevgeni Pavlovitš huomasi,\nettä Aglaja oli tällöin yht'äkkiä punastunut.\n\nRuhtinas ei edes huomannutkaan sitä, että toiset puhelivat ja\nlausuivat kohteliaisuuksia Aglajalle, olipa joinakin hetkinä vähältä\nunhottaa, että itsekin istuu tämän vieressä. Väliin hänen mielensä\nteki mennä pois jonnekin, kadota kokonaan täältä, ja hänelle olisi\nollut mieleen vaikkapa synkkä, autio paikkakin, kunhan vain saisi olla\nyksin ajatuksineen ja kunhan ei kukaan tietäisi, missä hän on. Tai\nainakin hän olisi tahtonut olla kotonaan, pengermällä, mutta sillä\ntavoin, ettei ketään siinä olisi, ei Lebedeviä eikä lapsia; heittäytyä\nsohvalleen, painaa kasvonsa tyynyyn ja maata sillä tavoin päivän,\nyön, vielä päivän. Joinakin silmänräpäyksinä hän näki unelmissaan\nmyös vuoret, ja nimenomaan erään tutun pisteen vuorilla, jota hän\naina mielellään muisteli ja jonne hän mielellään meni, silloin kun\nvielä asui siellä, ja sieltä mielellään katseli alhaalla olevaa kylää,\nvesiputousta, joka välkkyi tuskin huomattavana valkoisena rihmana\nalhaalla, valkeita pilviä, hylättyä vanhaa linnaa. Oi, kuinka hän\nolisikaan tahtonut olla nyt siellä ja ajatella yhtä ainoata asiaa, —\noi! koko elämänsä ajan ainoastaan tätä yhtä asiaa, — ja siinä olisi\nriittänyt tuhanneksi vuodeksi! Ja unhottakoot, unhottakoot täällä\nkokonaan hänet. Oi, se on tarpeellistakin, olisi parempikin, jos eivät\nollenkaan olisi tunteneet häntä, ja koko tämä näky olisi ollut vain\nunessa. Mutta eikö olekin samantekevää, olipa unessa tai valveilla!\nToisinaan hän alkoi yht'äkkiä katsella Aglajaa eikä viiteen minuuttiin\nkääntänyt pois katsettaan tämän kasvoista; mutta hänen katseensa oli\nliian omituinen: näytti siltä, kuin hän olisi katsellut tyttöä niinkuin\nkahden virstan päässä olevaa esinettä tai niinkuin hänen muotokuvaansa\neikä häntä itseään.\n\n— Miksi te katselette minua tuolla tavoin, ruhtinas? — sanoi Aglaja\nyht'äkkiä keskeyttäen iloisen puhelunsa ja naurunsa ympärillä\nolevien kanssa. — Minä pelkään teitä; minusta tuntuu kaiken aikaa,\nkuin tahtoisitte ojentaa kätenne ja koskettaa kasvojani sormellanne\ntunnustellaksenne niitä. Eikö totta. Jevgeni Pavlytš, eikö hän katso\nsillä tavoin?\n\nRuhtinas näytti ihmeissään kuulevan, että hänen puoleensa käännyttiin,\ntajusi, vaikkakaan kenties ei täydelleen ymmärtänyt, ei vastannut,\nmutta kun näki, että Aglaja ja kaikki nauroivat, avasi yht'äkkiä suunsa\nja alkoi nauraa itsekin. Nauru ympärillä tuli kovemmaksi; upseeri, joka\nkenties oli herkkä nauramaan, ihan purskahti nauruun. Aglaja kuiskasi\nyht'äkkiä vihaisesti itsekseen:\n\n— Idiootti!\n\n— Herra Jumala! Ihanko Aglaja todellakin tuota... ihanko tyttö on\ntulossa aivan hulluksi! — sanoi Lizaveta Prokofjevna itsekseen\nhampaitaan kiristellen.\n\n— Se on pilaa. Se on samaa pilantekoa kuin silloinkin »köyhän ritarin»\nkanssa, — kuiskasi hänelle lujasti korvaan Aleksandra, — eikä mitään\nmuuta! Hän on taaskin ottanut omalla tavallaan ruhtinaan pilkkansa\nesineeksi. Mutta tämä pilanteko on mennyt liian pitkälle; siitä on\ntehtävä loppu, maman! Äsken hän kuomaili kuin näyttelijätär, pelästytti\nmeitä koiruuksillaan...\n\n— Hyvä on edes se, että hän on ottanut pilansa esineeksi tuollaisen\nidiootin, — kuiskasi hänelle vuorostaan Lizaveta Prokofjevna. Tyttären\nhuomautus oli sentään tehnyt hänen mielensä kevyemmäksi.\n\nMutta ruhtinas oli kuullut, että häntä nimitettiin idiootiksi, ja\nvavahti, ei kuitenkaan sen tähden, että häntä oli sanottu idiootiksi.\n»Idiootin» hän unhotti heti paikalla. Mutta väkijoukossa, lähellä sitä\npaikkaa, missä hän istui, jossakin sivulla, — hän ei mitenkään olisi\nvoinut tarkoin osoittaa, missä paikassa ja millä kohdalla, — olivat\nvilahtaneet eräät kasvot, kalpeat kasvot, joita varjostivat kiharat,\ntummat hiukset ja joiden hymy ja katse oli tuttu, hyvin tuttu, — olivat\nvilahtaneet ja kadonneet. Hyvin mahdollista oli, että hänestä vain oli\nnäyttänyt siltä, kuin hän olisi ne nähnyt; koko näystä jäi hänelle\nvaikutelmaksi vääristynyt hymy, silmät ja heleänvihreä keikarimainen\nkaulaliina, joka oli ollut silmissä vilahtaneen herran kaulassa. Oliko\ntuo herra kadonnut väkijoukkoon vaiko pujahtanut huvilasaliin, sitä ei\nruhtinas olisi voinut varmasti sanoa.\n\nMutta hetkistä myöhemmin hän alkoi yht'äkkiä nopeasti ja levottomasti\nkatsella ympärilleen; tuo ensimmäinen näky oli saattanut olla toisen\nnäyn ennustaja ja edeltäjä. Niin sen täytyi varmasti olla. Oliko\nhän todellakin unhottanut mahdollisen kohtaamisen, kun lähdettiin\nhuvisalin oven luo? Tosin hän ollessaan kulkemassa huvisalin viereen\nluultavasti ei ollenkaan ollut tietänytkään olevansa menossa sinne, —\nsemmoisessa tilassa hän oli ollut. Jos hän olisi osannut tai voinut\nolla tarkkaavaisempi, niin hän olisi saattanut jo neljännestunti\nsitten huomata, että Aglaja oli silloin tällöin ja myöskin aivan kuin\nlevottomana hiukan katsellut ympärilleen, aivan kuin olisi etsinyt\njotakin ympäriltään. Nyt, kun ruhtinaan levottomuus oli tullut aivan\nilmeiseksi, kasvoi Aglajan kiihtymys ja levottomuus, ja aina kun\nruhtinas kääntyi katsomaan taakseen, katsoi Aglajakin melkein samassa\ntaakseen. Levottomuuden syy selvisi pian.\n\nSamasta huvisalin sivuovesta, jonka läheisyydessä ruhtinas ja koko\nJepantšinien seurue istui, ilmestyi yht'äkkiä ulos kokonainen joukkue,\nainakin kymmenkunta henkeä. Joukon etunenässä oli kolme naista;\nkaksi näistä oli ihmeen hauskan näköistä, eikä ollut ensinkään\nkummallista, että heidän jäljessään kulki niin monta ihailijaa. Mutta\nsekä ihailijat että naiset — kaikki olivat erikoislaatuisia, aivan\ntoisenlaisia kuin muu soitantoa kuuntelemaan kokoontunut yleisö.\nHeidät huomasivat heti melkein kaikki, mutta useimmat eivät olleet\nheitä ollenkaan näkevinään, ja vain muutamat nuoret hymähtivät heille\nsanoen toisilleen jotakin puoliääneen. Mutta oli aivan mahdotonta olla\nheitä näkemättä: he pitivät ääntä, puhuivat kuuluvasti, nauroivat.\nSaattoi otaksua, että monet heistä olivat päissään, vaikka muutamat\nnäyttivät olevan keikarimaisesti ja komeasti puettuja; mutta joukossa\noli myös sangen omituisen näköistä väkeä, omituisissa puvuissa, kasvot\nomituisesti hehkuen; heidän joukossaan oli muutamia sotilashenkilöltä;\noli vanhempaakin väkeä; oli miehiä, joilla oli komeat, pulskasti\nja tyylikkäästi valmistetut puvut, kantasormukset ja soljet, upeat\npikimustat tekotukat ja poskiparrat, ja heillä oli erittäin ylevä,\nvaikkakin hieman ärsyttävä ilme kasvoissaan, mutta muuten he olivat\nsitä lajia väkeä, jota ihmisseurassa kartetaan kuin ruttoa. Meidän\nkaupungin ulkopuolella olevissa virkistyspaikoissamme on tietysti\nsemmoisiakin ihmisiä, jotka esiintyvät erinomaisen arvokkaasti ja\njoilla on erittäin hyvä maine; mutta varovaisinkaan ihminen ei voi\njoka hetki turvata itseään tiilikiveltä, joka putoaa hänen vieressään\nolevan talon katolta. Tuommoinen tiilikivi oli nyt putoamaisillaan sen\narvokkaan yleisön päälle, joka oli kokoontunut soittoa kuulemaan.\n\nJos mieli mennä huvisalin ovelta aukealle paikalle, jossa orkesteri\noli, oli astuttava alas kolme porrasta. Juuri näiden porrasten\nkohdalle joukkue pysähtyi; se ei uskaltanut astua niitä alas, mutta\nyksi naisista astui eteenpäin; häntä uskalsi seurata ainoastaan kaksi\nmiestä hänen seurueestaan. Toinen oli jokseenkin vaatimattoman näköinen\nkeski-ikäinen mies, moitteeton ulkoasultaan kaikissa suhteissa, mutta\nhän oli ehdottomasti lois-eläjän näköinen, t.s. niitä ihmisiä, jotka\neivät koskaan ketään tunne ja joita ei kukaan tunne. Toinen mies,\njoka ei ollut jättänyt daamiaan, oli täydellinen retale ja perin\nepäilyttävän näköinen. Ei kukaan muu seurannut eksentristä naista;\nmutta astuessaan alas tämä ei edes katsahtanutkaan taakseen, aivan kuin\nhänestä olisi ollut kerrassaan samantekevää, tullaanko hänen jäljessään\nvai eikö. Hän nauroi ja puheli äänekkäästi kuten aikaisemminkin; hänen\npukunsa oli tavattoman aistikas ja upea, mutta jonkin verran muhkeampi\nkuin olisi pitänyt olla. Hän suuntasi kulkunsa orkesterin ohitse\naukeaman toiselle puolelle, jossa tien läheisyydessä odottivat jonkun\nvaunut.\n\n264\n\n265\n\nRuhtinas ei ollut nähnyt häntä yli kolmeen kuukauteen. Kaikkina näinä\npäivinä Pietariin tulonsa jälkeen ruhtinas oli aikonut käydä hänen\nluonaan; mutta kenties salainen aavistus oli estänyt häntä menemästä.\nAinakaan hän ei mitenkään voinut arvata, minkä vaikutelman tekisi hänen\nkohtaamisensa, ja peläten oli ruhtinas toisinaan koettanut kuvitella\nsitä mielessään. Yksi seikka oli hänelle selvänä, — nimittäin että\nkohtaus tulee olemaan raskas. Muutamia kertoja hän oli muistellut\nnäiden kuuden kuukauden aikana sitä ensimmäistä tunnetta, minkä hänessä\nolivat synnyttäneet tämän naisen kasvot jo silloin, kun hän oli nähnyt\nne vain valokuvassa; mutta valokuvankin tekemässä vaikutuksessa,\nsitä hän muisteli, oli ollut liian paljon raskasta. Tuo kuukausi\nmaaseudulla, jolloin hän melkein joka päivä oli tavannut tämän naisen,\noli tehnyt häneen siinä määrin kauhean vaikutuksen, että hän toisinaan\noli vielä aivan äskeisinäkin aikoina karkoittanut sen muiston. Itse\ntuon naisen kasvoissa oli aina ollut hänelle jotakin tuskaa tuottavaa:\nkeskustellessaan Rogožinin kanssa oli ruhtinas selittänyt tämän tunteen\nrajattoman säälin tunteeksi, ja se olikin totta: nuo kasvot herättivät\njo valokuvassa hänen sydämessään täydellisen säälin kärsimyksen;\ntämä säälin ja tuon olennon synnyttämän kärsimyksenkin vaikutelma ei\nlähtenyt milloinkaan hänen sydämestään, se oli siinä nytkin. Oi, se oli\nvielä voimakkaampanakin. Mutta siihen, mitä oli puhunut Rogožinille,\nruhtinas oli tyytymätön; ja vasta nyt, tässä silmänräpäyksessä,\njolloin tuo nainen yht'äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä, hän ymmärsi,\nkenties välittömän tunteen kautta, mitä hänen Rogožinille lausumistaan\nsanoista oli puuttunut. Häneltä oli puuttunut sanoja, jotka olisivat\nvoineet ilmaista kauhua; niin, kauhua! Nyt, tällä hetkellä, hän tunsi\nsen täydelleen; hän oli vakuutettu, hän oli täysin varma siitä, omien\nerikoisten syittensä nojalla, että tuo nainen on mielenvikainen.\nJos naisen, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa tai\njota edes aavistaa voivansa rakastaa semmoisella rakkaudella, näkee\nyht'äkkiä kahleissa, rautaristikon takana, vartijan kepiniskujen\nuhkaamana, — niin tuollainen vaikutelma olisi jossakin määrin sen\nkaltainen, minkä ruhtinas nyt tunsi.\n\n— Mikä teitä vaivaa? — kuiskasi kiireesti Aglaja katsellen häntä ja\nnykien häntä naiivisti kädestä.\n\nRuhtinas käänsi päänsä häntä kohti, katsoi häntä, katsahti hänen\nsilmiinsä, jotka tällä hetkellä säkenöivät hänelle käsittämättömällä\ntavalla, koetti naurahtaa hänelle, mutta sitten hän yht'äkkiä, aivan\nkuin silmänräpäyksessä unhottaen Aglajan, loi taasen silmänsä oikealle\nja alkoi taas seurata tavatonta ilmestystään. Nastasja Filippovna kulki\nsillä hetkellä aivan neitien tuolien ohitse. Jevgeni Pavlovitš kertoi\nedelleen jotakin, luultavasti hyvin hullunkurista ja mielenkiintoista,\nAleksandra Ivanovnalle, puhui nopeasti ja innostuneena. Ruhtinas muisti\nAglajan lausuneen puoleksi kuiskaten: »Millainen...»\n\nSe oli epämääräinen ja katkonainen sana; Aglaja hillitsi\nsilmänräpäyksessä itsensä eikä lisännyt enää mitään, mutta tämä\nriittikin. Nastasja Filippovna, joka oli kulkenut ohi niinkuin ei olisi\nhuomannut ketään erityisesti, kääntyi yht'äkkiä heihin päin ja näytti\nvasta nyt huomaavan Jevgeni Pavlovitšin.\n\n— B-baa! Siinähän hän on! — huudahti hän pysähtyen yht'äkkiä. — Ensin\nhäntä ei löydä minkään kuriirien avulla, mutta sitten hän istuu aivan\nkuin vartavasten siellä, missä ei osaisi aavistaakaan... Minäpä luulin,\nettä sinä olet siellä... setäsi luona!\n\nJevgeni Pavlovitš vimmastui, katsahti hurjasti Nastasja Filippovnaan,\nmutta kääntyi taas nopeasti pois hänestä.