[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC8pT8g6pyfDau76Dy0UEd75th3vjl1u1X5OereuekG4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2957,"Portaankorvan emäntä","Kataja, Väinö",1867,1914,"2957-kataja-vaino-portaankorvan-emanta","2957__Kataja_Väinö__Portaankorvan_emäntä","Kuvaus Ruotsin rajoilta","romaani",[],[],"fi",1911,null,15563,94260,false,72692,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Portaankorvan emäntä: Kuvaus Ruotsin rajoilta\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Karoliina, the mistress of the Portaankorva estate, as she grapples with her emotional turmoil, reflecting on the tension between her desires and her current life. Set against the backdrop of a vibrant yet harsh natural environment, the narrative explores themes of identity, longing, and the struggle for freedom.  At the start of the novel, we are introduced to the stark landscape and environment surrounding Portaankorva, where the sounds of a powerful river persistently echo. The opening scenes depict Karoliina's life as she contemplates the arrival of spring and the personal struggles hidden beneath the surface of her daily existence, including her unfulfilled dreams and dissatisfaction with her marriage. Her inner conflict becomes evident as she listens to the river, which mirrors her own trapped emotions, while she recalls fond memories of her past and the people who have influenced her life. As she interacts with her maid Manta and her son Oskari, the complexities of her relationships begin to unfold, setting the stage for the emotional journey that lies ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Portaankorvan emäntä Karoliina elää onnettomassa avioliitossa Ruotsin rajalla sijaitsevassa talossa. Jylhän kosken pauhu säestää hänen sisäistä kamppailuaan ja vaiettuja tunteitaan arjen keskellä. Romaani kuvaa perheen sisäisiä jännitteitä, kielipolitiikkaa sekä pohjoista luontoa ja elämäntapaa.","Väinö Katajan 'Portaankorvan emäntä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2957. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PORTAANKORVAN EMÄNTÄ\n\nKuvaus Ruotsin rajoilta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTaloa ylempänä olivat jo kevätvirrat leikanneet pitkän railon\nkeskijoelle, mutta Portaankorvassa ulottui vielä rykelmä talven\njäätämiä jääneliöitä venevalkamasta sulan syrjään saakka. Mutta\nalempaa, joen niemen takaa, kuului yötä päivää kesät talvet suuren\nkosken pauhu, vaikkei itse koski sopinutkaan taloon näkymään.\nTalviaamuin huokui se höyryjään niemen nenää korkeammalle, ja sen läpi\nkimalteli aurinko etelän taivaanrannalta pirtin peräikkunaan kuin\nmaasta nousevan usvan läpi.\n\nTalo oli korkealla törmällä, kalliorantaisen joen korvassa, jossa\nkulki syvin uoma, ollen lohien ylösnousureittinä ja tukkilauttojen\nalasvienti-tienä. Päärakennus, punaiseksi maalattu, oli joen\nsuuntaisena törmällä, joka jyrkkänä ja kivisenä laskeutui virtavaan\njokeen. Ulkohuoneiden päädyt sitävastoin olivat joelle päin. Sauna oli\netempänä, kiviseen törmänlohmuun salvettu, lehtipuut tukenaan joen\npuolella. Saunan sivu vei polku jyrkkänä rantapadolle, joka talon\nrantaan joka vuosi rakennettiin.\n\nKesäisin oli talossa vilkasta liikettä lauttojen kuljetuksen ja\nlohenpyynnin aikana, mutta talvisin tuntui kuin jähmettyisi elämäkin\nsamoin kuin jäätyi joki talon kohdalta. Suuren kosken pauhu kuului\nkuitenkin aina, pakkastalvinakin, yötä päivää... yötä päivää. Talvisin\noli sen pauhussa voimattoman vaikerrusta, ja sen ulvonta kuului kuin\nahdistetusta rinnasta, jossa liikkuivat pauhaavat tunteet ja villit\nhalut, mutta jonka voimattomana täytyi kärsiä.\n\nTalvi-iltoina varsinkin tuntui siltä. Emäntä seisahtui usein keskelle\npihaa navettaan mennessään ja kuunteli... Talven taivas oli pimeän\npilven peitossa, ei tähtien välkettä, ei kuun kumotusta, ei revontulten\nloimoa... silloin se kuului suuren kosken pauhu niin kummalta\nvalitukselta... Ah, se oli aivan kuin emännän oman rinnan tukehtunut\nkiljaiseminen, niinkuin hänen oman sydämensä tuskanhuuto, jonka täytyi\naina vaieta, silloinkin, kun se väkisin pyrki ilmoille pääsemään.\n\nPimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan\nnavettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi\nja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena\nkiljahti... noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi... Niin se koski\nkahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti...\n\nMutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan... keväällä se\npuhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee\nkauas pois... kauas pois... suureen ihanaan maailmaan...\n\nMutta hän ei koskaan saa tuskaansa huutaa!\n\nYhä hän seisoi, kasvot koskelle päin.\n\nPirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan\nääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne...\n\n— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä\ntiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja\nhyvittelee poikaa... Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi\nhupsu!\n\nSilloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli\nja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.\n\nHän juoksi silloin aina navettaan, ajatuksiaan säikähtäen.\n\n\n\n\nII\n\n\nEmäntä Karoliina istui karsinanpuolisen ikkunan luona kehräten. Siitä\nsopi näkymään ylempänä oleva sula, joka näinä viimeisinä paisteisina\npäivinä oli levinnyt ja pitennytkin. Se näytti mustalta valkoisten\njäiden keskellä, ja virta siinä jo kiehui valkoista vaahtoa keräten\nrailon alapäähän. Päivän, kahden kuluttua, kolmen korkeintaan, puhkeaa\nkoko selkäjää Isoonkoskeen asti. Pian rantajäät sitten lohkeilevat...\ntulva alkaa nousta... kevät tulee ja kesä...\n\nHän ei oikein hyvin nähnyt työnsä äärestä joelle. Hän heitti hetkeksi\nrukkinsa ja kävi ikkunan luo, kyynärpäillään ikkunan kynnyslautaan\nnojaten ja kasvot ruudussa kiinni. Nyt hän näki paremmin ja etemmäksi.\n\nTänä päivänä oli sulanperä jatkunut melkoisen matkaa alaspäin. Jos\nolisi mennä törmälle katsomaan, niin olisi jo saunan kohdalla,\nväkevimmän korvan yläpuolella...\n\nMinkätähden hän aina vartoi ja odotti kevättä ja jäiden lähtöä?\nMinkätähden toivoi ja eli kuin tuskassa, kun kylmä kevään tuloa\nhidastutti?\n\nNiin hän aina oli toivonut, ensi keväänä jo, kun tuli emännäksi\nPortaankorvaan. Toista kymmentä vuotta oli siitä kulunut...\n\nEmäntä kuuli jonkun tulevan pirttiin. Askeleista hän tunsi, että tulija\noli Manta piika, joka vasta oli karttaamasta lähtenyt pihasalle. Hän ei\nviitsinyt kääntyä katsomaan, virkkoi vain, kasvot yhä kiinni ikkunassa:\n\n»Suvea tietää... sulanperä on paljon pitennyt tänä päivänä...»\n\n»Kohisevan kuuluu koskikin niinkuin suven edellä kohisee», hän kuuli\nMantan vastaavan.\n\n»Vai jo kohisee... suvea tietää!» sanoi hän, ja hänen silmänsä\nkirkastuivat.\n\nMutta sitten hän ikäänkuin katui vilkastumistaan, katsoi taas joelle ja\nkysyi välinpitämättömällä äänellä:\n\n»Mihinkähän se meni, koska ei näy olevan patovaajoja kolomassa?»\n\n»Kuului puhuvan kirveen pajoittamisesta.»\n\nTaas vilkastui emäntä, ja silmissä leimahti ilo.\n\n»Vai niin», hän sanoi ja heitti pitkän, vaalean palmikon olkansa taakse.\n\nManta alkoi kartata.\n\n»Tässähän nämä nyt ovatkin menossa viimeiset talvivillat... saamme\nkaikki valmiiksi... talvityöt pois ja rukki ullakolle... kevät ja kesä\ntulevat... Eikö olekin hauskaa, Manta, kun tulee kesä taas!»\n\n»Hauskaa on...»\n\n»Voi, se talvi on pitkä ja ikävä... Ei näy monta ihmistä koko\ntalvena... Ei näkisi kulkijatakaan, ellei tästä näkyisi Suomen puolen\nmaantielle...»\n\n»Ikävää ja pakkastahan se on talven aika», puhui kartatessaan Manta,\nkeski-ikäihminen. »Taitaa olla emännänkin joskus ikävä, vaikka\ntämmöinen talo on.»\n\n»On minun joskus hirveän ikävä. Mistä Manta sen arvaa?»\n\n»On näyttänyt siltä... Suomen puolelle taitaa olla ikävä...»\n\nKaroliina oli taas asettunut ikkunaan eikä näyttänyt muistavan rukkiaan\neikä kuulevan mitä Manta puhui.\n\nHänen katseensa luisti yli valkoisen joen jään vastaiselle rannalle,\njossa oli suuri kylä pitkin joen kaarena juoksevaa törmää. Viistoon\nikkunasta näkyi Väylänpää kylän ylipäässä, hänen syntymä- ja\nlapsuudenkotinsa. Siinä oli Suomi, ja tuo ranta tuossa, noin lähellä,\noli Suomen ranta...\n\nHänen katseensa pysähtyi entisen kodin katselemiseen. Päärakennus\noli korkealla kivijalalla, ikkunat kiiltäen ilta-auringon valossa\nkuin kulta. Silloin se oli punainen, nyt oli laudoitettu ja maalattu\nvalkoiseksi. Lapsuuden koti!\n\nHänen mieleensä tulvi lapsuuden ja nuoruuden muistoja niin, että hän\nalkoi laulella. Siellä oli ollut ilon ja onnen hetkiä... siellä oli\nollut pettymystä ja katkeraa surua... Siellä oli ollut koko elämän\nihanin ja muistorikkain hetki...\n\nJos vielä saisi sen ajan takaisin! Ei tänne tulisi, ei rupeaisi\nvaimoksi vastenmieliselle miehelle, vaikka kuninkaan linnaan asumaan\npyytäisi! Ennen kärsisi häpeänsä, kärsisi sukunsa vihat ja elättäisi\npoikansa vaikka kuinka raskaalla työllä...\n\nMutta se aika ei enää tule takaisin! Eikä tule hänkään, jota rakasti ja\njoka lupasi tulla... Mutta jäipä poika muistoksi, ja rakas oli vieläkin\nhän, jonka kanssa elonsa ihanimman kesän vietti...\n\nHän unohtui siihen Suomen puolen rantoja katselemaan ja kuluneita\nvuosia muistelemaan. Mutta kun katse palasi Suomen puolelta, pysähtyi\nse taas sulaan, joka jo näytti pitenneen saunan kohdalle asti. Silloin\nmuisti hän erään tapauksen, joka tuossa virtavimmassa korvassa oli\nsattunut samana kesänä, jona hänetkin tänne Portaankorvaan emännäksi\ntuotiin. Hän ajatteli sitä niin vilkkaasti, että omien tunteittensa\nkäskystä kiljaisi...\n\n»Herra Isä!» huudahti Manta. »Mikä tuli?»\n\n»Ei mikään!»\n\nKaroliina kääntyi naurusuin Mantaan päin.\n\n»Muistin tässä taas, kun tuohon sulaan katsoin, sitä Kivi-Santeri\nvainajaa.»\n\n»Niin häntäkö, joka hyppäsi rantapadolta koskeen?»\n\n»Niin! Huuh! Kun kuuluu juosseen pitkin saunapolkua ensin saunalle ja\nsiitä padolle ja patoa pitkin... ja potkaisemalla potkaissut. Onhan\nManta sen kuullut?»\n\n»Olen minä kuullut... Jumalaton mies, mikä lienee ollut...»\n\n»Nuori ja vankka mies kuuluu olleen... Pää edellä kertovat hypänneen,\neikä ollut kertaakaan pinnalle noussut... Ja vasta syksyllä löydettiin\nIsonkosken alta ruumis...»\n\n»Kirjaton kulkuri kuuluu olleen... Hautaamatta kuuluu olevan vieläkin.»\n\nKaroliina oli poistunut ikkunasta, yritti jo kerran istumaan rukkinsa\nääreen, mutta kävikin keskilattialle ja virkkoi:\n\n»Padon päästä on monta syltä veteen... Pohjaan painui, kun hyppäsi...»\n\n»Taisipa painua...»\n\n»Näin sillä olivat olleet kädet... katsos, Manta... ja näin se oli\nvauhdissa juossut...»\n\nEmännän poskille nousi puna, ja silmät leimusivat.\n\n»Juoksipa tuo nyt miten hyvänsä», sanoi Manta ylenkatseellisesti.\n\n»Oli nähty Suomen puoleltakin, Väylänpäästäkin... Mutta ei ehtinyt\nkukaan apuun.»\n\n»Perkele vei omansa.»\n\n»Oli jäänyt morsian johonkin Lapin rajoille.»\n\n»Niin lie.»\n\n»Ensi syksynä, kun tähän taloon tulin, kummitteli se tapaus mielessäni,\nja öilläkin välistä heräsin... Onkin niin kaamea ja vaarallinen tuo\npato... Minä pelkään siihen katsoakin... Huimaa päätäni, kun lautatkin\nsivu vilistävät... Syysiltoina olen kuulevinani kuin avunhuutoja, aina\nIsostakoskesta asti...»\n\n»Joutavia...»\n\n»Ja kun kerran tuli unissa ja otti kädestä...»\n\n»Emännän ei kannattaisi semmoisia miettiä...»\n\n»Johtuvat väkisinkin mieleen...»\n\n»Ei saa antaa johtua. Pitää ajatella muuta.»\n\n»Kumma se on, ettei siinä ole kukaan patomiehistä tai lohenpyytäjistä\nhukkunut!»\n\n»Eivät pyri omasta halusta, niinkuin Kivi-Santeri teki. Ja tottuneet\nkun ovat... niinkuin tämänkin talon isäntä...»\n\n»Niin! Kun välistä Aapelikin uskaltaa ihan vaarallisimpaan paikkaan...\nKyllä Mantakin näkee, jahka korvapatoa ruvetaan lyömään. Niin, kesä\ntulee! Lauttojen lasku alkaa... tulee liikettä ja elämää... Sattuu\nsieltä tukkilaisten joukosta tulemaan Mantankin hyvä...»\n\n»Pyh...»\n\n»On siellä joukossa sorjaa ja norjaa, hyviä soittajiakin...»\n\n»En minä enää... Ikäihminen jo. Emäntä puhuu kuin nuorelle tytölle.\nPian suutun.»\n\n»Leikkiä minä lasken. Kyllä Manta leikin ymmärtää.»\n\nManta ei siihen vastannut, karttasi vain, huulet pitkänä kuin ruomat.\n\nKauheata, kuinka ruma tuo Manta olikin, ajatteli emäntä. Nuorempi oli\nemäntää, mutta niin vanhan näköinen kuin voiteeton saapasvarsi.\n\n»Leikkiä se oli...»\n\n»En minä välitä semmoisesta leikistä.»\n\nManta näytti todella suuttuneelta. Ei sentään malttanut olla\nhymyilemättä, kun emäntä ratkesi raikkaaseen nauruun.\n\n»Niin on tuo emäntä kuin hulliaiset tyttäret luonnoltaan», sanoi hän.\n\n»Ei tässä nyt vielä niin vanhoja olla, ettei leikkiä joskus saa laskea.»\n\nEmäntä aikoi taas kehrätä, mutta äkkiä hän muisti jotakin ja meni ulos.\n\nManta jatkoi karttaamistaan.\n\nSen oli Manta ennenkin pannut merkille, että emäntä isännän poissa\nollessa oli erilainen kuin muulloin: oli iloisempi, puheliaampi ja\nsanoi paljon semmoista, jota ei isännän kuullen sanoisi. Kuinka\nlienevät heidän suhteensa? Puhuihan maailma yhtä ja toista. Ja vikaa\nkai siinä oli, koska emäntä aina pyrki miehestään loitommaksi. Eri\nhuoneessa nukkuivatkin...\n\nMikä tiennee?\n\nManta oli vasta pyhäinpäivänä tullut Portaankorvaan palvelukseen, mutta\nyhtä ja toista oli jo kuluneen talven aikana ehtinyt huomata. Isännässä\nei mitään erikoisempaa havainnut. Se oli aina työssä ja liikkeellä.\nJa milloin pirtissä nuottaa kutoi, hän kehui poikaansa, joka oli\nparas kansakoulun oppilaista. Mutta emäntä, Karoliina, näytti joskus\nomituiselta. Manta oli monta kertaa nähnyt emännän pimeinä iltoina\npysähtyvän pihalle ja ikäänkuin jotakin koskelta päin kuulostelevan.\nKerran sattui hän kaivon kannelle eikä emäntä häntä huomannut.\n\nSilloinkin seisahtui navettaan tullessa ja kuulosteli. Ja itsekseen\nhöpisi:\n\n»Ah, kuinka se ulvoo ja huutaa... näkee se kerran, kenen poika on, vaan\npitäköön, hupsu, omanaan vielä.... ja kehukoon...»\n\nNytkin oli tullut kuin villiksi, kun tiesi isännän menneen pajaan.\nMutta annahan kun saapuu kotia, jo on emännän suu lukossa ja silmissä\nleimahtelee... Soisi kai kuolevan, hukkuvan...\n\nHän jatkoi karttaamistaan. Mihin se nyt jäi, kun ei joudu kehräämään!\n\nPortailla seisoi Karoliina avopäin ja katseli niemelle päin, jonka\ntakaa Isonkosken pauhu kuului. Hän hengitti täysin keuhkoin kirkasta,\nleutoa kevätilmaa, jossa jo tuoksahti pihkan lemua. Hän oli tukeva\nihminen, pitkä ja jäntevä, parhaassa iässään vielä. Kasvoissa oli\nvälistä lapsellinen ilme, mutta joskus leimahtivat suuret ruskeat\nsilmät kuin vihaisinta vihaa, ja silloin kasvoillekin ilmausi kova,\nkatkera piirre.\n\nMelkein kuin tietämättään jäi hän siihen seisomaan ja havaitsi pihalla\nkuusiriukuja, joita isäntä oli ollut nitomassa patovaajoiksi.