[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1RUncXB7z2NfQP1BKqrEt5qy9gadYH0sLtdBkeb6J_Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2961,"Ruotsin rajalta","Kataja, Väinö",1867,1914,"2961-kataja-vaino-ruotsin-rajalta","2961__Kataja_Väinö__Ruotsin_rajalta","Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta","romaani",[],[],"fi",1912,null,23659,146802,false,72810,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Ruotsin rajalta : Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta\" by Väinö Kataja is a historical account written in the early 20th century. The narrative explores smuggling operations and the lives of characters involved in this clandestine trade across the Finnish-Swedish border, specifically during a harsh winter season. The book likely delves into themes of survival, risk, and the socio-political climate of the border region, focusing on characters like Ranta-Jussi, a designated messenger for illicit goods, and Rämä-Heikki, a fellow smuggler.  The opening of the book introduces Ranta-Jussi as he makes his way back to Finland from Haaparanta, laden with contraband supplies. He navigates the treacherous wintery conditions with an urgency that seems imperative to his mission. Encounters with other characters, like Rämä-Heikki and the border guards, hint at the complexities and dangers of his undertaking, as well as the camaraderie among those involved in smuggling. The dialogue reveals a blend of tension and humor, giving insight into the lives of those who defy authority for the sake of profit and survival, setting the stage for the unfolding drama in this historically grounded tale.  (This is an automatically generated summary.)",[],207,"Romaani sijoittuu Tornionjoen laaksoon ja kuvaa rajaseudun elämää sekä laitonta salakuljetusta. Se seuraa tullikavaltajien vaarallisia matkoja ja yrityksiä välttää viranomaisia talvisissa olosuhteissa.","Väinö Katajan 'Ruotsin rajalta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2961.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUOTSIN RAJALTA\n\nTullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nRuotsin puolen maantietä Haaparannalta päin mennä junnasi rahtikuorma\nTornionjokivartta ylöspäin.\n\nMies, joka kuorman perässä käveli, oli lyhyenlainen, puettuna\npäällyksettömään lammasnahkaiseen turkkiin. Keli oli huono, sillä oli\nsydäntalven pakkassää, vitikeli, joka on tihmein talven keleistä.\nMutta vaikka mies näyttikin kuluneessa turkissaan ja kelottuneessa\nnaapukassaan olevan tavallisia rahtimiehiä, oli hänellä valjaissa hyvä\nja lihava hevonen, joka kävellä huiski roimasti, huonosta kelistä\nhuolimatta. Mies sai joskus pistää pientä juoksua pysyäkseen perässä.\nHän olikin jo ajanut useista rahtikuormista edelle ja oli nyt ihan\nyksin saapunut kahden kylän väliselle metsätaipaleelle. Kuorma oli\npäältä päin peitetty loimilla ja nahkasilla, mutta pitkän matkareslan\nharvojen ohimoliistojen välitse näkyivät kuin jauhosäkkien valkoiset\nhurstit.\n\nHän ei ollut vielä, sitten kun Haaparannalta läksi, kertaakaan\nlevähdyttänyt hevosta eikä itsekään poikennut mihinkään tienposkessa\noleviin tavallisiin syöttö- ja kahvipaikkoihin.\n\nKiire oli. Taipaleella, jolla muutamin paikoin oli loivaa myötälettä,\nantoi hän hevosen juosta, ohjia kiinnittäen ja massautellen suullaan.\nMies hymyili itsekseen, ja hänen silmänsä kiiluivat. Hevosen juostessa\nhän keikahti näppärästi istumaan reslan partaalle, otti pienoisen\ntaskumatin povestaan ja maistoi herneen. Ei paljoa... ei paljoa! —\nvakuutti hän itselleen, löi korkin lujaan pullon suulle ja hyppäsi\njälleen kuorman perään kävelemään.\n\nLyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän.\n\n— Parahiksi kerkiän... määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän\nhämärtymisestä aikaa arvaten.\n\nMutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että\nhöyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa\nhuurteessa, hoputteli hän yhä.\n\nKun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas\nrahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä,\nKaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu.\n\n— Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä\nniin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut\nHaaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että\nehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit...\n\nMökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen\nmies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut\nja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen.\n\nRämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä,\nettä oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän\njo vastaan.\n\n»Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen\nrääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle\ntietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja.\n\nSiinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, Palomäen\nSanteri-vainajan kavala kumppani.\n\n»Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä\nreki...!»\n\n»On nyt tavaraa», naurahti toinen vastaan. »Monta säkillistä konjakkia\nja vielä lisäksi muita juotavia...\n\nMutta elä sinä...»\n\n»Minäkö...!»\n\n»No, luotan nyt sinuun, niinkuin ennenkin... Vaan elä sano mistä\nsait...»\n\n»No huihai...»\n\nHevosen syödessä kauroja juttelivat miehet siinä minkä mitäkin\ntullikavalluksesta, joka nyt taas tänä talvena oli noussut entiseen\nvoimaansa, vieläpä isommaksikin.\n\nNiissä hommissa olivat nytkin sekä Ranta-Jussi että Rämä-Heikki.\nRanta-Jussi oli nyt päässyt Lampan uskotuksi mieheksi ja Jussi oli\nvuorostaan ottanut Rämä-Heikin apurikseen. Kuiskaamalla miehet\npuhelivat, vaikkei ketään kuulijaa ollut näkösällä. Mökin mies,\nKaakkuri-Janne, joka oli molempien miesten uskottu, istuskeli ölvinä\npirtissä, vaikka tiesikin, mitä miehet kuorman luona puuhasivat.\nRämä-Heikki oli avannut suuren nahkalaukkunsa, johon Ranta-Jussi luki\npulloja, »olkirokkiin» pistettyjä.\n\nPaljon niitä siihen meni, ja kun oli täyteen pannut, nauhoitti\nRämä-Heikki laukun ja nostaen sen selkäänsä virkkoi:\n\n»Raskaspa siitä tuli, mutta kyllä se kevenee, kun Suomen puolelle\npääsen...»\n\nSäkki, josta Ranta-Jussi oli pulloja ottanut, oli tyhjennyt puolilleen.\n\n»Kyllä Janne lopuista huolen pitää, enempää en uskalla ottaa tällä\nkertaa», sanoi Rämä-Heikki.\n\nRanta-Jussi nosti säkkilopun olalleen ja läksi astumaan mökkiin.\nRämä-Heikki seurasi perässä, varustellen laukkuaan olkapäille.\n\nPortaille kiepsahti mies pirtistä vastaan ja kuiskasi: »Joutukaa! Voipi\ntulla rahtimiehiä!»\n\n»Ohi ajoin Lamminpäässä, eivät ehdi vielä tänne!» vakuutu Jussi.\n\nMökin mies aukaisi avaimella oven kamariin, joka oli porstuan perällä\nja oli puolillaan kaikenlaista rojua ja roskaa. Sinne vei Jussi säkin,\nja Janne pisti oven lukkoon.\n\nRämä-Heikki oli sillä aikaa noussut suksilleen ja lähtenyt painaltamaan\nSuomen puolelle, josta mökille oli hiihtänytkin.\n\n»Olipa sillä nyt kiire», kummaili Jussi. »Olisi tehty tässä\npuoletkupit...»\n\n»Sinua varten on kahvi jo valmiina ollut pari tuntia», ilmoitti\nKaakkuri-Janne, nähtävästi hyvillään siitä, että hänkin, »uskotun\ntavaran» erinomaisena hoitajana, saisi taas rennot ryypyt palkakseen.\n\nMiehet menivät pirttiin, jossa ei ollut ketään muuta kuin mökin vaimo,\naivan kuuro ja melkein sokea. Janne sai itse olla sekä isäntänä että\nemäntänä.\n\nRanta-Jussi istahti pöydän päähän ja Janne alkoi hommata kahvia pöytään.\n\n»Tuossa sinullekin taas, jos sattuu kipeä päivä», sanoi Jussi ja ojensi\nJannelle täysinäisen konjakkipullon. Mutta povestaan otti hän toisen\npullon, jonka laski pöydälle lisäten:\n\n»Tästä teemme puoletkupit, vaan pitkää aikaa en uskalla viipyä enkä\njuodakaan. Iltayöstä pitää joutua perille.»\n\nJa maistettuaan kuppinsa nousi hän ikkunaan katsomaan. Maantie oli ihan\nmökin vieressä, niin että hän näki kuorman ja hevosensa, joka syödä\nrouskutteli kauroja. Mutta ei hän vielä tyytynyt siihenkään, vaan meni\nnyt portaille ja kuunteli. Ei kuulunut vielä taipaleelta minkäänlaisia\nkulkijain ääniä, pakkanen vain paukahteli, ja hämärän enetessä alkoivat\nrevontulet syttyä pohjoisen taivaalla. Jussi palasi uudestaan pirttiin,\nteki toisen puolikuppisen ja supatteli Jannelle säkistä, jonka oli\nkamariin jättänyt.\n\n»Jos käyvät kahvilla nuo jälessä tulevat rahtimiehet, niin ymmärrä sinä\npitää suusi kiinni», varoitteli hän mökin miestä, joka tyytyväisenä jo\nteki kolmatta puolikuppista.\n\n»Minäkö?» tokaisi toinen nousevassa humalassa. »Minä se juuri osaankin\nsuuni kiinni pitää.»\n\nJussi napitti turkkinsa, painoi naapukan lujaan päähänsä ja läksi.\nJuuri kun hän ehti hevosensa luo tielle, kuului alhaalta päin tulevien\nääniä ja rekien rytinää, kun jalakset pakkastietä vasten rääkkyivät.\nJussi hoputti hevosen matkaan, hyppäsi kuormalle ja ajoi hölkkää,\nehtiäkseen tien mutkauksen taaksen ennenkuin jälestä tulevat saapuivat\nmökin luokse.\n\nHän oli välttänyt tuttuja mökkejä eikä ollut kohdannut koko matkalla\nyhtään ihmistä, joka hänet olisi tuntenut. Nyt palatessa ei aikonut\nmissään poiketa, niin oli patruuna neuvonut. Ruuna kyllä jaksaisi kotia\nasti yhtä kyytiä, oli vakuuttanut.\n\nMainion hyvin oli Jussin matka onnistunut. Perillä, Haaparannalla, ei\ntarvinnut muuta kuin ojensi kirjeen, niin heti alettiin hommata ja\näkkiä oli konjakkikuorma pantuna. Ei tiedusteltu eikä kyselty hänen\nnimeään eikä mitään mistään virketty.\n\n— Ei uskaltanut patruuna enää Joonasta tämmöiselle matkalle panna...\nEdellisellä kerralla kun oli käynyt, oli juonut itsensä hutikkaan ja\nsyöttöpaikoissa reuhannut rahtimiesten kanssa. Viimein nukkui rekeen,\nja kun heräsi, olivat konjakit melkein kaikki tiessään...\n\n— Vaan minuun nyt luottaa kuin Aaprahamiin... luottaa nyt varsinkin,\nkun olen keksinyt uusia konsteja, ja jos ne nyt onnistuvat, niin\nsilloin... Uuden pirtin hinnan lupasi...\n\nHänen suunsa meni muikeasti irviin ja hän tempasi ohjista.\n\n»Hei vaan ruuna!» karjaisi hän ja antoi taas hölkätä pitkän matkaa.\n\n— Isosti se nyt näyttää rupeavan yrittämään, patruuna, jatkoi Jussi\ntaas mietteitään. Keskitaloon kuuluu saapuvan kuorma kuorman perästä,\nvaan vähän on vielä yli saatu ja vielä vaikeammaksi kai käy tästä\npuolin, kun kuulutaan tullimiehiä taas lisätyn... Mutta, vanherkki\nvieköön, jos kaikki käy niinkuin olen miettinyt, niin... Ja miksei käy,\nkun viisaasti ja varovasti ollaan parissa... On nyt konjakkia, ettei\nkesken lopu...\n\nTaas meni Jussin suu muikeaan irviin...\n\n— Oikeastaanhan tämä minun tuumani on Palomäen Santeri-vainajan\nkeksintö, vaikkei hän sitä ehtinyt toimeen panna. Mutta usein siitä\npuhui minullekin... Viimeiseksi päivää kahta ennen kun tulivat ja\nlöivät raudat jalkoihin. Oli se olemassa ovela ja viisas mies,\nSanteri-vainaja... Ei sitä ole toista tällä perällä... Keskitalon\nHermanni tuo nyt yrittelee ja on rohkeakin ja julman vankka mies, mutta\nei ole äly eikä hoksinki niin terävä kuin oli Santerilla... Eipä luota\npatruunakaan vielä häneen, omalla vastuulla saapi tuoda poikki, jos\ntahtoo... Ja on tuo tuonutkin ja onnistunutkin, mutta kuinka käynee,\nkun isommalta pitää liikkua...\n\nJussi pääsi kylän raitille, jossa maantie teki mutkia, väliin ihan\nrakennusten seinän vieritse kulkien. Ketään kulkijaa ei kuitenkaan\ntullut vastaan ja Jussi antoi ruunan hölkytellä ehtiäkseen pian kylän\ntoiseen päähän, jossa taas alkoi taival.\n\nMutta ehdittyään kylän päähän kuuli hän edestään kovaa aisakellon\nkalkatusta, jonka tunsi Saalkreenin, vihaisimman ja nokkelimman\nrajavartijan, aisatiu'uksi... Patruuna oli varoittanut tullimiehistä,\nvaikkei konjakkikuorman kuljettaminen Ruotsin puolen maantiellä\nollutkaan laissa kielletty. Heitä oli hyvä vältellä sekä patruunan että\nhänen itsensäkin vuoksi. Jos tullimiehet tuntisivat Jussin, alkaisivat\nhe vainuskella ja arvella, että jotakin oli tekeillä. Ettei hän\nherättäisi mitään huomiota, jäi hän kuorman perään kävelemään ja ohjasi\nhevosta vasempaan tiepuoleen, niinkuin ruotsalaisten tapa on.\n\nJo ajoivat kohdalle ja Jussi tunsi Saalkreenin äänen, joka kysyi:\n\n»_Varthän ska lasset?_»\n\n»_Från Haparanda till Kengis_», vastasi Jussi nostamatta naamaansa\nkauluksen sisältä ja pannen niukan ruotsinkielentaitonsa liikkeelle.\n\nTullimiehet ajoivat menemään ja Jussi taivalsi edelleen.\n\n— Vielä te tästä kuormasta saatte maistaa, — naurahti Jussi, kun oli\npäässyt kappaleen matkaa eteenpäin.\n\nIlta oli jo kulunut myöhäksi. Muutamissa taloissa kylän päässä\nsammutettiin jo tulet ja Jussi päätteli mielessään, että parahiksi\nhän ehtisi perille. Oli vielä tämä metsäinen taival ja kylä mentävä\nennenkun tulisi se kylä, jossa Lamppa asui. Mutta levollisemmin Jussi\nnyt kuormalla istui, kun tullimiehiä oli vastaan tullut. Varmasti\noli hän Saalkreenin tuntenut äänestä ja toisen, joka reen perässä\nistui, arvasi hän Jönssoniksi, miehen ko'osta. Kolmas, joka istui\nkuski pallilla, saattoi olla Fynke tai se vasta tullut uusi tullimies,\nAndersson. Kolme miestä oli reessä. Yksi oli siis jäänyt Lampan\ntienoille vahtaamaan...\n\n— Jospa nyt kaikki onnistuisi niin hyvin kuin tähän asti! — toivoi\nJussi, ja jonkunlainen epäilys tuntui mieltä painavan.\n\nMutta hetken mietittyään hymähti hän:\n\n— No, jos ei onnistu, niin eipä tuo tule minun vahingokseni!\n\nJa Jussi ajeli eteenpäin, silmät ja korvat jännityksessä.\n\nLoppui taas taival ja alkoi kylä, nyt viimeinen ennenkuin Lampalle\nehtisi. Joka talossa nukuttiin, eikä kylän raitilla näkynyt ketään\nliikkeellä. Keskikylällä tuli kaksi rahdista palaavaa hevosta vastaan.\nMutta miehet nukkuivat reissään, tyhjien säkkien ja nahkasten alla,\nettei näkynytkään. Jussi ohjasi hevosensa syrjään ja rahtimiesten\nlamakaakit kävellä vätöstivät sivu.\n\nTie nousi nyt mäelle, josta Jussi näki Lampan komean kauppakartanon\npohottavan revontulien valaiseman yön läpi. Se oli kylän ylimmäinen\ntalo, lähempänä joen rantaa kuin muut talot ja loitolla naapureista. Ei\nnäkynyt valoja Lampastakaan, mutta Jussi tiesi, että siellä valvottiin;\nsekä patruuna että Joonas jo vartoivat häntä.\n\nMutta mäen alla, palasen matkaa tiestä, ihan metsän laidassa oli\npienoinen punainen mökki, jossa oli sievä kuisti maantielle päin.\nSiinä asui kylän räätäli, nokkela ja hauska Tirkka-niminen vanhapoika.\nAsui ypö yksin somassa asunnossaan, ja kerrottiin hänen olevan hyvissä\nvaroissa, koska oli säästäväinen ja ahkera mies. Mutta kohtelias\noli vieraille kotonaan ja verraton juttuilemaan ja hauskoja kaskuja\nkertomaan.\n\nMaantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli\ntienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi.\n\nTirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen\nnaapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven\npakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen\nuomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa\nremahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti\nkulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden\nhuippuja.\n\n— Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä\npakkasia.\n\nMutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi\nkuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen.\n\nSisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi\npienoinen mies kuistin ovelle.\n\n»Holl reit», sanoi mies.\n\n»Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa:\n\n»Onko kaikki selvää?»\n\n»Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin\naioitkin. Otanko tulta?»\n\n»Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista\nsäkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni\nsisälle.\n\n»Mitä kuuluu?» kysyi hän.\n\nMökin mies Tirkka ei kuitenkaan joutanut siihen vastaamaan, vaan kysyi\nvuorostaan:\n\n»Koko säkillisenkö sinä jätät?»\n\n»Niin on patruuna käskenyt. Tässä on monenlaista juotavaa... Kun\nvain nämä särpävät, niin eivät, piessä vie, kykenekään sinä yönä\nvahtaamaan...»\n\n»Eivät kahteen päivään sen jälkeenkään», naurahti toinen ja nosteli\nsäkkiä.\n\nJussi kertoi, että tullimiehet olivat tulleet Alakylän raitilla\nvastaan. Saalkreenin ja Jönssonin hän oli rekeen tuntenut, mutta\nkuskipallilla istuvasta miehestä ei tiennyt varmaan, oliko Fynke vai\nuusi tullimies, Andersson.\n\n»Andersson! se on ollut. Ne kävivät tässä mennessään...»\n\n»Joko kutsuit syntymäpäivääsi viettämään?»\n\n»Jo käskin. Selitin, että kun nyt täytän viisikymmentä vuotta, niin\nolen ajatellut käskeä muutamia tuttaviani merkkipäiväkseni... sanoin ja\nselitin niinkuin puhe on ollut...»\n\n»Niinpä tietenkin. Miltä näytti? Näyttivätkö tulleen hyvilleen?»\ntiedusteli Jussi.\n\n»Hyvilleen tulivat ja lupasivat saapua...»\n\n»Sen arvaa... jotka ovat kaikki muut niin persoja viinalle, paitsi\nSaalkreeni... Hän ei maista mitään?»\n\n»Ei mitään...»\n\n»Luuletko kirjeen tepsivän?»\n\n»Epäilemättä. Kirje on jo muuten valmis ja huomenna, vähää ennen kuin\ntänne tulevat, toimitan sen hänelle... kaikki niinkuin on puhuttu...\nHyvin käy kaikki!» vakuutti Tirkka, joka oli alkanut tarkastaa säkin\nsisältöä.\n\n»Ne on kaikki valmiiksi pantu siellä Haaparannalla», sanoi Jussi. »Mitä\nlieneekin kaikkea...»\n\n»On täällä konjakkia ja likööriä...»\n\nJussi otti pullon povitaskustaan ja siitä ryypyn Tirkallekin tarjosi.\n\n»Otamme tulta lamppuun», esitteli Tirkka.\n\n»Eikö helvetissä! Fynke on kylässä ja voipi olla liikkeellä... Jos\ntäältä sinun tuvaltasi näkee tulen, niin pian kiepsahtaa tänne», esteli\nJussi.\n\n»No, jo sinä olet hoksaava mies!» ihmetteli Tirkka. »Kummakos on, että\npatruuna sinuun luottaa!...»\n\n»Minä tämän syntymäpäiväjuhlankin keksin!» kehui Jussi, hyvillään\ntoisen kehumisesta.\n\n»Olet sinä...!» kehui Tirkka yhä.\n\nHe istuivat sitten penkille ikkunan viereen, josta näki hevosen ja reen\nkumottavan pihalta. Jussi vieläkin neuvoi ja varoitteli, kuinka oli\ntehtävä. Tirkka ei missään tapauksessa saisi juoda itseään juhlassa\nhumalaan... piti olla vain maistavinaan, mutta ei kuitenkaan maistaa...\n\n»Enpä tietenkään... kyllä minä ymmärrän, että tässä on iso kysymys»,\nlupasi Tirkka.\n\n»Mihin aiot juotavat kätkeä?» tahtoi Jussi tietää.\n\n»Minä panen kamarin parren alle ja sieltä noudan aina sen mukaan kuin\ntarvitsee», ilmoitti Tirkka.\n\n»Oikein on mietitty! Elä missään tapauksessa näytä, kuinka paljon\nsinulla on», varoitteli vielä Jussi.\n\n»Huihai!»\n\nKun hetken olivat ääneti, sanoi Jussi:\n\n»Jaa, jos tämä nyt onnistuu, niin se tekee patruunasta rikkaan miehen,\nmutta jos ei, niin hullusti käy... Se Saalkreenin pahus...?»\n\n»Hänen suhteensa ei ole epäilemistä. Kirje on kirjoitettu sillä lailla,\nettä hän ei malta olla menemättä ansaan, vaikka...»\n\n»No, niin minäkin uskoisin... Vaan luehan minullekin nyt se kirje, että\nkuulen, minkälainen on!»\n\n»Eihän tässä pimeässä...»\n\n»En muistanutkaan... No olkoon! Näkeepä sen, lähteekö vai eikö. Käyn\ntietenkin vielä muutenkin vakoilemassa ennenkuin ryhdymme toimeen...»\n\nJussi nousi, napitti turkkinsa ja läksi. Tirkka seurasi häntä kuistin\novelle.\n\n»Jos Saalkreenin saamme puijatuksi ja muuten kaikki onnistuu, niin\net palkatta jää», sanoi Jussi ikäänkuin hyvästiksi ennenkuin kuistin\novella erkanivat.\n\n»Hyvin käy kaikki... onpa nyt karvasta, että pysyvät talossa yhden yön\nseudun», uskoi Tirkka.\n\nHän sulki sitten kuistin oven ja painui pirttiin. Jussi kuunteli ensin,\nkuuluiko tieltä päin mitään ääntä tai liikettä, ja kun kaikkialla\ntuntui hiljaisuus, käänsi hän hevosen tielle päin ja ajoi menemään,\ntienhaarasta Lampalle kääntyen.\n\n\n\n\nII\n\n\nSamana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta,\nistui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten\nviime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin,\nkiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka\npohotti harmajalta.\n\nKukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin\nhukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta\nkotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin\nliikkua.\n\nNyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen\nhaarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa.\n\nTikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä\nLampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli\nsitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt\nSuomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan\nvienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli\nLampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni\nasui.\n\nLamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja\nsen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli\nkärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän\nikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli\nperinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa,\nverraton hyötyminen ja voitto.\n\nKoko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä\nRanta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten\npettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia\nolisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät\npienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli\nkuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita\ntullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli\npatruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse\njohtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet\nMakonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet\nhommaan, patruunan ollessa neljäntenä.\n\nPimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon\npäivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire\nJällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta.\n\nLamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen\nja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin\npuolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta\nrantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska\nJoonas ei osannut rekilauluja.\n\nLamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa,\nhitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja\nhyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta\nkuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti\nrantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen\npäästä:\n\n»Sun haltuus, rakas isäni...» