[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQG9zwzdDYi3rF_3W0DRl9UFuVQldE6ZQlOxFY05riwc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2962,"Hänen tyttärensä","Kivijärvi, Erkki",1882,1942,"2962-kivijarvi-erkki-hanen-tyttarensa","2962__Kivijärvi_Erkki__Hänen_tyttärensä","Prologi ja kolme näytöstä","naytelma",[],[],"fi",1938,null,16071,96178,true,[],[],[],"Kivijärven näytelmä sijoittuu suomalaiseen rannikkokaupunkiin ja seuraa konsuli Rönnin perheen elämää 1890-luvun lopulta alkaen. Draama kuvaa porvarillisen kodin sisäisiä suhteita, menetyksiä ja sukupolvien välisiä jännitteitä usean vuosikymmenen ajanjaksolla.","Erkki Kivijärven 'Hänen tyttärensä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2962. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄNEN TYTTÄRENSÄ\n\nPrologi ja kolme näytöstä\n\n\nKirj.\n\nERKKI KIVIJÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nKONSULI JOH. RÖNN.\nOSKAR RÖNN, hänen poikansa.\nNEITI SVEA PIHL.\nESTELLE.\nKAPTEENI HERMAN JULLE GRANSTRÖM.\nMARJAANA, uskottu palvelijatar.\nAKU RAMBERG, konttoristi.\nLAINA, palvelijatar.\n\nTapahtuu eräässä rannikkokaupungissamme: prologi 1890-luvun lopussa,\nsitä seuraavat näytökset viisitoista ja kuusitoista vuotta myöhemmin,\nkaksi viimeistä vain puolen vuorokauden väliajoin (minkä vuoksi niiden\nvälillä ei ole väliaikaakaan).\n\n\n\n\nPROLOGI.\n\n\n»Sininen huone» konsuli Rönnillä.\n\nMolemmilla sivuseinillä ovet, toisella sitäpaitsi kaakeliuuni.\nPeräseinällä kaksi ikkunaa. Niiden välissä konsulin vanhempien\nja konsulinna-vainajan muotokuvat. Kuvien alla sohva, sen edessä\npöytä, jonka molemmin puolin mukavat nojatuolit. Lähellä uunia\nkeinutuoli. Huonekaluissa, 'jotka ovat 90-luvun »tyyliä», siniset\npäälliset. Kirjakaappi, jonka lasiovessa vihreä vaate ja kyljessä\nsanomalehtikoukku »Hufvudstadsbladetia» varten. Toisessa ikkunassa\n»juorupeili». Katossa kynttiläkruunu ja pöydällä öljylamppu.\n\nHuoneen sisustus on vanhaa porvarillista eleganssia (»antimakasseja»\nja koruompeleisia pöytäliinoja myöten): kaikki on hyvin solidia ja\ntodistaa oltavan lujalle taloudelliselle perustukselle rakennetussa\nkodissa.\n\nOn talvisen päivän illansuu, jossa ei vielä ole kevätsiinnon\naavistustakaan.\n\nHuoneessa on siis hämärä.\n\nLAINA (nuori palvelijatar, polvillaan kaakeliuunin edessä ja latoen\nhalkoja pesään:)\n\nOli se sentään kummallista...\n\nMARJAANA (ryhdikäs ja suoraselkäinen, vaikka jo harmaahapsinen\n50-vuotias, istuu keinutuolissa:) Mikä oli kummallista?\n\nLAINA. Että konsulinnan piti seurata vanhinta poikaansa hautaan. Ei\ntäällä minun aikanani muita pitoja ole ollutkaan kuin peijaisia. Ihan\non kuusenhavun tuoksu tarttunut sieraimiin.\n\nMARJAANA. Hyvä, ettei ole sieluusi tarttunut. (Keinahtaa pari kertaa ja\nsanoo ikäänkuin itsekseen:) Myrtit, koivunlehvät, kuusenhavut... kaikki\najallaan, vuoron perään...\n\nLAINA. Mutta ilo on hidas tulemaan surutaloon.\n\nMARJAANA (kohottaa varoitellen etusormeaan:) Älä huoli ruveta\npahanilman linnuksi, jos haluat talossa pysyä!\n\nLAINA (kääntyen häntä katsomaan:) Ettehän vain itsekin pelänne kuolemaa\n—?\n\nMARJAANA (varmasti:) Ei ole minulla siihen syytä. (Puolittain\nitsekseen:) Tiedänhän minä sen...\n\nLAINA (ihmetellen:) Minkä te tiedätte —?\n\nMARJAANA (luoden katseensa seinällä riippuvaan konsulinna-vainajan\nkuvaan:) Tiedän, ettei Herra laske palvelijaansa menemään, ennenkuin\ntalossa on emäntä, jolle avaimet annetaan.\n\nLAINA (vähän kärsimättömästi:) Ettäkö muka konsuli vielä vihkipallille\npolvistuisi?\n\nMARJAANA (vakavasti, melkein kuin suuttuneena:) Ei hänellä vielä ikä\nesteenä olisi... monet miehet ovat menneet vihille viittäkymmentä\nvanhempinakin... mutta voi olla toisia syitä, jotka painavat enemmän\nkuin vuodet...\n\nLAINA (vähän kärsimättömästi:) Miksi te vanhat ihmiset aina puhutte\nniin kuin olisi sanojenne takana salattuja viisauksia?\n\nMARJAANA. Ikä antaa viisautta, elämä opettaa.\n\nLAINA (saaden äkkiä uuden ajatuksen:) Sanokaahan, Marjaana, onko elämä\nniin kummallista kuin sanotaan —?\n\nMARJAANA. On. (Heilauttaa kerran keinutuolia:) Se on paljon\nkummallisempaa kuin kuolema.\n\nLAINA. Ihan rupeaa värisyttämään.\n\nMARJAANA. Sytytä pesä, niin et palele.\n\nLAINA. Eikö jo sytytetä valoa —?\n\nMARJAANA. Ei vielä niin pimeä ole, ettet tikkuja löydä. (Uuninpiipussa\ntuulen tohahdus.)\n\nLAINA (säikähtäen:) Hyvä isä — mikä se oli? Aivan kuin joku olisi\nvalittanut. Eiväthän vain vainajat...?\n\nMARJAANA. Ei ole vainajilla valittamista eikä kirstujen kansissa\nsaranoita.\n\nLAINA. Miksi te puhutte niin kauheita?\n\nMARJAANA. Itsehän aloitit. Kuka käski? — Mutta ala nyt jo pitää\nkiireempää, ettei konsulin tarvitse vilussa värjöttää!\n\nLAINA (sytytellen pesää:) Ehkäpä ei huoli tullakaan iltaansa yksin\nistumaan, kun kerran kaupungille on lähtenyt —?\n\nMARJAANA. Tuli tai oli tulematta — sytytettävä on pesä.\n\nLAINA (yhä pesään puhallellen:) Ei tahdo ottaa syttyäkseen.\n\nMARJAANA (kuivan leikillisesti:) Niinkö sinulla on huono rakkaus?\n\nLAINA. Lieneekö ollut parempi teillä?\n\nMARJAANA (yhtä kuivasti kuin edellä:) Oli ainakin niin hyvä, ettei pesä\nkylmilleen jäänyt.\n\nLAINA (ilmeisesti ilostuen puheen kääntymisestä uusille tolille:) Kuka\ntiesi olivatkin Marjaanan rakkauden halot herkemmät ja tuohi nöyrempää\n—? (Tuli syttyy.)\n\nMARJAANA (ikäänkuin etäälle tuijottaen:) Eivät olleet. Mutta pii oli\nkovempaa ja tarttuvampaa taula. (Kuuluu ovenläimäys.)\n\nLAINA. Nyt hän tuli. (Nousee seisomaan.)\n\nMARJAANA (kuuntelee käsi korvan takana:) Mutta hän ei tullut yksin.\n\nLAINA. Kukahan —?\n\nMARJAANA. Se ei kuulu meihin.\n\nLAINA. Ei tietenkään. (Menee ulos vasemmalle.)\n\nMARJAANA (nousee keinutuolista, sytyttää pöytälampun ja asettuu\nkaakeliuunin kupeelle tulijoita odottamaan.)\n\nKONSULI RÖNN (tulee oikealta. Hän on ikäänsä nuoremman näköinen,\nerittäin huolellisesti pukeutunut, reipas liikkeissään ja puheessaan,\nryhdikäs ja päättäväinen koko olemukseltaan. Sanoo huomatessaan\nMarjaanan:) Vai sinäkö siinä kyyrötät? Hyvä on! Menehän toimittamaan\nlämmintä vettä, sitruunaa ja sokeria, sillä tänä iltana tänne\nvihdoinkin tulee vieraita!\n\nMARJAANA. Tuleeko paljonkin?\n\nKONSULI RÖNN. Vain neljä lasia. Mutta me pelaamme korttia ja siinä\ntyössä tulee nälkä, niin että sinun on varattava illallista. Tietysti\nsilliä ja lohta ja hanhenmaksaa viinaan, mutta sitten punaviiniin\njotakin kunnollista ruokaa. Onko sinulla lintua?\n\nMARJAANA. Teertä on.\n\nKONSULI RÖNN. Menetteleehän sekin... vaikka tietysti pyy olisi\nparempaa, sillä tiedä, että olen päättänyt uhrata pari pulloa itseään\nHaut Brionia... (maiskuttaa kieltään), mutta eihän sinulla tietenkään\nvoi olla aavistustakaan, mitä se on.\n\nMARJAANA. Eikö konsulilla ollut seuraa? Minä olin kuulevinani...\n\nKONSULI RÖNN. Kas vain, kun on sinulla kuulo hyvä! Oli kuin olikin\nminulla seuraa: kapteeni Granström tuli jo nyt, muut tulevat vasta\nmyöhemmin. Mutta kapteeni jäi eteiseen telefonoidakseen itselleen\nlomalupaa bella Beataltaan... ja kiemurtelee parastaikaa langan päässä\nmeriselityksensä vakuudeksi... Katsohan, ei ole helppoa kenelläkään!\n(Vaihtaen äkkiä äänensävyä:) Onko minulle soitettu?\n\nMARJAANA. On. Eräs nainen.\n\nKONSULI RÖNN. Kuka?\n\nMARJAANA. En tiedä.\n\nKONSULI RÖNN. Mitä hittoa? Eikö hän sanonut edes nimeään?\n\nMARJAANA. Pyysi sanomaan terveisiä neiti Svealta.\n\nKONSULI RÖNN. Mikä pirun Svea?\n\nMARJAANA. Kai juuri joku sellainen!\n\nKONSULI RÖNN. Mitä joku Svea voi minusta tahtoa?\n\nMARJAANA. _Sitä_ tietysti.\n\nKONSULI RÖNN. Mitä?\n\nMARJAANA. Rahaa.\n\nKONSULI RÖNN. Mistä sinä sen päätät?\n\nMARJAANA. Nimestä ja puheesta ja---\n\nKONSULI RÖNN. Mistä vielä?\n\nMARJAANA. Konsulin iästä ja _hyvästä maineesta_.\n\nKONSULI RÖNN (puraisten huultaan:) Vai niin. — Mitä hän muuta sanoi?\n\nMARJAANA. Puhui jostakin _lorusta_.\n\nKONSULI RÖNN. Älä houri! Tietysti kuulit väärin.\n\nMARJAANA. Sanoihan konsuli vast'ikään, että kuuloni on hyvä.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (tulee oikealta. Hän on punakka, terveen näköinen\nmies, konsulia ehkä kymmenisen vuotta nuorempi. Hän puhuu kovalla\näänellä:) Se on sitten sitä myöten selvää! (Hieroo käsiään.) Eläköön\nkauppa ja meriliike! (Huomaa Marjaanan:) Hyvää iltaa, pyhä neitsyt!\n(Nyökkää tuttavallisesti.)\n\nMARJAANA (niiaa syvään:) Hyvää iltaa, herra kapteeni.\n\nKONSULI RÖNN (naurahdellen:) Tiedätkö, mitä tämä vanha huuhkaja\nhuhuu! Väittää, että tänne on soittanut joku Svea ja uhannut jollakin\nlorulla. (Nauraa:) Ha-ha-haa. Eikö se jo mene yli sinunkin sekstanttisi\nhorisontin?\n\nMARJAANA. Ei hän uhannut.\n\nKONSULI RÖNN. Mutta puhui muka muuten »lorusta»? (Nauraa.)\n\nMARJAANA. Niin teki.\n\nKONSULI RÖNN (kääntyen kapteenin puoleen:) Ymmärrätkö sinä sitä?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. En ainakaan vielä toistaiseksi. (Hymähtäen:) Mutta\nehkäpä se selviää, jahka saadaan ajatusten lokinuora juoksemaan...\n\nKONSULI RÖNN. Totiveteen. (Nauraa.)\n\nMARJAANA (liikahtaa lähteäkseen:) Sitä tulee.\n\nKONSULI RÖNN. Ja sitten illallinen kello 11 tasan.\n\nMARJAANA. On oleva. (Menee vasemmalle.)\n\nKONSULI RÖNN (osoittaa kapteenille sohvaa:) Ole hyvä!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (istuutuen:) Ettäkö Svea —?\n\nKONSULI RÖNN (istuutuu niinikään:) Niin... ja sitten Marjaanan\nkäsittämätön »loru»... En todellakaan ymmärrä kuka...\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Eihän näillä vesillä monta Sveaa purjehdi...\n\nKONSULI RÖNN. En tunne ainoatakaan. — Tunnetko sinä?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Tietysti Seurahuoneen Svean, tiedäthän hänet, jota\nsanotaan »Loreleiksi».\n\nKONSULI RÖNN. En minä tiedä, — enhän ole vuoteen käynyt kapakassa.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Niin... sehän on totta... (Tauko, sitten eloisasti:\n) Hän on vielä nuori, mutta hänessä on rotua, vaikkei koti ole sen\nkummempi kuin haaparantalaisen tullivahtimestarin matala maja. Usko\npois, Lloydin korkeinta luokkaa! Silmät kuin tähdet ja synnillisen\nkaunis vartalo. Sitä paitsi pää kuin partaveitsi. (Innostumistaan\ninnostuen:) Ja merkillisen sivistynyt ja ihmeellisen siveä: säikyttää\nheti näpit pois — yksin kantavieraittenkin. (Naksauttaa sormiaan:)\nHän on tietysti sanonut »Lorelei» ja murjaani Marjaana on kuullut ja\nluullut sen »loruksi». Siinä on koko juttu!\n\nKONSULI RÖNN (puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna:) Niinkuin\nse onkin lorua!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Älä sano, ennenkuin olet kuullut ja nähnyt.\n\nKONSULI RÖNN. Mitä minun muka pitäisi kuulla? Seireenin lauluako?\n»Sie kämmt es mit goldenem Kamme — und singt ein Lied dabei.» (Nauraa\nylenkatseellisesti:) Ha-ha-haa.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Siitä saat olla varma, ettei Lorelei asiatta\npuheillesi pyri — ei enempää sinun kuin muidenkaan.\n\nKONSULI RÖNN. Tekee tietysti tikusta asiaa...\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Ehkäpä se ei sentään olekaan pelkästään tikku.\n\nKONSULI RÖNN (epäillen:) Mitä tarkoitat?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (säpsähtäen:) Mitäkö?... En tietenkään mitään\nerityistä.\n\nKONSULI RÖNN (katsoo kapteenia tiukkaan ja tutkivasti:) Et kai sinä nyt\nvain purjehdi sammutetuin valoin?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Mitä syytä minulla olisi pyrkiä piilosille?\n\nKONSULI RÖNN. Hyvä on, ellei ole. (Oveen koputetaan.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Jokohan —?\n\nKONSULI RÖNN (melkein samanaikaisesti:) Sisään!\n\nLAINA (tulee sisään kantaen totitarjotinta.)\n\nKONSULI RÖNN. Tähän pöydälle!\n\nLAINA (asettaa tarjottimen pöydälle, niiaa syvään ja menee ulos samaa\ntietä, jota tulikin.)\n\nKONSULI RÖNN. No niin! Ehdimme hyvin ottaa pari lasia lämpimiksemme,\nennenkuin toiset tulevat. — Ole hyvä, sokerit pohjalle!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Kiitos! (Panee sokerit lasiin.)\n\nKONSULI RÖNN (panee niinikään sokerit lasiinsa, minkä jälkeen kaataa\nvettä kannusta molempiin laseihin.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (sekoittaen lasiaan:) Entä Oskar, joko hän on\nselvillä, jääkö tänne oppimaan puutavaraa, vai lähteekö jo Englantiin?\n\nKONSULI RÖNN (rypistäen otsaansa:) En ole vielä varmaan päättänyt,\nlähetänkö hänet jo ensi syksynä Lontooseen vai annanko vielä istua\nvuoden, pari kotikonttorin tuolilla. (Lyhyt tauko.) Poika on viime\naikoina ollut vähän epäsäännöllinen, on ilmeisesti oppinut huonoille\ntavoille... (Sekoittaa lasiaan niin kiivaasti, että se helisee:)\nMutta ne tavat minä kyllä saan lähtemään! (Kaataa konjakkia molempiin\nlaseihin.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (filosofisesti:) Niin, niin... jokainen ihminen on\noma historiansa, erilainen kuin kaikki muut.\n\nKONSULI RÖNN. Vielä ja mitä! Ei ainakaan kaksikolmattavuotias pojan\nnulikka ole muuta kuin kirjoittamaton lehti. Se olin siinä iässä minä,\nja niin olit sinäkin!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Älähän sano! (Naurahtaen:) Kaksikolmattavuotiaana\nminä olin purjehtinut jo Riot ja Singaporet!\n\nKONSULI RÖNN. Se on totta: merimies on eri mies! Maljasi, merikarhu!\n(Kohottaa lasinsa ja juo pitkän kulauksen.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (kohottaa niinikään lasinsa ja juo.)\n\nKONSULI RÖNN. Sehän maistui oikein hyvältä! Emmehän vain ole saaneet\nvahingossa minun parasta konjakkiani! (Tarkastelee lasinsa tuoksua.)\n(Oveen koputetaan.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (hätkähtää.)\n\nKONSULI RÖNN. Sisään!\n\nMARJAANA (tulee sisään, pysähtyy ovensuuhun:) Nyt täällä on nainen,\njoka kysyy, saako tavata konsulia. — Kaiketi se nyt on se neiti Svea —?\n\nKONSULI RÖNN. Tietenkään hän ei voi minua tavata, kun minulla on\nvieraita. Pitäisihän se olla selvää sanomattakin.\n\nMARJAANA. Ajattelin kyllä, mutta ajattelin myös...\n\nKONSULI RÖNN. Tuo viimeinen ajatteleminen oli aivan turhaa!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Tietysti sinä otat hänet vastaan.\n\nKONSULI RÖNN. Ja miksi? Kuule, minusta tuntuu todellakin kuin olisi\nsinulla sittenkin lusikkasi tässä liemessä!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Ajattelin vain, että kun saat tietää, mitä asiaa\nhänellä on, niin ei sinun enää tarvitse sen takia vaivata ajatuksiasi\narvailemalla...\n\nKONSULI RÖNN (katsoo kapteenia tutkivasti:) No niin, Herman Julle\nGranström, voit olla oikeassa. Mutta siitä minä en pääse yli enkä\nympäri, että jollakin tavalla sinun merimiehensormesi ovat mukana tässä\npelissä.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (kiusaantuneen hermostuneesti:) En todellakaan\nymmärrä... Tarkoitan, että... mitä tekemistä minulla voisi olla...\n\nKONSULI RÖNN (katsoo häntä edelleen tiukasti:) Sitä minä juuri koetan\narvailla. — No niin, (kääntyen Marjaanan puoleen:) minä otan hänet\nvastaan.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Kai minä sentään sivullisena saan pysyä syrjässä?\n(Nousee.)\n\nMARJAANA. Mihin minä hänet käsken?\n\nKONSULI RÖNN. Tänne. Mutta sitä ennen toimitat tarjottimen saliin.\n(Nousee.)\n\nMARJAANA (tulee pöydän luo, ottaa tarjottimen ja lähtee viemään sitä\nulos vasemmalle.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (väkinäisen leikkisästi:) Ja minä seuraan\nneitseellisyyttä... (Menee.)\n\nKONSULI RÖNN (kävelee pari kertaa edes takaisin lattialla, pysähtyy,\npyyhkäisee jonkin pölyhiukkasen takkinsa hihasta, kohentaa kaulustaan\nja solmiotaan.) (Oveen koputetaan.)\n\nKONSULI RÖNN. Sisään!\n\nNEITI SVEA (tulee oikealta, kumartaa kunnioittavasti, mutta ei liian\nnöyrästi. Hän on hauskan näköinen, vielä sangen nuori, arviolta ehkä\nviisikolmattavuotias, tyylikkäästi pukeutunut nainen, varmakäytöksinen,\nmutta ei vähimmässäkään määrässä tungetteleva, vaan pikemminkin\nvaatimaton esiintymiseltään ja muutenkin miellyttävä. Kumarreltuaan\nhän sanoo:) Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään herra konsulia,\nmutta... minulla ei ollut muutakaan neuvoa. — Nimeni on Svea Pihl.