[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiXwUtUKyY0GixvlGP3TOxVG7TlSHZmTWAfqDSWw0KUY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2963,"Valkoinen ja musta","Korhonen, Veikko",1888,1942,"2963-korhonen-veikko-valkoinen-ja-musta","2963__Korhonen_Veikko__Valkoinen_ja_musta",null,"romaani",[],[],"fi",1920,17673,104529,false,72727,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Valkoinen ja musta\" by Veikko Korhonen is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a rural family, the Majamäkis, and their emotional struggles as the son, Risto, prepares to leave for military service. The book explores themes of family bonds, the weight of expectations, and the conflicts between duty and personal feelings in the face of societal turmoil.  At the start of the novel, the Majamäki household is introduced, showcasing the quiet life they lead in their ancestral home. The aging father, Majamäki, is contemplative about his only son Risto's imminent departure for the army, feeling pride and concern in equal measure. Risto's attitude toward leaving is more cavalier; he views his enlistment as an exciting new chapter, while the family dynamics reflect a mixture of yearning and tension. As Risto contemplates his relationships, particularly with Elina, the daughter of a neighboring estate, the narrative sets the stage for an exploration of love, loyalty, and the impact of war on personal lives. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Romaani kertoo vauraasta Majamäen talosta ja sen ainoasta pojasta Ristosta, joka lähtee kotoaan sotaväkeen. Teos kuvaa nuoren miehen kohtaamia moraalisia valintoja ja syyllisyyden tunteita kaukana kotoa ja isän valvovasta silmästä.","eikko Korhosen 'Valkoinen ja musta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2963. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VALKOINEN JA MUSTA\n\nKirj.\n\nVeikko Korhonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEdistysseurojen Kustannus Oy,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMajamäen tuvassa oli hiljaista. Illallinen oli äsken syöty, ja tyttö\nnäkyi vielä korjailevan ruuan tähteitä pois. Talon isäntä, vanha\nMajamäki, istui mietteissään pihaikkunan ääressä ja katseli pihamaalle,\nlikaisten huhtikuun lumien alta paljastuvia peltoja ja sateista\ntaivasta.\n\nMajamäki huokasi, kääntyi ikkunasta ja käveli toisiin huoneisiin.\n\nNiitä olikin Majamäessä lukuisasti. Talo oli vanha ja samalla suvulla\nainakin jo viidennessä polvessa.\n\nUlkoa ja sisältä todisti talo varallisuutta. Majamäessä olivat\npaikkakunnan parhaat metsät, ja siloiset vainiot olivat antaneet jo\nmuistettavista ajoista joka vuosi täyden sadon.\n\nTalo oli järveen pistävällä niemekkeellä, jota vanhat puut verhosivat,\nkartano kumpareella, josta pellot loivina laskeutuivat rantoja\ntavoitellen.\n\nVanha, laudoitettu, aikoinaan punaiseksi maalattu asuinrakennus oli\nisojen pihlajain varjossa, ja pienemmän, kellertävän piharakennuksen\nvarjostivat satavuotiset riippakoivut. Karjakartano oli uusittu, mutta\naittojen ovissa oli vielä menneiden vuosisatojen lukuja ja niitä\navattiin isoilla avaimilla.\n\nSisältä vastasi talo ulkonaista arvokkuutta. Huoneissa näkyi siellä ja\ntäällä raudoitettuja, vanhoja arkkuja ja ryijyjä, perintönä suvussa\nkulkeneita. Haltijain nähtiin joskus hellävaroen aukoilevan arkkuja ja\ntarkastelevan vanhoja ryijyjä. Menneinä vuosina oli pitäjällä puhuttu,\nettä arkut sisältäisivät vanhojen Majamäkien hopeat ja vasket, joita ei\nhennottu hävittää, vaan jotka kulkivat perintönä suvussa.\n\nMajamäki oli vähän yli kuudenkymmenen, vahvarakenteinen ja verkkainen\nliikkeissään. Tukka, joka oli tasaiseksi leikattu, alkoi jo näyttää\nvalkoiselta. Parrattomilla kasvoilla oli useimmiten päättävä ilme, jota\nhyväntahtoinen piirre suupielissä kaunisti.\n\nSaara, hänen vaimonsa, oli nuorempi, lihava mutta pirteäliikkeinen.\nHänenkin hiuksiaan jo kaunisti vanhuuden väri. Heillä olikin ollut\naikoinaan murhetta siitä, etteivät saaneet lapsia. Myöhemmin saivat\nhe kaksi, joista Alli oli nuorempi, iloinen, hoikka tyttö. Risto\noli vahvarakenteinen ja äskeisessä kutsunnassa tullut hyväksytyksi\nsotaväkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajamäki käveli huoneissa, jotka tuntuivat aina näin illan hämärässä\nerikoisen viihtyisiltä.\n\nJa oli tälläkertaa tärkeää ajateltavaakin. Eihän voinut kieltää, että\ntuntui vähän vaikealta laskea ainoa poikansa outoon ja vieraaseen\nmaailmaan. Aamulla piti Riston lähteä sotaväkeen. Itseasiassa oli\nMajamäki ylpeä siitä, että hänen pojastaan tuli sotamies, mutta\nsittenkin siinä oli jotain, joka pyrki mieltä painamaan.\n\nEi silläkään, että talo olisi yhtä miestä kaivannut. Olihan Majamäessä\nmiehiä. Ja saihan poika nähdä maailmaa.\n\nMutta jos nyt olisi ollut vapautta puoltamaan lähtö, niinkuin kerran\nennenkin, olisi ollut toista.\n\nMajamäki koetti tutkistella tätä omituista vastenmielisyyttään, jota\nhän tunsi Riston lähtöä ajatellessaan.\n\nTaisi olla vain semmoista mitä lienee ollut tyhjänpäiväistä. Ikävää\nerota pojasta, ei kai se muuta sen kummempaa.\n\n— Kas, vielähän isä on valveilla.\n\nRisto tuli väliköstä tupaan ja istui isänsä viereen.\n\n— Vielähän tässä... ei tunnu untakaan kuuluvan... ja mietin sinun\nlähtöäsikin.\n\n— Mitä siinä on miettimistä?\n\nRisto näytti olevan reippaalla tuulella. Sotaväkeen lähtö oli hänestä\njotain suurenmoista. Rupesiko sitä ukko nyt suremaan? Tuskin. Olihan\nisä ollut alusta pitäen innokas ja väsymätön suojeluskuntamies. Ehkä\nvain ero tuntui hänestä ikävältä.\n\n— Tuli tässä vain mieleen, että miten sinä siellä vieraassa paikassa...\nvirkkoi Majamäki, jotain sanoakseen. Poika näytti melkeinpä iloiselta.\nMitäpä hänelle satunnaista mielialaansa tässä...\n\nVaikka olihan ennenkin puhuttu pienimmätkin asiat avomielisesti pojan\nkanssa.\n\nRisto naurahti kevyesti.\n\n— Jopahan tässä nyt semmoisia suremaan. Ainahan tuota aikamies toimeen\ntullee missä vain.\n\nRiston povessa värähti. Hän tässä näin keveästi puheli lähdöstä ja\nvanha isä tuossa varmaankin tunsi eron ikävätä. Olihan se selväkin.\nIsä oli jo vanha ja olisi mielellään pitänyt ainoan poikansa luonaan.\nMutta eihän isän olisi pitänyt nyt näin... Olihan jokaisen täytettävä\nvelvollisuutensa. Ja kaipa jokainen sen ilolla täyttikin. Ennen\nkaikkea ne, jotka olivat olleet mukana maata vapauttamassa punaryssien\npainajaisesta.\n\nRisto ei voinut olla kumminkaan kysymättä isältään:\n\n— Olisiko isä sitten tahtonut, ettei minusta olisi sotamiestä\ntullutkaan?\n\n— En. Sitä minä en ole edes ajatellutkaan.\n\nHetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen virkkoi Majamäki:\n\n— Oli vain tässä jotain sellaista niinkuin aavistuksen tapaista. Olen\nikäni ollut sellainen aavistelija, eivätkä aavistukseni ole aina turhia\nolleetkaan.\n\n— No mitä sitten nyt aavistelet? kysyi Risto.\n\nUkko näytti hetkisen aprikoivan ennenkuin sanoi:\n\n— Ei niin erikoista. Tuntuu vain niin kuin et tulisi samanlaisena\ntakaisin.\n\n- Majamäki hymähti ja vilkaisi melkein arastellen poikaansa.\n\nRistokin naurahti. Mitähän isä nyt mahtoikaan punoa päässään.\n\n— Miksipäs tuolla mahtanee muuttua. Tuleehan ehkä vain miehekkäämmäksi.\n\n— Niin kai.\n\nPirtin penkillä istuivat vaieten isä ja poika. Ulkona oli hämärä yö,\nmutta pirtin henki valvoi. Vanha kaappikello katseli vanhusta ja\nnuorukaista. Sen sisästä helähti sydänyön lyönnit.\n\nMajamäet olivat olleet aina kunnon miehiä kaikessa ja nyt mietti isä,\nmiten poika jaksaisi välttää kaupunkielämän kiusauksia. Risto oli vielä\nnuori ja kokematon ja siellä saattaisi olla huonoja toveriakin.\n\n— Koettaisit nyt siellä pysyä kaikin puolin sellaisena kuin nyt olet,\nsanoi hän pojalle.\n\n— En minä siellä seikkailijaksi rupea, suotta sitä pelkäät, sanoi Risto.\n\n— Se on oikein ja kyllähän minä sinuun luotankin. Hyvää yötä vain.\n\nMajamäki poistui kamariinsa, mutta Ristoa ei haluttanut vielä\nnukkumaan. Seistyään hetken pirtin ikkunassa meni hän ulos.\n\nPihamaan ympäröi hiljainen hämärä. Risto käveli kertaan pihamaan yli ja\nistahti portaille.\n\nToisaalta tuntui vaikealta jättää koti, mutta toinen puoli tuntui\npainavammalta.\n\nIsänmaa ennen kaikkea, sitten vasta koti.\n\nHetkisen siinä istuttuaan lähti Risto kävelemään kylätielle. Ei\nollut mitään erikoista asiaakaan, kävelipähän vain siinä hiljaisessa\nhämärässä.\n\nMäntymetsä humisi tien varrella. Paikoitellen paljastuneesta maasta\nnousi voimakkaana sammalen ja mullan tuoksu.\n\nKohta tulisi toukokuu, ja peltotyöt alkaisivat Majamäessä. Hän ei olisi\nniitä tälläkertaa tekemässä. Ehkei vielä seuraavanakaan keväänä.\n\nMinkäpä sille, että sitä ajatellessa tuli esille hiljainen huokaus.\n\nRisto oli mietteissään ehtinyt kävellä jo kylän läpi. Siinähän oli jo\nSärkkä, kylän taloista viimeinen.\n\nRisto pysähtyi vaistomaisesti. Mitä hän tänne asti? Särkän komea tytär\nElina saattaisi ajatella, että hänen tähtensä tässä on kävelty...\n\nRisto hymähti melkeinpä alakuloisesti. Ei voinut kieltää, etteikö olisi\ntullut Elinata katselleeksi. Olihan heidän välillään olemassa jotain\nsanatonta. Olisi ehken ollut enemmänkin, jos ei Särkän tytär olisi\nollut niin kovin ylpeä.\n\n— Hyvää iltaa. Mihin sinä olet menossa?\n\nRisto kääntyi. Elina seisoi siinä hänen takanaan ja hymyili.\n\n— Eipähän ollut erikoista matkan määrää, tulin vain lähteneeksi\nkävelyyn. On vähän niinkuin matkanteko mielessä, niin ei unikaan\nvaatinut velkaansa.\n\n— Niin, sinähän lähdet sotamieheksi, sanoi Elina. Tuleekohan ikävä.\n\nElina silmäsi uteliaasti poikaan.\n\n— Saa nyt nähdä. Kukapa minua täälläkään kaipaisi ja niinpä koetan olla\nminäkin ikävöimättä.\n\nTyttö katsoi pitkään ja tutkivasti poikaan. Näytti hyvin käsittävän\nsanojen tarkoituksen.\n\n— Eipä tiedä, jos joku ikävöisikin.\n\nPoika jäi askelen jälemmäksi ja katseli pitkään ja tutkivasti tyttöä.\n\n— Silloin ehkä minullekin tulisi vielä enemmän ikävä.\n\nTyttö oli nuori, ehkä kahdenkymmenen. Runsaat kellertävät suortuvat,\njotka olivat kiireessä jääneet valloilleen, ympäröivät kapeahkoja,\nmiellyttäviä kasvoja. Tummissa silmissä oli tälläkertaa lämmin loiste.\nNe silmät olivat aina tavallisesti tutkivat ja vakavat, samalla kuin\npieni siro pää oli ylpeästi pystyssä.\n\nHe olivat kävelleet hetkisen vaieten. Särkän ylpeä tyttö mietti, että\nnyt menee poika, josta hän pitää enemmän kuin kenestäkään toisesta,\npois kotoa, ja menee ehken niin, ettei heidän välilleen jää sen\nlämpimämpää kuin ennenkään. Hän olisi tahtonut sanoa jotain välitöntä\nja lämmintä, mutta ei uskaltanut.\n\nEiköhän poika voisi jos tahtoisi?\n\nRisto oli miettinyt samaa. Vaikeni kuitenkin, peläten sanojen särkevän\nsenkin, mitä oli heidän välillään olemassa.\n\n— Oletpa sinä nyt äänetön, sanoi Elina. Tiesin sinun lähtevän, ja siksi\najattelin, että tahtoisit sanoa hyvästisi minullekin ja siksi tulin.\n\nTytön ääni värähteli.\n\n— Olit kovin hyvä kun tulit, sanoi Risto. En olisi uskaltanut\nkuitenkaan tulla luoksesi.\n\nTyttö naurahti kevyesti.\n\n— Kovinpa arka sinä olet.\n\nHe olivat tulleet jo Särkän ohi ja Elina pysähtyi.\n\n— On jo myöhä ja minun täytyy mennä. Muista nyt joskus tällaisiakin\ntyttöriepua.\n\n— Ehkä useammin kuin tuuletkaan.\n\nTyttö ojensi kätensä ja teki sen tavalla, jossa oli lämpöä.\n\nRisto seurasi tyttöä katseellaan kunnes tämä oli mennyt sisään\npihaveräjästä.\n\n— Hän ehkä sittenkin pitää minusta, mietti poika kylätietä kävellessään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavana aamuna ajeli Risto asemalle. Renkipoika oli kyytimässä.\nRiston ikätoveri ja hyvä ystävä, Honkamaan Ville, oli tullut mukaan.\nHänkin oli sotapalvelukseen menossa.\n\nToverukset olivat vapaustaistelussa olleet jo monessa tulessa ja\nmuistelivat nytkin kapinakuukausien vaiherikasta elämää, ja erikoisesti\nKarjalan rintamalla käytyjä kiivaita taisteluja.\n\nEi ollut kiirettä. Hevonen sai mennä miten halutti.\n\nHuhtikuun aurinko sulatteli viimeisiä lumia ja muutamissa paikoin tien\nvarrella äestettiin jo kauramaita.\n\nTuli mieleen kotoiset peltosarat ja pian alkavat kevättyöt. Valittaa ei\nkuitenkaan tahtonut, vaikka näin piti jättää kotityöt.\n\n— Sanohan peittelemättä, menisitkö mieluummin rintamalle kuin\nsotapalvelukseen? virkkoi Ville.\n\n— Tappelemaan tietysti halukkaammin, sehän on selvää. En silti\nvastenmielisesti mene tännekään.\n\n— Tarpeen kai se on harjoituskin, vaan eipä sitä kapinatalvena joutanut\npaljon muistamaankaan. Saa nyt nähdä, miten monen mielistä on miehissä,\nkun sinne päästään.\n\n— Se on selvää, että monenlaista on, myönsi Risto. Punaisia sinne\ntulee, se on varma.\n\n— Pahennusta aikaansaamaan.\n\nMiehet vaikenivat. Oli väärin, että yhä edelleen vedettiin rajat\nselviksi eri yhteiskuntaluokkien välille. Mitä voi sille. Siihen olivat\nsosialistit niinkuin porvarit kieltämättä syyllisiä.\n\nJospa aika kerran vielä tämän muuttaisi. Toisi selvityksen tavalla tai\ntoisella.\n\nTultiin asemalle. Siellä oli jo nahkapoikia parvittain samaan\nkaupunkiin menossa kuin hekin.\n\nHeidän joukossaan oli sanovata kaikenlaista. Joku kiukutteli, että\nkesänajaksi piti joutua kaupunkiin.\n\n— Rakentaisivat ne kasarminsa maalle. Olisihan se toista kuin nieleksiä\nkaupunkien pölyä.\n\n— Vai pitäisi tässä uudet kasarmit teille, virkkoi joku pojista; Onhan\nse suuremmoista asuttaa ne ryssien isot kasarmit.\n\n— Hyi helkkari. Sinne ryssän likoja haistelemaan.\n\n— Kyllä vesi puhdasta tekee.\n\n— Meidän kai ne on pestäväkin.\n\nMuuan naapurikylän poika tuli tervehtimään Ristoa.\n\n— Sinusta kai tehdään siellä kyökkäri, sanoi leikillään.\n\n— Tottuneempi sinusta tulee. Vellipadan ääressäpä se naapuri oli\nsilloin, kun miehet tuliruiskuja hoitelivat.\n\n— Hiton porvari, mutisi poika ja katosi.\n\n— Siitäkin on tullut punikki, vaikka oli silloin suojeluskunnassa,\nsanoi joku miehistä.\n\n— Elä... vai käänsi kelkkansa...\n\n— Oli puuhannut itseään suojeluskunnan päälliköksi ja kun ei\nonnistunut, niin suuttui.\n\n— Voi saamari! Sille laitetaan hameet kasarmilla.