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla\nraskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä\nsamassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja\ntempasivat veneen melkein kuiville...\n\nSen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti\nRanta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.\n\nSitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli\nodotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.\n\n— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata\nmoittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala...\nmelkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja... Jaa... vissiinkin on\novelampi.\n\nHän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi\nkelloon.\n\n— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin\nJussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli... Mutta onpa\nruunassa varaa huonollakin kelillä...\n\nTaas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.\n\n— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi\non keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri\nmiettinyt... Mistä juukelista sen Jussi arvasi...\n\nHän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan\nkelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.\n\n— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai,\nsillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan\ntalostani...\n\nEi kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt\npaksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt\ntunkeutumaan pihalle.\n\nHän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää\nkeinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä\npaljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin.\nMutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa,\nsuostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut\nHaaparannalta väkeviä noutamaan.\n\nSillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista\ntavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne\nHermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin\njokunen vaivainen savukekassi...\n\nHän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä\nolevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle\ntoimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa\nonnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt\nkaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää,\ntappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui\nonnennappulasta.\n\nJos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi\ntavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa\ntaas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää... hyvin\nvähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla.\n\nSilloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat\nkuuluvan, kitisevän äänen... Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi\nkuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia\nodotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle... Ei ketään\nnäkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy,\nkun hevosta riisutaan valjaista.\n\nHän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi\ntullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä\nosuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään\nmellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että\nJussia...\n\nEhkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut?\n\nJuuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten\nlähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle\nlattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen...\n\nLeveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka\nnaurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään.\n\n»Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle.\n\nJo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet\nalkoi hän liikkua.\n\n»Istu, Jussi... ja tässä olisi hyviä sikaareja... Pakkanen siellä\ntaitaa olla... pakkanen kuin perhana... Minä tässä sanoin Tiltalle,\nettä paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt...»\n\nJa kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti\nhänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon,\nja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja...\n\nJuurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka\nei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat\npäättäneet menetellä.\n\n»Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo\nmiehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli.\n\n»Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia\nhoksaisi, on se sen verran pökkelö...»\n\nOli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle.\nRaskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku\nsisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä\nrohkeutta ja intoa.\n\nSillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja\nJussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita\nrajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut,\nniin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään\nJussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu.\nLapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan\nkerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi\npuolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin\noli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli\nollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti,\nhauskimmillaan humalassa kun oli...\n\n»Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja\nTirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. —\nTirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka\nsiinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa\nja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela,\nkun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet\nluokseen muka syntymäpäivää viettämään... että kerran eläissään hänkin\nnyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan.\nSyntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia,\netteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa.\nJa lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada\ntullimiehet pysymään tuvassaan koko yö... Silloin saisi 'luntreijata'\npaljon ja aivan rauhassa...»\n\nNiin oli Santeri aikoinaan tuumaillut.\n\nJussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt.\nKaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että\nSaalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan\nehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan\njuotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään\nmainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo\npitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti\noli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään.\nTytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär,\nmutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen.\n\nRukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli\nJussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »_Till\nFröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix_». Mutta vaikkei\nManta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni\nhellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen\nsuomeksi...\n\nSiinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta\nkun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje,\njossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että\nniin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan\nrukkaset antanut... että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä\nlämmennyt... että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje\nsaapuu...\n\nNiin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten\nTirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja\nkautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis\nsekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä\nkirjeen Saalkreenille.\n\nJussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun\nmuisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla\noli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen.\nValmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti...\n\nJussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen\npuolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan\ntullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään\nrantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli\njoenpuolisesta ikkunasta.\n\nOlisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin\nosaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten\neteen.\n\nRanta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja\noli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty\nkoppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua.\n\nJussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta\nsäpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa\noveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin.\n\nSe oli Janne, Jussin poika.\n\n»Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo\ntuli ja nyt näkyy nukkuvan... Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika\nisälleen.\n\nRuhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein\nsamanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut.\nRuhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen\nmyyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili\nnälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt,\nja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle.\n\nRuhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin\nhuonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia\ntakavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja\nonnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä\nsikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden\nsaaliiksi.\n\nNyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa.\nUutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei\nsaisi apua.\n\nTuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja\nJanne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän\nhetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että\noli niin raskaasti nukkunut.\n\nJa hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää.\nHänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan\nkonjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä.\n\n»Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!»\n\nMutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli\nkäynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja\nettä Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä.\n\n»Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin\nkuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?»\n\nRuhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti,\nmihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän\nyrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä\nollaan hommaamassa...\n\nParasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus.\n\nRuhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata\nlähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa.\n\n»Montako pulloa sinä...?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen\nhakevan lakkiaan.\n\nToinen muuttui iloisemmaksi.\n\n»Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat... Ja olisi täällä rahaa...»\n\nRuhmulainen veti povitaskustaan seteleitä.\n\nJussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se\nvarmaan tietää, että konjakkia on.\n\n»Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman,\njos hommat tulevat.»\n\n»Hae lisää Lampalta... Tässä on rahaa...»\n\nJa he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta\ntämäkin saisi vaivoistaan.\n\n»Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen»,\narveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei\nkerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon\npäivät viipyvänsä.\n\nMutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne:\n\n»Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä\nensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran\npullosta...»\n\n»Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä\nolisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa\ntullimiehille... Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin...»\n\n»Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen\nsuksimies saavutakaan.»\n\nSiihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi\noli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin\npaljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä.\n\nMutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt\nmitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja\nHaaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli\nsaanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei\nkuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli\nvanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan\nluvannut lähteä myymään... Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille\nKaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä\nnoutamassa...\n\nMutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa,\nettä oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut\nluottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka\nviinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja\nsen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian\njoutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki...\n\nVaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää,\nettä Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi\nRuhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi,\njos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian\npaljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille... Laukullisessa olisi\nollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen\npirtille...\n\nJa niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa\nonnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan\nalkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa... Ostaisivat\nporon, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran\nylitse...\n\nKesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen,\nettä poika sytytti takkaan kahvitulta.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKeskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen\nSanteri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa\nollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa\nvarta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan\npalattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden\nvarastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea\nkavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin,\nvaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi\nitsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään\nmuussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen\nniin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli\njännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista,\nkun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja\nkahden kesken Lampan kanssa tuumailla...\n\nNyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan\nkuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja\nsäkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo,\noli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin\nkauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä,\notti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet\nymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät.\nJoku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti\nsalaperäisesti ja iski silmää... toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski\ntakaisin...\n\nEräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi\nHermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen\naikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten\nylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä\nRanta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt\nHermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen.\nHermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan\nasia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se\nensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin,\nja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi\nhyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.\n\n— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat\nkyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.\n\nKerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa\nHermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta\npatruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin\nhommaan hyvänsä.\n\nHermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi\njohtajaksi ja neuvonantajaksi.\n\nPakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille,\njosta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla\nkäynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.\n\nJussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.\n\n»Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään...»\naloitti Hermanni.\n\n»Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin.\n\n»Ei ole tänä aamuna tullut...»\n\n»Pitäisi tulla heti monta kuormaa... Rämä-Heikki on joukossa... Parasta\nettä olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi.\n\n»Aioin käydä Lampalla kuulemassa...»\n\nJussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti:\n\n»Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä\nyritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään...»\n\nHermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin.\n\n»Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän\nmahtavasti.\n\n»Lampalleko?»\n\n»Ei. Makon kylän haarakauppaan.»\n\n»Näkyikö hurttia?»\n\n»En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle,\nolivat hiihtäneet pihaan...»\n\nJussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni\nitse piti sitä kovin ovelana.\n\nJussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn\nnäin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun\npäästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei\nantanut tippaakaan.\n\n»Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomautti\nJussi hetken kuluttua.\n\n»Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat... pitää olla karvasta näin\npakkasella...»\n\n»Sepä tietty.»\n\nHermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinoja\nkuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina.\nJussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikin\nHermannin puheisiin:\n\n»Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia.\nEivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä\nsilmään saapi pistää... Mutta _joku_ keino kai on keksittävä, jos mieli\nyli saada... Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki...»\n\nHermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa.\n\nEi osannut muuta kuin:\n\n»Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä\ntulee...\n\n»Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään\nhän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen!\n\nEttei patruuna sitä näe ja ymmärrä!\n\nHermanni läksi.\n\nJussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet\ntukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä... Lampasta nousi\npaksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan... Näkyi olevan joku menijä\njoen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi\nkääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään\nja vei talon pihan läpi...\n\nJussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla.\n\n— Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki\ntietää... Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja\nhoukutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki... Jos se nyt onnistuisi\npääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon\npäivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli\nJussi.\n\nHän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta\nhuolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä,\neikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin...\n\nJussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi\nneuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan.\n\nEi ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt.\n\nKun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen\nisännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että\njuuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli\nkahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin.\n\nHyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin\ntarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin\naika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua.\nIsraelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja\ntullimiehiä.\n\nJussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana\nkeksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin:\n\n»Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos\nparhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle...»\n\n»Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi\npatruuna.\n\nMutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän.\n\n»Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla\nvalppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin.\nPaljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi\ntullimiehiä vahtaamaan...»\n\nLamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka\nnolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi.\n\n»Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän\nja katsoi molempia miehiä kysyvästi.\n\n»Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyen\nJussin mielipiteen.\n\nPatruuna mietti.\n\n»Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni...?»