[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzMdkXCzhld1HB4gQ5eAqTif2uLFWi-KkNnA9agv_mwQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2953,"Ihmiskohtalo","Kataja, Väinö",1867,1914,"2953-kataja-vaino-ihmiskohtalo","2953__Kataja_Väinö__Ihmiskohtalo","Kuvaus tilattoman elämästä","romaani",[],[],"fi",1911,null,15813,98010,false,72663,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Ihmiskohtalo : Kuvaus tilattoman elämästä\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story provides a poignant exploration of the lives of rural laborers, focusing particularly on the struggles and emotional landscape of the protagonist, Samuli Koski. It keenly depicts the physical and psychological toll of hard labor and the aspirations and disappointments experienced by those living on the margins of society.  At the start of the narrative, we are introduced to a serene summer evening where various characters have just completed a day of strenuous work in the fields. Samuli, the main character, emerges as a weary torppari (tenant farmer) who reflects on his health issues and the burden of unfulfilled dreams, notably regarding his inability to secure a better life for his family. The opening sets a reflective tone, highlighting themes of labor, aging, and the quest for dignity amidst a backdrop of changing societal norms and personal tragedies, all while grounding the characters in the rich details of their rural environment. As Samuli grapples with his pains and memories, particularly those of his youth and aspirations for a different future, readers are drawn into a compelling exploration of human existence and relationships. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Romaani kuvaa maaseudun tilattoman väestön elämää ja kovaa työntekoa 1900-luvun alun Suomessa. Tarina keskittyy ikääntyvän isännän ja ahkeran työmiehen väliseen suhteeseen sekä työn merkitykseen yksilön elämänkulussa. Teos on realistinen kuvaus yhteiskunnallisesta asemasta ja arjen ponnisteluista.","Väinö Katajan 'Ihmiskohtalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2953.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","IHMISKOHTALO\n\nKuvaus tilattoman elämästä\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A Karisto Oy,\n1911.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nIllallinen oli syöty nuotion ympärillä, törmäladon luona, ja väki oli\nkiivennyt ladon ovesta heiniin nukkumaan. Hyvältä tuoksuvia maaheiniä\noli lato täpösen täynnä, ja hyvä ja lämmin oli siellä raskaan päivätyön\nperästä levätä.\n\nUlkona oli hämyävä elokuun ilta. Päivä oli laskenut pilvettömän\ntaivaanrannan taakse, ja se oli merkki, että pouta on huomennakin.\nValtaväylältä ja saarien putaista ja vuopioista oli noussut pehmeää\nusvaa, joka nuoskeana levisi yli laajan niittymaan, kasteena laskeutuen\nheinikoille.\n\nHiljainen, rauhallinen ja äänetön yö oli alkanut.\n\nLatonsa edessä istui Törmälän isäntä, harmajapartainen Joonas, vielä\nhetkisen sen jälkeen kun muu väki jo oli käynyt nukkumaan. Piippuaan\npoltellen hän keräili kekäleenjäännöksiä nuotioon, jolla illallinen oli\nkeitetty.\n\nKuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti,\nja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas\noli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli\nehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.\n\nHyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren\nheinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset\nkekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren,\njosta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia.\nJo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet\nkäyneet nukkumaan...\n\nNukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus\ntuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä\ntehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta,\ntuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran\nentisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo\nsekin paino sekä kädet että jalat.\n\n— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana\nkun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa\nheinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi\nmies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi... Mahtaa nyt Samuli-parkaakin\nväsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa...\n\nViimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa\nkuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi\nseisomaan.\n\n— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei\nolekaan kiirettä niittämään... vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti...\nJa jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn\nheinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään... onkin\nlauantaipäivä...\n\nHän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika\nja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat\nkaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika\nretkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui\nSamuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi\nitselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi\nlakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi\nlevittäen.\n\nPian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.\n\nEi minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa\nmonen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi\nja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen\nja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana\nvilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin\nhyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.\n\nJa suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin\nraskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.\n\nSakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo\nkömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan\nläpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman\ntäytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.\n\nJo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua,\nmantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi\nusvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva,\nnuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty\nkuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla\nniittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset\npaidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät\nvälkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.\n\nTörmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä\nmies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen\nhattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja\nalushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän\nnuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan\nnäyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen\njälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi\njoskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää\npystyyn... elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään... ette ehdi hänen\nmatkassaan kuitenkaan...»\n\nMies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli,\noli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän\nviereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja\nvoihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka\nvanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin\nluisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä\nkohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden\nympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.\n\nEdellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun\nvirkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti\nniin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja\nsärkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt\nsiihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli...\n\nHeinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei\nhän enää kestänyt niinkuin ennen... Ja heiniä hangotessa se oli ensi\nkerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin... siinä\noli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut... juuri tällä samalla\nniityllä... tässä Karjasaaressa... tällä Törmälän saralla...\n\nSiitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin\nsattunut repeämä... Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän\naikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä\nkorkeaan suovaan hankoamaan...\n\nHän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää\nmiestä, Isoa-Iivaria... Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun\ntällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari\nnyt tuolla... Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut\nrintaa...\n\nKipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta\nentiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen\nloisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja\nsaatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään.\nSiitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen\nhuokaus nousi hänen rinnastaan.\n\n— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä\npäivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen... hyvään\naikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja\nhuomenna saisi levähtää koko päivän...\n\nKuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut\nhellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä\nhymyn irveen:\n\n— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!\n\nSilloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän\npelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.\n\n»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun\nSamulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä\npahaa... Sinä yrität liian ruttoon... pitäisi sinun säästää itseäsi,\nennenkuin miehuus kokonaan loppuu...»\n\n»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin\ntoivottomalla äänellä.\n\nSiihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein\nilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.\n\n»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia... Olisi herättää\nMaija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.\n\n»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi\nSamuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:\n\n»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»\n\n»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön... vasta aamiaiselta\nalamme... kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.\n\nJa haukoteltuaan vielä ja sytytettyään piippunsa hän silmäili\nympärilleen, missä joka haaralla vilkkui niittymiehiä, kuului\nhauskaäänistä viikatteiden hiontaa ja jostakin etempää joelta\nrallatuksia.\n\n»Taitaapa pysyä poutana vielä tämänkin päivän... ja se nyt ensiksi\nmeillekin riittäisi», sanoi hän sitten, käveli ladon ovelle ja alkoi\nhuudella piikoja hereille:\n\n»Nouseppa, Maija, sieltä kahvin keittoon ja hommailemaan aamiaista!»\n\nSitten hän hiljaisemmalla äänellä puhui Samulille:\n\n»Otetaanpa aamusta päivä talteen, niin pääsemme ennen auringonlaskua jo\nkotia saunomaan.»\n\nHetken kuluttua kähmivät piiatkin ulos ladon eteen. Unisina olivat\nvieläkin, silmät puoliummessa; massotellen ja vähäpuheisina rupesivat\nensin epäjärjestykseen joutunutta pukuaan tasailemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoutainen ja kuuma oli koko lauantaipäivä. Ja kiire oli joka talon\nniityllä, sillä kunkin talon väki koetti panna kaiken kuntonsa\nliikkeelle ehtiäkseen illaksi kotia.\n\nLännen vaarain lakia jo aurinko kosketteli, ennenkuin Törmälän väki\nsai kaikki heinät suoviin. Liikkeellä olivat olleet ja ahkeroina\nkoko päivän, mutta tarkkaan otti työ päivän sittenkin. Samuli oli\nollut kaiken aikaa huonosti voipa. Ei ollut saanut syödyksikään kuin\npäivällisen aikana hiukkasen, ja senkin vähän oli oksentanut takaisin.\nMutta merkillisesti oli sittenkin jaksanut liehua.\n\nMutta kun kaikki työ oli saatu loppumaan ja lähtökahvit vielä\ntörmäladon luona juotu, ruvettiin hommaamaan kotimatkaa. Laulellen\nja hyvillä mielin nyt piiatkin kantoivat eväänjäännöksiä suureen\nkolmilaita-niittyveneeseen, joka oli ollut viikon päivät Loueputaan\nrannassa. Siihen pyttyjä ja leilejä toivat, tyhjiä laukkuja, ja\nkeskelle venettä kumolleen asettivat leveäjalkaisen, nokisen padan ja\nsen alle vielä nokisemman kahvipannun Isäntä ja Samuli sillä aikaa\nirroittivat viikatteita varsistaan ja kokoilivat muita työaseita\nvenevalkamaan.\n\nJa niin siitä joutuivat lähtemään. Vene työnnettiin vesille\nsyvävetiseen, korkearantaiseen, mutta laimeavirtaiseen Loueputaaseen,\njoka koukeroisena halkoi laajan Karjasaaren eri osiin.\n\nSamuli asettui etukeulaan sauvomaan ja isäntä peräkeulaan. Piiat\nlaittoivat istumapaikat keskelle venettä, mutta renkipoika istui\nperään. Sillä sellainen oli niittymiesten laki, että niitylle mennessä\ntuli naisten soutaa myötävirralle ja miehet saivat jutella puheitaan ja\ntupakoida, mutta palatessa tuli miesten sauvoa vastavirtaa ja naiset\nsaivat vuorostaan joutilaina köllötellä.\n\nJa pitkin Loueputaan rantoja näkyi niittyveneitä ja niittymiehiä,\njotka valmistausivat kotia lähtemään. Mutta muutamilla saroilla vielä\nhangottiin heiniä korkeisiin suoviin tai työnnettiin latojen aukoista\nsisälle.\n\nTasaisesti ja verkalleen sauvoivat Törmälä ja Samuli, ja vene solui\nhiljaista vauhtia pitkin putaan tyventä, kirkasta pintaa. Hyvänä oli\nkaikkien mieli, sillä raskain ja etäisin niitty oli nyt tehty ja\nsuotuisat ilmat olivat työtä jouduttaneet. Ja Törmälän talossa olikin\nnyt, kun Karjasaari oli koossa, heinätyö loppunut. Tuntui suloiselta\nmielessä, kun tiesi, että raskas heinänteko nyt tälle kerralle oli\npäättynyt, vaikka ruumista raukaisikin ja painava uupumus jäseniä\npakotti.\n\nKun saavuttiin Loueputaan suuhun, aukeni leveä joen uoma ja suuria\nkyliä tuli näkyviin kummaltakin rannalta, niittyjä näkyi yhä vielä\nedessäkin päin, mutta laaja Karjasaari putaineen alkoi jäädä taakse.\n\n»Poutainen on ollut tänä kesänä heinäaika ja varsinkin tämä viikko»,\narveli Törmälä peräkeulasta, kun Loueputaasta pullahtivat valtaväylälle.\n\n»Onpa se ollut», vastaili Samuli, »eipä niitä ole minun muistooni\njäänyt monta näin hyvää kesänkulkua kuin tämä...»\n\n»Monesko kesä jo ollee, jona Samuli on Karjasaaressa ollut? Eikö alkane\njo lähennellä kahtakymmentä?» alkoi isäntä muistella.\n\n»Kolmaskolmatta kesä tämä on», sanoi siihen Samuli. »Silloin olin ensi\nkertaa, kun sitten syksyn tullen Varpumäkeen tulin asumaan. Siitä\nmuistan.»\n\n»Niin kuluu aika... Vai on siitä jo niin kauan... Ja niinhän todella\nonkin, kun minäkin oikein alan muistella.»\n\nHe olivat jo tasaisesti sauvoen päässeet valtaväylälle ja pyrkineet\nlikelle rantaa, jossa virta ei tuntunut niin väkevältä kuin ulompana\njoella.\n\nMatalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti\nvaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse.\nVaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua\nsitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat\nkorkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki\nvastasi lämpimältä poskipäihin.\n\n»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä... näin lämpöisinä\nöinä», virkkoi Törmälä.\n\n»Ei ole hallasta nyt pelkoa... tänä syksynä...»\n\n»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan...»