\n\nKONSULI RÖNN (kumartaa:) Millä voin palvella? (Osoittaa tuolia.)\n\nNEITI SVEA (istuutuen:) Oikeastaan olen tullut konsulilta kysymään...\nneuvoa.\n\nKONSULI RÖNN (hymähtäen:) Ette siis itsekään tiedä, mitä tahdotte?\n\nNEITI SVEA. Tavallaan asianlaita on sellainen.\n\nKONSULI RÖNN (istuutuen:) Saanenko kysyä, miksi tulitte juuri minun\nluokseni — meidän polkummehan tietääkseni eivät ole aikaisemmin\nristinneet toisiaan?\n\nNEITI SVEA. Eivät ole. Mutta nyt on tultu — niin, tarkoitan, että minä\nolen tullut — sellaiseen tienristeykseen, ettei tapaaminen enää ollut\nvältettävissä.\n\nKONSULI RÖNN (pilkallisesti:) Minun täytyy tunnustaa, että kun omasta\npuolestani en osaa arvata tämän välttämättömyyden syytä, olen varsin\nutelias kuulemaan käyntinne aiheen... vaikka tietysti käyntinne\nsinänsäkin on minulle varsin mieluinen! (Kumartaa liioittelevan\nkohteliaasti.)\n\nNEITI SVEA (menemättä hämilleen:) Pelkään, että konsulin vakuuttama\nmieluisuus miedontuu, kun uteliaisuus tulee tyydytetyksi.\n\nKONSULI RÖNN (rypistäen kulmiaan:) Kenties kuitenkin kaikesta\nhuolimatta olette ystävällinen ja käytte suoraan asiaan.\n\nNEITI SVEA (varmasti:) En ole muuta aikonutkaan.\n\nKONSULI RÖNN (miltei kiivaasti:) Siis —!\n\nNEITI SVEA. Konsulin poika... Oskar...\n\nKONSULI RÖNN (keskeyttäen:) Vai _hän!_ No niin. Paljonko? Olkaa hyvä ja\nantakaa minun vain tietää summa.\n\nNEITI SVEA. En ymmärrä, mitä summaa...\n\nKONSULI RÖNN. Tietysti sitä, jonka Oskar... (vieden vaistomaisesti\nkätensä povitaskuun) tarkoitan herra Rönn nuorempi on velkaa\nravintolalle tai ehkä teille henkilökohtaisesti.\n\nNEITI SVEA. »Herra Rönn nuorempi» ei tietääkseni ole velkaa\nravintolalle penniäkään, eikä Oskar ole koskaan pyytänyt minultakaan\nluottoa... vaan...\n\nKONSULI RÖNN. Mitä?\n\nNEITI SVEA (painokkaasti:) ... luottamusta.\n\nKONSULI RÖNN. Ja sitä hän on saanut?\n\nNEITI SVEA. Hän ei ole saanut ainoastaan sitä, vaan hän on saanut sen.\n\nKONSULI RÖNN. Tarkoitatte —?\n\nNEITI SVEA. Tarkoitan, että olen antanut hänelle luottamukseni niin\ntäydellisesti kuin nainen voi sen miehelle antaa. — Ymmärrättekö minut\nnyt, herra konsuli?\n\nKONSULI RÖNN. Sananne ovat siksi selvät, ettei niissä ymmärtääkseni\nole tilaa väärinkäsityksille. — Mutta siitä huolimatta en vieläkään\nole selvillä, miksi välttämättä myöskin minut on informoitava tästä...\n(hymähtäen) kahden kaupasta.\n\nNEITI SVEA. Siksi että konsuli on se kolmas, jolle tämä kahden kauppa\non korvapuusti.\n\nKONSULI RÖNN. En todellakaan osaa ymmärtää...\n\nNEITI SVEA. Minä toivoin, että osaisitte... niin ettei minun tarvitsisi\nsanoa enempää.\n\nKONSULI RÖNN. Ette siis vielä ole sanonut kaikkea —?\n\nNEITI SVEA. En.\n\nKONSULI RÖNN. Poikani on kai luvannut mennä kanssanne naimisiin —?\n\nNEITI SVEA. On.\n\nKONSULI RÖNN. Ja te uskotte hänen lupaukseensa?\n\nNEITI SVEA. Ehdottomasti. — Ettekö te, herra konsuli, usko?\n\nKONSULI RÖNN. Suoraan sanoen: en. (Kyynillisesti:) Voin kutakuinkin\nvarmasti vakuuttaa teille, ettei siitä naimiskaupasta tule mitään.\n\nNEITI SVEA (tyynesti:) Niin minäkin.\n\nKONSULI RÖNN (hämmästyen:) Ja kuitenkin sanotte uskovanne...?\n\nNEITI SVEA. Kuten sanoin: uskon ehdottomasti. Mutta minä en suostu\navioliittoon, joten kaikki puheet (katsoen konsulia suoraan silmiin)\n»_naimiskaupasta_» ovat aivan aiheettomia.\n\nKONSULI RÖNN. Entä korvaus siitä, ettette mene naimisiin —? Olisihan\nminun pitänyt osata arvata...\n\nNEITI SVEA. Herra konsuli ei osaa nytkään arvata.\n\nKONSULI RÖNN. Tarkoitatteko, että...\n\nNEITI SVEA. Tarkoitan, että te, herra konsuli, mittaatte kaikkea\nyksinomaan markkamitalla, sellaistakin, jota sillä ei voi mitata.\n\nKONSULI RÖNN. Tahdotte siis kieltää tänne tullessanne lainkaan\najatelleenne... miten sanoittekaan... »markkamittaa»?\n\nNEITI SVEA. Niin. Sitä en todellakaan ajatellut, mutta kenties\nolosuhteet pakottavat ajattelemaan vielä sitäkin.\n\nKONSULI RÖNN. Siinä näette! Onko siis ihme, että minä kauppiaana suoraa\npäätä uskallan kysyä hintaanne?\n\nNEITI SVEA (sisäisen paineen purkauksena:) Mutta minähän en ole tullut\nmyymään mitään... en itseäni enempää kuin teidän poikanne lastakaan,\njota kannan sydämeni alla.\n\nKONSULI RÖNN (hämmästyen:) Miten —? Onko —?\n\nNEITI SVEA. On. Se on nyt sanottu!\n\nKONSULI RÖNN (lyhyen tauon jälkeen:) Piditte siis välttämättömänä tulla\nilmoittamaan minulle tulossa olevasta... perhetapahtumasta?\n\nNEITI SVEA. Niin.\n\nKONSULI RÖNN. Saanko kysyä, missä tarkoituksessa... minkä vuoksi?\n\nNEITI SVEA. Siksi, että tapahtuma on juuri perhetapahtuma... ja vielä\nsenkin vuoksi, että minulla oli syytä pelätä, ettei Oskar olisi\nuskaltanut...\n\nKONSULI RÖNN (kiivaasti:) Se vielä puuttuisi, että poikani uskaltaisi\nastua isänsä eteen kerskumaan moisista... sankariteoista!\n\nNEITI SVEA. Konsuli pitää siis sellaista suhdetta isän ja pojan välillä\nkiitettävänä?\n\nKONSULI RÖNN. Tietysti. — Entä te?\n\nNEITI SVEA. Säälittävänä.\n\nKONSULI RÖNN. Olkaa hyvä ja säästäkää sääli itseänne varten.\n\nNEITI SVEA. Kiitos!\n\nKONSULI RÖNN (pakottaen itsensä tyyneksi:) Suoraan sanoen, hyvä\nneiti, minä ymmärrän käyntinne tarkoitusta nyt vieläkin vähemmin\nkuin teidän tullessanne tänne. Sanotte, että poikani on luvannut\nmennä kanssanne naimisiin ja edelleenkin pysyy lupauksessaan, mutta\nsamassa hengenvedossa julistatte, ettette _te_ suostu ottamaan häntä\nmieheksenne. Ilmoitatte olevanne tulemassa poikani lapsen äidiksi,\nmutta ette tahdo sitä asiaa mitattavan »markkamitalla». — Sanokaa toki\nvihdoin viimein, mitä te oikeastaan minulta tahdotte!\n\nNEITI SVEA. Hyvä on: minä sanon sen. Sanon, vaikka pelkäänkin, ettette\nminua ymmärrä. — Minä pyydän aivan yksinkertaisesti, että te, herra\nkonsuli, lähettäisitte poikanne joksikin aikaa ulkomaille, pois täältä,\nuusiin oloihin, mahdollisimman kauas...\n\nKONSULI RÖNN. Vain sitäkö te tulitte pyytämään minulta?\n\nNEITI SVEA. Niin.\n\nKONSULI RÖNN. Ja miksi? Oletteko ehkä jo kyllästynyt häneen — tai ehkä\nhän teihin?\n\nNEITI SVEA. Ei, konsuli. Juuri siksi, että asianlaita on aivan\npäinvastainen, meidän erostamme ei tule mitään, ellei Oskar matkusta\ntäältä pois... mahdollisimman kauas ja mahdollisimman pian.\n\nKONSULI RÖNN. Ja te pidätte »eroa» toivottavana?\n\nNEITI SVEA. Aivan välttämättömänä. — Ellette te, konsuli, kenties keksi\ntoista keinoa...\n\nKONSULI RÖNN. Ja mikä se toinen keino olisi?\n\nNEITI SVEA. Jos sen tietäisin, niin en olisi tullut teidän luoksenne.\n\nKONSULI RÖNN. Minun täytyy vielä kerran sanoa, etten ymmärrä teitä.\nVakuutatte olevanne kiintynyt poikaani, rakastavanne häntä, ja\nkuitenkin tahdotte päästä hänestä eroon... mitä pikemmin, sitä\nparempi... jos olen käsittänyt sananne oikein.\n\nNEITI SVEA. Sanani olette kyllä käsittänyt aivan oikein...\n\nKONSULI RÖNN. Mutta en ajatustanne —?\n\nNEITI SVEA. Ette, kuten arvasinkin. Enkä usko teidän sitä oppivankaan\nymmärtämään.\n\nKONSULI RÖNN (hetkisen mietittyään:) Mutta entäpä jos minä nyt\npyytäisin kättänne pojalleni?\n\nNEITI SVEA. Niin vastaukseni olisi sama kuin pojallennekin.\n\nKONSULI RÖNN. Ja miksi?\n\nNEITI SVEA. Siksi, että tietäisin kosintanne johtuvan vain siitä, että\ntahdotte näyttää, että... että... poikanne isä on kunnian mies.\n\nKONSULI RÖNN. Mutta olenhan minä voinut saada teistä nyt sellaisen\nkäsityksen...\n\nNEITI SVEA (keskeyttäen:) ... että minä olen nainen, joka pysyn\nsanassani, niin että kosinta on aivan vaaraton. Minä vakuutan, että\nvoittekin varsin turvallisesti esittää pyyntönne.\n\nKONSULI RÖNN. Ja miksi minä sen tekisin, kun rukkaset kuitenkin ovat\ntiedossa?\n\nNEITI SVEA. Voidaksenne pestä kätenne ja vakuuttaa itsellenne ja ehkä\nmuillekin, että olette täyttänyt lain ja evankeliumin.\n\nKONSULI RÖNN. Teidän mielestänne minä en ole niitä täyttänyt?\n\nNEITI SVEA. Enhän minä sitä ole sanonut.\n\nKONSULI RÖNN. Ettehän te vielä ole sanonut sitäkään, mitä te oikeastaan\nminusta tahdotte. Sillä pyyntöä poikani lähettämisestä pois en voi\nottaa vakavalta kannalta.\n\nNEITI SVEA. Ja kuitenkin se on niin vakava, että se... niin .. niin...\nsuoraan sanoen... kauhistaa minua, sillä te ette, konsuli, voi\nkuvitellakaan, kuinka paljon .. (liikutettuna:) minä pidän... Oskarista.\n\nKONSULI RÖNN. Pidätte niin paljon, että tahdotte päästä hänestä eroon.\n— Sehän on aivan järjetöntä!\n\nNEITI SVEA. Ikävä kyllä se on ainoa, mikä on järkevää. Mutta se on\nsanomattoman raskasta. (Saa hädin tuskin pidätetyksi kyyneleensä.)\n\nKONSULI RÖNN. Mutta sanokaa, miksi pidätte eroa välttämättömänä?\n\nNEITI SVEA. Siksi että minä olisin esteenä hänen menestymiselleen.\n— Taivas varjelkoon, tarjoilijatar, jota tietysti kaikki kaupungin\nherrat ovat yrittäneet lähennellä, jota heillä on ollut oikeus\npuhutella ristimänimellä tai jollakin keksimällään hyväilynimellä,\nhyväksyttäisiinkö sellainen seurapiireihin, kunniallisten\nkauppaneuvoksettarien ja konsulinnojen »förmaakkien» sohviin\nja kahvipöytien ääreen? Ei koskaan, herra konsuli. Kadullakin\nkatsottaisiin karsaasti entistä tarjoilijatarta — ellei muun vuoksi,\nniin ainakin pelosta, että hän kävisi vaaralliseksi, kun mahdollisesti\nentisten asiakkaiden kapakkavaistot heräisivät. — Täytyyhän teidän,\nherra konsuli, viisaana miehenä ja kokeneena kaupunkilaisena myöntää,\nettä olen oikeassa?\n\nKONSULI RÖNN. Kyllä täällä, hyvä neiti, on sattunut sellaista\nennenkin...\n\nNEITI SVEA. Tiedän, että on, mutta tiedän myöskin, että juuri minun\nluokastani nousseet olisivat ensimmäiset kivittämään minua. He\ntekisivät sen hädissään ja itsepuolustukseksi, sillä he pelkäisivät,\nettä uusi tapaus herättäisi henkiin muistot heidän omasta nousustaan ja\nkaikista nöyryytyksistä, joita he saivat kärsiä, ennenkuin yhteiskunta\nsulatti heidät itseensä ja unohti, että heidän esikoisensa syntyivät\nvähän liian pian häiden jälkeen. (Hänen äänensävynsä herkistyy\ntunnepitoisemmaksi:) Minusta tulisi pitkäksi aikaa taakka Oskarille...\nkuka ties hän heräisi häpeämäänkin minua... ja kun sitten vihdoin tie\nehkä tasoittuisi, olisi jo liian myöhäistä... nuoruus olisi mennyt\nja... kai rakkauskin sammunut... — En tahdo tärvellä sen miehen\nnuoruutta, jota rakastan... Ja Oskarhan on vielä melkein lapsi.\n\nKONSULI RÖNN. Entä te, neiti,... tuskinpa voitte tekään sanoa vuosien\npainavan —?\n\nNEITI SVEA. Hyvä konsuli, minun ammatissani karttuu ikää nopeammin kuin\nvuosia.\n\nKONSULI RÖNN. Todellakin! (Välittömän lämpimästi:) Säälimättömän\nnopeasti. Se on suorastaan kovaa... peloittavaa...\n\nNEITI SVEA. Ei se ole peloittavaa, että ihminen kasvaa nopeasti...\nmutta se on peloittavaa, että hän sitten useimmiten pysähtyy\nkasvussaan. (Pakottaa äänensävynsä muuttumaan:) Mutta ei ajatella, hyvä\nkonsuli, nyt minua, vaan teidän poikaanne. Minä tiedän, mitä hän teille\nmerkitsee, kun... hän on... jäänyt ainoaksi...\n\nKONSULI RÖNN. Tarkoitatteko perijäkseni?\n\nNEITI SVEA. Pikemminkin elämäntyönne jatkajaksi, toiminimen\nylläpitäjäksi.\n\nKONSULI RÖNN. Niin, olette oikeassa: hän merkitsee minulle hyvin\npaljon, etenkin sen jälkeen kun vanhin poikani kuoli... Ja siksi\nolenkin ollut huolissani, kun hän viime aikoina on... ollut...\n\nNEITI SVEA. Minä tiedän... ja jo senkin vuoksi...\n\nKONSULI RÖNN (miltei liikutettuna:) Sitä suuriarvoisempi onkin minulle\nteidän... uhrinne. (Nousee ja menee neiti Svean luokse.) Uskokaa minua,\nkun sanon, että osaan antaa sille arvoa. (Ojentaa kätensä.)\n\nNEITI SVEA (nousee ja tarttuu konsulin käteen:) Nyt minä uskon, että\nkonsuli ymmärtää minua... ainakin hiukan.\n\nKONSULI RÖNN. Ehkä enemmän kuin luulettekaan. Kunpa pojastani tulisi\nteidän uhrinne arvoinen!\n\nNEITI SVEA. Sitten minulla vielä on eräs pyyntö... lupaattehan täyttää\nsenkin?\n\nKONSULI RÖNN. Jos se vain on minun vallassani.\n\nNEITI SVEA. Pyydän, ettette koskaan sano Oskarille mitään tästä\nkäynnistäni ja sen tarkoituksesta. Hän ei nimittäin tiedä mitään...\n\nKONSULI RÖNN. Tarkoitatteko, ettei hän tiedä mitään... ei mitään\nlapsestakaan?\n\nNEITI SVEA. Sitä minä juuri tarkoitan.\n\nKONSULI RÖNN. Mutta miksette —?\n\nNEITI SVEA. Katsokaa, hyvä konsuli, luulen, että teidän pojallanne on\nsamantapaiset kunniankäsitteet kuin hänen isällään — kai hän on ne\nperinyt —, ja minulla on syytä epäillä, ettei hän suostuisi lainkaan\nlähtemään täältä, jos hän aavistaisi...\n\nKONSULI RÖNN. Olette aivan ihmeteltävä.\n\nNEITI SVEA. Ei niin, konsuli. Olen vain rakastava nainen... en mitään\nmuuta.\n\nKONSULI RÖNN. Ja kuitenkin sanotaan, että epäitsekästä on yksinomaan\näidinrakkaus —.\n\nNEITI SVEA. Sanotaan niin paljon... (Tauon jälkeen toisessa\näänensävyssä:) Ja nyt minun on vain kiitettävä teitä, konsuli, siitä,\nettä suostuitte kuuntelemaan minua... ja vielä enemmän siitä, että\nymmärsitte minut, niin hyvin — sitä en uskaltanut toivoa.\n\nKONSULI RÖNN. Entä lapsi... Tarkoitan, kun lapsi syntyy...?\n\nNEITI SVEA. En ymmärrä...\n\nKONSULI RÖNN. Tarkoitan... mistä se saa kodin?\n\nNEITI SVEA. Siitä minä pidän huolen. (Lyhyt tauko.) Ja jos tarvitsen\napua, niin käännyn empimättä konsulin puoleen... vaikka toivonkin,\nettei minun tarvitse sitä tehdä.\n\nKONSULI RÖNN. Lupaatteko sen?\n\nNEITI SVEA (hyvällä hymyllä:) Olenhan jo luvannut. Ja konsulihan on\nsaanut minusta sellaisen käsityksen, että pysyn sanassani — eikö totta?\n\nKONSULI RÖNN. Enemmän kuin totta. (Myöskin hymyillen:) Entä se\n»markkamitta»?\n\nNEITI SVEA. Jos sitä tarvitaan, niin sitäkin käytetään.\n\nKONSULI RÖNN (ojentaen kätensä:) Kiitos!\n\nNEITI SVEA (ikäänkuin vapautuneena, melkein iloisesti:) Ja nyt hyvästi,\nherra konsuli. (Tarttuu käteen.)\n\nKONSULI RÖNN. Hyvästi, neiti Pihl. (Saattaa neidin ovelle, painaa\novenpielen soittonappulaa kerran pitkään.)\n\nNEITI SVEA (kääntyy vielä kynnyksellä, kumartaa, kunnioittavasti, mutta\ntällä kertaa tuttavallisemmin kuin tullessaan.)\n\nKONSULI RÖNN (katsoo silmänräpäyksen ajan menijän jälkeen, painaa\nsitten uudelleen soittonappulaa, nyt kolme kertaa, ja antaa sen jälkeen\nkäsivartensa pudota melkein hervottomasti kupeelleen, ennenkuin siirtyy\nkeskilattialle odottamaan.)\n\nLAINA (tulee vasemmasta ovesta ja pysähtyy ovensuuhun:) Konsuli soitti?\n\nKONSULI RÖNN. Pyydä kapteeni tänne ja tuo tarjotin!\n\nLAINA (niiaa ja kääntyy lähteäkseen.)\n\nKONSULI RÖNN. Ja sano Marjaanalle, että nuoren herran on heti, kun hän\ntulee kotiin, tultava minun puheilleni.\n\nLAINA (joka on kääntynyt takaisin kuulemaan konsulin määräystä, niiaa\nuudelleen:) Kyllä, herra konsuli. (Kääntyy ja menee.)\n\nKONSULI RÖNN (lähtee kävelemään edes takaisin lattian poikki, mutta\npysähtyy, kun kapteeni astuu sisään.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (tulee vasemmalta, nopeasti, sanoo uteliaasti:) No?\n\nKONSULI RÖNN (aivan kuin ei olisi huomannut kapteenin utelua:) Suo\nanteeksi, että annoin sinun olla niin kauan yksin.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Älä huoli, ei se mitään. (Naurahtaen:) Olen aivan\ntasapainossa, sillä tein totin jo toisellekin jalalle.\n\nLAINA (tuo sisään tarjottimen ja asettaa sen pöydälle, minkä jälkeen\npoistuu.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Jaa, jaa...\n\nKONSULI RÖNN (ikäänkuin omista ajatuksistaan havahtuen:) Käydäänpähän\nistumaan! (Osoittaa sohvaa.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (käy istumaan sohvaan.) No, mitä sanot?\n\nKONSULI RÖNN (käy niinikään istumaan:) Kippis! (Kohottaa lasinsa.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Enkö minä ollut oikeassa? (Maistaa puolinaisesta\nlasistaan.)\n\nKONSULI RÖNN. Sinä, Herman Julle, kuulut niihin onnellisiin ihmisiin,\njotka aina ovat oikeassa — omissa silmissään.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Eivätköhän, veli hyvä, useimmat ihmiset kuulu\nsamaan lajiin? Sananparsi, että ihminen on erehtyväinen, on kyllä\nyleinen uskonkappale, mutta vain poikkeustapauksissa synnintunnustus.