\n\n»Jos minä olisin... tai jos minun tavarani olisi... niin tuohon Jussiin\nluottaisin», virkkoi Israeli.\n\n»Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi\npatruuna.\n\n»Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli.\n\nJa niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi\ntuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään.\nKorven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja\ntoimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi\nkerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon\nuusia kuormia panemaan.\n\nOli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän\nviipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään,\njosta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut\nSammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella\nmenee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan.\n\nKaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet\ntuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa\nJussille ja Israelillekin ilmaisi.\n\n»Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat\nkaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni\nmenisi hätäilemään liiaksi...»\n\n»Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna.\n\nMutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän.\n\nJussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä\naina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi\nottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan\nkävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan\npuotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta\nlisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon\nveljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli\nhyvä hevonen.\n\n»Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna.\n\nPatruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja\nlupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että\nnaurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin\npitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken\npuotikamariin ja vielä varoitteli...\n\n»Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi.\n\n»Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan...»\n\n»Sitä minäkin...», sanoi patruuna.\n\n»Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai\nonko?»\n\n»Ei ole tullut... ei ole tullut... Ei ole todellakaan koskaan sattunut,\nkun sinä olet ollut matkassa!»\n\nPatruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti.\n\n»Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat\nremuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla\nHermannikin?»\n\n»Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla\nsiivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten\nkanssa», vastasi Jussi.\n\n»Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?»\n\n»Pitää määrän, kun ei anneta...»\n\nJussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti.\n\nJussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja\nleipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti\nJussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin\npihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät\npuodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän\nliikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo\nrakkauden kirjeen saanut.\n\nSiinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia\nja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi\nhalkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni\nhiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista\neikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että\noltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet\npatruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että\npatruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet\nnähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin.\n\n— Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne\nkatselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia... tohtisiko huoletonna\nviettää Tirkan syntymäpäivää...\n\nVihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin\nilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän\nhiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi\nsuoraan Keskitalon rantaan.\n\nHermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa\nkäydä. Aletaanko yrittää vai eikö?\n\nJussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti\nsenkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon\nveljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna\nvalmiiksi...\n\nKaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi\nHermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska\nnauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet\noli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä\nHermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä\nolisi ollut laisinkaan.\n\n— On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä!\n— ajatteli Jussi.\n\nPimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään\nRanta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin\npuolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään,\njossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä\npihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta\nkun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki\nsuoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen\nhiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään\nmetsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä\nkuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä\nmetsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä\nliikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi\nsisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi\nkädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui\npöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan\nja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt...\n\nJussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä\npuheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat\niloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä,\nkuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä... ja tulija kääntyi\nTirkan tietä mökille...\n\nJussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi\napua... Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet\nmetsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään...\n\nPirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun\nmonta miestä yhtaikaa puhuu... Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia...\nOvi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen...\n\n»Terve tulemaan... terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan.\n\n— Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki\nkuulohermonsa.\n\n»Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää\nsyntymäpäivää, niinkuin lupasin...» Tirkka ja toiset tullimiehet\nalkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli...\nettä sepä nyt oli...\n\n»Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että... Viivyn päivän\ntai pari matkalla... Mutta halusin tulla ilmoittamaan...»\n\n— Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä.\n\n»No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin»,\nkuului Tirkan ääni.\n\n»Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte\nvelvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni.\n\n»Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan.\n\nSitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut\nselvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan\nuseamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin\nnimen.\n\n— Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussi\nseinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuu\nJönssonni... nyt... Se on Fynken ääni... Nyt... rämisee Saalkreeni...\nJo hyvästelevät!... jo hyvästelevät!...\n\nKuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei\nliikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului\naisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä... Mutta muutaman\nminuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi,\nettä hevonen oli poismenossa...\n\nSamalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla\näänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia\ntekemään...\n\n— Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraan\nLampalle.\n\nJoonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja\nmelkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin\nikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan\nkävelevän lattialla sikaari suussa...\n\nVinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon.\n\nPihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna\nranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon\nveljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri\nlähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon.\n\n»Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi\nottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti\nlauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja\ntalon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo\nsaa valjastaa hevosia...\n\n»Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin\nnurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni\nkeskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi:\n\n»Voi saakeli!»\n\nSitten erosivat.\n\nJussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut,\nkuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin\npuolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti\ntikkatietä, joka vei suoraan Lampalle.\n\nKun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen\nmaantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään\ntallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti\ntulijan luokse...\n\nSe oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa\nvahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan.\n\n»Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka.\n»Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa...»\n\n»Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja\nhyvillään.\n\n»Varmaan... tienhaarassahan minä seisoin...»\n\n»Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?»\n\n»No aivan varmaan... aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja\nviikset...»\n\n»Nyt, pojat!»\n\nJussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin.\n\n»Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?»\nkysyi hän samaan hengenvetoon.\n\n»Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan\nsuuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta\npienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello\nmoikui...\n\nPatruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut\niltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä...\n\nJoonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko\npirttirakennus jytisi.\n\nMutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi\nnopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti:\n\n»Menkää sisälle vain... Annamme lähtömerkkejä... Kaikki on käynyt\nhyvin...»\n\nPatruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata.\nSamassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän\npalasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi\ntallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut\nketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen\nkiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja\nkysyi kovalla äänellä ovessa:\n\n»Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?»\n\nPenkiltä kuului vastaus:\n\n»On täällä muuan...»\n\nPatruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n»Kuka se on?»\n\nSe oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt\nSaalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei\ntiennyt...\n\nMutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska.\nLyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja\nkomensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit.\n\n\n\n\nIV\n\n\nTalonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan\nruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello,\njonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti,\njuoksi Hermanni pihaan.\n\nKaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset\nvaljastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään\nkuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet\njo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.\n\nEnnenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille\nmuille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut.\n\nJussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa\npoikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli\najettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka\nvei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten\najettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti.\n\nHermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski\ntoisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei\nkuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi\nnelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta\najaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei\nhalunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään.\n\nRuotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä\nkuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa\njonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan\nnaukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut\nhelisemässä!\n\nHermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja\nkatosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla\nkuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti\nhän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat\nsekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma\nkellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle.\n\nKun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri\nkinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma\nkyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat\nsingonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa\ntiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka.\n\n»Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja\nriensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan\npuoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin\nkirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan.\n\n»Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän.\n\n»Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt\novat, ei muilla ole... Ka, joudu, tule... Pian aikaa olemme hukassa\nkaikin... Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä...»\n\n»Tulkootpa... tässä... äh!»\n\nHelmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat\nkäsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa\nmenemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin.\n\nNiin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä\nkohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin\nvastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan\nraanujen alla.\n\nKun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen,\nolivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja\nsupattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit,\nnousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia\nvoimastaan.\n\nKäyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua\nkuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen\näkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt.\n\nKun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti\nHermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka,\nvaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen.\n\nSitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta\noli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin,\ntyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas\njoitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua\nsivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen\npuolelle.\n\nKun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet\nkuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole\nkieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut\nHermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen\nmatkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen\nkerran lähtevät poikki viemään.\n\nJa kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyi\nRanta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan:\n\n»Apepurtilossa on kaksi pulloa... Mutta käski olla vinkeästi matkassa\nja panna heti uudet kuormat...»\n\n»Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän\nsitten Jannelta.\n\n»Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin\ninnostuneena kavalluksen onnistumisesta.\n\nHermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa\npulloista korkkia...\n\n»Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla\nollut kuin kaksi pulloa.\n\n»Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni.\n\nRyyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan.\n\nYö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen,\nmennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle,\nnähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä.\n\nMetsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan\nikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni\noli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki\nnäyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja\nnauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle\nlattiaa, aukaisematon pullo kädessään...\n\nSen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle.\n\n— Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan\nja kuunteli siellä.\n\nPari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi,\nja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään\nLampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt\nkahakäteen, tarkastellen kulkijoita.\n\n»Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi,\nmutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle.\nSiellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan.\n\nMutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka\nliike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni\nkonttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa.\n\nLähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi\nkaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne\noli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.\n\n»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.\n\n»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:\n\n»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen...»\n\nSitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki\nmyyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin\npelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet\nnykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin\nviinanmyyjiä ahdistelemassa.\n\nMutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi\nhiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin\npuolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti\nkäänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma\nkaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa.\nSe harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet\nkääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi\nselvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.\n\n— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa.\nKuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.\n\nJoonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä\nolleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.\n\nEhtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta\npäin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen,\nja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.\n\n»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.\n\nRallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan\nheidän edestään.\n\n»Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemään\nLampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan.\n\n»Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee\nmeidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!»\n\nHe kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä\npäättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä\nhiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa\nkokonaan.\n\nJoonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin\nkävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä\nja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa\nhuoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin\novea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan.\n\n»Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoi\nJussi... »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!»\n\nTallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten\nääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi\nkeskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten.\n\n»Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi.\n\nAskelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla\nalkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti\nFynken ja Kruukin ääniksi.\n\n»No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä\nTirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan\npäästi ulos!» päivitteli Jussi.\n\nHän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään\nnäe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei\nheidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he,\nkun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä.\n\nYö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä.\nKerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli\npoikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto.\n\n— No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin,\nniin...\n\nHän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin\nnauru kuului joskus joukosta.