[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6qP_uyDkSSzkEymb4NfDRtCyuVULEGfBH6pJFxsI7ow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2959,"Pohjalaisia ja peräpohjalaisia","Koskimaa, Juho",1891,1926,"2959-koskimaa-juho-pohjalaisia-ja-perapohjalaisia","2959__Koskimaa_Juho__Pohjalaisia_ja_peräpohjalaisia",null,"novelli",[],[],"fi",1920,22611,139751,false,72657,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Pohjalaisia ja peräpohjalaisia\" by Juho Koskimaa is a collection of narratives written in the early 20th century. The work delves into the lives and challenges of people inhabiting the northern wilderness of Finland, capturing their struggles with nature, poverty, and social dynamics. Each story presents rich character studies, exploring themes of survival, resilience, and the human condition.  The opening of the book introduces us to Eera Mantselmus, a guardian of the poro fence in the desolate wilderness, who remains vigilant against thieves from the Russian side. As he awaits his colleague, Eera reflects on the changing landscape of theft and lawlessness in the region, revealing his experiences and mindset as a protector of his territory. The passage sets a tone of isolation and tension, presenting Eera as a capable, if weary, individual, while hinting at deeper societal issues stemming from poverty and desperation faced by both the local and the intruding characters. The depiction of the raw wilderness alongside personal struggles promises an engaging exploration of life in a remote part of Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia Pohjanmaan ja Lapin erämaiden asukkaista. Tarinat kuvaavat elämää kaukana asutuksesta, missä vallitsevat luonnonvoimat ja oma oikeustaju. Kokoelmaan kuuluu muun muassa kuvauksia poroaidan vartijoista ja uudisraivaajista.","Juho Koskimaan 'Pohjalaisia ja peräpohjalaisia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2960. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön \na levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","POHJALAISIA  JA  PERÄPOHJALAISIA\n\nKirj.\n\nJuho Koskimaa\n\n\n\n\n\nOulussa,\nPohjolan Kustannus-Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nErämaan laki\nVarkaus\nSara-Niilan uutistalo\nTunturi-Heikki ja hänen rahansa\nEerik Lensmanin kääntymys\nMuutaman jätkän kesä-idylli\nHautausmaalla\nSunnuntai-aamuna\nSanni\nPientä odotusta\nPalaava kapinoitsija\nJaskan äkkikäännös\n\n\n\n\nERÄMAAN LAKI\n\n\nSiellä, missä kruunun poroaita katkaisee vuolaan Tuntsan, autiossa\nerämaassa, on aidanvartijoilla hataraseinäinen kotansa. Ei kylää, ei\ntaloa, ei edes tölliäkään kymmenien peninkulmien laajuisella alalla.\nÄäretön, salaperäisyydessään hirvittävä erämaa kaikkialla, minne\nvain silmäsi käännät. Ympärilläsi on valkea jäkäläkangas kuivine,\nkaksilatvaisine kuusineen, sen takana samanlaisia jäkäläkankaita,\npaloja tai vellovia soita, jotka pieni tunturipuro tai joentapainen\njakaa ikäänkuin suunnattomiin sarkoihin, ja sitten taas kankaita,\nsoita, tuntureita, vaaroja ja yhtä loputonta erämaata. Edessäsi\nnäet Sauoivan ja Puitsitunturin vaaleat laet, takanasi Värriöiden\ntunturijonon ja kaukana idässä, kohti Vienanmerta, kohottaa Umptek\nlumipeitteisiä, mutta laskevan auringon valossa verisiltä näyttäviä\nhuippukaan taivaita kohti. Maantieteilijät kertovat sen olevan toista\nkilometriä korkean.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkomääriä voit tässä kiveliössä kulkea ja kuulet vain omien\naskeltesi kahisevan jäkälikössä ja sääskien taukoamatta surisevan\nympärilläsi. Joskus voit tavata kuljeksivan porotokan. Se pysähtyy\nhetkeksi, katsahtaa sinua ihmetellen, pakenee sitten kiiruusti\ntiehensä, ja sinä kuulet vain sen kavioiden kopseen, joka häipyy\nkauas erämaan uumeniin. Karhukin, tämän erämaan vakinaisin asujain,\nantaa sinun rauhallisena kulkea tietöntä taivaltasi ja väistyy\nkauniisti ja hiljaisesti syrjään. Niin voit kulkea viikkomäärin ja\nyhä voimakkaampana kehittyy sinussa tunne, että olet heitetty oman\nharkintasi varaan ja että jostakin, vaaleansinisen taivaan takaa,\nkatselee sinua Isä-Jumala, vartioiden, teetkö oikein tai väärin ja\nvaatimatta sinua tilille muiden kuin korkean itsensä eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVain kruunun monikymmenpeninkulmainen poroaita antaa aavistuksen\njonkunlaisesta viljelyksestä, poroaita, joka on rakennettu varkaita\nvastaan ja joka suunnattoman langan tavoin leikkaa erämaan. Varkaita\nvastaan on tämä aita rakennettu, sitä varten on sillä myöskin\nvartijansa ja Tuntsan rannalla on yksi heidän kodistaan.\n\nKerran viikossa sivuuttaa tällä kodalla toisensa kaksi vartijaa\nkulkeakseen sitten kumpikin suunnalleen kuusi peninkulmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEera Mantselmus, joka toistakymmentä vuotta on ollut toimessaan, on jo\nkodalle saapunut. Kesät, talvet on hän matkansa aidan viertä kulkenut,\njoskus vain kylässä käynyt eväitä hakemassa, ja ihmiset kertovat, että\nhän tuntee aidan jokaisen säleen, jokaisen puun, pensaan ja kiven\naidan vierellä. Varkaudet ovat vähenneet, vain joskus voi koltta,\nryssän puolen lappalainen, viikkomäärin vaanittuaan Eeraa ja saatuaan\nvarmuuden siitä, että hän on peninkulmien päässä, saada viedyksi\nsuuremman tai pienemmän tokan omalle puolelleen.\n\nEera on siis jo saapunut kodalle, keittänyt kahvit ja istuu\nkynnyksellä toveriaan odotellen ja piippuaan imeskellen. Hän on ehkä\nviisissäkymmenissä, mies laiha ja luiseva, kasvot päivettyneet ja\nilmeettömät. Silloin tällöin luo hän pikaisen katseen ympärilleen ja\nimee sitten taas piippuaan sen näköisenä kuin ei ajattelisi mitään.\n\n— Saisi se toverikin jo tulla, että saataisiin vähän jutella, mietti\nhän. Muutamia vuosia sitten, kun isoajakoa oli toimitettu, ei täällä\ntarvinnut seuran puutetta valittaa. Linjamiehiä ja insinöörejä joka\nkolmannella peninkulmalla. Mitähän varten se kruunu tännekin niitä\nlinjojaan...?\n\nToveri, Sodankylän puoleinen, viipyi yhä.\n\n— Jos lienee tavannut jonkun erämaita kiertelevän, teitä karttavan\nviinasaksan, jatkoi hän mietteitään.\n\nJoskus oli hänkin tavannut sellaisen, ostanut tuopin pirtua ja\nsitten toverinsa kanssa juonut sen täällä kodalla. Kyllä silloin\noli Sodankylän miehen suu käynyt ja lopuksi oli metsä kajahdellut\nvanhojen miesten käheästä, yksitoikkoisesta laulusta. Vieläkin pakkasi\nnaurattamaan kun ajatteli.\n\n— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten.\nKeliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti...\n\nNimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta\nmitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän\nomistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin,\nettä nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli... Vahtikoon\nitse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute...\n\nKoltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja\nvieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto\nmennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs\nsiitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten\nsuusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei\nannettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.\n\nJa Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi\nhänen ansiotaan.\n\n— Mutta entäpä...\n\nEeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia.\nHän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten\nmielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin...\n\nAurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin\nsaapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves\nkädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut,\nettä tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli.\nJompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella.\nEllei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa\nliikoja kätelty eikä tervehditty.\n\n— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle.\nAjattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.\n\n— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi\nhän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.\n\n— Oli aidassakin vähän korjaamista, sanoi hän sitten.\n\n— Vai oli? vilkastui Eera. Ei minun tahollani ollut sattunut.\n\nToveri joi kahvinsa suurella mielihartaudella, avasi sitten laukkunsa\nja alkoi järsiä kuivattua poronlihaa.\n\n— Vai oli särjetty? tiedusteli Eera uudelleen hetken kuluttua. Kukahan\nlienee ollut meiningeissä?\n\nToinen vartija lopetteli ateriaansa ja paneutui pitkäkseen sytytettyään\nensin piippunsa.\n\n— Kolttapa tietenkin, vastasi hän sitten välinpitämättömästi.\n\n— Mitäpä koltta näin aikaisin...? Melkein kesä vielä.\n\n— Kyllä ne pojat Saisi ottaa hengiltä koko heimokunnan, että kerrankin\npääsisi rauhaan. Niillä on varkaan luonto veressä...\n\n— Taitaa olla. Ja monihan niistä on löytänyt viimeisen levon täällä\nselkosessa, niin että melkein on sääli tullut. Vaan eivätpä ota\nojentuakseen, eivät.\n\n— Mutta oletko varma, että koltta on jo ollut liikkeessä?\n\nToveri vaikeni ja kaivoi laukustaan esille patalakin.\n\n— No? kysyi hän sitten voitokkaan näköisenä.\n\n— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan\naikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää\nsilmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?\n\n— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt,\nhuomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää,\nnähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei\nkuulunut.\n\n— Odottelemaan lienevät menneet.\n\n— Odottelemaan kai. Jos nyt satut tapaamaan, niin...\n\nEera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei\nniitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja\nlaskeutuivat levolle taljoille.\n\n— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen\nvedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.\n\n— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin\nkaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.\n\n— Niinpä vain.\n\nEera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa\nhartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin\nnäin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi\nvarastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän\nvaruillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet,\neikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun\nlinnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että:\njoo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki\npois vaan, niin ei tule toista kertaa...\n\nSinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut\nunen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi.\nLevottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen\nmaatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan\nmiehille.\n\nEera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta\ntaipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä\noli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin\nkyllä varkaat vähenivät.\n\nAamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän\noli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli\nvireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti\npälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin\ntarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan\nhänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta\nvikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät\nkarttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä.\nJa entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat\nyhteen kovat, tupakanruskeat huulet.\n\nKaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä,\nkun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää,\ntassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat\niänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan\ntunturipuron livertelevä lorina.\n\nEera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat\nhänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea,\nkuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja\nkun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran\nmielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen\ntäiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun\nnäkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.\n\nKuitenkin: voi sattua, että kolttakin joskus ottaa asettuakseen\nväijyksiin.\n\nEeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä,\nmutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono\npyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut\ntapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet\njoukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.\n\nAjatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut\nlähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa.\nJos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi\nliipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä.\nHän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy\ntunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa...\n\nErkkiä vistotti ja vaistomaisesti hän vetäytyi kauemmaksi aidasta.\n\nTai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu,\nja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta\naikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät,\nkuinka hän niinkin kauan on säilynyt... Olivat jo kylällä puhuneet,\nettä olehan varuillasi...\n\nErkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan\nnäkyvistään.\n\n— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen\nole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin\nmarssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on\nesteenä...\n\nEeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun\nnuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin\ntahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.\n\nTulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo\nsivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä\nlienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain\narvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri\nhäntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.\n\n— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun\nkielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.\n\nJuuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden\nlatvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä\nja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta,\nsäännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään.\nSamalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin\npoispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten\npäätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta\nsitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto\non kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.\n\nViimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää\nhengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.\n\nAidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä,\nvanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo\nrevitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.\n\n— Vai niin, ajattelee Eera. Äijä opettaa lapselle varastamisen aakkosia.\n\nHetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta\nsamalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.\n\n— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla\noli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena\nlapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana\nkasvaisit ja varkaana kuolisit...\n\nHänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä,\ntähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä\npäästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.\n\n— Sattui hyvin...\n\nUkko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen\nkuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo\npaikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo\nja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa\nEera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä\nlaukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu\nkolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.\n\nEera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin\nruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn\naidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän\nvaltion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.\n\nHetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys,\nsitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu\nloiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon\nruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä\nkaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On\njälellä vain aidan korjuu.\n\nEera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä\nhäntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä\nomantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi\nmurhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen\nasemassaan.\n\n— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan\nihmisten ainoat elinehdot?\n\nOlisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan\nheilläkin kivääri mukana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö\nhyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu\nensi yönsä rauhallisesti.\n\nKalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen\nyöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen\nmahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.\n\n\n\n\nVARKAUS\n\n\nElämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän\nKaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin,\nei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla\nnautinnoilla pilattu.\n\nPäivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä\nkerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja\nteki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin\nhallitsemasta kruununtorpasta.\n\n— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä... hoki Anselmi ja\nuskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala,\nkun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin\njoukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä\nlohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin\nvaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella\nköyhyydessä ja uskossa.\n\n— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli\nviisauksia lausumaan.\n\nItse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut\ntuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat\nsaaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin\nja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää.\nMutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi\nElsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin\ntöissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia\nsattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes\ntaas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito\nsitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään\nvaltatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.\n\nNaapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja\nalituisen pilan esineenä.\n\n— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä,\nniin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.\n\nKirkolle oli viitisen peninkulmaa.\n\nMutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella\nneron runsaudellakaan pilattu.\n\nHän oli vain köyhä, niin verrattoman köyhä. Pakko pani juoksemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut\nilmestynyt.\n\nAnselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa,\nniinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi\nsammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.\n\nLapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja\npiirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä\nnuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen\noli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista\nkuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat,\nkatseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja\nsuhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.\n\n— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli\nalkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.\n\nAkka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän\nkotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä\npäästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä\nsilminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään,\nsen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan\npäätekijänä.