[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-6zi6hAzH-TYHHK4wrHhjLj7f8p2-MoSaZom3MuirG8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2960,"Corbalin vihkiäiset","Sabatini, Rafael",1875,1950,"2960-sabatini-rafael-corbalin-vihkiaiset","2960__Sabatini_Rafael__Corbalin_vihkiäiset","Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1927,1928,23235,161650,false,72739,[24,25,26,27],"Aristocracy (Social class) -- France -- Fiction","France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","Historical fiction","Nobility -- France -- Fiction",[29,30,31],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Corbalin vihkiäiset : Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta\" by Rafael Sabatini is a historical novel written in the early 20th century. The narrative is set during the tumultuous period of the French Revolution and revolves around the main character, mademoiselle de Montsorbier, who faces profound danger as her mother is captured, and her own fate hangs in the balance. As the story unfolds, themes of loyalty, bravery, and the struggle for survival come to light against the backdrop of revolutionary fervor.  The opening of the novel introduces a tense atmosphere as various characters await the reading of names at a revolutionary tribunal. Citizens gather anxiously, and Robert Wolf, the clerk of the court, starts announcing the names of those condemned, stirring fear and despair among the audience. Mademoiselle de Montsorbier stands out as a figure of quiet determination even in the face of tragedy, with her mother's impending capture weighing heavily on her. The scene vividly captures the pervasive dread of the revolution as characters exhibit a mix of resignation, defiance, and hope, setting the stage for the intense personal and political drama that will unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hedman, Valfrid",231,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu Ranskan vallankumouksen kuohuihin, joissa giljotiini uhkaa aatelistoa. Tarina seuraa ranskalaista aatelista, joka yrittää pelastaa kuolemaan tuomittuja vankeja keskellä poliittista juonittelua, vaaroja ja moraalisia valintoja.","Rafael Sabatinin 'Corbalin vihkiäiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2960. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.","CORBALIN VIHKIÄISET\n\nRomaani Ranskan vallankumouksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nRAFAEL SABATINI\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlfred Hedman\n\n\n\nUusia romaaneja 21\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nVarjoja liikkui leveän ristikon takana, joka oli tukevan, puisen\nkaksoisoven yläosana käytävän päässä. Lähinnä olevat, jotka tiesivät,\nmitä se merkitsi, pidättivät henkeään. Heidän pelkonsa vyöryi aaltona\npitkälle, kapealle kujalle kerääntyneiden joukkoon, jotka sen\nvaikutuksesta hillitsivät rupatteluansa, kunnes hetkisen perästä kaikki\noli hiljaa.\n\nTuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus\nkuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti\nsisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui\nsisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan,\nturkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira\nkintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden\nyläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan\nnuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla\nkoristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään\npaperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä\nylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri\nosastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen\nsatakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori\nherrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli\nyleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka\nvalmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä\nhuoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa\nhän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt,\npaitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä\nvirkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä\nFouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään\nkansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi\nitsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.\n\nKansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että\nvalo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka\nFouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli _la\nfournée_ eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa\nkielenkäytössä nimitettiin.\n\nValittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme\nmiestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina\npermannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä\ntoiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä,\nmolemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja\nkuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka\nhiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.\n\nKolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka,\nei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa\nja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin\neräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki\nleveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen\npolvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut\nhousut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että\nsaattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen\nkaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli\nkolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata\nhattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin\nja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa\nja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden\nmielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut\nsiitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli\nliian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta\nmitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa,\nsamalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat\nhaarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät\nhänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä,\nylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta\ntuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin\nrahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet\npuolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi,\npuolittain ketuksi.\n\nMukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista\nkuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière\nvalitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert\nWolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle\nmustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan,\navautui esteetön näköala hänen päänsä yli.\n\nHänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa\nseisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen\npuutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin\nolisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli\njokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla\nvaroillaan saivat aikaan.\n\nEdusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät\nmademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin\nvieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti\nuskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään\nhänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät\nlaajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän\nkatseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn\nmusliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes\nluettelon esiintyminen voinut olla syynä.\n\nChauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin\nmiehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja\nosoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka\nhänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja\nmademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta,\njonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän\nvaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.\n\nSitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan\nasennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen\näänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli\nvain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki,\nei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen\nasiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet\nhänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava\nääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi\njoka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen\nkuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen,\njotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen\nhaasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön\nhermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru,\njoskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen\nkauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.\n\nÄäni kaikui edelleen:\n\n»Entinen La Touretten markiisi.»\n\nMarkiisi, keski-ikäinen, huolitellun sirosti puettu mies hopealla\nkirjaillussa sinisessä takissa, kohotti päänsä — kauniin pään, joka\npian irtautuisi hartioiltaan — ja huoahti syvään. Mutta hetkisessä\nhän toipui. Hän muisti, mitä hän oli verelleen ja omalle arvolleen\nvelkaa. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili halveksivasti, vaikka hänen\nkasvonsa olivat liidun valkoiset.\n\n»Tulee hiukan vaihtelua», sanoi hän hiljaa naapurilleen, kun seuraava\nnimi mainittiin.\n\n»Entinen Montsorbierin kreivitär.»\n\nMadame de Montsorbier, hento, viisikymmenvuotias nainen, nousi\npuoliväliin tuoliltaan, yrittäen sanatonta äännähdystä, johon hän\nnäkyi tukehtuvan. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän vaipui\njälleen istuimelleen, nojaten sivuttain tyttäreensä. Mademoiselle de\nMontsorbier, nyt jäykkänä ja surkean kalpeana, tuki käsivarsillaan\npuoliksi pyörtyvää äitiään, samalla kuunnellen kirjurin ääntä ja\nodottaen, melkein toivoen, kuulevansa oman nimensä epäitsekkäässä\ninnossaan, että saisi seurata äitiään tuomioistuimen eteen ja sitten\nmestauslavalle. Hän ei käsittänyt muuta kuin että levottomassa\ntuskassaan tuo hento nainen, joka oli hänet synnyttänyt, kaipaisi häntä\nniinkuin ei ollut koskaan ennen kaivannut. Huolenpito äidistä poisti\nhäneltä kaikki ajatukset omasta itsestään ja omasta kohtalostaan. Se\noli mademoiselle de Montsorbierin tapaista, ja hänen murheensa kohosi\nhuippuunsa vasta sitten, kun luettelo oli loppunut eikä hänen omaa\nnimeänsä ollut mainittu.\n\nHaastetut kaksikymmentä lähtivät ulos, jotkut hoiperrellen, jotkut\njuron jäykkinä, vieläpä muutamat ilveilevän huolettominakin, sittenkun\nolivat sanoneet lyhyet jäähyväiset.\n\nMademoiselle de Montsorbier kuuli ikäänkuin unessa La Touretten\nmarkiisin hauskan, tasaisen äänen lausuvan Chaulnesin herttualle:\n\n»Kerrankin minä pääsen teidän edellenne, korkea-arvoinen herra.»\n\nJa siihen hänen armonsa vastasi keveästi:\n\n»Mikä minua kovin surettaa, koska menetän teidän hupaisan seuranne,\nrakas markiisi. Mutta kai me teidät pian tapaamme paratiisissa.\nTerveiseni Fouguier-Tinvillelle.»\n\nKaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt —\nilmestyi äkkiä hänen eteensä.\n\n»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen\nvaipuneelle olalle.\n\nMademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä\nsielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan\nyhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:\n\n»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys...\nHän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on.\nMinun nimeäni ei mainittu... Se unohdettiin... Käsitättehän, että se\nunohtui... Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun\nlähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen\nhuuliltaan.\n\nMies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen\npäänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka\noli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme,\nkansalainen.»\n\n»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»\n\n»Niin ei ole määrätty.»\n\nMademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te\nselittää tuomioistuimen edessä!»\n\n»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä\nteidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»\n\nYhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja\npuoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi\nheidän peräänsä.\n\n»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä...?»\n\nTölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä\nja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton\nitsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»\n\nNeitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi\njalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.\n\n»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.\n»Äiti!»\n\nHän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät,\nhienot kädet polvien välissä.\n\nJuuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety\ntuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea\näitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento,\nkaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän\nei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat\nolivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn\nja pääsivät vapauteen.\n\nMiksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti\njatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli?\nMitä hänellä nyt oli jäljellä?\n\nÄäni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei\nepämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.\n\n»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te\nnäette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään\ntuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole\nmäärätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»\n\nTyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja\nsäikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen\njoutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään.\nHän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat\nsilmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei\nylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.\n\nUseita kertoja hän oli kolmen viime viikon aikana nähnyt noiden silmien\ntuijottavan kysyvin, tutkivin, sieluttomasti arvioivin katsein, ja se\nkatse oli häntä kärventänyt kiireestä kantapäähän. Jo kahdesti oli tuo\nmies saanut tilaisuuden häntä puhutella mennessään vankien käytävän\nläpi, eikä hänen ilmestymisellään sinne näkynyt muuta tarkoitusta\nolevankaan. Joka kerta neitonen oli hillinnyt itsensä siihen määrin,\nettä oli salannut häneltä närkästyksen, jonka hänen katseensa ja\nsanansa herättivät, ja vastannut hänelle jäisen arvokkaasti, mikä pani\nkokonaisen maailman esteeksi heidän välilleen. Hän tahtoi hillitä\nitsensä nytkin. Tuo mies ei saisi koskaan aavistaa hänen pelkoaan,\ntuota häpeällistä pelkoa, jota hän itse inhosi.\n\nMolemmat mustapukuiset katselivat häntä vakavasti, ja pitempi kumartui\nhiukan eteenpäin. Hän ojensi lihavan käden ja tarttui tytön ranteeseen.\n\n»Valtimonne, kansalainen.»\n\n»Valtimoni?» Neitonen kuuli tekevänsä tuon kysymyksen ikäänkuin etäältä\nkaikuvalla äänellä ja tiesi ohimoittensa jyskytyksestä, että hänen\nvaltimonsa toimivat kuumeisesti. Sitten hän, unohtaen oman tilansa,\nmuisti jälleen hetkiseksi hämärtyneen surunsa. »Kuulkaahan, monsieur...\nkansalainen, kansalainen edusmies! Ne ovat vieneet äitini, ja minut on\nerehdyksestä jätetty. Antakaa määräys, monsieur; minä rukoilen teitä,\nettä minun nimeni lisättäisiin tämänpäiväiseen luetteloon...»\n\n»Ah!» virkkoi Chauvinière niin omituisella äänenpainolla, että tyttö\nkeskeytti anomuksensa.\n\nMies vilkaisi mustapukuisiin merkitsevästi kohottaen kulmiaan. »Te\nkuulette hänen sanansa, kansalaiset, lääkärit! Onko tuo nuoren,\ntäysijärkisen naisen pyyntö? Toivoa — vieläpä rukoillakin — kuolemaa\nsiinä iässä, jolloin elämä puhkee nupustaan kuin tuoksuva ruusu,\njolloin veri kiertää suonissa lämpimänä ja kirkkaana! Eikö tämä ole\nriittävä vahvistus sille, mitä jo epäilin? Mutta» — ja taaskin välähti\nilkkua noista vaaleista silmistä — »minun asiani ei ole yrittää\nvaikuttaa teidän mielipiteisiinne. Teidän on itse harkittava ja\npäätettävä. Jatkakaa, jatkakaa!» Hän heilautti kättään, joka oli pitkä\nja ohut kuin ylimyksen ja samalla siroliikkeinen, hienosti vihjaisten\nkehoituksessa käskyn.\n\nLääkärit huoahtivat ja jupisivat. »Minä puolestani», lausui lyhyempi,\n»en pidä hänen silmistään. Tuo hurja, vauhko katse ja ylimalkaan tuo\nmielipuolisuuden ilme... hm, hm!»\n\n»Ja sitten hänen kalpeutensa, kuten kansalainen edusmies sanoi», lisäsi\ntoinen. »Perin luonnotonta! Ja tämä valtimo! Mutta koettakaahan itse.»\n\nTyttö nauroi. Hän nauroi katkeruudesta, joka oli liian tuima\npuhjetakseen esille kyynelissä.\n\n»Luonnotonta! Kalpeuteni, valtimoni, vauhko katseeni! Luonnotontako?\nJa minulta on juuri riistetty äitini tuomittavaksi ja mestattavaksi.\nTahtoisitteko, messieurs, että olisin tyyni? Iloinenkin ehkä? Äitini...»\n\n»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo\nhypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava,\nmelkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan\ntoki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä\ntai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen.\nYstäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo,\non kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana\nhän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa...» Ääni heikkeni\nhiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat\nkulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.\n\n»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää,\ntai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä\nkuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole\nesittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta\nmuistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen\narvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa\ntilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita\naikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa,\njollainen ehkä nyt on esiintynyt.»\n\nPieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on\nratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo\nvaltimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse...\nja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin\nvain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten\nvirkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».\n\n»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä\nei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»\n\nChauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle,\nkansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset\naavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka\nvaltuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim.\nArchevêchén sairaalaan.»\n\n»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.\n\n»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.\n\n»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy\nmyöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja\nvallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan\nsyyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on\nsyyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle\nsyyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu.\nKansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»\n\nHän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän\nprinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin\nkuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.\n\n»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja\nkimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»\n\nMutta edusmiehen käskevä käsi viittasi heidät tinkimättä pois. Sitten\nhän käänsi katseensa verkalleen tytön kasvoihin. Tämä seisoi nyt\npystyssä hänen edessään ja oli tai näytti olevan ihan peloton.\n\n»Väitetäänkö, että minä olen hullu?» Hänen kysymyksensä oli haaste.\n\nChauvinière ihaili hänen sielullista ryhtiään ja ylisti sitä\nvaistojen vaateliasta nirsoutta, joka oli tehnyt tytön haluttavaksi\nhänen silmissään. Neitonen oli liian hieno, liian puhdaspiirteinen\nja hentorakenteinen voidakseen tehota törkeän lihalliseen mieheen.\nChauvinière oli tarkalla havaintokyvyllään huomannut tuossa\nnotkeassa ruumiissa hengen, jota karkea mies ei koskaan voisi toivoa\ntaltuttavansa. Hän oli tavallaan tutkijaluonne, tämä Chauvinière — joka\nennen vallankumouksen päiviä oli ollut, kuten niin monet muut nyttemmin\nkukkuloille kohonneet, kehno lakimies. Pohjaltaan hän oli hieman\nrunoilijakin ja aistimuksiltaan herkutteluun taipuvainen. Hän tiesi,\nettä kestävä kauneus on sielullista laatua ja että milloin sielullista\nsuloa puuttuu, ruumiin ulkonainen viehätys pian alkaa ellottaa.\n\nSisu, jota tyttö nyt osoitti seisoessaan hänen edessään jännittyneenä,\nuhmamielisenä, melkein liian halveksivana antaakseen hänelle\ntaisteluhaasteen, vahvisti hänen ensimmäisen havaintonsa. Hän hymyili\nhiukan.\n\n»Pitääkö teidän nurista tekosyystä, joka pelastaa teidän henkenne, joka\ntempaa teidät giljotiinin kidasta? Jos sen teette teiden iällänne,\nolette tosiaan niin hullu kuin miksi he pian teidät todistavat.»\n\nTusina kysymyksiä välähti tytön kiusaantuneessa mielessä. Hän puki\nyhden niistä sanoiksi.\n\n»Mitä harrastusta minä teissä herätän, monsieur, että minun hengestäni\nhuolehtisitte?»\n\n»Ah, niin!» Miehen tummat kulmat kohosivat, heikko hymy kirkasti hänen\nkasvojaan, niin lempeän kaihoava hymy, että se melkein teki hänen koko\nilmeensä herttaiseksi ja hienoksi. »Kansalainen, te teette liian monta\nkysymystä, useampia kuin mihin olisi turvallista vastata. Minä sanon\nnyt hyvästi.»\n\nHän painoi töyhtölakkinsa päähänsä ja kumarsi, kääntyi sitten\nkävelemään pois, suorana, pää takakenossa, katsomatta oikealle tai\nvasemmalle noihin aristokraattivankeihin, jotka tekivät hänelle tietä.\nHän ei ollut tietävinään miesten pahansuovista katseista eikä naisten\nylenkatseesta, jonka nämä ilmaisivat kiireellisesti vetämällä syrjään\nhameittensa helmat, jotteivät ne tulisi saastetuiksi kosketuksesta\nhäneen.\n\nHän oli mies, joka loi menestyksensä olemalla välittämättä\npikkuasioista.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nKansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja\nkansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti\nhartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta,\nPariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien\nsairaalaksi.\n\nLaitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti\nkauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat\narvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään\nhoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja\nepäterveellisyydestä yleensä.\n\n»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois\ntukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä\neläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä\njoutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa\nkurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan\noljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo\novat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei\nkunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä,\nraakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat\nkoskaan tehneet.»