\n\nSilloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan\nrannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki\nratisi.\n\n»Kuka perkele...!»\n\nJussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja\nistuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan\näkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he\nhevoseen kiinni...\n\nSyntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin\näänen... Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran\nrevolverikin...\n\nJussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa\nlensivät kuin salama... Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee!\n\n»Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan.\n\n»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään\nenää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli\nsuoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja\nehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!\n\nMelun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen,\nja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu...\n\n»Kuka perkele...! Minun pihallani...» kuului patruunan järeä ääni.\n\nSalaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan\nrientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.\n\nYhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan,\nJoonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän\narveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin\nja päätti ehtiä palauttamaan heidät... etteivät joutuisi tullimiesten\nkäsiin.\n\nOikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri\nja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut\ntotella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä\nja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että\nFriikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota\noli ollut määrä kulkea...\n\nHän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.\n\n»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»\n\nKun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet.\nPihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan\nalle...\n\nKonttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui\nnyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.\n\n»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten\njuovan Tirkassa...»\n\n»Mitä varten ajoit tänne!... Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän\nyrityksen...»\n\n»Pimeässä kääntyi...» puolusteli Hermanni tekoaan.\n\nJussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä\nmennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti\nHermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.\n\n»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.\n\nHäntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää\nsiihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa\njoukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön\nnyt vahinkonaan...\n\nMutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää\nKeskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten\nkäsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin\nkuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet\nJällivaaraan menevät.\n\nKun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin\najettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman\npäällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.\n\nSilloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä\npuoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli\nonnistunut.\n\nMutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä\npantiin kaikki Hermannin syyksi.\n\nJussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun\nolivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä.\n\n»Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin\nsillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat\nJussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että\ntullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät\nenää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni\noli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä\nhän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada\nmitään viedyksi yli.\n\nSiinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa\nnaukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä\nja väliin yökkäili...\n\nSilloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta\npihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi,\njoka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti.\n\nMiehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että\nhänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt,\nettä alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi...\n\nTullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella\nkuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta\nolivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin».\nHevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle\nsyntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt\noli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän\nmuka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka\noli jonkun tuttavan huostassa vielä... Siihen olivat jääneet juomaan,\nnauraneet ja olleet hyvillään... Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä\nasiasta ilmoittamaan, että nyt sopii... että nyt ne ryyppäävät siinä\naamuun asti...\n\n»Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!»\n\nÄkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä.\n\n»Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille.\n»Nyt yritämme! Muu ei auta!»\n\nJussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen,\nkiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen.\n\nTirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että\njuottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat.\n\nTulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä\nolivat kuormat pantuina.\n\n»Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä.\n\n»Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi.\n\nFriikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä\njäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin\näskeistä hevosta.\n\nKiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä\njoellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki.\n\nHiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä\nnäkynyt ketään kulkijaa.\n\n»Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä.\n\nFriikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi\nnopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat\nkuormat ja palasivat Makon kylän kautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän\nhevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.\n\nSiellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia.\nNyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden\nminuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.\n\nTirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.\n\nJönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään\ntakavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon\ntuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus\nheille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa.\nSenpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin\nonnistuneen homman jälkeen.\n\nMietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai\noliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää\nsaaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut,\nvaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.\n\n»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»\n\nJa sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja\nnukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.\n\nOli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja\nkipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa.\nJönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan\nnähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan...\n\nSilloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin\nkohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan...\n\nMarhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt\nseinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi\nselvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan\nloimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut\npihalle...\n\nSiinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti\ntoistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin...\n\nAamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt.\nAvopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että\nhevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt\nkävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta\nkun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että\nnukkui sitten niin siki...\n\nMutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa\nkiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat\ntielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään\nmaantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen.\nKuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta\nmihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä\ntakaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt\nsuoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?\n\n»Helvete... i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.\n\n»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.\n\n»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä\nkävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.\n\n»Minä voin niin pahoin... yöh... yöh...»\n\n»Ole siinä... ei tässä ole aikaa...»\n\nHe saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että\nolisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin\nkääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.\n\nHe kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä\nollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa\nneuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti\nSuomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi\ntulevan ja menevän.\n\nKonttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa\nkiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme\nkasvoillaan.\n\nKohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina\ntöllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä.\nEivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin\nymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta.\n\nMutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie\ntoimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta.\n\nJo Jönssoni viimein kysyi:\n\n»Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä\ntakavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?»\n\nJönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesikö\nJoonas kuorman katoamisesta mitään.\n\nMutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi:\n\n»Joonas! Tulepa tänne!»\n\nJoonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä\nkonttoriin.\n\nTullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta\nvauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt\nvastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa.\n\nMutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he\neteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin,\nremahti patruuna pitkään nauruun.\n\n»Jaa, jaa... Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt\nyö oli hyvä yö... Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin...»\n\n»Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa... täällä on Joonas...»\n\nTilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia.\n\n»Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten.\n\nJa kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan\nnauramaan:\n\n»Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha...»\n\n»Joo», sanoi Joonas vain.\n\nJoonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle,\nviinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun\npalasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen\nvoikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli\nvasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki.\nSitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon,\njossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään\nkuinka hevonen oli irti päässyt.\n\n»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään\nRanta-Jussi sittenkin on luotetuin mies... Näitkö sinä, kuinka ne\nsilmäilivät Suomen puolelle...?»\n\n»Jo minä näin...»\n\n»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»\n\nPatruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:\n\n»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että\nsaan kuulla...»\n\n»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi\nJoonas.\n\n»Jessus... kaikkiko?» siunasi patruuna.\n\n»Aivan kaikki!»\n\nPatruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat,\nniin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet\nvarovaisia!\n\nHän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen\nja kysyi:\n\n»Mitä sinä ajattelet?»\n\n»Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa»,\nsanoi Joonas.\n\n»Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat\neteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat... Mutta kaikessa tapauksessa\nmene ja käske Jussi tänne!»\n\nJoonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.\n\nPatruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki,\nmutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada\nsisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä\nkoettaisivat parastansa...\n\n\n\n\nV\n\n\nKolme päivää oli kulunut äsken kerrotuista tapauksista.\n\nSaalkreeni oli palannut Rovanjärveltä hirmuisen vihaisena ja\nkiukkuisena. Hänelle oli taipaleella kerrottu, että oli »luntreijattu»\nkoko yö. Yhden voikuorman olivat tullimiehet saaneet, mutta sekin oli\njoutunut hukkaan, kun joivat niin, että nukkuivat Tirkan mökille...\n\nOman asiansa epäonnistuminen Saalkreenia kuitenkin enimmin sapetti.\nSillä hän oli saanut ymmärtää, että häntä oli petkutettu. Kirjeen\noli hänelle Mantan nimessä joku lurjus kirjoittanut. Lampasta päätti\nhän kaikki johtuvan, mutta Tirkan syntymäpäiväjuhlaa ei hän osannut\nsovittaa matkansa yhteyteen eikä epäillä Tirkkaa mistään.\n\nAlkoi liikkua huhuja, että Lamppaan oli tuotu monta kymmentä kuormaa.\nTullimiesten raivo, joka näinä päivinä oli noussut täyteen vimmaan,\nkohosi suunnattomaksi. Sillä tiedettiin kertoa, että Keskitalon Herman\nniitä takavarikoitu hevonen oli aamuvarhaisella nähty Keskitalon\npihalla, voikuorma perässä. Saalkreenin vimma oli kaikkein vihaisin,\nsillä oli tullut tiedoksi, että hänet oli huiputettu lähtemään\nRovanjärveen...\n\nKolmantena päivänä saapuivat tullimiehet miesjoukolla Lamppaan,\nkotitarkastusta pitämään. Makon kylän ja Jafetin kylän tullimiehet\nolivat lisänä, niin että heitä oli kaksitoista miestä. Kaikki\ntalon makasiinit, ulkohuoneet, tallit, navetat ja vainiolla olevat\nheinäladotkin tarkastettiin ja sysittiin rautakrasseilla. Mutta\ntullitta tuotua tavaraa ei löytynyt mistään. Patruuna seurasi\ntoimitusta kahden todistajan läsnäollessa ja nauraa hökerteli.\nTullimiehet kirosivat ja lupasivat muistaa.\n\nKiukkuaan purkaen saivat tullimiehet lähteä talosta tyhjin käsin.\n\nMutta he vannoivat kostavansa ja koettivat saada selville, oliko\ntodella sinä yönä, jona Saalkreeni oli mennyt Rovanjärvelle ja\ntoiset tullimiehet viettäneet syntymäpäivää Tirkalla, »luntreijattu»\nja mitä oli tuotu ja kutka olivat olleet liikkeellä. Asia tuntui\ntullimiehistä hämärältä. He tiesivät hyvin, että Lampalla täytyi\nolla joku neuvonantaja ja rohkea mies Suomen puolella, joka järkeä\njakoi ja neuvoja antoi. Lamppa itse ei hoksannut eikä uskaltanut,\nsamoin tiesivät ja tunsivat tullimiehet Keskitalon Hermanninkin,\nettei hänestäkään ollut neuvonantajaksi. Oli monta kertaa joutunut\ntyhmyytensä takia tullimiesten kynsiin ja menettänyt poikkivietävänsä.\n\nHe vaanivat Lampan ympäristöllä joka yö, kulkivat päivillä Jafetin\nja Makon kylässä ja koettivat saada selkoa. Sen verran he saivat\neräältä rahtimieheltä tietää, että monta kuormaa oli tullut vastaan\nMakon kylän tiellä samana yönä, mutta yhtään miestä ei ollut\nrahtimies tuntenut. Kun lisäksi samalla viikolla tuiskusi kauhean\npaljon lunta, ei jälistä saanut mitään selvää. Korven Israelia eivät\nymmärtäneet epäilläkään, eivät olleet koskaan häntä Lampan puheilla\nnähneet ja muutenkin tiesivät, ettei siinä talossa juuri kukaan\nkäynyt. Tiedustelumatkoillaan saivat he kuulla vihdoin, ettei Tirkka\nsyntymäpäiväänsä ollut omin varoin viettänyt, mutta muualta oli\njuotavat hankittu ja palkattu Tirkka juottamaan. Ja vähän kerrallaan\nalkoi heille selvitä, että heitä oli petetty hävyttömästi. Rovan Mantan\nkirje Saalkreenille — sekin kuului samaan juttuun.\n\nMutta kuka oli tuon kaiken takana?\n\nRanta-Jussi oli osannut niin viisaasti välttää, etteivät he olleet\nJussia nähneet kahteen vuoteen. Jussi vältti aina tulemasta yhteen\nheidän kanssaan ja kun Lampalla kävi, niin kävi aina niin salaa,\netteivät tullimiehet nähneet. He olivatkin unhoittaneet koko miehen\neivätkä häntä nytkään muistaneet.\n\nMutta sitten kun saivat kuulla, että Tirkan syntymäpäivänvietto oli\nkeksitty heitä varten ja muistivat Ranta-Jussin joskus nähneensä Tirkan\ntuvalla, alkoivat he aavistaa, että Ranta-Jussi oli joukossa.\n\nSaalkreeni sen ensiksi hoksasi ja päätti eräänä yönä — viikon päivät\nolivat jo kuluneet kavallusyöstä — pitää vahtia, kävikö Jussi Lampalla.\nSaalkreeni tiesi jo vanhastaan, että Jussia ei näkösen päähän pääse,\njos se saapi vähänkin vainua. Hän oli keksivinään mainion keinon. Hän\nkääriytyi valkoiseen lakanaan ja meni joelle tien viereen maata. Siinä\nmakasi lakana ympärillään puoleen yöhön.\n\nJa jo aamupuoleen yötä kuulee miehen hiihtävän Suomen puolelta,\nja kun mies hiihtää hänen vierestään, tuntee Saalkreeni hiihtäjän\nRanta-Jussiksi. Ei näytä Jussi huomaavan mitään, vaikka aivan läheltä\nhiihtää. Saalkreeni seuraa Jussia, yhä lakana hartioilla, ja kuulee,\nettä Jussi menee Lampan pirttiin...\n\nSilloin hän arvaa, että Ranta-Jussilla oli osansa hommassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLamppa ja Ranta-Jussi olivat yhdessä näinä öinä miettineet, miten\nnyt alkaisivat menetellä. Jussi oli käynyt Korven Israelissa ja\ntavarat olivat siellä lukkojen takana, kaikki hyvässä järjestyksessä,\nmutta niitä ei ollut aikaa liikuttaa, sillä tullimiehet olivat aina\nliikkeellä. Patruuna ei enää luottanut Keskitalon Hermanniin eikä\ntämäkään viimeisen epäonnistuneen yrityksen vuoksi ollut viitsinyt\nLampalla käydä.\n\nJussi tiesi kaikki, mitä tullimiehet hommailivat. Hän oli öisin\nhiihtänyt heidän perässään ja usein kuullut heidän keskustelunsakin ja\ntiesi, että he vainustelivat ylituotuja tavaroita.\n\nHän oli miettinyt keinoja saadakseen tullimiesten huomion muualle,\nmutta pätevää, sukkelaa keinoa ei hän ollut hoksannut. Mutta kun hän\neräänä yönä Lampalle hiihtäessään sattui menemään tienviertä hankea\npitkin, osui hän hiihtämään Fynken päälle, joka makasi hangessa lakanan\nalla.\n\nSilloin hän ymmärsi, mitä peliä tullimiehet nyt pitivät. Mutta hän\nei ollut mitään huomaavinaan, vaikka suksi töksähtikin lakanaan,\nvaan hiihteli menemään. Siitä rupesi hän asiaa miettimään ja kertoi\npatruunallekin.\n\nKaksi päivää Jussi hommaili Suomen puolella, mutta joka yö hiihti hän\nLampalle ja joka yö huomasi tullimiesten makaavan vaanimassa lakanain\nalla. Patruuna valvoi, kiroili ja hätäili, mutta Jussi lohdutteli, että\nhyvä tulee.\n\nJa eräänä yönä, kun tullimiehet taas makasivat lakanainsa alla,\nhiihteli ensin mies Lampalle, ja kun oli koko ympäristön katsellut ja\ntarkastanut, niin hiihti takaisin jäälle ja vihelsi pilliin...\n\nSilloin ajaa karautti kolme hevosta suoraan Suomen puolelta Lampalle,\nkorkeat kuormat resloissaan. Juuri kun kuormat ehtivät kohdalle,\nkarkasivat tullimiehet ylös lakanainsa alta ja lähtivät perään hiihtäen\nhenkensä kaupalla.\n\nLampan kujalle oli Jussi asettunut, ja kun tullimiehet siihen ehtivät,\nniin rupesi hätäilemään ja huutamaan, että »voi hyvänsä sentään... nyt\novat tullimiehet tuossa...»\n\nSaalkreeni kirosi, että »ähä, lurjus, jopa petyit», mutta muuta ei\nehtinyt. Sillä poikki tulleet kuormat eivät asettuneetkaan Lampan\npihalle, vaan ajoivat täyttä laukkaa maantielle ja kääntyivät siitä\nalaspäin.\n\n»Ne ajoivat alaspäin... eivät menneet Kainuun tielle!» kuuli Jussi\nhuudettavan. Ja kuuli sen, että Fynke lähti noutamaan hevosta, joka oli\nSaalkreenin hallussa Rantatöyrän talossa.\n\nMutta ennenkuin hevonen saatiin valjaisiin, ehtivät kuormahevoset paeta\nmelkoisen matkaa. Tulista laukkaa lähtivät tullimiehet perässä.\n\nSilloin Jussi, kun kuuli tullimiesten ajavan alaspäin, hiihti jäälle\nja vihelsi. Muutaman minuutin perästä ajoivat Friikon veljekset\nSuomen puolelta tyhjin resloin, ja otettuaan Jussin rekeensä ajoivat\nhe Lampasta läpi pihan ja kääntyivät vinhaa vauhtia Makon kylään,\nylöspäin...\n\nHe ajoivat syrjätietä Korven Israeliin, jonne jo sitä ennen oli\nilmestynyt kymmenen hevosta. Tulisella vauhdilla avattiin aittojen\novet ja keveästi ja joutuin nakeltiin säkkejä ja laatikoita resloihin.\nRanta-Jussi pyöri neuvonantajana ja opasti, mihin oli ajettava. Aina\nkun kuorma valmistui, sai se lähteä sinne päin ja sille omistajalle,\njolle Jussi neuvoi. Kahta hevosta ei kertaakaan lähtenyt peräkkäin,\nvaan toiset menivät syrjätietä, toiset maanteitse, mitkä Ylikainuuseen\npäin, mitkä ylöspäin jokivarrelle. Kaikki se hommailu kävi näppärästi\nja niinkuin listan mukaan, sillä selviä miehiä olivat kaikki juomalla\nvastuullaan liikkeellä. Friikon veljekset, jotka olivat tottuneimmat\nja rohkeimmat kavaltajat, lähtivät viimeiseksi. Heillä oli kaikkein\nvaarallisin matka, mutta he luottivat voimaansa ja hevostensa nopeuteen.\n\nAamuvarhaisella Jussi palasi Lampallc.\n\nPatruuna oli täysissä vaatteissa, vaikka tähän aikaan muulloin\ntavallisesti oli vuoteessa. Koko yön oli ollut hereillä, ja kun Jussi\ntuli, niin vei heti konttorin viereiseen kamariin.