\n\n»Pian kai tulee siihen taas naputtelunaan ja nenäänsä niistämään!...\nViipyisi vielä hetkenkään!»\n\nHän kävi pihalle ja joutui rakennuksen nurkalle, josta näki jäälle ja\nSuomen puolelle. Silloin hän huomasi Väylänpään rannassa kaksi miestä,\njotka näyttivät pehminnyttä tietä pitkin pyrkivän Ruotsin puolelle.\nEdellä kulkeva näytti olevan poikanen, joka veti kelkkaa perässään.\n\n»Keitä lienevät. Väylänpäästä ne näkyvät lähteneen. No, eipä heillä\nmitään vaaraa ole tarjona... vastahan aamupäivällä on hevosellakin\npoikki ajettu...»\n\nHän huomasi olevansa avopäin ja riensi sisälle.\n\n»Aikoiko kauankin olla pajamatkalla?» kysyi hän, mutta riensi vastausta\nodottamatta joenpuolisen ikkunan pieleen tulijoita katsomaan.\n\n»Tuolta tulee kaksi miestä poikki, toinen vetää kelkkaa, jossa näyttää\nolevan kapsäkkejä vai mitä lie... Tule katsomaan, Manta!»\n\n»Mitäpä minä heistä. Kun eivät vaan tuone tullinalaista tavaraa...\nmenettävät kuin se tavallinen vieraskin...»\n\n»Eivät ne noin rohkeasti päivän aikana tulisi, jos luvatonta kelkassa\nolisi... Tulehan katsomaan!»\n\nTie, jota pitkin tulijat Suomen puolelta lähenivät, nousi maihin\nylempänä Portaankorvaa, melkein keskikylälle. Tien kohdalle oli siinä\nrantatörmään kaivettu loivempi kuja, josta tie nousi törmälle.\n\nTulijat olivat jo hyvin lähellä ruotsinpuolista rantaa, kun emäntä,\njoka koko ajan oli katsonut heidän tuloaan, huudahti Mantalle:\n\n»Nyt minä tunnen kelkkaa vetävän pojan. Se on Väylänpään Eemeli...\nLuultavasti on toinen joku matkustavainen, joka kyydillä on tullut\nVäylänpäähän ja siitä tahtonut poikkisaattajaa...»\n\n»Lienee joku kaupustelija», arveli Manta, mutta nousi hänkin ikkunaan\nkatsomaan.\n\nKun poikkitulijat olivat nousseet maihin ja kadonneet näkyvistä,\nryhtyivät naiset työhönsä, Manta karttaamaan, emäntä kehräämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nManta oli jo mennyt iltalypsylle ja emäntä oli yksin pirtissä, kehräten\nkartanpaloja, jotka Mantalta olivat jääneet. Hän alkoi jo odotella\npoikaansakin, Oskaria, jonka tiesi olevan koululla ja viipyvän tänään\nvoimistelun vuoksi kauemmin. Mutta nyt olisi jo pitänyt sieltäkin ehtiä.\n\n— Kaiketi on Aapeli laittanut luunsa koululle, koska ei kuulu\ntulevaksi, — mietti emäntä. — Sinne on mennyt viivyttämään opettajaa ja\npoikaa kehumaan... Hupsu! Se toivoo Oskarista pappia tänne rajalle...\n\nSamassa kuului askeleita porstuasta, mutta emäntä tunsi heti, ettei\ntulijain joukossa ollut isäntää.\n\nTulijat olivatkin äskeiset miehet, hänen veljensä poika Väylänpään\nEemeli ja laihanlainen, siivon näköinen herrasmies, hieno turkki yllään.\n\nVieras herra tervehti ystävällisesti käyden kättä antamaan emännälle.\nSaatuaan kuulla, että vieras oli Helsingistä, maisteri Airisto, ja että\nhän pyysi asumaan taloon lyhemmäksi aikaa, tutkiakseen kielimurretta,\nvilkastui emäntä ja kävi vieraan kanssa keskusteluun.\n\n»Vai Helsingistä... Se on Suomen pääkaupunki...»\n\nEmäntä tarkasteli vierasta suurilla ruskeilla silmillään, ja jokin\nsalainen ilo leimahti hänen mieleensä.\n\n»Vai Väylänpäästä tänne opastettiin», hän puheli työntäen uunin luo\nkarttapenkkiä ja rukkia. »Se on minun syntymäkotini. Veljeni on siinä\nnyt isäntänä... Vieras riisuu turkin ja käy istumaan...»\n\n»Jo minä kuulin, puhui vieras hiljaisella äänellä. »Väylänpään isäntä\njo kertoi ja tämä Eemeli lisää tullessamme. Taitaakin olla täällä\ntavallista, että Suomesta emäntiä haetaan...»\n\n»Sattuu joskus...»\n\n»Vaikka suomalaistahan on asutus tälläkin puolen rajan ja suomalaisia\nasukkaat...»\n\n»Niin kai ovat, koska samaa suomea puhuvat, mutta tämä uusi polvi oppii\naivan ruotsinkieltä... koulussa aivan ruotsia opetetaan... Siellä on\nmeidänkin Oskari...»\n\n»Vai niin...»\n\nVieraan kasvot synkkenivät.\n\n»Suomeahan ne puhuvat kaikki koulun pihalla», sanoi Eemeli. »Eivätkä\nsano ymmärtävänsä mitä lukevat...»\n\n»Tjaa», arveli vieras ja kysyi sitten, ikäänkuin haluten puhua muusta:\n\n»Niin, miten käy, emäntä? Saanko jäädä taloon?»\n\n»No jo toki. Kun nyt vain ette olisi liian vaativa. Ei ole Aapeli tässä\nkotona, vaan mitäpä hänelläkään olisi... ja pian kai hänkin tulee... On\ntässä porstuakamari, jossa kyllä saatte rauhassa olla... Mutta ei ole\nnäin talonpoikaisessa talossa...»\n\n»Vielä mitä, kyllä toimeen tulemme... Minä tyydyn ihan samaan ruokaan\nkuin te itsekin...»\n\n»Kun rantapato saadaan pyyntiin, niin saatte lohta... Ei ole enää\npitkää aikaa jäänlähtöön...»\n\nKaroliina oli jutellessa keittänyt kahvit ja käski vieraan ja Eemelin\nvierashuoneeseensa. Hänellä oli hopeiset kahvivehkeet, kannut, kerma-\nja sokeriastiat.\n\nVieras ihmetteli.\n\n»Ne ovat minun matkassani tulleet», sanoi emäntä. »Isävainaja antoi\nne minulle, kun olin vireäjalkainen palvelemaan matkustavaisia, joita\nmyötäänsä silloin kulki Väylänpäässä.»\n\n»Oliko silloinkin kestikievari Väylänpäässä?»\n\n»Siinä on ollut monta kymmentä vuotta.»\n\nKahvia juotaessa sanoi vieras:\n\n»Vai ei ole kuin yksi lapsi, tai ymmärsinkö äsken väärin...»\n\n»Ei ole kuin se yksi... eikä ole ollutkaan useampaa... Kolmentoista jo\non... pian on koulunsa käynyt läpi...»\n\nVieras ja emäntä jäivät juttelemaan. Eemeli läksi kelkkoineen takaisin\nSuomen puolelle.\n\n»Vie terveisiä Väylänpäähän!» evästi Karoliina, ja kun Eemeli oli\npainanut oven kiinni, hän lisäsi vieraalle:\n\n»Tästä pojasta veljeni toivoo maamiestä... Heillä on vanhin poika\nlyseossa... Tämä Eemeli on kahta vuotta vanhempi meidän Oskaria.»\n\n»No kuinka Oskarinne oppii ruotsinkieltä?» kysyi vieras.\n\nEmäntä laski äänensä melkein kuin supatukseksi:\n\n»Hyväoppinen kun on, niin oppii. Isänsä on kuin hullu, että ruotsia\npitää oppia, ja papiksi aikoo kouluttaa, ja Oskarin lahjoilla papiksi\nkyllä tuleekin. Vaan minä tahtoisin, että Suomeen pitäisi pojan\npyrkiä...»\n\nEmäntä innostui puhumaan Suomen puolesta ja kertoi sinne ikävöivänsä.\n»Hyvin usein käyn Väylänpäässä Suomen sanomalehtiä lukemassa», hän\nsanoi.\n\nHän läksi noutamaan kuumempaa kahvia, mutta tulikin äkkiä takaisin,\nunhottaen tarjottimenkin pirttiin. Hänen kasvoilleen oli ilmaantunut\njotakin pelonsekaista. Hän kumartui vieraan puoleen ja kuiskasi, huulet\naivan vieraan korvan ääressä:\n\n»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi... siitä se pitää... älkääkä\nmuutenkaan panko vastaan sen puheita... tuossa ne tulevat nyt\nkujalla... se on semmoinen... semmoinen vähän niinkuin — löyhä...»\n\nVieras näytti ymmärtävän, nyykäytti päätään ja nousi hänkin mennäkseen\nisäntää vastaan.\n\n»Hyvä, hyvä», kuiskasi emäntä, joka seurasi vierasta porstuaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVieraalle annettiin huone porstuan perältä. Se oli talon siistein\nhuone, emännän vierashuone, jossa huonekalut ja kaikki muu irtain oli\nemännän myötäjäisinä seurannut Väylänpäästä.\n\nMaisteri Airisto laskeusi levolle valkoisten lakanain väliin hyvin\npehmoiselle vuoteelle. Oli vielä valoisaa ulkona, vaikka ilta oli\njutellessa kulunut myöhäiseen. Hänen maatessaan sopi suomenpuolinen\nranta näkymään, suuri, siististi rakennettu kylä ja sen takaa korkeita,\nlumipeitteisiä vaarain lakia. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kaukana\nPohjolassa eikä ollut tätä tämmöiseksi osannut kuvitella.\n\nJa hän unohti unta odotellessaan, että oli tullut tänne rajalle\nkielimurretta tutkimaan, valmistaakseen väitöskirjaansa »Tornion\nmurteesta».\n\nOmituisiin oloihin hän tunsi tulleensa.\n\n— Sama lännessä kuin idässäkin, — ajatteli hän. — Suomen kieli, ainoa\nomamme...\n\nMutta sitten hänen ajatuksensa siirtyivät tähän taloon ja talon väkeen.\n\nHänen mielestään olivat emäntä ja isäntä vastakohtia. Emäntä vilkas ja\npuhelias, avomielinen, isäntä kuiva kalanpyytäjä, itara ja pöyhkeä. Ei\nnäyttänyt emäntä isosti miehestään pitävän... Rumakin oli noin komean\nemännän mieheksi... Mikä lieneekään hänessä ollut puoleensavetävää,\nkun emäntä hänet oli miehekseen ottanut? Ehkä tavara? Mutta emäntä ei\ntuntunut olevan tavarassa kiinni...\n\nSitten muisti pojan, joka oli kotiintunut isän mukana. Poika\noli kaunis. Ei ollut mistään paikasta isänsä näköinen, ei ollut\näitiinsäkään. Hänessä oli jotakin aivan vierasta, varsinkin silmissä ja\ntakaraivolla.\n\n»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi, siitä se pitää...»\n\nEhkäpä olikin niinkuin hän oli arvellut. Poika ei ollut _tämän_\nisännän, vaikka mies näytti siinä uskossa olevan...\n\nJa hänen tuli kuin sääli emäntää, joka vielä oli pulska ja punakka\nihminen, vilkas, kohtelias ja puhelias. Isäntä ei osannut muuta kuin\nkehua poikaa ja sen ruotsinkielen taitoa.\n\nHän muisti halveksivan katseen, jonka emäntä loi mieheensä, kun tämä\nalkoi nauraa räkättää saatuaan kuulla, että vieraskin piti poikaa\nisänsä näköisenä.\n\n»Hä-hä... vieraan silmään se juuri pystyykin, hä-hä!» räkätti hän, ja\npitkän nenän päässä heilui vesiherne.\n\nVihdoin vieras päätti olla ajattelematta muuta kuin sitä, mitä varten\noli tänne rajalle tullut ja pyrkinyt ruotsinpuoliselle rannalle asumaan.\n\nJa siihen hän nukkui.\n\nKun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste. Aurinko paistoi suoraan\nidästä hänen ikkunastaan huoneeseen.\n\nTalossa oltiin jo toimessa. Hän kuuli ovien käyvän ja porstuasta\naskeleita. Ja kun hän tarkemmin kuunteli, kuului Isonkosken pauhukin\nyksitoikkoisena kohinana kuin maan alta. Hän oli nukkunut hyvin, oli\ntyytyväinen kaikin puolin ja päätti heti ryhtyä työtänsä aloittamaan.\nNyt ensiksi piti nousta ylös ja lähteä kevätaamuun tuulettumaan.\n\nSilloin ovelle koputettiin ja emäntä tuli kahvitarjottimineen sisälle.\n\n»Kuulin, että maisteri oli valveilla... Olette tainnut herätä, kun\ntästä ovat miehet aamukylmässä metsään lähteneet...»\n\nEmäntä asetti tarjottimen tuolille vuoteen viereen.\n\nAiristo kehui nukkuneensa mainiosti.\n\nEmäntä näytti melkein nuoremmalta nyt kuin eilen. Puku oli siistimpi,\nnäytti uudelta, ja hän oli avopäin, niin että runsas tukka oli\nnäkösällä.\n\n»Onko isäntäkin mennyt?»\n\n»Meni se. Patoneuvoja pian tarvitaan... Tänään tulee lämmin päivä...\nPian tulee jäille lähtö... Terveiset käski sanoa. Piti teistä\nkovasti...»\n\n»Vai niin, kiitoksia...»\n\n»Te kun ette pannut vastaan... ja sanoitte Oskarin olevan hänen\nnäköisensä...»\n\nEmännän silmissä vilahti veitikkaa.\n\nMaisteri hymähti. Hän ymmärsi emännän erinomaisen hyvin.\n\n»Oskari! Miksi juuri semmoisen nimen panitte?»\n\n»Hänen on panemansa. Kuninkaan kaima siitä piti tehtämän: Oskar Gustaf\nAdolf.»\n\n»Jopa... jopa... Koreaapa piti olla.»\n\n»Niin tietenkin.»\n\nAiristo joi kahvia ja sanoi laskiessaan tyhjää kuppia takaisin\ntarjottimelle:\n\n»Maata pannessani en kuullut kosken kohinaa, mutta nyt kuuluu\nkuin vierestä... Sehän onkin tämän joen suurin koski tuossa talon\nalapuolella.»\n\n»Niin on... Kuuluu se selvään pirttiin talvellakin... Se on kaunis\nkoski... Tässä ihan ikkunan alla on virtavin korva... Mutta rantapato\nlyödään aina saunan kohdalle... Ja tästä vilahtavat tukkilautat sivu\nIsoonkoskeen niin nopeasti, ettei miehiä tunne, vaikka kuinka tuttuja\nolisivat.»\n\nEmäntä vilkastui puhuessaan ja meni ikkunaan.\n\n»Pian tässä on avovesi... ehkä huomenna... Oikein ikävöitsee jo silmä\nvirran juoksua nähdä ja korva kuulla kesäisen kosken pauhua», sanoi hän.\n\n»Minä en ole koskaan asunut kosken partaalla. Tämä lienee suurenmoinen\nkesäisin.»\n\n»Niinkö? ⁻Vai ette ole asunut... Minusta on kosken kohina niin\nhauskaa... Kyllä te nyt näette...»\n\n»Niin... siitä tulee hauskaa.»\n\nHetken kuluttua tokaisi taas emäntä:\n\n»Se luuli teitä semmoiseksi, joka on ryssäin asialla... vaan uskoi\nsentään minua...»\n\nAiriston huomio kiintyi.\n\n»Onko täällä sitten semmoisia kulkenut?»\n\n»Sitä en tiedä, vaan opettaja kuuluu varoittaneen semmoisista, jotka\nsahoja viilaavat...»\n\n»Vai niin. Onko se koulu kaukana tästä?»\n\n»Tässä se on ihan tuon sakean männikön takana. Yhdeksältä menevät\nkouluun.»\n\n»Meneekö Oskarikin?»\n\n»Jo tietenkin. Pirtissä lukee läksyjään.»\n\nKun emäntä poistui, nousi Airisto sukkelaan sängystä.\n\n— Pitääpä huvikseen mennä katsomaan, kuinka suomalaiset ruotsia\noppivat, — sanoi hän itsekseen ja puki ylleen.\n\nKun hän tuli pirttiin, oli Oskari jo kouluun lähdössä. Airisto tervehti\npoikaa ystävällisesti ja katsoi häntä nyt tarkemmin. Hento oli varsi\nhänellä, mutta ikäisekseen pitkä. Kasvot olivat kapeat, melkein enemmän\ntyttö- kuin poikalapsen kasvot, ja silmät syvänsiniset. Otsa oli korkea\nja kasvojen ilme vakava.\n\nHän puhutteli Oskaria tuttavan tavoin ja virkkoi, että hänkin lähtee\naamukävelylle. Ehkä käypi koululla asti.\n\n»Koulun pihalta näkee Isonkosken aaltoja, kun arvannette katsoa», sanoi\nemäntä.\n\nHe lähtivät.\n\nEmäntä seurasi heitä porstuaan ja jäi portaille seisomaan, kun he\nkävelivät poikki pihan.\n\nKansakoulu oli mäenkukkulalla, komea kaksikerroksinen rakennus,\njonka suuret ikkunat loistivat Suomen puolella kulkevan silmään kuin\nminkä kuninkaanlinnan. Tie Portaankorvasta vei mutkaisena talon\nsäästömännikön halki koulun ohi valtatiehen.\n\n»Onko siellä montakin oppilasta?» kysyi Airisto Oskarin puoleen\nkääntyen.\n\n»Ei ole nyt neljääkymmentäkään... Talvella erosi muutamia.»\n\n»Minkätähden?»\n\n»Eivät oppineet ruotsia lukemaan.»\n\n»Oskari taitaa osata?»\n\n»Osaan minä. Mutta osaan minä suomeakin. Minulla on suomalainen\nlukukirjakin. Siinä on paljon kauniita suomalaisia lauluja... 'Saimaan\nrannalla' ja paljon muita.»\n\n»Keneltä Oskari on niin hyvän kirjan saanut?»\n\n»Väylänpään Eemeli antoi.»\n\n»Vai niin. No mitä teillä nyt on läksynä?»\n\n»Könyng Kaari ten tolftesta...»\n\nHe saapuivat lähelle koulua. Sieltä kuului lasten huutoja ja isoäänistä\npuhelua. Koulurakennuksen etelänpuolisessa päässä oli iso, sula täplä.\nSiinä olivat pojat seinärahalla ja toiset nappia kuoppaan heittämässä.\n\nOskari ei mennyt poikajoukkoon. Hän juoksi kirjoineen suuria rappusia\nkouluun, mutta Airisto kävi poikain puheille.\n\nOudon herrasmiehen näkemisestä taukosi ääni ja leikki ja pojat jäivät\npaikoilleen seisomaan. Joku tervehti lakkia nostamalla, mutta useimmat\npitivät lakin päässään. Katselivat vierasta pitkin, kysyvin silmäyksin.\n\n»Hyvää huomenta, pojat!» tervehti Airisto.\n\nSilmänräpäyksessä tapahtui poikalaumassa muutos.\n\nSuut menivät hymyyn, ja Airisto kuuli supatuksia:\n\n»Ei se olekaan ummikko... suomea puhui.»\n\nLasten kasvot loistivat. He alkoivat keskenään puhua — selvää suomea,\njokivarren murretta.\n\nEräs vikkelä poika rohkaisihe ja kysyi:\n\n»Suomen puoleltako te olette?»\n\n»Suomesta minä olen. Suomestahan tekin olette?»\n\nPojat tirskahtivat nauramaan. »Tuo Honkamaan poika on Suomen\npuolelta... Me muut olemme tästä kylästä.»\n\n»Mutta suomeahan te puhutte kaikin...»\n\nKukaan ei vastannut.\n\nÄskeinen rohkea poika sanoi:\n\n»On täällä yksi ummikko... tuo tyttö tuossa... se ei ymmärrä vielä\nsuomea... se on viskaalin Tyyra... vasta talvella tullut kouluun...»