\n\n— Menisit siitä edes jonnekin, tokaisi akka.\n\n— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui\nmetsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän\nveivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi\nnaurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.\n\n— No! tiukkasi akka.\n\nAnselmi pani lähtevän näköisenä naapukan päähänsä.\n\n— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.\n\n— Mene jostakin kyselemään töitä.\n\nAnselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja\nmahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei\nkukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän\ntavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut\nvaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli\nsaanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.\n\nPuute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.\n\n— Onhan tuo edes hyvä... aloitti Anselmi.\n\n— Mikä sitten? keskeytti akka.\n\n— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.\n\nLaihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä\nminään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun\nkasvavat.\n\nAkan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.\n\n— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.\n\n— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.\n\nJa jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.\n\n— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä\nlinnustamaan. Se apu siitäkin olisi.\n\n— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi.\nViisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin\nniinkuin paremmatkin pari kuukautta.\n\n— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa\nsuuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira.\nKyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.\n\nNyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi.\nAnselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella\nasetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.\n\n— Minne sinä menet? kysyi akka.\n\n— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.\n\n— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.\n\n— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.\n\nPimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja\nvilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui\nAnselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.\n\n— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä\nkesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri\ntavalla.\n\nLehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka\nsen kesään pääsemisen kanssa oikein on.\n\n— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo\nvaluisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten\nolisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi\nvaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.\n\n— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää\nkun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät\npuulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.\n\nJa taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.\n\nAlkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat,\nei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle\ntarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän\nosa sellainen.\n\nLuonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän\nhidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni.\nKyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän\nmennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän\nmennessä liekin ollut.\n\nTästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin\nsellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän\nsatu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala,\njoka pitää huolen riekoistakin...\n\nUupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi\nistahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa\nhäntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän\nse on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!\n\nAnselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti\nsiihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.\n\n— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta\nehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni...\n\nSitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun,\nlappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä\nomaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat\nolla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden\nvei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt\nampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.\n\nKuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin\nyhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja\nsanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla\nei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu\nolevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja\nniin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan\nkramahvoonaamista.\n\nAnselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja\nsitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni,\nmutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä\nmusteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten\ntakaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi\nja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa\ntapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän\nlinnaan, siellä saat miettiä... Mutta metsä pysyi äänettömänä,\nruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi\nsiinä, mihin oli jäänytkin.\n\nAnselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi\nnylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan\nselkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.\n\nPihalla tuli akka häntä vastaan.\n\n— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.\n\n— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi\nhymyssä suin.\n\n— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa\nkuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.\n\n— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti\nAnselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se\nantaa velkana olla kesään asti.\n\n— Menet minkä menet.\n\nEukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin\nrauhoittuvan.\n\nSeuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja\nrauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPonku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli\nampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi\noli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.\n\n— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut,\nlauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen\nkanssaan.\n\n— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi\nminä nyt tulen.\n\nPonku-Matti, lappalainen, mietti hetken.\n\n— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja\nsovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.\n\n— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.\n\n— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi\nköyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.\n\nTäynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei\nottanut vastaan tarjottuja rahoja.\n\n— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.\n\nIlmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän\nistui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti\nkihlakunnanoikeuden päätöstä.\n\nKittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli\nvain siitä, miten pitkäksi aikaa.\n\nAkka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille\nsurkeuttaan ja haukuskeli miestään.\n\n— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.\n\n— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.\n\n— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen...\n\nAnselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa,\ntoivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät\nauttamattomasti suljettuina.\n\n— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet.\nVaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä... Ja\nsovintoakin muka oli tarjonnut.\n\n— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies...\n\n— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se\ntäytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.\n\nOikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin\nkorkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki\nhetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi.\nMitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä\nhyvä.\n\nVihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset\nkäskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!\n\n\"— Ja koska on todistettu\", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti,\n\"että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä\nhädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä\ntarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus,\nottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi\nkanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin\nasianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta\nkolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse\nkärsiä kulunsa.\"\n\nAsianomaiset saivat käydä ulos.\n\n— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.\n\n— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.\n\nAnselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella\nkotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne\nPongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.\n\nMutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut\nhänenkin kohdalleen.\n\n\n\n\nSARA-NIILAN UUTISTALO\n\n\nTänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo\nratkaistava.\n\nSara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa\npenkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava\nrauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt\nvelvollisuutensa.\n\nLapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja\nyltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt\nSara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä\ntappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.\n\nKaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä.\nHetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän\ntoivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle,\nmutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa\nepämääräiseen aprikoimiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa\nja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta\nSuomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän,\nSara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik\nEira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin.\nMikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas,\nja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.\n\nTäällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet\navioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen\nseitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.\n\n— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel\npitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.\n\n— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli\nmiettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei\nkuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.\n\n— Katsokaa taivaan lintuja... sanoi pastori.\n\nTässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen,\nSara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi\nhuolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa\nhänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi\nniille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka\nsitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.\n\nSenvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella\nitselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin\nSeeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi\nitselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella\nolevalla luonnonniityllä.\n\n— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän\nitselleen sanonut.\n\nOmalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut\nylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta\npuolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo\nkeväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen\nkautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä.\nKuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat\nkertoneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan\nsylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano\npaistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo\nse hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket\nkuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne\ntehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat\nyhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille\nvasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen\npiippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.\n\n— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa\nmitään auttaisi.\n\n— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila\nvelvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt\nMutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.\n\nHänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän\najatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila,\nvaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas\nNils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen\nja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on\nvalkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle\nmennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa\nkahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka\nTunturi-Heikki on Norjasta tuonut.\n\n— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille\nkruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.\n\nMutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän\nnäköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran\nkamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen\ngrammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta\nja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa\nTromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa\n\"Ihajaan\" ja \"Kuinka se joki voipi suora olla\"; Erik Eira kuuntelee,\nnaureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.\n\n— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn\nviinaa.\n\nNiinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto\non ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa\nei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan\nkruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.\n\nNäin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin\nputoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä\nalakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä\non herkkä ja syvä synnintunto.\n\n— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän,\nvaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.\n\nSara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin\ntullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen\nhätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä\nvastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee\nhitaasti pöydän ääreen kahville.\n\nKaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten\nsärpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen\njatkaa..\n\n— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on\nseuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos\nahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa...\n\n— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila\nvälinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä\nmielellä on tehty, mitä on tehty...\n\nSara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu oma\nlehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa\nmarkkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan\nsitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi\ntili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut\nkaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee\nmoni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus\nryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella\npäissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun\nsetelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana.\nNämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne\nkaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel\nkatsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.\n\nJa vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri,\njäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen\nkiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin\nhenkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi\nnyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta\nhyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut\nmietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.\n\nSitten se talo putoaisi kuin hyllyltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos,\nvaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.\n\nRakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli,\nlaukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti juovuksissa.\nKun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee\njotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää\nsankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.\n\n— Päivää, tervehtii Kylmänen jo matkan päästä. Terveisiä Inarista.\n\n— Päivää, vastaa Sara-Niila kuivasti.\n\n— Joko syyni on käynyt? kysyy Kylmänen sitten.\n\n— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.\n\nKylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin\nlotinan tapaista.\n\n— Ottaisiko Niila ryypyn?\n\nNiilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila\nkauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä\nistuu hänessä lujasti.\n\n— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin... ja syntikin\nse on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.\n\nKylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.\n\n— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin,\nohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä\nniinkuin paviaani.\n\nNiila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin\npahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän\nja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja\nymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka\nei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä,\nErik Eiran esimerkkiä... Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja\nitsensähillitsemiskykyä.\n\nEikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja\nantaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.\n\nPäivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö\ninsinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen\nedullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää\nhänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta\nkuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen.\nEpätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on\nyllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein\nsitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.\n\nÄkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti\nsäikähtäen mietteensä.\n\nMitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti\nlapsensa näkemään nälkää.\n\nSara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi\nmetsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta\ntotiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi.\nNyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro\nhänelle kauniisti ja asiallisesti.\n\n\"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka\npeninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai\nvarastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne\nsinäkin aiot tupasi rakentaa... Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit,\ntukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini\nrantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli\nvain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät\nPäiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan\ntuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko\nnähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan,\nantamatta lämpöä ja valoa... Sinusta on tuleva Seeskulkija...