\n\nJoukossa oli muutamia, joiden mielialan selvästi erotti naamasta.\nLähtö sotapalvelukseen näytti heistä olevan vaikeata ja kokonaan\nvastenmielistä.\n\nSe selvisi sanoistakin.\n\n— Turhaan siellä vain kuluu miesten aika. Toista jos jotain työtä\ntekisi.\n\n— Täytyyhän se sotaväki olla porvareilla.\n\n— Tottakai. Pitäähän se olla etujen suojelija.\n\n— Huonoa siellä kuuluu ruokakin olevan, jurahti joku.\n\n— Vaan tästä pojasta eivät paljoa hyödy, reuhasi muuan.\n\nRisto oli kuunnellut miesten keskustelua. Suuttumus kuohahti hänessä.\n\n— Häpeisitte! On nämäkin isänmaan poikia ja kansalaisia.\n\nSanoja sinkoili vastaan:\n\n— Ei meillä ole isänmaata. Puolustakoot sitä ne, joilla on maat ja\nmannut.\n\n— Ja jotka muilta töiltään joutavat.\n\n— Niin on. Ja kyllä se vielä muuttuu, kunhan...\n\n— ... punikit pääsevät valtaan, niinkö?\n\nKuului hyväksyvää naurua.\n\n— Naurakaahan nyt vain. Näytetään se vielä, että pääsevätkin.\n\nAsia sai jo leikillisen käänteen.\n\n— Voi näitä poikia poloisia.\n\n— Mitähän näille tehtäisiin?\n\n— Pitäisi antaa pintaan, muttei kehtaa käsiään heissä pilata.\n\n— Sepä se. Antaa raukkojen olla.\n\nJuna oli lähtenyt jo liikkeelle, ja pojat melusivat äänekkäästi.\nErillään muista istui Risto ja mietti kansalaisten sekaviksi käyneitä\nvälejä. Ainoa, jossa hän löysi kokonaisuutta ja lämmintä yhtenäisyyttä,\noli suojeluskuntaliike. Kaikki olivat suojeluskuntien riveissä kuin\nyksi sydän ja yksi sielu. Mieliala pikkuharjoituksissakin oli innostava\nja isänmaallinen. Siellä ei halveksittu isänmaallisuutta, se oli siellä\nkorkeassa kurssissa. Tappeluhalu ja puolueellisuus oli ainakin hänen\nkotiseutunsa suojeluskuntalaisten joukossa enimmäkseen vierasta, vaikka\nheitä punaiset siitä syyttivät. Järjestyshalu ja oikeudentunto siellä\nmääräsi.\n\nNiin ainakin siellä, mitä hän tunsi ja tiesi. Oliko samoin kaikkialla?\nHän omasta puolestaan uskoi olevan.\n\nSaisi sitten nähdä, miltä tässä suhteessa näyttäisi sotilaskasarmissa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nToukokuu oli jo tullut ja metsä sai pehmeän kevätvärinsä. Käki\nkukahteli kasarmin takana metsässä ja se lisäsi poikien koti-ikävää.\nUseimmat olisivat tahtoneet olla aurinkoisina kevätpäivinä\nkotikamaralla.\n\nTuli yhtämittaa mieleen kotitanhuat ja ihmiset siellä. Mitä tehdään nyt\nkotipelloilla? Kuka äestää kauramaata ja kaivaa suon ojaa?\n\nSunnuntai-iltapäivät olivat kaikkein pahimpia.\n\n— Nyt siellä pojat ja tytöt menevät kyläkeinulle.\n\n— Ja Jukka kävelee sinne hanuri kainalossa, ja sitten tanssitaan.\n\n— On niillä siellä lystiä.\n\n— On varmasti, toista kuin täällä.\n\nVaietaan, mutta ajatukset kiertävät vielä kotona.\n\nJa sunnuntai-illan ikävä polttaa. Ruokailuhuoneessa on äsken tanssittu,\nmutta se poikaparissa tanssiminen on sellaista kuin on.\n\n— On siellä kotikylässä nyt pojilla tyttöjä, kun suurin osa pojista on\ntäällä, sanoo joku synkkänä.\n\n— Täällä ei saa edes kasarmin aidan takaa tyttöjä katsella.\n\n— Kadulla saa.\n\n— Ilotyttöjä. Hyi perhana!\n\n— Mistäpä tuli paremmat?\n\nToiset pojat olivat menneet kaupungille, Risto oli jäänyt kasarmiin ja\netsi itselleen sopivaa lepopaikkaa kasarmin pihalta. Hiekkaa ja kovaksi\ntallattua soraa kaikkialla. Kuva kotoisesta pihamaasta lensi pikaisena\nmieleen. Siellä ne nyt nurmikolla rengit loikovat, ja päiväläis-ukit\nlataavat piippunsa, nauttiakseen nousevan nurmen tuoksusta ja\nsunnuntairauhasta.\n\nEi. Täällä tukehtuu!\n\nRisto meni läheiseen puistikkoon ja heittäysi nurmelle. Se oli\ntallattua ja likaista. Paperinpalasia ja muuta roskaa, ja tuuli toi\njostain inhottavaa asfaltin ja lian hajua. Täytyi etsiä syrjäisempi\npaikka.\n\nVältti paremmin, vaikka oli jäkälää ja kuivuneita käpyjä alla. Pään\npäällä humisi kumminkin mäntymetsä.\n\nRisto kaivoi kirjeen poveltaan. Se oli tullut aamupostissa ja oli\nElinalta. Risto oli lukenut sen jo kaksi kertaa ja silmäili nyt jälleen\nsitä. Kirje oli vain tavallinen, tuttavalliseen muotoon kyhätty.\nKotipuolen asioita, ja lopussa lämpimät terveiset Elinalta itseltään ja\näidiltä, joka oli ollut Särkässä käymässä ja valittanut ikäväänsä. —\nMitä se nyt sitä vieraille ihmisille...\n\nMutta ehkäpä äitikin ajatteli Elinaa, koska siellä kävi ja hänestä\npuhui. On ehken ollut puhetta, että Elina kirjoittaa Ristolle.\n\nSiksikö vain Elina kirjoittikin?\n\nRisto jäi miettimään. Olisi tahtonut olla aivan samalla hetkellä Särkän\npihakamarissa pöydän yli katselemassa Elinaa. Olisi voinut sanoa\narkailematta, että rakastaa häntä suuresti ja lämpimästi.\n\nRakastiko hän todellakin?\n\nVarmasti. Peruuttamattomasti.\n\nTäällä kasarmin ikävässä hän tunsi, että Elina oli hänelle kokonainen\nmaailma.\n\nHän ei ehken ikävöinytkään kotia, vaan Elinaa.\n\nElina, Elina, kylän ylpein ja somin tyttö, olisitpa tuossa nyt\nvierelläni!\n\nRisto kiintyi mielikuvaansa.\n\nElina siinä loikomassa, tuossa aivan lähellä, ei tässä, vaan Särkän\npihamaan takana, omenapuiden varjossa. Pää käteen nojaten, toinen käsi\nnurmea nykkien, silmissä se sama loiste kuin silloin illalla kylätiellä.\n\n— Mitä sinä katsot? kysyy tyttö ja punainen suu, kuin kypsä marja, on\nhienossa hymyssä.\n\n— Sinua vain, sanoo poika. En aio ketään muita katsellakaan.\n\n— Vähänpäs, naurahtaa tyttö. Mitäpä sinä minusta...?\n\n— Turhan takia... kun ei ole lupa kuitenkaan.\n\n— Kyllähän katsoa saa, virnailee tyttö.\n\n— Mutta ei koskea?\n\n— Niin no, miten senkin kanssa sitten lienee, sanoo tyttö ja hieman\npunastuu, katsoo muualle ja taas häneen. Huulet värähtelevät\nyhtämittaisessa hymyssä.\n\n— Uskaltaisikohan? kysyy vielä poika, ja tyttö sanoo siihen hiljaa: —\nEipä näy uskaltavan, ja naurahtaa.\n\nSilloin hän tarttuu siihen pieneen, valkokiharaiseen päähän ja suutelee\npunaiselle suulle, suutelee silmiä ja pehmeää poskea. Ei, hän ottaa\nkoko tytön syliinsä ja pusertaa... miten sillä onkaan pehmeä povi ja\ntaipuva vyö tein en.\n\nKasarmilta rämähtää yhtäkkiä harmonikan isoääninen kurnutus, ja Risto\nherää kuvitelmistaan. Koti-ikävä riipaisee kipeästi.\n\n— Sepä perhana, että tässä näin lapsettaa. Pitää mennä toisten joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanuri läähätti, ja jalkoja lyötiin permantoon niin, että pöly nousi\nkattoon. Pojat pyörivät kiinni toisissaan ja hihkaisivat väliin.\n\n— Näytetään sotapojan luonto.\n\n— Kiivaampi tahti ja enemmän ilmaa haitariin!\n\nIlma huoneessa sakeni, ja näkyi vain kiivaasti liikkuvia päitä ja\nsekaisin sätkyviä jalkoja. Kuului naurua ja hanuri haukkoi kuin hukkuva\nhenkeä.\n\nHetken perästä pyyteli joku:\n\n— Lopettakaa jo.\n\n— Ei kuin aamupuolella!\n\n— Ja sitten luhtiin halaamaan ja sieltä suoraan kynnökselle!\n\n— Kiväärillä kyntämään!\n\nRisto meni mukana, löi saappaan kantaa lattiaan ja ähkäisi. Ei voinut\nmitään koti-ikävälle ja sille, että kasarmi tuntui vastenmieliseltä.\n\nOlisi saanut olla tappelemassa! Täällä oli aina kaikenlaista matalaa\nkuultavana ja nähtävänä. Rivous oli poikien kesken yleistä puheessa ja\nmuussa, ja sitten punaiset akiteeresivat tovereitaan.\n\nKatunaiset olivat kuin takiaiset poikien kimpussa yhtä mittaa.\n\nKaikelle tälle ei voinut päällystö eikä kukaan mitään. Jos heille sanoi\nsiitä, niin koti-ikävää syyttivät ja kirosivat, että täytyyhän jotain\nhuvia olla.\n\nTässä oli jotain takaperoista, joka olisi vaatinut muutosta. Kasarmit\nainakin maaseudun terveeseen ympäristöön! Pojat silloin siellä asemalla\neivät turhaa puhuneetkaan. Niin se pitäisi olla. Kaupungit ovat myrkkyä\nsotaväelle, mutta maaseudun terve elämä, se olisi toista. Miksei tätä\nymmärretä?\n\nRistolle tuli tästä kiire puhumaan toveriensa kanssa.\n\n— Kuulehan, Ville, se olisi jotain, jos nämä kasarmit olisivat maalla.\nKaupunkien ilma ei sovi sotapojille.\n\n— Samaa olen minäkin ajatellut. Täällä tukehtuu.\n\n— Ja sitten muutenkin... nuo pahuksen ilonaiset, vievät rahat ja voimat.\n\n— Sepä se. Siellä maalla niitä ei olisi kärkkymässä joka askeleella.\n\nPuhuttiin poikien nais-seikkailuista.\n\n— Joko sinäkin olet ollut mukana? kysyi Risto toveriltaan.\n\nVille vastaili vältellen.\n\n— Vaikea niistä on joskus eroon päästä. Koti-ikävää sillä semmoisella\nmonikin haihduttelee.\n\nPojat olivat tulleet pihalle ja kävelivät hetkisen vaieten. Sitten\nsanoi Risto:\n\n— Sinullakin pitäisi olla joku, jota ajattelisit... semmoinen hyvä\ntyttö siellä kotopuolessa.\n\nVille näytti vakavalta.\n\n— Eipä sitä minulla ole. Sinulla ehkä on, koskapa siitä tiedät puhua.\n\nRisto hymähti suopeasti.\n\n— ... niistä niin tiedä... tytöistäkään.\n\n— Mutta jotain sellaista kuitenkin on? uteli Ville.\n\n— On kyllä, mutta ei mitään varmaa vielä.\n\n— Siksipä sinä et muiden mukana kuljekaan kaupungilla. Olisipa\nminullakin...\n\n— Tahtoisitko sitä?\n\n— Kyllä. Ei minua yhtään poikien kuhertelu miellytä.\n\nPojat olivat istuneet kasarmiaitauksen kulmaukseen. Ville ei tahtonut\nenää kysellä toverinsa salaisuuksia. Näytti niin kuin tämä siinä\nistuessaan olisi ollut hyvin kaukana. Ehkäpä oli sen luona, joka oli\nhänen suojelushengettärensä, hyvä tyttönsä, joksi hän sitä nimitti.\n\nJospa hänelläkin olisi sellainen tyttö, jota voisi ajatella ja\nrakastaa. Melkein kokemattomana kaikesta oli hän nyt joutunut\nmaailmaan. Koti-ikävä poltti ja mieltä jäyti häpeä, että oli kerran\ntullut langenneeksi huonon naisen pauloihin.\n\nPuistatti sitä ajatellessa, mutta samalla tuntui veressä outo\nkipenöinti. Oliko se himo, joka niin orasti?\n\nMiksi hän ei voinut sitä sanoa suoraan Ristolle, tunnustaa, mietti\nVille. Tiesihän Risto ja ehkä näkikin miten oli. Nyt ehkä ajattelee,\nettä en tahtonut olla suora häntä kohtaan.\n\nVille tarkasteli Ristoa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan.\nVoisihan hän sanoa vastakin.\n\nRisto ei kuullut enää poikien jyskettä. Hän oli Särkän pihakamarissa\nja puheli tytölle, jota hän nyt koti-ikävän kiihdyttävällä voimalla\nrakasti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVoi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä. Kahdessa\npienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin tilaisuutta\nmennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin oli\nmuutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.\n\nRisto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut\nvirnistelemässä ja akiteeraamassa.\n\nVille kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.\n\nLaitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla\npuhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.\n\nUrakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin\nusein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat mielessään\nkapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli jo niin\nkauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta kesän aikaa\nkotonaan?\n\nJa sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä ja\nrakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata pojille\nkaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.\n\nKeskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat\nharjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.\n\nRisto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui\nmieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä.\nJäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta\nsiellä olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei\nollut muuta kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.\n\nJos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos kaikki\nolisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä olisi\nvoinut paremmin säilyttää ryhtinsä.\n\nNyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin reuhaamisessa.\n\nYksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.\n\nMinkäpä sille... Pääsisihän täältä vielä kotikunnaillekin temppuja\ntekemään. Saisihan siellä niinkuin ennenkin nähdä ja tuntea, että vielä\non isäin henkeä pojissa ja heissä maalla tuki ja turva ja järjestyksen\nvahvat vartijat. Näihin järjestöihin kuului jäseniä kaikista\nyhteiskuntaluokista, ja oli turvallista tuntea ja tietää, että nämä\ntulisivat säilymään kaikesta vastustuksesta huolimatta niin kauan kuin\nlain pyhyys ja oikeuden tuntokin säilyisivät maassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli jo illoillaan. Omassa syrjäisessä paikassaan luki Risto\nkirjettä. Se oli Elinalta.\n\nTänään olikin hänellä kuin juhlapäivä. Päällystöltä oli hän saanut\nilmoituksen, että hänen pyytämänsä kolmen päivän loma oli myönnetty,\nkäydäkseen kotonaan, jossa vanha isä sairasteli. Ja nyt sitten kirje\nElinalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n »Täällä ovat tuomet vielä kukassa ja pihlajatkin avaavat jo kukkiaan»,\n kirjoitti Elina. »Kohta onkin jo juhannus ja pojat ovat käyneet jo\n monena iltana kylän yhteistä kokkoa rakentelemassa. Sinä vain et\n taida sille kokolle päästä. Kuulin kyllä siskoltasi, että olet lomaa\n pyytänyt, josko sitten saanet.»\n\n »Kävin Majamäessä joku päivä sitten. Isäsi valitteli sairauttaan ja\n äitisi tuntui ikävöivän sinua. Kaunista sielläkin oli. Pihapihlajat\n olivat jo kukassa yleensä, vaikka meillä näkyy vasta muutamia\n auenneita. Kelpaa siellä kerran nuorikon liikkua, kuka sitten\n lieneekin. Jos sieltä pääset kotonasi käymään niin pistäypä Särkänkin\n yksinäistä tyttöä katsomassa.»\n\nKirje sai kuumat veret Riston poskille. »Kelpaa siellä nuorikon\nliikkua.» Elina siis hyväksyi Majamäen tulevaksi kodikseen. »Kuka\nsitten lieneekin.» Eihän Elina hänelle muutoin niin kirjoittaisikaan,\njos ei kerran välittäisi hänestä.\n\nEi ollutkaan enää kuin muutamia päiviä juhannukseen. Hän pääsee kotiin.\nJa sitten kylän kokoille, vaikka Elina ei osaa odottaakaan.\n\nVille huhuili Ristolle ja tuli kohta reippain askelin hänen luokseen.\n\n— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä\nparemmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. — En ole\nsiitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin selville\neilen illalla siellä tanssiaisissa.