[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fn5kLFPi-lgkvGWFrNpMJOsdxtWAG3DTYxFrlZGcwN18":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2958,"Haaveilua","Lundegård-Hagberg, Marianne",1869,1900,"2958-lundegard-hagberg-marianne-haaveilua","2958__Lundegård-Hagberg_Marianne__Haaveilua",null,"romaani",[],[],"fi",1899,1905,26208,157852,false,72634,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Haaveilua\" by Marianne Lundegård-Hagberg is a novel written in the early 20th century. The book centers around the character Maria, who is navigating her complex life and relationships after marrying Karl Asker, a man she loves yet feels increasingly distant from. The narrative delves into themes of love, societal expectations, and personal aspirations, framing Maria's journey in the context of family and societal pressures at the turn of the century.  The beginning of \"Haaveilua\" introduces us to the Asker family gathered in their spacious sitting room, reflecting on their lives and interactions. Maria, the central character, is depicted as vibrant and intelligent, but she also struggles with her emotions, especially concerning her husband, Kaarlo. Despite initially feeling content, Maria's thoughts reveal a longing for her past and a sense of discontent with her marriage. The opening sets up a tension between her current life and her memories of a deeper love, hinting at her yearning for connection and fulfillment that may not be realized in her present circumstances. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Auer, Vihtori",223,"Romaani seuraa Askerin perheen elämää ja nuoren Marian sopeutumista avioliittoon ja porvarilliseen sukuyhteisöön. Teos kuvaa perhesuhteita sekä yksilön sisäistä kaipuuta ja älyllisiä harrastuksia arkisen elämän keskellä.","Marianne Lundegård-Hagbergin 'Haaveilua' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2958. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","HAAVEILUA\n\nKirj.\n\nMarianne Lundegård-Hagberg\n\n\nSuomentanut\n\nVihtori Auer [Vihtori Simonen]\n\n\n\n\n\nKotkassa,\nEtelä-Suomen Kirjapaino Osakeyhtiö,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n      Sensurin hyväksymä Kotkassa 2 p. kesäk. 1905.\n\n\n\n\n1.\n\n\nRouva Askerin tilavaan saliin oli koko perhe kokoontunut.\nKeskustelu, joka kävi hitaasti, taukosi tuolloin tällöin kokonaan.\nOli juuri noustu hyvältä päivälliseltä ja sen vaikutus tuntui\nnyt perheenjäsenten mielialassa, joka tällä kertaa oli vähemmän\n\"säkenöivä\" kuin tavallisesti. Kukin istui tuolissaan tai jossakin\nsohvannurkassa taaksepäin nojaten ja nauttien hiljaista ehtonetta.\nUunin luona kunniapaikalla istui talon emäntä itse, paksu, pyöreä,\nharmahtavatukkainen, mutta kasvonpiirteiltään vielä reipas eukko.\nPitkässä vanhanaikaisessa sohvassa istuivat talon neljä tytärtä, kaikki\nmuut äitinsä näköisiä, paitsi nuorin, joka oli ilmeinen jäljennös\nedesmenneen kamreeri Askerin seinälle ripustetusta täyskokoisesta\nmuotokuvasta. Divaanissa keskellä huonetta loikoi nuorin poika\nselällään ja poltteli aito havannaa. Hän oli perheen ylpeys,\nlääkärinalku, joka paranteli pienempiä vammoja ja teki erikoisen\nonnistuneita \"kuureja.\" Lepotuolissa ikkunan luona istui nukkuen vanhin\npoika. Hänen ulkomuotonsa vivahti seinällä olevaan kuvaan ja perheen\näitiin. Pyöreähköt posket ja tasaiset piirteet olivat äidiltä perintöä\nmutta kasvoista puuttui hänen nuorekas reippautensa. Pojassa oli sitä\nvastoin jotakin hyväntahtoista ja mielyttävää kuten seinällä olevan\nmuotokuvan maalatuissa piirteissä. \"Sukutilanhaltijaksi\" häntä perheen\nkesken alinomaa leikillä kutsuttiin. Semmoinen arvo hänellä itse\nasiassa olikin ja lisäksi isänsä paikka yhtiön konttorissa.\n\nTuossa istui hänen nuori rouvansa. Hän oli tässä huoneessa ainoa, joka\nei nukkunut eikä näyttänyt väsyneeltäkään, ja hän oli myös ainoa, joka\noli vallan erilainen muista. Koko olennossa oli valppaan älykkäisyyden,\nterveyden, elämänhalun ja nuoruuden leima. Hän nojasi kyynärvarttaan\nikkunan reunaan ja voimakas, valkoinen käsi silitteli kiharoivaa tukkaa\nsamalla kuin silmät vilkkaasti seurasivat rivi riviltä kirjaa, joka\noli hänen edessään ikkunanreunalla. Se oli Viktor Rydbergin \"Viimeinen\nAteenalainen.\" Silloin tällöin loi hän miettivän, unelmoivan katseen\nlähellä olevaan komeaan puistoon.\n\n— Maria!\n\nNuori rouva pani kirjan pois ja kääntyi anoppiinsa.\n\n— Meidän ei sovi unohtaa näin herttaisella ilmalla tehdä pieni matka\nsaaristoon ja etsiä siellä suviasunto teille — sinulle ja Kaarlolle.\n\nMaria ei tästä ehdotuksesta juuri näyttänyt ilostuvan, mutta hän nousi\nja meni herättelemään miestään.\n\n— Kaarlo... herää nyt... ja kuule... Sano!... Tulethan mukaan\nkesä-asuntoa valitsemaan.\n\nKaarlo venyttelihe velttona eikä näyttänyt ymmärtävän, mistä oli\nkysymys. Vasta kun katseensa kohtasi hentovartaloisen, punahuulisen\nrouvansa edessään, tuli kasvoihin eloa ja hän ojensi Marialle molemmat\nkätensä.\n\n— Tulla mukaan... mihin... saaristoon... nyt illalla... Ee — ei... olen\nmieluummin kotona.\n\nNeliääninen vastalause kuului heti sohvalta:\n\n— Oh, kuka nyt on niin laiska! Häpeä — Kaarlo — olla niin\nvälinpitämätön... sinä olet aina kaltaisesi... Ylös nyt vaan...\n\nMaria laskeusi polvilleen miehensä viereen. Silmät hymyilivät\nveitikkamaisesti hänen puhuessaan viekkaalla äänellä:\n\n— Tänään ollaan kai laiskempi tavallista.... Ei huolita koko\nmaailmasta... kunhan vaan saadaan istua noin mukavikseen tuolissa...\n\nAviomies hymyili tyytyväisenä ja taputti nuorta vaimoaan poskelle.\nVarsin surullislystillisellä ilmeellä ja äänenpainolla virkkoi hän\nsitte heittäytyen uudelleen tuolin pehmeää selkänojaa vasten:\n\n— Ee — ei!... Konttorissa oli tänään niin kova työ... Siellä oli\nyhtiökokous... olen hyvin väsyksissä...\n\nMaria kumartui miehensä puoleen ja koskettaen kevyesti huulillaan hänen\notsaansa puhui hellästi kuin lapselle:\n\n— Vai niin... vai olen _minä_ väsynyt... _minä_ olen tehnyt kovasti\ntyötä... _minä_ raukka... Mutta nyt tahdon _minä_ levätä koko\niltapäivän enkä tehdä mitään... Maria järjestäköön kaikki _minulle_...\nhankkikoon kesähuvilat ja muut... _minä_ en jaksa matkustaa.\n\nKarl Askerin hyväntahtoiset kasvot ihastuivat, hän otti vaimoaan\nvyötäisistä ja suuteli hellästi.\n\n— Kiitos — pikku Maria — kiitos... on hauskaa levätä kotona ja\ntiedänhän, että sinä osaat paremmin suvi-asunnon valita kuin minä.\nSitäpaitsi... sinullehan siitä tulee enemmän hauskuutta tai ikävää...\nsinähän tulet siellä viettämään koko kesän, mutta minä käväsen vain\nsunnuntaisin, tuskin silloinkaan aina...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin istuivat Askerin perheen naisjäsenet muutamassa\npikkulaivassa matkalla saaristoon hakemaan sieltä kesä-asuntoa\n\"vastanaineilie\", niinkuin Kaarloa ja Mariaa yhä vielä kutsuttiin.\n\n— Vaxholmasta otamme veneen, joka vie meidät ulommas saaristoon...\nLindalsalmen lähellä kuuluu olevan kesävieraita, olen kuullut. — Se\noli rouva Asker, joka noin sanoi, ja siihen se jäi. Hän istui kolmen\nvanhemman tyttärensä ympäröimänä veneen keskipenkillä tuulen suojassa.\nKauvempana reunapenkillä istuivat Maria ja Emmy, hänen nuorin natonsa.\nHe olivat kumpainenkin äänetönnä. Maria nojautui rautaista reunustaa\nvasten ja hengitti syvään herttaista meri-ilmaa, samalla kuin hänen\nkatseensa viehättyneenä ihaili Tukholman saaristomaisemaa. Mitä\nkauvemmas vene kiiti, sitä unelmoivampi oli hänen silmiensä ilme.\nHänen ajatuksensa lensivät menneisyyteen, veivät hänet lapsuuden\nkotiin kauvas Norlannin honkien keskelle. Siellä onnellisessa kodissa\noli hänen kehtonsa keinunut. Koti ei ollut niin rikas kuin se, johon\nkohtalo sittemmin Tukholmassa ohjasi hänet, mutta sitä enemmän oli\nsiellä lämpöä ja lempeä. Joskus, tällaisina hetkinä juuri, valtasi\nhänet vastustamaton kaiho, hän ikävöi Norlannin humisevaan hongikkoon\nja tuuheisiin metsiin, joitten muistot olivat hänelle menneiltä ajoilta\nrakkaita. Mutta hän torjui useimmiten tämän ikävän, tietäen, että\nse oli hänen levottoman, haaveilevan mielensä ilmaus, palaamaton,\nohi mennyt ihanne. Mitä ikävöi hän? Eikö hänellä ollut kaikkea, mitä\nelämä tarjota voi — kultaa ja lempeä? Mitä toivoi hän muuta?... Juuri\nkuin hän oli jäämäisillään yksin maailmaan, taistelemaan sen kovaa\nkohtaloa vastaan silloin oli _hän_ tullut, _vapauttaja_. Ja Maria\noli rakastanut häntä... Hän tiesi kyllä kotiseudullaan puhuttavan,\nettä hän oli _myynyt itsensä kultaan_. Mutta se ei ollut totta! Hän\noli rakkautensa pakottamana astunut alttarille. Siitä oli jo lähes\nneljä vuotta kulunut, mutta jos _hän_ — hänen miehensä — olisi vain\nollut samanlainen kuin silloin, jolloin Maria hänet oppi tuntemaan,\nolisi hän voinut rakastaa miestään samoilla tunteilla kuin silloin.\nMutta Kaarlo _oli_ muuttunut. Ihmiset sanovat, että niin tekevät\nkaikki miehet naimisissa ollessaan — vähitellen. Ehk'ei Kaarlo ollut\nmuuttunut enemmän kuin miehet tavallisesti. Sitä ei hän tiennyt\nvarmaan. Mutta hän tiesi voivansa toisinaan miestään _vihata_ — vihata\nkoko tunne-elämänsä voimalla hänen välinpitämättömyytensä, hitautensa\nja tunteettomuutensa tähden. Jälkeenpäin katui Maria aina noita\najatuksiaan ja oli tällöin miehelleen tavallista hellempi. Kaarlollahan\noli oma luonteensa, hän ei siitä huolinut.\n\n— Katajapensas ei kadehdi komeaa, kohisevaa honkaa. — — —\n\nRouva Askerin ja hänen vanhempien tyttäriensä kesken oli keskustelu\ntäydessä käynnissä. Vanhin tytär, Bertta, johti puhetta.\n\n— Usch, miten minua inhottaa nähdä Marian tuolla tavoin lellittelevän\nKaarloa. Kaarlo on varmasti kärsimättömämpi kuin milloinkaan ennen.\nEikö niin, mamma?\n\n— Ei, ei tietystikään. Lellitellä... mitä vielä... vaimon velvollisuus\non tehdä kaikkensa miehensä eteen... Jumala tietää, että niin minäkin\naina tein... Ja sitäpaitsi saakin Maria kernaasti taipua ja hiukan\nhuolehtia Kaarlosta... Ajattele vain, mitä hän on mieheltään saanut...\nKaikki! ... Vaikka Maria tekisi kaksinkerroin niin paljon kuin tekee,\nei hän sittekään voisi korvata kaikkea.\n\n— Jos aina on asia niin, en tahdo koskaan ottaa miestä, tiedäppäs mamma.\n\nRouva Asker kääntyi äkkiä ja tarttui tyttärensä käteen.\n\n— Vaimolla on aina suuret velvollisuudet, ymmärräthän, suuremmat kuin\nmiehellä, mutta sitä vastoin on se mies, joka kantaa taloudellisen\nkuorman... Kaikessa tapauksessa, tyttöseni, olisi sinun suhteesi\nasianlaita toinen kuin Marian... Hänhän oli köyhä.\n\n— Mutta säälin minä Mariaa kuitenkin, — puuttui puheeseen nuorin tytär\nAgnes. — Olemmehan kaikki melkein jokapäiväisinä todistajina siihen,\nmiten Kaarlo yhä enemmän unohtaa hänet.\n\n— Se tapahtuu vaimon itsensä puolesta ja tähden, — vakuutti rouva Asker\njuhlallisesti.\n\n— Itsensä tähden, — toisteli Agnes, — tietysti... luonnollisesti...\nmiehissä ei ole mitään vikoja... he... ei ollenkaan... _Omia vikoja_...\nei sinnepäinkään! Kun on naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin\nKaarlon.\n\nRouva Askerin äänessä oli jotain loukattua ja ylimielistä hänen\nkatsoessaan tyttärensä silmiin ja vastatessaan:\n\n— Luuletko Kaarlon olevan pahemman muita? Ei, ei tietystikään!... Mies\nmuuttuu ainakin jonkun verran naimisiin mentyään... Ei hän voi enää\nolla kuten sulhasena... Mutta sitä et sinä ymmärrä, lapseni.\n\nTumma puna kohosi Agnes Askerin poskille ja hän vastasi:\n\n— En tahdo enään väitellä mamman kanssa tästä asiasta; se on kuin\nympyräkäyntiä, ilman päätä... _Etkö ymmärrä_... en, se on totta!\nEn ymmärrä, minkätähden _oikea_ ja _väärä_ ovat niin erilaiset\nmerkitykseltään miehen ja naisen suhteen. En ymmärrä, miksi _anteeksi\nantamatonta vikaa_ naisessa käsitetään vain yleiseksi luonteenlaaduksi\nmiehessä. En käsitä miksi menettely, joka heittää tumman varjon naisen\nkoko elämään, peitetään hiljaisuudella, milloin sellaista havaitaan\nmiehessä. Miksi kaikki huolehtivat naisen velvollisuuksista — naisen\n_täytyy_ sitä ja sitä... se ja se sotii hänen naisellisuuttaan\nvastaan ja niin edespäin. Ei ole mitkään, mikä sotii miehen luonnetta\nvastaan enemmän kuin: olla oikein kiltti vaimoaan kohtaan ja viettää\nmallikelpoista elämää.\n\nHyi sentään... aivan voin vihata lakeja, tapoja.... ja mitä\nlienevätkään, ja sentähden, että niissä vielä on niin paljon epäkohtia!\n\nRouva Asker teki kädellään estävän liikkeen.\n\n— Tst, tst! Ihmisten huomiohan kääntyy sinuun. Muuten voit säästää\ntuota liiallista sanatulvaasi; olen jo monasti kuullut tuon omituisen\nmielipiteesi ja tiedän, että olet ammentanut sen jostakin _nyky-ajan_\nkirjasta... Minua ei se liikuta.\n\nTällä välin oli vene pysähtynyt Vaxholman rantaan ja pian istui jälleen\nAskerin herrasväki pienessä höyryaluksessa ja saapuivat vihdoin\nneljännestunnin kuluttua matkansa perille.\n\n— Oi, miten kaunista täällä on! huudahti Maria kulkiessaan Emmyn kera\nylös jyrkkää, mäkistä, honkien ja lehtipuiden verhoomaa tietä, nähden\nedessään alhaalla oikealla puolellaan järven, jonka välkkyvät laineet\nsiintivät tuuheiden puiden takaa. -— Tänne tahdon hetkeksi pysähtyä!\n\n— Jumalani, millainen maku sinulla on, Maria! Näkyy, että olet maalta.\nMitäpä ihailtavaa tässäkin on? puhkaili rouva Asker, joka molempiin\nvanhempiin tyttäriinsä nojautuen paraillaan kiipesi mäkeä ylös.\n\nNoin kymmenen minuutin metsämatkan jälkeen saapuivat he vihdoin\nMaryhilliin, kauniiseen huvilaan, jossa asui rouva Fosser\nkesävieraineen.\n\n— Maria ja Emmy voivat jäädä tänne ulos sillä aikaa kuin me menemme\nsisälle asuntoa tiedustamaan, ja jos vähänkin on toivoa saada täältä\nasuntoa, annamme teille merkin, sanoi rouva Asker huvilaan päin astuen.\n\n— Mennään tätä rinnettä alas tuonne järven rannalle. Siellä on niin\nkaunista, sanoi Maria Emmyn käsivarteen tarttuen.\n\nJa hiljalleen he alkoivat astella rinnettä alas. Kaikkialla olivat\nrouva Fosserin kesävieraat järjestäneet mukavuuksia ja koettaneet tehdä\nolonsa siellä niin hauskaksi kuin mahdollista. Siellä täällä nähtiin\nnimittäin riippumattoja, vilttejä ja tyynyjä, joissa nuoret herrat ja\nnaiset lepäsivät suloisessa sekamelskassa. Nähtiin vaaleita, väljiä\nkesäpukuja, sekä nuorten kasvoilla pehmeitä huopahattuja ja vaaleita\nolkihattuja. Värien kirjavuutta, auringon paistetta, vilkkautta — ja\nkaikkea, mikä tekee elämän hauskaksi, siellä oli — ja lisäksi vielä\ntaustana veden välkkyvät, viileät laineet. Maria ja Emmy olivat\nrannalle tultuaan pysähtyneet ihailemaan luontoa. Suuren kiven luota,\nvähän matkaa heistä, häämötti ison sateenvarjostimen takaa jotakin\nharmahtavaa ja selvään olisi kuka hyvänsä voinut erottaa kauniin,\nauringonpaahtaman käden, joka varjostimen alta pistäysi näkyviin.\nMaria kääntyi noustakseen jälleen rinnettä ylös, mutta samalla hän\npysähtyi ja jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen, katsellen silmiään\nräpäyttämättä sammalten verhoamaan kiveen nojautuvaa kättä. Hän tunsi\nhyvin tuon kauniin käden, hyvin hoideltuine kynsineen sekä pienen\nruskean syntymämerkin ranteessa — hän ei enää voinut epäilläkään, vaan\noli varmasti vakuutettu, että se oli _hänen_ — satojen joukostakin\nhän sen olisi voinut tuntea. Ja hänen katseensa oli surullinen\ntuijottaessaan tuota suurta, vaaleaa varjostinta, joka kätki häneltä\ntällä hetkellä ajatustensa esineen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Maria?\" kysyi Emmy hetken äänettömyyden perästä.\n\"Tunnetko ehkä jonkun noista tuolla?\"\n\nMaria säpsähti.\n\n\"Minäkö... en... en suinkaan! Tule, lähdetään huvilaan!\"\n\nYlös mäelle tultuaan pysähtyi hän jälleen ja loi vielä kerran\nhaaveilevan, kaihoisan katseen alas järven puoleen. Sitten hän tarttui\nEmmyn käsivarteen ja he menivät huvilaan.\n\nSiellä istui rouva Asker tyttärineen puhellen rouva Fosserin kanssa\nkesä-asunnosta. Kumpikaan ei näyttänyt olevan päätökseen oikein\ntyytyväisiä.\n\n— Minusta on hinta liian korkea, sanoi vanha rouva Asker katsellen\ntyytymättömänä jotakuinkin pieniä, yksinkertaisesti, mutta hauskasti\nsisustettuja huoneita.\n\n\"Älkää sanoko kalliiksi, hyvä rouva Asker. Ajatelkaas, ensin vuokrata\nhuvila ja sitte ostaa kalliisti ruoka kaupungista; ei siitä suurta\nvoittoa jää.\" — Rouva Fosserin ääni oli lempeä ja ystävällinen.\n\n— Kun halutaan vaatimattomia vuokralaisia, niin silloin kelpaavat\nyksinkertaisetkin varustukset, ja hinnan tulee siinä tapauksessa olla\nsen mukaan. Mutta jos kerran tahdotaan hienoja, ylhäisiä asukkaita, ei\nhinnasta ole väliä, mutta silloin myöskin vaaditaan jotakin enemmän,\nsanoi rouva Asker hieman ylpeänä....\n\n— Miniäni ja nuorin tyttäreni, jatkoi hän edelleen esitellen huoneeseen\ntulijat Marian, ja Emmyn.\n\n— Oikeastaan olenkin täällä poikani asioilla, itse me asumme omassa\nhuvilassamme Vaxholman läheisyydessä. — Lähdetään sitte, lapset,\nkoskapa emme sovi hinnoista.\n\nMaria meni verannan avoimelle ovelle ja loi haaveilevan katseensa kauas\nsaaristoon ja järvelle, jonka laineet välkkyivät lumoavina laskeutuvan\nauringon punahohteisessa valossa.\n\n— Oi, miten kaunista täällä on! Tänne tahdon jäädä! Eikö ole yhtään\nhuonetta saatavissa?\n\n— Ja noita sanoja sanoessaan kääntyi hän sukulaisistaan vähääkään\nvälittämättä suoraan rouva Fosserin puoleen. Tämän kasvot loistivat\nmielihyvästä.\n\n— Jaha... pikku rouvako tänne muuttaisi?... Kyllähän minulla sitte on\nhuone... suuri, valoisa huone onkin, josta on mitä ihanin näkö-ala,\nmutta... Rouva Fosser katsahti hämmästyneestä sinnepäin, missä rouva\nAsker tyttärineen keskusteli puoli-ääneen.\n\nMaria ei ollut mitään huomaavinaan.\n\n— Minä vuokraan siis sen, sanoi hän päättävästi, joka saattoi rouva\nAskerinkin hämmästymään. — Saanko tulla tänne jo maanantaina? Mieheni\ntulee tänne vain sunnuntaisin.\n\nTämä kai meni rouva Askerista liian pitkälle.\n\n— Mutta, Maria, mitä sinä ajattelet? Rouva Asker loi tyytymättömän\nkatseen miniäänsä. — Et suinkaan aio muuttaa _tänne?_\n\nMaria vastasi anoppinsa katseen yhtä kylmästi ja niin päättävästi, mitä\nei ollut koskaan ennen tapahtunut. Rouva Asker seisoi kuin kivettyneenä\nminiänsä edessä.\n\n— Niin, tänne muutan, en minnekään muualle.... Katsos, kuinka kaunista!\nHän osotti kädellään järveä, jonka laineet vyöryivät aina puutarhaan\nsaakka lähelle sitä paikkaa, jossa hän nyt seisoi. Täällä voi\nriippumatossa leväten kuvitella kaiken päivää keinuvansa merellä.\n\n— Niin, sinä olet kaltaisesi. — Ja rouva Askerin silmät säkenöivät\ntulta hänen kohdatessaan sellaista vastusta. Hän ei ollut tottunut\nsellaiseen; hän tahtoi _hallita — hallita_ kaikkia omaisiaan. Ja _hän_\nkohteli häntä tuolla tavoin, — _hän_, joka ei oikeastaan kuulunut\nperheeseenkään — ja vieläpä vieraiden nähden — se meni liian pitkälle.\n— Ehkä rouva Fosser on hyvä ja sanoo, keitä täällä asuu. — Ja rouva\nAskerin ääni vapisi hiukan.\n\n— Ennenkuin saamme sen tietää, emme päätä mitään.\n\nMarian kasvot loistivat ilosta, hänen katsellessaan puhuteltua.\n\nMaria säpsähti, vaikkakin oli seisonut ja vartonut, että rouva Fosser\nlausuisi tuon nimen. Hän oli siis nähnyt oikein siellä rinteellä. Erik\nBohrman oli todellakin täällä. Se oli kummallista ajatella. Hänen äsken\nniin päättäviin kasvoihinsa ilmausi jotakin epäilevää ja uneksivaa,\nja melkein viivytellen puristi hän rouva Fosserin kättä samalla kuin\nlausui:\n\n— Minä tulen siis maanantaina. Älkää vaan antako kellekään huonettani!\n\nKun rouva Asker \"Joukkoineen\" kohta tuon jälkeen kulki metsän läpi\nlaivasillalle, tuli Agnes Marian luo, joka käveli hiukan erillään\ntoisista, ja tarttui luottavasti hänen käsivarteensa.\n\n— Pikku Mari, mikä sinulle tuli äsken? Miksi käyttäydyit sillä tavoin\nmammaa kohtaan? — puuttui Agnes Asker lausumaan lempeän nuhtelevasti.\n\nMaria laski käsivartensa alas, jolloin Agneskin veti kätensä pois.\n\n— Jos te _siitä_ asiasta olette koko ajan niin vilkkaasti\nkeskustelleet, on parasta, että menet jälleen toisten luo.\n\n— Mutta, Maria... hyi... Miksi olet tuollainen minulle? Minä...\n\n— Anteeksi, Agnes! En todellakaan ole tänään oikein kiltti... En tiedä\nmikä minun on. Enhän minä tahdo olla epäystävällinen sinulle. Sinä\nolet paras kaikista. — Maria tarttui tyttösen käteen ja pisti sen\nkainaloonsa.\n\n— Kyllä me sentään olemme kaikki pohjaltamme hyviä, luulen minä. Syy on\nvain siinä, että nuo toiset ja sinä ette voi _ymmärtää_ toisianne.\n\n— Ehkä! — Maria lausui tuon sanan äänellä, joka oli kaikkea muuta\nkuin vakuuttava. — Mutta mitä lienenkään sitte tehnyt niin kauhean\nvalitettavaa äsken tuolla sisällä? Päätin tulla sinne, siinä kaikki.\nEllen saa tulla sinne, asun kaupungissa koko kesän.\n\n— Tietystihän sinä saat tulla. Mutta sinun pitäisi pyytää anteeksi\nmammalta, sitte olisi kaikki jälleen hyvin. Katsos — ainoastaan\n_tavasta_, millä jokin asia toimitetaan — yksinomaan tavasta riippuu\nkaikki.\n\n— Niin, se on totta, sanoi Maria, jonkinlainen syrjäsointu äänessään.\nMutta kun en tiedä mitään rikkoneeni, ei minulla ole mitään anteeksi\npyydettävää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria oli iloinen kun Vaxholmassa tuli höyryvene matkustajia niin\ntäyteen, että istumapaikoissa oli kova puute. Kukin sai koettaa\n\"kiilata\" itseään jonnekin niin hyvin kun taisi; itse sai Maria pienen\nnurkan, missä voi häiritsemättä viihtyä aatoksineen. Menneisyyden\nmuistot valtasivat mielen. Hän nojausi veneen rautaiseen reunustaan\nja katse lenteli sisältörikkaana kimaltelevaa vedenkalvoa pitkin...\nNiin, se oli todellakin hän, Erik Bohrman, jonka hän oli nähnyt siellä\nrinteellä rouva Fosserin huvilan luona... Se oli yksinkertaisesti hänen\nnuoruutensa lemmitty... Nuoruuden rakastettu!... Niin kummallista!\nEikö Maria ollut vieläkin nuori, kahdenkymmenen viiden ikäinen... oli,\ntietysti! Hän oli sekä nuori että elämänintoinen ja terve, mutta se ei\nkuitenkaan ollut _samanlaista_ kuin silloinen nuoruus, jonka muistot\nnyt pakkausivat mieleen kuin selvittämätön, lumoava verkko. Siitä oli\nkulunut neljä vuotta, ja ne vuodet eivät kuuluneet siihen nuoruuteen.\nMaria koetti heikosti vapautua noista muistoista, mutta hänen tahtonsa\noli tenhoten tuon vastustamattoman, hurmaavan voiman edessä. Hän koetti\nantaa niiden nopeasti vaihdella, mutta tunsi samalla kertaa sielunsa\nsyvimmässä rajattoman ikävän. Ja niin myrskysivät muistot vihdoin\nesteettä esiin. Hän sulki silmänsä ja nojasi poskeaan hansikkaan\npeittämään käteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Vallan hänen isänsä tehtaan lähellä, siellä kaukana Norlannin\nmaaseudussa, oli uljas talo, jonka omistajaa hänen isänsä vihasi niin\nkauan kuin Maria saattoi muistaa. Hän ei tuntenut tämän sammumattoman\nerimielisyyden siementä, mutta hedelmänä oli se, että kumpikin perhe\nnaapuruudesta huolimatta pysyi tiukasti erillään toisistaan. Ehkäpä\nsen vuoksi Nemesis — koston hengetär, jonka valta havaitaan kaikkialla\nelämässä — toimitti molemmille vihamiehille samanlaisen kohtalon oikun:\nheidän lapsensa alkoivat lempiä toisiaan.\n\nMinkäänlaista romanttista lapsuusrakkautta ei ollut sen tunteen\npohjana, mikä varhaisimman nuoruuden kukoistusajalla heissä molemmissa\nsyttyi. Olosuhteista tietenkin aiheutui, etteivät he lapsuusvuosinaan\nmilloinkaan saaneet tilaisuutta leikkiä toistensa kanssa tai olla\nmuuten yhdessä. Koulujen lyhyet loma-ajat, jotka he viettivät kotonaan,\nvaihtuivat vuosiin, jolloin he eivät ollenkaan nähneet toinen toistaan.\nIsännöitsijä Rudmanin tytär oli naapurikaupungin pensionissa ja\npatruuna Bohrmanin poika kävi toisessa kaupungissa alkeiskoulua.\n\nMutta eräänä kesänä, kun Maria oli päässyt pensionista ja Erik Bohrman\njo oli kahden vuoden ylioppilas, he sattumalta olivat valinneet\nitselleen saman lempipaikan metsässä. Se oli kallion kieleke syvällä\ntummien, humisevien honkien keskellä, joiden sammaltuneiden runkojen\nvälitse välkähteli etäältä palanen meren loistavaa pintaa. Juuri\nsiellä oli Maria ensi kerran tavannut Erikin — herttaisena kesä-iltana\nauringon laskeissa. Hän oli juuri laskenut kirjan polvilleen ja\nviehättynyt katselemaan päivän kehrää, joka vaipui vedenkalvon taa.