[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5W0_o2BkZCA7BgJAp_3sYhg8Ysui6eoSeLzkIBc4T8s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},296,"John Jagon henki tahi kuollutko vai elävä","Collins, Wilkie",1824,1889,"296-collins-wilkie-john-jagon-henki-tahi-kuollutko-vai-elava","296__Collins_Wilkie__John_Jagon_henki_tahi_kuollutko_vai_elävä",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"brittilainen","fi",1874,1880,15551,100019,false,19372,[25,26,27,28],"Attorney and client -- Fiction","Judicial error -- Fiction","Legal stories","Trials (Murder) -- Fiction",[30,31,32],"British Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"John Jagon henki tahi kuollutko vai elävä?\" by Wilkie Collins is a novel written in the late 19th century. The story revolves around a young English lawyer named Filip Lefrank, who, after being instructed by his doctor to rest, travels to America to visit relatives. There, he encounters a tangled web of family dynamics, including the presence of a captivating young woman named Naomi and a mysterious figure named John Jago, hinting at deeper conflicts and tensions that may unfold.  At the start of the narrative, the protagonist, Filip Lefrank, is recovering from overwork and receives medical advice to take a break. He decides to visit his relatives in America, where misgivings arise surrounding family members, particularly the enigmatic peasant John Jago, who seems to hold a significant influence over the household. As the plot develops, interpersonal tensions are exacerbated, leading to conflict and the foreshadowing of dark events, suggesting that the seemingly quaint rural setting will soon bear witness to deeper rivalries and perhaps even tragedy. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Forsman, Anton Oskar",322,"Lontoolainen asianajaja Philip Lefrank matkustaa Yhdysvaltoihin toipumaan työuupumuksesta, mutta päätyy selvittämään outoa katoamistapausta. Meadowcroftin veljeksiä syytetään tilanhoitaja John Jagon murhasta, vaikka ruumista ei löydy ja tapaukseen liittyy salaperäisiä havaintoja.","Wilkie Collinsin 'John Jagon henki' tahi kuollutko vai elävä on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 296. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOHN JAGON HENKI TAHI KUOLLUTKO VAI ELÄVÄ\n\nKirj.\n\nWilkie Collins\n\n\nEnglannista \"The Dead Alive\" suomentanut A. O. F. [Anton Oskar Forsman]\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1880.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n    I. Sairas mies\n   II. Uudet kasvot\n  III. Seurustelu kuutamolla\n   IV. Pyökki-sauva\n    V. Uutisia Narrabeesta\n   VI. Kalkki-uuni\n  VII. Oikeudessa\n VIII. Tunnustus\n   IX. Kuulutus\n    X. Tuomari ja vankilan tirehtööri\n   XI. Piikivi ja ikkuna\n  XII. Loppu\n Loppumuistutus\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nSairas mies.\n\n\n\"Sydän terve\", sanoi tohtori. \"Keuhkot hyvät. Ei mitään vikaa elimissä,\njota voisi huomata. Filip Lefrank, älkää olko levotonna. Ette vielä\nkuole. Tautinne on tullut liiallisesta työstä. Lepo on ainoa lääke\".\n\nNiin lausui tohtori huoneissani Lontoossa; tohtoria oli noin puolen\ntuntia ennen lähetetty noutamaan minun tähteni, koska olin peloittanut\nkirjuriani pyörtyessäni pulpettini ääressä. En tahdo ilman syyttä\nkääntää lukiani huomion puoleeni; mutta ehkäpä lienee tarpeellinen\nselitykseksi lisätä, että olen \"nuorempi\" asian-ajaja suurella\nharjoituksella. Olen kotoisin Jersey nimisestä saaresta Englannin\nkanavassa. Nimeni franskalainen muoto (Lefanc) sai englantilaisen\nmuodon useita polvia sitten: siihen aikaan käytettiin kirjain \"k\"\nEnglannissa vielä sanain lopussa, jotka nyt päättyvät \"c\":llä. Siitä\nhuolimatta me vielä toki kannamme päämme pystyssä kuten Jersey-perhe\nainakin. Vielä tänäkin päivänä on isälleni ikävää kuulla puhuttavan\npojastansa Englannin asian-ajaja-säädyn jäsenenä.\n\n\"Lepoa!\" sanoin toistamiseen, kun lääketieteellinen neuvon-antajani oli\npäättänyt puheensa. \"Ystäväni, tiedättekö nyt juuri käräjä-ajan olevan\nkäsissä. Oikeudet istuvat. Katsokaahan, mikä tukku asiakirjoja makaa ja\nodottaa minua tuolla pöydällä. Lepo ja perikato ovat minulle yhtä\".\n\n\"Ja työ on kuolema\", lisäsi tohtori tyynesti.\n\nMinä säpsähdin. Hän ei tahtonut pelottaa minua, hän puhui nähtävästi\ntoden perästä.\n\n\"On ainoastaan kysymys ajasta\", jatkoi hän. \"Teillä on hyvä ruumiin\nrakennus, olette nuori mies, vaan ette voi aivan kauan liiallisesti\nrasittaa aivojanne ja turmella hermostoanne. Lähtekää kohta matkalle.\nJos kärsitte merta, tehkää meri-matka. Meri-ilma voisi paraite tehdä\nteidät terveiksi. En tahdo kirjoittaa teille mitään receptiä. En voi\nparantaa teitä. Minulla ei ole muuta lisättävää\".\n\nNäin sanoen jätti lääkärini asuntoni. Olin itsepintainen; lähdin samana\npäivänä oikeuteen.\n\nVanhempi asian-ajaja siinä jutussa, jonka kanssa minulla oli tekemistä,\nkääntyi puoleeni pyytäen minulta jonkun selityksen, jonka olin\nvelvollinen hänelle antamaan. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en kyennyt\nkokoamaan ajatukseni: tapaukset ja asianhaarat olivat aivan sekasin\naivoissani. Minä vietiin oikeudesta suuresti säikähtyneenä itsestäni.\nSeuraavana päivänä lähetettiin asia-kirjani takaisin asianomaisille, ja\nminä seurasin lääkärini neuvoa, lähtien Amerikaan ensi höyryssä, joka\nkulki New-Yorkiin.\n\nMinä olin erityisestä syystä pitänyt matkan Amerikaan parempana muita\nmerimatkoja. Muuan äitini sukulainen, näet, oli useita vuosia sitten\nmuuttanut Yhdys-valtoihin ja siellä ruvennut maanviljelijäksi. Hän oli\nkäskenyt minun käymään luonaan, jos joskus olisin tullut Atlantin meren\npoikki. Tuota pitkää toimettomuutta levon nimellä, johon tohtori oli\nminua tuominnut, voitiin tuskin suloisemmalla tavalla viettää, luulin\nminä, kuin käymällä orpanoimassa ja katselemassa Amerikaa. Viivyttyäni\nhetken aikaa New-Yorkissa, kuljin rautatietä sukulaiseni, herra\nMeadowcroft'in luokse Morwickin talossa.\n\nAmerikassa löytyy mitä juhlallisimpia näkö-aloja koko mailmassa.\nTerveellisenä vastakohtana näille voit myöskin usein valtioissa\nYhdys-valloissa nähdä maisemia, jotka ovat niin tasaisia, niin\nyksitoikkoisia ja ikäviä matkustajalle, kuin koskaan missään muualla\nmailmassa. Se maanosa, jossa herra Meadowcroft'in maatila oli, kuului\njälkimäiseen luokkaan. Silmäilin ympärilleni, kun astuin\nrautatievaunuista alas portaille Morwickin pysäyspaikalla ja sanoin\nitsekseni: \"jos tulen terveeksi sillä, että tulen kankeaksi ja\ntyhmäksi, silloin olen tosiaan löytänyt paraan paikan\".\n\nMinä muistelen näitä sanoja seuraavien tapausten valossa; ja sanon,\nkuten tekin pian olette sanova, niiden lähteneen jotenkin rohkeasta\nmiehestä, jonka sukkela ajatus ei koskaan kyllin tyynesti ottanut\npunnitakseen, mitä odottamattomia tapauksia aika ja sattumus\nyhdistyneenä voivat aikaan saada hänelle.\n\nHerra Meadowcroft'in vanhin poika, Ambrose, odotti pysäyspaikalla\najaakseen minut taloon.\n\nAmbrose Meadowcroft'in ulkonaisessa olennossa ei ollut mitään, joka\nolisi ennustanut niitä hirveitä ja kummallisia tapauksia, jotka\ntulisivat tapahtumaan tuloni jälkeen Morwickiin.\n\nTerve, kaunis, nuori mies kysyi: \"Miten voitte herra Lefrank? Iloitsen\nnähdessäni teitä, herraseni. Nouskaa vaunuihin; mies kyllä saapi selkoa\nkapineistanne.\"\n\nYhtä kohteliaasti vastasin minä:\n\n\"Kiitoksia kysymästänne! Miten voidaan kotona?\"\n\nNiin lähdimme matkalle taloon.\n\nMatkustaessamme keskustelimme ensin maanviljelyksestä ja\nkarjanhoidosta. Ennenkuin olimme kulkeneet 20 kyynärää, tuli minun\ntäydellinen tietämättömyyteni elonkorjuussa ja karjanhoidosta ilmi.\nAmbrose Meadowcroft koetti kääntää keskustelumme toiseen aineesen, vaan\nhänelle ei onnistunut tämä hanke. Nyt taasen minä vuorossani etsin\nkeskustelu-ainetta ja kysäsin umpi-mähkään, tulinko sopivalla ajalla.\nNuoren maanviljelijän jotenkin yksinkertaiset, päivettyneet kasvot\nkirkastuivat silmänräpäyksessä. Minä olin nähtävästi sattumalta\nkeksinyt huvittavan keskustelu-aineen.\n\n\"Ette olisi voineet tulla soveliaammasti\", sanoi hän. \"Meidän talomme\nei koskaan ole ollut niin hauska ja hupainen kuin tätä nykyä\".\n\n\"Onko teillä vieraita luonanne?\"\n\n\"Eipä juuri mikään vieras. Ainoastaan uusi perheen jäsen, joka on\ntullut keskuuteemme\".\n\n\"Uusi perheen jäsen! Sallikaa minun kysyä, kukahan?\"\n\nAmbrose Meadowcroft mietiskeli, ennenkuin hän vastasi, läiskähti\nhevosta ruoskalla, katsoi minuun jonkunmoisella yksinkertaisella\nepäilyksellä ja toi yhtäkkiä totuuden ilmi mitä selvimmillä sanoilla:\n\n\"Onpahan kauniin tyttö, jonka te koskaan eläissänne olette nähneet\".\n\n\"Voi, voi! Arvatenkin sisarienne ystävätär?\"\n\n\"Ystävätär? Aivan niin, häntä on meidän pieni amerikalainen serkkumme\n-- Naomi Colebrook\".\n\nHimmeästi nyt muistelin, että herra Meadowcroft'in nuorempi sisar oli\nkauan aikaa sitten joutunut naimisiin erään amerikalaisen kauppamiehen\nkanssa ja että hän oli kuollut monta vuotta sitten, jättäen jälkeensä\nyhden ainoan lapsen. Minä sain nyt kuulla, että myöskin isä oli\nkuollut. Kuolinvuoteellansa oli hän jättänyt turvattoman tyttärensä\nvaimonsa sukulaisten ystävälliseen hoitoon Morwick'issa.\n\n\"Hän keinotteli alinomaa\", jatkoi Ambrose. \"Hän koetti milloin mitäkin\nja kaikki kävi nurin. Hän kuoli tuskin jättäen jälkeensä, mitä\nmaahan-paniaisiin tarvittiin. Ennenkuin Naomi tuli tänne, isääni vähän\narvelutti, mimmoinen hänen amerikalainen sisarensa tytär olisi. Me\nolemme englantilaisia, kuten tiedätte; ja vaikka elämme täällä\nYhdys-valloissa, noudatamme kuitenkin englantilaisia tapojamme. Me\nemme yleensä paljon huoli amerikalaisista naisista, vaan kun Naomi\ntuli, voitti hän kaikki puolelleen. Mikä tyttö! Kohta hän asettui kuten\nperheen-jäsen ainakin. Viikossa hän oppi maito-talouden kaikki\naskareet. Vaikkapa hän ei vielä ole ollut vallan kahtakaan kuukautta\nluonamme, ihmettelemme jo, miten me koskaan voimme tulla toimeen ilman\nhäntä!\"\n\nKun Ambrose kerran oli ruvennut puhumaan Naomi Colebrook'ista, puhui hän\nlakkaamatta hänestä. Ei tarvinnut olla kovin teräväsilmäinen voidakseen\nhuomata, minkä vaikutuksen amerikalainen serkku oli tehnyt häneen.\nNuoren miehen kiihko tarttui myöskin minuun, vaikkapa heikommassa\nmäärässä. Minä olin tosin ennakolta hiukan hämmästyksissäni,\najatellessani saavani nähdä Naomia, kun me iltapuoleen saavuimme\nMorwick'in talon porteille.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nUudet kasvot.\n\n\nKohta tultuani minua esiteltiin vanhemmalle herra Meadowcroft'ille.\n\nVanhuksesta oli tullut täydellinen raajarikko ja hän oli jäsenten\nkolotuksen vuoksi aivan sidottu tuoliinsa. Hän vastaanotti minut\nystävällisesti, vaan myöskin hiukan kylmästi. Hänen ainoa naimaton\ntyttärensä (hän oli kauan ollut leskenä) oli huoneessa isän hoitamista\nvarten. Hän oli keski-ikäinen, surumielinen nainen, ilman mitään\nviehättäviä ulkonaisia omaisuuksia -- eräs niitä henkilöitä, jotka\nnäyttivät vastahakoisesti suostuvan elämiseen, joka on heille taakka,\njota eivät koskaan olisi suostuneet kantamaan, jos ensin heidän mieltä\nolisi kysytty. Meidän kolmen kesken syntyi aivan lyhyt, eikä juuri\nvilkaskaan keskustelu arki-huoneessa paljaine seininen; tämän päätettyä\nminä astuin huoneeseni ja aloin tyhjentää kapusäkkiäni.\n\n\"Illallinen syödään kello 9, herra\", sanoi neiti Meadowcroft. Hän\nlausui nämät sanat, juuri kuin \"illallinen\" olisi joku perheellinen\nkiusa, johon miehet tavallisesti ovat syypäät, vaan jota ainoastaan\nvaimot kärsivät. Minä seurasin renkiä huoneeseni, olematta sanottavasti\ntyytyväinen ensi tuttavuuteeni talossa.\n\nTähän saakka en vielä ollut nähnyt Naomia, enkä mitään romantisuutta.\n\nHuoneeni oli puhdas ja siistii -- vieläpä oli kaikki niin säntilleen,\nettä tuntui raskaalta. Minä oikein halusin saadakseni nähdä\ntomunhiekkaa edes jossakin. Kirjastossa ei ollut muuta kuin raamattu ja\nrukouskirja. Ikkunasta näki aukean tasangon, joka ainoastaan osaksi oli\nviljelty ja näytti muuten kolkolta ja ikävältä laskevan auringon\nvalossa. Puhtaan, valkoisen vuoteeni päänalasen yläpuolella riippui\npergamentti-kääry, johon ankara ja tuomitseva pyhän raamatunlause\npunaiseksi ja mustaksi maalatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu. Neiti\nMeadowcroftin synkkä-mielinen henki oli leijaillut huoneeni läpi ja\ntehnyt sen ikäväksi. Mieleni tuli alakuloiseksi silmäillessäni\nympärilleni. Vielä oli illalliseen kotvasen aikaa. Minä sytytin\nkynttilän ja otin käsille kapusäkistäni ensimäisen franskalaisen\nromanin, jonka koskaan luulen olleen Morwick'in talossa. Oli muuan\nvanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista.\nViidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni\nasujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon\nkilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin\nkelloani. Kello oli yhdeksän.\n\nAmbrose oli minua vastassa porrasten päässä ja näytti minulle tien\nruoka-huoneesen.\n\nHerra Meadowcroft'in sairastuoli oli lykätty pöydän yläpäähän.\n\nHänen oikealla puolella istui hänen alakuloinen, harva-puheinen\ntyttärensä. Neiti Meadowcroft käski melkein aaveen-tapaisella\njuhlallisuudella minun istumaan tyhjälle paikalle isänsä vasemmalle\npuolelle. Silas Meadowcroft astui samassa sisään ja esiteltiin minulle.\nVeljekset Silas ja Ambrose olivat hyvin toistensa näköisiä, vaikka\nAmbrose oli pitempi ja kauniimpi. Ei kummankaan kasvoissa ollut\nvarsinaista tunnon-ilmausta. Kummallakin tuntui olevan kehkeytymättömät\nhengen voimat, jotka, -- olkootpahan sitten hyvät tahi huonot --\nodottivat asian-haarain kautta kypsyvänsä.\n\nOvi aukesi taasen, sillä aikaa kuin minä vielä tarkastelin molempia\nveljeksiä ja minun on suoraan tunnustaminen, ett'eivät ne tehneet\nylimalkaan hyvää vaikutusta minuun. Uusi perhekunnan jäsen astui\nhuoneesen ja käänsi kohta huomioni puoleensa.\n\nHän oli varreltaan lyhyt-läntä, laiha ja kuivahka sekä erittäin kalpea,\nsiihen katsoen että hän eleli maaseudulla. Kasvot olivat myöskin muussa\nsuhteessa silmään-pistäviä. Kasvojen ala-osaa peitti paksu, musta parta\nja viikset, vaikka siihen aikaan miehillä yleensä Amerikassa oli parta\najettuna ja partaa käytettiin harvoin. Kasvojen ylä-osaa valaisi\nkummallisesti kiiltävä, ruskea silmäpari, joiden katsanto minussa\nherätti tuon ajatuksen, ett'eivät miehen hengenlahjat mahtaneet olla\noikeassa tasapainossa. Vaikka hän, sen-verran kuin minä voin huomata,\nkaikissa tunnon-ilmauksissaan ja toimissaan oli aivan terve ja raitis,\noli kuitenkin noissa kummallisissa ruskeissa silmissä jotakin, joka\nminussa herätti sen ajatuksen, että hän erityisissä, sattuvissa\ntapauksissa voisi hämmästyttää vanhimpiakin ystäviänsä jollain\nväkivaltaisella tahi hurjapäisellä työllä. \"Hiukan hurja\" -- tämän\nvaikutuksen, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, teki minuun\ntuntematon, joka nyt astui huoneesen.\n\nVanhempi herra Meadowcroft, joka tähän saakka ei ollut hiiskunut\nsanaakaan, esitteli nyt itse äskentullutta minulle, vilkuttaen\nsilmäänsä pojilleen; tämä silmäys oli jotenkin ynseä ja myöskin\nmolemmat pojat katselivat karsaasti isäänsä, joka minusta tuntui\njotenkin ikävältä.\n\n\"Filip Lefrank, tämä on minun pehtorini, herra Jago\", sanoi vanhus ja\nesitteli meitä aivan säännöllisesti. \"John Jago, tämä on nuori\nsukulaiseni vaimovainajani puolelta, herra Lefrank. Hän ei ole terve:\nhän on matkustanut meren yli saadakseen lepoa. Herra Jago on\namerikalainen, Filip. Minä en luule sinulla olevan pahoja luuloja\namerikalaisista. Tee tuttavuus Jagon kanssa. Asettukaa istumaan\".\n\nHän loi uudelleen synkän silmäyksen poikiinsa ja pojat vuorossaan\nloivat häneen. He väistivät nähtävästi Jagoa, kun hän läheni tyhjää\ntuolia vieressäni ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Oli selvä, että\npartainen mies oli isän suuressa suosiossa ja että pojat tästä tahi\njostakin muusta syystä eivät voineet kärsiä häntä.