\n\nNoiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan\nruumiissaan ja sielussaan.\n\n»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät\nviranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista\nvankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun\napuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva\ntila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi\nrakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»\n\n»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on... ja voitte\nvälttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan\nnenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»\n\n»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi,\nmutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille...»\n\n»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin\nmatelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta\nse ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat\nvapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole\nherroja. Ymmärrättekö?»\n\n»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»\n\n»Siitä teitä onnittelen. Astukaamme edelleen.» Sulttaanin sävy\nhuonekuntansa orjaa kohtaan ei koskaan ole ollut halveksivampi. »Mitä\non teillä tuolla ylhäällä?»\n\n»Ylhäällä? Ylhäälläkö?» Tohtori oli hartaasti kuvitellut, että\ntarkastus jo oli lopussa. »Oh, ei mitään, minkä vuoksi teidän\nkannattaisi vaivautua.»\n\n»Kaikkien asioiden vuoksi kannattaa kansan innokkaan palvelijan\nvaivautua. Painakaa se mieleenne, kansalainen lääkäri. Se voi kannustaa\nteidän omaa intoanne.»\n\nNäpsäyksen saanut lääketieteen harjoittaja kumarsi kunnioittavasti\näänettömässä kauhussaan.\n\nVapauden ja veljeyden apostoli jatkoi:\n\n»Opastakaa minua, olkaa hyvä.» Ja hän viittasi kädellään ylöspäin.\n»Täällä tapaamastani asiaintilasta laaditaan selostus, jonka tänä\niltana esitän konventille. Tämä häpeällinen meno on lopetettava.»\n\nTohtori, jonka käsi oli porrasten käsipuulla ja sirosolkiseen kenkään\npuettu jalka ensimmäisellä askelmalla, pysähtyi ja kääntyi. Hänen\nkasvonsa olivat harmaat.\n\n»Te ette tosiaan, kansalainen edusmies, voi panna tätä... tätä\nhäpeällistä menoa minun tililleni. Minä...»\n\n»Te kulutatte minun aikaani, ja minun aikani kuuluu Ranskalle. Teille\ntarvitsee muistuttaa ihan päivänselviä asioita. Voitte luottaa,\nkansalainen lääkäri, mitä ehdottomimpaan oikeuteen. Vääryyden\nvaltakausi loppui despoottien inhoittavan hallituskauden mukana. Minä\nselostan mitä näen.» Hän hellitti hiukan ankaruudestaan. »Tähän asti\nen ole teissä mieskohtaisesti mitään syytä havainnut. Te olette ollut\nvilpitön. Ette ole mitään salannut. Ette ole millään tavoin yrittänyt\ntarkastustani vaikeuttaa. Se kaikki puhuu teidän puolestanne. Jatkakaa\nsamalla tavalla, niin teidän ei tarvitse minun selostustani pelätä.\nMitä teillä tuolla yläkerrassa on kätkettynä?»\n\nLääkäri hengitti vihdoinkin vapaasti. Rohkenipa hän hiukan naurahtaakin\nvastatessaan: »Kätkettynä? Kätkettynäkö, kansalainen edusmies? Mitäpä\nminä kätkisin?»\n\n»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»\n\n»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän\ntarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä\nylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia\nonnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»\n\n»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen,\njossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden\npitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»\n\nBaziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi\nsanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan,\nvoisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta\nalhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».\n\n»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»\n\nRyhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa\njälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin\nvanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa\nkammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen\nnurkassa patja ja huopapeitteitä.\n\nVihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli\ntäydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen,\njoka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen\nhenkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi\nhän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin\nkätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla\nei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.\n\nMademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka\nhän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä,\nkun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka\nkatseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä.\nTyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan\njännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä\nmuuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen,\njoka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet\nitse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka\nhän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys\noli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti\nriitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys\nsittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.\n\n»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.\n\nBaziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli\npotilasta.\n\n»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä\nneitonen.»\n\n»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää\ntarkimmankin.»\n\n»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte\nerehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä\nsilmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te\nmielellännekin soisitte erehtyvänne.»\n\nBaziretia puistatti. »Tarkoitatte, kansalainen...?»\n\n»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi...»\nHän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä\nleukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen,\nviittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän.\n»Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä...» Jälleen\nhän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen\nkantamattomissa.»\n\nLääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti.\nChauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset,\nhalveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.\n\n»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin\ntehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.\n\n»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»\n\nTyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se\nsäpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.\n\n»Teitä palvellakseni, kansalainen.»\n\nTyttö oli noussut ja seisoi nyt suorana ja solakkana musliinihuivissaan\nja pitkässä hameessaan, jossa oli leveitä sinisiä raitoja harmaalla\npohjalla. Hänen selkänsä oli ikkunaan päin ja vaaleankellervää\nmaaliskuun päivänpaistetta kohti, niin että hänen varjostetut kasvonsa\njäivät epäselviksi. Ääni kuitenkin vakuutti vierailijalle, että hänen\nitsehallintansa oli mitä täydellisin.\n\n»Mutta se ei minusta ole säädyllisyyden mukaista ilveilyä.»\n\n»Säädyllisyyden...?» Edusmies tunsi pistoksen. Tytön tarkoitus jäi\nhäneltä käsittämättä, eikä hän pitänyt siitä, ettei hän tajunnut\ntarkoituksia. Eikä sellaista usein tapahtunutkaan. »Ja miksi ei\nsäädyllisyyden mukaista, jos saan kysyä?»\n\n»Siksi, että olette jotakin unohtanut.»\n\n»Mitä muka olen unohtanut?»\n\n»Ottaa hatun päästänne.»\n\nMiehen kuuluva hengityksen salpautuminen ilmaisi hänen kummastuksensa.\nSitten levisi nauru hänen kasvoilleen, mutta se ei ollut kovaäänistä\nnaurua, sillä hän muisti lääkärin käytävän toisessa päässä.\n\n»Ne ovat olleet oikeassa, jotka ovat todistaneet teidät mielipuoleksi»,\nsanoi hän lempeästi. »Varmasti on teidän lähdettävä täältä oikeaan\nhulluinhuoneeseen.»\n\nTyttö perääntyi, kunnes hänen olkapäänsä koskettivat ikkunan tankoihin.\n»Mikä kauheus! Mikä hävyttömyys! Te tiedätte, etten minä ole hullu.\nTeidän vehkeilyllänne minut...»\n\n»Hst, hiljaa, hiljaa! Ei hiiskaustakaan!» Hänen pelkonsa oli\ntodellinen. Hänen silmänsä vilkaisivat pelokkaasti ovelle. »Noin\nhaastelemalla, kansalainen, te tuhoatte meidät molemmat.»\n\nNeitonen päästi pari naurunhelähdystä, jotka pilkkasivat edusmiestä ja\nhänen äkillistä pelkoaan.\n\n»Tässä vapauden maassa, monsieur, tällä Järjen aikakaudella, teidän\nollesssanne yksi Järjen papeista, saanee nainen tuhota itsensä\nkenelläkään olematta siihen mitään sanottavaa. Ja teidän tuhonne taas —\nvoitteko kuvitella, että se minua liikuttaisi?»\n\nEdusmies huoahti. »Minä olen ihaillut teidän uhmaavaa älyänne,\nkansalainen. Alan pelätä, että teillä on sitä liiaksi.» Hän lähestyi\naskeleen, pari. »Te olette hyvin nuori. Joko teiltä on voitu siihen\nmäärin riistää kaikki se, mitä nimitämme toiveiksi ja haaveiksi,\nettä ehdottomasti näette jokaisessa miehessä vihollisenne? Jos niin\non laita, niin sitten olisi turhaa väittää olevani teidän ystävänne,\ntyöskenteleväni antaakseni teille takaisin vapauden ja elämän, joiden\nteidän iällänne tulisi olla hyvin rakkaita, ja että sitä varten olen\nsuunnitellut ja tehnyt työtä, ollen sitä valmis edelleenkin jatkamaan\noman kaulanikin uhalla. Jolleivät saamanne todistukset voi tehdä teitä\nsiitä varmaksi, jollette tahdo niiden varaan uskaltaa elämäänne, joka\nmuutoin on mennyttä, niin sitten, kansalainen, minun olisi parasta taas\nlähteä ja jättää teidät kohtalonne haltuun. Antautuisin liian suureen\nvaaraan pyrkiessäni saamaan teidät luottamaan minuun, samoin kuin voisi\nminulle olla vaarallista, jos minut täällä nähtäisiin avopäin, mikä oli\nainoa syy, miksi en ottanut hattua päästäni.»\n\nKun ihminen käsittää tehneensä yhden vääryyden, voi hänen koko\nkatsantokantansa jonkun verran järkkyä. Ja kun mademoiselle de\nMontsorbier nyt tunsi saaneensa riittävän selityksen edusmiehen hattua\nkoskevasta vähäpätöisestä seikasta, kummeksui hän, eikö hän sittenkin\nkenties ollut tuominnut liian harkitsemattomasti ja yhtä väärillä\nperusteilla vakavammissakin kysymyksissä.\n\nNeitonen katseli edusmiestä ja huomasi hänessä nyt jotakin arvokkuutta,\njoka ei voinut olla häneen tehoamatta.\n\n»Mutta miksi», kysyi hän tyynesti, »te haluaisitte minua palvella?»\n\nHetkiseksi vienonsi hymy miehen lyijymäiset kasvot. »En luule, että\nhamasta maailman alusta asti on elänyt miestä, joka ei joskus olisi\nhalunnut palvella jotakuta naista.»\n\nTuo oli kylläkin selvää, ja ne tavat ja ennakkoluulot, joissa neitonen\noli kasvatettu, tekivät sen loukkaavaksi hänen silmissään. Hän osoitti\nsen selvästi äkkiä jäykistymällä, kohauttamalla leukaansa, kulmain\nrypistymisellä sinivihreiden silmien yläpuolella ja kiukunpunalla, joka\nlevisi hänen hienosti väritetyille kasvoilleen.\n\n»Te unohdatte asemanne, hyvä herra», sanoi hän, puhuen kuin röyhkeälle\nrengille. »Te olette sietämättömän julkea ja edellytätte kovin paljon.»\n\nJos tuo koski mieheen, ei hän ainakaan osoittanut mitään\nloukkaantumista. Hänen lempeä hymynsä muuttui vielä lempeämmäksikin,\nsurumieliseksi. Hän oli kyllin perehtynyt sielutieteeseen\nkäsittääkseen, että sen, joka tahtoi valloittaa naisen, piti aloittaa\ntekeytymällä hänen orjakseen.\n\n»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen\ntosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta\npalveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen,\npelastaakseni teidän henkenne, koska...» Hän vaikeni tehden pienen\npuolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman\npalkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä\nvoi olettaa?»\n\n»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»\n\nChauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja\nsuorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä\nkumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman\nlevollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän\nhänen kultakutrisen päänsä ympärille.\n\n»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta\nusein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni\nmuovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä\nse kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla\nnauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan\njatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme\naikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on\nmiettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin\njoudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun\nviedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen\ntarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»\n\nNopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi\nniin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin\nhulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen\ntapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän\nNivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle.\nHänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri.\nSen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä\nvarten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier\nsaisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna,\nkun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori\nkansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa\nmenemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä\nsyntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen\nlähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin\nNivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen\nsyntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi\nnopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden\nsyvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»\n\nHän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen\nhänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja\nsuojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.\n\nSinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta\npuhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa\nvastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli\nsuurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään\nvastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri\nCamille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean\nja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.\n\nMuuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet\nletkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen\nsullotusta salista.\n\n»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta\npuolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»\n\nSeisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen\npää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen\nsulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière\nheti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.\n\n»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin\nukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»\n\nÄänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä\nhuudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt\npuheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon\nLoiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja\npitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi\nvastauksensa:\n\n»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla\nsamalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se\nei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat\ntositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä,\njotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat,\nei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä.\nJa jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi\ntyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, —\ntäytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten\nsiivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»\n\nHyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.\n\nChauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä\nkäyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt\ntyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi\nisänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja\njoka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet\näskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen\nhämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut\n— Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän,\nhennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin\nsilmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa\nkohti.\n\nTämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen.\nHänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat\nheti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille\nvarattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä\nkannatusta.\n\nLaskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna,\nkuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat\nvastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän\nmyöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä\npäivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan\npiirityksen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nDumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri,\nsai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun\nedusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui\nulos matkalaukku kädessä.\n\nSen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan\nkäskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.\n\n»Mielisairaiden vankien joukossa, jotka tänä aamuna uskottiin\nhoivaanne, on muuan entinen aatelisneiti, kansalainen mademoiselle de\nMontsorbier.»\n\n»Aivan niin!» Lihavan lääkärin kasvot osoittivat innokkuutta. »Hänen\nlaitansa...»\n\n»Älkää siitä välittäkö. Hän on kuollut.»\n\n»Kuollut!» Dumey oli kuin ukkosen lyömä.\n\n»Ettekö te senvuoksi lähettänyt kutsumaan minua?»\n\n»Teitäkö? Mutta enhän minä ole teitä kutsuttanut.»\n\n»Teidän muistinne alkaa pettää, Dumey. Onneksi meille molemmille\nminulla on hyvä muisti.» Hänen äänensävynsä kävi äkkiä tuimaksi\nja hiukan synkäksi siinä värähtelevän ikuisen ivan uhallakin.\n»Te kutsutitte minut hallituksen lähimpänä vastuunalaisena\njäsenenä toteamaan kuoleman ja nimikirjoituksellani vahvistamaan\nkuolintodistuksen, jonka te kohta laaditte ja allekirjoitatte.\nKirjurini todistaa minun nimikirjoitukseni. Hän saapuu piakkoin.\nOlkaahan nyt hyvä ja viekää minut tarkastamaan ruumista.»\n\nDumey katseli vierastaan kauan ja tiukkaan. Heidän välillään oli\njotakin, minkä nojalla sananen Chauvinièrelta olisi pudottanut Dumeyn\npään Sansonin vasuun, ja siksipä juuri Chauvinière olikin kaikkien\nPariisin houruinhuoneiden joukosta valinnut Rue de Bacin varrella\nsijaitsevan Archevêchésta siirrettyjen potilaiden vastaanottopaikaksi.\nTätä vaaraa vastaan Dumeyllä oli toiselta puolen pantavana edusmieheltä\nsaamansa suosionosoitukset, jotka epäilemättä jatkuisivat ja joista\nyksi oli juuri tämä nykyinen potilastulva hänen sairaalaansa ja hänen\nsiitä johtuva oma rikastumisensa.\n\nMolemmista syistä oli Dumeyn tehtävä, mitä ikinä Chauvinière käski.\nJa se silläkin uhalla, että hänen päänsä oli ilmeisesti vaarassa,\nsillä jos hän ei olisi totellut, olisi se varmasti irroitettu hänen\nhartioiltaan.\n\nDumey hymyili vihdoin ymmärtäväisesti ja kohautti olkapäitään\nalistumisensa merkiksi. »Vastuunalaisuus...» aloitti hän hiukan arasti.\n\n»On minun, koska minä vahvistan teidän todistuksenne. Pitäkää suunne\nkiinni, niin ei mitään kysymystä vastuunalaisuudesta nosteta.\nVähintäänkin kuukauteen ei teidän hoidokeistanne mitään tiedustella.\nKun se tapahtuu, esitätte todistuksen. Tapauksesta on siihen mennessä\nkulunut liian pitkä aika, jotta päästäisiin millekään jäljille.»\n\nDumey kumarsi ja opasti häntä. Avattuaan oven yläkertaan hän aikoi\nastua edellä, mutta edusmies pysähdytti hänet.\n\n»Odottakaa ulkopuolella tai, vielä parempi, menkää alas huoneeseenne.\nPattovala käy teille helpommaksi, jollette enää näe potilastanne\nelävänä.»\n\n»Mutta minun täytyy nähdä hänet. Minun...»\n\n»Erehdytte. Teidän ei ole tarvis häntä nähdä. Menkää. Älkää kuluttako\nminun aikaani.»\n\nDumey lähti. Chauvinière astui huoneeseen matkalaukku kädessä.\nMademoiselle de Montsorbier, jolle hänen äänensä oli tiedoittanut\nhänen tulonsa, seisoi jo valmiina häntä vastassa. Hän kumarsi tytölle\nkunnioittavasti ja oli tällä kertaa kyllin epätasavaltalainen\nottaakseen hatun päästään. Sitten hän laski matkalaukkunsa pöydälle\nhuoneen keskikohdalle.\n\n»Te olette tehnyt päätöksenne, kansalainen?» virkkoi hän kysymyksen\nja väitöksen välisellä sävyllä. Tämä sielutieteilijä ei mielessään\nensinkään epäillyt, että aika ja harkinta olivat voineet kannustaa tuon\nikäisen henkilön vain yhteen päätökseen. Oli perin tuskallista ehdoin\ntahdoin kuolla kaksikymmenvuotiaana.\n\n»Minä olen tehnyt päätökseni, herra edusmies», vastasi neitonen tyynen\narvokkaasti.\n\n»Kansalainen», oikaisi Chauvinière terävästi. »Tässä maassa on enää\nvain harvoja herroja jäljellä, ja giljotiini katkoo niiden päitä\nniin nopeasti nykyisin, että heitä piakkoin ei ole laisinkaan. Jos\nolette päättänyt elää ja ottaa vastaan minun tarjoamani palvelukset,\nkansalainen, niin tehnette minulle mieliksi edes käyttämällä\nvapaudensanastomme silmäänpistävimpiä nimityksiä.»\n\nHänellä oli se esitystavan täsmällisyys, joka usein heijastaa\nivallista mielenlaatua. Mademoiselle de Montsorbier alkoi havaita\nsiinä jonkinlaista hiipivää huumoria, mutta ei ollut varma, oliko\nse tietoista vai itsetiedotonta, ilkkuiko tämä kansalliskonventin\njäsen tahallaan vai viisasteliko hän vain niinkuin niin monet hänen\nvirkaveljensä.\n\nNeitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen\nkasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.\n\nMies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette\npäättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»\n\n»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä\nhiukan.\n\n»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière.\n»Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta\nvastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä\npettyneeni.»\n\n»Herr... kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän\nolevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä... minä\nemmin lausua ilmi ajatukseni teidän... teidän huolenpidostanne, teidän\nystävällisyydestänne.»\n\n»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä\nhukata.»\n\nHän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin\npuettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi,\nkasvot tulipunaisina.\n\n»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»\n\n»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä.\nMutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä\nvaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä\nollaan, häviää vähitellen.»\n\n»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne\nväärin.»\n\n»Vain saadakseni teidät käsittämään, kuinka järjetöntä teidän\nkainostelunne on. Kirjurini ei voi matkustaa raidallisessa hameessa, ja\nkun koetatte noita polvihousuja... Mutta meillä ei ole aikaa hukata.\nMinä poistun, jotta voitte kiirehtiä pukeutumistanne. Kun olette\nvalmis, tapaatte minut käytävässä.»