\n\nKONSULI RÖNN (on hetken vaiti ja istuu omissa ajatuksissaan.) Apropoo\nuskonkappale... uskotko sinä perinnöllisyysoppiin?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Kaipa me perimme taipumuksia...\n\nKONSULI RÖNN. Enemmän kuin vain taipumuksia. — Meidänhän täytyy olla\nisiemme ja äitiemme soluainesten tuotteita. Ja se merkitsee, että me\nolemme elimellisesti ja erottamattomasti riippuvaisia menneisyydestä,\nkoska me kannamme itsessämme lukemattomia hiukkasia esi-isiemme\nruumiista.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Oikeastaan se on... niin... se on sangen\npeloittavaa.\n\nKONSULI RÖNN. On... jos sitä ajattelee siltä kannalta, että pahat\nteot kostavat itsensä kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta älä,\nveli hyvä, unohda, että rotu on jalostettavissakin. Ja kun sen ottaa\nhuomioon, niin on sangen lohdullista ajatella, että meistä jää jotakin\njäljellekin... ehkä se, mikä meissä on parasta, ainakin elinvoimaisinta\nja siis myöskin elinkelpoisinta... niin, jää elämään lapsissamme ja\nlastenlapsissamme... kolmanteen ja neljänteen polveen.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (katsoo pitkään ja tutkivasti konsulia:) Kuulehan,\nRönn, saiko neiti Svean käynti sinut noin filosofiseksi?\n\nKONSULI RÖNN (epäilevästi:) Mitä sillä tarkoitat?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (tyynesti:) Vain sitä, mitä kysyin.\n\nKONSULI RÖNN (tauon jälkeen:) Tiesitkö sinä, että hän tuli puheilleni?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (hetkisen mietittyään:) Nyt voin tunnustaa, että sen\ntiesin.\n\nKONSULI RÖNN. Mikset sitä äsken myöntänyt?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Pelkäsin, ettet olisi ottanut häntä vastaan, jos\nolisin antanut sinulle aihetta luuloon, että minulla oli »sormeni\nmukana pelissä».\n\nKONSULI RÖNN. Eivätkö ne sitten olleet?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Eivät. — Enhän minä edes tiennyt, mitä asiaa\nhänellä oli sinulle. Tiesin vain, että se oli hänen mielestään sekä\ntärkeää että kiireellistä.\n\nKONSULI RÖNN. Etkä ole nytkään arvannut... tai aavistanut?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (varmasti:) En.\n\nKONSULI RÖNN. Hyvä on. Se on nimittäin hyvä hänen tähtensä. Hän\non, näetkö, harvinainen nainen... melkein enemmän kuin nainen...\npersoonallisuus.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Joko sinäkin sen havaitsit?\n\nKONSULI RÖNN. Selvemmin kuin yksikään teistä — kantavieraista!\n(Kohottaa lasinsa ja juo siemauksen.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (ottaa myös kulauksen lasistaan:) Mitä minä sanoin!\n\nKONSULI RÖNN (kiinnittämättä huomiota kapteenin sanoihin:) Mutta\nsen lupauksen minä nyt vaadin sinulta, ettet vahingossakaan sano\nkenellekään halkaistua sanaa siitä, että hän on käynyt tänä iltana\nminun puheillani. Lupaatko sen kunniasanallasi?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Lupaan.\n\nKONSULI RÖNN. Svea Pihlin käynti minun luonani on yhteydessä Oskarin\nmatkan kanssa.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Minkä matkan —?\n\nKONSULI RÖNN. Oskar matkustaa huomenna Lontooseen.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Milloin se on päätetty?\n\nKONSULI RÖNN. Minä päätin sen juuri äsken.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. En todellakaan ymmärrä...\n\nKONSULI RÖNN. Ei sinun tarvitsekaan.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Mutta mitä Oskar sanoo näin äkillisestä matkalle\nlähdöstä?\n\nKONSULI RÖNN. Ei hänellä ole siihen mitään sanomista.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Etköhän kohtele häntä liian kovakouraisesti —. hän\non hauraampaa ainesta kuin sinä.\n\nKONSULI RÖNN (vastaansanomattoman varmasti:) Juuri siksi... hänet on\nkaraistava. (Ovelle koputetaan.) Sisään!\n\nMARJAANA (ilmestyy vasemman oven kynnykselle:) Herrat tulivat.\n\nKONSULI RÖNN. Hyvä on! Täytä kannu kuumalla vedellä ja nosta sisään\npelipöytä.\n\nMARJAANA (tulee pöydän luo, ottaa vesikannun ja menee se kädessään ulos\nvasemmalle.)\n\nKONSULI RÖNN (hetkisen tauon jälkeen, omissa ajatuksissaan:)\nPerinnöllisyyden ja kehityksen voimat on pakotettava vetämään yhtä\nköyttä.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Kunhan vain vaijeri kestää...\n\nKONSULI RÖNN (itsetietoisen varmasti:) Sen täytyy! (Nousee.) (Oikean\noven takaa kuuluu puhetta.)\n\n_Esirippu_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama huone kuin prologissa.\n\nOn kulunut viitisentoista vuotta siitä, kun konsuli Rönn lähetti\nainoan elossa olevan poikansa Englantiin, ja nyt ollaan maailmansodan\nsyttymisen syksyssä, tarkemmin sanoen lokakuun puolivälissä 1914.\n\n»Sinisessä huoneessa» on kaikki ennallaan — vain kynttiläkruunu on\nvaihtunut sähkölamppuun ja koukussaan riippuvien sanomalehtien koko on\njonkin verran muuttunut.\n\nOn keskipäivä, ja ikkunoista tulee huoneeseen syksyiseksi kalvennutta\npäivänpaistetta.\n\nHiljaista ja rauhallista: ei kuitenkaan sunnuntaitunnelmaa, sillä\nollaan keskellä arkista viikkoa.\n\nESTELLE (istuu sen ikkunan ääressä, jossa »juorupeili» on, kasvot\noikeanpuoleiseen oveen päin. Hän on 14—15 vuoden vanha tyttö,\nkalpeakasvoinen, suurisilmäinen, tummatukkainen, ja hänen ilmeensä on\nsamalla kertaa lapsellisen uneksiva ja varhaisvanha. Hänellä on kirja\nkädessään ja hän lukee sitä ilmeisellä mielenkiinnolla.)\n\nOSKAR RÖNN (astuu hiljaa huoneeseen oikeanpuoleisesta ovesta, jonka\non avannut äänettömästi, mutta pysähtyy huomatessaan ikkunan luona\nistujan. Hän on puolivälissä neljättäkymmentä oleva tarmokkaan näköinen\nja vähän »ulkomaalaisesti» pukeutunut mies, jonka suun ympärillä on\nsamalla kertaa päättävä ja hiukan ylenkatseellisuuteen vivahtava\nkatkeruuden piirre. Hän pälyilee tuokion ympärilleen, ennenkuin sanoo:)\nAnteeksi...\n\nESTELLE (säpsähtää: kohottaa katseensa kirjasta, jonka antaa vaipua\nsyliinsä, ja naulitsee silmänsä tulijaan:) Etsitte —?\n\nOSKAR RÖNN. Eikö... konsuli Rönn... ole kotona?\n\nESTELLE (nousten:) Ei, mutta hän tulee kyllä kohta... Isä on vain\nasialla pankissa. (Panee kirjan tuolin käsinojalle.)\n\nOSKAR RÖNN. Ihmeellistä...\n\nESTELLE (mennen muutaman askeleen tulijaa vastaan:) Mikä on ihmeellistä?\n\nOSKAR RÖNN. Että täällä on kaikki ennallaan... ja kuitenkin... jollakin\ntavalla aivan toisin.\n\nESTELLE. Ja minusta on ihmeellistä, että isän siniseen huoneeseen tulee\nvieras... eikä Marjaana...\n\nOSKAR RÖNN (hymähtäen katkerasti:) Minä en ole vieras... Marjaana tunsi\nminut... vielä... siitä on nimittäin jo kauan, kun minä lähdin kotoa.\n\nESTELLE. Kotoako? (Astuu lähemmäksi ja katsoo tulijaa pitkään:) Olisiko\nmahdollista, että...\n\nOSKAR RÖNN. ... Oskar Rönn on tullut kotiin. (Nyökkää.)\n\nESTELLE (ojentaa hänelle kätensä:) Kyllä isä nyt ilostuu... mutta minun\ntäytyy valmistaa häntä.\n\nOSKAR RÖNN (ihmetellen:) Isäkö... olemmeko me sitten sisaruksia?\nMinulla ei ollut aavistustakaan... (Puristaa arkaillen hänen kättään.)\n\nESTELLE. Kyllä me olemme sisaruksia. No niin, emmehän me tietenkään\nole syntyneet sisaruksina... tarkoitan: minä en ole syntynyt sisarena,\nmutta minut on siksi otettu, kun äitini kuoli ja minä jäin orvoksi.\n(Vetää hänet nojatuolin luo kädestä ja painaa istumaan. )\n\nOSKAR RÖNN. Entä se toinen... tarkoitan... oikea isä?\n\nESTELLE. Hänestä en tiedä mitään... eivätkä hänestä kuulu tietävän\nmuutkaan. Minulle on vain sanottu, että hänet on pyyhittävä pois\najatuksista... aivan kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja minä\nolen sen tehnyt. — Sen verran minä kuitenkin tiedän, että hän matkusti\npois äitini luota jo ennen minun syntymistäni ja jäi sille tielleen.\n(Istuutuu toiseen nojatuoliin.) Mutta minä olen hyvin onnellinen, sillä\nnykyinen isäni on niin hyvä, ettei se toinen mitenkään olisi voinut\nolla yhtä hyvä.\n\nOSKAR RÖNN. Miksikähän hän on niin hyvä? Se on niin outoa.\n\nESTELLE. Sekö, että hän on minulle hyvä?\n\nOSKAR RÖNN. Ei, ei se... vaan se, että hän on... tarkoitan, että hän\nnäyttääkin olevansa hyvä.\n\nESTELLE. Eikö hän sitä ennen näyttänyt?\n\nOSKAR RÖNN. Ei. (Lyhyt tauko, sitten nopeasti:) Kaipasiko hän minua\njoskus?\n\nESTELLE. Joka kerta kun kirje tuli, hän aivan kuin kirkastui. — Vaikka\neihän niitä kirjeitä viime vuosina monta tullutkaan.\n\nOSKAR RÖNN. En tiennyt, että niitä odotettiin.\n\nESTELLE. Kyllä niitä odotettiin... vaikkei kirjoittajaa enää osattukaan\nodottaa.\n\nOSKAR RÖNN. Häntä ei koskaan pyydetty tulemaan. Ja sitä paitsi...\n(viivytellen sanojaan:) hän ei tahtonut tulla tuhlaajapoikana.\n\nESTELLE. Oletko sinä ollut sellainen?\n\nOSKAR RÖNN. Sellaisena kai minua pidettiin, kun täältä lähdin.\n\nESTELLE. Sepä kumma! Ei isä koskaan ole sanonut siitä sanaakaan. —\nIkäväkö sinut nyt toi kotiin?\n\nOSKAR RÖNN. Sota ajoi.\n\nESTELLE. Eikö sinun koskaan ollut ikävä kotiasi?\n\nOSKAR RÖNN. Kumma kyllä, minun oli ikävä sitäkin...\n\nESTELLE. Miksi sanot: »kumma kyllä» ja »sitäkin»?\n\nOSKAR RÖNN. Siksi, että juuri se oli kummallista.\n\nESTELLE. Eikö luonnollista?\n\nOSKAR RÖNN (kumeasti:) Pikemminkin luonnotonta.\n\nESTELLE (ihmeissään:) Miten se on mahdollista?\n\nOSKAR RÖNN. Minä en lähtenyt täältä vapaaehtoisesti, hän pakotti minut\nlähtemään ja... jättämään... kaiken,'mikä minulle oli rakasta. — Eikö\nhän ole sitäkään sanonut?\n\nESTELLE (katsoen häntä pitkään puistaa päätään, mutta ei sano mitään.)\n\nOSKAR RÖNN (tauon jälkeen:) Mikä sinun nimesi on, sisareni?\n\nESTELLE. Minun nimeni on Estelle.\n\nOSKAR RÖNN. Estelle! Se on kaunis nimi. Mutta se on tavallisempi\nsiellä, josta minä tulen, kuin täällä... Ihmeellistä!\n\nESTELLE. Ihmeellinen nimi se on minustakin. Ehkäpä äitini antoi minulle\nvieraan nimen siksi, että isäni... luonnollinen isäni... oli vierailla\nmailla.\n\nOSKAR RÖNN (katsoo häntä kotvan, nousee sitten ja menee äitinsä kuvan\neteen, jota jää katsomaan selin Estelleen:) Kuinka vanha olet, Estelle?\n\nESTELLE. Olen juuri täyttänyt viisitoista.\n\nOSKAR RÖNN. Yhtä monta vuotta kuin minä olen ollut poissa täältä.\n(Kääntyy.)\n\nESTELLE. Se on pitkä aika. Siinä ehtii tulla melkein täysikasvuiseksi.\n\nOSKAR RÖNN. Niin, ainakin sinä olet ehtinyt. — Todellakin: minähän\npuhun sinun kanssasi aivan kuin vanhan ihmisen kanssa.\n\nESTELLE. Eiköhän ero olekin paljon pienempi, kuin miksi vanhat ihmiset\nsitä luulevat.\n\nOSKAR RÖNN (ei voi olla hymähtämättä hänen varhaisvanhuudelleen:)\nTaikka sitten on toisilla ikää enemmän kuin vuosia, toisilla taas\nvähemmän.\n\nESTELLE. Ehkä niinkin. — Puhunhan minäkin sinun kanssasi aivan kuin\nolisit ikäiseni.\n\nOSKAR RÖNN (menee hänen luokseen ja tarttuu hänen käteensä:) Ja\nkuitenkin minä voisin olla isäsi. (Kohottaa hänen kättään ja silittää\nsitä:) Sisar pieni! (Ojentautuu ja menee takaisin nojatuoliin\nistumaan.) Usein entisaikaan minä toivoinkin, että minulla olisi ollut\nsisar.\n\nESTELLE. Mutta vasta nyt, kun et enää toivonut, sait sisaren.\n\nOSKAR RÖNN. Älä sano, etten toivonut... En vain enää osannut toivoa.\n(Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen:) Onko isä vanhentunut?\n\nESTELLE. Ei ainakaan minun silmissäni. Hänen selkänsä on yhtä suora\nkuin ennenkin, vaikka hiukset ovatkin valkeat.\n\nOSKAR RÖNN. Silloin... kun minä lähdin... ei niissä ollut vielä\nhopeaakaan.\n\nESTELLE (kuunnellen:) Ruokasalin kello löi kaksi. Nyt pitäisi isän jo\nalkaa tulla pankista. (Nousee tuolista ja menee »juorupeili»-ikkunaan.)\nIsällä on ollut huolia viime aikoina. Sotahan on sulkenut kauppatiet,\njotka jo muutenkin olivat käyneet entistään ahtaammiksi. (Katsahtaa\npeiliin:) Nyt isä kääntyi Seurahuoneen kulmasta. — Jalka nousee\nkeveästi ja askel on joustava. Tulehan katsomaan!\n\nOSKAR RÖNN. Odotan, kunnes hän tulee tänne... samalle paikalle, jolta\nhän julisti minulle karkotustuomion.\n\nESTELLE. Miksi hän karkotti sinut? Siksikö vain, että olit\n»tuhlaajapoika»?\n\nOSKAR RÖNN. Ei hän syytä sanonut.\n\nESTELLE. Etkö sinä kysynyt?\n\nOSKAR RÖNN. En uskaltanut.\n\nESTELLE. Mutta et suinkaan sinä enää pelkää häntä?\n\nOSKAR RÖNN. En. En häntä, mutta...\n\nESTELLE. Mutta mitä?\n\nOSKAR RÖNN. Sitä, etteivät meidän ajatuksemme tapaa toisiaan, vaan\nkulkevat toistensa ohitse ja vievät mukanaan tunteetkin... — Tuskinpa\nsinä ymmärrät, pikku sisar, mitä minä nyt tarkoitan. En osaa sitä\nselittääkään oikein.\n\nESTELLE. Kyllä minä ymmärrän: sinä pelkäät, ettette kumpainenkaan\nnöyrry näyttämään sydäntänne, koska olette yhtä ylpeitä molemmat ja\nteidän mielestänne miehen pitää olla ylpeä... ainakin miesten kesken. —\nNiin lapsellisia te olette, isot ihmiset!\n\nOSKAR RÖNN (hymyillen:) Suunnilleen niin kai se on...\n\nESTELLE. Ei suunnilleen, vaan aivan! (Toimessaan:) En vain ymmärrä,\nmiten te molemmat olette niin toisenlaisia minulle kuin keskenänne?\n\nOSKAR RÖNN. Siinäpä se onkin: veli voi olla avomielinen sisarelleen,\nmutta ei isälleen.\n\nESTELLE. Mikä siinä on?\n\nOSKAR RÖNN. Luonnon laki... kai.\n\nESTELLE. Jos niin on, niin olen onnellinen, ettei minulla luonnollista\nisää olekaan, vaan ainoastaan se, joka minulla nyt on, ja sitten veli,\njoka voi olla minulle yhtä avomielinen kuin minä hänelle.\n\nOSKAR RÖNN. Olen minäkin toisinaan, kun olen ajatellut suhdettani\nisään, kiittänyt kohtaloani siitä, ettei minulla tarvitse olla lasta.\n\nESTELLE. Kuulostaa niin oudolta, kun sanot, ettei sinulla tarvitse olla\nlasta.\n\nOSKAR RÖNN. Tunnen sen sillä tavalla.\n\nESTELLE (katsoo ulos ikkunasta:) Nyt isä kääntyi portista pihalle.\n\nOSKAR RÖNN (kuuntelee jonkin aikaa ja sanoo sitten:) Nyt hän tuli\neteiseen — kuulin, kun ovi kävi. Eteisen ovella on aivan sama ääni kuin\nennenkin, kun hän vetäisi sen kiinni... muistan sen kouluajoiltani asti\n— nimittäin sellaisilta päiviltä, joina minä erityisellä pelolla ja\nvavistuksella odotin oven äänen kuulevani.\n\nESTELLE. Kummallista, että sinä jo lapsena pelkäsit häntä. — Minkähän\nvuoksi?\n\nOSKAR RÖNN. En voi käsittää sitä muuten kuin siten, että hän itse\ntahtoi sitä. Kai hänet itsensäkin aikoinaan oli kasvatettu siihen\nuskoon, että vanhempainpelko oli lapsille samaa kuin jumalanpelko\ntäysikasvuisille. — Mutta missä hän viipyy?\n\nESTELLE. Hän menee aina ensi työkseen konttoriin.\n\nOSKAR RÖNN. Ja siellä istuu tietysti Aku Ramberg korkean pulpettinsa\nääressä yhtä kaljuna ja nukkavieruna kuin ennenkin. Mies on sama,\npulpetti on sama, kopiopuristin on sama ja kirjojen sarakkeet ovat\nsamat...\n\nESTELLE. Tietysti, koska kerran koko maailma on sama!\n\nOSKAR RÖNN. Täällä niin, mutta ei muualla... Muualla se muuttuu joka\npäivä.\n\nESTELLE. Nyt isä on tulossa. — Mene sinä saliin siksi aikaa, kun minä\nvalmistan häntä —! (Nousee.)\n\nOSKAR RÖNN. Eikö se ole turhaa? (Nousee.)\n\nESTELLE. Saattaa olla, mutta yhtä hyvin se saattaa olla hyväksikin.\n\nOSKAR RÖNN. No niin, minä menen. (Naurahtaen:) Istun »kurpitsan» alla\nodottamassa.\n\nESTELLE. Missä sinä istut?\n\nOSKAR RÖNN. Ah, niin... ethän sinä sitä voi tietää. Katso,\n»kurpitsaksi» sanoimme me pojat salin isoa palmua, jonka alle\npormestarinna aina istuutui äidin kahvikutsuissa. — Kai se vielä on\npaikallaan ikkunain välissä?\n\nESTELLE. On, on... ja sohvapöydällä ovat samettikantiset\nvalokuva-albumit ja etäsäärillä Amor ja Psykhe ja Suomi XIX:llä\nvuosisadalla. — Mutta alahan jo mennä!\n\nOSKAR RÖNN (viittaa kädellään ja menee vasemmasta ovesta, jonka Estelle\nsulkee hänen jälkeensä.)\n\nESTELLE (seisoo hetkisen paikallaan, nyökäyttää sitten päätään ja\nlähtee päättäväisesti ulos oikeanpuoleisesta ovesta, jonka jättää auki.)\n\n(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä; sitten alkaa kuulua ääniä näyttämön\ntakaa, ja -pian erottuvat Estellen ja konsuli Rönnin vuorosanat.)\n\nESTELLE (näkymättömissä näyttämön takana:) On mahdotonta, että voit\narvata, mikä yllätys se on. Koetahan!\n\nKONSULI RÖNN (näkymättömissä näyttämön takana:) Olisitkohan leiponut\nherkkukakun kahvipöytään —? (Tulee avonaisesta ovesta huoneeseen.)