\"\n\nEipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä\nkäy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta\nvilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin\ntupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana\non niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon.\nHän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee\narvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen\nedessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on\nMutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita\nja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita\nja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin\nja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen\nalkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta\nja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja\ntähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa\noikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin\nvaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan\nmieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin\nnimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.\n\nYksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä\nkeinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille\nurille.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta... minä\nen saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja\nelokuulla minä menen heinäntekoon... Sitten minulla on hevonen ja\nrahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus\nkylästelemään... Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen,\nlaulava, soittava, naurava grammofooni... minä muutan siihen neulaa...\n\nNiila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon,\ntotiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:\n\n— Grammofooni — ylpeyden ja perkeleen henki...\n\nHän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin\nhelmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla\najattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.\n\nKaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut\nNiilan.\n\n— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan\nsiitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.\n\n— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista\ntoivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.\n\nHän on jo nöyrästi heittänyt kaikki Ibmelin kaikkivoipaan harkintaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin\nja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa\non hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja\nepävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka\non erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he\nollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee\nkovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.\n\n— Minulla on lähes neljäsataa markkaa säästöjä, sanoo Niila.\n\n— Ja kun myyt viisi poroa, niin saat kaksisataa lisää, sanoo insinööri.\n\nNiila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan.\nHiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä\non taas täynnä toivoa.\n\nKun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra\nGyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee\ninsinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että\nnämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän\nkävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa,\n— oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille\nkatselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..\n\nInsinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista\nluontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa:\nhylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa\nkummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin\nvaistoin odottaen.\n\n— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee\nmetsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu\naiottuun suojelusalueeseen.\n\nSe tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi.\nKaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään\nnurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.\n\nNe ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että\nNiilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne,\nmissä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen\nhymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.\n\n\"Ylpeyden henki!\" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja\nahneuden henki”.\n\nJa samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut\nsallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.\n\n— Kyllä kai se köyhän on toivotonta... sanoo hän nöyrästi.\n\n— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen,\nmyhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.\n\n— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa\nGyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin\nluulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.\n\nSanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan\nyksin mietteineen.\n\nKuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen.\nHänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman\nylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin,\nniinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.\n\nTai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi\nlapsilleen.\n\n\n\n\nTUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA\n\n\nTunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.\n\nEihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä,\nmutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei\nlöytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset\njaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet\ntunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut\nkenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen\njotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin\nhän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan\nmaksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja\nkerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin\nviisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin\nyli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta\nTunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.\n\nMitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut.\nHän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle\nsattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa,\nsouteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus\naikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa\nviinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian\nvanhakin sellaiseen.\n\n— Juo, Heikki, sanottiin hänelle.\n\nMutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen,\nminkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen\nsitten muille.\n\nSellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut,\nriippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli\nvaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.\n\n— Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, sanoi Heikki.\n\nJa kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän\ntalletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran\nolivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren\ntuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.\n\nHeikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä\nkaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.\n\n— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin\nviedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin\nsilmäterääni.\n\n— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä\nvoit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?\n\n— Kyllä minä tiedän, huusi Heikki. Jokaiseen rahaan on piirretty risti.\n\nLöytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut\nantamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.\n\nNyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään\nruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.\n\n— Tarvitseeko herra soutajaa? kysyi hän kylään saapuvalta inspehtorilta.\n\n— Vanhahan se vaari näkyy olevan.\n\n— Mitä siitä, vastaa Heikki. Kyllä minä jaksan. Ja minä vien halvalla.\nKahdeksan markkaa Pumpasenkylään. Muut ottavat kaksikymmentä.\n\nHeikin on enää vaikea soutaa, hän läähättää ja sormiin tahtoo\ntulla suonenveto, mutta hän peittää väsymyksensä ja kiskoo venettä\nvastavirtaan kuin olisi henki kysymyksessä, ajatellen neljää kiiltävää\nkaksimarkkasta, jotka hän pian on kuljettava kätköihinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunturi-Heikin pääasiallisin suojapaikka on Mellan talon pirtinloukko\nja merkillistä on, että Mellan Euke-emäntä, Mutkan ison rikkaan nuorin\ntytär, joka kasteessa almanakan mukaan sai nimen Eugenia, häntä kärsii.\nNiillä kuuluu, Eukella ja Heikillä, nuoruutensa päivinä olleen jotakin\nhärkkimen kauppaa, mutta kai se jo vähitellen, kolmenkymmenen vuoden\nkuluessa, oli unohtunut, jos se jotakin tavallista kummempaa oli\nollutkaan. Tosin Euken mies, Mellan Sakeri, joskus päissään ollessaan\nkäski Heikin mennä helvettiin, vieläpä auttoi hänet pihallekin, ja\nHeikki tottelikin äänettömästi, mutta vain siksi kerraksi. Hän palasi\npian takaisin, ja Mellan pirtti oli ainoa paikka, missä hänessä voitiin\nsaada esille se määrä ihmistä, joka hänessä vielä oli jälellä.\n\nNiin ei ollut aina ollut. Oli ollut aika, jolloin ihminen\nTunturi-Heikistä saatiin liiankin helposti esille ja se oli silloin,\nkun hän kirkkaina kesäöinä kuljeskeli viiden neljänneksen matkan sinne,\nmissä tiesi Euken olevan. Siinä ei vaikuttanut matkan pituus, ei yli\nkiivettävä tunturi eikä kahlattava suo, jonka jokainen mätäs saattoi\npettää. Hän kulki vaan, koska oli kulkeakseen, kunnes Mutkan iso rikas\nitse muutamana yönä raoitti aitan oven ja sanoi: \"Suorihan tiehesi\ntäältä. Liian hoikkasäärinen ja köyhä sinä olet näillä main kärkkymään.\"\n\nSe oli ollut murheellinen yö. Euke oli itkenyt, ja Heikki oli kiroillut\nja luvannut näyttää. Niinhän ne kaikki lupaavat ja siksi oli Mutkan\nrikasta sydämensä pohjasta naurattanut ja suututtanut. Eihän hänellä,\nsuurin piirtein, ollut Heikkiä vastaan muuta kuin se, että Heikki\noli auttamattomasti liian köyhä. Mutkan poromäärä nousi tuhanteen,\nlehmiäkin oli toistakymmentä ja hevosia kolme, mutta Tunturi-Heikillä\noli rievut päällään, silinterikello ja isänsä mökki, jossa asui ja\nteki töitä vieraalle. Eihän sellainen käynyt, sen saattoi syrjäinenkin\nymmärtää.\n\nHeikki oli siis luvannut \"näyttää\". Aluksi hän teki työtä\njärjestelmällisesti, kielsi itseltään minkä voi ja kokosi kolikoita.\nMutta sitten annettiin Euke Mellan Sakerille ja silloin Heikin\nrahankokoamishalu yltyi suoranaiseksi raivoksi. Syrjäiset eivät\njaksaneet hänen vimmaksi kehittynyttä ahneuttaan ymmärtää ja totta\nlienee ollut, mitä herrat arvelivat, nimittäin se, että joku Heikin\nhermoista oli liian heikko.\n\n— Jos on totta, että Mutkan Euke on rahalla ostettavissa, kerrotaan\nHeikin alussa sanoneen, niin kyllä se tänne tulee.\n\nSilloin seudun asukkaat sanoivat, että \"nyt se alkaa tiirata\",\nmutta mitä Euke itse ajatteli, siitä ei kukaan voinut mitään varmaa\nsanoa. Hänen avioliittonsa oli samanlainen kuin tuhansien muiden, ei\nhituistakaan onnellisempi, ellei onnettomampikaan. Tehdä tuhuutti\nlapsen vuodessa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, siinä kaikki.\nKiveliössä on kyllä aikaa sellaiseen, kun vaan saa lapsensa elämään.\nEukelta kuolivat kuitenkin kaikki muut paitsi kaksi.\n\nMutta Tunturi-Heikki kuljeskeli, kuten sanottu, pitkin maita ja kokosi.\nMilloin esiintyi hän kaupustelijana, milloin työmiehenä ja kun ei töitä\nollut tarjona, käveleskeli hän pitkin vaaroja ja katseli kätköjään.\nOikeastaan Euke ei enää sisältynyt hänen turtuneeseen tajuntaansa, hän\noli onnellinen siitäkin, kun tiesi omistavansa niin paljon rahoja ja\nettä joskus sai poiketa Mellaan, Euken läheisyyteen.\n\n— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät,\nohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan\nisännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo\nhaudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat\nsääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet,\nkun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri\nsilloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa\nkirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä\npeninkulmaa ja on väsynyt.\n\nPihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen\nkuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat\nseisovassa lämmössä hehkuvan.\n\nTunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä\nraoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.\n\n— Heikkikö se siellä? kysyy isäntä.\n\n— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä\nhenkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.\n\n— Kuuluuko Lauttaseen erikoisia? tiedustelee hän.\n\n— Mitäpä sinne. Entä tännepäin?\n\nNyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on\ntärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.\n\n— Kylläpä vähän, sanoo hän, puhallellen puhtaaksi piipun vartta.\nMellaan tulee huomenna huutokauppa.\n\n— Häh?\n\nTunturi-Heikin ilmeettömät silmät pyöristyivät ja hänen ohut\nsisäänpainunut suunsa jäi puoliavoimeksi.\n\n— Huutokauppa, sanoin minä, jatkaa Purnu tyynesti, sytytellen\npiippuaan. Se on se Sakeri luottanut niihin akkansa rikkauksiin, juonut\nämpärittäin ja ollut päissään, mutta nyt se lopahti. Taisi ne puulaakin\nvörskotit nyt loppua.\n\nTunturi-Heikin himmentyneessä tajunnassa herää vähitellen eräitä\nmielikuvia, jotka kaikki sisältyvät sanaan: Euke. Hän on nyt Heikin\nmielikuvissa sama Euke kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, huolimatta\nsiitä, että tällä Mellan Eukella on lösöleuka, hampaaton suu ja\nhuolimatta siitä, että hänellä Mellan kanssa on ollut kymmenen\nlasta. Ja Tunturi-Heikki on joskus luvannut »näyttää. Nyt, kun se\n„näyttämisen” suuri momentti on tullut, alkaa Heikissä käydä ja\nsamalla kun hänen sormensa alkavat entistä enemmän vavista käy hänen\nhengityksensä läähättäväksi niinkuin eläimen, joka lähenee himonsa\nesinettä.\n\n— Lähde sinä minun kanssani Mellaan, sanoo hän Purnulle.\n\n— Kuka sinne nyt, tällaisessa helteessä. Melkein parin peninkulman\nmatka.\n\n— Kyllä minä maksan. Paljonko tahdot?\n\n— Kaksi kymppiä, naurahtaa Purnu.\n\nMutta vastoin odotusta ei Tunturi-Heikki rupea voivottelemaan. Hän on\ntäysin tyyni ja asiallinen.\n\n— Meidän pitäisi kulkea vähän kiertoteitä, sanoo hän. Saattaa tulla\nparikin peninkulmaa kierroksia yhteensä.\n\n— Sitten annat viisikymmentä, vastaa Purnu ja ottaa piipun hampaittensa\nraosta, sillä Heikissä on tällä hetkellä jotakin, jota hän ei ennen ole\nhuomannut.\n\n— Sinä kannat sitten, mitä on kannettavaa? kysyy Heikki.\n\n— No vaikka sinut itsesi kaupantekijäisiksi, jos kerran viisi kymppiä\nannat, naureskelee Purnu.\n\nTästä tuli sitten sellainen matka, jota Purnu ei koskaan saattanut\nunohtaa. Vaaralta vaaralle, tunturilta tunturille sai hän kiivetä\nHeikin jälessä, milloin rämpiä vellovia soita, milloin kahlata yli\nviriävän joen.\n\n— En minä tätä kestä, sanoi hän. Ellet anna seitsemääkymmentäviittä,\npalaan takaisin.\n\n— Saat seitsemänkymmentäviisi, tuoss'on, vastasi Heikki ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nPurnun silmät laajenivat ja nyt häneen meni hieno pelko kun hän seurasi\nHeikkiä.\n\nKiveltä kivelle, koivulta toiselle, kuuselta toiselle kävi heidän\ntiensä. Heikin paikallistuntemus oli erehtymätön, hän näytti olevan\ntuttava jokaisen puun, jokaisen pensaan, jokaisen kiven kanssa.\n\n— Odota siellä!\n\nJa aina kun Purnu sai käskyn odottaa, palasi Heikki takaisin milloin\ntuohirasia, milloin tötterö, milloin soodapurkki täynnä kiiltäviä\nhopearahoja. Mutta Purnu oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei\nhän uskaltanut liikoja kysellä. Melkein taikauskoisella pelolla hän\nseurasi tuon puolihupsun miehen puuhia. Askel askeleelta kävi laukku\npainavammaksi, rahat helisivät ja painoivat hänen selkäänsä, ja\ntahtomattaan, näiden muuttuneiden olosuhteiden vallitessa, rupesi\nhän miettimään, oliko hän ollut Heikille hyvä vai paha. Hän tunsi,\nettä Heikki voisi muodostua joksikin tekijäksi hänen elämässään ja\nmielihyvin hän totesi, ettei hän koskaan suoraan ollut sanonut Heikille\npahaa sanaa, paitsi mitä oli tullut joskus miesroikassa viisasteltua.\n\n— Eiköhän levähdetä vähäsen, ehdotti hän.\n\n— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.\n\nPurnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot\nautioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi,\naika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.\n\n— Mitä sinä oikein ajattelet? tiedusteli Purnu.\n\n— Ajattelen mitä ajattelen.\n\nItse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki\noli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt,\nsaisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen,\nsilloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.\n\n— Näeppäs mies, sanoi hän Oravaaran laella Purnulle. Tuolta näkyy Mella.\n\n— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen\nriemuitsevaa ajatuksenjuoksua.\n\n— Ja sielläkö on huomenna huutokauppa?\n\n— Niin on, vastasi Purnu.\n\n— Ei ole, huudahti Tunturi-Heikki. Kyllä siitä pidetään huoli, ettei\nole.\n\nPurnu alkoi vähitellen oivaltaa, mitä Tunturi-Heikillä oli mielessä.\n\n— Sitä Eukeako sinä...? tiedusteli hän arasti.\n\nMutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja\nnuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli\njo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut\nyhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua.\nSittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut\nollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.\n\n— Eiköhän istuta hiukan? pyytää Purnu toistamiseen.\n\n— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä\naikaa talossa levätä.\n\nKotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan.\nSydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin\nkuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.\n\n— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan,\nniin sano, että kaikki rahat ovat Euken.\n\n— Sanotaan, vastaa Purnu yksikantaan.\n\nTunturi-Heikki miettii hetken.\n\n— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin\ntukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon\nsinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen...\n\nPurnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee\nsisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes\nkiittääkseen.\n\n— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän\npenkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on\nkahviakin joskus annettu...\n\n— Mitäpä tuosta, mutisee Purnu. Kylläpähän sinä...\n\nSitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä\nlyhyin, horjahtelevin askelin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan\ntalonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa,\nlaskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.\n\nSiltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut\nnouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa\npäivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi\nkeittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään\nkeinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja,\njos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään\nrakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin\nkatsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli\nsattunut olemaan.\n\n— Kuollut se on, pääsi Purnulta.\n\nEuke-emäntä, joka pannuineen oli häärinyt piisin ääressä, hätkähti ja\nastui askeleen lähemmäksi.\n\n— Hyvä olikin, sanoi hän melkein hellästi, että pääsi näkemästä\nhuutokauppaa. Sitä kohtaan kun aikoinaan oli niin matala aita.\n\nHetkisen vallitsi pirtissä suuri hiljaisuus. Aamuvirkut kärpäset\nlentelivät edestakaisin rauhallisesti tunnelmaa lisäten. Aurinko\nsiirtyi korkeammalle ja valaisi Heikin kalvenneita kasvoja. Euke-emäntä\noli kovin kiintynyt työhönsä, joka kai oli hänen viimeisiään tässä\ntalossa, hänen kasvonsa punoittivat, mutta sehän saattoi johtua\nkuumuudesta, ja hänen silmistään valui vettä. Purnu puolestaan oli\nnoussut penkille istumaan ja puuhasi kiinteästi laukkunsa luona.