\n\nPuoli tuntia myöhemmin, jonka ajan edusmies odotti kuumeisen\nlevottomana, tuli naisen huoneesta nuorukainen, pyöreä hattu päässä\nja puettuna ratsastakkiin, saappaisiin ja polvihousuihin. Hetkiseksi\nChauvinière pysähdytti hänet tarkastaakseen häntä silmällä, joka ei\njättänyt mitään yksityiskohtaa huomioon ottamalta. Tässä asussa tyttö\nnäytti muutamaa tuumaa lyhyemmältä, mutta hänen vartalonsa meni varsin\nhyvin mukiin, ja hiusrykelmä oli taitavasti kätketty. Edusmies lausui\nhyväksyvän sanansa ja riensi hänen kanssaan alas. Dumey odotteli heitä\nvalmiina todistuksineen. Se homma oli pian suoritettu, ja kirjurin\nseuratessa hänen kintereillään edusmies Chauvinière astui odottaviin\nvaunuihin. Dumey sulki oven heidän jälkeensä, ja ajopelit vierivät pois.\n\nMitään sanaa ei vaihdettu heidän välillään, ennenkuin he lähestyivät\ntulliporttia, jolloin Chauvinière ojensi toverilleen ison, mustan\nnahkasalkun, raotti sitä ja sanoi: »Passit ovat tuossa ylimmäisenä.\nVaadittaessa te näytätte ne. Se on teidän virkanne. Puhua ei tarvitse.»\n\nHe pysähtyivät Rue d'Enferin päässä olevalle rautaportille.\n\nSinitakkinen upseeri, jolla oli punaiset, villaiset olkalaput (sillä\nkulta oli poistettu yhdenvertaisuuden aikakaudella sopimattomana),\ntempasi vaununoven auki ja kysyi komentavalla sävyllä matkustajilta:\n\n»Kuka siellä on?»\n\nNurkastaan vastasi Chauvinière yksikantaan:\n\n»Kansalainen edusmies Chauvinière, hallituksen määräämällä\nvirkamatkalla. Näytä hänelle paperit, Antoine, ja jatkakaamme\nmatkaamme.»\n\nSilmäripsiensä alta hän tarkkasi toveriaan, valmiina tulemaan väliin,\njos tämä näkyisi tekevän pienimmänkin kommelluksen. Mutta mitään vaaraa\nei ollut. Erehtymättä otti valekirjuri salkusta hänen osoittamansa\npaperit, ojentaen ne tarkastajalle kädellä, joka ei edes vavissut.\n\nUpseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan,\nkenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki\njäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti\nhänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière\nlävitse.»\n\nRautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki\nkunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.\n\n»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan\nsävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret\ntyönnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi\nsalavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin\nlaskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja\nihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:\n\n»Teissä on totisesti ryhtiä!»\n\nTyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen\nhiukan.\n\n»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi\nte ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni,\nkansalainen edusmies.»\n\nPienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin\nhupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se\nharvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla\nnäppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän\nnyökkäsi hyväksyvästi.\n\n»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän\narvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin\npaljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni\nkutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne\nlauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan\nasioilla.»\n\nNeitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut\nnyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:\n\n»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen...» Hän pysähtyi puheessaan, ja\ntuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän\nkiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière,\njoka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä\nkoetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän\ntyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin\npasseihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään\nmuotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille\nkaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi.\nKun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja\ntapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla\nNivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne\nitse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja\npassiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille\ntarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen\nrannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille\nkäydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin,\nmissä olette turvassa.»\n\nHän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän\nkuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies\ntoimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä.\nOliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään\noli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen?\nTapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat\npanneet vallankumouksen toimeen?\n\nTaipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de\nMontsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään\npettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena,\nkun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut\nluottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa,\nkäyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti\ntarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen\ntavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle\nantamiensa näennäisten lupausten mukaan.\n\nOliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo\nmies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli,\nponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli\nsanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä\nmuuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai\noliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet\npetollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä\navuttomammin miehen mielivallassa?\n\nNäitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen\nilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen\nhänet puhumaan.\n\n»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä\njärjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»\n\n»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon\nvärähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta\nnäytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli\nsivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen\nsyvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette\nniin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne\nepäitsekkäästä jaloudesta.»\n\nMiehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä\nnopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan\ntuijotti suoraan eteensä.\n\n»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja\nihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin\ntoivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä...»\n\nHänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä,\nettä hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve\nhallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan,\nvalpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta\nja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka\nehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt\nepävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.\n\nChauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä\nhajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.\n\n»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis\npitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»\n\nHän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen\nuinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä\nkuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt\nkun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa\nselvästi suunniteltu.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nHe ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa\nja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin\n— edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme\noli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan\nedusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.\n\nChauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron\nniin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle\nsiinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat\nhuoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi,\nparas illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän\nvieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta\nvanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein\nunohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.\n\nAterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de\nMontsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä\nkonsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta.\nChauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen,\nystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti\nsitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä\nsivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia,\nvaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa\nkertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen,\nteki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen\nkohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut.\nEdusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa\nmiehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat\nmoitteettomat.\n\nKun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä\nsuuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää\nkunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää\nlepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi\nneitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli\nvarustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan\nnähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä.\nOli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö\npilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki\npihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla.\nTarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä\npoistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain\nepätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen.\nYrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista\nsyytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka\nsäikähti varjoja.\n\nTämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi\nkeskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa\nvaloaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti\nhänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.\n\nHän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja\nsirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen\nedusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä\nhaikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen\nsuloistaan välitti.\n\nChauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän\nnoussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.\n\n»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»\n\n»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»\n\n»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä\nenkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan.\nAamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen\nminuutin päästä. Koetahan olla valmis.»\n\nHe matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain\nkahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että\nhe iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja\nyöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui\nedellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua\nkunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin\npannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja\nhurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta\npysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa.\nKerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi\nkansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti\npoispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan,\npeittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen\nmuistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen\nkuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.\n\nChauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena\nhellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle\noven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys\nhänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa.\nNiin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja\nsalvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän\nvalppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään\nei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa\nvärähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin\nsäädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli\nitseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä\npettänyt.\n\nKaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja\ntanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa\nnurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan.\nSe kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä\niltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta\nLa Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin\nnastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi\nsaattanut olla vakavammatkin seuraukset.\n\nChauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa\noli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen\nturvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että\nhän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä\nsuunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin,\njoka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle\nhekumoitsijalle.\n\nMutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään,\ntapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin\nillallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta\navautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän\nsaapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle\ntuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan\nansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka,\nheidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa\nkunnioittanut.\n\nHyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:\n\n»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä\njäljellä paljon aristokraatteja.»\n\n»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut\nhyvän illallisen.»\n\n»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin,\nettä mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy\nmureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa\naina maksun.»\n\n»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.\n\nEdusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein,\nettä tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi.\nToinen huomasi sen.\n\n»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein\nhuomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea\nikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan\nselin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti\nlopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden\nvälittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti\nhänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli\npalannut pöytään.\n\n»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»\n\nChauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun\ntuolin selustalla.\n\n»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»\n\nNeitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja\npeukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.\n\n»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää\nja lähteä.»\n\nHän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä\nepäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.\n\n»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä\nepäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»\n\nNeitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on\nminun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan...»\n\n»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän\nmainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.\n\n»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä\nvaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään\nkohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon.\nEikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa\npäivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan\nkuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä\nmonta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan\nnähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte\nvaaraan ja...»\n\n»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita.\n»Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»\n\nNeitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen\nnyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen;\nhäikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli\nteidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa,\njossa ehkä menettäisitte henkenne...»\n\n»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään\nvaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun\nomani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen\nlupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä\ntässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen\nsävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui\nhirmuvallan kukistuessa.»\n\n»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät\nsilmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä\niltana.»\n\nEdusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat.\nNe olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran\ntavallisesta väristään.\n\n»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä\niltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten\nmenisitte?»\n\n»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»\n\nEdusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä\nsallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin\närisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa\nhän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen\njälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne\nvaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta\nminä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne\ngiljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani\nhukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin\nteistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.\n\n»Mutta sanoittehan Pariisissa...»\n\n»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli\nvihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä\ntahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain,\nmitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen\nvarma teidän turvallisuudestanne.»\n\nNeitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja\nsilmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun,\nhavaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt\nkorkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä\nmustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.\n\nHän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä\nja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin\nhän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin.\nMutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja\nkärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista\nnirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää\nvaltaansa ilman todellista valloitusta.\n\nSäikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan.\nSen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten\nhämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn,\njollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen\nkäänsi silmänsä pois.\n\n»Teidän ystävällisyytenne... teidän jalomielisyytenne tekee minut\nsanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen,\nkiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin...»\n\n»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te\nsaatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka\nei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»\n\nToinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen\nhieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä.\nHetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta,\nhilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten\nitseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat\nhänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka\nnostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean\nkaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.\n\n»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen... olen hieman hämilläni.»\n\n»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan\npöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.\n\n»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan\nhuomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun\nmennä!»\n\nHän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi\nhenkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan.\nJonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa.\nMutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi,\nkuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle\nvastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten\nvain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli\nlivahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven\nsuljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan\nsiinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin\ntuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.\n\nSalvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään\npidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen\nmiehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.\n\nVihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan\nkynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti\nitseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää,\nveti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei\najatellutkaan valmistua levolle.\n\nNäin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen\nulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen\nkävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä\naskeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen\njäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa\nsykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä\nloppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi\nnapautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.\n\nIhmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»\n\n»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»\n\n»Mitä haluatte, kansalainen?»\n\nOli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että\nlähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»\n\n»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä, kansalainen.»\n\nHänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli,\nkuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän\nomaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen\nhengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä\ntapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain\nosoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen\nhänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut\nteeskentelemätöntä?