\n\n— Mitä?! Etkö tiedä? Hän ei vielä tiedä, ajatelkaahan! On ampunut\nitsensä! Aamulla setäsi ampui itsensä! Minulle kerrottiin jo äsken\nkello kahden aikaan; johan sen nyt tietää puoli kaupunkia, kolmesataa\nviisikymmentä tuhatta valtion varoja puuttuu, kerrotaan, toiset taas\nsanovat: viisisataa. Ja minä kun kaiken aikaa luotin siihen, että\nhän jättää sinulle vielä perintöäkin; kaikki on pannut menemään.\nHän oli perin irstas ukon rahjus... No, hyvästi, bonne chance! Etkö\nsinä todellakaan matkusta sinne? Ilmankos otitkin hyvissä ajoin eron\nvirasta, ovela mies! Roskaa, tiesit, tiesit jo ennakolta: kenties\ntiesit jo eilen...\n\nVaikka tässä julkeassa tunkeilemisessa, tuttavuuden ja läheisten\nsuhteitten teeskentelyssä, jommoisia suhteita ei ollut olemassakaan,\nehdottomasti oli jokin tarkoitusperä eikä siitä enää nyt voinut olla\nmitään epäilyä, niin Jevgeni Pavlovitš aikoi aluksi selvitä asiasta\njotenkuten eikä olla millään ehdolla huomaavinaan loukkaajaansa.\nMutta Nastasja Filippovnan sanat sattuivat häneen kuin ukkosen isku;\nkuultuaan setänsä kuolemasta hän tuli kalmankalpeaksi ja käännähti\nuutisen kertojaan päin. Tällä hetkellä Lizaveta Prokofjevna nousi\nnopeasti paikaltaan, sai kaikki nousemaan mukanaan ja lähti miltei\njuoksujalkaa pois sieltä. Ainoastaan ruhtinas Leo Nikolajevitš jäi\nsekunniksi paikalleen aivan kuin epäröiden, ja Jevgeni Pavlovitš seisoi\nyhä vielä ällistyneenä. Mutta Jepantšinit eivät olleet ennättäneet\nloitota kahtakymmentäkään askelta, kun tapahtui hirveä skandaali.\n\nUpseeri, Jevgeni Pavlovitšin hyvä ystävä, joka puheli Aglajan kanssa,\noli mitä suurimman paheksumisen vallassa.\n\n— Tässä tarvitaan yksinkertaisesti piiskaa, muuten ei tuosta elukasta\npääse! — lausui hän melkein kovalla äänellä. (Nähtävästi hän oli\naikaisemminkin ollut Jevgeni Pavlovitšin uskottu.)\n\nNastasja Filippovna kääntyi silmänräpäyksessä häneen päin. Hänen\nsilmänsä välähtivät; hän syöksähti hänestä parin askelen päässä\nseisovan ja hänelle aivan tuntemattoman nuoren miehen luo, joka\npiti kädessään ohutta, punottua kävelykeppiä, riuhtaisi sen nuoren\nmiehen käsistä ja sivalsi kaikin voimin loukkaajaansa vasten kasvoja.\nKaikki tämä oli tapahtunut silmänräpäyksessä... Upseeri joutui pois\nsuunniltaan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa; Nastasja Filippovnan\nvierellä ei enää ollut hänen seuruettaan; keski-ikäinen, kunnollisen\nnäköinen mies oli jo ennättänyt kokonaan hävitä tiehensä, ja hutikassa\noleva herrasmies seisoi syrjässä nauraa hohottaen minkä jaksoi.\nHetken kuluttua olisi tietysti paikalle tullut poliisi, mutta tällä\nhetkellä olisi Nastasja Filippovnalle käynyt hullusti, jollei hänelle\nolisi tullut aivan odottamatta apua: ruhtinas, joka oli pysähtynyt\nniinikään parin askelen päähän, ennätti tarttua takaapäin upseerin\nkäsiin. Riuhtaisten irti kätensä upseeri töytäsi häntä rintaan;\nruhtinas lensi noin kolmen askelen päähän ja kaatui tuolille. Mutta\nNastasja Filippovnan avuksi oli jo ilmestynyt vielä kaksi puolustajaa.\nHyökkäävän upseerin edessä seisoi nyrkkeilijä, lukijalle tutun\nkirjoitelman sepittäjä ja entisen Rogožinin seurueen todellinen jäsen.\n\n— Keller! Virasta eronnut luutnantti, — esittäytyi hän suurellisesti.\n— Jos haluatte käsikähmää, kapteeni, niin olen heikomman sukupuolen\nsijaisena käytettävissänne; olen ottanut täydellisen oppikurssin\nenglantilaisessa nyrkkeilyssä. Älkää töykkikö, kapteeni; otan\nosaa _veriseen_ loukkaukseen, mutta en voi sallia käytettävän\nnyrkkioikeutta naisia kohtaan yleisön nähden. Jos taasen, niinkuin\nsopii jalosukuiselle henkilölle, toisella tavoin, niin... teidän täytyy\ntietysti ymmärtää mitä tarkoitan, kapteeni...\n\nMutta kapteeni oli jo malttanut mielensä eikä kuunnellut häntä. Tällä\nhetkellä sieppasi väkijoukosta ilmestynyt Rogožin nopeasti Nastasja\nFilippovnaa käsipuolesta ja vei hänet mukanaan. Omasta puolestaan\nRogožin näytti olevan hirveästi järkytetty, hän oli kalpea ja vapisi.\nTaluttaessaan Nastasja Filippovnaa pois hän ennätti kuitenkin häijysti\nnaurahtaa upseerille vasten kasvoja ja lausua voitonriemuisen\nkauppamiehen näköisenä:\n\n— Hyi! Mitä sait! Naamasipa on veressä! Hyi!\n\nHilliten mielensä ja täydelleen käsittäen, kenen kanssa oli\ntekemisissä, upseeri kääntyi kohteliaasti (peittäen muuten kasvojaan\nnenäliinalla) ruhtinaan puoleen, joka jo oli noussut tuolilta.\n\n— Ruhtinas Myškinkö, johon minulla oli ilo tutustua?\n\n— Hän on hullu! Mielenvikainen! Vakuutan teille! — vastasi ruhtinas\nväräjävällä äänellä ojentaen jostakin syystä häntä kohti vapisevat\nkätensä.\n\n— Minä en tietenkään voi kehua tietäväni semmoisia seikkoja; mutta\nminun täytyy tietää teidän nimenne.\n\nHän nyökäytti päätään ja lähti pois. Poliisi ennätti paikalle\ntäsmälleen viisi sekuntia sen jälkeen kuin viimeiset asianosaiset\nolivat kadonneet tiehensä. Muuten skandaali ei ollut mitenkään\nkestänyt kauempaa kuin kaksi minuuttia. Jotkut yleisön joukosta\nolivat nousseet tuoleiltaan ja poistuneet, toiset olivat vain\nsiirtyneet istumaan paikasta toiseen; kolmannet olivat hyvin iloissaan\nskandaalista; neljännet yltyivät innokkaasti puhumaan ja osoittivat\nsuurta mielenkiintoa asiaan. Sanalla sanoen, asia päättyi niinkuin\ntavallisesti. Orkesteri alkoi taas soittaa. Ruhtinas lähti Jepantšinien\njälkeen. Jos hän olisi hoksannut tai ennättänyt katsahtaa vasemmalle\nistuessaan tuolilla sen jälkeen kuin hänet oli työnnetty paikaltaan,\nniin hän olisi nähnyt Aglajan, joka oli pysähtynyt parinkymmenen\naskelen päähän hänestä katselemaan skandaalimaista kohtausta ja joka\nei ollut kuullut jo kauemmaksi poistuneitten äitinsä ja sisariensa\nkutsuja. Ruhtinas Š. juoksi hänen luokseen ja sai viimein suostutetuksi\nhänet lähtemään kiireesti pois. Lizaveta Prokofjevna muisti Aglajan\npalanneen heidän luokseen niin kuohuissaan, että hän tuskin oli\nsaattanut kuullakaan heidän kutsujaan. Mutta täsmälleen kahden minuutin\nkuluttua, juuri heidän tultuaan varsinaiseen puistoon, Aglaja lausui\ntavallisella välinpitämättömällä ja oikuttelevalla äänellään:\n\n— Mieleni teki katsoa, miten komedia päättyy.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHuvisalissa sattunut tapaus sai sekä äidin että tyttäret miltei\nkauhistumaan. Levottomana ja kuohuissaan Lizaveta Prokofjevna\nsananmukaisesti miltei juoksi tyttärineen koko matkan huvipaikasta\nkotiin. Hänen mielestään ja hänen käsityksensä mukaan oli sattunut\nliian paljon ja tullut ilmi liian paljon tämän tapahtuman aikana,\nniin että hänen päässään, kaikesta epäjärjestyksestä ja pelästyksestä\nhuolimatta, oli jo syntymässä ratkaisevia ajatuksia. Mutta kaikkikin\nymmärsivät, että oli tapahtunut jotakin erikoista ja että, kenties\nonneksikin, alkaa paljastua jokin tavaton salaisuus. Ruhtinas Š:n\nentisistä vakuutteluista ja selityksistä huolimatta oli Jevgeni\nPavlovitš »nyt saatu ilmi», osoitettu syylliseksi, paljastettu, ja\n»osoitettu muodollisesti hänen suhteensa tuohon elukkaan». Näin\najatteli Lizaveta Prokofjevna ja myös molemmat vanhemmat tyttäret.\nTämän johtopäätöksen tuottama voitto oli se, että kertyi yhä enemmän\narvoituksia. Vaikka neidot itsekseen osittain paheksuivatkin äidin\nliian suurta pelästystä ja niin ilmeistä pakoa, niin he eivät\nkuitenkaan metakan alkuaikana tahtoneet häiritä häntä kysymyksillä.\nSitäpaitsi heistä jostakin syystä tuntui, kuin heidän sisarensa,\nAglaja Ivanovna, kenties tietäisi tästä asiasta enemmän kuin kaikki\nhe kolme yhteensä. Ruhtinas Š. oli myös synkkä kuin yö sekä hyvin\nmietteissään. Lizaveta Prokofjevna ei koko matkan aikana sanonut\nhänelle sanaakaan, eikä hän puolestaan näyttänyt sitä edes huomaavan.\nAdelaida oli yrittänyt kysyä häneltä: »Mistä sedästä äsken oli puhe\nja mitä oikein on tapahtunut Pietarissa?» Mutta ruhtinas Š. oli\nmutissut hänelle vastaukseksi hyvin happamen näköisenä jotakin hyvin\nepämääräistä jostakin tiedustelusta ja että kaikki tämä tietysti oli\nvain pötyä. »Siitä ei ole epäilystä!» vastasi Adelaida eikä sen jälkeen\nenää kysynyt mitään. Aglaja taas oli tullut tavattoman levolliseksi ja\nhuomautti vain matkan varrella, että juostiin aivan liian nopeasti.\nKerran hän käännähti ja näki ruhtinaan koettavan saavuttaa heidät.\nNähtyään ruhtinaan ponnistelun päästäkseen heidän rinnalleen hän\nhymyili pilkallisesti eikä enää katsonut taakseen häneen.\n\nViimein, miltei juuri huvilan kohdalla, he kohtasivat heitä vastaan\nlähteneen Ivan Fjodorovitšin, joka juuri oli palannut Pietarista.\nEnsisanoikseen heti hän tiedusti Jevgeni Pavlovitšia. Mutta hänen\npuolisonsa meni tuimana hänen ohitseen, ei vastannut eikä edes\nkatsahtanut häneen. Tyttäriensä ja ruhtinas Š:n silmistä hän heti\narvasi, että talossa oli ukkosta. Mutta ilman sitäkin kuvastui hänen\nomissakin kasvoissaan jokin erikoinen levottomuus. Hän otti heti\npaikalla ruhtinas Š:n käden kainaloonsa, pysähdytti hänet talon ovelle\nja vaihtoi miltei kuiskaten hänen kanssaan joitakin sanoja. Molempien\nhuolestuneesta muodosta heidän tultuaan sen jälkeen pengermälle ja\nLizaveta Prokofjevnan luo saattoi päätellä, että he kumpikin olivat\nkuulleet jonkin tavattoman uutisen. Vähitellen kaikki kokoontuivat\nLizaveta Prokofjevnan luo ylös, ja pengermälle jäi lopulta vain\nruhtinas yksinään. Hän istui nurkassa aivan kuin odottaen jotakin,\ntietämättä muuten itsekään miksi; hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt,\nettä hän menisi pois, kun näki talossa vallitsevan touhakan; hän näytti\nunhottaneen koko maailman ja olevan valmis istumaan vaikka kaksi vuotta\nyhtä päätä siellä, mihin hänet vain pantiin istumaan. Ylhäältä kuului\nhänen korviinsa silloin tällöin levottoman keskustelun ääntä. Hän ei\nitse olisi voinut sanoa, kuinka kauan oli siinä istunut. Alkoi olla\njo myöhäistä ja tuli aivan hämärä. Kuistille saapui yht'äkkiä Aglaja;\nhän oli rauhallisen näköinen, vaikka jonkin verran kalpea. Nähtyään\nruhtinaan, jota hän »ilmeisesti ei ollut odottanut» tapaavansa täällä\ntuolilla istumassa nurkassa, Aglaja hymähti aivan kuin neuvottomana.\n\n— Mitä te täällä teette? — sanoi hän astuen ruhtinaan luo.\n\nRuhtinas mutisi jotakin hämillään ja hypähti tuolilta; mutta Aglaja\nistuutui heti hänen viereensä, ja hänkin istuutui. Aglaja katsoi häneen\nyht'äkkiä, mutta tarkkaavaisesti, katsoi sitten ikkunasta ulos, aivan\nkuin ei olisi mitään ajatellut, ja katsoi sitten taas häntä. »Kenties\nhänen mielensä tekee ruveta nauramaan», ajatteli ruhtinas, »mutta ei,\nsilloinhan hän olisi alkanut nauraa».\n\n— Kenties te tahdotte teetä, minäpä käsken tuomaan, — sanoi Aglaja\noltuaan jonkin aikaa vaiti.\n\n— E-ei... Minä en tiedä...\n\n— Kuinka voi olla tietämättä sitä! Niin, kuulkaahan: jos joku haastaisi\nteidät kaksintaisteluun, niin mitä te tekisitte? Aioin jo äsken sitä\nkysyä.\n\n— Kuka... kukapa... ei minua kukaan haasta kaksintaisteluun.\n\n— Mutta jos haastaisi? Pelästyisittekö te kovin?\n\n— Luulen, että minä... olisin hyvin peloissani.\n\n— Ihanko todella? Oletteko siis pelkuri?\n\n— E-en; ehkäpä en. Pelkuri on se, joka pelkää ja pakenee, mutta ken\npelkää eikä pakene, se ei vielä ole pelkuri, — hymyili ruhtinas hiukan\nmietittyään asiaa.\n\n— Ettekö sitten pakene?\n\n— Ehkäpä en pakenekaan, — alkoi ruhtinas lopulta nauraa Aglajan\nkysymyksille.\n\n— Vaikka minä olen nainen, niin en pakenisi millään ehdolla, —\nhuomautti Aglaja miltei loukkaavasti. — Muuten te pidätte minua\npilananne ja olette tapanne mukaan olevinanne, jotta olisitte\nintresantimpi; sanokaa: onko tapana ampua kahdenkymmenen askelen\npäästä? Jotkut kymmenenkin askelen päästä? Siis varmasti tulee joko\nhaavoitetuksi tai surmatuksi?\n\n— Kaksintaisteluissa luultavasti harvoin osutaan.\n\n— Kuinka niin? Puškinhan sai surmansa.\n\n— Kenties se tapahtui sattumalta.\n\n— Ei ollenkaan sattumalta; se oli kaksintaistelu elämästä ja\nkuolemasta, ja hänet tapettiin.\n\n— Luoti sattui niin alas, että luultavasti Dantes oli tähdännyt\njonnekin korkeammalle, rintaan tai päähän; ei kukaan tähtää sellaiseen\npaikkaan kuin se sattui, joten siis luoti luultavasti osui Puškiniin\nsattumalta, harhaan lentäneenä. Minulle ovat näin sanoneet pätevät\nhenkilöt.