\nSilloin näki hän Erikin tulevan polkua myöten kevein, lyhkäsin askelin,\nollen myös hän kokonaan luonnon ihanuuden lumoamana. Kädessään oli\nhänellä kirja — juuri sama, jota Mariakin oli lukenut. Hän ei\nhuomannut neitoa ennenkuin seisoi hänen edessään. Mutta silloin\nhän hymyili kaunista hyväntahtoista hymyilyään ja sanoi vähääkään\nkummastelematta, että kohtasi Marian täällä:\n\n— Onko tämä teidän lempipaikkanne?\n\nMaria punastui, eikä vastannut mitään, vaan nousi aikoen poistua. Jo\nvarhaisimman lapsuutensa ajoilta oli hänellä mielessään niin monta\nennakkoluuloa patruuna Bohrmania — isänsä ikivihollista — kohtaan, että\noli mahdoton unohtaa niitä tässä hänen poikansa edessä. Hän ei tahtonut\nolla missään tekemisissä Erikin kanssa, tunsipa melkein pelkoa häntä\nkohtaan. Ja hän nousi aikoen mennä. Mutta tuntui kuin Erik Bohrman\nolisi arvannut hänen ajatuksensa.\n\n— Jos läsnäoloni haittaa teitä, tahdon _minä_ heti poistua. Tiedän\nkyllä, miksi väistelette minua. Mutta muuten on naurettavaa, että\nmeidän pitäisi vihata ja vältellä toisiamme syystä, että vanhempamme\nkerran ovat joutuneet epäsopuun. Eikö niin teistäkin? Hän katsoi\nneitoseen vaaleanruskeilla, älykkäillä silmillään, joiden loisto oli\nsametin hieno.\n\n— Niin, onhan se naurettavaa tämä, kaikki tyyni se vihamielisyyskin,\n— ja Maria olisi voinut jatkaa pitemmältäkin tähän tapaan tuntien\nolevansa loukannut edessään seisovaa nuorukaista ja sen vuoksi, että\ntämä sattui olemaan hänen isänsä vihamiehen poika. Niin tyhmästi ja\npikkumaisesti hän oli käyttäytynyt! Maria ei uskaltanut ajatella, miten\nyksinkertaiseksi ja kylmätunteiseksi mahtoikaan arvostella hänet _hän_,\njoka huulillaan viehättävä hymyily seisoi hänen edessään ja näytti niin\nhyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.\n\nVähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.\n\n— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän\nnyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista...\nniin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta...\nnämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi\navomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän\nkäytöksensä.\n\nMutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan\niloa ja mielihyvää.\n\n— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä... lempipaikassani, jossa\nminäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin\nluonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni\ntullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että\nsuuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti\npoistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En\ntahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne.\nMutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla.\n_Minulla_ on tapana tulla tänne aina tähän aikaan... Enkä huolinut\netäämpää tarkastella... Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut\nvapaa kuin minä olen tullut tänne.\n\nSitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti,\nkaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä,\njoka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain\nvihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän\nhyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen\nsanoi:\n\n— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme\ntänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös,\nettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se\nkohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat\nteot tulla lasten päälle?\n\nKun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä,\njoka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean\nkerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa\nkesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut\nmilloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään\nuusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä \"lempipaikalla\"\njatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän,\nmitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä\nkeskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut\ntoisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien\nhonkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun\nkalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä\nolivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi\nnimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen\nikuisten vihollisten lapset.\n\nSeuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi\nvaloisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän\ntunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.\n\nMutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen\nsiitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan\ntuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi\n_täytynyt_ puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen\nsisimmässään vaikenemaan.\n\nOlihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä\nonnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin\nhän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan.\nHän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli\ntulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman\nmelskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli _hän_ tullut —\nvapauttaja.\n\nIsännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi\noli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria\nkatseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse\nelatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut\nKarl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt\nhänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli\nvanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja\nlisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä\nja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään\nriippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä\nomaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän\nrakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista\nylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua. — Maria kääntyi nyt\nkatselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat\nistuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää\nystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo niin monta kertaa oli\nkehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta\nkertaa syvästi loukanneet.\n\nKatsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä\nvierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko\nkatkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui\nentisiin haaveiluihinsa.\n\nMaria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten\nvuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin\nyhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten\nolentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa\nsitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä\nainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen\nhe myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun\nkoetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava\naika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.\n\nOnnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes\nhän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti\nkäsillään kasvonsa.\n\nOli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen.\nHauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria\nkerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma\nhoukutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä\nhän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin\ntulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan,\nhänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut\ntai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen\nlevottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän näki nuo ystävälliset kasvot\nja niiden hyväntahtoisen hymyilyn — samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli\nhänen sointuvan äänensä:\n\n— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin. — Hän\nkosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea. — Tule\nistumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli\njättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.\n\nHe istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla\nMarialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa\nErikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he\ntulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa\nvakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin Erik voi\nhänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään,\nettä Maria pian saisi oman onnellisen kodin.\n\n— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä,\npikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää\ntunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö.\nMari... tuollainen... on vain _haaveilua_... Sellaista olemme jokainen\nkokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena.\nNuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan\nhaaveilun herättäjiä.\n\nJa rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän\npiti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut\nTukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle\njotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia\nuutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria\nvain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen\nvastaan. Mutta... hänen olisi seuraavana päivänä annettava ratkaiseva\ntieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.\n\n— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään,\n— jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain\ntulevaisuuttasi, sillä sitä sinun _täytyy_ ajatella, niin oudolta kuin\nelämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei\nole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät\nsen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla\nsaavutetaan melkein _kaikki_ — paina mieleesi se — _kaikki!_ Ja jos\nsinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. —\nRouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.\n\n— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista\nvuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja\nsoinnuton.\n\n— Kas niin... se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti\nMarian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö,\njolle minä toivon _kaikkea hyvää_. Hän kumartui ja suuteli Marian\nhienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta\nkertaa olivat koskettaneet.\n\nJa tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot,\njoille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa\nvoimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot\nnyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi\npolvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju\nilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.\n\n— Älkää menkö... älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. —\nTahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että\nsaan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella _häntä_. Sitte lähden\nmielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen _en voi_... Sanoitte\näsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä\nhetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri\nsellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa.\nJos _hänen_ tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu\nvain... oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä\nhäneltä mitään... en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata\nhäntä... yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte.... te, joka\nnäytätte niin hyvältä... miten _voisitte_ kieltää minulta tämän? — Hän\noli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.\n\nRouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen\njokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen\nsydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös\npolvistunutta neitoa.\n\n— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät.\n— Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen\nristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi\nuudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut\ntaistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään\nrintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari,\ntyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki\nvanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille\nrauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin\nkahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan\nsinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee\nasiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan\ntulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.\n\nMariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä\nkuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton\nloiste.\n\n— Ei _voidakaan_ tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan\naavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on\nluonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi _voidaan_ menetellä\nnoin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä\narmomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka\nvoitte ja tahdotte... Erik Bohrman _on tuleva_ omakseni... hän _on\ntuleva_ niin totta kuin laupias jumala on taivaissa... Minä uhraan\nviimeisen veripisarani voittaakseni hänet.\n\nRouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka\nsilmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte\nhän lähti sanomatta sanaakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain\njohdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä\nsuuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä.\nMutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa,\nettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva\nBohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän\nkirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä\ntoimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun\nkurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa.\nMutta joku päivä rouva Bohrmanin viimeisen käynnin jälkeen Maria sai\npuheenalaisen vakuutusyhtiön tirehtööriltä ystävällisen kirjeen,\njossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti\nhetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen.\nHän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva\nBohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän\nkuitenkin matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella\nvastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi\nhäntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi\nsuorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.\n\nMaria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin\nainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei\ntiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta\näskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan\nvastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman\njuuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi\nhän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä _ainoastaan\nsentähden_, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu,\nmilloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla\nyhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta —\nainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut\nsellaisen lapsen kuin Erik oli.\n\nMuutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan\ntavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö\nilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella\nhäntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin\nkuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia\ntapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki mielen niin kumman\nrauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen\nkavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen\nisänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat\nperheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin\neläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein\ntarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan.\nMarian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan\npuutarhaan.\n\nLuutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja\ntehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.\n\n— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille\njäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton\nkaiho värähteli sanojen välistä.\n\nMaria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.\n\n— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.\n\n— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita\nkäytävän hiekkaan.\n\n— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin\ntiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä\ntoimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.\n\nOh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja\npainoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana\nruohopenkereelle hänen viereensä.\n\n— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin\nluutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh,\npäinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä\nunohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi.\nMinä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki\nmenneisyyden muistot rinnastani pois.\n\nNuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan\ntuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen\njännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua\nmiehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat\nvirranneet joka sanan mukana.\n\n— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana\nvain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin\nsatumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois,\njos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät\nvastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta\nja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit.\nUskokaa minua, asia ei ole _niin_ kuin te sen kuvittelette. Te ette voi\nunohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.\n\n— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.\n\n— Mutta minä _tiedän_ sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella\npainolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen\nvuoksi...\n\n— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen\ntullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun\nluokseni.\n\nNyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas\nmetsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi\nvapisevalla äänellä:\n\n— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi\njo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa\nruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään\nole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja\nkaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä _kaiken_ teidän parhaaksenne.\nMaailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja... siihen asti vanhempieni\nkoti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät\ntyttärekseen. Katsokaa minuun... noin, niin juuri olen kaihoten\ntoivonut teidän kerran katsovan silmiini!\n\nMaria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen\nleimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen\njoka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas\nikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea\nrakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän\nlapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa\ntulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän\ntaipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei _voinut_ sitä. Ja kuitenkin\noli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi\nonnen... Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään\nkasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.\n\nLuutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.\n\n— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!\n\nMaria jäi tuokioksi samaan asentoon.\n\n— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.\n\nTuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.\n\n— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole\nmielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus! — Hän puristi\nMarian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl\nAskerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä\nMaria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti \"reippaaseen, hauskaan\nnorlannittareen\" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla.\nKarl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien\nMarian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt\nhiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle\nvielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.\n\nMutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria\notti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän\njärjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena,\nkutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen —\nkaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri\ntilaisuuksissa joutuivat olemaan \"förkkelinä,\" näyttelivät mielellään\ntätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.\n\nAluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta\nhuomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän\nuseimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen\nvaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin\nyksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia\nviikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta,\nhavaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt\nvaltasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta\nsitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.\n\nHän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla\nrakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta\nkokemus osoitti, että ne _jäivätkin_ vain _tuulentuviksi_. Maria haki\nuseampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin\nmonta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän\nhuomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi\nsuosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä\nmies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan\ntodistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt\nhakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai\nhän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä\npesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja,\nsillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut\nkokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa.\nHänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi\nhän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi\nitseään — mitä oli tehtävä?\n\nTammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin\nraikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa\ntäydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua.\nHän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän\ntahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava\nkatkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: \"Te\nikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua.\"\nNiin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden\nhumina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten\nkaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa\noli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin\nperheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen\nsuhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut...\nOi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan\nalkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa.\nKuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi\nvastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi\nhuomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker\noli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: \"Hyvää päivää,\npikku neiti\" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.