\n\nHän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes\nriisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä\nyrittänytkään nukkua.\n\nMaltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä,\nkun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä\nkuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut\nsiitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi\nja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi\nhyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja\näänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan\npimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa\nkuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.\n\nSaappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla\nhän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää\nkiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli\nedusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen\nkiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen\nantoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän\nastui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.\n\nAlhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten\nhän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan.\nTäällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi\ntallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun\nalapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan.\nTämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän\noli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.\n\n»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt\nnoutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»\n\n»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»\n\n»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.\nHän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä\nNeversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata\nedusmies-kansalaiselle.»\n\nTallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja\nsille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin\nmuistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine\nratsuineen yön pimentoon.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nVastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja\npukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä\nolevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.\n\nOdotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen\nmaaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen\nhiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi\nsaattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä\nja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään\nliikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia.\nHän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei\nkuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi\nlennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui\nkynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille\nvuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa\nsyvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo\nusea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.\n\nHän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka\neteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän\nmuisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa.\nKuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä\nhetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten\nhän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä\nvasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja\nsärkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita\nalas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä\nedusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista,\nmissä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla\nja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta,\nisäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella\nhallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan\nmitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen\npoistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli\ntuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka\nkykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.\n\nEdusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti\nleimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.\n\n»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.\nHän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»\n\n»Kuinka minä saatoin tietää, että...»\n\n»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön\nluontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi\npois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla\nnimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja\nkun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani\nvastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia\nnyrkiniskuja.\n\n»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua,\nniin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi,\nelukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»\n\nTallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut\nNeversiin päin.\n\nVihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.\n\n»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen\nminuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen\nkyytipojan seuraamaan vaunuilla.\n\nHän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä\nenemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja\nteräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen,\nvalehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla\nteeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten\nnarraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän\nlopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä\nmukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin,\nvaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin\ntytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.\n\nHänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii\nkynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan\najatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun\ntuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.\n\nHän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen\nkonjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La\nCharitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui\npuolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin\nvallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen\nnahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi\ntarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut\nmuuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt\ntiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen\ntiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä\nChauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää.\nPäitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi\nsiitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean\ntoimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta\ntavoittamaan.\n\n»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin\nminä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».\n\nNäin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään\npäivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.\n\nEttä komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja\ntoimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin\nlähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät\nmyöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita\nvaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi,\nsamoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun,\njonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta\nitsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen\nmukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin\ntodistuskappaleina.\n\nChauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu\nkuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy\nvaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa\nsitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia\nei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»\n\nHe palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen\ntoisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää,\nröyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.\n\nPäiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla\naikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien\npahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä\nnähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan\ntehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut.\nKun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän\nensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen\njumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä\nvalalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten\nhullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de\nMontsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.\n\nSen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön.\nSillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka,\nmitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut\njulmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena.\nKaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat\ntäytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla\nverenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.\n\nNivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä\nmuodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle\nmiehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti\nsen asukkaista.\n\nHuhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin\nsaapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen\nlähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän\nsinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan.\nSotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili\nharmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen\nperässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja\nhirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla\nistui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään\nvärisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli\nyhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita\najamassa.\n\nPoussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä\nsaapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle\nei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin\nkiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen,\njolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä.\nKauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista\nlähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän\nasti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta\nraukeudestaan.\n\nHän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä,\nvälittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä\nkulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään,\nröyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä\nPoussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin\naihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen.\nRanskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen\njärkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan\nRanskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa\nuneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista\nrauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että\nChauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan\npurskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa\nheräämistä.\n\nMonet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen\naivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin\nmuiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka\ntämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli\nhimmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä\nraivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista\nvastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota\nverenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja\ngiljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän\nsalaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa\nalkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen\ntäydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn\nkomitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä\nsiitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn\nkorostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien\nsen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota\nhe niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes\nnäkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.\n\nPudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan,\npidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista,\njota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän,\nja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin\nkitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai\nmuutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi\nylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.\n\nHän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen\nympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta\nsen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten\nrikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.\n\n»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä\nvakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän\nei sovi luulla...» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille\ntorille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia\nparhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen\nkäsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että\ntuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas\nviikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä,\npystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»\n\nHe vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä\ntyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi\nhuvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty\nsaarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli\nniitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa.\nUseammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään\njuhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla\naavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut\nhäntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen\nkurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai\nluoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.\n\n»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje\nolisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-,\ntasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin\nsen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni,\nmitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa\nviheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai\nlahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata\ntuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan\nniistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa\nja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa\narvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa\nmuistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään?\nTuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas\nvelvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja\njakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»\n\nHänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin\nsäikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.\n\n»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun\nomaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee\nteidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä\nsiitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet,\njohon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis\nmyöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän\njohdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti\nylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin,\ntäsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja\nmainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»\n\nHänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä\ndespootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia\nmaasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti\nepäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas\nhän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa\nosissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan\nvihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin,\njotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän\nsyntyperänsä perusteella.\n\nMainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny\nde Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.\n\n»Mistä sitä miestä syytetään?»\n\nTämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri,\nvaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä\nja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta\nyksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen,\npeloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa\nnivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut.\nHän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä\nkauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja\nravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen\npyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.\n\nKonventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi\nkärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»\n\n»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.\n\n»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli\nhankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on\nvastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä\nhän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.\n\nMutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla\nyksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä,\nkuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.\n\n»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä\nilmaisseen?»\n\n»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat\ntulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»\n\n»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä\nvälttämättömyyttä harkita.»\n\n»Mutta johan minä teille sanoin... Hyväinen aika!»\n\n»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea\nvaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien\ntietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»\n\nHyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että\nesimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin\ntoipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa\nmielentilassa.\n\n»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.\n\n»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette\nvain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne\nmieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on\ntäytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme\nlistallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi\ntasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen...»\n\nChauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi!\nMitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään?\nTeidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette\nole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän\ntasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»\n\nMutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.\n\n»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte\nsanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään\nvallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne\npaikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan\nvakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet\ntahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat\nvastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä\nvakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä\nCorbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen\nperiaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki\ntuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja\nkaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti\nsyyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän\ntähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin\nyksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin\nvaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»\n\nVaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea\npäämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.\n\nHän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen\nkäsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.\n\nSenjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä\nvallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä\npappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät\nhyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä\nlaiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin\nkuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella\nnaimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa,\nettä se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle\ntavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.\n\n»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken\nherjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».\n\nJa sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan\nkarkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä\nkansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä\nhänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa\npois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin\nepäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa\nravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien\nverellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella\nkehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi\nhäntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa\nPoussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja\nvastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.\n\nSitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla\npuhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi\nmenettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.\n\nKuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli\nja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän\ntiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia\nkaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen\nasiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi\nPoussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin\nmaakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä\nChauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei\ntuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta\nhavaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä\ntapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa\nilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa.\nJos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite,\nettä Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa,\nniin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa\nisänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin\nmahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä\nvastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti\ntyöhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nCorbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus\nviinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella,\nkohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla\npyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.\n\nSisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta\nhaalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi\npitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa\njo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus\nesiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän\nsaatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla\nhuonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti\n»perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä\nFougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä\nlihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi\nFilomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta\nmukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui\nympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli\nmelkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun\ntaas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat\nsilmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.\n\nSyntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta\ntuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään\ntoimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän\noli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa\nviljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen\nkylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja\noman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.\n\nKun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa,\nmoittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin,\njotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin\ntotta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja\njoukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään\nvelvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä\nliittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal\nlyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:\n\n»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä,\njonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja\nvaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin\nvaltaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä\nvaltaistuimen että itsenne.»\n\nKun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja\nsuosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut\nhänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän\nhavaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.\n\nHän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti,\nmissä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä\nhavaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja\nhänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne\npakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman\nraaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein\nomaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen\nhenkilöllisyyden lumousta.\n\n»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin\nkoruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»\n\n»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä\njuhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän\nmielevästi ja pontevasti kuin tavallista.\n\n»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin\nerikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen\neroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat\nasetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee\nherättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen\nilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään\nvaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»\n\nChauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen\naatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa,\njota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin\nsuuresti nautti?\n\n»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.\n\n»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen\nelänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni\nopiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö\ntahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette\npöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»\n\n»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi\ntasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa\nvallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen\nhelposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja\nsavustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja\nCorbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen\nvaraa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman\ntasavaltalainen.\n\nCorbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun\nmatalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan\nkonventinjäsenen vierailu.»\n\nTaaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin\npilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä\nte ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»\n\nCorbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani,\nkansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte\nminulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä\npalvella.»\n\n»Te olette ihastuttavan kärsivällinen», ylisti häntä Chauvinière ja\nkohdisti huomionsa liikkiöön.\n\nSenjälkeen Corbal ja hänen omituinen vieraansa rupattelivat\nhuolettomasti niitä näitä, muiden kuunnellessa levottoman äänettöminä.\nVihdoin, kun ateria oli päättynyt, nojasi Chauvinière taaksepäin\ntuolissaan, heitti toisen kauriinnahkaisella saappaalla verhotun\nsäärensä tuolin käsinojan yli ja pisti pitkän kätensä kolmivärisen\nvirkavyöhikkönsä alle miehenä, joka tutunomaisesta ottaa mukavan\nasennon.\n\n»Te elelette täällä Corbalissa varsin hauskasti, kansalainen.\nIhmettelen, ettette ole tuonut tänne emäntää.»\n\nSe oli jouten lausuttu huomautus, aiottu vain uuden puheenaiheen\nkeksimiseksi. Filomène seisoi sillä hetkellä Corbalin tuolin takana\nsuoraan Chauvinièreä vastapäätä. Hänen silmäluomiensa äkillinen\nvärähdys, hänen reheville, siroille kasvoilleen sävähtänyt tuskanvärve,\njonka hän heti hillitsi, ei jäänyt edusmiehen valppailta silmiltä\nhuomaamatta; se lienee vihjaissut tälle sen pirullisen tuuman, jolla\ntuo vaikeasti tavoitettava aatelisherra oli ehkä hyvinkin nolattavissa.\n\nMonsieur Corbigny de Corbal nauroi, mutta se oli naurua, jossa\nChauvinière kuuli pikemmin kaihomielisyyttä kuin hilpeyttä.\n\n»Mitäpä tässä? Olen ehkä odottanut liian kauan. Varhaisemman elämäni\naikana kosin liian hartaasti tiluksiani. Nykyisin...» Hän kohautti\nolkapäitään. »Nykyisin ei kai olisi helppo löytää...» Hän keskeytti\näkkiä puheensa, niinkuin se keskeytetään, kun ollaan lausumaisillaan\njotakin varomatonta.\n\nMutta varomattomuus oli jo tehty; Chauvinièren ei ollut vaikea\ntäydentää ylimyksen lausetta. Tämä oli aikonut sanoa, ettei ollut\nhelppo löytää hänen säätyistään naista aristokraateista puhdistetusta\nRanskasta.\n\n»Löytää mitä, kansalainen», kannusti demokraatti maireasti.\n\n»Oh, enhän tarkoittanut mitään, kansalainen.» Corbal oli hiukan\nhämillään. »Se ei merkitse mitään. Ja olisi helppo keksiä hauskempi\npuheenaihe kuin minä itse.»\n\n»Te erehdytte kummassakin suhteessa. Se asia merkitsee hyvin paljon. Ja\njuuri teistä puhumaan minä olen tänne tullutkin.»\n\n»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»\n\nChauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni\nsalaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä\nvälittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän\noli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen\nmieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.\n\n»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei\nole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu\nluonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»\n\nHe eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot\njohti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun\ntaas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse\nnaimisissa.\n\n»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä...» Hän korosti sanojaan\nmerkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin\nvakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.\n\n»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.\n\n»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt\nvelvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»\n\nHe alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi\nvaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä,\nettä hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa,\njoka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.\n\nHän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina\naikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli\nmäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn\ntyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja\nhuumorintajuisen filosofin arvoinen.\n\n»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen\noli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se\nkuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin\nkun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään\nsen menestyksestä.\n\nVälittömät seuraukset osoittivat hänen olevan oikeassa. Tämän\nuuden lähetystoimensa hän aloitti seuraavana päivänä. Poussignotin\njakobiiniyhdistyksessä, jonka kourallinen huimapäitä oli perustanut,\nmutta joka sitten oli toiminut perin raukeasti, hän puhujalavalta\njulisti käskynveroisesta kutsusta saapuneelle väkijoukolle uutta\nevankeliumiaan käyttämällä hurjana vyöryvää retoriikkaa ja kauniilta\nkuulostavaa lörpötystä, joilla hän oli oppinut hallitsemaan typerän,\nharkitsemattoman rahvaan intohimoja ja herättämään siinä liikutusta.\n\nTapahtumat uhkasivat tyhjentää Ranskan ihmisistä. Sillä esipuheella\nhän aloitti. Aristokraattien häijy sukukunta, jonka Ranskan pelastajat\nolivat tuhonneet tai jota he parhaillaan tuhosivat, oli korvattava\nvapaiden, valistuneella aikakaudella syntyneiden ihmisten rodulla,\njotta tämä Ranska — tämä jalo, vapahdettu vapauden valtakunta —\nkohoaisi mahtavana ja kunniakkaana maailman kansojen keskuuteen.\nJa korvattavat olivat ne mainiot isänmaanystävätkin, jotka niin\nauliisti uhrasivat henkensä kotimaansa rajoilla puolustaessaan sitä\nhirmuvallan inhottavien, ostettujen kätyrien hyökkäystä vastaan.\nTämän laiminlyöminen oli pyhimmän velvollisuuden laiminlyömistä,\nmikä kansakunnalla oli oikeus lapsiltaan vaatia. Siten saatettaisiin\ntasavalta väkiluvun hupenemisella lopullisen tuhon vaaraan.\n\nKaikki tämä kudottuna ylen hehkuvaksi kuvakieleksi, esitettynä\nlauseilla, jotka kalskahtelivat sitä komeammilta mitä ontompia ne\nolivat, yllytti vähitellen hänen ryysyläiskuulijakuntansa innokkaisiin\nkättentaputuksiin.\n\nKun hän oli saanut kuulijansa mukaantuvaisiksi, takoi hän heitä nyt\ntuolla mestarilauseellaan:\n\n»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan!»\n\nTätä aihettaan hän yhä laajensi, selittäen ylitä hyvin sen siveellistä\nja yhteiskunnallista kuin kansallistakin puolta, kunnes hän vihdoin,\nhuomattuaan täydellisesti pyydystäneensä kuulijansa tämän sanahelinänsä\npaulaan, rohkeasti pyysi heiltä isänmaallisuuden ja vilpittömyyden\ntodisteena, että jokainen mies, joka viidenkolmatta vuoden ikään\ntultuaan pysyi naimattomana, julistettaisiin henkipatoksi.\n\nSenjälkeen hän lähti kovin arvokkaana sanatulvansa päihdyttämän\nväkijoukon suosionosoitusten kajahdellessa.\n\nKuten Chauvinière, joka näistä asioista teki itselleen älyllisiä\nleluja, tiesi paremmin kuin kukaan muu, oli rahvaan mielipuolinen\nviiripäisyys sellainen, että mitä eriskummaisempi joku oppi oli,\nsitä varmemmin se yleisesti hyväksyttiin. Sitäpaitsi kävi nyt pelko\nkäsi kädessä typeryyden kanssa. Giljotini alkoi vihdoinkin toimia\nPoussignotissa, ja useiden uppiniskaisten pappien ja joidenkuiden\nmuidenkin henkilöiden päät leikattiin irti. Väestölle selvisi, ettei\nkansalainen edusmies Chauvinière ollut sellainen mies, jonka kanssa\noli turvallista leikitellä. Hänen vanavedessään oli terrori vihdoin\ntunkeutunut tähän rauhalliseen nivernaisilaiseen kaupunkikuntaan.\nJa niin kuumeisella kiireellä koetettiin antaa todisteita\nkansalaiskunnosta, että Poussignotissa seuraavina päivinä aivan\npäistikkaa rynnättiin avioliittoon. Ja Chauvinière tiesi kokemuksistaan\nrahvaan sielullisen puolen alalla, ettei hänen tarvinnut vaivautua\njatkamaan saarnailuaan jakobiiniyhdistyksen huoneistossa pitämänsä\npuheen jälkeen. Hänen mieletöntä evankeliumiaan julistivat hänen\npuolestaan pesemättömät puhujat kadunkulmissa, henkilöt, jotka vielä\nkuukausi sitten eivät olisi rohjenneet nostaa päätänsä Poussignotissa.\n\nKymmenessä päivässä oli liike noussut sellaiseen vauhtiin, että\njakobiiniyhdistyksessä tositeossa esitettiin ja yksimielisesti\nhyväksyttiin kansalaisedusmiehen ehdotus, että kaksikymmentäviisi\nikävuotta saavuttanut mies jäädessään maan tarpeista piittaamatta\nnaimattomaksi sillä menettelyllään osoitti epäisänmaallisuutta ja oli\nsiitä rikoksesta rangaistava, julistettava henkipatoksi ja lähetettävä\ngiljotiinille.\n\nJakobiiniyhdistys esitti päätöksensä vallankumouskomitealle ohjeen\nmuodossa. Mutta moisen päätöksen edessä vallankumouskomitea pysähtyi\nepäröimään ja kutsutti kansalaisedusmiehen itseään opastamaan.\n\n»Mitä kansa tahtoo, sitä jumalat tahtovat», julisti Chauvinière. »Jos\ntämä asia on viety pitemmälle kuin mitä te neuvoisitte tai haluaisitte,\nei kuitenkaan teidän, kansan majesteetin halpojen välikappalten, sovi\nkansan kaikkivaltiasta tahtoa vastustaa.»\n\nHänen ylväs puhujaäänensä ja sävynsä lannisti heidän rohkeutensa.\nKatsellessaan häntä ja kuunnellessaan hänen sanojaan he käsittivät,\nettei ollut muuta jumalaa kuin järjen jumalatar ja että Chauvinière oli\nhänen profeettansa. Ehdotuksesta ei väitelty. Ja niinpä Poussignotin\nkommuunissa korotettiin tuo jakobiinien hämmästyttävä päätös lain\narvoon. Oikeudenpalvelijat lähtivät seuraavana aamuna kulkemaan talosta\ntaloon poikamiehiä etsimässä laahatakseen heidät lakitupaan, jossa\nkullekin myönnettiin valintavalta etsiä itselleen vaimo kolmen päivän\nkuluessa tai muussa tapauksessa alistua syytökseen ja siitä johtuvaan\nkuolemantuomioon.\n\nMyöntymättömät niskoittelijat olivat harvalukuiset ja joutuivat\nkärsimään rangaistuksensa.\n\nJa nyt oli vihdoinkin maa riittävästi muokattu hyökkäykseen tähän asti\ntavoittamatonta Corbalin varakreiviä vastaan ja kansalaisedusmiehen\neriskummaisen huumorinvaiston tyydyttämiseksi. Pätevä syytös\nkansalaismielisyyden puutteesta, joka tähän asti oli ollut melkein\nmahdoton, kävi nyt helpoksi.\n\nSyytös esitettiin, ja herra Corbigny de Corbal kutsuttiin\ntuomioistuimen eteen saamaan tavanomaisen kehoituksen. Kunnioittaakseen\nlakitupaa ja tilaisuutta hän oli, vakaumuksensa mukaista juhlallisuutta\nnoudattaen, pukeutunut erikoisen huolellisesti juhlatilaisuuksia varten\ntalletettuihin vaatteisiin: mustaan hopeanappiseen takkiin, silkkisiin\npolvihousuihin ja sukkiin sekä solkikenkiin. Hänen ruskea tukkansa oli\nkerätty ylös ja sirosti solmittu mustalla silkkinauhalla.\n\nHyvin arvokkaana ja itsetietoisena hän seisoi lakituvan väkitungoksessa\nkuulemassa hänelle annettavaa kehoitusta. Kun se oli tehty, kumarsi\nhän juhlallisesti tuomioistuimen jäsenille ja olisi poistunut sanaa\nsanomatta, jollei Chauvinière olisi tullut väliin lisäämällä jotakin\nomasta puolestaan puheenjohtajan kaavanmukaisiin lauseisiin.\n\n»Kansalainen entinen varakreivi Corbal», lausui hän\npuolustusasianajajan pehmeimpään sävyyn, »kuuluu syntymältään\nsäätyluokkaan, jonka tasavalta on hävittänyt. Hän on jäänyt\nkoskemattomaksi sen tasavaltalaisen hengen vuoksi, jonka uskotaan\nhäntä innoittavan, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteiden\nvuoksi, joita noudattamalla hän on saavuttanut arvonantoa. Mutta aika\non käsillä, jolloin ei pelkkä näennäinen tasavaltalaisuus riittäne\npoistamaan aristokraattisen syntymän tahraa, ja hänen tulisi käsittää,\nettä hänelle on nyt tarjolla tilaisuus korottaa tasavaltalaisuutensa\nkaikkien vastaisten epäluulomahdollisuuksien yläpuolelle.»\n\nChauvinière pysähtyi harkitsevasti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi\nihmisten täyttämässä salissa. Hän katseli monsieur de Corbalin\njärkkymättömiä kasvoja ja odotti, ennakolta salaa nauttien, tuon\nlevollisuuden järkkymistä. Hän jatkoi:\n\n»Kun tunnen hänen huonekuntansa, jonka vieraanvaraisuutta minulla on\nollut kunnia nauttia, kykenen onneksi häntä neuvomaankin, osoittamaan\nhänelle, ettei hänen tarvitse valinnan vaikeudesta joutua hämilleen,\nkoska morsian on valmiina hänen otettavakseen. Minä sallin itselleni\ntämän vihjauksen, koska meiltä niin usein jää huomaamatta se, mikä on\nlähinnä, ja koska en soisi tämän entisen varakreivin joutuvan kärsimään\nsellaisesta huomaamattomuudesta. Muuan kansan tyttö, joka on hänen\npalveluskuntansa joukossa, osoittautuisi hyvin sopivaksi vaimoksi\nja perheenemännäksi. Senvuoksi ei tämä tuomioistuin neuvo häntä\nainoastaan naimaan, vaan naimaan Filomène Paulardin ja siten täyttämään\nei ainoastaan äsken laatimanne säädöksen vaatimuksia, vaan samalla\nantamaan pysyvän näytteen siitä, että hän tunnustaa yhdenvertaisuuden\nuskonnon — uskonnon, jonka alalla Ranska ei kerettiläisiä suvaitse.»\n\nSe roskaväki, jota kuulijat suurelta osaltaan olivat, tervehti hurjalla\nmelulla ehdotusta viisaana Salomonin tuomiona. Kun melu taukosi,\npuhui monsieur de Corbal vihdoin. Heleä puna oli välähtänyt hänen\npitkulaisille ja jokseenkin surumielisille kasvoilleen. Mutta hänen\näänensä pysyi tyynenä ja vakavana.\n\n»Te tiedätte...» Hän kääntyi puolittain, niin että hänen silmänsä\nkohtasivat koko väkijoukon. »Te kaikki tiedätte minun elintapani ja\najatukseni ja tunnette sen yksinkertaisen uskon, joka elämässäni on\nollut määräävänä. Minä uskon kansan yhteisyyteen ja olen antanut\ntodisteita uskostani. Kansa on yksilön yläpuolella, ja minä tunnustan\nkansan oikeuden vaatia minulta omaisuuttani ja tarpeen tullen henkeäni.\nMutta minä en tunnusta kansalle oikeutta vaatia minulta sieluani...»\n\nChauvinière keskeytti hänet kärsimättömästi. »Me olemme kaiken\ntuollaisen poistaneet!»\n\nMutta Corbal jatkoi kuin ei olisikaan mitään keskeytystä sattunut.\n»Enkä minä tunnusta kansan ääntä tässä vaatimuksessa. Luvalla\nsanoen, kansalaiset tuomarit, on teidät tänne määrätty voimassa\nolevia lakeja käyttelemään eikä uusia säätämään. Lakien laadinta on\nkansalliskonventin yksinomainen etuoikeus, ja jokainen mies tai ryhmä,\njoka loukkaa sitä etuoikeutta ja vaatii itselleen jotakin tuollaista\nlainsäätämisen oikeutta, tekee itsensä syypääksi epäisänmaallisuuteen,\njosta voidaan panna syytteeseen.»\n\nChauvinière ihaili tämän vastahyökkäyksen terävää oveluutta ja oli\nkiitollinen, että se tehtiin miesten kuullen, joiden älyllinen taso oli\nliian alhainen pitääkseen sitä arvossa. Kiukun ja pilkan murina vain\noli vastauksena väkijoukosta, ja kun se asettui, lausui puheenjohtaja\nkylmästi:\n\n»Teillä on kolme päivää miettimisaikaa, kansalainen Corbal.»\n\nCorbal astahti lähemmäksi, ja hänen levollisuutensa oli järkytetty.\nÄkillinen havainto, että hän seisoi järjettömyyden muurin edessä,\njota vastaan järkisyyt turhaan murskautuisivat, kuohahdutti hänet\nhetkellisesti mielipuoliseen raivoon. Hänen silmänsä leimusivat\nkasvoissa, jotka vimma muutti punaisista valkoisiksi.\n\n»Kolme sekuntia olisi tarpeettoman paljon, kansalainen puheenjohtaja,\ntähän miettimiseen; kolme vuosisataakaan ei olisi kylliksi muuttamaan\npäätöstäni kieltäytyä tästä häpeällisyydestä.»\n\nJa ärjähtelevän ja murisevan väkijoukon kuohuessa kuului puheenjohtajan\nääni itsepäisenä ja järkkymättömänä kuin tuomiopäivän pasuuna: »Siitä\nhuolimatta teillä on kolme päivää.»\n\nVähitellen sai Corbal itsehillintänsä takaisin.\n\nHän ajatteli, että enempi vastustelu tällä hetkellä saattaisi riistää\nhäneltä ne kolmekin päivää, jotka hän kovin kipeästi tarvitsi\njärjestääkseen asiansa. Hän palasi tavanomaiseen arvokkaaseen\ntyyneyteensä, kumarsi vielä kerran tuomioistuimelle ja lähti.\n\n»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle,\n»minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on.\nPintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki,\nkuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin\nmistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen\ntäytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen.\nOnko se tasavaltalaisuutta?»\n\nJa Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen\nedusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen\nkeksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme\npettyneet hänen suhteensa.»\n\nChauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä\nja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen\nlesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku\ntipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»\n\nDoucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa.\nViimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut\nsuotu älyä sitä käsittää.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nMietiskelevän miehen verkallisin askelin käveli monsieur de Corbal\nkotiinsa mäkeä ylöspäin huhtikuun hämärässä. Kuoleman ajatus ei häntä\nkiehtonut. Vieläkin vähemmin miellytti häntä kamala epäsäätyinen\navioliitto, jolla olisi voinut pelastaa henkensä ja siitä näemme,\nettä Chauvinière oli oikeassa ja etteivät monsieur de Corbalin\ntasavaltalaiset tunteet olleet kyllin syvälliset. Ajatus toimittaa\nvastaisille Corbaleille sellainen esiäiti kuin Filomène tympäisi\nhäntä kokonaan, niin suuressa arvossa kuin hän lienee Filomènea tämän\noikealla paikalla pitänytkin. Ylimykselliset mielipiteet ovat sittenkin\nsitkeässä.\n\nHän ajatteli, että hänellä oli edessään pelkkiä tuhoisia vaihtoehtoja,\nja hän oli kyllin suuri filosofi käsittääkseen, että sellaisessa\ntapauksessa oli valittava niistä vähäisin. Pako oli ilmeisesti\nturhaa. Häntä kyllä pyydystettäisiin, ja kun nykyisin oli mahdotonta\navoimesti liikkua maassa ilman papereita, tavoitettaisiin hänet pian ja\ntuotaisiin häväistynä takaisin. Oli edes säilytettävä itsekunnioitus.\nVaikka kuolema olikin vastenmielinen, ei toki elämäkään näinä päivinä\nollut varsin ihana, ja haudantakainen tulevaisuus ei kai olisi\nmielenkiintoa vailla, jos papit olivat oikeassa.\n\nHän astui jalkaporrasta pitkin erään niittynsä rajana olevan kiviaidan\nyli, ja kun hän hyppäsi alas nurmikolle, huomasi hän äkkiä siellä\nhämärässä kyyröttävän olennon. Hetkisen hän seisoi ja tuijotti, huusi\nsitten kysyen, kuka siellä oli, minkä jälkeen olento suoristausi,\nerottausi aidasta ja lähti vilistämään kapean niitty kaistaleen poikki\nmetsää kohden.\n\nSe oli Corbalista niin eriskummaista käyttäytymistä, että asiaa sieti\ntutkia. Hän oli nopsajalkainen ja saavutti pakolaisen ennenkuin tämä\noli ehtinyt päämääränsä puoliväliinkään. Hän tarttui talonpojan\nmekkoon, väljiin housuihin ja puukenkiin puettua nuorukaista hartioihin.\n\n»Sananen sinun kanssasi, ystäväni. Sinä olet liian vikkelä\nrehelliseksi, puhumattakaan aitovieressä Iymyilemisestäsi.»