\n\n»Jo se hyvän ymmärtää... Ymmärräthän, Tyyra?» puolusteli toinen poika\nTyyraa.\n\n»Jo mie vähäsen», sanoi Tyyra, mutta Airistosta näytti, että tyttö oli\nhäpeissään.\n\nHäpesikö hän sitä, että osasi suomea, vai sitäkö, ettei osannut?\nJälkimmäinen näytti Airistosta otaksuttavammalta.\n\nPihan toiselta puolelta kuului samassa kouluun saapuvien toisten\npoikain huuto:\n\n»Jo 'Fyyfinska' tulee!»\n\nSe oli koulun opettajatar, pitkä, laihanlainen nainen, jolle pojat\nolivat antaneet »Fyyfinskan» nimeksi siitä, että hän aina häpäisi\nsuomea puhuvia lapsia sanoilla »fy, finska!»\n\nAiristolla meni suu nauruun.\n\n— Taitaapa kulua aikaa, ennenkuin suomalaispojistamme on kaikki\n»finska» kadonnut, ajatteli hän.\n\nLapset juoksivat vauhdilla sisälle.\n\nHän kääntyi takaisin kujaa kohti ja ehti juuri ulos toisesta kujasta,\nkun opettajatar toisesta käveli pihaan.\n\nMännikköön, lähelle koulua, hän seisahtui. Otti savukkeen esille\nja mietiskeli. Mietti paljon semmoista, joka ei kuulunut hänen\nväitöskirjaansa...\n\nHetken kuluttua hän kuuli koulusta urkuharmonin soittoa ja erotti\nnaisäänen, joka veisasi ruotsinkielistä aamuvirttä.\n\nTietämättä nousi rinnasta raskas huokaus, silmä haki etäisiä Suomen\npuolen vaarain lakia, ja korva kuuli kosken kohinan. Siinä kohinassa\ntuntui nyt kuin valituksen voihkinaa, raskaan raskasta huokausta, jota\nkukaan ei ymmärtänyt ja joka ei kenenkään sydämeen koskenut.\n\nHän käveli verkalleen Portaankorvaan viepää tietä pitkin, painava tunne\nrinnassaan.\n\nKun hän saapui takaisin taloon, havaitsi emäntä hänen miettivissä\nsinisissä silmissään omituisen, kaihonsekaisen katseen ja kasvoilla\njäykän ilmeen.\n\nHän katsahti kerran vierastaan silmiin. Ja hän luuli ymmärtävänsä syyn\nmuutokseen.\n\n»Miltä koulu näytti?» kysäisi hän.\n\n»Kovin on komea...»\n\n»Mitä muuta näitte?»\n\n»Minä näin hyvin paljon... hyvin paljon, josta tahtoisin...»\n\n»Isännällekö puhua? Ei! Älkää millään muotoa... Veljelleni, Väylänpään\nisännällekin, on ikuisesti suuttunut...»\n\n»Semmoinenko on?»\n\n»Niin on. Ei maksa vaivaa sen hupsun kanssa puhua.»\n\n»Olkoon niin», sanoi Airisto, mutta hänestä tuntui, ettei hän nyt\nymmärtänyt emäntää.\n\n»Minä sen tiedän, joka sen villin kanssa tässä olen kolmetoista vuotta\ntaistellut.»\n\n\n\n\nIV\n\n\nViikon päivät oli maisteri jo asunut Portaankorvassa.\n\nEräänä iltana, kun oli lopettanut kirjoittamisensa, hän kävi pirttiin\npuheille.\n\nIsäntä kutoi nuottaa, Oskari luki historiasta Kaarle XII:n\nNorjan-retkestä, ja emäntä toimitteli illallista.\n\nHän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä lattiaa, ja virkahti:\n\n»Tänään on sulanselkä pitennyt paljon... nyt jo ulottuu alemmaksi\ntaloa.»\n\n»Viikon päästä on jäänlähtö», sanoi isäntä. »Ja minun merkkini pitävät\npaikkansa.»\n\n»Nouseekohan iso tulva?» kysyi maisteri.\n\n»Luulenpa nousevan. Ylimaassa on kerrottu olevan paljon lunta, ja lunta\non vielä täälläkin, niin että kun äkkiä suveaa, niin puhaltaa siitä\nvettä jokeen.»\n\n»Lienee hauska nähdä oikeaa jäänlähtöä!»\n\nEmäntä ehti nyt vastaamaan:\n\n»On siinä joskus semmoinen mylläkkä, että päätä huimaa, kun rannalta\nkatsoo. Tulee joskus korkeina tulvakeväiminä kokonaisia heinälatoja.\nTästä vielä eheinä pääsevät sivu, mutta Isossakoskessa murenevat yksin\nhirsin...»\n\nOskarikin näytti kuuntelevan heidän puheitaan.\n\n»Luepas, Oskari, ääneesi, jotta tämä maisterikin kuulee, että lähtee\nsieltä ruotsia kuin vettä...»\n\nOskari näytti tulevan hämilleen.\n\n»Olen minä kuullut», ehätti vieras Oskarin puolesta vastaamaan. »Hyvin\nlukee!»\n\n»Onkos kumma! Paras oppilas koko koulussa», sanoi isäntä ja lisäsi\nsitten Airistoon kääntyen:\n\n»Siitä on tullut minun velivainajaani lahjainsa puolesta.\n\nNiin hyvä muistin lahja on Oskarillakin. Velivainaja osasi raamatun\nulkoa...»\n\n»Osasipa se... vai ulkoa!»\n\nAiristo myönteli kaikkeen. Emäntä kääntyi selin ja toimitti jotakin,\njoelle katsellen.\n\n»Menisi tässä useampikin poika näin isossa talossa», sanoi Airisto.\n\nAapeli hymähti.\n\n»Mitäpä niistä niin monesta! Kun on yksi ja hyvä, niin se riittää.»\n\nSen sanottuaan hän ratkesi nauramaan.\n\n»Onpa niinkin», hymähti Airisto.\n\nIsäntä pyyhkäisi vesiherneen nenänsä päästä ja puhui, muka ainoastaan\nAiristolle, vaikka sen muutkin kuulivat:\n\n»Minä sanoin heti, kun poika syntyi, että jopa tuli minun näköiseni ja\nvelivainajani lahjainen. Karoliina väitti silloin vastaan, vaan jo on\naikoja sitten uskonut.»\n\nJa sille hän taas nauroi niin, että vesiherne ilmausi nenänpäähän.\n\nAiristo näki emännän punastuvan ja hänen silmiensä iskevän tulta.\n\n»Piispa kun kävi mennä kesänä täällä, niin tulkin kautta minulle\nkäski sanoa, että kouluta Oskari papiksi. 'Siitä tulee hyvälahjainen\npappi tänne rajalle', oli sanonut. No minä sanoin, että ei tarvitse\ntaloa liikuttaa, jos poika papiksikin koulutetaan. Karoliina muka\nsanoo, että ei kouluteta, että kuka talon perii, vaan mieleistä on\nKaroliinallekin... niinkuin maisteri hyvin ymmärtää... Se on vähän\njuonikko, tämä Karoliina... Ja saatan minä vieraalle sanoa, että kauan\nkesti, ennenkuin suostui tulemaan emännäksi tänne Portaankorvaan...\nMutta jopa viimein tuli, melkein pyytämättä...»\n\nNyt ei emäntä enää hillinnyt itseään. Hän oli muuttunut, niin että oli\naivan kalpeana ja ääni värähteli, kun hän tiuskaisi:\n\n»Ole tuossa lörpöttämättä...»\n\nOli siihen sanomaisillaan lisääkin, mutta isäntä ehti kivahtaa:\n\n»Pidä sinä suusi! Minä puhun maisterille, en minä sinulle puhu.»\n\nIsännän naama muuttui tulipunaiseksi, ja niska notkahti taaksepäin.\nAiristo huomasi, että Oskari kalpeni ja katsoi isäänsä pelokkain\nsilmin, vapisevin huulin.\n\nEmäntä poistui kiireesti pirtistä, ja isäntä virkkoi:\n\n»Tässä nyt vaimoväki rupeaa vastaan tinkaamaan ja juonittelemaan!»\n\nAiriston tuli paha olla. Häntä iletti ja hänen tuli sanomattoman sääli\nemäntää ja Oskaria, joiden hän nyt ymmärsi olevan isännän orjia. Hän\nnousi ja meni sanaakaan puhumatta kamariinsa.\n\nYksi asia häntä ihmetytti. Että emäntä oli alistunut tuommoisen\npuolihupsun miehen käskettäväksi! Semmoinen selväjärkinen, roteva\nihminen!\n\nMutta toinen taisi olla peto, peto sydämeltään ja peto voimiltaan.\nKuinka täytyikään emäntäparan kärsiä tuommoisen raa'an miehen parissa!\n\nVastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli\nhuoneeseen toimittanut.\n\nTodellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten\npariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli\nalkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle,\nkylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta\nkapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat.\nHänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä\npohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää,\njonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi\nkatse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein... Siitä taas ajatukset\nlensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.\n\n»Tuli melkein pyytämättä», oli isäntä sanonut.\n\nAinakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä.\nSaattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta...\n\nHän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli\nemäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt,\nsiirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo\nsanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä\nenemmän.\n\nHän ei ollut kuullut emännän tulevan takaisin.\n\nEhkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää\nitkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt...\n\n\n\n\nV\n\n\nEmäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha,\njoka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan,\nettä hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.\n\n— Se häpäisee itsensä ja minut!\n\nHänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus,\njoka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se\nkuolisi... hukkuisi... suistuisi pää edellä padolta koskeen!\n\n— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja\npoikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut... Haa! Sinä vanha,\npirullinen ilkimys!\n\nHän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta... Se\nhelpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.\n\n— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen\nsilmänluonnistaan, että ymmärsi... ymmärsi, ettei Aapeli sopinut\n_minun_ poikani isäksi... Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei\nsanallakaan!\n\n— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on\nkohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi,\nei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut...\n\n— Mitä ajatelleekaan!\n\n— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko?\nUskaltaisinko kysyä?\n\n— Uskallan... uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee...\nehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta\nei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä\nkäynti niin uljasta kuin oli hänellä...\n\n— Jos huomisaamuna... kun miehet menevät metsään... Manta navettaan...\nOskari kouluun... jos silloin suoraan kysyn... Luulisikohan hulluksi!\n\n— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää,\nettä kärsin... Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!\n\nHän joutui navetasta pihalle ja seisahtui siihen.\n\nKoski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli\nauttoi sen ääntä taloon päin.\n\n— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu... tulen minä. Kohta on\nkevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn... kysyn\nminä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan...\nei sanallakaan kenellekään hiisku... menee menojaan takaisin omaan\nmaahansa... Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja\nmitä kysyi...\n\n— Aamulla kysyn!\n\nSilloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta.\nIkkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.\n\n»Maisteri kysyi äitiä», sanoi Oskari.\n\n»Lapsi kulta... minä tulen.»\n\nHän pyyhkäisi kerran kasvojaan, jotka tuntuivat palavan kuin\ntulenliekissä.\n\nKun hän tuli pirttiin, murahti isäntä:\n\n»Paneppa illallinen pöytään ja sitten levolle joka sorkka!» Emäntä\nalkoi sanaa puhumatta toimittaa.\n\nSeuraavana yönä ei häntä nukuttanut.\n\nKun miehet aamulla varhain nousivat metsään lähteäkseen, oli hänellä jo\nkahvi valmiiksi keitettynä ja eväs pantuna metsämatkaa varten.\n\nHän toivoi vain, että miehet pian lähtisivät.\n\nIsäntä oli nyt hyvällä tuulella. Maisteri oli illalla, kun hän\niltasen jälkeen oli käynyt puheilla, kehunut taloa hyväksi, poikaa\nhyväoppiseksi ja isäntää erinomaisen toimeliaaksi.\n\n»Se kirjoittaa kaikenlaisia sanoja, joita sanoi tarvitsevansa», jutteli\nisäntä rengeilleen aamukahvia juotaessa. Oppinut mies on ja sanoi, että\n'hyvä on, että poika oppii ruotsia, hyvä että oppisi vaikka viittä\nkieltä'. Ei tämä maisteri hauku koulua eikä kummastele, että Ruotsissa\nruotsia opetetaan ja puhutaan.»\n\nEmäntä kuunteli toisella korvalla isännän puhetta, mutta toisella,\nkuuluiko maisterin kamarista liikettä.\n\nMiehet läksivät metsään. Kevätaamu oli kylmähkö, ilma kirkas, ja\naurinko oli noussut kuin hymyten itäisten vaarojen takaa.\n\nKun kulkusten kilinä lakkasi kuulumasta, riensi emäntä takaisin\npirttiin.\n\nOli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa.\nNyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.\n\nOskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli\nkostein silmin poikaansa.\n\n— Oma poikani... oma poikani... ei ole isäsi se, jota isäksi sanot...\nKaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon\npesästä, jos tietäisi... Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin... silloin\npuhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin\ntämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole\nhänen poikansa... Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!\n\nHän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota\nkoljattia ja laihtuukin... poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla\noman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä\nnorjaksi kuin on isälläsikin...\n\nHän laittoi kahvitarjottimen reilaan ja kävi oven takana kuuntelemassa.\n\nHereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun\ntulta.\n\n— Nyt... nyt!\n\nHän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin\nkädessään astui maisterin huoneeseen.\n\nAiristo huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt.\nKasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei\nennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.\n\nKaroliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet\nilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli\nrenkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.\n\nEmäntä istui pitkän aikaa ääneti. Näkyi, että hän taisteli... sanoisiko\nvai eikö sanoisi. Vihdoin hän kysyi:\n\n»Helsingistähän maisteri sanoi olevansa?»\n\n»Sieltä olen. Kuinka niin?»\n\nMaisterin koko olemus, vakava katsanto ja äänen sointu herätti\nemännässä luottamusta.\n\n»Tunsin kerran erään helsinkiläisen... Se oli silloin kun olin kotona\nVäylänpäässä... Ajattelin kysyä, tuntisitteko hänen nimistään herraa...»\n\n»Tunnenhan minä monenkin nimellisiä...»\n\nHän loi emäntään pitkän, kysyvän katseen.\n\n»Kaarlo Laukka oli nimeltään...»\n\nEmännän ääni värähti sitä sanoessa.\n\nAiristokin näytti hämmästyvän. Ja hänen ajatuksensa lensivät sinne\ntänne, niin ettei hän heti ehtinyt vastaamaan.\n\n»Ylioppilas oli silloin... pitäisi olla teidän ikäisenne mies, mutta\npitempi...»\n\nHän huomasi emännän silmäin sädehtivän, poskille kohosi puna, ja hän\nnousi istumasta ikäänkuin ilon pakottamana.\n\n»Eläneekö vielä?»\n\nEmännän katse oli melkein rukoileva.\n\n»Elää... on isossa virassa...»\n\nHän katsahti emännän silmiin ja ymmärsi, että emäntä aavisti hänen\najatuksensa, ja ikäänkuin he jo ennen olisivat asiasta keskustelleet\nsanoi hän:\n\n»Toden totta! Kaarlo Laukkahan oli täällä Pohjolassa ensimmäisenä\nylioppilasvuotenaan...»\n\nTaas hän katsoi emäntään.\n\n»Ja Oskari on hänen poikansa...?»\n\nAiriston ääni oli ystävällinen, ja hän katsoi emäntää suoraan silmiin.\n\n»Kuinka minun poikani voisikaan olla... tuommoisen...»\n\nHe olivat kumpikin pitkän aikaa ääneti.\n\n»Kyllä minä sitten kaiken muun arvaan», virkahti Airisto.\n\nEmännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina\noppinut kaikki salaamaan.\n\n»Jos se aavistaisi, että... että Oskari ei ole hänen poikansa... niin\ntappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin\nelämäni... niinkuin olette nähnyt...»