\n\nNiin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.\n\nMutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne\nlikenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan\nsauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä,\nkirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin\nTörmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu\nlakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies\neikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle,\nalkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli\nrallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.\n\n»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo\nkatosivat kivisen jokiniemen taakse.\n\n»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän\nrantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.\n\n»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli\nTörmäläkin. »Nyt meitä on... Samulikin sairas mies, ja mitä minusta\nenää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta... Ja mikäpä tässä kiireenä...\nSaunaan ehdimme hyvissä ajoin.»\n\nJa rykäistyään puheli hän vielä:\n\n»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on\nheidän sauvomisensa... Niinpä arvelen...»\n\n»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.\n\nTörmälä naurahti ja puheli lisää:\n\n»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä\nannan teille kaikille... On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja\nlukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat\novat silloinkin olleet... Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä\nvuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt...»\n\nTörmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä\nparemmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.\n\nJa näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä.\nSamuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin\nliikkui vanha Törmäläkin.\n\nNiemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn\nseasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja\nnäkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun\nhaju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä\nlemu.\n\nTörmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut\ntalot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.\n\nViimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi\nmolemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto,\nja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän\nsauvoimen vetäisi virrasta.\n\nPian saapuivatkin kotirantaan.\n\nPiiat lähtivät laulellen nousemaan pihaan, mutta miehet jäivät veneestä\nkapineita maalle nostamaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nNuorena, naimattomana miehenä hän oli kylään tullut.\n\nTukkilaisten joukossa oli etelän puolesta noussut ylös Lappiin asti\nja siellä kevättulvan aikana tukkeja uittanut olkajokia pitkin\nsuureen valtasuoneen. Notkea oli varsi, rohkea mieli, ja taitava oli\ntukkipoika. Oli ollut liiankin rohkea. Kun koskissa ruuhkasi eivätkä\nmuut uskaltaneet mennä ruuhkaa purkamaan, oli hän aina valmis. Mutta\njo ensi matkalla sai niin monta kylpyä kevätkylmässä jäävedessä, että\nöisin oli paleltua sammuvan nuotion viereen.\n\nSieltä kai ne olivat jäseniin ensimmäiset kylmyydet nousseet,\nhyhmäisistä kirsivesistä ja hallaa huokuvilta korpimailta, missä yöt\nsai nuotiolla värjöttää.\n\nVerkalleen Samuli käveli mökkiään kohti elämänsä kulkua miettien. Hän\noli vielä kylvynkin jälkeen hetkisen aikaa istunut pirtin penkillä\nennenkuin läksi kotiaan.\n\nTänä kesänä oli hän monta kertaa tavannut itsensä miettimässä kulunutta\nelämäänsä ja tulevia päiviään kuvittelemassa. Ja varsinkin silloin\nne aina mieleen johtuivat, kun tunsi kipujen ruumista raatelevan, ja\niltaisin, kun oikein raskas väsymys koko olemusta vaivasi ankaran\npäivätyön jälkeen.\n\nKun kaiken voimansa pani liikkeelle ja yritti niin, että oli läkähtyä,\nja aina vain muiden hyväksi, silloin ne tulivat nämä huolet ja\nsurulliset ajatukset. Eivät ennen nuorempana rasittaneet, mutta kuta\nvanhemmaksi tuli ja kun kipujen tunsi vuosi vuodelta enenevän ja\nvoimien vähenevän, sitä enemmän pani miettimään.\n\nNiinkuin nytkin.\n\nEi hänellä nuorenakaan ollut sellaista kulkurin henkeä kuin monella\nmuulla tukkilaisella. Ja maatyö häntä enemmän miellyttikin.\n\nHän muisti kuin tämän illan, kun lauttoineen tämän kylän ohi olivat\nmenossa. Ottivat lautat maihin tuohon Törmälän rantaan, ja taloon\nnousivat miehet. Nyt siitä oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa.\nHeinänteon aika oli.\n\nHän antausi keskusteluihin isännän kanssa, tämän Törmälän. Isäntä\npyysi häntä heinäntekijäksi, kun kuuli, että hän oli siihen tottunut.\nHäntä oli aina tämä kylä miellyttänyt sivu kulkiessa, ja kun talossa\ntarjottiin melkoisen hyvää palkkaa, jäi hän niittomieheksi, ja silloin\njäivät tukkihommat ikipäiviksi.\n\nSillä siitä asti oli hän Törmälässä ollut, ei tosin vuosirenkinä, mutta\nkesät talvet talon töitä tehden, milloin urakalla, milloin päiväläisenä.\n\nNiin oli aika sitten lähtenyt kulumaan, ja seuraavana talvena hän\njo nai Tikan Liisan, joka siihen aikaan oli karjakkona Törmälässä.\nTörmälä antoi silloin tuon torpan, Varpumäen, jossa ei ollut muuta kuin\npirtin kehä. Sisustetuksi oli pirtin saanut ja palasen peltoa pirtin\nympärille, mutta muuta ei.\n\nNiin olivat nämä vuodet menneet, ja kaikki mitä ansaitsi kului\njokapäiväisessä elämässä, ja puutekin oli hätyytellyt talvisydämen\naikoina. Sillä perhe oli lisääntynyt. Oli jo seitsemän lasta, nuorin\nvasta alkanut kävellä.\n\nSamuli oli jo mietteissään kulkenut tietä palasen matkaa, mutta\nkääntyi sitten polulle, joka Törmälän ja Alapietin rajaa pitkin nousi\nVarpumäkeen kylän taakse. Hiljainen tuulenhenki kävi etelästä, ja ilma\noli lämmin. Komeatähkäistä ohrapeltoa oli siinä molemmin puolin polkua.\nJyvä oli jo aivan valmista, sillä se tuntui kovalta, kun Samuli otti\nkäteensä tähkän ja sormiensa välissä sitä pyöritteli.\n\nKauniina ohrapeltona oli puoli Törmälän vainiota. Siinä vainiossa\noli hän monta kovaa päivätyötä tehnyt ... tämäkin rajaoja oli hänen\nkaivamansa ja samoin koko vainion salaojat hänen tekemiänsä. Ja\njyrkässä metsänrannassa, jossa nyt oli talon paras viljapelto, oli\nkoko aukea hänen valmistamansa. Sakea metsä oli ollut päällä, kun hän\naloitti... ja nyt työnsi ohraa kuin seinää.\n\nNiin oli.\n\nOli kuin olisi ikäväksi mieli käynyt, kuin kättensä töitä katseli,\nvaikka iloltahan siitä olisi pitänyt, että valmista oli tullut.\n\nMutta ei hän nyt vain voinut siitä iloltakaan.\n\nSillä nyt vasta tänä kesänä olivat häntä alkaneet kummalliset ajatukset\nvaivata öin ja päivin. Ei ollut hänkään saattanut korviaan tukkia, kun\nkuuli työväen puolesta puhuttavan. Ei hänkään itse ollut kertaakaan\nkäynyt työväenpuhujia kuulemassa, mutta oli muilta Varpumäen miehiltä\nkuullut, varsinkin sinä talvena, jona ensi kerran käytiin äänestämässä.\n\nHäntä oli kehoitettu yhtymään työväenseuraan, joka oli perustettu\nkirkonkylään. Mutta Törmälä oli kieltänyt ja sanonut, ettei työväki\nhuutamalla ja Jumalaa pilkkaamalla päiviänsä paranna.\n\nJa niin oli hän noudattanut Törmälän neuvoa. Ei ollut työväenseuraan\nliittynyt, mutta talvi-illoin, kun osui toisiin mökkeihin menemään,\nkuunteli hän, mitä työväen hyväksi tehtiin.\n\nEivät ne vielä olleet saaneet parempia päiviä. Työtä heidän\ntäytyi tehdä nytkin, niinkuin olivat tehneet ennen ensimmäistäkin\näänestämistä. Eikä ollut kuulunut vielä seuraavienkaan äänestyksien\nperästä mitään erikoisempaa.\n\nMutta sittenkin hän oli ruvennut miettimään omaa elämäänsä enemmän kuin\nennen, ja salaisesti oli hänkin toivonut, että joku suurempi muutos\ntapahtuu. »Kunniallisille, rehellisille työmiehille on yhteiskunta\nsuuressa velassa»... tai jotakin sinnepäin hän muisteli erään\netelänpuolen työväenpuhujan sanoneen.\n\nLanko-Pekka, kylän seppä, Samulin naapuri, oli siitä puheesta\nSamulillekin selvää tehnyt.\n\nHän oli jo mietteissään kävellyt rajapyörtänöä peltojen päähän ja\nkääntyi nyt mökilleen päin. Hänen mökkinsä oli Törmälän maalla erillään\nmuista Varpumäen mökeistä, jotka olivat kaikki saman kumpulan nokassa\nmelkein vierekkäin. Siinä oli kylän someropalsta, ja siihen oli aikain\nkuluessa mökki mökin perästä rakennettu, niin että koko someropalsta\nnyt oli vallattu ja pelloksi viljelty.\n\nNukkuivat siellä jo Varpumäessä joka mökissä, koska ei mitään liikettä\nkuulunut.\n\nSamuli pääsi aitapolkua menemään ohi muiden mökkien kotiin päin.\nLämmin kylpy oli häntä virkistänyt. Ruumis tuntui notkealta, eivätkä\nvaivanneet rinnan tai vatsan kivut.\n\nHänellä oli ollut unelma, jonka kerran toivoi toteutuvan. Vuosi\nvuodelta oli odottanut ja toivonut, mutta ei siitä vielä ollut mitään\ntullut — ja kohta oli lopussa taas tämäkin kesä. Aika oli kulunut,\nja hopussa piti olla, jotta sai ansaituksi jokapäiväisen leivän ja\nvaatetta väelleen. Ei mihinkään muualle liiennyt. Ei vaikka oli aina\nraatanut ja ponnistanut, että jäseniä särki.\n\nOli ollut mielessä silloin kun tätä mökkiä valmisteli ja naimisiin\nmeni, että kaivaa peltoa usean tynnyrinalan, ja kun torpankirjat\nTörmälän kanssa tehdään, niin silloin Törmälä antaa Takasuon niitystä\npalstan, josta lehmälle saapi heinää tehdä...\n\nEi ollut peltoa tullut kuin pari pienoista tilkkua kivikkoon. Navettaa,\njota joka vuosi hommasi ja josta puhui, ei ollut vielä hirttäkään.\nTorpankirjatkin olivat vuosi vuodelta jääneet tekemättä — ja nyt oli jo\nkolmaskolmatta kesä kulumassa.\n\nSaamaton, toimeton ja laiskako hän oli ollut?\n\nMutta ei hänen tuntonsa siitä soimannut. Ja sen hän tiesi, että hänellä\nkylässä oli ahkeran ja hyvän työmiehen nimi.\n\nEikä hän kuitenkaan ollut saanut säästetyksi mitään. Ja jos nyt terveys\nnäin alkaa huononemistaan huonota, niin...\n\nHän oli jo aivan mökkinsä luona, jonka takana kohosi komea männikkö,\nmetsäpalstaan yhtyen. Porstuan ovi oli auki. Liisa oli kai jo mennyt\nnukkumaan.\n\nLiisa! Heidän avioelämänsä ei ollut oikein hyvää alussakaan ollut, ja\nvuosi vuodelta olivat keskinäiset suhteet käyneet yhä kireämmiksi. Sitä\nmukaa kuin perhe kasvoi ja he itse vanhenivat, sitä mukaa he tulivat\ntoinen toiselleen kärsimättömämmiksi.\n\nLiisa valitteli vaivojaan, toivoi navettaa ja omaa lehmää ja muistutti\nmyötäänsä Samulille, että torpankirjat olivat tekemättä.\n\nOlihan Samuli ottanut asian puheeksi, kun kahdenkesken Törmälän kanssa\nsattuivat. Törmälä oli aina silloin luvannut, että kun nyt tässä\nehditään, niin tehdään... Mutta tekemättä olivat jääneet.\n\nLiisa ei herännyt, kun Samuli astui sisälle, ja nukkumassa olivat\nlapsetkin. Samuli sulki porstuan oven, riisui päältään ja asettui\npitkäkseen ovisänkyyn, jossa hän nyt kesän aikana oli maannut. Liisa\nnukkui toisessa sängyssä, nuorin lapsi käsivarrellaan. Kolme vanhempaa\nlasta nukkui lattialla uunin luona, johon olkipatja oli levitetty.\n\nPirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin.\nSamuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin\nnäinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.\n\nKuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut... hänkin oli\nkohta viidenkymmenen vanha... Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää...\n\nMiten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan.\nSilloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista\nvuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee,\nostaa vanhemmilleen lehmän.\n\nSe ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä\nvirkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.\n\nJa niin nytkin teki.\n\nLapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja\npojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi\nolla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin\nsuoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan\nmetsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.\n\nSunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään\nkuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli\naurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella.\nSuloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi\nmonenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin\nliike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä\njoenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa,\njoka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.\n\nKylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta,\nsuuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.\n\nTäältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja\nsuurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja\nniittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää,\nnäkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka.\nYli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto\nmäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti\nhuipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi\nharmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia\ntaivaanrannan tasalta.\n\nTäynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti\nlempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa,\njoka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli\npohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua,\nja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti\npaistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut...\n\nLanko-Pekan mökistä ensiksi alkoi savu vaaleana kohota, ja pian Pekka\nitsekin pyörähti pihasalle. Hän oli parhain eläjä koko Varpumäellä.\nHänellä oli enimmin peltoa, oli oma niitty Takasuolla, kolme lehmää ja\nlampaita. Kerrottiin hänellä olevan puhdasta rahaakin säästöpankissa.\nMutta lapseton pari olikin, ja sepäntyö oli kallista. Ei ollut\nkummakaan, että Lanko-Pekka reilusti eli. Itse peuhasi pajassa\nnakutellen kesät talvet, ja akkakin kehräämällä ja sukkaa kutomalla\nansaitsi rahamarkan tuontuostakin.\n\nPekka oli pienoinen, punapartainen ja punaposkinen miehen tassukka,\nvilkaspuheinen ja toimessa aina. Hänpä nytkin ensimmäisenä Varpumäellä\nliikkeellä oli, ja kun aamukahvin oli juonut ja sunnuntaipukuun\npukeutunut, läksi naapuriin juttelemaan. Kuulemaan Koski-Samulilta\nuutisia niittymatkalta, jolla tämä oli viikon ollut. Pekalla oli\nuudet vaatteet ja valkoinen paita, jonka hihat hauskasti vilkkuivat\npäiväpaisteessa, kun hän Samulin pirtille kävellä heippasi.\n\nSamuli istui pöydän päässä juomassa aamukahviaan, istui pitkä musta\ntukka sikinsokin epäjärjestyksessä ja kalpeilla laihoilla kasvoilla\nvielä unen harsoa. Liisa laitteli vuoteita kokoon ja siisti muutenkin\nhuonetta.\n\n»Korea aamupa taitaa olla», arveli Samuli, kun Pekka oli penkille\nistahtanut ja alkanut tupakkavehkeitään hakea.\n\n»No niin komea ilma ja lämmin, että hikeen lyöpi. Jo nyt joutuvat nekin\npellot, jotka myöhään ovat kylvetyt», alkoi Pekka hymyssä suin ja\npunaposkisena puhua.\n\nSiitä sitten keskustelu pääsi alkuun. Pekka, puhelias, tiedusteli,\noliko Karjasaari hyvin työntänyt heinää tänä kesänä ja joko alkoi\nheinänteko olla lopulla muillakin.\n\nSamuli selitteli, mutta kovin hän näytti uupuneelta ja vaivaantuneelta.\n\n»Siinä saaressa se on tuokin mies terveytensä menettänyt», virkahti\nPekka kesken puheen ja katsoi Liisaan, myöntymistä odottaen.