\n\n— Mutta minulle sanoi eräs sotamies, jonka kanssa kerran keskustelin,\nettä heitä on vartavasten, ohjesäännön mukaisesti, käsketty heidän\nhajaantuessaan tarkka-ampumisharjoituksiin tähtäämään miehen\npuoliväliin; näillä sanoilla juuri on määrätty: »miehen puoliväliin».\nEi siis ole käsketty ampumaan rintaan eikä päähän, vaan miehen\nkeskikohtaan. Minä kysyin myöhemmin asiaa eräältä upseerilta ja hän\nsanoi, että se on juuri niin.\n\n— Se on niin, koska on kysymys pitkästä välimatkasta.\n\n— Osaatteko te ampua?\n\n— Minä en ole koskaan ampunut.\n\n— Ettekö todella osaa ladatakaan pistoolia?\n\n— En osaa. Se on, minä ymmärrän, miten se on tehtävä, mutta en ole\nkoskaan itse ladannut.\n\n— No, siispä ette osaakaan, sillä se on opittava käytännössä! Kuulkaa\nnyt ja oppikaa: ensiksikin ostakaa hyvää pistooliruutia, ei märkää (se\nei kuulemma saa olla märkää, vaan pitää olla hyvin kuivaa), jotakin\nhienoa lajia, pyytäkääkin sellaista eikä sitä ruutia, jota käytetään\ntykeillä ammuttaessa. Luodin kuuluvat jollakin tavoin itse valavan.\nOnko teillä pistooleja?\n\n— Ei ole eikä tarvitakaan, — alkoi ruhtinas yht'äkkiä nauraa.\n\n— Ah, millaista roskaa! Ostakaa ehdottomasti, hyvä, ranskalainen tai\nenglantilainen, niiden sanotaan olevan kaikkein parhaita. Sitten\nottakaa ruutia noin sormustimen verran, ehkäpä kaksi sormustimellista,\nja kaatakaa se sisälle. Painelkaa se huovalla (sanotaan että on\nvälttämättömästi sullottava huopaa jostakin syystä), sitä voi saada\njostakin, vaikkapa jostakin patjasta, tai väliin päällystetään ovia\nhuovalla. Sitten, kun olette pistäneet vanukkeen sisälle, panette\nsinne luodin, — kuuletteko, luoti pannaan sen jälkeen, mutta ruuti\nsitä ennen, muuten ei laukea. Mitä te nauratte? Minä tahdon, että te\nampuisitte joka päivä muutamia kertoja ja oppisitte välttämättömästi\nosumaan maaliin. Teettekö te sen?\n\nRuhtinas nauroi; Aglaja polkaisi harmistuneena jalkaansa. Hänen\ntotinen ilmeensä hänen puhellessaan tämmöistä ihmetytti jonkin verran\nruhtinasta. Ruhtinas tunsi osittain, että hänen pitäisi jotakin\ntiedustaa, jotakin kysyä, — joka tapauksessa jotakin, mikä oli\ntärkeämpää kuin miten pistooli ladataan. Mutta kaikki tämä lensi pois\nhänen mielestään ja jäljelle jäi vain, että hänen edessään istuu Aglaja\nja hän katselee tätä, ja puhuipa Aglaja mitä tahansa, niin hänelle se\noli tällä hetkellä miltei samantekevää.\n\nYlhäältä saapui alas pengermälle viimein itse Ivan Fjodorovitš; hän oli\njonnekin menossa synkän, huolestuneen ja päättäväisen näköisenä.\n\n— Ahaa, Leo Nikolajevitš, sinä... Minne nyt? — kysyi hän siitä\nhuolimatta, että Leo Nikolajevitš ei aikonutkaan liikahtaa paikaltaan.\n— Menkäämme yhdessä, minä sanon sinulle sanasen.\n\n— Näkemiin, — sanoi Aglaja ja ojensi ruhtinaalle kätensä.\n\nPengermällä oli jo jokseenkin pimeätä. Ruhtinas ei olisi tällä hetkellä\nvoinut erottaa täysin selvästi Aglajan kasvoja. Hetken kuluttua,\nkun hän ja kenraali jo olivat menossa ulos huvilasta, hän yht'äkkiä\npunastui hirveästi ja puristi voimakkaasti oikeata kättänsä.\n\nIvan Fjodorovitš näytti olevan menossa sinne päin kuin hänkin;\nmyöhäisestä hetkestä huolimatta näytti Ivan Fjodorovitš kiiruhtavan\npuhumaan jonkun kanssa jostakin. Mutta nyt toistaiseksi hän alkoi\nyht'äkkiä puhua ruhtinaalle nopeasti, levottomana, jokseenkin\nhajanaisesti, usein mainiten puhuessaan Lizaveta Prokofjevnaa. Jos\nruhtinas olisi saattanut olla tällä hetkellä tarkkaavaisempi, niin\nhän kenties olisi arvannut, että Ivan Fjodorovitš tahtoo muunmuassa\nhäneltäkin saada jotakin urkituksi tai, paremmin sanoen, suoraan ja\navoimesti jotakin häneltä kysyä, mutta ei yhä vieläkään onnistunut\nkajoamaan asian ydinkohtaan. Häpeäkseen ruhtinas oli niin hajamielinen,\nettei aivan alussa edes kuullut mitään, ja kun kenraali pysähtyi\nhänen eteensä tehden jonkin kiihkeän kysymyksen, niin hänen oli pakko\ntunnustaa kenraalille, ettei ymmärtänyt mitään.\n\nKenraali kohautti olkapäitään.\n\n— Kummallisia ihmisiä on teistä kaikista tullut, kaikilta puolin, —\nalkoi hän taas puhua.— Minä sanon sinulle, etten ollenkaan ymmärrä\nLizaveta Prokofjevnan aatteita enkä levottomuutta. Hän on hysteerisessä\ntilassa ja itkee ja sanoo, että meitä on häväisty ja tahrattu.\nKuka? Miten? Kenen kanssa? Milloin ja miksi? Myönnän olevani syypää\n(tunnustan sen), suuresti syyllinen, mutta tuon... levottoman (ja\nlisäksi vielä huonosti käyttäytyvän) naisen pyrkimykset voi lopulta\npoliisikin rajoittaa, ja minä aion jo tänään tavata jonkun ja ryhtyä\nvarokeinoihin. Kaiken voi järjestää hiljaisuudessa, lempeästi,\nystävällisesti, tuttavan kauppaa ja aivan ilman skandaalia. Myönnän\nsenkin, että tulevaisuus on täynnä tapahtumia ja että on olemassa\npaljon selvittämätöntä; tässä on vehkeilyäkin; mutta jos ei täällä\nmitään tiedetä, tuolla taas ei osata mitään selittää, jos minä en ole\nkuullut, sinä et ole kuullut, tuo ei ole kuullut, viides ei myöskään\nole mitään kuullut, niin kuka sitten lopultakaan on kuullut, kysyn\nsinulta? Kuinka sen voi sinun mielestäsi selittää, jollei tahdo sanoa,\nettä asia on puolittain kangastus, ettei sitä todellisuudessa olekaan,\nvaan että se on jotain sen tapaista kuin kuutamo... tai muut näyt.\n\n— _Hän_ on mielenvikainen, — mutisi ruhtinas muistaen yht'äkkiä kaiken\näskeisen ja kärsien siitä.\n\n— Sitä minäkin, jos tarkoitat tuota naista. Minunkin mieleeni on\nosittain tullut sama ajatus, ja minä olen nukkunut rauhallisesti. Mutta\nnyt minä näen, että tässä ajatellaan johdonmukaisemmin, enkä usko.\nmielenvikaisuuteen. Hän on jonninjoutava nainen, olkoon niin, mutta\nsamalla myös teräväpäinen eikä vain täysijärkinen. Tämänpäiväinen\nKapiton Aleksejevitšia koskeva sutkaus osoittaa sen liiankin\nhyvin. Hänen puoleltaan se on konnamainen juttu, se on, ainakin\njesuiittamainen, erikoisessa tarkoituksessa keksitty.\n\n— Mitä Kapiton Aleksejevitšia?\n\n— Ah, hyvä Jumala, Leo Nikolajevitš, sinä et kuuntele mitään. Siitähän\nminä aloinkin, että puhuin sinulle ensin Kapiton Aleksejevitšista: olen\nniin hämmästynyt, että nytkin käteni ja jalkani vapisevat. Sen takiahan\nminä viivyin kaupungissakin tänään. Kapiton Aleksejevitš Radomski,\nJevgeni Pavlytšin setä...\n\n— No! — huudahti ruhtinas.\n\n— On ampunut itsensä, aamulla, päivän sarastaessa, kello seitsemän.\nVanha ukko, kunnianarvoisa, seitsemänkymmenen ikäinen, elostelija. —\nja asia on täsmälleen niin kuin tuo nainen sanoi, — valtion varoja,\nhuomattava määrä!\n\n— Mistä hän...\n\n— On saanut tietää asian, niinkö? Hahhah! Hänen ympärilleenhän on\nmuodostunut kokonainen esikunta heti hänen ilmestyttyään tänne. Tiedät\nkyllä, millaiset henkilöt nyt käyvät hänen luonaan ja hakevat tuota\n»tutustumisen kunniaa». Luonnollisesti hän on voinut äsken kuulla\njotain luonakävijöiltään, sillä nyt tietää jo koko Pietari ja täällä\npuoli Pavlovskia tai jo koko Pavlovsk. Mutta kuinka hienon huomautuksen\nhän tekikään sotilaspuvusta, niinkuin minulle on kerrottu, se on, siitä\nettä Jevgeni Pavlovitš on ennättänyt hyvissä ajoin ottaa virkaeron!\nMikä helvetillinen vihjaus! Ei, se ei osoita mielenvikaisuutta. Minä en\ntietenkään ota uskoakseni, että Jevgeni Pavlovitš on voinut aikaisemmin\ntietää katastrofista, se on, että sinä ja sinä päivänä, kello seitsemän\nj.n.e. Mutta hän on voinut tämän kaiken aavistaa. Ja minä kun ja me\nkaikki ja ruhtinas Š. kun laskimme, että tuo ukko jättää vielä hänelle\nperinnön! Kauheata! Kauheata! Ymmärrä, muuten, etten minä syytä Jevgeni\nPavlytšia mistään, riennän selittämään sen sinulle, mutta sentään,\nkuitenkin se on epäilyttävää. Ruhtinas Š. on tavattoman hämmästynyt.\nKaikki tämä on niin omituisen sekamelskaista.\n\n— Mitä epäilyttävää sitten Jevgeni Pavlytšin käyttäytymisessä on?\n\n— Ei kerrassaan mitään! Hän on käyttäytynyt mitä sopivimmin. Minä en\nole vihjaillutkaan mihinkään. Hänen oma omaisuutensa on luultavasti\nhänellä kokonaan jäljellä. Lizaveta Prokofjevna tietysti ei tahdo\nkuullakaan... Mutta pääasia on — kaikki nuo perhekatastrofit eli\nparemmin sanoen kaikki nuo juorut, niin ettei edes tiedä, miksi\nnimittäisikään... Sinä olet, totta puhuen, perheen ystävä, Leo\nNikolajevitš, ja ajattelehan, nyt ilmenee, vaikka muuten ei aivan\ntarkalleen, että Jevgeni Pavlovitš muka on jo yli kuukausi sitten\nkosinut Aglajaa ja muka saanut häneltä täydelleen rukkaset.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas kiihkeästi.\n\n— Tiedätkö sinä sitten jotakin? Näetkö, ystäväiseni, — hätkähti ja\nhämmästyi kenraali jääden seisomaan kuin kivettyneenä, — minä olen\nkenties tarpeettomasti ja sopimattomasti puhunut sinulle liikoja, mutta\nsehän tapahtui sen vuoksi, että sinä... että sinä... voi sanoa, olet\nsellainen ihminen. Kenties sinä tiedät jotakin erikoista?\n\n— Minä en tiedä mitään... Jevgeni Pavlytšista, — mutisi ruhtinas.\n\n— En minäkään tiedä! Minut... minut, veliseni, tahdotaan\nvälttämättömästi kuopata maahan ja haudata, eikä siinä tahdota\nollenkaan käsittää, että se on ihmiselle raskasta ja etten minä jaksa\nsitä kestää. Äsken oli sellainen kohtaus, että ihan kauhistuttaa!\nMinä puhun sinulle kuin omalle pojalleni. Pääasia on, että Aglaja\nikäänkuin pitää pilkkanaan äitiään. Siitä, että hän luultavasti on\nantanut rukkaset Jevgeni Pavlovitšille noin kuukausi takaperin ja että\nheidän kesken on tapahtunut välien selvittely, jokseenkin muodollinen,\novat kertoneet hänen sisarensa arvelunaan... muuten varmana arveluna.\nMutta hänhän on niin itsevaltainen ja kummallinen olento, ettei sitä\nvoi kertoakaan! Mitä suurinta jalomielisyyttä ja kaikkia sydämen ja\nälyn loistavia ominaisuuksia — tätä kaikkea hänessä kenties on, mutta\nsamalla oikullisuutta, pilkallisuutta, — sanalla sanoen hitonmoinen\nluonne, ja lisäksi mitä ihmeellisimpiä päähänpistoja. Äidilleen hän\näsken nauroi vasten silmiä, samoin sisarilleen, ruhtinas Š:lle;\nminusta ei kannata puhuakaan, harvoin hän on naureskelematta minulle,\nmutta minä, tiedätkö, minä pidän hänestä, pidän siitäkin, että hän\nnaureskelee, — ja luultavasti tuo huimapää rakastaa minua sen takia\nerikoisesti, enemmän kuin kaikkia muita, luullakseni. Lyön vetoa, että\nhän on jo tehnyt sinustakin jotakin pilaa. Minä tapasin teidät juuri\nkeskustelemassa äskeisen ukkosilman jälkeen, joka oli ollut ylhäällä;\nhän istui sinun kanssasi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nRuhtinas punastui hirveästi ja puristi oikeata kättään, mutta oli vaiti.\n\n— Rakas, hyvä Leo Nikolajevitšini! — sanoi kenraali yht'äkkiä\ntuntehikkaasti ja lämpimästi.— Minä... ja itse Lizaveta Prokofjevnakin\n(joka muuten taas on alkanut haukkua sinua ja samalla kertaa minuakin\nsinun takiasi, en vain ymmärrä mistä), me rakastamme kuitenkin sinua,\nrakastamme vilpittömästi ja kunnioitamme ihan kaikesta huolimatta,\nse on, kaikesta huolimatta, miltä näyttää. Mutta myönnä, rakas\nystävä, myönnä itse, millainen arvoitus tässä on yht'äkkiä ja kuinka\nharmittavaista on kuulla, kun yht'äkkiä tuo kylmäverinen huimapää\n(sillä hän seisoi äitinsä edessä sen näköisenä kuin olisi syvästi\nhalveksinut kaikkia meidän kysymyksiämme ja erikoisesti minun, koska\nminä, piru vieköön, tein tyhmyyden, tahdoin esiintyä ankarana, perheen\npää kun olen, — no niin, tein siinä tyhmyyden), tuo kylmäverinen\nhuimapää yht'äkkiä ilmoittaa hymyillen, että tuo »mielenvikainen»\nnainen (niin hän lausui, ja minusta on omituista, että hän käytti\nsamaa sanaa kuin sinä: »ettekö todellakaan», sanoo, »ole sitä tähän\nsaakka hoksanneet»), että tuo mielenvikainen nainen on »saanut\npäähänsä, että hän hinnasta mistä hyvänsä naittaa minut ruhtinas\nLeo Nikolajevitšille, ja siksi hän koettaa saada Jevgeni Pavlytšin\nkarkoitetuksi kodistamme... », sen verran hän vain sanoi; mitään muuta\nselitystä hän ei antanut, nauraa hohottaa, mutta me jäimme istumaan\nsuut auki, paukautti oven kiinni jäljessään ja meni ulos. Sitten\nminulle kerrottiin äskeisestä hänen ja sinun välillä sattuneesta\nkohtauksesta... ja... ja... kuulehan, rakas ruhtinas, sinä olet\nhyvin järkevä mies etkä loukkaudu turhasta, niinä olen sen sinusta\nhuomannut, mutta... älä suutu: jumal'auta, hän pitää sinua pilanaan.