\n\nAiristo ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen\najatuksenjuoksun, koska virkkoi:\n\n»Teille puhuin... kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille\nsanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin... Viette\nsalaisuuteni mennessänne?»\n\nEmännän silmät etsivät Airiston katsetta.\n\n»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät\nhyvin...»\n\nSilloin sai emäntä kuin uusia voimia ja sanoi hehkuvin poskin:\n\n»Kerran se saapi kuulla, kenen poika on... vaan vielä ei sovi... poika\non vielä nuori maailmalle, mutta jahka varttuu... Odotan ja kärsin...»\n\nHän nousi lähteäkseen.\n\n»Kuinka kuitenkin rupesitte vaimoksi... tuommoiselle...?» kysyi Airisto.\n\n»Kas siinä se onkin! Muka kunniaani pelastaakseni... vaikka silloin jo\ntunsin miehen ja tiesin hänet pedoksi...»\n\n»Ja hän todella uskoo Oskaria omaksi pojakseen?» Airisto vähän hymähti.\n\n»Uskoo. Olen hänet saanut siihen uskoon... Sen verran hän on löyhä...»\n\n»Ja Oskari?»\n\n»Uskoo myöskin. Mutta hän saa kerran tietää isänsä... eikä tule hänestä\nkoskaan pappia Ruotsin puolelle... Siitä asiasta minä kyllä huolen\npidän...»\n\nEmäntä meni. Airisto jäi miettimään, mitä oli kuullut.\n\nJa nyt hän muisti, että Kaarlo Laukka oli kerran kertonut, että hän\npohjoisella matkallaan tapasi reippaan Pohjolan tyttären... Silloin oli\nkestikievari Väylänpäässä... Laukka oli kylässä ollut puolen kesää.\n\n»Se on vanha tarina... vanha tarina... Mutta sääli on poikaa, joka\nnäyttää niin surumieliseltä... Aivanhan hänellä onkin samanlaiset\nsilmät ja päänmuoto ja hiukset...»\n\nJa hän päätti mielessään, että viepi kuin viepikin terveiset Laukalle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun emäntä tuli pirttiin, oli Oskari jo noussut ja luki läksyjään.\n\nKuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari\noli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui\npöydän päässä lukien, oli kuin olisi _hän_ ollutkin. Vaaleat hiukset,\njotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin\nettä korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat _hänen_ hiuksensa, _hänen_\notsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento\nmuistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän\nistui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen\njälkeen ja kirjoitteli... Karoliina hommaili pihasalla... Hän nosti\nkatseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla... Silloin hän\nhymyili...\n\nAh! Se kesä ei koskaan mielestä hälvene!\n\nHän lähestyi Oskaria, kaulaan kätensä laski, otsalle suuteli ja sanoi:\n\n»Äidin oma poika! Rakastathan äitiäsi?»\n\nOskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä\naikoina oli suudellut.\n\n»Rakastan minä», sanoi hän ja otti äitiään kaulasta.\n\n»Enemmänkö rakastat kuin isää?»\n\nHetken päästä Oskari vastasi:\n\n»Isä on välistä niin kova... On sentään hyväkin...» Karoliina suuteli\nkerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi... Äiti\nrakastaa sinua niin... kyllä sen kerran saat nähdä...»\n\nIsän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja\npuhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka\nkerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta\nhän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla\nsilmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin\npuolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.\n\nNyt semmoiset tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän kysäisi:\n\n»Minkätähden isä aina karjuu äidille? Eipähän karju piika-Mantalle.»\n\n»Se on sen luontoinen, isä...»\n\n»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut\nkirjain joukosta... Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan\npiltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin...»\n\n»Ehkä on ottanut. Ei se salli sinun suomalaisia kirjoja lukevan...»\n\n»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun\nmenimme yhdessä eilen aamulla.»\n\n»Mitä sanoi?»\n\n»Sanoi, että rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se on äidinkielesi,\nsanoi...»\n\n»Niinkö sanoi! Oikein puhui! Rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se\nonkin äidinkielesi, ja isäsikin kieli...»\n\nJa emäntä suuteli vielä kerran pojan pehmoisia vaaleita hiuskiharoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko päivän tuntui hänestä olo keveämmältä. Hän teki töitään hyräillen,\nmutta mielessä poltti ja pakotti kummallisia, outoja ajatuksia, ja\nrohkeita tuumia, joista ei ennen ollut mitään tiennyt, risteili hänen\naivoissaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nYhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui\nharmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha\ntuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.\n\nKoski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä\nPortaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.\n\nTulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja\nvirran viri kierteli törmän tasalla.\n\nIsokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden\nriemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen\njättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta\nnoussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena\nvaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä\npitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja\nsen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen\nnenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua\nnähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.\n\nAiristo käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen.\nHän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri,\nja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen,\nkäveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi\npirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli\nkamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.\n\nUsein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran\nosui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet _siitä_\nasiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut\nAiristokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin\nmiettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.\n\nEmäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa\nsaunan porraskivellä seisoen.\n\nJäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut.\nPortaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken\npauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina\njäät sen kitaan murenivat.\n\nEmännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin,\ntuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.\n\nAiristo käveli viereen.\n\n»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon\nleikkiä en ole koskaan nähnyt.»\n\nEmäntä pyyhkäisi saippuavaahdon käsivarsistaan ja virkkoi:\n\n»Niin on, ja tulvakin alkaa pian laskea. Kohta aletaan rantapatoa\nlyödä.»\n\nHän ei katsonut Airistoa silmiin, mutta hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n»On joinakuina keväiminä vielä rajumpaa jäänlähtö... Tältäkin paikalta\novat jäät vieneet saunan... Olin silloin tyttärenä Väylänpäässä, mutta\nhyvin muistan... Me lapset juoksimme katsomaan tuohon törmälle...\ntuohon vastapäätä... Suuri jääteli tuli vinhaa vauhtia rantanivaa\npitkin... kerran vain hipaisi saunaa, joka oli puolitiestä tulvassa...\nnäytti nurkkaan vain koskevan... silloin vierähti sauna tältä paikalta\njuuri kuin hattu miehen päästä...»\n\n»Jopa se oli... Tämä sauna on siis tämän nykyisen isännän tekemä?»\n\n»Sen tämä on. Tälle kohdalle rantapato lyödään.»\n\n»Vai niin...»\n\n»Mutta tulvan täytyy vielä laskeutua... sitten vasta aletaan padon\nlyönti. Tuossa ovat törmällä kaikki patoneuvot valmiina kuivumassa.»\n\nEmäntä alkoi uudestaan huuhtoa.\n\n»Eipä näkynyt miehiä kotosalla», sanoi Airisto hetken kuluttua ja\nlisäsi sitten melkein yhteen menoon:\n\n»Lienevät jo kylällä veneet vesillä, että poikki pääsisi... Huomenna\naion lähteä...»\n\n»Huomennako jo? Suoraanko Helsinkiin?»\n\nEmännän käsi liikkui nyt huuhtoessa nopeasti.\n\n»Käyn Lapissa päin ensin... viikon, pari viivyn... sitten palaan\nHelsinkiin.»\n\n»Sinne suureen maailmaan...»\n\nEmännän ääni värähti, Airisto kuuli sen, vaikka emäntä koettikin sitä\nsalata. Hänen olisi tehnyt mieli emännälle jotakin sanoa, lohduttaa,\npuhua Oskarista, jonka tiesi olevan emännän sydäntä lähinnä, mutta oli\njokin, joka esti ja jonka vuoksi hän ei voinut.\n\nHe olivat pitkän aikaa ääneti, emäntä huuhtoen vaatteita, Airisto\nistuen kivellä savuketta poltellen. Hän näki selvästi, että emännällä\nolisi halu jotakin kysyä, puhua _siitä_ asiasta, mutta joko ei tahtonut\ntai katsoi hänet liian vieraaksi kertoakseen hänelle asioitansa.\n\n»Olisi ollut hauska vielä viipyä, mutta en jouda», sanoi Airisto\nvihdoin. »Olisi ollut hauskaa nähdä tukkilauttojen porhaltavan ohi ja\nmuutenkin...»\n\n»Kyllähän tässä kohta liike alkaa. Heti tulvan laskettua alkavat\ntukkilautat tulla ylimäistä... Ja pianhan olisi lohenaikakin... Tästä\npadosta melkein aina saadaan ensiksi... Ja pian tulva laskee, kun\nkerran rupeaa laskeumaan...»\n\n»Paljon olisi katsottavaa...»\n\n»Mutta ei ole aikaa... Taitaa jo tuntua ikävältä?»\n\n»Ei toki. Olisin kuitenkin suonut, että olisin isäntään paremmin\ntutustunut, mutta hänellä on omat hommansa...»\n\n»Eipä sen puheista taida vieras viisastua. On siksi...»\n\nAiristo päätti puolustaa isäntää.\n\n»Mutta onhan hän toimellinen mies, joka hoitaa talonsa hyvin. Ja taitaa\nkerätä varojakin?»\n\n»Siihen kyllä on toimellinen. Vaan olettehan nähnyt hänet, minkälainen\non muuten.»\n\nEmäntä sanoi sen halveksivalla äänellä.\n\nKun he taas olivat hetken olleet vaiti, kysyi Airisto:\n\n»Mistä hän on saanut päähänsä sen, että tahtoisi olla ruotsalainen ja\nsaada poikansa papiksi Ruotsiin?»\n\n»Tämän puolen herrat, pappi ja kansanopiston johtaja, ovat sen hänen\npäähänsä saaneet... Siinähän sen löyhyys juuri tuntuukin... se\nuskottelee itsekin olevansa ruotsalainen, mukamas, kun on tältä puolen\njokea kotoisin... Ja siitä asiasta ensi kerran tulikin tosi riita, kun\nminä halusin poikaa Suomen puolen kansakouluun...»\n\nAiristo kuunteli tarkkaavasti emännän puhetta, mutta omasta puolestaan\nhän ei arvellut asiasta mihinkään päin.\n\n»Nyt se teki kauniin työn viimeksi...» aloitti emäntä uudelleen.\n\n»Minkä teki?»\n\n»Löysi Oskarin kirjojen joukosta suomalaisen laulukirjan ja heitti\npalavaan uuniin... Ja minua kiusataksensa se sen teki... Kai ovat\nherrat senkin hänelle opettaneet...»\n\nEmäntä oli huuhtonut vaatteet, väänsi niistä liian veden pois, latoi\nvasuun ja aikoi lähteä asettamaan niitä kuivumaan.\n\nAiristo oli omissa mietteissään, mutta ennenkuin he lähtivät taloon\npäin, kysyi hän:\n\n»Eivätkö sitä patoa tukkilautat tyrkkää mennessään, kun kerroitte\nlauttojen kulkevan hyvin likeltä rantaa?»\n\n»Ei ole minun aikanani sattunut kuin kerran, eikä silloinkaan tullut\nihmishengen vahinkoa. Mutta on siitä padon päältä, kesää ennen kuin\nminä tulin tähän taloon, hypännyt mies väylään... Tältä puolen saunan\noli potkaissut juoksemaan, vihkaissut hirveää vauhtia saunapolkua ja\nsiitä jyrkkää alas padolle ja padon päähän... ja siitä potkaissut\npuolijokeen...»\n\nEmäntä kertoi Kivi-Santerin kuoleman yksityisseikkoja myöten: kertoi\nniin vilkkaasti ja innolla, kuin olisi sen silmäinsä edessä nähnyt.\nHänen äänessään tuntui sellainen sävy kuin hän olisi hyväksynyt\nKivi-Santerin teon. Kun he tulivat pihaan, juoksi Oskari heitä vastaan,\nkirjat kainalossa tullen koulusta, ja huusi:\n\n»Kahden päivän päästä loppuu koulu!»\n\nPojan kasvoille oli kohonnut puna, ja silmät loistivat. Hän oli todella\nkaunis miehen alku.\n\nHän juoksi viemään kirjojaan sisälle, ja emäntä alkoi toimittaa\nvaatteita kuivumaan.\n\n»Eikö hän... kuinka sanoisin... ole keneltäkään kuullut viittauksia\nsinnepäin, ettei Oskari ole... tai eikö hän koskaan ole epäillyt...?»\n\nEmäntä ymmärsi, mitä Airisto tarkoitti, ja vastasi hiljaisella äänellä:\n\n»Jos hän sen tietäisi... tai edes aavistaisi jotakin... olisi hän jo\nvarmaan tappanut minut tai pojan...»\n\nHänen kasvonsa värähtelivät sitä sanoessa. Niissä ilmeni semmoista oman\nvoiman ja oman tunteen ilmettä, että Airistosta tuntui kuin emäntä\nsittenkin olisi oma itsensä ja että hän poikaan nähden kyllä puolensa\npitäisi. Mutta miten hän menettelisi, se jäi Airistolle arvoitukseksi.\n\nSilloin he kuulivat kärryjen jyrinää kujalta ja näkivät oudon\nherrasmiehen istuvan kieseissä ja hänen vieressään isännän, suu\nleveässä naurussa.\n\nTulija kuului olevan kansakoulujen tarkastaja, joka vartavasten oli\nlähtenyt liikkeelle itse kuullakseen, kuinka koululapset täällä rajalla\nruotsalaistuivat.\n\nIsäntä oli vaatinut häntä talossa käymään, jotta hän saisi kuulla,\nkuinka _hänen_ poikansa puhui ruotsia kuin ruotsalaiset ainakin.\n\nPortaankorvan emäntä\n\n\n\n\nVII\n\n\nPortaankorvasta ei soudettu veneellä Suomen puolelle. Virta oli liian\nväkevä talon kohdalla, ja Isokoski nieli, veden vähissä ollessa,\nkuin peto kitaansa päin. Portaankorvalaisten, samoin kuin toistenkin\nkyläläisten, oli poikki soudettava ylempää keskikylän kohdalta, ja\nsittenkin virta veti venettä satoja syliä alemmaksi lähtöpaikkaa.\n\nPatoamisen aika oli tullut.\n\nPortaankorvan isäntä oli menossa Suomen puolelle noutamaan vanhaa,\ntottunutta patomiestä Vankan Aapoa padon lyöntiin. Ei ollut toista\nniin rohkeaa koskimiestä eikä niin taitavaa padonlyöjää kuin Aapo\nkoko Isonkosken seutuvilla. Joka vuosi olikin Aapo Portaankorvassa\npatoamassa.\n\nJa häntä oli isäntä nyt noutamaan menossa. Tulva oli laskemassa,\nhuomenna oli jo ruvettava patoamaan. Tukkilauttoja oli jo ylimäistä\nsaapunut, niitä oli jo viikon päivät laskettu Isonkosken alle, ja\ntoisia oli vartomassa suomenpuolisella rannalla, jossa oli vasituinen\nlauttahamina ja tukkilaisten olopaikka. Siinä lautat lopullisesti\nvalmistettiin, soudut kiinnitettiin lujempaan tukkeihin, airoja tehtiin\nlisää ja keksejä uusittiin, ennenkuin Isoonkoskeen uskallettiin laskea.\n\nPitkin rantaa oli rakennettu kahvi- ja ruokapaikkoja ja yösijoja\nlauttamiehille. Paljon niitä nytkin näytti siellä olevan sekä\nsellaisia, jotka lauttoineen olivat ylimäistä saapuneet, että muita\ntukkilaisia, jotka vain soutivat lauttoja koskien alle eivätkä sen\npitemmälle tukkien matkassa kulkeneet.\n\nRannoilla ja lautoilla liikkui miehiä, ja kahviloista kuului\nkovaäänistä puheen sorinaa.\n\nPortaankorvan isäntä souti haminan rantaan ja päätti ensin käydä\nkysymässä, oliko Vankan Aapoa näkynyt, Aapo kun oli taitava koskimies\nja kesät laski lauttoja.\n\nSiinä olikin saman kylän miehiä, joista Portaankorvakin tunsi jonkun.\nMiehet löivät korttia kivellä, joka oli kahvilan edustalla.\n\nPortaankorvan tunsivat kaikki suomenpuolelaiset, tiesivät tyhmän\nylpeäksi ja rikkaaksi mieheksi. Tukkilaisten kanssa hän oli aina\nollut kireissä väleissä, ja muutenkin olivat kaikki tulleet mitä\nomituisimpiin käsityksiin hänestä.