\n\nESTELLE (tulee riippuen konsulin käsivarressa:) Ää-äh! Mikä yllätys se\nnyt olisi! Parempaa, parempaa, paljon parempaa —!\n\nKONSULI RÖNN. Eihän vain tule joku vieras?\n\nESTELLE. Oikein! (Taputtaa käsiään, mutta lopettaa taputuksen äkkiä:)\nMutta samalla väärin. On nimittäin jo tullut, mutta ei oikeastaan ole\nvieras, vaikka vieraana tulikin ja siksi... (naurahtaen:) istuu nyt\nsalin sohvassa palmun alla, kuten vieras ainakin.\n\nKONSULI RÖNN (rypistäen otsaansa:) Kuka se voi olla?\n\nESTELLE. Ajattelehan, isä, mikä tulija olisi kaikkein tervetullein!\n\nKONSULI RÖNN (otsan vakojen käydessä yhä syvemmiksi:) En osaa\najatella...\n\nESTELLE. Sinun poikasi ja minun veljeni.\n\nKONSULI RÖNN (hämmästyen niin, että melkein horjahtaa:) Mitä sanot,\nlapsi?... Olisiko todellakin Oskar...'\n\nESTELLE. Hän on tullut _kotiin_. — Kai sinä nyt olet iloinen, isä!\n\nKONSULI RÖNN (hämillään:) Olen... olen... Hän tuli vain niin\nodottamatta... emmehän me osanneet odottaa — eikö totta?\n\nESTELLE. Totta, totta... mutta sitä suurempihan onkin nyt ilomme — eikö\nniin?\n\nKONSULI RÖNN (malttamattomasti:) On, on... mutta missä... onko hän\ntuolla? (Osoittaa vasemmanpuoleista ovea.) Minä menen... (Yrittää\nlähteä.)\n\nESTELLE. Et sinä mene, vaan hän tulee tänne. Mutta ennen sitä...\n\nKONSULI RÖNN (pysähtyy, kysyy hermostuneesti:) Mitä?\n\nESTELLE. Sinun täytyy luvata minulle eräs asia. Lupaathan?\n\nKONSULI RÖNN. Kunhan saan tietää, mitä minun pitää luvata. Enhän toki\nvoi umpimähkään...\n\nESTELLE (veikeän varhaisvanhasti:) Kyllä sinä voit. Sillä tiedäthän,\netten koskaan ole pyytänyt sinulta sellaista, jota et ole voinut\ntäyttää. (Veikeillen:) Lupaa nyt vain!\n\nKONSULI RÖNN. No niin, no niin... minä lupaan. (Ei voi olla\nhymähtämättä kesken hermostustaankaan:) Mutta mene nyt jo hakemaan\nhänet tänne!\n\nESTELLE. Mutta ethän sinä vielä edes tiedä, mitä olet luvannut.\n\nKONSULI RÖNN. Siinä näet, millaista on etukäteen lupaaminen! — Mutta\nsanohan siis —!\n\nESTELLE (vakavasti:) Sinun pitää luvata minulle, että olet hyvä\nhänelle, oikein hyvä.\n\nKONSULI RÖNN (hätkähtäen:) Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\nESTELLE. Minä tarkoitan sitä, että sinun pitää näyttää hänelle, että\nolet iloinen hänen tulostaan. Sinä et saa sulkea sydäntäsi, vaan sinun\npitää avata se hänelle... niin kuin olet sen avannut minullekin, isä.\n(Lyhyt tauko, sitten aivan kuin vanha ihminen:) Niin, ja sitten — ja\nse on kaikkein tärkeintä! — sinä et saa luulotella itsellesi etkä\nhänelle, että hän palaa isänsä kotiin jonkinlaisena tuhlaajapoikana...\nsillä sellaisena hän ei tule eikä hänen tarvitsekaan tulla. (Muuttaen\näänensävynsä lapsekkaaksi:) Mutta siitä huolimatta me kyllä voimme\nteurastaa juotetun vasikan ja kattaa pitopöydän. (Taas toisessa\näänilajissa:) No niin, pidä nyt muistissasi, mitä olet luvannut!\n\nKONSULI RÖNN (joka ihmetellen mutta samalla ihaillen on kuunnellut\ntytön puhetta, nyökkää, mutta ei sano mitään.)\n\nESTELLE. Ja nyt... (tarttuu hänen käteensä ja vie hänet istumaan\nsamalle tuolille, jolla itse istui Oskar Rönnin tullessa huoneeseen\nja jonka käsivarsinojalle hänen kirjansa jäi)... sinä istut tässä ja\nodotat omaa poikaasi. (Kääntyy nopeasti ja rientää ulos vasemmalle.)\n\nKONSULI RÖNN (ottaa hermostuksissaan kirjan ja alkaa lehteillä sitä,\ntulee sitten katsoneeksi, mikä kirja se on, ja sanoo:) Jeanne d'Arc...\nniin, niin... nuori Bonaparte luki Plutarkosta ja koetti ajatella\nja elää kuin antiikin sankarit... (Panee kirjan takaisin tuolin\nnojalle ja tähyilee, odotuksen jännityksen kuvastuessa kasvoilleen,\nvasemmanpuoleista ovea.)\n\nOSKAR RÖNN (aukaisee oven, jää kynnykselle ja huudahtaa riemukkaasti:)\nIsä, isä!\n\nKONSULI RÖNN (nousee ja rientää poikaansa vastaan ojennetuin käsin:)\nOskar, Oskar... sinä tulit kuitenkin!\n\nOSKAR RÖNN (tulee isäänsä vastaan ja tarttuu hänen käsiinsä:) Niin,\nisä, minä tulin. (Puristaa sydämellisesti isänsä käsiä.) Etkö sinä\nminua enää odottanut?\n\nKONSULI RÖNN. Olin jo lakannut odottamasta... kesti niin kauan...\n\nOSKAR RÖNN. Aluksihan en voinut ajatellakaan paluuta ja sitten... niin\nsitten kai minä olin jo niin vieraantunut kotioloista ja tottunut\nuusiin, etten enää tullut yrittäneeksikään tempautua irti. (Lyhyt\ntauko:) Mutta sitten tuli tämä sota, joka ajoi meidät kaikki omille\nmaillemme.\n\nKONSULI RÖNN (hymähtäen surumielisesti:) Niin, niin — siihen tarvittiin\nsiis sota, ei riittänyt vähempi... Mutta joka tapauksessa minä olen\niloinen, että löysit paluutien kotiin. (Istuutuu nojatuoliin.)\n\nOSKAR RÖNN (istuutuu myös:) Niin, isä, ei se niin aivan helppoa ollut:\nyht'äkkiä jättää kaikki, sillä minullahan oli siellä jo monet asiat,\nliikesuhteet... yhtä ja toista...\n\nKONSULI RÖNN. Ei sentään perhettä —?\n\nOSKAR RÖNN. Ei, isä. — Mutta miksi sitä kysyt?\n\nKONSULI RÖNN. Muuten vain... kun olet jo siinä iässä, jossa mies\ntavallisesti hankkii itselleen kodin ja perheen.\n\nOSKAR RÖNN. Niin... mutta ehkäpä minä siinä suhteessa olen... en oikein\ntiedä, miten sanoisin,... vähän epätavallinen. — Mutta sinä olet\nlisännyt perhettäsi sillä aikaa. Ja minä olen siitä iloinen, sillä\nottotyttäresi on viehättävä... kasvattisisar, jos siksi voin sanoa\nhäntä, kun emme ole yhdessä kasvaneet.\n\nKONSULI RÖNN. Kyllä voit sanoa... sillä olen koettanut kasvattaa hänet\njuuri sellaiseksi, jollaiseksi olisin tahtonut saada sinut...\n\nOSKAR RÖNN. Ja olet myöskin onnistunut yrityksessäsi —?\n\nKONSULI RÖNN. Niin olen... ja se tuottaa minulle suurta tyydytystä.\nEi vähimmin sen vuoksi, että olen vakuuttunut siitä, että hänen\näitinsäkin, jos hän vielä eläisi, olisi siitä iloinen.\n\nOSKAR RÖNN (naurahtaen:) Siitäkö, että hänestä on tullut sellainen,\njollainen minusta olisi pitänyt tulla —?\n\nKONSULI RÖNN. Niin, juuri siitä.\n\nOSKAR RÖNN. Mutta myönnäthän, isä, että se on vähän omituista —?\n\nKONSULI RÖNN. Tässä maailmassa on monta paljon omituisempaa asiaa. —\nSinä olet siis jo puhunut hänen kanssaan?\n\nOSKAR RÖNN. Totta kai — hän minut otti vastaan ja... lausui\ntervetulleeksi... Hän kertoi, että sinä olit ottanut hänet luoksesi,\nkun hänen äitinsä oli kuollut.\n\nKONSULI RÖNN. Kertoiko hän vielä muuta?\n\nOSKAR RÖNN. Että hän on viisitoistavuotias eikä tiedä oikeasta isästään\nmitään ja että sinä olet häntä kohtaan hyvin hyvä... ja siinä kai onkin\nkaikki!\n\nKONSULI RÖNN. Niin, kaikki.\n\nOSKAR RÖNN. Tunsitko sinä hänen äitinsä —?\n\nKONSULI RÖNN. Tunsin: hän oli erinomainen ihminen.\n\nOSKAR RÖNN. Entä hänen isänsä, tiedätkö hänestä mitään?\n\nKONSULI RÖNN. Ainakin sen, että hänen lapsensa äiti rakasti häntä\näärettömästi.\n\nOSKAR RÖNN. Mutta isä jätti sekä äidin että lapsen —?\n\nKONSULI RÖNN. Isä oli lähtenyt maailmalle jo ennen lapsen syntymistä.\n\nOSKAR RÖNN. Mikä siihen oli syynä?\n\nKONSULI RÖNN. Voihan elämässä sattua sellaisia tilanteita, että tunteet\nja velvollisuudet joutuvat sovittamattomaan ristiriitaan...\n\nOSKAR RÖNN. Mutta miten juuri sinä jouduit ottamaan lapsen huostaasi?\n\nKONSULI RÖNN (hiukan hätkähtäen:) Sattuma toi hänet minun ulettuvilleni\njuuri siihen aikaan, kun oloni oli eniten yksinäistä, kun minun oli\ntäytynyt... mutta mitäpä siitä enää! Puhutaan nyt sinusta!\n\nOSKAR RÖNN. Minusta, isä, ei ole paljon puhumista... Olin opissa tai en\ntehnyt mitään niinä vuosina, joina pyysin ja sain sinulta rahaa... ja\nsitten kun en enää pyytänyt, olin oppinut sitä itse tekemään. Eikähän\nse niin vaikeaa ollutkaan, kun kerran alkuun oli päässyt. (Vaikenee.)\n\nKONSULI RÖNN (odotettuaan hetken turhaan jatkoa:) Entä sitten —?\n\nOSKAR RÖNN. Sittenkö? Eihän siinä sen enempää ollut... eikä olisi\nvoinutkaan olla. (Tauko.)... Kun ei minun ulettuvilleni sattunut edes\nottolasta...\n\nKONSULI RÖNN (asiallisesti, päästäkseen loitolle tulenaroista\npuheenaiheista:) Sinä olit kauan Amerikassa?\n\nOSKAR RÖNN. Yksitoista vuotta.\n\nKONSULI RÖNN. Ja viihdyit —?\n\nOSKAR RÖNN. Amerikka on hyvä maa kaikille, joilla on unohtamista...\nsiellä ei kukaan jouda muistamaan muita kuin itseään.\n\nKONSULI RÖNN. Häikäilemättömyyden maa!\n\nOSKAR RÖNN. Tuskin ihmiset siellä ovat sen häikäilemättömämpiä kuin\ntäälläkään. Siellä vain ei pidetä hyveenä sitä häveliäisyyttä, joka\ntäällä panee ihmiset piilottamaan häikäilemättömyytensä. Siellä ollaan\naivan avoimesti sitä, mitä ollaan.\n\nESTELLE (avaa vasemmanpuoleisen oven ja pistää päänsä ovenraosta:)\nUskaltaako tulla?\n\nKONSULI RÖNN. Ei sinulta ennen ole puuttunut uskallusta.\n\nOSKAR RÖNN.. Et kai vain minua pelkää...?\n\nESTELLE. En minä pelkää teitä kumpaakaan... kunhan vain te ette pelkää\nminua... kuten — toisianne. (Tulee sisään.) Minä menen taas, kun olen\ntoimittanut asiani.\n\nKONSULI RÖNN. Onko sinulla oikein asiaakin —?\n\nESTELLE. Ainahan minulla on asiaa. (Menee konsulin luo ja kumartuu\nkuiskaamaan jotakin hänen korvaansa.) Kyllä minä tiedän, ettei seurassa\nsaa kuiskata, mutta minkäs teet, kun asia on toimitettava ja se on...\nsalainen!\n\nOSKAR RÖNN (leikillisesti liioitellen:) Minä en ole pikkumainen!\n\nESTELLE. Sitä minäkin! (Kuiskaa uudelleen jotakin.)\n\nKONSULI RÖNN (vastaten Estellen kuiskaukseen nyökäyttää päätään ja\nsanoo:) Kyllä, kyllä... Tottakai tällaisena päivänä...\n\nESTELLE (kohottaa varoitellen sormeaan:) Älä nyt vain mene pilaamaan\nkoko yllätystä. (Kääntyen Oskar Rönnin puoleen:) Katsohan, veljeni,\nvuoroin vieraissa käydään: sinä yllätit meidät tulollasi ja nyt\nyllätämme me sinut.\n\nOSKAR RÖNN (leikillisesti:) Millä —?\n\nESTELLE. Älä yritäkään...! Emme me sitä sano... (kääntyen katsomaan\nkonsulia:) edes vahingossakaan. — Me olemme tottuneet säilyttämään\nsalaisuuksia... Eikö totta, isä?\n\nKONSULI RÖNN (odottamattoman vakavasti:) Sen taidon me osaamme.\n\nESTELLE (valmistautuu lähtemään:) Toivottavasti tulette taas jonkin\naikaa toimeen kahden, sillä minulla on kiire.\n\nOSKAR RÖNN. Minne?\n\nESTELLE. Voi, hyvänen aika! (Heleää naurua:) Ha-ha-haa... Etkö sinä,\nhyvä veljeni, ymmärrä, että tällaisessa talossa on naisillakin paljon\npuuhaa... niin, melkeinpä tähän maailman aikaan enemmän kuin miehillä.\n(Mahtavin asentein:) Minua kutsuvat emännän velvollisuudet.\n\nOSKAR RÖNN (leikkisästi:) Ja ne ovat edesvastuulliset —?\n\nESTELLE. Hyvin edesvastuulliset. (Kädet puuskassa:) Etenkin tällaisena\npäivänä.\n\nOSKAR RÖNN. Melkein minä jo uskon...\n\nESTELLE (pyörähtää kantapäillään:) Uskot vielä aivankin! (Menee ulos\nvasemmanpuoleisesta ovesta, mutta tuskin on vetänyt oven kiinni\njälkeensä, niin avaa sen uudelleen ja taas kurkistaen ovenraosta\nsanoo:)... Kunhan joudut kokemaan!\n\nOSKAR RÖNN (leikillisesti:) Ai, ai,... naisvaltikka on murheellinen.\n\nESTELLE. Ei se ole murheellisempi kuin miehinenkään, jos vain alamaiset\npysyvät aisoissaan. (Häipyy ovesta, jonka sulkee.)\n\nOSKAR RÖNN. Suloinen lapsi... jos häntä lapseksi voikaan sanoa.\nHänellähän on vanhan ihmisen viisaus.\n\nKONSULI RÖNN (naurahtaen:) Ilmanko Marjaana tahtoisikin, että hän\nlopettaisi koulunsa ja ottaisi huostaansa avaimet ja kaikki emännän\naskareet, koska muka jo vallan on ottanut.\n\nOSKAR RÖNN. Hän käy siis koulua —?\n\nKONSULI RÖNN. Niin, mitäpä hän muutakaan... Ulkomaillehan ei nyt ole\najattelemistakaan.\n\nOSKAR RÖNN. Eipä tietenkään. (Tauko.) Entä konttorissa... siellä kai on\nnyt verrattain hiljaista?\n\nKONSULI RÖNN (ikäänkuin havahtuen todellisuuteen:) Peloittavan\nhiljaista. (Tauko.) Jos sotaa jatkuu kauan, niin en tiedä, mikä\nperii. (Huoahtaa:) Mutta kauanhan sitä ei voi kestää. Se on aivan\nmahdotonta... maailma menisi kokonaan nurin... jo yhdessäkin vuodessa.\n\nOSKAR RÖNN. Niin, pelättävissä on, että se menee... Mutta et kai sinä,\nisä, ole riippuvainen vuoden tai parin viennistä.\n\nKONSULI RÖNN (hämmästyen:) Kuinka en olisi? Miten sinä voit muuta\najatellakaan?\n\nOSKAR RÖNN. Ajattelin vain, että tervakaupan laskema pohja on niin\nluja, ettei sitä maailmanpalokaan pysty hävittämään.\n\nKONSULI RÖNN. Tervakaupan päivät olivat luetut jo ennen tervahovin\npaloa, ja siitähän oli tämän maailmanpalon syttyessä kulunut jo\nkolmetoista vuotta.\n\nOSKAR RÖNN. Onneton luku! — Mutta täytyy sinun toki myöntää, että\ntervakauppa aikoinaan oli kullan vuolemista puukolla?\n\nKONSULI RÖNN. Ei ollut enää minun aikanani. Olikin anteeksiantamaton\ntyhmyys, etten ajoissa vaihtanut tervaa propsiin ja paperipuuhun,\nvaan... no niin, minulta vei se sahayritykseni aivan liian paljon\nrahaa... ja myöskin aikaa. Jos sahatun tavaran sijasta olisin heti\nalkanut laivata propsia, kuten esimerkiksi Viktor Melckert teki, niin\nolisin ehtinyt tähän mennessä kuoria kermaa kylliksi pahojenkin päivien\nvaralle.\n\nOSKAR RÖNN. Mutta, isä, et suinkaan sentään tahtone väittää..?\n\nKONSULI RÖNN. En väitä mitään. Ja jos vain muut kestävät, niin kyllä\nkai kestän minäkin.\n\nOSKAR RÖNN. No niin, isä, sitä minä en ole hetkeäkään epäillyt.\n\nKONSULI RÖNN. Mutta ymmärräthän sinä, että minua harmittaa, etten\najoissa kääntänyt kelkkaani, vaan jäin tervaan... kuin täi...\nAjattelehan, mitä näinä vuosina olisi voinut tehdä!\n\nOSKAR RÖNN. Tietysti minä ymmärrän, että se harmittaa... ja enköhän\nminä joitakin kertoja kirjeissänikin liene puhunut propsista?\n\nKONSULI RÖNN. Sepä se — olisit tullut silloin kotiin! (Lyhyen tauon\njälkeen:) Mikset tullut, kun huomasit, että sinua olisi tarvittu —?\n\nOSKAR RÖNN. Isä, sinä et antanut minun tietää, että tarvitsit.\n\nKONSULI RÖNN. Olisihan sinun pitänyt se tietää... muutenkin.\n\nOSKAR RÖNN. Mistä minä olisin voinut sen tietää? — Eihän minulle\nkoskaan ole sanottu edes sitä, miksi minut silloin viisitoista vuotta\nsitten yht'äkkiä lähetettiin pois kotoa.\n\nKONSULI RÖNN. Etkö sinä arvannut sitä?\n\nOSKAR RÖNN. Kenties minä sen _arvasin_... tai ainakin aavistin, mutta\nei sitä minulle sanottu, vaikka pyysinkin sanomaan.\n\nKONSULI RÖNN. Mutta kai sinä sentään nyt jäät tänne kotiin -?\n\nOSKAR RÖNN. Niin, isä, puhukaamme suoraan siitäkin asiasta... samoin\nkuin eräistä muista, joista minun täytyy saada tietoja ennen kuin\npäätän mitä teen!\n\nKONSULI RÖNN (rypistäen otsaansa:) Minusta tuntuu kuin asettaisit\nehtoja...\n\nOSKAR RÖNN. Minun täytyy.\n\nKONSULI RÖNN (ylpeästi:) Vai niin. (Ei ilman ivallisuutta:) No, annahan\nkuulua, mitkä ehtosi ovat.\n\nOSKAR RÖNN. Älä ota asiaa siltä kaimalta, isä.\n\nKONSULI RÖNN. Vaan miltä?\n\nOSKAR RÖNN (ei vastaa isänsä kysymykseen, vaan pitää tauon, jolla\nosoittaa siirtyvänsä toiseen asiaan, ja sanoo sitten tyynesti:) Minä\nuskon, isä, että sinä uskoit tarkoittaneesi minun parastani.\n\nKONSULI RÖNN. Siitä ole varma!\n\nOSKAR RÖNN. Minun oli vaikea sitä silloin uskoa ja minun on vieläkin\nvaikea sitä ymmärtää, mutta minä koetan...\n\nKONSULI RÖNN. Siis?\n\nOSKAR RÖNN. Sinä kuvittelit, että minä olin joutumassa hunningolle, en\npysynyt kotona, istuin kaiket iltani ravintolassa, olin epäsäännöllinen\nkonttorityössä, löin laimin tehtäviä ja olin hajamielinen pulpetin\nääressä... Syynä oli tietysti rakastuminen naiseen, joka ei ollut\nkonsuli Rönnin ainoalle elossa olevalle pojalle kyllin arvokas...\nNuori mies oli siis pelastettava joutumasta rappiolle. Ja koska hänen\nsairastamansa tauti ei ollut tuntematon tervaporvarien paremmissakaan\npiireissä, niin oli sitä vastaan myöskin keksitty lääke, joka\nkai joskus oli todettu tehokkaaksikin. Siihen oli siis nytkin\nturvauduttava. Olenko oikeassa, isä?\n\nKONSULI RÖNN (joka on katsellut poikansa ohitse hänen puhuessaan:)\nSuurin piirtein.\n\nOSKAR RÖNN. Sinä et itse liikkunut kapakoissa, mutta sinulla oli hyviä\ntuttavia, jotka kuuluivat kantavieraisiin, ja heidän juorujensa avulla\nsinun oli helppo saada selville, kenen vuoksi minä en pysynyt kotosalla\nja tein virheitä laskiessani lankkulasteja... Ja koska nuo samaiset\nkantavieraat ja sinun sanansaattajasi itse turhaan olivat yrittäneet\nlähennellä häntä, niin eivät heidän kuvauksensa tietenkään olleet\nruusunvärisiä.\n\nKONSULI RÖNN. No, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin kai sinä minun\nmenettelyni ymmärrät?