\n\nOvi aukeni vielä kerran. Muori nainen astui hiljalleen sisään ja\nasettui istumaan pöydän ääreen.\n\nOliko hän Naomi Colebrook? Minä loin silmäyksen Ambroseen ja lu'in\nvastauksen hänen kasvoissaan. Vihdoinkin Naomi Colebrook!\n\nKaunis tyttö, vieläpä hyväkin tyttö, sen verran kuin minä voin päättää\nmuodosta. Kuvaillakseni häntä lyhyesti, oli hänellä pieni pää, joka\nkuitenkin oli somasti muodostettu ja hyvin sovitettu hänen\nhartioilleen; vaalean harmaat silmät, jotka katselivat niin\nrehellisesti ja myöskin tarkoittivat samaa, kuin osoittivatkin; pieni,\nsievä vartalo -- liian pieni meidän englantilaisten kauneus-käsitteiden\nmukaan; hänen kielimurteensa oli amerikalainen ja -- jotakin joka on\naivan harvinaista Amerikassa -- hänen äänensä oli sointuva ja teki\nhänen murteensa suloiseksi englantilaisille korville. Ihmisten\nensimäinen vaikutus meihin on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea.\nMinä pidin kohta Naomi Colebrook'ista; hänen suloinen hymyilynsä\nmiellytti minua, hänen sydämellinen käden-puristuksensa, kun meitä\nesiteltiin toisillemme.\n\n\"Vaikk'en olisi hyvässä sovussa kenenkään muun kanssa talossa\", arvelin\nitsekseni, \"niin varmaankin olen viihtyvä hänen seurassaan\".\n\nAinakin sillä kertaa minä ennustin oikein. Siinä pahuuden ja\neripuraisuuden ilman-alassa, joka vallitsi Morwick'in talossa, olimme,\ntuo kaunis amerikalainen tyttö ja minä, totisia ystäviä ensimäisestä\nsilmänräpäyksestä viimeiseen saakka.\n\nAmbrose antoi sijaa Naomille, jotta tämä voisi istua hänen ja hänen\nveljensä välillä. Naomi punehtui silmänräpäykseksi ja katseli häntä\nsuloisella, hiukan vastahakoisella sydämellisyydellä, kun hän istahti.\nMinä epäilin suuresti, että nuori maanmies salaisuudessa pusersi hänen\nkättänsä pöytä-vaatteen alla.\n\nIllallinen ei ollut erittäin vilkas ja hauska. Ainoa iloinen keskustelu\noli Naomin ja minun välillä.\n\nJostakin selittämättömästä syystä ei John Jago näkynyt olevan hyvällä\ntuulella nuoren kansalaisensa, Naomin, läsnä-ollessa. Hän katsoi\nepäluuloisesti ylös lautasestansa Naomia ja painoi jälleen hiljalleen\nsilmänsä alas synkällä katseella. Kun minä puhuttelin häntä, vastasi\nhän väkinäisesti. Myöskin puhutellessaan herra Meadowcroft'ia varoi hän\ntarkasti molempia nuoria miehiä, kuten minä olin huomaavinani siitä\nsuunnasta, jonka hänen silmäyksensä saivat niissä tilaisuuksissa. Kun\naloitimme atriamme, huomasin vasta että Silas Meadowcroft'in vasen käsi\noli sidottuna laastari-lapuilla; ja minä huomasin myöskin, että John\nJago, jonka ruskeat silmät lensivät toisesta toiseen pöydän ääressä,\nkatsoi kummallisen kiukkuisesti nuoren miehen loukkaantunutta kättä.\n\nMitä suuremmaksi hämmästykseksi minulle muukalaiselle huomasin jo tänä\nensimäisenä iltana talossa, että isä ja pojat puhuivat ainoastaan\nvälillisesti toistensa kanssa herra Jagon ja minun kautta. Kun vanha\nherra Meadowcroft pehtorinensa moitti jotain talon peltojen\nviljelemisessä tapahtunutta erehdystä, ilmottivat vanhuksen silmät,\nettä tämä tyly nuhde tarkoitti hänen molempia poikiansa. Jos minä tein\njonkun muistutuksen eläinten hoidosta yleensä, niin kohta molemmat\npojat pistelevästi sovittivat sanojani lammasten ja härkien huonoon\nhoitoon ja katselivat John Jagoa, vaikka olivat puhuttelevinaan minua.\nSellaisissa tilaisuuksissa -- ja niitä oli usein -- sekaantui Naomi\nrohkiasti ja juuri aikanaan keskusteluun ja käänsi puheen johonkuhun\nharmittomaan aineesen. Joku kerta kun hän täten koetti olla\nvälittäjänä, katseli suru-mielinen neiti Meadowcroft häneen, ankarasti\npaheksien hänen sekaantumistansa. En ole vielä koskaan istunut pöydässä\nikävämmän ja eripuraisemman perheen kanssa. Kateus, viha, pahuus ja\ntylyys eivät koskaan näytä minusta niin ilettäviltä, kuin näiden\nilmaantuessa jonkulaisen kunnioituksen varjossa. Joll'en olisi\nmieltynyt Naomiin ja hänen pikkisiin rakkauden silmäyksiin, joita\nsilloin tällöin huomasin vaihetettavan hänen ja Ambrosen kesken, en\nolisi koskaan voinut tulla toimeen tässä iltasessa. Olisin varmaan\npaennut franskalaisen romanini luokse ja omiin huoneisini.\n\nVihdoin päättyi äärettömän pitkä ja ylöllinen illallinen. Neiti\nMeadowcroft nousi tuoliltaan aaveentapaisella juhlallisuudella ja sanoi\nminulle jäähyväiset sanoilla:\n\n\"Tässä talossa noustaan varhain aamulla, herra Lefrank. Hyvää yötä!\"\n\nHän laski laihat kätensä herra Meadowcroftin sairastuolin\nselkälaudalle, keskeytti häntä jättäessään hyvästi minulle ja lykkäsi\nhänet sänkynsä tykö, juurikuin hän lykkäisi hänet hautaan.\n\n\"Käyttekö kohta, herraseni, huoneisinne? Joll'ette vielä käy pois,\nehkäpä minä saan tarjota sikarin -- jos vaan nuo nuoret herrat sen\nsuvaitsevat\".\n\nTäten tahallaan teroittaen sanojansa ja syrjästä silmäillen \"nuoria\nherroja\", täytti John Jago puolestaan kesti-ystävyyden vaatimuksia.\n\nMinä en huolinut sikarista. Perin opitulla kohteliaisuudella toivotti\nruunisilmäinen mies minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta.\n\nAmbrose ja Silas lähestyivät nyt ystävällisesti minua avatuine\nsikari-laatikoineen.\n\n\"Olipa ihan paikallansa, että kielsitte ottamasta\", alkoi Ambrose.\n\"Älkää milloinkaan polttako John Jagon kanssa. Hänen sikarinsa\nmyrkyttää teidät\".\n\n\"Älkää koskaan uskoko sanaakaan John Jagon puheesta\", lisäsi Silas,\n\"hän on suurin valehtelia koko Amerikassa\".\n\nNaomi uhkasi heitä nuhdellen sormellansa, juurikuin nuo väkevät ja\nvankat miehet olisivat olleet lapsukaisia.\n\n\"Mitähän herra Lefrank ajattelee\", sanoi Naomi, \"kun näin puhutte\nhenkilöstä, jota isänne kunnioittaa ja johon hän luottaa? Minä häpeen\nteitä molempia\".\n\nSilas meni matkoihinsa sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Ambrose jäi\njälelle nähtävästi haluten sopia Naomin kanssa, ennenkuin hän erosi\nhänestä.\n\nKun nyt huomasin olevani tiellä, väistyin syrjään erään lasi-oven\nluokse huoneen alapäässä. Ovesta tultiin pieneen, sievään puutarhaan,\njoka nyt oli kauniin kuutamon valaisemana. Minä kävin sinne\nihaillakseni somia paikkoja ja tulin istumapaikalle jalavan juurelle.\nLuonnon juhlallinen rauhallisuus ei koskaan ollut näyttänyt niin\nsanomattoman juhlalliselta ja kauniilta kuin nyt, jolloin olin tuolla\nihmisasunnossa kuullut ja nähnyt niin paljon. Minä käsitin nyt tahi\nluulin käsittäväni tuota hurjaa toivottomuutta ihmiskunnan suhteen,\njoka muinoin ajoi ihmiset luostareihin. Ihmisiä vihaava puoli\nluonteessani (ja kuka sairas ei tunne sellaista puolta itsessään?)\nalkoi miltei päästä voitolle, kun tunsin kepeän käden laskeuneen\nhartioilleni ja olin taasen leppynyt ihmisiin Naomi Colebrookin kautta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSeurustelu kuutamolla.\n\n\n\"Minä haluan puhua kanssanne\", alkoi Naomi. \"Ettehän suinkaan ajattele\npahaa minusta, sentähden että olen seurannut teitä tänne. Me emme ole\nsuuresti tottuneet kursastelemisiin täällä Amerikassa\".\n\n\"Siinä teette aivan oikein Amerikassa. Olkaa niin hyvä ja istukaa\".\n\nHän istahti viereeni ja katseli minuun suoraan ja pelvotta kuutamolla.\n\"Te olette tämän perheen sukulainen\", jatkoi hän, \"ja niin minäkin\nolen. Minä arvelen voivani sanoa teille, mitä en voi sanoa vieraalle.\nMinä olen kovin iloissani, että te, herra Lefrank, tulitte tänne; ja\ntämäpä eräästä syystä, jota te herraseni, ette voi arvata\".\n\n\"Kiitoksia komplimangistanne, neiti Colebrook, olipahan syy mikä\ntahansa\".\n\nHän ei ottanut vaaria vastauksestani, vaan seurasi jäykästi omaa\najatusjuoksuansa.\n\n\"Minä luulen teidän voivan vaikuttaa paljon hyvää tässä onnettomassa\ntalossa\", jatkoi tyttö yhä pitäen silmänsä kiinitettynä minun\nkasvoihin. \"Täällä Morwick'in talossa ei löydy mitään rakkautta, mitään\nluottamusta, mitään rauhaa. Täällä tarvitaan joku paitsi Ambrose. Älkää\najatelko Ambrosesta pahaa: hän on ainoastaan ajattelematon; minä\narvelen, että muut tarvitsevat jonkun täällä, joka voi saattaa heitä\nhäpeemään kovia sydämiään ja ilkeitä, petollisia, kateellisia toimiaan.\nTe olette kelpo mies; te tiedätte enemmän kuin ne; ne eivät voi auttaa\nitseänsä, niiden on turvaaminen teihin. Koettakaa, herra Lefrank, kun\ntulee sopiva tilaisuus, -- minä pyydän teitä, koettakaa solmia rauha\nniiden kesken. Te kuulitte, miten kävi illallis-pöydässä; ja olitte\ntyytymätön. Niinhän olitte! Minä näin teidän vetävän kulmianne ryppyyn\nja minä tiedän, mitä englantilaiset sillä tarkoittavat\".\n\nMinä en voinut muuta kuin puhua suoraan Naomin kanssa. Minä tunnustin,\nmitä olin huomannut illallispöydässä yhtä suoraan kuin tässä olen sen\ntunnustanut, Naomi nyykäytti päätänsä merkiksi, että hän aivan hyväksyi\nvilpittömyyteni.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän. \"Mutta, voi, te tuomitsette liian leppeästi,\nkun sanotte, että miehet täällä eivät tiedä, saattaapa olla, että me\nolemme väärässä. En voi moittia John Jagoa muuten, kuin että hänen\nkäytöksensä on niin kummallinen. Kerrotaan hänen kantavan tuota\ntakkuista tukkaa silmissään -- en voi kärsiä että miehellä on tukka\nsilmissä -- erään lupauksen vuoksi, jonka hän teki, kun häneltä kuoli\nvaimo. Eikö teidän mielestänne, herra Lefrank, mies ole hiukan höperö,\nkun hän ilmoittaa suruansa vaimon kuolemasta lupaamalla, ettei hän\nkoskaan keritä tukkaansa? Kuitenkin kerrotaan John Jagon tehneen tämä\npäätös. Ihmiset valehtelevat kyllä täältä! Olipa miten tahansa, tosi on\n(pojatkin sen myöntävät) että kun John tuli tänne taloon, oli hänellä\nparaat todistukset. Ei ole helppo olla vanhukselle mieliksi; vaan Jago\nhäntä miellytti. Aivan niin. Herra Meadowcroft ei pidä yleensä\nkansalaisistani. Hän on siinä suhteessa poikiensa kaltainen --\nenglantilainen, englantilainen perin pohjin. Kuitenkin sai John Jago\nhänet taipumaan; ehkäpä senvuoksi, että John Jago hyvin tuntee asiansa.\nNo niin, eloa ja karjaa hän kyllä ymmärtää hoitaa. Hänen tultua\npehtoriksi on kaikki menestynyt paljon paremmin kuin poikien aikana.\nAmbrose on sen itse myöntänyt minulle. Vaan vaikea on olla pidettynä\nhuonompana kuin muukalainen; eikö niin? John nyt antaa käskyjä. Pojat\ntekevät askareensa; vaan heillä ei ole mitään sanomista, kun John ja\nvanhus ovat yksimieliset talon asioiden suhteen. Minä olen ollut\npitkäveteinen puhuessani näistä seikoista, herrani; mutta nyt tiedätte,\nmiten kateus ja viha miesten välillä täällä syntyi ennen minun\naikojani. Minun tultuani tänne, näkyy heidän keskinäinen välinsä\npahenevan pahenemistaan. Tuskin kuluu päivääkään, ettei kiukkuisia\nsanoja vaihdeta poikien ja John'in tahi poikien ja isän välillä.\nVanhuksella on se paha tapa, että hän aina pitää John'in puolta. Puhu\nvanhuksen kanssa tästä, kun sopiva tilaisuus ilmaantuu. Riita Silas'en\nja John'in välillä joku päivä sitten on etupäässä luettava vanhuksen\nsyyksi; niin ainakin on minun ajatukseni. En tahdo puollustella\nSilasta. Vaikka hän on Ambrosen veli, sanon toki sen, että oli jotenki\nraakamaisesti häneltä tehty, kun hän löi Johnia, joka on pienempi ja\nheikompi. Mutta John teki vielä pahemmasti kerran, kun hän veti esiin\npuukkonsa ja koetti tappaa Silas'en. Sen hän teki! Ellei Silas olisi\nsaanut puukon käsiinsä (hänen kätensä on pahoin haavoitettu, sen voin\nvakuuttaa, kun itse sidoin haavan) niin olisi tämä riita, sen verran\nkuin minä voin ymmärtää, päättynyt murhalla\".\n\nNäin sanottuaan keskeytti Naomi puheensa, katsoi taakseen ja säpsähti\näkkiä.\n\nMinäkin tirkistin samaan suuntaan. Tumma mies seisoi jalavan\nsiimeksessä ja katseli meitä. Minä kohta nousin käydäkseni hänen\nluokse. Naomi malttoi mielensä ja pidätti minua.\n\n\"Kuka olette?\" kysyi Naomi ja kääntyi kiivaasti tuntematointa miestä\nkohden. \"Mikä on asianne?\"\n\nMies astui esiin siimeksestä kuuvaloon; hän näytti olevan John Jago.\n\n\"Minä en toivo tulevan sopimattomalla ajalla\", sanoi hän ja katsoi\nankarasti minuun.\n\n\"Mikä on asia?\" kysyi Naomi toistamiseen.\n\n\"En tahdo häiritä teitä eikä tuota herraa\", jatkoi hän. \"Voisitteko\ntehdä minulle palvelus, jos suvaitsisitte minun kahden kesken puhua\nvähäisen kanssanne, kun joudatte\".\n\nHän puhui aivan teeskennellyllä kohteliaisuudella, turhaan koettaen\nsalata mielenliikutusta, joka hänen valtasi. Hänen kiiltävät, ruskeat\nsilmänsä, jotka nyt kuutamolla vilkkuivat vielä enemmän, katselivat\nrukoilevaisesti ja kummallisella epätoivon katseella Naomin kasvoja.\nHänen kätensä, joita hän piti ristissä edessänsä, värisivät alinomaa.\nVaikka peräti vähän olin mieltynyt tähän mieheen, teki hän kuitenkin\ntällä hetkellä minuun sellaisen vaikutuksen, että säälin häntä.\n\n\"Haluatteko puhutella minua tänä iltana?\" kysyi Naomi\nteeskentelemättömällä kummastuksella.\n\n\"Kyllä, neiti; jos niin sallitte, kun te ja herra Lefrank olette\nlopettaneet puheenne\".\n\nNaomi oli kahden vaiheella.\n\n\"Eiköhän sopisi odottaa huomiseksi!\" sanoi hän.\n\n\"Huomenna olen talon asioissa viipyvä poissa koko päivän. Olkaa siis\nhyvä ja suokaa minulle tänä iltana muutama minuuti.\" Jago lähestyi\naskeleen Naomia, hänen äänensä tyrehtyi ja painui kainoon kuiskaukseen.\n\"Minulla on tosiaan jotain sanomista teille, neiti Naomi. Tekisitte\nhyvin, -- perin, perin hyvin, jos sallisitte minun puhua kanssanne,\nennenkuin tänä iltana käyn levolle\".\n\nMinä nousin taasen ylös jättääkseni paikkani hänelle. Vielä kerran\nNaomi pidätti minua.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"älkää liikkuko\". Sitten kääntyi hän hyvin\nvastahakoisesti John Jagoon. \"Jos te pidätte sen niin tärkeänä, herra\nJohn, lieneepä asian laita myöskin niin. Minä en toki voi ymmärtää,\nmitä _teillä_ olisi sanomista minulle, jota ei voida sana kolmannen\nhenkilön läsnä-ollessa. Mutta ehk'ei olisi minulta kohteliaasti\nkieltää. Te tiedätte minulla olevan tapana vetää ylös salin kelloa joka\nilta kello kymmenen. Jos tahdotte tulla minua auttamaan, on luultava,\nettä me siellä tulemme olemaan kahden kesken. Suostutteko siihen?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti, vaan ei salissa\".\n\n\"Ei salissa!\"\n\n\"Tai sisällä huoneissa, jos saanen olla niin rohkea ja sanoa sen\".\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" Hän kääntyi nurpeasti ja vetosi minuun.\n\"Ymmärrättekö te hänen tarkoituksensa?\"\n\nJohn Jago loi minuun rukoilevan silmäyksen, jotta antaisin hänen\nvastata itse puolestansa.\n\n\"Antakaa anteeksi minulle, neiti Naomi\", sanoi hän. \"Minä luulen teidän\nymmärtävän minua. Tässä talossa sekä silmät että korvat väjyvät; ja\nlöytyy myöskin askeleita, -- en huoli sanoa kenenkä -- jotka ovat niin\nhiljaisia, ett'ei kukaan ihminen voi kuulla niitä.\"\n\nViimeinen viittaus ymmärrettiin nähtävästi kyllä selvään. Naomi pidätti\nhäntä, ennenkuin hän ehti lausua enemmän.\n\n\"No, missä sitten?\" kysäsi Naomi myöntäväisesti. \"Onko puutarha\nsovelias, herra John?\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia neiti: puutarha on sopiva\". Hän osotti hiekkakäytävää\ntakanamme, johon kuu paistoi yleensä. \"Tuolla\", sanoi hän, \"voimme me\nnähdä kaikki paikat ympärillämme ja olla varmat, ett'ei kukaan kuuntele\npuhettamme. Kello kymmenenkö?\" Hän vaikeni ja kääntyi minuun. \"Minä\npyydän anteeksi, herra, että näin tulen ja keskeytän puhettanne. Olkaa\nniin hyvä ja suokaa anteeksi!\"\n\nHänen silmänsä loivat viimeisen, surullisesti rukoilevan katseen Naomin\nkasvoihin. Hän kumarsi ja katosi puun siimekseen. Suljetun oven\nkaukainen ääni tunkesi hiljaa yön hiljaisuudessa luoksemme. John Jago\noli palannut asuinhuoneisin.\n\nKun hän nyt ei enää voinut kuulla meitä, sanoi Naomi vakaisesti\nminulle:\n\n\"Älkää luulko, herra, että minä olen missään salaisessa liitossa\n_hänen_ kanssansa\", sanoi hän. \"En tiedä paremmin kuin tekään, mitä\nasiaa hänellä on minulle. Minua melkein haluttaa olla lupaustani\npitämättä, kun kello lyöpi kymmenen. Mitä te minun sijassani\ntekisitte?\"\n\n\"Kun olette kerran luvanneet, on mielestäni velvollisuutenne myöskin\npitää sananne\", vastasin minä. \"Jos vähänkään olette levotonna, odotan\nminä teitä muualla puutarhassa, jotta voin kuulla, jos huudatte minua\".