\nPitää pilanaan kuin lapsi, ja siksi sinä älä suutu häneen, mutta se on\naivan varmasti niin. Älä ajattele siitä mitään, — hän yksinkertaisesti\npitää sekä sinua että meitä kaikkia narrinaan, kun ei ole muutakaan\ntekemistä. No, hyvästi! Tiedäthän sinä meidän tunteemme? Meidän\nvilpittömät tunteemme sinua kohtaan? Ne pysyvät muuttumattomina, aina\nja kaikessa... mutta... minun on nyt mentävä tänne, näkemiin! Harvoin\non oloni ollut näin noloa kuin nyt... Onpa tämä huvilaelämää!\n\nJäätyään yksin tienhaaraan katsahti ruhtinas ympärilleen, meni nopeasti\nkadun poikki astui lähelle erään huvilan valaistua ikkunaa, levitti\nauki pienen paperilipun, jota hän oli lujasti puristanut oikeassa\nkädessään koko ajan keskustellessaan Ivan Fjodorovitšin kanssa, ja luki\npitäen paperia niin, että heikon valon säde siihen sattui:\n\n »Huomenna kello seitsemän aamulla minä olen vihreällä penkillä\n puistossa ja odotan Teitä. Olen päättänyt puhua kanssanne eräästä\n tavattoman tärkeästä asiasta, joka koskee suoranaisesti Teitä.\n\n »P.S. Toivon, ettette näytä kenellekään tätä kirjelippua. Vaikka minua\n hävettääkin kirjoittaa Teille tämmöinen neuvo, niin olen harkinnut,\n että se on Teille tarpeen, ja kirjoitin sen — häpeästä punastuneena\n Teidän hullunkurisen luonteenne takia.\n\n »PP.SS. Se on sama vihreä penkki, jonka minä äsken Teille näytin.\n Hävetkää! Minun oli pakko kirjoittaa tähän vielä sekin.»\n\nKirjelippu oli kirjoitettu kiireesti ja taitettu huolimattomasti\nkokoon, luultavimmin juuri ennen kuin Aglaja oli tullut ulos kuistille.\nKuvaamattoman kiihtymyksen vallassa, joka oli pelästyksen kaltainen,\nruhtinas puristi taas lujasti käteensä paperin ja hypähti kiireesti\npois ikkunan luota ja valosta aivan kuin pelästynyt varas; mutta\ntehdessään tämän liikkeen hän törmäsi yht'äkkiä kovasti erääseen\nherrasmieheen, joka oli aivan hänen olkapäittensä kohdalla.\n\n— Minä seuraan jäljessänne, ruhtinas, — lausui herrasmies.\n\n— Tekö siinä, Keller? — huudahti ruhtinas ihmetellen.\n\n— Minä etsin teitä, ruhtinas. Odotin teitä Jepantšinien huvilan luona,\nmutta en tietenkään voinut tulla sisälle. Kuljin jäljessänne, kun\nte kuljitte kenraalin kanssa. Palvelukseksenne, ruhtinas, käyttäkää\nhyväksenne Kelleriä. Olen valmis uhrautumaan, jopa kuolemaankin, jos\ntarvitaan.\n\n— Mutta... miksi?\n\n— No, varmaankinhan nyt seuraa haaste kaksintaisteluun. Tuo luutnantti\nMolovtsov, minä tunnen hänet, en persoonallisesti... hän ei siedä\nloukkausta. Meikäläistä, se on minua ja Rogožinia, hän tietysti on\ntaipuvainen pitämään roskaväkenä, ja ehkäpä se on paikallaankin, ja\nnäin jäätte te yksin vastuuseen. Täytyy maksaa pulloista, ruhtinas. Hän\non ottanut selkoa teistä, olen kuullut, ja varmaankin jo huomenna hänen\nystävänsä saapuu teidän luoksenne, tai kenties on jo nyt odottamassa.\nJos teette minulle sen kunnian, että valitsette sekundantiksenne, niin\nolen valmis, taistelemaan puolestanne vaikka verissä päin; sen tähden\nolen teitä etsinytkin, ruhtinas.\n\n— Siis tekin puhutte kaksintaistelusta! — alkoi ruhtinas yht'äkkiä\nnauraa täyttä kurkkua Kellerin suureksi hämmästykseksi. Hän nauroi\nhirveästi. Keller, joka todellakin oli tuskin pysynyt nahoissaan siihen\nasti kuin oli tarjoutunut sekundantiksi ja siten rauhoittunut, miltei\nloukkaantui, kun näki ruhtinaan niin kovin iloisesti nauravan.\n\n— Kuitenkin te, ruhtinas, tartuitte äsken hänen käsiinsä. Kelpo miehen\non vaikeata sietää sellaista, vieläpä yleisön nähden.\n\n— Mutta hän töykkäsi minua rintaan! — huudahti ruhtinas nauraen. — Ei\nmeillä ole syytä tapella! Minä pyydän häneltä anteeksi, siinä koko\njuttu. Mutta jos on tapeltava, niin tapellaan vain! Ampukoon; minä\ntahdon tehdä samoin! Hahhah! Minä osaan nyt ladata pistoolin. Osaatteko\nte ladata pistoolin, Keller? Pitää ensin ostaa ruutia, pistooliruutia,\nei märkää eikä niin karkeajyväistä, kuin mitä käytetään tykeillä\nampumiseen; sitten pitää ensin panna ruutia sisälle, ottaa jostakin\novesta huopaa, ja sitten vasta pistää luoti sisälle, mutta ei panna\nluotia ennen ruutia, sillä silloin pistooli ei laukea. Kuulkaa, Keller:\nsen tähden että se ei laukea. Hahhah! Eikö tämä olekin suurenmoisesti\nperusteltu, Keller ystäväni? Ah, Keller, tiedättekö, että minä heti\npaikalla syleilen ja suutelen teitä. Hahhahhaa! Kuinka te äsken\nilmestyitte niin yht'äkkiä hänen eteensä? Tulkaa mahdollisimman pian\njoskus luokseni juomaan samppanjaa. Juomme kaikki itsemme juovuksiin!\nTiedättekö, että minulla on kaksitoista pulloa samppanjaa Lebedevin\nkellarissa? Lebedev möi ne minulle, »kun sattui tilaisuus» toissa\npäivänä, heti seuraavana päivänä, kun olin muuttanut hänen luokseen, ja\nminä ostin kaikki! Minä kokoan luokseni koko seuran! Mutta kuinka on,\naiotteko nukkua tämän yön?\n\n— Kuten kaikki yöt, ruhtinas.\n\n— No, rauhallisia unia sitten! Hahhah!\n\nRuhtinas meni tien poikki ja katosi puistoon jättäen jonkin verran\nhämmästyneen Kellerin mietteisiinsä. Keller ei vielä ollut koskaan\nnähnyt ruhtinasta noin omituisessa mielentilassa eikä ollut tähän\nsaakka voinut sellaista kuvitellakaan.\n\n»Kenties se on kuumetta, sillä hän on hermostunut mies, ja tämä kaikki\non vaikuttanut häneen, mutta tietenkään hän ei pelkää. Tuollaiset\njuuri eivät olekaan pelkureita, jumaliste!» ajatteli itsekseen\nKeller. »Hm! Samppanjaa! Mielenkiintoinen tieto sentään. Kaksitoista\npulloa; tusina; eipä mitä, onhan se melkoinen latinki. Lyönpä vetoa,\nettä Lebedev on ottanut joltakulta pantiksi tuon samppanjan. Hm...\nhän on sentään varsin herttainen, tuo ruhtinas; totta tosiaan, minä\npidän tuollaisista; vaan eipä ole syytä hukata aikaa, ja... jos on\nsamppanjaa, niin nyt juuri onkin aika...»\n\nEttä ruhtinas oli kuin kuumeessa, se piti tietysti paikkansa.\n\nHän kuljeskeli kauan pimeässä puistossa ja »löysi itsensä» lopulta\nkulkemassa edestakaisin eräällä lehtikujalla. Hänen tajuntaansa oli\njäänyt muisto, että tätä lehtikujaa hän oli jo kulkenut, alkaen\npenkin luota erään korkean ja silmiinpistävän vanhan puun luo, joka\noli kaikkiaan vain noin sadan askelen päässä, kolmisenkymmentä tai\nnelisenkymmentä kertaa edestakaisin. Mitä hän oli ajatellut tämän\nainakin tunnin verran kestäneen oleskelunsa aikana puistossa, sitä\nhän ei olisi mitenkään voinut muistaa, jos olisi tahtonutkin. Hän\ntapasi itsensä muuten ajattelemassa jotakin, mikä sai hänet yht'äkkiä\nvääntelehtimään naurusta, vaikka ei ollut mitään naurun aihetta;\nmutta hänen mielensä teki vain nauraa. Hänen mieleensä nousi, että\nkaksintaisteluotaksuma oli saattanut syntyä jonkun muunkin kuin\nainoastaan Kellerin päässä ja että siis juttu siitä, miten pistooli\nladataan, kenties ei ollutkaan satunnainen... »Pyh!» pysähtyi hän\nyht'äkkiä, samalla kuin toinen ajatus välähti hänen mielessään. »Äsken\nAglaja tuli alas kuistille minun istuessani nurkassa ja hämmästyi\nhirveästi löytäessään minut sieltä ja — nauroi niin... alkoi puhua\nteestä; mutta hänellähän oli samaan aikaan tämä paperilippu käsissään,\nsiis hän tiesi varmasti, että minä istun kuistilla, niin että miksi hän\nhämmästyi? Hahhahhaa!»\n\nHän tempasi kirjelipun taskustaan ja suuteli sitä, mutta pysähtyi heti\nja vaipui ajatuksiinsa.\n\n»Kuinka omituista tämä on!. Kuinka omituista tämä on!» lausui hän\nhetken kuluttua suorastaan surullisena: niinä hetkinä, jolloin\nhän tunsi voimakasta riemun tunnetta, hänen mielensä aina tuli\nsurulliseksi, hän ei tietänyt itsekään miksi. Hän katseli tarkoin\nympärilleen ja hämmästyi, että oli tullut tänne. Hän oli hyvin väsynyt,\nastui penkin luo ja kävi sille istumaan. Ylt'ympäri vallitsi tavaton\nhiljaisuus. Soitanto huvisalissa oli jo päättynyt. Puistossa kenties ei\nenää ollut ketään; kello oli tietenkin vähintään puoli kaksitoista. Yö\noli tyyni, lämmin, valoisa, — pietarilainen yö kesäkuun alussa, mutta\ntuuheassa, varjoisassa puistossa, lehtikujassa, jossa hän istui, oli jo\nmelkein aivan pimeä.\n\nJos joku olisi sanonut hänelle sinä hetkenä, että hän oli rakastunut,\nintohimoisesti rakastunut, niin hän olisi torjunut tämän ajatuksen\nihmetellen, ehkäpä paheksuenkin. Ja jos joku olisi lisännyt\nsiihen, että Aglajan kirjelippu oli rakkauskirje, jossa määrättiin\nlemmenkohtaus, niin hän olisi menehtynyt häpeästä tuon sanojan edessä\ntai kenties vaatinut hänet kaksintaisteluun. Kaikki tämä oli täysin\nvilpitöntä, eikä hän epäillyt hetkeäkään eikä päästänyt mieleensä\nvähintäkään »kaksinaista» ajatusta, että tuo tyttö muka voisi rakastaa\nhäntä tai että edes hän voisi rakastaa tuota tyttöä. Että häntä\nvoitaisiin rakastaa, »semmoista miestä kuin hän», sitä hän olisi\npitänyt luonnottomana asiana. Hänen mielessään väikkyi ajatus, että\ntämä oli vain kujeilua Aglajan puolelta, jos tässä todella oli jotakin;\nmutta hän oli omituisen välinpitämätön nimenomaan kujeiluun nähden\nja piti sitä kovin suuressa määrässä asiaan kuuluvana; häntä itseään\ntaas askarrutti ja huolestutti aivan toinen asia. Sanat, jotka äsken\nolivat livahtaneet kiihtyneen kenraalin suusta, nimittäin että Aglaja\npitää pilanaan kaikkia, ja häntä, ruhtinasta, erityisesti, hän uskoi\ntäydelleen. Eikä se loukannut häntä vähimmässäkään määrässä; hänen\nmielestään oli niin olevakin. Hänelle oli kaikki pääasiassa vain sitä,\nettä huomenna hän taas saa nähdä Aglajan, varhain aamulla, istuu hänen\nvieressään vihreällä penkillä, kuuntelee miten pistooli ladataan ja\nkatselee häntä. Mitään enempää hän ei tarvinnutkaan. Kysymys, mitä\nAglaja aikoi hänelle sanoa ja mikä oli se tärkeä asia, joka koski\nsuoranaisesti häntä, välähti myös kerran tai kahdesti hänen päässään.\nSitäpaitsi hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei sitä »tärkeätä\nasiaa», jonka takia häntä kutsuttiin, todellakin olisi olemassa, mutta\nhän ei juuri ollenkaan ajatellut tätä tärkeätä asiaa nyt, eipä edes\ntuntenut pienintäkään halua sitä ajatella.\n\nRaskaitten askelten narahtelu lehtikujan hiekassa sai hänet kohottamaan\npäätään. Mies, jonka kasvoja oli vaikea erottaa pimeässä, tuli penkin\nluo ja istuutui hänen viereensä. Ruhtinas siirtyi nopeasti lähelle\nhäntä painautuen miltei kiinni häneen ja erotti Rogožinin kalpeat\nkasvot.\n\n— Tiesinhän minä, että sinä kuljeksit jossakin täällä, ja pianpa sinut\nlöysinkin, — mutisi Rogožin hampaittensa välitse.\n\nEnsimmäisen kerran he nyt tapasivat toisensa sen jälkeen kuin olivat\nkohdanneet toisensa matkustajakodin käytävässä. Hämmästyneenä Rogožinin\näkillisestä ilmestymisestä ei ruhtinas vähään aikaan saanut kootuksi\najatuksiaan, ja tuskallinen tunne heräsi hänen sydämessään. Rogožin\nnäytti ymmärtävän, millaisen vaikutuksen oli tehnyt; mutta vaikka\nhän alussa puhelikin hajanaisesti ja aivan kuin ennakolta harkittua\nluontevuutta tavoitellen, niin ruhtinaasta kuitenkin kohta alkoi\nnäyttää siltä, kuin ei Rogožinissa olisi ollut mitään teennäistä\neikä edes mitään erikoista hämilläoloakaan: jos hänen eleissään\nja puhetavassaan olikin jotain kömpelöä, niin se oli ainoastaan\nulkonaista; sisimmältään ei tuo mies voinut muuttua.\n\n— Kuinka sinä... löysit minut täältä? — kysyi ruhtinas sanoakseen\njotakin.\n\n— Kuulin Kelleriltä (pistäydyin luonasi): »meni puistoon»; no,\najattelin, sittenhän se onkin niin.\n\n— Mikä »on»? — tarttui ruhtinas levottomana toisen suusta päässeeseen\nsanaan.\n\nRogožin naurahti, mutta ei selittänyt.\n\n— Minä sain sinun kirjeesi, Leo Nikolaitš; ihan suotta sinä...\nettä tekeekin mielesi!... Mutta nyt olen tullut luoksesi _hänen_\nlähettämänään: käskee välttämättömästi kutsumaan sinua; hänen pitää\nsanoa sinulle jotakin tärkeätä. Pyysi tulemaan jo tänään.\n\n— Minä tulen huomenna. Nyt menen kotiin; tuletko... sinä luokseni?\n\n— Miksi? Olen sanonut sinulle kaikki; hyvästi.\n\n— Etkö siis tulekaan? — kysyi ruhtinas häneltä hiljaa.\n\n— Kumma mies sinä olet, Leo Nikolajevitš, sinua täytyy ihmetellä.\n\nRogožin naurahti ivallisesti.