\n\nOSKAR RÖNN. Sanoinhan, että koetan ymmärtää, vaikka se onkin vaikeaa.\n\nKONSULI RÖNN. Ja mikä siinä on vaikeaa?\n\nOSKAR RÖNN. Ensinnäkin se, että luotit juoruihin enemmän kuin omaan\npoikaasi, jolle et edes suonut sananvuoroa.\n\nKONSULI RÖNN. Minä en luottanut juoruihin, sillä voin vakuuttaa\nsinulle, ettei kukaan ollut sanonut minulle puoltakaan pahaa sanaa\nhänestä.\n\nOSKAR RÖNN. Jos se on totta...\n\nKONSULI RÖNN (nousten kiivastuneena:) Olenko minä milloinkaan\nvalehdellut?\n\nOSKAR RÖNN. Suo anteeksi, isä. Se on totta: en ole koskaan huomannut\nsinun valehdelleen.\n\nKONSULI RÖNN. No niin —?\n\nOSKAR RÖNN. Sitä käsittämättömämpää, ettet ottanut selvää, minkälainen\nihminen hän oli, ennenkuin erotit meidät ikiajoiksi. Jos olisit\ntuntenut hänet...\n\nKONSULI RÖNN (keskeyttäen:) Minä tunsin hänet.\n\nOSKAR RÖNN (karaten pystyyn:) Ja kuitenkin sinä...!\n\nKONSULI RÖNN. Niin, kuitenkin minä... tai ehkä juuri sen vuoksi...\n\nOSKAR RÖNN (kiivaasti:) Mitä sinä tarkoitat, isä, et suinkaan sinä...?\nHerra Jumala, enhän minä tiennyt edes, että sinä tunsit hänet. Miten\nse olisi ollut mahdollista? Mutta miksei, miksei...? Täällä on kaikki\nmahdollista. Eikä mahdotonta mikään.\n\nKONSULI RÖNN. Ettäkö muka minäkin...?\n\nOSKAR RÖNN (melkein suunniltaan:) Mikset sinäkin —! Yhtä hyvin kuin\nkaikki muut. Ilmanko Herman Julle Granström kerran päissään Lontoossa\nvihjasi minulle: »Kunpa vain tietäisit...» Ja kun panin hänet lujille,\nsanoi tuo vanha pukki, että »mehän olimme kaikki rakastuneita\nhäneen»... Järjestään kaikki! Ha-ha-haa... juoppoa pormestaria ja\nmorfiinia käyttävää lasaretinlääkäriä myöten! Mutta että sinäkin, isä.\n— Se on niin irvokasta, etten tiedä, mitä siitä sanoa... itkeäkö vaiko\nnauraa.\n\nKONSULI RÖNN (joka on kuunnellut poikansa purkausta ihmeissään,\nhuudahtaa vihoissaan:) Riittää jo! Oletko sinä aivan jäljiltäsi?\n\nOSKAR RÖNN. Sanoithan, että tunsit hänet ja että juuri sen vuoksi...\n\nKONSULI RÖNN. Oli miten oli — minä en missään tapauksessa anna poikani\nhäpäistä itseäni.\n\nOSKAR RÖNN. Hyvä on, isä. Mutta sano minulle, missä ja miten sinä tulit\nhänet tuntemaan! Ymmärräthän, että minulla on oikeus saada se tietää.\n\nKONSULI RÖNN (vakavasti ja painokkaasti:) Vaikka tahtoisinkin, en voisi\nsitä sanoa.\n\nOSKAR RÖNN. Miksi et?\n\nKONSULI RÖNN. Se on minun asiani.\n\nOSKAR RÖNN. Ei ole yksinomaan sinun, vaan myöskin minun... ja vielä\nhänenkin.\n\nKONSULI RÖNN. No niin, minua sitoo lupaus.\n\nOSKAR RÖNN. Kenelle sinä olet voinut antaa lupauksen asiassa, joka ei\nole sinun omasi?\n\nKONSULI RÖNN. Sitäkään minulla ei ole oikeutta sanoa.\n\nOSKAR RÖNN. Sinun täytyy rikkoa sellainen lupaus.\n\nKONSULI RÖNN (kiivastuen:) Vai niin. Ettet häpeä! Ei vielä kukaan\nole voinut syyttää minua sanani syömisestä — eikä tule kokemaan oma\npoikanikaan, että hänen isänsä rikkoo annetun sanan. Jotakin pyhää kai\nsentään on maailmassa...\n\nOSKAR RÖNN. On. Ja kaikkein pyhin on rakkaus, koska se on suurin. Mutta\nsitä vastaan sinä olet rikkonut aivan empimättä. Ja se rikos on niitä\nsyntejä, joille ei ole anteeksiantoa, synti Pyhää Henkeä vastaan. — Ei\nsiinä kyllin, että sinä silloin, kun pakotit minut lähtemään, erotit\nmeidät, vaan sinä pidit huolen vielä siitäkin, että kaikki yhteydet\nkatkesivat... sinä hävitit hänet minulta jäljettömiin, ainoan, joka\nminulle jotakin merkitsi, särjit kaksi elämää. — Ethän sinä voi tietää,\nmiltä tuntui, kun kirjeet, osoitinpa ne hänelle minne tahansa, aina\ntulivat takaisin merkinnällä: vastaanottajan osoite tuntematon. —\nOletko sinä koskaan ollut sielunhädässä? Minä olin ja... olen vieläkin\n—! Vastahan minä nyt kotimaahan tultuani sain tietää, että hän oli\nkuollut — jos olisin edes sen tiedon saanut aikaisemmin, niin olisi\nehkä taakkani ollut vähän keveämpi.\n\nKONSULI RÖNN (on tyyntynyt tyyntymistään sitä myöten kuin hänen\npoikansa on jatkanut syytöksiään. Kun Oskar Rönn vaikenee\nsilmänräpäykseksi, sanoo hänen isänsä:) Sinä syytät minua raskaasta\nrikoksesta: koko elämäsi tärvelemisestä.\n\nOSKAR RÖNN. En ole tullut syyttämään enkä tuomitsemaan, se ei ole minun\nasiani, vaan sinun oman omantuntosi, mutta minä olen tullut vaatimaan\nselitystä, sillä sen saamiseen minulla on oikeus. Ilman sitä eivät\nmeidän välimme voi olla selvät eivätkä suhteemme vilpittömät, ja ellei\nniitä sellaisiksi saada, minun on mahdotonta jäädä luoksesi.\n\nKONSULI RÖNN. Olen tottunut siihen, että minun sanaani luotetaan, eikä\nminun ylpeyteni salli siinä suhteessa mitään poikkeusta, kaikkein\nvähimmin sen kohdalta, joka on lihaa omasta lihastani ja verta omasta\nverestäni. — Kuten jo sanoin sinulle, minua sitoo vaitiolon lupaus.\nSe on minulle pyhä ja minä pidän sen pyhänä. Sen vuoksi en voi sanoa\nsinulle muuta kuin sen, minkä jo olen sanonut: kaikella olen tahtonut\nja tarkoittanut vain teidän parastanne.\n\nOSKAR RÖNN. Kun sanot »teidän», niin tarkoitat —?\n\nKONSULI RÖNN. Kaikkia asianosaisia.\n\nOSKAR RÖNN. Ja siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?\n\nKONSULI RÖNN. Kaikki. — Ja siinäkin oli jo liikaa.\n\nOSKAR RÖNN. Ei. Siinä oli liian vähän.\n\nKONSULI RÖNN. Sinä et siis luota isäsi sanaan?\n\nOSKAR RÖNN. Vaikka luottaisinkin, niin ei se riitä minulle.\n\nKONSULI RÖNN. Siis —?\n\nOSKAR RÖNN. Niin, minä lähden taas. Se ei ole helppoa, mutta vielä\nvaikeampaa olisi jäädä tänne.\n\nKONSULI RÖNN. Teet tietysti niin kuin parhaaksi näet. Enkä minä\nkoetakaan suostutella sinua jäämään, sillä... toivon, että se olisi\nturhaa.\n\nOSKAR RÖNN. Sanoitko, että toivot? Mitä sillä tarkoitit?\n\nKONSULI RÖNN. Sitä että sinä et tingi itsesi kanssa enempää kuin\nisäsikään tinkii.\n\nOSKAR RÖNN. En, isä, sitä minä en tee — siinä suhteessa ei sinun\nveresi minussa ole heikentynyt. (Menee isänsä luo ja ojentaa kätensä:)\nHyvästi, isä, toistamiseen —!\n\nKONSULI RÖNN (tarttuu ojennettuun käteen:) Hyvästi!\n\nOSKAR RÖNN (katsahtaa ympärilleen ikäänkuin jättääkseen hyvästit\nhuoneellekin:) Kaikki samanlaista kuin silloinkin...\n\nKONSULI RÖNN. Kaikki.\n\nOSKAR RÖNN (menee hitaasti ulos oikealle.)\n\nKONSULI RÖNN (katsoo pää pystyssä hänen jälkeensä, mutta kun ovi on\nsulkeutunut, hän antaa päänsä painua käsiinsä.)\n\n(Näyttämö on kotvan aikaa tyhjänä.)\n\nESTELLE (tulee vasemmalta, katsoo hämmästyneenä ympärilleen, astuu\nsitten konsulin luo, joka kuullessaan tytön askeleet kohottaa raskaasti\npäätään:) Joko hän taas meni?\n\nKONSULI RÖNN (nyökkää:) Jo.\n\nESTELLE (mennen konsulin luo:) Pidithän sinä, isä, lupauksesi?\n\nKONSULI RÖNN. Minä pidän aina lupaukseni... (melkein kuiskaten:) ja\njuuri siksi hän menikin.\n\nESTELLE. Sepä oli ihmeellistä!\n\nKONSULI RÖNN. Miksi se sinusta oli niin ihmeellistä?\n\nESTELLE. Siksi että sovunhan vakuutetaan rakentavan ja vain riidan\nrepivän.\n\nKONSULI RÖNN. Toisinaan voi sentään rakkauskin repiä.\n\nESTELLE (tauon jälkeen:) Isä, nyt meidän on kahden syötävä pitoruoat ja\njuotava juhlaviini.\n\nKONSULI RÖNN. Siihenhän me olemme tottuneet...\n\nESTELLE (hyväilee hellästi konsulia:) Niin olemme...\n\n_Esirippu_.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama huone kuin edellisessä.\n\nOn kulunut alun toista vuotta.\n\nOllaan myöhäissyksyssä, ja sähkövalo on sytytetty, sillä päivä on\nehtinyt ehtooseen. Kierrekaihtimet on laskettu. Pöydällä on Andréen\nkarttakirja levällään ja sen vieressä sanomalehti, sotauutiset\nkäännettyinä esiin.\n\nESTELLE (istuu pöydän ääressä ja tarkastelee vuoroin karttaa, vuoroin\nsotatietoja lehdestä:) Paljonko luulet jo kellon olevan?\n\nMARJAANA (istuu keinutuolissa sukankudin käsissään. Hän on\nsilmiinpistävästi vanhentunut. Sanoo yksikantaan:) Äsken kuului\nruokasalissa lyövän kahdeksaa.\n\nESTELLE. Kylläpä se taas tänä iltana käy hitaasti...\n\nMARJAANA. Oikeassa se on.\n\nESTELLE. En minä kelloa tarkoittanut. (Tutkii edelleen karttaa.)\n\nMARJAANA. Mitä sitten?\n\nESTELLE. Aikaa.\n\nMARJAANA. Niin, aika kulkeekin toisinaan niin hitaasti, että melkein\nluulee sen takertuneen kiinni johonkin ikävään ja pysähtyneen.\n\nESTELLE (nostaa päänsä kartasta:) Tuntuuko sinustakin siltä?\n\nMARJAANA. Miksei minusta — ihminenhän olen minäkin! Ihmeellisempää on,\nettä sinusta tuntuu siltä... sinusta nuoresta.\n\nESTELLE. Onko siinä sinun mielestäsi niin suurta eroa?\n\nMARJAANA. Niin missä?\n\nESTELLE. Siinä, onko ihminen nuori vai vanha.\n\nMARJAANA. Kai siinä sentään eroa on.\n\nESTELLE. Mikä ero?\n\nMARJAANA. Kuta valkeammaksi käyvät hiukset ja kumarammaksi hartiat,\nsitä harvemmin tekee mieli nauraa.\n\nESTELLE. Nauroiko Marjaana usein lettipäisenä?\n\nMARJAANA. Ei ole puhetta minusta ja minunlaisistani.\n\nESTELLE. Kenenlaisista sitten —?\n\nMARJAANA. Ei ollut konsuli kuin seitsemäntoistavuotias, kun minä tänne\ntulin, ja alle kahdenkymmenen oli konsulinna-vainajakin, kun hänet\nnuorikkona taloon tuotiin, ja sittenhän täällä vielä on kasvanut kaksi\npoikaa...\n\nESTELLE. Oliko Oskarkin iloinen nuorena?\n\nMARJAANA. Ehkä ei yhtä iloinen kuin veli-vainajansa, joka kutsuttiin\npois täältä murheen laaksosta, ennenkuin surut hänen kohdalleen\nosuivat, mutta eivät häntäkään huolet pahemmin painaneet... ennenkuin\nsitten...\n\nESTELLE. Milloin?\n\nMARJAANA. Sinä talvena, jona hänet lähetettiin sille matkalle, jolle\nsitten jäikin... (tauko:) ja vieläkin on.\n\nESTELLE. Mistä hänelle silloin surut tulivat?\n\nMARJAANA. Siitä mistä surut aina tulevat: rakkaudesta.\n\nESTELLE. Mutta miksi hänet lähetettiin pois kotoa?\n\nMARJAANA. Rakkautta pakoon... tietysti.\n\nESTELLE (ihmetellen:) Onko se »tietysti»?\n\nMARJAANA. Tietysti se on »tietysti»... ainakin, kun haksahtaa\nharhaan... (Ikäänkuin äkkiä huomaten puhuneensa liikaa ja yrittäen\nkorjata asiaa:) Vaikka ei sillä, että minä omasta puolestani osaisin\nmitään sanoa... kuulopuheiden mukaan vain arvelen.\n\nESTELLE. Mitä ovat sitten kuulopuheet tienneet?\n\nMARJAANA. Tietäähän sen, mitä kuulopuheet — milloinka ne hyvää?\nSanottiin, että tämäkin oli joku Seurahuoneen neiti, vain sellainen...\nja tietäähän ne muka sellaiset!\n\nESTELLE. Eivätkö sitten »sellaiset» milloinkaan voi olla oikeita...\nhyviä ihmisiä?\n\nMARJAANA. Mikseivät! Kukaties paljon parempiakin kuin heidän\npanettelijansa... yhtä hyvin heissä kuin enkeleissäkin voi olla\nsellaisia, jotka ovat jaksaneet seisoa kiusausta vastaan, jos on\nniitäkin, jotka ovat langenneet.\n\nESTELLE (pitemmän tauon jälkeen:) Rakkausko Marjaanankin teki vanhaksi?\n\nMARJAANA. Minä olen niitä, jotka syntyvät vanhuuteen.\n\nESTELLE. Se on kummallista. (Pitempi tauko.) Minä taas olen syntynyt\ntietämättömyyteen.\n\nMARJAANA. Minusta sinä ikäiseksesi tiedät aivan liiankin paljon.\n\nESTELLE. Ehkä tiedän muista... mutta en itsestäni. (Miettii lyhyen\ntuokion:) Katsohan, muut tietävät, keitä he ovat, ja voivat siksi\narvata, mitä varten ovat tähän maailmaan tulleet, mutta minähän en sitä\ntiedä, kun olen piilossa syntynyt... Oikeastaanhan minä elänkin vain\nsalanimellä.\n\nMARJAANA. Kyllä sillä nimellä vain elää kelpaa... parempi se on kuin\nmonet muut!\n\nESTELLE. Enhän minä sitä tarkoita, hyvä Marjaana.\n\nMARJAANA. No, mitä sitten?\n\nESTELLE. Vain sitä, että se on nimi, joka ei ole minun oikea nimeni,\nvaikka se onkin minun lailliseksi nimekseni tehty. Se on aivan kuin\nnimilippu, joka on joutunut asiaankuulumattomaan paikkaan. Ja kuka\nties on sellaisia, joiden mielestä minulla ei siihen ole oikeuttakaan,\nvaikka se onkin laillistettu.\n\nMARJAANA. Kyllä sinulla on siihen oikeus. Ethän itse ole sitä ottanut,\nvaan annettu se on. Enkä minä ymmärrä, kuka voisi edes ajatella, ettei\nsinulla ole siihen oikeutta.\n\nESTELLE. En minäkään tiedä... ajattelen vain, että... esimerkiksi\nOskar...\n\nMARJAANA. Hänkö? (Kysymyksessä on ihmetystä, mutta vastaus tulee\nvuorenvankalla vakaumuksella:) Ei _hän_, se on aivan mahdotonta!\n\nESTELLE. Kuka sen tietää?\n\nMARJAANA. Minäkin sen tiedän.\n\nESTELLE. Luulet tietäväsi... (Tauko.) Ajattele vain sitä, että hän tuli\nkotiin viidentoista vuoden jälkeen, hän ainoa eloon jäänyt jälkeläinen,\nja sillä välin tänne olikin ilmestynyt vieras, joka oli vallannut\nlapsen aseman. Eihän se voinut tuntua hänestä hyvältä.\n\nMARJAANA. Tuntui miltä tuntui! — ei missään tapauksessa ainakaan hän.\n\nESTELLE. Siksikö, kun oli niin kauan poissa, ettei isä enää edes\nosannut odottaa?\n\nMARJAANA (aivan kuin hätääntyneenä, kiireisesti:) Niin, niin... juuri\nsiksi... tietysti... Miksipä muutenkaan? Kun kerran sillä tavalla...\n\nESTELLE (keskeyttäen:) Mutta eihän isä, kun hän otti minut omaksi,\nvoinut tietää, kuinka kauan hänen poikansa viipyisi, sillä ei hän\nsilloin vielä ollut viipynyt poissa vuottakaan... vai miten?\n\nMARJAANA (ei oikein tiedä, mitä sanoisi:) Ei, ei, mutta tietysti\nkonsuli aavisti... arvasi... Tunsi poikansa... ja itsensäkin.\n\nESTELLE. Sinä siis uskot, että on ihmisiä, jotka tuntevat itsensä? Eikö\nse ole vaikeaa?\n\nMARJAANA. Vaikeampaa kai on oppia tuntemaan toisia... mutta kyllä\nelämä siihenkin opettaa.\n\nESTELLE. Se taitaa olla ankara opettaja...? (Ottaa käsityön pöydältä ja\nalkaa neuloa).\n\nMARJAANA. Mutta hyvä. Ei sen parempaa tavallinen kuolevainen\nkaipaakaan. (Hätkähtää, kun ovelle koputetaan, ja sanoo noustessaan\nnopeasti seisomaan:) Kuka se voi olla?\n\nESTELLE. Sisään!\n\nAKU RAMBERG (ilmestyy oikeanpuoleisen oven kynnykselle. Hän on\n»nukkavieruksi kulunut konttorirotta»: kaljupäinen, kumaraharteinen,\nsileiksi ajettujen kasvojen ilmeettömyyttä alleviivaavat likinäköisen\npaksulasiset silmälasit, jotka ovat kultasankaiset. Hän pälyilee\nympärilleen ja sanoo ihmetellen:) Eikö, ei-ii-kö...?\n\nESTELLE. Mitä Ramberg tarkoittaa?\n\nAKU RAMBERG. Sitä vain... sitä vain, että... tuota... eikö konsuli\nolekaan...?\n\nESTELLE. Kotonako, Ramberg tarkoittaa?\n\nAKU RAMBERG (nyökkää:) Niin.\n\nESTELLE. Ei hän ole kotona. Sanoi menevänsä Melckertille... mutta minä\nen tiedä, viipyykö hän vielä kauankin.\n\nAKU RAMBERG (mutisten:) Sepä on ihmeellistä.\n\nESTELLE. Olisiko Rambergilla ollut asiaa?\n\nAKU RAMBERG. Ei minulla, mutta hänellä piti olla... tarkoitan, että\nkonsuli käski minun tulla kahdeksalta ja minä olen nyt odottanut...\nenkä tiedä, mitä varten... Olin ymmärtävinäni, että meidän piti\nyhdessä...\n\nESTELLE. Mutta Ramberg on hyvä ja käy istumaan.\n\nAKU RAMBERG. Ei toki... minä voin mennä konttoriin odottamaan.\nSiellähän minä...\n\nESTELLE. Ei, ei, minä oikein pyydän.\n\nMARJAANA. Ja minä menen keittämään teetä.\n\nAKU RAMBERG (melkein säikähtäen:) Ei mitenkään vain minun vuokseni.\n\nMARJAANA. Kyllä! (Menee vasemmalle.)\n\nESTELLE. No niin, Ramberg, tulkaahan nyt kerran juttelemaan minunkin\nkanssani — tuskinpa me moneen vuoteen olemmekaan vaihtaneet muita\nsanoja kuin hyvät päivät —?\n\nAKU RAMBERG (tulee lähemmäksi:) Emme todellakaan... sitten kuin...\ntuota... neiti pikkutyttönä väänteli lystikseen kopiopuristinta.\n\nESTELLE (naurahtaen:) Niin, niin, minä taisin olla siellä konttorissa\noikeana kiusankappaleena.\n\nAKU RAMBERG. Ei ensinkään. Päinvastoin... oli aina niin hauskaa, kun...\nneiti...\n\nESTELLE. Mutta eihän Ramberg toki saa sanoa minua neidiksi.\n\nAKU RAMBERG (ilmeisesti hämillään, naurahtelee:) Mutta kun... niin\ntuota kun...\n\nESTELLE. Mitä Ramberg tarkoittaa?\n\nAKU RAMBERG. ... tuota... kun... Estelle on tullut niin...\ntäysikasvuiseksi.\n\nESTELLE. Ramberg on hyvä. (Osoittaa nojatuolia.)\n\nAKU RAMBERG. Kiitos! (Istuutuu.) Estelle näkyy seuraavan\nsotatapahtumia... (osoittaa karttaa:) koska tuo on esillä. Kuka\nolisikaan vuosi sitten voinut uskoa, että sitä näin kauan jatkuisi!\n\nESTELLE. Eikä loppua näy vieläkään... ei sinnepäinkään!\n\nAKU RAMBERG (huokaisee:) Sehän se pahinta onkin. Aivan pelottavaa.\n\nESTELLE. Niin on... hirveää. Joka päivä uhrataan ihmishenkiä\ntuhansittain... aivan tarkoituksettomasti.\n\nAKU RAMBERG. Ja miljoonia. Eikä niitä vain hävitetä, vaan estetään\nvielä uusiakin syntymästä.\n\nESTELLE. Ihmisiäkö Ramberg tarkoittaa?