\n\n— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi\nja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla\nkonttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin\nomituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa.\n_Silloin_ ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin\nsen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen _aavistuksesta_.\n\nMaria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker\nei pitänyt vähääkään kiirettä.\n\n— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä\niloisemmaksi tulisin, jos te... hän kumartui Marian puoleen ja\nlausui salaperäisesti... tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään\nNybrovikenille päin.\n\nMaria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain\nihastuttavan ujouden ilmaisuksi.\n\n— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti,\nkun _minullakin_ on \"_aikaa_\" olla pari tuntia konttorista poissa\nainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.\n\nMaria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri,\nmutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja\ntoivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada\nmuuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin\n— minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä...\nTottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi\nhän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl\nAskerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja\nMaria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei\nhän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä\nelämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita\nnykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa\neteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki\nitsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon\nja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat.\nLempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli\nMaria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten\nhyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi\nkävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi\nhän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella\nsaattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen\nleveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa.\nHän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!\n\nJa hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään.\nSe mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä\nsana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi\nkuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin\nhaaveilua!\n\nHe olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille.\nKarl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä\nalkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä\ntunteen.\n\nRatkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he\nsaattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli\nmahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen\nja alkoi:\n\n— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun\nlaitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni\nollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo\nrakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran\ntultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään\nsitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.\n\nMaria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.\n\n— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin\nsanat.\n\nKarl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.\n\n— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä\nsinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota\nja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni —\nolen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti\nilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa.\nKaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö\nniin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.\n\nKustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.\n\nHitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun\nvarrelle.\n\nNeljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMatkustajat \"Victoria\" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota\nlähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi\nsäikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa,\nettä oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa\nnäki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella\npuolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi \"medisiinari\"\nottamassa vastaan omaisiaan.\n\n— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes\nlyöden veljeään olalla.\n\n— No niin... no... kyllähän... Enhän minäkään raudasta ole. Oli\nmuutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä\ntulisitte, mutta tulittepahan.\n\n— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan\nmamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi\näidille.\n\nMedisiinari totteli pitemmittä mutkitta.\n\n— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun\nkaltaiseni poika, joka säännöllisesti \"hinaa\" sinut kotiin. — Villy\ntaputti leikillään äidin kättä.\n\nRouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.\n\n— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.\n\n— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi\nsanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.\n\n— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen,\nmutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään\ntaaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään...\n\n— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan\nollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.\n\nMutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi\nsaattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:\n\n— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin\nolento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi\npari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle\nsitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On\ntyöskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua\npäivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää\nhän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät\nhänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta\nvakaantuneelle, naineelle miehelle!\n\n— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva\nAskerin äänestä oli taittunut kärki.\n\nMaria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti\nhehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:\n\n— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.\n\n— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te\nette taas ymmärrä.\n\n— _Hyvä usko_ on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.\n\nEellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen.\nÄidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha\noli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He\nvetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä.\nNäillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä\nei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.\n\nEllen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:\n\n— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko\njuttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja\nhe kiirehtivät edelle.\n\nKun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria\ntoisille hyvää yötä.\n\n— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.\n\n— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja\naionkin heti käydä nukkumaan.\n\nTultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän\navasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut\nhänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän\nvastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.\n\nKarl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja\nhienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän\nse juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili\nmuuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta.\nMutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään\nhuoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin\nennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään.\nTuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut\nrajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset\navautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas\nkäveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi\nhän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi,\nettä Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta\n_mahdollisesti_. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja\nantautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein!\nHän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä?\nToinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli?\nEikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo\nepäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei\nmuuta mitään.\n\n— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että\n_hän_ oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen\nihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun\nasioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän\nolisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti\nhalunnut saada puhutella häntä... Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen\nhaudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin\ntahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt\nvarma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra\nBohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi\npuhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja\njos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen\nvastakohtelun.\n\nNiin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän\najatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!\n\nPian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat\nhiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian\nsydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat\nvanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo,\njotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.\n\n— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli\nkoneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä\ntässä tapauksessa on oikean ja väärän raja...!\n\nSisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin\nnojatuoliin ja sulki silmänsä.\n\nEteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä\nkatseen ovelle päin.\n\n— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin\naikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi\nhän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei\nsaa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan\nhänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin\nrauhoittavaa...\n\n— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota _ketään_ vastaan, huomautti\nhän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.\n\nMaria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän\nolisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.\n\n—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.\n\n— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel\ntuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja\nkoulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.\n\n— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja\ntervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin,\nen voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla\nottaisin jäähyväiset.\n\n— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin\nja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis\nNorlantiin? Onnen lemmikki!\n\n— Niinpä niinkin... oi, jos tietäisit... Ruskeat silmät säteilivät\npuhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana\nseisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti\nsanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja\nusein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja\nsuunnitellen tulevaisuuttamme.\n\n— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne\nolivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.\n\n— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli\nhäntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen\nvoi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on\nlaitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen,\npikku raukka.\n\n— Ei... oh... en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan\nja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen\nhiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.\n\n— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa,\nkauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään\nMarian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää\n— eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se\nvoi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen\nsuruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.\n\n— Kiitos... Elli rakas... kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää\nbalsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria\npainautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.\n\n— Kas niin... niin... se on oikein... Se lieventää surua... tiedän sen\nkokemuksesta.\n\n— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin\näsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat\nheti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne\npuhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja\njos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt... Eikö Maria\nsitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä,\ntietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti\nseurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime\naikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää _kaikissa suhteissa_.\nEikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva\nFraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka\nvoi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne;\nhyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa\nlempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei\nole todellinen _koti_. Tokkohan Maria tiesikään _kaikkea!_ Ei, olihan\nhän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen\nolennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa...\n\nLukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa\nhänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta\nsaada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.\n\n— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären\nsuudelman Marian otsalle ja hiuksille.\n\n— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.\n\n— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.\n\n—. En tiedä, vakuutan sen... ei se ole mitään... ei yhtään mitään. —\nHän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki\nsiitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.\n\nMaria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan\nkaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa,\nlempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada\nmatkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.\n\nMutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi\nniin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria\noli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes\nsyksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman\npäivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli\nniin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut\nlemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä\nsäteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä\nnyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.\n\n— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli\nvain lausetapa ilman sisältöä.\n\nMaria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.\n\n— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten,\nketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni\nhajonneet sinne tänne.\n\n— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin\nystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin\nkaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä\njotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään,\nvaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa... Ehkä\nse on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus.\nHän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä\nkuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla\nveri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna\nkädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni\nlausui:\n\n— Vai niin... vai kuoli hän syksyllä.\n\nRouva Fraenkel ymmärsi koskettaneensa Marian sydämen hellimpiä kieliä,\nmutta ajatukset tanssivat hillitsemättöminä hänen aivoissaan. Hänen\ntäytyi mennä vapaaseen ilmaan selvittämään niitä ja nousi sen vuoksi\nlausuen hyvästi.\n\n— Joko sinä lähdet? — Maria lausui tämän luonnollisella äänellään ja\npakotti itsensä hymyilemään. Tällaisenkin hymyilyn tunsi rouva Fraenkel\njo Marian lapsuuden ajoilta.\n\n— Kuules, Maria, ethän sinä kai aio koko kesää istua täällä kaupungissa\nkuivumassa?\n\n— En, luojan kiitos! Jo ensi maanantaina muutan saaristoon erääseen\nkesähuvilaan ja nautin siellä meri-elämästä, kylvyistä ja vapaudesta ja\nkaikesta, mitä kesä tarjota voi. Oi, jos tietäisit, miten ikävöin sinne.\n\n— Saatko Askerin koko perheen seuratovereiksesi?\n\n— Ei, muutan sinne vallan yksin — ja tiedätkös, mitä se tahtoo sanoa?\n\n— Kyllä kyllä! Mutta tuleehan toki kai miehesi mukaan?\n\n— Ei, ikävä kyllä. Hänen täytyy olla kaupungissa ja käy hän vain\nsunnuntaisin tervehtimässä minua. Olinkin sen vuoksi ajatellut ensin,\netten matkustaisi minäkään. Käy sääliksi häntä.\n\n— Se nyt vielä olisi puuttunut. — Rouva Fraenkel naurahti. Hän oli\njälleen entisellä iloisella tuulellaan. — Älä vain rupea sen vuoksi\nkärsimään erikoisia omantunnon vaivoja.\n\nMatkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii\nyksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen\nrakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän\nsanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi\nystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja\nvastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan\näänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun\nuudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen\npaikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän\ntaputti Marian poskea.\n\n— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä\nNorlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva\nFraenkel oli mennyt.\n\nEriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän\najatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa.\nHänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä\nviihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin,\nmutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi\nsaattanut olla huonoilla teillä... Sehän oli kuolettavaa ajatellakin!\nKaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut\neikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä\n\"toveri-elämää\", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota\ntuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada\nmiehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl\nAsker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin\npaljon viehättävää...\n\nNyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen.\nMutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin\nhän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet\nluotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin...\n\nTänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa\nja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi\nsoittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut\nosata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla\nmatkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös\nja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen.\nKaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut\nviipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli\nniin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt\nkoko yön? Jossakin \"toverien\" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän\nvapauden \"huvitella\" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen —\nmiten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon,\npääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä\nelintapojen vuoksi.\n\nOi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan\nhäiritä.\n\nHän kuuli eteisessä lukon rapinaa, sitte askeleita lattian poikki —\nse oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta\nnähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan\nkoomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja\nvaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä\nsuoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:\n\n— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain\nmuutamia hyviä ystäviä koolla, jotka...\n\nMaria keskeytti sukkelaan.\n\n— Rakkaani, anna minun olla kuulematta, missä olette olleet — se ei\nminua ollenkaan huvita. — Hänen äänensä oli hermostunut. Kaarlon\nalakuloinen käytöstapa saattoi hänet aavistamaan miehensä salaavan\nhuolellisesti jotakin... Sitä ei voinut ajatella.\n\nKoko aamupäivän oli hänen asunnossaan tavaton kiire ja hyörinä. Mamma\nAsker toimitti lukemattomia asioita ja lähetti milloin yhden milloin\ntoisen sanan ja hänen tyttärensä juoksentelivat portaissa. Maria oli\näärimmilleen hermostunut, toivoi jo ettei milloinkaan olisi koko\nmatkalle ajatellutkaan eikä saanut hetkenkään rauhaa ennen päivällistä.\n\nMutta kun hän kello kolmen aikaan seisoi eteisessä matkapuku päällään,\nsäteili koko hänen olennostaan salaamatonta iloa. Nyt oli kaikki ohi —\npian on höyryvene vievä hänet Tukholman saaristoon. Tätä ajatellessaan\nsaattoi hän ystävällisesti hymyillä kaikille, puhua sydämellisesti ja\nottaa iloisena vastaan omaisten onnentoivotukset ja varoitukset. Ja kun\nhänen anoppinsa vihdoin tuli alas, meni Maria erityisen hellästi hänen\nluokseen ja taputti olalle.\n\n— Kun mamma lähetti Agnesin sanomaan, että tulette itse luokseni, en\ntullut ottamaan jäähyväisiä.\n\nMutta mamma Asker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuntui niin\nomituiselta, että hänen nuori miniänsä saattoi noin iloisella mielellä\njättää heidät kaikki — ei ollut tästä vaikea arvata, mitä tunteita hän\npovessaan heitä kaikkia kohtaan kantoi.\n\n— Mutta sen minä sinulle sanon, että en koskaan ole nähnyt sinua noin\nkeveänä kuin nyt, jolloin koko kesäksi käännät selkäsi miehellesi ja\nomaisillesi.\n\nRouva Asker oli oikeassa — sitä ei käynyt kieltäminen. Senpä vuoksi\nMaria ei vastannut mitään; hän ainoastaan hymyili. Mutta tämä hymyily\nharmitti anoppia vielä enemmän.\n\n— Vaikka nyt todella olisi miten viehättynyt matkaansa, ei pitäisi\nsitä noin julkisesti näyttää. Luulin sinun edes tuntevan jonkun verran\nkaipausta erotessasi hyvästä, kiltistä miehestäsi. Mutta sinähän et\ntiedä kuinka olisit tuossa kaikessa mielihyvässäsi. — Rouva Askerin\näänessä oli pyhää suuttumusta.\n\n— Mamma rakas, mitä johtopäätöksiä nuo nyt ovat, kuului Kaarlon ääni\nviereisestä huoneesta.\n\n— Sinuahan juuri, poikani, hänen sydämettömyytensä pitäisi ennen\nkaikkea haavoittaa. Kun niin vapaasti...\n\nKarl Asker keskeytti äitinsä kärsimättömänä.\n\n— Sydämettömyytensä... tyhmyyksiä! Älkää huoliko yhtään. Hän sanoi\njuhlallisesti kovemmalla äänellä: — Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin\nmuulloin nähdessäni ettei vaimoni teeskentele. — Hän puristi lujasti\nMarian kättä ja he lähtivät.