\n\n— Kävimme sen kätköillä, saneli hän viimein harvakseen, ja se sanoi,\nettä kaikki kuuluu sinulle. Näkyy olevan kolmattakymmentä tuhatta\nmarkkaa ja kruunua. Mutta räknää itse tarkemmin.\n\nNyt ei Euke-emäntä enää häärinyt lieden luona, vaan purskahti\nrehelliseen itkuun.\n\nSamassa tuli aamuvarhainen nimismieskin kamarista tiedustellen, etteikö\ntalossa kahvia annetakaan. Huutokaupan kun piti alkaa kello kymmeneltä.\n\n\n\n\nEERIK LENSMANIN KÄÄNTYMYS\n\n\nTuntui niinkuin tunturi olisi katsonut häntä uhkaavasti ja kuusien\nraosta jängän takaa pilkistellyt esiin huono omatunto. Sitten tuntui\nsiltä kuin olisi hiiviskelty ja kuiskailtu hänen ympärillään, mutta\nsehän saattoi olla vain iltatuuli, joka huokaili autiotuvan seinän\nvierellä olevan koivun latvassa.\n\nEerik Lensman murahti jotain itsekseen ja meni purosta hakemaan vettä.\nJänkä, jonka rannassa autiotupa seisoi, oli autio ja tyhjä, sääsket\nvain pörräsivät kintereillä ja ilta-aurinko paistoi kirkkaasti. Elokuu\noli kulumassa.\n\n— Joo, syksykinhän se on käsissä, syksy...\n\nEerik Lensman oli asiallinen ja ajatteli muita asioita. Hän ei\nsuotta ollut lautamies ja puolentoistatuhannen poron omistaja. Häntä\nei lantalainen suotta sanonut isännäksi, eikä hän suotta kulkenut\nverkamudissa ja hopeasoljissa. Kahdeksan lehmääkin hänellä oli.\n\nHän ajatteli siis muita asioita.\n\n— Elävää sanaahan se puhuu, Nikon Piera... Sydämelle käypää ja\nherättävää...\n\nKas, kas! Tukkiipa vain nokkansa se Nikon Pieran saarna! Eerik Lensman\nkääsi taas ajatuksensa. Hän oli viisas ja kehittynyt mies.\n\n— Jos se tie tulee kulkemaan meidän kautta, ajatteli hän, ja miks'ei\ntulisi, niin meille tulee kievari. Siitä on ollut jo nimismiehen kanssa\npuhetta. Matkustaja pyytää hevosta... no, saahan sen... Matkustaja\nmaksaa... niin kylläkin, maksaa...\n\nEerik Lensman huomasi kuitenkin, että hänen ajatuksensa olivat\nääneenpuhumista. Suu kävi ja itsekseen hän lausui sanoja, puhui\nkievareista ja muista, mutta ajatukset olivat muualla.\n\nEerik Lensman tuli Laanilasta, jossa oli ollut Nikon Pieran seuroissa\nja vähin puuhannut muitakin asioita. Jo matkalla oli hän ruvennut\najattelemaan saarnaa. Kuinka se nyt sillä tavalla ne sanansa... Se oli\nollut siitä Jumalan nimen turhaan lausumisesta.\n\nOlihan sitä sattunut yhtä ja toista, jota olisi saanut katua. Oli\ntullut vahingossa merkityksi toisen poro, oli ryypätty viinaa kun oli\nkohdalle sattunut ja tiesi, ettei kukaan ollut näkemässä, oli kerran\nVesisaaressa käydessä eksynyt rikkomaan sen kuudennen käskynkin,\nmutta juovuksissa oli silloin ollut. Niin, ja sitten hän oli luvannut\nkirkolla käydessään puhua lääkärille Inger-Marian pojasta, joka oli\nsairaana, niin ettei ruoka pysynyt sisällä. Ei ollut tullut käydyksi.\nOli vain Inger-Marialle sanonut lääkärin sanoneen, ettei se niin\nvaarallista ole, sellaista sattuu lapsille usein. Kahden päivän\nkuluttua oli Inger-Marian lapsi kuollut. — \"Katsoppas nyt\", oli\nInger-Maria sanonut, \"kuolemaksipa oli\".\n\nMutta olihan hän koettanut kilvoitella, käynyt seuroissa ja kirkossa\nja kääntynyt Jumalan puoleen palavilla rukouksilla. Minkäpäs sitä, —\njoskus voittaa perkele, mutta hän oli katunut. Hän oli kristitty, hänen\nluokseen poikkesivat saarnamiehet, puhuivat uskosta ja lunastuksesta,\nja hän tunsi pistoksen sydämessään ja huokaili.\n\n— Kristitty, kristitty mies on Eerik Lensman, oli Sovajärven saarnamies\nkylillä sanonut.\n\n— Valhetta! kajahti hänen korvansa juuressa.\n\nEerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli\nvain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää.\nSilloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa\nsanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni\nmatkamies saanut surmansa.\n\nEikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut.\nHän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä\npuuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt:\nJumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin\nkulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!\n\n— Perkele! kajahti metsä.\n\nSilloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee\nkuin tukinvetäjä.\n\nKotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä\nautiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä\nlevolle.\n\n— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon\ntarpeessa. Hyvinkin.\n\nSe oli taitavasti ajateltu ja Eerik Lensman nukahti ravitun miehen\nuneen.\n\nUlkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika\noli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen\nsormellaan Eerik Lensmaniin.\n\n— Tuo se minut tappoi, sanoi poika.\n\nEerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut,\njuosta, mutta jalat eivät kantaneet.\n\n— Tappoi... kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien\nvirratessa pitkin selkää. Tappoi...\n\n— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan... Hän luulee olevansa\nkristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne,\nsalakähmäinen, huorimus...\n\n— Ooo...\n\nEerik Lensman heräsi omaan huutoonsa ja hän aikoi ajatella: Untapa se\nolikin.\n\nMutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik\nLensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli.\nUlkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta\nulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli\nsisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka\nkatseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi\nja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja\nkuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin\nEerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin\nrannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.\n\n— Ehkäpä laantuu, ajatteli hän väkinäisesti.\n\nMutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet\naavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen\nyli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin\nloiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen\nkarauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.\n\n— Murhaaja, varas, murhaaja, varas... — Eerik Lensman vaipui polvilleen.\n\nSamassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko\ntupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa\nlensivät vastakkaiselle seinälle.\n\n— Tulee, tulee... auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja\nja kristitty mies.\n\nMutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät\ntuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa\navoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli\nkummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä\nlattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja\niennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä\nryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin\nirtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta\npimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri\nporomies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa,\nhänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian\nlikainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen\nsilmiensä edessä, ja hän hoki:\n\n— Herra Jeesus, Herra Jeesus!\n\nKylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui\nhänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:\n\n— Herra Jeesus, minä tunnustan...\n\nSilloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki\nhän epätoivoisia, pyhiä valoja.\n\nMutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui\nkimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka\nsuuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa\nja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi\nveri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni\ntaaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin\nkiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset\nja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei\nnäkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota\nnäkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän.\nPuut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste\nvälkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin\nja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.\n\nEi ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka\nkauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi\npitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen,\nei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se\noli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.\n\nParia minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra\nlaukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan\nsisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:\n\n— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole\nehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.\n\n— Lienee ollut joku varas, vastasi laukkua, joka pelkäsi ihmisiä...\nKiirepä tuli.\n\nLäpimärkinäkin purskahtivat molemmat suureen nauruun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEerik Lensman oli nähnyt näyn ja tullut herätykseen. Hänen\nsynnintunnustuksensa oli niin pitkä ja leveä, että se herätti\nihmettelyä ihmisissä, jotka olivat pitäneet häntä esikuvanaan.\n\n\n\n\nMUUTAMAN JÄTKÄN KESÄ-IDYLLI\n\n\nJätkäkin voi joskus heittäytyä tunteelliseksi ja siitä on sitten\nkaikenlaisia seurauksia, kuolemakin.\n\nIivari Aatsinki oli näihin asti viettänyt nuhteetonta ja moitteetonta\njätkän elämää, ollut uittoyhtiön hommissa kesäisin ja Kemi-yhtiön\ntukinvedossa talvisin, tanssinut otsansa hiessä tanssipaikoissa,\njoskus tapella nujuutellutkin vaihtelevalla menestyksellä, nauratellut\ntyttöjä kylissä ja kirjoitellut hiukan onnahtelevia muistovärssyjä\nheidän albumeihinsa. Sitten hän tietysti joskus oli juonut ansionsa ja\nvaihtanut kelloja, mutta muisti hän sentään viedä rahaa kotiinsakin,\ntalontapaiseen, jota viljelivät vanha äiti ja vanhempi veli ja sisar.\nNiin kuluivat keväät ja kesät, syksyt ja talvet, ja Iivari Aatsinki\noli komeannäköinen ja reilu mies, joka nautti jätkäkansan ja muidenkin\nsuosiota. Aikaa myöten hänestä kyllä kehittyisi kymmenniekka ellei\nkerta kaikkiaan ukkoherra, sillä hän oli käynyt kansakoulun, osasi\nhyvin lukea ja laskea sekä kirjoittaa kaunista kirjoitusta. Kunhan\nhän vain oppisi olemaan hiukan mieliksi herroille. Mutta sitä Iivari\nAatsinki ei oppinut. Hänessä oli, niinkuin koko suvussa, hiukan\nsellaista herrallista ja itsepäistä, liekö sitten ollut jonkun\nmetsäherran tai nimismiehen perintöjä se herraskaisuus. Mene ja tiedä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, — ja sitten tuli se kesä, jolloin Iivari Aatsinki tuli niin\ntunteelliseksi, että sai kuoleman. Se tapahtui juhannuksen tienoilla,\njolloin aurinko, niinkuin tiedätte, on ylhäällä kaiket vuorokaudet,\njolloin kirsi lopullisesti alkaa sulaa ylämaissa ja jolloin koko\nluonto väreilee valossa ja tuoksuu. Juuri näihin aikoihin jätkät\nenimmin ostavat viinaa ja joko mukautuvat luontoon ja laulavat haikeita\ntai surunvoittoisia lauluja tai koettavat olla karskeja, näyttää\ntunteettomilta ja laulavat repäiseviä tai rivoja renkutuksia sekä\npanevat toimeen pienempiä tai suurempia tappeluksia ja yhteenottoja.\nAina kuinka kukin tykkää ja harrastaa ja riippuen asianomaisen\njätkä-yksilön luonteenlaadusta ja temperamentista.\n\nSinä kesänä ei Iivari Aatsinki ostanut viinaa, ei lauleskellut\nsurunvoittoisia lauluja eikä hihkaissut maantiellä. Sensijaan panivat\ntoiset jätkät merkille, että hän putsasi ja puleerasi itsensä\ntarpeettoman usein, ajoi leukansa ja poskensa joka kolmas päivä,\nkuljeskeli koskitörmällä ja vihelteli itsekseen. Juuri näihin aikoihin\nodotettiin, että Iivari Aatsingista tehtäisiin kymmenniekka ja hänen\nvelvollisuutensa olisi niin ollen ollut, sensijaan, että kaikin puolin\nharavoi itseään, hankkia koko sakille pari litraa viinaa.\n\nRoikka lienee ollut kirkolla parisen päivää kun Iivari Aatsinki lähti\nmuutamana vapaana ehtoopäivänä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauria\nostaakseen häneltä sitä viinaa, josta niin monasti oli ollut kysymys.\nNyt on lauantai-ilta ja Iivari ajattelee, että ensi viikolla hänestä\ntulee kymmenniekka. Tai ellei ensi viikolla niin seuraavalla. Alkaa\njuosta vakinainen palkka ja muutenkin tulee vähän niinkuin parempain\nihmisten kirjoihin. Työnjohtaja Iivari Aatsinki. Siitä äiti pitää. Ja\ntänä iltana jokitörmällä ryypätään, hihkaistaan, ja miehet tanssivat\ntoistensa kanssa. Hän, Iivari Aatsinki, maksaa.\n\nLauantai-illan ilmassa on jotakin hiukan kiimaista. Jotkut kulkevat jo\npyhätamineissaan, hanurinsoittoa kuuluu yhtäältä ja toisaalta. Metsissä\nsuksutellaan ja naureskellaan.\n\nLauantai-illan odottava tunnelma tarttuu hiukan myöskin Iivari\nAatsinkiin, kun hän siinä vaeltaa jokitörmän polkua eteenpäin.\n\n\"Juhannuksen aikana on kesä kauneimmillaan. Kuudentoista vanhana on\ntyttö kukkeimmillaan...\"\n\nPyrkii hyräilyttämään eikä hän siinä huomaakaan, ennenkuin on töksähtää\npahki puutarha-aitaan. Puutarha-aidan takana puitten raosta vilkahtelee\nylimetsänhoitajan valkoinen talo, ja puiston tuoksut sekaantuvat törmän\nkoivujen ja kuusien tuoksuun. Iivari Aatsinki ällistyy tätä äkkinäistä\npysähtymistään, polku tekee tässä jyrkän mutkan, ja hänenhän piti mennä\nhakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauri ostaakseen häneltä pari litraa\nviinaa. Miehet odottavat.\n\nPuutarhassa on naurua ja puhetta, naisia ja miehiä, kauniita heleitä\nääniä. Valkeita pukuja vilkkunee puiden lomitse. Heillä on välillään\nverkko ja sen yli he lyövät palloa. Iivari Aatsinki ei ole ennen nähnyt\ntällaista pallonlyöntiä ja hän pysähtyy katselemaan. Saahan tuota\nohimennen vilkaista. Silmät ovat omat ja maa, jolla seisoo, on kruunun.\n\n— Ei, nyt me lopetamme, kuuluu puutarhasta ja joukko alkaa aukealta\nhajautua pihalle päin.\n\nMutta yksi ei malta niin vaan lopettaa. Se on soreavartaloinen tyttö,\njolla on suuret, järvensiniset silmät ja vaalea, kihertävä tukka.\nHän nostattaa vielä palloa, lyö sitä mailalla, ja suuressa, komeassa\nkaaressa lentää pallo yli puutarha-aidan, yli Iivari Aatsingin pään ja\nvierii jokitörmää alas.\n\n— Ota kiinni, ota kiinni!\n\nTyttö alkaa posket hehkuen juosta kohti aitaa ja Iivari Aatsinkia, ja\nIivari kiiruhtaa jokitörmää alas rantaan. Hänen jalkansa liukahtaa ja\nhän kompastuu, mutta hänen täytyy saada pallo kiinni, ennenkuin se\nennättää vieriä veteen. Mutta vedessähän se jo on, kaunis, valkoinen,\nkankaalla päällystetty tennispallo, eikä Iivari mitenkään voi heittää\nsitä tytölle takaisin. Voi pian tahria itsensä.\n\nIivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja\nkirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön\nedessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli\nlähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet\nodottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä.\nKummaa särjenpaistamista.\n\n— Kiitos, sanoo tyttö murtaen hiukan ruotsiksi.\n\n— Ei kestä, vastaa Iivari Aatsinki ja tönäisee lakkiaan.\n\n— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee\nalta kulmain tyttöä.\n\nTällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja\nepävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon\ntyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään\nmuualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen\nikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis\nlähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.\n\nMutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät\nja silmiin tulee enemmän loistetta.\n\n— Mikä sinä olet? kysyy hän.\n\n— Minä olen Iivari Aatsinki, vastaa puhuteltu.\n\n— Niin — niin, mutta mikä sinä olet?\n\n— Tukkimies.\n\n— Oletko sinä oikein sellainen tukkimies, joista puhutaan kirjoissa?\n\n— Kyllä kai.\n\n— Pysytkö sinä puun päällä, kun se menee vedessä?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja koskessa?\n\n— Kyllä siinä, missä joku toinenkin.\n\nIivari Aatsinki tuntee tytön vaatteiden ja ihon tuoksun. Joki-Pekan\nLauri jää tällä kertaa hakematta ja miehet odottavat turhaan. Voi,\nkuinka ihminen saattaa olla kaunis ja hyvän näköinen!\n\nTyttöön menee päähänpisto: hänen täytyy ojentaa Iivari Aatsingille\nkätensä. Ja Iivari Aatsinki tuntee pitkästä aikaa värähtävänsä ja\npunastuvansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIivari Aatsinki ei saanut viinaa. Mutta kun hän tuli majapaikkaan oli\nhän hempeämielinen ja rupesi rakentamaan riitaa. Hän löi neljäkymmentä\nmarkkaa pöytään ja käski jonkun mennä hakemaan. Hän kyllä joisi. Niin\nettä nyrkit olisivat savessa.\n\nIllemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki\nalkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän\njuomisen kesken ja meni törmille kävelemään.\n\nJätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan\nkävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään\ntarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen\najatuksenjuoksuunsa huvituksena.\n\n— Sillä on salakätkö jossakin, sanoivat he.\n\n— Tai tyttö.\n\nMutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari\nAatsinki vain käveli.\n\nSe oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari\nAatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä\noli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei\nnähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta\nkuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai\ntytöllä hänelle? Hullutusta!\n\nNäinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla\nmetsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei\nollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut\nnaisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä\nkaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä\ntekemättä.\n\n— Hei, Aatsinki, hei! No perrr...\n\nPomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee,\nkuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.\n\n— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu\ntaas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.\n\nJos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin\nkasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja\nantaa mennä myötävirtaan.\n\nYlimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on\npieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee\nkahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä\nvaan.\n\nRannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet\npuristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät\nsuurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen\nrintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein\nvarma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.\n\nMutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö\nsaattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se\nollut mitään. Suurissa koskissa... niin, siellä saattoi katsella\nhäntäkin, Iivari Aatsinkia.\n\nKun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö\nvielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle,\njosta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.\n\nSeuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon\nkanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut,\nmutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen\nolisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja\nhän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa\nlyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä,\nnostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja\nhänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä\ntervehtii.\n\n— Kuka se oli? supistaan.\n\n— Se oli minun jätkäni, vastaa kaunis, helähtävä ääni.\n\n— Fy, blygs Ebba! torahtaa joku vanhempi naisista.\n\nNäin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee:\nEbba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän\nyhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.\n\nEbba, Ebba...\n\nKun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä\nkaikenlaisia hulluntöitä.\n\nNyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi\nlähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi\nlaskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on\nkuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri\nsivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos\nylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä\naikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.