\n\n— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?\n\n— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinun\nElinasikin.\n\n— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?\n\n— No kyllähän minä... häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä\nsitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.\n\n— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon tyttö,\nsiltä hän ainakin näyttää.\n\n— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu olevan\nrikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää kotikyläläisillekin.\n\n— Kyllä vain... rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.\n\n— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.\n\n— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en\nkaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina.\nOvat semmoisia hepsankeikkoja... Tätä nyt en osaa sanoa, ja toivonkin\nsinulle kaikkea hyvää.\n\nToveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti\ntulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMajamäessä oli tehty puhdasta juhannukseksi. Valkoisena hohtelivat\ntuvan ja eteisvälikön permannot. Puuttuivat vain koivut pirtin nurkista\nja portailta ja pihlajan kukat seinän raoista.\n\nRehevät vainiot uneksivat hiljaisessa suvituulessa. Keskikesän henki\nympäröi taloa ja tanhuvia.\n\nVanha Majamäki istui kamarinsa sängyn laidalla ja poltteli\npitkävartista piippuaan, isän perintökalua. Ikkuna oli auki ja siitä\ntoi tuuli sisään ruispellon tuoksua. Lupaavana se siinä järveen\nviettävällä rinteellä huojahteli tuulen henkäilyjen sitä hyväillessä.\n\nMajamäki oli sairastellut, mutta tunsi nyt jo itsensä virkeämmäksi.\nEhkäpä miehuuden voimat vielä voittaisivat lähentelevän vanhuuden.\nHän olikin jo kuudenkymmenen. Ei ihme, jos voimat joskus loppuivatkin\nja sairaus tavoitteli. Vanhemmiltaan oli hän perinyt heikon\nruumiinrakenteen, joka ei enää tahtonut kestää ankarassa työssä.\n\nMutta pojalla oli vahva ruumis ja hyvä terveys. Ristosta tulisikin\nvankempi suvun jatkaja kuin entisistä Majamäkeläisistä. Pääsisi nyt\nvain kotiin sieltä sotapalveluksesta. Joutaisi olla ainoa poika\ntalon töitä johtamassa ja itse tekemässä. Kunpa vain tulisi miehenä\ntakaisin. Kuuluvat hurjaa elämää siellä elävän. Liehän noissa kuitenkin\nsellaisiakin, jotka pysyvät erossa semmoisesta.\n\nSaara tuli kamariin.\n\n— Minullapa on uutisia. Risto on saanut loman ja tulee ehken tänään\nkotiin.\n\n— Mistä sitä kuulit?\n\n— Niemelän poika on tullut eilen kotiin, lomalle hänkin, ja kuuluu\nsanoneen.\n\n— Mistä ne nyt sitten ehti tämän matkan päästä tietoja kuljettaa. Hyvä\non. Joutuisi poika iltasaunalle. Sano renkilöille että koivuttavat\nRistonkin kamarin.\n\n— Kyllä siitä nyt huoli pidetään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli jo illoillaan. Risto nojasi kotinsa peltoveräjään ja katseli\nvainioita ja taloa niiden keskellä. Majamäki oli kaunis. Ei sitä Elina\nsuotta kiittänytkään. Eikä sitä ollut jakamassa hänen kanssaan muut\nkuin Alli, hänen ainoa siskonsa.\n\nTalosta kuului ääniä. Tytöt siellä lypsytarhassa pölisivät. Äiti kuului\nheille jotain huutavan. Miehet palasivat hakatietä pihaan. Ovat kai\nolleet viemässä hevosia hakaan. Vieläkö lienee isä sairas?\n\nPian mennään saunaan ja hänkin tästä joutuu. Mitähän, jos tuota\nruispellon ojaa myöten puikkisi salaa saunaan, riisuisi hissuksiin\nja juoksisi lavoille miesjoukkoon. Saattaisivatpa nostaa aikamoisen\nporinan. Miehet pitivät joka-ainoa hänestä ja ikävällä oli erottu.\n\nJa sitten saunan jälkeen on ehtooateria ja kokoille meno. Sinnekin\nvoisi mennä salaa.\n\nSaisi katsella kenen kanssa Elina puhelee ja tanssii.\n\nElina ja tuleva juhannusyö toi sykäyttäviä ajatuksia. Kokoilta saa\npalata Elinan kanssa Särkkään ja mennä hiljaisen pihamaan yli aitan\nportaille tahi pihakamariin. Kamarin ikkunalla kukkii verenpisara ja\nkiertoheinä. Ikkuna on auki ja ulkona valoisa yö, Elina istuu hänen\npolvellaan ja hän saa ensikerran suudella hänen punaista, sievää\nsuutaan. Juhannusyö. Tälläkertaa se on varmaan hänen juhannusöistään\nihmeellisin ja ihanin.\n\nRisto lähti pihaan. Portaissa tomahti Alli häntä vastaan.\n\n— No, siinähän sinä olet!\n\n— Tässähän minä... osasitkos odottaa?\n\n— No jo toki, kun kertoivat, että tulet.\n\n— Kuka kertoi? Kun minä ihan salaa meinasin...\n\nMiehiä tuli tuvasta alusillaan saunaan menossa.\n\n— Katsos poikaa, eikös tullut!\n\n— Jopas vain. Tulehan saunaan.\n\n— Kaupungin likoja huuhtomaan.\n\nJoutui siihen äitikin lämpimästi hymyilemään ja puhtaita vaatteita\ntarjoamaan.\n\nRistoa melkein liikutti vastaanoton lämpimyys. Jokainen oli kai\nkaivannut häntä, niin kuin hänkin kotia.\n\nVanhan Majamäen kasvot kirkastuivat, nähdessään poikansa kotiutuneena.\nKohta nähtiin heidät rinnakkain astuvan pihatietä saunaan.\n\n— Täyden se kasvoi tuo pelto taas rukiin, virkkoi Majamäki pojalleen\nkuin nuortuneena silmäillen ruispeltoa siinä polun vierellä.\n\n— Niin näkyy... Hyvältä näyttävät suvitouotkin.\n\n— Kävisitpä suota katsomassa, siellä se on kaura vasta. Ja\nensikertainen heinäkin on nyt jo kuin seinää, olisi siellä sinunkin\nmukava olla heinäaikana.\n\n— Kyllähän se... on nyt vain se kurssi käytävä.\n\n— Niin on. Ja kunnialla on käytäväkin. Tulisit vain kunnon miehenä\nsieltä takaisin. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä kaikessa.\n\nRisto ymmärsi hyvin, mitä isänsä tarkoitti. Kerrottiin, että Majamäet\nolisivat olleet erilaisia siinäkin, etteivät poikavuosien hurjasteluja\nja liikoja naisseikkailuja suvainneet.\n\nIsä kai odotti hänestä samanlaista suvun jatkajaa, kuin itsekin\noli. Eikä hänellä vielä mitään sellaista ollutkaan, ettei olisi\nvoinut katsoa isäänsä rehellisesti silmiin. Kasarmilla oli hän hyvin\nseikkailuista säilynyt. Olihan hänellä Elina, jota ajatellen voi\nvälttää kasarmielämän kiusaukset.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKokko loimusi työntäen tulikielekkeitä ilmaan ja sen ympärillä\ntanssittiin. Risto oli löytänyt sopivan piilopaikan itselleen ja\nkatseli sieltä ilonpitoa. Elina oli tullut hieman myöhästyneenä ja\ntanssiin osaa ottamatta katseli riutuvaa kokkoa.\n\nValkoinen leninki oli hänellä ja tukka sitaistu niskaan. Kun häntä\nkäytiin tanssiin pyytämässä, ei hän lähtenyt. Hymähti vain ja istui\najatuksissaan. Joku taas lasketteli sukkeluuksia Särkän ylpeästä\ntyttärestä, mutta niille tyttö vain hymyili.\n\nRisto ei malttanut enää, vaan jätti piilopaikkansa.\n\nKylläpäs tytön silmät suurenivat. Punastuipas, merkitsi Risto\nhyvillämielin.\n\n— No siinähän sinä olet, eikä kukaan puhu mitään, etkä itsekään!\n\n— Vastahan minä tulinkin, kävin vain Majamäessä saunomassa.\n\nKylän tytöt supattelivat: »Tuoko Risto se nyt olikin Särkän tyttären\nvalittu.» Pojat silmäilivät voittajaa hieman ylimielisesti. Oliko Risto\nsitten heitä kaikkia parempi. Useampi heistä oli käynyt koputtelemassa\nElinan ovilla turhaan, ja tämä nyt sitten tulee ja ottaa kuin omansa.\n\nTanssi oli keskeytynyt, kunnes Risto aloitti sen uudelleen Elinan\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPolku kiemurteli lepikkoahojen poikki. Risto eteni hitaasti tyttönsä\nkanssa hämärää polkua. Kumpikin tunsi olevansa kuin uuden maailman\nkynnyksellä ja odotti milloin ovi aukeneisi siihen suureen ja\nsalaperäiseen.\n\nLähellä Särkän tilusten aitaa tuli korkea koivikko. Sen keskellä oli\nhiljainen hämärä. Sinikellot ja kurjenpolvet nuokkuivat ruohossa ja\nmaasta kohosi voimakas yrttien tuoksu.\n\nTyttö seisahti sanatonna ja jäi kuin kuuntelemaan hiljaisuutta. Poika\nseisoi hänen lähellään ja tunsi tytön hiusten ja ihon tuoksun. Se\nhuumasi nuoren veren ja hän kiersi kätensä tytön ympärille ja puristi\nhänet lujaan syleilyyn.\n\n— Elina, Elina, oletko sinä minun?\n\nTyttö kurotti huulensa pojan suudeltaviksi ja muuta vastausta ei poika\nkaivannutkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSärkän pihamaalla ja nurkissa viipyi juhannusyön valo, mutta\npihakamarissa oli hiljainen hämärä. Nuoret menivät pihamaan yli\nkamariin, jossa kielon tuoksu lemahteli voimakkaana.\n\nEi puhuttu mitään. Tyttö jäi seisomaan ikkunapieleen nojaten ja poika\nkeinussa istuen katseli häntä. Suonet takoivat rajusti. Hän olikin\noikeastaan syleillyt ja suudellut naista ensi kerran, ainakin sillä\ntavoin kuin nyt. Ensi otteesta tunsi hän, että tyttö syöpyi kuin ihana\nmyrkky hänen vereensä.\n\nPoika katseli yhä tyttöä. — Onko hän todellakin noin kaunis. En ole\nsitä ennen niin huomannutkaan kuin nyt. Täyteläinen povi ja lantion\nkaari, kaula hennosti kaareva ja poski kuin maitoa, vaalean tukan\nympäröimänä. Veri läikähteli nyt niillä maidonvalkoisilla poskilla.\n\nTyttö kääntyi ja tuli hänen syliinsä. Aurinko nousi. Sen lämpimät\nsäteet värähtelivät ikkunassa, kukkien lehdillä ja nuorten\nkirkastuneilla kasvoilla. Tyttö kurotti uudelleen ja taas uudelleen\nhuulensa pojan suudeltaviksi.\n\n— Nyt minä tiedän, mitä on antaa koskematon nuoruutensa koskemattomalle\nniinkuin sinä olet, virkkoi tyttö.\n\n— Niin minäkin... kun saa antaa kaikki vain sille yhdelle.\n\nMinuutit lipuivat hiljaa ohi. Ulkona puistossa helisi lintujen kuoro.\nAurinkoinen, sadunomainen juhannuspäivä oli alkamassa.\n\n— Vielä tämä päivä ja tuleva yö, ja sitten sinun on mentävä. Minulle\ntulee niin ikävä sinua, puheli tyttö. Lupaatko minulle yhden pikkuisen\nasian, pyyteli hän.\n\n— Lupaan mitä vain pyydät.\n\n— Se on kyllä niin lapsellista, mutta kuitenkin...\n\nTyttö veti esiin medaljongin, joka oli hienossa nauhassa hänen\npovellaan. Siinä hän oli kantanut äiti-vainajansa kuvaa. Hellävaroen\nirroitti nyt tyttö kuvan medaljongista, suuteli sitä ja vei sen\npöydälle.\n\n— Äiti saa luovuttaa nyt sinulle paikkansa. Sinä annat kuvasi tähän ja\nminä kannan sitten sitä povellani nukkuessanikin.\n\nPojan silmät kostuivat. Hän ei tietänyt tätä ennen, että rakkaus olisi\nnäin suurta ja syvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä puhui Risto tästä isälleen. Eihän asialla olisi\nollut niin kiirettä, mutta olihan puhuttava kuitenkin. Ja Ristolla\noli jo pienuudesta pitäen ollut tapana puhua kaikista asioistaan\nviivyttelemättä isälleen.\n\n— Se on oikein, että puhuit siitä, sanoi vanha Majamäki pojalleen. —\nNyt minäkin olen rauhallisempi sinun suhteesi, kun tiedän, että sinulla\non täällä tyttö, jota ajattelet. Majamäet ovat aina valinneet sen yhden\nja ainoan ja sen myöskin pitäneet. Seikkailuhalu ei ole koskaan vetänyt\nsuvun verta sellaiseen, jota olisi saanut jälestäpäin katua. Ja nyt\nkun olet saanut semmoisen tytön kuin Elina, niin kai sinussa on miestä\nmyöskin pitämään hänet.\n\nRisto katseli isäänsä, joka istui siinä kamarinsa pöydän päässä vakavin\nja juhlallisin ilmein. Harmahtavat hiukset oli huolellisesti kammattu\njakaukselle ja vanhanaikuinen verkaliivi oli tiukasti napitettu kiinni.\nTulisikohan enää hänestä noin kunnioitusta herättävää suvun päämiestä,\nkuin isä tuossa oli?\n\n— Särkän ukkokin pitää siitä, että sinä otat Elinan. Siellä on kulkenut\nyhtämittaa sulhasina kaiken maailman huijareita, komeitakin ja\nrikkaita, mutta tyhjin toimin ovat saaneet mennä samaa tietä kuin ovat\ntulleetkin. Kiitä vain onneasi, poika, ja koeta säilyttää se.\n\nRisto ihmetteli, ettei tuntenut erikoista ylpeyttä siitä, että oli\nsaanut Särkän tyttären omakseen. Suurta ja lämmintä mielihyvää vain.\nOli niin kuin luonnollista, että Särkän tytär kuului hänelle. Ei sen\nvuoksi, että hänen sukunsa oli vanhaa ja kunnioitettua, vaan siksi,\nettä heillä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä, joka kai olisi\nparas takuu rakkauden kestävyydestä. —\n\nMajamäki oli iloinen voidessaan puhella poikansa kanssa yhdestä jos\ntoisestakin. Hän olikin saanut olla puhetoverin puutteessa. Kukapa\njouti kesäisinä päivinä hänen luonaan olemaan, kun sairaus esti\nliikkumasta kartanolla ja työmailla. Saarallakin oli emäntätehtävänsä\nja Allia ei huvittanut puhella vakavan isänsä kanssa.\n\nUkko oli yhä vieläkin harras suojeluskunta-aatteen kannattaja.\nPaikkakunnan suojeluskunta olikin kutsunut hänet kunniajäsenekseen ja\nsiitä tuntui hän olevan mielissään.\n\nMajamäki oli kysellyt pojaltaan kasarmioloista ja hengestä siellä ja\nkun Risto kertoi siitä, virkkoi hän:\n\n— Niin, onhan se sotaväki olemassa ja täytyyhän sitä pitää, mutta\nniin minusta tuntuu, että suojeluskunnissa meillä sittekin on maan\ntuki ja turva. Jos sen asian hyväksi tehtäisiin niin paljon työtä,\nkuin sotaväessä, niin meillä olisi puolustuslaitos, jota ei voittaisi\nmikään. Ahkerasti ne täälläkin harjottelevat. Meiltäkin ovat jo\nkaikki miehet mukana. Harjotus-iltoina lopetetaan työt paria tuntia\naikaisemmin.\n\nRisto tunnusti olevansa samaa mieltä isänsä kanssa ja kertoi\nolevan sotapojissakin paljon samanmielisiä. Sen syyn takia olivat\nvastenmielisesti kasarmissa.\n\n— Se on väärin tavallaan, että vastenmielisesti... virkkoi Majamäki.\nKun kerran se on lain kautta niin laadittu, niin laki on pidettävä\npyhänä, niinkauan kuin se muuttuu. Vaikkapa asiat ovatkin niin kuin\ntässä puhuttiin, niin kapinahenkeä ei ole siltä kannatettava. Ja sekin\nsemmoinen, vaikkakin omassa mielessään, on kapinoimista.\n\nEi puhuttu siitä enää. Risto sanoi lähtevänsä käymään Särkässä. Aamulla\nvarhain pitäisi olla jo kasarmille menossa, eikä sitten enää kerkiäisi.\n\n— Sano terveisiä Särkän ukolle ja pyydä käymään täällä luonani. Onkin\nnyt paljon Juhanin kanssa puhuttavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskipäivän helteessä nuokkuivat heilimöivät ruispellot kylän\nvainioilla. Taloissa oli hiljaista. Visertelevät pääskyparvet\nlentelivät vain pihamaitten yllä. Risto vaelteli onnellisissa\nmietteissään kylän läpi taloon, jossa tyttö jo kiihkeästi odotti häntä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHeinäkuu oli tullut.\n\nRaukea ja helteestä väsynyt vahtisotilas seisoi vahtipaikallaan.\nJoutilaana vetelehtivä, jätkältä näyttävä mies tuli siihen tarinoimaan,\nkoskapa vahti oli yksin, eikä ketään pelättävistä upseereista ollut\nnäkyvissä.