\n\n»Siellä on mennyt», puhkesi Liisakin nyt puhumaan. »Siellä on ensin\nrinnanalustansa repinyt, kun raskaita heiniä korkeihin suoviin\nvinttaa... siellä on sitten liha kulunut ja vatsanvaivat ja kolotukset\ntulleet... eivätkö jääne sinne luutkin ennenkuin ymmärtää pois heittää.»\n\n»Tosi», sanoi Pekka väliin.\n\nSamuli kuunteli vaimonsa ja Pekan puhetta mitään vastaan sanomatta.\n\n»Viime yönäkin unissaan valitteli, kääntelehti ja urisi, että luulin jo\npahemmankin seuraavan», jatkoi Liisa tyytymättömällä äänellä. »Ei siitä\nolisi Samulistakaan enää raskaan työn tekijäksi.»\n\n»Tuossa Törmälässä on itsensä noin sairaaksi repinyt», huomautti Pekka\nväliin.\n\n»Tietää sen, kun aina ja joka työssä raskaimman taakan saapi kantaa...\nja joka ei sitten ole koskaan ymmärtänyt säästää itseään, vaan on\nrepinyt ja raatanut kuin karhu...»\n\n»Elä nyt siinä!» virkahti Samuli vaimonsa puheisiin ja kävi pannusta\nkaatamassa lisää kahvia.\n\nMutta vaimo jatkoi:\n\n»Tänäkin kesänä on moneen muuhun taloon käyty heinäntekoon hakemassa,\nja puhtaan rahan olisi saanut, kun työ loppuu, vaan ei malta olla\npoissa Törmälästä ... hyvästäkin paikasta... Ja sitten jyvissä ja\nkurnaalissa palkka maksetaan... jos maksetaan...»\n\n»Täytyy sitä sille työtä tehdä, jonka maalla asuu», virkkoi Samuli.\n\nMutta siitä kävi Liisa yhä enemmän kiukkuun ja alkoi taas selittää,\nPekan puoleen kääntyen:\n\n»Olisi Törmäläkin oikein tehnyt, niin torpankirjat olisi antanut ja\nmuutenkin avustanut, että olisi navetta ja lehmä saatu...»\n\n»Sitähän minä jo olen aikaa sanonut», myönsi Pekka. »Saat siinä\nmenettää vielä lopunkin terveyttäsi... ja hyvän tyhjän saat\npalkaksesi... Se se on työmiehen osa ollut ennenkin maailmassa», sanoi\nhän sitten Samulille.\n\n»Törmälä on kristitty ja ymmärtäväinen mies... ei se työntekijäänsä\nunhota», sanoi Samuli. »Ja kyllä tässä torpankirjatkin tehdään ja vielä\nlehmäkin ostetaan, kun ehditään...»\n\n»Ne ovat niitä sinun puheitasi, joilla ei ole alkua eikä loppua», sanoi\nLiisa siihen ylenkatseellisesti.\n\nMutta Samuli oli nyt hyvällä tuulella. Hän haukotteli mielihyvästä,\noikoi käsivarsiaan ja ruumistaan ja arveli, että nytpä tuntuu ihminen\naivan terveeltä.\n\n»Niin se on aina aamupäivästä, mutta ennenkuin on ilta käsissä, voi\nolla vuoteessa... on se ennenkin niin käynyt», pisti Liisa siihen.\n\nPuhtaan paidan toi Liisa Samulille, mutta rikkinäiset olivat siinä\nhihojen suut, ja kauluksen liitoksessa oli suuri reikä. Arkihousut\nsai Samuli jalkaansa vetää, sillä parempia ei ollut. Mutta pusero oli\naivan uusi, sinistä kalminkia, ja päähän pantiin musta hattu, jota\nsunnuntaisin oli tapana pitää.\n\nJutellen siitä miehet sitten lähtivät kylälle päin kävelemään, Samuli\naamiaiselle Törmälään ja Lanko-Pekka muuten kylälle ajankuluksi\njuttuilemaan, aikoipa käydä työväentalollakin »Kansan Tahtoa» lukemassa.\n\n»Ovatko nyt tämän kesän aikana saaneet mitään valmista ne sosialistit?»\nkysäisi Samuli.\n\n»Aina vähin. Kumma ettet sinäkin jo ala uskoa ja huomata, että toisten\nhyväksi työtä teet. Parhaan miehuutesi menetät, ja kun tulet vanhaksi\nja kykenemättömäksi, niin eivät enää huoli työhönsä, vaan antavat\nkuolla puutteeseen... Semmoista se on köyhän työmiehen kohtalo ollut\nmaailman alusta ja pysyy semmoisena, elleivät itse ryhdy asemaansa\nparantamaan», alkoi seppä selitellä.\n\nSamuli oli sitä samaa kuullut jo monena vuonna sekä sepältä että\nmuilta. Oli paljon muutakin kuullut, kapitalistien sydämettömyydestä ja\nalhaisista työpalkoista. Kuulemiansa oli Törmälälle selittänyt. Törmälä\noli vain hymähtänyt, sanonut, että oli siinä jotakin oikeaakin, mutta\niankaikkisena totuutena oli sanonut pysyvän sen, ettei työttä kukaan\nelä.\n\nEikä Samuli nytkään sepän puheisiin erityisesti valtaankaan pannut,\nmutta ei myöntänytkään. Kehui Törmälää, että hyvä oli mies ja\nrehellisesti oli palkan aina maksanut.\n\n»Vieläkö olisi pitänyt jättää maksamatta!» kivahteli seppä. »Sinun\ntyölläsi on Törmäläkin vainionsa saanut kuntoon ja saapi nykyään puolta\nenemmän viljaa kuin ennen. Sinun kaivamasi ovat ojat Takasuollakin,\njosta Törmälä nyt niittää monen lehmän heinät... ja ennen ei saanut\nkuin vaivaisen häkin sararunsuja...»\n\nSamuli käveli äänettömänä sepän perässä. Seppä pauhasi kaikkea sitä,\njota oli kuullut agitaattorien puhuvan ja jota oli lehdistä lukenut.\n\nMutta kun saapuivat Törmälän tienhaaraan, virkkoi Samuli:\n\n»Palkanhan minä olen saanut Takasuollakin tekemästäni työstä, eikä\nTörmäläkään ole rikas mies. Korkoihin menee kaikki, mitä talosta irti\nsaapi.»\n\nSiihen ei sepällä ollut mitään sanomista. Hän lähti kävellä viuhtomaan\nkirkolle päin, mutta Samuli kääntyi Törmälään aamiaiselle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTörmälän talo ei ollut mikään varakas talo.\n\nTämä nykyinen isäntä Joonas oli ollut velassa jo isännäksi tullessaan,\nja kun oli molemmat poikansa kouluttanut, toisen papiksi, toisen\nlääkäriksi, niin kerrottiin velkojen lisääntyneen. Ja tiedettiin,\netteivät olleet pojat vielä kyenneet isänsä velkoja lyhentämään, vaikka\nvirassa olivat jo molemmat.\n\nTalon vanha emäntä oli vuosi sitten kuollut, ja emännyyttä hoiti\nnyt ainoa tytär Serafiina, itsekäs ja sisukas vanhapiika. Hänestä\nkerrottiin, että hän vanhan emännän kuoleman jälkeen oli ottanut talon\nohjat omiin käsiinsä ja teki kaikki oman mielensä mukaan ja vastoin\nvanhan isännän tahtoa. Työväki oli ensiksi saanut tuntea, että talossa\nolivat tavat muuttuneet. Ruoka oli muuttunut huonommaksi eikä sitä\nannettu enää määrätyllä tunnillakaan niinkuin emäntävainajan aikana.\n\nSe varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä\nkironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän\nruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei\nollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja\nSamuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut\nkeittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin\npuoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin\nja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.\n\nSe oli tapahtunut juuri tänä kesänä.\n\nSemmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin\noli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin\nlevähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse,\nristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.\n\nPihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin\nedessä lämpimässä paisteessa.\n\nSamuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja\nSerafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.\n\nSamuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.\n\nSerafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias\nja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli\nkeski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja\nlyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli\njotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän\nhieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin\ntylymmiksi.\n\nNiin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.\n\n»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa\nhommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.\n\n»Ohoo... vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön\naikana joutaa liikkeellä olemaan?»\n\n»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän\nkansakoululle katselee sopivaa paikkaa... Nythän tähänkin kylään\naletaan omaa koulu rakentaa...»\n\n»Vai niin...»\n\n»Samulipa istuisi nyt syömään... Hyviä taisivat heinät tulla\nKarjasaaressa?»\n\n»Hyviä... kuin kuminoita kaikki...»\n\nSamuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa\nherrasruokaa, jota oli voissa paistettu.\n\nKeittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu.\nKorva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.\n\n»Juuri näille paikoin sopisi...», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän\nkeskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva... piiriinkin nähden...»\n\nSamuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset\nolivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista\nlevähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko\njo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin\nniityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä\nsaivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään\nkulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha\nja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon\nkultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat\ntähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän.\nEi värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta.\nTyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen\nja rantojansa ihaillen... ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta\nrauhasta.\n\nOmissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä\nkotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun\nkanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin\npuheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön\nkohtaloonsa.\n\n— Jos olisi kävellä Kuusi-Antin, Rantalan torpparin, mökille,\nmietiskeli Samuli.\n\nEi ollut tullut käydyksi Antin pirtillä sitten menneen talven, eikä\nollut Anttia tavannut koko kesänä.\n\nJa Samuli läksi vähän nopeammin astumaan. Ei näkynyt alapäässäkään\nkylää vielä ketään liikkeellä tiellä, mutta muutamissa taloissa oli\nkuitenkin joku piioista noussut ja seisoi kaivon kannella, vettä\nvintaten alushameisillaan ja avopäin.\n\nRantalan pihan läpi käveli Samuli Kuusi-Antin pirtille. Ei ollut\nRantalassakaan muita vielä hereillä kuin kesämies, Pennen-Eino, joka\npäiväpaisteisella nurmella istuen hommaili kenkiä jalkaansa.\n\nVaihtoivat sanaparin Samuli ja Eino.\n\n»Vasta neljättä käydessä aamulla palasimme Karjasaaresta», kertoi\nEino haukotellen, päivänpolttamien kasvojen vetäytyessä kummalliseen\nirvistykseen.\n\n»Vai meni niin myöhäiseen», sanoi Samuli.\n\n»Paljon oli työtä, ja tässäkin talossa on enimmäkseen lapsiväkeä...\nvaan emme antaneet perään... kaikki pantiin suoviin...»\n\n»Soo, soo... vai kaikki saitte», virkahti Samuli. »Tämänkyläläisillä\ntaitaakin olla jo Karjasaari tehtynä?»\n\n»Taisi Ylipään väeltä kesken jäädä.»\n\nEino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon\nkapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.\n\nVainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa\nparin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää.\nTakasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta\nsai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa\npuolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja\npätevät.\n\nAntti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja\npoika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.\n\nKotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli\neilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli\nlähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja\neilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.\n\n»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi\nAukustin tuomia sikareja.\n\n»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin... rikkomatta\noli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole\ntyhjänä palannut...»\n\nKaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli\nkuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten\nhyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa\nPaavo-Eemeliä... ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.\n\n»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän\nPaavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.\n\n»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää\nAukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse\nkuulla», sanoi Antti.\n\nSamuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista,\nmutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa\npainaisi.\n\nMutta kahvin valmistuttua heräsi Aukustikin ja tuli pirttiin.\nKuulumisiaan alkoi Samulille kertoa. Ei ollut tavannut Paavo-Eemeliä,\nmutta luuli, että Eemeli oli mennyt Ounasjoelle, jonne muitakin tämän\nkylän poikia oli lähtenyt.\n\nUudet vaatteet oli Aukusti ostanut, uudet patiinit, hatut ja\nsilkkihuivit.\n\n»Ja rahaa kuin roskaa vielä», sanoi Kaisa, kun Samuli ihmetteli\nAukustin pukeutuessa uusiin vaatteisiinsa.\n\n»On se mies liikkeellä ollut», kiitteli Samuli. »Vaan siinä se on, että\nkun ei juo eikä pieksä korttia, niin rahaa karttuu.»\n\nSamuli ei tukkipoikana ollessaan osannut säästää, ei juuri paljoa\nviinaan pannut, mutta korttia pelasi ja menetti muuten rahojaan\nturhuuteen.\n\n»Ei sitä vielä ole viina vietellyt», kehui Antti.\n\nMutta kun Samuli ja Antti istuivat pöydän luo kahvia juomaan, kaivoi\nAukusti laukustaan täysinäisen viinapullon, pöydälle miesten eteen sen\nkapautti ja sanoi:\n\n»Tehkääpä siitä puolikuppeja kaupungin tuliaisia. Otin litran, että jos\nkipeä päivä sattuisi tulemaan...»\n\nAntin silmät kiiluivat, niinkuin vanhan viinamiehen silmät kiiluvat,\nkun monesta aikaa näkee kirkkaan viinapullon. Tyytyväisenä ja ylpeänä\nkatseli Kaisa, ja leveään hymyyn meni Samulinkin suu.\n\n»Enpä ole pariin vuoteen nähnytkään viinaa», sanoi Samuli.\n\n»Katsos poikaa, kun muisti isäänsäkin», arveli Antti ja alkoi kiskoa\nkorkkia pullon suulta.\n\nSamuli muisti taas Paavo-Eemeliä ja virkkoi:\n\n»Tuoneeko minun poikani koskaan viinatilkkaa kivulloiselle isälleen?»\n\nSiihen eivät muut sanoneet mitään.\n\n»Pane sinä hyvin sekaan... hyvää se tekee kipeälle sisustallesi»,\nkehoitti Antti.\n\nSamuli teki väkevän puolikuppisen ja nakkasi menemään suuhunsa yhdellä\nkertaa. Mutta heikko kun oli, nousi viina päähän melkein heti ja kieli\nalkoi sammaltaa.\n\n»Jos minuun tulee, Paavo-Eemeli, niin rehellinen mies tulee... kun\ntulisi päätä, että osaisi säästää», alkoi hän kesken muiden puheiden\nlavertaa.\n\n»Joo, ja jos isänsä lahjat muutenkin tulevat...» sanoi Kaisa.\n\nSamuli ymmärsi mitä Kaisa tarkoitti. Liisaa oli aina pidetty\nepärehellisenä, ja monta kertaa oli siitä riita perheeseen sattunut.\nJa puhuttu oli kylällä jo siitäkin, että Paavo-Eemelikin paimenpoikana\nollessaan yhtä ja toista pientä kalua näpisteli, vaikkei Samulin\nkorviin siitä ollut kuulunut.\n\nJuotuaan toisen puolikuppisen alkoi hän itkeä ja laverteli puuta\nheinää. Ja vähä väliä vannoi, ettei hän ikipäivinä ollut varastanut\neikä toisen omaa himoinnut, vaikka välistä oli ollut hirveä puute ja\nmonasti oli joutunut suureen kiusaukseenkin...\n\nLopulta hän nukahti Antin sänkyyn eikä herännyt ennenkuin iltahämyssä.\nMutta herättyään tunsi hän itsensä hyvin levänneeksi ja arveli:\n\n— Taisipa viina mennä päähän.\n\nAntti ja Aukusti olivat kävelleet kylälle, ja juotuaan Kaisalta kupin\nkahvia läksi Samulikin kotiaan päin.\n\nMonenlaisia, ristiriitaisia ajatuksia pyöri hänen päässään. Minkävuoksi\nmuutamat elivät niin hyvin ja rennosti? Niinkuin tuo Anttikin. Ja monet\nmuut.\n\nJa hän oli aina pysynyt vähävaraisena ja köyhänä, vaikka työtä oli\ntehnyt... yli voimainsa monta kertaa raatanut... Seppä oli sanonut:\n\n»Siitä näet, että liian vähän maksetaan palkkaa... ja muitten hyväksi\nsinä työtä teet... ilmaiseksi...»\n\nSamaa taas oli puhunut Kuusi-Anttikin.\n\nMutta olihan Törmälä maksanut hänelle aina tavallisen palkan, joskus\nenemmänkin! Eihän häneltäkään sopinut enempää vaatia kuin mitä muutkin\nmaksoivat...