\n\nNaomi vastaanotti ehdoitustani ynseällä pään pudistuksella ja\nsääliväisesti hymyillen tietämättömyydelleni.\n\n\"Te olette muukalainen, herra Lefrank, muuten ette puhuisi minun\nkanssani tuolla tavalla. Amerikassa emme anna miesten peloittaa meitä.\nAmerikassa naiset hoitavat itseänsä. Olen luvannut tavata häntä, kuten\nsanotte; ja minun tulee pitää lupaukseni. Mutta aatelkaapas\", lisäsi\nhän puhuen enemmän itsekseen, kuin minulle, \"että John Jago on\nhuomannut neiti Meadowcroft'in rumaa, kamalaa käytöstä tässä talossa.\nUseimmat miehet eivät olisi laisinkaan huomanneet sitä\".\n\nMinä hämmästyin suuresti. Alakuloinen ja ankara neiti Meadowcroft\nkuuntelisi ja vakoilisi! Mitähän nyt tulisi tapahtumaan Morwickin\ntalossa?\n\n\"Tarkoittiko viittaus valppaista silmistä ja korvista sekä äänettömistä\naskeleista tosiaankin herra Meadowcroft'in tytärtä?\" kysyin minä.\n\n\"Tietysti. Voi, tytär on vaikuttanut teihin, kuten kaikkiin muihin. Tuo\nviekottelija! Hän on salaa syypää riitaan miesten välillä. Minä olen\nvarma siitä, hän tekee herra Meadowcroft'in mielen katkeraksi poikia\nkohtaan. Vaikka hän on niin vanha ja ruma, herra Lefrank, olisi hän\nkuitenkin vallan halukas rupeemaan John Jagon toiseksi vaimoksi, jos\nhän vaan voisi saada Jagoa naimiskauppaa ehdoittelemaan. Ei, herrani;\neikä hän suinkaan olisi pahoillaan, vaikk'eivät pojat saisi lastua eikä\nkiveäkään talossa, kun isä kuolee. Minä olen huomannut sen hänestä ja\ntiedän sen. Voi! minä voisin kertoa paljo. Mutta meillä ei nyt ole\naikaa siihen, kello on kohta kymmenen: meidän on sanominen hyvää yötä\ntoisillemme. Minä olen hyvin iloinen siitä, että olen puhunut\nkanssanne, herrani. Minä sanon vielä toistamiseen, mitä jo olen\nennenkin sanonut: Olkaa niin hyvä ja käyttäkää vaikutusvoimaanne\nsaattaaksenne tämän kirotun talon asukkaita leppeämmiksi ja häpeämään\nitseänsä. Huomenna, kun olette katselleet taloa, puhukaamme vielä\nsiitä, mitä teidän on tekeminen. Hyvää yötä nyt! Kuulkaapas! kello\nlyöpi kymmenen! Kas! tuolla tulee John Jago taasen hiipien puun\nsiimeksessä. Hyvää yötä, rakas herra Lefrank; suloisia unia teille!\"\n\nNaomi otti käteni ja puristi sydämellisesti; toisella kädellään työnsi\nhän minut luotaan asuinhuoneisin päin. Viehättävä tyttö! --\nvastustamaton tyttö. Minä olin melkein yhtä paha kuin pojat. Minä\nvakuutan, että minäkin melkein tunsin vihaavani John Jagoa, kun\ntapasimme toisemme puun varjossa.\n\nTultuani lasi-oven luo, seisahduin ja katsahdin taakseni pitkin\nhiekka-käytävää.\n\nHe olivat kohdanneet toisensa. Minä näin molemmat varjontapaiset haamut\nverkallensa käyskentelevän edestakaisin kuutamossa, nainen vähän miehen\netupuolella. Mitähän Jagolla oli hänelle sanottavaa? Minkätähden hän\npiti niin tarkkaa huolta, ettei sanaakaan kuuluisi. Aavistuksemme ovat\njoskus, muutamissa harvinaisissa tapauksissa, uskollinen ennustus\ntulevaisuudesta. Jonkunlainen epä-luulo tätä kuutamolla seurustelemista\nvastaan valtasi salaa mieleni. \"Seuraako tästä mikään onnettomuus?\"\nkysyin itsekseni sulkiessani oven ja astuessani asuinhuoneesen.\n\nOnnettomuus _oli seurauksena_ tästä. Saatte kuulla, miten se tapahtui.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nPyökki-sauva.\n\n\nKun senlaiset henkilöt, joilla on herkkä-tunteinen temperamentti,\nensikerran nukkuvat vieraassa talossa ja oudossa sängyssä, täytyy\nheidän valmistautua valvomaan yönsä. Ensimäinen yöni Morwick'in talossa\nei ollut mikään poikkeus säännöstä. Unet katkaisivat ja häiritsivät\nlyhyttä uinahdustani. Kello kuuden aikana aamulla ei minun enää käynyt\nlaisinkaan oleminen vuoteellani. Aurinko paistoi niin kirkkaasti\nikkunan kautta. Minä päätin kokea, miten kävely raittiissa aamu-ilmassa\nvaikuttaa.\n\nJuuri noustessani vuoteeltani kuulin askeleita ja ääniä ikkunani alla.\n\nAskeleet seisahtuivat ja ääniä voitiin eroittaa. Minä olin viettänyt\nyöni ikkuna avoinna; minä voin siis katsella ulos vetämättä huomiota\npuoleeni alhaaltapäin.\n\nHenkilöt tuolla alhaalla olivat Silas Meadowcroft, John Jago ja kolme\ntuntematonta, joiden vaatteet ja ulkomuoto jotenki selvästi osoittivat\nheidän olevan työmiehiä maatilalla. Silas heilutti paksua pyökki-sauvaa\nkädessään ja puhui jotenkin raa'asti ja loukkaavaisesti Jagon\nseurustelusta kuutamolla Naomin kanssa edellisenä iltana.\n\n\"Toiste, kun ai'otte miellytellä nuorta naista\", sanoi Silas, \"on\nteidän ensin katsominen, että kuu laskeupi tahi kätkeentyy pilvien\ntaakse. Teitä, herra Jago, nähtiin puutarhassa; ja te voitte yhtä hyvin\npuhua kaikki suoraan. Suostuiko hän, herra? Myöntyikö hän\nkauppoihinne?\"\n\nJohn Jago vielä malttoi mielensä.\n\n\"Jos te, herra Silas, välttämättä tahdotte laskea leikkiä\", sanoi hän\ntyynesti ja vakavalla äänellä, \"niin olkaa niin hyvä ja laskekaa\nleikkiä jostakin muusta aineesta. Te, herra, olette aivan väärässä\nsiinä, mitä luulette tapahtuneen nuoren neitosen ja minun välillä\".\n\nSilas kääntyi poispäin ja puhui ivallisella äänellä noille kolmelle\ntyömiehelle.\n\n\"Kuuletteko, pojat, häntä? Hän ei voi puhua totta, vaikka kuinka paljo\nhyvänsä kokisitte pakottaa häntä siihen. Hän ei eilen illalla kosinut\nNaomia puutarhassa -- ei, poikaset, ei suinkaan! Hänellä on jo ollut\nvaimo; ja hän kyllä ymmärtää paremmin, kuin että hän toistamiseen\nottaisi ikeen hartioilleen.\"\n\nSuureksi hämmästyksekseni vastasi John Jago tähän kömpelöön\nleikki-puheesen kohteliaasti ja vakaisesti.\n\n\"Teillä on aivan oikein, herra\", sanoi hän. \"Minä en ai'okaan naida.\nMitä minä puhuin neiti Naomille, ei koske teihin. Minä en puhunut\nollenkaan siitä, kuin luulette; puheemme oli aivan toisista asioista,\njoiden kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Olkaa niin hyvä ja\nhuomatkaa kerrassaan, ett'en koskaan ole ajatellutkaan miellytellä\nnuorta naista. Minä kunnioitan häntä; minä ihmettelen hänen hyviä\nomaisuuksiaan; mutta, vaikkapa hän olisikin ainoa nainen maailmassa ja\nminä olisin paljo nuorempi mies kuin olenkaan, en kuitenkaan koskaan\naikoisi pyytää häntä vaimokseni\". Hän purskahti äkkiä kovaan\nteeskenneltyyn nauruun. \"En, en, herra Silas, en minä sitä tarkoita, --\nen laisinkaan sitä tarkoita!\"\n\nNäissä sanoissa tahi siinä tavassa, jolla ne lausuttiin, oli jotakin,\njoka teki Silas'en vallan hurjaksi. Hän lakkasi kömpelöstä pilkastansa\nja kääntyi suorastaan Jagoon raa'alla ylenkatseellisella äänellä:\n\n\"Ette tarkoita?\" kertoi hän. \"Totta tosiaankin, tuo on hyvin korskisti\npuhuttu teidänlaiselta mieheltä. Mitä merkitsee tuo teidän lauseenne\nNaomista, ett'ette häntä tarkoita? Te hävytön kerjäläinen! Naomi\nColebrook ei kelpaa teille, vaan herrallenne!\"\n\nJohn Jagon mieli alkoi vihdoin käydä äreäksi. Hän läheni Silasta pari\naskelta.\n\n\"Kuka te olette, herrani?\" kysyi hän.\n\n\"Ambrose on sanova teille sen, jos käännytte häneen\", vastasi toinen.\n\"Naomi on _hänen_ lemmittynsä, eikä minun. Välttäkää häntä, jos\ntahdotte säilyttää nahkanne eheänä\".\n\nJohn Jago katsoi ivallisesti Silas'en haavoitettua vasenta kättä.\n\n\"Älkää unohtako omaa nahkaanne, herra Silas, kun uhkaatte minun\nnahkaani! Minä olen kerran merkinnyt teidän nahkaanne, herrani. Antakaa\nminun nyt käydä askareisini tahi minä ehkä toistamiseen merkitsen\nteitä\".\n\nSilas kohotti sauvaansa. Työmiehet, jotka alkoivat huomata, miten riita\ntuimistui, kävivät miesten väliin ja eroittivat heidät toisistaan. Minä\nolin tuota pikaa pukeutunut vaatteisini sanakiistan kestäessä; ja\nkiirehdin nyt alas portaita tehdäkseni, mitä minä voin rauhan\npalauttamiseksi Morwickin talossa.\n\nKiivas sanasota yhä kesti, kun tulin alas.\n\n\"Käy pois toimiisi, sinä pelkuri koira!\" kuulin minä Silas'en sanovan.\n\"Käy kaupunkiin! ja varo, jott'et tapaa Ambrosea tielläsi!\"\n\n\"Varo _sinä_, ettet saa maistaa puukkoani vielä kerran, ennenkuin\nlähden!\" huudahti toinen.\n\nSilas teki hurjan ponnistuksen riistäkseen itseään irralleen\ntyömiehistä, jotka pitelivät häntä.\n\n\"Viime kerralla saitte vaan tuntea nyrkkiäni!\" huudahti hän. \"Vast'edes\nsaatte tuntea _tätä_!\"\n\nNäin sanoen kohotti hän sauvaansa. Minä kiirehdin ulos ja tempasin\nsauvan hänen kädestään.\n\n\"Herra Silas\", sanoin minä, \"olen kivuloinen ja heikko ja ai'on mennä\nkävelemään. Teidän sauvanne on minulle hyvin tarpeen. Olkaa niin hyvä\nja lainatkaa se minulle!\"\n\nTyömiehet purskahtivat nauruun. Silas katsoa tuijotti minuun vihaisella\nhämmästyksellä. John Jago, joka kohta jälkeen malttoi mielensä, nosti\nhattunsa ja teki kohteliaan kumarruksen minulle.\n\n\"Minä en voinut aavistaakaan, että häiritsimme teitä, herra Lefrank\",\nsanoi hän. \"Minä oikein häpeen itseäni. Minä pyydän teiltä anteeksi\".\n\n\"Minä annan teille anteeksi, herra Jago\", vastasin minä, \"sillä\nehdolla, että te, kuten vanhempi, olette kärsivällinen, joo\nkärsivällisyyttänne jossain vastaisessa tilaisuudessa niin\nkoetettaisiin, kuin tänään. Ja isänne vieraana minä myöskin teiltä,\nherra Silas, pyydän palveluksen. Kun toiste ollessanne hyvällä tuulella\nhaluatte pilkata herra Jagoa, niin älkää menkö niin kauas. Minä olen\nvarma siitä, ett'ette tarkoittaneet mitään pahaa, herra Silas.\nTahdotteko ilahuttaa minua myöntämällä sitä? Haluan nähdä teidän ja\nherra Jagon kättelevän toisianne\".\n\nJohn Jago ojensi kohta kätensä jonkunmoisella hyvän-sävyisyydellä, joka\nminun mielestäni oli hiukan teeskennelty. Silas Meadowcroft sitä\nvastoin ei osoittanut mitään ystävyyden merkkiä.\n\n\"Antakaa hänen mennä askareisinsa\", sanoi Silas. \"Minä en huoli\n_teidän_ vuoksi, herra Lefrank, tuhlata hänelle sanoja. Vaan tahdon\nolla kirottu, jos tartun hänen käteen, suokaa anteeksi, että sanon sen\nteidän läsnäollessanne!\"\n\nEi hyödyttänyt nähtävästi laisinkaan koettaa sen kovemmin houkutella\ntällaista miestä. Silas ei antanut minulle tilaisuutta vastata,\nvaikkapa minulla olisi ollut halukin siihen. Itsepintaisella\näänettömyydellä hän kääntyi pois, seurasi polkua ja katosi huoneen\nnurkan taakse. Työmiehet hajaantuivat nyt eri tahoille ruvetakseen\npäivätyöhönsä. Minä ja John Jago olimme yksin.\n\nMinä annoin miehen kiiltävillä, ruskeilla silmillä puhua ensin.\n\n\"Puolen tunnin perästä\", sanoi hän, \"lähden minä Narrabeen,\nmyyntipaikkaamme. Voinko ottaa teidän kirjeitänne mukaani postiin? tahi\nvoinko muussa suhteessa ajaa asioitanne kaupungissa?\"\n\nMinä kiitin häntä, enkä suostunut kumpaankaan ehdoitukseen. Hän kumarsi\nvielä kohteliaasti ja palasi asuinhuoneesen. Minä seurasin\nkoneellisesti sitä suuntaa, jonne Silas oli käynyt.\n\nKun olin käynyt huoneen nurkan sivutse ja astunut vähän matkaa, saavuin\nkarja-pihan portille ja seisoin vielä kerran Silas Meadowcroft'in\nsilmäin edessä. Hän nojasi kyynäspäitään talon porttia vastaan, jota\nhän verkalleen heilutteli edestakaisin ja käänteli ja pureskeli olkea\nhampaiden välissä. Kun hän näki minun lähenevän, astui hän askeleen\neteenpäin portilta ja koki vastahakoisesti puolustella itsensä.\n\n\"Minä en tahtonut loukata teitä, herra. Pyytäkää minulta mitä muuta\ntahansa ja minä olen tekevä sen teille. Vaan älkää käskekö minun\ntarttua John Jagon käteen: minä vihaan häntä liian paljo voidakseni\ntehdä sitä. Jos minä koskisin häneen toisella kädellä, minä kuristaisin\nhänen toisella; tietäkää se, herraseni\".\n\n\"Teillä, Silas, on siis semmoiset tunteet miestä kohtaan\".\n\n\"Aivan niin, herra Lefrank; enkä minä sitä häpee\".\n\n\"Löytyykö näillä seuduin semmoista paikkaa, kuin kirkko, Silas?\"\n\n\"Luonnollisesti\".\n\n\"Onko teillä milloinkaan tapana käydä siellä?\"\n\n\"Kyllä kaiketi\".\n\n\"Pitkilläkö väli-ajoilla, herra Silas?\"\n\n\"Kunakin pyhänä, herrani\".\n\nKolmas henkilö, joka seisoi takanani, purskahti nauruun; hän oli\nkuunnellut mitä me puhuimme. Minä käännähdin ja näin Ambrose\nMeadowcroft'in.\n\n\"Minä käsitän kysymystenne tarkoituksen, herra, vaikka veljeni ei sitä\ntee\", sanoi hän. \"Älkää olko kova Silas'elle, herra. Hän ei ole ainoa\nkristitty, joka jättää kristilllisyytensä kirkon penkkiin, kun hän\nmenee temppelistä. Te ette koskaan voi tehdä meitä ystävällisiksi John\nJagoa kohtaan, vaikkapa kuinkakin kokisitte. Mutta mikä teillä on\ntuossa, herra Lefrank? Jumalan nimessä, tuohan on minun sauvani! Minä\nolen etsinyt sitä kaikkialla.\"\n\nPaksu pyökki-sauva oli tuntunut hyvin hankalalta ja raskaalta heikolle\nkädelleni. Minun ei tarvinnut pitää sitä kauemmin. John Jago aikoi\nlähteä Narrabeen ja Silas Meadowcroft'in hurja luonne oli asettunut\nynseäksi tyyneydeksi. Minä annoin sauvan takaisin Ambroselle. Hän\nnaurahti ottaessaan sen minulta.\n\n\"Te ette voi ajatella, herra Lefrank, kuinka oudolta tuntuu olla\nsauvaansa vailla\", sanoi hän. \"Aivan tottuu sauvaansa, eikö niin?\nOletteko valmis einehtimään?\"\n\n\"En vielä. Minulla oli ensin aikomus mennä kävelemään\".\n\n\"Vai niin, herrani. Haluaisin ruveta seuraanne; vaan minä olen tänä\naamuna saanut tehtäväni ja Silas niinikään. Jos palaatte samaa tietä,\nkuin tulitte, tulkaa puutarhaan. Jos tahdotte käydä vielä edemmäs,\nvoitte pienen veräjän kautta puutarhan perällä päästä maantielle\".\n\nSulasta ajattelemattomuudesta tein minä nyt tyhmyyden. Minä palasin\ntakaisin, kuten minua oli käsketty ja jätin molemmat veljekset\nkarja-pihan portille.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nUutisia Narrabeesta.\n\n\nKun olin saapunut puutarhaan, johtui minulle äkkiä tuo ajatus mieleen.\nAmbrosen iloinen puhe ja mieli osoittivat selvään, ettei hän vielä\ntuntenut sitä riitaa, joka oli ollut ikkunani alla. Silas tulisi\ntunnustamaan ottaneensa veljensä sauvan ja hän ehkä mainitsisi, kenenkä\npääkalloa hän sillä on uhannut. Ei ollut ainoastaan turha, vaan ei\nollut laisinkaan suotavakaan, että Ambrose saisi tietoa riidasta. Minä\npalasin karja-pihalle. Ei ketään näkynyt portilla. Minä huusin väliin\nSilasta, väliin Ambrosea. Ei kukaan vastannut. Veljekset olivat käyneet\ntyöhönsä.\n\nKun palasin puutarhaan, kuulin suloisen äänen sanovan minulle hyvää\nhuomenta. Minä silmäilin ympärilleni. Naomi Colebrook seisoi eräässä\nasuinhuoneen alimmaisessa ikkunassa. Hänellä oli yllään työ-esiliinansa\nja kuurasi ahkeraan veitsiä aamiais-pöytään. sileä, musta kissa istui\nhänen olkapäillään ja seurasi veitsen kiiltävää liikettä, kun Naomi\nripeästi hioi sitä nahalla päällystetyllä laudalla.\n\n\"Tulkaa tänne\", sanoi hän, \"minä tahdon puhua kanssanne\".\n\nTultuani lähemmäksi tein sen muistutuksen, että hänen kauniit kasvonsa\nolivat synkät ja levottomat. Hän pukkasi kissan vihaisesti hartioiltaan\nja tervehti minua ainoastaan heikolla heijastuksella tavallisesta,\niloisesta hymyilystään.\n\n\"Minä olen puhunut John Jagon kanssa\", sanoi Naomi. \"Hän viittasi\njohonkin, jonka hän väitti tapahtuneen teidän sänkykamarin ikkunan alla\naamulla. Kun minä pyysin häneltä likempää selitystä, vastasi hän\nainoastaan: 'Kysykää herra Lefrank'ilta; minun on matkustaminen\nNarrabeen'. Mitä tuo merkitsee? Puhukaa suoraan, herra! Minä en ole\nhyvällä tuulella, enkä voi odottaa!\"\n\nKuten tässä olen kertonut, kerron minä kaikki, joka oli tapahtunut\nikkunani alla, ainoastaan sillä eroituksella, että koetin saattaa\nkaikki mitä paraimpaan valoon. Hän laski veitsen luotaan, jota hän oli\nkiillottamaisillaan ja laski miettiväisesti kädet ristiin.\n\n\"Olisi ollut hyvä, jollen koskaan olisi seurustellut John Jagon kanssa\neilis-iltana\", sanoi hän. \"Kun mies pyytää naiselta jotakin, saapi\nnainen useimmiten katua, jos hän suostuu pyyntöön\".\n\nHän lausui tämän mietteen hyvin levottomalla katseella. Seurustelu\nkuutamolla oli jättänyt jälkeensä ikäviä muistoja hänen mieleensä. Minä\nnäin tuon nyt yhtä selvästi, kuin Naominkin.\n\nMitä oli John Jago sanonut hänelle? Minä tein tämän kysymyksen kaikella\ntarpeellisella hellä-tuntoisuudella, pyytäen edeltäkäsin anteeksi\nNaomilta.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni sanoa sen _teille_\", alkoi hän, laskien\nsuuren painon viimeisele sanalle.