\n\n— Ei taida olla helppo seista siinä helteessä, virkkoi mies ja hakee\nvarjoisan paikan ja sytyttää huolettomasti savukkeen.\n\nVahti vähän vilkastuu. Herpaiseva helle oli vetänyt kuin uneen siinä\nseistessä.\n\n— Eipä ole.\n\n— Ne pitää niitä vahteja vielä, vaikkei ole mitään mitä pitäisi vahtia.\nEihän se tuo kasarmi karkaa. Eikä sinne sivulliset tuppaa, kyll’ se\nvissi on. Talonko vai torpan poikia sitä ollaan?\n\n— Työmies minä...\n\n— Vai työmies. No hankeaika se täällä kuluu. On se tämäkin, kun piti\nsaada sotaväki. Huono täällä taitaa ruoka olla.\n\n— Eihän se niin... saisi olla puolta parempikin.\n\n— Eipä ei, mitäs ne ruuista... kivääri se on ruokaa ja aresti lepoa.\nVaan pian se sosiaali-kommuni tämän lopettaa. Työväen valta ei tarvitse\nsotaväkeä.\n\n— Kyllä minun puolestani saisi loppua, sanoo vahti ja vilkaistuaan\nympärilleen, sytyttää savukkeen.\n\n— Lepuutahan jalkojasi, minä vahtaan jos herroja tulee. Saa sitä nyt\nsen verran huilata.\n\nVahti epäröi, mutta istuu sitten läheiseen varjopaikkaan. Mies istuu\nhänen viereensä ja alentaen ääntään, supattaa melkein vahtisotilaan\nkorvaan.\n\n— Siellä on monenmielistä pojissa, eikö olekin? Kyllä moni poika\ntietäisi mihin aseensa ojentaisi, jos luvan saisi.\n\n— Kyl-lä. Suututtamaan tämä on jo ruvennut. Joutaisivat herrat itse\nasua näissä kasarmeissaan ja tehdä sotapalvelusta.\n\n— Herrat komentaa. Vaan tuuri muuttuu, saat uskoa, eikä ole kauan.\nHerroilta päät poikki!\n\nVahti sylkäisi pitkän syljen.\n\n— Kyllä minulta joutavat.\n\n— Pietarista päin se aloitetaan!\n\nMies iskee silmää pojalle ja tämä näyttää ymmärtävän. Jos olisi\nmuualla, niin osoittaisi jo täyttä ymmärtämystä. Tämä vahtipaikka\ntässä, ja muutenkin kasarmiolo tekee vähän epävarmaksi.\n\n— Ei teidän punaisten tarvitse täällä kauan kitua, eikä mitään pelätä,\nvaikka toimisitte niin, että joukko lisääntyy. Se on nyt kasarmeissa\ntuuri muuttunut. Vähän niissä on enää lahtarimielisiä. Kun sana\nannetaan, niin silloin aseet heilumaan.\n\n— Jokohan on niin?\n\n— Mutta oletko sinä se, mikä näytät olevasi, p—le?\n\nMies katsoo tiukasti poikaa silmiin.\n\n— No saat olla huoleti. En minä ole herrojen ystävä. Olin minä silloin\nsotatalvena jo punakaartissakin.\n\n— No sitten hyvä! Sanon tässä nyt sulle, ettei ole kauan kun aloitetaan\nuudelleen.\n\n— Jospa käy niinkuin viimekerrallakin.\n\n— Ehei, nyt ovat toiset miehet remmissä. Eikä kestä nyt kauan se homma,\nkun näistä kasarmeista tulee omat miehet mukaan.\n\n— Kyllähän niitä on täälläkin paljon, josko sitten mukaan lähtevät.\n\n— Voi p— le! Ei tarvihe epäillä, etteivät lähtisi. Kyllä ne on tiedot\nsiitä jo Pietarissa asti. Ja jotka eivät lähde, niin tuosta noin — mies\nveti sormella kaulaansa — sillon kun asiat ovat selvät.\n\nMies kaivoi pari kirjasta poveltaan.\n\n— Luehan tuosta ja anna toverisikin lukea, mutta semmoisille, jotka\ntiedät varmoiksi. Ymmärräthän?\n\n— Kyl-lä. Ei minua nenästä vedetä.\n\n— Taitaisit maksua vastaan tehdä pieniä palveluksiakin yhteiselle\nasialle.\n\nPoika naurahti.\n\n— Onko teillä oikein rahojakin.\n\n— Kyll' sitä on, eikä lopukaan. Jos sinus’ on miestä, niin ei tule\ntaskurahojen puutetta.\n\nPoika heristi korviaan. Taskurahoista olikin puute. Kortilla sai\njoskus, mutta ne menivät melkein tupakassa, tytöille ei tahtonut\nniistä riittää. Nythän saisi ehken runsaammin jos ottaisi. Ja mikä on\nottaissa. Hyvä niillä on tarkoitus. Kansanvaltaahan ne koettavat saada.\n\n— Kyllä kai minuun luottaa saa ja osaan minä niin puuhata, ettei\ntietoon tule.\n\n— Vannotko?\n\n— Vannon jos kerran siksi tulee. Ei tämä poika pelkää pirujakaan!\n\n— Milloin olet tässä ensikerran?\n\n— En osaa sanoa.\n\n— No käy se muutenkin. Menet illalla Kantasen kahvilaan ja sanot\nemännälle tunnukseksi: »Punaista kahvia». Mutta sano hiljaa, ettei\nsivulliset kuule.\n\n— Kyllä.\n\n— Sitten saat mitä tarvitset.\n\nPoika epäröi.\n\n— Ellet sinä p—le ole vain urkkija ja salapoliisi?\n\nMies nauroi.\n\n— Etkö sinä nyt tunne sen vertaa. Mutta oletko sinä varma? Jos p— le\nilmaiset, niin nirri pois! Punainen käsi on ankara!\n\n— Saat olla huoleti minusta. Minä tulen sitten siinä kahdeksan korvilla.\n\n— Tule puoli kahdeksan. Asiamies on varmasti silloin siellä. Tuosta\nsaat jo tupakkarahaksi.\n\nJätkä pisti kympin pojan kouraan ja poistui.\n\nVahti asettui paikoilleen. Nyt ei pyrkinyt enää raukasemaan. Uudet\najatukset askarruttivat aivoja.\n\nVai ovat sellaiset puuhat käynnissä. Oli hän niistä kuullut toisiltakin\npojilta salaperäisenä kuiskeena, milloin missäkin. Eivät kai pitäneet\nhäntä oikein varmana, koskeivät hänen kanssaan puhuneet. Olivat\nsanoneetkin, että »se on tuo Lassi semmoinen mikä lienee, ei se ole\nasioista perillä». Kohta saavat tietää, mikä minä olen, kun tässä jo\ntoimimaan...\n\nOn se mukavaa saada niitä rahoja. Lainaksi olisikin jo pitänyt mankua\npojilta tänä iltana, Salli on käynyt kovin kalliiksi. Kymppi pitäisi\nolla joka kerta ja vielä kahvit ja limonaadit. No nyt saa, jos tässä\nkerran hankkeeseen...\n\nPäivä painui jo illoilleen. Vielä olisi joku tunti vahtivuoroa\njäljellä. Olisi tehnyt mieli heittäytyä pitkin pituuttaan ja heittää\nkivääri menemään. Mokomakin riippa! Tästäpuolin alkaisikin tässä\nherraspäivät. Nythän saisi ehkä muuttaa tyttöä, kun olisi rahaa.\n\nSaisi jonkun paremmista tytöistä joksikin illaksi. Herraspojat\nja talojen jussit niitä kuljettelevat. Kuuluu pitävän ostella\nlahjoja ensin ja kävellytellä kahviloissa ja puistoissa ja aloittaa\nkaikinpuolin hienommin kuin ammattilaisten kanssa.\n\nEi näkynyt liikkuvia. Yksi tyttö tulla heippasi verkkaisin askelin.\nMikähän lienee ollut.\n\nTuli lähemmäksi ja tuttavia olikin. Mandi-likka, poikien heila, lihava\ntytön pullikka. Palveli apteekkarilla, ja oli semmoinen kaikkien\nkuljeteltava.\n\n— Päivää Lassi! Jätä se torrakkosi ja tule uimaan!\n\n— Ei passaa, sattuu herroja tulemaan ja paikka on tyhjä.\n\n— No mitä siitä... joutavat olla herrat sen aikaa sijassa.\n\nMandi nauraa virnisteli ja vinkkaili silmää pojalle.\n\n— Milloinkas olet Sallia viimeksi laituutellut?\n\n— Mitä sitten?\n\n— Muuten vain. Sulle ei taida muut kelvatakaan kuin Salli. Eikö se jo\nala liiaksi hinkkautua, kun sitä jokainen...?\n\nOlipa tytöllä suuta.\n\n— Mitähän tehnee. Taitaisit sinäkin tulla vaikka tällaisen pojan kanssa?\n\n— Mikäs sinulla on vikana. Tule vain uimaan, sielläpähän sitten näet.\n\n— Ei tästä nyt uskalla... sitten iltasella.\n\n— Missä ja minä aikana?\n\n— Kantasen kahvilan nurkalla kahdeksan aikana.\n\nNainen virnotti.\n\n— Mutta onko sulla rahaa?\n\n— No on aina vähin sitäkin.\n\n— Kyllä sitten tullaan.\n\nNainen meni ja vilkutteli vielä silmää pojalle. Oli saanut taas uuden\npyydystetyksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTornikello löi puoli kahdeksan, kun Lassi astui sisään kahvilaan.\nSiellä oli kirjavaa väkeä. Sotilaita ja työmiehiä. Keski-ikäinen,\nlevottomasti pälyilevä nainen seisoi pöydän takana.\n\nMiehet istuivat pöytien ääressä vilkkaasti keskustellen. Jokaista\nsisään tulijaa tarkasteltiin uteliaasti ja jos tämä ei näyttänyt\nepäilyttävältä, jatkui keskeytynyt keskustelu.\n\nLassi meni rohkeasti tarjoilupöydän luo ja lähensi suutaan naisen\nkorvaan, samalla nauruntapaista tavoitellen.\n\n— Pitäisi saada »punaista kahvia».\n\nNainen katseli häntä tarkastellen. Lieneekö epäillyt.\n\n— No mitä p—lettä! Onko täällä asiamies?\n\nNainen naurahti.\n\n— On kyllä. Tulehan tänne.\n\nMentiin kahden huoneen läpi keittiön viereiseen kamariin. Siellä oli\nkaksi miestä tupakansavun ympäröimänä, laskien rahoja pöydälle.\n\n— Mitä sinä haet? kysyi toinen.\n\n— Oli tällä tunnussana, sanoi nainen ja seisoi kädet ronkilla pöydän\nvieressä. Toinen, uniselta näyttävä mies harasi häntä kädellään.\n\n— Oleks' sitte meirän miehiä? Tuoss' on sikaari, sanoi pojalle.\n\nPojasta tuntui olo hieman epävarmalta. Jos tämä paljastuisi, niin mitä\nsiitä seuraisi?\n\nSetelipinot pöydällä houkuttelivat. Siinä olisi hänenkin osuuttaan.\nRehevä, raharunsas elämä kangasteli, ja kun kuitenkin tässä hänkin\noli siihen luokkaan kuuluva, niin mitäpä pelkäämään. Kyllä ne asiansa\nsalassa hoitavat.\n\n— No mitä helvettiä! Etkö sinä osaa puhua?\n\n— Niin no... osaan kyllä. Ja teen mitä käsketään. Mies joka siitä\npuhui, sanoi korvattavan.\n\n— Rahan erestäks' sää sitten toimitkin. Tairat olla vain niitä\nkepulimiehiä? Mutta saman tekevä. Jos sinussa on miestä, niin kyllä se\nkorvataan.\n\n— Tiedätkö, kuinka paljon teidän pojissa on meidän miehiä? kysyi toinen\nmiehistä.\n\n— En osaa sitä niin sanoa, mutta eiköhän puolet liene...\n\n— Ei kai niitä niin paljoa... tuntui sama mies epäilevän.\n\nLassille työnnettiin lentokirjasia kouraan ja setelitukko toiseen ja\nannettiin ohjeita.\n\n— Ja jos p—le toisin teet, niin silloin seinää vasten. Kyl' me sut\ntavataan. No morjes sitte!\n\nLassi tunki kirjaset ja setelit poveensa, ja kiirehti suoraa päätä\nulos. Kahvilan puolella oli tuttuja poikia, jotka huikkasivat hänen\njälkeensä ja pyysivät jäämään pöytäänsä, vaan Lassin oli ensin saatava\nilmaa keuhkoihinsa. Mikä lienee ollut, että ihan henkeä salpasi?\n\nLassi käveli katuviertä. Ei oikein uskaltanut katsoa vastaan tulijoita\nsilmiin. Tuntui niinkuin olisivat tietäneet jotain ja epäilleet. Sieltä\ntuli komppanian päällikkö ja vaivoin sai hän itsensä asentoon.\n\nPoika muisti, että Mandi oli luvannut tulla kulmaan kahdeksan ajoissa.\nMihin hän nämä rahansa ja kirjansa panisi? Ne olivat paidan ja ihon\nvälissä ja hän oli luvannut mennä uimaan. Mandi saattaisi varastaa\nhänen rahansa. Mutta voihan hän ne siellä sulloa vaikka kiven alle.\nSanoo vain Mandille menevänsä metsässä käymään.\n\nTurvallisuuden tunne alkoi vähitellen palata. Ei kai tässä käy\nhullummin hänelle kuin muillekaan. Jakaa vain senlaatuisille pojille\nkirjat ja osan rahoista. Niin paljoa ei olisi pakko antaa kuin\nkäskettiin. Olihan oma palkkio runsas, mutta sitä voisi lisätä toisten\nosasta. Taisi olla ihan useita tuhansia hänen povessaan. Kympin pari\nottamalla jokaisen osasta olisi pitkäksi aikaa rahoja heitellä tytöille\nja mihin vain.\n\nTuli yhtäkkiä voimakas hyvän olon tunne. Joku kasarmiherroista tuli\nvastaan ja nyt voi jo tehdä oikein ryhdikkäästi kunniaa.\n\nTuollapa Mandi tulikin. Kas kun oli valkoiset kengät ja sukat kuin\nherrasneidillä.\n\n— Hei, hei! Jokos mennään? Toiset pojat kyttäsivät, etten ennen\npäässyt. Tule pian, ennenkuin huomaavat, visersi naikkonen.\n\n— Ensin kaupungin paraaseen kahvilaan, rehenteli Lassi. Ei tämä poika\nnoin vain...\n\n— Oho, onkos niin paksusti rahoja?\n\n— No aina vähin.\n\nMentiin kahvilaan, jonka Mandi tiesi hienoimmaksi.\n\n— Minä teen tilauksen, saanko?\n\n— Pyydä vain mitä mielesi tekee, kyllä täällä maksetaan.\n\nPöydän ääressä muisti Lassi että rahat olivat povella. Miten niitä\nsieltä kaivaisi? Päivällä mieheltä saatu kymppi ei kai riittäisi.\nTaitaisi herättää huomiota, jos tässä rupeisi rahojaan kaivelemaan.\n\n— Kuule, missä täällä on ulkohuone? supatti hän tytölle.\n\n— Mitä, sinä aiot karata. Ei se peli vetele.\n\n— Ole hurjailematta. Jäähän tähän minun lakkini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan rannasta meni Lassi kasarmille. Pihamaalla oli oman\npataljoonan poikia. Yhden, jonka tunsi aivan mustanpunaiseksi, kutsui\nhän syrjään ja kertoi tälle asiasta, jonka oli ottanut suorittaakseen.\n\n— Auta sinä minua ja saat hyvän korvauksen. Ne antoivat rahojakin.\n\n— Älä!\n\n— No tuos on heti, jos et usko!\n\nKaveri sai setelin.\n\n— Voi saameri! Tämähän oli jotain. Ja kyllä täällä niitä on paljon ja\nkyllä kaikki salassa pysyy. Anna vain tänne niitä lehtisiä. Nukkumaan\nmennessä annan pojille.\n\nIsänmaan uskolliset vartijat lähtivät reilulla päällä nurkan takaa.\n\nValkoinen Ja musta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRisto istui rantakivellä pää käsien varassa. Mietteet kulkivat kotona.\n\nSiellä häärii työväki niityllä. Aamulla on jo auringon noustessa\notettu selkään eväät ja viikatteet ja kiemuroivaa, kasteista polkua\nmyöten on menty niitylle. Koneniittäjä tulee vastaan, taluttaen märkiä\nväsyneitä hevosia. Itse hän ei väsymystä tunnekaan. Yön vilpoisa ilma\nja voimakkaat tuoksut ovat karkottaneet unen ja poistaneet väsymyksen.\nKyllä hän sen tiesi, oli itse ollut niin monta yötä konetta ajamassa.\n\nPäivällä ovat jo naisetkin haravoineen mukana ja päivällislepo on\nsuloinen ladon kupeella.\n\nOnkohan Elina Särkän niityllä? On se aina ennen ollut. Kun olisi kotona\nja kotiniityllä, voisi pistäytyä Särkän puolelle Elinan luokse.\n\n— Mitä mies miettii?\n\nRisto heräsi ja kääntyi katsomaan. Villehän se oli, tunsipa sen jo\näänestäkin.\n\n— Kotipuolen asioita vain.\n\nVille katseli sopivan kiven istuimekseen.\n\n— Sinnepä ne ajatukset kulkevat, myönsi Ville.\n\n— Sinunkin, vaikka on miehellä tyttö täällä.\n\n— Vain puoliksipa se poistaa koti-ikävän. Onhan, että on jonka luokse\nmenee, kun ikävä alkaa raastaa.\n\n— Onkohan tämä koti-ikävä tosiaankin lapsellisuutta vai mitä, arveli\nRisto. Siitä kärsivät täällä kaikki kunnon pojat. Polsevikit eivät näy\nvälittävän, hauskaa kehuvat olevan hutsujensa kanssa.\n\n— Kun saisi edes heinä-ajan olla kotona.\n\nVaiettiin. Kaupungista kuului kirkonkellojen soitto ja rattaiden\nräminä. Pojat puhuivat mielitietyistään. Se oli kuin kahden kylläisen\nsydämen purkamista. Villekin sanoi rakastavansa tyttöään niinkuin vain\nmies voi rakastaa. Kertoi hänestä kaikkea toverilleen.\n\n— Kohta kihlaudumme, ja kun saan loman, niin vien hänet kotiani\nkatsomaan. Kirjoitin siitä jo siskolle ja äidille.\n\nPojat nousivat kävelemään rantatielle. Ei ollut vielä kiirettä\nkasarmille ja kaupungilla hyppääminen ei huvittanut.\n\nJoku sotapoika oli tullut sinne heilansa kanssa kuhertelemaan. Pojat\netenivät vielä vähän matkaa. Ei kuulunut muuta kuin laineiden hiljainen\nlipatus rantakiville.\n\nMuutaman pensaan varjossa oli rakastava pari istumassa. Eivät\nhuomanneet tulijoita.\n\n— Katso, tuollakin on... sanoi Risto.\n\nVille seisahti ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. Siellähän oli hänen\ntyttönsä toisen sylissä!