\n\nAKU RAMBERG. Miljoonia tarkoitin, omaisuuksia, arvoja, rahaa...,\nminähän olen tottunut katsomaan asioita markkojen ja pennien\nsarakkeista... (Naurahtaa.) Se on minun näkökulmani, vaikkeivät markat\nja pennit minun omiani olekaan.\n\nESTELLE. Niin, kai sota tuntuu meidänkin kaupassamme?\n\nAKU RAMBERG. Kaikkien, kaikkien... koko maailman kaupassa. Kovimmin\nse tietysti kuristaa juuri sitä kauppaa, joka rakentuu ulkomaiselle\nviennille... kuten muiden muassa konsulin. Se on pakostakin aivan\nseisahduksissa.\n\nESTELLE (laskee käsityön syliinsä ja katsoo Rambergia silmiin:) Onko\nisäkin... tarkoitan: onko isälläkin vaikeuksia?\n\nAKU RAMBERG. Ei hän ole voinut säästyä niiltä enempää kuin muutkaan...\nPaitsi tietysti ne, jotka ovat osanneet keinotella sotakonjunktuurien\navulla, mutta eivät kaikki ole sitä tahtoneetkaan...\n\nESTELLE. Mutta Ramberg, onko meidän asemamme oikein huolestuttava,\nuhattu, vaarallinen... toivoton?\n\nAKU RAMBERG. Ei tietenkään niin vankan ja vakavaraisen kauppahuoneen\nkuin konsuli Rönnin asema voi koskaan olla toivoton, mutta tietysti\nnykyinen asiaintila on huolestuttava... etenkin jos sitä vielä\njatkuu kauan ja jos tapahtuu sellaisia romahduksia, joissa joudutaan\nsuorittamaan sitoumuksia toisten puolesta.\n\nESTELLE. Onko siitä pelkoa?\n\nAKU RAMBERG. Siitä on aina pelkoa liike-elämässä.\n\nESTELLE. Senkö vuoksi isä on ollut viime aikoina huolestunut? Hän on\nkäynyt väsyneeksi ja aivan kuin vanhentunut.\n\nAKU RAMBERG. Niin... hän näkee asiat pimeinä, liiankin mustina...\n\nESTELLE (rupeaa jälleen neulomaan:) Niinkö...? (Tauko.) Mutta on siis\nniitäkin, jotka ovat sodan kustannuksella rikastuneet?\n\nAKU RAMBERG. Niitä on paljon... onhan esimerkiksi... (Vaikenee äkkiä.)\n\nESTELLE. Ramberg, kuka?\n\nAKU RAMBERG. Kukapa ne kaikki tietääkään...\n\nESTELLE. Mutta esimerkiksi —?\n\nAKU RAMBERG. No, konsulin poika!\n\nESTELLE. Onko hän —?\n\nAKU RAMBERG. On, hän on osannut tehdä kauppoja!\n\nESTELLE. Millä sitten?\n\nAKU RAMBERG. Kaikella, millä vain voi ansaita. Ensiksi hän osti vanhan\nlaivan ja möi sen moninkertaiseen hintaan sotilasviranomaisille, ja\nsitten hän keksi kapearaiteisen rautatien, jonka virattomana sai\npuoli-ilmaiseksi käsiinsä, mutta josta ryssät maksoivat hänelle\nhirvittävän hinnan, ja nyt hän... taikka hänen toiminimensä...\nKauppahuone Pihlaja... ostaa ja myy mitä tahansa... rautaromua ja\nkuparilankaa, metsiä ja maatiloja, heiniä ja viljaa...\n\nESTELLE (saa yht'äkkiä ajatuksen:) Ramberg, jos isä joutuisi ahtaalle,\nvoisiko hänen poikansa pelastaa hänet?\n\nAKU RAMBERG (katsoo häntä ymmärtämättä oikein hänen tarkoitustaan:)\nMillä tavoin Estelle tarkoittaa?\n\nESTELLE. Tarkoitan, että riittäisivätkö... Kauppahuone Pihlajan varat —?\n\nAKU RAMBERG (hymähtäen:) Kyllä, siellä liikutaan miljoonilla, mutta ei\nkonsuli koskaan suostuisi kääntymään... sinne päin.\n\nESTELLE. Mutta jos sieltä päin käännyttäisiin tänne päin —?\n\nAKU RAMBERG. Se ehkä voisi olla eri asia... mutta tuskinpa sellaista\nvoi... ja tuskin tarvitseekaan ajatella...\n\nMARJAANA (tulee vasemmasta ovesta tuoden teetarjottimen, jonka asettaa\npöydälle, minkä jälkeen poistuu sanaakaan sanomatta, mutta katsahtaa\ntullessaan ja mennessään vuoroin Estelleä ja Rambergia.)\n\nESTELLE (nousee ja ojentaa Rambergille teelasin:) Kas niin —!\n\nAKU RAMBERG (nousee ja ottaa kumartaen vastaan lasin:) Kiitos!\n\nESTELLE (ottaa oman kuppinsa käteensä ja panee siihen sokerit ja\nkerman, minkä jälkeen ojentaa sokeriastian Rambergille.)\n\nAKU RAMBERG (sekoittaen teelasiaan hiukan hermostuneesti:) Ei Estellen\nvain pidä antaa konsulin tietää, että minä olen puhunut mitään... Sillä\neihän minulla sellaisiin puheisiin ole oikeutta... ja minä tiedän, että\nhän vihastuisi, jos saisi tietää...\n\nESTELLE. Ei Rambergin tarvitse olla levoton. Ja sitä paitsi: minähän\nse kysyin. — Eikä tämä oikeastaan tullutkaan minulle yllätyksenä. Olen\naavistanut sen jo kauan. — Siksi minä seuraan sotatapahtumiakin ..\nnimittäin siinä toivossa, että pilvenraosta alkaisi näkyä sen verran\naurinkoa, että sateenkaarta voisi ruveta odottamaan rauhan merkiksi.\nMutta ei sitä vain näy... ei pilkahdustakaan.\n\nAKU RAMBERG. Ei näy, eikä taida vielä kotvaan pilkahtaa.\n\nESTELLE. Siinäpä se on, ja se minua huolestuttaa. Sillä minä pelkään,\netteivät isän hermot ajan mittaan kestä. Hän on paljon heikompi kuin\nmiltä hän näyttää.\n\nAKU RAMBERG. Ei hän kyllä vielä koskaan ole näyttänyt olevansa\nlevoton... vaikka eihän hän näytä muille muutakaan...\n\nESTELLE. Niin, eihän se isän tapoihin kuulu. (Ojentaen Rambergille\nleipäkorin:) Ramberg on hyvä.\n\nAKU RAMBERG (ottaen leivonnaisen:) Kiitos!\n\nESTELLE (juoden teetään:) Kuinka monta vuotta te oikeastaan olette\nistuneet toisianne vastapäätä saman korkean konttoripulpetin ääressä?\n\nAKU RAMBERG. Me aloitimme jo vanhan konsulin aikana...\n\nESTELLE. Siis montako vuotta sitten?\n\nAKU RAMBERG. Vanha konsuli kuoli... niin hänen kuolemastaan tulee\nnyt joulukuussa... (laskee sormillaan:) kolmekymmentä ja kahdeksan\nvuotta... Pian neljäkymmentä vuotta me olemme vastakkain... istuneet...\n\nESTELLE. Kyllä siinä ajassa jo pitäisi oppia tuntemaan toisensa —?\n\nAKU RAMBERG. Kyllä siinä oppii... Ja kyllä kai me toisemme\ntunnemmekin... nimittäin niin hyvin kuin kaksi ihmistä yleensä voi\noppia toisensa tuntemaan. (Juo teetään.)\n\nESTELLE. Niin, Ramberg, ei suinkaan ihminen koskaan voikaan oppia aivan\nkokonaan toista tuntemaan?\n\nAKU RAMBERG. Ei, ei... ei koskaan. Ei toista enempää kuin itseäänkään.\n\nESTELLE. Mistä sekin johtuu?\n\nAKU RAMBERG. Siitä että meillä jokaisella on oma maailmamme, joka on\naivan erilainen kuin kaikkien toisten maailmat... ja jokainen itsekin\non oma maailmansa.\n\nESTELLE. Mutta pitäisihän sitä toki voida ainakin sen omansa...?\n\nAKU RAMBERG (hymähtäen:) Ei sitä vain voi... — maailmat ovat niin\nmonimutkaiset, pienetkin, ja ihmiset niin yksipuoliset... suuretkin...\n\nESTELLE (lyhyen tauon jälkeen:) Mutta, Ramberg, kai te sentään siinä\nvastakkain istuessanne usein joudutte puhelemaan toistennekin...\nmaailmoista.\n\nAKU RAMBERG (hymähtäen melkein surumielisesti:) Eivät vanhat ihmiset\npuhu omista maailmoistaan toisten kanssa.\n\nESTELLE. Mistä te sitten puhutte, isä ja Ramberg?\n\nAKU RAMBERG. Emmehän me paljon puhukaan. Jos joskus satumme sanan\nsanomaan muusta kuin konttoriasioista, niin se koskee tietysti samaa\nkuin kaikkien muidenkin ihmisten puheet.\n\nESTELLE. Mitä ne sitten koskevat?\n\nAKU RAMBERG. Eivät tietysti juuri mitään, paitsi milloin ilma antaa\naihetta taivaan moittimiseen tai... ehkä joskus... kiittämiseenkin.\n\nESTELLE. Ja kuitenkin te tunnette toisenne —? Vaikk'ette edes puhukaan.\n\nAKU RAMBERG (ihmetellen:) Eihän siihen puheita tarvita.\n\nESTELLE. Mutta, Ramberg, kai te nyt sentään joskus olette puhuneet\nmuustakin kuin ilmasta... omistakin asioistanne... maailmoistanne...\nainakin vihjaisseet...\n\nAKU RAMBERG (ajattelee hetkisen, sanoo sitten hiukan epäröiden:)\nOn kai se tapahtunut kolme kertaa näiden vuosien varrella... niin\nkolme kertaa... Ensimmäisen kerran silloin, kun konsulin esikoinen\nsyntyi... Silloin hän tuli luokseni ja sanoi, että nyt oli eräs hänen\nelämänsä unelma käynyt toteen ja sen vuoksi tahtoi hän antaa minulle\npalkankorotuksen... Toisen kerran minä taas kerroin hänelle...\nmutta... tuskinpa se... niin eihän se...\n\nESTELLE. Kyllä se, Ramberg, minun mieltäni... tarkoitan, että\nmielelläni tahdon tietää.\n\nAKU RAMBERG. No niin, se oli silloin, kun minä olin saanut sen uuden\nsuuren soittolaatikon Amerikasta... silloin minä en voinut olla\nkertomatta hänelle, että nyt oli vihdoinkin minun elämäni suuri unelma\ntoteutunut...\n\nESTELLE. Ja mitä hän sanoi, kun sai sen kuulla?\n\nAKU RAMBERG. Hänkö? Niin, kai hän sanoi »vai niin»... Mitäpä siihen\nmuutakaan.\n\nESTELLE. Eikö mitään muuta?\n\nAKU RAMBERG. Eihän sillä ole merkitystä, mitä sanoo, vaan miten sanoo.\nJa tavallisimmilla sanoilla voi usein sanoa melkein yhtä paljon kuin...\nvaitiolollakin... ja hän sanoi sen niin kauniisti, etten unohda sitä\nkoskaan. (Vaikenee ikäänkuin valmistuen merkitsevään taukoon.)\n\nESTELLE (tauon jälkeen:) Entä se kolmas kerta, mikä se oli?\n\nAKU RAMBERG (innostuneen eloisasti:) Se oli silloin, kun... (äkkiä\nherkistäen äänensävynsä ja verkastuttaen sanojaan:) silloin kun Estelle\ntuli taloon.\n\nESTELLE (hymyillen:) Mitä hän silloin sanoi?\n\nAKU RAMBERG. Hän sanoi, että nyt hän jälleen oli hankkinut aurinkoa\nkotiin, ja se oli... niin kauniisti sanottu...\n\nESTELLE (iloisesti naurahtaen:) ... että Ramberg sanoi »vai niin»...\nEikö niin?\n\nAKU RAMBERG. Ei, Estelle, minä en sanonut mitään. (Tauko.)\n\nMARJAANA (aukaisee vasemmanpuoleisen oven ja tulee kynnykselle:)\nKonsuli tuli ja meni suoraan konttoriin... (Hänellä on tarjotin ja\nsillä kaksi teelasia.)\n\nAKU RAMBERG (nousee nopeasti:) Minä menen heti... sinne...\n(Estellelle:) Tuhannet kiitokset. (Kumartaa.)\n\nESTELLE. Kiitos vain, Ramberg. Oli oikein hauskaa saada jutella.\n\nAKU RAMBERG (kumartaa vielä kerran ja menee oikealle.)\n\nMARJAANA. Konsulin mukana tuli myöskin konsuli Melckert... niin että\nminä toin valmiiksi teelasit. (Järjestää lasit pöydälle ja korjaa pois\nRambergin tyhjän lasin.) Kai ne pian sieltä konttorista tulevat...\n\nESTELLE. Minusta on vähän kummallista, että isä näin illalla on\nkutsunut Rambergin töihin... ja vie setä Melckertinkin konttoriin...\n\nMARJAANA. Omituisethan ovat nämä ajat — ei mikään ole enää niin kuin\noli ennen... Sota on kääntänyt maailman nurin. Mikä sen tietää...\nsaattavathan hyvinkin viholliset olla tulossa vaikka tännekin... eihän\nniille mikään kuulu olevan mahdotonta.\n\nESTELLE (naurahtaen:) No, hyvä Marjaana, vaikkei heille muu olisikaan\nmahdotonta, niin on ainakin tänne tuleminen... eikä heillä sitä paitsi\nmeille asti asiaakaan ole. — Mutta voi olla paljon muuta ja aivan yhtä\npahaa, ellei pahempaakin.\n\nMARJAANA (kauhuissaan:) Ettäkö muka vielä vihollista pahempaa —?\n\nESTELLE. Ovathan viholliset sentään ihmisiä. Ja sitä paitsi tässä\ntapauksessa vielä suorastaan ystäviämmekin...\n\nMARJAANA. Jumala varjelkoon meitä sellaisista ystävistä, jotka kylvävät\nkuloa ja kuolemaa ympärilleen. (Kuuntelee:) Mutta nyt tulevat herrat.\n(Lähtee.) Ja minä menen. (Menee vasemmalle.)\n\nESTELLE (nousee vierasta vastaanottaakseen ja jää seisaalleen.)\n\nKONSULI MELCKERT (tulee oikeanpuoleisesta ovesta. Hän on hieno vanha\nherra, säännölliset kasvonpiirteet, hyvin hoidettu valkea parta. Sanoo\ntullessaan:) Etköhän sinä nyt liioittele...?\n\nKONSULI RÖNN (tulee vieraansa jäljessä:) Ikävä kyllä... minä en\nliioittele.\n\nKONSULI MELCKERT (huomaa Estellen:) Kas vain, kylläpä on talon emäntä\nkasvanut. Hyvää iltaa, Estelle. (Ojentaa kätensä.)\n\nESTELLE (niiaa syvään ja tarttuu käteen:) Siitä onkin kauan, kun setä\nMelckert viimeksi oli meillä... Terve tuloa! (Menee pöydän luo:) Setä\non hyvä ja istuu. Minulla onkin tässä juuri teetä... saanko tarjota\nsedälle lasin?\n\nKONSULI MELCKERT. Kiitos, Estelle! (Istuutuu.)\n\nESTELLE (ojentaa hänelle lasin.)\n\nKONSULI MELCKERT. Kiitos! (Ottaa lasin.)\n\nESTELLE. Entä isä —? Juoko isä teetä?\n\nKONSULI RÖNN. Kiitos, lapseni, minä joisin mieluummin lasin\nportviiniä... siellä pitäisi olla ruokasalin kaapissa... minä en voi\noikein hyvin...\n\nESTELLE (säikähtäen:) Mikä sinun on isä?\n\nKONSULI RÖNN (rauhoittaen, hymyilee väsyneesti:) Ei se ole mitään,\nlapseni, olen vain vähän väsynyt... Kunhan saan lasin viiniä, niin se\nkyllä menee ohitse...\n\nESTELLE. Minä menen... (Katsoo konsuli Melckertiä:) Ajattelin vain,\nettä ehkä olisi parempi...\n\nKONSULI MELCKERT. Olen sanonut samaa, mutta veli Rönn on aivan\nitsepäinen eikä tahdo kuulla puhuttavankaan vuoteesta, ennen kuin on\nsaanut selville...\n\nKONSULI RÖNN (katkaisee hänen lauseensa:) ... niin, muutamia asioita,\nnumeroita, joita varten olen kutsunut Rambergin konttoriin...\n\nESTELLE. No niin, minkä sille voi... jos isä kerran on päättänyt...\nMinä menen toimittamaan portviinin... (Katsoo konsuli Rönniä ja sitten\nMelckertiä, jolle konsuli Rännin selän takana pudistaa päätään, ja\nmenee vasemmanpuoleisesta ovesta.)\n\nKONSULI MELCKERT. Herttainen tyttö —!\n\nKONSULI RÖNN (huokaisten:) Niin, mikähän hänetkin nyt perii?\n\nKONSULI MELCKERT. Hyvä veli, olen, kuten jo äsken sanoin sinulle,\nvarma siitä, että sinä katselet asiaa aivan liiaksi toivottomasta\nnäkökulmasta. Sinun oma asemasi ei mitenkään voi olla niin uhattu kuin\nnyt kuvittelet... Ja tiedäthän sitä paitsi, että me sinun ystäväsi...\n\nKONSULI RÖNN. Ei, ei... asioita on turha kaunistella. Kirjani ovat\nsiinä kunnossa, että asemani minä hetkenä hyvänsä on selville\nsaatavissa... Saathan nähdä nyt, kun Ramberg tuo meille tilan... Menen\nkumoon, kuten ovat menneet monet ennen minua ja menevät monet minun\njälkeeni... Eikä se seikka sinänsä sureta minua lainkaan minun itseni\ntähden, vaan yksinomaan niiden vuoksi, joiden tulevaisuus sen tautta\njoutuu epävarmaksi... Ja ehkä niidenkin vuoksi, joiden elämäntyön\nhedelmät nyt tuhoutuvat... ennen kaikkea isoisäni ja isäni, jotka\novat tämän kauppahuoneen rakentaneet ja joiden työ raukeaa tyhjiin.\nKun sitä ajattelen, tuntuu minusta aivan siltä kuin he haudoistaan\nsyyttäisivät minua siitä, että olen hoitanut heiltä perimäni leiviskät\nniin huonosti, että heillä on syytä sanoa väkevän tervaporvarinverensä\nvetistyneen ja juosseen santaan.\n\nKONSULI MELCKERT. Mutta minä vakuutan sinulle, että me, sinun ystäväsi,\nolemme valmiit...\n\nKONSULI RÖNN (keskeyttäen:) Ei, ei... sellaisesta älä puhukaan!\nKatsohan, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en luule kenenkään\njoutuvan kärsimään minun takiani, ja koska minulla vararikkoisenakin\non kunniantuntoa, niin en suostu tarttumaan oljenkorteen, jonka\nkatkeaminen tietäisi ystävieni vetämistä omaan onnettomuuteeni. Jos sen\ntekisin, niin enhän olisi vähääkään parempi kuin se, jonka vuoksi...\nnyt kaadun.\n\nKONSULI MELCKERT. Älä niin sano! Illman petti sinut ja muut ja\nolisi ansainnut petoksesta pitemmältikin linnaa kuin sen, minkä sai\nkonkurssirikoksestaan. Mutta sinähän koetat vakuuttaa, että asemasi on\nhuonompi kuin se onkaan...\n\nKONSULI RÖNN (surumielisesti ja väsyneesti hymyillen:) Hyvä veli, ero\non vain muodollinen, asiallista ei ole. Ja minä olen asiallinen mies.\n\nESTELLE (tulee vasemmalta tuoden tullessaan tarjottimen, jolla on\nportviinikarahvi ja kaksi lasia, panee tarjottimen pöydälle, kaataa\nmolempiin laseihin ja sanoo:) Setä on hyvä!\n\nKONSULI MELCKERT. Kiitos! (Ottaa lasin.)\n\nESTELLE (ojentaa lasin konsuli Rönnille:) Kas niin, isä.\n\nKONSULI RÖNN (ottaa lasin, kohottaa sen konsuli Melckertiä kohti ja juo\nsen yhtenä kulauksena tyhjäksi:) Se teki hyvää!\n\nKONSULI MELCKERT (joka on maistanut viiniä:) Mainio portviini!\n\nKONSULI RÖNN. Vanhaa vintaasia... sitä on vielä jokunen pullo\nkellarissa... (Kääntyy Estellen puoleen:) Kuule, ehkä sinä lähetät\nlasin teetä Rambergille konttoriin... Minun on nyt oikein hyvä olla —\nei sinun tarvitse olla huolissasi minun vuokseni.\n\nESTELLE. Isä, Ramberg joi jo teetä minun kanssani ennen kuin setä ja\nsinä tulitte.\n\nKONSULI RÖNN. Vai niin, no sitten ei mitään. Kaikki on hyvin. Kiitos\nvain sinulle! Nyt en enää tarvitse mitään. (Nyökkää ystävällisesti,\nmutta väsyneesti hymyillen:) Kiitos vain', tyttöni!\n\nESTELLE (katsoo konsulia levottomana ja menee hitaasti ulos vasemmalle.)\n\nKONSULI RÖNN. Kumma ettei Herman Julle jo tule.\n\nKONSULI MELCKERT. Sano, miksi sinä oikeastaan juuri tänä iltana niin\nvälttämättä tahdoit meidät tänne luoksesi? Onhan se päivä huomennakin —!