\n\nSiinä vaikeni hän. Hän kalpeni ja kävi taasen tulipunaiseksi. Hän otti\nvielä kerran veitsen käteensä ja alkoi taasen ripiästi kuurata.\n\n\"Mutta minä en saa sanoa sitä teille\", jatkoi hän taasen, pitäen päänsä\nkumarruksissa veitsen yli. \"Minä olen luvannut olla siitä puhumatta\nkellenkään. Niin on asianlaita tosiaan. Unohtakaa kaikki tuo, niin pian\ntuin voitte. Hiljaa! täällä meillä on vakooja, joka näki meidät\nkävelyllä eilen illalla ja kertoi Silas'elle\".\n\nNeiti Meadowcroft aukaisi tavallisella alakuloisuudellansa köökin oven.\nHänellä oli muassaan äärettömän suuri rukouskirja; ja hän katsoi\nNaomiin, niinkuin ainoastaan mustasukkainen, ikäpuoli nainen voipi\nkatsoa nuorempaan ja kauniimpaan naiseen kuin hän itse.\n\n\"Aamu-rukous, neiti Colebrook\", sanoi hän katkerimmalla muodollaan. Hän\nvaikeni nähdessään minun seisovan ikkunan alla. \"Aamu-rukous, herra\nLefrank\", lisäsi hän surkeasti sääliväisellä katseella.\n\n\"Me tulemme kohta, neiti Meadowcroft\", sanoi Naomi.\n\n\"Minä en halua laisinkaan tunkeutua teidän salaisuuksiin, neiti\nColebrook\".\n\nTällä terävällä vastauksella lähti naispappimme rukouskirjoineen\nköökistä. Minä kävin Naomia vastaan ja astuin huoneesen lasi-oven\nkautta. Hän tuli kiihkeästi vastaani.\n\n\"Tuopa on seikka, jonka suhteen en ole aivan levollinen\", sanoi Naomi.\n\"Tehän kerroitte, että jätitte Ambrosen ja Silas'en kahden kesken?\"\n\n\"Aivan niin\".\n\n\"Mutta, jos Silas kertoisi Ambroselle aamuisista tapauksista?\"\n\nSama ajatus oli, kuten jo mainitsin, herännyt myöskin minussa. Minä\nkoetin paraan kykyni mukaan rauhoittaa Naomia.\n\n\"Herra Jago on poissa\", muistutin minä. \"Te ja minä voimme helposti\nhänen poissa-ollessaan saattaa asiat selville\".\n\nNaomi tarttui käsivarteeni.\n\n\"Tulkaa rukoukseen\", sanoi hän. \"Ambrose on siellä ja minä kyllä löydän\nsopivan tilaisuuden puhuakseni hänen kanssa\".\n\nEi Ambrose, eikä Silaskaan ollut ruoka-salissa, kun tulimme sinne.\nHerra Meadowcroft'in turhaan odotettua kymmenen minuutia, käski hän\ntytärtään lukemaan rukouksia. Neiti Meadowcroft luki loukatun naisen\näänellä, joka väkirynnäköllä valloittaa arvo-istuimen ja vaatii\noikeuksiansa. Aamiainen seurasi, ja veljekset yhä olivat poissa. Neiti\nMeadowcroft katsoi isäänsä ja sanoi:\n\n\"Yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä minä sanoin teille, isäni?\"\n\nNaomi tuli kohta vasta-myrkyllä:\n\n\"Pojat kaiketi ovat viipyneet työssänsä, enoni\". Hän kääntyi sitte\nminun puoleeni. \"Tehän haluatte katsella taloa, herra Lefrank. Tulkaa\nauttamaan minua poikien etsimisessä\".\n\nEnemmän kuin tunnin aikaa kävelimme talon toisesta osasta toiseen\nlöytämättä kaivatuita. Vihdoin tapasimme heidät erään suuren metsän\nreunalla, jossa istuivat kaatuneen puun päällä, haastellen keskenänsä.\n\nSilas nousi ylös meidän lähestyessä ja meni metsään, lausumatta\nsanaakaan jäähyväisiksi. Hänen noustessaan ylös näin hänen veljensä\nkuiskasevan hänelle jotakin korvaan; ja minä kuulin hänen vastaavan.\n\n\"Ambrose, merkitseekö tuo, että teillä on joku salaisuus?\" kysyi Naomi\nja läheni hymyillen rakastajaansa. \"Oletko käskenyt Silas'en olla\nvaiti?\"\n\nAmbrose potkasi ynseästi irtanaisia kiviä, jotka makasivat hänen\njalkainsa ympärillä. Kummastellen minä tein sen muistutuksen, ettei\nhänellä ollut lempi-sauvaansa kädessä ja ettei se liioin ollut hänen\nvieressään.\n\n\"Ne ovat minun ja Silas'en keskinäisiä asioita\", vastasi hän Naomille,\nvaikkapa ei juuri tarinollisesti. \"Meillä on kyllä salaisuus, jos\nvälttämättä tahdot sen tietää\".\n\nNaomi jatkoi kysymyksiään, kuten vaimon sopii, huolimatta siitä, mitä\nvihastunut mies piti hänen kysymyksistään.\n\n\"Minkätähden ette kumpikaan tulleet aamu-rukoukseen ja eineelle?\"\nkysäsi hän sitten.\n\n\"Meillä oli liian paljo tekemistä\", vastasi Ambrose vihaisesti, \"ja\npaitse sitä olimme liian kaukana kotoa\".\n\n\"Hyvin kummallista\", sanoi Naomi. \"Semmoista ei ole koskaan ennen\ntapahtunut, sitten kun minä tulin taloon\".\n\n\"Kuta kauemmin eletään, sitä enemmän opitaan. Nythän tuo kuitenkin on\ntapahtunut\".\n\nSe ääni, jolla hän lausui nämä sanat, olisi kehoittanut jokaista miestä\njättämään hänet rauhaan. Mutta sellaiset välilliset varoitukset ovat\njoutavat, kun ne tarkoittavat naisia. Kun naisella vielä on mielessään\njotakin, lausuu hän sen.\n\n\"Oletteko nähneet John Jagoa tänään aamulla?\"\n\nAmbrose oli pahalla tuulella ja hän suuttui silmittömäksi -- mahdotoin\noli sanoa minkä vuoksi.\n\n\"Kuinka moneen kysymykseen minun vielä pitää vastata?\" puhkesi hän\nkiivaasti puhumaan. \"Oletko sinä pappi, joka luettelet minua\nkatekismuksessa? Minä en ole nähnyt Jagoa ja minulla on omat työni\ntehtävät. Oletko tyytyväinen nyt?\"\n\nHän kääntyi pois kiroillen ja seurasi veljeänsä metsään. Naomin kauniit\nsilmät katsoivat minuun, tulistuneena vihasta.\n\n\"Mitähän hän ajattelee, herra Lefrank, joka tuolla tavoin puhuttelee\nminua! Kuinka raaka ihminen! Kuinka hän uskaltaa niin käyttää itsensä?\"\nTässä vaikeni hän, muuttaen äkkiä äänensä ja kasvonsa. \"Tuommoista ei\nole koskaan ennen tapahtunut, herra. Onko jotaki tullut\nepäjärjestykseen? Minä en voisi mitenkään tuntea Ambrosea, niin\nmuuttunut on hän. Sanokaa, mitä te arvelette?\"\n\nMinä koetin vielä esittää asian paraimmassa valossa. \"Jokin seikka on\nsaattanut hänet raivoon\", sanoin minä. \"Vähäpätöisinkin asia voi joskus\nsaattaa miehen raivoon, neiti Colebrook. Minä puhun kuten mies ja\ntiedän sen. Suokaa hänelle aikaa ja hän on tuleva pyytämään anteeksi ja\nkaikki on taasen hyvä\".\n\nMinulle ei onnistunut ollenkaan puheellani rauhoittaa kaunista\nsukulaistani. Me palasimme kotia. Päivällis-tunti tuli ja veljekset\nsaapuivat. Isä puhui heidän kanssa poissa-olosta aamu-rukouksesta ja\npuhutteli heitä mielestäni liiallisella ankaruudella. Pojat puolestaan\nnärkästyivät muistutuksista ja lähtivät pois huoneesta. Tyytyväisyyden\nimelä hymyily lepäsi neiti Meadowcroft'in ohuilla huulilla. Hän katsoi\nisäänsä; sen perästä hän alakuloisesti kohotti silmiään kattoon päin ja\nsanoi:\n\n\"Me voimme ainoastaan rukoilla niiden puolesta, isäni\".\n\nNaomi katosi päivällisen jälkeen. Kun jälleen tapasin hänet, oli\nhänellä muutamia uutisia kerrottavina minulle.\n\n\"Minä olen puhunut Ambrosen kanssa\", sanoi hän, \"ja hän on pyytänyt\nminulta anteeksi. Me olemme sopineet asiasta, herra Lefrank.\nMutta ... mutta...\"\n\n\"Mutta -- mitä neiti Naomi?\"\n\n\"Hän ei ole näköisensä, herra. Hän ei tahdo myöntää sitä; vaan minä en\nsille voi mitään, minä luulen hänen salaavan jotakin minulta\".\n\nPäivä kului; ilta tuli. Minä taasen rupesin lukemaan franskalaista\nnovelliani. Mutta ei itse Dumaskaan voinut kääntää huomiotani\npuoleensa. Minä en voi sanoa, mitä muuta minä ajattelin. Minä en voi\nselittää, minkätähden olin pahalla tuulella. Minä halusin takasin\nEnglantiin; minä suutuin ilman syyttä Morwickin taloon.\n\nKello löi yhdeksän; me kokoonnuimme taasen kaikki illallispöytään\npaitsi John Jago. Häntä odotettiin kotia siihen aikaan ja me viivyimme\nhänen vuoksi neljänneksen tuntia herra Meadowcroft'in omasta\nkehoituksesta. Mutta John Jagoa ei näkynyt.\n\nYö tuli ja kaivattu ei palannut. Neiti Meadowcroft tarjoutui itse\nistumaan ja odottamaan häntä. Naomi vilkutti silmiänsä hänelle, hiukan\npahan-ilkisesti, sen minun täytyy myöntää, kun molemmat naiset sanoivat\ntoisilleen hyvää yötä. Minä nousin ylös huoneeseni, vaan en nytkään\nvoinut nukkua. Auringon noustessa kävin taasen uloshengittämään\naamu-ilmaa.\n\nPortailla tapasin neiti Meadowcroft'in, joka silloin oli menossa\nhuoneisinsa. Ei ainoa kutrikaan hänen karkeista, harmaista hiuksistaan\nollut epä-järjestyksessä; ei mikään tuossa naisessa osoittanut, että\nhän oli valvonut koko yön.\n\n\"Eikö herra Jago ole palannut?\" kysyin minä.\n\nNeiti Meadowcroft puisti hiljaa päätään ja loi minuun synkän katseen.\n\n\"Me olemme Jumalan hallussa, herra Lefrank. Herra Jagoa on varmaan\npidätetty Narrabeessa yötä\".\n\nAteriat seurasivat jokapäiväisessä, muuttumattomassa järjestyksessänsä.\nAamiainen tuli, päivällinen samoin, eikä John Jagon hahmua näkynyt\nMorwick'in talon ovissa. Herra Meadowcroft ja hänen tyttärensä\ntuumailivat keskenänsä ja päättivät lähettää väkeä hakemaan kaivattua.\nEräs uskollisimmista työmiehistä lähetettiin Narrabeehen\nkuulustelemaan.\n\nHän palasi myöhään illalla, tuoden kummallisia uutisia. Hän oli käynyt\nkaikissa ravintoloissa ja liikepaikoissa Narrabeessa; hän oli\nkuulustellut lukemattomia kertoja kaikilla suunnilla ja tahoilla, aina\nvaan samalla menestyksellä; ei kukaan ollut nähnyt John Jagoa. Kaikki\nvakuuttivat, että John Jago ei ollut käynyt kaupungissa.\n\nMe katselimme kaikki toisiimme, paitsi molemmat veljekset, jotka\nistuivat yhdessä eräässä huoneen pimeässä loukossa. Johto-päätös näkyi\nolevan välttämätön. John Jago oli kadonnut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKalkki-uuni.\n\n\nHerra Meadowcroft alkoi ensin puhua.\n\n\"Jonkun pitää hankkia selko Johnista\", sanoi hän.\n\n\"Ilman silmänräpäyksenkään viivytystä\", lisäsi tytär.\n\nAmbrose astui äkkiä esiin pimeästä loukosta.\n\n\"Minä lähden etsimään\", sanoi hän.\n\nSilas seurasi häntä.\n\n\"Minä lähden kanssasi\", sanoi hän.\n\nHerra Meadowcroft väliytyi isällisellä vallallansa.\n\n\"Toinen teistä on kylliksi, ainaki tätä nykyä. Mene sinä Ambrose. Sinun\nveljeäsi ehkä tarvitaan sitten. Jos joku onnettomuus on tapahtunut --\njosta Jumala varjelkoon! -- tulee meidän hakea usealla suunnalla. --\nSilas, sinä jäät taloon siksi\".\n\nMolemmat veljekset menivät pois -- Ambrose hankkiakseen lähtöänsä,\nSilas satuloijakseen jonkun hevosista hänelle. Naomi hiipi ulos heidän\nperässä. Minä olin nyt yksin herra Meadowcroftin ja hänen tyttärensä\nkanssa, joita kumpiakin suru ahdisti ja he kokivat peitellä tätä\nsuruansa hurskaan nöyryyden varjolla -- eikä minun tarvinne lisätä,\nettä minäkin lähdin pois huoneesta, niin pian kuin kohteliaisuus sen\nsalli. Kun minä kävin alas portaita mennäkseni huoneeseni, huomasin\nNaomin, joka istui puoleksi kätkettynä eräässä piilopaikassa, jonka\nmuodosti eräs vanhanaikuinen ikkuna-istuin ala-kerrassa. Pieni, kaunis\nystäväni oli surullinen ja alakuloinen. Hän piti esiliinan kasvojensa\nedessä ja itki katkerasti. Ambrose ei ollut sanonut hyvästi\ntavallisella hellyydellä. Hän oli enemmän kuin milloinkaan ennen\nvakuutettu siitä, että \"Ambrose salasi jotaki häneltä\". Me odotimme\nkaikki levottomasti seuraavan päivän. Tämä teki salaisuuden vielä\nkummallisemmaksi.\n\nSen hevosen, jolla Ambrose oli kulkenut Narrabeehen, toi taloon\ntakaisin muuan tallirenki eräästä hotellista. Hän jätti kirjeen\nAmbroselta, joka pani meidät hämille. Kun Ambrose tarkemmin oli\nkuulustellut, oli hän saanut selville, että kaivattu ei koskaan ollut\nkäynyt Narrabeehen lähellä. Ainoat tiedot, jotka saatiin hänen\nolopaikastaan, perustuivat hyvin horjuvaan ja epäluotettavaan\nilmoitukseen. Kerrottiin, että John Jagon näköinen henkilö oli\nedellisenä päivänä nähty rautatie-vaunuissa, jotka olivat matkalla\nNew-Yorkiin. Tämän vaillinaisen tiedon johdosta oli Ambrose päättänyt\nsaada varmuutta asian totuudesta ulottamalla tiedustuksiaan New-Yorkiin\nsaakka.\n\nTämä tavaton hanke herätti minussa epäluuloa, että jotakin väärää\ntosiaan oli tehty. Minä pidin kuitenkin epäilykseni itseäni varten,\nvaan tästä hetkestä minä varoin John Jagon katoomisen matkaan saattavan\nhyvin ikäviä seurauksia.\n\nNämä seuraukset tulivat samana päivänä itsestään.\n\nKyllin aikaa oli nyt kulunut, jotta tapaukset talossa olivat ehtineet\nlevitä seudussa. Naapurit, jotka jo ennestään tunsivat miesten\nkeskinäisiä riitoja, olivat nyt arvatenkin läsnäolevaisten työmiesten\nkautta saaneet tietää siitä ikävästä tapauksesta, joka oli tapahtunut\nsänkykamarini ikkunan alla. Yleinen mielipide Amerikassa lausuu\najatuksensa ilman vähintäkään arvelutta tahi huolimatta seurauksista.\nYleinen mielipide julisti myöskin tässä tilaisuudessa, että kaivattu\noli joutunut jonkun ilkityön uhriksi ja katsoi toisen tahi molemmat\nveljekset Meadowcroft edesvastauksen-alaisiksi hänen katoomisesta.\nMyöhemmin päivällä vahvistui yleisö tässä ajatuksessaan asian ikävästä\nluonteesta erään kummallisen ilmi-saaton kautta. Kerrottiin, että eräs\nmetodisti-saarnaaja, joka äskettäin oli tullut Morwick'iin ja joka\nseudussa pidettiin suuressa arvossa, oli nähnyt unta, että John Jago\noli murhattu ja että hänen luunsa pidettiin kätkettynä Morwick'in\ntalossa.\n\nAsiain nykyisessä hirveässä tilassa osoitti herra Meadowcroft vanhempi\nsellaista terävyyttä ja toimeliaisuutta, jota en olisi odottanut.\n\n\"Pojilla on vikansa\", sanoi hän, \"vieläpä suuret vikansa; ei kukaan\ntunne niitä paremmin kuin minä. Minun poikani ovat käyttäneet itsensä\npahasti ja kiittämättömästi John Jagoa kohtaan; minä en tahdo sitä\nkieltää. Vaan Ambrose ja Silas eivät ole murhamiehiä. Pitäkää\ntutkintoja; minä pyydän sitä; vieläpä minä vaadin sitä, koska on\nsemmoisia puhuttu, jotta oikeus tapahtuisi perheelleni ja nimelleni!\"\n\nNaapurit ottivat hänen sanoistaan kiinni. Amerikan kansan\nMorwickilainen osasto järjestyi kohta. Itsevaltainen kansa kokoontui,\npuheita pidettiin, kelvollisia henkilöitä valittiin edustamaan yhteistä\nhyvää ja seuraavana päivänä alkoivat tiedustelemiset. Nämä omituiset\nihmiset suorittivat koko toimen, joka lain kannalta oli naurettavan\nluonnoton, niin vakaisella ja ankaralla oikeudentunnolla, juuri kuin\nkorkein oikeus maassa olisi sen vahvistanut.\n\nNaomi oli tässä onnettomuudessa, johon perhe oli joutunut, yhtä nerokas\nkuin hänen enonsa. Tytön rohkeus paisui yhä, kuta enemmän se oli\ntarpeen. Hän oli ainoastaan levoton Ambrosen suhteen.\n\n\"Hänen pitäisi olla täällä\", sanoi Naomi minulle. \"Halpa-mieliset\nihmiset näissä seuduin ovat kyllin pahoja väittääkseen, että hänen\npoissa-olonsa on tunnustus hänen rikollisuudestansa\".\n\nHänellä oli oikein. Kansan nykyisessä mieli-alassa oli Ambrosen\npoissa-olo itsessään epäluulon-alainen tosi-asia.\n\n\"Lähettäisimme sähkösanoman New-Yorkiin\", sanoin minä, \"kunhan vaan\ntietäisimme, missä sähkösanoma mahdollisesti tapaisi hänet\".\n\n\"Minä tiedän, missä ravintolassa Meadowcroft'in perheellä on tapana\nasua New-Yorkissa\", keskeytti Naomi. \"Minä lähetettiin isäni kuoleman\njälkeen sinne odottamaan, kunnes neiti Meadowcroft toi minut\nMorwick'iin\".\n\nMe päätimme lähettää sähkösanoma ravintolaan. Minä kirjoitin\nsähkösanoman ja Naomi seisoi ja katsoi hartiaini yli, kun\näkki-arvaamatta vieras ääni kuului takanamme.\n\n\"Vai niin, onko tuo hänen adressinsa?\" kuului ääni. \"Sitä me juuri\ntahdoimme tietää\".\n\nPuhuja oli tuntematon minulle; vaan Naomi tunsi hänen olevan erään\nnaapureista.\n\n\"Minkätähden tahdotte tietää hänen adressinsa?\" kysyi Naomi terävästi.\n\n\"Minä luulen löytäneemme John Jagon kuolevaiset jäännökset, neiti\",\nvastasi mies. \"Me olemme jo vanginneet Silas'en ja tahdomme myöskin\nvaatia Ambrosea käsiimme, ne ovat epäluulon-alaisia murhasta\".\n\n\"Se on häpeällinen vale!\" sanoi Naomi vihoissaan -- \"ilkeä vale!\"\n\nMies kääntyi minuun.\n\n\"Viekää hänet lähimäiseen huoneesen, herra\", sanoi hän, \"ja antakaa\nhänen hiukan miettiä\".\n\nMe menimme molemmat viereiseen huoneesen.\n\nSiellä näimme ankaran ja jäykän neiti Meadowcroft'in istuvan nurkassa\nisänsä vieressä, jonka kättä hän piti, ja itkevän. Vastapäätä niitä\nhuomasimme Silas Meadowcroft'in, joka istui kyyristyneenä\nikkunalaudalla ja harhailevilla silmäyksillään sekä voimattomasti\nalasriippuvilla käsillään selvästi ilmoitti olevansa peljästynyt mies.\nMuutamat niistä, jotka olivat puuhailleet hänen etsimisessä, istuivat\nhänen läheisyydessä ja pitivät häntä silmällä. Useimmat läsnäolevista\nvieraista seisoivat kokoontuneina pöydän ympärillä keskellä huonetta:\nNe vetäytyivät syrjäpuoleen, kun minä Naomin kanssa lähestyin ja\nantoivat meille siten tilaisuuden katsella jonkun osan pöydällä\nolevista esineistä.