\n\nMutta sitten taas tuli mieleen iloisempi ajatus. Tuli kuva mökistä,\njoka oli punaiseksi maalattu ja navetta vieressä... peltoja, joissa oli\nsuorat ojat ja kaikki kivet sievänä kiviaitana ympäri vainiota... siinä\nolisi vanhuuden päiviä hauska viettää...\n\nTullappa nyt Paavo-Eemelikin kotia, povitasku rahaa täynnä! Lehmä\nensiksi... sitten navetta... Ostaisi Rantalalta sen vanhan riihen,\njosta tulisi hyvä navetta...\n\nKumma mies, kun ei ole minkäänlaisia tietoja lähettänyt! Kun ei vain\nolisi kevättulvan aikana jokeen pudonnut, outo kun oli...\n\nSiitä ajatukset siirtyivät omaan nuoruuden aikaan ja tukkijoelle...\nVaara siellä oli tarjona joka päivä ja huonoja kumppaneita, kirjattomia\nkulkulaisia ja roistoja, jotka pahaan neuvoivat. Hän muisti, kuinka\nhäntäkin kerran kehoitettiin... Toiset kolme menivät ja tappoivat\ntaipaleella laukkuryssän... Hän oli neljäntenä joukossa... mutta pyörsi\ntakaisin ja juoksi kylään...\n\nMonasti oli tuo tapaus mieleen johtunut ja silloin oli aina tullut\najatelleeksi, että Jumalan sormi pidätti... niinkuin oli pidättänyt\njälkeenpäinkin monesta pahasta työstä, jotka ajatuksissa olivat\nsyntyneet...\n\nTultuaan Törmälän tienhaaraan yritti hän kääntyä taloon päivällistä\nsyömään. Mutta kun päivällisen aika jo oli ohi, kääntyikin hän\nVarpumäkeen.\n\nIlta oli hämyämistään hämynnyt, ja kirkon takaa taivaanrannalla välkkyi\njo kirkas tähti — kuin hyvästiä valoisalle kesälle jättäen ja alkavaa\nsyksyä tervehtien. Samulinkin mieli kävi alakuloiseksi.\n\nVuosi oli taas kulunut, kohta oli lopussa tämäkin kesä... ja viime\nkesänä muisteli miettineensä, että tänä kesänä nyt lehmän ja navetan\nhommaa... Nyt kesä kohta loppuu. Eikä ollut vielä navetan hirsiäkään\ntiedossa... Jos terveenä pysyisi, niin koettaisi ojankaivuulla säästää\nlehmää varten, ja jos Paavo-Eemeli talveksi kotiutuu... niin jo kumma\non, jos ei sitten... Ja jos Sylvikin, joka palveli pappilassa, voisi\njotakin palkastaan ojentaa...\n\nHän näki mökkinsä ikkunan läpi kirkkaan tulen takasta vilkkuvan, ja kun\nlikemmäksi pääsi, niin kuuli kovaäänistä puhelua sisältä. Seppä siellä\nkuului olevan ja yhtaikaa selittivät ja huusivat Liisan kanssa, että\nkauas kuului...\n\nKun Samuli astui pirttiin, herkesivät huutamasta, eivät olleet\ninnossaan kuulleet, että porstuan ovi kävi.\n\n»Täälläpä iso asia on, kun huuto kuuluu virstan päähän», sanoi Samuli\nsisään tullessaan.\n\n»Iso täällä onkin asia», vastasi Liisa. »Täällä on käynyt vieraita,\njoista olen Lanko-Pekalle selittämässä.»\n\n»Joo, vieraita täällä on käynyt», sanoi seppäkin.\n\nSamuli istahti sepän viereen sivupenkille ja kysyi:\n\n»Vai vieraita. Keitä on käynyt?»\n\nSamuli ei osannut aavistaakaan, keitä olisi käynyt, uskoi paremmin,\nettä oli joku hyvä asia tapahtunut.\n\n»No Törmälän Serafiina, ja kansakouluntarkastaja kuului olleen se\nherra», kerkesi seppä ilmoittamaan ennenkuin Liisa.\n\n»Aamulla sanottiinkin olleen Törmälässä sen tarkastajan», sanoi Samuli.\n\nLiisa oli ehtinyt saada ilmaa keuhkoihinsa, ja nyt hän alkoi pauhaavan\nsaarnaavalla äänellä selittää:\n\n»Joo. Tännepäin kävelivät puolenpäivän aikana. Minä ajattelin, että\nmikä pari sieltä tulee. Väliin seisoskelivat tullessaankin, joelle ja\ntielle päin katselivat, ja se herra viittoi käsillään ja selitteli, ja\nviittoi Serafiinakin ja selitteli. Tulivat sitten ihan tuon perunamaan\nlaitaan. Minäkin menin porstuan ovelle kuuntelemaan. Herra viittoi ja\nkehui, että tämä juuri, tässä tämän mökin paikka olisi erinomaisen\nsopiva kansakoulutontiksi. Tämä on korkealla, sanoi, mäntymetsän\nvieressä, ja näköala on komea, ja parhaiksi kaukana on paikka\nmaantiestä ja taloista... Erinomainen paikka... Serafiina siihen, että\nkyllä Varpumäkeä ovat kaikki muutkin kiittäneet ja sanoneet, että tähän\npaikkaan sopisi kansakoulu... Menivät sitten tuonne männikköön päin,\nenkä enää kuullut mitä sitten puhuivat...»\n\n»Siinä nyt kuulet...» huomautti seppä.\n\nSamuli ei virkkanut mitään, laski päänsä molempain kämmeniensä varaan,\nkyynärpäät polviaan vasten asetti ja jäi siihen miettimään.\n\nMutta Liisa, levättyään, alkoi taas:\n\n»Onhan siitä jo puhuttu kahtenakin kesänä, että tähän kansakoulutontti\non valittu... vaan tuo Samulikos se, nahjus, on uskonut... Ja konstikos\non tähän rakentaa! Törmälä komentaa pois... taitavatpa torpankirjat\nolla esteenä, heh... Sen sitten saat pitkästä palveluksestasi.»\n\n»Paitaan asti ottavat... jos nyt lapsinesi joudut pois mökiltäsi...\nLurjus ja sydämetön on lopulta Törmäläkin, johon olet luottanut ja jota\nhyväksi mieheksi olet uskonut... Niinkuin ei olisi muualla yhtä hyviä\npaikkoja kansakoululle kuin tämäkin», jatkoi seppä siitä, mihin Liisa\nlopetti.\n\nJa vuorotellen pauhasivat, Samulin äänettömänä kuunnellessa. Sekä seppä\nettä Liisa nähtävästi odottivat, että Samuli nyt ainakin raivostuisi ja\nuhkaisi jättää työnteon Törmälässä. Mutta ei suuttunut Samuli, allapäin\nistui ja mietiskelevän näytti.\n\n»Eihän tuota nyt vielä niin varmaan tiedä uskoa... Eipähän ole Törmälä\nitse koskaan siitä sanallakaan maininnut», sanoi hän vihdoin sepän ja\nLiisan puheisiin.\n\n»Siinä nyt kuulette, seppä», innostui Liisa sepälle selittämään. »Siinä\nkuulette nyt — hän uskoo Törmälää kuin Jumalaa — niinkuin ei Törmäläkin\nosaisi väärin tehdä samoin kuin muutkin talolliset...»\n\n»Jo minä sinuna huomispäivänä ottaisin asiasta selvän ja palttua\nantaisin Törmälän töille», ehti seppä välissä sanomaan.\n\n»Eivät ne ole kuin Serafiinan hommia», arveli Samuli. »Ei siihen Joonas\nsuostu, vaikka olisi kymmenen herraa tämän paikan kansakoulutontiksi\nkatsonut...»\n\n»Serafiina, nokinenä, siinä talossa nyt onkin isäntänä ja emäntänä»,\nriemastui Liisa taas puhumaan. »Serafiina siinä vielä ukollekin kummat\ntekee... Ettekö usko, seppä, tekin niin?»\n\n»Niin on minunkin uskoni.»\n\n»Olkaa hörisemättä», sanoi siihen Samuli eikä enää vastannut heidän\npuheisiinsa mitään.\n\nMutta iltayöstä häntä kuitenkin valvotti ja mietitytti. Hänen\nja isännän suhteet olivat ensimmäisestä päivästä alkaen olleet\nkuin parhaitten veljien. Ei ollut sattunut yhtään ainoata kertaa\npienintäkään riitaa. Aina oli Törmälä ystävällisesti puhutellut, aina\nnaurusuin työmaalle tullut, ja kun kahdenkesken jäivät, niin oli\nhyvillään kiittänyt hänen töitään, vaikka usein muiden töitä väheksyi\nja moitiskeli. Pikavihaiset olivat molemmin, sekä hän että isäntä,\nmutta ei ollut kummankaan tarvinnut toiselleen suuttua...\n\nJa monesta Törmälän puheesta oli Samuli siihen uskoon tullut, että\nTörmälä oli muistanut häntä — jos kuolemakin sattuisi tulemaan.\n\nJa siihen uskoon hän nytkin nukkui ja seuraavana aamuna meni hyvin\nvarhain Törmälään ohran leikkuuta aloittamaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSamuli oli aloittanut taas tavallisen syystyönsä Takasuolla.\n\nKun kaikki kesätyöt olivat loppuneet, riihetkin puidut ja juurikasvit\nkuoppiinsa kannetut, alkoivat maatyöt. Joka syksy oli Samuli Takasuolla\nojia kaivanut — siitä asti kun Törmälään tuli. Takasuolla oli koko\nkylän uutisviljelys, mutta Törmälän palstaa oli nyt laajimmin viljelty,\nvaikka siinäkin vielä oli laveat alat koskematta.\n\nNäinä viime vuosina oli Samulikin urakalla ojaa kaivanut, samoin kuin\nmuutkin ojurit mikä minkin talon palstalla. Urakkatyössä ansaitsi\nSamuli hyvin, sillä samalla kun hän oli ahkera, oli hän tottunut\nojuri ja saikin valmista paljon enemmän kuin nuoret miehet. — Mutta\nkahtena viime syksynä ei hän enää ollut jaksanut niin paljoa kuin ennen\nnuorempana. Oli sattunut muutamina päivinä, että sisuskivun takia\noli täytynyt jättää työ siihen ja lähteä mökille, jossa sitten sai\nsairastella monta päivää. Ja kun viimein kykeni työhön, oli niin heikko\nja voimaton, ettei tullut valmista paljon mitään.\n\nMutta nyt oli tänä syksynä pysynyt merkillisen terveenä. Heinänteon\nloputtua ei ollut suurempaa tuskaa koskaan tuntunut, vaikka väliin\nvatsanpohjaa vihloi ja kirveli, ja työssä oli ollut joka päivä. Häntä\noli neuvottu ottamaan terveydensuolaa joka aterian aikana, ja siitä\noli ehkä ollut apua. Nyt syksyllä oli ollut ruokakin parempaa, sillä\ntytär Sylvi, joka palveli pappilassa, oli palkkaansa vastaan ottanut\npappilasta kaksi kookasta lampaankurentoa, jotka lahjoitti kotimökille.\n\nTerveeltä hän nytkin tuntui, kun sumuisena syyspäivänä loi ojaa. Hän\noli jo aamupimeällä lähtenyt kotimökiltä, ehtiäkseen saada valmiiksi\nojan, jota koko viikon oli kaivanut. Isäntäkin oli aikonut tulla\nkatsomaan. Ei ollut käynytkään kokonaiseen viikkoon Takasuolla, oli\nollut muita töitä kotosalla.\n\nJa Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän\npuheeksi... Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin,\nja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta\nmökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi\nmonessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi\nolisikin oikein sopiva...\n\nHiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot\nolivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät\nselkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat\nkätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät.\nMutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan\nmolemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.\n\nSavenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan\nmetsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.\n\nAlkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään\nheinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.\n\nMuut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan\nsytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.\n\nMutta jopa tuli Törmäläkin.\n\nSamuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä\nmihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto,\nniin että harmaja parta liehui tuulessa.\n\nNyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli\nsolunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.\n\nOlihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut\nTakasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi\nkuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun\nmitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.\n\nHikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli\nhänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi:\n\n»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»\n\nJa sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri\nainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin\ntakki- ja lakkinaulaa.\n\nSamuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja\npaistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin\nniin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti,\nmiten sanoisi Törmälälle... miten aloittaisi...\n\nMutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan\nlauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle,\nmennessään piippuaan sytytellen.\n\nTörmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.\n\n»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.\n\nTörmälä hymähti:\n\n»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat... kovin on vanhuus tänä\nkesänä alkanut tuntua... iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle\npäästä...»\n\nSamuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka\noli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä\nmuuten, mutta Törmälä kovin ähkien.\n\nSamuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui\nkatsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin\ntaivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa\ntihuttaa hienoa utusadetta.\n\n»Jopa taisi tulla sateen vuorokin», sanoi Törmälä levähtäen lapionsa\nvarassa.\n\n»Ei tästä vielä pitäisi tosi sadetta tulla, sillä minua ei ole\npainostanut tänään, niinkuin sateen edellä painostaa», virkkoi siihen\nSamuli.\n\nSen pitempään eivät keskustelleet, alkoivat taas luoda ojaa.\n\nSamulin ajatuksissa poltti ja pakotti, mutta hän ei vieläkään ollut\nsaanut Törmälältä kysytyksi. Mutta sitten yhtäkkiä, ettei itsekään\nkäsittänyt kuinka, sai hän ääneensä sanotuksi:\n\n»Kansakouluko se aiotaan Varpumäkeen rakentaa?»\n\nHän säpsähti omaa ääntään ja kumartui ojaan. Törmälä samassa\nnosti katseensa Samuliin päin, juuri kun Samuli lapiopalaa heitti\nojanreunalle, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Molemmat\nseisahtuivat yhteen kohti.\n\nTörmälä hymähti.\n\n»Ei siihen kansakoulua rakenneta...»\n\nSamuli uskalsi nyt katsoa Törmälää suoraan silmiin.\n\n»On siitä ollut puhe jo tässä takavuonna ja tänäkin kesänä kerran...\nMutta mitäpä siitä. Varpumäki on sinun... niinkuin olen aina sanonut...»\n\nSamulin kalpeille kasvoille ilmausi iloinen ilme.\n\n»Jo minä sitä asiaa olen murehtinut... Kun olen ajatellut, että jos\nnyt joutuu pois... eikä ole pirttikään oma eikähän niitä ole tullut\ntehdyksi minkäänlaisia torpankirjojakaan meillä...»\n\n»Elä sinä huoli murehtia! Ei sinua siitä pois käsketä... koululle\non kyllä muuallakin sijaa... Ja olen minä sinun puoltasi muutenkin\npitänyt, jonka kerran nähnet, jos elänet...»\n\nSamuli luuli ymmärtävänsä mitä Törmälä tarkoitti eikä enää mitään\nkysynyt. Eikä Törmäläkään siitä asiasta sen enempää puhunut, mutta heti\nhän huomasi, että muutos Samulissa tapahtui. Iloisemmasti ja vaivatta\nnousivat nyt raskaat saviset lapiolliset ojan pohjasta ja lensivät\nrennosti kauas ojanreunalta. Ja tyytyväinen, onnellinen ilme oli\nkasvoilla.\n\nIltapuoleen päivää eneni sade ja alkoi tuulikin tuntua, pohjoisesta\npäin kylmänä viimana tohisten. Muilta palstoilta olivat ojamiehet\njo lähteneet kylään, muutamat jo heti kun alkoi vähän sadella. Pois\ntuumasivat lähteä Törmälä ja Samulikin, vaikka vielä olisi päivän\nvuoksi sopinut pari tuntia jatkaa työtä.\n\n»Kyllä tämä oja tällä viikolla valmistuu», sanoi Samuli, kun läksivät\nastumaan kylään päin, Vasuharjua kohti.\n\n»Ehkä minäkin joudan täällä vielä käydä auttamassa tässä jonakin\npäivänä, arveli Törmälä.\n\nTörmälä käveli edellä, takki kainalossa. Märkinä palavasta ja sateesta\nolivat molemmat miehet, mutta Samuli oli kuitenkin vetänyt ylleen\ntakkinsa, joka ladon suojassa oli pysynyt kuivana. Mutta Törmälän takki\noli seipään nokassa kastunut, niin että vettä tippui.\n\nSamuli oli niin hyvällä mielellä, ettei välittänyt syyssateesta\nvähääkään. Oli kuin päivä olisi paistanut. Ei hän ollut turhaan\nTörmälään luottanut! Ei ollut sen miehen koskaan kuullut valheen sanaa\nsanovan! Rehellinen oli ja hyvä mies. Aina neuvoi oikeaan ja uskoi,\nettä Jumalan kädessä oli täällä ihmiskohtalo. Hyvä on ollut, ettei\nollut uskonut sosialisteja, vaan luotti ja uskoi siihen, mitä Törmälä\nsanoi. Viisas ja pitkämielinen mies oli. Sen oli Samuli jo ensi vuonna\nnähnyt. Eipä tainnut olla koko pitäjässä niin kykenevää miestä...\nTörmälän puheille tuli kaikilla asia, kun tiukka paikka vastaan sattui\nja kirjoitusmiestä tarvitsivat...\n\nSamuli tunsi sydämensä omituisesti lämpenevän, kun jälessä kävellen\nkatseli Törmälän leveää selkää, nyt jo hoikaksi käynyttä kaulaa ja\nharmajaa tukkaa, joka paksuna pensaana näkyi lakin reunan alta. Oli\nsiinä mies, joka päivinään oli työtä tehnyt ja vähävaraisena kaksi\npoikaansa herraksi kouluttanut...\n\nOli muistanut häntäkin! Ehkä antaa Varpumäen mökin ja maata siitä\nympäriltä... No, niin olikin aina sanonut, että »teehän nyt, Samuli,\ntässä minulle työtä... niin teet samalla itsellesikin».\n\nMitä lieneekään noilla puheilla tarkoittanut...