\n\nIivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että\nhuomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on\nlähdettävä, niin on. Selvä juttu.\n\nTuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa\ntalossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin\nvastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään.\nIivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä,\njoita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy\nkaiho.\n\nEihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se\nsuinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.\n\nMies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin,\nja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää\npuitten takana.\n\nTukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten\nantaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa\nniiden tulo nyt tällä kertaa onkin.\n\n— Se tyttö katseli niin kauniisti ja puheli kuin vertaiselleen,\najatteli Iivari Aatsinki edelleen ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä\nkiihkeämmäksi ja vaikeammaksi kävi hänen olonsa.\n\n— Yksinkertainen sinä olet ja tyhmä, soitti joku ääni hänen sisässään.\nJos joku tietäisi niin nauraisi.\n\nIivari Aatsinki myönsi sen ja koetti karaista jätkäluontoansa, mutta\ntällä kertaa se ei onnistunut ja viimein hän havaitsi heittävänsä\nkeksin maahan ja kulkevansa valkoista taloa kohti.\n\nJa niin hän tunsi kulkevansa kuin varas pahantekoon. Sydän jyskytti\nkiivaasti, ja oksien ja risujen narskahdukset säikähdyttivät häntä.\nJoskus hän pysähtyi, hän tahtoi kääntyä takaisin ja sadatteli itseänsä,\nmutta toiselta puolen hän oli kuin huumattu. Hän pelkäsi ja kuitenkin\nhäntä veti puutarha-aitaa kohden, veti vastustamattomasti. Häntä\nkatseli vain yö, puut humisivat ja joki solisi ja lauloi.\n\nMutta kun hän nojasi rintaansa aitaa vasten, valtasi hänet suuri\nraukeus ja hyvinvoinnin tunne. Oli kuin se tyttö olisi seisonut\naidan toisella puolella ja haastellut hänen kanssaan hienoa suomeaan\nystävällisesti ja kauniisti, hän vastaa hiljaa ja vakaisesti, ja koivut\ntuoksuvat ja niiden tuoksuun sekaantuu kostean maan lemu.\n\nTätä tunnelmaa kesti vain hetken. Puutarhassa risahti jokin, kaksi\nihmistä lähestyy, veri hyytyy yöllisen kulkijan suonissa ja hän jää\nkivettyneenä seisomaan paikalleen.\n\nNiin voi toisinaan tapahtua. Tulija on se tyttö ja heti hänen takanaan\nkävelee joku mies, joka puhuu hänelle kovalla ja vihaisella äänellä.\nTyttö ei vastaa mitään, mutta Iivari Aatsinki kuulee, kuinka hän hiljaa\nnyyhkyttää ja samalla hänessä leimahtaa suuri, kaikkivoittava viha.\nHänen silmänsä alkavat kipenöidä ja tahtomattaan hän tarttuu aidan\nsäleisiin hypätäkseen yli ja musertaakseen tuon toisen mäsäksi.\n\n— Itketätkö vielä? Mitä, itketätkö?\n\nTyttö on jo huomannut hänet, pysähtyy ja katsoo häneen suurin, totisin\nsilmin, niinkuin silloin rannalla. Mies on myöskin huomannut hänet\nja tekee liikkeen niinkuin aikoisi tulla luo, kurittamaan, mutt'ei\nuskalla. Sitten mies äkisti kääntyy ympäri, tarttuu tyttöä ranteeseen\nja tahtoo viedä hänet mennessään, mutta tyttö vetäisee itsensä irti\nja seisoo siinä, missä seisoo. Mies sanoo jonkun vihaisen sanan\npuoliääneen ja menee sitten kiireesti taloa kohti.\n\n— Minuako sinä tulit katsomaan?\n\nTyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja\nsilmissä on sama, totinen ilme.\n\nKuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän\nunohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla\ntoisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.\n\n— Tulin vain muuten tähän, vastaa hän. Me kun lähdemme aamuyöstä.\n\n— Miksi sinä tulit?\n\nIivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen\nvelkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja\ntietää, että tyttö huomaa sen.\n\n— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin.\nMinä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta\ntarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.\n\nJoelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi\nkuin palttina ja havahtuu.\n\n— Minun takianiko sinä tulit?\n\nTytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä\nvärähtää hiukan.\n\n— Niin, neiti, antakaa se anteeksi.\n\nIivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan\njätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni,\nvalkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti\ntarttua.\n\n— Ota se ja suutele sitä.\n\nNyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen\npovensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan\nPohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se\nsittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.\n\nIivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa\nsille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan\nainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan\nei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta\nnöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan\nvaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.\n\nHuudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja\nviimein voimakas räjähdys.\n\nIivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista,\njonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen\nsydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja\njuoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.\n\n— Hyvästi, sanoo tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVelvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin\nhenkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen\näänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa\nhäärää miehiä.\n\n— Nyt se piru tulee, huudetaan joelta, kun Iivari Aatsinki huomataan.\n\n— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran\nasiallinen ääni. Jos pääset silläkään.\n\n— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka\nolla liikkeessä sinun takiasi.\n\nIivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn\nvesille ja aikaa meloa keskijoelle.\n\n— Älä tule pölkyllä, siinä käy saakelinmoinen virta...\n\nMutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta\nsortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja\nkoettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi,\nei muuta voida hänen viakseen lukea.\n\n— Sekaan sinä menet, karjuu joku. Odota!\n\nIivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle\nja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä.\nMutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen\njalkainsa alla ja hän horjahti.\n\n— Nyt se perk... meni!\n\nHairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni\nmolskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei\nIivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.\n\nMitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän\nmittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta\nvarmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin\nlykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun\ntunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän\njätkälle.\n\nJos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona\nsilloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka\nmuuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä.\nMutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee\nihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun\nkuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän\nruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen\nkukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.\n\n\n\n\nHAUTAUSMAALLA\n\n\nKuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä,\npikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja\njyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.\n\nHär hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin\nminä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin\nhautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:\n\nGåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets\ntröst.\n\n— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni\npuoleen.\n\n— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän\nnyökäyttäen päätään.\n\nSitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa\nja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää\nlastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme,\nkääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin\nkaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni,\nidyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin\nsaattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.\n\n— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan\nääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari\nJonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen\nveljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka\nkätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista\nja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva\npatsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä,\ntalollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä\naikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka\nkoulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita\nja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä,\njotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus\ntotta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi,\neroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien\nkoristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen\nainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta.\nSiitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja\nsitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä,\njotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien\nkivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni,\nmurheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen\nikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki\nPasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä\noli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän\nherätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä\nja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen\npuolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä,\nmutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut\nelää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen\nmainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko\nitsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta\nhän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja\njätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun\nSolstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.\n\n— Sinä sanoit jotakin täysijärkisistä hetkistä? keskeytin minä.\n\n— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut\nukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina\nkuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat\nyksin hänen kuolemallaankin.\n\n— Nykyiset Paseniukset siis...\n\nKaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.\n\n— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä,\ntoimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi,\nsuvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja,\ntakanapäin naurettuja... Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman\nmeno.\n\n— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista\nvuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli?\nPientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua,\npientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä\nkaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen\npuolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että\ntäällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu\nuudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies\nJonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja\nrikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen\nmies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun\nkanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä\nlaajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko\nkaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta.\nUnohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut\nkaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä\nympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua,\npitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan\nhienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa\nkeskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat\nrapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja,\nöisin kuuluu huokauksia kartanolta... Ah, Jonas Pasenius, jos joku\nolisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin,\nvarmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli\njo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun\ntyömiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla\najatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. \"Kolmannes\nrahassa, kaikki muu tavarassa\", toitottivat käskyläisesi asiallisesti\ntavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä\narmoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.\n\nTäysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik\nPasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät\nnähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on\njoskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat —\nvain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta,\nolivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä\ntavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti\nniinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen\ntai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä\nlepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan\ntoivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden\nkirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta\nasetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf\nHenrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa\nhän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin\npaljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a\nja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa\nvarttuivat.\n\nKun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä\nhänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen\noveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle\ntuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.\n\n\"Ukko on hullu\", sanoivat hänen lapsensa.\n\nKaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista\nkuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos\nPaseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset\nenää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan\nolivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat\nautomobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen\nyhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla\nrauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita\nliikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi,\njohtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen\nvarjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.\n\nVarhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla\noli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut\nhuulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja\nkärkkyivät häneltä viittä penniä.\n\n\"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies\", sanoi hän, \"aivan köyhä... Tai,\nodotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran\nminulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?\"\n\nSitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi\ntavaroita ohikulkeville.\n\n\"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan\", puhui hän, \"vallan erinomaisia\nkampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista\nimporterattuja...\"\n\nIhmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja\nmoni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat\nniin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä\nedes uskalsivat yrittääkään.\n\nSaattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan\nlöyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se\non vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran\nilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä,\nettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan\nettä hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren\nliikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja\nalkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni,\nja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin\nlapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa\nkaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen\nPaseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.\n\nNiin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku\nsinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä\ntässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee\nkulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun\nkaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi\nei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.\n\n\n\n\nSUNNUNTAI-AAMUNA\n\n\nNyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta\njuossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia.\nRenkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista\nkuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat\ntekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.\n\nMaantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet\nja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen\ntuoksu täyttää ilman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy\npaitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee\nhiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen\npunaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo\nsiinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden\npolkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta\nnäkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän\ntaas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee\nportista ulos maantien poikki järvelle käsin.\n\nIsännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita\npolkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä\non käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän.\nKylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on\nsanottava niin että uskovat pitemmän ajan.\n\nTytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti\ntakaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven\nrannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.\n\nIsäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin\ntähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle\nesiinpistävät varstat.\n\nLähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen\nnäkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen\nerittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä\nsiitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin\nhän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.\n\nJärven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka\nhän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä\nlaajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa,\ntyökonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee\nisäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee\naikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee\nkaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä\nkolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan\ntarvetta.\n\nNiinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri\ntyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen\nisänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta\nmitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole\ntarvinnut.\n\nTämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä\nhoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole\npälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin\npulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi,\nmutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä\noli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.\n\nSuurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai\njätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet\npysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos\novat puhuakseen, niin puhukoot.