\n\n»Kaikki on hyvin!» sanoi Jussi. »Kuormat ovat menneet kukin haaralleen!»\n\nPatruuna oli enemmän kuin hyvillään, melkein halasi Jussia. »Jaa, minä\nsanon suoraan, ettei semmoista miestä ole koko jokivarrella», kehui hän.\n\nMainiosti oli tullimiehet saatu petetyksi. Ne kolme kuormaa, joissa\nei ollut muuta kuin lunta sullottuna säkkeihin ja joita tullimiehet\nolivat lähteneet takaa ajamaan, olivat paenneet niin nopeasti, etteivät\ntullimiehet olleet saavuttaneet. Joonas oli ajanut perässä nähdäkseen,\nseuraavatko tullimiehet kuormia, ja vasta Jafetin kestikievarista\nkääntynyt takaisin. Tullimiehet olivat uhanneet ajaa perässä vaikka\nHaaparannalle asti, niin oli Joonas kuullut Jafetissa kerrottavan.\n\nKaikki oli Jussin ansiota. Sillä se oli Jussi, joka oli hommannut\nlumikuormat ajamaan alaspäin, saadakseen tullimiehet pois näkyvistä ja\nsitten voidakseen Korven Israelista toimittaa tavarat määräpaikkaansa.\n\nHyvillään kovin, naurussa suin, nyt molemmin puolin selityksiä tehtiin,\nTiltan kantaessa hyviä juotavia. Reiman palkan maksoi nyt patruuna\nJussille ja käski tilittää kaikki apumiehet, joiden nimet Jussi\nluetteli ja paljonko kullekin oli luvannut. Niin kului tunti toisensa\nperästä, ja hauskalta tuntui olo sekä patruunasta että Jussista.\n\n»Mutta mitä sanovat ‘hurtat' silloin, kun saavat tietää, kuinka heitä\nTirkassa on petetty?» sanoi patruuna.\n\n»Minä luulen, että jo tietävät, ja sen vuoksi ne nyt ovatkin kuin\nsusia», arveli Jussi.\n\n»Entäs nyt lumikuormat...?» nauroi patruuna.\n\nJussi naurahti.\n\n»Kuka heidät käski Tirkkaan juomaan ja kuka käski ajamaan\nlumisäkkikuorman perässä? En minä ettekä te, patruuna.»\n\n»Jaha, jahah... niinpä tietenkin... kuka käski... ha, ha, ha...»\n\nSilloin kuulivat he pihalta kiivasta aisakellon helinää niinkuin monta\nhevosta olisi pihaan ajanut.\n\n»Tullimiehiä tulee neljällä hevosella!» ehti Tilta sanomaan ovelta.\n\nMutta samassa olivat tullimiehetkin sisällä. Heitä oli kahdeksan\nmiestä, Saalkreeni etunenässä.\n\nPatruuna ehti nousta seisomaan, mutta Jussi pyörähti oven taakse\npiiloon. Puodinovi konttoriin oli auki, ja ihmisiä oli puoti puolillaan.\n\nLamppa tointui pian ja meni konttoriin vastaan.\n\n»Mitä on asiaa?» tikasi hän vihaisesti.\n\nLeimuavin silmin ja vaahtosuin alkoi Saalkreeni selittää, että he\ntietävät nyt kaikki mitä patruuna on kavaltanut ja aikovat nostaa\njulman kanteen. He tietävät, että tavarat ovat Korven Israelin\ntalossa, johon ovat menossa »peslaakia» tekemään. Omistaako patruuna\ntavarat, sillä asia on selvä? He tietävät lisäksi, kutka ovat olleet\nkavaltamassakin.\n\n»Vai niin», sanoi patruuna, koettaen hallita luontoaan. »Minä en siitä\ntiedä.»\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä unohti, että hänen piti pysyä levollisena, ja\nsanoa rokasi:\n\n»Taisivat olla minun ne lumisäkitkin, joiden perässä olette yön\najelleet.»\n\nSaalkreenin hahmo muuttui, ja vähältä oli, ettei karannut Lampan\nkimppuun.\n\n»Linnaan joudut!» huusi hän; mutta silloin loppui Lampan maltti. Hän\nvetäisi uuninloukosta hiilihangon ja alkoi sillä suomia tullimiehiä\npäähän, niskaan, käsiin, selkään ja huusi, että huoneet jymisivät:\n\n»Ulos! Pois! Ulos!»\n\nNe, jotka jälkimäisinä olivat tulleet, ehtivät ulos, mutta Saalkreeni\nyltyi panemaan vastaan ja sai potkaistuksi patruunaa rinnan alle.\n\nTilta huusi Joonasta avukseen. Joonas oli ollutkin puodissa\nväkijoukossa ja nähtyään, että patruuna sai potkun rinnan alle ja\nkuultuaan hänen pahoin parahtavan, rynnisti hän konttoriin ja heitti\nSaalkreenin semmoisella vauhdilla porstuaan, että ovet lonkosivat\nsaranoiltaan.\n\nJussi käytti yleistä hämminkiä hyväkseen ja vilahti puodin kautta\npihalle ja lähti juoksemaan Suomen puolelle.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun Jussi saapui mökilleen, istui Ruhmulainen loisteen lämpimässä kovin\nviheliäisessä tilassa, kankeita jäseniään lämmitellen. Poika, Janne,\nkeitti isolla jalkaniekkapannulla kahvia.\n\nJussi näki, etteivät olleet Ruhmulaisen kuulumiset hyviä. Oliko\ntapellut vai oliko häntä muutoin pahoinpidelty, mutta repaleina ja\npitkissä palkeimissa oli takki ja suuri haava melkein keskellä otsaa.\n\n»No, kuinka kävi?» kysyi Jussi ja muisti Rämä-Heikkiä ja\nkonjakkisäkkiään.\n\nSurkeasti oli Ruhmulaiselle käynyt. Taipaleella, kun oli juuri perille\npääsemässä, oli tullut kolme tullimiestä vastaan ja ryöstänyt laukun ja\nvienyt kaikki.\n\n»Siinäkö sinua noin repivät ja haavoittivat?» kysyi Jussi.\n\n»Siinä», vastasi Ruhmulainen, mutta Jussi näki, että hän valehteli.\n\nKun poika sai kahvin valmiiksi ja Ruhmulaisellekin oli annettu, kysyi\nJussi:\n\n»Kuulitko mitään Rämä-Heikistä?»\n\n»Kuulin», vastasi Ruhmulainen.\n\n»Lurjus sai pettää minut, kun vannoi ja lupasi. Vaan viimeisen kerran\nminulta sai.»\n\n»Tuskin tuo enää tarvinneeltaan», sanoi Ruhmulainen, surkealla äänellä.\n\n»Mitä?» kysyi Jussi.\n\n»Konjakit oli otettu pois ja mies viety linnaan... Sillehän oli\nkarttunut niitä viinanmyyntisakkoja ties kuinka paljon.»\n\n»Kun viheliäinen narrasi minulta koko säkillisen 'olkirokkeja'... sinne\nne menivät!» päivitteli Jussi.\n\n»Myymäänkö se lähti?» kysyi Ruhmulainen.\n\n»Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa... ja puolet voitoista\nlupasin... Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut\ntakaisin ja toista viikkoa jo aikaa...»\n\nJuttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin\nkiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli\nJussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut\nasioita kuin syrjäpuolin.\n\n»Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu\ntullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö»,\nsanoi Ruhmulainen.\n\nMutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi,\nettei se kaikki valetta ollut.\n\nNiin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa\ntäyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata.\n\nIlta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt\nkylälle.\n\nHerättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä\ntuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän\nharjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin\ntukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon.\nEi ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi.\nSe oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret\nvoitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin.\n\nPanisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta.\nHuonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi\nennenkuin tarttuisi kiinni... Silloin siitä pääsisi.\n\n— Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille\nkaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin\ntyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin\nse näkee minulla syömistä olevan... Jos koettaisi sille toimittaa\njotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan\nyksin... Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi...\n\nJussia nauratti.\n\nKomentaisi Ruhmulaisen etupäähän, niin se pian joutuisi kruununmiesten\nkynsiin... — Kuuluu olevan jo Ruotsin puolen tullimiehillä semmoinen\nvalta, että saavat ottaa Ruhmulaisen kiinni, milloin vain tapaavat\nRuotsin puolella luntreijaamassa. Se on näinä vuosina tullut niin\nhuonoon huutoon, kun Viikluntin kauppiaalle on luntreijannut... Ja kun\nviime talvena Viiklunti hävisi ja köyhtyi, niin loppui Ruhmulaiselta\ntyö, ja nyt minun turviini pyrkii.\n\nJussi mietti ja mietti. Nyt täytyi yrittää... Sitä ei tiennyt minä\nhetkenä Lampastakin tulisi köyhä. Rikas se oli olevinaan Makon kylän\nViikluntikin, mutta kun meni takavarikkoon vähän enemmän, niin kintaat\nlöi pöytään ja kuului nyt olevan Jällivaarassa laukkukauppiaana. Sillä\nlailla vielä voisi käydä kämpällekin, jos enemmältä vahinkoja alkaisi\ntulla...\n\nJussi muisti kaikki, mitä tullimiehet olivat Lampassa sanoneet ja\nuhanneet. — Ne tiesivät, että tavarat olivat Korven Israelissa olleet!\nMutta sieltä ne eivät niitä enää näppää ja tuskin pääsevät jäljille...\nen usko...\n\nNyt oli kerännyt ja säästänyt rahaa niin paljon, että hänellä nyt oli\nenemmän kuin koskaan ennen eläissään. Jos Ruhmulainen tietäisi! Nyt\nolisi paras aika yrittää... Ostaisi koko kuorman konjakkia ja lähtisi\nylimaahan...\n\nMutta kuinka pääsisi erilleen Ruhmulaisesta, niin ettei se saisi vihiä!\n\nJussi mietti ja mietti, ja viimein hän oli hoksaavinaan keinon...\n\nJa siihen hänkin nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä ei Jussi käynyt Ruotsin puolella ollenkaan. Kylällä\noli käynyt, ja kerran oli Keskitalon Hermanni poikennut Jussin\npirtille. Ruhmulainen makaili mökissä ja söi Jussin ruokaa ja keitteli\nväkevää kahvia. Jussin poika, Janne, oli kotoaan kadonnut, mutta Jussi\nei ollut tietävinään, mihin oli mennyt.\n\n»Lienee mennyt ketunpyydyksiään katsomaan», sanoi Jussi Ruhmulaiselle.\n\nJanne olikin jo saanut useita kettuja ja kärppiä, joiden nahat\nriippuivat somassa järjestyksessä pirtin sivuseinällä.\n\n»Kuuluvat maksavan nyt hyviä hintoja Rovaniemellä metsäeläväin\nnahoista», tiesi Ruhmulainen.\n\n»Niin kuuluvat.»\n\nEräänä iltana ei Jussia kuulunut kotia, mutta kun Ruhmulainen aamulla\nheräsi, oli Jussi tullut.\n\n»Jos tahdot ansiota, niin tulevana yönä saisit», aloitti Jussi\nkeskustelun.\n\n»Kylläpä tästä joutaisi... jopa olen tässä liian kauan sinun eväilläsi\nollut», vastasi Ruhmulainen.\n\n»No siinnyt ei mitään, vaan lieneekö sinussa vielä entistä voimaa, että\nkykenet...»\n\n»Kyllä minä...»\n\n»No yritämme tulevana yönä... Kuuluvat olevan tullihurtatkin\nväsyksissä... kun viikkomääriä ovat yötä päivää valvoneet ja kaikki\nloukot ajaneet...»\n\n»Ovatko saaneet?»\n\n»Kuuluivat viime yönä vieneen Keskitalon Hermannilta hevosen ja\nkuorman... ja aamulla Käyrä-Helmeriltä hevosen, Hermannin hevonen\nsekin.»\n\n»Ja Lampan tavarat tietenkin?»\n\n»Lampan tietenkin. Oli päivällä tullut Keskitaloon kaksi jauhokuormaa,\nniin Hermanni pöllö lähtee ajamaan yli ja ajaa suoraan tullimiehille\nsyliin... Ja vielä komentaa renkinsä Käyrä-Helmerin perässä ajamaan...\nSillälailla käy, jos aina juopi itsensä sikahumalaan, kun luntreijata\naikoo, ja juottaa sen vähäjärkisen renkinsäkin... Nyt menetti molemmat\nhevosensa.»\n\n»Ei kuulu olevan siitäkään Hermannista enää siihen hommaan», arveli\nRuhmulainen.\n\n»No minun laskuni mukaan on jo kymmenes kerta, kun hevosensa menetti,\nja kuuluu näistäkin toinen, se musta tamma, olevan tuhannen markan\nhevonen.»\n\n»Sillä lailla... niin sitä miestä opetetaan.»\n\nNiin keskustelivat Jussi ja Ruhmulainen, muistelivat entisiä öisiä\nretkiään, jolloin ei tullimiehiä pelätty, vaan miesvoimalla ajettiin\nRuotsin puolelle ja lyötiin ruoskalla sitä, joka ei edestä ehtinyt.\nMutta nyt ei enää käynyt niin.\n\nKun ilta tuli, lähtivät molemmat miehet suksilla liikkeelle, ylöspäin\nhiihtäen.\n\nHe hiihtivät jokirantaa sivu talojen ja olivat jo kirkon kohdalla.\n\n»Mihin asti aiot?» kysyi Ruhmulainen, joka hiihteli perässä ja luuli,\nettä Keskitaloon mentäisiin.\n\n»Vielä vähän ylemmäksi», vastasi Jussi.\n\nPimeä ilta oli, mutta suksikeli oli hyvä.\n\nHe saapuivat jo Makon kylän kohdalle. Sieltä tuikkivat tulet ja\nnäkyivät selvästi suomenpuoliselle rannalle, kun joki oli kylän\nkohdalta hyvin kapea.\n\n— Mitähän se on? — mietiskeli Ruhmulainen, perässä hiihtäessään. Hän ei\nvähääkään ymmärtänyt, mitkä tuumat Jussilla olivat. Hän tiesi kyllä,\nettä Lampalla oli kauppa Makon kylässäkin, mutta ei ollut kuullut, että\nsinne olisi koskaan uskallettu mitään kavaltaa, kun kolme tullintiestä\nasui kauppatalon vieressä... Piru se on uskaltamaan Jussi, ja mitä\nlienee näinä päivinä hommannut ja miettinyt.\n\nMakon kylän kohdalle asti hiihtivät he jäätä, mutta siinä kun\nRuotsin puolelle menevä tikkatie tuli vastaan, läksi Jussi nousemaan\nsuomenpuoliselle rannalle, hiihtäen taloa, Rantaojaa, kohden.\n\nRuhmulainen tiesi, että ennen aikaan Rantaojassa tallennettiin\nViikluntin kauppiaan tavaroita ja että Rantaojankin miehet usein\nottivat osaa »yötyöhön», mutta eivät koskaan omilla hevosillaan.\nOlisiko Lampalla nyt Rantaojassa tavaroita?\n\nJuuri kun saapuivat pihaan, kuiskasi Jussi Ruhmulaiselle:\n\n»Mene sinä tuonne nurkan taakse!»\n\nRuhmulainen totteli ja jäi nurkan suojaan seisomaan. Hän kuuli pihalla\nliikuttavan ja puheltavan, kuuli, että tallista talutettiin hevonen ja\nvaljastetuin.\n\nHetken päästä ilmestyi Jussi nurkan taakse, suuri sudennahkainen turkki\nolalla.\n\n»Pane nyt tämä päällesi ja nosta kaulus pystyyn», käski Jussi. »Ja\nkävele sinä niinkuin herrat... tämä on herrasturkki, näet, Lampan\nturkki...»\n\n»Mitä aiot?»\n\nNyt vasta Jussi rupesi selittämään, mitä hän aikoi yrittää. Tässä\nRantaojassa oli Lampalla monta säkillistä hevosenvaljaita, priima\ntavaraa, ruomia, suitsia, patusia, siloja, loimivöitä ja paljon muuta.\nNe tarvitsi saada yli hyvin pian, olisi jo ennen tarvinnut saada yli,\nmutta ei ollut kukaan uskaltanut lähteä viemään, — niitten piti joutua\nisompaan maailmaan...\n\n»Tästäkö sinä aiot ajaa suoraan Makon kylän haarakauppaan?» kysyi\nRuhmulainen ihmeissään.\n\n»Tästä suoraan, ja tie nousee kuten muistat rantamakasiinin ohitse ja\nvie sitten pihaan...»\n\n»Niin tekee, mutta tullihurtathan asuvat aivan vieressä.»\n\n»Antaa asua. Me menemmekin herroina. Sinä istut herrana perässä\nsusiturkki ylläsi ja kaulus pystyssä...»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Ruhmulainen.\n\n»Ole hiljaa siinä!» varoitti Jussi.\n\nSitten he kävelivät pihaan, Ruhmulaisella Lampan suuri susiturkki\nyllään. Hevonen seisoi jo tallin edessä valjaissa. Jussi komensi\nRuhmulaisen rekeen, kantoi pihapuodista säkin syliin, turkin alle,\nniin, että Ruhmulainen näytti isomahaiselta patruunalta, joka\nselkä kenossa istui reessä. Peitti vielä herran nahkasilla ja veti\nrekipeitteen nahkasten päälle.\n\nRuhmulainenkin alkoi ymmärtää mistä tulee kysymys ja innostui osaansa.\n\nJussi oli itse lainannut pitkän lammasnahkaturkin, joka ulottui häntä\nkantapäihin, ja kääntänyt lakin korvilleen. Siinä asussa hän istahti\nkuskipallille ja laski menemään jäälle...\n\nMakon kylän tullimiehet asuivat Lampan haarakaupan vieressä. Siinä\noli takavuosina ollut Viikluntin kauppa, mutta Viiklunti oli\nköyhtynyt, tehnyt konkurssin ja mennyt Jällivaaraan. Lampan kauppa\nolikin vasta ensi talvea tässä Viikluntin entisessä talossa. Vaikka\nsiitäkin oli Suomen puolelle tikoitettu suora tie Rantaojaan ja vaikka\nostajia Suomen puolelta joka päivä kävi kaupassa, eivät tullimiehet\nkertaakaan vielä olleet saaneet »peslaakia» eivätkä kauppaan nähneet\ntutuvan tavaroita Suomen puolelta. Jokaisen Suomen puolelta tulevan\nhe kuitenkin tarkastivat ja valvoivat, ettei reissä mitään tavaraa\nSuomesta tuotu. Mutta paitsi Suomen puolelta saapuvia ostajia, kulki\ntätä Makonkylän—Rantaojan tietä paljon muita matkustavia Suomesta\nRuotsin puolelle ja päinvastoin, kulki tukkiyhtiöitten herroja ja\ntyönjohtajia sekä sen sellaisia, jotka ilmeisesti olivat omilla\nasioillaan matkassa eivätkä tullia kavaltamassa.\n\nJoelta nouseva tikkatie, joka kauppaan johti, oli jyrkkää vastaletta.\nVastaleen alla, korkeimman nousun kyljessä, oli kookas kaksikerroksinen\nmakasiini, joka oli kauppakartanoon kuuluva ja jonka kivisen partaan\nsivutse tie vei. Makasiinista ei pihalla seisoen näkynyt kuin yläkerran\novi, pääty ja katto, muu osa oli vastaleen suojassa.\n\nNyt pimeänä iltana oli makasiinissa Lampan Joonas. Hän oli iltapimeää\nhiihtänyt jokea pitkin Lampalta, oli pistäynyt kaupanhoitajan puheilla\nja hiipinyt aittaan, jossa nyt istui silavalaatikon päällä ja odotti.\nKuta pitemmältä ilta kului, sitä tiheämpään Joonas raotti ovea ja\nkuunteli... Siitä oli jo kaksi hevosta mennyt ohi pihaan päin ja yksi\noli ajanut pihasta Suomen puolelle, mutta ei ollut vielä näkynyt niitä\ntulijoita, joita Joonas odotti...\n\nMutta kun hän taas raotti ovea, kuuli hän kiivasta aisatiu'un helinää\njoelta ja arvasi, että Jussi ja Ruhmulainen olivat tulossa...\n\nTullimiehet olivat liikkeellä ja kuullessaan aisatiu'un äänen\narvasivat, että joku oli tulossa Suomen puolelta. Hevonen tuntui\ntulevan aimo vauhtia, sillä aisatiu'un ääni kuului selvempään ja\nkovemmin... Heillä oli tapana odottaa kauppiaan pihalla, jonka läpi\nkulkijain täytyi tulla, siinä pysäyttää hevonen ja tarkastaa reki...\n\nNiin nytkin asettuivat pihalle, vaikka olivatkin varmat, että tulija,\njoka niin rennosti ajoi helisevin tiu'uin, oli luonnollisesti joku\nherra tai muu kulkija, jolla oli asiaa Ruotsin puolelle.\n\nJoonas kuuli hevosen lähestymistään lähestyvän... nousi jo rantatörmän\npäälle... Ja hän avasi enemmän ovea katsellen ulos. Pimeä oli niin,\nettei hän nähnyt mitään, mutta kuuli selvästi, että hevonen nousi jo\nrantatörmän tällä puolen, jossa ei enää ollut niin tiukka vastale,\nja hän raotti yhä enemmän ovea, vilkaisten samalla pihaankin päin...\nYhtäkkiä puhalsi hevonen laukkaan ja karahti aitan kivirappusten\neteen... Joonas ehti avata oven, kun samassa portaille lensi suuri\nsäkki... Hevonen ei pysähtynyt vähääkään, mutta Joonas kuuli Jussin\nsanovan:\n\n»Työnnä pian makasiiniin!»\n\nNiin oli Jussi Joonasta neuvonutkin, ja hän heitti säkin aittaan\nsisälle, mennen itse perässä, ja löi oven kiinni.\n\nMutta Jussi laski täyttä ravia pihaan, istuen tanakkana kuskipallilla,\nja reenperässä selkäkenossa istui Ruhmulainen, korkea turkinkaulus\npystyyn nostettuna...\n\nHevonen tulla tömähti pihaan.\n\nTullimiehet riensivät paikalle ja pysäyttivät.\n\nMutta huomattuaan, ettei reessä näyttänyt olevan muuta kuin joku\nsusiturkkinen herrasmies, kohottivat he vain vähän nahkasia ja käskivät\najaa menemään.\n\n»Tack!» sanoi Jussi ja laski menemään kujasta maantielle, niin että\noli tienhaarassa lyödä kumoon. Mutta kun olivat päässeet palasen\nmatkaa, pysäytti Jussi hevosen, päästi aisatiu'un pois aisasta ja sitoi\npikkutiu'un kiinni.\n\n»Jopa kävi hyvin... Ryypyt tarvitsisimme!» sanoi Ruhmulainen.\n\n»Elä nyt hätäile! Vastahan tämä on alkua... Tulevalla kerralla otamme\nkaksi säkkiä... kyllä sinä ehdit kaksikin säkkiä heittää aitan\nportaille, kun minä siinä kohden ajan hitaammasti», sanoi Jussi.\n\nRuhmulainen murahti. Hän ei ollut tyytyväinen, kun ei tämmöisessä\nhommassa saanut ryyppyä. Mutta Jussi antoi hevosen juosta ja käänsi\ntakaisin Suomen puolelle Makon kylän heinätietä, joka kulki saaren\npoikki melkein Suomen puolelle asti.\n\nKun pääsivät takaisin Rantaojaan, niin Jussi kantoi pihapuodista kaksi\nsäkkiä Ruhmulaisen syliin ja kiskoi turkinliepeet päälle...\n\n»Piru, kun ei edes ryyppyä ole», ärähti Ruhmulainen.\n\n»Me saamme Joonaalta... elä hätäile!» lohdutteli Jussi.\n\nJussi lasketti menemään jäälle ja ajoi tikkatietä samoin kuin ensi\nkerrallakin, suoraan poikki...\n\nTullimiehiä ei näkynyt rantatörmällä, mutta Jussi antoi hevosen\nvastaleessa kävellä. Heidän tuloaan ei kuullut Joonaskaan, kun kaikki\näskeiset helisevät tiu'ut oli otettu pois. Aitan portaitten luokse\nolivat juuri pääsemässä, kun Joonas raotti ovea ja tunsi... Ruhmulainen\nheitti samassa toisen säkin portaille asti, mutta kun toista aikoi\nheittää, ei se lentänytkään portaille, vaan putosi portaitten viereen...\n\nMutta nyt Jussi rapsaisi vireää ruunaa lautaselle ja karautti menemään\npihan läpi, että vilahti. Kaksi tullimiestä kyllä karkasi sisältä ja\nhuusivat jotakin, mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan.\n\nKolmaskin kierros onnistui heillä yhtä hyvin, vaikka Jussi aitan luona\npysäytti hevosen muutamiksi sekunneiksi.\n\n»Anna sieltä pari pulloa», kuiskasi Jussi Joonaalle, joka samassa\nikäänkuin asian arvaten työnsi povestaan rekeen kaksi konjakkipulloa.\n\n»No nyt», riemastui Ruhmulainen, ja täyttä vauhtia ajoi Jussi pihan\nläpi.\n\nYksi tullimies puhalsi nurkan takaa, koettaen tarttua ohjista kiinni,\nmutta kompastui pitkäkseen reen antamasta vauhdista ja jäi siihen\nmakaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ehtivät taas takaisin Rantaojaan ja aikoivat neljättä kertaa\npoikki, oli jo aamupuoli yötä. Ruhmulainen oli jo kuitenkin ehtinyt\njuoda itsensä humalaan, niin että kiroili ja peuhasi pihalla, vaikka\nJussi kielsi ja käski äänettömästi liikkua.\n\n»Nyt joit humalaan itsesi ja pilaat koko asian. En minä lähde enää\njuopuneen kanssa yli», ärähti Jussi Ruhmulaiselle.\n\n»Elä sinä... kyllä minä», kehuskeli Ruhmulainen. »Mene jos tahdot...\nminä en lähde!» tenäsi Jussi.\n\n»Ole lähtemättä!»\n\nRuhmulainen oli pahapäinen ja haki riitaa juovuksiin tultuaan. Hän oli\nottanut molemmat pullot haltuunsa eikä luovuttanut kumpaakaan pois.\nJussia harmitti, mutta ei hän tohtinut paljoa vastaankaan turista,\nsillä Ruhmulainen oli peto voimistaan.\n\nJussille juolahti mieleen kavala temppu.\n\n»Pannaan kelkkaan säkki ja lähde sinä viemään poikki... Minä tulen\nsitten hevosella perässä ja tuon loput... Ja sano Joonaalle...»\n\n»En minä lähde, jos en saa tätä turkkia matkaan.»\n\nJussi mietti. Sekä hevonen että turkki olivat Lampan. Turkki oli jo\nkulunut. Jos sen tullimiehet veisivät, niin viekööt, samoin säkillisen\nloimivöitä... Mutta samalle matkalle se jäisi Ruhmulainenkin.\n\n»Ota vaan turkki päällesi, ja kun pääset onnessa yli, niin huuda...\nkyllä tänne kuuluu... minä ajan heti perässä», sanoi hän.\n\nRuhmulainen oli siksi humalassa ja tappelunhalussa, ettei ymmärtänyt\nvaaraa, johon vapaaehtoisesti antausi... Eikä muistanut, että\ntullimiehillä oli oikeus hänet vangita.\n\nJussi köytti säkin kelkkaan ja Ruhmulainen lähti kiroten ja turkki\nauki viuhtoen kävellä tappuroimaan tietä pitkin. Rantaan päästyään hän\nlankesi, mutta kömpi ylös ja keijaili menemään...\n\n»Ei siitä muutoin erilleen pääse... vaan menköön nyt... omapa on\nhalunsa...»\n\nJussi seisoi rekensä vieressä ja kuunteli...\n\nEi kuulunut, ei näkynyt mitään.\n\n— Eivätköhän olekaan enää vartioimassa? — mietti Jussi ja alkoi jo\npelätä, ettei hänen salainen toivonsa toteennukaan.\n\nMutta silloin alkoi kuulua Ruotsin puolen rannalta huutoja ja\nkirouksia, tappelun rähinää ja monen miehen ääniä sekaisin...\n\nSilloin Jussi arvasi, että jo tullimiehet nyt ovat osanneet oikean\nmiehen kimppuun...