\n\nHuononnut oli sentään Törmälänkin kävely näinä viime vuosina. Samuli\nnäki, että usein töksähti jalka polun kiviin ja kengän nokka risuihin\ntarttui. Eikä muutenkaan ollut vauhti niin nopeaa kuin ennen. Muisti\nkuinka kerran palasivat kaukaa kiveliöstä kruununlinjan hakkuusta...\nNuoria miehiä oli joukossa, mutta kun Törmälän ukko kävi etummaiseksi,\nniin jo alkoi taival katketa, ja juosta saivat nuoremmat perässä...\nHiki tippui hänenkin, Samulin, otsasta, ja joka mies oli kuin saunassa\nkäynyt, kun kylään päästiin.\n\n»Jo minä arvasin, ettei ole perää koko kansakouluhommassa», mietti\nSamuli lopuksi siinä, missä jo Varpumäen mökille saapuivat.\n\nTörmälä kävellä viuhtoi suoraan sepän pihan läpi, josta talvisin\nmetsätiekin kulki, kotiaan päin, ja Samuli kääntyi mökilleen.\n\nLiisa oli kaiketi mennyt johonkin naapurimökkiin. Lapset olivat\nyksinään kotona, eikä pirttikään tuntunut lämpimältä. Samuli hommasi\nkuitenkin tulen takkaan ja alkoi riisua märkiä vaatteita yltään.\n\nHän oli nyt niin hyvällä tuulella, että kaikki asiat tuntuivat olevan\nhyvin päin. Lisäksi johtui mieleen, että kukaties sieltä vielä\nPaavo-Eemelikin tulee niin ettei kukaan arvaakaan, ja mikä tietää mitä\non matkassa... Pian navetta nousee ja vaikka mitä muutakin...\n\nJa kun Liisakin hetken päästä kotia viipotti tulla, niin Samuli\nnaurusuin puheli — jota ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen. Samuli\nkuvaili Liisallekin kaikenlaisia tulevaisuuden päiväpaisteisia päiviä.\n\nMutta Liisa ei ollut herkkä uskomaan.\n\n»Saa kai Törmälä sinulle kahdenkesken luvata vaikka puolet taivaan\nvaltakunnasta, kyllä kai sinä uskot», pani Liisa vastaan. »Jos lienee\nperää siinä, että on Serafiinalle jo aikaa sitten talon myynyt, niin\nmitäpä hänellä itsellään enää on sanomista... vaikka kymmenen koulua\nrakentaisivat tähän...»\n\n»Vaan etkö kuule, ettei tähän rakenneta! Törmälä ei puhu joutavia\nkoskaan!»\n\nSamuli suuttui Liisalle, kun Liisa pyrki epäilemään Törmälän selviä\nsanoja.\n\nMutta hetken kuluttua toi Liisa epäilyksensä esille toisessa muodossa,\nvirkkaen:\n\n»Vaan on siinä nyt Törmälässä semmoinen nokinenä, Serafiina, että\nkuuluu jo tekevän ukolle mitä tahtoo...»\n\n»Eipä teekkään», sanoi Samuli varmasti. »Eipä ole näkynyt minun\nruuassani ruohoja eikä muita moskia, kun minä isännälle sanoin, etten\nsaata semmoista syödä. Mutta muille näkyy syöttävän...»\n\n»No, jos nyt sinua vähän palveleekin, vaan pirullinen ja saita on\nSerafiina kuitenkin. Kehen hän lienee tullutkin? Emäntä-vainaja\noli hyväsydäminen ihminen, joka minullekin tuontuostakin ojensi\nmilloin lihapalasen, milloin leivän, milloin mitäkin... Mutta en ole\nSerafiinalta suupalaa lahjaksi saanut...»\n\n»Olkoon mikä hyvänsä — eikähän se häävi ole — vaan isännällä siinä\nkuitenkin ohjat ovat...»\n\n»Niinpä arveli seppäkin, että torpankirjatkin olisi Törmälä tehnyt,\nvaan että Serafiina siinä välissä soutaa ja tahallaan viivyttelee...»\n\n»Mistä seppä sen tietää?»\n\n»Ihmiset puhuvat...»\n\nMutta ei ottanut Samuli uskoaksensa mitään pahaa Törmälästä. Nyt\nvarsinkin uskoi kaikkea hyvää ja mietti, mitä Törmälä oikeastaan\nolikaan tarkoittanut Takasuolla lausumillaan sanoilla. Saattoivat\nsisältää hyvinkin paljon.\n\nKun hän oli saanut kuivat vaatteet ylleen ja pannut Liisan kukkarosta\nkuivempaa tupakkaa piippuunsa, arveli hän:\n\n»Minä tässä vain odottelen Paavo-Eemeliä kotia... että päästään\nnavettaa rakentamaan... Minusta tuntuu, ettei poika tyhjänä tule, kun\ntulee...»\n\n»Jospa nyt saapuisi ja jotakin elämisen apua toisi», toivoi Liisakin.\n»Kun kuuluu Kuusi-Antin Aukusti panneen pankkiin kesällä ansaitsemiaan\nrahoja.»\n\n»Niin olen kuullut...»\n\nOlivat hetken vaiti. Sitten virkkoi Samuli:\n\n»Rantala lupasi myydä vanhan riihensä, josta tulee hyvä navetta\nparille lehmälle, ja hinnastakin jo sovimme, kun Kuusi-Antin pirtillä\nkäydessäni kysyin... Ja jos sulaa vielä riittää, että kuokka ja lapio\npystyvät, niin... niin Törmälältä rahatkin ehdin ansaita... Jos\nSylvikin vielä jotakin tahtoisi avustaa...»\n\nLiisakin alkoi uskoa, että tästä ehkä sittenkin päästään paremmille\npäiville.\n\n»Kun nyt pysyisit terveenä, ettei se kolotus alkaisi jalkoja repiä\neivätkä ne kipusi sisustaa väännellä», sanoi hän pehmeämmällä äänellä\nkuin oli moneen aikaan miestänsä puhutellut.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKim Samuli kolmannen päivän iltana palasi Takasuolta, oli vielä\nvaloisa. Hän oli tänään tullut varemmin saadakseen kuokkansa\nteroitetuksi sepän pajassa. Seppä olikin vielä takomassa, kun Samuli\nastui pajaan.\n\nKun seppä lakkasi takomasta ja näki, mikä työ Samulille oli tehtävänä,\nsanoi hän, ottaessaan Samulilta kuokan ja terää katsellessaan:\n\n»Kuuluu sairastuneen Törmälän isäntä... kuume mikä lienee... sanotaan\njo hourivan... On puhuttu, että lääkäri on tilattu...»\n\n»Jokohan vilustui ukko, kun tässä alkuviikolla, käydessään Takasuolla,\nmänttäsi luoda märkää savea, että oli märkänä kuin uinut rotta, kun\nkotia lähti?» arveli Samuli.\n\n»Saattoi hyvinkin siitä vilustua... vanha on jo mies, vaikka kivakin...»\n\n»Ei minun muistooni ole päivääkään ennen sairastanut», virkahti Samuli.\n\nSeppä alkoi teroittaa Samulin kuokkaa. Pantuaan sen ahjoon ja alettuaan\nvasemmalla jalallaan polkea paljetta jutteli hän:\n\n»Saapas nähdä, kuinka käypi Törmälän... Joko käypi kuolemalle? Kuuluvat\nvaimoväet nähneen kummia unia... Ja kertoi meidän eukkokin tässä\nkesällä jo nähneensä unissa, että mustalla hevosella ajettiin Törmälän\npihasta kirkolle päin...»\n\nSeppä kertoi vielä muidenkin vaimojen unennäköjä ja lisäsi omasta\nmielikuvituksestaan toisia. Samuli oli aikonut vain pikimmältään\npoiketa pajaan ja vasta seuraavana aamuna suolle mennessään ottaa\nkuokkansa, mutta nyt hän unohtuikin seisomaan sinne ja kuunteli sepän\npuheita. Omituisesti koski häneen Törmälän sairastuminen, mutta ei hän\nkuitenkaan sepän puheisiin mitään arvellut. Vasta kun seppä sai kuokan\nteroitetuksi, sanoi hän:\n\n»Pitäisipä lähteä kuulemaan, kuinka siellä isäntä jaksaa.»\n\n»Parasta on, että pyrit aikanaan... tekemättä taisivat jäädä\ntorpankirjat?» sanoi seppä.\n\nSamuli ei vastannut siihen mitään. Käveli hitaasti kotimökille. Oli\nkuin olisivat häneltä yhtäkkiä voimat vähentyneet, ettei ollut pystyssä\npysyä, ja melkein hoiperrellen hän pirttiinsä astui.\n\nLiisa ei ollut kotona, ja lapset mellastivat omin päinsä. Ympäri pirtin\nlattiaa oli ladottu kaikki, mitä seinistä irti lähti, ja huoneessa\nvallitsi muutenkin mitä suurin epäjärjestys ja siivottomuuskin.\n\n»Mihin äiti on mennyt? kysyi Samuli kuitenkin lapsilta.\n\n»Äiti on mennyt pappilaan makkaroita tekemään ja sanoi illalla tuovansa\nmeillekin», selittivät lapset.\n\nSamuli siivosi törkyä hieman vähemmäksi ja kousasi lapset sänkyyn. Hän\nyritti syömään, mutta pala pyöri suussa eikä vatsa tuntunut tahtovan\nottaa mitään vastaan.\n\nHän veti sarkatakin ylleen ja lähti Törmälään. Olisipa kummaa, jos\nisäntä oli oikein pahasti sairastunut. Vankka ja terve mies oli aina\nollut ja näinä kolmenakolmatta vuotena, joina Samuli hänen kanssaan\noli puuhannut, ei hän päivääkään ollut taudin vuoksi vuoteessa ollut.\nOlisiko tosiaan vilustunut, kun sattui semmoinen kylmä sade Takasuolla\nkäydessä... ja palaviinsa siellä teki...?\n\nIlta oli jo pimennyt, tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja tuntui\ntulevan kylmä yö. Samuli oikaisi suoraan peltojen poikki tielle päin.\nOljen sänki vastasi kylmettyneesi! jalkaan, ja kovalta tuntui pellon\nruokamultakin. Juuri kun hän ehti Törmälän tienhaaraan, ajaa karautti\npihasta hevonen, ja kieseissä istui kaksi miestä, toinen nähtävästi\nherra. Mutta kumpaistakaan ei Samuli tuntenut. Hän käveli pihaan.\n\nKuistin edessä hän tapasi toisen piioista, joka kertoi lääkärin käyneen\nja määränneen lääkkeitä.\n\nSamuli meni pirttiin, jossa istui muutamia naapuritalojen emäntiä\nvesissä silmin. Emännät kertoivat isännän taudista, että oli ensin\nruvennut vilustamaan ja kolottamaan ja siitä oli sitten tullut kuume,\nja koko päivän oli ollut niinkuin houriessa. Äsken kuitenkin, kun\nlääkäri oli käynyt, oli hän ollut aivan selvillä ja tuntenut kaikki\nympärillä olijat.\n\n»Sanoiko olevan missään paikassa suurempaa kipua?» kysyi Samuli.\n\n»Ei sanonut erittäin minkään paikan olevan kipeän, mutta voimattomuutta\nvalitti», selittivät emännät.\n\n»Olisipa pitänyt päästä katsomaan», sanoi Samuli.\n\nSamassa tuli Serafiina itkusilmin pirttiin.\n\nSamuli yritti isännän luo, jonka sairasvuode oli salintakaisessa\nkamarissa. Mutta Serafiina joutui hätään.\n\n»Ei nyt sovi Samulin mennä isännän luokse... on juuri päässyt\nnukahtamaan, ja lääkäri määräsi, että ei missään tapauksessa saa\nhäiritä», selitti hän Samulille.\n\nSamuli jäi ovelle seisomaan pitkiin ajatuksiin.\n\n»Ehkä isä huomiseksi sen verran virkistyy, että Samulikin saapi mennä\ntervehtimään», sanoi Serafiina sitten.\n\nMutta pahalta tuntui Samulista sittenkin. Olisi edes ovelta saanut\nkatsella hyvää isäntäänsä ja monivuotista työtoveria, jonka kanssa oli\nmonta hoppua toimitettu. Mutta ei lähtenyt Samuli poiskaan. Hän istui\npenkille, ja kun naapuritalojen emännät illempänä poistuivat, jäi hän\nyhä penkille istumaan.\n\nHänen mielensä oli raskas, ja ikävä kouristi sydäntä. Tuntui niin\noudolta ja kummalliselta ajatella, että isäntä nyt makasi sairaana.\nJoka aina oli ollut terve, aamuvarhainen ja virkku...\n\nKuolema!\n\nEi sitä elävä ja terve ihminen usein muistanut, vaikka se silmäin\nedessä joka päivä oli. Aina ajatteli eteenpäin, aina parempaa toivoi ja\ntoivoi ja uusia tuumia mietti... niin yhtäkkiä tulee kuolema...\n\nPirtistä olivat kaikki poistuneet. Samuli kuuli vain meneviä ja tulevia\naskeleita korkeista kuistin portaista. Pieni, savuava lamppu oli\njäänyt tuikuttamaan pöydälle. Siitä levisi alakuloinen himmeä valo\nympäri suurta pirttiä, jossa Samuli hiljaa mietteissänsä istui. Tähän\naikaan ei talossa muuta väkeä ollutkaan kuin kaksi piikaa, renkipoika,\nSerafiina ja isäntä. Piiat kai toimivat Serafiinan apuna, ja renkipoika\nlie juossut kylälle, koska ei näkynyt.\n\nSamuli sytytti piippunsa ja jäi penkille istumaan.\n\nAutioksi ja kylmäksi oli mennyt tämänkin talon elämä emännän kuoleman\njälkeen. Ei ollut Serafiinalla niitä lahjoja kuin äidillään. Naurusuin\noli emäntävainaja aina vastassa, kun työstä palattiin, ja keitto\npöydällä jäähtymässä ja valmiina syötäväksi. Serafiina oli tyly ja\nhänen äänensä ilkeän kimakka. Muutenkin oli kummallinen ihminen — niin\noli Samuli huomannut. Muuhun turhuuteen kyllä tuhlasi, mutta väelleen\nei olisi raskinnut antaa mitään, ei ruokaa, ei palkkaa...\n\nJos vaan emäntä nytkin elänyt olisi, niin kohta olisi vienyt hänetkin\nisännän vuoteen viereen...\n\nJa Samulille muistui mieleen ensi ilta, kun tähän taloon jäi. Isäntä ja\nhän nousivat rannasta pihaan ja tulivat sisälle. Kesäilta oli, heinää\noli jo ruvettu tekemään.\n\n»Meille tuli nuori heinäntekijä», sanoi isäntä emäntävainajalle, joka\njuuri paraikaa toimitti illallista väelle.\n\n»Tässä on... Samuli Koski on nimi, etelän puolen mies», sitten isäntä\nlisäsi.\n\nHän istahti penkille ja työnsi laukkunsa ja kirveensä penkin alle.\n\nEmäntävainaja tuli siihen penkin viereen, kättä antoi, silmiin katsoi\nja virkkoi:\n\n»Onpa nuorella miehellä suora ja rehellinen katse.»\n\nJa kahvit keitti häntä varten ennen illallista ja tiedusteli hänen\nelämänsä vaiheita.\n\nJa siitä asti oli hän talossa ollut. Oli neuvottanut kaikki kirjansa\npois kotipitäjästä jo samana talvena ja sitten nainut. Eivät olleet\nemäntävainajan kanssakaan välit rikkoutuneet. Mielellään oli hän\ntyötä tehnyt, ja emäntävainaja oli aina paremman palankin Samulille\nojentanut. Mutta minkä vuoksi tyttärestä sitten oli tullut tuommoinen\ntyly ja miesmäinen kolpio ja suulas ja sydämetön?\n\nSamuli muisti erään tapauksen, josta jo oli toistakymmentä vuotta\naikaa. Oltiin lähdössä ulkoniitylle, Karjasaareen. Emäntävainaja\ntoimitteli niittyeväitä, ja hän ja isäntä hommasivat työneuvoja\nveneeseen. Kun hän meni pirttiin, oli emäntävainaja voita rasiaan\npanemassa. Silloin syntyi kova riita äidin ja tyttären kesken.\nSerafiina ei olisi antanut panna voita evääksi kuin pienen rasian,\nmutta emäntä tahtoi panna täyteen sen suuren rasian, joka aina oli\nKarjasaareen niittyevääksi pantu. Serafiina itkikin kiukuissaan\nja sanoi, että äiti oli niin runsaskätinen, että köyhdytti talon.\nYritti jo kerran ottamaan emännältä isoa rasiaa pois, mutta silloin\nnäki ensimmäisen ja viimeisen kerran emäntävainajan suuttuvan... Kun\nSerafiina sitten ulvoen meni pirtistä pois, sanoi emäntä Samulille:\n\n»Tuli niin kummanluontoinen tuosta tyttärestä... ei väelle saisi\nantaa mitään... On aivan kuin sisarvainajani Matleena, joka hukkui\nnaimattomana.»\n\nSen pitemmältä ei puhunut, mutta sen näki Samuli emännän kasvoista,\nettä oli sydämestä asti tyttärelleen suuttunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMietteissään oli Samuli poltellut tupakkaa monta piipullista, eikä\nhän vieläkään saanut päätetyksi, lähteäkö kotimökille vai jäädäkö yhä\nistumaan. Silloin tuli hänelle kummallinen aavistus mieleen. Jos nyt\nisäntä kuolee noin, ettei hän saa puhutellakaan, niin siinä se sitten\non tämänkin talon elämä... Serafiina kai sitten tulee isännäksi...\n\nKuinka käy silloin hänen torpalleen, kun ei ole tullut niitä kirjoja\ntehdyksi?\n\nHänelle tuli siinä niin paha olla, ettei saattanut enää istuakaan, kun\nlisäksi muisti sen kansakoulurakennushomman... Serafiinahan oli ollut\nsillä kansakouluntarkastajalla kumppanina, kun Varpusmäessä kävivät.\n\nAjatuksissaan käveli hän ovelle, joka johti sisähuoneisiin. Hän koetti\nkädensijaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa.\n\nPorstuasta kuului askeleita, ja Samuli astui sinne. Toinen piioista\ntuli juuri keittiöstä.\n\n»Kuinkahan siellä isännän asiat ovat?» kysäisi Samuli.\n\n»Nukkuvan kuuluu nyt», selitti piika. »Siellä on Alatörmälän vanha\nemäntä kumppanina Serafiinalla.»\n\nSamuli käveli hitaasti kuistin läpi pihalle.\n\nPakkanen oli kiihtynyt. Koko taivaankansi oli tähdessä, ja pohjoisella\ntaivaanrannalla liekehtivät revontulet kellertävänsinisinä väliin,\nväliin taas remahtaen kalpeana valomerenä koko pohjoisen taivaankannen\nyli. Joen rantoja kuului riittävän, jäähileet kulkivat virran matkassa\nhiljaista suhinaa ja rätinää pitäen. Piha oli kylmettynyt ja kova kuin\nkivi.\n\nOli jo varmaan puoliyön aika. Ei mistään kylän taloista näkynyt tulia.\nSamuli seisahtui hetkeksi pihalle ja katsahti joelle. Revontulet\nleimahtivat silloin keskitaivaalle suurena kalpeankellertävänä merenä,\nleviten nuolen nopeudella, muutellen muotojaan, taivaanrannasta\ntoiseen. Pihaan tulvi omituista kalpeaa valoa, joka näytti liikkuvan,\ntummenevan ja kirkastuvan. Tähtien välke himmeni, ja suurten vaarojen\nhuipuilla lännen alla näytti kuin alastomat laet sädehtisivät.\nSilmänräpäyksen ajan vilahti joen pinta himmeästi kullattuna juovana,\njoka tuli vuorien välistä pohjoisesta päin...\n\nSamuli katseli ympäri taivasta, ja hänen mielessään hätkähti\nkummallinen pelko — kuin kuoleman pelko.\n\nMutta hetken perästä laimeni revontulten aaltoileva meri. Pimeä tuli,\ntähdet tuikkivat omalla valollaan, ja sinisenä viuhkana vilahtelivat\nvielä taivaan tulet kapenevassa kaukaisuudessa...\n\nSamuli tunsi kylmän koskevan jäseniinsä, niin että leuat lotisivat. Hän\nlähti nopeasti kävelemään Varpumäkeen päin, mielessä omituinen, raskas\npaino ja sydämessä outo, hytkähdyttelevä pelko.