\n\nHän meni mahtavana, niinkuin tapansa oli, nenä pystyssä ja kädet\nviuhtoen, korttia lyövien miesten puheille. Joukossa oli hänen entinen\nrenkinsä, Saviojan Vantte, jonka kanssa hän ei ollut ensinkään sopinut\nja joka oli kesken vuotta jättänyt palveluspaikkana. Sensijaan että\nolisi kysynyt Vankan Aapoa, alkoikin hän haukkua Vanttea vetelykseksi\nja lurjukseksi. Miehet näyttivät olevan selviä, eikä hän muita\ntuntenutkaan kuin Vanten.\n\nVantte kiivastui heti ja heitti isännälle kompasanan, joka merkitsi,\nettei semmoinen mies kyennyt lapsia siittämään. Hän tiesi isännän aran\npaikan ja pisti senvuoksi heti alussa niin että tuntui.\n\nJa se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja\njulman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.\n\n»Mitä sinä kerjäläinen puhut?» sähisi hän.\n\n»Älä röyhkeile täällä! Et olekaan nyt omalla rannallasi», sanoi Vantte.\n\nJa taas hän lennätti sen äskeisen sanan.\n\nIsäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei\nlöytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:\n\n»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika,\njonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»\n\nVantte nauroi, ja ne toisetkin nauroivat isännän vihalle.\n\n»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä\npystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut...»\n\nMaailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta\nsamassa kuului kauhea huuto joka haaralta:\n\n»Lauttoja pääsee irti, touvit katkeilevat!»\n\nJokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin,\nkirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät\nlautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä\nrantaa.\n\nVirta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua\nloittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä\nenää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja\netenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle\nrannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut\nIsoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin\npuin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.\n\nHuutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta\ntiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli\ntullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä\nvasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.\n\nHäntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se,\nmitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä\närsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille.\nMutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!\n\nMutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli\nsanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta\nsitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan\nhän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella\nei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.\n\nMerkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten\nihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin\njäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa\npohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään\nsemmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten\npuheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden\narvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa\nkaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli\nviikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli\nummikko.\n\nMutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian\noikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.\n\nHän saapui Vankan Aapon pirtille, joka oli syrjässä valtatiestä.\n\nAapo oli juuri lähdössä kosken soundin.\n\n»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä\nkoskelle.»\n\nHän arvasi heti, mitä asiaa Portaankorvalla oli.\n\n»Olen minä tässä ajatellutkin, että eikö tänä keväänä Portaankorvaan\npatoa lyödäkään», sanoi hän. »Akkakin siitä on maininnut.»\n\nHän palasi porrasten edestä pirttiin, ja Portaankorva tuli perässä.\n\nAapon akan, suulaaksi tunnetun Leenastiinan mielestä oli Portaankorva\nnyt vielä höpsymmän näköinen kuin ennen koskaan. Nauroi ja puhui puuta\nheinää, nenänpäästään vähänväliä vesipisaraa pyyhkien.\n\n— Siinä on pörhöinen mieheksi, mietti eukko. — Merkillistä, miten\nKaroliina tuon kanssa tulee toimeen.\n\nSitten hän kysyi ääneen:\n\n»No hyvinkö siellä Karoliina ja poika voivat?»\n\n»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta Väylänpään\nEemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»\n\n»Vai niin vankka, vaikka seitsenkuisena syntyi.»\n\nLeenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä mitään.\nMutta ei näyttänyt ymmärtävän.\n\n»Taitaa pysyä isänsä näköisenä niinkuin ennenkin?»\n\nTaas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan, että:\n»ole tuossa!»\n\nPortaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan. Ja hän\nselitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen maisterikin\noli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli hän, että\naikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.\n\n»Karoliina on vähän vastaan... kaiketi luulee, että varat kesken\nloppuvat, he-he-he...»\n\nHän nauroi sille niin että hytkyi.\n\n»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen\npuolelle pappi...»\n\nSilloin Portaankorva tulistui.\n\n»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle pappia...\nryssiä ja perkeleitä palvelemaan... sen minä sanon!»\n\nAapo heristi nyrkkiään akalle, ja akka ymmärsi pitää suunsa kiinni.\n\nHuomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva otti\npulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.\n\n»Siinä on, jotta sitten on varma, että tulet.»\n\n»Varma on», vakuutti toinen ja pisti rahan taskuunsa.\n\nPortaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja nytkin\nhän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä matkalla...\ntässä jaaritellessa.\n\nSitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli\nveneensä jättänyt.\n\nKun Vankan Aapo vaimoineen oli jäänyt kahdenkesken, sanoi Leenastiina:\n\n»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on... Ettei se itse hoksaa ja\nnäe...»\n\n»Hyvä on, ettei näe... Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle,\njos Aapeli asian perille pääsisi.»\n\n»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa... eikä\nse siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan tiennyt,\nettä sen pettää saattaa...»\n\n»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi... Äläkä sinäkään\nviittaa sinnepäin... Mitä se sinuun kuuluu.»\n\n»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn puolikon\notit, kun Karoliinan otit... ei uskoisi...»\n\n»Ole siinä!»\n\n»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa\nnäköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat...»\n\n»Koko asia ei kuulu sinuun... Eihän siitä kylällä kukaan puhu...»\n\n»Ei puhu, mutta kun puhe tulee, niin kaikki tietävät...»\n\n»Siihen se unehtuu koko asia, kun vain sinä osaat pitää suusi kiinni.»\n\n»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja\npojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa...»\n\n»No niin. Ole sitten hiljaa äläkä ota puheeksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi\nlähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika\nseitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä\nolikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut\nvieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä viime\nvuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina itsekään\nollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.\n\nRuotsin puolelle ei huhu ollut sanottavasti levinnytkään.\n\nKotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten\npuheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli\npojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui\nmieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin\nkosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti\nkun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään... Karoliinan on\nsyy... kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt\npappilaan...\n\nKun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen\nepäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että\nhän kiskoi airoista kuin mielipuoli.\n\n»Saatanan helvetti... saatanan helvetti», hoki hän ja souti\nvastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.\n\nEi kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän\nniin rakastanut...\n\nMutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän\nkäsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri\nniinkuin Jumalan sanassa sanottiin...\n\nJa turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai\nvoiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi\nsiitä tehdään... Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi\nsiihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi,\njoka täältä rajamaalta...\n\nSemmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.\n»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän\nlisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:\nAbelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari...\n\nMuisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä\npuhutteli näin:\n\n»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson...»\n\nJa sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen:\n\n»Siitä pojasta on teille iloa ja kunniaa.»\n\nKaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä\npiispan iloon.\n\n— Samanlainen lautapää kuin veljensäkin, Väylänpää.\n\nNiin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi\nvaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa muisteli.\n\nHän käveli rantapolkua pitkin, joka törmänhamaraa myöten johti kylältä.\n\nSaunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli\njoukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta,\nmutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei kukaan\nlausunut.\n\n»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt, ettei\nkesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien onkimista\nkatsomaan.\n\n»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta\nisäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.\n\nPojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään\nmonenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja hän\nmietti, mihin ensiksi ryhtyisi.\n\nHän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti\nkamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.\n\n»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä...»\n\nKaroliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä.\nYhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo\nleimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä,\nmutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä\nhuomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut\npaljon sittenkun tähän taloon, tuli.\n\n»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.\n\n»Vai tapasit...»\n\n»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin\nottanut, jos olisi ase sattunut käteeni...»\n\nKaroliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä\nnäyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli\nsydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna\nliikkeelle, ettei hämmentyisi.\n\n»Vai sillä lailla... se vanha kelmi...»\n\n»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi...\nKun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on\nemäntä sen taloon tuonut...»\n\nIlme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin\nvähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.\n\n»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka mitä...»\n\nEmäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin\nluonnollisesti.\n\n»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti miestään\nsilmiin.\n\n»Hengiltä olisin lyönyt, jos ase olisi käteeni sattunut.»\n\n»Olipa onni, ettei ollut toki asetta...»\n\nOnnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti perään,\nsieraimet laajeten ja silmät välähtäen:\n\n»Pilkkasi se muutenkin...»\n\n»Tietää sen... Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on\nkaikki oppinut.»\n\n»Niin on, vaan jos kohtaan, niin pään halkaisen...»\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä näytti muistavan jotakin ja läksi ulos.\n\n»Huomenna ruvetaan patoamaan!» sanoi hän ovella mennessään.\n\nEmäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin\nintoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein\nhäntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.\n\nMihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät pyörivät\npäässä ja leukalihakset tärisivät!\n\nEmäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen askeleitaan...\nJotakin kolahti porstuassa...\n\n»Herra Jumala! Nyt se hakee kirvestä! Tai jos hakee Oskaria!»\n\nHän alkoi vavista ja tunsi semmoista voimattomuutta, ettei koskaan\nennen.\n\nKorva kuunteli... sydän löi, eikä hän päässyt paikaltaan istumasta...\n\nSilloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki\nhän Aapelin veistämässä patovaajaa.\n\nHän rauhoittui, mutta vain hetkeksi.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSe, mitä Karoliina oli koko naimisissaolonsa ajan pelännyt, näytti\nalkavan toteutua.\n\nAapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut niinä\npäivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli\nOskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli poikaa\ntarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.\n\n— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa\nniinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy...\n\nEmäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi,\nettä Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi\ntulemisesta.\n\nKun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki\nunohtuneen.\n\nMutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa\ntalossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja\nvahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli\nmietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti\njoka kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin\naikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin kylälläkin,\neikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä, jotka ostelivat\nkarjan antia ja tuoretta kalaa.\n\nMutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä. Hän\nei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan\nmiettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan, joka\noli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti pyttyineen\njo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä suorivansa...