\n\n— Perkele! sähähti poika hampaittensa lomasta. Tule pian ja ole hiljaa.\n\nPojat saivat hyvän piilopaikan, josta heitä ei huomattu. Ville\ntähysteli oksien lomitse, kädet nyrkiksi pusertuen ja aukoillen,\nsilmissä outo kiilto.\n\nRisto oli hämmentynyt niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän kuvitteli\nolevansa Villen asemassa ja raju viha kuohahti hänessä. Että tyttö\nsaattoi olla noin kavala ja häpeämätön! Kaikkea kaunista oli hän\nuskotellut Ville paralle ja teeskennellyt olevansa toinen kuin oli.\n\nOlivatko kaikki tytöt samanlaisia? Mitä jos Elinakin?\n\nRisto oli kuullut tuosta tytöstä vain hyvää ja nähnyt hänet monta\nkertaa ja ollut valmis itsekin uskomaan hänet kunnon tytöksi.\n\nPoika halaili ja puserteli tyttöä. Tyttö ei vastustellut, salli\ntapahtua kaiken.\n\n— Etkö mene lyömään luota roistoa? kähisi Risto.\n\n— En. Rypeköön saatana vain kenen kanssa haluttaa. En koske mokomaan\nelukkaan sormellanikaan enää! Voi helvetti!\n\nKuhertelijain lemmensyleily ei ollut vielä lopussa, kun Ville hyökkäsi\nkuin eläin piilopaikastaan ja karjasi:\n\n— Sinä saatana petit minut!\n\nKauhu kivetytti heidät paikoilleen. Poika, joka oli samasta\nkomppaniasta kuin Villekin, hävisi pakoon, mutta tyttö jäi paikoilleen,\npunastuneena ja häveten.\n\n— Tule Risto, mennään pois! Ei kannata enää ajatella oikeata rakkautta.\nKaikki ovat samanlaisia.\n\nRisto ajatteli Elinaa.\n\n— Eivät nyt sentään kaikki. On niitä vielä oikeitakin...\n\n— Ei yhtään. Kun on vain semmoinen, joka osaa _sitä_ puolta pyydystää,\nniin kyllä heltiää.\n\nVille pyyteli toveriaan istumaan. Näytti niinkuin ruumiin voimat\nolisivat häneltä loppuneet.\n\n— Että Kaarin saattoi olla todellakin tuollainen, sanoi Risto,\nosaamatta muutakaan sanoa.\n\nVillen pää oli painunut käsien varaan ja hänen hartiansa kuin\nkumartuneet äskeisestä kokemuksesta.\n\n— Kaarin tai muu, samantekevä. Samanlainen se voi olla sinun Elinasikin.\n\n— Voi älä puhu...! hän nyt ei ainakaan...\n\n— Kun sanon suoraan, olen kuullut jonkun sanovankin hänestä semmoista.\n\n— Puhu tarkemmin!\n\n— Se on pian sanottu. Muuan kuljeksiva mies sitä viime kesänä kertoi.\nOli töissä meillä ja oli ollut Särkässäkin ja sanoi, että komea se on\nSärkänkin tytär oman kyläläisilleen, mutta kelpasi sille reisupojan\nrakkaus. Ei ole parempi kuin muutkaan.\n\n— Semmoisien sällien sanoihin ei osaa luottaa, virkahti Risto, mutta\ntunsi siltä kuin kyyn pistävän povessaan. Olihan Kaarinkin ollut\nolevinaan oikein vihainen sellaisesta ja kuitenkin kelpasi.\n\n— Sellaiset ne ovatkin parhaita viettelijöitä. Kyllä minä ne tiedän.\n\nKasarmille mennessä virkkoi Ville:\n\n— Nyt minä en enää ihmettele, että pojat ovat sellaisia, varsinkin\ntäällä kasarmilla... kun kerran ei ole naisissa vastustajaa...\n\n— Sanoinhan kerran sinulle, että kaupunkitytöt ovat mitä sattuu. En\ntosin Kaarinia epäillyt, sanoi Risto.\n\nVille naurahti kolkosti.\n\n— Ovat muka maalla parempia. Samoja salasyntisiä. En luota minä\nainakaan kehenkään tämän jälkeen. Elän kuin toisetkin.\n\n— Et nyt kuitenkaan niin tekisi, koetti Risto sanoa. Löytyyhän se vielä\nkunnon tyttö sinullekin.\n\n— Ei maksa vaivaa puhua.\n\nRisto vaikeni. Omia epäilyksiä Elinan suhteen torjuessa oli kylliksi\ntyötä. Rakkaus kielsi uskomasta mitään pahaa ja epäilemästä, mutta\njokin outo rauhattomuus oli hänet kuitenkin vallannut äsken kuulemansa\nja näkemänsä jälkeen.\n\nMiksi hänen pitikin sattua näkemään äskeistä ja miksi Ville kertoi\nkuulemiaan puheita?\n\nVaikka niitä semmoisia ei kyllä kannattaisi ajatella. Kostopuheita, kun\nei saada mieleisekseen. Ei muuta.\n\nRisto tunsi vähitellen rauhoittuvansa. Villen suru vain säälitti.\nKunnon poika. Aina koettanut elää oikein ja noin käy.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMajamäen pellonpäässä, aukealla kentällä oli suojeluskunnalla\nharjoitukset. Tähän suojeluskuntaan kuului monen ikäistä väkeä.\nIkämiesjoukkueessa oli talojen isäntiä ja torppien känsäkouraisia\nmiehiä. Kaikki suuren paikkakunnan miehet olivat mukana, paitsi ne,\njotka uskoivat suojeluskunnissa olevan luokkapuolueen leiman, sekä\ntyöläiset läheiseltä valtion työmaalta.\n\nMajamäki istui kivellä ja katseli miesten rivakoita liikkeitä ja\nreipasta ryhtiä. Ajatukset liikkuivat nykyisessä ja menneessä\najassa. Tuli mieleen suuren runoilijan Vänrikintarinat suomalaisista\nsankareista. Oli olemassa nytkin sankareita. Isäin henki oli säilynyt,\nvaikka luultiin, ettei se enää eläisi kuin tarinoissa.\n\nMiehissä, jotka vapauttivat maan, oli sitä, ja tuossakin joukossa, joka\nhartaana ja peltomiehen sitkeydellä teki temppuja, oli sankarihenkeä.\nSe ei hevin luopuisi vapaudestaan.\n\nTuossa joukossa oli mukana myöskin se yhteiskunta-aines, joka työn\nkautta koetti turvata yhteiskunnallistakin asemaansa.\n\nKaikki ne torpparit, jotka työllään ja uurastamisellaan olivat saaneet\nriippumattoman aseman, olivat mukana. Heistäkin oli takavuosina\njoutunut suurin osa harhailemaan yhteiskunnallisen asemansa parannusta\nhakiessaan vieraille vesille, multa nyt oli heistä jo se osa palannut,\njolla oli varmat toiveet olojensa korjautumisesta.\n\nLähellä sijaitsevan valtion työlaitoksen miehistä oli osa tullut\nkatselemaan suojeluskunnan harjoituksia.\n\nKompa- ja pistosanoja sateli heidän joukostaan. Miehet olivatkin sitä\nainesta, joka odotti uutta vallankumousta ja rakenteli kommunististen\nmääritelmien varaan uutta yhteiskuntaa. Se osa ei liioin välittänyt\nparannuksistakaan, vaan olisi tahtonut elää työtönnä toisten\nkustannuksella ja harjoitti salaa ja julkisesti kapinakiihotusta.\n\nSiinä olivat rakentajat ja alasrepijät vastakkain. Useammat\nsivussaseisojista pilkistelivät aidan takana. Eivät kehdanneet edes\nrehellisesti tulla katsomaan. Sieltä syrjästä oli parempi heitellä\nherjaussanoja ja nauraa räkätellä.\n\nMajamäki kuulosti mitä siellä sanottiin.\n\n— On ne syötetyn näköistä väkeä.\n\n— Kuulkaas miehet, eiväthän nämä mitä suojeluskuntia...\nelintarvelautakuntiahan ne ovat. Annetaan kurjalistolle lyijyä, jos\nrupeavat leipää ja oikeutta vaatimaan.\n\nMajamäki naurahti. Miesparkojen viisastelut olivat kovin tyhmiä.\n\nTorpan miehiä ja niitä talojen vuosipalkkalaisia, jotka olivat\nriveissä, pilkattiin eniten.\n\n— Eivätkö nuo saane tuosta verohelpotusta.\n\n— Niin, ja isäntiähän heistä nyt tehdään.\n\n— Kyllä nyt rengitkin saavat likisteliä talojen tyttäriä, kun ovat\nsuojelemassa porvarien henkeä ja omaisuutta.\n\nMajamäki aikoi mennä ajamaan rähisijöitä peltonsa aidan takaa, vaan\njätti sikseen. Mitäpä se olisi hyödyttänyt. Ei heille kukaan mitään\nvoinut. Olisivat joutaneet parannuslaitoksiin, valtion pakkotyöhön\nyhteiskuntaa mädättämästä.\n\nHarjoitukset loppuivat ja muutamia isäntiä tuli Majamäen puheille.\nKeskustelu kääntyi kohta sotalaitokseen.\n\n— Kasarmit pitäisi olla maalla ja pojilla muutakin opetusta siinä\nsivussa, ei vain aseen käyttöä, sanoi joku miehistä.\n\n— Samaa olen minäkin ajatellut. Eivät ole kaupungit sopivia paikkoja\nkasarmeille. Ei siellä kunnollista synny.\n\n— Se on paikalleen sanottu, myönsi Majamäki. Näkyvät siinä muut olevan\nsamaa mieltä kuin minäkin. Minä luotan vain näihin suojeluskuntiin\nmaanpuolustuksessa ja muussa semmoisessa sisäisessä järjestyksessä,\njatkoi hän. Jos ei näitä olisi, niin hukassa oltaisiin.\n\n— Ja kun kerran vakituista sotaväkeä tarvitaan, niin keskikesän aikana\npojat omille pelloilleen ja muu aika vuodesta sotapalvelukseen.\nMuutamat aselajit vain joka-aikaisiksi ja rajojen vartijat.\n\n— Niin, saahan tästä haastaa, mutta mitäpä ne meidän turpeenkääntäjien\nmielistä. Herrat ovat viisaampia.\n\nPuhe siirtyikin muihin asioihin, oman suojeluskunnan tarpeisiin.\nTalvipuvut pitäisi saada miehille.\n\n— Majamäen aitassa näkyy olevan valtainen pino sarkapakkoja. Niitä\neivät talonmiehet tarvitse puoliakaan. Sieltä saa suurkiitoskaupalla,\nkun vaan käy hakemassa, lupasi Majamäki.\n\n— Ja ostamalla saa lisää, minä annan rahaa, lupasi toinen ja kolmas.\n\nYhteisen asian eteen oli jokainen valmis jotain antamaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVierähti muutamia päiviä. Ville oli syöksynyt surunsa ajamana kuin\nuhalla poikien mukana hurjastelemaan. Risto koetti estellä, mutta\nturhaan.\n\n— Ei se, veli hyvä, maksa puhua... muutenkin tämä elämä täällä\nöllöttää. Punaiset saavat aivan vapaasti akiteerailla ja kiihottaa\nrauhallisiakin poikia. Kun täällä ollaan vielä ensi kevääseen, niin\neikö tuota tultane mekin punaisiksi.\n\nRisto naurahteli toverinsa kiukulle, vaikka myönsi niin olevankin.\n\n— Kyllä me saamme jo hävetä kaikinpuolin suojeluskuntalaisia. Ei ole\nryhtiä eikä mitään. Tällaiset joukot muka maanpuolustajia, joissa kohta\ntoinen puoli polsevikkeja.\n\n— Mutta täytyyhän olla vakituinen armeija, sanoi Risto.\n\n— Niin täytyy mutta miksi se on sitten tällaista... Kyllä pitäisi\nsuojeluskuntia vahventaa.\n\n— Punaisetpa vaativat entisiäkin hajottamaan.\n\n— Yhtähyvin kuin armeijaakin.\n\n— Kyllä on sekaista.\n\n— Niin on.\n\n— Eikä taida selvää tullakaan.\n\n— Kyllä totuus ja oikeus kerran vielä jää voitolle, sanoi Ville. Mutta\nhänestäkin tuntui niinkuin yhteiskunta-oloissa olisi jotain epäselvää\nja sairasta olemassa.\n\nEi puhuttu enää siitä. Pojat lähtivät postiaan ottamaan.\n\nRisto odotti Elinalta kirjettä, mutta saikin vain Aililta, sisareltaan.\n\n » — Isä on hyvissä voimissa ja kulkee työmailla. Heinänkorjuu onkin jo\n lopussa ja suojeluskunnan juhlat sattuivat aivan kuin loppiaisiksi.\n Paljon oli väkeä ja suuremmeistä oli. Torvisoiton mukaan saatiin\n tanssiakin. Elinasi oli näytelmäkappaleessa ja hyvin se pelaaminen\n heiltä sujui Kivimäen Kallen kanssa. Olisi mielestäni vähempikin\n riittänyt, kun kerran on toisen omaksi lupautunut, kuten Elinakin.\n Eihän tästä pitäisi puhua sinulle, mutta Elinasta on kerrottu, että\n hän olisi ollut Kallen kanssa lähemmissäkin suhteissa sen jälkeen\n kun sinä läksit lomaltasi. Meidän uusi isäntärenki kertoi jotain\n sellaista nähneensä hevosia hakiessaan Särkän laitumelta, kun olivat\n sinne menneet. Tuli puheeksi, tietysti leikillä vain, kun lavaa eilen\n purettiin, se Elinan ja Kallen näytteleminen. Jaakko sanoi siihen että\n »mikä ihme se... kovin rotevasti ne halailivatkin tuolla Suvimäen\n rinteessä». Ei Jaakko tiedä mitään sinun ja Elinan suhteesta ja sillä\n kai sanoikin. Koetin tutkia, että »miten ne halasivat», mutta Jaakko\n nauroi vain. Kerron tämän siksi, että kirjoittaisit Elinalle ja\n vaatisit selvyyttä. Olen sinusta siksi ylpeä, etten soisi sinun olevan\n kaikkien yhteisellä ja kun tiedät, että meidän suvussa ovat olleet\n ankaria siinä suhteessa itselleen niin on sitä silloin toiseltakin\n vaadittava. En tämän perusteella mene väittämään onko asiassa perää,\n ja saattaahan sen näyttelemisenkin ymmärtää muutenkin, mutta joka\n tapauksessa voit kirjoittaa Elinalle.\n\n En minä hänestä päällepäin uskoisi mitään huonoa. Äläkä tämän takia\n häntä jätä. Ja ehkäpä hänet itse tunnetkin paremmin kuin muut. Siksi\n kerroin, että olen välitön ja suora sisko sinulle.»\n\nKirjeessä oli vielä muutamia sanoja, mutta ne häipyivät Ristolta\nhämärään.\n\nOdottamaton isku oli kohdannut häntä, jos kerran asia niin oli kuin\nsisko kertoi.\n\nOliko siis Elinakin kaksinaamainen niinkuin Villen mielitietty oli\nollut? Eikö maailmassa enää voinut luottaa mihinkään?\n\nKauan istui Risto vuoteensa laidalla ja luki kirjeen aina uudelleen ja\nuudelleen.\n\nMiksi Elinalta ei tullut edes kirjettä?\n\nOlihan hän tosin muutamia päiviä sitten kirjoittanut.\n\nVille tuli Riston luokse kyselemään syytä toverinsa synkältä näyttävään\nmielialaan.\n\nEihän Risto voinut olla puhumatta. Täytyihän edes mieltään keventää.\n\n— Semmoisia ne ovat, vakuutti Ville, ja lisää kaikenlaista puhumalla\nsai Riston herkän mielen yhä enemmän katkeroitumaan.\n\n— Sanopa Ville, mikä nainen oikeastaan on? sanoi Risto.\n\n— Petturi ja saatana! Jos en olisi minäkään rakastanut niinkuin\nrakastin... ja jos joku olisi semmoista kertonut Kaarinista, en olisi\nuskonut. Parasta kun en olisi sitä kohtausta nähnytkään. Rakastan häntä\nvieläkin ja...\n\nVillen ääni takertui kurkkuun.\n\nPäät kumarassa istuivat miehet vuoteensa laidalla.\n\n— Helvetti! Mitäs tässä suremaan... Tule, mennään tanssiin\npyörittelemään näitä kukkasia.\n\nRisto epäröi.\n\n— Tule pois. Ollaan me niinkuin muutkin.\n\n— Sama kai se on. Kai sitä mekin osataan halata, kun se kerran näin\nmenee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValssin sävel soi valittavana ja kaipaavana. Risto tanssi hurjasti.\nMelkein kohona piti hän tyttöä. Tytöllä oli pehmeä povi ja taipuisa\nvyötäinen. Paljas käsivarsi oli täyteläinen ja iho kuin samettia. Tyttö\nhymyili hänelle punaisella, viekoittelevalla suullaan ja Risto puristi\nsilloin tyttöä lujemmin.\n\nTanssin väliajalla vei Risto tytön kursailematta hämärään sivuaulaan\nja mitään sanomatta suuteli häntä; ja sinä hetkenä tunsi hän itsessään\njotain menevän alaspäin huimaavaa vauhtia.\n\n63\n\n— Mikähän sinäkin olet, mietti Risto tanssin väliajalla katsellessaan\ntyttöä. Olet kai luvannut olla jonkun oma kokonaan ja jakamattomasti\nja äsken annoit suudella itseäsi ja hymyilet- ja makeilet nyt kaikin\ntavoin minulle. Et ole työläistyttö, etkä konttorineiti, joita enimmän\nsyytetään kevytmielisyydestä, vaan oikea porvarisneito, ehken hyvinkin\nvakavien vanhempien lapsi ja hyvin kasvatettu. Mutta näen, että olet\nvalmis kaikkeen ja minä otankin sinut tänä yönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRisto palasi tytön luota raskaissa mietteissä. Itsesyytös painoi häntä\nmalmin tavoin. Hän oli näkevinään edessään vanhan Majamäen kasvot,\njoissa oli surullinen ilme.\n\nJa vielä toisetkin kasvot surullisemmat ja kyyneleiset tulivat hänen\nkatseltavikseen ja hiljaisella äänellä tuntui tyttö kysyvän:\n\n— Tiesitkö varmasti todeksi mitä kuulit? Miksi et tahtonut kysyä ensin\nminulta? Eikö rakkaus olekaan luottamusta?