\n\nHän oikaisi suoraan poikki peltojen. Ja hän päätti mielessään, ettei\nhän aamulla lähdekään Takasuolle, vaan tulee uudestaan, jos pääsisi\nisännän puheille... ehkä alkaa siitä virkistyä vielä...\n\nHän toivoi, että Liisa jo olisi ehtinyt nukkua eikä rupeaisi mitään\ntiedustelemaan... isännän sairaudesta ja niistä torpankirjoista...\nEi tiennyt enää mitä vastata... kun yhdessä sepän kanssa aivan\nmyötäänsä niistä puhuivat... Itse hän ei oivaltanut niin tärkeiksi\nkoko kirjoja... Hän oli ymmärtänyt Törmälän puheista, että tällä oli\nparemmat kirjat Samulia varten varattuina...\n\n»Olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt... jonka kerran nähnet, jos\nelänet», oli sanonut.\n\nEikä Törmälä puhunut koskaan semmoista, jossa ei perää ollut. Kun vain\nolisi saanut itseltään kysyä, mitä tarkoitti.\n\nSamuli oli saapunut mökkinsä luo ja arveli Liisan jo nukkuvan. Hän\nkoetti astua kolistamatta sisälle ja vetää oven hiljaa kiinni, ettei\nLiisa heräisi.\n\nJa varmaan nukkui, koska ei mitään puhunut, kun Samuli rupesi kenkiä\njalastaan riisumaan. Hyvä olisi, että nukkuisi.\n\nMutta Liisa makasikin valveilla ja alkoi tiedustella, mitä Törmälään\nkuului. Pappilassa oli kerrottu, että hyvin huonona sairaana oli\nisäntä, että pyrki hourailemaan. Jo oli rovasti mielipiteenään\nlausunut, että saattoi olla kuolemaksi, sillä taudin tulento oli\nollut kova, ja semmoiset ihmiset, niinkuin Törmäläkin, jotka aina,\nkoko ikänsä, olivat terveenä olleet, eivät tavallisesti pitkään\nsairastaneet. Ja kertoi Liisa vielä unia, joita oli kuullut pappilassa\npuhuttavan ja joiden mukaan kuoleman piti käydä vieraana Törmälässä.\n\nSamuli muisti revontulten outoa leimuamista, joka oli hänestä näyttänyt\nikäänkuin joltakin kuoleman enteeltä. Hän ei vastannut mitään vaimonsa\npuheisiin, sillä semmoinen kumma usko häneen tuli, ettei nouse enää\nTörmälä siltä vuoteeltaan.\n\nSilloin alkoi Liisa taas vaivata niillä torpankirjoilla. Ja kun kuuli,\nettä Serafiina oli estellyt isännän luo menemästä, niin melkein huutaen\nsanoi:\n\n»Siinä oli nyt joku muu syy Serafiinalla, jonka vuoksi ei tahtonut\nsinua päästää.»\n\n»Vasta oli päässyt nukkumaan... Minähän kysyin piialta», sanoi Samuli\neikä enää vastannut mitään vaimolleen.\n\n\n\n\n6.\n\n\nAamu oli kirkas ja huurteinen, ilma niin läpikuultava kuin parhaina\nhuhtikuun aamuina. Kova pakkanen oli auringon noustessa ja syksyinen,\nkulonharmaja maailma valkoisen kuuran peittämänä. Kuin hopeahileissä\nkimalteli männikkö Varpumäen takana, ja vaarojen kupeilta paistoivat\nlehtipuut valkoisina kuin hääpuvussa.\n\nLevottomana puki Samuli ylleen ja läksi Törmälään, Häntäkin oli\nvilustanut koko yön, ja olipa särkenyt ja kolottanut jalkojakin.\nVatsakin oli taas näinä päivinä mourunnut, ja kipuja oli tuntunut,\nvarsinkin aamupuoleen yötä.\n\nLiisan epäilykset Serafiinaa kohtaan olivat tarttuneet häneenkin, ja\nnyt hän alkoi ymmärtää, kuinka tärkeät torpankirjat kuitenkin olisivat\nolemassa.\n\n»Jos nyt niin on, että talo on Serafiinan, kuten kuuluvat puhuvan, niin\nkuinka käy, jos Serafiina alkaa isännöidä? Ei häneen ole luottamista,\nei ole isäänsä tytär...»\n\nMuitakin sekavia mietteitä risteili hänen päässään, kun hän\naamukylmässä asteli Törmälään.\n\nKuistilla tulikin Serafiina vastaan ja selitti Samulin kysymykseen,\nettä isä oli yhä huononemaan päin. Yöllä ei ollut tuntenut häntäkään,\nSerafiinaa, vaan oli houraillut yhtä ja toista.\n\nSerafiina näytti todella surulliselta, oli valvoneen ja kärsivän\nnäköinen.\n\nSamuli sanoi, että hän tahtoi nähdä isäntää.\n\n»Mitä Samulilla olisi asiana?» kysyi Serafiina ja katsoi Samulia\nsilmiin.\n\nSamuli ällistyi, ei osannut sanoa sitä eikä tätä. Mitä hän oikein\naikoikaan isännän puheille?\n\n»Kyllä minä Samulin saatavat maksan, jos ei Samulilla muuta asiaa ole»,\njatkoi Serafiina, kun Samuli ei muuta kuin katsella tuijotti.\n\nMutta yhtäkkiä, hänen siinä Serafiinan edessä kylmällä kuistilla\nseisoessaan vilusta hytkyen, hänet tapasi kummallinen raivo ja\nsuuttumus. Ei tiennyt itsekään, mistä suuttui, mutta semmoisia\nkohtauksia oli hänelle sattunut välistä ennenkin, sen jälkeen kun oli\ntullut kivulloiseksi.\n\nJa mitään ajattelematta hän tempasi salin oven kahvasta kiinni, niin\nettä lukko sinkosi paikoiltaan, ja melkein kiljumalla huusi:\n\n»Porvarit ja verenimijät!... Miksei minua päästetä sisälle, kun täällä\nmuutkin saavat käydä!»\n\nJa hän meni rohkeasti isännän kamariin.\n\nVasta kun pääsi sisälle ja näki sairaan vuoteessa, heräsi hän kuin\nunesta eikä ymmärtänyt hyvää huomenta sanoa naapurin emännälle, joka\nistui vuoteen vieressä.\n\nIsäntä makasi selällään, harmaja tukka ja parta kuin pienenneinä\nentisestään, silmät syvällä kuopissaan ja kuoleman kalpeus kasvoilla.\nSamuli jo luuli häntä kuolleeksi ja rupesi vapisemaan kuin kahila,\nkädet ja jalat kummallisesti notkahdellen ja väsyneillä, kuluneilla\nkasvoilla hirvittävä kauhistus.\n\n»Ei taida isännästäsi enää olla tähän maailmaan...» Samuli tuijotti\nemäntään, mutta ei ymmärtänyt mitään. Silloin sairas avasi silmänsä, ja\nkun hänen katseensa osui Samuliin, näytti silmien ilmeessä olevan täysi\njärjen valo, mutta se sammui melkein heti kun oli syttynytkin.\n\nSamulikin alkoi tointua, vapiseminen lakkasi, hän katsoi istuinta ja\nistui väsyneesti ja huoaten, niinkuin olisi viikon tehnyt työtä yhteen\nmenoon. Ja vähitellen alkoi hän ymmärtää, että kuolema oli lähellä, —\neikä enää muistanut, mitä varten oli tullut, vaan pillahti itkuun kuin\npieni lapsi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTänä syksynä näytti talvi tulevan taakseen katsomatta.\n\nYöpakkasia jatkui, maa kylmettyi, järvet jäätyivät, ja jänkkien yli\nkantoi ruostejäinen iljanko. Auringon kilo oli viileää ja vaalennutta\nja sen lämpöinen säde kuin jäähtynyttä. Luonto valmistautui pitkän\ntalven varalta, ja alaston maailma vartoi lumen valkoista vaippaa\npeitokseen.\n\nJa se tuli. Pilvien pimeät ovet avautuivat selkoselälleen, ja suurina\nvalkoisina hiutaleina putoili lumi ikävöivän maan kamaralle.\n\nTörmälän isäntävainajan hautajaisista saakka oli Samuli sairastellut.\nSisusvika olisi parannut, jos olisi ollut semmoista ruokaa syödä\nkuin lääkäri oli määrännyt. Samuli oli nimittäin käynyt viimeinkin\npiirilääkärin puheilla, kun tämä matkusti pitäjän läpi. Piimää ja\nperunoita oli kokonaan kieltänyt syömästä ja antanut kahdenlaiset\nlääkkeet. Ne vaikuttivat sen, että kipu ja polttaminen taukosivat ja\ntuli julma ruokahalu, jommoista ei ollut tuntenut sitten kun nuorena\nmiehenä. Mutta mistä otti verekset lihat ja kalat, munat ja muut\nkalliit ruuat? Ja kun nälkäänsä sitten kiskoi piimää ja perunoita\nlappoi, niin sama peli kuin ennenkin alkoi sisustassa. Lääkkeetkin\nloppuivat, eikä uusia enää ollut varaa ostaa. Mutta lisäksi alkoi\ntaas kolotuskin sääriä vihloa ja särkeä, niin että huutaa piti, kun\nliikuttikaan jalkaansa. Molempien jalkojen sääriluita repi kuin\nhohtimilla, ja välistä karkasi kipu päähänkin, ohimoille ja takaraivoon.\n\nHän ei ollut kyennyt moneen viikkoon ulkotöihin. Pirtissä yritteli\nminkä mitäkin, teki astioita ja vasuja niinä päivinä, joina kykeni\npystyssä olemaan.\n\nSyöminenkin alkoi vähetä, eikä ollut enää Törmälästä mitään saamassa\nojankaivuustakaan. Koko säästö, jolla oli aikonut Rantalan riihenkehän\nnavetaksi ostaa, oli kulunut ja huvennut ruokaan ja lääkkeisiin nyt\nsairastamisen aikana. Liisa oli kerännyt kaikki pienet saatavansa\nkylästä, ja moni armelias ihminen oli lahjoittanut ruuan apua.\n\nKolkko, pitkä talvi oli edessä purevine pakkasineen.\n\nMelkein ilmeetön oli Samulin silmä, kun hän sivuikkunasta katseli alas\nkylälle, johon pirtin edestä lähtivät jäljet Liisan askelista ja kelkan\njalaksista vasta tuiskunneessa lumessa. Samulin vanhat solakengät\noli Liisa vetänyt jalkaansa ja ottanut kelkan, johon piimäpytyn oli\nköyttänyt, matkaansa. Kelkan jäljet juoksivat sievinä viivoina molemmin\npuolin Liisan askelten jälkiä. Samuli tuijotti pitkin latua, joka vei\nTörmälään...\n\nHän kykeni nyt olemaan liikkeellä, oli pannut vaatteet päälleen ja\nkengät jalkaansa. Oli kyennyt pirtin päässä pilkkomaan pikkupuita ja\nhommannut tulen lieteen — kumppaniksi — huvikseen, vaikkei ollut mitään\nkeittämistä. Nyt hän, kun iloinen tuli paloi, oli vetäytynyt ikkunan\npieleen nähdäkseen, mitä kylällä hommailtiin. Mutta muissa asioissa\npyörivät hänen ajatuksensa... siinä, jossa jo monta viikkoa olivat\npyörineet...\n\nÖisin häntä oli valvottanut. Eivät sitä kivut yksistään tehneet, vaan\nmyös huolet. Häneen oli jäänyt kumma usko, että Törmälä oli jotakin\nhänelle testamentannut ... tämän pirtin omaksi ja maata ympäriltä...\nNiin oli hän ymmärtänyt Törmälän puheet. Sillä siihen suuntaan oli\nvainaja monasti viitannut pitkän yhdessäolon aikana, vaikkei koskaan\nollut selvästi sanonut. Mutta hän oli aivan varma, ettei Törmälä turhia\npuhunut.\n\nLiisaan oli tarttunut sama usko, ja seppäkin oli alkanut uskoa, kun\nSamulilta kuuli mitä Törmälä oli puhunut...\n\n— Sieltä pitäisi vainajan papereista löytyä joku plakaatti, jossa\nselitetään, että Varpumäen torppa maineen mökkeineen on Samuli\nKosken... ettei siihen saa kansakoulua rakentaa eikä... niin, ettei\ntässä ole muuta isäntää kuin minä, — mietiskeli hän ja kylälle silmäili.\n\nSillä tänään oli nyt Törmälässä pesänkirjoitus vainajan jälkeen.\nSinne saivat kaikki mennä asioitaan ilmoittamaan, sekä velkojat että\nvelalliset.\n\nLiisa oli myöskin lähtenyt kuuntelemaan, olisiko vainaja jättänyt\nSamulia varten testamenttia. Uteliaisuudesta oli seppäkin mennyt,\nvaikkei hän tosin ollut mitään talosta saamassa eikä sinne antamassa.\nSamulin testamenttiasian vuoksi oli lähtenyt.\n\nPäivä oli jo puolessa, mutta ei näkynyt Liisaa vielä takaisin\ntulevaksi. Samuli alkoi käydä levottomaksi, ja hänen ajatuksensa\nristeilivät kuin tulessa...\n\nItseään syytti, kun ei ollut tullut torpankirjoja tehdyksi. Muisti\nsepän ja Liisan puheita, ja niin paha tuli olla, ettei yhdessä kohden\npysynyt... Muistui siinä mieleen taas Paavo-Eemelikin, joka oli mennyt\nkuin jään alle eikä mitään olostaan ilmoittanut...\n\n— Ei tainnut miehen tapoja ottaa poika, koska ei takaisin kuulu eikä\nmitään tietoja lähetä.\n\nPirtin ikkunan alla tirskui talitiainen, väliin seinään lentäen. Siinä\nilvettään piti.\n\n»Äss-tii-tii-tii» hoki ja päristeli siinä kahakäteen ikkunan ohi.\n\nSamuli vihasi tiaisia. Ne olivat aina onnettomuutta ennustaneet, kun\ntielle tirskumaan tulivat. Kerrankin — hän muisti — kun ajoi metsätietä\nTörmälän hevosella. Reen nokkapajulle lensi tiainen tirskumaan, ja\nvaikka hätyytti siitä pois, niin tuli aina uudestaan. Ja kuinkas\nkävikään? Hän löi kirveellä ihan läpi jalkapöydän ja sai maata\nkevääseen asti... Niin oli käynyt silloin, ja aina oli joku vastus\ntullut, kun tiainen tielle sattui tai matkan varrella seurasi.\n\n»Äss-tii-tii-tii» yhä hoki ja siriteli.\n\n— Mitä nyt tirskuneekin, mutta ei hyvää nytkään tiedä, kun pirtin\nseinään iskee kuin mikäkin kissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta iltapimeällä palasivat Liisa ja seppä.\n\nSeppäkin tuli Liisan matkassa pirttiin.\n\nSamuli näki heidän kasvoistaan, ettei ollut löytynyt minkäänlaista\ntestamenttia.\n\n»Oikeassa ovat ihmiset olleet, kun ovat sanoneet, että Serafiinan on\ntalo», sanoi Liisa aluksi, päästellen villahuivia vyöltään.\n\n»Joko siellä pesänkirjoitus päättyi?» kysyi Samuli seppään päin\nkääntyen.\n\n»Jo päättyi.»\n\n»Jo päättyi», vahvisti Liisa. »Ei sanaakaan mainittu sinusta tai tästä\ntorpasta siinä Serafiinan kauppakirjassa...»\n\n»No etkö sinä tiedustanut testamenttia?» kysyi Samuli ja nousi\nseisomaan.\n\n»Kaikki testamentit vielä! Hourinut on Törmälä-vainaja tai muuten\nsinua, hupsua, houkutellut, että sai työssä pysymään.»\n\nMutta vaikka asia oli päättynyt näin nolosti ja kaikki toiveet\nrauenneet, ei Liisa, kumma kyllä, mellastanut puoltakaan siitä kuin\nennen.\n\n»Mutta on siinä yksi pykälä, joka on vähän kumma pykälä», alkoi nyt\nseppä, ja sepän äänestä ja kasvoista ja Liisan liikkeistä Samuli oli\nhoksaavinaan, ettei asia juuri niin pahoin tainnut ollakaan.\n\n»Kerro sinä, seppä!» kehoitti Liisa. »Paremmin osaat selittää kuin\nminä.»\n\nSeppä aloitti:\n\n»Tapasin aamulla ensiksi toisen piioista, Lyytin. Lyyti käski minua\nnurkan taakse ja sanoi, että hänellä on niin paha olla erään asian\ntakia, joka koskee Koski-Samulia. Ja vaikka minä en mitään kysynyt,\nniin kertoi. Sanoi olleensa valvomassa isäntävainajan kanssa samana\nyönä, jonka iltana Samuli oli pirtissä käynyt. Yöllä oli isäntävainaja\nikäänkuin herännyt unesta ja puhunut Samulista, Varpumäen torpasta,\nTakasuon niitystä, lehmistä ja testamentista... Viimeksi oli kysynyt\nSamulia, että hänen tarvitsisi puhua... Silloin oli Serafiinakin, joka\njo oli nukahtanut tuolille, herännyt ja sanonut: 'Nyt isä taas alkaa\nhouria.'»\n\nSeppä kertoi sen nauravin suin ja silmin.\n\n»Johan minä olen sanonut!» tokaisi Samuli ja katsoi Liisaan ikäänkuin\nasia olisi jo aivan selvä.\n\nJa selvältä se tuntui Liisastakin.\n\nIstuivat hetken ääneti, niin seppä virkkoi:\n\n»Mahdollista on, että Törmälä-vainaja on tehnyt jonkun testamentin\nSamulin hyväksi, mutta yhtä mahdollista on, että vasta aikoi tehdä,\nkoska ei suinkaan arvannut kuolemansa niin likellä olevan...»\n\n»No mutta entäs Lyytin todistus!» vastusteli Liisa.\n\n»Sekin riippuu siitä, miten oikeudessa muistaisi ja miten oli\nymmärtänyt, — selvä ei asia ole läheskään», selitti seppä.\n\nMutta Samulin ja Liisan mielestä se oli aivan selvä.\n\n»Eihän sitä, hyvät ihmiset, testamenttia ollut olemassakaan!» huomautti\nseppä.\n\n»Olkoon olematta, vaan onpahan maininnut Lyytille, että testamentti»,\ntenäsi Samuli seppää vastaan.\n\n»Niin, on puhunut testamentista, vaan sanoiko, että on tehnyt vai että\naikoi tehdä, sitä ei Lyyti sanonut ymmärtäneensä», tivasi taas seppä.\n»Ja jos ei nyt löydy testamenttia, niin...»\n\n»Sen täytyy löytyä!» kivahti Samuli niin varmasti, että silmät\nsäkenöivät. »Törmälä-vainaja ei valehdellut.»\n\nJa puoleen yöhön asti naapurit puhelivat siitä, mitä Törmälän\npesänkirjoituksessa oli tapahtunut.\n\n\n\n\n8.\n\n\nMutta testamentista ei kukaan tiennyt mitään.\n\nSeppä kävi lakia tuntevien miesten puheilla ja kuljetti Lyyti-piikaa\nmatkassa, todistustansa selvittämässä. Mutta lakimiehet, nimismies,\nmolemmat papit ja Horslunti, joka oli ikänsä käräjiä käynyt, sanoivat,\nettei Lyytin todistuksesta ollut mihinkään ja ettei semmoisesta asiasta\nkannattanut ruveta käräjöimään.\n\nSeppä oli kuitenkin luvannut tehdä parhaansa turvattomien naapuriensa\nhyväksi ja mietti yksin asiaa. Hän oli tullut siihen käsitykseen,\nettä Horslunti ehkä ottaisi asian ajaakseen, mutta olisi pitänyt olla\npuhdasta rahaa heti asiamiehelle antaa. Mutta mistäs Samuli-parka rahat\notti?\n\nSeppä ei kuitenkaan vielä jättänyt asiaa.\n\nPaha on köyhän käräjöidä, mutta mietitään vielä», lohdutteli hän\nSamulia ja Liisaa.\n\nSeppäänkin oli juurtunut semmoinen usko, että Törmälä oli jonkun\nlahjoituksen tehnyt. Antanut torpanmaan ja ehkä muutakin. Pirtin\nainakin — sekään ei ollut Samulin — ja kukaties lehmänkin.\n\nSamulin elämä kävi kuitenkin päivä päivältä huonommaksi, kun itse ei\nkyennyt mitään ansaitsemaan ja viisi suuta oli ruokaa tahtomassa.\nLiisa kulki talo talolta vaatteita pesemässä niinkuin oli elinaikansa\nkulkenut, paleltuen niitä viruttaessaan jääkylmässä avannossa keskellä\njokea. Ei ollut enää terve Liisakaan, jalat usein ajettuivat ja käsiä\nsärki.