\n\nIsollakadulla hetken äänettöminä käveltyään kumartui Kaarlo sanomaan\nhiljaa vaimolleen:\n\n— Pikku Mari, sinä et vaan saa ajatella pahaa mammasta; ei hän tarkoita\nniinkuin sanoo. Hänhän on vanha ja kivuloinen. Hän pitää sinusta\nkuitenkin; tässähän on vain se vanha juttu, että anopit eivät koskaan\nvoi antaa anteeksi miniöilleen sitä, että nämä vievät heiltä heidän\npoikansa. Mutta siitähän ei tarvitse välittää. Älä ole ollenkaan\npahoillasi!\n\n— En, Kaarlo, näethän sen itsekin. — Maria kääntyi hymyillen mieheensä.\n\n— Niin näenkin. Sinä olet niin hyvä ja alttiiksi antava. — Kaarlo\npuristi hänen vartaloaan itseään vasten.\n\nLaivasillalla vilisi kansaa kaikennäköistä, eikä höyryveneissä\nnäyttänyt olevan enää olenkaan tilaa. Kaarlo oli kuitenkin väsymätön\nhankkiakseen vaimolleen mukavan istumapaikan. Se onnistuikin. Laivan\nreunalla, kaidetangon vieressä, löysi hän vihdoin vapaan paikan ja\ntiesi Marian juuri siitä erityisesti pitävän. Hän ei tiennyt muuten,\nmiten olisi oikein palvellut pikku rouvaansa, ja Mariasta tuntui kaiken\naikaa kun olisi miehensä tahtonut jotakin hyvittää, jotakin katua.\n\nHöyrytorvi soi ja Kaarlo kumartui suutelemaan Marian kättä.\n\n— Mutta eikö totta, Mari, miten paljon sinulla onkaan käyttörahoja?\nEhkä ne eivät riitä, niin että... Hän otti povitaskustaan lompakkonsa.\nAvatessaan sen putosi lehtien välistä punaisella silkkinauhalla\nsolmittu vaalea hiuskiehkura Marian syliin. Aviopuolisot katsoivat\ntoisiaan silmiin ja se katse oli erilainen kuin milloinkaan ennen.\nKumpainenkaan ei lausunut yhtään sanaa.\n\n— Kiitos, Kaarlo, minulla on niin paljon kuin tarvitsen. — Maria\nkääntyi katselemaan kuninkaallista linnaa.\n\nMinuutin kuluttua lähti höyryvene rannasta.\n\nMarian koko tunne-elämä riehui ilmi kapinassa Kenen oli se\nhiuskiehkura, jota hänen miehensä kantoi sydämellään? Ja kaikki\nkysymykset ja ihmettelyt, jotka hän viime päivinä oli urhokkaasti\ntorjunut takaisin, myrskysivät esteettöminä uudelleen esiin. Hänen joka\njäsenensä oli herpoutunut ja vaivoin saattoi hän olla purskahtamatta\nitkuun. Mielen liikutuksesta kalpeana istui hän kumarassa ja katseli\naaltojen tyyntä leikkiä. Kuka oli _hän_, se nainen, joka oli sytyttänyt\nhänen miehensä sydämen, kuunnellut hänen imartelujaan ja antanut\nhänelle lemmen muiston, hiuskiehkurasta solmitun kahleen? Kuka oli hän?\nOli kuin hienoinen harso olisi vetäisty pois Marian silmien edestä. Hän\nnäki kaikki niin toisenlaisessa valossa kuin ennen. Ja hän ymmärsi...\nhän ymmärsi, mitä Ellen Fraenkel oli sanonut, että Kaarlo on mielissään\nhänen poismenostaan ja nyt tiesi hän syyn niihin salaperäisiin\npuheihin, mitä oli kuullut, että nimittäin miehensä oli jälleen alkanut\nviettää täydellistä nuorenmiehen elämää. Nyt ymmärsi hän... Niinmuodoin\nei hän näiden neljän vuoden kuluessa ollut muuta kuin ajankuluke,\nleikkikalu, johon Kaarlo jo oli kyllästynyt. Hän oli kai miehelleen\njotakin liian tavallista — liian vanhanaikaista. Kaarlo halusi kai\nvaihtelua — uutta ja aina uutta hän halusi. Ja se nainen, jonka\nhiuskiehkuraa hän kantoi sydämellään, se kai oli Kaarlon lemmen esine.\nHän — tuo valkotukkainen olento — oli työntänyt Marian syrjään. Hän\nehkei koskaan vanhene. Varmaankin on hän nuori — hyvin nuori ja kaunis,\nsillä Kaarlo rakasti nuoruutta yhtä paljon kuin vaihtelua. Millainen\nvaikutusvoima hänellä mahtaakaan olla! Onko hän tämän vaikutusvoimansa\nvuosien kuluessa kehittänyt? Niin, Maria melkein uskoi sen. Kaarlo,\njoka ei ollut varma itsestään, tietää ei olevansa iäksi kahlittu ja\nsiksi voi suhde olla hetken leimuava. On luonteita, jotka eivät voi\nsietää ikuista valaa, sellaista, jota ei _voida_ purkaa. Ja tällainen\nluonne oli nyt Karl Asker.\n\nMutta hän — tuo nainen — saattoi ehkä kauvankin pitää heidän välisen\nsuhteensa kukoistavana, sillä heidän välilläänhän ei ollut mitään\nkaavamaista eikä sitovaa. Kaarlo pitäisi tuota valkokiharaista jonakin\nkiellettynä hedelmänä ja siinä on juuri tämän houkutteleva viehätys. Ei\nmitään edesvastuuta koskaan, eikä nuhteita ja pahastuvia silmäyksiä.\nNiin — hänen, tuon tuntemattoman kaunottaren luona, Kaarlo siis oli\nistunut kaikki ne illat, mitkä Maria kotona oli viettänyt ikävässä ja\naika ajoin levottomuudessa; hänen luotaan palasi hän aamusin hiipimällä\nsyrjäkatuja myöten kotiin skandaalia välttääkseen. Hänen tähtensä\nKaarlo oli riistänyt omalta vaimoltaan yörauhan, ryöstänyt seuran ja\ntehnyt hänet niin pettyneeksi ja surulliseksi, jollainen hän viime\naikoina useimmiten oli — hänen tähtensä Kaarlo ehkä vihdoin on uhraava\nkaikki.\n\nMaria oli vähitellen, vastoin tahtoaan, kiihoittunut äärimmilleen;\nhänen kasvonsa vaihtoivat alituiseen väriä. Hän painoi otsansa\nlujasti kylmiä käsiään vasten. — Kuinka oli se mahdollista — kuinka\nsaattoi hän! Kuinka voi olla niin kovasydäminen ja armahtamattomasti\npettää? Ja miten hän kuitenkin toisinaan oli petollisen ystävällinen\nja rakastettava? Huu! — Mariaa oikein värisytti sitä kaikkea\najatellessaan. Kaarlo oli ollut tänään niin huomaavainen ja\nystävällinen vaimolleen ja sellainen tulisi hän aina olemaan — sen\ntiesi Maria. Karl Asker ei ollut ollenkaan paha luonne — kaukana siitä!\nHän oli aina sydämellinen ja huomaavainen ja täytti kaikki vaimonsa\npienimmätkin toivomukset arki-elämässä. Hän oli väsynyt vaimoonsa,\nhänellä ei milloinkaan olisi ollut sydäntä hyljätä puolisoaan, mutta\nhän oli ollut kai ainoastaan leikkikalu ja siinä kaikki.\n\nRaitis meri-ilma viihdytti kuitenkin vähitellen Marian särkyneet\nhermot. Hän peitti toisella kädellään silmänsä ja itki hiljaa. Rauha\nja tyyneys palasivat jälleen koko hänen olentoonsa. Hän saattoi taas\nnauttia kauniista luonnosta, seurata silmillään aaltojen leikkiä ja\nvaipua unelmien maailmaan.\n\nEhkei se kaikki sentään ollutkaan niin vaarallista kuin hän oli\nkiihoittuneessa mielessään kuvitellut...\n\nLindalsalmen rantaan päästyä oli hän täydelleen entisellään. Hän lähti\nastelemaan samaa metsäpolkua kuin muutama päivä sitte käydessään\ntäällä miehensä omaisten kanssa. Oli herttaista olla yksin, antaa\nkatseen levätä hongikon tummassa varjostossa, jonka läpi kuitenkin\nsiellä täällä päivänsäde pilkahti, nähdä auringon vaipuvan yhä alemmas\npuitten latvojen taa ja kuunnella aaltojen kohinaa... Maria nautti\nkaikesta niinkuin ainoastaan viljelemätön kaunomieli voi nauttia.\nJa kävellessään yksinäistä kiemurtelevaa metsäpolkua ei hän mitään\ntoivonut niin sydämellisesti kuin saada nähdä _hänet_ — ensi lempensä —\nErik Bohrmanin. Tämä tunne kasvoi ja kasvoi — se täytti hänen sielunsa\nkokonaan. Surulle ja vaikutuksille altis mieli ei voinut häiritä\nmilloinkaan sitä tunnetta — siksi syvällä olivat sen juuret. Peittää ne\nsen hetkeksi saattoivat, mutta sammumaton liekki hehkui tuhkankin alla.\n\n— Oi, jos hän nyt juuri tulisi, jos kohtaisin hänet tässä metsässä!\n— ajatteli Maria. Hän hiljensi askeleitaan ja katseli tarkasti\nympärilleen; hän oli melkein varma, että Erik Borhman tulee... Mutta\nhän ei tullut.\n\nTultuaan huvilan luo näki hän läheisellä rinteellä erään hongan\njuurella huopavaatteen ja siinä _hänet_. Hän nukkui. Toinen käsi\nsuojasi silmiä ilta-auringon paahteelta. Hattu oli vieressä ja\npäivettyneeltä otsalta kohosi tukka muodostaen pari tummaa aaltoa.\nPiirteet olivat samat kuin ennen, sama sopusuhtaisuus ja... niin,\nvuodet eivät olleet pystyneet häneen. Maria katsoi ja katsoi, salainen\nvoima hänen silmiään kiinnitti siihen yhteen paikkaan. Tietämättään ja\ntahtomattaan hiipi hän lähemmäksi. Ei yhtään ihmistä ollut saapuvilla.\nHän pysähtyi lähelle. Nyt hän näki hänet selvään — piirteet olivat\nsamat, mutta kasvojen ilme toisenlainen kuin ennen. Hän oli kalpeampi,\neikä enää niin nuorekas kuin ennen. Mutta hän oli kuitenkin... Oi,\nJumala!... Sisällisten taistelujen ja mielenliikutuksen masentamana\nlaskeutui hän istualleen ja nojasi hongan sammaleista runkoa vasten.\n\nSilloin näki hän Erik Bohrmanin liikuttelevan ja heräävän. Maria ei\ntiennyt, mistä hän sai voimia, mutta silmänräpäyksessä oli hän noussut\nja sukkelaan paennut, katumuksen ja pelon pakottamana. Mitä olikaan hän\ntehnyt?\n\nPian senjälkeen rouva Fosser yksinkertaisessa salissaan otti\nystävällisesti vastaan uuden kesävieraansa.\n\n— Ei, mutta kas, pikku rouva! Tulittepa odottamatta. Olemme olleet\nvastassa aamulaivalla. Mutta rouva Asker tuleekin parhaaksi\npäivälliselle.\n\nMaria viipyi kauvan omassa huoneessaan ennenkuin uskalsi päivälliselle\nkaikkien uteliaisuuden esineeksi. Oli vallan mahdotonta hänen tuntea\nitsensä täysin tyyneeksi ja turvalliseksi — tuon tuostakin kävi\nkummallinen vavahdus koko ruumiin läpi. Päivälliskello soi toisen\nkerran — aivan varmaan hänen tähtensä, ja nyt täytyi hänen mennä. Hän\noli levoton siitä miten käyttäytyisi ensi kohtauksessa ja toivoi jo\nhetkisen, että olisi valinnut toisen suviasunnon, mutta vain hetkisen.\nHän astui vakavin, vaikka hitain askelin päivälliselle. Ruokasaliin\nolivat jo kokoontuneet rouva Fosser ja kaikki hänen kesävieraansa.\nHerrat puhelivat voileipäpöytien ympärillä ja naiset olivat siellä\ntäällä ahkerassa syöntihommassa hekin. Verannalla, selin toisiin,\nseisoi Erik Bohrman — yksin. Tiesikö hän, että Maria oli täällä? Pitkän\nesittelyn loppupuolella tuli hän huoneeseen. Vaaleanruskeissa silmissä\noli muuttumaton katse. Hän teki miellyttävän, arvokkaan kumarruksen.\n\n— Hyvää päivää, rouva Asker, lausui hän enemmän luonnollisella kuin\nsydämellisellä äänellä. — Onpa siitä aikaa, kun...\n\nMaria tunsi itsensä täysin tyyneksi ja olisi mielellään vastannut\nkiitollisella katseella, mutta ei uskaltanut. Hän oli sydämestään\niloinen — Erik Bohrman oli sittekin sama kuin ennen, ja silloin ei\nMarian tarvinnut pelätä seurustelua hänen kanssaan. Herra Bohrmanin\nkäytöstapa ensi kohtauksessa puhui enemmän kuin Maria tahtoi itselleen\ntunnustaakaan.\n\n— Tunteeko herrasväki toisensa? — kysyi rouva Elfving hieman\nkummastuneesti.\n\n— Oh, mehän olemme molemmat Norlannista ja samalta paikkakunnalta.\nTietystihän me tunnemme.\n\nPäivällispöydässä he innokkaasti puhelivat kaikenlaisista\njokapäiväisistä asioista. Mutta Maria puheli myöskin muitten\npäivällisvieraiden kanssa ja pian oli keskustelu vilkkaassa vauhdissa.\nPuheltiin leikkiä laskien yhdestä ja toisesta asiasta, eikä tuossa\npienessä kesähuvilassa ennemmin ollut milloinkaan vietetty niin\nhupaista päivällishetkeä. Päivällisen jälkeen meni kukin lepopaikalleen\npuutarhaan tai rinteelle. Erik käveli Marian rinnalla ja puheli yhtä ja\ntoista kesävieraista. Maria oli äänetönnä ja hymyili; hän tunsi itsensä\nnyt niin kummallisen rohkeaksi tietämättä syytä.\n\n— Helkkarin sievä ja hauska olento tuo rouva Asker, virkkoi\ntukkukauppias Elfving rouvalleen, joka oli mukavasti sijoittunut\nverannalla olevaan nojatuoliin.\n\nRouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.\n\n— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta\nherroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon\narvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten\nkanssa.\n\n— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja\npuhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja\nistuutui paremman puoliskonsa rinnalle.\n\n— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik\nBohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.\n\n— Oo — ho, sepä hauskaa... Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. —\nSittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu\nlepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä\nminun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He\nsaapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin.\nHuopavaate oli vieläkin levällään maassa.\n\n— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä\ntodistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan\nminulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne\nhetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.\n\n— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä\nhumisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan\nsieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen\nkohoavaan metsänreunaan.\n\nMutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli\nkiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa.\nVaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi\njyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.\n\n— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän\nvälillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri\ntuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin\nennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta\nhuulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.\n\nMaria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti\nvalkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli\ntervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava\nhymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse\nsuuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa\nonnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen\nherännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja\nmuisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin\nkatsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä\nhäneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik\nvielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut\nhäneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni \"Te\" —\nsana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä\naikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin\nkohtasivat toisensa.\n\n— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä\nhäneen.\n\n— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu\nreipas sointu.\n\nMutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:\n\n— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin\nnäen miehenne.\n\nMaria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:\n\n— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?\n\n— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä\nei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat\nnykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö.\nTeidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein\non nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin\njouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja\nkuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.\n\n— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?\n\n— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten.\nSe riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä\nsuhteessa aivan syyttömiä ole.\n\n— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon\nkaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo\nunohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta _juuri silloin_\npitäisi enimmän huolehtia.\n\nNiin se on. Mutta _te_ ette näytä kuuluvan niihin naisiin.\n\n— En, enkä tahdokkaan kuulua.\n\n— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa\njotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.\n\n— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi, miten hyvin\nsen ymmärrän!\n\n— Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan surunvoittoisesti\nrouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä ymmärtää.\n\nRouva Asker teki lähtöä.\n\n— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. — Ehkä on\nparasta mennä sisään.\n\nErik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä myöten\nylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä siirtyä hyvin\nvaarallisille aloille.\n\n— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva Asker\ntavallisella äänellään.\n\n— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen nimittäin\nottanut kuukauden virkaloman.\n\n— Minne lähdette sitte?\n\n— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä\nnimitetyksi erääseen virkaan.\n\nMinulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia\nmyöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on\nvihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.\n\n— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.\n\n— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät eläissään\nole nähneet varjoakaan toisistaan.\n\nHe olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat\nkokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas\nkeskustelu vilkkaaseen vauhtiin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMaria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi\nsiellä mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin,\nkoko saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi\nhänen hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden.\nHän oli muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko\nsielustaan nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä\narki-elämän yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille\nja menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut,\nmitä tulisi tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden\nsuosikki, hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja\ntarttui toisiinkin. Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut\nja he olivat hyviä ystäviä.\n\n— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja rakastettava,\nvaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving miehelleen pari\npäivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva Fosserin luo.\n\nTämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan lausunut\npaheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin alituisesta\nseurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat molemmat norlantilaisia\n— lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee paljon yhteisiä muistoja —\nmitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä yleistä myötätuntoa huvilan\n\"päivänhenkilöt\" käyttivätkin hyväkseen seurustelemalla toistensa\nkanssa päivät päästään. Usein kumminkin, kun Maria oli koko päivän\nviettänyt jollakin hauskalla purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä,\ntunsi hän jonkunmoisia omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa\nmentyään. Mutta silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt\nputoavan miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja\nja öitä, jotka kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa\noli saanut viettää — ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä\nkaikessa? Hän ei ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut\nnähdä, miksi ei hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?\n\nMariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin ennen.\nKaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen luuli sen\naiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän kummastuneet\nmamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat Marian iloisena\nja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he jotenkin suurella\nmelulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät vastaan\nsydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi kertaa olivat\nhe käyneet rouva Fosserin luona.\n\n— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen heidän\ntoista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut ja\ntullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?\n\nNiin, sen olivat kaikki panneet merkille.\n\nMitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen,\nmikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään\nvirkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon\nmuutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla\nniinkuin se oli.\n\nAamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan\nkesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se\noli Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti.\nHän ei huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla\ntarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin,\ntahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut\nirtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään.\nHän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea\nepäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin\nkuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli\nviiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.\n\nAamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.\n\n— Olen täksi päiväksi vuokrannut veneen ja rohkenen ehdottaa pitkää\npurjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta muuten\nluonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi\npurjehtiminen teitä paljon virkistäisi.\n\n— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään tänne\nja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen ikäänkuin\npeläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan sanotuksi. Katse oli\nmaahan luotuna.\n\n— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän tulee.\n\n— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan epähuomiossa\npitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä sen olisi pitänyt\neilen saapua.\n\n— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on\nviimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja...\n\nMaria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään\nilmenevää ikävää:\n\n— Lähdettekö pois täältä!\n\nSydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua\nsilmiin.\n\n— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä\nmatkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia\nkoko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva\nAskeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa\nkaukaiselta metsänrannalta.\n\n— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin\nrukous.\n\n— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.\n\nKävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja\nvasta laivasillalla Maria virkkoi:\n\n— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin\nTukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli\nlähtöajoista ja kaikista.\n\n— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.\n\nKarl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti\nposkelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he\nvilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili.\nIltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja\nillallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt\npalatessa ja meni pian vuoteeseen.\n\nSeuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:\n\n— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan niin\nmainiosti yhteen.\n\nKun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen kannella,\nojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja virkkoi:\n\n— Kuules Bohrman, kun tulet kaupunkiin jonakin iltana, niin pistäydy\ntalossa. Vakuutan toimittavani sinulle ja itselleni p—n hauskan illan.\n\n— Kiitos, kiitos! Mutta viihdyn mieluummin täällä saaristossa loma-ajat.\n\n— Aha... jaha... vain niin! Ja kuka se on, joka sua täällä \"vetää\"...?\n\nVene erkani rannasta Maria, liehutti nenäliinallaan ja Erik Bohrman\nheilautti hattuaan.\n\n— No mutta kaikessa tapauksessa sentään — jos vahingossa eksyt\nkaupunkiin, niin tule toki minun luokseni yöpuulle, huusi Kaarlo vielä.\n\nMaria ja Erik kääntyivät takaisin huvilaan.\n\n— Oh, meidän on varottava itseämme, meidän on varottava, — sanoi Erik\nBohrman.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Olen tullut viettämään saaristoelämää, sillä kaupunkielämästä olen\nsaanut kylläni Upsalassa, enkä sitä enää kaipaa, mutta kiusaus voi\ntoisinaan tulla aavistamatta.\n\n— Luuletteko... että _hän_ viettää tuota \"kaupunkielämää?\"\n\n— En tiedä, mutta kovin paljon hän pitää punssista ja se on\ntavallisesti epäilyttävä merkki.\n\n— Sitä ei voi kieltää. Punssi on todella hänen mielijuomansa.\n\nHe kävelivät tuokion äänettä. Maria taisteli itsensä kanssa, mutta ei\nlopulta voinut olla suoraan kysymättä:\n\n— Sanokaa, mitä piditte miehestäni?\n\nTuomari Bohrman vastasi hetken kuluttua:\n\n— Veli Asker on omituinen luonne, hänessä on paljon hyvää jos pahaakin,\nniinkuin meissä kaikissa syntisissä ihmisissä. Hänessä on koko lailla\nkevytmielisyyttä ja nautinnon himoa, mutta niinkuin tuollaisissa\nluonteissa tavallisesti, vastaavassa määrässä hyväntahtoisuutta ja\ntasaista, tyyntä mieltä. Hän on luonne, jossa hyvä ja paha on näkyvissä\nselvemmin kuin useissa muissa ihmisissä, ne ovat kuin perusaine, jota\nkuvanveistäjä käyttää. Sen vuoksi tuollaisten luonteiden arvosteleminen\non peräti vaikeaa.