\n\nSe sattui kipeästi, mutta poika koetti väittää omaksi edukseen:\n\nSisko ei valehtele, hän tietää ja kun sitä jo toinenkin sanoi. Kyllä ne\nosaavat sitten kaunistella itseään, kun asiasta kysymys tulee.\n\nKyyneleiset kasvot hävisivät, mutta toiset vakavat ja syyttävät jäivät\nhäntä katselemaan.\n\n— Taisit hukata tänä yönä parhaasi, poika, ja siinä sivussa se meni\nkoko suvun kunnia. Mitä siitä, jos muut eivät sitä tiedä, itse sen\ntietää kuitenkin. Helppo sinun on nyt ensimäisen kerran jälestä luisua.\n\nEhkä niin onkin, myönsi Risto. Himo kipenöi jo kuin myrkky suonissa.\nVaikea sitä olisi nyt jo tappaa, ja täällä olivat kuin niljaiset kädet\nvetämässä syvyyteen.\n\nPäätä pakotti ja kylmä hiki kohosi otsalle. Jos olisi ollut kotona,\nolisi voinut mennä tytön puheille ja saada selvyyden ja tällaista\nhäpeää ei olisi tullut.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRisto kirjoitti Elinalle. Hän tunsi tarvetta olla rehellinen. Jos hän\nnyt ei puhuisi suoraan, ei hän voisi enää sen perästä kunnioittaa\nitseään. Isä oli kerran sanonut: »Majamäet ovat olleet aina kunnian\nmiehiä, ja koettaneet olla muille sitä mitä itselleenkin.» Hän oli\nkasvattanut lapsiinsa rehellisyyden tuntoa, ja saanut olla työhönsä\ntähän asti tyytyväinen. Lapset puhuivat kaikki asiansa isälle, vielä\nennemmin isälle kuin äidille.\n\nSitä ajatellessaan huomasi Risto, että hänen on kirjoitettava myöskin\nisälle.\n\nSe olisi raskas tehtävä. Tieto olisi Majamäenlaiselle isälle liian\nmasentava. Mutta ei auttanut. Pitäisi hävetä vielä enemmän, jos isä\nsaisi sen muualta tietää.\n\nEnsin kirjoitti Risto Elinalle:\n\n »— — — Minun on kovin vaikea sinulle puhua siitä, josta nyt aion.\n Mutta ollakseni rehellinen sinulle ja itselleni täytyy minun.\n\n Sain kotoa kirjeen, jossa sanottiin, että sinä seurustelisit Kivimäen\n pojan kanssa ja vieläpä hyvin vapaasti ja että tämä olisi aivan\n varmasti nähtykin. Jos olisi tätä kerrottu muualta kuin kotoa, —\n vaikka ei ole sielläkään sitä tahdottu vakuuttaa aivan todeksi —\n niin en olisi siihen tietysti kiinnittänyt mitään huomiota. Samoihin\n aikoihin, kun sain kirjeesi, tapahtui täällä jotain, josta kerron\n myöhemmin ja olin kuin mieletön. Menin tanssiaisiin ja myöhemmin tytön\n luokse ja arvaat mitä tapahtui.\n\n Mutta mitä tapahtui, se tapahtui suurimmassa epätoivossa ja voit\n arvata, että päiväni ovat nyt raskaat.\n\n Että ymmärtäisit minua ja johdatinta rikokseeni, kerron tässä mitä\n äsken lupasin.\n\n Ville, hyvä ystäväni »löysi» täällä tytön ja rakastui häneen,\n tietysti, ja tyttökin sanoi rakastavansa ja ehkäpä rakastikin häntä.\n Tyttö on täällä nauttinut kaikkien luottamusta ja kunnioitusta, eikä\n kukaan ole hänestä puhunut muuta kuin pelkkää hyvää. Olen nähnyt tytön\n ja keskustellutkin hänen kanssaan ja jos joku olisi puhunut hänestä\n pahaa, en olisi uskonut.\n\n Olimme sitten Villen kanssa rannikolla eräänä päivänä ja — tyttö on\n siellä toisen hyväiltävänä ja poika saa tehdä hänelle mitä haluaa.\n\n Ville kauhistui niinkuin minäkin. Siitä tytöstä ei olisi mitenkään\n voinut sellaista uskoa. Ja nyt täytyi kuitenkin. Ville on nyt\n heittäytynyt aivan kokonaan tällaisten tyttöjen kanssa elämään. Ei\n sano uskovansa, että oikeata rakkautta on olemassakaan ja sellaisia\n naisia, joihin voi luottaa. Äsken hän kertoi, että hänelle kävi näin\n jo toisen kerran.\n\n Sain juuri silloin kirjeen, jossa seurustelustasi puhuttiin ja en\n voinut harkita asioita enää järjellisesti.\n\n Minä en tahtoisi uskoa sinusta semmoista ja nyt pyydän anteeksi\n rikostani, jos anteeksi voit minulle antaa. Jos olisin ollut kotona,\n ei näin olisi käynyt. Kuultuani sinusta pahaa, olisin tullut luoksesi\n ja sinä olisit selvittänyt asian ja kaikki olisi taas ollut niin kuin\n ennenkin.\n\n Tähän en ehken olisi joutunut, jos ei sukuni olisi ollut niin varmaa\n ja samalla ankaraa näissä asioissa. Odotan nyt anteeksiantoa ja\n selvitystä sinulta. Mitä minä nyt sanon isälleni? Hänenkin surulliset\n ja syyttävät kasvonsa minä näen edessäni. Voi minua! Jos vielä kaikki\n se kaunis, joka oli meidän välillämme, särkyy, niin mitä minusta\n tulee? Silloin Majamäen suku menettää viimeisen, ainoan oksan, se\n taittuu. Pelastun, jos poistat epäilykseni ja annat minulle anteeksi.\n Odotan sitä. Risto.»\n\nIsälleen kirjoitti Risto suorin sanoin asiasta, selittäen syyt ja\ntoivoen kaiken tulevan hyväksi jälleen.\n\nIsältään toivoi Risto anteeksi saavansa, vaikka tiesikin, että häneen\nkoski tällainen heikkous suvun jatkajassa.\n\nVoisiko Elina antaa hänelle anteeksi?\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOli maan suojeluskuntien paraadi kaupungissa ja sotapojat saivat lomaa\nsiksi päiväksi.\n\nRisto odotti joukkojen saapumista kaupungin ulkopuolelta kaupunkiin.\n\nSiellä ne tulivat.\n\nNiinkuin raskaat malmiaallot olisivat vyörähdelleet. Maa kumisi heidän\njalkojensa alla ja kasvot olivat kuin vaskeen valetut. Sitä katsellessa\nsuoristui selkä ja käsi olisi tahtonut nousta kunniaa tekemään.\n\nSieltä he tulivat pelloiltansa ja vainioiltansa, metsien raikkaasta\nhuminasta ja terveen luonnon keskeltä. Jokainen liike oli kuin\nteräsjousen heilahdus.\n\nNämä samat miehet olivat kerran jättäneet kotinsa ja peltonsa, kun\nvapaus oli hiuskarvan varassa. Olivat lähteneet ainoina aseinaan miehen\nkunto ja usko oikeuden voittoon.\n\nNämä miehet eivät tahtoneet alistua orjuuteen.\n\nEivätkä tahtoisi vastakaan. Vapaana humisi heidän metsänsä ja järvensä,\nvapaana tahtoivat he itsekin astua aurojensa jälessä. Ei mikään mahti\ntulisi tätä voimaa kaatamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoukkoja tuli yhä. Jokaisella sama ryhti ja jalanpoljenta. Risto tunsi\nposkensa kostuvan. Tuossa joukossa hänkin olisi saanut nyt olla, jos ei\nolisi täällä ollut. Nyt hän ei ollut mitään. Särkynyt epätoivoinen olio.\n\nToistenkin samanmielisten kasvoilla näkyi liikutus. Hekin olisivat\nvarmaan tahtoneet olla samassa joukossa, eikä kasarmin kuolettavassa\nikävässä, katunaisien vieteltävänä.\n\nVille seisoi hammasta purren, hilliten liikutustaan. Hänen kasvonsa\nolivat tuskasta vääntyneet.\n\nPunaiset seisoivat velttoina, allapäin. Se voima, joka vaelsi siinä\nkuin malmiaaltoilu heidän ohitseen, olisi heille voittamaton.\nHeidän täytyisi sen ase joukon turvin oppia ymmärtämään, että uutta\nyhteiskuntaa rakennetaan vain rauhallisin keinoin, ilman veren\nvuodatusta. Ne kapinoitsijat, jotka luulivat saavansa tulevaisuudessa\nelää työttöminä ja tehdä yhteiseksi rehellisen työmiehenkin työn\ntulokset, pyyhkäseisi tuo joukko kuin akanat tuuleen.\n\nRistoa ei haluttanut palata kasarmille. Heti tämän jälkeen olisi siellä\ntukehtunut.\n\n— Mennään, Ville, kävelemään, pyysi hän toveriaan. — Nyt pitää saada\nraitista ilmaa keuhkoihin ja liikuntoa ruumiille.\n\nHe olivat jo päässeet kaupungin ulkopuolelle, kun Ville virkkoi:\n\n— Teki hyvää nähdä heitä. Sai taas luottamusta tulevaisuuteen.\n\n— Niin, ja tämä elämä täällä häipyi hetkeksi olemattomiin. Olin\nastuvinani koko ajan heidän riveissään. Siellä oli mukana tuttuja\ntorpan miehiäkin.\n\n— Ja niitä tulee sinne enemmän, kun jokaisella vähäväkisellä on\nriittävät toimeentulon mahdollisuudet maasta. Vai mitä sinä luulet?\n\n— Uskon sen hyvinkin. Maattomat kääntävät kyllä syystäkin selkänsä\nsille liikkeelle ja monet heistä pitävät sitä puoluelaitoksena,\nvarsinkin ne, jotka kulkevat silmät ummessa kommunistien kantapäillä.\nMutta kun päästään siihen, että jokaisella, joka sitä haluaa, on omaa\nmaata, pitää heistä jokainen kunnia-asianaan ja velvollisuutenaan\nkuulua maan vapaaehtoiseen järjestys- ja puolustuslaitokseen, arveli\nRisto.\n\nToverukset harppoivat pitkin askelin tasaista metsätietä.\n\n— Ja minä menen kuvitelmissani vielä niinkin pitkälle, että silloin,\nkun asiat ovat sillä kannalla, ja syvien rivien taloudellinen elämä\nkorjautuu, on meillä suojeluskunnissa sellainen voima, että se kaikkein\nparhaiten takaa maalle itsenäisyyden ja sisäisen rauhan, jatkoi Risto.\n\n— Niin, eihän silloin ole ainakaan maaseudun väestössä kapinoitsijoita,\nkun maata saa jokainen halullinen viljellä, virkkoi Ville.\n\n— Pahaa ei tosin voi maailmasta hävittää eikä laiskureita ja\ntyytymättömiä yhteiskunnasta, oikasi Risto.\n\n— En sitä tarkoitakaan. Ja siksi me tarvitsemme järjestyslaitoksen,\njoka samalla on puolueeton.\n\n— Valitettavasti sitä eivät kaikki suojeluskunnat ole vielä olleet,\nmutta toivottavasti ovat. Opitaan vähitellen ymmärtämään sitä, jota\nei vielä tähän asti ole ymmärretty. Kaikki vanha unhoon ja uutta\nrakentamaan ja se käy mahdolliseksi vain maan avulla. Olen minäkin niin\nmonta kertaa surukseni huomannut, että pidetään puolelta ja toiselta\nsuojeluskuntia vanhan yhteiskuntarakennuksen pönkkänä. Äärimmäiset\nsosialistit uskovat, että se liike on vain tarkoitettu pystyssä\npitämään raha- ja suurmaanomistajaluokan etuja ja nämä uskovat sitä\nsamaa. Mutta ei pistimien avulla voi estää joutomaita joutumasta\nhalullisten viljelijäin käsiin. Suurin syy on vain ajan vaatimuksia\nkäsittämättömissä maanomistajissa.\n\nToverukset palasivat reipastuneina kasarmille ja saivat siellä tavata\nkotipuolensa miehiä. Varmoina ja vakavina ne haastelivat kotoisista\nasioista. Joku pyrki leikkiäkin laskemaan:\n\n— Täällä ne pojat vain karsinassa pyörivät. Tulleeko teistä sotamiehiä.\n\n— Tuskinpa näistä tulee. Kävelevät allapäin ja selkä koukussa.\n\nPojat vain hymähtelivät alakuloisesti.\n\n— Onhan teillä siihen sijaan selkä kuin seiväs.\n\nSe oli punainen, joka siten osoitti mieltään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTuli elokuu ja kaupungin ympäristössä ilmestyi kuhilaita pelloille.\nSiellä kokosivat kesän satoa onnelliset ihmiset, jotka saivat\nkeskeytymättä aherrella maan kanssa.\n\nNiin sielläkin kaukana maalla, josta olivat kasarmin asukkaat.\n\nHämärtyvinä iltoina saattoi poikaryhmä seisten ja katsellen etäisille\nviljapelloille pukea sanoiksi ikävänsä.\n\n— Siellä kotonakin on jo kuhilaita pelloilla ja uusia nousee joka päivä.\n\n— Saattavatpa muutamissa paikoissa jo riihetkin lämmitä.\n\n— Ja talkoita on joka päivä ja illalla tanssitaan. On niillä\nmiekkosilla siellä...\n\n— Kun pääsisi edes muutamaksi päiväksi lomalle.\n\n— Sanos muuta! Saisi muutamiakaan tunteja olla kotinurkilla.\n\n— Ja elotalkoissa pyörittää oman kylän tyttöjä. On ne siellä sentään\ntoista kuin nämä kaupunkilutkat.\n\n— Parasta se on kun ei ajattele mitään, pyörittää vain näitä lutkia.\n\n— Ja pehmittää.\n\n— Ennen sinä niiden kynsissä pehmiät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRisto istui yksin rannikolla. Hänkin katseli järven yli näkyviä\nviljapeltoja. Hän oli odottanut näinä päivinä kirjettä Elinalta, vaan\nsitä ei kuulunut. Kohta oli viikko siitä kun hän kirjeen lähetti, eikä\nvieläkään tullut vastausta.\n\nHän oli jo toistamiseen kirjoittanut tytölle ja pyytänyt edes jotain\nsanomaan. Ehkä huomispäivä toisi kaivatun kirjeen. Siitä kirjeestä\ntulisi riippumaan koko hänen elämänsä.\n\nSen viipyminen toi monenlaisia ajatuksia.\n\nOliko Elina syyllinen ja sen vuoksi viivytti vastausta? Vaikealta\ntuntui sitäkin uskoa, vaikka joskus panikin epäilemään.\n\nMiksi hän ei heti kirjoittanut, mikä oli syynä siihen?\n\nMistä saisi tähän selvyyden? Ja milloin? Oli vaikea kestää enää tätä\nkiduttavaa mielentilaa.\n\nKotoakaan ei kuulunut mitään. Ei ollut Alli siellä edes kirjoittamassa.\nOli mennyt jonnekin kursseille ja sieltä ei tullut häneltä\nkirjoitetuksi. Isä tarttui harvoin kynään kirjettä kyhätäkseen, samoin\nkuin äitikin.\n\nSaattoivat siellä surra hänen tähtensä. Talossa oli ehken hyvinkin\nhiljaista, kun Alli oli poissa. Työväki häärii töissään ja isä käy\nsynkkäotsaisena heidän joukossaan. Äiti ahertaa palvelijain kanssa, ja\npuhuu ehken iltaisin isän kanssa hänestä.\n\nLuulivatkohan näin hänen ehkä iäksi rappeutuneen?\n\nEhkä koettavat ottaa selvää Elinastakin. Isä on voinut jonakuna iltana\nkutsua isäntärengin kamariin ja kysyä häneltä, minkälainen oli Elinan\nja Kallen kohtaus ja oliko sitä ollut ollenkaan.\n\nJa jos niin on, että Elina on syyllinen, pudistaa isä harmaata päätään:\n»Ei, ei se käy. Majamäet ovat olleet aina kunnian miehiä ja vaativat\nsitä muilta ja itseltään. Tyttö toisi vain sukuun huonoja taipumuksia.»\n\nMutta nyt, kun hän, suvun jäsen oli syyllinen. Voisiko isä tuomita\ntoista?\n\nMutta vaikka hänellä oli syntinsä, ei hän suostuisi Elinata ottamaan,\njos tämä oli syyllinen.\n\nMinkä vuoksi?\n\nSiksipä juuri, että tyttö oli tehnyt ensiksi rikoksen. Hän voi ehken\nsovittaa rikoksensa, kun on tehnyt sen epätoivoisena.\n\nOliko tytöllä ollut syytä ryhtyä sellaiseen, jos kerran oli ryhtynyt,\nkun kerran mies rakasti häntä ja luotti häneen?\n\nMutta oliko hänellä silti oikeutta käydä tyttöä tuomitsemaan, jos tämä\nolisi syyllinenkin? Hänhän oli mies, ja olisi pitänyt voida sinä pysyä\nkaikesta huolimatta.\n\nOliko hän mies lainkaan?\n\nRisto tunsi perinpohjin masentuvansa.\n\nSitä enemmän vielä, kun tuntui toisaalta aivan mahdottomalta, että\nElina olisi syypää sellaiseen.\n\nKovinpa tuskalliseksi kävivätkin hänen päivänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJo seuraavana päivänä tuli kirje Elinalta. Se oli lyhyt ja särmikäs.\n\n\n »— — — Niinkuin haukka olisi iskenyt saaliiseensa, koski kirjeesi\n minuun. En odottanut sinulta sellaista. Luulin, että rakkaus olisi\n myöskin luottamusta ja että pahat kielet eivät pääse väliin, missä\n kaksi toden teolla toisiaan rakastaa.\n\n Sinun sukusi kunniaa minä on tahdo olla häpäisemässä. Isäsikin pyysi\n sitä ja minä lupasin. Anteeksi voin antaa, jos minulla on mitään\n sulle anteeksi annettavaa, ja sinulla pyydettävää — minulta, joka\n olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet. Mitä sinä minulta\n anteeksi pyydät, kun kerran epäilit minua. Ja itseäsi vastaanhan olet\n rikkonutkin.\n\n Muistelen kaikkea sitä kaunista, mitä meillä oli ja toivon kaikkea\n hyvää sinulle.\n\n                                               Elina.»\n\nKylmä hiki kohosi Riston otsalle ja hartiat värisivät kuin vilussa.