\n\nTörmälän Serafiina oli kuullut Samulin hädästä ja lähetti milloin\nmitäkin syötävää. Ei Serafiina sentään niin sydämetön ollutkaan kuin\nSamuli oli uskonut.\n\nSamuli ja Liisa olivat testamenttitouhussaan unohtaneet koko\nkansakouluasian, mutta saivat pian siitä kuulla.\n\nKulki ympäri kylän tietona, että kansakoulujuttu nyt oli lopullisesti\nviranomaisilta tullut ja koulun paikaksi päätetty Varpumäki.\n\nJa muutaman päivän kuluttua alettiin Samulin pirtin ympärille vedättää\nkiviä, hirsiä ja lautoja. Rakennustöihin piti ryhdyttämän heti kevään\ntultua.\n\nSilloin tuli Serafiinakin Alatörmälän emännän kanssa käymään Samulin\npirtillä, ja hänellä oli tullessaan monenlaisia ruokatavaroita.\n\nOnneksi oli Liisa poissa kotoa ja Samuli makasi tuskissaan vuoteella.\n\nSerafiina selitti laajasti, ettei hän suinkaan olisi tahtonut Samulille\npahoin tehdä. Mutta hänen oli pakko. Velkoja oli pesänkirjoituksessa\nilmaantunut niin paljon, ettei tiennyt, miten selviäisi. Huolta oli\nhänelläkin.\n\nNyt kun tarjottiin niin hyvä hinta tämmöisestä pienestä mäen\nkumpulasta, joka lisäksi oli kivikkorovaa, niin oli hän arvellut, että\nolisi paras nyt myydä ja rahat panna velkaan.\n\nSamuli saisi kyllä torpan paikan muualta, jos tahtoi.\n\nJa kevääseen asti saisivat tässä asua.\n\nSamuli kuunteli melkein välinpitämättömänä Serafiinan puhetta. Häneltä\nkatosi aina elämisen halu, kun tuskat oikein ruumista repivät.\n\n»En tiedä», huokasi hän Serafiinan puheisiin. »Kun saisi kuolla pois!»\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä nousi istumaan sängyssään ja sanoi:\n\n»Ei tähän vielä mitään rakennettaisi, jos isäntävainaja eläisi — vaikka\nolisivat olleet velat vielä suuremmat...»\n\nSerafiina ja Alatörmälän emäntä sanoivat hyvästi ja lähtivät pois.\n\nNiinä päivinä touhusi seppä testamenttiasiassa, niin ettei joutanut\nmitään muuta hommaamaan. Hän tiedusteli, eikö kukaan kylällä ollut\nsattunut kuulemaan asiasta, eikö Törmälä koskaan ollut kenellekään\nmaininnut, että hänen piti muistaa Samulia... ahkerinta ahkerista\nmiehistä, joka hänenkin talostaan oli talon tehnyt...\n\nSen tiesi moni, ja monelle oli Törmälä Samulia kiittänyt, mutta\ntestamentista ei ollut koskaan mitään puhunut. Törmälä ei koskaan\npuhunutkaan salaisimmista asioistaan, ja vähäpuheinen oli muutenkin\naina ollut.\n\nSeppääkin alkoi epäilyttää koko asia, ja hän uskoi jo, että testamentin\nolemassaolo saattoi todellisuudessa olla Samulin omaa mielikuvitusta.\n\nMutta köyhyys yhä ahdisteli Samulin perhettä, ja Samuli itse näytti\nkuihtuvan siihen paikkaan. Laiha oli jo ennestäänkin, mutta nyt oli\nmennyt, ettei ollut muuta kuin luut ja keltaista, kurttuista ja kuivaa\nnahkaa niitä peittämässä.\n\nEi kyennyt enää pirtistä ulos. Olisivat jo paleltuneet pirttiinsä,\nellei seppä olisi auttanut. Samulin oli vallannut jonkinlainen\nvälinpitämättömyys, joka näytti enenevän sitä mukaa kuin hän laihtui ja\nkuihtumistaan kuihtui. Toivo paremmista päivistä oli melkein kuollut,\nmutta elpyi aina niinä päivinä, joina seppä kävi testamenttiasiasta\npuhumassa. Mutta vaikka köyhyys ja puutteet ahdistivat, ei Liisakaan\nenää Samulia haukkunut, vaan kohdisti kiukkunsa muihin ihmisiin.\nKylällä näet ei kukaan uskonut koko testamenttijuttua, vaan otaksuttiin\nSamulin sen itse miettineen, omituinen kun aina oli ollut. Ja nyt\nkivulloiseksi tultuaan oli entisestäänkin löyhtynyt.\n\nNiin kului aika, ja sydäntalven pakkaspäivät ahdistivat kylmällään ja\npimeällään köyhää perhettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräänä iltana, kun seppä jo oli laskeutunut makuulle ja piippua\npoltellen odotteli eukkoaan viereensä, sanoi eukko, Juliaana:\n\n»Sikseen taisi jäädä se testamenttiasia?»\n\nSeppä poltteli piippuaan, ja vasta kun Juliaana oli viereen tullut hän\nvastasi:\n\n»Kyllä minä parhaani olen koettanut, mutta ei taida siitä asiasta\nkoskaan selvää tulla.»\n\n»Sen testamentin vuoksi, ja kun nyt mökkikin viedään, se Samulikin\nsentään noin huonoksi on mennyt ... murehtii niin... Eihän hänessä enää\nole kuin haamu», puheli Juliaana.\n\n»Niin, nälkäänkin siihen kuolevat tänä talvena», lisäsi seppä.\n\n»Niin kai käypi... vaan auttakoon köyhäinhoito.»\n\nOlivat hetken hiljaa, niin Juliaana kysyi:\n\n»Uskotko sinä Törmälän tehneen mitään testamenttia Samulille?»\n\nHetken päästä seppä vastasi:\n\n»Minä olen paljon sitä asiaa miettinyt. En usko Samulin puhuvan\nturhia, ja jos Törmälä on niin sanonut kuin Samuli muistaa, niin minä\nuskon, että ainakin on vainajan tarkoitus ollut Samulille edes tuo\ntorppapahainen antaa. Liekö sitten ehtinyt tehdä minkäänlaista kirjaa,\nkun niin äkkiä sairastui ja kuoli? Samuli ja Liisa kyllä vieläkin\nuskovat, että testamentti on olemassa...»\n\n»Niin minäkin uskon», sanoi Juliaana varmalla äänellä.\n\nSeppä vilkastui. Juliaana ei ollut testamentista ennen huolta pitänyt.\n\n»Niin minä vain uskon», vakuutti Juliaana, kun seppä katsoi häneen\nkysyvästi.\n\n»Mutta eipä sitä ole missään näkynyt, vaikka muut plakaatit ovat\nlöytyneet», tenäsi seppä.\n\n»Hm», pani Juliaana. »Onhan se voitu kätkeä täi hävittää...»\n\nSeppä tuijotti vaimoonsa aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä\nsanoi.\n\n»Kätkeäkö? Hävittääkö?» sanoi hän.\n\n»Niin. Etkö sinä sitä ole ajatellut...?»\n\n»Kuka sen olisi kätkenyt? — En minä sitä ole ajatellut...»\n\n»Se, jolle siitä on hyötyä. Sinäpä olet aika tolvana mieheksi!»\n\n»Serafiinako?»\n\nSeppä hyppäsi ylös vuoteeltaan ja näytti kuin olisi saanut sähköiskun.\n\n»No, nyt minä ymmärrän! Etten tuota ennen ole ajatellut! Mutta ei sitä\nole kukaan muukaan hoksannut kuin sinä... Kun ei Samulikaan!»\n\nHän aikoi heti lähteä Törmälään ja ottaa Serafiinan ahtaalle.\n\n»Nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi ei Samulia päästetty isännän\npuheille, ja monta muuta pykälää», hoki seppä ja alkoi tulisella\nkiireellä pukeutua. »Kelvoton rakkari, kun sairaalta mieheltä oikean\noman anastaa... mieheltä, joka on miehuutensa ja terveytensä talossa\nmenettänyt...»\n\nPian oli seppä valmis lähtemään. Otti sukset porstuasta ja lykkäsi\nkiivaasti menemään Törmälään päin. Kylän taloissa vielä valvottiin, ja\nTörmälästäkin näkyi tuli keittiön ikkunasta.\n\nSerafiina istui yksin keittiössä, sukkaa kutoen. Sepän tulo vähän\noudostutti Serafiinaa, sillä huhuina oli hän kuullut, että seppä pitkin\nkylää koki hakea todistuksia testamenttiin. Seppä oli kiihtyneen\nnäköinen ja punainen kuin kukko kasvoiltaan. Jos hän olisi ollut\nparempi ihmistuntija, olisi hän nähnyt Serafiinan kasvojen muuttelevan\nväriään.\n\n»Minä lähdin kysymään, tokko Serafiina tietäisi, eikö isäntävainaja ole\ntestamentannut Samulille tuota Varpumäen torppaa.»\n\nHän katsoi suurilla sinisillä silmillään Serafiinan pieniin harmaisiin\nsilmiin, joiden ilme oli kavala, mutta samalla rohkea.\n\n»Mistäpä minä sen tietäisin, ja mitä se asia seppää liikuttaa?» vastasi\nSerafiina jäisellä äänellä.\n\nMutta nyt nousi seppä semmoiseen vimmaan, että tahtoi seinät halkaista.\nEnsiksi haukkui kaikkia yhteisesti siitä, että köyhän työllä rikastuvat\n— niinkuin oli kuullut sosialistipuhujan sanovan — ja syytti lopuksi\nSerafiinaa siitä, että tämä oli testamentin salannut. Ja oli aivan kuin\nhulluna.\n\nSerafiina huomasi, ettei tuommoisen puolihullun miehen kanssa, jonka\npää oli täynnä sosialistisia ajatuksia, auttanut ruveta väittelemään.\nHän turvautui kavaluuteen ja rupesi itkemään. Ja itkiessään alkoi hän\nselittää, että Samuli oli kaikesta työnteostaan saanut yllinkyllin\nhyvitystä. Isävainajan laskun mukaan olisi Samuli jäänyt antamaan,\nmutta ei sanallakaan ollut hän siitä Samulille ilmoittanut eikä\nvaatinut... Seppä sai vaikka itse katsoa isävainajan laskut, jotka\nSamulia koskivat. Kun rahaa saivat, eivät tienneet kuinka sen\nhutiloisivat kaikenlaiseen joutavaan... Liisakin keitti niin väkevää\nkahvia kuin tervaa ja joi lakkaamatta, kun vain irti sai. Samoin oli\nSamulikin tuhlari...\n\nNäkihän seppä sen, ettei muita mökkiläisiä puute hätyytellyt, vaikka\noli isokin perhe, eivätkä ne ansainneet vähääkään enempää kuin Samuli\nja Liisa. Tuskin sitäkään, sillä isävainaja oli Samulille aina maksanut\nvähän runsaamman palkan... Kuinka olisivat sepän omat asiat, jos\nyhdessä Juliaanan kanssa olisi tuhlattu? Ei taitaisi olla omaa sievää\nkotia, kolmea lehmää, elämistä joka lajista, vieläpä säästöjä vanhan\npäivän varalta.\n\nSepän into loppui siihen paikkaan, eikä hän osannut Serafiinan\npuheeseen vastaan panna. Tuntui aivan todelta, mitä Serafiina\ntuhlauksesta puhui.\n\nJa niin hän unohti testamenttiasian ja virkkoi:\n\n»Tosi se kyllä on, että paljon olisivat saattaneet säästää... Jos\nminäkin sillä lailla olisin...»\n\n»Niin, jos tekin Juliaanan kanssa olisitte tuhlanneet joutavuuteen\nansionne, niin köyhiä olisitte... nyt elätte kuin pappilassa...» sanoi\nSerafiina.\n\nSeppä oli itserakas mies ja piti kovasti siitä, että häntä sanottiin\nvarakkaaksi.\n\nNyt hän jo hymähteli Serafiinan kiitokselle, vaikka äsken huusi kuin\nhullu.\n\n»Ja eikö ole seppäkin tietämässä, että nytkin olen kaiken aikaa minkä\nmitäkin syömisen puolta lähettänyt ja itse vienyt?» puhui Serafiina,\nvieläkin itku silmissä.\n\nKyllä seppä sen tiesi.\n\n»Mutta eivät ole suurkiitosta antaneet kumpikaan, ei Samuli eikä\nLiisa...»\n\nSepällä ei ollut siihenkään mitään sanomista. Hän ei muistanut, mitä\noli aikonut sanoa, eikä tiennyt muuta kuin arveli:\n\n»Kyllähän siinä perää on, että molemmin ovat ylen persot kahville.»\n\nSerafiinan kiiluva silmä näki, ettei seppä niin vaarallinen syyttäjä\nollutkaan.\n\n»Jos vieläkin ihmisiksi olisivat, niin vähistä varoistani auttaisin,\nvaan hävyttömät ja suulaat ovat ja nimittelevät selän takana...\nLiisakin kuuluu kiroilevan kuin ukkonen ja...»\n\nSeppä läksi.\n\nVasta kun oli jo puolivälissä kotimatkalla, muisti hän, että häneltä\ntestamentin tiedusteleminen jäikin kesken.\n\n»Vaan syytön siihen Serafiina on!» päätti hän. »Juliaanan hourailemista\nvain...»\n\nJa hän hiihti mökilleen.\n\n»Kuinka kävi?» kysyi Juliaana. »Tunnustiko mitään?» Seppä oli vähän\nnolon näköinen, kun vastasi:\n\n»Kyllähän se niin taitaa olla, ettei koko testamenttia ole\nolemassakaan. Ja yli kuuluu aina oikeasta saamisesta Törmälä-vainaja\nSamulille maksaneen...»\n\n»Huonopa olit asiamies», sanoi akka karskisti. »On se Serafiina siksi\nkoulua kulkenut, että tuommoisen miehen pian pimittää.....\n\n»Mahdoit itse mennä!» kivahti seppä. »Kun tiedät niin varmaan\ntestamentin olevan...»\n\n»Olemassa se on, ellei ole hävittänyt... siitä olen varma», sanoi\nJuliaana. »Etkö sinä ymmärrä, mitä varten apuja tuopi Samuliin? Sitä\nvarten, etteivät enää huutaisi siitä testamentista... Etkö muista,\nkuinka isävainajaansakin veti nenästä ja tuhkaa silmille heitti, vaikka\nTörmälä oli viisas mies...»\n\n»Perkele huoli koko jutusta!» kirosi seppä, sillä nyt häntä alkoi oma\ntyhmyytensä pistellä vihaksi.\n\n»Jos minulla olisi housut jalassa ja mies olisin niinkuin sinä»,\njutteli Juliaana vähän härnäävällä äänellä, »niin jo minä olisin selvän\nottanut...»\n\n»Käy asiaan, kun luulet niin viisas olevasi», kivahti seppä taas.\n\n»En minä olekaan sekaantunut asiaan, mutta sen tiedän, että testamentti\non olemassa...»\n\n»Et enempää kuin minäkään.»\n\nJa puoleen yöhön asti väittelivät eikä kumpikaan antanut myöten. Mutta\nsiitä illasta asti he eivät keskenään ottaneet enää puheeksi Samulin\ntestamenttiasiaa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSydänkuukausina piti pitkällisiä pakkasia.\n\nHätä oli tullut Samulin mökille. Seppä, armelias mies, otti koko joukon\nasumaan kotiinsa, kookkaaseen kamariin, joka oli pirtin vieressä,\nporstuan perässä. Olisivat siihen mökilleen paleltuneet, kun Samuli ei\npystynyt puita laittamaan. Seppä toimitti kunnalta apua, jauhoja ja\npuita. Koetti saada rahaakin lääkkeisiin, mutta köyhäinhoidon esimies\narveli, että tokko Samulille enää kannatti ruveta kalliita lääkkeitä\njuottamaan... menisi kai hukkaan. Eikä antanut. Hyvä oli, että antoi\npuita ja jauhoja edes ja lupasi huoneen vuokran sepälle maksaa.\n\nKansakoululle ajettiin hirsiä ja kiviä, ja sieltä kuului aina miesten\nääniä ja hevosten tiukujen helinää sepän kamariin, jossa Samuli\npuutteiden keskellä sairasteli. Oli hyvä, että huoneen ikkuna oli\nmetsään päin. Olisi ehkä sattunut näkemään, kun eräänä päivänä neljä\nmiestä rynnisti hänen pirttinsä kimppuun ja alkoi hoilaten ja huutaen\nsitä purkaa.\n\nMutta ääniä kuului kamariin ja hirsien kolinaa, ja Samuli arvasi, mitä\noltiin tekemässä.\n\n»Keitä ne ovat, jotka purkavat pirttiä?» kysyi hän Liisalta, joka tuli\nulkoa.\n\n»En tuntenut... enkä katsonut... Tehkööt nyt mitä tahtovat... Kevääseen\nasti lupasi antaa asua, saakurin nokinenä, ja nyt jo kuuluu myyneen\npirtin... semmoinen kristitty se on, Serafiina...»\n\n»Kenelle on myynyt?» tiedusti Samuli, ja heikon heikko puna nousi\nposkille.\n\n»Männeliinin pojalle kuuluu myyneen — kertoi seppä äsken.»\n\nSamuli ei tiedustellut enempää. Ei jaksanutkaan puhua, niin oli\nheikoksi mennyt. Päivin eivät kivut niin repineet, mutta öisin oli\njoskus hirveitä tuskia, että käppyrään veti koko ruumiin. Hiuksetkin\nolivat harmaantuneet ja kasvoistakin liha niin kulunut, ettei ollut\nmuuta jälellä kuin suuret silmät, jotka tuijottivat kuin toisesta\nmaailmasta. Ei hän enää puhunut mitään tulevista päivistä eikä\nmaininnut testamentista. Näytti kuin ei enää muistaisikaan.\n\nEräänä iltana tuli Kuusi-Antti, vanha tuttu, puheille. Ei ollut käynyt\nAntti Varpumäessä koko talvena. Mutta nyt, kun oli kuullut, että Samuli\nyhä sairasteli eikä ollut paljoa toivoa paranemisesta, oli hiihtäen\nlähtenyt vartavasten sairasta puhuttelemaan.\n\n»Kahvit keittäisin, vaan ei ole kahvin varaa meillä enää!» sanoi Liisa,\nvihainen ja tyytymätön katse silmissä.\n\n»Ei toki minun vuokseni!» virkkoi Antti. »En minä kahvin vuoksi\nliikkeelle lähtenyt, vaan muuten...»\n\nSamuli ei jaksanut paljoa puhuakaan, hymähti kuitenkin, kun Antin\ntunsi. Mutta Liisa lörpötteli koko ajan, kaikkia ihmisiä syyttäen\nköyhyydestään ja Samulin sairaudesta.\n\nAntti myönsi kaikki Liisan syytökset oikeiksi.\n\n»Kylläpä olet miesparka mennyt... Vietävä, kun ovat käsivarretkin kuin\npiipun varret hoikkaset... Jo taitaa, veliseni, kuolema tulla...»\npuheli Antti, sairaan vieressä istuen.\n\n»Vähemmällä raatamisella se yhdestä miehestä loppu tulee», sanoi Liisa.\n\n»Jo vainenkin! Vai tähän sepän kamariin olette joutuneet asumaan»,\nvirkkoi hän sitten.\n\nSytytettyään piippunsa näytti Antti samassa muistavan jotakin ja\nkysäisi:\n\n»Lienettekö kuulleet mitään Paavo-Eemelistä, pojastanne?»\n\nEi kumpikaan vastannut mitään.\n\n»Kiinni on joutunut... Oli papinkirja täältä neuvoteltu...»\n\nLiisa valahti kalpeaksi kuin palttina, mutta Samulin kasvoissa ei\ntapahtunut mitään muutosta. Hänen katseensa haki Liisan katsetta, ja\nkun tapasi, niin tuntui sanovan:\n\n»Sinuun tuli... epärehellinen tuli...»\n\nLiisa poistui pian huoneesta ja näki Antin tulevan heti jälkeensä,\nhyppäävän suksilleen ja lähtevän hiihtämään.\n\n»Olisipa saanut olla sanomatta... Samulin kuullen», ajatteli Liisa,\nmutta itkuun hänkin purskahti sepän pirtissä eikä saattanut olla\nJuliaanalle sanomatta, mitä Paavo-Eemelistä oli Kuusi-Antilta kuullut.\n\nEräänä yönä tuli Samuli yhtäkkiä hirveihin tuskiin.