\n\nKONSULI RÖNN. Huomisen tuomisia ei kukaan tiedä... (Tauko, sitten\ntoisessa äänensävyssä:) Sinusta saattaa tuntua nurinkuriselta, ja\nkai se oikeastaan nurinkurista onkin, että minä, vararikkoon kypsä\nmies, tahdon tehdä testamenttini... ja määrätä omaisuudesta, vaikkei\nminulla omaisuutta olekaan... mutta minulla on aina ollut ikäänkuin\npakko pitää kirjani ja paperini kunnossa, niin ettei mikään ole saanut\njäädä sattuman varaan... Ja se tahto minussa vieläkin on. Ajattelen,\nettä nykyään, kun ei mikään näy olevan mahdotonta ja kaikki on aivan\npäinvastoin kuin ennen, saattaa ehkä tapahtua sellainenkin ihme,\nettä... minunkin testamenttini on tarpeen.\n\nKONSULI MELCKERT. Siitä ei ole epäilystä. Nimittäin, että kun kerran\naika sinusta jättää... niin sinä jätät...\n\nKONSULI RÖNN (hymyillen:) ... jälkeläisiä... ainakin. Ja onhan sekin jo\njälkisäädöksen arvoinen asia.\n\nKONSULI MELCKERT. Niin, sinun poikasihan on kuulemma menestynyt\nerinomaisen hyvin. Sanotaan, että hän on tehnyt miljoonakauppoja jo\nuseampia.\n\nKONSULI RÖNN. Paljon mahdollista! — Toisilla on onnea pelissä...\ntoisilla rakkaudessa.\n\nKONSULI MELCKERT. Niin, poikasi ei kai ole vieläkään mennyt naimisiin —?\n\nKONSULI RÖNN. Ei... ainakaan minun tietääkseni... (nopeammin:) ja\ntuskin meneekään.\n\nKONSULI MELCKERT. Miksei menisi! Kaikkihan me olemme menneet\nvuorollamme... ennemmin tai myöhemmin, meikeinhän olin neljäkymmentä\nminäkin, eikä kai Oskar vielä ole sen vanhempi?\n\nKONSULI RÖNN. Ei ole. (Sanat tulevat lyhyen täsmällisesti, ikäänkuin\nkatkaisemaan kaikki pidemmät puheet siitä asiasta.)\n\nKONSULI MELCKERT (ei ole huomaavinaan edellisen vuorosanan sävyä,\nvaan hymähtää leikilliseksi tekeytyen ja sanoo painostavaa tunnelmaa\nkeventääkseen:) No niin, mies parhaassa iässään! Ja niinhän joku\nvanhan ajan viisaista kuuluukin sanoneen, että turha on miehen potkia\ntutkainta vastaan.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (ilmestyy oikeanpuoleisen oven kynnykselle\nhyväntuulisena ja äänekkäänä:) No, mistä täällä niin innokkaasti neuvoa\npidetään, ettei edes uuden vieraan tuloa huomata?\n\nKONSULI MELCKERT. Siinä tulikin oikea mies oikeaan aikaan!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (astuu peremmäksi:) No, mikä hätänä?\n\nKONSULI RÖNN (nousee — silmiinpistävän väsyneesti vierastaan\ntervehtimään:) Iltaa! (Kättelevät.) Ole hyvä... sohvaan.\n\nKONSULI MELCKERT (ojentaessaan istualtaan kätensä kapteenille:) Sanohan\nsinä, Herman Julle, mikä on naisen tehtävä elämässä.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Tietysti: hankkia itselleen mies. (Käy istumaan.)\n\nKONSULI RÖNN (istuutuen takaisin paikalleen sanoo hetkeksi toisten\näänilajiin yhtyen:) Entä miehen tehtävä?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Pysyä mahdollisimman kauan naimattomana.\n\nKONSULI MELCKERT. Kauanko sinä pysyit?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Kaikille ei ole annettu yhtä lujaa luonnetta.\nMutta on niitä sentään lujaluontoisia muitakin kuin veljemme Victor\nMelckert...\n\nMARJAANA (tulee vasemmalta tuoden viinilasin kapteenille.)\n\nKONSULI RÖNN. Kaada kapteenin lasiin, Marjaana. — Vai olisitko ehkä\ntahtonut grogin?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Minä olen kaikkijuomainen, ja tämä taitaa tuoksusta\nja väristä päättäen olla tavallista merimiesportoa fiinimpää viiniä,\nniin että murjaani on vain hyvä ja kallistaa kallista karafiinia.\n\nMARJAANA (kaataa lasiin, niiaa ja menee ulos vasemmalle.)\n\nKONSULI RÖNN. Sanoit, veli Herman Julle, istuneesi seurassa, kun soitin\nSeurahuoneelle. Olen pahoillani, että tulin häirinneeksi... Mutta asia\non minulle tärkeä... ja sellainen, etten sitä mielelläni usko muille\nkuin luotetuille ja läheisille... ystäville...\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (käy vakavaksi ja katsoo häntä pitkään.)\n\nKONSULI MELCKERT. Niin, Herman Julle, veljemme Rönn tahtoo saada\ntodistetuksi testamenttinsa.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (hämmästyen:) Mutta miksi juuri nyt... mikä syy\nsinulla on —?\n\nKONSULI RÖNN. Sinun merimiehenä pitäisi tietää, että laivapaperien\npitää olla kunnossa... ennen kuin ankkurin saa nostaa.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Mutta mihin sinä sitten aiot lähteä?\n\nKONSULI RÖNN (hymähtää väsyneesti:) Enhän minä varsinaisesti _aio_\nlähteä... mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua näin...\nsota-aikana... Ja kaiken varalta on hyvä olla valmiina lähtemäänkin.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (aivan ymmällään:) Tämä on aivan ihmeellistä...\nmerkillinen yhteensattuma... En tiedä, mitä minun pitää ajatella.\n\nKONSULI MELCKERT. Mitä hemmettiä sinä höpiset! Olet tietysti nähnyt\nunta etkä olisi merimies, ellet olisi taikauskoinen ja uskoisi uniin\nkuin vanhat akat.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Niin, niin... eihän se tietysti merkitse mitään.\n(Koettaa hillitä hämmästystään.) Me merimiehet taidamme todellakin olla\nvähän kummallisia... toisinaan. (Kääntyen Melckertin puoleen:) Tietysti\nolet oikeassa, eihän se merkitse mitään.\n\nAKU RAMBERG (tulee edellisen vuorosanan aikana sisään toisten\nhuomaamatta ja jää ovensuuhun odottamaan.)\n\nKONSULI RÖNN (nousten vaikeasti seisomaan:) Niin, hyvät ystävät, tässä\non... (ottaa povitaskustaan paperin)... minun viimeinen tahtoni,\njohon nyt pyydän teidän todistuksenne, että olen sen tehnyt täydellä\njärjellä. (Levittää paperin pöydälle, mutta tuskin on saanut sen\nlevitetyksi, niin horjahtaa kaatuakseen ja luhistuu nojatuoliin, oikean\nkäsivarren retkahtaessa hervottomana sivulle ja silmien suurentuessa\ntuijotukseen:) A-aah...\n\nKONSULI MELCKERT (karaten pystyyn:) Mikä sinun tuli —? (Kiirehtii\nRönnin luo.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (samanaikaisesti nousten:) Oletko sairas? (Myös\nRönnin luo.)\n\nKONSULI RÖNN (tointuu vähitellen sen verran, että vaivoin saa\nymmärrettävällä tavalla sanotuksi:)... Autatteko vuoteeseen... En jaksa\nyksin... Olen niin väsynyt... lopussa... (Koettaa nousta, mutta siitä\nei tule mitään.)\n\nKONSULI MELCKERT (tarttuu häneen auttaakseen:) Odotahan, me autamme!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (niinikään auttaen:) Nojaa meihin! (Kannattaen\nhäntä:) Kas niin.\n\nKONSULI RÖNN (häntä talutettaessa verkalleen ulos vasemmalle:)\nEstelle... testamentti... salaisuus, salai...\n\nAKU RAMBERG (ikäänkuin saamattomuudesta, sitten tyrmistyksestä\nkivettyneenä. Sitten hän toinnuttuaan ja katsottuaan kotvan menijäin\njälkeen aluksi kumartuu ottamaan lattialle pudottamansa konttokurantin\nja pälyilee sitten ympärilleen, pyyhkäisten kerran pari kämmenensä\nselällä silmiään. Kun hänen katseensa sattuu pöydälle jääneeseen\ntestamenttiin, hän menee nopeasti pöydän luo, kohottaa silmälasit\notsalle, ottaa asiakirjan käteensä, vie sen lähelle silmiään ja lukee\nsen tarkoin likinäköisen tavoin silmiään siristellen. Kun hän näin on\nlukenut paperin, hän kääntelee sitä vielä pari kertaa, ottaa sitten\ntäytekynän korvan takaa ja kirjoittaa paperiin nimensä, minkä jälkeen\npistää testamentin taskuunsa ja jättää sen sijaan pöydälle mukanaan\ntuomansa konttokurantin. Hiipii vihdoin hiljaa ulos samaa tietä kuin\noli tullutkin.) (Näyttämö jää nyt hetken ajaksi tyhjäksi.)\n\nKONSULI MELCKERT (tulee vasemmalta:) Minä pelkään... Onni, että\nBäckvall sattui olemaan kotona... vaikka eihän lääkärilläkään\ntällaisissa tapauksissa ole suuria mahdollisuuksia.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (tulee heti konsulin jäljessä:) Eipä kylläkään...\nKatsohan, ne minun aavistukseni... eivät ne sittenkään tainneet\ntyhjänpäiväisiä olla.\n\nKONSULI MELCKERT. No, mitä ne sitten muka olivat?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Näin viime yönä unissa oman laivani... kuten niin\nmonasti ennenkin olen sen nähnyt aina siitä lähtien, kun saksalaiset\nsen upottivat...\n\nKONSULI MELCKERT (hymähtäen:) Eikä koskaan ole mitään tapahtunut —?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Päinvastoin. Aina on jotakin tapahtunut... vaikka\nvain aivan pientä, mutta aina jotakin.\n\nKONSULI MELCKERT. Tietysti. Ainahan maailmassa jotakin tapahtuu.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Niin mutta aina ennen on suurmastossa ollut yhtiön\nlippu, tiedäthän: siniset alkukirjaimet valkoisella pohjalla... nyt\noli mastossa sysimusta lippu ja siinä kirjaimet J.R... En minä tullut\nhuomanneeksi, mitä se merkitsi, ennen kuin tulin tänne ja kuulin\npuhuttavan testamentista...\n\nKONSULI MELCKERT (katsoo häntä pitkään ja puistaa päätään.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Mutta ei siinä vielä kaikkea: istuin\nSeurahuoneella, kun Rönn soitti, juuri hänen perillisensä kanssa.\n\nKONSULI MELCKERT (hämmästyen:) Mitä? Onko Oskar tullut tänne?\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. On. Hän tuli iltajunalla, aikoo ostaa Illmanin\nkonkurssipesän konepajan ja ruveta tekemään siellä srapnelleja.\n\nKONSULI MELCKERT (yhä enemmän hämmästyneenä:) Mitä? Sanoitko Illmanin\nkonepajan? Silloinhan ystävämme Rönnin asiat ehkä olisivatkin\npelastettavissa...\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM (ihmetellen:) Onko sellainenkin vaara olemassa?\n\nKONSULI MELCKERT. On. Ja hyvinkin uhkaavana. — Mutta nyt meillä on\nentistä enemmän syytä todistaa testamentti lailliseksi, jos omaisuus\nsaadaankin pelastetuksi, mutta häntä itseään... ei saada. (Menee pöydän\nluo ja ottaa paperin käteensä. Tuijottaa siihen aivan hämmästyneenä:)\nMutta mitä tämä on? Katso!\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Eihän tämä ole...\n\nKONSULI MELCKERT. Ei. Se on vain konttokurantti... — Hän taisi jo olla\nniin lopussa, ettei itsekään tiennyt... Ehkäpä ei enää ollutkaan aivan\ntäysin...\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Niin, kukapa sen tietää! (Asiallisesti:) Meillähän\nei nyt missään tapauksessa ole täällä enää mitään tekemistä —?\n\nKONSULI MELCKERT. Ei ole, Herman Julle. (Valmistuu lähtemään.)\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Lähdetään kai —?\n\nAKU RAMBERG (tulee oikealla juuri herrojen lähtiessä:) Anteeksi,\nmitenkähän konsuli... tarkoitan konsuli Rönn...\n\nKONSULI MELCKERT. Hyvä Ramberg, hän on hyvin sairas.\n\nKAPTEENI GRANSTRÖM. Niin, hyvin huono. (Menee oikealle.)\n\nAKU RAMBERG. Niinkö? Äsken hän vielä...\n\nKONSULI MELCKERT. Niin, Ramberg, mutta ei nyt enää. Hyvää yötä,\nRamberg. (Menee oikealle.)\n\nAKU RAMBERG. Hyvää yötä, konsuli. (Kumartaa hänen jälkeensä) Vai\nniin, siis loppu... (Menee painamaan ovenpielessä olevaa soittokellon\nnappulaa ja siirtyy sitten keskilattialle odottamaan.)\n\nMARJAANA (tulee vakavana, mutta tyynenä:) Rambergko soitti?\n\nAKU RAMBERG. Minä. — Kuinka ovat asiat?\n\nMARJAANA. Huonosti. Hyvin huonosti. (Lyhyt tauko.) En usko, että hän\njää elämään.\n\nAKU RAMBERG. Vai niin. (Vetää taskustaan sinne äsken piilottamansa\ntestamentin ja sanoo verkalleen:) Tässä on hänen testamenttinsa. Se\non muuten kunnossa, mutta siitä puuttuu toinen todistaja. Minä olen\ntoinen. Ehkä Marjaana kirjoittaa toiseksi? Se täytyy saada todistetuksi\nennen kuin...\n\nMARJAANA. Kenen hyväksi se on?\n\nAKU RAMBERG. Marjaana lukee ennen kuin kirjoittaa alle.\n\nMARJAANA. Saako sen tehdä?\n\nAKU RAMBERG. Se pitääkin... että tietää sen täydellä järjellä tehdyksi.\n\nMARJAANA. Hyvä on. (Lukee hitaasti ja tarkkaan paperin, sanoo sitten\npainokkaasti:) Kyllä minä tähän nimeni panen. Antakaa kynä!\n\nAKU RAMBERG (ojentaa hänelle täytekynänsä.)\n\nMARJAANA (istuu pöydän ääreen kirjoittamaan.)\n\n_Väliverho_.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nEdelleenkin sama huone.\n\nEdellisestä näytöksestä on kulunut puoli vuorokautta.\n\nOn siis varhainen aamupäivä. Se on pimeän harmaa, kuten myöhäissyksyn\naamutkin näillä seuduin ovat, joten huoneessa on verrattain hämärä.\n\nESTELLE (istuu pöydän ääressä. Hän on kalpea ja väsynyt; näkee ettei\nhän ole nukkunut — pukukin on sama kuin edellisessä näytöksessä. Hän\nnojaa päätään ristittyjen käsiensä varaan — kyynärpäät ovat pöydän\nreunalla — ja silmät ovat ummessa.)\n\nAKU RAMBERG (tulee oikealta, pysähtyy surua kunnioittaen ja siihen\nosaaottaen ovensuuhun.)\n\nESTELLE (huomaa tuokion kuluttua, että joku on huoneessa, kohottaa\npäänsä ja nyökkää;) Niin, Ramberg, lääkäri sanoo, ettei ole toivoa...\naivohalvaus, koko oikea puoli halvaantunut, puhekyky mennyt, eikä\ntohtori usko hänen olleen tajuissaan koko aikana. (Huokaisee syvään ja\npyyhkäisee kyynelen silmästään.)... Vielä eilen hän oli se, mikä oli,\nja tänään on kaikki, mikä oli häntä, luhistunut kokonaan. — Ramberg, se\non niin... armotonta!\n\nAKU RAMBERG. Niin. Ihmiselämä ei ole yksinkertainen laskuesimerkki.\n(Lyhyt tauko, sitten ikäänkuin itsekseen:) Ihminen tulee ja menee, ja\nvain tuuli, joka kumpujen korsissa kohisee, on ikuinen...\n\nESTELLE (tauon jälkeen, pakottaen itsensä aivan »asialliseksi»:) Oskar\ntuli eilen kaupunkiin. Olen lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä\nheti tulemaan tänne. Toivon, että hän pian on täällä ja voi kääntyä\nRambergin puoleen, sillä tietysti hänen nyt on otettava asiat hoitoonsa.\n\nAKU RAMBERG (katsoo häntä tuokion, sanoo sitten ilmeisesti\nyllättyneenä: ) Niin, mutta... on kuitenkin eräs asia, joka on niin\nkiireellinen, että se pitää selvittää ennen... rintaperillisen tuloa.\n\nESTELLE. Mikä asia, Ramberg?\n\nAKU RAMBERG. Se on hänen... tarkoitan konsulin testamentti.\n\nESTELLE. Mutta hyvä Jumala!... eihän hän sentään vielä ole kuollut.\n\nAKU RAMBERG. Ei, ei kylläkään. Mutta... kuitenkin.\n\nESTELLE. Ei suinkaan testamenttia saakaan avata ennen...\n\nAKU RAMBERG. Tämä testamentti on avonainen... Ja se sisältää erään\ntiedonannon, joka on tärkeä jo ennen...\n\nESTELLE. Mitä se tiedonanto koskee?\n\nAKU RAMBERG. Se koskee... niin, miten minä sanoisinkaan, niin, tuota,\nniin... Estellen syntyperää.\n\nESTELLE (karaten kiihkeästi pystyyn:) Sanotaanko siinä, kuka minä olen?\n\nAKU RAMBERG. Ainakin puolittain...\n\nESTELLE. Missä sitä säilytetään?\n\nAKU RAMBERG. Kassakaapissa.\n\nESTELLE. Milloin Ramberg sen löysi?\n\nAKU RAMBERG. Eilisiltana.\n\nESTELLE. Eilisiltana. — Hyvä Jumala! (Kiivaasti:) Onko sen lukenut joku\nmuukin?\n\nAKU RAMBERG. Siinä on toisena todistajana Marjaana Mäläskä. Mutta\nmuiden en usko sitä nähneen.\n\nESTELLE. Hyvä, hyvä! (Kiihkeästi:) Ramberg on hyvä ja noutaa heti\npaperin minulle.\n\nAKU RAMBERG (ottaa paperin taskustaan ja ojentaa sen Estellelle:) Tässä\nse on minulla .. otin sen varalle... valmiiksi.\n\nESTELLE (ottaa kiihkeästi paperin:) Kiitos! (Ahmii paperin sisällyksen\nkuumeisesti ja ilmeisesti hyvin järkyttyneenä, peräytyy lukiessaan\naivan vaistomaisesti takaperin ja juuri kun on päässyt paperin loppuun,\nvaipuu istumaan tuoliin, väkevän mielenliikutuksen ilmetessä koko\nolemuksesta. Hetken perästä kohottaa katseensa ja huomaa Rambergin,\njonka läsnäolon ilmeisesti jo oli unohtanut, ja sanoo vieläkin\njärkytyksen vallassa:) Niin Ramberg, tätä minä en osannut aavistaa...\nkaikkein vähimmin tätä... Kyllä salaisuus on osattu säilyttää! (Miettii\nhetkisen:) Ja nyt, Ramberg, minä pyydän teitä... pyydän, että tekin\nsäilytätte salaisuuden... kunnes minä itse... — Lupaattehan?\n\nAKU RAMBERG. Minä lupaan... pyhästi. (Menee Estellen luokse ja ojentaa\nhänelle kätensä.)\n\nESTELLE (tarttuen ojennettuun käteen:) Kiitos! Ramberg on aina ollut\nminulle niin hyvä.\n\nAKU RAMBERG (hämillään:) Minäkö? — Eihän minulla ole ollut\ntilaisuutta... (Pyyhkii silmäkulmastaan kyynelen.)\n\nESTELLE (nyökkää hänelle alakuloisesti hymyillen:) Minun täytyy\nvielä puhua Marjaanan kanssa, ennen kuin... (hätkähtäen:) hän tulee.\n(Nousee.) Vielä kerran: kiitos, hyvä Ramberg.\n\nAKU RAMBERG (katsoo Estelleä kotvan, kumartaa ja menee oikealle.)\n\nESTELLE (paperi kädessään katsoo lyhyen hetken hänen jälkeensä,\nsilmäilee sitten paperia, pyyhkäisee otsaansa kädellä aivan kuin\ntodetakseen, että kaikki, mikä paperissa on, on totta, ja menee vihdoin\npainamaan soittokellon nappulaa, minkä jälkeen palaa pöydän ääreen.)\n\nMARJAANA (tulee vasemmalta:) Estelle soitti —?\n\nESTELLE. Niin, minä soitin. — Miten siellä on —?\n\nMARJAANA. Samoin. Eikä siinä muutosta tulekaan... ennen kuin...