\n\nNäinkö särkyi kaikki?\n\nElina on sittenkin syytön ja minä en luottanut häneen.\n\nMutta miksi Elina ei selittänyt kaikkea lähemmin kirjeessään? Eikö hän\nvoinut torjua syytöksiä jos kerran syytön oli?\n\n»— olen luvannut isällesi». Siis isä on pyytänyt ja _sen_ vuoksi ei\nhän ole voinut.\n\nJa vielä senkin vuoksi, että hän, juuri hän, oli epäillyt ja uskonut\npuheisiin, jotka eivät olleet edes hänen kotoisilleenkaan silmänäköjä.\n\n»— joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet», kirjoitti\nElina.\n\nEikö hän siinä sano kyllin selvästi syyttömyyttään?\n\nJa sitten isän osuus asiassa.\n\nHän on siis käynyt pyytämässä Elinalta, että tämä jättäisi hänen\npoikansa. Vedonnut suvun kunniaan pyytäessään.\n\nEiköhän suvun kunnia ollutkin vain kaikesta tärkein isälle. Se voi\nnäytellä tässäkin liian suurta osaa.\n\nMutta olisiko isä voinut mennä tytölle mitään puhumaan, jos ei hän\nolisi ollut aivan varma asiasta? Sekin tuntui merkilliseltä.\n\nPitikö hänen uskoa, ettei isänsä tehnyt harkitsemattomia päätöksiä.\nSaattoihan hän yhtähyvin erhettyä kuin muutkin ihmiset, vaikka pitikin\nitseään muita parempana.\n\nJa minkälainen mies mahtaa olla uusi isäntärenki ja voiko hänen\npuheisiinsa luottaa?\n\nYhä oudompaan umpikujaan tunsi Risto joutuvansa.\n\nHän oli aikonut heti kirjoittaa Elinalle, mutta päätti jättää sen\nseuraavaan päivään.\n\nRisto, ei jaksanut kauan järkeillä. Ajatukset olivat kuin tiheän sumu\nverkon saartamana. Ikäväkin ja katkeruus kilvan raastoivat niin, että\nolisi tehnyt mieli ääneen valittamaan, vaikka oli mies.\n\nVillekin tuli taas pyytämään tanssiaisiin. Risto huomasi hänessä jotain\noutoa. Mieshän tuoksahteli viinoilta.\n\n— Mitä? Sinähän olet juonut. Mistä sinä...\n\nRisto ei voinut olla ihmettelemättä näkemäänsä. Hän kyllä tiesi, että\nkasarmilla juopoteltiin, upseeritkin, vaan Villen ei hän ollut uskonut\nnäille poluille joutuvan.\n\n— Hoo, kyllä sitä pojilta saa... kuusen kyyneleitä. Kohta on joka\nmiehen taskussa pullo. Mitäs kun kerran upseerit juopottelevat, niin\npojat eivät tahdo jäädä miestä alle. Tosin se on kurjaa...\n\nVille keskeytti. Jotain oli välähtänyt hänen muistiinsa.\n\nTätä puolta ei Risto ollut aiemmin tullut tarkoin ajatelleeksi. Se\noli häpeä ja se karsi kuin vilun siira selkäpiitä. Ja Ville suruaan\nunohtaakseen mukana.\n\n— Kai sinä nyt kuitenkin lupaat, että tämä on viimeinen kerta sinulle,\nsanoi Risto.\n\nEn sillä, ettet itse tietäisi mitä teet, mutta onhan se miehuutta\nalentavaa.\n\n— Niin onkin. Enkä minä aio »mattia» taskussani kantaakaan. Vääpeli\ntarjosi, enkä kehdannut kieltäytyä... Mutta mies, nyt tanssiaisiin,\nheti, heti! Tulethan sinä hulluksi jos täällä yksin nökötät!\n\nRisto esteli ensin, mutta suostui lähtemään kaupungille. Saateltuaan\ntoverinsa tanssipaikalle, jatkoi hän kävelyään.\n\nVille oli kivenkovaan vaatinut toveriaan tanssisaliin ja suuttunut, kun\nRisto aikoi pysyä päätöksessään.\n\n— Sinulla taitaa olla sama usko kuin isälläsikin, että Majamäet ovat\nerikoisempia ja vahvempia ihmisiä kuin muut, ja koetat nyt sitä\nnäytellä. Tulet sinä vielä tanssiaisiinkin, uskohan minua. Eivät ne\nMajamäetkään ole mitään pyhimyksiä, oli hän sanonut.\n\nRisto käveli katuviertä moneen kertaan ja tuli näin sivuuttaneeksi\ntanssipaikan. Sisältä kuului hivelevät valssin sävelet ja Risto tiesi,\nettä tyttö, joka oli hänellä ollut kerran, olisi nytkin siellä.\n\nEi, ei se vetele tällainen ryhdittömyys, päätti Risto, mutta tunsi\nhyvin, miten häntä veti toisten mukaan.\n\nTytönkin olennosta oli jäänyt häneen kuin hivelevää myrkkyä. Se hiukasi\nja kiihdytti.\n\nMitä hän tässä? Siellä sisällä oli nuoruutta ja iloa, eikä siellä\nkukaan ajatellut, mikä on oikein ja mikä väärin.\n\nNiinkuin joku olisi estänyt häntä menemästä.\n\n»Tiedät heikkoutesi, ja silti menet. Se nainen saa taas sinut\nunohtamaan surulliset silmät Särkän pihakamarissa ja isäsi vakavat\nkasvot.»\n\n»Jos voisitkin mennä miehenä ja tulla pois, vaan olet selkärangaton\nraukka. Uhkamielellä teet sen, mutta mitä sillä voitat?»\n\n— Mutta mitä minä silläkään voitan, jos rupean suremaan, enkä mene? Kun\nkerran on elämä tällaista...\n\n»Itsensä voittamalla saa paljon enemmän kuin hetkellisellä nautinnolla.»\n\nMutta tätä omantuntonsa pyyntöä ei Risto enää kuullut. Sisältä kuuluva\nvalssin sävel veti häntä, ja mitään enää ajattelematta meni hän sisään.\n\nTyttö, joka oli ollut hänellä edelliselläkin kerralla, oli nytkin\nsiellä ja Risto vei hänet ensiksi tanssiin.\n\nTytössä oli kaikki sellaista, joka veti häntä puoleensa kuin maneetti\nrautaa. Ja kaipasihan hän, Risto, rakkauttakin kaiken kurjuuden ohella.\nMinkä hän sille kaipuulleen voi. Oli eri asia, saiko sitten oikeata\nvaiko ala-arvoista rakkautta.\n\nJos oikeata rakkautta oli olemassakaan.\n\nRisto huumautui taaskin. Hän ei tahtonutkaan enää harkita mitään. Ja\nniinkuin itseään pilkaten sanoi hän tytölle pois lähdettäessä:\n\n— Nyt minä olenkin sinun luonasi koko yön.\n\nTyttö hymyili ja varjoon päästyä suuteli poikaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMajamäki ei saanut rauhaa, ennenkuin teki päätöksen lähteä poikaansa\ntapaamaan.\n\nTätä oli hän aavistanut, kun poika läksi, ja pelännyt kaiken aikaa.\nKun poika kertoi suhteestaan Elinaan, oli se hänen pelkonsa poistanut,\nmutta nyt piti kuitenkin käydä näin. Hänen pojastaanko tulisi suku\nmuuttumaan?\n\nJos poika ei olisi joutunut kaupunkiin, ei hän olisi menettänyt sitä,\njonka nyt siellä menetti.\n\nMutta miksi hän ei sielläkin olisi voinut seisoa miehenä kiusauksia\nvastaan? Hänen pojastaanko Majamäen suku näin heikkoni?\n\nOliko Elina syyllinen? Hän oli koettanut ottaa tarkkaa selkoa siitä,\noliko tyttö tehnyt sellaista kuin sanottiin. Isäntärenki vakuutti\nnäkemänsä todeksi.\n\nMajamäki ei ollut kysynyt, oliko hän läheltä nähnyt tapahtuman.\nJälestäpäin oli hän kyllä ajatellut, oliko Jaakon näkeminen täysin\nriittävä todistus Elinan syyllisyydestä. Olisihan hän voinut erehtyä\nhenkilöstä ja olihan kaikki voinut olla sellaista, että poika koetti\ntehdä tytölle väkivaltaa ja sillä silmänräpäyksellä sattui Jaakko\nnäkemään.\n\nMajamäki tunsi itsensä epävarmaksi. Eikö hän ollut hätiköinyt tässä\nasiassa? Miksei hän pyytänyt tytöltä selitystä, kysynyt ensin, oliko\nasiassa mitään perää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin kun Riston kirje tuli, istui Majamäki sen päivän masentuneena\nkamarissaan. Myöhemmin alkoi jo suuttumus hänessä kuohahdella.\n\n— Miksi poika oli heti ensimäisen vastoinkäymisen sattuessa valmis\nheittäytymään rapakkoon? Eikö hänessä ollut kipenen vertaa miehuutta?\n\nSe on sen tytönkin syy, jyrisi hän ja kutsui isäntärengin puheilleen.\n\nJa kohta nähtiin hänen menevän Särkkään.\n\nSieltä palattuaan kutsui Majamäki vaimonsa kamariin. Kauan vaiettuaan\nvirkkoi hän murtuneella äänellä.\n\n— Kaikki ei näy menevän niinkuin ihminen ajattelee. Minä olen aina\nluottanut siihen että Majamäet tekevät aina oikein ja ovat vahvempaa\njuurta kuin muut. Nyt näen, että ovat samanlaisia heikkoja ihmisiä kuin\nmuutkin. Olen koettanut lohduttaa sillä itseäni, ettei Risto olisi\ntehnyt sitä täällä kotonaan, terveen luonnon keskellä.\n\n— Niin, kaipa tämä on anneltu vitsaukseksi meille siitä että olemme\naina kuvitelleet olevamme yläpuolella kaikkia muita ja parempia kuin\nmuut ihmiset, sanoi Saara.\n\n— Niin on ollutkin, kyllä sinä, sen tiedät, mutta silti ei olisi\npitänyt kerskailla. Juuri siitä on tämä masennus meille. Vahvoissakin\nsaattaa olla heikkoutta, mutta sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.\n\nMajamäki unohtui taas mietteisiinsä. Kartanossa ei ollut muita kuin he\nkahden. Ovet olivat auki kamarista tupaan asti ja sieltä kuului vanhan\nkellon iltapäivälyönnit. Talossa oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta\nsen hengessä oli jotain särkynyttä. Tämä ulkonainen kauneus, vanhat\nryijyt ja kauniit arkut ja huonekalut tuntuivat kuin painavan talon\nhaltijoita. Oli ehken komeiltu kaikella, kunniallakin, ja nyt oli\nkäynyt näin.\n\n— Minusta tuntuu mahdottomalta, että Elina olisi tehnyt mitään\nsopimatonta, sanoi Saara.\n\n— Niin, en tiedä. Tuntuu minustakin hieman pahalta, etten ottanut\nparempaa selkoa asiasta, ennenkuin kävin tytön luona, sanoi Majamäki.\n\n— Olisin kieltänyt sinua käymästä, jos tiesin aikeesi. Sinä siis pyysit\ntyttöä jättämään Riston? kysyi Saara.\n\nMajamäestä näytti olevan vaikeata vastata.\n\n— Sanoin vain, että jos niin asiat ovat, ei Majamäkeen tulosta tule\nmitään.\n\n— Ja mitä Elina sanoi?\n\nSaaran kasvoilla oli tuskallinen ilme.\n\n— Lupasi olla tulematta, sanoi Majamäki ykskantaan.\n\n— Sinä siis et tahtonutkaan kysyä tytöltä mitään ja pyytää hänen\nselitystään? sanoi Saara.\n\nHän oli usein tullut huomaamaan, että hänen miehellään suvun kunnia\nmääräsi kaikessa. Tämä oli pitänyt itseään ylempänä muita ja olikin nyt\nastunut askelta alemmaksi.\n\n— Olisihan tyttö saattanut puhua asiat omaksi edukseen, sanoi Majamäki.\n\nTämä vahvisti vielä enemmän Saaran käsitystä, jonka oli saanut hänestä.\nKylmästi katsahti hän mieheensä ja nousi poistuakseen.\n\nSe katse koski Majamäkeen. Hän näytti kuin kutistuvan siinä pöydän\nääressä istuessaan.\n\n— Mitä nyt aiot? kysyi emäntä.\n\n— Koetan saada Riston sieltä kotiin. Minulle on sanottu, että\nensimäisinä suojeluskuntiin lähteneet pääsevät sotapalveluksesta, kun\nhakevat vain vapautusta. Aion tästä lähteä huomenna kaupunkiin, Riston\nluokse. Sitä ennen hommaan tarpeelliset paperit. Pojan on päästävä\nparantelemaan itseään.\n\n— Jos kaikki olisi perätöntä Elinasta, niinkuin uskon, luulisitko hänen\nvielä haluavan tulla Majamäkeen? kysyi emäntä.\n\n— Miksei, jos hän kerran rakastaa Ristoa. Jos kerran tytön rakkaus on\nensimäisessä myrskyssä taittunut, ei siitä kannata puhua.\n\n— Mutta onhan tyttöä näin loukattu syvästi, sanoi emäntä. — Sitä et\nvarmaankaan ota huomioosi.\n\n— Sen hän saa antaa anteeksi, sanoi Majamäki arvelematta.\n\nSyvä harmi kuvastui emännän kasvoilla.\n\n— Nyt minä olen täysin selvillä sinun ahtaista tarkoitusperistäsi ja\nmielenlaadustasi, sanoi hän. — Sinä olet vieläkin seisovinasi yläpuolia\nmuita, vaikka huomaat että Majamäet ovat vain tavallisia ihmisiä.\n\n— Niin, mutta vaikkapa näinkin on käynyt, niin kyllä poika vielä siitä\nnousee ja on oikeutettu vaatimaan kunnollista vaimoa itselleen, olkoon\nse sitten Elina, tahi joku muu, kuohahti Majamäki.\n\n— Mutta sinä et vaadi pojalta mitään, niinkö? kysyi Saara.\n\n— Vaadin, että hänen on tultava ihmiseksi tahi poistuttava talosta,\njyrähti Majamäki.\n\n— Hänen on tultava jälleen mieheksi ja sinun on annettava hänelle\nanteeksi, sanoi Saara painokkaasti, poistuen kamarista.\n\nMajamäki jäi mietteisiinsä.\n\nSaarakin syytti häntä siitä että hän oli harkitsematta tehnyt Elinalle\nvaatimuksensa ja syyttänyt Riston lankeemusta osaksi olosuhteitten\nsyyksi. Vaimo ei käsittänyt, mikä oli kaupunki viettelyksineen ja että\npoika oli ehken epätoivoisena ryhtynyt sellaiseen.\n\nHän itsekin oli nyt valmis myöntämään, mitä myönnettävä oli, että tytön\nsyyllisyydestä olisi pitänyt olla varmemmin selvillä, ennenkuin meni\nhänelle mitään puhumaan. Hän ei ollut kiivastellessaan harkinnut asiaa.\nSe ei ollut Majamäen arvon mukaista.\n\nJa se painoi.\n\nMutta voihan asia siitä selvetä kaikin puolin. Tyttö antaa anteeksi ja\nkaikki tulee hyväksi jälleen. Jos kerran hänessä ei mitään syytä ollut,\npäätteli Majamäki.\n\nPoika tulisi kotiin ja aloittaisi uutta elämää. Ehkäpä Majamäen suvun\nmiehissä oli miestä nousemaan, jos lankesivatkin.\n\nMajamäki lähti kirkonkylään, hankkimaan Ristolle vapautuspapereita.\nSaada poika kotiin, niin pian kuin mahdollista, oli hänen ainoa\npäämääränsä. Poika oli masentunut, hän tiesi sen, ja vajoaisi yhä\nsyvemmälle, jos ei koti ja terve luonto häntä pelastaisi.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nLämmin, hämärä elokuun ilta. Kaupungissa ja huviloissa järven ympärillä\nsyttyivät tulet tuikkimaan.\n\nJoku hiljainen laine huuhtoi rantakiviä silloin tällöin, etäämpänä oli\njärvenpinta siloinen ja kirkas.\n\nVille oli suostunut tulemaan Riston kanssa rannalle.\n\nOlivat kävelleet jo kauan vaieten ja miettineet omia asioitaan, mutta\nkumpaisellekin oli hyvä tuntea, että toveri oli läheisyydessä.\n\nKoti-ikävä painoi hellittämättömänä, masentavana. Pojat eivät sitä\nvalittaneet, mutta sen tunsi heidän puheistaan ja äänestäänkin.\n\nVille oli suruaan unohtaakseen heittäytynyt nautinnon helmoihin, mutta\nnyt se jo häntä väsytti ja vistotti. Mikään muu kuin kotikamara ei enää\nhuvittaisi.\n\nPääsisi oikeaan työhön käsiksi, oli Ville äsken sanonut. Siinä\nhaihtuisi katkeruus ja ikävä. Hartiavoimaiseen työhön olisi hänkin jo\nhalunnut päästä. Maan kanssa askartelu tuottaisi viihdytystä ja rauhaa.\n\n— Vieläkö rakastat tyttöä? kysyi Risto vaitiolon jälkeen Villeltä.\n\n— En tiedä... ei se rakkautta ole... en sitä osaa selittää. Semmoista\npohjatonta ikävää.\n\nRisto ymmärsi sen hyvinkin. Hänen mielialansa kulkivat kylläkin eri\nsuuntia, mutta hän oli kokenut sellaistakin kuin Ville tuossa sanoi.\n\nHänellä oli nyt vain suru siitä, että oli rikkonut niin paljon Elinaa\nvastaan, ettei tämä voinut sitä anteeksi antaa, vaan teki nähtävästi\nlopun kaikesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku oli tietänyt kasarmilla kertoa, että ne pojat, jotka ovat olleet\nensimäisinä suojeluskunnissa ja vapaustaistelussa, pääsevät pois, kun\nvain tekevät anomuksen.\n\nVille oli jo kirjoittanut kotiin ja pyytänyt lähettämään todistuksen.\n\nRistokin oli aikonut kirjoittaa samasta asiasta, vaan se oli jäänyt\nvielä tekemättä... Eihän tietänyt, mitä kotona ajattelivat hänestä.\nEhkä isäkin oli vihainen, koskei mitään kirjoittanut.\n\nHänellä oli se ainainen suvun kunnia. Sitä hänkin kyllä piti arvossa,\nvaan se taisi isällä olla kaiken määrääjänä. Piti mennä siitä\nElinallekin puhumaan.\n\nTäältä olisi kyllä mielellään lähtenyt. Punaistenkin takia kävi olo\nvastenmieliseksi.\n\nTästäpä sopikin puhua Villen kanssa.