\n\nLiisa heräsi siihen, että Samuli ulvoi ja riuhtoi sängyssään, niin että\nsänky paukkui. Hän sai tulen ja riensi apuun. Mutta Samulilla olivat\nsilmät kiinni ja hän vatvoi itseään sinne tänne, jalkojen ja käsien\nkäyristyessä suonenvedosta... ja ulvoi niin pahalla äänellä, että\nsydämen oli halkaista...\n\nLiisa koetti saada häntä tajuihinsa, mutta onnistumatta. Sairas\nvääntelihe niin, että ruumis luokaksi sujui, ja parahti oudosti...\n\nKauhistuksissaan Liisa pakeni sepän väkeä herättämään...\n\n»Kuolee, kuolee!» huusi hän ovelta. »Seppä rakas ja Juliaana, tulkaa\nauttamaan!»\n\nSeppä hyppäsi alushousussaan sängystä ja kiskaisi Juliaanaa tukasta.\n\n»Nouse... nouse! Samuli tekee loppua!»\n\nUlvominen ja heittelehtiminen oli sillävälin lakannut kuulumasta, mutta\nlapset olivat heränneet ja itkivät jokainen. Liisa ja seppä vaimoineen\nmenivät sisälle, sepällä palava kynttilä kädessä.\n\nSamuli makasi kuolleena sängyssään, polvet koukussa vatsaa vasten ja\nsilmät ummessa, suu selkosen selällään.\n\n\n\n\n10.\n\n\nAamulla seppä läksi pappilaan ja kellonsoittoon.\n\nTiellä tuli vastaan hirsikuormia uutta kansakoulua varten.\n\n»Mihin seppä näin aamusta hiihtää?» kysyivät hirrenvedättäjät.\n\n»Menenpähän hakemaan lujempaa lattiaa sille miehelle, jonka pirtin\npuritte viime viikolla», vastasi seppä.\n\n»Joko on kuollut Samuli?»\n\n»Tänä aamuna viidettä käydessä. Pääsi nyt kunta ja kansakoulu rauhaan!»\n\nHirrenajajat eivät puhuneet mitään, ja seppä jatkoi hiihtämistään\npappilaan päin. Pakkasaamu oli, päivä alkoi valjeta. Paksussa\nvalkoisessa huurteessa, liikkumattomana ja totisena oli metsä, ja\ntaivas värittömän vaaleana. Kylältä kohosi savupilviä tyyneen ilmaan,\nhitaasti ja vaivalloisesti hajaantuen kelmeän taivaan alle. Kirkkomaan\nkorkea, luminen kuusikko välkkyi nousevan auringon valossa, ja etäisiä,\nlumen peittämiä vaarojen lakia kultasivat päivän kimaltelevat säteet.\n\nSeppä poikkesi maalarin mökkiin, kirkon viereen, hetkeksi juttelemaan,\nettä pastori ehtisi nousta ja pukeutua. Maalari oli kylän sosialistien\njohtaja ja työväenseuran esimies.\n\nSamulin surullisesta kohtalosta maalari sai kiitollista aihetta\npuheeseen ihmisiä ja yhteiskuntaa, olevia oloja ja Jumalaa vastaan.\nSeppäkin sai taas vereksiä voimia ja uusia mielipiteitä. Hän ei\nollutkaan koko talvena tullut käyneeksi työväen kokouksissa.\n\nRohkeana miehenä astui hän pastorin puheille, jonka tiesi olevan\nkarskin kaikille sosialisteille. Sepästäkin oli pastorille kerrottu,\nettä hän yllytti palvelijoita, kehottaen piikoja ja renkejä\nkaikenlaisiin joutaviin »mielenosoituksiin», ja että hän oli ollut\nensimmäinen mies selittämään kuukausipalkkajärjestelmää.\n\nPastori tunsi heti sepän, kun tämä astui sisälle. Hänen otsansa\nvetäytyi ryppyihin, ja suun ympärille kuroutui tyytymättömyyttä\nilmaisevia juovia.\n\nSeppä ilmoitti asiansa.\n\n»Yksi joukostanne on siis poistunut», sanoi pastori ja otti\nkirkonkirjat käsille.\n\n»Ei Samuli ole koskaan kuulunut sosialistiseen puolueeseen», oikaisi\nseppä, joka ymmärsi, mitä pastori tarkoitti.\n\n»Vai ei ole kuulunut! Sepä kummaa! Varpumäessähän kaikki ovat\nsosialisteja», oudoksui pastori.\n\n»Vaan ei ollut tämä vainaja. Siihen puolueeseen kuului kuin Törmäläkin,\nisäntänsä...»\n\n»Vai niin!»\n\nPastorin kasvoille levisi tyytyväisempi ilme, ja otsan rypyt katosivat.\n\n»Mutta ilman sosialistien apua hän olisi nälkään kuollut», sanoi seppä\nhetken perästä.\n\nPastori ei vastannut siihen mitään, selaili kirkonkirjoja.\n\n»Samuli-parka uskoi isäntäänsä. Äänesti aina vaaleissakin sitä\nmiestä, jota isäntä käski, ja uskoi kai Jumalan apuun, mutta olisi\npaleltunutkin pirttiinsä ilman minun apuani niinkuin russakka...»\n\nPastori silmäsi julmasti seppää, mutta ei virkkanut mitään, kirjoitteli.\n\nSeppä alkoi selittää koko Samulin elämäkertaa, lopuksi mainiten\ntestamentistakin. Pastori kuunteli tyynesti hänen puhettaan ja lausui\nsitten:\n\n»Ihmiskohtalo on vanhurskaan Herramme kädessä... Herra panee raskaita\nkoettelemuksia ja tahtoo siten ihmisparkoja pelastukseen vetää...\nSamuli-vainajan kohtalo on kova, mutta uskokaamme, että hän Herransa\nluona nyt on iankaikkisessa ilossa... Me ihmiset emme kykene\ntuomitsemaan... Herra yksin kaikki tietää...»\n\nSeppä oli pohjaltaan helläluonteinen mies, ja pastorin sydämellinen\npuhe vaikutti häneen kuin lämmin sade kuivaan maahan.\n\nPois lähtiessään hän kiitteli pastoria ja antoi kättä hyvästellessä.\n\nUlostullessaan hän pyyhki kyyneliä silmistään, otti suksensa ja läksi\nhiihtämään. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja helmikuun taivas\nkäynyt äskeisestä sinisemmäksi. Kun hän ehti kirkon luo, näki hän\ntapulin suurten valkoisten luukkujen jysähtävän auki ja kohta alkoi\nkuulua kellojen soitto...\n\nTyynessä, kirkkaassa helmikuun ilmassa kajahti kellojen kumea ääni\nomituisen kirkkaalta ja helisi kauas vuoriseen ympäristöön. Seppä ei\nmuistanut koskaan kirkonkellojen äänen noin kajahdelleen, noin kauas\nvaaroihin kumisseen... tai hän ei ollut koskaan niiden äänessä mitään\nerityisempää helinää huomannut, vaikka kotipihalle aina kuuli...\n\nMutta nyt otti korva paremmin, ja raskas suru tuntui sydäntä\nvihlaisevan.\n\n— Sielukelloja soitetaan Samuli-vainajalle... tuli hänen mieleensä. Hän\nkääntyi katsomaan taakseen ja näki molempien avonaisten luukkujen läpi\nkellojen vuoroon heilahtavan... ja hänen mieleensä tuli kumma pelko\nkuolemasta ja elämästä haudan tuolla puolen...\n\nHän ei ollut kuolemaa eikä tulevaa elämää koskaan ajatellut, mutta nyt\ntuli mieleen... ja sen hän tunsi, että kaukana oli hän siitä Herrasta,\njoka rauhan ja iankaikkisen ilon on kärsiville valmistanut...\n\nJa syvissä mietteissä seppä hiihteli kotiaan päin.\n\n... »mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa\nilossa...» muistuivat pastorin sanat mieleen.\n\n— Jos niin on... niin sitten ainakin on _siellä_ oikeutta sillekin,\njolta se _täällä_ ryöstetään, ajatteli hän.\n\nKun hän pääsi kotipihalle, oltiin siellä jo ruumista viemässä vajaan,\njoka oli pajan vieressä. Muutamia hirrenajajia oli Juliaana saanut\navukseen. Hän oli pessyt ruumiin, sepän valkoisen, uuden paidan pannut\npäälle ja sukat jalkaan.\n\nLiisan uikutus kuului kamarista, ja lapsetkin itkivät.\n\nSeppä liittyi miehille avuksi, ja pian oli ruumis saatu laudoille,\njotka oli asetettu vajaan, kahden tyhjän tynnyrin varaan.\n\n»Ei paina paljoa mies enää», sanoi eräs kantajista.\n\n»Kyllä on miesparasta liha syöpynyt, ettei suinkaan ole muualla kuin\nkielessä», arveli toinen.\n\nKolmas, vanhanpuoleinen mies, kotikyläläinen, puhui:\n\n»Kummasti pian kuihtuu ja kuolee ihminen. Viime kesänä vielä, muistan,\nkun olimme Karjasaaressa... harva nuorikaan mies olisi vielä viime\nkesänäkään heinän hankoamisessa Samulille riittänyt... Näin, kun\nTörmälän saran vieressä tein heinää.»\n\nSeppä sanoi kuin kaikille yhteisesti:\n\n»Ei se nälkään eikä puutteeseenkaan kuollut, sen tiedämme Juliaana ja\nminä. Mutta kova oli sisustauti, vanha repeämä mikä lienee ollut, ja\nsiihen lisäksi kolotus... Ja murhetta tuli muutenkin... se lopunkin\nmiehuutta ja toivoa vei...»\n\nSepälle tulivat kyynelet silmiin, ja toisetkin miehet seisoivat\ntotisina kuin patsaat.\n\n»Veisatkaa joku virsi», pyysi Juliaana, joka seisoi ovella.\n\nOlikin miesten joukossa Juurrus-Antti, vanha veisaaja ja virsimies\nverraton.\n\nUlkomuistilta alkoi veisata, ja toiset ottivat lakit päästään. Oven\npieltä vasten seisoi Juliaana silmiään huivinnurkalla pyyhkien.\n\nVirttä veisatessa ilmausi Törmälän Serafiina pihalle ja käveli vajan\novelle, Juliaanan viereen. Hänen kasvonsa olivat puhtaat, ja päässä\noli musta huivi. Silmät eivät kiiluneet nyt niinkuin tavallisesti, ja\nolennossa näytti muutenkin olevan vakavuutta.\n\nJuliaana silmäsi häneen kylmästi.\n\n— Oletkohan tullut ilon vai surun vuoksi? hän mietti, sillä hänellä oli\nvieläkin omat ajatuksensa Serafiinasta ja testamentista.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKirkas, heleän kaunis helmikuun sunnuntai oli, kun Koski-Samulin\nviimeiset jäännökset kätkettiin maan poveen.\n\nTörmälän Serafiina oli kaikki hautajaishommat kustantanut.\nKöyhäinhoidon puoleen ei tarvittu kääntyä. Kuusi-Antti, vanha\nruumisarkkunikkari, teki arkun, ja Serafiina ja sepän Juliaana\ntoimittivat ruumiin siihen. Arkku oli kaikin puolin varustettu niinkuin\nvarakkaidenkin. Kantajiksi oli kutsuttu Samuli-vainajan parhaat ja\nläheisimmät naapurit: Kuusi-Antti poikineen, seppä, Alatörmälän isäntä\nja kaikki mökinmiehet Varpumäestä, jotta yhteensä oli kahdeksan\nkantajaa.\n\nTörmälän hevosella on ruumis kirkolle tuotu, ja siinä nyt kirkon\nluona vartovat papin viimeistä toimitusta, ennenkuin lähtevät arkkua\nkirkkomaalle kantamaan.\n\nRuumissaatossa on, paitsi kantajia, vainajan leski Liisa, sepän\nJuliaana ja Törmälän Serafiina, joka on tahtonut saattaa talon vanhaa\npalvelijaa viimeiseen lepokammioon. Liisan silmät ovat itkusta\nturvonneet, mutta nyt hän on vaiti ja katselee miettiväisenä mustaan\narkkuun, jonka mustankiiltävästä pinnasta valkoinen lumi omituisesti\nheijastuu.\n\nMiehet puhelevat keskenään muista maailman asioista, ja Serafiina\nseisoo vähän etempänä omissa ajatuksissaan. Hän on kyllä vakavan ja\njuhlallisen näköinen paksuissa, mustissa talvivaatteissaan, mutta siinä\nmietteissään kun seisoo, vilahtaa väliin kuin riemu pienien silmien\nterävässä ilmeessä.\n\nJuliaanan suurten, rehellisten silmien katse seuraa Serafiinaa, ja\nkun Juliaanan katse osuu Serafiinan silmiin, kääntää tämä heti päänsä\ntoisaalle. Eikä saa Juliaana pois mielestään kummaa epäluuloa, joka\nSerafiinaa kohtaan on syntynyt. Ei ole Juliaana luuloistaan kenellekään\nsitten enää puhunut, kun miehensä kanssa siitä puhe oli, mutta aina\non se ajatus häntä vaivannut. Ja kuta enemmän hän on Serafiinaa\ntarkastanut, nyt hautajaishommissakin, sitä varmemmaksi on hänen\nuskonsa käynyt. On tosin joskus epäillytkin. Niinä hetkinä varsinkin,\nkun näki, millä innolla ja huolella Serafiina hommasi vainajaa hautaan\nja lapsista huolta piti.\n\nMutta nyt tässä kirkon luona, kirkkaassa ilmassa, on hänen tuntoonsa\nkasvanut varma usko, että Serafiina sydämessään iloitsee Samulin\nkuolemasta. Semmoisen kummallisen ilon kiillon on hän nähnyt Serafiinan\nsilmissä.\n\nMutta ei hän ajatuksistaan kenellekään mitään hiisku.\n\nMaalari, työväenseuran esimies, on aikonut pitää puheen Samulin\nhaudalla. Mutta seppä on yhteen sanaan sen kieltänyt.\n\nSyrjäsilmällä maalari katselee ruumissaattuetta, mutta ei tule kantajia\npuhuttelemaan. On luultavasti sepällekin suuttunut.\n\nKirkas päivä paistaa kirkkomaan pitkien puiden lomitse valkoiseen\nhankeen. Sinne on suuren kuusen juurelle kaivettu hauta, jonka kuiva,\nkeltainen hiekka pohottaa kauas hangen keskeltä...\n\nSinne kantavat Samuli-vainajan arkkua, ja nenäliinat silmillä kulkee\nkolme naista arkun perässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTörmälän Serafiina on palannut Samuli-vainajaa hautaan saattamasta.\n\nHän ei oikein saa selvää itsestään, onko hänen hyvä vai paha olla.\nEnemmän kuitenkin hyvä.\n\nKoko talo onkin nyt kuin autio. Serafiina on toistaiseksi lopettanut\nkarjan pidon, vuokrannut niityt ja elää omaa elämäänsä yksin koko\ntalossa. Ei palvelijaakaan ole hän täksi talveksi raskinnut palkata.\n\n»Velkoja on paljon», on hän huutokauppapäivänä sanonut. »Ne täytyy\nensiksi maksaa...»\n\nHän on riisunut paksut mustat vaatteensa ja istahtaa melkein väsyneesti\ntuolille ikkunan luo, josta näkee suoraan Varpumäkeen. Sinne vie nyt\nvankka, kovaksi tallattu hirsitie, ja uusien, vasta pelkottujen hirsien\nkyljet paistavat läjistään tielle asti.\n\nHän on sytyttänyt tulen uuniin, sillä kirkkomaalla ollessa on tullut\nhieman vilu. Lämmittävän tulen luona on hupainen istua, ja hänestä\ntuntuu nyt helpommalta kuin on tuntunut pitkään aikaan. Ja hänen\najatuksensa pyörivät nyt viime kuukausien tapahtumissa...\n\nSydän vieläkin hytkähtää ja selkäpiitä karmii, mutta kaikki on nyt\nhyvin ja hänen tuntonsa on rauhoittunut.\n\nOnko hän sitten rikkonut?\n\nVasta syyskesällä, kun kansakouluntarkastaja kävi ja puhe tuli\nVarpumäen torpasta, että siihen kansakoulu sopisi, sai hän isältä\nkuulla, että Varpumäen oli isä lahjoittanut Samulille...\n\nVarpumäen torpan paikasta tarjosi kunta verraten suurta kauppasummaa,\nja hän koki taivuttaa isää, jotta myisi... ja saisi siten ison velan\nmaksetuksi. Mutta isä ei suostunut mihinkään...\n\nSilloin isä sairastui ja puhui testamentista...\n\nHän haki ja löysi isän papereista testamentin...\n\n— Mitä hyödyttää Samulia, että saa niin paljon maata? mietiskeli\nhän. — Ei Samuli koskaan, kivulloinen ja ikämies jo, kykene maataan\nviljelemään, ei pysty saamaan navettaakaan... Parempi on, että autan\nhäntä muuten.\n\nJa isän kuoltua hän otti testamentin ja piilotti sen visusti omiin\nkätköihinsä. Ei tahtonut sitä hävittääkään...\n\nMyi sitten Varpumäen ja joka pennillä isävainajan velkaa maksoi... Ja\nhuolta oli pitänyt Samulin perheestä ja vastakin aikoi pitää...\n\nSe vain oli joka päivä ollut hänen suurin toivomuksensa, että Samuli\nkuolisi, kuta pikemmin sitä parempi. Nyt oli toivomus toteutunut ja hän\noli nyt mielestään päässyt rauhaan — testamentin suhteen.\n\nEi kaivannut enää Samuli testamenttia, ja leski ja lapset tulivat\nvarmaan paremmin nyt toimeen kuin koskaan torpassa, jossa ei olisi\nollut muuta kuin viljelemätöntä maata...\n\nNiin oli.\n\nHän nousi, meni kätköilleen ja otti sieltä paperikäärön, jonka aukaisi.\nSiinä oli isävainajan isoa, selvää käsialaa. Hän luki siitä:\n\n Lahjakirja.\n\n Täten lahjoitan ja määrään minä Joonas Heikinp. Aislinki eli Törmälä,\n että kuolemani jälkeen kiinteästä omaisuudestani Törmälän talosta N:o\n 3, tämän pitäjän Haukkavaaran kylässä, on torpparilleni Samuli Erkinp.\n Koskelle ja hänen perheelleen omaksi ja omistettavaksi erotettava\n 5 tynnyrinalaa maata, Varpumäestä suoraan itään Takasuolle päin,\n rajoittuen Alatörmälän talon palstaan etelässä ja Metsämaan palstaan\n pohjoisessa, lisäksi mainitun Kosken ennen omistamaan torpan maahan\n ja huoneisiin, jotka olen hänelle ennen lahjaksi antanut. Vielä on\n Koskelle lisäksi erotettava Takasuo nimiseltä uudisviljelykseltä,\n Rantalan talon rajaa vasten, Vasuharjusta alkaen 300 sylen pituinen\n ja 100 sylen levyinen niittypalsta, jotka molemmat palstat omistaja\n saapi hakea palstatilaksi ja päätilan veroihin nähden niistä päätilan\n hyväksi veron maksaa.\n\n Irtaimistosta on heti kuolemani jälkeen annettava kaksi lypsävää\n lehmää ja 2 tynnyriä ohria. Jos Samuli Koski kuolisi ennen minua, jää\n tämä lahjakirja hänen oikeutensa omistajien nautittavaksi.\n\n Kaiken tämän lahjoituksen teen vapaasta tahdostani ja oikeasta\n omastani siitä syystä, että Samuli Koski on minua palvellut\n kolmattakymmentä vuotta uskollisesti ja rehellisesti.\n\n Kirjoitettu Törmälän tilalla — päivänä — kuuta — — —\n\n                                   Joonas Heikinp. Aislinki\n                                          eli Törmälä.\n                                          Oma käsi.»\n\nSerafiina heitti paperiarkin hiillokseen, missä liekit mieluisasti\nnuoleksivat sitä. Serafiina näki vielä hiiltyneen paperin punaisella\npohjalla mustia kirjaimia, joista erotti nimet Samuli ja Joonas...\n\nHän kohensi jäännökset hiillokseen.\n\nHän ei tiennyt, oliko hänen nyt paha vaiko hyvä olla. Paremmin\nkuitenkin hyvä.\n\nHän nousi, puki ylleen ja läksi Varpumäkeen noutamaan Samuli-vainajan\nnuorinta poikaa, Akselia, jonka oli aikonut ottaa kasvatikseen.\n\n\n\n"]