\n\nHetken hän vielä kuunteli, pisti sukset rekeensä ja ajoi menemään kylän\nläpi Keskitaloon ja siitä poikki Lampalle. Ja mielessään oli hän varma,\nettä hän toistaiseksi oli Ruhmulaisesta päässyt erilleen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nYlikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella.\n\nRovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä\nminkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa,\njärvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen\nmarkkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko\nlaaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan.\nNiillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat.\n\nPäästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut\nhommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki\nKairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet,\njotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan\nlähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen\ntukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään\naikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla\nRuotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin\npäin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen\nmarkkinoille.\n\nMutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan\noli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle,\njosta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen\nmökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki\njuopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon\nalaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut\nkotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa\ntullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi\neivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui\nolemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä.\n\nJa sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon.\n\nRovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti,\njonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut\njärvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie\nmeni paljon ylempää.\n\nJyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen,\nettä Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä\ntaloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun\nJussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin\npulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin\nasunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden\njälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika\nhommailivat.\n\nSuomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin\nrajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa\nneljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi,\njoka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään\nmalttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä\npuhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin\nsitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut\nhaastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa.\nJussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin\nRuhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa\nlinnaa.\n\nRovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet\nvalppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat\nolleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli\nvilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat\nkonjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon\nkylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain\nlyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen\nrajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle.\n\nMutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli\nymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin\npuolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin\nretki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei\ntietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen\ntiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin\nkuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin\nhän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan\nja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun\nnahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut,\njoka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut.\n\nKuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi\ntullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui,\nettä tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli\nkuormaa Ruotsin konjakkia.\n\nJussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka\naikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle\nkävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että\nteillä.\n\nEräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia ja\nJussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä.\n\nHän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja\nkääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri\naamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön\nvalvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään.\n\nPoro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin.\nMutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta\npihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä,\nettä kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun\nja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse.\n\n»Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy.\n\nHetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin.\nLaukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet.\n\n»Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen.\n»Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten\nhammasta purren.\n\nMutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet\nperässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon,\nperunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian\nporstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät\npullonkaulaakaan löytäneet.\n\nOlisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä\nsuoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset\nkymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut\nja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät\narvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja\nrautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa\nja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka\naivan pullojen paikalla seisoi.\n\nTullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti\nkoko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi\nJussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja\nlähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen\nlaidassa.\n\nJanne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä:\nleipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun\npulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi\najamaan kylän läpi.\n\nKun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja\njosta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi\nhän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti\nporoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen.\n\nIso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli\nJussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin,\nettä kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa,\nhänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat\nkohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut\nkoskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän\nepäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi.\nSen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja\nkonjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi\nolla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut.\nSitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt\nonnettomuus...\n\nMutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan,\nharmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia\ntaskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku\nselkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla\nmenevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi\ntakaisin, piti laukun niinikään olla selässä.\n\nSeuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään\nepäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen\nja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne\nkonjakit sitten noutaisi.\n\nJussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle\nkaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä.\n\n— Saapas nähdä... saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei\nollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli\nLiisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei\nollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi\ntullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa\nsalliakaan...\n\nHän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli\nollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään\nikkunaan katsomaan.\n\nJo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan\nKeskitalon tietä näkyi tulevan... Jussi meni muka pirtin päähän\npuiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin\neteen asti... Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan\nnousemassa... silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle\nLiisaa vastaan.\n\nJussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle\nJussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset.\nJa selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja\ntarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen\npäin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin.\n\nJussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa.\n\nMyöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot\nTirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan\nviisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi\nkummassakin.\n\nJussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia...\n\n»Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa.\n\n»Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoi\nJussi.\n\n»Tietenkin», vakuutti Liisa.\n\nLiisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti\npääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea\nviikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona\nolevat pullot Jyppyrä-Antin latoon... sitten olisi kaikki valmista.\n\nJussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian\npalaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan.\n\nHäntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten\npettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli\nsaatu siepatuksi kymmenen pulloa...\n\n— Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän.\n\nMarkkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin\nneuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä\nliikkeelle.\n\nIltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin\nisänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten\ntalvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet\nperässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän\nKuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla\nsisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti\nhänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät... Mutta kun eivät yhtään\npulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen... Mutta\ntietysti eivät mitään löytäneet.\n\n»Pettyivätpä... pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi.\n\nJuuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti\nsaada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä\nniille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne\nvarmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan.\n\n»No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi.\n\nPoika kertoi:\n\n»Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan\nja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta\npäästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä\nJyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.»\n\nJussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä,\nettä tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan.\n\nYöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat\nkonjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen\noli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä\nsuksilla.\n\nTullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea\nkäydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta.\n\nKun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja\ntotuttuun tapaansa kuunteli... Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin\nhiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä!\n\nPimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet\ntuikkivat ja lumi narisi.\n\nJussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin,\nmutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin\n— sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän\nsuomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin.\n\n— Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven\nsäppiin.\n\nHän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti\nmenettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja\nkärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä\nsyntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi\nmarkkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi.\n\nHän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle\nkoputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä:\n\n»Onko Jussi kotona?»\n\nHän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen\nja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni.\n\nMutta vakuudeksi kysyi hän:\n\n»Onko se Friikon Antti?»\n\nFriikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille.\n\nJussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli\npannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi\nviinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla\nFriikon veljeksetkin markkinoille menossa.\n\nJa kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun\ntulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä:\n\n»Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.»\n\n»Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle\non, olivatpa tai ei.\n\nLitteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen:\n\n»Otappa tuosta... siinä on tulista rommia!»\n\nFriikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät\nJussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan\nmarkkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin\nmainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla\nveljekset liikkuivat.\n\nJa kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppiset\nAntin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat.\n\nRovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä\noli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja\nkonjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät\nensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan\nRovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki\nja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan\nRovaniemelle vievälle tielle.\n\nNyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos\nmahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet\nmontakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet,\nkulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin.\n\n»Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen\nhuvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono\npäästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita\nolevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.»\n\n»Meillä on hyvin hyvät hevoset... Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen\nkuormaan tavarat panemme... Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi,\nettei se herättäisi epäluuloa... Etkö tietäisi keinoa?»\n\nJussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut\nkäyttää, mutta ei ilmoittanut.\n\n»Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja\ntullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.»\n\nHetken olivat vaiti, mietteissään kukin.\n\n»Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet\nkuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja\nonnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä\nhoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti\nkertoa.\n\n»Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi.\n\n»Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat\nlaittaneet, että... tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet\nkaikki... Mutta sittenkin...»\n\n»Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa\nsokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen.\n\n»Sitä en tullut tietämään...»\n\n»Siinäpä se onkin... Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei\nrihmoja ole», sanoi Jussi.\n\nTaas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi:\n\n»Keksipä, Jussi, keino, niin...»\n\n»Pankaa tekin sokeritoppeihin...»\n\nMutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti\nhoksata.\n\nKun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista\nkeinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi\ntienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille\nkolmanneksi. He antaisivat suuret voitot.\n\n»Ei minusta enää ole semmoiseen... enkä ole nykyään oikein tervekään»,\nesteli hän.\n\nMutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa\nkuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta\nkyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella\nolevista mökeistä kysymässä.\n\n»Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti.\n\n»Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa\nKaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette\npian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!»\n\nMuuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin\nolivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin\nmökiltä.\n\nHeidän mentyään Jussi rupesi miettimään.\n\nTänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen.\nLukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan\nkuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta,\njotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet\nsaaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa.\n\nTyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt\nottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa... Paha\nsitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia\nvastaantulevia tullimiehiä.\n\n— Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt\nmuualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli\nselvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa\nvalmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli\nseinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen\nnahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin\nkytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka,\njonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä.\n\nJussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan\nnahkoja laukkuunsa.\n\nJos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin\npaljon pulloa kohti saisi voittoa, niin... niin semmoisiin rahoihin\npääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten\nostaisi hevosen ja sitten...\n\n— Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä\nenemmänkin! — muisteli hän.\n\nEdellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet\nkierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta\nkuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään.\n\nMutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan\nhiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää...\nmitä sillä nyt on asiaa?\n\nJussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla\nollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu\nkiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet\nolleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet\nolivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään\nvarmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada.\n\nHän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko\nRuotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen,\nkun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen.\n\n— Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien.\n\nHän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin\noveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni.\n\n»Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän\noli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole\nkuullut mitään?»\n\n»Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä\näänellä.\n\n»Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin,\nja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka\nsilloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.»\n\n»Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi.\n\n»Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas.\n\nJussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa.\n\n»Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti... Mitä päästit sitä yksin\ntulemaan ja annoit vielä patruunan turkin...»\n\nJo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti.\n\n»Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi\nhän kiivaasti.\n\n»No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä\ntiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen\nilmoittamaan kaikki... ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet\nMakon kylän makasiiniinkin mennä... Oli paha, että se Ruhmulainen\njoutui tullimiesten käsiin.»\n\n»Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi\nJussi levottomana. ₄\n\n»Niin on kerrottu...»\n\n»Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi\npäässyt?»\n\n»No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?»