\n\nPää-esine kokoelmassa oli pieni kasa hiiltyneitä luita. Niiden\nympärillä oli puukko, kaksi metalli-nappia ja sauva, joka osaksi oli\npalanut. Työmiehet olivat tunteneet tämän puukon olevan sen, jota John\nJagolla oli tapana kantaa vyössään -- saman puukon, jolla hän oli\nhaavottanut Silas Meadowcroft'ia käteen. Naomi itse selitti nappien\nolevan samaa mallia, kuin Ambrose ennen oli hänelle näyttänyt olevan\nJohn Jagon takissa. Mitä sauvaan tuli, minä helposti tunsin sauvan\ntaiteellisesti leikeltyä nuppia. Tämä oli sama raskas pyökki-sauva,\njonka minä olin temmannut Silas'en kädestä ja jättänyt Ambroselle, kun\nhän vaati sen omaisuutenaan. Kun minä kuulustelin, sanottiin, että\nluut, puukko, napit ja sauva olivat kaikki tyynni löydetyt eräässä\nkalkki-uunissa, jota silloin käytettiin talossa.\n\n\"Onko tuo suuri-arvoista?\" kuiskasi Naomi minulle käydessämme pöydän\nluota.\n\nOlisi ollut hirveätä pettää häntä.\n\n\"On kyllä\", kuiskasin minä vastaukseksi, \"tuo on suuri-arvoista\".\n\nTutkimuskomitea menetteli suurimmalla säännöllisyydellä. Oikeus\nhaastatti asianomaisia oikeuteen. Silas vietiin samana iltana\nvankeuteen ja eräs virkamies lähetettiin New-Yorkiin panemaan Ambrosea\nrautoihin.\n\nMinä puolestani koetin hyödyttää, minkä voin. Herra Meadowcroft'in ja\nhänen tyttärensä suostumuksella lähdin minä Narrabeehen ja hankin\nsiellä paraan asian-ajajan kuin oli kaupungissa. Kun tämä oli tehty, ei\nollut muuta tehtävissä, kuin odottaa uutisia Ambroselta ja\nrauhantuomarin edessä tapahtuvaa tutkintoa. En huoli kertoa talon\nvoivotuksista näinä odotuksen päivinä: näiden kertomisesta ei nyt\nolisi mitään hyvää. Sanon vaan, että Naomin käytös vahvisti minua\nvakuutuksessani, että hänellä oli jalo luonne. Minä en tiennyt omista\ntunteistani siihen aikaan, vaan melkein luulen, että silloin rupesin\nkadehtimaan Ambrosea hänen vaimonsa vuoksi.\n\nSähkösanoma toi meille ensimäiset tiedot Ambrosesta. Hän oli vangittu\nravintolassa ja oli matkalla Morwick'iin. Seuraavana päivänä saapui hän\nja seurasi veljeänsä vankilaan. Veljekset suljettiin eri koppiin ja\nkaikki keskustelu heidän välillä kiellettiin.\n\nKaksi päivää myöhemmin pidettiin valmistava tutkinto. Ambrose ja Silas\nMeadowcroft syytettiin oikeudessa John Jagon tahallisesta\nmurhaamisesta. Minä käskettiin muiden muassa vieraaksi mieheksi; Naomin\nomasta pyynnöstä vein tyttö-raukan oikeuteen ja istuin hänen vieressä\nasiaa tutkittaessa. Isäntä oli myöskin sairastuolissansa saapuvilla\ntyttärineen.\n\nSellainen oli seuraus matkastani meren yli, jonka kautta tahdoin etsiä\nlepoa ja rauhaa ja niin toteutti sallimus ensimäiset äkki-pikaiset\narveluni yksi-toikkoisesta elämästä, jota tulisin viettämään Morwick'in\ntalossa!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nOikeudessa.\n\n\nKäydessämme niiden tuolien luokse, jotka oikeudessa olivat meitä varten\nasetetut, kävimme sen korko-paikan ohitse, jossa vangit seisoivat.\nSilas ei ottanut vaaria meistä laisinkaan. Ambrose viittasi meille\nystävällisesti ja laski sitten kätensä aidakkeelle edessänsä. Naomi oli\nkyllin pitkä voidakseen, käydessään varpailla ulottua hänen käteensä\nsivumennen. Ottaen Ambrosea käteen kuiskasi Naomi: \"Minä tiedän teidän\nolevan syytöin\", ja loi häneen rohkaisevan ystävällisen katseen,\nseuratessaan minua paikallensa. Ambrose malttoi mielensä. Minä ehkä\nolin väärässä, vaan pidin tämän huonona merkkinä.\n\nItse asia osotti suuressa määrin epäluulonalaisten miesten\nsyyllisyyttä, ainaki siinä muodossa, kuin se esitettiin oikeudessa.\n\nAmbrose ja Silas Meadowcroft syytettiin John Jagon murhasta (joko\nsauvalla tahi jollakin muulla aseella) ja ruumiin tahallisesta\nhävittämisestä siten, että se oli heitetty kalkki-uuniin. Tämän\nviimeisen väitteen todistukseksi otettiin puukko esille, jota vainaja\ntavallisesti kantoi vyöllään ja metalli-napit, jotka kuuluivat hänen\ntakkiinsa. Sanottiin, että nämä häviämättömät aineet ja muutamat\nsuuremmat luut yksinänsä olivat ainoat, joihin palava kalkki ei ollut\nvoinut vaikuttaa. Kun päällekantaja tämän väitteensä todistukseksi oli\nantanut esille lääkärin todistuksen, joka selitti luiden olevan ihmisen\nluita ja lavealta kerrottuaan jäännösten löydöstä uunissa, rupesi hän\nnäyttämään, että veljekset olivat murhanneet John Jagon ja heittäneet\nhänen kalkki-uuniin, jott'ei heidän rikoksensa tulisi ilmi.\n\nTodistaja toisensa perästä todisti, kuinka Ambrose ja Silas olivat\nvihanneet vainajata. Heidän tavalliset uhkauksensa häntä vastaan,\nheidän kiivaat riidat hänen kanssansa, jotka olivat herättäneet yleistä\nhuomiota seudussa ja jotka ainaki yhdessä tilaisuudessa olivat\npäättyneet lyönnillä; tuo ikävä tapaus ikkunani alla ja se seikka että\nAmbrose juuri samana aamuna, jolloin tuo onneton riita tapahtui, oli\nsaanut juuri sen sauvan takaisin, joka oli löydetty vainajan jäännösten\njoukossa, -- kaikki nämä tosi-asiat ja tapaukset ja koko joukko muita\nvähäpätöisempiä seikkoja vahvistivat kauhealla tavalla päällekantajan\ntekemää johtopäätöstä.\n\nMinä silmäilin veljeksiä, aina sen mukaan kuin toteen-näytäntö yhä\nenemmän osotti heidän syyllisyyttänsä. Ulkonaisesti Ambrose toki vielä\nmalttoi mielensä, mutta Silas'en laita oli ihan toinen. Pelkurimainen\nkauhu oli kuvattuna hänen kalpeissa kasvoissaan; hänen suurissa,\nvankoissa käsissään, jotka vavahdellen pitivät kiinni aidakkeesta,\njonka vieressä hän seisoi; hänen tuijottavissa silmissään, jotka\npelolla olivat kiinnitettyinä kuhunkin esiin astuvaan todistajaan.\nYleinen mielipide tuomitsi hänen kohta. Siinä hän seisoi yleisessä\nmielipiteessä ja tuomittuna syylliseksi.\n\nAinoa seikka, josta veljesten puolustaja tutkinnossa piti kiinni, oli\nnuo hiiltyneet luut.\n\nKun lääketieteelliset todistajat tarkemmin kyseltiin tässä seikassa,\nmyönsivät kyllä, että heidän tutkintonsa oli pintapuolinen ja että oli\naivan mahdollista, jotta luut vielä näkyisivät olevan eläimen eikä\nihmisen jäännöksiä. Oikeuden puheenjohtaja päätti tästä syystä, että\nuusi tutkimus oli pidettävä ja että useampia lääkäreitä kutsuttaisiin\nsaapuville.\n\nTähän päättyivät valmistavat tutkinnot. Vangit kolme päivää vielä\npidettäisiin kahleissa.\n\nSilas oli tutkinnon lopussa jo niin alakuloinen ja murheellinen, että\ntäytyi kutsua pari miestä tukemaan häntä, kun hän kävi pois oikeuden\nistunto-huoneesta. Ambrose kumartui aidakkeen yli puhutellaksensa\nNaomia, ennenkuin hän seurasi vanginvartijaa ulos huoneesta.\n\n\"Odota\", kuiskasi hän luottavaisesti, \"kunnes saavat kuulla, mitä\nminulla on sanomista\".\n\nNaomi suihkasi hänelle ystävällisesti suuta ja kääntyi minuun, kirkkaat\nkyyneleet silmissä.\n\n\"Minkä tähden eivät kohta kuuntele, mitä hänellä on sanomista?\" kysyi\nNaomi. \"Jokainenhan voi nähdä Ambrosen olevan syyttömän. Hirveä synti\non, herra, lähettää häntä takaisin vankeuteen. Eikö niin teidänkin\nmielestänne?\"\n\nJos minä olisin tunnustanut, mitä minä ajattelin, niin olisin sanonut,\nettä Ambrose minun mielestäni ei ole osottanut mitään, paitsi että hän\nerinomaisessa määrässä voipi malttaa mielensä. Mutta mahdotointa oli\ntunnustaa tätä pienelle ystävättärelleni. Minä luovutin hänen\najatuksensa pois tuosta kysymyksestä lemmityn syyttömyydestä,\nehdotellessani että hankkisimme itsellemme tuota turhaa lupaa saada\nkäydä seuraavana päivänä hänen luonaan vankilassa. Naomi pyyhki\nkyyneleitänsä ja puristi kiitollisuudella keveästi kättäni.\n\n\"Kuinka hyvä olette!\" lausui puhelias amerikalainen tyttö. \"Kun teidän\nvuoronne tulee naida, herra, ei suinkaan se nainen kadu, joka rupee\nvaimoksenne\".\n\nHerra Meadowcroft oli yhä vaan sanaakaan hiiskumatta palatessamme\ntaloon, käyden sairastuolin kummallaki puolella. Uskaliaisuus, joka\nhänessä vielä oli ollut jäljellä, näkyi kadonneen oikeudentutkintojen\nkestäessä. Hänen tyttärensä taipui Naomin vuoksi armollisesti lausumaan\nmielipiteitänsä meille viittaamalla pyhään raamattuun. Jos ne jotakin\nsisälsivät, niin niiden tarkotus oli kaiketi lausua sitä, että hän\nedeltäpäin oli aavistanut kaikki, mitä oli tapahtunut ja hänen\nmielestään ainoa surullinen seikka oli se, että John Jago ei ollut\nvalmis kuolemaan.\n\nMinä sain luvan käydä vankilassa seuraavana aamuna.\n\nMe huomasimme Ambrosen vielä varmaan luottavan tutkinnon päättyvän sekä\nveljen että omaksi edukseen. Hän näkyi melkein olevan yhtä harras\nkertomaan, kuin Naomi kuulemaan todellisen kertomuksen tapahtumista\nkalkki-uunin luona. Vankilan virkamiehet, jotka luonnollisesti olivat\ntällä haavaa saapuvilla, muistuttivat häntä, että kaikki, mitä hän\nsanoi, saattaisi tulla kirjoitetuksi ja kerrotuksi oikeudessa.\n\n\"Kirjoittakaa vaan, hyvät herrat, ja olkaa tervetulleet!\" vastasi\nAmbrose. \"Minulla ei ole mitään pelättävää: minä puhun ainoastaan\ntotta\".\n\nNäin puhuen kääntyi hän Naomiin ja alkoi kertomuksensa melkein näillä\nsanoilla:\n\n\"Minä voin yhtähyvin keventää omaatuntoani kohta, tyttöseni. Kun herra\nLefrank aamulla oli eronnut meistä, kysyin Silas'elta, miten hän oli\nsaanut sauvani käsiinsä. Silas kertoi, miten se oli tapahtunut ja\nmainitsi myöskin ne sanat, joita oli vaihdettu hänen ja John Jagon\nvälillä herra Lefrank'in ikkunan alla. Minä olin raivossani ja\nmustasukkainen; ja minä tunnustan suoraan, Naomi, että minä ajattelin\nmitä pahinta sinusta ja Johnista\".\n\nTässä Naomi keskeytti häntä.\n\n\"Senkötähden sinä niin puhuit minulle, kuin teit, tavatessamme\ntoisiamme metsässä?\" kysäsi Naomi.\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja senkötähden sinä jätit minun ilman lähtö-muiskutta, kun lähdit\nNarrabeehen?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Pyydä minulta anteeksi tästä, ennenkuin pitkität puhettasi\".\n\n\"Anna minulle anteeksi!\"\n\n\"Sano häpeeväsi\".\n\n\"Minä häpeen\", vastasi Ambrose katuvaisesti.\n\n\"Nyt voit pitkittää\", sanoi Naomi. \"Nyt olen tytyväinen\".\n\nAmbrose jatkoi:\n\n\"Me olimme matkalla toiseen metsä-rinteesen Silas'en kertoessa tätä\nminulle; ja pahaksi onneksi me seurasimme sitä polkua, joka kulki\nkalkki-uunin ohitse. Kun me käännyimme kalkki-uunin nurkan ohitse,\ntapasimme John Jagon, joka oli matkalla Narrabeehen. Minä olin liiaksi\nvihoissani voidakseni antaa hänen kulkea rauhassa ohitse, se minun on\nmyöntäminen. Minä tiuskasin hänelle. Hänen verensä oli kaiketi myös\nliikkeessä ja hänkin puolestaan puhui yhtä äkäisesti. Minä tunnustan\nkyllä, että uhkasin häntä sauvalla; vaan voin vannoa, että en tahtonut\ntehdä hänelle mitään pahaa. Te tiedätte Silas'en käden haavoittamisen\nperästä, että John Jago on hyvin kärkäs käyttämään puukkoansa. Hän on\nlännestä, jossa kaikilla aina on ase valmiina taskussa. Aivan luultava\non myös, ett'ei hän minulle aikonut tehdä mitään pahaa; mutta mistäpä\nminä sen varmaan voin tietää? Kun hän astui minua vastaan ja näytti\npuukkoaan, nakkasin pois sauvan ja tartuin häneen kiinni. Toisella\nkädellä tempasin minä puukon häneltä, ja toisella tartuin hänen vanhan\ntakkinsa kaulukseen ja puistelin häntä niin, että luut ruumiissa\nkolisivat. Suuri vaatekappale jäi käteeni. Minä nakkasin sen vieressä\nolevaan kalkki-uuniin ja nakkasin sinne puukonkin; ja joll'ei Silas\nolisi pidättänyt minua, luulen melkein että olisin antanut John Jagon\nmennä samaa tietä kalkkiin. Nyt hillitsi Silas minua. Silas huusi\nhänelle: 'Menkää matkoihinne, älkää tulko takaisin, joll'ette tahdo\ntulla poltetuksi kalkki-uunissa!' Hän seisoi tuokion ja katseli meitä\nhengähtäessään ja käärien repaleisen takkinsa ympärilleen\".\n\n\"Sitten hän tuijottaen niin jyrkästi kuin ruumis puhui haudantapaisella\näänellä: 'Moni tosi sana sanotaan leikillä, herra Silas', sanoi hän.\n'_Minä en enää palaa_!' hän kääntyi pois ja meni matkoihinsa. Me\nseisoimme tuijotellen toisiamme kuni mielipuolet. 'Luuletko tosiaan\nhänen tarkoittaneen, mitä hän sanoi?' kysyin minä. 'En suinkaan!'\nvastasi Silas. 'Hän on liian rakastunut Naomiin ollakseen palaamatta'.\nVaan mikä sinulla on Naomi?\"\n\nMinäkin olin huomannut Naomin säpsähtäneen ja vaalenneen kun Ambrose\nkertoi hänelle, mitä Silas oli sanonut Ambroselle.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Naomi. \"Veljelläsi ei ole oikeus tuolla tapaa\nkäyttää nimeäni. Pitkitä! sanoiko Silas vielä jotakin?\"\n\n\"Hän katsoi uuniin ja kysyi: 'minkätähden nakkasit, Ambrose, pois\npuukon?' -- 'Kuinka ihminen voi tietää, minkätähden hän tekee jotaki,\nkun hän tekee sen kiihkeässä vihassa?' sanoin minä. -- 'Tuo on hyvä\npuukko', sanoi Silas: 'sinun sijassasi minä olisin sen pitänyt. Minä\notin sauvan maasta. Miten voit sanoa, että minä olen sen hävittänyt?'\nvastasin minä hänelle ja näin puhuttuani kävin minä uunin luo ja\nrupesin etsimään puukkoa, toivoen helposti saavani sen käsiini lapiolla\neli jollaki muulla aseella. 'Anna tänne kätesi', sanoin minä\nSilas'elle, jotta voin hiukan ojentaa itseni ja minä kyllä vielä löydän\nsen'. En saanutkaan puukkoa käsiini, vaan olin putoamaisillani palavaan\nkalkkiin. Höyry kaiketi oli tukehuttaa minut. Kaikki, mitä minä tiedän,\non, että minä pyörryin ja päästin sauvan kalkki-uuniin. Minä olisin\nseurannut sitä varmaan kuolemaan, jollei Silas olisi vetänyt minua\ntakaisin. 'Anna tuo olla', sanoi Silas. 'Joll'en olisi saanut sinua\nkiinni, olisi John Jagon puukko ollut sinulle kuolemaksi!' Hän talutti\nminua pois käsivarresta ja me kuljimme yhdessä tiellä metsään, jossa te\ntapasitte meidät ja istahdimme kaatuneelle puulle. Me puhuimme vielä\ntuokion John Jagosta ja päätimme odottaa ja katsoa, mitä voisi tapahtua\nja sillä välin tuumailla keskenämme. Sinä, Naomi, ja herra Lefrank\ntulitte luoksemme meidän vielä keskustellessa; ja sinä arvasit oikein\npäättäessäsi meillä olevan joku salaisuus. Nyt sinä tunnet sen\".\n\nTässä hän vaikeni. Minä tein hänelle kysymyksen, ensimäisen, jonka\nvielä olen tehnyt.\n\n\"Pelkäsittekö te vai teidän veljenne silloin, että teitä syytettäisiin\nsiitä, josta sittemmin on syytetty?\" sanoin minä.\n\n\"Emme, tuommoinen ajatus ei juolahtanut mieleeni, herra\", vastasi\nAmbrose. \"Miten voimme me aavistaa että naapurit tutkisivat\nkalkki-uunia ja väittäsivät, mitä he ovat väittäneet meistä? Ainoa\npelkomme oli, että vanhus kuulisi puhuttavan riidastamme ja tulisi\nvielä katkerammaksi meitä kohtaan. Minä olin halukkaampi meistä\nmolemmista pitämään asiaa salassa, sentähden että minun täytyi ajatella\nsekä Naomia että vanhusta. Asettukaa vaan, herra, minun asemaani ja\nteidän on myöntäminen, ettei minulla suinkaan kotona ollut hauska, jos\nJohn Jago tosiaan piti itseänsä poissa talosta ja jos se huhu leviäisi,\nettä se oli minun syyni\".\n\nTämähän oli kyllä selitys hänen käytökseensä; mutta ei tuo minua oikein\ntyydyttänyt.\n\n\"_Teidän_ luulonne mukaan\", sanoin minä, \"on John Jago siis täyttänyt\nuhkauksensa olla palaamatta taloon? Hän on siis teidän luulonne mukaan\nnyt hengissä ja piileilee jossakin?\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Ambrose.\n\n\"Aivan niin!\" kertoi Naomi.\n\n\"Luuletteko sen kertomuksen olevan totta, joka tietää, että hän on\nnähty matkustavan rautatiellä New-Yorkiin?\"\n\n\"Minä luulen sen varmaan olevan totta, herra; ja luulenpa myös olleeni\nhänen jäljillä. Minä vaan olin liian innokas löytämään häntä; ja minä\nolisin voinut löytää hänet, jos olisi suotu minun viipyä New-Yorkissa\".\n\nMinä katsoin Naomiin.\n\n\"Sen minäkin luulen\", sanoi Naomi. \"John Jago piileilee jossakin\".\n\n\"Luuletteko hänen pelkäävän Ambrosea ja Silasta?\"\n\nNaomi epäili.\n\n\"Jago ehkä _voi_ peljätä niitä\", vastasi hän suurella painolla.\n\n\"Mutta ettekö pidä sitä luultavana?\"\n\nNaomi epäili taasen. Minä kävin uudelleen hänen kimppuun.\n\n\"Luuletteko jonkun muun syyn olevan hänen poissaoloonsa?\"\n\nHän loi silmänsä lattiaan. Hän vastasi vastahakoisesti, melkein\nkiukkuisesti.\n\n\"Minä en voi tähän vastata\".\n\nMinä käännyin Ambroseen.\n\n\"Onko teillä vielä mitään sanomista meille?\" kysyin minä.