\n\n»Päästäkää minut irti», ärähti poikamainen ääni. »Minä en ole tehnyt\nteille mitään pahaa.»\n\nOlento kiemurteli hänen otteessaan. »Älkää tohtiko minua pidättää!»\n\n»Tohtiko!» Corbal nauroi. »Oletpa sinä raivokas!»\n\nPoika oli raivokkaampi kuin varakreivi otaksuikaan. Jotakin kirkasta\nvälähti äkkiä hänen kädessään. Mutta samassa tarttui Corbal häneen\npainijan otteella, painaen hänen käsivartensa avuttomina kylkiä vasten.\nHän puristi murhanhimoista lurjusta tiukasti, aikoen kaataa hänet\nmaahan. Mutta ikäänkuin nuoren ruumiin kosketus olisi häntä polttanut,\ntyönsikin hän sen äkkiä luotaan ja kavahti taaksepäin.\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti hän.\n\nOletettu nuorukainen seisoi hänen edessään, hengittäen raskaasti ja pää\nhiukan kumarassa, eikä enää yrittänytkään pakoon.\n\n»Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Ja miksi olet pukeutunut mieheksi?\nVastaa minulle. Minä en tee sinulle pahaa.»\n\nHänen äänensä äkillinen lempeys, varsinkin sen koulutettu, sivistynyt\ntaipuisuus aiheutti muutoksen toisen asennossa. Corbal keikautti\npäänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa kiilsivät aavemaisen valkoisina\npuolihämärässä.\n\n»Kuka te olette? Mikä on nimenne?» kuului vastakysymys äänellä ja\nsävyllä, joka ei jättänyt Corbalille paljoa epäilystä naamioidun\nsäädystä.\n\n»Vielä joku aika sitten minut tunnettiin varakreivi Corbigny de\nCorbalina. Sittemmin olen saanut elellä verrattain rauhassa 'entisenä'.\nTällä hetkellä tuskin tiedän, miksi itseni esittelisin. Mutta tämä\nalue on vielä minun ja kartanokin tuolla, jossa olen valmis tarjoamaan\nteille suojaa, jos tahdotte käyttäytyä rehellisesti minua kohtaan.»\n\n»Te olette herrasmies!»\n\n»Toivoakseni voitte minua siksi nimittää.»\n\n»Herrasmies vapaalla jalalla Ranskassa!» Tyttö näkyi melkein nauravan.\n»Mutta tämä on hämmästyttävä kohtaus.»\n\n»Molemmin puolin hämmästyttävä», vastasi toinen. »En minäkään odottanut\nherrasnaista tapaavani.»\n\nHän kuuli tytön äkkiä vetävän ilmaa keuhkoihinsa. »Mistä te sen\ntiedätte?»\n\n»Mistäkö? Minulla on ounastukseni. Niitä eivät petä karkeat vaatteet ja\neriskummaiset tavat. Minä olen palveluksessanne, madame — vai oletteko\nmademoiselle?»\n\nTyttö epäröi kauan ennenkuin vastasi hänelle haikeasti: »Oh, jos olette\nveijari, niin pelatkaa ilkeä juonenne. Kaikki on minulle samantekevää.\nMinä olen sairas ja väsynyt. Minä tervehtisin sellaistakin lepoa, jonka\ngiljotiini tuottaa. Nimeni on Cléonie de Montsorbier.»\n\nCorbal toisti nimen ihmettelyä ilmaisevalla äänellä.\n\n»Te olette epäuskoinen. Olette kuullut meidän olleen Pariisissa\nvangittuina. Me olemme nivernaisilainen perhe ja täälläpäin pitäisi\nolla harrastusta meitä kohtaan. Olette ehkä kuullut, että minun arvoisa\nisäni ja rakas äitini jo ovat kuolleet mestauslavalla. Olette kenties\nkuullut senkin, että minut siirrettiin hulluinhuoneeseen, vaan ette\nsitä, että minut toimitti sinne vallankumouksellinen herrasmies, joka\nhalusi minua suojella, sillä sitä ei vielä tiedettäne Pariisissakaan.\nSe on pitkä juttu, herra varakreivi.»\n\n»Kertokaa se minulle kävellessämme», virkkoi viimemainittu ja tarttuen\nneitosen käsivarteen käänsi hänet häämöittävää taloa kohti, jonka\nikkunat kimaltelivat punervina illan pimetessä.\n\nHeidän kävellessään neiti kertoi hänelle lyhyesti valekirjurina\nolemisestaan ja kuinka hän La Charitéssa livahti pakoon\ntasavaltalaiselta suojelijaltaan, jonka nimen hän jätti mainitsematta.\nHän oli toivonut löytävänsä turvapaikan serkkujensa luona Blessonin\nlinnassa. Mutta sinne päivänkoitteessa saavuttuaan hän oli\nmielipahakseen tavannut sen suljettuna, luukut ikkunoissa, ja perhe\noli poissa. Sitten hän oli väsyneellä hevosella vaivaloisesti jatkanut\nmatkaansa Verruesiin, joka sijaitsi kuudentoista kilometrin päässä ja\njossa muuan toinen serkku asui. Mutta Verruesin hän tapasi savuisena\nrauniona, ja uupumuksessaan ja epätoivossaan hän istahti sen edustalle\nja päästi kyyneleensä valloilleen.\n\nSiinä hänet yllätti joukko säikähtyneitä talonpoikia, puoli tusinaa\nsaman perheen jäseniä matkalla peltotöihin. Hän pani kaikki alttiiksi\nsiinä olettamuksessa, että näitä ihmisiä eivät vallankumoukselliset\naatteet vielä olleet tartuttaneet, ja paljasti itsensä heille. Se\npaljastus lisäsi heidän pelkoaan. He olivat ihmisiä, jotka vielä\nuskoivat Jumalaan ja kuninkaaseen, mutta pitivät sen uskonsa salassa,\njottei heidän kävisi huonosti. Nämä yksinkertaiset talonpojat eivät\nkuitenkaan hennoneet jättää vallasnaista kärsimään. He antoivat\nhänelle suojaa muutamiksi päiviksi, kunnes hän alkoi heidän puolestaan\npelätä seurauksia, jos hänet heidän luotaan tavattaisiin. Ja koska\nlymyileminen myös oli liian tilapäinen toimenpide soveltuakseen hänen\nlevottomalle, kiihkeälle sielulleen, osti hän heiltä käyttämänsä\ntalonpojan vaatteet ja lähti, toivoen jalkaisin pääsevänsä Nivernaisin\nja Burgundin läpi ja sieltä voivansa livahtaa rajan yli Sveitsiin.\nNivernaisin läpi hän jo oli melkein kulkenutkin, sillä Poussignot oli\nvain muutaman kilometrin päässä Burgundin rajasta. Mutta matka oli\nollut paljoa tukalampi kuin hän oli osannut pelätäkään, ja sittenkin\noli onni häntä erikoisesti suosinut. Hänen oli ollut tapansa liikkua\nainoastaan öisin, koskaan uskaltautumatta maantielle ennenkuin ne\nolivat autiot. Päivisin hän loikoi piilossa jossakin metsässä, ladoissa\nolkiin kätkeytyneenä tai heinäruoissa. Kahdesti hänet oli löydetty,\nmutta kummallakin kertaa sen olivat tehneet helläsydämiset talonpojat,\njotka hänen sukupuoltaan aavistamatta olivat antaneet hänelle ruokaa ja\nyösijan. Tavallisesti hän oli kärsinyt nälkää, ja ainakin kerran oli\nhänen ollut pakko varastaakin sen tuskia vaimentaakseen. Kerran hän\noli eksynyt tieltään ja samoillut kaksi päivää pohjoista kohti, vaikka\nmatkan suunta oli itään. Eikä hän olisi erehdystään huomannutkaan,\njollei hän Verzyn lähistöllä olisi sairastunut kastumisen seurauksena,\nyritettyään nukkua pensasaidan alla. Täälläkin hän sai pelastuksestaan\nkiittää talonpoikain armeliaisuutta. Muuan maalaisnuorukainen oli\ntavannut hänet heikkona ja kuumeisena horjumassa, ja uskaltaen suostua\nhänen kutsuunsa neitonen oli seurannut häntä hänen kotitaloonsa,\nja kun hänellä riutuneessa tilassaan ei muuta valintaa ollut, oli\nhän perheenäidille ilmaissut sukupuolensa ja säätynsä. Kymmenen\npäivää hän oli viipynyt siellä, toipuen ja vahvistuen, suojattuna,\nhoivattuna ja kaikella kunnioituksella kohdeltuna. Sitten hän oli\njälleen lähtenyt vaaralliselle matkalleen. Se oli tapahtunut viikko\nsitten, minkä jälkeen hänen etenemisensä oli ollut hidasta. Hän oli\nkuullut edusmies Chauvinièren saapumisesta Nivernaisiin ja siitä\njohtuneesta vallankumouksellisen toiminnan elpymisestä siellä.\nSenvuoksi hän oli katsonut tärkeämmäksi liikkua varovaisesti kuin\nnopeasti. Hän oli tiellä, jota pitkin Corbal saapui Poussignotista,\nkun huomasi hänen lähestymisensä. Koska ei vielä ollut ihan\npimeä, oli hän ylen varovaisena livahtanut kiviaidan yli tulijaa\nvälttääkseen, ja siten hänet oli huomattu, vieläpä olosuhteissa, jotka\nluonnollisesti herättivät herra Corbalissa epäluuloja. Tämä oli ainoa\nharkitsemattomuus, johon hän matkoillaan oli tehnyt itsensä syypääksi.\n\n»Mutta onni on taaskin suosinut teitä», virkkoi varakreivi, heti\nheltyen säälimään hänen kärsimyksiään ja ihailemaan hänen lujuuttaan.\n»Täällä Corbalissa te voitte levätä yön turvassa ja mukavasti.»\n\n»Jokainen sellainen yö vähentää lopullisen turvallisuuteni\nmahdollisuutta», vastasi neitonen huoahtaen, »öiseen aikaanhan minun\ntulisi matkustella.»\n\nMonsieur de Corbal pysähtyi pylväskäytävässä ja hämmästytti tyttöä\nnaurahduksella. »Tosiaan, mademoiselle, te näytätte minulle melkein\nesimerkkiä.»\n\n»Esimerkkiäkö?»\n\n»Te vihjaisette jotakin...» Hän keskeytti lauseensa. »Ei, ei. Minä\nolin sitä jo ajatellut. Eikä se maksa vaivaa.» Hän työnsi oven auki,\nja sisältä säteilevä valo melkein huikaisi heidät sokaisevalla\nkirkkaudellaan.\n\n»Olkaa tervetullut Corbaliin, mademoiselle.»\n\nNeitonen astui hänen edellään avaraan ja jokseenkin ränstyneeseen\nkivieteiseen. Varakreivi pysähtyi hetkiseksi, sulkeakseen ja\nlukitakseen oven, kääntyi sitten, ja hänen silmänsä jotka nyt olivat\ntottuneet valoon, näkivät vieraan selvästi ensimmäistä kertaa. Harmaa\nmekko oli tahrainen ja paikoittain repeillyt. Neitonen oli ottanut\npäästänsä kuluneen hattunsa, joka näytti sellaiselta kuin se olisi\nsiepattu variksenpelätiltä. Hän oli leikannut tukkansa, ja sen jäännös\nriippui nyt löysänä ja pörröisenä hänen niskallaan ja korvillaan, kuin\nmaalaispojan konsaan, mutta kultaisella hohteellaan loi valo sädekehän\nhänen pienen päänsä ympärille, joka oli ihmeellisen ryhdikäs, ja\nhienopiirteiset, hyvää kasvatusta todistavat kasvot olivat räikeässä\nristiriidassa ryysymekon ulkoasun kanssa.\n\nHerra Corbal katseli häntä haltioituneena, tuntien kerrassaan tavatonta\nihmettelyä. Niin tarkkaan tähystivät nuo synkät tummat silmät, että\nneitosen katse niiden edessä vihdoin vaipui ja hän hievahti hiukan\nhämmentyneenä.\n\n»Mitä te oikeastaan tarkoititte, monsieur?» virkkoi hän, ehkä\nsaadakseen lumouksen laukeamaan. »Mainitsitte esimerkistä, eikö niin?»\n\nMutta varakreivi tuijotti yhä, ja luontainen kaihomielisyyden ilme\nvahvistui hänen kasvoillaan. Ja kun hän vihdoin puhui, ilmaisi hän\najatuksensa peitetysti, käyttäen vanhaa gladiaattorien lausetta.\n\n»_Moriturus te salutat_!» Hän kumarsi hiukkasen. »Sentään on hyvä, että\nolen ensin nähnyt teidät.»\n\nNeitonen tähysti häntä tarkkaavammin tuon hyvin tunnetun\nlatinankielisen lauseparren säpsähdyttämänä.\n\n»Mitä sanottekaan? Kuka on kuolemaisillaan?»\n\n»Emmekö sitä kaikki ole», vastasi toinen vältellen, »kaikki, jotka ovat\nteidän ja minun säätyäni? Eikö Ranska ole meille tuollaisen roomalaisen\ngladiaattorin areena, joka noilla sanoilla tervehti Caesaria? Mutta\nminähän pidän teitä seisomassa.»\n\nVerenvaistot muistuttivat hänelle isännän velvollisuuksia, ja hän\nsyrjäytti kaikki muut mietteet.\n\n»Te tarvitsette vaatteita, mademoiselle. Minä kutsun emännöitsijäni.\nEhkä hän voi...»\n\n»Oh, ei!» hillitsi neitonen. »Puhtaita liinavaatteita, jos tahdotte.\nAntakaa ne minulle itse tai lähettäkää jollakulla miehellä, jos\nhaluatte. Mutta sallikaa minun muutoin olla niinkuin olen älkääkä\nilmaisko muuta olevani. Kansalainen Chauvinière on hieman liian tarkka\nmitään uskaltaaksemme.»\n\n»Tunnetteko te kansalaisen Chauvinièren?»\n\nNeitonen hymyili. Oli ihmeellistä, tuumi varakreivi, että hän sillä\ntavoin hymyili. Jottei tarpeettomasti häntä säikähdyttäisi, vältti\nneitonen hänen kysymyksensä lausumalla: »Olen kuullut hänen toimistaan.»\n\nCorbal nyökkäsi. »Te menettelette ehkä viisaasti. Tulkaa siis, niin\nsaatte, mitä tarvitsette.»\n\nHän itse saattoi vieraansa yläkerran huoneeseen, etsi hänelle\ntarpeelliset liinavaatteet ja jätti hänet mennäkseen ilmoittamaan\nkotiväelleen ja antamaan ohjeita maalaispojan suhteen, jota hän\nsuvaitsi hoivailla.\n\nHuonekunta, joka oli avoimesti uskollinen ja kiintynyt varakreiviin\nja salaisesti uskollinen vanhalle järjestelmälle, kohteli vierasta\npöydässä kunnioittavalla tasa-arvoisuudella. He eivät jääneet\nepätietoisiksi hänen säädystään, vaikka on mahdollista, etteivät he\naavistaneet hänen sukupuoltaan, sillä niin solakka hän oli ja ääni niin\npoikamainen. Hänen pyynnöstään varakreivi nimitti häntä Antoineksi,\nmikä nimi hänellä oli ollut Chauvinièren seurassa.\n\nSyvä alakuloisuus vallitsi sinä iltana aterialle keittiöön\nkerääntyneessä pienessä joukossa, ja heitä palvelevan Filomènen silmät\npunoittivat itkusta, ja hänen kasvonsa olivat tavattoman valkoiset.\nVäki oli kuullut päivän tapahtumista vallankumoustuomioistuimen edessä\nja tuomiosta, jonka täytäntöönpano nyt odotti heidän isäntäänsä. Herkkä\nFilomène itse oli raivoissaan loukkaavasta kuoleman vaihtoehdosta, joka\noli tarjottu hänen palvelemalleen ja palvomalleen varakreiville.\n\nCorbal näytti järkkymättömältä, ikäänkuin ei olisi välittänyt päänsä\nyllä riippuvasta miekasta. Olipa hän vähemmänkin vaitelias kuin\ntavallista, ja hänen olemuksessaan vivahti hilpeyttä, haltioitumista.\nHän palveli huolehtivasti pöytävierastaan, jonka kasvoista hän käänsi\nsilmänsä pois vain silloin, kun neitonen näkyi olevan liian tietoinen\nhänen katseestaan.\n\nAlussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo\nhäneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä\nmuiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin\ntahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli\npöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan\nkatseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen.\nVarakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin,\nmutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta,\nsynnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät\nolivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli\nlopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen\nvarakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen\narvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen\nesiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen\nviehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä\ntosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo\nkalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat\nuskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi\nempimättä luottaa.\n\nCorbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen\nneitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän\ntoisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen.\nHän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja\npoistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei\nse jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella\nhänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin\nsäädyllistä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\n»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä\ntäydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen,\njoten ei siitä tule ajanhukkaa.»\n\nNäin puhui monsieur de Corbal vieraalleen seuraavan päivän iltapuolella.\n\nHe istuivat kirjastossa, johon hän aikaisemmin oli tytön vienyt,\nsiistimättömässä, tomuisessa, tahraisella valkoisella laudoituksella\nsisustetussa huoneessa, paitsi yhdeltä seinältään, jolla oli lattiasta\nkattoon ulottuva täyteen sullottu kirjahylly. Huonekalut olivat\nkauniita ja jykeviä, kuten kaikki Ludvig XV:n aikaiset, mutta ne\nnäyttivät, niinkuin kaikki muukin tässä talossa, kuluneilta. Ruuhka\navaralla kirjoituspöydällä todisti samalla sekä uutteraa opiskelua että\nhuolimattomuutta.\n\nMademoiselle de Montsorbier, istuen ikkunan ääressä sohvalla, jolle\ntoinen hänen hennoista, housunlahkeella verhotuista sääristään\noli ojennettuna, epäröi tämän ehdotuksen kuultuaan ja lausui\nmielipiteenään, että hänen oli parasta hämärissä painua matkalle\njälleen ja ettei hän voinut ajatellakaan saattaa herra varakreiviä\nalttiiksi sille vaaralle, että hänet tavattaisiin kätkemästä luonaan\nkarkuria.\n\nTällöin herra Corbal nauroi niin ilmeisesti huvitettuna, että se\nhiukan suututtikin neitosta, sillä eihän tämä voinut aavistaa, millä\ntavoin oli esiintynyt naurettavasti. Mutta toinen ei antanut hänelle\npitkää mietiskelyaikaa. Hän käveli puhuessaan huoneessa, suorana ja\nkomeana, näyttäen enemmän aatelismieheltä ja vähemmän muulta kuin\ntavallista. Hän ei ollut tänään ainoastaan pukeutunut eilen lakituvassa\nkäyttämäänsä juhlapukuun — ainokaiseen vaatevarastossaan, — vaan olipa\nsitä parannellutkin. Hänen kaulassaan upeili röyhelö, ja ranneröyhelöt\nverhosivat ulkotyön ruskeiksi painamia käsiä, ja hän oli etsinyt\nunohdetusta kätköstä pari helmisolkisia ja punakorkoisia kenkiä,\njollaisten käyttäminen niinä päivinä olisi saattanut vaaraan kenen\nniskan tahansa.\n\nHän selitti naurunsa. »Mademoiselle, minä olen sellaisen miehen\nkadehdittavassa asemassa, jolle vaarat ovat lakanneet olemasta, joka\nei enää voi tuntea mitään pelkoa. Tänään on tiistai, ja ensi torstaina\nminun tulee kuolla. Siksi minä nauroin huomauttaessanne vaarasta, joka\nkoituisi siitä, että pidän teitä luonani.»\n\nNeitonen heilautti säärensä alas ikkunasohvalta ja nousi pystyyn kuin\nseiväs, katsellen varakreiviä silmät suurina.\n\n»Monsieur! Kuinka se on mahdollista? Te huvittelette minun\nkustannuksellani. Kuinka te, joka olette vapaa...»\n\n»Minä selitän», ehätti toinen ja selittikin.\n\nNeitonen kuunteli hänen kertomustaan yhä lisääntyvässä tuskassa, mutta\nmyöskin yhä enemmän ihaillen miehen pelotonta tyyneyttä, sitä melkein\nhumoristista sävyä, jolla hän katseli epätoivoista asemaansa. Taaskin\nhänen mieleensä muistui eräs toinen, jonka sävy myöskin oli aina\nhumoristinen. Mutta mikä erotus!\n\n»Se elukka!» huudahti hän, kun kertoja oli lopettanut. »Se julma,\nilkkuva roisto!»\n\nVarakreivi nyökkäsi. »Kuvailette häntä varmaankin oikein. Hän on\nleikkisän häijy. No niin! Saakoon hän minun pääni. Mutta hän ei taivuta\nminua kumartamaan sitä hänen ilkkuvalle tahdolleen!»\n\nNeitonen väänteli käsiään polviensa välissä huolehtivassa\nkiihtymyksessä ja alkoi kehoittaa varakreiviä etsimään turvaa paosta.\n\nToinen keskeytti hänen puheensa heti alkuunsa. »Ajattelinhan sitä\ntietysti. Mutta se olisi hyödytöntä, ja epäonnistuminen tuottaisi\nalentavaa häpeää, jolle en halua panna itseäni alttiiksi. Minä en\ntahdo olla niiden vallankumouksellisten koirien ajamana otuksena.\nJos minun on kaaduttava, niin kaadun arvokkaasti, niinkuin vereni\nvaatii. Myönnätte kai, että toista vaihtoehtoa ei voi ajatellakaan,\nettä jokaista edesmennyttä Corbalia pöyristyttäisi haudassaan, jos\nhyödyttömän elämäni pelastamiseksi tekisin itseni syypääksi johonkin\nhalpamaisuuteen?»\n\nNeitonen tarkkasi häntä ääneti äärettömän säälivästi ja hellästi.\nTavallisissa olosuhteissa hänellä oli vähän taipumusta etsimään\nnaisille ominaista kyynelten lohtua. Mutta nyt hän kykeni vain tahtonsa\nponnistuksella ne hillitsemään.\n\n»Eikö ole», kysyi hän hetkisen perästä, »mitään kolmatta\nmahdollisuutta? Oletteko tarkoin miettinyt, monsieur?»\n\nEhkä hänen hellää huolehtimistaan värähti hänen äänessään enemmän\nkuin oli hänen tarkoituksensa. Herra Corbal pysähtyi hänen eteensä ja\nkatseli häntä tummilla, vakavilla silmillään. Hänen kasvonsa kävivät\nyhä vaaleammiksi, ikäänkuin äkillinen pelko olisi hänet vallannut, ja\nsyvempi kaiho hiipi niiden juoviin. Vihdoin hän vastasi hyvin hitaasti:\n\n»Niin, minä olen ajatellut. Ja kolmas vaihtoehto tarjoutuu. Mutta...»\nHän keskeytti puheensa pienellä epätoivon eleellä.\n\n»Mutta mitä, monsieur? Lausukaa se avoimesti. Sillä tavoin ajatusta\nkoetellaan.»\n\n»Tekin sen tiedätte! Kuinka viisas te olettekaan!» Hänen silmiinsä\nvälähti ihailua. »Tämä asia ei kuitenkaan kaipaa ilmilausumisen\ntodistetta. Minä epäröin vain pelosta, että minut ymmärrettäisiin\nväärin.»\n\nNeitonen melkein hymyili vilkaistessaan häneen. »Mitäpä teidän\ntapauksessanne merkitsisi miehelle väärinymmärrys? Väärinymmärrys kenen\ntaholta? Minunko? Mitä voi minun mielipiteeni tässä merkitä?»\n\n»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein\nhenkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.\n\nVarakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle\nja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.\n\n»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun\nhätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua,\nmademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta?\nMinä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa\nliene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»\n\n»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»\n\nHän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti,\nmikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat\ntäsmälliset ja oppineesti punnitut.\n\n»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään... kunnioituksen puutetta\nsanoissani. Toisissa olosuhteissa... Mutta nyt aika kiirehtii. Minä\nolen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni\novat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa\nseurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt\nmahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat\nminunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä\nkaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen... Pyydän,\nettä uskotte minua... Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut\nelämääni. Ei tätä ennen.»\n\nMademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja\nharmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta.\nVarakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut\nkuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani\nhermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.\n\n»Minä... minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en\ntiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että\nrakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää\nminua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää\nmitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»\n\nTaaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi\nollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.\n\n»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta...\nkuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun\nehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta\nniin omaehtoista, niin... niin välttämätöntä se oli, että minusta\non näyttänyt... Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai\nvaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista,\nvastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta,\nettä miehen sielu voisi... kokea niin paljon... tukemattomana. —\nMademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät...»\n\nNeitonen keskeytti hänet vihdoinkin. Hän oli noussut, ja uskomattomana\nihmeenä varakreivin silmissä hänen rintansa nojasi hänen omaansa\nvasten, ja hänen kasvonsa, kauttaaltaan vaaleat ja säälistä surkeat,\nolivat kohotetut häntä kohti.\n\n»Häpeättekö?» huudahti hän. »Häpeätte!» Neitosen äänessä oli hellyyden\nmusiikkia, joka huumasi miehen aisteja. »Teidän sananne eivät jätä\nmitään lausumatta. Ette ainakaan lausu mitään, mikä ei ole totta.\nVaistosi eivät ole pettäneet, rakkaani.»\n\nCorbalin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Hänen äänensä oli\nkärsivän miehen ääni.\n\n»Rakkaus on jokaiselle olennolle elämän täyttymys, ja minä olisin ehkä\nkuollut epätäydellisenä, jollet sinä olisi saapunut yhdennellätoista\nhetkellä.»\n\nNeitosta puistatti. »Oi, rakkaani!» Hän lepäsi raukeana varakreivin\nrintaa vasten.\n\n»Ah! Mutta kaikki se on nyt muuttunut!» huudahti Corbal rohkaistakseen\ntyttöä. »Sinä teet elämän mahdolliseksi. Jos olisin erehtynyt,\njos et olisi minusta välittänyt, niin kaikki muu olisi ollut\nsamantekevää. Mutta sittenkin olisin kuollut rikkaampana, jalompana\nsinun tuliaistesi vuoksi. Mutta koska sinä välität... Kuuntelehan,\nrakkaani. Vallankumoustuomioistuimen päätös käskee minut ainoastaan\nmenemään naimisiin. Kunhan siis vain menen naimisiin kolmen päivän\nkuluessa, niin täytän tämän heidän laiksi nimittämänsä törkeän ilveilyn\nvaatimukset. Filomène ehdotettiin minulle, koska en tahtonut itse tehdä\nvalintaa. Mutta Filomène tai joku toinen, samahan se heille on. Jos\nsiis tulet minun kanssani tuomioistuimen eteen talonpoikaisessa puvussa\n— se on varmempaa — tyttönä, jonka minä otan mieluummin, jonka olen\nitselleni valinnut... Me voimme keksiä sinulle kotipaikan. Se ei käy\nvaikeaksi. Jos siis...»