\n\n— Miksi niin? Miksi sinä nyt tunnet sellaista vihaa minua kohtaan? —\npuuttui puheeseen ruhtinas surullisesta ja lämpimästi. — Tiedäthän sinä\nitsekin nyt, että se kaikki, mitä sinä olet ajatellut, ei ollenkaan\nole totta. Mutta minäpä, muuten, luulinkin niin, että vihasi minua\nkohtaan ei vieläkään ole lauhtunut, ja tiedätkö miksi? Siksi, että\nsinä teit murhayrityksen minua vastaan, siksipä ei vihasikaan vaimene.\nSanon sinulle, että minä muistan vain sen Rogožinin, jonka kanssa tulin\nsinä päivänä veljeksi ristejä vaihtaessamme; minä kirjoitin sinulle\ntästä eilisessä kirjeessäni, että lakkaisit kokonaan muistamasta ja\najattelemasta noita houreita etkä alkaisi niistä puhua kanssani.\nMiksi sinä kartat minua? Miksi pistät kätesi piiloon minulta? Sanon\nsinulle, että kaikkea sitä, mitä silloin tapahtui, minä pidän vain\nkuumehoureina: minä tunnen sinut nyt ulkoa niinkuin olit koko sinä\nsilloisena päivänä, aivan yhtä hyvin kuin itseni. Sitä, mitä sinä\nkuvittelit, ei ollut olemassa eikä voinut olla olemassa. Miksi siis\nvihamme on yhä olemassa?\n\n— Mitä vihaa sinulla tulee olemaan! — naurahti taas Rogožin\nvastaukseksi ruhtinaan lämpimään, äkilliseen puheeseen. Hän seisoi\ntodellakin ruhtinaasta poispäin kääntyneenä, parin askelen päähän\nvetäytyneenä ja pitäen käsiään piilossa.\n\n— Nyt minun ei ole enää ollenkaan käytävä sinun luonasi, Leo Nikolaitš,\n— lisäsi hän lopuksi hitaasti ja miettivästi.\n\n— Siinäkö määrin sinä jo vihaat minua?\n\n— Minä en pidä sinusta, Leo Nikolaitš, miksi siis tulisin luoksesi? Ah,\nruhtinas, sinä olet aivan kuin lapsi; kun mielesi tekee leikkikaluja,\nniin ei auta muu kuin ota esille ja anna, mutta asiaa sinä et ymmärrä.\nSinä kirjoitit kaikki kirjeessä aivan samoin kuin nyt puhut, ja enkö\nminä sitten usko sinua? Joka ainoan sanasi uskon ja tiedän, ettet sinä\nole minua pettänyt koskaan etkä petä vastedeskään; mutta kuitenkaan\nminä en pidä sinusta. Sinä kirjoitat, että olet unhottanut kaikki\nja että muistat vain ristiveljesi Rogožinin etkä sitä Rogožinia,\njoka silloin kohotti veitsen sinua vastaan. Mutta mistä sinä tiedät\nminun tunteeni? (Rogožin naurahti taas.) Ehkäpä minä en olekaan\nsitä kertaakaan sen jälkeen katunut, mutta sinä lähetit minulle jo\nveljellisen anteeksiantosi. Ehkäpä minä jo samana iltana ajattelin\naivan muuta, ja tätä...\n\n— Et edes muistanut ajatellakaan! — keskeytti ruhtinas. — Kuinkas\nmuuten! Lyönpä vetoa, että sinä riensit silloin suoraan junalle ja\ntänne Pavlovskiin soittoa kuuntelemaan ja seurasit ja pidit silmällä\nhäntä silloin aivan niinkuin nytkin väkijoukossa. Sehän ei minua\nkummastuta ollenkaan! Jos sinä et silloin olisi ollut sellaisessa\ntilassa, että kykenitkin ajattelemaan vain yhtä ainoata asiaa, niin\nkenties et olisikaan kohottanut veistä minua vastaan... Minä aavistelin\nsilloin jo aamusta asti, kun katselin sinua; tiedätkö, millainen sinä\nsilloin olit? Silloin kun me vaihdoimme ristejä, niin silloinpa ehkä\ntuo ajatus alkoikin liikkua mielessäni. Minkä tähden sinä silloin veit\nminut mummon luo? Luulitko sillä tavoin saavasi hillityksi kätesi?\nMutta mahdotonta on, että sinä olisit sitä ajatellut, tunsit muuten\nvain vaistomaisesti niinkuin minäkin... Meillä oli silloin aivan samat\ntunteet. Jos sinä et olisi silloin nostanut kättäsi minua vastaan\n(minkä Jumala torjui), niin miltä minä nyt näyttäisin sinun edessäsi?\nMinähän epäilin sinua joka tapauksessa siitä, saman synnin me teimme\nkumpikin, aivan saman! (Älä rypistä kulmiasi! No, ja miksi sinä\nnaurat?) »Et katunut!» Jos olisit tahtonutkin, niin kenties et olisi\nvoinut katua, sillä kaiken lisäksi sinä et edes pidä minusta. Ja vaikka\nminä olisin sinun edessäsi viaton kuin enkeli, niin sinä et kuitenkaan\nvoi minua sietää, niin kauan kuin ajattelet, ettei _hän_ rakasta sinua,\nvaan minua. Sepä juuri onkin mustasukkaisuutta. Mutta kuulehan, mitä\nminä olen tällä viikolla ajatellut, Parfen, ja minkä sanon sinulle:\ntiedätkö sinä, että hän nyt kenties rakastaa sinua enemmän kuin\nketään muuta, vieläpä niin, että kuta enemmän kiduttaa, sitä enemmän\nrakastaakin. Hän ei sano tätä sinulle, mutta pitää osata nähdä. Minkä\ntähden hän loppujen lopuksi kuitenkin menee kanssasi naimisiin? Joskus\nhän sen sanoo sinulle itsellesi. Jotkut naiset tahtovatkin, että heitä\nrakastettaisiin sillä tavoin, ja hän on juuri sellainen luonteeltaan!\nJa sinun luonteesi ja rakkautesi on varmasti tehnyt häneen voimakkaan\nvaikutuksen. Tiedätkö, että nainen kykenee kiduttamaan miestä\njulmuudella ja pilkanteolla tuntematta kertaakaan omantunnon vaivoja,\nkoska hän joka kerta ajattelee itsekseen sinua katsoessaan: »Nyt minä\nkiusaan hänet puolikuoliaaksi, mutta sen sijaan korvaan myöhemmin\nhänelle rakkaudellani sen...»\n\nRogožin alkoi nauraa täyttä kurkkua kuultuaan ruhtinaan puheen.\n\n— Kuulehan, ruhtinas, etköhän vain liene itsekin joutunut yhteen\nsamantapaisen kanssa? Olen kuullut sinusta minkä mitäkin, lieneekö\nsitten totta?\n\n— Mitä, mitä sinä olet voinut kuulla? — hätkähti ruhtinas ja jäi\nseisomaan tavattoman levottomana.\n\nRogožin nauroi edelleen. Hän oli kuunnellut ruhtinasta jossakin määrin\nuteliaana ja ehkäpä mielissäänkin; ruhtinaan riemuisa ja kiihkeä\ninnostuminen hämmästytti ja rohkaisi häntä suuresti.\n\n— Enkä vain ole kuullut, vaan näen nyt itsekin, että se on totta, —\nlisäsi hän. — Milloin muulloin oletkaan puhunut niinkuin nyt? Onhan\npuheesi aivan kuin et sinä siinä olisikaan puhumassa. Jos minä en olisi\nkuullut sinusta semmoista, niin en olisi tänne tullutkaan; vieläpä\npuistoon, sydänyöllä.\n\n— Minä en ollenkaan ymmärrä sinua, Parfen Semjonytš.\n\n— Hän on jo kauan sitten selittänyt minulle, miten on laitasi, ja äsken\nminä sen huomasin itsekin, kun sinä istuit soittoa kuuntelemassa tuon\ntoisen kanssa. Hän vannoi minulle, vannoi eilen ja tänään, että sinä\nolet rakastunut Aglaja Jepantšiniin kuin kissa. Minusta se, ruhtinas,\non samantekevää, eikä se ole minun asiani: jos sinä olet lakannut\nrakastamasta häntä, niin hän ei vielä ole lakannut rakastamasta sinua.\nSinähän tiedät, että hän tahtoo välttämättömästi naittaa sinut ja tuon\ntoisen, hän on luvannut sen, hehee! Sanoo minulle: »Jos se ei tapahdu,\nniin en tule vaimoksesi, he menevät vihille ja me menemme vihille.»\nMitä tässä oikein on, sitä minä en pysty ymmärtämään enkä ole yhtään\nkertaa ymmärtänyt: joko hän rakastaa sinua rajattomasti tai... jos\nrakastaa, niin kuinka hän sitten tahtoo, että menisit vihille toisen\nkanssa? Hän sanoo: »Tahdon nähdä hänet onnellisena», siis hän rakastaa\nsinua.\n\n— Minä olen sinulle sanonut ja kirjoittanut, että hän... ei ole\ntäysijärkinen, — sanoi ruhtinas, joka oli tuskaa tuntien kuunnellut\nRogožinin puhetta.\n\n— Jumala tiennee! Mahdollisesti olet erehtynyt... muuten, hän määräsi\nminulle tänään päivän, kun minä toin hänet pois soitantopaikalta:\nkolmen viikon kuluttua, ehkäpä aikaisemminkin, me aivan varmasti,\nsanoo, menemme vihille; hän vannoi sen, otti seinältä jumalankuvan ja\nsuuteli sitä. Asia riippuu siis nyt sinusta, ruhtinas, hehee!\n\n— Tuo kaikki on hourailua! Se, mitä sinä puhut minusta, ei tapahdu\nkoskaan, ei koskaan! Huomenna minä tulen teille...\n\n— Kuinka hän olisi mielenvikainen? — huomautti Rogožin. — Kuinka hän\non kaikkien muitten mielestä täysijärkinen, mutta ainoastaan sinun\nsilmissäsi näyttää mielenvikaiselta? Kuinka hän kirjoittaa kirjeitä\nsinne? Jos hän olisi mielenvikainen, niin sielläkin sen huomaisivat\nkirjeistä.\n\n— Mitä kirjeitä? — kysyi ruhtinas pelästyneenä.\n\n— Sinne hän kirjoittaa, _sille_, ja se lukee. Etkö sinä sitten tiedä?\nNo, saat vielä tietää; varmaan hän näyttää sinulle itse.\n\n— Tämä on uskomatonta! — huudahti ruhtinas.\n\n— He! Vähänpä sinä, Leo Nikolaitš, olet siis vielä tuota tietä\nkulkenut, kuten näen, olet vasta aloittelija. Odotahan vähän: vielä\nsinä kustannat oman poliisin, vahdit itse päivät ja yöt ja tiedät\njokaisen sillä puolella otetun askelen, kunhan vain...\n\n— Lopeta äläkä puhu siitä milloinkaan! — huudahti ruhtinas. —\nKuule, Parfen, juuri ennen sinun tuloasi minä täällä astelin ja\naloin yht'äkkiä nauraa, en tiedä mille, syynä oli vain se, että\nmuistin, että huomispäivänä sattuu olemaan aivan kuin vartavasten\nminun syntymäpäiväni. Kello lienee nyt miltei kaksitoista. Menkäämme\nvastaanottamaan päivää! Minulla on viiniä, juokaamme viiniä; toivota\nsinä minulle sitä, mitä en nyt tiedä itsekään itselleni toivoa, toivota\njuuri sinä, ja minä toivotan sinulle puolestasi täyttä onnea. Jos et\ntahdo, niin anna risti takaisin! Ethän sinä lähettänyt minulle ristiä\nseuraavana päivänä! Onhan se kaulassasi? Onhan kaulassasi nytkin?\n\n— On kaulassani, — lausui Rogožin.\n\n— No, mennään sitten. Minä en tahdo ottaa vastaan ilman sinua uutta\nelämääni, sillä uusi elämä on minulle alkanut! Etkö sinä tiedä, Parfen,\nettä uusi elämäni on alkanut tänään?\n\n— Nyt näen itse ja tiedän itse, että se on alkanut; niinpä ilmoitankin\n_hänelle_. Ihanhan sinä olet poissa suunniltasi, Leo Nikolaitš.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSuureksi ihmeekseen ruhtinas huomasi, kun hän Rogožinin kanssa lähestyi\nhuvilaansa, että hänen kuistillaan, joka oli kirkkaasti valaistu, oli\nkoolla meluisa ja runsaslukuinen seura. Iloinen seura nauraa hohotti\nja puheli kovalla äänellä; nähtävästi väiteltiinkin ihan huutaen; ensi\nsilmäys jo saattoi epäilemään, että aikaa vietettiin mitä hupaisimmin.\nKohottuaan kuistille hän näki, että todellakin kaikki joivat, ja\njuomana oli samppanjaa, ja nähtävästi oli juotu jo jokseenkin kauan,\nniin että monet kekkeröitsijöistä olivat jo ennättäneet päästä varsin\nmiellyttävään ylennystilaan. Vieraat olivat kaikki ruhtinaan tuttuja,\nmutta omituista oli, että he olivat kokoontuneet kaikki yht'aikaa aivan\nkuin kutsuttuina, vaikka ruhtinas ei ollut kutsunut ketään ja oli\nitsekin muistanut syntymäpäivänsä vasta aivan äsken sattumalta.\n\n— Olet siis ilmoittanut jollekulle panevasi pöytään samppanjaa, ja\nniinpä ovatkin juosseet koolle, — mutisi Rogožin astuessaan ruhtinaan\njäljessä kuistille. — Me tunnemme tämän pykälän; ei niille tarvitse\nkuin hiukan viheltää... — lisäsi hän miltei vihoissaan, muistaen\ntietysti omaa äskeistä entisyyttään.\n\nKaikki ottivat ruhtinaan vastaan huudellen ja onnea toivottaen ja\nkerääntyivät hänen ympärilleen. Jotkut pitivät hyvin suurta melua,\ntoiset olivat paljon rauhallisempia, mutta kaikki kiiruhtivat\nonnittelemaan, kun kuulivat, että oli syntymäpäivä, ja jokainen odotti\nvuoroaan. Muutamien henkilöitten, kuten esimerkiksi Burdovskin,\nläsnäolo herätti ruhtinaassa mielenkiintoa; mutta kaikkein\nihmeellisintä oli, että tähän seuraan yht'äkkiä oli joutunut myös\nJevgeni Pavlovitš; ruhtinas ei ollut uskoa silmiään ja miltei pelästyi,\nkun näki hänet.\n\nSillä välin oli Lebedev, joka punoitti ja oli miltei innostuksen\nvallassa, juossut ruhtinaan luo selittämään asiaa; hän oli jo\njokseenkin suuressa määrässä _kypsä_. Hänen lavertelustaan selvisi,\nettä kaikki olivat tulleet koolle aivan luonnollisella tavalla ja\nmelkeinpä sattumalta. Ennen kaikkia muita, jo ennen illan tuloa,\noli saapunut Ippolit, ja koska hän oli tuntenut voivansa paljon\nparemmin, oli hän tahtonut odottaa ruhtinasta kuistilla. Hän oli\nkäynyt pitkälleen sohvalle; sitten oli hänen luokseen tullut Lebedev,\nsen jälkeen tämän koko perhe, nimittäin kenraali Ivolgin ja tyttäret.\nBurdovski oli saapunut Ippolitin kanssa hänen saattajanaan. Ganja ja\nPtitsyn olivat nähtävästi poikenneet sisälle vähän aikaa takaperin ohi\nkulkiessaan (heidän tulonsa oli sattunut samaan aikaan kuin kohtaus\nhuvipaikalla oli tapahtunut); sitten oli tullut Keller, ilmoittanut\nsyntymäpäivästä ja pyytänyt samppanjaa. Jevgeni Pavlovitš oli tullut\nvasta puoli tuntia sitten. Samppanjaa ja pitojen toimeenpanoa oli\nkaikin voimin vaatinut myös Kolja. Lebedev oli auliisti tuonut viiniä\npöytään.