\n\nMaria oli tullut varsin totiseksi.\n\n— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta _minä_ en ole\nvoinut vaikuttaa häneen niin, että... että minua voitaisiin verrata\nkuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta muovailla\nsiron esineen. Hän on mennyt omia teitään...\n\n— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja\nkätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole\nsitä voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette\nvaikutuksille alttiina.\n\nHe kävelivät hiljaa edelleen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli,\nei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä,\nmutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat\nmuut kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt\nuudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja\npäivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan\nrannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan,\netteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona,\nrinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin\nhieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli\nhurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja\ntyyntä. Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet\nlempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket.\nRannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen veteen.\nMilloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi tummansiniseltä\ntaivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten törmäsivät rantaan ja\nmilloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta aina oli luonnossa\nsama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä vaikutusvoima. Erik ja Maria\nrakastivat kumpainenkin tätä vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin\nmitään muuta ja omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät\nkumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma oli,\nse sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta kertaa\nunohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että armoton kohtalo\noli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että _kaikki oli ohi_,\nikuisesti ohi!\n\nHetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan\nkalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik\npalasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos,\njonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki\nääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen\nkasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.\n\nTuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja\nsilloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle silmien\nja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja kuunnella\nvoimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen sydämensä nyt? Hän\nkeskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo luvattomille teille\nharhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla epätietoisuudessa omista\ntunteistaan, sillä hänellä oli varma aavistus, että sinä päivänä kuin\nne selviytyvät, on hänen onnensa aika ollut ja mennyt.\n\nRouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt Maryhillissä\nMariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon parempi kuin\nennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt saaristossa.\nViime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi kaupunkiin,\nsillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta Maria oli\nitsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin syksyn kylmät ja\nmyrskyt tulevat.\n\n— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja katsoi\niloa loistavilla silmillä miestään.\n\n— Kauvanko Bohrman vielä viipyy täällä? kysyi Karl Asker yhtäkkiä\nheidän kävellessään alas höyryveneelle.\n\nMaria kumartui ottamaan kukkaa maasta; hän tunsi punastuvansa.\n\n— Hän lähtee luultavasti näinä päivinä.\n\n— Vai niin! Otaksunpa, että sinä tulet kotiin samoihin aikoihin.\n\n— Kuinka niin?\n\nNiin, näetkös, — Kaarlon ääni oli salaperäinen ja tärkeän näköisenä\nkuiskasi hän, — se on sillä lailla, että... Sinä olet kai sen\nhuomannut... mamma sanoi, ettei hän voinut erehtyä Borhmanin tunteista\n_häntä_ kohtaan. Ja hän, tietystikin, on aivan hullaantunut juristiin.\n\"Joko _hänet_ tai ei sitte ketään,\" on hän sanonut sekä mammalle että\nminulle, ja sinä tiedät, että hän on luonne, jota eivät kaikki tuulet\nhäilytä.\n\nMaria oli suuresti kummastunut eikä ymmärtänyt sanaakaan.\n\n— Mutta sano herran tähden suoraan, Kaarlo, ketä tarkoitat, äläkä puhu\narvoituksilla! — huudahti hän hiukan vihaisesti.\n\n— Ketäkö tarkoitan: he ovat rakastuneet toisiinsa — Bohrman ja Agnes —\nolet kai sen huomannut?\n\nMaria löi kummastuksesta yhteen käsiään.\n\n— Agnes ja tuomari Bohrman! hän pani erityisen painon joka sanalle. —\nYstävä rakas, se on hurjinta mielikuvitusta, mitä ajatella voi.\n\nKarl Asker näytti joutuvan hämilleen.\n\n— Niin, enhän minä tiedä, mutta niinhän ne sanovat, mamma ja\nAgneskin... ja muuten, niin vaikka se ehkä nyt vielä on mielikuvitusta,\nvoi se muuttua todeksikin.\n\n— Ei... koskaan! Minä vakuutan sen.\n\n— Vakuutatko — mistä sinä tiedät? — Karl Asker ei voinut olla\nihmettelemättä vaimonsa äänen vakuuttavaa päättäväisyyttä. — Kuuleppas\nminun suunnitelmaani: Minä kutsun Bohrmanin tuon tuostakin kotiimme ja\nsiellä hän ja Agnes saavat rakennella lähempää tuttavuutta toistensa\nkanssa ja suorittaa pienen rakkausafäärinsä. Jos tunnen Bohrmanin\noikein, niin... ja Agnes on kaikin puolin hyvä tyttö.\n\n— Eivät _kaikki_ halua mennä naimisiin rahojen tähden. — Marian ääni\noli niin kummallinen.\n\n— Ei, ei tietystikään, Mari kultani. Useimmiten kokonaan muut\nominaisuudet saavat kiintymään, mutta jos on köyhä, niin kuka tietää...\nRahat ovat aina hyviä olemassa.\n\nMaria ei vastannut.\n\nMutta Kaarlo jatkoi vakuuttaen:\n\n— Sehän on vain pieni suunnitelma, jonka äiti ja minä olemme keksineet\nauttaaksemme Agnesia. Eihän siinä mitään pahaa ole, ja _jälkeenpäin_ he\nmolemmat kiittävät meitä. Eikö totta, sinun pitää olla mukana asiassa.\nSinähän tunnet hänet vanhastaan ja voit vaikuttaa paljon jos tahdot.\n\nNyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan oli\nniin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.\n\n— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina mieleesi\nse, _en missään_.\n\n— Mutta jos _minä_ sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet kotiimme\nniin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl Asker äkkiä\nkiihtyneellä äänellä.\n\n— _En mitään. Sinä_ saat tehdä kuten tahdot.\n\nKun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen\npalasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä\nolo-aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein\nnauraa. Puuttuisi, että _hänkin_ nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun.\nKaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän on\nliian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista\nkuvitellakaan... Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut\nMarian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista miehensä\nomaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin muille. Siinä\nkaikki... Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein kävivät\nMaryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli hän\nkyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina saanut\nosakseen; nyt käsitti hän syyn.\n\nHuvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien yksinäisyyttä\najatuksilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs nuori\ntyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli lähettänyt\nhänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt virkistäisivät\nhänen \"kalpean liljansa,\" kuten rouva Fosserille lähettämässään\nkirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli kuusitoistavuotinen,\ntavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen pieni olento. Hän oli\nollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat verettömät ja koko olento\narka ja hento. Ensi päivästä lähtien viehättyi hän heti Marian seuraan\nja hermostuneet, haaveilevat silmät katselivat häntä jonkinlaisella\nihmettelyllä. Anny totteli hänen pienintä viittaustaankin — Maria\ntarvitsi vain kiinnittää siniharmaat silmänsä tyttöseen, ja tämä oli\nkuin tenhottu. Hän melkein jumaloi Mariaa, suuteli usein hänen käsiään\nja nojasi mielellään helmaan. Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa,\nmutta pian hän siihen väsyi. Ei saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos\nmeni huoneeseen ja alkoi kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin\nsai olla varma, että pian kuuluu koputus oveen ja arka ääni: \"Rakas\npieni herttainen Maria, enkö saa tulla sisään?\" Ellei Maria silloin\nottanut häntä vastaan, kuului oven takaa miltei epätoivoinen: \"Oi,\nMaria kulta, olkaa kiltti!\" Se oli niin luonnottoman surullista, että\nMariaa usein pelotti; sehän muistutti vallan mielenvikaisuutta!\n\nToisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki hänen\nseuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla epäystävällinen,\nmelkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan, mutta mikään ei\nauttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen koputtaessa ovelle\noli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai suorastaan lausunut\nkovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa tilaisuuksissa katseli\nhäntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi katseensa alas ja\nhiipi hiljaa pois.\n\nMutta seuraavana päivänä oli sama asia.\n\n— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta neuvoa.\n— Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen hänelle,\njopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän lujalla\näänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon ihmeellisen\nihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi käsivarresta —\nmutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän minussa uudelleen\nkuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä?\n\n— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.\n\n— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?\n\n— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.\n\n— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.\n\n— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä kunnossa,\ntai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu, tapasi hän\nsanoa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nOli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten vihreys\noli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän kirkkautta\n— oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus kohta on\nlakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin huvilassa\nja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan. Hän oli\nnoussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut hyvästit\nkesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan uudelleen niitä?\nHän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan samantekevää, vaikkei hän\nnäekään. Mutta sydämensä salaisuudesta toivoi hän tämänlaisen kesän\nuudelleen saavansa viettää — ehkä jo ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä\nsiitä oikein on? Maria käveli hitain askelin puutarhassa, ei voinut\nsuoria ajatuksiaan, ne olivat niin raskaat, melkein yhtä raskaat kuin\nhänen mielensä. Hän asteli puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta\nkuului askeleita takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:\n\n— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme loppuu\nkohta. Saanhan tulla mukana metsään?\n\nMaria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.\n\n— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.\n\n— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.\n\n— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen\nole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä\nankaruudella.\n\n— En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin\nikävä metsään.\n\n— Tiesitkö minun olevan täällä?\n\n— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut\nmitään, ennenkuin näin Marian täällä.\n\nMaria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen\nvaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli\ntoivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä\najaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään. Suuren,\nsammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan maahan; Anny\nBahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.\n\n— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.\n\n— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja mamman\nluo.\n\nMaria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin olla\ntäällä oloonsa viehättynyt?\n\nHuulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja\ntunteettomalla äänellä:\n\n— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian\nomissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä\nlausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.\n\n— Ei!... En tiedä... En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.\n\nNyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.\n\n— Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta? Sanot,\nettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin aina\njuokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?\n\n— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin sisäinen\nvoima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä rouva Askerin\npolvelle. — Ja... niin, en minä osaa sitä selittää.\n\n— Ja... mitä? — huudahti Maria.\n\n— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori Vesterdahlin!\n\nAhaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä\nalkoi asia yhä enemmän kiinnittää.\n\n— Kuka on tohtori Vesterdahl?\n\n— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän\najan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja\nkalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.\n\nMaria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä tiennyt\nmitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua herätti\nhänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen kuiskasi:\n\n— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.\n\nPuhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen juurella,\nlähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin hartaana\nkatselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää metsänreunaa veden\ntuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä ympärillään tapahtui.\nMaria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä syystä alkoi veri hänen\nposkillaan vuoroin kohota ja laskeutua.\n\n— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään\ntytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.\n\nItse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli\nsaattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa\ntilaisuutta... hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään... Eihän se\nollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen sydämensä\nvoittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata häntä katseellaan\ntäällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää hänelle ne katseet\nja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa ikipäiviksi sielun\nsyvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin kuului läheltä\nvalittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi eroittaa,\nse oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin ilmasi\nkärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä käteen ja\nyhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman oli nimittäin\nkuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen huulet puoli\navoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului. Sitte hän lähti\nhiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona hän pysähtyi\nja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän polvilleen ja\nveti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri, haavoittunut\nkoira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava. Maa oli yltympäri\nveressä ja eläinraukka näytti olevan uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki\ntarkoin haavan.\n\n— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla\näänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan\nparantaa kipeää... Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui keveästi\nhaavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan kohdalle. Sitte\njuoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas noin, pestäänpäs\nnyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä, joka sanassa, joka\näänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa haavoittunutta elukkaparkaa\nkohtaan. Se oli niin sydämellistä, että Maria luuli sen voivan\nliikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin olennossa ei ollut mitään\nteennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä metsässä ja käyttäytyi\nvapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään tietoisuutta siitä, että\nneljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen seurasi joka hänen\nliikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi kaistaleiksi ja sitoi\nhuolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui hän istumaan\nmaahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen hienoa kuonoa\npuheli:\n\n— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko\nyönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku\nkuulisi itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut\nlohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat\nhuokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne\nolisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt\nhelpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se on\nyhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan kivun\nilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik Bohrman painoi\notsansa koiran valkoista kuonoa vasten.\n\nMariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen sydäntään\nja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja\nhuulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin rintaansa, rautainen\nkahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin tahtoisi rintakehän\nhalkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti selkeni Marialle, että Erik\nBohrmania yksin oli hän rakastanut silloinkin kuin oli uskotellut ja\nluullutkin rakastavansa toista. Erik yksin oli ollut hänen sydämensä\nkaikkivaltias. Oi, miten polttavasti Maria häntä lempi! Kuinka olikaan\nhän voinut lempensä vaihtaa toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä?\nSe oli selitettävissä niin, että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat\netsimään rauhaa ja onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta\nahdinkotilasta, vaikkapa sitte sydän olisi pantiksi annettava.\nTuntui kuin hän nyt olisi unesta herännyt ja katselisi pelästyneenä\nympärilleen. Mitä oli hän tehnyt? Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa\nmiestä, häntä, joka nuoren norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän\nliekin, ja joka oli nyt kuitenkin eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko\nviime vuosien elämänsä näki Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin\nhyvin menettelytapansa. Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään,\noli vain luullut niin ja siinä luulottelussa, _haaveilussa_, oli hän\nviettänyt neljä nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan _oman\nkodin_ voivan tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta\noli tuo haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset\nsiitä. Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä\nitseltään sitä, mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista\nhaaveilua, jolla oli irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten\nsieluntaistelujensa syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän,\nmiksi oli niin muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän\nkuluessa. Sekä hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli\nammentanut ravintonsa sen tunteen lähteestä.\n\nTämä kaikki oli nyt tapahtunut niin äkkiä ja voimakkaasti, ettei\nMaria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte\nnäki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran\nsyliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä\nmaahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat voimansa\nponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta huudahtamatta.\n\nHän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti puhunut,\nnoin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät puhuttelusanat\nolisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi ottanut hänet\nsyliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei yksikään ihmissilmä\nolisi saattanut seurata heitä.\n\nAnny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä\nensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.\n\n— Mitä _sinä_ itket? — kysyi hän hellästi.\n\n— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa,\nettä vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla\nitkemättä. Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut\nniin hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari\nBohrman on.\n\nNämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian revitylle\nsielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi ja niihin\nilmestyi kuumeentapainen kiilto.\n\n— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat niin\ntoisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin mitä\nherroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja salaavat\nne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu joskus ikäänkuin\nhe häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita. Eikö totta, Maria?\n\n— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että\nBohrmankin on samanlainen?\n\n— Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen, esimerkiksi\nherrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä metsässä\nyksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä ainakin\nkiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En\nkoskaan olisi uskonut hänen olevan _noin_...\n\nMaria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.\n\n— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.\n\nKun he saapuivat portaille virkkoi Maria vakavalla, vaikka\nmasentuneella äänellä:\n\n— Kuuleppas Anny! Minä en nyt voi oikein hyvin ja menen sen vuoksi\nhuoneeseni pariksi tunniksi nukkumaan. Jos olet nyt niin kiltti\nja pidät huolta siitä, ettei kukaan — kuuletko, ei kukaan — tule\nminua häiritsemään, niin pääset iltapäivällä minun kanssani jälleen\nkävelemään.\n\n— No sen minä teen mielelläni. — Nuoren tytön ääni ei ollut niin\nvakuuttava kuin tavallisesti.\n\n— Kiitos sitte. — Maria meni huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja kätki\npäänsä syvälle tyynyihin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nJos huhu Marian ja Erikin seurusteluista toistensa kanssa kesäkauden\nalkupuolella oli puheenaiheena ainoastaan saaristossa kesävieraiden\nkesken, niin kylläpä se sitävastoin syksypuolella nopein siivin lensi\nTukholmaankin. Huhut leviävät tavallisesti yhtä nopeaan kuin ääni —\nliiatenkin, jos ne ovat laadultaan sellaisia, että intresseeraavat\nkaikkia — ovat skandaalijuttuja. Ne kiertävät miehestä mieheen,\nsuurentuvat matkallaan ja tulevat lopulta vallan tuntemattomiksi.\nNe ovat kuin lumipalloja, jotka ensin puserretaan kädessä ja sitte\nvieritetään yhä suuremmiksi maassa. Mitä kauvemmas sitä vieritetään\nsuojaista lunta pitkin, sitä suuremmaksi se kasvaa, kunnes se lopulta\non oikea \"vuori,\" eikä silloin kukaan aavista sen olevan pienestä\nlumipallosta lähtöisin.