\n\nAurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen\nkulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee\nvalkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan\nasuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat\nsitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut\ntehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat\ntulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet\nsaavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta\nkeskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri\nmuustakaan.\n\n— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut\nisäntää.\n\n— Huomenta.\n\nIsäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten\nhän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen\nsen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn,\nhuomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten\novet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin\ntuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi\njo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy\nvastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee\njollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.\n\n— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän\nasiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle,\naloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.\n\nToisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa\nhäneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen\nvirettänsä.\n\n— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.\n\n— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja\nlyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.\n\nIsäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla\nsyövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus,\nettä hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa\nrahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.\n\n— Suuriko se tarve olisi? kysyy hän.\n\nIsännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta\nhäneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia\nsummia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.\n\n— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää\nhiukan hermostuneena piippunsa.\n\nIsännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat\nruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja\nsuu vetäytyy vihellysasentoon.\n\n— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja\nkäsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.\n\nNyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään\ntapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan,\nennenkuin toinen ennätti mitään vastata.\n\n— Entisiäkin saamisia minulla tahtoo sinulta olla jo vähän liiaksikin...\n\n— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä\nminä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa\nlainan. Takaajatkin jo ovat.\n\n— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä\nne takaajat olisivat?\n\n— Tuomas Poikonen ja nuorempi Tiesmäki.\n\n— Mm... Mutta kun sitä lainaa lainan päälle... Olisit edes tullut\narkina.\n\n— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli\nhätä käteen.\n\nIsäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi\nseurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: \"Mistä sinä\nniitä oikein odotit?\" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat\nyhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa.\nHänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa\nvastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo\ntuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä\nkuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta\nja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki\nyhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet\npientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.\n\n— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.\n\n— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.\n\nIsännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa\ntaskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.\n\n— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?\n\nToinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän\nkorvan.\n\nAurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan\nmaitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka.\nIsännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen\ntyötään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu,\nmutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä\ntuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä,\non hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta\npyytämäänsä.\n\n— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.\n\n— No hyvä se on niinkin, vastaa toinen silminnähtävällä mielihyvällä.\n\nIsännän katse ei ole vailla epäluuloa, kun hän kysyy:\n\n— Saatkohan sinä sen lopun sitten muualta?\n\n— Kyllä kai, kuuluu vastaus huolettomasti ja melkein voitonvarmasti.\n\n— Ehkäpä sinä olisit saanut koko summan muualta.\n\nIsäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan\nkävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on\nhänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa\nodottajan käteen.\n\n— Ei ollut sopivampia, sanoo hän. Sopii laskea, onko oikein.\n\nSillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee\nisäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa\nlukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies\nmenettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän\nvoittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa\nkulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa\nyrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa\nkaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole\nsaanut sitä selvitetyksi.\n\n— Oliko oikein?\n\n— Kyllä, kyllä niitä oli täysi määrä.\n\n— Tulet sitten huomenna iltapäivällä tekemään velkakirjan.\n\n— Kyllä tullaan. Kiitoksia vaan nyt aluksi.\n\n— Eipä niistä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän\nsunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin\ntyökuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee\nhitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.\n\nTallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia.\nIsäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan\nja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee,\ntehdään lyhyt \"hyvä huomen\" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja\nasiallisesti.\n\n— Vettä ei tule kuppeihin tarpeeksi, ilmoittaa yksi tytöistä.\n\n— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä\nvika on.\n\nTallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että\nhuomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse,\nmutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo\nvalmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua.\nHeidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan\nvaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta\nrajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin\npäähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän\nosataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä\nterällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.\n\nEmäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään\nnousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo\naikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.\n\n\n\n\nSANNI\n\n\nSe tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei\noikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi\nlakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko\nylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus,\njos edes sitäkään.\n\nSiihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa.\nHeidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä\noli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän\nsuurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan\nniitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei\nollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin,\nettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään,\njonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä;\nmitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse\nmajoituslautakuntaan.\n\nRyssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt\nlakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty\nvallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset\njuoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö\noli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai\nnimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.\n\nMuilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen.\nHeidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei\nosannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa,\nmutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita\nsellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat.\nMuilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen\ntalon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen\ntalon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli\nruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä\nlisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä,\nettä hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon\nisäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut\nvälittää suhteista ja tuttavuuksista.\n\nSanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin\nhänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä\nsiroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän\nnuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu\nei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen\nnäköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään.\nHarvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten,\njotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana\nniin kauan, että odottava ennätti hermostua.\n\nHänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä\noli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa,\nhuhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus\nnähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään\nToosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska\nmeiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa\nsanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana\nsuusta.\n\nMuilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut\nniille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne\npysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin.\nAlussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta\nliian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia\nvielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin\nnäyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan\nviskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat\nkiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut\nhajua, ryssää ja harmonikansoittoa.\n\n— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää...\n\n— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.\n\n— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa... Ne kun ovat sellaista\nsalavihkaista väkeä.\n\n— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.\n\nNäihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin\noli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati,\nniin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta\nmuiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät\nilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten\nja käsityöläisten häihin ja taikoihin.\n\nJoskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei\nmonasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei\ntahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan\nsellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli\nhuomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen\npuhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi,\ntuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.\n\n— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?\n\n— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.\n\n— A, paljo töö, paljo töö...\n\n— Niin on pienemmissäkin paikoissa.\n\nPopoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.\n\n— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän\nne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin...\n\nMuutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin\nperin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut\npitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät,\nMuilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä\nOravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen\nSaksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta\nMuilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin\nja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä\nennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.\n\nNiinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun\nSannista kävelytoverin.\n\nSe tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että\nToosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt\npakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse\nlähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja\nsanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja\nToosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.\n\nTällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että\nposkilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman\nkalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista,\nmutta kyynel pysyi näkymättömissä.\n\n— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti\nkäydä.\n\nHän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin\neteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.\n\n— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä\nenää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä\nmonasti...\n\nMuilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri\nhampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\nKesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä\nnäyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena\nja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön,\ntuskastuttava viha.\n\nValkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.\n\n— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin,\nsanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee...\n\n— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.\n\n— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa... Ei siitä mitään tule.\n\n— Suotta pelkäät. Mitäs se...\n\nKolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti\nPopoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä\npuheenalaiseksi.\n\nKoko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on\nikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat\nauringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on\nsellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen\nja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. \"Tämä on Muilu ja täällä on\nolemista.\" Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun\nvälkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle,\nherraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. \"Jos on\nsiellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu.\" Kyläryhmässä kimaltelevat\nikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä\nja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä\nylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka\nsai surmansa maantiellä.\n\nIltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri\nkylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat\nhanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin\ntuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet\nyhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä\nosaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja\npäärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja\nluutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.\n\nSilloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on\nvalkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties\nhän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä\npuvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään\nPeltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt\ntulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.\n\nSanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti\npäättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta.\nMutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa.\nHän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle\nsellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava\nvaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen\nharkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen\nSannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi\ntällaisen mutkan.\n\nLuutnantti Popoff onnistuu suunnitelmassaan ja tulee Sannia vastaan.\n\n— Hjuva ilta, tervehtii hän aurinkoisesti. Sanni-neiti gjavele?\n\nTämän kuullessaan Sannin suunnitelma ikäänkuin vaistomaisesti muuttuu.\n\n— Minä menen Hyypän haudalle, sanoo hän.\n\n— A, Hyypän hauta, mikä se olemas?\n\n— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä\nsyltä korkeat seinät... Meillä on siellä torppa ja lato.\n\n— Ja siellä hjuvin, hjuvin kaunista?\n\n— Kyllä siellä on kovin kaunista.\n\nLuutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä,\ntuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.\n\n— A, shaanko minä saattamas neiti? kysyy hän.\n\n— Ei!\n\n— Miks'ei?\n\n— Kosk’en minä tahtoisi kävellä venäläisen kanssa.\n\nLuutnantin silmät välähtävät ja käsi kiertää hermostuneesti viiksiä.\n\n— Miks'ei? kysyy hän sitten vielä kerran.\n\nNyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa\nvetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään\nvärähtämästä, kun hän vastaa:\n\n— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä\nbarbaareina.\n\n— Ah!\n\nLuutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä\nvälähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:\n\n— Neiti erehty, paljon erehty... A mine selittämäs...\n\n— En minä kuitenkaan ymmärrä...\n\nKukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi\nkuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin\nhän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat\nsuu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän\nhauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne\nolevan peninkulma.\n\nTähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen\npuolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen\nkätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään,\neikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni\nkamariinsa.\n\nHiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,\nHyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.\n\n— Herra Jeesus... valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan... Sanni se\noli, itse näin ikkunasta... Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät\nsiinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi... molskahdus vain\nkuului niinkuin helvetistä...\n\n— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.\n\n— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi...\n\n— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et\nrumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!\n\nKallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja\nhän lysähti istumaan lattialle.\n\n— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran... En minä,\nvannon minä sen, älkää vain minulle... köyhälle ihmiselle... Vannon\nminä...\n\n— En minä sinulle mitään, sanoo muilulainen tyynesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän\ntietysti oli karannut niinkuin moni muukin.\n\n— Et suinkaan sinä sitä ole nähnyt? kysyi muilulainen tyttäreltään.\n\n— Leuhotti se eilen minun niinkuin muittenkin jälessä jonkun matkaa.\n\nSanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet\novat tiukasti yhteenpuristetut.\n\n— Ethän valehtele omalle isällesi?\n\n— En... n...\n\n— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.\n\nSyksymmällä viedään Muilun ryssät pois.\n\nSeuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy\nPopoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin\non yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.