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Minä olen sanonut teille kaikki, mitä tiedän\nasiasta\".\n\nMinä nousin ylös puhuakseni lakimiehen kanssa, joka oli auttanut meitä\nhankkimaan lupaa käydä vankilassa ja oli seurannut meitä sinne. Hän oli\nistunut syrjäpuolessa ja ollut aivan vaiti, tarkoin pitäen silmillä,\nminkä vaikutuksen Ambrose Meadowcroft'in kertomus oli tehnyt vankilan\nvirkamiehiin ja minuun.\n\n\"Tuleeko puollustuksen pitää kiinni tästä?\" kuiskasin minä. \"Kyllä,\nherra Lefrank. Mitkä on teidän ajatuksenne meidän kesken sanottu?\"\n\n\"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että rauhatuomari lähettää heidät\noikeuteen!\"\n\n\"Syytöksen alaisina murhastako?\"\n\n\"Niin\".\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTunnustus.\n\n\n\nMinun vastaukseni asian-ajajalle sisälsivät aivan sitä kuin minä\najattelin. Ambrosen tekemä kertomus näytti minun silmissäni\nvalheelliselta ja näkyi ainoastaan keksityn kumotakseen kanteen selviä\ntodistuksia. Minä tulin tähän päätökseen hiukan vastahakoisesti ja\nNaomin vuoksi olin pahoilla mielin. Minä sanoin kaikki, mitä minä voin\njärkyttääkseni hänen vahvaa luottamustaan, jotta vangit tulevassa\ntutkinnossa julistettaisiin syyttömiksi.\n\nPäivä, jolloin uusi tutkinto oli pidettävä, tuli.\n\nNaomi ja minä lähdimme taasen yhdessä oikeuteen. Herra Meadowcroft ei\nvoinut tällä kertaa tulla. Hänen tyttärensä sitävastoin tuli\nsaapuville. Hän oli yksinänsä käynyt sinne ja istui tuolille itsekseen.\n\nSilas oli tällä kertaa tyynempi ja enemmän veljensä kaltainen. Uusia\ntodistajia ei ollut haastettu. Me rupesimme riitelemään lääkärin\nantamasta todistuksesta hiiltyneiden luiden suhteen ja saimme jossain\nmäärin voiton. Toisin sanoen, me pakoitimme lääkärit tunnustamaan, että\nheidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaisia. Kolme lääkäreistä\ntunnusti, ett'eivät olleet aivan varmat asiasta; kaksi väitti sen\nlisäksi, että luut olivat eläimen, eivätkä ihmisen luita. Me käytimme\ntätä hyväksemme ja rupesimme sitten puolustamaan Ambrose Meadowcroft'in\nantaman kertomuksen nojassa.\n\nMe puolestamme emme tietysti voineet tuoda esiin todistajia. Minä en\nvoi sanoa, tämäkö seikka masensi asian-ajajamme rohkeutta, vai oliko\nhän samaa mieltä kuin minäkin turvattinsa kertomuksen suhteen. Varma\nvaan on, että hän puhui koneellisesti, ilman epäilemättä koettaen\nparastansa, vaan tehden ilman todellista vakuutusta tahi voimiaan\nponnistamatta. Naomi loi tuskallisen katseen minuun, kun asian-ajaja\nistahti. Minä tunsin, kuinka tytön käsi, kun minä otin sen käteeni,\nkävi yhä kylmemmäksi. Naomi huomasi päällekantaja puolueen liikenteistä\nja kasvoista selvään, että puolustus ei voisi mitään; vaan hän odotti\nrohkeasti, kunnes rauhan-tuomari julisti päätöksensä. Minä olin liian\nselvään aavistanut, mitä hän piti velvollisuutenansa. Naomin pää painui\nolkapäälleni, kun hän lausui nuo hirmuiset sanat, joiden johdosta\nAmbrose ja Silas Meadowcroft syytettäisiin oikeudessa murhasta.\n\nMinä vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta ulko-ilmaan. Käydessäni\naidakkeen ohitse, näin Ambrosen, joka oli kuoleman kalvea, katselevan\nmeidän jälkeen, kun lähdimme pois: rauhan-tuomarin päätös oli aivan\nkukistanut hänen. Hänen veljensä Silas oli pelkurimaisesta kauhusta\nvaipunut alas vanginvartijan tuolille; tuo raukka värisi ja vapisi,\nkuten peljästynyt koira.\n\nNeiti Meadowcroft palasi kanssamme taloon ja oli aivan vaiti koko\nkoti-matkalla. Minä en voinut koko hänen olennossaan huomata mitään,\njoka osotti vankia säälivän tunteen syntyneen hänen tuimassa ja\numpinaisessa luonteessaan. Naomi meni omaan kamariinsa, niin että\njäimme muutamaksi minutiksi kahden kesken; ja silloin kummastuksekseni\nsäälimätön ja kova nainen osotti, että hänkin oli Evan tyttäriä, joka\nvoi kuten me muutkin tuntea ja kärsiä, vaikkapa tuimalla tavallaan. Hän\nastui äkkiä luokseni ja laski kätensä käsivarrelleni.\n\n\"Te olette asian-ajaja, eikö niin?\" kysäsi hän.\n\n\"Kyllä\".\n\n\"Onko teillä ollut mitään harjoitusta ammatissanne?\"\n\n\"Kymmenen vuotta olen sitä harjoittanut\".\n\n\"Luuletteko --\"\n\nHän vaikeni äkkiä; hänen ankarat kasvonsa tulivat suopeammiksi; hän loi\nsilmänsä maahan.\n\n\"Sehän on saman tekemä\", sanoi hän hurmautuneella äänellä. \"Minä olen\naivan uuvuksissa tämän onnettomuuden vuoksi, vaikka ehkä en siltä\nnäytä. Älkää huoliko minusta\".\n\nHän kääntyi pois. Minä odotin varmasti vakuutettuna, että kesken jäänyt\nkysymys myöhemmin tahi varemmin tulisi uudelleen hänen huulilleen.\nMinulla oli oikein. Hän tuli hiukan vastahakoisesti takasin luokseni,\njuurikuin jonkun vaikutuksen vallassa oleva nainen, jota vaikutusta hän\nei suurimmallakaan ponnistuksella voi vastustaa.\n\n\"Luuletteko John Jagon vielä elävän?\"\n\nHän teki tämän kysymyksen niin kiivaasti, melkein epätoivoissaan, juuri\nkuin sanat vasten hänen tahtoansa syöksähtäisivät hänen suustansa.\n\n\"Minä en sitä usko\", vastasin minä.\n\n\"Muistakaa, mitä John Jago on saanut kärsiä veljeltäni\", jatkoi hän.\n\"Eikö teillä asian-ajajana ole mitään tukea sille luulolle, että Jago\nyht'äkkiä on voinut päättää luopua talosta?\"\n\nMinä vastasin yhtä suoraan kuin ennen.\n\n\"Ei!\"\n\nHän seisoi silmän-räpäyksen ja katsoi minuun ihan kalman kalpeana\nepä-toivosta; sitten hän vaiti-ollen nyykäytti harmaata päätänsä ja\njätti minun. Minä näin hänen katsahtavan ylöspäin käydessään huoneen\nläpi ovea kohden ja kuulin hänen hiljaa mumisevan hampaissaan: \"Kosto\non minun, minä olen kostava, sanoi Herra\".\n\nTämä oli John Jagon sielu-messu, jonka piti se nainen, joka rakasti\nhäntä.\n\nKun toiste tapasin hänet, oli hän taasen verhoutunut naamioonsa. Neiti\nMeadowcroft oli taasen sama kuin ennen. Hän voi istua sanomattoman\ntyynenä lakimiehen keskustellessa hänen veljiensä hirveästä tilasta,\njossa mestaus-lava mahdollisesti odotteli heitä.\n\nKun olin jäänyt yksinäni, rupesin olemaan levotonna Naomin suhteen.\nMinä nousin rappusia, koputin hiljaa hänen ovelleen ja kyselin\nulkopuolelta. Raikas, nuori ääni vastasi minulle surullisesti: \"Minä\nkoen kärsiä kaikkia: minä en huoli pahoittaa teitä, kun taasen tapaamme\ntoisemme\". Minä menin rappusia alas, nyt vasta oikein tuntien, minkä\nverran pidin amerikalaisesta tytöstä. Minkätähden hänen vastauksensa\noli pusertanut kyyneleitä silmiini? Minä kävin ulos yksinäni saadakseni\nrauhassa olla omissa mietteissäni. Minkätähden soi hänen äänensä\nalinomaa korvissani koko matkalla? Minkätähden tunsi käteni vielä hänen\nkätensä kylmän, heikon puristuksen, kun vein hänet ulos oikeuden\nistuntohuoneesta.\n\nMinä päätin äkkiä palata takaisin Englantiin.\n\nKun palasin taloon, oli ilta. Lamppu salissa ei vielä ollut sytytetty.\nSillä aikaa kun minä seisoin ja odottelin totuttaakseni silmiäni\nsisällä olevaan pimeyteen, kuulin minä meidän asian-ajajamme äänen\npuhuvan hyvin kiivaasti jollekulle.\n\n\"Ei se ollut minun syyni\", kuului ääni. \"Hän tempasi paperin kädestäni,\nennenkuin tiesin aavistaakaan\".\n\n\"Tarvitsetteko paperia vielä?\" kysyi neiti Meadowcroft'in ääni.\n\n\"En, se on ainoastaan ote. Jos hän sen kautta rauhoittuu, niin pitäköön\nhän sen kaikin mokomin. Hyvää yötä!\"\n\nNäin sanoen lähestyi asian-ajaja, joka tahtoi käydä pois huoneesta,\nsitä paikkaa, jossa minä seisoin. Minä pidätin häntä suorastaan: minä\nolin hyvin utelias saadakseni tietää enemmän.\n\n\"Kuka tempasi paperin kädestänne?\" kysäsin äkkiä.\n\nAsian-ajaja säpsähti. Minä olin hämmästyttänyt häntä. Se vaisto, joka\nkuuluu hänen ammatin-mukaiseen äänettömyyteensä, pani hänet tuokioksi\nvaikenemaan, ennenkun hän vastasi minulle.\n\nNyt vastasi neiti Meadowcroft huoneen toisesta päästä kysymykseeni.\n\n\"Naomi Colebrook tempasi paperin hänen kädestään\".\n\n\"Minkä paperin?\"\n\nOvi aukeni hiljaa takanani. Naomi näkyi kynnyksellä ja hän vastasi itse\nkysymykseeni.\n\n\"Minä sen sanon teille\", kuiskasi hän. \"Tulkaa tänne sisälle.\"\n\nYksi ainoa kynttilä paloi huoneessa. Minä katselin häntä himmeässä\nvalossa. Minun päätökseni kohta palata Englantiin jäi vastaiseksi\nsikseen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahdin minä, \"mikä on nyt tapahtunut?\"\n\nNaomi kurotti minulle paperin, jonka hän oli temmannut asian-ajajan\nkädestä.\n\nSe ote, jota hän oli tarkoittanut, oli ote Silas Meadowcroft'in\ntekemästä tunnustuksesta, kun hän palasi vankilaan. Silas siinä\nselittää veljensä Ambrosen olevan syypää John Jagon murhaan.\n\nMinä, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, tuskin voin uskoa omia\nsilmiäni. Minä luin toistamiseen viimeiset lauseet tässä\ntunnustuksessa:\n\n\"... ... Minä kuulin niiden äänet kalkki-uunin tykönä. Ne kiistelivät\norpana Naomista. Minä kiiruhdin sinne erottaakseni heitä. Minä tulin\nliian myöhään. Minä näin Ambrosen raskaalla sauvallaan hirveästi lyövän\nvainajata päähän. Vainaja kaatui sanaakaan puhumatta. Minä laskin\nkäteni hänen sydämelleen. Hän oli kuollut. Minä tulin hyvin\nlevottomaksi. Ambrose uhkasi tappaa minunkin, jos tästä kertoisin\nsanaakaan kellenkään kuolevaiselle. Ambrose nosti ylös ruumiin ja\nheitti sen kalkki-uuniin ja nakkasi sinne myöskin sauvansa. Me lähdimme\nmolemmat metsään. Me istuimme metsän reunaan eräälle kaatuneelle\npuulle. Ambrose mietiskeli, mitä me sanoisimme, jos saataisiin\nselville, mitä hän oli tehnyt. Hän antoi minun kertoa sanojaan\nulko-läksynä. Me vielä hommasimme tätä, kun orpana Naomi ja herra\nLefrank tulivat luoksemme. Ne tuntevat loput. Tämä on valani päälle\ntotinen tunnustus. Omasta vapaasta tahdostani minä teen sen,\nvilpittömästi katuen, etten ole sitä tehnyt ennen.\n\n                                                   Silas Meadowcroft\".\n\nMinä laskin paperin luotani ja silmäilin vielä kerran Naomia. Hän\npuhutteli minua ihmeteltävällä tyyneydellä. Järkähtämätöin rohkeus oli\nluettava hänen silmissään ja kaikui hänen äänessään.\n\n\"Silas on valehdellut pelastaakseen oman henkensä\", sanoi hän. \"Minä\nnäin pelkurimaisen viekkauden ja pelkurimaisen julmuuden tämän paperin\njokaisessa rivissä. Ambrose on syytön ja vielä on aika näyttää hänen\nsyyttömyyttään\".\n\n\"Te unohdatte\", sanoin minä, \"ett'emme äsken siinä onnistuneet\"\n\n\"John Jago on hengissä, vaikka hän pitää itsensä piilossa meiltä ja\nkaikilta, jotka tuntevat häntä\", lausui Naomi.\n\n\"Auttakaa minua, rakas herra Lefrank, kuuluttamaan sanomalehdissä\".\n\nMinä peräydyin sanomattomasta tuskasta: minä myönnän, että luulin tuon\nuuden surun, joka äsken oli kohdannut häntä, vaikuttaneen hänen\naivoihinsa.\n\n\"Te ette usko minua\", sanoi Naomi. \"Sulkekaa ovi!\"\n\nMinä tottelin häntä. Hän istahti ja osotti tuolia vieressänsä.\n\n\"Istukaa!\" pitkitti hän. \"Minä olen nyt tekemäisilläni vääryyden; vaan\nse ei ole autettavissa. Minä olen rikkova pyhän lupauksen. Te kaiketi\nmuistelette tuota kuutama-iltaa, kun tapasin hänet puutarhan\nkäytävällä\".\n\n\"John Jagoako?\"\n\n\"Niin. Kuulkaa. Minä kerron, mitä tapahtui John Jagon ja minun\nvälillä\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKuulutus.\n\n\nVaienneena minä odotin sitä selitystä, joka nyt seuraisi. Naomi alkoi\nkysellä minua.\n\n\"Muistattehan käyntiänne vankilassa Ambrosen luona?\" sanoi hän.\n\n\"Muistan kyllä\".\n\n\"Ambrose kertoi meille jotakin, jota hänen halpamainen veljensä oli\nlausunut John Jagosta ja minusta. Muistatteko, miten asia oli?\"\n\nMinä muistelin tuota vallan hyvin. Silas oli sanonut: \"John Jago on\nliian rakastunut Naomiin voidakseen olla palaamatta\".\n\n\"Niin, aivan niin hän puhui\", sanoi Naomi, kun minä olin kertonut\nsanat. \"Minä en voinut olla säpsähtämättä, kun kuulin, mitä Silas oli\nsanonut; ja minä luulin teidän huomanneen sen\".\n\n\"Minä huomasin kyllä\".\n\n\"Kummastelitteko, mitä tuo merkitsi?\"\n\n\"Kummastelin\".\n\n\"Minä kerron kaikki teille. Tuo merkitsi: Mitä Silas Meadowcroft sanoi\nveljelleen John Jagosta, ihan sitä samaa minäkin ajattelin John Jagosta\nsamassa silmänräpäyksessä. Minua kummastutti havatessani miehen\nmielessä oman ajatukseni, jonka mies puolestani toi julkisuuteen.\nMinähän, herra, olin se, joka olen karkottanut John Jagon Morwickin\ntalosta ja minä sekä voin että tahdon taasen palauttaa häntä.\"\n\nHänen olennossaan oli, enemmän kuin hänen sanoissaan, jotakin, joka\näkkiä levitti valoa mieleeni.\n\n\"Te olette sanoneet minulle salaisuuden\", sanoin minä, \"John Jago on\nrakastunut teihin\".\n\n\"Hurjasti rakastunut minuun?\" keskeytti Naomi ja alkoi kuiskailla.\nKäveltyämme muutaman kerran edestakaisin hiekka-käytävällä, puhkesi hän\näkkiä sanoihin, ikään-kuin hän olisi ollut haltioissaan. Hän laski\npolvilleen; hän suuteli vaatteitani, jalkojani; hän nyyhki ja rukoili\nrakkauttani. Ollakseni vaimo, herra, minulta ei puutu rohkeutta. Ei\nkukaan mies ole koskaan ennen muistaakseni pelottanut minua. Mutta John\nJago pelotti minua, sen minä myönnän; voi kuin hän säikähytti minua?\nMinä olin sydän kourassa ja polveni vapisivat. Minä olin ääneti ja\npyysin hänen nousemaan ylös ja menemään matkoihinsa. Ei; tuossa hän yhä\noli polvillaan ja piti kiinni hameestani. Sanat virtana vuotivat hänen\nsuustaan; enpä tiedä sen parempaa vertausta kuin että sanat tulvasivat\nkuten vesi pumpusta, hänen autuutensa ja elämänsä, hänen toiveensa\ntaivaassa ja maan päällä ja Jumala tiesi mitä kaikkia riippui minun\nyhdestä ainoasta sanasta, sanoi hän. Minä rohkaisin itseni, muistuttaen\nhäntä, että olin luvannut ruveta Ambrosen vaimoksi. 'Minusta teidän\npitäisi hävetä tunnustaessanne olevanne niin halpamielinen, että\ntahdotte rakastaa minua, vaikka tiedätte, että olen luvannut rakastaa\ntoista!' Näin puhuttuani alkoi hän laulaa toista nuottia: hän alkoi\nhäväistä Ambrosea.\n\n\"_Tämäpä_ teki minun kovaksi ja jäykäksi. Minä tempasin hameen hänen\nkädestään ja huudahdin: 'Minä vihaan teitä! vaikka en olisikaan\nkihloissa Ambrosen kanssa, en kuitenkaan rupeaisi vaimoksenne: en,\nvaikkapa koko mailmassa ei olisi ketään muuta miestä, joka minua\nkosisi. Minä vihaan teitä, herra Jago! Minä vihaan teitä!' Hän hypähti\nylös ja alkoi taasen puhua tyynesti. 'Te olette kyllin puhuneet',\nvastasi hän minulle. 'Te olette musertaneet elämäni. Minulla ei nyt\nenää ole mitään toiveita tulevaisuuden suhteen. Minä ylpeilin taloista,\nneiti, ja työstäni; minä en piitannut orpanainne vihasta minua kohtaan;\nminä palvelin uskollisesti herra Meadowcroft'ia; kaikki teidän\ntähtenne, Naomi Colebrook -- kaikki teidän tähtenne! Nyt on kaikki\nlopussa ja myöskin elämäni talossa on päättynyt. Minä en koskaan enää\nvaivaa teitä. Minä menen matkoihini, kuten kipiät eläimet, jotka\npiileilevät johonkin nurkkaan ja kuolevat. Tehkää minulle viimeinen\npalvelus! Älkää saattako minua naapuriston naurettavaksi. Sitä minä en\nvoi kärsiä! Minä tulen hulluksi paljaasta tuosta ajatuksesta. Luvatkaa\nminulle, ett'ette koskaan puhu kellenkään ihmiselle, mitä minä olen\nsanonut teille tänä iltana -- luvatkaa sitä pyhästi miehelle, jonka\nelämän olette musertaneet!' Minä tein, kuten hän pyysi: kyynel-silmin\nminä lupasin hänelle. Niin on asianlaita. Sanottuani hänelle, että\nvihasin häntä, itkin hänen onnettomuuttansa. Herra Jumala, kuinka me\nnaiset olemme mielettömiä! Mikähän siihen lienee syynä, että me aina\nolemme valmiit säälimään miehiä? Hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:\n'Hyvästi ijäksi päiviksi!' -- ja minä säälin häntä. Minä sanoin: 'Minä\notan kätenne, jos te vuorostanne annatte minulle lupauksen. Minä pyydän\nteitä, ett'ette luovu talosta. Kuinka enoni tulee toimeen, jos te\nlähdette täältä pois? Jääkää tänne ja olkaa ystäväni, unohtakaa ja\nantakaa anteeksi, herra John'. Hän lupasi minulle (hän ei voi minulta\nkieltää mitään); ja hän vielä uudisti lupauksensa, kun tapasin hänet\nseuraavana aamuna. Minä en tahdo tehdä hänelle vääryyttä, vaikka vihaan\nhäntä! Minä luulen, että hän totisesti aikoi pitää sanansa, niin kauan\nkuin minä katselin häntä. Vasta kun hän tuli itsekseen, kiusasi perkele\nhäntä syömään sanansa ja luopumaan talosta. Minä olen kasvatettu\nuskomaan perkeleen olevan olemassa, herra Lefrank; ja siitäpä selviää\nkaikki, kuten minä huomaan. Antakaa minun saada selville, mihin Jago on\njoutunut ja hän on palaava, sen minä takaan, ja on vapauttava Ambrosea\nsiitä epäluulosta, jonka alaiseksi hänen halpamielinen veljensä on\ntehnyt hänet. Tässä on kynä ja paperia ja läkkiä. Kuuluttakaa hänen\nperään, rakas Lefrank; ja tehkää se pian, minä pyydän minun tähteni!