\n\nJussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen\nkerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin\nhommat.\n\nJa nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin.\nOlisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen\npäässyt...\n\n»Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kun\nJussi ei pitkään aikaan puhunut mitään.\n\n»Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin\novat vieneet... Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat\npatruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla... Eivätpä saaneet\ntäällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.»\n\n»Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla\nitsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas.\n\n»Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!»\n\n»Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä...»\n\n»Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana...»\n\nNiin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään\ntakaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPantuaan oven lukkoon, ja peitettyään mökkinsä ikkunat sekä sisä- että\nulkopuolelta, läksi Jussi laukku selässä hiihtämään. Vilkas liike oli\nmaantiellä. Ylös- ja alaspäin oli tulijoita ja menijöitä.\n\nJussi hiihteli tienviertä ja aloitti keskustelun muutaman rahtimiehen\nkanssa. Rovaniemeen aikoi mieskin ja sanoi kuormana olevan lihaa ja\nvoita. Kertoi olevansa outo eikä koskaan kulkeneensa poikki kairan\nRovaniemelle.\n\n»Hyvä sinne kuuluu tie olevan, vaikken minäkään koskaan ole sitä tietä\nkulkenut», valehteli Jussi. »Tästähän se jo kääntyy vähän ylempää\nkirkkoa!»\n\nKylän läpi hiihtäessään ei Jussi tavannut yhtään tullimiestä. Hän\npäätti kuitenkin hiihtää ohi kirkon ja palata sitten oikaisemaan\nsuoraan läpi metsien Jyppyrä-Antin asunnolle. Ja kun rahtimies, jota\noli puhutellut, kääntyi talvitielle, hiihteli Jussi eteenpäin.\n\nHän ei tavannut kuitenkaan yhtään tullintiestä, ja hän pyörsi takaisin.\nKirkon luona kohtasi hän kuitenkin Käyrä-Helmerin. Helmeri näytti\nolevan kohmelossa ja kertoi isäntänsä, Keskitalon Hermanninkin,\nlähteneen Rovaniemen markkinoille.\n\n»Yöllä tulivat Friikon veljekset taloon ja mitä lienevät hommanneet,\nmutta viinaa maisteltiin ja heinäsäkkejä pantiin kovasti matkaan,\nja niin saivat Hermanninkin lähtemään markkinoille, vaikkei ollut\naikonut», kertoi Helmeri. »Viinoissa näkyivät olevan, kun kolmella\nhevosella lähtivät ajamaan.»\n\n»Mitä tietä aikoivat mennä?» kysyi Jussi.\n\n»Kuulin, että aikoivat Pekkalan uutistalon kautta...»\n\n— Hyvä... hyvä! mietti Jussi ja kysyi sitte Helmeriltä:\n\n»Mihin sinä sitten nyt olet menossa?»\n\nJa Helmeri kertoi, että tullimiehet olivat saaneet vihiä, että Friikon\nveljeksillä piti oleman konjakkikuormat ja lähteneet perään ajamaan.\n»Ja näkyi niillä olevan...», lopetti Helmeri kertomuksensa.\n\nJussi ei puhunut Helmerille sinne ei tänne, vaan läksi hiihtämään.\nHän oikaisi kirkolta suoraan kyläläisten metsätielle ja hiihteli sitä\npitkin kauas takalistolle. Kun suksikeli oli jotenkin hyvä, päätti hän\noikaista suoraan jänkkien poikki Jyppyrä-Antin asunnolle, vaikka mutkia\ntehden tiesi pääsevänsä entisiä suksenlatuja pitkin. Hän ei kuitenkaan\ntahtonut ketään taipaleella tavata ja tuntien kaikki maat ja vaarat\nhiihteli suoraan kuin viivalla vetäen Jyppyrävaaraa kohden, jonka\ntakana tiesi Antin olevan. Siitä ei enää ollut Rovaniemen rajalle kuin\nmajava vanha virsta.\n\nJussi oli kyllä joskus ennenkin myynyt sekä viinaa että konjakkia\nkesäisin omassa rannassaan lauttamiehille ja talvisin tiellä\nrahtimiehille, mutta isommin ei hän ollut uskaltanut yrittää kuin\nvasta nyt. Ja vaikka hän tätä retkeään varten oli ottanut huomioon\nkaikki mahdolliset ja mahdottomat sattumat ja niiden mukaan matkansa,\ntavaransa asettanut, tunki pelko nyt yksin hiihtäessä mieleen tulemaan.\nJos oli tosi se, että Ruhmulainen oli päästetty irti, niin epäilemättä\nse laittaisi luunsa Rovaniemelle, kun ensin oli saanut tietää, että\nhänkin, Jussi, oli sinne mennyt... Ja kuka tiesi mitä siellä vihastuisi\ntekemään... Varovainen täytyi olla, ja jos sattuisi tulemaan, niin\nlahjoa piti ja antaa konjakkia.\n\nLampan asioista ei Jussi isoa huolta pitänyt. Jos köyhtyisikin ja\njoutuisi pois talostaan, niin alkakoon uudestaan.\n\nViinan myynnillähän se kuului koonneen kaikki tavaransa,\nviinanmyynnillä, korttipelillä... niin että alkakoon alusta tai\nsiirtyköön muualle, niinkuin Viikluntikin Jällivaaraan.\n\nKun hän ehti Jyppyrävaaran alle, oli jo pimeä, mutta Jussi hiihti nyt\nvähän viistoon ja joutui pian sille tielle, jota Janne oli porolla\nkulkenut.\n\nIllalla maatapanon aikana saapui hän Jyppyrä-Antin pirtille.\n\nMarkkinapaikka, Rovaniemen kirkonkylä, oli täynnä väkeä. Lapin kaikilta\nkulmilta oli sinne kansaa saapunut ja pitkin Perä-Pohjolaa kokoontunut.\n\nMarkkinaväen seurassa pyörähteli pienoinen vilkassilmäinen mies, jolla\noli saukonnahka olalla. Ostajat tahtoivat sitä häneltä ostaa, mutta\ntoisille vastasi hän, ettei nahka ollut hänen omansa, ja toisille\ntaas määräsi niin korkean hinnan, että ostaja heti loittoni. Koko\npäivän oli hän vähä väliä näkynyt sakeimmissakin ihmisjoukoissa, mutta\njoskus katosi syrjäpuoliin. Kuta illemmäksi päivä kului, sitä useampi\nkävi miestä puhuttelemassa ja korvaan kuiskaamassa... ja silloin aina\nkatosivat syrjemmälle.\n\nMies oli Ranta-Jussi, Juho Malmi, joka liikettään harjoitti. Kaikki\nmuut nahat oli hän jo myynyt, mutta saukonnahan jättänyt myymättä. Sitä\nkantoi hän olallaan merkkinä, että hänet etempääkin tunnettaisiin...\nKun viinanostajain kesken kerran tuli tiedoksi, että sillä pienellä,\nkavalasilmäisellä miehellä, jolla on saukonnahka hartioilla, sillä\non... niin aina vähä vähä tuli joku korvaan kuiskaamaan, jolloin\nmolemmat lähtivät pois väkijoukosta.\n\nOli jo pimeä ilta ja pakkanen oli kiihtymään päin, kun muuan Sodankylän\nmies tapasi Jussin ja korvaan kuiskasi.\n\n»On vielä, vaan kallista on!» sanoi Jussi.\n\n»Ota mitä tahdot, vaan anna kuitenkin», mies pyyteli.\n\nJa kun hän ja Jussi kävelivät kylän päähän ja siitä kääntyivät metsään\npäin, jutteli viinanostaja:\n\n»Minulle piti tulla kaksikymmentä pulloa konjakkia, vaan ovat\ntaipaleella poliisit ryöstäneet koko kuorman.»\n\n»Mistä päin oli tulossa?» kysyi Jussi.\n\n»Tästä poikki kairan Ruotsin puolelta», selitti mies.\n\n»Kuka sitä oli kuljettamassa?» tiedusteli Jussi.\n\n»Kutsuvat Friikon Antiksi, Tornionjoelta... Syystalvella jo annoin\nrahat ja lupasi tuoda, vaan kaikki olivat ottaneet, Antin omatkin\nviinat...»\n\n»Olipa se...» arveli Jussi.\n\nKun he pääsivät metsän laitaan, kaivoi Jussi erään kuusen juurelta\nsäkin ja virkkoi:\n\n»Siinä ovat nyt viimeiset... viisitoista pulloa kolmen konjakkia.»\n\n»Myy kaikki! Ota mitä tahdot!»\n\nJussi määräsi korkean hinnan, mutta Sodankylän mies laski pullot ja\nmaksoi kylmäverisesti koko summan. Nosti sitten säkin selkäänsä ja\nläksi astumaan markkinapaikalle päin.\n\nJussi oli juuri saamiaan rahoja lompakkoon panemassa, kun hänen\npoikansa, Janne, ilmestyi taempaa suksilla hiihtäen.\n\nIsä ja poika alkoivat keskustella. Viisaasti oli Jussi menetellyt.\nJanne oli vain vähissä erissä kuljetellut porolla konjakkipulloja\nJyppyrä-Antin pirtiltä markkinapaikan taakse kuusikkoon, josta Jussi\nnouti pullon kaksi kerrallaan, milloin ei ostaja enempää tahtonut.\nEi yhtään tullimiestä ollut sattunut Jussin eikä Jannen vastukseksi.\nHeitä oli onni suosinut. Ja niin kova menekki oli ollut, että nyt, kun\nensimäinen markkinapäivä oli illassa, oli kaikki loppuun myyty.\n\nMolemmin olivat hyvillään, sillä ansio oli ollut satumainen, ja\nJussilla oli nyt rahaa niin paljon, ettei koskaan ennen.\n\nMutta Janne, joka oli hämyssä kävellyt kahakäteen pitkin\nmarkkinapaikkaa, oli tavannut Friikon Antin, joka oli Jussia\ntiedustellut. Hän oli kuullut, että eräässä puodissa olivat poliisit\ntiedustelleet, oliko näkynyt pienoista miestä, jolla oli saukonnahka\nolkapäällä.\n\n»Nyt ovat pirut jäljillä», sanoi Jussi.\n\nHe vaihtoivat lakkia ja turkkeja ja Jussi köytti saukonnahan takkinsa\nalle. Mutta ettei heitä yhdessä nähtäisi, määräsi Jussi, että pojan\npiti heti lähteä porollaan poikki kairan ajamaan kotia päin. Hän antoi\npojalleen rahaa, ja jos joku kysyisi häntä, niin saisi vastata, että\nmihin lienee joutunut, kun läksi Rovaniemelle ketun- ja kärpännahkoja\nmyymään.\n\nJa niin he erosivat.\n\nKun Jussi palasi markkinapaikalle, alkoi väki vähenemistään vähetä\nulkoa, mutta kaupoissa oli vielä vilkasta liikettä. Jussi ja Janne\nolivat öitänsä viettäneet eräässä mökissä, jossa oli kaikennäköisiä\nkulkureita kortteeria. Niillä ei ollut näyttänyt olevan minkäänlaista\nhommaa, ja Jussi oli ollut huomaavinaan, että he epäluuloisesti häntä\ntarkastelivat.\n\nHän ei palannut enää yömökkiinsä, vaan poikkesi Ruokosen pihalle,\naikoen jostakin taatusta paikasta pyytää yösijaa.\n\nSiinä oli pihalla paljon miehiä, ja muuan tukinajosta Kemijärveltä\npalaava etelänpuolen mies kauppasi hevostaan. Hevonen oli vankka ja\nnuori ja verrattain hyvässä kunnossa. Tukkirekensä oli mies jo myynyt,\nmutta lupasi samaan kauppaan kaikki valjaat ja hyvän reslan.\n\nJussi sekaantui puheisiin ja tarkasteli hevosta. Hänen rohkeat tuumansa\nalkoivat toteutua. Rahaa oli hänellä paljo enemmän, kaksikin hevosen\nhintaa. Nyt sopi ostaa ja yrittää ylimaahan.\n\nHän oli menestyksestään ja rahainsa paljouden takia huumauksessa,\nikäänkuin humalassa, vaikkei hän koko markkina-aikana ollut maistanut\nyhtään ryyppyä. Mutta hänen mielikuvituksessaan lenteli hauskoja kuvia\nsiitä, että oli oma hevonen, jolla pääsisi menemään, ja sopisi silloin\nmennä ylimaihin viinakaupalle...\n\nJo rupesi Jussi kauppaa hieromaan ja alkoi keskustella miehen kanssa.\nMies helpotti vielä tahtomastaan summasta, kun kuuli, että saisi\npaikalla rahat kouraansa.\n\nKauppa tehtiin, ja Jussi maksoi rahat.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJussi oli eräänä yönä — kevättalvi oli jo alkanut ja Rovaniemen\nmarkkinoista kulunut kaksi viikkoa — saapunut Kaakkuri-Jannen pirtille\nRuotsin puolelle.\n\nJussin hevonen ja reki olivat Jannen vanhassa navetassa, sillä Jannella\nei enää ollut moneen vuoteen ollut lehmää. Miehet olivat yöllä, kun\nyhteen tulivat, maistelleet aika lailla, niin että lopulta nukkuivat\nmolemmat.\n\nOnnensa kukkulalla tunsi Jussi olevansa, kun Jannen pirtissä heräsi ja\nhommaansa muisti. Hän oli niin paljon näinä viikkoina komistunut, ettei\nJanne ollut tuntea. Hyvä hevonen oli, tilava resla ja pussissa itsellä\naivan uudet vaatteet, uusi turkki ja kakilakki.\n\n— Jos olisi ennen hoksannut nämä hommat, ei olisi tarvinnut koskaan\npuutetta kärsiä — ajatteli hän herätessään ja kolisteli Jannenkin\nvalveille.\n\nJussilla oli ollut mökille tullessa koko resla täynnä konjakkipulloja,\njotka oli säkeissään yöllä nostettu Jannen roskakamariin. Mutta kuorman\npäällä oli ollut kuusi tyhjää voidritteliä, jotka niinikään oli\nkamariin nostettu.\n\n»Hyvin sinua on onnistanut, vaan kyllä sinä taidatkin olla semmoinen\nveijari, etteivät sinua ensi yrityksellä petä tullimiehet eivätkä\npoliisit», kehui Janne Jussia, kun kohmeloonsa tekivät puolikuppisia.\n»Huonosti menestyi niillä Friikon veljeksillä...»\n\n»Mitäs juovat itsensä humalaan silloin, kun pitäisi selvänä olla... Oma\non syynsä. Kenen vuoksi Rämä-Heikkikin linnaan joutui!»\n\n»Oma tyhmyytensä oli syynä.»\n\nMutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan.\nJussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan\nolkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi\nJussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa\nkonjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin\nlevitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota\noli eri pytyssä tuonut matkassa.\n\n»No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne.\n\n»Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti\nhymyillen.\n\n»Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan\nennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli...»\n\nKun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni,\nkuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi.\n\nKun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen\nporstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen\nlatoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita\npäällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat\ntäpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi\njuoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi,\nihmetellen Jussin keksintöä.\n\nKun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle.\nKoko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle\nasti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt\nkuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni.\n\nSuomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen\ntullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma,\nvaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi\nhalunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi,\nettä hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän\nnäillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja\njoka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli\nhän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän\nvoikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan...\n\nTultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista\njoinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin\nhyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei\nollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei\nkukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi.\n\nHän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa\nmaantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut\nrahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli,\noliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle.\n\nRenki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut\nkoko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt.\n\nJussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä\npelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset\nhänet.\n\nHän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle.\n\nHän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna\npakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä\nojankurusta, joka ulottui maantiehen asti.\n\nHevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki\npainui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän\nja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet\ntaloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi\nkorkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää\nkurunpohjaa nousi tie maantielle.\n\nEdestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi\nmaantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon\npäältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle.\n\nMuut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia\njuomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri\nkun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen\nkäreän äänen.\n\n— Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa!\n— säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla\nolisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa.\n\nKotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän\nollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän\nvaljetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja\najoi myötälepaikoissa hölkkää.\n\nKaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla\nasiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin\nkaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin\n»luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi\nMakon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa\nkuljettanut.\n\nTyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä\nkertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä...\n\nOli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet\ntullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti\nviettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi\nymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua.\n\nJa monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän\neteenpäin.\n\nSuomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös-\nja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset.\nUsein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin\nkuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin\nmenevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi.\nKahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla\nolla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta.\n\nKim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei\nenää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä\nja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen\nvalossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä\nperässä.\n\n»Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan.\n\nHän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän:\n\n»Voikuorma tämä on.»\n\nKysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä\noli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen\ntullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli\naina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua\nja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi.\n\n»Kuusi astiaa voita», sanoi hän. »Mihin näitä viedään?» tokaisi hän\nsitten.\n\n»Ne ovat meneviä Muonioon kauppias Anttilalle», vastasi Jussi\narvelematta.\n\n»Jahah, jahah... jassoo... Eipä taida siinä kuormassa viinoja olla...»\n\n»Ei pisaraakaan.»\n\n»Minä arvaan, koska näytte olevan aivan selvä mies...»\n\n»Selvä toki... joka ei juo mitään.»\n\n»Jahah... Jahah... Ajakaa vaan.»\n\nJussi oli koko keskustelun ajan pelännyt, että harvaviiksinen tullimies\nhänet tuntisi, mutta onneksi ei tuntenut, kaiketi sen vuoksi, että\nJussilla oli uusi puku ja kakilakki korville käännettynä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenyön aikana Jussi kävi kotimökillään, jossa Janne asui yksin,\nlinnun ja jäniksien pyynnillä aikaansa kulutellen. Jannelta hän kuuli,\nettä Lamppa oli saanut halvauksen, ettei voinut puhuakaan, ja konkurssi\ntulee. Häntä, Jussia, oli kaivattu. Lamppaan oli käyty kysymässä ja\nKeskitalon Hermannikin käynyt melkein joka päivä tiedustelemassa, eikö\njo olisi kotiintunut. Hermannikin kuuluu sekaantuneen Lampan asioihin;\nhuhuttiin, että menettää hänkin Lampan kanssa kaiken omaisuutensa.\nKonjakin salakuljetuksesta oli Hermanni haastettu. Lisäksi kertoi\nJanne vielä, että Ruhmulainen oli päästetty irti ja että hän oli\nkaikki kertonut Ruotsin puolen tullimiehille. Friikon veljekset olivat\nRovaniemeltä palatessaan sen tienneet, olivat kysyneet Jussia ja olleet\nhyvin alakuloisia epäonnistuneen markkinamatkansa takia. Päivää ennen\noli Ruhmulainen käynyt Jussin mökilläkin. Rahaa sillä oli näyttänyt\nolevan, ja humalassa oli ollut. Oli arvellut, että kun hän Jussin\nkohtaa, niin on heillä vähän entisiä laskuja selvittämättä.\n\nKaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään\nmitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut\nhaasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan.\n\n»Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti:\n\n»No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?»\n\n»On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma\nhevonen...»\n\nJussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon\nseteleitä. Poika naurahti ja virkkoi:\n\n»Miksei... valmis minä olen.»\n\nYön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli\nsivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui\nhänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä\noli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi\nkulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin\ntukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi\njokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä\nei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin.\n\nTiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi\nyhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin\nkahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan\nluona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi\nkääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen.\n\nMutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä\nmökkiin, hevosella hekin ajaen.\n\nTullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään\ntunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä.\n\nJussi nousi istumaan ja pani piippuunsa. Toinen tullimies oli pitkä ja\nroteva mies, toinen lyhyt, mutta nuoria miehiä molemmat.\n\n»Voikuormapa siinä taitaa olla», sanoi toinen tullimies, se pitempi,\nkatsellen ulos ikkunasta.\n\n»Voikuorma se on», vastasi Jussi haukotellen ja niin\nvälinpitämättömällä äänellä kuin voi.\n\n»Mihin asti sitä viedään?» kysyi toinen.\n\n»Muonioon... mikä lienee kauppias Anttila, jolle tulee», vastasi Jussi\nja koetti syrjäsilmällä tullimiehiä katsellen arvata, mitä heidän\nmielessään liikkui.\n\nTullimiehetkin pyysivät kahvia mökin vaimolta. Jussikin arveli:\n\n»Jospa, että joisin minäkin vielä kupillisen ennenkuin panen\ntaipaleelle.»\n\nKahvia juodessa kertoivat tullimiehet kaikenlaisia asioita ja uutisia\nRovaniemen markkinoilta, missä olivat olleet koko markkina-ajan ja\nmonta päivää jälkeen markkinoidenkin. Paljon siellä oli saatu viinoja\ntakavarikkoon, mutta paljon oli myytykin. Ja Lappiin, tukkityömaille,\ntulvaa konjakkia ja viinaa niin että huikuu.\n\nJussi lausui kummastuksensa ja kysyi, kuinka suuri markkinapaikka\nRovaniemi oli. Ei sanonut sillä jokivarrella koskaan käyneensä.\n\nMaksettuaan kahvinsa aikoi Jussi lähteä, mutta se pitempi tullimies\nsanoi:\n\n»Vaikka tällä miehellä onkin voikuorma, täytyy meidän kuitenkin se\ntarkastaa.»\n\nJussi oli panemassa turkkiaan kiinni ja arveli:\n\n»Pian kai niistä kannen aukaisee, kun halunnette nähdä!»\n\nHänen äänensä oli varma ja hän liikkui niinkuin vapaa mies ainakin. Hän\nkoetti joutua voiastiasta kantta aukaisemaan, sillä pelko siitä, että\ntullimiehet sysivät rautapiikillään, ahdisti häntä hirveästi.