\n\n\n\n\nPIENTÄ ODOTUSTA\n\n\nTällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.\n\nSanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten\nollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta,\nmutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut\nalituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä\npidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon\nkauimmaisessa kamarissa.\n\nTuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista\nmenoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti,\nkerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin\nkahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.\n\n— Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa...\n\nNiin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.\n\nTalonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat\nvalkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten\nlienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on\nvaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa,\nmutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa,\nsillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen\nkäsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä\nheidän konstinsa.\n\n— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär\nohimennen kerjäläiselle.\n\n— Ei sieltä mitään saa, — valittaa kerjäläinen.\n\nTytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja\nkeventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.\n\nPilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja\nilmassa on ukkosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä\nvastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus\n— sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa,\nrakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon\ntuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten\nsanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä\nkohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen,\neikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa\nja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.\n\n— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että\nse ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.\n\n— Minä rakastan häntä, — sanoo vieras.\n\nIsäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi\nvastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan\nvieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä\ntapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla,\nKalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko\npaahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna\nukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, —\ntuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen\najelemaan hiljemmin.\n\nPiika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.\n\n— Tääll' ois elintarvelautakunnan...\n\n— Sano, että tulkoon huomenna.\n\nOikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu\npaikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa\nsiis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia,\ntekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee\nlievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen\ntyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat\nmies ja vaimo.\n\n— Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä, — sanoo hän.\n\nAjatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin\nosakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä,\nvellikello alkaa kalkuttaa.\n\n— Minä osaan kyllä tehdä työtä, — vastaa vieras.\n\nJatkuva hiljaisuus.\n\nVirkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua,\nrupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies,\nherra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa\ntuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat\nlukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja\nsäästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja... Hohoi ‒ ‒ ‒\njaa. Kello löi puolta kahta.\n\nJa nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.\n\n— Liian nuorikin hän on vielä naimisiin, — sanoo isäntä.\n\n— On sitä nuorempanakin menty, — vastaa vieras.\n\nOnpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja\nhuomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai\non nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin —\nniin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.\n\nViekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas\npelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä\nmuuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.\n\nItse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei\nsoveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun\ntämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti.\nErotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia... hm... ja\nsukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä\nkanssa. Kyllä ne hänet löytävät.\n\nIsäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas\ntykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.\n\n— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin\nvalittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole\nennenkään huolittu köyhistä vävyistä.\n\nVieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee\ntaas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.\n\nTapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä\nasiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet\nvarakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.\n\n— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa\nvieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.\n\n— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat\nsyynsä.\n\n— Jaa... mitä te oikein meinaatte?\n\nPilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla\nvarjostaa.\n\n— Nähkääpäs, — jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä, odottamatta\nvastausta, — meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa.\n\n— En minä mitään sellaista tarkoittanut, — vastaa vieras vetäytyen\nkokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.\n\nVellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi\non poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.\n\nIsäntä katselee pihalle... arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi.\nHarvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea\nkiinni, hän puhuu jollekin ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät\nauringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin\nnaurattaa!\n\nIsäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä\nisäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään\nnäytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän\nryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on\nyhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot,\nkapeat kädet ja joka m.m. on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden,\njota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää\npuolta tuumaakaan.\n\n— Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, — päättää hän itsekseen.\n\nEllei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi.\nMinkähänlaiset puheet niillä on ollut?\n\nHetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan\nselvää. Tiettynä taitaa olla muutenkin.\n\nTämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä\nvirkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot\nsillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja\navioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi,\npysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.\n\nHuoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman\nmukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.\n\n— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin... mutta siinä\nrakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa...\n\nRahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi\nherättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä,\nja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain\nviemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta\ntehneet työtä ja koonneet.\n\nSilmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu\nvetäytyy vihellysasentoon.\n\n— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten\ntuntevat... Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan...\nHerra ties mille teille joutuvat...\n\nJa isäntä rakasti sentään tytärtään.\n\nSormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa\nylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee\nensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä\nkaikenlaisten kanssa... Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta,\nkun on hänen vävynsä...\n\nIsäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.\n\n— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, —\nsanoo hän.\n\nSelvä on.\n\n\n\n\nPALAAVA KAPINALLINEN\n\n\nKaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti\nvankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen\nvaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän\nhorjahteleva.\n\nVähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä\nensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla,\nliitytty sakkiin, tapeltu niin \"maan perkeleesti\" — Kaapon oma, hiukan\nrumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä\nkaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä\nkertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain,\nettä määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen\nsosialistinen ihanneyhteiskunta.\n\nKun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti\njaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin\najatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon\najatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä\nei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän\nitse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse,\nTalvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen,\ntorpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti\nja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan\nollut ajatellutkaan.\n\nMutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän\noli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut\nhäntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:\n\n— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.\n\nSilloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:\n\n— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.\n\nOlihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia\nsanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan\ntuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa,\ntuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin\npunakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.\n\nMikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä\nei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon\nkiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa\n— silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa\nturvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt,\nvaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli,\njoka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku\nvoisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut\najatelleeksi.\n\nKaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt\nkotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi\nNeiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä\nja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä\neikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän\nnevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa\ntunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja\ntoiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta,\njoka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä\nkuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron\nJaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja\nkellonvaihtaja.\n\nMutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi\nhänelle ajatus: sinne minä menen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.\n\nKotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille,\nsillä oli lauantai-ilta.\n\n— Päivää, tervehtii Kaapo.\n\n— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?\n\nÄiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei\ntiedä, pelätäkö vai iloita.\n\n— Linnasta, vastaa Kaapo.\n\n— Jaa.\n\nSitten pitkä hiljaisuus.\n\nKaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee\npiippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja\nmiettii, ja äiti on levottoman näköinen.\n\n— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään\nja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.\n\n— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä...\nja muitten armoilla olevia... ettei sitä oikein uskalla...\npunakaartilaisia... pitäisi käydä puhumassa isännällekin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on\nkuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän\nei nouse sitä \"muitten armolla olemista\" vastaan, vaan tajuaa samassa,\nettä hänen on poikkeaminen Muiluun.\n\nTahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin\nmatkaansa.\n\n— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut,\nsanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.\n\nKylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen\nAntilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään,\npeloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa\nvielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi\nvastaan leipä.\n\n— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin...\n\nKaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä\nmuilulainen hänestä ajattelee.\n\n— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten\ntavaroita. Kuormahevosia vain ajoin... Kapinaahan se on sekin...\nSellaista kapinantouhua...\n\nMetsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen,\njolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy\nKaapon kohdalle.\n\n— Eikö se ole Kaappoo?\n\n— O'.\n\n— Nytkö sieltä tultiin?\n\n— Nyt.\n\nNaisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet\npuuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä\nHilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu...\n\n— Muilussako sinä vielä...? kysyy Kaapo.\n\n— En, vaan Antilassa.\n\n— Jaa.\n\n— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.\n\n— Mistäpä ne hauskuudetkaan.\n\nKarja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen\nläsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa\nmatkaansa.\n\n— Ihmisenä ne sentään pitävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa\nhuomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti\nastuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa\nnuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon\nkotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen\ntyöväentalon rauniot.\n\nIstuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi\nkahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä,\nmiten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä\nistunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa\nollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän\noli vain tullut.\n\nSiinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä\nkorjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä.\nHänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei\nollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan,\nyksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen\naivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui\nsuuri taulu, johon oli painettu: \"Älä sylje lattialle\". Sanna kampasi\nLiisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja\nnaureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei\nhän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen\nalta kaivautua esiin eräänlainen pelko.\n\nTupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas\nhiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa\nKaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.\n\nRuuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo\ntuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään\nruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes\nsittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on\nnoussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.\n\nSanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee\nhyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.\n\n— Saunankin se Maija sanoi olevan valmiin, sanoo hän tyttöihin kääntyen.\n\nSana \"sauna\" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka\nkuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä\nvarten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan.\nTaisi olla pari vuotta.\n\nVäki ei pidä kiirettä. Odotettaneeko kahvia vai odotettaneeko jotakin\nmuuta.\n\n— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas\npalvelustyttöihin kääntyen.\n\n— Iltamiin jos menevät aikaisemmin, naurahtaa toinen rengeistä.\n\n— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio\nlähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena\nvelvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.\n\nEmännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin\nniissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.\n\n— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.\n\n— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.\n\nEmäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän\nääreen.\n\n— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä\ntuokion kuluttua.\n\n— Eihän niistä korteista ennenkään...\n\n— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin\npaljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.\n\nKaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään\npunastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä\njomottavammaksi.\n\n— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi?\nkysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.\n\n— Mistäpä lienen... En niin aatteestakaan...\n\nKaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja\nperinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska\nikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti\nsekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa\nlakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.\n\n— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan\naskeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja\nsiitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.\n\nHän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen\nvoimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.\n\nIsäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja\nluo häneen pitkän, kysyvän katseen.\n\n— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin\nkatselemaan, jyrähtää viimein.\n\nKaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat\nasiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on\nsellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.\n\n— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään,\njatkuu jyrinä, niin se on erehdys.\n\n— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.\n\n— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?\n\n— Töihin minä vaan...\n\n— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka\nraossa kysele papinkirjaa...\n\nKaapolla ei ole sanottavaa, oikeastaan hän onkin jo asiansa toimittanut.\n\nEi jatka puhetta isäntäkään, menee vain ja istahtaa pöydän päähän.\n\n— Ei olisi sinustakaan uskonut, mutisee hän itsekseen.\n\n— Joko sinä kotimökilläsi kävit? kysyy hän pitkän tovin vaiettuaan.\n\n— En, en minä vielä.\n\nIsäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille\nuuden kysymyksen:\n\n— Vieläköhän sinusta kunnollisten ihmisten pariin olisi?\n\nKaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys\nvastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja\nmenevät ulos.\n\nIsäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos,\nmutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne.\nHän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä\nruukille eikä tiilitehtaalle.\n\n— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen\nemännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin\nsyötävää.\n\nSitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella\nkääntyy hän vielä Kaapoon päin:\n\n— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä\naikaa.