\n\nTuomari Bohrmanin ja rouva Askerin suhteista toisiinsa keskusteltiin\nvilkkaasti Tukholman niissä piireissä ja perheissä, missä nämä molemmat\nhenkilöt tunnettiin ja missä asia saattoi herättää uteliaisuutta.\n\nLääketieteen kandidaatti Vilhelm Asker käveli muutamana päivänä\nerään toverinsa kanssa Kuningattarenkadulla. Tuokion keskusteltua\nkaikenlaisista asioista Vilhelm yhtäkkiä kysyi:\n\n— No, mitä uutta skandaalimaailmasta?\n\n— Niin, saatpa kuulla jotakin, ellet jo liene kuullut. Viimeinen\nsaaristolaisposti koskee sinun sukulaistasi, kuulin siitä eilen...\n\n— Mariaa, niinkö? — Lääkärinalku naurahti katkonaisesti. — Ei, kuule,\nälä koetakaan...\n\n— Ka, enhän minä tiedä, mutta niin kertoo huhu, että muuan tuomari,\njolla on virka täällä kaupungissa, mutta joka viettää saaristossa\nkaikki lupahetkensä, on pihkaantunut rouva Askeriin oikein lujasti. Ja\nhänen tunteillaan on kuulema täydellinen vastakaiku. Ne kuuluvat siellä\nkuhertelevan keskenään vallan vapaasti. Ja ihmekös tuo, kun on siellä,\nkaukana miehensä luota Lindalsalmen rannalla. Se on mainio tilaisuus.\n\nSamana päivänä puolisen syötyä ja Kaarlon tapansa mukaan lähdettyä\nheittäysi Vilhelm sohvaan ja voitti urhokkaasti kiusauksen kertoa\näidilleen ja siskoille, mitä oli Mariasta kuullut. Olisi kyllä\nhelkkarin hauskaa nähdä kaikkia niitä erilaisia ilmeitä siskojen\nkasvoilla, kun he kuulisivat sen, mutta — sittekin on vaikeneminen\nparas. Akkaväellähän se vain on kieli alituiseen päänlaella.\n\nMutta siinä maatessa kiusaus kasvoi ja vihdoin se tuli\nvastustamattomaksi. Hän päätti kertoa, mitä oli kuullut, kun ensin oli\ntullut itse vakuutetuksi siitä, että oli kertova kaiken vain huvikseen,\neikä kevytmielisestä uteliaisuudesta. Sellainen ei johtunut hänelle\nmieleenkään.\n\n— Tiedättekö mitä, ne puhuvat kaupungilla paljon, eräästä asiasta joka\nkoskee meidän perhettä.\n\n— Kaarlosta kaiketi, pisti Emmy nopeasti väliin! — No, se ei minua\nsuurinkaan ihmetytä.\n\n— Ei, ei hänestä, mutta Mariasta. — Sanoilla oli toivottu vaikutus;\ntuokiossa oli mielten jännitys äärimmillään Askerin perheen\nnaispuolisissa jäsenissä.\n\nMitä hänestä...? — Kuului kuorossa.\n\n— Kuulin sen tänään eräältä toveriltani. Se on sanalla sanoen\nrakkausjuttu. — Lääketieteen kandidaatti puhui hitaalla ja\nvälinpitämättömällä äänellä huolimatta ollenkaan siskojensa\nmaltittomuudesta. Eräs nuori varatuomari kuuluu siellä hakkailevan\nMariaa kuin poika ja mikäli kerrotaan hyvällä menestyksellä. Ovat\nlemmon lailla pikiintyneet toisiinsa. Muuten se on vanha rakkaus, joka\non uudelleen leimahtanut ilmituleen, eikä milloinkaan ruostu, kuten\ntiedätte. He lienevät olleet ennen maailmassa kihloissakin ja ovat\nsamalta seudulta Norlannista kotoisin.\n\n— Vai niin, vai tuomari Bohrman! — Agnes nauroi helakasti. — Eikö\nmuuta? Niin, ihmiset tosiaankin voivat koota skandaaleja tyhjästä. Ei\nkukaan saa olla rauhassa, kaikki asiat nähdään pahimmalta puolelta. —\nHän loi merkitsevän silmäyksen äitiinsä.\n\nRouva Asker naurahti paljon sanovasti.\n\n— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt, että\nviattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava rakkausjuttu.\nSe on jo jotakin.\n\nLääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon suuntaan\nkallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä salaperäisemmäksi\njos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan, että hän sittekin\ntietää asiasta paljon enemmän.\n\n— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa ystävyyttä\nse! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa, niin\nsaattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista kävelymatkoistaan ja\nmuista. _Viattomaksi ystävyydeksi_ ei hän heidän suhdettaan nimitä,\nvaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se alussa ollutkaan mitään\nmuuta, mutta kesän kuluessa on se kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän\nusein tapahtuu.\n\n— _Onko_ se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja\nhänen silmissään kimmelsi kyyneleet.\n\n— Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? — huokasi\nEmmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta nyt muistan...\nTiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa kävimme rouva\nFosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme ulkona sen aikaa, jolloin\nte tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä niin kummalliseksi, etten\nminä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän seisoi ja katseli suurta\nvalkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan vaaleapukuinen herra\nistui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista kesävieraista, hän vastasi\nkieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa, tuntuu vallan luonnolliselta,\nettei se ollut kukaan muu kuin tuomari Bohrman, jonka hän siellä näki\nja joka häneen teki niin suuren vaikutuksen.\n\nKaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo oli\n_sellainen_, sitä eivät he toki olisi uskoneet.\n\n— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin\nsalaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina\nmieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.\n\n— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen\naina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli\nEllen, joka näin toi kortensa kekoon.\n\n— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali siitä\ntulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois\nkäsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.\n\n— Vain niin. Mamman mielestä — on siis parempi, että Maria on\nmiehelleen uskoton?\n\n— Ei, antakaahan nyt minullekin suunvuoro. — Vilhelmin mielestä asia\noli horjahtanut kauvas syrjäpoluille ja hän tahtoi nyt keskittää sen\njälleen. — Onpa perhanaa, miten naiset sotkevat asioita eivätkä pysy\naisoissa. Enhän minä ole sanonut mitään varmaa, kaikki voi olla vain\nvähäpätöinen juorujuttu.\n\n— Älä juttele! Niinhän itse kerroit. Ja muuten, ei savua ilman tulta,\nsanotaan ja niin se on tässäkin.\n\n— Käskee sitä jutella mitään eukkoväen kanssa, Jos olisin tiennyt, että\notatte asian tuolta kannalta, en lempo soi olisi suutani avannut.\n\n— Teitpä vallan oikein kun puhuit.\n\nKun poika oli lähdössä ulos, sanoi rouva Asker huolestuneella kasvojen\nilmeellä:\n\n— Aiotko puhua tästä Kaarlolle? Häntä pitäisi varoittaa, mutta _me_\nemme tahdo sitä tehdä.\n\n— Ehkäpä voin puhua. Mutta varma olen, että hän ottaa asian paljon\nkeveämmästi kuin te. — Tuon sanottuaan hän lähti.\n\nUseana tätä seuraavana päivänä ei Askerin perheessä puhuttu muusta kuin\nmitä Vilhelm oli kertonut, mutta kukaan ei siitä virkkanut sanaakaan\nKaarlolle. Varrottiin vain ja toivottiin tarkempia tietoja asiasta.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVierähti viikko, eikä Kaarlo vieläkään ollut saanut aavistustakaan\nsiitä, mistä äitinsä ja siskonsa niin usein tarinoivat. Jos hän olisi\nollut useammin kotona, ei hän luonnollisesti olisi voinut välttää\njoitakin tietoja saamasta, mutta aina heti päivällisen syötyään meni\nhän tiehensä. Silloin sattui Vilhelm muuanna päivänä kuulemaan taas\nvähän huomattavampia ja tuoreita viestejä Lindalsalmen rannalta ja nyt\npäätti hän kertoa asiasta veljelleen. Kaarlo asteli hiljaa yhtiöstä\nNorrbron ja Kuninkaanpuiston kautta kotiinsa päivälliselle. Satama-\nja Kuninkaankatujen kulmassa kohtasi hän Villyn. Veljekset tarinoivat\nensiksi ilmasta ja muista arkipäiväisistä asioista, mutta vähitellen\nlääkärinalku johti keskustelun Lindalsalmen seutuville. Kaikki kertovat\nniin, vakuutti hän. Kaarlon vaaleanpunaiset kasvot olivat yhtenä\nkysymysmerkkinä. \"Mitä arvelet?\" Veli kertoi asiasta minkä tiesi, piti\nsen koko lailla arveluttavana, mutta ehkei sentään niin vaarallisena\nkuin kotona ovat taipuvaisia uskomaan.\n\n— Se veijari, lurjus! — Kaarlo paineli kepillään syvälle nurmikkoon.\nVehkeileekö hän minun selkäni takana? Ja Maria! Ei, tätä on vallan\nmahdoton uskoa.\n\n— Sinä olet viime vuosina yhä enemmän laiminlyönyt kotisi ja\nperhe-elämäsi ja alkanut nauttia nuorenmiehen vapautta uudelleen —\nniin, niin, en minä sano mitään, mutta naisilla on helkkarin terävä\nvaisto ja jos hän vain on saanut tietää, että rakastelet jälleen\nvanhoja flammojasi — ja uusia lisäksi, niin kuka tietää...\n\n— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, niin eihän nyt toki\n_naiselle_ sovi kurtiseerata noin vapaasti ja häpeämättömästi —\nnaimisissa olevalle naiselle!\n\n— Ei, ei minustakaan. Mutta naiset eivät kärsi paljon tässä suhteessa\nnykyaikana. Kirjallisuus ja sanomalehdet ne matkaansaattavat, ettei\ntähän aikaan avioero ole mikään suuremmoinen skandaali. Ei ole ajat\nniinkuin ennen!\n\n— Myönnän kyllä, etten ehkä ole viime aikoina elänyt aivan niinkuin\nolisi pitänyt, mutta eihän sitä — ole niin helppoa... Mitä luulet minun\nnyt pitävän tehdä? — Karl Askerin saamaton hämmästys oli muuttunut\nkiihkoisaksi levottomuudeksi.\n\n— Milloin varrot Mariaa kotiin?\n\n— Parin päivän kuluttua.\n\n— Niinpä matkusta sinne huomenna ja iske alas kuin haukka. Maria ei\nluonnollisesti aavista sinun tulevan sinne. Saat sitte itse nähdä ja\ntuomita.\n\n— Minä lähden sinne jo tänään, heti paikalla. Höyryvene lähtee\nneljännestunnin kuluttua. — Karl Asker hyppäsi ohikulkevan\nraitiovaunuun. Älä huoli kertoa mitään tästä kotona. — Tuokion kuluttua\noli hän poissa.\n\nKoko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin mietteihin\nvaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä kangastui niin\nselvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen tummat varjopuolet.\nHän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut hänen taskukirjastaan\nsilloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän muisteli katsetta, jonka\nMaria loi mieheensä; se katse oli kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän\npaloi uteliaisuudesta saada tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen\nelin tapojensa perillä... niin kenties? — Naisilla on helkkarin terävä\nvaisto tällaisissa asioissa, oli hänen veljensä sanonut.\n\nMutta sittekin? Oli miltei mahdotonta ajatella, että hän olisi\nmenettänyt Marian rakkauden.\n\n— Ei, sitä ei hän tahtonut ajatella. Kaikki on tuleva selväksi jälleen,\ntuumi hän. Kunhan vaan saan puhutella häntä.\n\nHän on selittävä rakastavansa vaimoaan tulisesti, huolimatta siitä,\nettä oli elänyt vähän kevytmielisesti, Maria on kuitenkin hallinnut\nja omistanut hänen ainoan rakkautensa. Eikö hän ollut todistanut sitä\nselvästi mennessään naimisiin Marian kanssa omaistensa mielipiteistä\nhuolimatta? Oli kyllä! Maria on niin hellä ja hyvä. Hän on kyllä antava\nanteeksi ja unhottava kaikki. Jos tällä voisi voittaa jälleen Marian,\non Kaarlo niin tekevä mutta — ensin tahtoo hän tulla vakuutetuksi\nsiitä. Jos vähemmillä lunnailla voisi kadotetun rakkauden saada\ntakaisin, olisi se tietysti hyvä, mutta hinnalla millä hyvänsä tahtoo\nKaarlo jälleen saada kaikki entiselleen, tahtoo nähdä Marian silmissä\njälleen niiden entisen herttaisen sydämmellisyyden ja tahtoo nähdä\nhänen luottamuksella painautuvan rintaansa vasten. Karl Asker koetti\nvoittaa levottomuuttaan, mutta se ei täysin onnistunut. Kun vene\nvihdoin laski Lindalsalmen laituriin, henkäsi hän helpotuksesta:\nkohta siitä kuitenkin on tuleva varmuus! Kaarlon pienet, paksut jalat\nastelivat nopeaan rouva Fosserin huvilalle. Sinne saavuttuaan meni hän\nsuoraan puutarhaan, missä näki Marian istuvan käsitöineen sohvalla\nlähellä rantaa. Hän pysähtyi ja katseli etäämpää vaimoaan. Kasvoilla ei\nollut tavallista entistä väriään, ne olivat hiukan väsyneet ja kalpeat\n— siinä kaikki. Mutta ilme niissä oli aivan sama kuin ennen — sama\nlapsellinen, viaton lempeys koko olennossa. Karl Askerin rohkeus ja\nlevollisuus yhä lisääntyivät. Tuo lapsi ei milloinkaan voi häntä pettää!\n\nHän meni nopein, kuuluvin askelin vaimonsa luo, tämä huomasi hänet\nvasta kuin Kaarlo jo seisoi hänen edessään. Katse, jonka Maria loi\nmieheensä, _oli_ kummastunut ja — pettynyt; hän oli luullut Erikin\ntulevan. Hän oli juuri ajatellut entisyyttä, lapsuuttaan ja Norlantia,\nhänen oli vallannut pohjaton ikävä ja — eikö hän pian tulisi?\n\nMutta kummastus hänet silmissään oli niin ilmeinen, ettei pettymystä\nhuomannutkaan.\n\n— Maria! Kaarlo koetti vetää häntä luokseen.\n\n— Sinäkö täällä, Kaarlo?\n\nJa kylmä välinpitämätön huulipari vartoi suuteloa.\n\nIstuessaan nyt tuossa vaimonsa vieressä, käsi hänen hennolla\nvyötäisellään ja rinta vasten rintaa, tunsi Kaarlo taas turvallisuutta\nja mielenrauhaa. Oli miltei lapsellista ajatella äskeistä levottomuutta\nja turhia huolia. Miten saattoi kukaan Mariasta ajatellakaan pahaa?\nMutta ei hän toki kuitenkaan katunut tänne tuloaan. Nyt on hän saava\nvarmuuden — aina pysyvän varmuuden — ja sanokaan sitte maailma ja\npahat ihmiset mitä hyvänsä, hän ei enää koskaan lainaa korviaan noille\nperättömille juoruille.\n\n— Koska tulet kotiin, Mari kultani? — Karl Asker kuiskasi sen\nhiljaisella äänellä.\n\nOi, miten kiihkeästi Maria olisi tahtonut sanoa: _en koskaan!_ Mutta\nse oli mahdotonta. Heti oli hän huomannut, mitä varten miehensä tuli\ntänne: Huhu oli siis ennättänyt kaupunkiin ja Kaarlo tahtoi yllättää\nvaimonsa itse teossa. Miten hullua se oli! Ikään kuin Maria täällä\nottaisi askeltakaan, jota ei vaikka koko maailma saisi seurata. Ja\n— voisiko hän olla mustasukkainen, joka... Maria muisti sen vaalean\nhiuskiehkuran, joka silloin keväällä putosi Kaarlon lompakosta. Oli\nvaikea voittaa sitä sanomatonta vastenmielisyyttä, mikä nyt hänen\nmielessään läikkyi.\n\n— Milloinka tulen kotiin? — toisti hän ja siirsi käsityönsä etäämmäksi\nnähdäkseen miten värit sopivat, — lauvantaina tietysti, niinkuin\npuhekin oli.\n\n— Etkö tahtoisi tulla nyt heti? — Kaarlo tahtoihin sanoillaan vain\nkoetella vaimoaan — kuulla, mitä hän vastaisi. Mutta Maria katsoi\navoimesti miestään silmiin ja luki hänen ajatuksensa. Ja hän vastasi\nlevollisesti:\n\n— En ennätä niin sukkelaan pakata tavaroitani. Kauvanko viivyt täällä?\n\n— Lähden jo parin tunnin kuluttua.\n\n— Vai niin pian. No sitte en ehdi millään muotoa.\n\nHe istuivat pitkän hetken äänettöminä ikäänkuin olisivat olleet\nventovieraita ihmisiä, joilla ei ole toisilleen mitään puhuttavaa.\n\nKaarlo ei ymmärtänyt Mariaa tänään — hän ei ollut oikein kaltaisensa.\nMutta ei hän myöskään tuntenut vähintäkään levottomuutta siitä, mitä\nVilhelm oli kertonut. Syynä Marian outoon käytökseen lienee siis\nvain yksinomaan se, että hän on kuullut jotakin miehensä nykyisistä\nelämäntavoista. Se kadutti Kaarloa ja sai pahoille mielin. Hän tahtoi\npuhua jotakin, mutta ei löytänyt sanoja, hän tahtoi kertoa hänelle\n_kaikki_, mutta se oli _mahdotonta_. Tuokion kuluttua Maria laski pois\nkäsityönsä ja virkkoi suoraan miehensä silmiin katsoen:\n\n— Kaarlo, mistä syystä tulit tänne näin äkkiarvaamatta?\n\nKaarlo tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.\n\n— Tahdon saada puhutuksi kaikki sinulle, mutta _noinko_ sinä aiotkin\nminua kohdella?\n\nMaria asentoaan muuttamatta kysyi yhtä kylmästi:\n\n— Mitä olet kuullut, Kaarlo? Kerro minulle!\n\nKaarlo vei hänen kätensä poskelleen ja painautui niin likelle kuin\nmahdollista.\n\n— Koska pyydät, niin täytynee minun kertoa, vaikka juuri _nyt_ en voi\nmuuta kun surkutella itseäni, että milloinkaan olen ajatellut sinusta\nniin huonoa. Vilhelm tänään kertoi, että ihmiset puhuvat... sanovat\nsinun ja Bohrmanin olevan rakastuneet toisiinne, että olette ennen\nolleet kihloissakin, ja _ettei voi tietää, miten tämä kaikki vielä\ntulee päättymääni_.\n\n— Niin ihmisethän puhuvat niin paljon, tiedäthän sen, Kaarlo. Ja ilman\npienintäkään aihetta saattavat he luoda tumman varjon jonkun viattoman\nyksityisen henkilön elämään.\n\n— Tiesinhän sen, kultaseni. Ja minä lupaan, ettei mikään huhu enää\nkoskaan voi järkyttää luottamustani sinuun, ainoa rakastettuni, onneni,\nturvani, elämäni sulo! Ei mikään maailmassa voi saada minua uskomaan,\nettä sinut hetkeksikään voisi vallata ajatus pettää minua. Tiedän sen;\nsinä olet liian hyvä — sinun silmäsi eivät voi valehdella.\n\nMaria ei ollut milloinkaan kuullut miehensä noin sydämellisesti ja\nliikuttavan hellästi puhuvan. Hän tunsi yhä syvempää osanottoa.\n\n— Ei, Kaarlo, sinä voit olla täysin levollinen.\n\n— Missä on Bohrman? kysyi Kaarlo ikäänkuin hieman epäillen.\n\n— Kaupungissa.\n\n— Oletko tavannut häntä tänään?\n\n— En, en ollut aamiaisella, kun voin hieman, pahoin, ja hän lähtee aina\nheti aamiaisen jälkeen.\n\n— Muuttaako hänkin lauvantaina pois täältä?\n\n— Ei, luullakseni. Hän viipynee täällä vielä muutaman viikon.\n\nKarl Asker itsekin häpesi noita asiaan kuulumattomia kysymyksiään,\nmutta hän tahtoi kaikin puolin tyydyttää uteliaisuutensa. Eikä muuten\nMaria näyttänyt niistä olevan milläänkään.\n\nTunnin kuluttua Anny Bahr tuli ilmoittamaan, että päivällinen on\nvalmis. He menivät kaikin kolmin ruokasaliin. Siellä oli jo Erik\nBohrman. Tämä ensi tuokiossa arvasi aseman ja asian ja osasi niin\nmuodoin vielä paremmin kuin Maria salata kummastuksensa.\n\n— Jaha, sinä olet tullut ottamaan jäähyväisiä saariston kesältä, sanoi\nhän tavallisella sydämellisellä tavallaan ja tervehti ystävällisesti\nKaarloa.\n\nSyödessä huomasi Maria, miten Anny Bahrin pähkinänruskeat silmät\nalituiseen olivat hänen mieheensä tarkkaavaisina kiinnitetyt.\n\n— Sinä olet väsynyt, lapseni, sanoi Kaarlo kun parin tunnin kuluttua\nvalmisteli lähtöä laivasillalle. Ei sinun tarvitse tulla saattamaan.\n\nMaria oli hyvillään ja Erik Bohrman tarjoutui seuraamaan Kaarloa.\n\nHeidän mentyään istuivat Maria ja Anny jälleen rannalla. Tyttönen\nkatseli kauvan kuin ihmetellen Mariaa silmiin ja kysyi vihdoin\nkummastelevalla äänellä:\n\n— Oliko se todellakin Marian mies?\n\n— Oli! Mitä kummaa siinä?\n\n— Älkää pahastuko, pikku Maria, en minäkään ymmärrä, mitä kummaa siinä\non. Mutta mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän ymmärrän koko\nasiaa.\n\n— No mitä et sinä siitä ymmärrä?\n\nAnny heittäytyi pöytää vasten ja hänen tummissa, selittämättömissä\nsilmissään oli kyyneleet.\n\nOi, Maria, kuinka se on mahdollista? Mariahan ei rakasta häntä! Ja\nkuitenkin Maria on lahjoittanut hänelle kätensä ja sydämensä. Hänhän on\nkaavamainen, kulunut arki-ihminen, ja Maria... hänen äänensä hiljeni ja\nkävi vielä lempeämmäksi. — Maria on haaveellinen, ihanteellinen, pieni\nolento.\n\n— Sanat tulivat tyttösen huulilta niin nopeaan, ettei Maria ennättänyt\nhäntä keskeyttää.\n\n— Lapsi, ajattele mitä puhut! — Maria oli vakava, melkeinpä ankarakin,\nmutta ääni värisi pidätetystä itkusta. Oli ihmeellinen tuo tyttö, niin\nkehittynyt ja kehittymätön samalla kertaa.\n\nHänellä oli ihmeellisen tarkka silmä — joskus. Hän oli monta kertaa\nmiltei säikäyttänyt Marian lausuessaan ihmisistä arvosteluja, jotka\nsattuivat paikalleen kuin naulaan.\n\nTyttönen katuikin jo sanojaan,\n\n— Anteeksi, Maria kulta, oi, anteeksi, anteeksi! En minä tarkoittanut,\nmitä sanoin.\n\nMaria kumartui ja suuteli Annyn sileäksi kammattua tukkaa.\n\nKun tuomari Bohrman hetken kuluttua tuli paikalle, poistui Anny Bahr\nsukkelasti.\n\n— Nythän vasta voinkin ensi kerran kunnollisesti tervehtiä teitä,\nenhän ole nähnytkään koko päivässä kuin sattumalta. Hän koetti puhua\niloisesti, mutta Maria huomasi hänen äänessään salaista tuskaa, joka\nhaavoitti hänen sydäntään. Silloin tällöin Erik unohtui katselemaan\nkauvas etäisyyteen.\n\n— Mutta minä näin teidät aamulla, täällä rannalla.\n\n— Oo — ho, ikkunasta kaiketi. Kävelin todellakin aikaseen tänä aamuna\nmetsässä. — Hän piirteli kuviota hiekkaan äsken taittamallaan karkealla\nkepillä. Sitte hän katsoi ylös ja virkkoi: — Mutta emmekö vielä kerran\nmene vanhalle lempipaikallemme rantaan?\n\nMaria laski pois työnsä ja nousi.\n\n— Minä tahtoisin mieluummin mennä sinne, missä te tavallisesti usein\nolitte ennenkuin minä tulin tänne. Muistatteko: kivi siellä metsässä?\n\n— Kyllä muistan. Mennään sinne vain.\n\nMaria istui samaan paikkaan, missä näki Erikin molemmilla ensi\nkerroilla keväällä. Erik asettui hänen viereensä. He alkoivat puhella\nasioita, mutta eivät kumpainenkaan olleet innostuneet. Sanat olivat\nelottomia ja tyhjiä. Mutta vähitellen entinen tuttavallisuus palasi.\n\n— Miksi tuli herra Asker tänne niin äkkiarvaamatta? Oliko hän ehkä\nkuullut kaupungissa jotakin, mikä sai hänet levottomaksi? — Erik\nBohrmanin ääni ei ollut yhtä sointuva kuin tavallisesti.\n\nMaria katsoi häntä silmiin.\n\n— Niin, hän lienee kuullut asioita koko joukon; sen vuoksi kertoi\nhän tulleensa. Minä en kyllä ollut halukas tietämään kaikkea, mitä\nkaupungissa kerrotaan. Onhan siinä kylliksi, kun ymmärtää, mitä asia\nkoskee.\n\nErik Bohrman kumartui häntä vastaan, hänen vaaleanruskeissa silmissään\noli levottomuutta ilmaiseva katse ja surullisella äänellä puheli hän:\n\n— Jos tietäisitte, miten pahoillani olen... Olenko ehkä ollut niin\nonneton, että tahtomattani olen tuottanut surua ja ikävyyksiä teille...\nsitä en ole tahallani tehnyt.\n\nKyyneleet kohosivat Marian silmiin ja hän ojensi Erik Bohrmanille\nmolemmat kätensä.\n\n— Älkää ajatelko sitä! Mitä maailman puheista, kun vaan omatuntomme on\npuhdas. Ajatelkaa sen sijaan, että tämä kesä on ollut hauskin, minkä\nmilloinkaan olen viettänyt. — Heti noiden sanojen päästyä huulilta\nkatui hän niitä.\n\nNuori lakimies avasi huulensa aikoen sanoa jotain, mutta ei sanonutkaan.\n\n— Kauvanko olette vielä täällä? — kysyi Maria.\n\n— Maanantaina olen aikonut muuttaa.\n\n— Ja minä aion matkustaa lauvantaina; sehän sopii mainiosti.\n\n— Vallan mainiosti! — Tuomari Bohrmanin suupielissä leikitteli\nirooninen hymy.\n\nSamassa insinööri Vadstein meni ohi. Erik ja Maria viittasivat hänelle,\nmutta hän vain pudisti päätään ja meni menojaan.\n\n— Miksei hän tullut tänne? — kysyi Maria.\n\n— Ei tahtonut varmaankaan häiritä... Tietää ehkä omasta kokemuksestaan,\nettä nuoren naisen kanssa halutaan olla kahden kesken. — Erik koetti\njälleen lyödä kaikki leikiksi.\n\n— Sepä on tavatonta myötätuntoisuutta.\n\n— Onpa niinkin. Muuten minä tunnen Vadstenin jo ylioppilasvuosilta,\njolloin olimme kerran asuintoveritkin; sittemmin en ole häntä tavannut.\nHänen isänsä oli Geflen etevin hattumaakari, ja heidän pojillaan\nuseimmiten on _pää_ niinkuin olette kuulleet. Ruotsin monen suurmiehen\nisä on harjoittanut tätä ammattia.\n\nMaria nauroi.\n\nEllen Bildt meni hänkin ohi rantaan. Pysähtyi hetkeksi norlantilaisten\nluo, mutta ei suostunut millään ehdolla jäämään pitemmäksi aikaa heidän\nseuraansa.\n\n— Nytpä tiedän, miksi eivät insinööri Vadstein eikä Ellen tahtoneet\ntehdä meille seuraa, sanoi Maria. Tiedättekö, minusta he molemmat\nmainiosti sopivat toisilleen, he kaksi.\n\n— Sen he kai lienevät itsekin jo aikoja sitte huomanneet, sanoi Erik.\n\nMaria nauroi helakasti.\n\n— Niinkö luulette? Sepä hauskaa. Ellen Bildt on tyttö, jolla on sekä\nsydäntä että luonnetta.\n\n— Niin, totta puhuen he ovat täällä kesänajalla rakentaneet lujan\nliiton.\n\nIlta alkoi hämärtää, mutta Erik ja Maria istuivat vielä entisellä\npaikallaan metsässä. Puhe oli luistanut taas menneisiin aikoihin ja\nsitä oli vaikea lopettaa. Ja oli kuin hämärän synkät, surulliset\nhengettäret olisivat kietoneet huntujaan heidän sydämiinsä — heidän\nmielensä olivat raskaat ja ajatukset tummia.\n\n— Onpa merkillistä, miten pienien asioiden tähden ihmiset saattavat\npuhua pahaa toisista, vaikka tietävät useinkin, että parjaamansa\nhenkilö on eroittamattomasti toiseen yhdistettynä, sanoi Erik Bohrman\nheidän palatessaan kotiin.\n\nVerannalla Maria sanoi hyvää yötä. Hän ei tahtonut nauttia mitään\nillallista, oli hyvin väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti: Yhtä\nikävöi hän vain: Rauhaa — rauhaa! Siksi astui hän suoraan huoneeseensa,\nmutta sen ovella seisoikin rouva Fosser, joka huolestuneena kysyi:\n\n— Rakas pikku rouva Asker, tahtoisitteko tehdä minulle arvaamattoman\nsuuren palveluksen?\n\n— Tietysti, jos vaan voin, hyvä rouva Fosser.