\"\n\nMinä annoin Naomin jatkaa puhettaan, kunnes hän lopetti, enkä\nyrittänytkään kumota hänen päätöksiään. Kun olin saanut kynän käteeni,\naloin minä kirjotella kuulutusta yhtä mielelläni, kuin minäkin uskoin\nJohn Jagon olevan hengissä.\n\nMinä olisin kelle toiselle hyvänsä suoraan tunnustanut, että\nminun vakuutukseni yhä oli sama kuin ennenkin. Joll'ei mikään riita\nkalkki-uunin tykönä olisi ollut, olisin minä käsitykseni mukaan\nollut valmis uskomaan, jotta John Jagon katoomiseen oli syynä tuo\nhirveä isku, jonka Naomi kiellollaan oli antanut hänelle. Sama\nnaurun-alaiseksi joutumisen pelko, joka oli saattanut hänet väittämään,\nettei hän huolinut Naomista, kun hän ja Silas olivat kiistelleet minun\nmakuuhuoneeni ikkunan alla, voi myöskin saattaa hänet salassa ja äkkiä\nväistymään surkean tappion tantereelta. Mutta kalkki-uunin luona\ntapahtuneiden seikkojen perästä en minä voinut uskoa Jagon vielä\nelävän, sillä silloinhan olisi minun pitänyt uskoa Ambrose\nMeadowcroft'in kertomuksen todeksi.\n\nMinä en alusta alkain ottanut uskoakseni tuota kertomusta; ja minä yhä\nolin samaa mieltä. Jos minun olisi tullut päättää, kumpiko oli\ntodenmukaisempi, Ambrosenko puolustuksekseen tekemä kertomus, vai\nSilas'en tekemä tunnustus, niin minun olisi täytynyt, jos kohta\nvastahakoisestikin myöntää, että mielestäni tunnustus oli\ntoden-mukaisempi.\n\nVoinkohan minä sanoa tuota Naomille? Mieluummin kuin sen olisin\nsanonut, olisin kirjottanut viisikymmentä kuulutusta John Jagon perään;\nja te olisitte tehneet sen saman, jos olisitte olleet yhtä mieltynyt\nhäneen kuin minä.\n\nMinä kirjotin tähän tapaan kuulutuksen, joka oli painettava \"Morwickin\nSanansaattajaan\":\n\nMurha. -- Kaikki sanomien toimittajat Yhdysvalloissa kehoitetaan\njulkisesti ilmoittamaan, että Ambrose Meadowcroft ja Silas Meadowcroft\novat haastetut oikeuteen, syytettyinä John Jagon murhasta, jota nyt\nkaivataan sekä talossa että seudussa. Jokainen, joka voi antaa\njonkulaista tietoa, missä mainittu Jago oleskelee, voi heti tätä\nilmoittamalla pelastaa kahden syyttömän miehen hengen. Jago on noin\nviisi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hän on laihan-kalpea; hänellä on\ntummat, kiiltävät ja levottomat silmät; musta, paksu parta ja viikset\npeittävät hänen kasvojensa ala-osaa. Miehen koko katsannossa on jotakin\nlevotonta ja arkaa.\n\nMinä kirjotin lisäksi päivän ja paikan. Vielä samana iltana ratsasti\neräs palvelija Narrabeehen toimittamaan, että kuulutus tuli\nsanomalehden ensi numeroon.\n\nKun me illalla erosimme toisistamme oli Naomi melkein yhtä heloittava\nja iloinen kuin koskaan ennen. Koska kuulutus nyt oli matkalla painoon,\ntunsi hän olevansa aivan herkkä-verinen: hän oli varma asian\nmenestyksestä.\n\n\"Te ette arvaa, kuinka suuria toiveita olette herättäneet minussa\",\nsanoi hän suoralla, ystävällisellä tavallaan, kun sanoimme toisillemme\njäähyväiset. \"Kaikki sanomalehdet painattavat kuulutuksen ja me saamme\nkuulla puhuttavan John Jagosta ennen viikon loppua\".\n\nNaomi kääntyi pois aikoen mennä matkoihinsa, vaan palasi jälleen\nluokseni.\n\n\"Minä en koskaan anna anteeksi Silas'elle, että hän on kirjottanut tuon\ntunnustuksen!\" kuiskasi hän korvaani. \"Jos hän joskus vielä tulee\nasumaan saman katon alla Ambrosen kanssa, niin -- minä tosiaan en usko\nmeneväni naimisiin Ambrosen kanssa! Aivan niin!\"\n\nNaomi jätti minut yksinäni. Yöllä minä valvoin useita tuntia ja\najattelin hänen viimeisiä sanojaan. Että hän vissien asian-haarain\nvuoksi ajatteli olevan mahdollista olla naimiseen menemättä Ambrosen\nkanssa, tuo kehoitti minua -- minä häpeen sitä tunnustaa -- vissiin\ntoiveisin, joita jo salaa pidin mielessäni. Seuraavan päivän postissa\nminä sain asia-kirjeen. Minun kirjurini kysyi, oliko mitään toiveita\nminun palaamisestani Englantiin kyllin aikaisin voidakseni olla\noikeudessa tulevan käräjä-ajan alussa. Minä vastasin kohta, että\nminulle oli mahdotoin määrätä, minä päivänä minä palaan. Naomi oli\nhuoneessa minun kirjottaessani tätä. Mitähän Naomi olisi vastannut, jos\nolisin puhunut hänelle suoraan ja sanonut, että hän oli syypää kirjeeni\nsanoihin?\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nTuomari ja vankilan tirehtööri.\n\n\nAika oli nyt suuresta arvosta Morwickin talossa. Kuuden viikon sisään\nrikosoikeuden Narrabeessa piti ruveta istumaan.\n\nTällä ajalla ei mitään merkillistä tapahtunut.\n\nMonta arvotonta kirjettä tuli meille, jotka koskivat John Jagon\nkuulutusta; mutta emme saaneet mitään varmaa tietoa. Ei vähintäkään\njälkeä Jagosta ilmaantunut; ei ollut epäilemistäkään, ettei hänen\nruumiinsa ollut hävinnyt kalkki-uunissa. Silas Meadowcroft yhä piti\nkiinni siitä kauheasta tunnustuksesta, jonka hän oli tehnyt. Hänen\nveljensä Ambrose vakuutti yhtä varmasti syyttömyyttään ja kertoi\nuudelleen saman kertomuksen kuin ennenkin. Muutamia päiviä minä\nseurasin Naomia, kun hän kävi Ambrosen luona vankilassa. Aina sen\nmukaan kuin oikeuden käyntiä varten määrätty päivä läheni, näkyi hän\nhorjuvan päätöksessään; hän tuli surulliseksi ja epäluuloiseksi\nvähäpätöisimpienkin asioiden suhteen. Tämä muutos ei välttämättömästi\nosottanut, että hänellä oli paha omatunto: se osotti ehkä ainoastaan\naivan luonnollista tuskaisuutta, aina sen mukaan kuin oikeus-päivä\nlähestyi. Naomi huomasi tämän muutoksen lemmityssään. Tämä lisäsi\nsuuressa määrin hänen tuskaansa, vaikka hän ei koskaan muuttanut\nmieltänsä Ambrosen suhteen. Siihen aikaan, josta nyt on puhe, olin minä\nmelkein aina tytön kanssa. Neiti Meadowcroft tutki huoneessaan\nsanomalehtiä, jotta hän jos suinkin saisi jotakin tietoa John Jagosta;\nherra Meadowcroft ei suvainnut nähdä muita kuin tyttärensä ja\nlääkärinsä ja vieläpä joskus myöskin jonkun vanhoista ystävistään.\nSiitä ajasta saakka minulla on syytä uskoa, jotta Naomi meidän\nystävällisen seurustelun kestäessä huomasi niiden tunteiden oikeata\nlaatua, joita hän oli minussa herättänyt. Vaan hän ei siitä hiiskunut\nmitään. Hänen kohtelunsa minua kohtaan oli yhä vaan sisaren; hän ei\nhituakaan koskaan poikennut säädyllisyydestä.\n\nOikeuden istunnot alkoivat. Kun suuri jury (valamiehistö) oli kuullut\ntodistukset ja tarkastanut Silas Meadowcroft'in tunnustuksen, päätti\nse, että tutkinto olisi pidettävä molempien vankien kanssa ja\nmäärättiin sitä varten ensi päivä nousevalla viikolla.\n\nMinä olin edeltäpäin kyllä sanonut Naomille, mikä suuren juryn päätös\ntulisi olemaan. Hän kärsi rohkeasti tuota uutta iskua.\n\n\"Joll'ette ole kyllääntyneet\", sanoi hän, \"seuratkaa minua myöskin\nhuomenna vankilaan. Ambrose on silloin pienen lohdutuksen puutteessa\".\nHän vaikeni ja silmäili kaikkia päivän kuluessa tulleita kirjeitä,\njotka makasivat pöydällä. \"Ei vieläkään mitään tietoa Johnista\", sanoi\nNaomi. \"Kaikissa sanomalehdissä löytyy kuulutus. Minä olin aivan varma,\nettä me jo aikoja sitten saisimme tietoa hänestä\".\n\n\"Oletteko vielä varma siitä että hän elää?\" rohkenin minä kysyä.\n\n\"Yhtä varma kuin koskaan ennen\", vastasi hän vakavalla äänellä. \"Hän\npiileilee jossakin: ehkäpä hän käyttää vale-pukua. Mutta joll'emme, kun\noikeus alkaa istua, tietäisi hänestä enemmän kuin nyt tiedämme? Jos\njury\" -- Naomi itse katkaisi puheensa kauhistuksella. Kuolema --\nhäpeällinen kuolema mestauslavalla -- voisi olla kauhistava seuraus\njuryn neuvottelusta. \"Me olemme jo kyllin kauan odottaneet tietojen\nsaapuvan luoksemme\", jatkoi Naomi. \"Nyt meidän itse täytyy etsiä John\nJagon jälkiä. Vielä kuluu viikko, ennenkuin tutkinto alkaa. Kuka tahtoo\nauttaa minua etsimisessäni? Tahdotteko te, rakas Lefrank?\"\n\nTurhaa on kaiketi lisätä, että minä suotuin ehdotukseen, vaikka tiesin,\nettei siitä olisi mitään apua.\n\nMe suostuimme nyt käyttää päivän käymällä vankilassa ja, tavattuamme\nAmbrosea, kohta ruveta aivottuun etsimiseen. Kuinka tämä etsiminen\nolisi tapahtuva, siitä en minä, eikä liioin Naomi ollut selvillä. Me\npäätimme aluksi kääntyä poliisin luo pyytäen, että tämä auttaisi meitä\nJohn Jagon etsimisessä ja sitten menetellä asianhaarain mukaan. Onkohan\nkoskaan kellään ollut enemmän toivotonta programmia kuin tämä?\n\n\"Asian-haarat\" olivat kohta vastaisia. Minä pyysin, kuten tavallisesti,\nluvan saada käydä vankilassa ja nyt ensi kerta kiellettiin, eivätkä\nliioin asianomaiset huolineet ilmottaa mitään syytä tähän kieltoon.\nVaikka kysyin miten tahansa, en minä saanut muuta vastausta kuin: \"Ei\ntänään\".\n\nNaomin ehdotuksesta lähdimme vankilaan, jotta siellä ehkä saisimme\npyydettyä selitystä. Virkaatekevä vanki-nihti ulko-portin luona kuului\nNaomin suureen ihaillja-joukkoon. Hän ilmasi varovaisesti salaisuuden\nkuiskauksella. Tuomari ja vankilan tirehtööri puhuivat juuri silloin\nAmbrose Meadowcroft'in kanssa hänen kopissansa: ne olivat nimenomaan\nkieltäneet laskemasta ketään muuta kuin heitä vangin puheille.\n\nMitähän tuo merkitsi? Me palasimme kummastellen taloon. Naomi tuli\nsattumalta puhuneeksi erään naispalvelijan kanssa siellä ja huomasi\nmuutamia seikkoja.\n\nVarhain aamulla samana päivänä oli eräs Meadowcroft'in vanhoista\nystävistä tuonut tuomarin Morwickiin. Pitkä keskustelu oli ollut herra\nMeadowcroft'in, hänen tyttärensä ja sen virkamiehen välillä, jonka\nystävä oli sinne tuonut. Tuomari oli lähdettyään talosta suoraan mennyt\nvankilaan ja yhdessä tirehtöörin kanssa käynyt Ambrosen koppiin.\nKoetettiinko yksityisesti voimakkaasti vaikuttaa Ambroseen? Melkein\nnäytti siltä. Jos täten tosiaankin koetettiin vaikuttaa, voipi kysyä:\nMikä oli sitten tarkoitus? Me voimme ainoastaan vartoa ja tehdä\nhavaintojamme.\n\nMeidän kärsivällisyyttämme ei kauan kysytty. Seuraavan päivän tapaukset\nilmottivat sen meille aivan odottamattomalla tavalla. Edellä\npuolenpäivän kertoivat naapurit kummallisia uutisia vankilasta taloon.\n\nAmbrose Meadowcroft oli tunnustanut olevansa John Jagon murhaaja! Hän\noli samana päivänä kirjottanut tunnustuksen alle tuomarin ja vankilan\ntirehtöörin läsnä-ollessa!\n\nMinä näin tämän asia-kirjan. Turhaa on tässä kertoa sen sisältöä.\nLyhyesti sanoen, Ambrose tunnusti, mitä Silas oli tunnustanut, vaikka\nhän sanoi ainoastaan lyöneensä John Jagoa hänen pahan-ilkisen\nkiusanteon vuoksi, sillä hän luuli täten vähentävän rikollisuuttansa\nmurhasta miestappoon. Oliko tunnustus tosiaan todenmukainen kertomus\ntapauksesta? Vai olivatko tuomari ja tirehtööri toimineet perheen\nhyväksi ja houkutelleet Ambrosea käyttämään tätä hurjaa keinoa\nvälttääkseen häpiällistä kuolemaa -- mestaus-lavalla? Tuomari ja\ntirehtööri olisivat aivan ääneti, kunnes oikeus pakottaisi heitä\npuhumaan.\n\nKuka antaisi Naomille tiedon tästä viimeisestä ja kaikkia\nsurullisimmasta onnettomuudesta, joka oli häntä kohdannut? Koska Naomi\ntiesi, että minä salaisesti rakastin häntä, olin minä hyvin\nvastahakoinen ilmottamaan hänelle lemmittynsä Ambrose Meadowcroft'in\ntunnustuksen. Oliko joku muu perheen-jäsen kertonut hänelle, mikä oli\ntapahtunut? Asian-ajaja saattoi vastata minulle tähän kysymykseen:\nneiti Meadowcroft oli Naomille kertonut kaikki.\n\nMinä olin suuresti liikutettu, kun kuulin tämän. Neiti Meadowcroft\nei suinkaan ollut se henkilö, joka jollain kurin tahtoi säästellä\ntyttö-parkaa: ikävät uutiset olivat neiti Meadowcroft'in ilmotus-tavan\nkautta tulleet toista vertaa ikävämmiksi. Minä koetin saada selville,\nmissä Naomi oli, mutta turhaan. Hän oli kyllä muuten ollut\ntavattavissa. Oliko hän nyt minua piilossa? Tämä ajatus juolahti\nmieleeni, kun kävelin alas rappusia turhaan koputeltuani hänen\nhuoneensa ovea. Olin päättänyt puhua hänen kanssansa. Minä odotin\nmuutaman minuutin ja nousin sitten taasen äkkiä ylös rappusia myöden.\nMinä tapasin Naomin penkereellä, juuri kun hän oli menemäisillään\nhuoneestansa.\n\nHän koki juosta takasin. Minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja pidätin\nhäntä. Toisella kädellä, joka vielä oli vapaa, painoi hän nenäliinansa\nvasten kasvojansa, ikäänkuin tahtoisi hän peitellä kasvojansa minulta.\n\n\"Te sanoitte kerran, että minä olen lohduttanut teitä\", puhuin minä\nystävällisesti. \"Ettekö tahto antaa minun lohduttaa teitä nytkin?\"\n\nHän koki vielä päästä irti minusta.\n\n\"Ettekö ymmärrä, että minä häpeen katsoa teitä silmiin?\" puhui hän\nmatalalla, sortuneella äänellä. \"Antakaa minun mennä!\"\n\nMinä koetin vielä rauhoittaa Naomia. Minä vedin hänen ikkuna-penkin\nluo. Minä sanoin odottavani, kunnes hän voisi puhua kanssani.\n\nHän vaipui alas penkille ja väänteli käsiään helmassaan. Hänen maahan\nluodut silmänsä yhä välttivät jäykästi kohdata minun silmäyksiäni.\n\n\"Voi!\" sanoi Naomi itsekseen, \"minkälaisissa houreissa minä olen ollut?\nOnkohan mahdollista, että minä koskaan olen voinut alentaa itseäni\nrakastamaan Ambrose Meadowcroft'ia?\"\n\nHän säpsähti, kun tämä ajatus tuli hänen huulillensa. Kyyneleet\nvaluivat hiljakseen pitkin hänen poskiansa.\n\n\"Älkää halveksiko minua, herra Lefrank!\" sanoi hän matalalla äänellä.\n\nMinä koetin vakaisesti selittää Ambrosen tekemää tunnustusta niin\nedullisessa valossa kuin suinkin oli mahdollista.\n\n\"Hänen mielevyytensä ei ole pitänyt ryhtiänsä\", sanoin minä. \"Hän on\ntehnyt tämän, koska hän epäili voimansa näyttää syyttömyytensä toteen\nja pelkäsi mestaus-lavaa\".\n\nNaomi nousi ylös ja polki jalkaansa kiivaasti lattiaan. Hän käänsi\nkasvojansa minuun päin, häpeän puna poskilla ja suuret kyyneleet\nriippuivat hänen silmä-ripsistään.\n\n\"Minä en enää tahdo tietää hänestä\", sanoi Naomi ankaralla äänellä.\n\"Joll'ei hän ole murhamies, mikä hän sitten on? Valehtelija, ja arka\nraukka! Kummassako näistä omaisuuksista on hän minulle enemmän\nvastamielinen? Minä olen ainaiseksi erilläni hänestä! Minä en tahdo\nkoskaan enää puhua hänen kanssansa!\"\n\nNaomi työnsi minun kiivaasti luotaan, kävi muutaman askeleen oveansa\nkohden, seisahtui ja palasi luokseni. Hänen jalo luonteensa ilmaantui\nnäissä hänen sanoissaan:\n\n\"Minä en ole kiittämätön _teitä_ kohtaan, rakas Lefrank. Nainen minun\nasemassani on ainoastaan nainen; ja kun hän häpee, kuten minä, tuntee\nhän sen syvästi, katkerasti. Antakaa minulle kätenne! Jumala siunatkoon\nteitä!\"\n\nHän kohotti käteni huulilleen, ennenkuin huomasinkaan, ja suuteli sitä\nsekä kiirehti takaisin huoneisinsa.\n\nMinä istahdin sille paikalle, jolla hän äsken oli istunut. Hän oli\nluonut silmäyksen minuun suudellessaan kättäni. Minä en muistanut\nAmbrosea ja hänen tunnustustansa, minä en muistanut lähestyvää\noikeuden-istuntoa, minä en muistanut virkani toimia ja englantilaisia\nystäviäni. Minä istuin siellä, mielipuolen itseluodussa Onnelassa,\najattelematta mitään muuta kuin Naomin kasvoja siinä silmänräpäyksessä,\nkun hän viimeksi oli katsellut minua.\n\nMinä olen jo maininnut, että olin rakastunut Naomiin. Minä tässä sen\nsanon toistamiseen vakuuttaakseni teitä, että olen puhunut totta.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nPiikivi ja ikkuna.\n\n\nNeiti Meadowcroft ja minä olimme talon perheen ainoat edusmiehet, jotka\nolivat läsnä tutkinnossa. Me lähdimme kumpiki erikseen Narrabeesen.\nPaitsi tavallisia tervehdyksiä aamuin illoin neiti Meadowcroft ei ollut\nsanonut sanaakaan minulle sittenkun sanoin hänelle, etten uskonut John\nJagon olevan hengissä.\n\nTahallani minä en ole huolinut täyttää kertomustani kaikenmoisilla\nlakitieteellisillä yksityis-seikoilla. Minä aivon nyt niin lyhyesti\nkuin suinkin kertoa puollustuksen laatua.\n\nMe sanoimme ensiksi kanteen olevan laittoman kummankin vangin suhteen.