\n\nNavetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai\nmietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se\netu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset\nlaineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien\nlauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken\naikaan näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä\npunainen pusero tai musta hattu.\n\nSe tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli helpompi\nmiettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina ja pauhu\nhivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja levoton\nhyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin vahvistui.\n\nHän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja\nsilloin... Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja\nmiettinyt pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että\npoikaan se ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen\nuskonut ja vaalinut ja rakastanut... Jahka se varmasti uskoo, ettei\npoika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen viha ei\nrajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö...\n\nJos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi\nhäneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi... Mutta\njuuri se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen\najatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se silmittömässä\nsuuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan puskisi kaiken\nhullun villivihansa viattomaan poikaan...\n\nMutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä,\njotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin\njuuri, kun oli maisterilla kuullut, että _hän_ eli, oli virassa ja tuli\nhyvin toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se\npäätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin\nkysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri\noli. Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana\nyrityksenä... olisi, kieltänyt eikä kehoittanut...\n\nNyt hän oli punninnut asiaa sinne tänne ja päätös oli kasvanut lujaksi.\n\nOskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa\npoistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä\nhakemaan...\n\nSemmoinen oli hänen päätöksensä.\n\nNyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä\nhetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!\n\nSiinä sitten olisi pojan loppu ja siinä hänenkin...\n\nVielä se ei uskonut, mutta sen silmistä näkyi, että sitä asiaa se\nmietti.\n\nOnneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas. Isäntä\npuuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa niinkuin\nennenkin.\n\nKun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.\nKun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.\n\nHän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan\neteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi\nkarjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea\nmännikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.\n\nTyyni oli ilta, Pohjolan loistavimpia, sillä juhannus alkoi olla\nkäsissä.\n\nHän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja\nmetsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä,\nettä sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui\nniinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut semmoista\nvalittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin, mutta sen\näänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi tiennyt,\nmistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan hänen oman\nsydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään alle... eivätkä\nhänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen sopukkaan, vaan\najatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.\n\nVapauteen Oskari, Suomeen, isänmaahansa!\n\nHänenkin oli sitten helpompi elää, kun tiesi pojan olevan turvassa.\n\nJa hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja. Kaiken\ntäytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli tapahtua kuin\nunessa...\n\nHänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu täytti\nhänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.\n\nSilloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää,\npolulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka\nolivat vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.\n\nHän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat\nolivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena,\npunaposkisena ja iloisena.\n\n»Isä käski äidin tulla kotia... on saatu monta suurta lohta... että\nManta jääpi navetalle», sanoi Oskari.\n\nEmäntä alkoi lähteä.\n\n»Oliko keitään vieraita?» kysäisi hän mennessään Mantalta.\n\n»Tuli sinne Suomen puolelta lohen ostajia», vastasi Manta.\n\nEmäntä ja Oskari lähtivät. Oskari juoksi edellä.\n\nEi vielä! ei vielä! mietti emäntä. Vielä ei ole kaikki valmiina, mutta\nsitten vasta sanon...\n\n»Oskari, Oskari!» huusi hän pojan perään. »Älä jätä!» Oskari seisahtui\nodottamaan.\n\n»Onko isä ollut pahalla tuulella?» kysyi hän pojalta.\n\n»Hyvänä on ollut... sanoi, ettei ole ollut näin hyvää lohensaalista\nmoneen kesään...»\n\nKun he saapuivat siihen kohtaan, jossa polku poikkesi metsästä ihan\ntörmälle, melkein Isonkosken niskaan, ja josta näköala avautui\nsuomenpuoliselle rannalle, sanoi Karoliina:\n\n»Katsos, tuolla on Suomi... Muistatko sitä laulua siinä laulukirjassa:\n'Oi Suomi, isän, äidin maa...'?»\n\n»Muistan minä», vastasi Oskari tullen äitinsä viereen seisomaan.\n\nAivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän\nrantatörmän alla.\n\n»Etkö tahtoisi Suomeen?»\n\nHän katsahti poikaa silmiin. Poika loi häneen pitkän, kysyvän katseen.\n\n»Tahtoisin minä, mutta isä ei päästä...»\n\n»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään... et\nmitään, mitä äiti sanoo...»\n\nOskari näytti ymmärtävän, virkkoi:\n\n»Ettäkö ei isä saisi tietää...»\n\n»Niin, ja muutenkin. Muista nyt!»\n\nPojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin\nmieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.\n\nSuuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä\nhe seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti\nmuuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina ei\nkuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan Vanne.\n\n»Lähdemme nyt», sanoi hän, ja omituinen pelko taas kouristi sydäntä.\n\nKun he saapuivat pihaan, saivat he kuulla, että äskeinen lautta oli\nollut laskemaisillaan suoraan patoon, mutta eivät olleet uskaltaneet,\nkun isäntä oli sattunut olemaan törmällä.\n\nKukaan ei ollut lautalla olevia miehiä tuntenut, eikä emäntäkään\nvirkkanut näkemästään mitään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKeskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää\nkesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi tietoja\nRuotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut veljiensä\nja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten mäellä»\nviettämässä.\n\nPerä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat\nalkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja\nvelvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen\nkurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.\n\nRuotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi\narvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti,\nviehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti\nlämmin tunne suloisin suomenkielin.\n\nAiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin.\nKerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin koskaan\nennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran jäsen, vasta\nylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika, Juhani. Hänestä\nkerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen puolella. Koulun\nparas oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt ylioppilastutkinnossa.\nKuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava herruus vaivannut. Kesäisin\noli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin muukin väki.\n\nOhjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli\njuhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki\nStoolista sekä paljon muuta hauskaa.\n\nVäylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään kotiin\npalannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti ei\nollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli oli\nusein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä\nviipynyt yötäkin talossa.\n\nElämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat\nkiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään.\nMitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta\naihetta epäilyksilleen.\n\nHän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että\nhän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja\nluullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut\nja pitkän aikaa poikaan katsonut...\n\nEmännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai\nrauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei\nhän enää millään hinnalla aikonut luopua.\n\nNäinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä\nkäytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella\npidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä\nOskarinkin...\n\nHän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä\nsuostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.\n\n»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä\ntulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa...»\n\n— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi\nnyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää,\nvaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella\noli aikonut.\n\n»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän\ntarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin... eikä lyhene\nrakennus silti...»\n\n»Kyllä sanon... Kyllä sanon...»\n\n»No niin. Mutta muistakin sanoa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäjuhlaa suosi erittäin kaunis ilma.\n\nLeppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun ruotsinpuoliselta\nrannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle. Korkealla mäellä näkyi\nuljas nuorisoseuran talo, lippujen ja lehtipuiden keskellä.\n\nLauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin\nparaikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa,\njosta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat\nenimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä näkyi\njokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta. Portaankorvan\nemäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa Pikkukorvan veneessä,\njossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei yksikään ennen ollut\nkäynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin hyvin, kertoivat he\nKaroliinalle, että isä ja äiti olivat menneet Järvikylään vierailemaan,\njoten heidän nyt sopi...\n\n»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi tytöistä,\nKaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»\n\n»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan samanlaisen\nkuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.\n\nKaroliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei\nkuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat\nmuualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni\nsuu nauruun.\n\n— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti Karoliinalle\nmieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti päätään,\ntarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään pelkoa.\n\nKaroliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin\nyhteen ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta\najatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret\npuhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.\n\nRannalla oli muutamia tuttuja isäntiä ja emäntiä, joita Karoliina\nkätteli.\n\n»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla... niinkö oletkin\nsyntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.\n\n»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.\n\nKaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.\n\nKaroliina huomasi sen ja punastui.\n\nHe lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat\n»Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien\nkeskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.\n\nJuuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi\njoukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.\n\nVeljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa,\njoka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan\noli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet.\nSisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät\nveljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien\nsyvästä katseesta.\n\nVeli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja\nvirkkoi:\n\n»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet... vaikka eivät ne ilonpäiviä\nole... Tässä on Oskari...»\n\nOskari kumarsi enolleen.\n\n»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan\nhienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin\nehkä silmien ilmettä...»\n\nHän katsahti Karoliinaan. Tämä hymähti.\n\nAivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän\nhiljaa Karoliinalle.\n\nKaroliina nyykäytti päätään.\n\nHe läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki\njoukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät\nvoineet heidän keskusteluaan kuulla.\n\n»No vieläkö hän ruotsalaistuttaa poikaa?» kysyi veli.\n\n»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut... Hänen hupsutuksiaan on\nmahdoton kertoa...»\n\nVeli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin\nyhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän\nOskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.\n\n»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä...\njos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen... Välistä olen pelännyt sinun\npuolestasi... kun tiedän, minkälainen villi miehesi on...»\n\n»Poikaan hän ensiksi kohdistaisi vihansa... ja minuun sitten...»\n\nMutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima\nilme.\n\n— Ei hän ainakaan näytä itse pelkäävän, ajatteli veli.\n\nKun olivat aivan lähellä taloa, sanoi Karoliina:\n\n»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella... Juhani\non nyt ylioppilas...»\n\n»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville\nkasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee...»\n\n»Joko hän on tänne saapunut? Hauskaa on nähdä häntä...»