\n\nTyttö irtausi hänestä ja astahti taaksepäin.\n\n»Oi, sinä et tiedä, mitä puhut!» huudahti hän syvässä tuskassa.\n\nToinen seisoi nolostuneena, kaikki hänen leijailevat toiveensa\nehkäistyinä.\n\n»Mutta jos... jos... me rakastamme toisiamme?» änkytti hän. »Mitä\nvaikeutta siinä sitten on? Tarvitseeko sen ajatuksen, että vihkiäiset\npidetään heti, olla niin vastenmielinen?»\n\n»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»\n\n»Mitä sitten?»\n\nNeitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta\nhuumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.\n\n»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä\nhänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen\nvaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen\nainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa\nhänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin\ntuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa\nminua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»\n\n»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun\nnähden.»\n\n»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.\n\n»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se\non surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin\nsillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»\n\n»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei\nolekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä...»\n\nNeitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.\n\n»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on\nse edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»\n\nKului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se\nymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli\nhän...?»\n\nNeitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan\nhymyyn.\n\nCorbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois\nkuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja\nistahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö\nymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen\npaljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat\nvalaisivat hänelle asian.\n\n»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset\nsilmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri\nhammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut\ntahrata!»\n\n»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»\n\n»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna\nmerkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos\nolisin voinut sinut säästää!»\n\nOvelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin.\n»Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja\npyytää saada teitä tavata.»\n\nMademoiselle de Montsorbier säpsähti.\n\nCorbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.\n\n»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten\nhän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi\njäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta.\nHäntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä\nhätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän\nsitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista\ntasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.\n\n»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»\n\n»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»\n\nVarakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä,\nkuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa\ntaloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi\narvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää\nminulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran\neteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten\nsisälle.»\n\nIhmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.\n\nEnnenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean\nseinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän\ntunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.\n\n»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen\ntuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en\nsuinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin\nhyllyltä.\n\n»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»\n\n»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen\npussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»\n\nHän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari\nkaksintaistelupistooleja samettikotelossa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nFilomènella oli viehätyksensä, ja luonteeltaan niin yritteliäs mies\nkuin kansalaisedustaja ei päästä naisellisia viehätyksiä huomaamattaan\nohitse.\n\nKun tyttö palasi eteisessä odottavan luo, otti tämä hänen pehmeästi\npyöristyneen leukansa laihaan käteensä ja tarkkasi häntä hyväksyvästi.\nHänen sanansa kuitenkin ilmaisivat, että hän teki sen intohimottomasti,\narvostelevan viileässä mielessä.\n\n»Joko hän havaitsee sinun sulosi, rakas tyttöseni, se nirso entinen\nylimys? Hänen asemessaan en minä totisesti kahta käskyä odottaisi. Minä\nteen sinusta vielä entisen varakreivin puolison», lupasi hän ja suuteli\nhäntä sinetöidäkseen kaupan. Intohimottomuus voi sittenkin joskus mennä\nliian pitkälle, ja kansalaisedusmies Chauvinièrella oli omat tapansa.\n\nHän päästi tytön leuan ja käski opastamaan vastahakoisen sulhasen luo.\nMutta Filomène muisti käskyn, että piti viivytellä, ja edusmies itse\noli tarjonnut hänelle siihen verukkeen. Vieläpä enemmänkin, — hänelle\nselvisi äkkiä, kuinka hän ehkä voisi pelastaakin varakreivin, kun hänen\nkiintymyksensä isäntää kohtaan oli sitä haltioitunutta lajia, joka\nhaluaa ilmaantua vain palveluksessa.\n\n»Ei ainoastaan sulhanen ole vastahakoinen», sanoi hän, ja viehättävät\nkasvot olivat käyneet nyrpeiksi. »Te pitelette kovin vapaasti köyhää\ntyttörukkaa, te vallankumoustuomioistuimen herrat. Te käskette miehen\nnaida minut, pyytämättä minulta siihen edes suostumusta. Pidätte\nitsestään selvänä, ettei minulla ole siinä asiassa mitään mielipidettä.\n'Naikaa Filomène torstaina, muutoin mestaamme teidät perjantaina'.»\nHän tuhautti nenäänsä vihaisen halveksivasti. »Te luulette, että siinä\non kaikki. Mutta entä jos Filomène ei halua miestä, jonka te määräätte\nhänen puolisokseen?»\n\nChauvinière rypisti hänelle otsaansa. Hän muisti ne lempeät katseet,\njotka oli nähnyt tytön luovan Corbaliin ja jotka ensiksi olivat hänelle\nvihjaisseet tämän juonen. Hänen nyrpistyksensä muuttui pilkalliseksi\nhymyksi.\n\n»Mitä leikkiä sinä minun kanssani leikit, tyttöseni?»\n\n»En mitään leikkiä, kansalainen edusmies. Se on verisen vakavaa, kuten\nte ja teidän tuomioistuimenne saavat havaita. Minä en ole annettavissa\nkuin lehmä tai lammas, enkä minä kuulu teille, jotta te voisitte minut\nlahjoittaa. Vapautta, hah? Se on kai teidän käsityksenne vapaudesta?\nKah, aristokraatit eivät olisi koskaan niin paljoa uskaltaneet, ettekä\ntekään uskalla, kun minusta on puhe!»\n\n»No, emme tietenkään, jos sinä niin sanot.»\n\n»Minä sanon niin.» Hänen äänensä kävi kimeäksi. Hän oli kiihoittunut,\noli kiihoittuvinaan intohimoisen vihaiseksi. »Teidän, herrojen, on\nparasta ymmärtää minut selvästi ja säästää itseltänne vaiva ajaa\ntätä järjetöntä asiaa edemmäksi. Minä en ota itselleni miestä teidän\nkäskystänne enkä suinkaan kansalaista Corbalia. Minä kieltäydyn\navioliitosta.»\n\nChauvinière hymyili kärsivällisesti tytön rajuudelle.\n\n»Niinkö?» virkkoi hän.\n\n»Ihan kerrassaan», julisti tyttö, ja hänen poskilleen karahti\nmelkein riemun puna hänen käsittäessään, että hän täten oli nolannut\nChauvinièren ja pelastanut rakastamansa varakreivin tätä uhkaavasta\nvaarasta.\n\nChauvinière hymyili yhä ja huoahti. »Ikävä juttu», sanoi hän. »Perin\nikävä ja säälittävä juttu! Hänen on nyt, jos hän mielii elää, etsittävä\nitselleen joku toinen, enkä minä rohkene toivoa, että hän löytää\npuoleksikaan niin viehättävän.»\n\nHän huokasi jälleen, sisimmässään nauttien leikistään. »Viehän nyt\nminut hänen luokseen, ole hyvä.»\n\nFilomène hätkähti kauhuissaan, kun huomasi, että hänen aseensa näin\nhelposti särjettiin. Hän nieli kiukkunsa kyyneleet, silmäillen\nkansalaisedusmiestä pahansuovasti, mikä vain lisäsi tämän salaista\nhilpeyttä.\n\nKun ei enää ollut mitään muuta tehtävää, saattoi tyttö ääneti\nedusmiestä ja ilmoitti hänet odottavalle varakreiville. Joustavana ja\nvikkelänä pitkässä harmaassa takissaan, kolmivärisessä vyöhikössään,\njosta nyt riippui sapeli, ja kokardilla koristetussa töyhtöhatussaan,\njota hän ei viitsinyt ottaa päästänsä, Chauvinière tepsutti kirjastoon.\nKynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi, salaista ivaa joka piirteessään,\nsilmäilemään varakreiviä, joka seisoi kädet selän takana levollisena\ntyhjän takan ääressä. Hän viittasi peukalollaan poistuvaa Filomènea\nkohti.\n\n»Mehevä tipu, ystäväni; häntä ei tulisi hylkiä miehen, jolla on hyvä\nmaku.»\n\n»Ehkei minulla ole hyvä maku — vallankumouksellisen mittapuun mukaan.»\n\n»Teidän itsenne tähden toivoisin, että teillä olisi. Te olette\nloukannut lasta vastahakoisuudellanne, ja hän selittää, ettei hän\nsuostu teidän aviosiipaksenne, vaikka tahtoisittekin. Mutta hänen\nvastustelunsa on voitettavissa pienellä suostuttelevalla kosiskelulla.\nTeidän asemassanne minä yrittäisin häntä suostutella. Joutuisitte\nhuomaamaan, että hänen käsivartensa syleilisivät teitä lämpimämmin kuin\ngiljotiinin kaulus. Mutta itsehän te saatte valita immen ja lesken\nvälillä.»\n\n»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»\n\nChauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti\nmurhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.\n\n»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä.\n»Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten\npäiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen\ntäällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä\nkehoittamassa...» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen\noikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän\nhuomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.\n\n»Mitä? Ken tuo on...?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä\neloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti\nja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja\nsen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on\nkohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa\npäänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa,\nrakas kirjurini?»\n\nMademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti\nsäilyttäen mielenmalttinsa.\n\n»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin\nkoruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.\n\n»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä.\n»Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän\nkuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä\nyllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti\nlähestyäkseen neitosta.\n\n»Pysykää paikallanne!»\n\nÄäni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se\ntosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä\nhuoneen lattian poikki.\n\n»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä\nyllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»\n\nVarakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin\nkamalaa ja uhkaavaa.\n\nChauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä\ntorjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän\nniin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön\nele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla.\nEnnenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä\npistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten\nvaralta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti\nvasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.\n\nHänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt\nhäntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla\nkyynärvarrellaan.\n\n»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä\nlähetän teidät helvettiin.»\n\nChauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti\njalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän\nnäytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden\nsilmiensä valppauden.\n\n»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas\naatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti\nte olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten\nolisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te\nhaluatte minua peloittaa?»\n\n»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»\n\n»No, mitä sitten?»\n\n»Tappaa teidät.»\n\nChauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa\nalla.\n\n»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä\nhyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi\nteidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa\ntapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte,\nystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»\n\nVarakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte,\nniin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää\nmitään tappaessani teidät.»\n\n»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti\ntyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla\nkaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla\nsaatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen\nkuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»\n\n»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi\nväliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen _teidän_ loppunne. Ja\nainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän\nsovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan\nkonnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto!\nPelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen\npuhtaan liljan kukkalehdillä.»\n\n»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään\noli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen\nhalveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te\nolette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy\nsuostua ehtoihin.»\n\n»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava\nse ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»\n\n»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on\nkäsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.»\nTällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava.\n»Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen\naskeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette\ntoki voi kieltäytyä.»\n\nMonsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen\npahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe\nvain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin\nkernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin\npaljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi\nsallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota\nteidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai\nampumataidosta.»\n\nChauvinièren kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. »Minut siis murhataan?»\n\n»Ei murhata. Teloitetaan.»\n\n»Hieno erotus!»\n\n»Te olette itse käsitellyt hienoja erotuksia jokseenkin vapaasti,\nkun asia koski muiden tuskaa. Onpa oikein että mies joskus tyhjentää\nmaljan, jonka on täyttänyt.» Varakreivin kylmä jäykkyys ei juuri\njättänyt epäilystä hänen päätöksensä lujuudesta. Kääntämättä katsettaan\nChauvinièresta hän puhui mademoiselle de Montsorbierelle. »Arvoisa\nneiti, saanko pyytää teitä poistumaan?»\n\n»Hyvä Jumala!» kuului voihkinana edusmiehen verettömiltä huulilta,\nhänen korskean mielensä ollessa nyt täydellisesti taltutettu.\nAinoastaan varakreivin jäykkä tuijotus ja varma tieto siitä, että\nhänen pieninkin liikahduksensa kiirehtisi lähenevää tuomiota, esti\nhänet uskaltamasta tavoittaa pistoolia povestaan. Vaikka pelko nyt\nkai puristikin häntä jäisillä kynsillään, säilytti hän kuitenkin\njärkensä kirkkauden. Viimeiseen silmänräpäykseen asti hän tahtoi\nvaania tilaisuuttansa. Senvuoksi hän yhä varoi tekemästä mitään, mikä\nkiirehtisi vielä mahdollisesti vältettävää loppua.\n\n»Olkaa hyvä, mademoiselle!» toisti varakreivi pyyntönsä melkein\nkäskevästi, sillä mademoiselle ei ollut hievahtanutkaan häntä\ntotellakseen.\n\nNeitonen liikahti vihdoin, mutta ei lähteäkseen.\n\n»Hetkinen, pyydän», virkkoi hän. Hän ponnisteli liikutuksessaan.\n»Olkaamme käytännöllisiä, kuten kansalainen edusmies itse alussa\nehdotti.»\n\nNiin liikutettu kuin neitonen saattoi ollakin varakreivin kiintymyksen\nsanelemista kamalista ja tinkimättömistä vaatimuksista, käsitti hän,\nkuinka joutavaa oli uhrata hänen silmissään hämärästi häämöittävä\npaon ja turvallisuuden mahdollisuus romantillisen kostontuuman\ntäytäntöönpanolle. Hän näki selvemmin ja kauemmaksi kuin varakreivi.\nHäntä ei ollut yhtä suuri närkästys sokaisemassa. Olla jonkun miehen,\nvaikkapa kuinka arvottoman, haluama ei voi naisesta koskaan olla yhtä\nanteeksiantamaton loukkaus kuin se on hänen hyväksytyn rakastajansa\nmielestä. Senvuoksi hän ei himoinnutkaan Chauvinièren verta yhtä\nhurjasti kuin varakreivi. Se voisi jäädä vuodattamatta, koska hänen\nelämänsä saattoi tehdä heille paremman palveluksen kuin hänen\nkuolemansa.\n\nHän esitti nyt tyynesti ehdotuksensa.\n\n»Kansalainen edusmies mainitsi äsken ehdoista. Kirjoittakoon hän kolme\nriviä ilmoittaakseen Poussignotin vallankumoustuomioistuimelle, että\nhän on äkkiä havainnut välttämättömäksi käväistä Neversissä, minkä\nvuoksi hän viipyy poissa huomiseen asti. Sallikoon hän senjälkeen\nteljetä itsensä tänne vuorokauden ajaksi, jotta saamme sen verran\netumatkaa pakotiellämme. Näillä ehdoilla ei varakreivi suinkaan\nkieltäytyne säästämästä hänen henkeään.»\n\nVarakreivin kasvot synkistyivät. »Minä olisin mieluummin...»\n\nNeitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan\nsuostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten,\nusko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun\ntarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»\n\nJos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut\nsanoja.\n\n»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen\nehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»\n\nChauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen\nja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan\nvastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen\ntarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.\n\nHän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta\narvokkaan tyynesti.\n\n»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat\nminulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis\nantautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun\ntakuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette\nte laiminlyö sen täyttämistä.»\n\n»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.\n\nChauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.\n\n»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan\nteidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten\ntapoja, saattaa sellaista luulotella.»\n\nChauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu\nkunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on\npistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa\nihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu\nmistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko\njättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle\nsentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja\nvuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»\n\n»Minä järjestän sen.»\n\n»Suonette anteeksi, että kaikin mokomin haluaisin tietää niistä\njärjestelyistä, ennenkuin täydellisesti alistun toivomuksiinne.\nKäsittänette, että minusta olisi perin vastenmielistä jäädä nääntymään\nnälkään siihen kellariin, johon te minut lukitsette, jos sattuisitte\nunohtamaan tai teille kävisi vaikeaksi ryhtyä minun vapauttamisekseni\nvälttämättömiin toimenpiteisiin.»\n\nNyt vastasi hänelle mademoiselle. »Tällä hetkellä huomenna jätetään\nvankikoppinne avain vallankumouskomitean esimiehelle sekä kirjelappu\nteidän vapauttamiseksenne tarpeellisine tiedoituksineen.»\n\nEdusmies kumarsi. »Se sopii mainiosti kylläkin. Mutta ken vie avaimen\nja kirjelapun?»\n\n»Voitte luottaa siihen, että löydämme viestinviejän, olemmepa missä\ntahansa. Siinä ei ole mitään vaikeutta.»\n\n»Mutta viestinviejät ovat toisinaan epäluotettavia. Entä jos tämä\nvitkastelisi tai kokonaan laiminlöisi tehtävänsä?»\n\n»Me teemme parhaamme hankkiaksemme täydellisesti luotettavan\nsanansaattajan ja takaamme hänelle sievoisen palkkion teiltä\nkannustaaksemme hänen intoaan. Sen enempää emme voi tehdä. Loppu jää\nteidän vaaraksenne.»\n\nChauvinière kohautti olkapäitänsä ja levitti käsiänsä. »Kai minun\ntäytyy suostua. Te jätätte minulle vähän valinnan varaa.»\n\n»Asiaan sitten», komensi Corbal. »Kyhätkää kirjelappunne täällä. Tuolla\npöydällä on sulkakyniä, mustetta ja paperia.»\n\nChauvinière astahti kirjoituspöydän luo, kuten häntä oli käsketty, veti\ntuolin sen eteen ja istahti, varakreivin yhä tähystäessä häntä kohti\npistooli ojennettuna.\n\nHänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen,\nmutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä\ntoimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa\nja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.\n\nVihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti\nkirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä —\nniin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain\nkolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.\n\n»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.\n\nHetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin,\nmutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä\nalta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä\npidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen\nherpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt\nvaarattomasti toisaalle käännettynä.\n\nCorbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen\ntakkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan\näänensä lausuvan:\n\n»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni.\nTilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä\nkäyttää.»\n\nJa hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen\npyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.\n\nTukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin\nranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli\nollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän\nnojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka\nmelkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.\n\nHänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon\ntapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi\nkirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa.\nYskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti\npuhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti\nhänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä\nvääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle\nhievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.\n\nSe kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt\nliikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta\nsivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava\npistooli yhä kädessään.