\nSen perästä ilmotimme tyytymättömyyttä oikeuden laillisuuden suhteen.\nMe vedimme väitteemme perusteeksi vanhan englantilaisen lain, joka\nsanoo, ettei ketään voida tuomita murhasta, ennenkuin murhatun henkilön\nruumis on löydetty tahi varmoja todistuksia on saatu ruumiin\nhävittämisestä. Me väitimme, ettei riittäviä todistuksia ole voitu\nhankkia siinä jutussa, joka nyt oli oikeuden tutkittavana.\n\nOikeus neuvoteltuaan julisti sen päätöksen, että tutkinto tulee\njatkettavaksi.\n\nMe ilmotimme toistamiseen tietämättömyyttämme, kun syytettyin\ntunnustukset tuotiin esille. Me väitimme, että joko pelko tahi\nsopimaton houkutteleminen ovat pakottaneet näihin tunnustuksiin; ja me\nviittasimme muutamiin erityisseikkoihin, joissa molemmat tunnustukset\npoikkesivat toisistaan. Muuten oli meidän puollustus tässä\ntilaisuudessa ylimalkaan samanlainen, kuin rauhan-tuomarin edessä\ntapahtuneessa tutkinnossa. Oikeus neuvotteli vielä uudelleen eikä\nhyväksynyt muistutuksiamme. Tunnustukset olivat oikeuden mielestä\ntodistusten arvoisia.\n\nYleinen päällekantaja puolestaan toi esiin uuden todistajan syytettyjä\nvastaan. On turhaa kuluttaa aikaa tämän todistuksen kertomisessa.\nKuulusteltaessa tämä todistaja puhui kahdella tavalla. Me osotimme\nselvään, ettei tähän todistajaan ollut luottamista, vaikka hän oli\nvalansa vannonutkin.\n\nOikeuden puheenjohtaja kertoi nyt lyhykäisesti, mitä oli asiassa\nselville tullut.\n\nHän sanoi tunnustusten suhteen, ettei voida pitää mitään lukua\nsellaisesta tunnustuksesta, jota joko toivo tahi pelko on saanut\naikaan; sekä jätti juryn päätettäväksi, olivatko sellaiset tunteet\naikaan saaneet nämät tunnustukset. Tutkinnon kestäessä olivat\nsyytettyin asian-ajajat toteen näyttäneet, että tuomari ja vankilan\ntirehtööri Ambrosen isän tiedolla ja suostumuksella olivat Ambroselle\nsanoneet asian olevan hänelle hyvin arveluttavaa laatua; ainoa\nmahdollisuus perheen pelastamiseen Ambrosen häpeällisestä kuolemasta\nmestauslavalla oli, että Ambrose tunnusti ja että perhe, jos hän\ntunnustaisi, tekisi, mitä suinkin voisi, saadakseen hänen tuomionsa\nmuutetuksi elinkautiseen vankeuteen. Mitä Silaseen tuli, oli myöskin\nnäytetty toteen, että hän kauheasti pelkäsi, kun hän teki hirveän\nkanteensa veljeänsä vastaan. Me olimme turhaan viitanneet näihin\nmolempiin asianhaaroihin saadaksemme oikeuden kumoamaan tunnustukset;\nvielä kerran me olimme pettyneet toiveissamme, että tämä vaikuttaisi\njuryn tuomioon ja lieventäisi sitä. Oltuaan tunnin poissa palasi jury\nsaliin, julistaen molemmat vangit \"syyllisiksi\".\n\nKun Ambroselta ja Silaselta asianomaisella tavalla kysyttiin, oliko\nheillä mitään sanomista tuomionsa lieventämiseksi, vakuuttivat he\njuhlallisesti olevansa syyttömät ja tunnustivat suoraan, että heitä oli\nhoukuteltu tunnustamaan, kun heille oli uskoteltu, jotta he\ntunnustamalla pääsisivät pyövelin käsistä? Oikeus ei huolinut heidän\npuheestansa. Kumpikin vanki tuomittiin kuolemaan.\n\nKun minä palasin taloon, en tavannut Naomia, neiti Meadowcroft ilmotti\nhänelle, kuinka juttu oli päättynyt. Puolen tuntia sen perästä jätti\nmuuan palveliattarista minulle kirjeen, jonka kuorelle Naomi oli\nkirjoittanut nimeni.\n\nTämä kuori sisälsi kirjeen ja paperiliuskan, johon Naomi kiireissään\noli kirjoittanut nämät sanat: \"Jumalan nimessä, lukekaa tämä kirje,\njonka teille tässä lähetän ja käyttäkää se kohta hyväksenne\".\n\nMinä silmäilin kirjettä? Muuan henkilö New-Yorkissa oli kirjoittanut\nsen. Tämä oli edellisenä päivänä sattumalta nähnyt kuulutuksen\nJohn Jagon perään, joka kuulutus oli leikattu sanomalehdestä ja\nliisteröity erään ystävän kirjaan, johon oli koottu kaikenmoisia\neris-kummallisuuksia, tämän johdosta kirjotti hän Morwickin taloon\nilmottaakseen, että hän oli nähnyt erään henkilön, joka oli aivan John\nJagon kuvan kaltainen, vaikka hänellä oli toinen nimi ja palveli\nkirjanpitäjänä eräässä kauppamiehen konttorissa Jersey-Cityssä. Koska\nhänellä oli ollut hyvin aikaa, ennen postin lähtöä, oli hän palannut\ntakaisin konttoriin vielä kerran silmäilläkseen miestä, ennenkuin hän\npani kirjeensä postiin. Kummastuksekseen sai hän tietää, että\nkirjanpitäjä ei sinä päivänä ollut saapunut pulpettinsa ääreen. Hänen\nisäntänsä oli lähettänyt tiedustelemaan hänen kortteeriinsa ja siellä\nsaanut tietää, että hän yht'äkkiä oli sullonut vaatteensa kapusäkkiinsä\nluettuaan kuulutuksen aamiais-pöydässä; hän oli kyllä maksanut hyyrynsä\nja lähtenyt pois teille tietämättömille!\n\nOli myöhään illalla, kun minä luin nämät rivit. Minulla oli miettimisen\naikaa, ennenkuin tarvitsin toimia.\n\nPitäen kirjeen oikeana ja muistaen Naomin selitystä, mistä syystä John\nJago salaa oli mennyt matkoihinsa talosta, tulin minä siihen\npäätökseen, että olisi paras etsiä John Jagoa ainoastaan Narrabeessa ja\nsen lähiseuduilla.\n\nSanomalehti aamiaispöydässä oli epäilemättä antanut John Jagolle\nensimäisen tiedon suuren juryn päätöksestä ja tutkinnosta, joka oli\nvast'edes tapahtuva. Kokemukseni ihmisluonnosta sanoi minulle, että\nJago, asiain näin ollen ja rakkaudesta Naomiin viehätettynä, tulisi\ntakaisin Narrabeehen. Kokemukseni sanoi minulle myöskin, minun on ikävä\nsitä tunnustaa, että Jago kokisi käyttää Ambrosen vaarallista tilaa\npakottaakseen Naomia suostumaan naimis-tuumiin. Hän oli talosta\nlähtemisellään osottanut kauheinta väliäpitämättömyyttä siitä\nloukkauksesta ja niistä kärsimyksistä, joita hänen lähtönsä voisi\naikaansaada muille. Sama väliäpitämättömyys vielä suuremmassa muodossa\nvoisi ehkä pakottaa häntä salaa tekemään ehdoituksiansa Naomille ja\nvaatimaan niiden hyväksymistä palkaksi Ambrosen hengen pelastamisesta.\n\nPitkien mietintöjen perästä tulin minä tähän päätökseen. Minä olin\nNaomin vuoksi päättänyt saada asiassa selkoa; mutta minun on suoraan\ntunnustaminen, että tämä kirje ei poistanut niitä epäluuloja, kuin\nminulla oli John Jagon hengissä olon suhteen. Minä en luullut kirjeen\nolevan muuta kuin tunnotonta narrailemista. Salin kellon lyönnit\nherättivät minua mietiskelemisistäni. Oli yö-sydän.\n\nMinä nousin ylös mennäkseni huoneeseni. Kaikki muut talossa olivat,\nkuten tavallisesti, menneet levolle jo tuntia tätä ennen. Syvin\nhiljaisuus vallitsi talossa hiipiessäni huoneen läpi, tulin sattumalta\nvilkasemaan pihalle. Kaunis kuutama kohtasi silmiäni; kuutama oli sen\nonnettoman illan kuutaman kaltainen, jona Naomi oli kohdannut John\nJagoa hiekkakäytävällä.\n\nSänkykamarini kynttilä seisoi pöydällä: minä olin äsken sytyttänyt sen\npalamaan. Minä olin juuri lähtemäisilläni huoneesta, kun ovi äkkiä\naukeni ja Naomi itse seisoi edessäni!\n\nKohta minä hänen tuijottavista silmistään ja kalpeista poskistaan\nhuomasin, että jotakin tärkeää oli tapahtunut. Hän oli heittänyt\nhartioilleen väljän viitan ja sitonut valkean nenäliinan pään\nympärille. Hänen hiuksensa olivat epä-järjestyksessä; hän oli\nnähtävästi äsken noussut ylös pelosta ja kiireesti.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyin minä ja menin häntä vastaan.\n\nNaomi tarttui täristen käsivarteeni.\n\n\"John Jago!\" kuiskasi hän.\n\nTe ehkä luulette, että minun itsepintaisuuteni oli ääretön. Minä tuskin\nnytkään saatoin uskoa hänen sanojansa.\n\n\"Missä?\" kysyin minä.\n\n\"Takapihalla, sänkykamarini ikkunan alla\", vastasi Naomi.\n\nTämä oli liiaksi tärkeää saattaakseni pitää mitään lukua jokapäiväisen\nelämän pikkuseikoista.\n\n\"Antakaa minun nähdä hänet!\" sanoin minä.\n\n\"Minä olen tullut tänne noutamaan teitä\", vastasi Naomi suoralla\ntavallaan. \"Tulkaa mukanani!\"\n\nNaomin huone oli toisessa kerrassa ja oli ainoa makuuhuone, jonka\nikkunat olivat takapihalle päin. Astuessamme ylös portaita, kertoi hän\nminulle, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Minä olin pannut levolle\", kertoi Naomi, \"vaan en vielä nukkunut, kun\nkuulin kiven kilkahtavan ikkunaa vasten. Minä odotin, kummastellen,\nmitä tuo olisi. Kivi nakattiin uudelleen. Minä hämmästyin, vaan en\npelännyt. Minä nousin ylös ja riensin ikkunan luokse katsoakseni\npihalle. Siellä seisoi John Jago kuutamossa ja katsoi ylös minuun\npäin!\"\n\n\"Näkikö hän teitä?\"\n\n\"Kyllä. Hän sanoi: Tulkaa alas, jotta saan puhua kanssanne. Minulla on\njotakin tärkeää sanomista teille!\"\n\n\"Vastasitteko te hänelle?\"\n\n\"Hengähdettyäni sanoin minä: odottakaa vähän! ja kiiruhdin alas\nportaita luoksenne. Mitä minun nyt on tekeminen?\"\n\n\"Antakaa _minun_ nähdä hänet ja minä olen sanova teille\".\n\nMe astuimme Naomin kamariin. Minä asetuin varovasti akuttimen taakse ja\nkatsahdin ulos.\n\nTuossa hän oli tosiaan! Hän oli ajanut partansa ja viiksensä ja hänen\ntukkansa oli lyhyeksi leikattu. Mutta ei voinut erehtyä, kun katseli\nhänen tuimasti tuijottavia ruskeita silmiänsä tahi hänen laihankälpiän\nruumiinsa liikenteitä, kun hän verkalleen käveli edes takaisin\nkuutamalla ja odotteli Naomia. Minä silmänräpäykseksi jouduin\ntunteitteni valtaan. Minä olin varmaan luullut, ett'ei John Jago enää\nollut hengissä.\n\n\"Mitä minun on tekeminen?\" kysyi Naomi toistamiseen.\n\n\"Onko meijerin ovi avoinna?\" kysyin minä.\n\n\"Ei; mutta halkoliiterin ovi nurkan takana ei ole suljettu\".\n\n\"Hyvä. Näyttäkää itsenne ikkunassa ja sanokaa hänelle: Minä tulen\nkohta!\"\n\nRipsas tyttö totteli minua ilman vähintäkään arvelemista.\n\nMinä en voinut laisinkaan olla kahdella päällä hänen silmiensä ja\nkäyntinsä suhteen; hänen äänensä minä myöskin tunsin, kun hän alhaalta\nvastasi:\n\n\"Laittakaa niin, että hän puhuu teille siitä paikasta jossa hän nyt\non\", sanoin minä Naomille, \"kunnes minä ehdin kiertää toista tietä\nhalkoliiteriin. Sanokaa silloin pelkäävänne, että tulette herättämään\nhuomiota meijerissä, ja viekää hänet nurkan ympäri, jotta minä voin\nkuunnella oven takana\".\n\nMe lähdimme molemmat asuinhuoneesta ja erkanimme hiljaa. Naomi seurasi\nneuvojani naisen nopealla älyllä. Minä olin tuskin ollut minuutinkaan\nverran halkoliiterissä, kun kuulin hänen puhuttelevan Naomia oven\ntoisella puolen.\n\nEnsiksi John Jago alkoi selvitellä, mistä syystä hän salaa oli luopunut\ntalosta. Nöyryytetty ylpeys -- suuresti nöyryytetty Naomin\nylenkatseellisen kiellon ja Ambrosen solvauksen kautta -- oli syynä\nhänen lähtöönsä Morwick'ista. Hän tunnusti lukeneensa kuulutuksen ja\nettä kuulutus tosiaan oli yllyttänyt häntä pitämään itseään piilossa!\n\n\"Tultuani nauretuksi, solvatuksi ja ylönkatsotuksi\", sanoi tuo raukka,\n\"olin minä iloinen huomatessani, että muutamilla teistä oli tärkeitä\nsyitä, joiden vuoksi te toivoitte minun palaavan. Teistä, neiti Naomi,\nnyt riippuu pidättää minua täällä ja houkutella minua pelastamaan\nAmbrosea nimeni ilmottamalla\".\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kuulin minä Naomin kysyvän ankaralla äänellä.\n\nHän puhui hiljemmin; mutta minä kuitenkin voin kuulla hänen puhettansa.\n\n\"Luvatkaa minulle, että tahdotte ruveta vaimokseni\", sanoi hän, \"ja\nhuomenna minä menen tuomarin luokse ja näytän olevani hengissä\".\n\n\"Mutta jos kieltäisin?\"\n\n\"Silloin minä taasen katoan, eikä kukaan teistä saa selkoa minusta,\nennenkuin Ambrose on hirtetty\".\n\n\"Oletteko kyllin ilkeä tehdäksenne, mitä sanotte, John Jago?\" kysyi\ntyttö ääneensä.\n\n\"Jos te rupeatte meluamaan\", vastasi hän, \"tulette, niin totta kuin\nJumala on taivaassa, tuntemaan käteni kurkussanne! Nyt on minun\nvuoroni, neiti; eikä minun kanssa ole leikkiä laskeminen. Tahdotteko\nminua mieheksenne -- sanokaa jaa tahi ei?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Naomi korkealla ja vakavalla äänellä.\n\nMinä potkasin ylös oven ja tartuin häneen kiinni, juuri kuin hän\nkohotti kätensä Naomia kohden. Jago oli minua väkevämpi. Naomi pelasti\nhenkeni. Hän survasi Jagon pistoolin syrjään, kun Jago vedettyään\npistoolin lakkarista tähtäili päätäni. Luoti meni ilmaan. Samassa minä\npaiskasin Jagon kumoon. Pistoolin laukaus oli herättänyt koko\ntalonväen. Naomille ja minulle onnistui pitää häntä kiinni, kunnes apua\nehti saapua meille.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nLoppu.\n\n\nJohn Jago vietiin tuomarin eteen ja seuraavana päivänä näytettiin\ntoteen, että hän oli sama mies.\n\nAmbrosen ja Silas'en henki ei tietysti enää ollut vaarassa saada kärsiä\nlain ankaruutta. Mutta muutamat lain-opilliset muoto-asiat vielä\npuuttuivat, ennenkuin he laskettiin syyttöminä vankilasta.\n\nTällä väli-ajalla tapahtuivat muutamat seikat, joita tässä lyhyesti\nmainittakoon, ennenkuin päätän kertomukseni.\n\nHerra Meadowcroft vanhempi, jota kestetyt tuskat olivat kerrassaan\nrunnelleet, kuoli äkkiä sydämen kolotukseen. Eräs lisäys vainajan\ntestamenttiin vahvisti Naomin lausetta neiti Meadowcroft'in vallasta\nisänsä yli ja ilmotti samassa, missä tarkotuksessa neiti Meadowcroft\ntätä valtaa piti. Herra Meadowcroft'in pojat saivat ainoastaan määrätyn\neläke-rahan. Maatilan omistus-oikeus jäi tyttärelle sillä vainajan\nkehoituksella, että neiti Meadowcroft ottaisi vainajan \"paraimman ja\nrakkaimman ystävän, herra John Jagon\", mieheksensä.\n\nTämän testamentin johdosta lähetti Morwick'in uusi omistajatar\nloukkaavan sanan Naomille, ett'ei hän kauemmin viipyisi talossa. Tässä\nlisättäköön, että neiti Meadowcroft ei lainkaan ottanut uskoaksensa,\nettä John Jago koskaan oli pyytänyt Naomia vaimoksensa tahi häntä\nuhkaillut, jos hän kieltäisi suostumasta.\n\nNeiti Meadowcroft syytti minua, samalla tapaa kuin Naomikin, että minä\nvihasta suuresti soimattua John Jagoa kohtaan olin tahallani kokenut\nhalventaa häntä neiti Meadowcroftin kunnioituksessa; minäkin, kuten\nNaomi sain käskyn korjata luuni talosta.\n\nMe molemmat talosta ajetut tapasimme toisemme porstuassa\nmatka-kampsuinemme.\n\n\"Me olemme molemmat karkoitetut, rakas herra Lefrank\", sanoi Naomi\nsuloisella, iloisella hymyilyllään. \"Te matkustatte takaisin\nEnglantiin, arvaan minä; ja minä kaiketi koetan tulla toimeen täällä\nkotimaassani. Naiset voivat saada paikan, jos joku antaa heille\npuoltosanansa. Missähän minä löydän jonkun, joka voi antaa minulle\npaikan?\"\n\nNyt minä huomasin, että minun tuli puhua oikealla ajalla.\n\n\"Minulla on paikka tarjona teille\", vastasin minä.\n\nNaomi ei vielä aavistanut mitään.\n\n\"Se oli hyvä, herraseni\", oli Naomin ainoa vastaus. \"Oliko se\nsähkölennätin-konttorissa tahi kauppapuodissa?\"\n\nMinä hämmästytin pienen amerikalaisen ystävättäreni syleilemällä häntä\nja painamalla ensimäisen suukkoseni hänen huulillensa.\n\n\"Paikka on oman takkani ääressä\", sanoin minä; \"palkkanne on kaikki,\nmitä syystä voitte pyytää minulta; ja jollei teillä Naomi ole mitään\nvastaan-sanomista, otan minä teidät vaimokseni\".\n\nMinulla ei ole mitään muuta lisättävää, paitsi että vuosikausia on\nkulunut, sittenkun lausuin nämät sanat ja vielä olen yhtä rakastunut\nNaomiin kuin koskaan ennen.\n\nMuutamia kuukausia häiden jälkeen kirjotti rouva Lefrank eräälle\nystävälleen Narrabeessa, kuulustellen, kuinka talossa voitiin.\nVastauksesta saatiin tietää, että Ambrose ja Silas olivat muuttaneet\nUuteen-Seelantiin ja että Meadowcroft oli yksin Morwick'in talossa.\nJohn Jago ei huolinutkaan ruveta hänen avio-mieheksensä. John Jago oli\ntaasen kadonnut teille tietämättömille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppumuistutus.\n\nMuuan painettu kertomus eräästä oikeus-jutusta, joka tämän vuosisadan\nalkupuolella koskaan tapahtui, antoi ensimäisen aiheen tähän pieneen\nkertomukseen. Julkaistu kertomus tästä eriskummallisesta jutusta on\nnimeltään: \"Jesse ja Stephan Boornin tutkinto, tunnustukset ja tuomio\nRussel Colwin'in murhasta ja sen miehen palaaminen, joka luultiin\nmurhatuksi\". Kirjoitti Leonhard Sargeant, entinen apulais-kuvernöri\nVermontista (painettu Manchesterissa 1873). Lienee paikoillaan, että\nepäilevien lukijain vuoksi lisään, jotta kaikki nuo \"uskomattomat\ntapaukset\" tässä kertomuksessa ovat tosi-asioita, joita olen lainannut\npainetusta kertomuksesta. Kaikki mikä näyttää \"todennäköiseltä\", on\nyhdeksässä kohdassa kymmenestä kirjottajan keksimä.\n\nW. C.\n\n\n\n"]