\n\nESTELLE. Niin. Ei kai. — (Toisessa äänensävyssä:) Marjaanahan on\nlukenut ja todistanut paperin, jossa sanotaan... kenen tytär minä olen\n—?\n\nMARJAANA. Olen lukenut ja todistanut. — Vaikka olenhan minä sen tiennyt\npaperittakin... kaiken aikaa.\n\nESTELLE. Etkä koskaan ole sanallakaan... et vaikka olet hyvin tiennyt,\nettä minä olen kärsinyt tietämättömyydestä?\n\nMARJAANA. En ole sanonut, kun ei ole ollut lupa sanoa. Hän, joka nyt\nkohta astuu tuomarinsa eteen, vannotti minut vaikenemaan... samana\npäivänä, jona minä sinut tähän taloon toin.\n\nESTELLE. Sinäkö minut tänne toit?\n\nMARJAANA. Kuka muu kuin uskottu palvelija sellaiset asiat toimittaisi!\n\nESTELLE (kiihkeästi:) Tunsitko sinä minun äitini?\n\nMARJAANA. En tuntenut häntä, mutta tiedän, kuka hän oli... ja olen\nkerran hänet nähnytkin...\n\nESTELLE (keskeyttäen kiihkeänä:) Kuka, kuka?\n\nMARJAANA. Hänen nimensä oli Svea Pihl, kotoisin Ruotsin puolelta, ja\nkaikki, jotka hänet tunsivat, sanoivat, että hän oli hyvä ihminen, liian\nhyvä huonoon maailmaan...\n\nESTELLE. Mutta miksi sitten hän... tarkoitan Oskar... hylkäsi hänet...\n(liikutettuna:) ja jätti... meidät?\n\nMARJAANA. Ei hän hyljännyt eikä jättänyt, sillä kun hän lähti, ei\nhänellä ollut tietoa siitä, että...\n\nESTELLE. Mistä?\n\nMARJAANA. ... sinä... olit tulossa maailmaan.\n\nESTELLE. Mutta miksei sitä hänelle sanottu?\n\nMARJAANA. Ei saanut sanoa. Sinun äitisi oli sen kieltänyt. — Eikähän se\ntoinen vielä tänä päivänäkään tiedä, että hänellä on lapsi.\n\nESTELLE. Mutta miksi sitten... Oskar... lähetettiin pois kotoa?\n\nMARJAANA. Äitisi oli nimenomaan tahtonut senkin.\n\nESTELLE. Eikö hän rakastanutkaan —? (Äänessä yllätyksellisen\npettymyksen sävy.)\n\nMARJAANA. Rakasti niin paljon, että uhrasi rakastettunsa takia oman\nrakkautensakin, ja se oli suurempi uhri kuin se, jolla Herra kerran\nkoetteli Abrahamin uskoa.\n\nESTELLE (aivan ihmeissään:) Sanotko niin —?\n\nMARJAANA. Sanon. Ja samaa sanoi konsulikin sen ainoan kerran, kun siitä\nasiasta puhui.\n\nESTELLE. Milloin hän siitä puhui?\n\nMARJAANA. Silloin, kun lähetti minut noutamaan sinua ja... (katkaisee\nitse lauseensa.)\n\nESTELLE (kiihkeästi:) Mitä vielä?\n\nMARJAANA. Saattamaan äitisi hautaan.\n\nESTELLE. Sinä olit siis saattamassa hautaan minun äitiäni —?\n\nMARJAANA. Olin. Ja minä vein konsulin seppeleen... Hän piti sitä hyvin\ntärkeänä, seppelettä, vaikkei nauhoissa mitään nimeäkään saanut olla...\n\nESTELLE. Mutta sinähän sanoit nähneesi äitini kerran... hänen\neläessäänkin — milloin ja missä se oli?\n\nMARJAANA. Se oli silloin, kun hän tuli puhumaan konsulin kanssa...\nviimeisenä iltana ennen... sinun isäsi lähtöä.\n\nESTELLE (säikähtäen melkein kirkaisee:) Ei, ei. Älä sano niin! (Itsekin\nkieltoaan hämmästellen:) Katsohan, ei minulla ole muuta isää kuin hän,\njoka nyt... (itkuun purskahtaen:) tekee lähtöä.\n\nMARJAANA. Ei ole ollut, mutta tästä lähtienhän _on_. Sehän sanotaan\njälkisäädöksessä viimeisenä tahtona.\n\nESTELLE. Mutta, Marjaana, miksi nyt vasta? Miksei sitä ole saanut ennen\nsanoa? Miksei? — Siksikö, etteivät he olleet naimisissa? Onko se sitten\nniin hirveää, että sitä pitää hävetä ja salata koko elämänsä iän —?\n\nMARJAANA (miettii hetkisen, sanoo sitten tyynesti ja vakavasti:) Ei\nse sellaisten mielestä kuin sinä ja minä tietenkään voi olla niin\nanteeksiantamatonta, mutta maailmassa on enemmän niitä toisia...\n\nESTELLE (ihmetellen:) Mitä sinä tarkoitat, kun sanot »sellaisia kuin\nme» ja sitten taas »niitä toisia»?\n\nMARJAANA. Tarkoitan, että minäkin olen syntynyt isättömänä... ja ne\ntoiset taas...\n\nESTELLE. Minä ymmärrän... Mutta onko sitten sinunkin ollut pakko koko\nelämäsi kantaa salaisuutesi taakkaa ja hävetä sitä, että äitisi ja\nisäsi rakastivat toisiaan?\n\nMARJAANA (hymähtää:) Ei minunlaiseni ole tarvinnut sitä niin suuresti\nsurra... meikäläisten syntyperää kun ei kukaan utele... mutta parempien\nihmisten rakkaudella on ahtaammat aidat... ja jos kuka niiden ylitse\ntai alitse yrittää, niin lankeavat isien ja äitien pahat teot lastenkin\npäälle... aina kolmanteen ja neljänteen polveen.\n\nESTELLE. Mutta ovathan toki lapset viattomia. Vai mitä, Marjaana?\n\nMARJAANA. Tietysti ovat, mutta sellainen on laki, että lasten pitää\nsovittaa mitä vanhemmat ovat rikkoneet, eikä lakia vastaan ole hyvä\nnousta kenenkään.\n\nESTELLE. Siksikö vain siis minunkin syntyperääni on salassa pidetty?\n\nMARJAANA. Siksi tietysti. Katsohan, jos ihmisen lapsi jää isättömäksi,\nniin sitä ei katsota hänen arvoaan alentavaksi, ei, vaikkapa isä olisi\nollut mikä tahansa, mutta jos hän jo tullessaan tähän maailmaan on\nisätön, niin sitä ei ole lupa antaa anteeksi. — Ei, vaikka isä olisi\nollut kuinka hyvä tahansa.\n\nESTELLE. Ihmeellistä se on...\n\nMARJAANA. Niin mikä?\n\nESTELLE. Elämä.\n\nMARJAANA. Eihän muu ihmeellistä olekaan.\n\nESTELLE. Marjaana, kuka sinun isäsi oli?\n\nMARJAANA. Ei sitä minulle koskaan sanottu.\n\nESTELLE. Etkä sinä yrittänytkään ottaa siitä selvää —?\n\nMARJAANA. En. Mitä hyötyä siitä olisi ollut! En minä koskaan ole ollut\nutelias. — Sitä paitsi siellä, mistä minä tulen, ei isissä kai ole\nsuurtakaan eroa.\n\nESTELLE (miettii hetken ja kysyy sitten:) Mutta miksi minulle sitten\nnyt ilmoitetaan, kuka oikea isäni oli... taikka: on... kun se tähän\nasti on ollut niin suuri salaisuus?\n\nMARJAANA. Pikemminkin se ilmoitetaan hänelle... sinun oikealle\nisällesi... kaiken varalta... testamentin takia.\n\nESTELLE. Minkä kaiken varalta —?\n\nMARJAANA. Sen varalta, että konsulin jälkeen ei jäisikään omaisuutta...\nniin että hän ymmärtäisi pitää sinusta huolen, jos niin kävisi.\n\nESTELLE. Senkö vuoksi vain?\n\nMARJAANA. Konsuli katsoi, ettei hänen sinun äidillesi antamansa\nvaitiolonlupaus enää sitonut häntä haudan tuolle puolen, kun hän sai\ntietää joutuvansa maksamaan niin suuria takuita Illmanin konkurssissa,\nettei ollut tietoa, kertyikö enää sinun tulevaisuuttasi turvaavaa\njäämistöä.\n\nESTELLE. Entäpä jos hän olisi tiennyt varoja jäävän — luuletko, että\nhän silloinkin olisi katsonut, ettei vaitiolonlupaus sitonut... haudan\ntuolle puolen?\n\nMARJAANA (puistaen päätään:) Tuskin.\n\nESTELLE (ikäänkuin saaden ihmettelevät ajatuksensa kootuksi\naloitteeseen:) Marjaana, mutta jospa me vielä jatkaisimme äitini\nvaatimaa vaitioloa —?\n\nMARJAANA. Se on mahdotonta. Testamentissa sanotaan nimenomaan... ja\nnythän sen tietää myöskin Ramberg.\n\nESTELLE. Rambergin minä olen hoitanut jo... kaiken varalta... ja\ntestamentti on tässä (osoittaa sitä). Sitä ei ole nähnyt kukaan kuu\nkuin me kolme.\n\nMARJAANA. Mutta se on valvottava, niin että jälkisäädös tulee\nlaillisesti noudatetuksi. Se, mikä on viimeinen tahto, pitää täyttää.\n\nESTELLE. Ja minun äitini viimeinen tahto oli...\n\nMARJAANA. ... ennen kaikkea, että niin hyvin hänen lapsensa kuin\nhänkin, jota äitisi rakasti niin suuresti, että uhrasi hänen puolestaan\nrakkautensakin, voisi elää onnellisena.\n\nESTELLE (miettien:) Tuo uhri... Marjaana... mikä oli oikeastaan sen\ntarkoituksena? Ymmärrätkö sinä sitä?\n\nMARJAANA. Ymmärrän... tietysti. Se on niin yksinkertaista...\n\nESTELLE. Selitä se minulle!\n\nMARJAANA. Äitisi pelkäsi, että hänestä ja sinusta olisi tullut este sen\nmiehen menestykselle, jota hän rakasti.\n\nESTELLE. Mutta mikseivät he menneet naimisiin? Sitä minä en ymmärrä.\nKun kerran äitini oli hyvä ihminen... niinhän sinä sanoit...\n\nMARJAANA. Hyvä hän oli. Mutta ei ihmistä sen mukaan tässä maailmassa\nmitata, ja äitisi tiesi, että häntä olisi aina ylenkatsottu... eikä\nvain häntä, vaan hänen takiaan olisi halveksittu myös hänen miestään ja\ntietysti lastakin.\n\nESTELLE. Mikä vika hänessä sitten oli —?\n\nMARJAANA. Hän oli lähtöisin liian pienestä kodista suuren porvarin\nainoan pojan avioksi.\n\nESTELLE. Onko sekin synti... »parempien ihmisten» silmissä?\n\nMARJAANA. On, ja aivan yhtä anteeksiantamaton kuin avioton syntyperä.\n\nESTELLE. Mutta eihän siitä synnistä puhuta edes katkismuksessakaan?\n\nMARJAANA. Ei ole kai oppi-isä katsonut tarpeelliseksi, kun sen sanoo jo\nluontokin.\n\nESTELLE (miettii hetken, sanoo sitten impulsiivisena päätöksenä:)\nMarjaana, minä tahdon olla samanlainen kuin äitini!\n\nMARJAANA. Millä tavoin? (Äkkiä:) Nyt hän tuli. Ovi kävi. Hän läimäytti\nsen kiinni aivan samanlaisella laukauksella kuin isänsäkin... silloin\nkun hänellä oli kiire. — Tännekö minä pyydän hänet vai vienkö suoraan\nsinne?\n\nESTELLE. Tänne, Marjaana.\n\nMARJAANA (mennessään ulos oikealle:) Olisi tullut hänkin aikaisemmin!\n\nESTELLE (lukee vielä kerran testamentin ja kätkee sen sitten povelleen.)\n\nOSKAR RÖNN (tulee oikealta ilmeisesti järkyttyneenä:) Sisar —!\n\nESTELLE (nousten häntä vastaan:) Niin, veljeni... (ojentaa kätensä.)\nIsämme on nyt (nyyhkyttäen:) lähdössä sinne, mistä ei palata.\n\nOSKAR RÖNN (puristaen hänen kättään ja syleillen häntä:) Sisar pieni!\n(Tervehtimisen jälkeen:) Aavistin jo silloin, kun viimeksi lähdin, että\nhän ja minä vaihdoimme toistemme kanssa viimeiset sanat.\n\nESTELLE. Mutta jätit kuitenkin...? (Menee istumaan.)\n\nOSKAR RÖNN. En voinut tehdä muuta. (Istuutuu.) Minun oli mahdotonta\njäädä tänne, jossa elämäni kerran särjettiin...\n\nESTELLE. Mutta hän teki sen sinun parastasi ajatellen.\n\nOSKAR RÖNN. Minä tiedän sen. Hän tahtoi parasta, mutta siitä tuli\npahinta. Tiedän, tiedän... mutta siinä tiedossa on liian vähän\nlohdutusta... Katkeraa se on ollut!\n\nESTELLE. Hänelle —!\n\nOSKAR RÖNN (kiihkeästi:) Minulle.\n\nESTELLE. Hänelle varmasti yhtä vaikeaa kuin sinulle.\n\nOSKAR RÖNN (ihmetellen:) Luuletko todellakin, että hän olisi...? Onko\nhän sinulle sanonut?\n\nESTELLE. Ei sellaista tarvitse sanoa... sen näkee ja tuntee sanoittakin.\n\nOSKAR RÖNN. Ehkä minä olen ajatellut liiaksi vain... omaa\nkärsimystäni...?\n\nESTELLE. Pelkään, että niin olet tehnyt. (Tauko, jonka aikana hän\nkatsoo johonkin kauas.) Muistatko, että sanoit, kun me ensimmäisen\nkerran tapasimme toisemme, että sinä olet kiitollinen kohtalolle siitä,\nettä sinulla ei tarvitse olla lasta.\n\nOSKAR RÖNN. Kai minä niin sanoin, koska niin olen ajatellut... ja\najattelen vieläkin.\n\nESTELLE (salaten edellisen repliikin sattumista itseensä:) Vai vieläkin?\n\nOSKAR RÖNN. Mikäpä sitä olisi muuttanut.\n\nESTELLE. Niin, niin... eipä tietenkään. (Tauko, jonka jälkeen toisessa,\n»asiallisessa» äänilajissa:) Minä luulen, että sinun täytyy myöskin\nmennä antamaan Rambergille neuvoja ja ohjeita.\n\nOSKAR RÖNN. Tietysti, tietysti... (Lyhyt tauko.) Isä sairastui siis\naivan äkkiä eilisiltana?\n\nESTELLE. Niin. Hän oli iltapäivällä jossakin kokouksessa tai\nneuvottelussa ja tuli sieltä joskus kahdeksan jälkeen kotiin setä\nMelckertin seurassa... ja myöhemmin tuli myöskin setä Granström...\nja juuri kun heidän oli pitänyt allekirjoittaa jokin paperi, oli\nisä horjahtanut ja saanut ensimmäisen verenvuodon aivoihin. Mutta\nse oli ollut vielä lievä, niin että hän sen jälkeen oli voinut sanoa\njoitakin irrallisia sanoja. Sitten tuli kuitenkin toinen ja ankarampi\nmakuuhuoneessa ja se veti loppuviivan.\n\nOSKAR RÖNN. Tarkoitat —?\n\nESTELLE. Isämme elämän tilinpäätökseen.\n\nOSKAR RÖNN (tauon jälkeen:) Herman Julle Granström sanoi, että hän,\nisä, eilen oli ollut jollakin tavalla erilainen kuin ennen... en oikein\nsaanut selvää, mitä hän tarkoitti, mutta tulin siihen käsitykseen, että\nHerman Julle luuli hänen itsensä aavistaneen lopun tuloa ja tahtoneen\nsaada kaikki paperinsa kuntoon.\n\nESTELLE. Ehkä niin... Ainakin hän oli hyvin huolissaan asioistaan siitä\nlähtien, kun sai tietää joutuvansa maksamaan Illmanin takia.\n\nOSKAR RÖNN. Illmaninko? Senkö vuoksi hän luuli...?\n\nESTELLE. Niin.\n\nOSKAR RÖNN. Siis liian myöhään... sittenkin.\n\nESTELLE. Mitä tarkoitat?\n\nOSKAR RÖNN. Minä ostin eilen illalla Illmanin konepajan kaikkine\nvaroineen ja velkoineen.\n\nESTELLE. Tiesitkö sinä, että isä joutuisi vaikeuksiin Illmanin takia?\n\nOSKAR RÖNN (on hetken vaiti, ennen kuin vastaa:) Tiesin.\n\nESTELLE. Sen vuoksi sinä siis —?\n\nOSKAR RÖNN (ei vastaa mitään.)\n\nESTELLE. Sano se minulle! Sinä tahdoit pelastaa hänet ja... Rönnin\nnimen?\n\nOSKAR RÖNN (hiljaisella äänellä:) Niin. (Äänekkäämmin:) Mutta se on\ntietysti... liikesalaisuus.\n\nESTELLE. Tietysti. (Lyhyt tauko.) Eikä salaisuuksia koskaan saa...\ntarkoitan, että ne on aina pidettävä salaisuuksina. (Tauko.) Mutta kai\nsinä tahdot mennä... hänen luokseen. Tienhän sinä löydät.\n\nOSKAR RÖNN. Kyllä löydän... Eihän täällä ole mikään muuttunut. (Nousee.)\n\nESTELLE. Ei vielä. (Nousee.)\n\nOSKAR RÖNN. Eikä kai tulekaan muuttumaan.\n\nESTELLE. Se asia on nyt sinun määrättävissäsi.\n\nOSKAR RÖNN. Minunko? Ei, sisareni, minun paikkani on muualla.\n\nESTELLE. Tarkoitatko, että minun on jäätävä tänne... yksin?\n\nOSKAR RÖNN. Kunnes tulee joku...\n\nESTELLE. Jos tulee...\n\nOSKAR RÖNN. Kyllä sinulle tulee, pikku sisar. (Nyökkää ja lähtee\nvasemmalle.)\n\nESTELLE (saattaa hänet ovelle, jonka huolellisesti vetää kiinni\nhänen jälkeensä, minkä jälkeen menee hitaasti yli lattian uunin luo,\npysähtyy siihen, ottaa povestaan testamentin ja lukee sen vielä kerran\nitsekseen, kunnes tulee loppulauseeseen, josta lukee ääneen seuraavat\nsanat:) »... kaiken omaisuuteni poikani Oskar Rönnin tyttärelle\nEstellelle.» (Pitää vielä hetkisen paperia kädessään, menee sitten\npöydältä hakemaan tulitikkurasian, palaa uunin luo, avaa pellit, ja\nsuupellit, raapaisee tulen ja sytyttää päättäväisesti testamentin,\njonka antaa leimahtaa liekkiin kädessään, ennen kuin viskaa sen uuniin;\njää sitten seuraamaan sen loppuunpalamista.)\n\nMARJAANA (tulee sisään vasemmalta, ennen kuin paperi uunissa on palanut\nloppuun:) Mitä sinä teet?\n\nESTELLE. Pidän huolta siitä, että äitini salaisuus säilyy.\n\nMARJAANA. Taivas varjelkoon, oletko sinä polttanut...?\n\nESTELLE. Olen. Minä olen polttanut testamentin.\n\nMARJAANA. Tiedätkö sinä, mitä nyt olet tehnyt?\n\nESTELLE. Ellen tietäisi, en olisi sitä tehnyt.\n\nMARJAANA. Mutta kuolevan viimeinen tahto on täytettävä.\n\nESTELLE. Minä olen täyttänyt vainajan viimeisen tahdon. Jos minä\nen olisi sitä tehnyt, niin olisivat äitini kärsimykset, tuskat ja\nkieltäymykset olleet turhat, ja hän olisi maksanut kalliin hinnan...\ntyhjästä. Etkö sinä sitä ymmärrä, hyvä Marjaana, joka ymmärsit äitini\nja olet tähän asti aina ymmärtänyt minutkin?\n\nMARJAANA. Mutta oletko ajatellut, mikä sinusta nyt tulee?\n\nESTELLE (aivan kuin iloisen voitonriemuisena:) Olen, olen, hyvä\nMarjaana. Minusta tulee se, miksi minä olen syntynytkin: äitini tytär,\nvain _hänen tyttärensä_. Ymmärrätkö sinä, että se tuntuu minusta\nhyvältä, aivan siltä kuin olisin löytänyt jotakin kadoksissa ollutta...\noman itseni.\n\nMARJAANA. Ymmärränhän minä sen... ehkä... vaikka sinun kasvattiäitinäsi\nen saisikaan sitä ymmärtää... enkä myöskään konsulin uskottuna\npalvelijana.\n\nESTELLE. Mikset, Marjaana?\n\nMARJAANA. Siksi, että sinä nyt voit menettää maallista omaisuutta, joka\nsinulle lain ja oikeuden mukaan on kuuluva.\n\nESTELLE. Hyvä Marjaana, mitä se merkitsee sen rinnalla, että minä nyt\nolen löytänyt oman itseni. Sitä paitsi lupasi jo hän... minun veljeni,\nettä me saamme jäädä tänne edelleenkin ja antaa elämän kulua kuten\ntähänkin saakka...\n\nMARJAANA (katsoo pitkään Estelleä ja sanoo sitten kyyneltyvin silmin:)\nSinä olet äitisi tytär, ja minä ymmärrän, että sinä täytät hänen\nviimeisen tahtonsa, kun et murra hänen testamenttinsa sinettiä.\n»Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit ja menestyisit maan\npäällä»... ja oikeastaanhan sinä näin kunnioitat isääsikin.\n\nESTELLE (menee Marjaanan luo ja syleilee häntä:) Sinä vanha kultainen\nMarjaana, (liikutettuna:)... joka olet saattanut minun äitini hautaan...\n\nMARJAANA (ikäänkuin torjuen itsestään liikutuksen:) Luulen kuulleeni,\nettä hän nyt tulee... (Vetäytyy ovensuuhun.)\n\nESTELLE (mennen istumaan:) Niin, ei anneta hänen huomata...\n\nMARJAANA. Ei... mitään.\n\n_Esirippu laskee hitaasti_.\n\n\n\n"]