\n\nOn kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski\nvähäpätöisintä seikkaa.\n\n»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella\näänensävyllä.\n\n»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen\njotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.\n\nVarakreivi jatkoi mietelmäänsä.\n\n»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt\nminulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En\nsuinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri\najoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»\n\n»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin».\nHäntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki\nkasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli\nvarakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan,\npää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja\nrohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven,\njonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène\nheitä odotti säikähtyneenä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nIstuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä\nharmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen\nmalttinsa takaisin.\n\nHän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen\nvieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa,\nsilitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen\npuoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken\nmuun.\n\n»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole\npaikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen\nkuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme\nkaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»\n\nMutta monsieur de Corbal hymyili luottavaisesti. »Sinun neuvokkuutesi\non sen jo järjestänyt, rakkaani. Ne rivit, jotka käskit hänen\nkirjoittaa tuomioistuimen jäsenille, riittävät täydellisesti\nselittämään hänen viipymisensä, kun taas hänen poistumisensa raivaa\ntieltä ainoan esteen... minulta vaadittuihin vihkiäisiin siinäkin\ntapauksessa, että... että sinä...»\n\nNeitonen keskeytti hänet, kohottaen silmänsä heikon hymyn välähtäessä\nvalkoisilla kasvoilla. »Sitä voit nyt pitää varmana, Raoul.»\n\n»Älkäämme sitten hukatko aikaa. Filomène hakee sinulle tarvitsemasi\nvaatteet, ja me lähdemme heti lakitupaan. Tuomioistuimen jäsenet ovat\nomasta puolestaan ystävällisiä minua kohtaan. Ainoastaan Chauvinièren\nvaikutusvalta ja hänen heissä herättämänsä pelko jäykensi heidät minua\nvastaan tässä vallankumouksellisessa naimisasiassa. Chauvinièren poissa\nollessa he sallivat minun kernaasti valita itse morsiameni, kunhan vain\nnoudatan määräystä. Eikä Chauvinière itsekään olisi voinut mennä niin\npitkälle, että olisi pakottanut minua vaimon valinnassa, jos vain olin\nhalukas sellaisen ottamaan, varsinkin kun hän olisi ollut alhaista\nsyntyperää, kuten sinä olet olevinasi. Tule siis. Matkalla keksimme\nsinulle kotipaikan samoinkuin nimenkin.»\n\n»Kuinka sinä ryntäät eteenpäin!» vastasi toinen ja melkein nauroi\nsydämenkivistyksestään ja äsken tehdyn työn yhä herättämästä kauhusta\nhuolimatta.\n\n»Se on välttämätöntä. Aika on täpärällä, tule!»\n\n»Malta, malta!» sanoi neitonen käskevästi. »Älä salli kiireen\nkannustaa meitä harkitsemattomuuteen. Ajattele ensin minkä täytyy olla\nseurauksena. Chauvinièren tiedonanto tyydyttäisi kyllä tuomioistuinta\nnyt. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi? Päivän, parin päästä ryhdytään\ntiedusteluihin...»\n\nVarakreivi keskeytti säikähtyneen tytön puheen. »Sinä et tunne\nPoussignotia. Minä tunnen. Olen elänyt täällä kaiken ikäni. Luota minun\narvostelukykyyni tässä suhteessa. Chauvinièren läsnäolo on ollut seudun\npainajaisena. Hänen poissaolonsa tuottaa huojennusta, palautumista\ntavallisiin oloihin, mikä tunne alati kasvaa hänen poissaolonsa\npitkittyessä. Varsin pian on poussignotilaisten ainoana huolena pelko\nChauvinièren palaamisesta, Poussignot ei tee mitään sitä kiirehtiäkseen\nja elää tyytyväisenä siihen asti, kun se ei tapahdu.»\n\n»Sinä olet kovin luottavainen.»\n\n»Minulla on syytä siihen.»\n\nVarakreivin vakuuttelu aikoi jo tehota. »Entä kirjelappu?» kysyi\nneitonen. »Miten toimitat sen tuomioistuimelle?»\n\n»Oh, olen minä sitäkin ajatellut. Sen majatalon tallirenki, jossa\nChauvinière asuu, on isännöitsijäni Fougereotin veljenpoika,\njumalaapelkääväinen nuorukainen, joka inhoo kaikkia kumousmiehiä.\nFougereot vie kirjeen hänelle, ja hän toimittaa sen perille, — varsin\nluonnollinen viestinviejä.»\n\nTytön kasvot kirkastuivat vihdoinkin. »Sinä olet ajatellut kaikkea»,\nvirkkoi hän hyväksyvästi. »Chauvinièren kuolema siis...»\n\n»On paras, mitä voisi tapahtua maailmalle yleensä ja meille\nerikoisesti. Ja itse hän syöksyi surmaansa vehkeillen, kunnes vehkeily\nkääntyi hänen omaksi turmiokseen. Nouda Fougereot pelloilta, Filomène.\nSillä välin minä haen kirjelapun.»\n\nTyttö lähti asialleen, ja varakreivi palasi kirjastoon. Yksikseen omiin\nmietteisiinsä jääneenä mademoiselle de Montsorbier sai taas hetkellisen\npöyristyskohtauksen ja kätki kasvot käsiinsä sulkeakseen pois silmistään\nChauvinièren sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Tässä\ntilassa monsieur de Corbal tapasi hänet palatessaan. Neitonen kuuli\nhänen sulkevan kirjaston oven ja kiertävän avainta lukossa. Sitten\nvarakreivi, nähdessään hänet lyyhistyneenä, riensi hänen luokseen.\n\n»Rakkaani, rakkaani! Rohkeutta! Rohkeutta!»\n\n»Kyllä minä sitä tarvitsenkin.» Hänen kalpeat huulensa olivat\nkiertyneet hymyyn, puoliksi kaameaan, puoliksi veitikkamaiseen. »Minä\nen ole tottunut ihmisiä tappamaan.»\n\n»Kunpa olisin voinut sinut siitä säästää!» huudahti toinen. »Mutta\nsinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi.» Ja hän selitteli kauan\nkarkoittaakseen rakkaansa mielestä kauhun, jonka vallassa huomasi hänen\nolevan. Vihdoin hänen hellät ponnistuksensa saavuttavatkin tuloksen.\n\n»Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Tämä on pelkkää heikkoutta. Eikä\nsellaiseen nyt ole aikaa. Onko sinulla se kirjelappu?»\n\nVarakreivi näytti sitä ääneti. »Lue se minulle. Tarkastakaamme, mitä\nhän on kirjoittanut.»\n\nPäivä oli hämärtymässä. Hän harppasi risti-ikkunalle ja olkapää\nkäännettynä tyttöä kohti kohotti arkkia niin, että valo lankesi siihen.\nSiinä asennossa hän viipyi kauan liikkumattomana ja ääneti, kunnes\nneitosen kärsivällisyys vihdoin loppui.\n\n»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •\n\nVarakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen\nkasvonsa olivat liidunvalkoiset.\n\n»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti\nkatkerasti, toivottomasti.\n\n»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan.\nTulehan tänne.»\n\nTyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut,\nse on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:\n\n»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien\nneljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista\nasiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu\nvihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka\nminulle täällä tänään valmistitte.»\n\nHän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi\nnyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi\nminulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti,\nettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli\ntähdätty hänen päätänsä kohti.»\n\n»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli\nhänen kuolemansa.»\n\nHe vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun\nheiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat\naikoneet nojata.\n\nHe näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä\niltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli\nlisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan\nniistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa.\nSillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi\nChauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi\nalkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut\naikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä\nhänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät\nhuomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi.\nJäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi\nCorbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän\nei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä\nvaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä\nesille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon\nkaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.\n\n»Vain yksi asia on nyt mahdollinen», sanoi varakreivi. »Minun täytyy\nlähteä. Minun täytyy lähteä heti, ennenkuin metsästys alkaa.»\n\nTyttö vilkaisi häneen, kirkkailla kasvoilla päättäväinen ilme.\n\n»Tarkoitat, että meidän täytyy lähteä.»\n\nVarakreivi pudisti päätänsä. »Luuletko, että minä sidon sinut\npyydystettävään mieheen?»\n\n»Sinua pyydystellään minun tekoni tähden.»\n\n»Entä sitten? Sinä teit tekosi pelastaaksesi minut. Se kävi\nvälttämättömäksi minun oman huolimattomuuteni tähden. Vastuunalaisuus\nteosta on minun. Minulla oli joka tapauksessa aikomus hänet surmata.\nAinoastaan sattuma, oma typeryyteni sen esti.»\n\n»Kaiken tuon pohtiminen ei maksa vaivaa», virkkoi toinen. »Onhan\ntärkeämpiä asioita mietittävinä.» Ja että hän niitä mietti, todistavat\nhänen tiukkaan puristuneet kulmakarvansa.\n\n»Niin, niin», myönsi varakreivi. »Sinun täytyy nyt pitää huolta\nitsestäsi, rakkaani. Sinun ei olisi viisasta jäädä tänne. Minä koetan\nkeksiä jotakin sinun hyväksesi. Kaikki, mitä tällä hetkellä ymmärrän —\nvaikka sen sanominen murtaakin sydämeni — on se, että sinä et millään\nmuotoa saa lähteä minun mukaani.»\n\nTaaskin neitonen katsahti häneen, tällä kertaa heikosti, surullisesti\nhymyillen. »Kuinka pitkälle luulet pääseväsi pakenemaan tässä\nmielipuolten maassa?»\n\n»Juuri siksi, juuri siksi», vastasi Corbal intohimoisesti. »Minä\ntiedän, että minulla on tuskin ollenkaan mahdollisuuksia.»\n\n»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua\nentistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme\nkeskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni\nvälitse, yrittämättä häntä pidätellä?»\n\n»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.\n\n»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen\nhellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin,\nhuolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»\n\n»En minä tiedä, niihin minä uskon.»\n\n»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja\nminut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta\nasti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella\najankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta\ntavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on\nliittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin,\nolisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua\nsilloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin.\nVoitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun\nolemme toisemme tavanneet?»\n\nNeitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan\nvihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa\n— että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka\nmääräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin,\nkäsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo\nheikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.\n\n»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen\nmurheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole\npelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me\nsaattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun\nasti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille\non varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät,\njoihin olisit tyytynyt.»\n\nVarakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin,\nvakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean,\nsäikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli\nhäntä hellästi.\n\n»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon\nhaltuun.»\n\nTyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi\nja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin\npukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat\nhänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi\ntietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.\n\nNeitonen laski hänestä keveää leikkiä. »Luulit tietysti, että haluaisin\nottaa osaa sokeaan, hapuilevaan pakoon, joka veisi meidät päätähavin\nturmioon. Mutta minä ehdotan perääntymistä hyvässä järjestyksessä.\nTuuma on täällä.» Hän napautti kultakutrista päätänsä. »Yksityiskohdat\novat vielä harkittavat. Sen teen pukua muuttaessani. Älä kysele minulta\nmitään nyt, ystäväni. Usko minuun ja jätä itsesi minun haltuuni, kuten\njuuri vastikään sanoit tekeväsi.»\n\nCorbal menetteli jalomielisesti sivuuttaessaan tästä puolinaisesta\nluottamuksesta johtuvan kiusaantumisen tunteen. »Pidä sitten pääsi,\nrouva Kohtalotar», virkkoi hän; »minä olen antautunut ilman ehtoja».\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nLuovutettuaan hänen käytettävikseen vähäisen vaatevarastonsa jätti\nmonsieur de Corbal hänet ja lähti tekemään omia valmistaksiaan pian\nalkavaa matkaa varten. Hän keräsi mitä rahoja hänellä oli, pienen\nsalaisen kultasäästön, jonka hän kätki onttoon vyöhön lähinnä\nruumistaan, sekä muutamia vallankumousajan seteleitä käytettäviksi\nmatkalla rajalle, koska ne sen tuolla puolen olisivat hyödyttömiä,\njos he sinne koskaan pääsisivätkään. Oli myöskin joitakuita perheen\njalokiviä, jotka — koska tunteen täytyy väistyä välttämättömyyden\nedestä — voitaisiin myöhemmin ulkomailla muuttaa rahaksi, ja lopuksi\nmuutamia velkakirjoja ja muita arvopapereita, jotka nykyisin edustivat\nvarsin epävarmoja omistuksia, mutta tulisivat jälleen arvokkaiksi,\njos Ranska kerran heräisi ja pudistaisi tasavaltalaisen painajaisen\nniskastaan. Koska ei voinut tulla kysymykseen ottaa kaikkia, kävi\nvälttämättömäksi valita tärkeimmät, ja se valitseminen vei jonkun\nverran aikaa.\n\nLähes tunti oli kulunut, ennenkuin hän saapui alas halliin\nkannussaappaissa, kantaen viittaa ja matkalaukkua, sillä neitonen oli\nhänelle sanonut, että he ratsastaisivat julkisesti niin pian kuin oli\ntullut pimeä. Se oli nyt tullut, ja kynttiläsarjan valossa hän tapasi\ntoverinsa jo odottamassa pukeutuneena vaatteisiin, jotka naurettavasta\nväljyydestään huolimatta antoivat hänelle hiukan samaa nuorenherran\nilmettä kuin ennen Chauvinièren kirjurina. Kun otamme huomioon, mitä\nmerkillistä hän oli saanut aikaan saksilla ja neulalla, näytti hänen\nripeytensä laittautua kuntoon niin lyhyessä ajassa ihan ihmeelliseltä.\nJa näytti siltä, että hänen valmistuksensa olivat päättyneet jo vähän\naikaisemmin ja että hän sitten oli ryhtynyt järjestelyihin, joista\noikeastaan olisi varakreivin tullut huolehtia. Sillä juuri kun Corbal\nastui portaita alas, kuuli hän neitosen puhuvan Fougereotille, joka\nsillä hetkellä saapui ulkoa sisälle.\n\nHänen äänensä kajahti kimakasti. »Tulette juuri ajoissa, Fougereot.\nTuolta saapuu herra varakreivi. Oletteko laittanut kaikki valmiiksi?»\n\n»Kaikki on tehty niinkuin mademoiselle käski», vastasi mies, siten\nilmaisten herra Corbalille, ettei neitonen ainoastaan ollut ilmoittanut\nsukupuoltaan ja säätyään hänen väelleen, vaan myöskin antanut heille\nlähtöä koskevia määräyksiä.\n\n»Entä teidän perheenne?»\n\n»Odottaa pihalla Filomènen kanssa.»\n\n»Ja hevoset?»\n\n»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»\n\n»Vyöhikkö ja hattu?»\n\n»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»\n\nMonsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla.\nHän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt,\nmutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä\nyhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin\nsamaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.\n\nNaurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä\nratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen\nvyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu\nChauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne\nvarakreiville.\n\n»Nämä ovat sinulle.»\n\nTämä säpsähti melkein kauhuissaan.\n\n»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on\nvälttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»\n\n»Siihen tarvitaan jotakin enemmän...» aloitti toinen.\n\n»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan,\nystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»\n\nCorbal totteli neitosen käskyä ja salli hänen auttaa virkavyöhikön\nsitomisessa ja sitten taluttaa itsensä ulos, Fougereotin seuratessa\nmatkalaukkua kantaen.\n\nPihalla hevosten luona, jotka voitiin nähdä avoimesta ovesta\ntulvivassa valossa, seisoivat Fougereotin vaimo, heidän kaksi\nisoa poikaansa ja Filomène. Sanottiin lyhyet, mutta liikuttavat\njäähyväiset kartanonherran ja hänen vähentyneen »perheensä» välillä.\nKaikilla neljällä Fougereotilla oli kyyneleet silmissä, ei ainoastaan\nvarakreivin lähdön tähden, vaan senkin vuoksi, mitä vielä oli tehtävä.\nTämä ja Filomènen katkonainen nyyhkytys liikuttivat häntä niin syvästi,\nettei hän rohjennut puhua. Ääneti hän puristi jokaisen kättä vuoronsa\njälkeen ja nousi sitten satulaan. Mademoiselle de Montsorbier puhui\nhänen puolestaan.\n\n»Te pidätte huolta tiluksista», sanoi hän heille, »ja käsittelette\nniitä ominanne, kunnes herra varakreivi saapuu vaatimaan niitä\ntakaisin».\n\n»Jumala suokoon, että se tapahtuu pian!» virkkoi Fougereot ja lisäsi\ntukehtuneella äänellä jotakin, mitä varakreivi ei ymmärtänyt »Me\nrakennamme talon uudestaan teille.»\n\n»Jumala suojelkoon teitä, herra varakreivi!» huudahti Fougereotin vaimo\nja toiset toistivat sen hänen jälkeensä.\n\nTämän onnentoivotuksen vielä kaikuessa hänen korvissaan kannusti\nCorbal, yhä puoleksi huumaantuneena, hevosensa raviin, ja sitten\nhän ratsasti Poussignotin pientä kaupunkia kiertävää polkua pitkin\nhämärässä kauniin, hennon, mutta päättäväisen toverinsa kera Burgundia\nkohti.\n\nHe nousivat kaupungista itään päin kohoavaa vierua myöten ja\npysähtyivät puolitoista tuntia myöhemmin kukkulalle salliakseen\nhevostensa hengähtää ja katsoakseen taaksensa.\n\nLaakso oli alhaalla pimennon peitossa. Mutta kahdeksan kilometrin\npäässä idässä halkaisi leimuava merkkituli pimeyden ja osui Corbalin\nsilmään. Eikä ainoastaan silmään. Hän tähysti hetkisen, kurottaen\npäätänsä ja henkeään pidätellen.\n\n»Taivaan Jumala!» huudahti hän vihdoin. »Se on Corbal! Se palaa!» Jos\nhän itse olisi palanut polttoroviolla, olisi hänen äänessään tuskin\nvoinut värähtää ahdistavampaa tuskaa.\n\nMademoiselle, hänen kyynärvartensa vieressä, huoahti ennenkuin vastasi.\n\n»Niin, rakkaani, se on Corbal. Corbal, ja kaikki, mitä siellä on, on\nsytytetty Chauvinièren kuolinkokoksi.»\n\nTytön äänessä oli jotakin, mikä muistutti hänelle Fougerotin\nsalaperäistä lausetta: »Me rakennamme talon uudestaan.» Hän kumartui\nsatulassaan tuijottaakseen tyttöön pimeässä.\n\n»Sinä tiesit sen!» huudahti hän melkein moittivasti. »Se tehtiin minun\nkäskystäni.»\n\n»Sinäkö käskit?» Hänen äänessään värähti kummastusta. »Ja ne tottelivat\nsinua?»\n\n»Vain siksi, että he käsittivät sen välttämättömäksi sinun ja heidän\noman turvallisuutensa vuoksi.»\n\n»Välttämättömäksi? Mikä välttämättömyys? Ja miksei minulle ilmoitettu?»\nVarakreivi oli suuttumuksen ja valituksen välimailla.\n\n»Sinä olisit voinut epäröidä, ja olisi ehkä kulutettu aikaa sinua\nsuostuttelemalla. Ehkä sinä luonnollisesta rakkaudestasi isiesi taloa\nkohtaan et olisi suostunut, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä.\nFougereot käsitti sen myöskin. Siksi hän minua totteli.»\n\n»Mutta mikä pakko siihen oli?» toisti varakreivi.\n\n»Oli pakko hävittää kaikki todistukset tapahtumasta, ei ainoastaan\ntakaa-ajon ehkäisemiseksi, vaan myöskin taloon jääneen väkesi\nturvallisuuden vuoksi, heitä kun muutoin olisi voitu syyttää.\nKuuntelehan, rakkaani. Nyt ovat Fougereotit Poussignotissa\nkertomassa tarinaa, jonka minä heille opetin. He kertovat, että he\nhämärissä palatessaan peltotöistä näkivät linnan palavan. Muuta\nhe eivät tiedä. Poussignotissa arvellaan sinne tänne, otaksutaan\nkymmeniä mahdollisuuksia, niiden joukossa sitäkin, että sinä itse\ntuhouduit liekeissä, jotka he ehkä aavistelevat — Fougereotit siihen\nviittailevatkin — sinun itsesi sytyttäneen. Saatetaan myöskin otaksua\nyhtä ja toista Chauvinièresta, varsinkin jos jotkut tietävät hänen sinä\niltana saapuneen Corbaliin. Mutta älä salli sen itseäsi häiritä. Aamun\nsarastaessa me olemme etäällä täältä.»\n\n»Sinä teet asian minulle selväksi», sanoi hän. »Suo anteeksi\ntylsyyteni.» Corbal katseli laakson yli noita hulmahtelevia liekkejä,\nja niitä katsellessa hänen silmänsä sumenivat. »Niin, se oli\nvälttämätöntä, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon, mutta voi, hyvä\nJumala!»\n\nKului hetkinen ennenkuin neitonen hänelle vastasi ja samalla laski\nkätensä hänen käsivarrelleen.\n\n»Tässä maailmassa, Raoul, kaikki omistamisen arvoinen on ostettava ja\nmaksettava. Tuo kokko on sinun henkesi hinta. Ei kai se hinta ole liian\nkallis?»\n\nCorbal kääntyi heti lemmittynsä puoleen ja ponnistautui irti kaikesta\nheikkoudestaan.\n\n»Ei suinkaan, vaikka se olisi tuhatkertainen, jollei minua vielä nolata\n— jos sillä hinnalla saan ostaa elämän ja lemmen.»\n\n»Sinua ei nolata, rakkaani. Minä olen luvannut sinulle molemmat\nenkä kummassakaan suhteessa sinua petä.» Neitonen irroitti kätensä\nhänen käsivarrestaan ja puhui toisessa, reippaammassa äänilajissa.\n»Rientäkäämme, tästedes sinä olet kansalaisedustaja Chauvinière,\nvirkamatkalla Sveitsiin, ja minä sinun sihteerisi Antoine.»\n\nVarakreivi huokasi, yhä epäröiden. »Niin, mutta jos meidät vaaditaan se\ntodistamaan?»\n\nTyttö ojensi hänelle öljyttyyn silkkikankaaseen käärityn ja rihmalla\nsidotun mytyn. »Parasta, että sinä pidät näitä hallussasi», sanoi\nhän. »Ne ovat turvallisuuskomitean edusmies Chauvinièrelle ja hänen\nkirjurilleen antamat passit, joissa käsketään kaikkia avustamaan heitä\nja kielletään millään tavoin heidän matkaansa häiritsemästä yhden\nja jakamattoman tasavallan nimessä, ja siellä on muitakin tärkeitä\npapereita, joissa vaaditaan, että kaikki siviilivirkailijat heitä\ntottelevat. Menettelin viisaasti siepatessani edusmiehen salkun, kun\npakenin hänen luotaan La Charitéssa. Mutta koskaan en aavistanut, että\njälleenkin esiintyisin hänen kirjurinaan, kun en luullut löytäväni\nChauvinièrelle viransijaista, mikä hänen eläessään ei olisikaan ollut\nhelppoa.»\n\nVarakreivi oli vaiti pitkän aikaa silkasta ihmettelystä tällaisen\nälyn ja kekseliäisyyden vuoksi. Sitten hän huokasi, mikä päättyi\nnaurahdukseen.\n\n»Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin luulotella, että sinä toivoit\nmeidän pääsevän rajan yli vain umpimähkään. Tämä tekee asiat helpoiksi\n— varmoiksi! Oi, se on uskomatonta, yhtä käsittämätöntä kuin sinä olet\nitse, Cléonie!»\n\nHän kuuli neitosen vastausnaurun pimennosta. »Rientäkäämme eteenpäin,\nrakkaani. Olemme kai varmemmalla pohjalla kuin mitä sinun\ntasavaltalaiset hääsi olisivat tarjonneet.»\n\nCorbal käänsi hevosensa seuraamaan neitosen ratsua.\n\n»Häät olivat sentään myöskin sopimuksessa», virkkoi hän.\n\nTyttö vastasi hänelle taaskin nauramalla, mutta tällä kertaa hyvin\npehmeästi ja hellästi. Ja vihkiäiset tapahtuivat viikkoa myöhemmin\nLausannessa, jossa he olivat ystävien parissa.\n\n\n\n"]