\n\n»Täällä on puuhannut monta päivää... Saapa kuulla, mistä hän puhuu,\nmutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa... Tänne näyttää tulleen\npaljon ruotsinpuolelaisia...»\n\n»Monta veneenlastia», tiesi Karoliina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt\nnähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti\nkohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään\nsiksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan\nkasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina\nvalkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja\nkauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli\nkoko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja\nhänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti\nriemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon\nkokoontunut...\n\n»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei\ntuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.\n\nPuheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa\npuolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä\nensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle.\nMuutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.\n\nMutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle,\npyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti\nkaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.\n\nKaroliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin\nettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta...\n\nJuhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta\njatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.\n\n»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla\nse tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi\nhän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. —\n»Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä,\nyksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista\nmuovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja\nsamalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten\nmietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se\nvieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä\nisänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki\nalttiiksi pantava.\n\nSellainen on ollut meidän kansamme. Onko se vieläkin sama kansa?\n\nPohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita?\nOletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka\nkärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville\nomaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka\njohdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen\nmaan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän\nuskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu\ntuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet\nihaniksi viljavainioiksi viljelemään...\n\nJos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut\nse kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä\nkokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se\nkärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä\nmaata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa\nja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi\nja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan\nja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja\nhymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili...»\n\nPuhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen.\nHänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan\nkuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen\ntulipunaiseksi... Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan,\nmutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan\nmennyt.\n\n»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme\nluut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme\nkohtaan?\n\nKaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on.\nTiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli,\n— tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen\nsortoa...»\n\nPuhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi\ntähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja\ntarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen\ntuimetessa ja äänen kovetessa:\n\n»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka\nkova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla\näidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen\nlausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme\nilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä\nIdän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa\nsamaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan\nsiitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan...»\n\nPuhuja vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:\n\n»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta\nlapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti\nsuurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen\nvitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme\nlukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme...»\n\nYleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi\npoikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»\n\nOskarin tarkkaava katse todisti, että hän kuunteli ja jaksoi\nymmärtääkin.\n\n»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin,\nveljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen\npiispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat\nja olivat tervetulleita.\n\nSillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi\nsuloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen\nlieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä\nkuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto,\nyhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat\nkokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät\nnytkin yhdistää...\n\nOlkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme,\n— terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa...»\n\nTaas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina,\nja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt\nruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta.\nVäylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.\n\nKaroliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan\nkansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja\nvalo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo.\nTuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka\ntänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi\nmuuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa\nnouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon\nlapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.\n\nKöyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä,\nmitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso\nvalveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi,\npäivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme\nlämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.\n\nSillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa\nensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu?\nMiksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten\nvalaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen\nvoittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni\nuni hauska...»\n\nOli jo aamupuoli yötä, kun ruotsinpuolelaiset palasivat juhlasta.\n\nAurinko kohosi suurten vaarain takaa, virran veteen kimallellen.\n\nKaroliina palasi poikineen samassa veneessä, jossa oli tullutkin.\n\nHänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata\nPortaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat\nnähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.\n\nKaroliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas.\nSalaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut\nyhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan\npuhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen\nentisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi\nhulluutena... Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä\nhyvänsä saada asian tosipuolen selville... ja se olisi pojan loppu...\n\nJa se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni\nkasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa\nelämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti,\nkun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa\nteon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan...\n\nHe lähtivät, äiti ja poika, yhdessä rantapolkua kotiin päin kävelemään.\n\n\n\n\nX\n\n\nOskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että\npoika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.\n\n»Mitähän isä olisi sanonut?» arveli hän.\n\n»Isälle älä virka mitään siitä, mitä Juhani puhui.»\n\nOskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään\näidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha\näidille.\n\nKaroliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu,\nettä nyt hän sanoo pojalle, nyt!... nyt!...\n\n— Ei vielä!... Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja\naiottu sana nousi vain huokauksena.\n\n— Kaikki ensin valmiiksi... sitten vasta!\n\nHän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki\nisännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä,\nja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin.\nRantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti,\nettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.\n\nMutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki,\nja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.\n\nKaroliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin\näänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni,\nhän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä\ntuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli\nvalveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.\n\nOskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli\nikäänkuin pelko.\n\n»Älä pelkää!» sanoi Karoliina, ja he menivät sisälle.\n\nPeräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä\nkylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa.\nVaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.\n\n»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen\nodottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»\n\nHän siristeli silmiään ja oli aivan erinomaisen iloinen.\n\nKaroliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä\nsitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.\n\nIsännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan,\npäinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.\n\n»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään\nnenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi... sitä on\nVaanperi minulle suomentanut...»\n\nKaroliinan kasvot vähän kalpenivat.\n\n»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle... Vaanperi tässä juuri pääsi\nsuomentamasta... Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee\nsuomentamaan... Mitä sanot, Karoliina?»\n\n»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä\näänellä.\n\n»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi\nnenäänsä.\n\n»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua\npäällystakkiaan.\n\nAapeli pyörähti keskelle lattiaa, remahti nauruun ja puoleksi huusi:\n\n»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan\nasti...»\n\nHän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin\nhäneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään\nkuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:\n\n»Se ei usko... ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi,\nettä kuulee... lue sanasta sanaan... Lue, että kuulee...»\n\n»Kuulen minä sen... ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni\ntarvitse lukea...»\n\n»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin\nmainitsee... Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin...»\n\n»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi\noli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.\n\nOskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.\n\nKirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi\nja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan,\njossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin\noppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi\nerinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että\nopettajana.\n\nKaroliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti,\noli sitten olevinaan hyvilläänkin... Hänen täytyi, hänen _täytyi_\nteeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.\n\n»Jopahan uskoo... jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli\nnähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.\n\n»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:\n\n»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka\nLuulajaankin lähtö tulee...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa\npäässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui\nyksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa\nkokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan,\nmilloin kosken alle, milloin päälle.\n\nTultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen\nlähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian\ntyyntyi ja kävi vuoteeseensa.\n\nMutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut\najatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt\nolla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski... olla varovainen,\nettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi\noli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään\nmuutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan\nkirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan,\nmitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta\nalkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana,\nkaukana täältä.\n\nOli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei\nkenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan,\nmitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen\ntiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.\n\nOskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä.\nHän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi\nhuonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän\nsiirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone\ntäyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta...\n\n»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.\n\nMiksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut\nuskaltanut eikä tahtonutkaan!\n\nMahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään\nvieraskamarissa? Ehkä muisti... Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti\njoka sanan.\n\n»Kerran minä sinut vielä kohtaan... kerran tulen tänne takaisin.»\n\nHän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!\n\n»Et unhota minua?»\n\n»En, en koskaan.»\n\nAina lupaat rakastaa?»\n\n»Aina, koko elinaikani.»\n\nSitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi.\nHän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta\ntullut.\n\nSilloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma\nja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen\nPortaankorvan Aapelin...\n\nVasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen\npitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui\nvalheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä,\nja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus.\nHämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista\nvuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut,\nmutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia,\nettä kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli\nvoinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan.\nNiinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se\nkohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua,\ntoivoa... Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti...\nToisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui\nkuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen\nhelmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli\nrakkaampi kuin oma elämä.\n\nPojan vuoksi hän eli, pojan vuoksi kärsi...\n\nAinainen pelko oli lisäksi vaivannut, että Aapeli joskus saa kuulla —\nellei itse viimein ymmärrä — ettei poika olekaan hänen, ainainen pelko,\nettä silloin se pojan ruhjoo... Ja vaikka hän sydämensä syvyydessä\ntunsi, että kerran se saapi tietää, kerran hän katkaisee kärsimystensä\nkahleet, ja silloin on kaikki sileää... Mutta poika piti ensin saada\nturvaan, varmaan turvaan...\n\nJa nyt se oli hänelle selvinnyt. Vielä nyt kun jaksaisi jonkun viikon\nviettää tätä valhe-elämää! Kun vielä kaikki onnistuisi eikä Aapelin\nepäluulo enenisi! Kohta, kohta tulee otollinen hetki!\n\nHän makasi avoimin silmin ja mietiskeli... Aapeli kuului vielä\nliikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.\n\n— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan,\najatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain\nauttaa minun asiaani.\n\nEi ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä,\nniin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!\n\nKaroliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut\nveljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli\najatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut\nsaattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.\n\nHän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä\nkimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen\nmieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa,\njoka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen... Oskarin\nsilmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta...\n\nMutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin\nhänet muisti... Kaarlo Laukkahan se olikin... Hänen vartalonsa oli\npitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea... Hänen\nkatseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja\nkasvoja... Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse... ei taitaisi enää\ntuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin... Mutta ehkä muistaisi...\nNyt alkaa puhua... Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä\nrakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni... En näe häntä\nteidän joukossanne... En näe hänen silmiensä loistoa... Minulla on\nmyöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen... Olen tullut heitä\netsimään...»\n\nKaroliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta\ntyyntyi pian...\n\nJa vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen\nuni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä\nsykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään\nhimmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti\nja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja\nuneksien...\n\nNäin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä,\nei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena...» »Olen tullut\nheitä etsimään.»\n\n— Niin! Niin!\n\nHän sai siitä vahvistusta, uusia voimia siihen, jonka oli päättänyt\ntehdä.\n\n— Hän muistaa minua ja poikaa! Rakas! Rakas!\n\nJa toivoa täynnä ja virkkuna hän nousi vuoteestaan, varmana siitä, että\nkaikki käy hyvin.\n\n\n\n\nXI\n\n\nOli hämärtyvä elokuun ilta.\n\nPortaankorvasta oli kaikki väki mennyt ulkoniitylle Pukkisaareen, johon\noli talosta oikoinen penikulma matkaa. Emäntä ja Oskari vain olivat\nkahden kotona.\n\nKoko viikon oli emäntä saanut rauhassa toimitella.\n\nTätä aikaa hän oli koko kesän odottanut — tätä viikkoa, jolloin tiesi\nmuun väen ja isännänkin menevän viikon kestävälle niittymatkalle. Nyt\nse oli tullut, ja emäntä oli sitä aikaa hyväksensä käyttänyt.\n\nOskari oli saanut tietää koko elämänsä salaisuuden, äiti oli itkenyt ja\npoika oli itkenyt, mutta äidin päätös aiottiin toteuttaa.\n\nKaroliina ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä. Hän oli kenenkään\ntietämättä soutanut useita kertoja Suomen puolelle, toimittanut siellä\ntarvittavat seikat reilaan, hankkinut rahaa lainaksi ja kerännyt\nkaikki omat säästönsä. Kylän kaikista taloista oltiin ulkoniityillä,\nniin ettei muutamissa taloissa ollut kuin joku vanha vaari tai mummo\nkotosalla. Talossa ei ollut koko viikkona ketään käynyt, sillä\npoutaisena heinäaikana oli kaikilla kiire. Poikansa kanssa oli emäntä\nsaanut olla kahden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan\ntuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki\nSuomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän\nsoutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää,\nkaikki opastanut...\n\nJa nyt vielä puhuu:\n\n»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje\nsitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa\nolla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies,\ntyly ja sydämetön... Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina\non mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»\n\nEi tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä.\nHän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi\nvapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara\nuhkaisi... joku este vielä väliin joutuisi... Mutta ei kuulu, ei näy\nmitään... Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa\nerottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään... Hän kiskoo\nairoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille... Jo\nerottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen...\nkohta... kohta!\n\nVielä ehtii hän pojalle sanoa:\n\n»Muistatko äitiä ja rakastatko?»\n\n»Muistan ja rakastan...»\n\nVene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen\nkeulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa\nuskottu ja apumies.\n\n»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella\näänellä Aapo.\n\nKaroliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa\ntärkeimmistä asioista.\n\nJa Oskari lähtee Vankan Aapon kanssa nousemaan tielle, jossa hevonen\nvartoo.\n\nEi liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli.\nJoka askeleen kuulee poistuvien kävelystä... kuulee kuinka tulevat\ntielle... Nyt nousee Oskari kärryihin... nyt kiipeää Aapo perässä...\nHiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt\novat liikkeellä... nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot... Kuuluu jo\nkovempi kärryjen päry... pian ovat kylän päässä... siitä alkaa taival,\nmetsäinen, asumaton...\n\nKaroliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja\nseisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi,\nettä hän siinä seisoo ja Oskari poistuu...\n\nMutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön\nriemun tunne täyttää hänen sydämensä.\n\nPoika on pelastettu... tulkoon... käyköön nyt kuinka tahansa!\n\nHän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja\nriemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee...\n\n— Pelastettu! Poikani! Poikani!\n\nIlta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen...\nEi kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin...\n\nNyt hän kuulee Isonkosken kohinan, joka tuntuu olevan vallan likellä...\n\nHuutaako riemullisesti vai tuskallisestiko?\n\nKaroliina kuuntelee. Tohisee... tohisee... on väliin kuin riemastuisi,\nväliin kuin valittaisi...\n\n»Ei valitusta, ei valitusta!»\n\nHän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin\npuolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain\nhyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele\ntulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.\n\nMutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat\njääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne\nyhteen myttyyn ja heittää myötävirralle...\n\nKoski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian\nvene töksähtää Ruotsin rantatörmään.\n\nHän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen\nsaunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa\nmustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki\nsekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että\njalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.\n\nNiin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet\nlukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt\nhän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.\n\nMutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta\npuhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat\ntulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan\ntulijoille kuistin ovea.\n\nVäki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi\npäivää ennen kuin tavallisesti.\n\nIsäntä on hyvällä tuulella eikä hoksaa kysyä, miksi emäntä valvoo näin\nyöllä. Muistaa kuitenkin poikaansa ja sanoo:\n\n»Oskari on tietenkin jo nukkumassa... Antaapa pojan rauhassa maata...\nHuomenna aiotaankin tuumailla kouluun lähtöä.»\n\nIsäntä ei huomaa emännässä mitään muutosta eikä varro emännän\nvastauksia. Puhelee sitä, tätä.\n\nMutta Mantan katse viipyy kauan emännässä, jonka silmissä palaa niin\nkummallinen, outo tuli. Semmoisena Manta ei muista emäntää ennen\nnähneensä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nAamu vaikeni kirkkaana, kastehelmisenä ja lämpöisenä. Öinen usva\nlaskeusi maille ja vesille. Suuri, sininen taivas oli pilvetön.\n\nPortaankorvan isäntä oli aikaisin liikkeellä.\n\nHän oli kahdesti kysynyt emännältä Oskaria, mutta ei ollut saanut\nmitään vastaukseksi. Mutta kun hän kolmannen kerran kysyi eikä emäntä\nsittenkään vastannet, luuli hän pojan vielä nukkuvan ja riensi emännän\nmakuukamariin.\n\nKummankin vuode oli tyhjä, eikä niissä näyttänyt kukaan nukkuneenkaan.\n\nOlisiko poika Väylänpäässä kyläilemässä?\n\nHän arveli niin olevan ja meni pirttiin. Rengit ja kesämies istuivat\npenkillä, vielä väsyneinä raskaasta työstä. Emäntä seisoi selin, joelle\nkatsellen. Yhtäkkiä leimahti isännän viha, ja hän karjaisi:\n\n»Missä Oskari on? Oletko päästänyt hänet Väylänpäähän, vaikka kielsin?»\n\nEmäntä kääntyi nyt pirtissä olijoihin päin. Hän oli tuhkanharmaa\nkasvoiltaan, ja silmät paloivat kuin tulen liekki. Ei kukaan ollut\nhäntä sellaisena nähnyt. Mutta isäntä ei häneen katsonutkaan.\n\n»Missä poika on?» karjaisi hän uudelleen, niin että pirtti jymisi.\n\n»Olipa missä hyvänsä... Mitä sinä hänestä...»\n\nEmännän ääni tuntui soinnuttomalta, ja hän oli kalpea kuin kuolema.\n\nSiinä samassa syöksyi Manta pirttiin, Oskarin vettätippuva arkilakki\nkädessä.\n\n»Hyvä Jumala! Mihin Oskari on joutunut, kun lakki löytyi padon päältä?»\n\nMiehet ja isäntä riensivät lakkia tunnustelemaan, mutta emäntä ei\nliikahtanut paikaltaan.\n\nSe oli Oskarin lakki.\n\n»Missä on poikani? Mitä olet, onneton, tehnyt pojalleni?»\n\nIsännän silmät pyörivät kuin mielipuolen päässä.\n\n»_Sinunko_ poikasi», sanoi emäntä nyt pitkään ja pilkallisesti.\n»_Sinun_ poikasi! Etkö tiedä, että se poika on paremmista paikoista\nlähtöisin...»\n\n»Mitä sinä puhut?» sähähti isäntä ja tarttui ensimmäiseen esineeseen,\njoka hänen eteensä sattui.\n\nMutta silloin emäntä singahti kuin luoti keskelle lattiaa, ja\nvuosikausia hillitty viha syöksyi kauhealla pauhulla lähteistään. Kuin\nhullu hän asettui isännän eteen, heristi nyrkkiään ja kiljaisi:\n\n»_Sinunko_ poikasi! Etkö sinä vaivainen räkänokka ymmärrä, ettet sinä\nsemmoista poikaa ole ikänäsi saanut... Minun on poikani...»\n\nIsännän häntä kohti heittämä jakkara lensi sivuikkunasta ulos,\nhipaisten emännän ohimoa.\n\nSilloin isäntä alkoi hakea uutta asetta. Miehet nousivat seisomaan, ja\nManta huusi.\n\nEmäntä ponnahti pystyyn lattialta, johon oli kaatunut, ja syöksyi\novesta ulos juuri kun isännän tähtäämä kirves lensi ovipieleen...\n\nMiehet kävivät isäntään kiinni, mutta hän heitti heidät syrjään ja\nkasvoillaan hirmuinen vimma rynnisti emännän perään. Miehet riensivät\njälkeen.\n\nEmäntä juoksi jo lähellä saunaa, avopäin, tuuhea tukka hulmuten\ntuulessa...\n\n»Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi Manta ja juoksi ohi miesten,\nsaavutti isännänkin ja juoksi hänen edelleen...\n\nMiehet näkivät emännän rientävän saunalle, porhaltavan pysähtymättä\npadolle ja suistuvan pää edellä virtaan...\n\nIsäntä ehti juuri saunalle ja Manta törmän alle — kun kuulivat kimakan\nparkaisun ja näkivät emännän uppoavan...\n\nAapeli töksähti istualleen kuin salaman satuttamana, silmät ummessa.\n\nManta juoksi padolle ja miehet rannalle mihin ehtivät.\n\nKeskellä jokea, jo alempana, he näkivät ihmiskäden nousevan virrasta,\nliikkuvan kuin apuun pyytäen...\n\n»Lautta tulee!» huudettiin Mantalle.\n\nSuuri tukkilautta oli tulossa korvan yläpuolelta. Se oli joutunut\nväärälle reitille ja tuli epäilemättä törmäämään patoon... Manta älysi\nvaaran, ja juuri kun hän ehti ensimmäiselle rantakivelle, rysähti\nlautta koko painollaan patoa vasten, nostaen sen kokonaan kohoksi\npohjasta asti ja painaen alleen... Hetken päästä se jo kulki siinä\nkohden, missä emännän käsi oli pinnalle noussut.\n\nAapeli istui retkallaan kivellä, kädet silmillä.\n\nManta nousi törmälle. Hän näki lautan vihaista vauhtia painuvan\nIsoonkoskeen, joka aamuvarhaisella huusi ja ulvoi...\n\nKun lautta oli kadonnut näkyvistä ja kosken ulvonta kuin hiljennyt,\nymmärsi Manta, että se peto nyt oli saanut kitaansa hänet, jota\ntoistakymmentä vuotta oli houkutellut...\n\nPadon paikalla pyöri virta vaahtoisena, valkoisia pyöryläisiä\nseljemmäksi kuljetellen.\n\n\n\n"]