\n\n— Mutta omaani, omaani! — lallatteli hän ruhtinaalle. — Omalla\nkustannuksellani, viettääkseni juhlapäivää ja onnitellakseni, ja\nmuutakin kestitystä tulee, haukattavaa, ja siitä pitää tyttäreni\nhuolta; mutta, ruhtinas, jospa tietäisitte, mikä keskusteluaihe on\nmenossa! Muistatteko Hamletin: »Ollako vai eikö olla?» Nykyaikainen\naihe, nykyaikainen! Kysymyksiä ja vastauksia... Ja herra Terentjevkin\non mitä suurimmassa määrässä... ei tahdo nukkua! Samppanjaa hän otti\nainoastaan kulauksen, kulauksen, ei se vahingoita... Tulkaa lähemmäksi,\nruhtinas, ja ratkaiskaa! Kaikki ovat teitä odottaneet, kaikki ovat vain\nodottaneet teidän onnellista älyänne...\n\nRuhtinas huomasi Vera Lebedevan herttaisen, ystävällisen katseen, kun\ntämäkin kiireesti koetti tunkeutua hänen luokseen joukon läpi. Ruhtinas\nojensi kaikkien muitten ohi hänelle ensimmäiseksi kätensä; Vera\npunastui mielihyvästä ja toivotti hänelle »onnellista elämää _juuri\ntästä päivästä alkaen_». Sitten hän juoksi suin päin keittiöön; siellä\nhän valmisteli haukattavaa pöytään; mutta jo ennen ruhtinaan tuloa hän\noli, aina kun vain saattoi hetkeksikin irtaantua työstään, ilmestynyt\nkuistille ja kaikin voimin kuunnellut hutikassa olevien vieraitten\nyhtämittaisia kiihkeitä väittelyjä asioista, jotka hänelle olivat mitä\nkaukaisimpia ja omituisimpia. Hänen nuorempi sisarensa oli kuunnellut\nsuu auki ja nukahtanut viereiseen huoneeseen arkun kannelle, mutta\nLebedevin pikku poika seisoi Koljan ja Ippolitin vieressä, ja jo hänen\ninnostuneet kasvonsakin osoittivat, että hän oli valmis seisomaan siinä\nsamassa paikassa nauttien ja kuunnellen vaikkapa vielä kymmenkunta\ntuntia yhtäpäätä.\n\n— Minä olen teitä erityisesti odottanut ja olen hirveän iloissani\nsiitä, että olette tullut noin onnellisena, — lausui Ippolit, kun\nruhtinas heti Veran jälkeen astui hänen luokseen puristamaan hänen\nkättänsä.\n\n— Mistä te sitten tiedätte, että minä olen »niin onnellinen»?\n\n— Sen näkee kasvoista. Tervehtikää herroja ja istuutukaa tänne\nluoksemme niin pian kuin mahdollista. Minä olen teitä erityisesti\nodottanut, — lisäsi hän painostaen merkitsevästi sitä, että oli\nodottanut. Ruhtinaan huomautukseen, eikö näin myöhään istuminen ollut\nhänelle epäterveellistä, hän vastasi itsekin ihmettelevänsä, kuinka hän\noli tahtonut kolme päivää sitten kuolla; hän ei ollut koskaan voinut\nniin hyvin kuin tänä iltana.\n\nBurdovski hypähti ylös ja mutisi, että hän oli »muuten vain...»,\nettä hän oli »saattanut» Ippolitia ja että hän myös on iloissaan;\nettä kirjeessä hän »oli kirjoittanut pötyä», mutta nyt hän »on\nyksinkertaisesti iloissaan...» Lopettamatta lausettaan hän puristi\nvoimakkaasti ruhtinaan kättä ja istuutui tuolille.\n\nTervehdittyään kaikkia ruhtinas astui myös Jevgeni Pavlovitšin luo.\nTämä otti häntä heti käsipuolesta.\n\n— Minulla on sanottavana teille vain pari sanaa, — kuiskasi hän\npuoliääneen,—ja varsin tärkeässä asiassa; menkäämme hetkiseksi syrjään.\n\n— Pari sanaa, — kuiskasi toinen ääni ruhtinaan toiseen korvaan, ja\ntoinen käsi otti toiselta puolen hänen kätensä kainaloonsa. Ruhtinas\nhuomasi hämmästyksekseen hirveän pörrötukkaisen, punoittavan,\nsilmää vilkuttavan ja nauravan olennon, jonka hän samassa tunsi\nFerdyštšenkoksi ja joka oli ilmestynyt Jumala tiesi mistä.\n\n— Muistatteko Ferdyštšenkon? — kysyi tämä.\n\n— Mistä te olette ilmestynyt? — huudahti ruhtinas.\n\n— Hän katuu! — huudahti Keller, joka oli juossut paikalle. — Hän meni\npiiloon, hän ei tahtonut astua esille luoksenne, hän meni piiloon\ntuonne nurkkaan, hän katuu, ruhtinas, hän tuntee olevansa syyllinen.\n\n— Mihin sitten, mihin?\n\n— Minä hänet kohtasin, ruhtinas, minä hänet äsken juuri kohtasin ja\ntoin tänne; hän on harvinaisen hyvä ystäväni; mutta hän katuu.\n\n— Olen hyvin iloissani, hyvät herrat; menkää, istuutukaa tuonne muitten\njoukkoon; minä tulen heti, — sanoi ruhtinas päästen lopultakin irti\nheistä ja kiirehti Jevgeni Pavlovitšin luo.\n\n— Täällä teillä on hupaisaa, — huomautti tämä, — ja minä odotin teitä\nmielelläni noin puoli tuntia. Asia on niin, rakas Leo Nikolajevitš,\nettä minä olen järjestänyt kaikki Kurmysevin kanssa ja pistäydyin teitä\nrauhoittamaan; teillä ei ole mitään syytä olla levoton, hän suhtautui\nasiaan hyvin, hyvin järkevästi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän\nminun nähdäkseni pikemminkin on itse syypää.\n\n— Minkä Kurmysevin kanssa?\n\n— Sen, jota te äsken otitte käsistä kiinni... Hän oli niin raivostunut,\nettä tahtoi jo huomenna lähettää teidän luoksenne selitystä vaatimaan.\n\n— Mitä joutavia!\n\n— Joutavia tietenkin, ja koko juttu olisi luultavasti supistunutkin\njonninjoutavaksi; mutta nuo ihmiset meillä Venäjällä...\n\n— Kenties te tulitte vielä jollekin muullekin asialle, Jevgeni Pavlytš?\n\n— Oi, luonnollisesti vielä muullekin asialle, — alkoi tämä nauraa.\n— Minä lähden, rakas ruhtinas, huomenna heti päivän koittaessa\ntuon onnettoman asian johdosta (setäni jutun nimittäin) Pietariin;\najatelkaahan: kaikki se on oikein ja kaikki jo tietävät paitsi minä.\nMinua hämmästytti kaikki tämä siinä määrin, etten ennättänyt pistäytyä\nollenkaan _sinne_ (Jepantšineille); huomennakaan en voi käydä siellä,\nkoska olen Pietarissa, ymmärrättekö? Kenties olen täältä poissa\nkolmisen päivää, — sanalla sanoen, asiani ovat menneet rempalleen.\nVaikka asia ei olekaan äärettömän tärkeä, niin olen ajatellut, että\nminun on aivan avoimesti selitettävä yhtä ja toista teille, vieläpä\naikaa hukkaamatta, se on, ennen lähtöäni. Minä istun nyt ja odotan,\njos teille sopii, siihen asti kunnes seura hajaantuu; sitäpaitsi\nen voi enää minnekään mennäkään: olen niin järkytetty, etten käy\nmakaamaankaan. Ja lopuksi, niin hävytöntä ja sopimatonta kuin onkin\nnäin suoraan ahdistella ihmistä, niin sanon teille kuitenkin suoraan:\nolen tullut etsimään ystävyyttänne, rakas ruhtinas; te olette verraton\nmies, se on, te ette valehtele joka askelella ja ehkäpä ette valehtele\nollenkaan, ja minä tarvitsen eräässä asiassa ystävän ja neuvonantajan,\nsillä minä olen nyt ehdottomasti onneton...\n\nHän alkoi taas nauraa.\n\n— Se vain on paha, — sanoi ruhtinas hetken mietittyään, — että\ntahdotte odottaa, kunnes he erkanevat, sillä Jumala tietää, milloin\nse tapahtunee. Eikö ole parempi, että heti menemme puistoon; kyllä he\nodottavat; minä pyydän anteeksi.\n\n— Ei, ei, minulla on syyni, miksi tahdon, ettei meidän epäiltäisi\nkeskustelleen erikoisesti määrätyssä tarkoituksessa; täällä on\nihmisiä, joissa meidän keskinäiset suhteemme herättävät sangen suurta\nmielenkiintoa, — ettekö tiedä sitä, ruhtinas? On paljon parempi, jos\nnähdään, että me muutenkin olemme mitä ystävällisimmissä suhteissa\nemmekä vain erikoisten keskustelujen johdosta, — ymmärrättekö? He\nmenevät parin tunnin kuluttua tiehensä; minä vien teiltä aikaa\nparikymmentä minuuttia, taikka ehkä puoli tuntia...\n\n— Terve tuloa, olkaa hyvä; minä olen kovin iloissani ilman\nselityksiäkin; teidän ystävällisestä sanastanne, joka koski\nystävyyssuhdettamme, minä kiitän teitä. Antakaa anteeksi, että minä\nolen tänään hajamielinen; tiedättekö, minä en mitenkään voi olla tällä\nhetkellä tarkkaavainen.\n\n— Näen, näen, — mutisi Jevgeni Pavlovitš hiukan naurahtaen. Hän oli\ntänä iltana kovin naurutuulella.\n\n— Mitä te näette? — hätkähti ruhtinas.\n\n— Ettekö te sitten epäilekään, rakas ruhtinas, — jatkoi Jevgeni\nPavlovitš yhä nauraen ja vastaamatta suoraan kysymykseen, — ettekö te\nepäile, että minä olen tullut yksinkertaisesti vetämään teitä nenästä\nja sivumennen urkkimaan jotakin teiltä tietooni, mitä?\n\n— Että te olette tullut saadaksenne minulta jotakin tietää, siitä ei\nole epäilystäkään, — alkoi lopulta ruhtinaskin nauraa, — ja ehkäpä\nolette päättänyt jonkin verran petkuttaakin minua. Mutta mitäpä siitä,\nminä en pelkää teitä; sitäpaitsi minusta on nyt kaikki omituisen\nyhdentekevää, uskotteko sen? Ja... ja... ja koska ennen kaikkea olen\nvakuutettu siitä, että te olette kuitenkin oivallinen mies, niin ehkäpä\nmeistä loppujen lopuksi todellakin tulee ystävät. Te miellytätte minua\nsuuresti, Jevgeni Pavlytš, te... olette minun mielestäni hyvin, hyvin\nkelpo mies!\n\n— No, teidän kanssanne on joka tapauksessa perin mieluisaa olla\ntekemisissä, olipa millainen asia tahansa, — päätti Jevgeni Pavlovitš.\n— Mennään, minä juon pikarin teidän terveydeksenne; olen hirveän\ntyytyväinen, kun olen lyöttäytynyt seuraanne. Ahaa! — hän pysähtyi\nyht'äkkiä. — Onko tuo herra Ippolit muuttanut teille asumaan?\n\n— On.\n\n— Eihän hän, luullakseni, aivan heti kuole?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Ei mitään, muuten vain; olen viettänyt täällä puoli tuntia hänen\nseurassaan...\n\nIppolit oli kaiken aikaa odottanut ruhtinasta ja lakkaamatta katsellut\nhänen ja Jevgeni Pavlovitšin puoleen, kun nämä olivat keskustelleet\nsyrjässä. Hän tuli kuumeisen vilkkaaksi, kun he astuivat pöydän luo.\nHän oli levoton ja kiihtynyt; hiki kihoili hänen otsallaan. Hänen\nkiiluvissa silmissään kuvastui harhailevan, ainaisen levottomuuden\nlisäksi vielä jonkinmoinen epämääräinen kärsimättömyys; hänen katseensa\nsiirtyi tarkoituksettomasti esineestä toiseen, kasvoista toisiin.\nVaikka hän oli tähän saakka ottanut paljon osaa yhteiseen meluisaan\nkeskusteluun, niin hänen innostuksensa oli vain kuumeista; varsinaista\nkeskustelua hän ei seurannut tarkkaavaisesti; hänen osanottonsa\nväittelyyn oli hajanaista, pilkallista, ja ylimielisesti hän lausui\nmahdottomia väitteitä; hän ei puhunut loppuun, vaan jätti sikseen sen,\nmistä oli hetkistä aikaisemmin itse alkanut puhua kiihkeällä innolla.\nIhmeekseen ja surukseen ruhtinas kuuli, että Ippolitin oli annettu\ntänä iltana esteettömästi juoda kaksi täyttä pikaria samppanjaa ja\nettä hänen edessään oleva aloitettu lasi oli jo kolmas. Mutta ruhtinas\nsai tämän tietää vasta myöhemmin; tällä hetkellä hän ei kyennyt\nsanottavasti tekemään havaintoja.\n\n— Tiedättekö, että minä olen hirveän iloissani siitä, että juuri tänään\non teidän syntymäpäivänne! — huusi Ippolit.\n\n— Miksi niin?\n\n— Saatte nähdä; käykää pian istumaan; ensiksikin sen tähden, että on\nkokoontunut kaikki tämä teidän... väki. Niin minä laskinkin, että väkeä\ntulee; ensimmäisen kerran elämässäni laskelmani pitää paikkansa. Ikävä\nvain, etten tietänyt teidän syntymäpäivästänne, muuten olisin tuonut\ntullessani lahjan... Hahhah! Mutta ehkäpä minä toinkin tullessani\nlahjan! Paljonko on aikaa päivän sarastukseen?\n\n— Päivänsarastukseen ei enää ole kahta tuntiakaan, — huomautti Ptitsyn\nkatsoen kelloaan.\n\n— Mitä nyt sarastuksesta, kun ulkona voi muutenkin lukea? — huomautti\njoku.\n\n— Sitä, että minun pitää nähdä auringon reuna. Voiko juoda auringon\nterveydeksi, ruhtinas, mitä arvelette?\n\nIppolit teki kysymyksiään terävästi, kohteli kaikkia kursailematta,\naivan kuin olisi komennellut, mutta ei nähtävästi itse huomannut sitä.\n\n— Ehkäpä juomme; mutta eiköhän teidän pitäisi rauhoittua, Ippolit?\n\n— Te puhutte yhä nukkumisesta; te, ruhtinas, olette minun\nhoitajattareni! Heti kun aurinko ilmestyy taivaalle ja »kajahtaa» (kuka\nonkaan sanonut runossa: »kajahti tai vahalla aurinko»? Järjetöntä,\nmutta kaunista!) — niin me menemme makuulle. Lebedev! Onhan aurinko\nelämän lähde? Mitä merkitsevät »elämän lähteet» Ilmestyskirjassa?\nOletteko kuullut »Koiruohon tähdestä», ruhtinas?\n\n— Olen kuullut, että Lebedev pitää tätä »Koiruohon tähteä»\nrautatieverkkona, joka on levinnyt yli Euroopan.\n\n— Ei, sallikaahan, tämä ei käy päinsä! — huudahti Lebedev hypäten ylös\nja huitoen käsillään, aivan kuin tahtoisi pysähdyttää alkamassa olevan\nyleisen naurun. — Sallikaahan! Näitten herrojen kanssa... kaikki nämä\nherrat, — kääntyi hän yht'äkkiä ruhtinaan puoleen, — tämähän on eräissä\nkohdin tätä näin... — ja hän koputti pari kertaa kursailematta pöytään,\nmikä sai naurun yhä vain yltymään.\n\nSen lisäksi, että Lebedev oli tavanmukaisessa »iltatilassaan», hän\noli tällä kertaa vielä kovin innostunut ja kiihtynyt edellä käyneestä\npitkästä »oppineesta» väittelystä, ja sellaisissa tapauksissa hän\nsuhtautui vastaväittäjiinsä rajattomalla ja mitä suurimmassa määrässä\navoimella halveksumisella.