\n\n»Mikä astia aukaistaan?» kysyi Jussi, kun tulivat kuorman luo.\n\nToinen tullimies arveli, että maksaako vaivaa aukaista, mutta toinen\nvaati.\n\n»Aukaistaan vaan!» sanoi Jussi avomielisestä.\n\nJa hän nosti yhden astian pystyyn ja kiskoi kannen auki. Voipaperia\nsiinä oli päällä ja kauniin kellertävää voita sen alla.\n\n»Pankaahan kiinni!» sanoi tullimies tyytymättömällä äänellä. Heitä jo\ninhotti se, että kymmeniä kuormia päivässä saivat tonkia eivätkä mitään\nkoskaan löytäneet.\n\n»Näyttää olevan hyvää voita», arveli Jussi, pannessaan kantta\npaikoilleen.\n\nJospa olisivat arvanneet pistää piikillään syvemmäksi astiaan...\n\nMutta eivät pistäneet! Eivät epäilleet! Hän oli pelastettu.\n\nJa vaikka Jussi tunsi tunnossaan, että hänellä oli tavattoman kiire,\nkoetti hän kuitenkin hyvin levollisesti lähteä matkaan, ettei mitään\nepäluuloa häneen lankeaisi. Mutta kun hän pääsi tielle ja nousi kuorman\npäälle istumaan, tempasi hän arvaamattaan niin hurjasti ohjista, että\nhevonen puhalsi juoksuun.\n\nValtatie, joka tänne oli kulkenut pitkin Tornionjoen vartta, sen\nmutkia ja niemiä noudattaen, alkoi nyt painua loitommaksi järvikylään\npäin, niin että jokilaakso jäi syrjään. Jussi antoi hevosensa hölkätä\nja levottomuus häntä vaivasi, vaikkei tosin mitään todellista pelkoa\nollut. Hän oli kuitenkin mökissä tapaamansa pitemmän tullimiehen\nsilmissä nähnyt vaanivan ja epäilevän ilmeen, ja viimeksi silloin kun\ntämä katseli ikkunan läpi Jussin lähtiessä matkaan.\n\nOlisiko piru tuntenut, vaikkei mitään maininnut!\n\nEikä Jussi päässyt siitä rauhaan, vaan mietti ja oli viimein\nmuistavinaan, että hän oli sen pitemmän tullimiehen joskus nähnyt,\nmutta ei muistanut missä.\n\nOli vielä tämä kyläryhmä läpi päästävä, sitten alkoivat taipaleet ja\nsaapuisi metsäteille, jotka Jussi vanhastaan tunsi ja joita pitkin\npääsi Ounasjoki-varteen. Ei malttanut Jussi kauan kylässä levähtää,\nvaikka ilta oli. Hän päätti lähteä yön selkään, sillä vaikka taival\nolikin pitkä, tunsi hän hyvin tiet ja hän tahtoi päästä rantamailta\nsyrjäteille. Kulkijoita oli niihin aikoihin ollut paljon ja lakkaamatta\nvietiin ylimaahan jauhoja, kauroja ja heiniä, niin että liikettä oli\naina taipaleellakin. Kylään, josta Jussi illalla lähti yksin, jäivät\nmuut rahtimiehet yöksi. Jussi ei tahtonut muiden joukossa kulkea, koska\naina pelkäsi tapaavansa jonkun kotikyläläisen.\n\nTaloon jäi yöksi kymmenen rahtimiestä, ja he puhelivat keskenään, että\nmikähän hoppu tuolla voikuorman kuljettajalla oli, kun yön selkään\npani taipaleelle. Mutta he eivät hoksanneet, että Jussin, joka oli\nkaikille kertonut voikuorman olevan Muonioon, ei enää käynyt valtatietä\nkulkeminen, jos Ounasjoki-varteen aikoi. Ja välttääkseen, etteivät muut\nnäkisi, ettei hän Muonion tietä mennytkään, läksi hän yksin matkalle.\n\nTalossa, johon rahtimiehet olivat yöpyneet, alettiin jo asettua\nlevolle. Miehet makailivat jo taljoillaan pirtin lattialla, poltellen\niltapiippuaan, kun pihaan ajaa tomahti kaksi hevosta, tiu'ut ja\nkulkuset helisten, että koko piha raikui.\n\n»Tullimiehiä tulee!» kuului joku sanovan, joka oli hypännyt ikkunaan.\n\nTullimiehet rynnistivät sisälle ja kysyivät, oliko taloon yöpynyt\npienoinen mies, joka kuljetti voikuormaa. Siihen ei heti vastattu;\ntullimiehet, joita oli neljä kahdella hevosella matkassa, alkoivat\npenkoa jokaista pihalla olevaa kuormaa. Rahtimiehet pukeusivat, ja\ntalossa nousi hirmuinen rähinä. Jo muisti joku, että se mies, jolla\nvoikuorma oli ollut, oli lähtenyt taipaleelle. Mutta sitä eivät\ntullimiehet uskoneet, vaan hakivat joka mahdollisen ja mahdottoman\npaikan, epäillen, että kuorma oli johonkin kätketty ja mies piilotettu.\n\nVihdoin tulivat he vakuutetuksi siitä, että mies todella oli lähtenyt\nmatkalle.\n\nSilloin lähtivät he perään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauleskellen tukkipojan laulua istuu Jussi kuormansa päällä ja on jo\njotenkin levollinen. Ei ole enää kuin vajava vanha penikulma siihen,\njosta tie kääntyy Ounasjoelle. Hän on nyt yön aikana päättänyt ehtiä\nOunasjoen tietäkin palasen matkaa ja vasta Kittilän rajojen sisälle\npäästyään levähtää.\n\nYö on harvinaisen lauha ja aivan tuuleton, keli hyvä ja tie on tuttua,\nkorkeaa rämeikköä molemmin puolin.\n\nSilloin kuulee hän, kun tie nousee mäelle, jossa tienvarrella oleva\nmännikkö on harvempaa, hätäistä aisatiu'un helkettä jälestäpäin. Kuulee\nselvästi, että takaa tulevat ajavat täyttä laukkaa.\n\nSilmänräpäyksessä ymmärtää Jussi, ettei sieltä enää muita yösydännä\nsemmoista vauhtia tule kuin tullimiehiä. Kukaan muu kulkija ei niin\nhurjasti aja, vaikka ei mitään painoa reessä olisikaan. Hänet on\nainakin jossakin tunnettu ja joku on alkanut epäillä, ja ilmoittanut\ntullimiehille!\n\nHän muistaa selvään taas sen pitkän tullimiehen silmänilmeen, ja\nnyt hänelle selviää äkkiä, että sen miehen on hän nähnyt Rovaniemen\nmarkkinoilla Ruokosen pihalla, jossa hevosen osti...\n\n»Saatana!» pääsee hänen suustaan, ja hän kuulee aisatiukujen helkkeen\nlähenemistään lähenevän.\n\nTaival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa\nmahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman\nkapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan\nOunasjoelle.\n\nHän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä,\nkoettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen\njo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän... Hän\ntyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin... Takaa\nkuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että\ntulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä.\n\nJo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on\njuuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli\nkulkenut.\n\nSilmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja\nhevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon... Jussi tulee\ntakaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että\nlumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo,\njoka kuormineen seisoo paksussa lumessa.\n\nTakaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat\ntaas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin\nkeskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki».\n\nEivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat\ntaas ajaa juosten.\n\nHelpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa.\n\nSiihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen\nmetsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa\npenikulmaa... Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä\nvai kääntävätkö kohden?\n\nMutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa\nhevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen.\n\nSeuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä\nmetsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi\njääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa\nkuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman.\n\nTulee ilta, mutta Jussi vartoo vielä kärsivällisesti.\n\nAlkaa yö, mutta Jussi tietää varmaan, että tullimiehet tulevat\ntakaisin, kun ensin ovat kolunneet ja hakeneet kyllikseen...\n\nJa iltamyöhällä ottaa Jussin korva vihdoin aisatiukujen ääniä. Tuntuvat\najavan aivan kävelyä... Kun kohdalle pääsevät, niin kuulee Jussi, että\nkeskenään kiroilevat...\n\nMutta kun tullimiesten aisakellot ovat lakanneet kuulumasta, on\nJussikin kuormineen pian tiellä, ja vinkeää vauhtia lähtee hän ajamaan,\nkääntyy Muonion tienhaarassa Ounasjoelle päin ja sille tielle katoaa.\n\n\n\n\nX\n\n\nKaksi vuotta on kulunut kaikista edelläkerrotuista tapauksista.\n\nLampan entisessä kauppakartanossa on vilkasta liikettä ja hommaa.\nKoko suuri rakennus on muuttanut muotoaan. On tehty uusia ikkunoita,\nuudenaikaisia, entistä ehompia ja kookkaampia. Rakennus on laudoitettu\nja maalattu vaalean sinertäväksi. Sisustus on aivan uusi. Väliseinä\non purettu pois ja tehty suuren suuri sali, joka valtaa puolet koko\nrakennusta.\n\nKesäkuu on kulumassa, valoisin ja hauskin aika.\n\nSisältä kuuluu vielä höylääjien ja maalaajien puhelua. Siellä\nviimeistellään uutta koulua kuntaan.\n\nLampan patruuna on kuollut halvaukseensa, kartano on myyty ja kunta on\nhuutanut sen kansakouluksi. Eri ihmiset ja eri liike nyt on entisessä\nvilkkaassa kauppapaikassa. Työmiehet juttelevat siinä keskenään\nentisistä ajoista, takavuosista, jolloin patruunavainaja tässä\nparhaassa kukoistuksessa terhenteli, luntreijasi ja viinaa myi.\n\nSe oli hauskaa aikaa, arvelivat maalarit, nuoria miehiä kaikki. Silloin\nkun Suomen puolelta tulija oli, niin Tiltalle vain kuiskasi, kyllä sai.\n\n»On tässäkin huoneessa monta ryyppyä ryypätty», arvelee eräs, kun\nentisen konttorin lattiaa maalailee.\n\n»On, ja kellarista noudettu lisää», sanoo toinen.\n\nNiin juttelevat työtä tehdessään.\n\nToimettomina ja haukotellen kävelevät tullimiehetkin ilman aikojaan,\naikansa kuluksi katselemaan, kun entisestä kauppatalosta tehdään\nkoulua. Ei ole heillä enää täällä vartioimista. Ei käy poikki\nLampassa enää kukaan Suomen puolelta, ja salakuljetus on loppunut.\nVälistä toivovat, että jokukin yrittäisi, että vähänkin tulisi\nvaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämään... Mutta ei kuulu ketään.\n\nSiihen nytkin kirkkaana kesäkuun iltapäivänä kävelevät ja antautuvat\npuheisiin maalarien kanssa, jotka ovat Suomen puolelta kotoisin.\n\nTulee taas puhe entisistä rohkeista luntreijaus-yrityksistä ja\nrohkeista ja kavaloista miehistä.\n\n»Silloin ne taisivat teitä pettää, kun menitte Tirkan tuvalle», sanoo\ntoinen maalareista vähän ivallinen hymy huulilla.\n\nTullimiehet eivät salli siitä illasta mainittavan ja kovin kurttuun\nvetäytyvät Saalkreenin kulmat, kun maalarin kuulee kysyvän.\n\nMutta kun siitä kerran on puhe tullut, niin Fynke kysyy:\n\n»Mihin lienee joutunut se Ranta-Jussi! Se oli kyllä äimä mieheksi,\nmutta kaikkein kavalin.»\n\n»Kuuluu tapetun», sanoo Saalkreeni ikäänkuin sillä äänellä, ettei\nkannata siitä puhua.\n\n»Ei ole tapettu. Vielä elää. Lienettekö lehdissä nähneet puhuttavan\n'Lehtoherrasta'?» sanoo maalari melkein riemu silmissä.\n\nLehtoherrasta olivat paikkakunnan sanomalehdet, mutta vielä enemmän\nkaikki jätkät puhuneet. Lehtoherra oli kavala viinakauppias, joka oli\nnäinä vuosina kulkenut ympäri Lappia.\n\n»Ettäkö Ranta-Jussi vielä eläisi ja olisi se Lehtoherra, jota ei\nkoskaan saada käräjille?» kysyi Saalkreeni.\n\n»Sama mies.»\n\nJa maalari kertoo kuluneena talvena nähneensä Ranta-Jussin\nSodankylässä poroaidalla, jossa oli myynyt viinaa ja konjakkia.\nHänellä on kulkurijätkiä apunaan ja itse vaan johtaa liikettään. Aivan\nLehtoherraksi häntä kaikki Lapissa kutsuvat eikä kukaan tunnu tietävän\nhänen oikeaa nimeään.\n\n»No voi perhana!» kummailee Fynke, mutta Saalkreeni ei virka mitään.\nKaiketi muistaa hän Rovan-Mantalta saamaansa kirjettä, jonka on\narvannut Ranta-Jussin keksinnöksi.\n\nKun ilta tyvenee, alkaa ylempää kulkea tukkilauttoja. Tornionjoen vesi\non verrattain korkealla ja lauttojen kuljetus on mainiota.\n\n»Ei tarvitse väistää muita kuin kirkkoja ja suurempia kyliä», on\nlauttamiesten hyvän veden aikana tapana sanoa.\n\nValtaväylä, valtavin ja syvin, kulkee Lampan rannan ohi, ja siitä\nkulkevat tukkilautat nytkin, muutamat niin läheltä rantaa, että\nhelposti tuntee lautalla miehet.\n\nKun koulurakennuksella työskentelevät miehet katsovat ulos entisestä\nsalin ikkunasta, näkyy yhdellä näkemällä toistakymmentä tukkilauttaa,\njotka juhlallisina kulkevat myötävirralle.\n\nErään tukkilautan päällä on useita joutomiehiä, jotka takovat korttia\nja kiroilevat, joku mies keittää kahvia.\n\nKorttipeliä katselee toisten takaa pienoinen viekassilmäinen mies ja\nnaureskelee miesten innolle...\n\nMutta kun lautta saapuu Keskitalon kohdalle, nousee mies seisomaan ja\nkatselee molemmille rannoille.\n\nHän ei ole kahteen vuoteen käynyt kotikylässään, ei sitten kun\nensimäistä konjakkikuormaansa kuljetti tätä jokivartta ylös ja\nOunasjoelle painui...\n\nHänen elämänsä oli siitä asti ollut alituista kulkemista paikasta\ntoiseen, pelkoa ja toivoa, voittoa ja tappiota. Koko laajan Lapin\nhän nyt tunsi, oli sen kaukaisemmatkin kolkat kulkenut viinaa ja\nkonjakkia myyden. Monta kertaa oli häneltä viinakset ryöstetty, mutta\nuseammasti oli päässyt tuhansilla vehkeillä tavaroineen ylimaihin...\nKaakkuri-Janne ja oma poika, Janne, olivat hänellä apurina, mutta tänä\nkeväänä oli Janne, joka oli ollut viinanmyyntimatkalla Kemijärven\nsydänmailla, Martin kylän takalistoilla, sinne kadonnut ja alavesistä\nruumis löydetty... Taisivat kulkurijätkät pojan tappaa ja hengettömän\nruumiin heittää jokeen. Ryöstetty oli rahat ja hyvä kello...\n\nVihamiehiä oli hänellä itselläänkin. Viranomaiset hakivat häntä kuin\nneulaa eikä hän enää uskaltanut Kemin jokivartta lähteä alas tulemaan.\nSiellä tunnettiin hänet nyt paremmin kuin täällä omalla jokivarrella...\n»Lehtoherra... Lehtoherra... onko sinulla viinaa...»\n\nHengenvaarassa oli hän ollut monta kertaa. Kulkurijätkät vaanivat hänen\nhenkeään, ryöstääkseen hänen rahansa... Ruhmulainen ja Rämä-Heikki\nolivat viime talvena lyöttäytyneet yhteen ja vainosivat häntä.\nEpäilemättä ne hengen ottaisivat, kun kohtaisivat... Hän oli kuitenkin\naina päässyt livahtamaan pakoon... Mutta hän tiesi varmaan, että\njälillä ne taas olivat ja voisivat ilmestyä yhtäkkiä...\n\nNiin ahtaalle kävi olo Lapissakin, ettei siellä enää uskaltanut olla...\nKulkurit tiesivät hänellä olevan rahoja ja niitä himoitsivat...\nKittilässä oli hän viimeksi tavannut Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin, jotka\nolivat esitelleet, että lähdettäisiin yksissä tuumin kotipitäjääseen...\nOtettaisiin puulaakilta lautat ja omaa jokivartta kulettaisiin... Mutta\nhän oli liian vanha uskomaan ja tiesi, mikä roistojen mielessä oli...\nHän pääsi yöllä heidän joukostaan, saapui halki erämaiden Muonioon,\neksyi kiveliöön ja eli kolme päivää syömättä...\n\nMuoniossa pääsi hän lautan mukaan, valehteli olevansa jäärien kuohari\nja menevänsä kotipuoleen Alatornion Raumalle. Lautankuljettajat eivät\nhäntä tunteneet, ja kun hän oli hyvä kahvinkeittäjä, sai hän vapaan\nkyydin...\n\nOli ollut onni, että pääsi lautalla, ja onni, etteivät\nlautankuljettajat häntä tunteneet... Maisin olisikin ollut hankalaa\nja hidasta tulla, ja maalla oli tuttuja... Ja niin hän nyt, lautalla\nmiettiessään, oli päättänyt, että kun hengissä pääsee Haaparantaan,\nniin tiketin ostaa ja yli Atlantin hurauttaa... Ei uskaltaisi asettua\ntälle jokivarrellekaan eikä kotikylään ensinkään... Sillä ne kai olivat\njo kaikki tietoon tulleet, mitä takavuosina oli tehnyt... ja nyt olikin\nmäärätty kiinnipantavaksi ja käräjille tuotavaksi... Ainoa pelko, joka\nvielä rasittaa, on se, ettei tiedä milloin sattuisivat Ruhmulainen ja\nRämä-Heikki vastaan.... ja se, että jos tässä, kotikylän ohi mennessä,\nsattuisi joku tuntemaan ja viranomaisille ilmoittaisi...\n\nMutta kotikylän tutut seudut saavat hänen ajatuksensa kääntymään\ntoisaalle. Ja kun hän katsoo Keskitaloon, muistaa hän kuulleensa,\nettä köyhtynyt oli Hermannikin, talo oli myyty ja Hermanni muuttanut\nväkineen pois koko kylästä... Jo sattuvat hänen silmänsä omaan mökkiin,\njoka näkyy vielä entisessä paikassaan kallellaan kyyröttävän...\nIkkunoissa ovat laudat ja oven päällä vankka pönkkä.... Ei ole siihen\nvielä koskettu... Eivät siitä paljoa hyödykään... vanha ja laho huone\nja yksi resuinen sänky sisällä...\n\nLautta kulkee hyvin likeltä Lampan rantaa, ja Jussi kuulee rannalta\nääniä...\n\nHän istahtaa tukille, selkä Lampalle päin... Mutta etempää on hän\nnähnyt, että Lampan talo oli muuttunut... Aivan oli kuin eri rakennus\nkauniine vaaleansinertävine seinineen ja suurine, uusine ikkunoineen...\nHalvaukseen kuoli Lamppa, aikansa hommannut reilu mies...\n\n— Olivat ne aikoja nekin! Silloin kun eli vielä Palomäen Santeri!...\n\nJussi kuulee aivan selvästi Saalkreenin äänen rannalta ja rupeaa\nhommaamaan kahvin keittoa, mutta välttää katsomasta rannalle päin.\n\n»Onko sen lautan päällä miestä, jota Lehtoherraksi kutsutaan?» huutaa\nSaalkreeni rannalta, ja siinä näkyy seisovan Fynkekin hänen vieressään.\n\n»Lehtoherrahan on Kemijoella», vastaavat lauttamiehet. Mutta yksi\nniistä korttia lyövistä nuorista miehistä ei malta olla huutamatta:\n\n»On täällä muuan kuohari... olisiko kuohittamista?»\n\nJa nauravat sitten miehissä, sillä he näkyvät tuntevan Saalkreenin,\nvaikkei Saalkreeni tunne heitä.\n\n»Tuo on se sama tullihurtta, joka kävi Rovanjärvessä Mantaa kosimassa»,\nkuuluu toinen sanovan.\n\nLauttajätkät ovat suulaita ja rivoja. Ei heidän kanssaan kannata ruveta\nsananvaihtoon ja vähän häpeissään kääntää Saalkreeni päänsä poispäin.\nJussi on polvillaan kahvipannunsa vieressä, kaikki kuulee, pelkää\nväliin, mutta välistä on hyvilläänkin, kun korttimiehet haukuskelevat\nSaalkreenia...\n\nYksi asia huolettaa Jussia enemmän kuin äsken. Mistä oli Saalkreeni\narvannut Lehtoherraa kysyä? Oliko kysynyt aivan sattumalta juuri tältä\nlautalta, vai olisiko...?\n\nJussi muisti Ruhmulaista. Olisiko se piru saanut vihiä, että hän oli\nlautalla lähtenyt Muoniosta ja sitten Ruotsin puolelta telefonoinut...\nVai olisiko ehtinyt ennen jo saapua...\n\nNiissä mietteissä Jussi on, kun lautta kulkee sivu Lampan.\n\nOn usvainen kesäyö, kun Jussi, lautan saavuttua Koskenniskaan, hyppää\nlautalta ja sanoo menevänsä käväisemään maalla.\n\nMutta maalle päästyään rientää hän suoraan maantielle ja kävelee\nmenemään Kaakkuri-Jannen pirtille...\n\nHän on näinä vuosina, kun Kaakkuri-Jannen pirtillä piti varastoa,\njosta hänen poikavainajansa, Janne, niitä poikki kuljetti, Jannen\nhaltuun jättänyt rahoja. Ne olivat kätkettyinä Jannen pirtin parren\nalle tuohikoppaan, joka oli kaivettu multaan. Jussi ei ollut vuoteen\nitse Kaakkuri-Jannen pirtillä käynyt, mutta tiesi missä rahat olivat\nja paljonko oli. Suurimmat säästönsä hänellä kuitenkin olivat omassa\ntaskussa, joka oli neulottu paidan sisäpuolelle; niistä ei kukaan muu\nkuin hän itse mitään tiennyt...\n\nNyt ottaa hän rahansa pois ja sitten taipaleelle! Oli paras aika\npoistua, jos linnaa tahtoi välttää ja köyhyyttä ja kurjuutta...\n\nNopein askelin hän lähestyy Kaakkuri-Jannen pirttiä. On niin usvainen\nyö, että aurinko, joka juuri alkaa kohota Suomen puolen vaarain takaa,\nei jaksa vielä säteillään usvaa haistattaa...\n\nHiljaista on mökin ympärillä. Metsä on liikkumaton, mutta lähelläolevan\nkosken pauhu kuuluu...\n\nJussi koputtaa ensin ovelle, mutta kun ei mitään kuulu, astuu hän\nikkunan luo ja koputtaa siihen... Jo kuuluu liikettä, Janne nostaa\nvalkoista ikkunaverhoa ja tuntee Jussin.\n\n»Tässä ovat iltayöstä käyneet Ruhmulainen ja Rämä-Heikki ja sinua\ntiedustelivat... Kysyivät oliko sinulla rahoja minun kätkössäni, vaan\neivät saaneet tietää... Paha niillä on mielessä, sen näin... Vältä\nniitä! Ryöstävät sinut ja tappavat... ovat ne sen luontoisia miehiä...»\n\nNiin puhelee Janne Jussille, joka kuuntelee melkein vavisten.\n\n»Moneen kertaan vannottivat, onko rahoja, ja moneen kertaan kysyivät,\nenkö tiennyt, koska tulet. Vaan eivät minulta tietoja saaneet... Ja\nkyllä ne vieläkin sinua tässä vaanivat...»\n\n»Minä olenkin valmis lähtemään!» sanoo Jussi. »Eivät astu minun\nhännälleni... kelvottomat! Molempia olen syöttänyt ja juottanut, ja nyt\nryöstää aikovat...»\n\nJanne laskeutuu kellariin ja kaivaa Jussin tuohikopan näkösälle...\n\nSiinä ovat samalla tavalla kaikki rahat, enimmäkseen ruotsalaista\nsetelirahaa, suurempaa ja pienempää, on sadan kruunun seteleitä\njoukossa.\n\n»Hyvinäpä ovat pysyneet!»\n\nJa Jussi laskee rahansa.\n\n»Ovatko kaikki?» kysyy Janne.\n\n»Kaikki ovat; tuossa on vaivoistasi ja siitä, ettet pahaa minulle\npyytänyt», sanoo ja ojentaa sadan kruunun setelin Jannelle.\n\n»No tuhannet kii... Nytpä olisi pitänyt olla viinaa... Voi kuitenkin...»\n\n»Elä huoli viinasta... Sitä ei ole nyt minullakaan, ei\nsilmänvoiteeksikaan... Jää hyvästi nyt!»\n\n»No elä nyt vielä! Nytkö jo? Keitämme kahvit...»\n\n»En minä nyt...»\n\n»Mihin aiot?»\n\n»Menen, etteivät jäljet haise!»\n\nEikä Jussi muuta sano. On jo ovella menossa, mutta siinä vielä\npyörähtää takaisin ja Jannelle sanoo:\n\n»Jos vielä käyvät kysymässä, niin sano, että kävi ja Suomen puolelle\naikoi...»\n\nJussi lähtee nopein askelin Haaparannalle päin. Kun pääsee kylään, niin\nottaa kyydin ja ajaa menemään suoraan Haaparannan ulkosatamaan.\n\nSeuraavana yönä saapuvat taas Ruhmulainen ja Rämä-Heikki\nKaakkuri-Jannen pirtille. Ovat vähän humalassa kumpikin.\n\nJanne koettaa väittää vastaan, ettei ole Jussi käynyt, eikä ole hänen\nrahojaan täällä kätkössä. Mutta miehet ovat saaneet tietää, että\nsemmoinen mies on lautalla tullut alas Muoniosta ja sanonut olevansa\njääräkuohari...\n\nMutta ei tunnusta Janne, ei sano tietävänsä.\n\nSilloin tarttuu Ruhmulainen häntä kurkusta ja puristaa niin että silmät\npullistuvat... Kun hän hellittää kouransa Jannen kurkusta, joka on\naivan mustaksi muuttunut, korahtaa mies kerran ja retkahtaa lattialle...\n\n»Kuoli se», sanoo Ruhmulainen.\n\n»Jokohan?»\n\nHe kaivavat kaikki kätköt, ullakot, sängyn, kellarin... Löytävät\nvirsikirjan välistä sata kruunua, mutta eivät muuta rahaa yhtään\npenniä...\n\nSilloin alkaa aurinko nousta. Janne makaa kaula mustana lattialla, ja\nsuusta ja sieraimista valuu verta...\n\nRuhmulainen nostaa miehen olalleen ja lähtee.\n\n»Joudu pois!» sanoo hän Rämä-Heikille, joka vielä hakee ja hakee.\n\nJoenranta on aivan lähellä, virtava ja syvä.\n\n»Ota kiinni!» käskee Ruhmulainen.\n\nRämä-Heikki yrittää ottamaan jalkapäästä kiinni, hyvin ymmärtäen mitä\nRuhmulainen tarkoittaa, mutta kivahtaakin äkäisesti:\n\n»Sinä tapoit... sinä rahat otit... korjaa omasi!»\n\nMutta sitä sanoessaan hän parahtaa ja horjahtaa silmälleen rannalta\nkivikkoon... Ruhmulainen tempaa puukkonsa hänen rinnastaan ja heittää\njokeen...\n\nOttaa sitten Jannen ruumiin ja heittää virtaan, vetää Rämä-Heikkiä\ntakinkauluksesta ja painaa menemään siihen kohti, jossa virta suurissa\nhäränsilmissä pyörii...\n\nAurinko nousee, ja Ruhmulainen soutaa yksin Suomen puolelle.\n\n\n\n"]