\n\n— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne\nja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa\nneiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.\n\nMaria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut\nvoivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen\ntultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana\nkunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä\nja arvasi tytön nukkuvan.\n\nSilloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin\nkummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin\nlattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt\njo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.\n\nMiten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen\npolttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka\nikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa\nsurua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen.\nMutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä\nniinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan.\nSe mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen\nkuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan\nluona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista —\nelämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria\nnojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan\npuhella _hänen_ kanssaan ja _hänestä_, — ja oli kuin nuo kuulumattomat\nsanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.\n\n— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet\nheltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin _sinulle_, sinulle, jota\nrakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut,\nonneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei\nvoi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla\nja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät\nminulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle\nvalmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja\nkaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani\nlähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka\nolet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä _veit_\nsydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni,\nmutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja\niankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo\näänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on\nvahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla\nkuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni.\nOi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken!\nSinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan\nkuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä,\nlempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä\nkärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen\npalavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä\nja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.\n\nKoko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui\nilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen\npäänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää,\njoka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen\nmiehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa\nhuomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa,\ntulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen.\nJa Kaarlo sitte...? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai\nistuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä\ntapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi\nja pakollinen ystävyys on... Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa\nkuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi _täytyy_ minun siis palata\nhänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti\nkäsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla\nkalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui\nyhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi\nruohokentällä hänen ikkunansa alla.\n\n— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä\nmielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte,\netten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa\nteille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä\nenää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! —\nHänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.\n\nHetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta,\nportaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli\nseurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt\nnähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten\nvaromattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin\nsellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään _hänen_ luokseen,\nhänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta\nnyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin.\nMutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli\nhän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.\n\n— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja,\njoita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja\n_puhukaamme_ toisillemme _siitä_, joka palaa kuluttavana hehkuna\nmielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa\ntyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta\nvuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän\ntarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain\nliikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten\nne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.\n\n— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö —\npyydän sitä! _Uskokaa_ minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä\nvannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.\n\nMarian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui\nkylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää\nkäteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi\nsen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen\nkäteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.\n\n— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan\nhyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.\n\n— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.\n\nErik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi\nrannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja\nErik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu,\nsiinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin\nMarialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin\nhenkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi\nyhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli\nkasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.\n\n— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime\naikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani... luulin,\nettä voisin sen tehdä... mutta välistä on ihminen heikko raukka... eikä\nminulle ollut mahdollista... siksi on minun nyt puhuttava saadakseni\nilmaa... Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että\nolen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta\najatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin\nsaamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua,\notin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä\nvimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä\nlähdin kävelemään puutarhaan, ja.... enkä voinut vastustaa, minun\ntäytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi... ja niin hiivin\nhiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin\nte huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas,\nsillä olihan se muuten kuin vakoilemista... tehän luulitte olevanne\nyksin, yhdenkään silmän näkemättömänä... mutta samalla olin kuitenkin\niloinen, että ette nähneet minua.\n\nLopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen,\nvaan tunsin, että minun _täytyy_ saada nähdä teidät ja puhutella\nennenkuin eroomme... silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle... ja te\nnäitte minut. Oi, sanokaa... kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun\nkatselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko,\nonnettoman luo?... Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme\nunelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja\nkokemattomia emme tienneet, mitä teimme... Mitä sitte tapahtui, sitä\nemme voi muuta kuin valittaa... Tiedättekö... joskus nuo menneisyyden\nmuistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni... silloin menetän\najatus- ja toimintakykyni... tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi,\nkuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa\nimee! Kuinka voimme?\n\nMaria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä.\nHän oli kalpea, huulet vapisivat.\n\n— Kuulkaa... minä rukoilen teitä... kuulkaa minua... Puhukaa kauniita,\nlohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa\nuupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään\nNorlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!\n\nErik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti\nMarian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi\nsydämelleen.\n\n— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se\nsydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö,\nkenelle se lyö? Minä sanon sen teille... se sykkii _hänelle_, jolle\nse tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii... _hänelle_, jolla kerran\nlupasin ikuista uskollisuutta... Norlannin tyttärelle, metsien ja\nkoskien maan lapselle... Jos voisitte _aavistaa_, mitä kaikkea olen\nkärsinyt näinä vuosina... Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa\njuuri tänä kesänä... tällä hetkellä... Sen, mitä nyt sanon teille, te\nehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu\ntoiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne\nkoettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että\nminä _rakastan, rakastan, rakastan_ teitä! Elämäni hyvä hengetär,\nsydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin... en koskaan voi\nunohtaa teitä... en koskaan.\n\nVastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme\nja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me\nolemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille\nrauhaa. Me _voimme_ vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme\nitseämme, enkä _minä_ näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen\nsyliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt\nteitä... Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet... olen sen\ntänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne... vapautukaa!\nAvioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää\nselvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis\n_itsenne tähden_, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos\nteistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä,\nniin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin\nsen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella\nteitä... olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne\npuristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin\najatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää\nja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän\nmyrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin\nteidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana\nNorlannissa.\n\nTeidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät\nomistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään\nhenkeä.\n\nMaria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki\nääneensä.\n\nErik silitti hiljaa hänen tukkaansa.\n\n— Niin, niin... mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.\n\nHän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.\n\n— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni\nollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin\nsydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko\nhirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi\nkyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä\nhetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu\nheittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa\nja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan.\nTämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi\nvastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään...\nMutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan,\nhellästi ja hiljaa.\n\n— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi... Kuinka saattaisin jättää teidät\nyksin tänne metsään? Ei... ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? —\nVastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen,\nnosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja\nniin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.\n\nPortaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä\nkauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.\n\n— Kiitos... Kiitos!\n\nMaria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.\n\nSiellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi\njälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman\nkatseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti\ntasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos!\nMaria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos\nolisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa\nhyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän\nriisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille\nja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa\nnyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin\nhän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos\nmahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin\nvuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti\n— miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin\nläpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle\nhuonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja\nhän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus\ntoisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.\n\n— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.\n\nAnny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään.\nSitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.\n\nMaria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.\n\n— Sinä säikäytät minua... Herää! Mikä sinun on, lapsi?\n\nMutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny\nBahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen,\nmutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti\ntuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin\nkuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian,\nettä hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla\nääneti.\n\n— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla\näänellä.\n\n— Tulette tietystikin.\n\n— Tapahtuuko se nykyisissä olosuhteissa?\n\n— Ei! Ensin avioero ja sitten onni!\n\nMaria vetäysi taaksepäin vastauksen kuultuaan. Se oli ajatus, jota\nhän ei ollut uskaltanut ajatella loppuun. Mutta hänellä poltti huulia\ntoinen kysymys:\n\n— Kauvanko siihen on aikaa?\n\n— Ei vuottakaan.\n\n— Saanko minä silloin omakseni sen, jota koko olentoni ikävöi.\n\n— Saatte, kahden vuoden kuluttua, heinäkuun 23 päivänä.\n\nMaria ei tahtonut kysyä enempää. Hänestä tuntui kuin olisi menetellyt\nväärin houkutellessaan vastauksia tekemiinsä kysymyksiin, tietäen\nparemmin kuin hyvin ei voivansa niitä koskaan unohtaa. Siksi katui hän\nyöllistä keskusteluaan tuon ihmeellisen unissa-ennustajatytön kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla herättyään Anny Bahr sanoi Marialle;\n\n— En ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, olen niin väsynyt kuin olisin\nmaannut kuukausia sairaana. Jos Maria olisi niin väsynyt... Minun\ntäytyy tänään levätä koko päivä.\n\nHän makasikin ja virkistyi iltapuoleen. Maria hoiteli häntä koko ajan\nhellästi ja huolellisesti.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSe oli lauvantaipäivä, jolloin Marian piti lähteä Maryhillistä. Hän oli\nnukkunut kauvan tänä aamuna, ottanut sen jälkeen jäähyväiset kaikilta\ntuttaviltaan ja seisoi nyt matkapuvussaan katsellen hyvästelevin\nsilmäyksin maisemaa, metsää, vettä ja rantoja.\n\nErik Bohrman seisoi vähän matkan päässä, hän oli tavattoman kalpea\nja kasvojen piirteet näyttivät terävämmiltä tavallista. Hänelle ei\nMaria vielä ollut sanonut hyvästi. Erik oli luvannut tulla saattamaan\nveneelle.\n\nNyt kääntyi Maria hänen puoleensa ja lausui:\n\n— Lähdetäänkö sitte?\n\nMariakaan ei ollut entisellään. Hänenkin poskensa olivat hyvin kalpeat\nja silmissä oli väsynyt katse.\n\nEi kumpainenkaan heistä puhunut yhtään sanaa matkalla laivalaituriin.\nMutta juuri höyryveneeseen astuessaan Maria ojensi nuorelle juristille\nkätensä ja sanoi sekoitetulla lämmöllä:\n\n— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, —\nkiitos _kaikesta_. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.\n\nErik puristi hänen molempia käsiään.\n\n— Kiitos! Kiitos!\n\nVeneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen\nrantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen\nsaadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä\nunelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista,\nistuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän\nmenneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta,\njonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä\nmielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi\nLaivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa,\nvaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli\nKaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui\najatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa,\nmutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään\nollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut\nlähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin\nhuostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin.\nKuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja\nEllen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:\n\n— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis\nolet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja\nkalpealta — miten on laitasi?\n\n— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.\n\n— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren\nväsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella\ntavallaan.\n\n— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy\nsaada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko\nolla niin kiltti?\n\n— Kiitos, Elli rakas tulen mielelläni.\n\n— Tule kello kuuden aikana. Minulla on niin paljon kerrottavana sinulle\nterveisiä Norlannista. — Hän ojensi kätensä, mutta tuntui kuin Maria\nolisi tahtonut häntä pidättää. — Eikö kukaan ollut sinua vastassa\nlaivalla?\n\n— Ei! Kaarlohan on konttorissa.\n\n— Niin... hän on... mutta... Oletko kirjoittanut?\n\n— Olen!\n\n— Mutta, Mari kulta, tämähän on _liikaa!_ Minä saatankin sitte sinut\nkotiin asti.\n\n— Tervetuloa kello 6! — lausui Ellen Fraenkel sanottuaan hyvästi\nAskerin portilla.\n\nMaria nousi portaille. Seisoessaan oman asuntonsa eteisen ovella, kuuli\nhän jonkun tulevan portaita alas. Maria luuli ennättävänsä poistua,\nmutta juuri ovea avatessaan näki hän Agnesin.\n\n— Jaha, sinä olet jo kotona.\n\nKylmyys ja epäystävällisyys Agnesin käytöksessä heti yllättivät\nMarian. Mutta siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi; entisestä\nmyötätuntoisuudesta miehensä omaisia kohtaan ei ollut merkkiäkään\njälellä.\n\n— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin\nhäntä oli tervehditty.\n\n— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.\n\n— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.\n\nHetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia\nvai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän\nheille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa\nmilloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.\n\n— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän\ntuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?\n\n— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.\n\nPuhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika\nrientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän\nistui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen\nja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita\nheidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli\ntämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin\nseinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon\npuuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen\nlähteä.\n\nAgnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee\nhänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.\n\n— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä,\nennenkuin toinen ennätti poistua.\n\n— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman\nkauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos\njotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.\n\n— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen\navoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että\nomaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.\n\nEi koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka\naina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat\nvaieten.\n\n— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran\nlempeämmällä äänellä.\n\n— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja\niltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.\n\n— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria\noli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään\nkaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin\nenpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä\npuhuttelemaan häntä.\n\n— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy\nsäälini häntä.\n\nKun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan\nsilmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella\ntavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä\nvireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.\n\nHetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen,\nmutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta,\njotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä\najassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.\n\n— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän\nolevan katettuna salissa.\n\n— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi\nMaria ystävällisesti.\n\n— Rakas Mari, mikä päähänpisto tuo nyt on? Mitä luulet heidän sanovan,\näidin ennen kaikkea?\n\n— Sanokoot mitä tahtovat!\n\n— Ei, älkäämme pahoittako heidän mieltään suotta.\n\n— Niinkö? Mutta minun mieleni olisit heti valmis pahoittamaan.\n\n— Oh, en tietystikään pikku Mari, en tietystikään! Syödään vaan kotona,\njos niin tahdot. Kun et vain ole pahoillasi.\n\nHeti kello kuuden jälkeen Maria seisoi luutnantti Fraenkelin portailla\nBraahenkadun varrella ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli avaamaan\nja rouva Fraenkel itse eteisessä otti mielivieraansa vastaan.\n\n— Nyt mennään istumaan minun huoneeseni; saamme vielä kauvan olla\nyksin. Aksel ei tule kotiin ennenkuin myöhään illalla.\n\nSe oli lumoava koti, tämä. Täällä oli niin helppoa hengittää, kaikki\nniin iloista ja miellyttävää, ilmakin tuntui niin lemmekkäältä ja\nihanalta.\n\n— Nyt sinun täytyy kertoa minulle kaikki, rakas Mari! — sanoi rouva\nFraenkel sittenkuin oli toimittanut vieraansa sohvaan ja itse istunut\nrinnalle. — Minulla on niin paljon terveisiä Norlannista — rouva\nBohrmanilta ennen kaikkea. Hän lähetti niin paljon sydämellisiä\nterveisiä, kyseli vointiasi ja milloin menet käymään kotiseudullasi.\nOlisit niin tervetullut hänen luokseen, sanoi hän, ja kaikki olisi\njärjestyksessä, jos vain sitä ennen kirjoittaisit hänelle pari riviä.