\n\n— Ei se ole niin! Me teimme, ruhtinas, puoli tuntia sitten sopimuksen,\nettei keskeytetä toisiamme eikä nauraa hohoteta yhden puhuessa,\njotta hän saisi tuoda vapaasti kaikki julki, mutta sitten esittäkööt\nvastaväitteensä ateistitkin, jos tahtovat; me panimme kenraalin\npuheenjohtajaksi, niin se on! Kuinka muuten voisikaan! Näinhän saa\nkenet tahansa sekaantumaan hänen esittäessään korkeata aatetta, syvää\naatetta...\n\n— Puhukaa vain, puhukaa vain, ei teitä kukaan sekoita! — kuului ääniä.\n\n— Puhukaa, mutta älkää lasketelko puuta heinää.\n\n— Mikä on »Koiruohon tähti»? — tiedusti joku.\n\n— Minulla ei ole siitä mitään käsitystä! — vastasi kenraali Ivolgin\nasettuen arvokkaan näköisenä äskeiselle puheenjohtajanpaikallensa.\n\n— Minä pidän ihmeen paljon kaikista näistä väittelyistä ja\nkiihtymyksistä, ruhtinas, tietysti oppineita asioita koskevista,\n— mutisi sillä välin Keller kääntelehtien aivan hurmaantuneena ja\nkärsimättömästi tuolillaan, — oppineista ja poliittisista, — kääntyi\nhän yht'äkkiä ja aivan odottamattomasti Jevgeni Pavlovitšin puoleen,\njoka istui melkein hänen vieressään. — Tiedättekö, minä luen hirveän\nmielelläni sanomalehdistä Englannin parlamentista, se on, en siinä\nmielessä, mitä he siellä pohtivat (minä, kuten tiedätte, en ole\npoliitikko), vaan siinä mielessä, miten he lausuvat ajatuksensa\ntoisilleen, miten käyttäytyvät niin sanoakseni poliitikkoina:\n»jalosukuinen vikomtti, joka istuu vastapäätä», »jalosukuinen\nopponenttini, joka on hämmästyttänyt Eurooppaa ehdotuksellaan», se on,\nkaikki nuo sanontatavat, koko tuo vapaan kansan parlamentarismi — kas\nse viehättää meikäläistä! Minä hurmaannun, ruhtinas. Minä olen aina\nsielultani ja pohjaltani ollut taiteilija, vannon sen teille, Jevgeni\nPavlytš.\n\n— Kuinka siis on tämän jälkeen, — kiivaili toisessa nurkassa Ganja, —\nteidän mielipiteenne mukaan tullaan siis siihen, että rautatiet ovat\nkirottuja, että ne ovat ihmiskunnan tuho, että ne ovat saastaa, joka on\npudonnut maan päälle samentamaan »elämän lähteet»?\n\nGavrila Ardalionovitš oli tänä iltana hyvin innostuneella tuulella ja\nsamalla iloisella, miltei riemuitsevalla tuulella, kuten ruhtinaasta\nnäytti. Lebedevin kanssa hän tietysti laski leikkiä ja yllytti häntä,\nmutta kiihtyi pian itsekin.\n\n— Eivät rautatiet, ei! — väitti vastaan Lebedev, joka samalla kertaa\nsekä menetti malttinsa että tunsi ääretöntä nautintoa. — Oikeastaan\neivät rautatiet yksinään samenna elämän lähteitä, vaan kaikki tämä\nyhteisesti on kirottua, koko tuo viimeisten vuosisataimme perussuunta,\nsen yleisessä kokonaisuudessa, tieteellisessä ja käytännöllisessä,\nkenties on jotakin todella kirottua.\n\n— Varmastiko kirottua vaiko ainoastaan kenties kirottua? Sehän on\ntärkeätä tässä tapauksessa, — tiedusti Jevgeni Pavlovitš.\n\n— Kirottua, kirottua, varmasti kirottua! — vakuutti Lebedev kiihkeästi.\n\n— Älkää olko noin kiireissänne, Lebedev, aamuisin te olette paljon\nhyväsydämisempi, — huomautti Ptitsyn hymyillen.\n\n— Mutta iltaisin sen sijaan avomielisempi! Iltaisin sydämellisempi\nja avomielisempi! — kääntyi Lebedev kiihkeästi hänen puoleensa. —\nVilpittömämpi ja täsmällisempi, rehellisempi ja kunnioitettavampi,\nja vaikka minä täten joudunkin taisteluasenteeseen teitä vastaan,\nniin vähät siitä; minä haastan teidät kaikki nyt taisteluun,\nkaikki ateistit: millä te pelastatte maailman ja mistä te olette\nlöytäneet sille normaalisen tien, te tieteen, teollisuuden, yhtymien,\ntyöpalkkojen ynnä muun miehet? Miten sen teette? Luotollako? Mitä on\nluotto? Mihin teidät vie luotto?\n\n— Olettepa te utelias! — huomautti Jevgeni Pavlovitš.\n\n— Minun mielipiteeni on se, että ketä eivät kiinnosta tämmöiset\nkysymykset, se on suuren maailman rosvoileva sissi!\n\n— Viehän se edes etujen yleiseen solidaarisuuteen ja tasapainoon, —\nhuomautti Ptitsyn.\n\n— Siinä onkin kaikki, siinä kaikki! Ilman että sillä on mitään\nsiveellistä perustaa, vaan se tyydyttää vain henkilökohtaista\nitsekkyyttä ja välttämättömiä aineellisia tarpeita? Ymmärränkö, jos\nuskallan kysyä, teidät oikein, hyvä herra?\n\n— Onhan aivan kaikkien välttämätöntä elää, juoda ja syödä, ja\ntäydellinen, lopulta tieteellinen, vakaumus, että te ette saa\ntyydytetyksi tätä välttämätöntä tarvetta ilman yleistä etujen\nyhtymistä ja solidaarisuutta, on luullakseni kyllin vahva ajatus\nkelvatakseen tukipisteeksi ja »elämän lähteeksi» ihmiskunnalle tulevina\nvuosisatoina, — huomautti Ganja, joka nyt oli ihan todella kiivastunut.\n\n— Juomisen ja syömisen välttämättömyys, se on, ainoastaan\nitsesäilytysvietti...\n\n— Onko itsesäilytysvietti sitten liian vähän? — Itsesäilytysviettihän\non ihmiskunnan normaalinen laki...\n\n— Kuka teille on sen sanonut? — huudahti yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš.\n— On totta, että se on laki, mutta yhtä normaalinen laki kuin\nhävityksenkin laki tai ehkäpä itsensätuhoamisenkin laki. Itsesäilytyskö\nvain onkin ihmiskunnan normaalinen laki?\n\n— Ehee! — huudahti Ippolit kääntyen nopeasti Jevgeni Pavlovitšiin\npäin ja katsellen häntä hurjan uteliaisuuden valtaamana; mutta\nnähtyään tämän nauravan hän alkoi itsekin nauraa, töykkäsi vieressään\nseisovaa Koljaa ja kysyi häneltä taaskin, paljonko kello oli, vetipä\nitsekin lähelle itseään Koljan hopeaisen kellon ja katsoi halukkaasti\nosoitinta. Sitten hän aivan kuin unohtaen kaikki kävi pitkälleen\nsohvalle, pani kätensä päänsä taakse ja alkoi katsella kattoon;\npuolen minuutin kuluttua hän jo taas istui pöydän ääressä suoraksi\nojentautuneena ja kuunteli äärimmäisiin asti kiivastuneen Lebedevin\nlörpötystä.\n\n— Se on kavala ja pilkallinen ajatus, kiihdyttävä ajatus! — tarttui\nLebedev halukkaasti Jevgeni Pavlovitšin paradoksiin. — Ajatus,\njoka on lausuttu siinä tarkoituksessa, että saataisiin vastustajat\nyllytetyksi tappeluun, — mutta oikea ajatus! Sillä te, maailmanmielinen\nirvihammas ja ratsumies (vaikka teillä kyllä on lahjoja!), ette tiedä\nitsekään, kuinka tavattoman syvä ja oikea on tuo lausumanne ajatus!\nNiin. Itsensätuhoamisen laki ja itsesäilytyksen laki ovat yhtä\nvoimakkaat ihmiskunnassa! Paholainen on yhtä suuressa määrin kuin\nJumalakin ihmiskunnan valtias meille tietymättömiin aikoihin saakka.\nNauratteko te? Ettekö usko paholaiseen? Se, ettei uskota paholaiseen,\non ranskalainen ajatus, se on kevyt ajatus. Tiedättekö te, kuka on\npaholainen? Tiedättekö, mikä on hänen nimensä? Vaikka ette edes\ntiedä hänen nimeään, niin te nauratte hänen ulkoasulleen, Voltairen\nesimerkkiä seuraten, hänen kavioilleen, hännälleen ja sarvilleen, jotka\njuuri te itse olette keksineet; sillä paha henki on suuri ja peloittava\nhenki, eikä hänellä ole kavioita ja sarvia, jotka te olette hänelle\nkeksineet. Mutta nyt ei ole hänestä kysymys!...\n\n— Mistä te tiedätte, ettei nyt ole hänestä kysymys? — huudahti\nyht'äkkiä Ippolit ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, aivan kuin olisi\nsaanut kohtauksen.\n\n— Se on ovela ajatus ja siihen sisältyy viittaus! — kehaisi Lebedev.\n— Mutta taaskaan ei ole kysymys siitä, vaan meillä on kysymyksenä,\neivätkö »elämän lähteet» ole heikentyneet samalla kuin voimistuneet\novat...\n\n— Rautatietkö? — huudahti Kolja.\n\n— Eivät rautaiset kulkutiet, sinä nuori, mutta kiihkeä nulikka,\nvaan koko tuo suunta, josta rautatiet voivat olla niin sanoakseni\nkuvana, taiteellisena ilmaisumuotona. Kiiruhdetaan jyristen ja\nkolisten ja huimaa kyytiä, ihmiskunnan onneksi, niin sanotaan!\n»Liian meluisaa ja teollista alkaa olla ihmiskunnan elämä, vähän on\nhenkistä rauhallisuutta», valittaa eräs syrjään vetäytynyt ajattelija.\n»Olkoon niin, mutta rattaitten räminä, jotka kuljettavat nälkäiselle\nihmiskunnalle leipää, on kenties parempi kuin henkinen rauhallisuus»,\nvastaa hänelle voitonvarmana toinen ajattelija, joka matkustelee\nkaikkialla, ja poistuu hänen luotaan ylvästellen. Minä, kehno Lebedev,\nen usko rattaisiin, jotka kuljettavat ihmiskunnalle leipää! Sillä\nrattaat, jotka kuljettavat leipää koko ihmiskunnalle, saattavat, koska\nniiden toiminnalta puuttuu siveellinen perustus, aivan kylmäverisesti\nerottaa pois tuomansa leivän nautinnosta melkoisen osan ihmiskuntaa,\nkuten jo on tapahtunutkin...\n\n— Rattaatko voivat aivan kylmäverisesti erottaa pois? — pisti väliin\njoku.\n\n— Kuten jo on tapahtunutkin, — vahvisti Lebedev katsomatta maksavan\nvaivaa kiinnittää huomiota kysymykseen. — On ollut jo olemassa Malthus,\nihmiskunnan ystävä. Mutta ihmiskunnan ystävä, jonka siveellinen perusta\nhuojuu, on ihmiskunnan syöjä, hänen pöyhkeydestään puhumattakaan;\nsillä loukatkaapa jonkun noiden lukemattomien ihmiskunnan ystävien\nitserakkautta, niin hän on heti valmis sytyttämään koko maailman tuleen\nkaikilta neljältä kulmalta pikkumaisesti kostaakseen, — muuten aivan\nsamoin kuin jokainen meistäkin, jos puhutaan niinkuin asia on, aivan\nsamoin kuin minäkin, kehnoin kaikista, sillä minäpä ehkä ensimmäisenä\ntoisinkin puita ja sitten juoksisin itse pois. Mutta ei siitä nyt taas\nole kysymys!\n\n— Mistä sitten vihdoinkin?\n\n— Tämä alkaa jo ikävystyttää!\n\n— Kysymys on seuraavasta anekdootista, joka on peräisin menneiltä\nvuosisadoilta, sillä minun on pakko kertoa eräs anekdootti menneiltä\nvuosisadoilta. Meidän aikanamme, meidän isänmaassamme, jota toivoakseni\nte rakastatte yhtä paljon kuin minä, hyvät herrat, sillä minä\npuolestani olen valmis vuodattamaan kaiken verenikin...\n\n— Eteenpäin! Eteenpäin!\n\n— Meidän isänmaassamme kuten yleensäkin Euroopassa, yleiset, kaikkialle\nulottuvat ja hirveät nälkävuodet kohtaavat ihmiskuntaa, mikäli voidaan\nlaskea ja mikäli muistan, nykyisin vain kerran neljännesvuosisadassa,\ntoisin sanoen kerran kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa. En väitä\nnumeroa täsmälleen paikkansapitäväksi, mutta sangen harvoin, verraten.\n\n— Mihin verraten?\n\n— Kahdenteentoista vuosisataan verraten ja sen vieressä kahden puolen\noleviin vuosisatoihin verraten. Sillä siihen aikaan, niin kirjoittavat\nja vakuuttavat kirjailijat, ahdisteli yleinen nälänhätä ihmiskuntaa\nkerran kahdessa vuodessa tai ainakin kerran kolmessa vuodessa, niin\nettä tämmöisissä oloissa ihminen turvautui jopa ihmissyöntiinkin,\nvaikka asia pidettiin salassa. Muuan näistä ilki työntekijöistä\nilmoitti vanhuuden lähestyessä itsestään ja ilman mitään pakotusta,\nettä hän oli pitkän ja puutteenalaisen elämänsä aikana surmannut\nja syönyt itse mitä syvimmässä salaisuudessa kuusikymmentä munkkia\nja muutamia maallikkojen pikku lapsia, — noin kuusi kappaletta, ei\nenempää, se on tavattoman vähän verrattuna hänen syömiensä hengelliseen\nsäätyyn kuuluvien lukumäärään. Täysikasvuisiin maallikkoihin hän sen\nsijaan, kuten kävi selville, ei ollut tässä tarkoituksessa milloinkaan\nkajonnut.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti itse puheenjohtaja, kenraali, miltei\nloukkaantuneella äänellä. — Usein minä, hyvät herrat, keskustelen\nhänen kanssaan ja väittelen, aina tämänkaltaisista ajatuksista; mutta\nuseimmiten hän esittää sellaisia järjettömyyksiä, että ihan korvia\nkivistää, todenmukaisuutta niissä ei ole rahtuakaan!\n\n— Kenraali! Muista Karsin piiritystä! Ja te, hyvät herrat, tietäkää,\nettä minun anekdoottini on silkkaa totuutta. Omasta puolestani\nhuomautan vielä, että melkein jokainen tositapahtuma, vaikka\nsillä onkin vääjäämättömät lakinsa, on miltei aina uskomaton ja\nepätodennäköinen. Ja kuta todellisempi se on, sitä epätodennäköisempi\nse toisinaan on.\n\n— Voiko sitten syödä suuhunsa kuusikymmentä munkkia? — naurettiin\nympärillä.\n\n— Vaikka hän ei syönytkään niitä yhdellä kertaa, mikä on ilmeistä, vaan\nkenties viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mikä onkin\ntäysin käsitettävää ja luonnollista...\n\n— Ja luonnollista?\n\n— Ja luonnollista, — vatkutti Lebedev pedanttisen itsepintaisesti,\n— ja kaiken lisäksi vielä katolilainen munkki on jo luonnostaan\nherkkäuskoinen ja utelias, joten on varsin helppoa houkutella hänet\nmetsään tai johonkin syrjäiseen paikkaan ja siellä menetellä hänen\nsuhteensa yllämainitulla tavalla, — niin minä kuitenkin myönnän, että\nsyötyjen henkilöiden lukumäärä oli tavaton ja osoittaa hillittömyyttä.