\n\nSanoo, paiskaa oven kiinni ja katoaa kamarin puolelle.\n\nMutta kun Kaapo on syönyt, sanoo Reino-renki:\n\n— Tuleeko se Kaapo saunaan vai meneekö ensin kotimökilleen?\n\nKaapo menee saunaan.\n\n\n\n\nJASKAN ÄKKIKÄÄNNÖS\n\n\nLampimäki ei ollut Jaskaan, nuorimpaan renkiinsä, lainkaan tyytyväinen.\nEi olisi pitänyt erikoisesti väliä, vaikka Jaska kekriltä olisi\nlähtenytkin, vaan ei viitsinyt omasta aloitteestaan sanoa irti. Tekihän\nJaska työnsä siinä, missä joku toinenkin ja oli talossa ihmisiksi.\n\nMutta Jaska kulki työväentalolla, oli suuri tappelija ja kylillä\nollessaan paha suustaan. Sellaisesta Lampimäki ei välittänyt. Hänen\npuolestaan sai itsekukin käydä työväentalolla tai seuroissa, mutta kun\nedelliseen vielä liittyi suuri suu ja kärkäs käsi, oli asia Lampimäen\nmielestä selvä: mies on sosialisti. Ja sosialisteista Lampimäellä oli\noma mielipiteensä varsinkin nyt.\n\nKerran oli Jaska päissään toikkeroinut iltajuoksuiltaan tupaan. Oli\nsattunut niin ohraisesti, että isäntä oli tullut portailla vastaan,\ntarttunut kraiveliin ja kuljettanut Jaskan navetan kokille.\n\n— Ryyppää kun ryyppää, mutta ryyppää ihmisiksi!\n\nNyt Lampimäki hiljaisessa mielessään arveli, että olisi saanut vähän\nisällisemmin ja pehmeämmin työntää Jaskan sinne kokille, sillä oli kai\nsillä ollut aiheensakin siihen ryyppäämiseen. Sitäpaitsi olivat ajat\nlevottomat, sosialistit olivat ryhtyneet kapinaan, eikä tiennyt, mitä\nJaskan päähän saattoi pälkähtää. Yhtenään oli viime aikoina siellä\n\"talolla\" ravannut. Ja vihaisesti oli Jaska siitä aamuhetkestä asti,\nkun oli kokilta alas kömpinyt, isäntää katsella kyrännyt. Ei ollut\npuhunut mitään, vaan jotakin sillä oli mielessä. Nyt, kun ne ovat\npuuhassa...\n\nTuvassa on hiljaista, vaikka onkin arkipäivä. Viikon kuluessa isäntä\non ollut huomaavinaan, että rengit ovat odottavalla kannalla johonkin\nasiaan nähden, josta he itsekään eivät olleet oikein selvillä, piiat\nkuiskailivat keskenään, ja Jaska kyräili ja muljotteli entistä\nmielenosoituksellisemmin. Nyt ne ovat ulkona töissä, ja vain emäntä\nistuu pihaikkunan luona ja katselee hämärissä lehtiä.\n\nSeinäkello lyö harvakseen kolmenlyönnit. On vielä aikaa, ennenkuin\nväki alkaa lappautua illalliselle. Mietteissään isäntä nousee ja alkaa\nkäveleskellä tuvan lattialla edestakaisin.\n\n— Saa nähdä, meinaako ne oikein kapinaa, täälläkin, sanoo hän.\n\n— Hm... vastaa emäntä, nostamatta katsettaan lehdestä.\n\n— Ryssistä niillä on suuri turva, jatkaa isäntä tuokion kuluttua.\n\nLehti kahisee emännän kädessä, hän laskee sen hetkeksi syrjään ja\nkorjaa lasejaan.\n\n— Kuuluvat aikovan tulla taloihin syömään ilman edestä, virkahtaa\nhänkin puolestaan.\n\nIsäntä naurahtaa katkerasti.\n\n— Viimeinen syönti se heillä on, jos vaan tänne tulevat, mojauttaa hän\nsitten varmasti.\n\n— Aseita ovat saaneet ryssiltä, lisää emäntä ikäänkuin tiedustellen,\nminkä vaikutuksen se isäntään tekisi.\n\n— Mm... Arvaahan ryssän...\n\nIsännällä ovat omat tietonsa, emännällä omansa, eivätkä\nviimeksimainitut näytä isäntään vaikuttavan. Hän ajattelee Jaskaa.\nPaha on pitää pirua omassa pesässään, mutta ei viitsi poiskaan käskeä.\nPeloksi selittäisivät.\n\nUlkona on jo kevään tuntu voittava. Ilma on kirkas, sees ja rauhallisen\nodottava, on kuin lumen alta väreilisi ilmaan hienon hienoa maan\ntuoksua. Isäntä kävelee ikkunan luo ja pysähtyy kädet taskuissa\nkatselemaan kevättä ja sitä, mitä tapahtuu ulkona.\n\nKauppias Lunkkreenin piika kävelee maantiellä ohi, ryssä kainalossa.\nRyssä selittelee ja viittilöi, ja Lunkkreenin piika nauraa ja on\nymmärtäväisen näköinen. Näky ei erikoisesti suututa isäntää: se on nyt\nvain Lunkkreenin, kulanssin, piika ja muuan ryssäraukka. Kaukaisimmassa\ntajunnassaan isäntä puolittaisella kauhulla huomaa, ettei hän pidä\nryssää oikein ihmisenä. \"Mikä lie sellainen Jumalan firaapelityö\".\n\nTuon lauseen on isäntä kuullut Jaskalta. Ja yht'äkkiä, tämän tullessa\nmieleen, alkavat isännän mielipiteet Jaskasta vaihdella.\n\n— Firaapelityö! Raa'asti sanottu, — oikein Jaskan malliin. Ei se\nryssien kanssa samalle puolelle ainakaan... tai mikä sen tietää...\n\nMaantiellä on yhtämittaista liikettä. Kuormia menee ja tulee, ryssät\nkulkevat toimeliaina edestakaisin, useilla naisia kintereillään.\nTuolla menee Nevasen tyttö ryssän kanssa, narttu ihmiseksi, ja isä\nkoiranpenikka talolliseksi... Lampimäen isäntä ei syljeskele lattialle,\nmutta nyt hän ruiskauttaa pitkän syljen ajatellessaan Nevasen sakkia...\n\nJotakin niillä on tekeillä. \"Talolle\" syttyvät tulet, pihalla kihistään\nja kuhistaan, melu ja huudot kuuluvat Lampimäkeen asti. Hiukkaista\nmyöhemmin ilmestyvät valot Peltoniemen pitkiin ikkunariveihin ja\nnuorisoseuran talolle. Itsetiedoton hymy ilmestyy isännän suupieliin.\nHyvä tulee, oikein hyvä. Häntä melkein naurattaa, kun hän näkee miehiä,\npunainen nauha käsivarressa, sekaisina ryhminä kuljeskelevan talon ohi.\n\nHän aikoo juuri ruveta antamaan emännälle eräitä selityksiä, kun\nSuuriniemen Matti astuu sisään. Suuriniemi on ajanut pihalle takapihan\nkautta eikä isäntä ole hänen tuloaan aikaisemmin huomannut.\n\n— Iltaa, tervehtii Suuriniemi, pannen lakkinsa takkakivelle.\n\n— Iltaa.\n\n— No nyt se alkaa olla valmista, sanoo hän sitten reippaasti,\nhuomattuaan, ettei tuvassa ole syrjäisiä.\n\n— Jokos jääkäri tuli?\n\n— Tuli jo aamulla.\n\n— Missäs se...?\n\n— Peltoniemessä.\n\n— Jaa.\n\nEmäntä alkaa laittaa kahvipannua tulelle. Tuntuu kuin olisi Suuriniemi\ntullessaan tuonut tupaan hiukan enemmän toimeliaisuutta ja odottavan\ntoivon tunnelmaa.\n\n— Sinä tulet sitten yöllä? kysyy Suuriniemi.\n\n— Niinhän sitä sovittiin.\n\n— Tulet sitten Peltoniemeen. Osa menee seuran talolle ja osa meille.\n\n— Tullaanpa vaan.\n\nEmäntä nostaa kahvipannun tulelta ja sekaantuu keskusteluun.\n\n— Meinaatteko te nyt sitten, että se käy niin rauhallisesti ja niinkuin\nolette suunnitelleet? kysyy hän.\n\nSuuriniemi naurahtaa hiljaisesti.\n\n— Jos jotakin tulee, vastaa hän, niin tulee samanveroinen kun\nkyläkunnan rytinät entisaikaan. Virkistyksekseen niissä heilahtelee.\n\n— Mutta jos niillä on jotakin hajua...?\n\n— Kyllä kai niillä hajua on — ei sen puolesta. Koko talven ja viime\nsyksynhän ovat niistä hajuistaan räikyttäneet. Mutta eipä taida...\n\nSuuriniemi ei sano ajatustaan loppuun. Porstuasta kuuluu kolinaa\nja hetken kuluttua tulee Jaska sisään. Hän tuoksuu huomattavasti\nväkeville, hänellä on kivääri pistimineen kädessä ja leveä, punainen\nnauha käsivarressa.\n\nVaistomaisesti Suuriniemi korjaa lakkinsa, ja Lampimäki ottaa piipun\nhampaistaan.\n\n— Mitäs kojeita sinä tänne haalaat? kysyy hän terävästi.\n\n— Kivääri se on, vastaa Jaska leveästi. Eikös isäntä ole ennen\nsellaista nähnyt?\n\nJaska on nuori mies, hiukan yli kahdenkymmenen, mutta vähän villin ja\nkesyttömän näköinen.\n\n— Vai kivääri! toistaa isäntä. Mitäs sillä?\n\n— Sittenpähän näkyy.\n\n— Entä mikäs se on tuo punainen nauha?\n\n— Se on kaartin merkki.\n\nJaska menee remsseesti pöydän taakse ja alkaa nurkkakaapista hakea\njotakin.\n\n— Eiköhän ole parasta, puuttuu Suuriniemi puheeseen, että Jaska vie ne\nvehkeet takaisin sinne, mistä on ne saanutkin. Ei niistä perältäkään\nmitään siunausta lähde.\n\n— Sittenpähän lähtee se, mikä lähtee, virkahtaa Jaska kyräillen\nuhkamielisesti ja luo vihaisen katseen isäntään. — Tuota... jatkaa hän\nvähän ajan kuluttua, saisikohan ruokaa hiukan aikaisemmin, kun olisi\nillalla vähän omia puuhia?\n\n— Kyllä se on parasta, että Jaska ottaa palkkansa ja lähtee pitemmäksi\naikaa niihin omiin puuhiinsa, sanoo isäntä, avaten kukkaronsa. Siinä\nolisi palkan loppu.\n\nHetkisen näyttää siltä, kuin Jaskan nousuhumala olisi laskemassa,\nsitten hän työntää rahat edestään ja sanoo tarkoituksellisen\nrauhallisesti:\n\n— Kylläpä isäntä kerkiää niistä asioista puhua parin päivän päästä.\n\n— Tästä talosta ei kuljeta niillä asioilla, jyrähtää Lampimäki. Ota ja\nlähde!\n\n— Ei sitä lähdetä niinkuin koira.\n\n— Joko viet vehkeesi takaisin ja olet niinkuin muutkin ihmiset tai\nlähdet.\n\nLampimäki on tarttunut renkiään käsipuolesta ja taluttaa häntä ovea\nkohden, mutta Jaska riuhtaisee itsensä irti ja tulee tyrkänneeksi\nisäntää rintaan. Lampimäki on nuoruudessaan ollut suuri tappelija,\nnyt on hän uskovainen, mutta hänen sisunsa nousee, hän nostaa Jaskan\nkohoksi ja kantaa hänet ovesta ulos.\n\nPihalle lentäessään Jaska raivostuu ja hän aikoo hyökätä sisään\nhakemaan kivääriään, mutta tyrmistyy, kun huomaa, että se suuressa\nkaaressa lentää hänen jälessään ja putoaa melkein jalkain juureen.\nEivät siis huolineet hänen aseestaankaan.\n\n— Taisi tulla liian äkkinäinen teko, sanoi Suuriniemi.\n\n— Meinasin ensin puhua sille järkeä ja vähältä piti, etten pyytänyt\nanteeksi, kun kerran kuskasin sen navetan kokille... vastasi Lampimäki.\n— Taisi silloin surusta ryypiskellä.\n\n— Hyvä kun ei tullut tehdyksi, keskeytti toinen. Peloksi olisi\nkatsonut. Mutta kyllä nyt saa lähettää miehiä tännekin...\n\nLampimäki katui itsekin tekoaan. Hänen takiaan piti nyt hajoittaa\nmuutenkin pieni joukko. Suuriniemi meni puhelimen luo soittaakseen\nPeltoniemeen, mutta keskuksessa olikin jo ryssä vastaamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaskan mielen täytti suunnaton raivo. Hänen ensi ajatuksensa, kuten\nsanottu, oli hyökätä sisään, mutta kun kivääri lensi hänen jalkainsa\njuureen, tunsi hän tulevansa jollakin tavoin nöyryytetyksi ja asiasta\nlyödyksi ja raivontunne sai väistyä kylmän, harkitsevan kostontunteen\nedestä. Viiteen taloon oli hyökättävä: Lampimäkeen, Suuriniemeen,\nPeltoniemeen, seuran talolle ja Muiluun, ja hän laittaisi itsensä\nsiihen sakkiin, joka hyökkäisi Lampimäkeen. Mutta se oli tapahtuva\nvasta ylihuomenna, kun Ristinjoelta tulisi enemmän ryssiä avuksi. Jaska\nei voinut tietää, että juuri samalla hetkellä riisuttiin Ristinjoen\nryssiä aseista ja annettiin niille selkään. Jaska sitä ei tiennyt,\nmutta Lampimäessä, Peltoniemessä ja muissa porvarien pesäpaikoissa se\ntiedettiin.\n\nIlta oli jo pimennyt, mutta maantiellä oli liike yhäkin tavallista\nvilkkaampi. Sähkövalot paloivat kirkon tienristeyksessä ja Lampimäen\nkujan suussa niinkuin tavallisesti, mutta ilmassa oli odotusta ja\nhiukan niinkuin jotakin kiimaa. \"Talo\" ei sovi näkymään maantielle\nniinkuin Lampimäen ikkunoihin, mutta sieltäpäin kuului huutoa, melua ja\nnaurua ja niistä eroittautuu selvästi pari laukausta. Jaska hätkähtää:\nJokohan ovat ruvenneet...? Mutta taitavat vain muuten ammuskella\ntalollisia peloittaakseen.\n\nJaska alkaa kiivaasti astella \"talolle” päin. Linnuntietä sinne olisi\nvain vajaa kilometri, mutta maantie mutkittelee niin, että matkaa\nkarttuu ainakin vanha virsta. Lampimäen laaja kotipelto ja Muilun\nrakennusryhmä eroittavat toisistaan Jaskan palveluspaikan ja »talon\".\nMuilulainen on aikoinaan myynyt palstan \"talolle\" sopuhinnasta, mutta\ntaitaisipa ottaa pois, jos voisi. Niin ne ovat vastakkain kuin kaksi\nlinnoitettua leiriä, Muilu ja työnväentalo, ja edellisen takana\nLampimäki niinkuin jonkunlaisena reservinä.\n\nKaksi ryssää tulee Jaskaa vastaan maantiellä, huomaavat kiväärin ja\nhämärästi nauhan käsivarressa, tulevat ääreen ja alkavat puhua tolittaa.\n\nJaska kuuntelee aikansa ymmärtämättä sanaakaan.\n\n— Menkää helvettiin! sanoo hän sitten jatkaen matkaansa.\n\nJaskalla ei ole alunpitäenkään ollut minkäänlaista myötätuntoa\nvenäläisiä kohtaan ja itsetietoisesti lukeutuu hän siihen luokkaan,\njoiden tajuntaan ei käsite ryssä sisälly ihmisrotuna. Pikkupoikana\non hän kuullut, että hänen isoisänsä isä on ottanut osaa Alavuden\ntaisteluun, mutta hänen vastenmielisyytensä ryssiä kohtaan ei johdu\nsiitä. Mistä se johtuu, sitä hän ei rupea eikä pysty selvittämään.\n\nRyssien kohtaaminen vaikuttaa tyynnyttäväsi Jaskan mielialaan. Hänen\nkostonhimonsa ikäänkuin tasoittuu ja saa leveät suuntaviivat. Hän tulee\ntaistelemaan ryssien puolella, eli ryssät hänen puolellaan, aatteen\nvuoksi. Lampimäki sisältyy niihin, joita vastaan aate taistelee.\nLampimäki on porho, jolla on vuosittain parisataa veroäyriä, ja hän,\nJaska, kuuluu köyhälistöön, sosiaalidemokraatteihin.\n\nItse asiassa on Jaskan suhde aatteeseenkin vähän heikontunut senjälkeen\nkun Muilun neljäs piika tuli paksuksi. Oli sattunut niin, että Muilun\nneljäs piika, Riika, oli Jaskan nimetty morsian. Ensin oli kovisteltu\nJaskaa, mutta sitten olikin käynyt selville, että se oli ryssä. Senkin,\nkovistelemisen, oli suorittanut Lampimäen isäntä.\n\n— Sano nyt vaan suoraan, äläkä kieräile, oli isäntä sanonut. Ei täällä\npassaa ruveta lapsia kylälle tekemään. Jos se sinun on, niin naitava\nsun on. Kylläpähän sitten saamme katsella, miten elämään tulette.\n\n— Ei se minun ole.\n\n— Ei! No kenen sitten?\n\n— Pirustako minä tiedän.\n\n— Kuule: ei passaa kiroilla!\n\n— Niin, mutta minun se ei voi olla.\n\nIsäntä oli pannut lakin päähänsä ja mennyt suoraan Muiluun.\n\n— Kyllä nyt Jaskan retkistä selvä otetaan, oli väki sanonut.\n\nIltamyöhällä oli isäntä palannut.\n\n— Ryssälle kuuluu tulevan. Otimme Muilun kanssa selvän. Riika itse\ntunnusti. Ja Muilu sanoi, että nyt on parasta, tyttö, että lähdet\nkotimökillesi.\n\nSeuraavana lauantaina oli Jaska juonut itsensä humalaan, ja isäntä\nkuskannut hänet navetan ylisille kuin elukan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jaska nyt näin palauttaa mieleensä tapauksia, esiintyy Lampimäki\nhänelle uudessa valaistuksessa. Tällä tavoin, yhdistelemällä tapauksia.\nei hän ennen ole tullut ajatelleeksi.\n\nMuilun kohdalla Jaskan huomiota herättää se, että talosta ei näy\nvalontuikahdustakaan. Alkaa olla jo lypsyn aika, mutta navetta on\naivan pimeä. Suunnaton graniittirakennus piirtyy tummana möhkäleenä\ntaivasta vasten. Yksinäinen koira haukahtaa pihamaalla, muuten on\nMuilussa kaikki kuolonhiljaista. Jaskaan se vaikuttaa hiukan kammoa\nherättävästi. Pitää sanoa \"talolla\", että ovat varuillaan. Sitä ei\ntiedä, mitä Muilusta tulee. Hän astuu kymmenkunta askelta Muilun tuttua\nkujaa, mutta kääntyy takaisin. Mitäpä hän sitä kujaa enää, vaikka\nmatkaa \"talolle\" oikaisisikin.\n\nMuilun pimeys on vaikuttanut \"talollakin\" painostavasti ja innostusta\npoistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa\nkatselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen\nvaroitustaan tarvita.\n\n— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä,\nsanoo Reenin Mikko, päällikkö.\n\n— Mene itse, per...\n\nSiellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun\nneljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri.\nMene sinne sitten haravoimaan.\n\nSeinäkello lyö kahdeksaa.\n\nRyssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja\nnaureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse\nkappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä\nruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen\ntapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat\nkaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.\n\nTyöväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat\nnaisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi\ninnostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma\non sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.\n\nJotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta\nja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön\nedessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan\nellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen:\nnoiden kanssa ei millekään.\n\nJollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä\nympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain\nitsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan\nluovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole\nluokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen\nväliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa,\nsillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja\n-katsantotapaa itseensä.\n\nNyt Reenin Mikko nousee puhumaan.\n\n— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on\nalkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat\nlahtarit aseitaan...\n\nJaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen\nkorviinsa. »Venäläiset veljemme” ‒ Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä\novat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut,\ntalolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena,\nhäntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin\nasemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta\nhänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin\nportaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin,\nsamanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut\nkatsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä\nte elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä\noli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin\neiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään\ntoisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän\najan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.\n\nMitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli\ntullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin\nkerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.\n\nKun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä\nmillään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota\npidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo\nryssät, nuo iankaikkisen vaivatut \"venäläiset veljet\", jotka tunkivat\njoka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli\nlehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.\n\nEi, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin\nsiihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.\n\n— Sitäkö ne noista ryssistä venyttävät perässään, sanoo hän\najatuksissaan vierustoverilleen.\n\n— Sitä minäkin, vastaa toveri, Eilolan Iivari. Kun olisi kaveri, niin\npois lähtisin.\n\nJaska tajuaa syvästi, että jos hän nyt jättää kiväärinsä oven pieleen\nja menee tiehensä, ei häntä kukaan tule kaipaamaan. Hän on vain\ntalollisen renki niinkuin Eilolan Toivo ja Iivarikin, eivätkä sellaiset\nole luokkatietoisia työläisiä.\n\n— Lähdetään hiivattiin ryssien joukosta, sanoo hän hetken kuluttua.\n\nKukaan ei estä heidän lähtöään. Reenin Mikko pitää vielä puhetta ja\npihalla käy kihinä ja kuhina. Siellä on Riikakin maha pystyssä.\n\n— Mitä sinä täältä haet? kysäisee Jaska ohimennessään.\n\n— Muuten vaan... inisee Riika.\n\nTaas Jaskaan nousee suuri, raivostuttava vihantunne ja hän tarttuu\ntyttöä kiivaasti käsivarteen.\n\n— Kyllä se, perkele vie, on parasta, että marssit kotiin takaisin,\nsillä kyllä nyt tulee iivanoitten viimeinen päivä, sanoo hän raa'asti.\n\nNainen vikisee ja Eilolan Iivari sanoo:\n\n— Älähän nyt tuolla tavalla.\n\nMutta Riikaan on mennyt turvallisuudentunteen tapainen, hän itkee,\nmutta kävelee nöyrästi ja hiukan peljäten Jaskan edellä ja kun\nmaantielle päästään, ohjaa hän kulkunsa Sydänmaalle päin, missä hänen\nkotinsa on.\n\n— Entä minne sinä menet? kysyy Iivari Jaskalta.\n\n— Sinne, minne muutkin miehet, vastaa Jaska ynseästi ja kääntää\nkulkunsa Peltoniemeen.\n\n— Ota edes tuo nauha käsivarrestasi.\n\nSanaa puhumatta irroittaa Jaska nauhan ja pistää sen taskuunsa.\n\n— Tuletko sinä mukaan? kysyy hän sitten Iivarilta.\n\n— ... tiedä, tuota, niin vaihtaa kuin liiviä, vastaa Iivari empien.\nTaidan mennä kotiin nukkumaan.\n\nMutta Jaska painuu Peltonientä kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö meni rauhallisesti, niinkuin oli laskettukin. Ainoastaan muutamia\nlaukauksia vaihdettiin ja kaksi ryssää pääsi hengestään. Kahden tunnin\nkuluttua oli kaikki selvää.\n\nAamulla katseli Lampimäki Jaskaa salatulla hartaudella. Olihan siinä\npohjalla sittenkin sitä oikeaa, niinkuin hän oli arvellutkin. Mutta\nmitään hän ei sanonut.\n\nIllalla tulee Jaska tupakamariin ja sanoo isännälle, että pitäisi saada\nvähän rahaa.\n\n— Mitä sinä sillä? kysyy isäntä.\n\n— Tulisi vähän menoa.\n\n— Minne sitten?\n\n— No sinne Vilppulaan, vastaa Jaska äkäisesti ja ikäänkuin ihmetellen,\nettei toinen ensi sanomalla ymmärrä.\n\nLampimäki on itseensä sulkeutunut, ulkonaisesti tyly mies ja häneltä\njää Jaskan käsi puristamatta. Sensijaan hän nopeasti kääntyy ympäri\nja menee laatikolleen, ettei toinen huomaisi hellää välähdystä hänen\nsilmissään.\n\n— Mikäpäs siinä, myönsi hän. Jos se aatteellesi sopii, niin mene vaan.\nSiellä saat ainakin tapella kylliksesi poliisin tulematta väliin\nniinkuin kylällä kuuluu tapahtuneen.\n\n\n\n"]