\n\n— Olipa se ystävällistä... mutta koskaan en mene sinne.\n\n— Miksi et, Mari kulta? Hän tulisi niin iloiseksi — ajatteles! Muista\nvain mitä kerran sanoin sinulle, että aina kun puhelen rouva Bohrmanin\nkanssa, tuntuu minusta kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin,\nminkä tahtoisi saada anteeksi ja unohtaa. Sinä tiedät, mitä se on.\n\nMaria ei vastannut, mutta Ellen Fraenkel huomasi hänen kasvojensa\nvaihtavan väriä. Hänestä oli kovin ikävää, että tämä hänen\nlapsuusystävänsä kantoi sydäntä syden näköistä erästä katuvaa naista\nkohtaan.\n\n— Sinun ei pidä salata minulta mitään, Mari kulta, tunnethan minut\nvanhastaan ja tiedät, että minä _aina, aina_ ymmärrän sinua. Älä vaan\ntulekkaan pahoillesi siitä, mitä nyt kerron sulle! Rouva Bohrman ei voi\nkoskaan unohtaa, ettei hän sallinut sinun ja Erikin saada toisianne.\nSe vaivaa häntä yötä ja päivää, eikä anna rauhaa, sanoo hän. Mikäli\nminä hänen puheistaan käsitin, on teillä kerran ollut jokin kohtaus\nsinun kotisi puutarhassa, ja sen muistaa hän aina ja katuu silloista\nmenettelyään. \"Ei paljon puutu, etten tule hulluksi omantunnon\nsoimauksista, kun muistelen sitä hetkeä,\" sanoo hän usein. \"Oi, jospa\nkerran voisinkin sovittaa kaikki mitä olen rikkonut näitä kahta olentoa\nkohtaan — _omaa poikaani_ ja _häntä!\"_ Nämä olivat hänen viimeiset\nsanansa minulle. Tiedätkö, Mari, minun kävi oikein säälini häntä. Hän\non niin kovin vanhettunut viime vuosina. — Rouva Fraenkel pysähtyi ja\nloi suuret silmänsä ystävättäreensä, joka istui taaksepäin nojautuneena\nja silmät ummessa; sitte jatkoi hän samalla herttaisella äänellä kuin\nennen:\n\n— Nyt on huhu teidän onnettomasta avioliitostanne, epämiellyttävistä\nperhesuhteistanne ja miehesi sietämättömistä elintavoista ennättänyt\nhänen korviinsa ja osaltaan ovat nekin paljon tuottaneet surua tuolle\nnaiselle, joka on kerran niin suuresti erehtynyt, mutta ei toivo muuta\nkuin saada erehdyksensä korjata.\n\n— Mutta kuka on sanonut, että minä olen onneton? — lausui Maria\nmatalalla äänellä.\n\n— Kukako on sanonut sen! — toisti rouva Fraenkel. Eihän tarvitse muuta\nkuin nähdä sinut tullakseen siitä vakuutetuksi... — Hän kiersi kätensä\nystävättärensä kaulaan ja alensi merkitsevästi äänensä. — Kuuleppas,\nMari, olen monta monituista kertaa aikonut sinulta kysyä muuatta\nasiaa, mutta aina hetken tultua en ole _voinut_ sitä tehdä. Nyt tahdon\nkuitenkin puhua vapaasti ja avoimesti. Sano, kultaseni, tiedätkö\ntodellakin, millaista elämää miehesi oikeastaan viettää. Vai oletko\ntosiaankin sokea ja kuuro tässä suhteessa? Sano suoraan, Mari, kuinka\non?\n\n— Puhukaamme jostain muusta, Elli!\n\n— Tietystikin! Sitä saattoi odottaa. Mutta kun nyt olen istunut\ntähän rinnallesi, en aio päästää sinua niin vähällä, vaan kerron\nensinnäkin koko joukon tapauksia ja asioita. Etkö sitäkään tiedä, että\nKaarlon parhaimmat seuraveikotkin jo kohauttavat olkapäitään hänen\ninhoittavalle huvittelulleen? Mutta sinä — sinä kärsit kaiken niin\nalttiisti, sinä. Vaan se ei käy ajanpitkään päinsä — etkö sitä käsitä,\nMari? Kaikki tulee päivä päivältä pahemmaksi — vaikka minusta asemasi\nei voi enää sen tukalammaksi tulla kuin se nyt on. Sinä kukistut yhä\nenemmän ja enemmän alakuloisuuteesi. Ja sitte nuo alituiset riidat\nhänen omaistensa kanssa. Nekin ovat sietämättömiä. Sanoppas oletko\nmilloinkaan puhunut oikein vakavasti Kaarlon kanssa ja koettanut vetää\nhäntä pois tuosta irstailevasta elämästä, oletko?\n\n— Alussa tein sitä useinkin, mutta hän ei silloin koskaan tahtonut\nminua kuulla. Olin joskus vallan epätoivoinen, mutta silloin näytti\nkuin olisi hänen muutoin hyvä sydämensä jäätynyt. Hän meni kuitenkin.\nNyt en ole enää pitkään aikaan koettanutkaan häntä pidättää — eihän se\nkuitenkaan maksaisi vaivaa.\n\n— Mutta, Mari, nyt en ymmärrä sinua. — Rouva Fraenkelin ääni oli oikein\nankara. — Kuinka voit kärsiä sellaista? En ainakaan minä voisi, en\nmillään ehdolla.\n\n— Mitä minun pitäisi tehdä?\n\n— Mitä sinun pitäisi tehdä — pyh! Ei sellaista vaan nykyajan nainen\nkestä eikä kärsi. Avioero on luonnollinen seuraus siitä ja silloin\nvapaudut elinkautisesta kidutuksesta.\n\nMaria hypähti ylös.\n\n— Mutta tarkoitatko mitä sanot? Voiko se olla mahdollista?\n\n— On se. — Ellen Fraenkel nyökäytti päällään. — Sinunhan ei tarvitse\npoistua ainaiseksi, mutta ole esimerkiksi vuosi Norlannissa, niin\nehkäpä Kaarlo havahtuu järkiinsä.\n\n— Oi, se ei auttaisi mitään... Tulla takaisin jälleen! Ja luuletko\nAskerin perheen sallivan sitä — ei koskaan! Eikä Kaarlo liioin. He\neivät koskaan enää tahtoisi nähdä minua silmiensä edessä.\n\n— Vai, niin — vai ei _hänkään!_ Rouva Fraenkelin äänessä oli\nkatkeruutta ja ivaa.\n\n— Mutta Elli, minne minä matkustaisin? Eihän minulla ole ketään — ei\nketään koko maailmassa. Oi... ei! Sinä saatat minut vain suurempaan\nepätoivoon.\n\n— Matkusta rouva Bohrmanin luo ja asetu sinne. Minä kyllä autan sinua\nmatkavalmistuksissa, jos suinkin voin. Olen jo kauvan ollut pahoillani\nkohtalosi kovuudesta. Minä voin kirjoittaa hänelle — hän tulee siitä\nniin iloiseksi — ja siten teen sinulle palveluksen. Sinulla on nyt hyvä\ntilaisuus lievittää hänen hellän sydämensä pohjatonta murhetta. Sano,\nkultaseni, etkö tahdo!\n\n— En, Elli, en, minä en voi! Älä johdata minua kiusaukseen! — sanoi\nMaria läähättäen.\n\n— Oi, en, en, en tahdo mitään houkuttelun paulaa eteesi virittää.\nSaat toimia vapaan tahtosi jälkeen. Mutta jos sinulle joskus käy\nsietämättömäksi elää jos et voi kestää kauvemmin... niin en tahtoisi\nsaada sanomattomaksi sitä mikä nyt on sanottu; siksi sen tein. Ja minä\ntahdoinkin vaan puhua kanssasi, mutta mitä tapahtuneekin sinulle, olen\naina oleva uskollisin ystäväsi. Paina mieleesi se!\n\n— Kiitos, kiitos! — Maria ei voinut muuta. Luonnottomilla\nponnistuksilla oli hän pysytelleinyt tyynenä, vaikka sydän vuoti\nverta kaiken sen johdosta, mitä hän oli kuullut. Hän nousi ja puristi\njäähyväisiksi rouva Fraenkelin kättä.\n\nHeidän salin läpi mennessään eteiseen vei upseerinrouva ystävättärensä\nerään ikkunan luo ja osoitti korkeaa kivirakennusta kadun vastapäisellä\npuolella.\n\n— Tuossa talossa asuu muuan vaaleaverinen kaunotar, jota miehesi\nrakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on vuokrannut tälle\nkesälintuselleen komean asunnon ja täyttää muuten hänen joka ainoan\ntoivomuksensa. Nainen puolestaan hallitsee Kaarlon täydellisesti. Kun\nmiehesi äskettäin osti sinulle sen komean boan, josta olit iloinen\nkuin lapsi, osti hän samalla kertaa _hänelle_ samanlaisen ja sillä hän\nylpeilee kaupungilla. Tästä kaikesta puhuvat tuttavanne yleiseen. Eikö\nse ole kauheaa? Olen kerran nähnyt Kaarlon menevän sinne ja se sai koko\nolentoni kiehumaan. Niin katala menettely ei saisi rankaisematta jatkua.\n\nMaria katseli lapsuudenystäväänsä kummallisesti.\n\n— Oliko hän _vaalea_, sanoitko niin? Sitte tiedän... — Hän ajatteli\nhiuskiehkuraa, joka keväällä putosi Kaarlon taskukirjasta.\n\n— Oli aivan vaalea... ja vaalea hyvin kiharainen tukka...\n\n— Hyvästi, Elli, ja kiitos tästä illasta! — Maria lähti suudeltuaan\npikku rouvan kättä.\n\n— Hyvästi, Maria, ja käy pian jälleen täällä. Tule milloin vaan tahdot.\nJa... muista, mitä olen sanonut.\n\n\n\n\n10.\n\n\n— Talvi on taasen mennyt ja tullut kevät. Humlegårdin ruohokentät\nvälkkyvät sammetinhienona ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla. Maria\nistui pianon ääressä ja soitti valittavaa, surumiellistä säveltä. Hän\noli kevään tultua ehkä hieman virkistynyt, mutta muuten koko hänen\nolentonsa oli sama kuin pitkin mennyttä suurten sydänsurujen talvea,\nsama haihtumaton surumielisyys oli häneen leimansa painanut. Hänen ja\nmiehensä välinen suhde oli koko talven ollut vieras ja entistä enemmän\nhe olivat erillään toisistaan.\n\nTänään Kaarlo tuli oikein reippaana ja iloisena kotiin.\n\n— Tiedätkö, Mari, minun täytyy heti lähteä pitkälle matkalle.\nTirehtööri kysyi tänään, tahtoisinko yhtiön laskuun matkustaa Suomeen\nmuutamissa asioissa. Viivyn siellä jonkun viikon. Matkatoverikseni saan\ninsinööri Wahlmanin, joka äskettäin on saanut paikan Helsingissä. Siitä\ntulee peijakkaan hauska matka.\n\nKaarlo ei huomannut, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Mariaan. Se\noli odottamatonta... Hän pelkäsi kiusauksen suuruutta, jos jäisin yksin\nTukholmaan. Hän pelkäsi tekevänsä Ellen Fraenkelin ehdotuksen mukaan ja\nsitä hän ei tahtoisi... Mutta samalla muisti hän, mitä Anny Bahr oli\nennustanut vuosi takaperin. Se aika alkaa lähestyä. Jos se oli määrätty\ntapahtuvaksi niin se tulisi tapahtumaan kaikesta huolimatta. Vuoden\nkuluessa — oli Anny Bahr sanonut. — — Mariaa vapisutti.\n\n— Oh, ei -— ei! Kaarlo, älä lähde, etkös! Minusta on niin ikävää olla\nyksin, pyyteli hän ja siirtyi lähemmäksi miestään.\n\nKaarlo tutkien katseli vaimoaan; tämän pyyntö sai hänet iloiseksi ja\ntyyneksi. Maria pyytää häntä jäämään — siis lähteä! Hän saa olla varma\nvaimonsa uskollisuudesta.\n\n— Mitä tarkoitat, Maria kulta?\n\n— Oi, älä matkusta, jää nyt kotiin, kun pyydän — jää minun tähteni!\n\n— Miten voit tuollaista pyytää? Ole nyt järkevä! Mitä ne yhtiössäkin\nsanoisivat. Olisipa se kaunista.\n\n— Voisithan helposti saada jonkun toisen matkalle.\n\n— Voisin kyllä, rakas lapsi, mutta näetkö, kun minun velvollisuuteni on\nmatkustaa, en tahdo sitä lyödä laimin.\n\nSiihen se jäi.\n\nJa seuraavana päivänä Maria järjesteli tavaroita hänen matkalaukkuunsa.\n\nKun Kaarlo tuli päivälliselle, pyysi Maria häntä uudelleen jäämään\nkotia, häntä muuten niin peloitti ja oli niin ikävä, sanoi hän. Mutta\nKaarlo löi kaiken leikiksi ja sanoi että yhtä ikävä hänelläkin oli\nkeväällä kun Maria lähti saaristoon, eikä hän aio ollakaan poissa kuin\npari viikkoa, vaikka Maria olikin koko kesän.\n\nSeuraavana päivänä, kun Marian piti lähteä miestään saattamaan\nlaivasillalle, kysyi hän Emmyltä, eikö tämä tahtoisi tulla mukaan. Ei,\nhän ei viitsinyt. Mutta vasten luuloa Agnes tarjoutui matkaan. Maria\noli iloinen kun sai seuraa, häntä oli kovin peloittanut yksin lähteä.\nJa kun nyt höyrylaiva erkani rannasta, tunsi hän selvästi näkevänsä\nviimeisen kerran Kaarlon kasvot. Hän liehutti liinaansa, kunnes laiva\nkatosi saarten taa. Silmät kosteina kääntyi hän sitte Agnesin rinnalla\nkotiinpäin. He kävelivät melkein äänettöminä. Maria pisti kätensä\nneitosen kainaloon.\n\n— Sano, Agnes, miksi sinäkin olet suuttunut minuun? Jos vasten tahtoani\nmilloin olen tuottanut sinulle mielipahaa, niin anna anteeksi ja ollaan\ntaas niinkuin ennen.\n\n— Minä annan niin mielelläni anteeksi, mutta ei enää kaikki tule\nniinkuin oli ennen.\n\nAgnesin äänessä oli sointu, joka sai Marian vavahtamaan ja vaikenemaan.\nHän ei tahtonut kysyä enempää.\n\nTätä seuraavan viikon Maria oli miltei alituiseen sisällä; hän\npelkäsi mennä ulos, pelkäsi kohtaavansa Erikin Mutta käydessä kerran\nillan kovin ikäväksi päätti hän pistäytyä Ellen Fraenkelin luona.\nNopein hermostunein askelin meni hän Stuure- ja Kaarlenkatuja pitkin\nBraahenkadulle. Ellen kuultuaan hänen äänensä eteisessä tuli iloisena\nvastaan.\n\n— Tuletpa vihdoinkin, Mari, olen koko viikon vartonut! Missä olet ollut\nsittenkuin miehesi lähti?\n\n— Kotona tietysti.\n\n— Yksinkö? — Se mahtaa olla ihanaa! Ettet vaan kuollut ikävään.\nLaihtunut sinä olet ja kalpea, pikku raukka.\n\nMaria kummasteli jotakin Ellen Fraenkelin käytöksessä, mutta ei tiennyt\nmitä. Oli jotakin vähän salaista ja merkillistä...\n\nVihdoin Ellen vei ystävättärensä salin oven luo.\n\n— Tiedätkö, kuka täällä on?\n\n— Miehesi?\n\n— Ei, Erik Bohrman.\n\nMaria ei tahtonut tulla huoneeseen. Mutta rouva Fraenkel veti hänet\nmukanaan sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEllen Fraenkelillä oli lukemattomia asioita toimitettavana, eikä\nluutnanttia odotettukaan kotiin ennenkuin myöhään illalla. Maria ja\nErik saivat enimmäkseen olla kahden. Kun upseerin rouva oli sytyttänyt\nkodikkaan lampun, puhelivat vilkkaasti kaikenlaisista asioista, eikä\nnyt, ennenkuin puhe jälleen siirtyi ennen vanhoihin muistoihin. Erik\nBohrman puhui nyt erikoisella lämmöllä äidistään.\n\n— Hän on oivallinen ja voimakas luonne, hyvä ja lämminsydäminen sielu,\nsanoi hän. — Kerran elämässään on hän tehnyt suuren vääryyden itseään\nja minua kohtaan, mutta olen antanut sen anteeksi jo kauvan sitte. Hän\non muuten erehdyksestään kärsinyt vielä enemmän kuin minä. Hän elää nyt\nvain unohtaakseen ja saadakseen kerran sovitetuksi, mitä on rikkonut\nymmärtämättömyydessään minua — ei, meitä molempia kohtaan. Hän ei usko\nvoivansa rauhassa kuolla, ellei sitä ennen saa kuulla teidän olevan\nonnellinen; hän on saanut tietoja teidän onnettomista perhesuhteistanne.\n\nTuomari Bohrman puhui tyynellä, hillityllä äänellä, mutta kaikesta\nsaattoi päättää, miten pohjalla kuohui.\n\n— On helppoa tehdä jotakin, mitä sitte saa koko elämänsä ajan katua,\njatkoi hän samalla matalalla äänellä. — Minusta tuntuu kuin mamman\nkuorma kävisi aina raskaammaksi, mitä enemmän hän lähenee hautaa.\nEtenkin muuatta kohtausta puutarhassa teidän kansanne katuu hän yötä\nja päivää saamatta sitä mielestään pois. Hän ei voi unohtaa... Erik\nBohrman otti povitaskustaan erään kirjeen.\n\n— Tahdotteko lukea tämän. Sain sen eilen.\n\nMaria otti kirjeen ja luki. Kyyneltyvien silmien kiitäessä rivi riviltä\npakkausi veri hänen poskilleen. \"Poikani\", oli siinä, \"jos tietäisit,\nkuinka paljon minä kärsin muistellessani sitä hetkeä, jolloin sanoin\n_hänelle_, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ettei\nteidän liitostanne tule mitään.\n\n\"Oi, miten saattoikaan äidinsydämeni ja mieleni olla niin itsekäs,\nettä riistämällä hänet sinulta riistin elämäsi onnen ja sen sijaan\nkohotin huulillesi katkeran kalkin! — En olisi tahtonut sinua ottamaan\npuolisoksesi isäsi edesmenneen vihamiehen tytärtä — ajattelin\nkaikkia niitä ristiriitoja, mitä olisi seurannut menettelystäsi. Oi,\nmikä lyhytnäköinen olento olin! Ei mihinkään voi verrata _niitä_\nristiriitoja ja mielentuskia, joita me molemmat olemme saaneet näinä\nvuosina tuntea ollessamme puhumatta hänestä — rakastetustasi. Oi,\neipä paljon puutu, etten itke verisiä kyyneleitä muistellessani tätä\nkaikkea! Mutta mitä auttavat katumus ja kyyneleet, ellei minulle kerran\nsuoda tilaisuutta sovittaa, mitä ymmärtämättömyydessäni ole rikkonut.\"\n\nJa toisessa paikassa seisoi: \"Olen usein kuullut puhuttavan, miten\nonnettomiin suhteisiin Maria on joutunut. Ja silloin on aina kun ilma\nkieltäysi tulemasta keuhkoihini ja rintaani ahdistaa. Sillä minähän\nse alkujaan olen syypäänä kaikkeen tähän. Viestit kertovat, että hän\nvähitellen päivä päivältä kuihtuu ja vetäytyy elämän vilkkaudesta pois.\nJos hän kuolee ennemmin kuin minä, niin tuskin saan omaltatunnoltani\npois tunnetta, että minä olen osallinen hänen kuolemaansa. Oi, poikani,\nainoa lapseni, uskallatko ja voitko antaa minulle toivon kipinän, että\nkerran voin sovittaa, mitä _häntä_ kohtaan olen rikkonut? En muuten\nluule voivani rauhassa kuolla. Tiedänhän, että sinä olet antanut\nminulle kaiken anteeksi mutta elämäni tähden täytyy minun _hänenkin_\nomasta suustaan kuulla rauhoittava, lohduttava sana ja minun täytyy\nkerran tuntea hänen kätensä sovittava puristus.\n\n\"Ellen Fraenkel on kirjoittanut minulle koko joukon asioita, ennen\nkaikkea ne, joista kirjeessäsi mainitsit. Kun kesällä kuulin puhuttavan\nMarian onnettomuudesta, lähetin terveisiä hänelle ja pyysin saattamaan\ntiedoksi, että minun luokseni hän olisi sydämellisesti tervetullut,\nellei hän nimittäin voisi välttää sitä onnetonta hetkeä, jolloin ei\nluule voivansa pitemmältä kestää sietämättömiä suhteitaan miehensä\nkanssa. Äskettäin kuulin kerrottavan, että se hetki lähestyy — — — En\ntiedä, josko Ellen Fraenkel on vienyt terveiseni sellaisinaan perille\nja pyydän sen vuoksi sinua puhumaan hänelle. Pyydä häntä _niin_ kuin\nminä itsekin tahtoisin pyytää pakenemaan äidilliseen helmaani, joka\nkaihoten vartoo häntä! Sano hänelle, että jos hän tulee ja antaa\n_kaikki_ anteeksi, niin lahjoittaa hän rauhan vanhalle naiselle,\njoka jo horjuen seisoo haudan partaalla — onhan se melkein viimeinen\npalvelus kuolevalle! — — —\"\n\nMaria kumartui peittääkseen tulipunaisen hehteen otsaltaan, poskiltaan\nja kaulaltaan. Erik oli äänetönnä katsellut häntä, mutta nyt hän nousi\nja painoi Marian pään rintaansa vasten silitellen rauhoittavalla\nkädellä hänen otsaansa ja poskiaan.\n\nRouva Fraenkelin vähää myöhemmin tullessa huoneeseen istuivat Maria\nja Erik vastatuksin pöydän luona ja heidän katseensa puhuivat enemmän\nkuin sanat. Ne puhuivat odotusta ja toivoa. Pitkä oli aika vierähtävä,\nennenkuin he tämän jälkeen tulisivat näkemään toisensa, mutta sitte ei\nheidän enää koskaan tarvitsekaan erota.\n\nKello oli yli puoli yksi yöllä, kun luutnantti Fraenkel saattoi Marian\nkotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, kun Agnes tuli veljensä asuntoon, oli Maria\npoissa. Salin pöydällä oli kortti hänelle itselleen ja Kaarlon\nkirjoituspöydällä sinetillä suljettu kirje.\n\n\n\n\n11.\n\n\nMaantiellä, joka työväenrakennuksilta johtaa eräälle tehtaalle\netelä-Norlannissa, oli tänään vilkkaampaa liikettä kuin tavallisesti;\nhuomasi selvään jotain tavallista harvinaisempaa olevan ilmassa.\nTyömiehet, jotka olivat matkalla tehtaalle, puhelivat hetkisen\nkeskenään pienemmissä joukkueissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaansa.\nTyömiesten vaimoja seisoskeli pienemmissä ryhmissä rakennusten\nedustalla ja näytti heillä olevan tavallista vilkkaampaa ja jotakin\nsalaperäiseltä vivahtavaa puhelua keskenään. Erään pienen punaiseksi\nmaalattuun rakennuksen edessä seisoi kaksi nuorta vaimoa puhellen erään\nvanhemman naisen kanssa.\n\n— Tuleeko hän jo tänään? — kysyi nuorempi katsoen puhetoveriaan silmiin.\n\n— Hänen pitäisi tulla vallan heti. Kuuluu asettuvan rouva Bohrmanin luo.\n\n— Kuka se sitten on, joka tulee? kysyi toinen nuoremmista naisista.\n\n— Neiti Rudman, josta olemme puhuneet... tai rouvahan hän on ollut jo\nnelisen vuotta. Tehtaanhoitaja Rudman-vainajan tytär. Hän on poistunut\nmiehensä luota Tukholmassa ja jääkin luultavasti tänne.\n\n— Onpa sekin kaunis juttu. Lähteä nyt pois miehensä luota.\n\n— Entäpä sitte, ellei kerran voi sietää miestään... raukka. Sääliksi\nhäntä tosiaan käy, hän oli aina niin hyvä ja kiltti tyttönä, oikea\nenkeli; minä palvelin pari vuotta hänen vanhemmillaan, niin että tiedän\nhyvin.\n\nPaikalle tullut toinenkin vanhempi nainen nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n— Eikö hän ennen ollut välilöissä nuoren herra Bohrmanin kanssa?\nEivätkö ne olleet jo kihloissakin?\n\n— Olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan vapaata. Rouva Bohrman ei\nsallinut nuorten yhtyä, vaan teki kerrassaan siitä lopun eroittamalla\nheidät pitkiksi vuosiksi toisistaan. Sittemmin on hän kovin katunut\nsilloista menettelyään, sen tiedän varmasti.\n\n— Missä nuori Bohrman on nykyään? Eihän hän ole käynyt kotona\nsittenkuin viime joulun aikaan?\n\n— Hän on saanut hyvän viran Tukholmassa ja ansaitsee siellä suuria\npalkkoja. Hänestä vielä kerran neiti Rud — — — tai nuoren rouvan mies.\n\nNiin, ymmärtäähän sen. — Naiset nyökäyttivät toisilleen päätään ja\nmenivät kukin taholleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurella maantiellä, joka läheiseltä asemalta vei tehtaalle, vierivät\nnopeasti ajopelit.\n\nJuuri kuin juna pysähtyi asemalla, pysähtyi vaunukin asemasillan\nviereen. Siitä astui ulos rouva Bohrman, joka kiireesti käveli\nsillalle. Hän oli hienopiirteinen, kalpea ja laiha, silmät tummat ja\nterävät. Hän ennätti parhaiksi näkemään, miten erään vaununosaston\nikkunasta katsoi uteliaana hieno, nuori pääkaupunkilaisnainen.\nSilmänräpäyksen kuluttua he olivat sylityksin.\n\n— Maria — rakas lapsi!\n\n— Täti — rakas täti!\n\nHetken kuluttua istuivat he vaunussa, joka nopeasti vieri Öfvergårdia,\nBohrmanin sukutaloa kohti. Parin tunnin kuluttua he olivat perillä.\nPorraskäytävällä seisoi valko-esiliinainen palvelustyttö, joka kiltisti\nja erikoisen huomaavasti auttoi Mariaa hänen monien pikkukapineittensa\nkantamisessa. Maria vetäsi henkeään ja katsoi ympärilleen — tuo metsä\nse kätkee hänen nuoruutensa lemmentarinan!\n\n— Kiitos, kiitos! — sanoi hän palvelustytölle, joka vei matkalaukun\nsisään.\n\nRouva Bohrman oli heti mennyt sisähuoneisiin ollakseen Mariaa vastassa\nja vielä katsomassa, että kaikki oli järjestyksessä.\n\n— Minne minun pitää? En löydä — minä en ole ennen ollut täällä...\n\n— Jos neiti — anteeksi — rouva, piti sanomani, on hyvä ja tule tänne,\nminä näytän rouvan huoneen. Se on täällä yläkerrassa — Öfvergårdin\nsuurin ja valoisin huone, josta on vallan mainio näköala yli metsän ja\nkosken.\n\nMaria miltei juoksi portaita ylös. Tämä kaikkialla häntä kohtaan\nosoitettu huolenpito, myötätunto ja hyväntahtoisuus riemastuttivat\nhäntä. Hän tunsi olevansa kuin ennen siihen vanhaan hyvään aikaan,\njolloin oli seitsentoista vuotinen tyttö, iloinen, elämänhaluinen ja\nreipas.\n\nYlhäällä salissa seisoi rouva Bohrman keskellä lattiaa; Marian astuessa\nhuoneeseen hän säteilevin silmin avasi helmansa hymyillen samalla\nherttaista, hyväntahtoista hymyilyään.\n\n— Tule lapseni! — sanoi hän lempeällä, sointuvalla äänellään. —\nSalli minun sulkea sinut syliini ja toivottaa sinut oikein, oikein\nsydämellisesti tervetulleeksi! — Kiitos, lapsi, kiitos siitä, että\ntulit! Jos tietäisit, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä. Mutta nyt\nsinun pitääkin olla täällä kauvan, kauvan — siihen asti kuin... —\nMarian hiuksille vierähti pari kuumaa kyyneltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen jälkeen, jonka he olivat syöneet kasveilla koristetussa\nruokasalissa, istuivat he jälleen ylhäällä Marian huoneessa. Vieläkin\nnousi rouva Bohrman ja siirsi tuolinsa Marian eteen.\n\n— Lapsikulta, minä en osaa selittää, kuinka iloinen olen nähdessäni\nsinut luonani! Hän taputteli uudestaan ja uudestaan Mariaa poskelle.\n— Tule nyt, Maria kulta, Erikin huoneeseen. Sitä saat käyttää työ- ja\narkihuoneenasi! — Hän otti nuorta rouvaa kädestä ja vei hänet eteisen\nläpi vastapäätä olevaan huoneeseen. — Tänne pitää sinun aina tulla,\nmilloin haluat olla yksin tai rauhassa. — Täällä on Erik aina kotona\nkäydessään, mutta nyt sinä saat asua täällä. Milloin luet jotakin, tai\ntahdot kirjoittaa tai katsella tuota metsäistä maisemaa, niin tule aina\ntähän huoneeseen! Tiedän että sinä olet haaveileva ja unelmoiva luonne,\njoka rakastaa luonnon kauneutta — täällä ei sinua mikään, ei mikään\nhäiritse. — — — Rouva Bohrman istuutui seuraten tarkasti silmillään\nMarian kasvojen joka ainoaa ilmettä.\n\nMaria seisoi keskellä lattiaa katsellen joka huonekalua, koristetta\nja esinettä erikseen. Hän tiesi, että lemmekäs käsi oli ne kaikki\nsijoittanut hänen mukavuudekseen. Huoneen nurkassa oli suuren varjoisan\npalmun alla mukava lepotuoli ja vieressä pöytä ja siinä kaikki uusin\nkaunokirjallisuus.\n\nHän katseli ja katseli — kääntyi vihdoin, täynnä onnea ja iloa.\nKyyneleet juoksivat alas poskia. Hän laskeutui polvilleen, nojasi rouva\nBohrmanin helmaan ja suuteli hellästi hänen käsiään.\n\n— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen?\nMinä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen.\nKiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!... Oi,\nei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä\narvaan... Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta\nminä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän,\ntäti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin\nolisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa,\nen onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä\ntunnen tällä hetkellä... Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista,\nettä _sellainen_ mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?\n\nRouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin\nsilmiinsä.\n\n— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla\nrauhassa.\n\n— Kuollako? Ei! _Nyt_ sinun täytyy elää — elää _meille!_\n\n— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!\n\n\n\n"]