\n\n— Kenties se onkin totta, hyvät herrat, huomautti yht'äkkiä ruhtinas.\n\nTähän saakka hän oli ääneti kuunnellut väitteleviä eikä ollut\nsekaantunut keskusteluun; usein hän oli sydämensä pohjasta nauranut,\nkun kaikki olivat purskahtaneet nauruun. Näkyi, että hän oli hirveän\niloissaan siitä, että oli niin iloista ja niin meluisaa, vieläpä\nsiitäkin, että juotiin niin paljon. Mahdollista oli, ettei hän olisi\nlausunut sanaakaan koko iltana, mutta nyt miten lieneekin hänen\npäähänsä pistänyt ruveta puhelemaan. Ja hän alkoi puhua tavattoman\nvakavana, niin että kaikki yht'äkkiä kääntyivät uteliaina hänen päin.\n\n— Minä tarkoitan, hyvät herrat, lähinnä sitä, että siihen aikaan\nnälkävuodet uudistuivat niin tiheään. Siitä olen minäkin kuullut,\nvaikka tunnenkin huonosti historiaa. Mutta luullakseni oli niin\nolevakin. Kun minä jouduin Sveitsin vuoristoon, niin minua ihmetyttivät\nhirveästi vanhojen ritarilinnojen rauniot, linnojen, jotka oli\nrakennettu vuorten rinteille, jyrkille kallioille ja ainakin puoli\nvirstaa pystysuoraan kohoaville huipuille (se merkitsee useita virstoja\npolkuja pitkin kiiveten). Tiedetäänhän, mitä tuollainen linna on: se on\nkokonainen kivivuori. Hirveän, mahdottoman työn tulos! Ja tämän ovat\ntietenkin rakentaneet kaikki nuo köyhät ihmiset, vasallit. Sitäpaitsi\nheidän täytyi maksaa monenlaisia veroja ja ylläpitää papistoa. Kuinka\nhe saattoivat siinä elättää henkensä ja viljellä maata! Heitä oli\nsiihen aikaan vähän, kenties he suurin joukoin kuolivat nälkään\neikä heillä sananmukaisesti ollut mitään syötävää. Olenpa toisinaan\najatellut sitäkin, kuinka tuo kansa ei silloin ole kuollut kokonaan\nsukupuuttoon ja kuinka se ei ole joutunut jonkin kamalan kohtalon\nuhriksi, vaan on voinut pysyä ja kestää. Että on ollut olemassa\nihmissyöjiä, ehkäpä sangen paljonkin, siinä Lebedev epäilemättä on\noikeassa; minä vain en tiedä, miksi hän nimenomaan sotki tähän munkit\nja mitä hän sillä tahtoo sanoa.\n\n— Varmaankin sitä, että kahdennellatoista vuosisadalla saattoi syödä\nainoastaan munkkeja, sillä vain munkit olivat lihavia, — huomautti\nGavrila Ardalionovitš.\n\n— Suurenmoinen ja aivan oikea ajatus! — huudahti Lebedev. — Sillä\nmaallikkoihin hän ei edes kajonnutkaan. Ei ainoatakaan maallikkoa\nkuusikymmentä hengelliseen säätyyn kuuluvaa miestä käsittävän\nluettelon rinnalla, ja tämä on hirveä ajatus, historiallinen ajatus,\ntilastollinen ajatus loppujen lopuksi, ja tämmöisistä tosiasioista\nosaava mies rakentaakin historian; sillä siitä seuraa täsmällisyydellä,\njoka voidaan numeroilla laskea, että hengellinen sääty eli ainakin\nkuusikymmentä kertaa onnellisemmissa ja vapaammissa oloissa kuin muu\nsilloinen ihmiskunta. Ja ehkäpä se olikin ainakin kuusikymmentä kertaa\nlihavampaa kuin koko muu osa ihmiskuntaa...\n\n— Liioittelua, liioittelua, Lebedev! — naurettiin ympärillä.\n\n— Minä olen yhtä mieltä siinä, että se on historiallinen ajatus,\nmutta mihin te tahdotte tällä tulla? — jatkoi ruhtinas kyselemistään.\n(Hän puhui niin vakavasti ja siinä määrin ilman vähintäkään pilaa tai\nivailua Lebedeviä kohtaan, jota muut pitivät pilkkanaan, että hänen\npuheensävynsä koko muun seuran puhetavan rinnalla pakostakin tuntui\nkoomilliselta; ei tarvittu enää paljoa lisää, jotta häntäkin olisi\nalettu pitää pilkkana, mutta hän ei huomannut sitä.)\n\n— Ettekö näe, ruhtinas, että hän on hullu? — kumartui Jevgeni\nPavlovitš hänen puoleensa. — Minulle sanottiin äsken täällä, että hän\non hullaantunut asianajoon ja asianajajain puheitten pitoon ja aikoo\nsuorittaa tutkinnon. Minä odotan oivallista parodiaa.\n\n— Minä tahdon tulla tavattoman kantavaan johtopäätökseen, — pauhasi\nsillä välin Lebedev. — Mutta tutkikaamme ihan ensiksi rikollisen\npsykologinen ja juridinen tila. Me näemme, että rikollinen, eli niin\nsanoakseni minun klienttini, vaikka hänen onkin aivan mahdotonta löytää\nmuuta syötäväksi kelpaavaa, usean kerran mielenkiintoisen elämänuransa\naikana osoittaa halua katua ja luopuu hengelliseen säätyyn kuuluvista.\nMe näemme sen selvästi tosiasioista: mainitaanhan hänen kuitenkin\nsyöneen viisi tai kuusi pienokaista, mikä on suhteellisesti mitätön\nlukumäärä, mutta sen sijaan huomattava toisessa suhteessa. Näkyy,\nettä hän hirveitten omantunnonvaivojen kalvamana (sillä klienttini on\nuskonnollinen mies ja hänellä on omaatuntoa, minkä minä kohta todistan)\nja tehdäkseen syntinsä mahdollisimman pieneksi vaihtoi koetteeksi\nkuusi kertaa munkkiravinnon maallikkoravintoon. Että hän sen teki\nkoetteeksi, sekin taas on aivan varmaa; sillä jos hän olisi tehnyt sen\nvain saadakseen vaihtelua herkutteluunsa, niin luku kuusi olisi liian\nvähäinen: miksi juuri kuusi numeroa eikä kolmekymmentä? (Minä otan\npuolet syötyjen munkkien lukumäärästä.) Mutta jos tämä oli ainoastaan\nkoe, joka johtui vain epätoivoisesta pelosta, että häpäisee ja loukkaa\nkirkon säännöksiä, niin silloin luku kuusi käy perin ymmärrettäväksi;\nsillä kuusi koetta omantunnonvaivojen poistamiseksi on yllin kyllin,\nkoska kokeet eivät voineet onnistua. Ja ensiksikin minun mielestäni\nlapsukainen on liian pieni, se on, se ei ole suurikokoinen, niin että\nmäärätyn ajan kuluessa maallikkolapsia olisi tarvittu kolme tai viisi\nkertaa suurempi luku kuin hengellisen säädyn miehiä, niin että vaikka\nsynti toiselta puolen olisikin pienentynyt, niin se loppujen lopuksi\nkuitenkin toiselta puolen olisi suurentunut, jos ei laadultaan, niin\nmäärältään. Näin päätellen minä, hyvät herrat, tietysti painaudun\nkahdennentoista vuosisadan aikuisen rikoksentekijän sydämeen. Mitä\ntaas tulee minuun, yhdeksännentoista vuosisadan ihmiseen, niin minä\nkenties päättelisin toisin, mistä näin teille ilmoitan, niin ettei\nteillä, hyvät herrat, ole mitään syytä irvistellä ikeniänne minulle, ja\nteille, kenraali, se on kerrassaan sopimatonta. Toiseksi lapsukainen\nminun persoonallisen käsitykseni mukaan ei ole ravitseva, onpa ehkä\nliian makeakin ja äitelä, niin että se ei tyydytä tarvetta, mutta\njättää vain omantunnonvaivoja. Nyt tulee loppupäätös, finaali, hyvät\nherrat, finaali, joka ratkaisee erään silloisen ja nykyisen ajan\nsuurimpia kysymyksiä! Rikollinen menee lopuksi ja ilmiantaa itsensä\nhengellisille ja antautuu hallituksen käsiin. Kysytään, millaiset\ntuskat odottivat häntä sen ajan tavan mukaan, millaiset pyörät, roviot\nja tulet? Kuka siis työnsi häntä menemään ilmiantamaan itsensä?\nMiksi hän ei yksinkertaisesti pysähtynyt lukuun kuusikymmentä ja\nsäilyttänyt salaisuuttaan viimeiseen hengenvetoonsa asti? Miksi hän\nei yksinkertaisesti heittänyt munkkeja rauhaan ja elänyt erakkona\nkatumusta harjoittaen? Miksi hän ei, loppujen lopuksi, ruvennut\nitse munkiksi? Kas siinäpä onkin arvoituksen selitys! Oli siis\nolemassa jotakin, joka oli voimakkaampi kuin roviot ja tulet, vieläpä\nvoimakkaampi kuin kahdenkymmenen vuoden tottumus! Oli siis olemassa\najatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet,\nkidutukset, rutto, pitaalitaudit ja kaikki nuo helvetintuskat, joita\nihmiskunta ei olisi voinut kestääkään ilman tuota yhdistävää ajatusta,\njoka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet! Näyttäkääpä\nte minulle jotakin tuon voiman kaltaista meidän aikanamme, joka on\npaheitten ja rautateitten aikakautta... se on, minun pitäisi sanoa:\nmeidän aikanamme, joka on höyrylaivojen ja rautateitten aikakautta,\nmutta minä sanon: meidän aikanamme, joka on paheitten ja rautateitten\naikakautta, sillä minä olen päissäni, mutta oikeassa! Näyttäkää\nminulle ajatus, joka yhdistää nykyisen ihmiskunnan edes puolella sitä\nvoimaa kuin noina vuosisatoina. Ja rohjetkaa lopuksi sanoa, että\nelämän lähteet eivät ole heikontuneet, eivät ole samentuneet tuon\n»tähden» alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkääkä peloitelko\nminua hyvinvoinnillanne, rikkauksillanne, nälän harvinaisuudella ja\nkulkuneuvojen nopealla vauhdilla! Rikkautta on enemmän, mutta voimaa\non vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki on pehmentynyt,\nkaikki on kovin pehmeäksi kypsynyttä ja kaikki ovat kovin kypsyneitä!\nKaikki, kaikki, kaikki me olemme kypsyneet!... Mutta riittää jo,\neikä tästä ole nyt kysymys, vaan siitä, eikö meidän, kunnioitettava\nruhtinas, olisi nyt käskettävä tuomaan sisälle vieraita varten\nvarattuja ruokia?\n\nLebedev, joka oli saanut herätetyksi muutamissa kuulijoistaan miltei\nsuorastaan paheksumista (on huomattava, että pulloja oli kaiken aikaa\nyhä availtu), lepytti puheensa odottamattomalla loppukäänteellä, joka\nkoski ruokaa, heti kaikki vastustajansa. Itse hän nimitti sellaista\nloppua »ovelaksi asianajotempuksi jutussa». Iloinen naurunrähäkkä alkoi\ntaas, vieraat vilkastuivat; kaikki nousivat pöydästä oikaistakseen\njäseniään ja astellakseen pengermällä. Ainoastaan Keller oli tyytymätön\nLebedevin puheeseen ja oli tavattomasti kiihdyksissä.\n\n— Hyökkää valistuksen kimppuun, saarnaa kahdennentoista vuosisadan\nuskonnollista kiihkoilua, teeskentelee, vieläpä ilman vähintäkään\nsydämen vilpittömyyttä: miten hän on itse saanut hankituksi talon,\nsaisiko kysyä? — puheli hän ääneensä pysähdyttäen kuuntelemaan kenet\nvain käsiinsä sai.\n\n— Minä olen nähnyt oikean Ilmestyskirjantulkitsijan, — puheli kenraali\ntoisessa nurkassa toisille kuulijoille, muun muassa Ptitsynille, jonka\nnapista hän oli ottanut kiinni, — Grigori Semjonovitš Burmistrov\nvainajan; hän, niin sanoakseni, sai sydämet liekehtimään. Ensiksi hän\npani silmilleen silmälasit, levitti auki suuren, vanhanaikaisen kirjan,\njossa oli mustat nahkakannet, no, ja lisäksi hänellä oli harmaa parta\nja kaksi mitalia urhoollisuudesta. Hän aloitti esityksensä synkän\nja ankaran näköisenä, kenraalit kumarsivat päänsä hänen edessään ja\nnaiset pyörtyivät, no, — tämä sen sijaan lopuksi esittää syömistä! Ei\nsemmoisesta ole mihinkään!\n\nPtitsyn, joka kuunteli kenraalia, hymyili ja oli kuin olisi aikonut\nottaa hattunsa, mutta joko hän ei tullut sitä tehneeksi tahi sitten\ntavan takaa unohti aikeensa. Ganja oli jo ennen pöydästä nousemista\nyhtäkkiä lakannut juomasta ja siirtänyt pikarinsa kauemmaksi; jotakin\nsynkkää oli vilahtanut hänen kasvoillaan. Kun noustiin pöydästä, niin\nhän astui Rogožinin luo ja kävi istumaan tämän viereen. Olisi voinut\nluulla heidän olevan parhaita ystäviä. Rogožin, joka alussa niinikään\noli muutamia kertoja aikonut poistua kaikessa hiljaisuudessa, istui\nnyt pää alas painettuna, ja näytti siltä, kuin hänkin olisi unohtanut\nlähtöaikeensa. Koko iltana hän ei ollut juonut pisaraakaan viiniä\nja oli ollut hyvin mietteissään; ainoastaan silloin tällöin hän oli\nkohottanut katseensa ja silmäillyt kaikkia sekä jokaista erikseen. Nyt\nolisi voinut luulla, että hän odotti täällä jotakin, mikä oli hänelle\ntavattoman tärkeätä, eikä kyennyt lähtemään ennen aikojaan.\n\nRuhtinas oli juonut vain kaksi tai kolme lasillista ja oli ainoastaan\niloinen. Noustessaan pöydästä hän huomasi Jevgeni Pavlovitšin katseen,\nmuisti, että heillä oli puhuttavaa toisilleen, ja hymyili kohteliaasti.\nJevgeni Pavlovitš nyökäytti hänelle päätään ja osoitti yht'äkkiä\nIppolitia, jota hän samalla hetkellä tarkasti piti silmällä. Ippolit\nnukkui pitkällään sohvalla.\n\n— Sanokaa, miksi tämä poika on tuppautunut teille, ruhtinas? — sanoi\nhän yht'äkkiä niin ilmeisesti harmistuneena, jopa vihaisena, että\nruhtinas hämmästyi. — Lyön vetoa, että hänellä on pahoja aikeita!\n\n— Minä olen huomannut, — sanoi ruhtinas, — ainakin minusta on näyttänyt\nsiltä, että hän on tänään kovin suuresti kiinnittänyt mieltänne,\nJevgeni Pavlytš; onko se totta?\n\n— Ja voitte lisätä: minun omien asioitteni ollessa nykyisellä\nkannallaan minulla on yllin kyllin nyt muutenkin mietittävää, niin että\nminä itsekin ihmettelen, kun en ole koko iltana voinut irtaantua tuosta\nvastenmielisestä naamasta!\n\n— Hänellä on kauniit kasvot...\n\n— Kas, kas, katsokaahan! — huudahti Jevgeni Pavlovitš tarttuen\nruhtinaan käteen. — Kas!...\n\nRuhtinas katsoi vielä kerran ihmetellen Jevgeni Pavlovitšiin.\n\n\n\n"]