\n\n— Kun täällä useampi pojista koti-ikävän kanssa taistelee, niin pohjaa\nvailla olevat saa helposti kääntymään kapinallisiksi. Kyllä sen tuntee.\n\n— Niin on, ei sitä voi kieltää. Vähän täällä on sotilaallista mieltä.\nPääsisi tästä taas oman suojeluskunnan riveihin. Siellä saisi kaiken\nmuun ohella tuntea kohottavaa yhteistunnetta.\n\nToverukset vaikenivat. Turhaapa taisi ollakin puhuminen näistä\nasioista. Tekivät kai kaikessa niinkuin parhaaksi näkivät.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMajamäki oli käynyt Riston luona ja pitkiin puheisiin puuttumatta\npyytänyt vain hakemaan vapautusta. »Puhutaanpahan siellä kotona», oli\nsanonut.\n\nIsä oli siinäkin omalaatuisensa. Kotona saisi puhua rauhassa. Omien\nseinien sisällä ymmärtäisivät he paremmin toisiaan.\n\nNyt oli Risto saanut ilmoituksen vapautuksesta ja oli valmis lähtemään\nheti kasarmista.\n\nKauan ei hän viivytellytkään. Tuntui mukavalta taas pukeutua omiin\nvaatteisiinsa...\n\nVillekin joutui samaan matkaan ja vihelteli tyytyväisenä kasarmin\npihalla.\n\n— Pitkiin aikoihin ei kai olla näissä, vai mitä?\n\n— Ettäköhän ei ikävä tulisi, naurahti Risto.\n\n— Tytöthän täällä jäävät suremaan, mutta lohdutelkoot ja hakkailkoot\npunikit natkujaan.\n\nJa Ville sylkäsi inhoa osoittavasti.\n\nEnnen lähtöään saivat pojat tietää, että Notkon Lassi oli vangittu ja\nehkä vangittaisi vielä muitakin.\n\n— Kuuluvat kiihoituskirjoja levitelleen ja mitä kaikkea lienevät\naikoneetkaan, tiesi Ville.\n\n— Arvasihan sen. No meitä ei ainakaan vangita, naureksi Risto. Hän\ntunsikin pitkästä aikaa vapautumista raskaista ajatuksistaan.\n\n— No ei. Tällaiset pojat ovatkin kasarmin kermaa, rehenteli Ville\nleikillään.\n\nOlisi tehnyt mieli melkein hihkaista, kun pääsi lähtemään ja kasarmin\nportti sulkeutui heidän jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoikia oli tultu hakemaan asemalta omilla hevosilla. Ville oli jo\nkääntynyt kotitielleen ja Risto ajeli yksin pojan kanssa.\n\nIlta hämärtyi. Ei olisi enää pitkältä Särkän peltojen portille. Tie\nkulki Särkän pihan läpi ja Risto mietti, näkisikö Elinaa pihamaalla tai\nikkunassa.\n\nOlisi parempi, kun ei nyt vielä näkisi häntä. Syyllisyyden tunto painoi\nraskaampana kuin koskaan ennen. — Minun on vaikea tällaisena silmiäni\nnäyttää hänelle, mietti Risto. Miten minä saatoinkin epäillä häntä ja\nselkärangatonna alentua sellaiseen?\n\nJuhannusyö tuli mieleen pienimpiä piirteitä myöten. Ensin kokoilla ja\nsitten Särkän pihakamarissa.\n\nMitähän Elina on ajatellut ja kuinka hän on saanutkaan kärsiä.\n\n»Äiti saa nyt luovuttaa paikkansa sinulle», oli tyttö sanonut. Sitä\nmuistaessa tuli vain pahempi olo. Sellaista rakkautta oli hän epäillyt.\nMiten se oli saattanut tapahtua? Siellä vieraassa paikassa se tapahtui,\ntäällä ei olisi koskaan.\n\nOlisi kumminkin saatava tavata heti Elinaa, mutta miten ilkesi mennä\nhänen luokseen?\n\nSiinä tulikin jo Särkän portti ja poika nousi avaamaan.\n\n— Sinä saat viedä hevosen, minä tulen jalkaisin kun joudun, sanoi Risto\npojalle.\n\nPoika ajeli edelleen ja Risto astui talon pihaan. Ei näkynyt Elinaa\nkamarin ikkunassa. Pihamaakin oli hiljainen.\n\nKuistin ovella tuli vastaan renkipoika ja Risto kysyi, oliko Elina\nkotona.\n\n— Ei ole, sanoivat kylään menneen.\n\n— Viipyneekö kauan?\n\n— Eiköhän viipyne. Taitaa olla siellä ompeluseurat.\n\nRisto jatkoi matkaa ja mietti, että parasta oli, kun ei tavannut\ntyttöä. Elina olisi ehken osoittanut kylmyyttä, jonka näkeminen ei\nolisi tehnyt hyvää.\n\nNiinkuin maanpaosta olisi astunut kodin kynnyksen yli. Äiti syleili\nkyynelisenä ja isä istui kumaraisena sänkynsä laidalla. Näytti niinkuin\nolisi tahtonut puhua, mutta sanoja ei löytänyt.\n\nTalon perhe oli asettunut levolle ja huoneissa oli hiljaista. Tuvasta\nkuului vain vanhan kellon ehtoo tuntien särähtelevät lyönnit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmisin istuivat he kamarissa ja tunnit vierähtelivät huomaamatta.\n\n— Elina ei siis silloin ole ollut kotonakaan, kun sen piti tapahtua,\nkuuli Risto äänensä kolkosti sanovan.\n\nHänen sisällään myllersi. Isä tuossa kertoi rauhallisesti, että\nElina ei ole mihinkään syyllinen, ja kehoitti häntä ottamaan Elinan\nvaimokseen, niinkuin se olisi yksin hänen päätettävänään.\n\n— Ei ole ollut, virkkoi Majamäki. — Olisihan se sopinut tytönkin sanoa\nheti, ettei olisi niin pitkälle mennyt ja kirjoittaa siitä sinullekin,\njatkoi hän.\n\n— Pyysitkö sinä isä häntä selittämään? kysyi Risto.\n\nHän oli jo saanut tietää, että isä esitti mitään kysymättä tytölle\npyyntönsä.\n\n— E-en. Olin sitä mieltä, että tyttö voisi, kyllä kieltää, jos olisi\nollut syyllinenkin.\n\n— Ja sittenkin sinä voit niin tehdä, isä! sanoi Risto. — Miten tyttö on\nkärsinytkään meidän tähtemme!\n\nMajamäki istui synkkänä pöydän ääressä.\n\nPoika varmaankin alkaisi nyt syyttää häntä, ajattelematta, että oli\nitse suurin syyllinen.\n\n— Minun täytyy mennä heti tyttöä tapaamaan, sanoi Risto ja meni\npirttiin katsomaan kelloa. Se oli yhdeksän. Särkässä valvottiin myöhään\nja hän voisi vielä tavata Elinan jos pitäisi kiirettä.\n\nMajamäki esteli.\n\n— Kyllä sinä siellä vielä ehdit käymään, jos nyt lepäät rauhassa.\n\nRisto vaivoin hillitsi kiukkuaan.\n\nSaisiko hän minuutinkaan rauhaa ennenkuin tietäisi mitä Elina ajatteli.\nIsä paljastikin näin kokonaan itsekkyytensä. Hän oli kai varma\nsiitäkin, että tyttö kaikesta tapahtuneesta huolimatta lentäisi ilman\nmitään hänen syliinsä.\n\nRisto näki Särkän veräjällä, että Elinan kamarin ikkunassa oli valoa.\nSydän takoen kiirehti hän koputtamaan tytön ovelle.\n\nHuoneesta ei kuulunut vastausta. Risto koputti uudelleen ja ilmaisi\nkyllin selvästi, kuka oli oven takana. Ei vain eteisestä kuulunut\nmitään. Risto meni ulos ja huomasi, että valo oli Elinan huoneesta\nsammutettu.\n\nElina ei siis tahtonut tavata häntä. Eihän ollut ihmekään, kun koko\nperhe oli häntä verisesti loukannut.\n\nRisto poistui synkkänä.\n\nHän rakasti Elinaa ja olisi tahtonut anteeksi anoen turvautua häneen,\nkuin hukkuva, mutta oli ehken iäksi menettänyt hänet.\n\nRistolle välähti, että hänen olisikin parasta lähteä jälleen pois\nkotoa. Jonnekin kauas, vaikkapa sinne, jossa parhaillaan vapaudesta\ntaisteltiin. Siellä voisi ehken sovittaa mitä oli rikkonut.\n\nTämä ajatus sai ihmeen pian vankan pohjan hänessä. Siihen liittyi surua\nja uhkaa siitä; että heidän välinsä Elinan kanssa oli näin särkynyt,\nmutta se ei yhtään heikontanut päätöstä.\n\nJa seuraavana aamuna päätti hän kertoa päätöksestään vanhuksille.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nRisto oli ilmaissut päätöksensä lähteä vapaaehtoiseksi. Äiti vastusti\njyrkästi, mutta isä ei kieltänyt eikä käskenyt.\n\n— Tee niinkuin haluat. Kun miehenä sieltä palaat, niin tuleehan\nsuvunkin kunnia siten sovitetuksi, sanoi hän.\n\n— Sitä sovittamaan minä en lähde, sanoi Risto jyrkästi. — Omat asiani\nminua vaativat lähtemään, eikä mikään muu.\n\nMajamäki ei puhunut mitään siihen. Synkkänä käveli kartanolla eikä\npuuttunut puheisiin.\n\nÄiti oli ottanut hänet erikseen vierashuoneeseen ja siellä koettanut\npuhua hänelle.\n\n— Jäisit kuitenkin kotiin, edes vähäksi aikaa. Olisihan siten aikaa\nsovitella Elinankin kanssa...\n\n— Jos se sovittelu vaatii aikaa, ei siitä koskaan tule mitään. Tyttö\nantaa anteeksi, jos rakastaa. Ellei, niin turhaa silloin on siitä puhua\nenää.\n\n— Mutta ethän ole nähnyt vielä Elinaa, etkä kuullut, mitä hän sanoo.\nKävisit ensin hänen luonaan.\n\nÄiti näytti murtuneelta.\n\n— Kävinhän illalla, mutta hän ei suvainnut laskea sisään.\n\n— Olitko sitten niin varma, että se oli Elina? kysyi äiti.\n\n— Kukapa muukaan se olisi voinut olla.\n\nÄiti pyyhkäsi käden selällä silmäkulmaansa. Tämä oli liian raskasta\nhänelle.\n\n— Etkö sittenkään suostu jäämään, jos Elina sitä pyytää? kysyi hän.\n\nRisto näytti miettivän.\n\nNiin, mitä hän siinä tapauksessa tulisi tekemään? Hän oli tosin\najatellut, että ei jäisi siinäkään tapauksessa, vaikka Elina antaisi\nanteeksi ja pyytäisi jäämään. Hän oli ajatellut, että sovitus ei tullut\nhänelle sillä neuvoin kokonaan. Hän olisi saanut anteeksi vain sen\nvuoksi, että tyttö rakasti häntä.\n\nOliko se oikein?\n\nEikö hänelle riittäisi ilman mitään tytön anteeksianto. Hän vain\npahoittaisi tytön mieltä yhä edelleen, jos ei hänen pyynnöstään jäisi.\n\nÄiti odotti vastausta.\n\n— Niin, jos Elina pyytää jäämään...\n\n— Hän pyytää, minä olen varma siitä, sanoi äiti. Minä ymmärrän\nsellaisia asioita paremmin kuin sinä. Menet nyt vain uudelleen Särkkään.\n\n— Sitä en tee, sanoi Risto jyrkästi. — Voin luvata sinulle äiti, että\nkäyn mennessäni siellä ja sittenpähän näkee... niin, jos se niin on\nmenevä, että minä jään, niin silloinhan ei ole sinulla valittamista.\n\nÄiti kävi jälleen murheelliseksi, mutta lohdutti itseään sillä, että\npoika kyllä jää. Elina saa hänet jäämään, kun saa tietää mihin Risto on\nmatkalla.\n\nÄiti meni askareilleen ja Risto jäi yksin mietteineen. Hän ei aikonut\nsanoa Elinalle, mihin aikoi mennä. Näyttäisi tytön mielestä siltä kuin\naneleisi hän sen avulla anteeksiantoa ja koettaisi hellyttää häntä.\nEi mitään matkasta. Tehköön tyttö vapaasti ratkaisun. Jos hän näyttää\nkylmältä ja ylpeältä, niin: hyvästi. Siinä ei saa olla mitään sen\nenempää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajamäen elämä oli ollut tasaista nousua tähän asti. Nyt hän tunsi\ntulleensa kuin raja-aitaan, joka esti häneltä pääsyn puolelle ja\ntoiselle. Oli tuntunut vaikealta silloin kun ainut poika lähti\nsotapalvelukseen, nyt tuntui vielä vaikeammalta, kun hän lähti sotaan\nja vielä omasta vapaasta tahdostaan.\n\nOlisi pitänyt kieltää, mutta ei voinut. Poikahan tunsi niin raskaana\nsyyllisyytensä, että sen painamana lähti. Olisihan hän voinut\nsyyllisyytensä sovittaa kotonakin, mutta oli jotain, joka esti häntä\npojalle sitä suorin ja vaativin sanoin sanomasta. Oliko se suvun\nkunnia, jota poika oli verisesti loukannut, ja joka sai kielen\nkankeaksi, ettei voinut pojalle edes puhua?\n\nSe valmisteli siinä nähtävästi reippaana lähtöään ja puheli äidin\nkanssa, joka hiljaa valitteli ja näytti huolestuneelta. Miksi hän\nei voinut Ristoa jyrkästi kieltää? Sepä se oli. Poika ei sanonut\nsuvun kunnian takia edes lähtevänsä. Omista mielijohteistaan ja\nuhkapäisyydestään vain. Niin, painoihan häntä syyllisyytensä, mutta\nolisi hänelle ollut kuitenkin helpompaa, jos olisi poika ottanut\nsuvunkin kunnian huomioonsa.\n\nMiten oli? Eikö se hänelle pyrkinyt vieläkin vain kaikessa etualalle?\n\nKovinpa sekavaan ympyrään hän oli joutunutkin.\n\nEiköhän poika ollut muutenkin siellä kasarmilla saanut sotaintoa?\nTosinhan tuo läksi vapaustaisteluunkin, vaikka ei ollut silloin\nkasarmeja eikä muita... Jos koettaisi sille vielä sanoa siitä lähdöstä.\n\n— Talokin tarvitseisi miestä. Majamäen pellot ja vainiot ovat laajat,\nenkä minäkään enää jaksa.\n\n— Eikö isä ymmärrä, että pellot ja muut eivät silloin merkitse\nmitään, kun jonkun ihmisen kohtalo kiertyy... niinkuin nyt minunkin.\nVäistyivätkö entiset Majamäet velvollisuuksistaan?\n\nTämän sanoi Risto kuin uhalla isälleen. Jos kerran entiset Majamäet\nolivat kaikessa tunnon tarkkoja, niin miksei hänkin. Saisi nyt nähdä\nsen isäkin, joka aina siitä suvun kunniasta ja muusta puhui.\n\nMajamäki käveli kartanolle. Väistyivätkö velvollisuuksistaan...?\nMitä varten poika niin sanoi? Sen äänessä oli katkeruuteen vivahtava\nvärähdys.\n\nHm, niin, pellot ja niityt olivat pojalle toinen asia. Suku, ja\nviimeksi hän, oli taloa laajentanut ja nostanut paikkakunnan\nsuurimmaksi. Nyt se oli pojalle samantekevä, oliko se iso tahi pieni\ntahi oliko olemassa ollenkaan. Ja tämä näin sen lankeemuksen takia,\ntytön takia, jota poika ajatteli omakseen. Ei, ei tytön takia. Hänhän\noli syytön.\n\nMistä olisi helpointa löytää syy?\n\nVarmasti siitä, että poika oli pakoitettu kotoaan maailmalle,\nkasarmiin, outoihin oloihin ja ikävään.\n\nOli niin hyvä silloin, kun sai olla siltäkin laitokselta rauhassa,\nvälähti Majamäelle. Kun ei ollut enää sotalaitosta. Mutta kaipa sekin\nvälttämätön oli, kun se laitettiin. Niin, eihän se siinäkään... Pojan\nitsensä olisi pitänyt seista miehenä. Nyt ei käynyt enää Majamäkien\nkunniasta puhuminen, ainakaan siten kuin ennen.\n\nMitä entiset Majamäet olisivat tässä asiassa tehneet? Mitä hän itse?\n\nSiihen oli vaikea löytää varmaa vastausta.\n\nMajamäki koetti miettiä.\n\nHän nyt ei ainakaan olisi katsonut tarpeelliseksi tämän asian vuoksi\nlähteä vieraalle maalle pahojaan pakoon, muka sovittamaan. Jos hän\nolisi tehnyt sen _kotona_, olisi toinen asia. Nyt hän koettaisi tulla\nmieheksi jälleen, selvittäisi asiat tytön kanssa ja sanoisi hänellekin,\nettei olisi sitä tapahtunut toisissa olosuhteissa.\n\nJa paljastaisi niin oman heikkoutensa, huomasi Majamäki. Kyllä tyttökin\nsen huomaisi, ehkäpä sanoisi, että miks'et odottanut selvitystä ja\nollut mies.\n\nMutta parasta olisikin tunnustaa heikkoutensa, miehuuttomuutensa,\nja aloittaa uudestaan. Hän sanoisi Ristona tytölle: »Tulen varmasti\nmieheksi ja jos silloin voit tulla Majamäkeen, niin kaikki on hyvin.\nMutta jos ei, niin ei, ja sillä hyvä.»\n\nNäillä nykyajan ihmisillä on niin erilaiset tunteet kuin meidän\naikaisilla. Sepä se. Poika lähti, ei sanonut muuta voivansa.\n\nJa ehkäpä onkin oikein, että menee miehistymään. Sovittamaan suvun\nkunnian samalla kun omankin häpeänsä, vaikka ei sitä omassa mielessään\ntahtoisikaan. Sillä sitäkään ei käynyt jättäminen toisarvoiseksi\nasiaksi, vaikka oli näin käynytkin.\n\nMajamäki meni kamariin ja sieltä tupaan. Se oli tyhjä. Kello vain\nnäytti tunteja niinkuin ennenkin.\n\nÄidin kamarissa täytteli Risto reppuaan ja hänkin meni sinne ja istui\näänetönnä sängyn laidalle.\n\nÄiti näytti masentuneelta.\n\n— Pian minä sieltä takaisin tulen. Käynpähän miehistymässä ja\nkaristamassa pois niitä kaupungin likoja, koetti Risto puhua\nrauhoittavasti.\n\n— Kyllä ne olisivat karisseet täälläkin. Jospa Elina nyt edes saisi\nsinut jäämään, sanoi äiti.\n\n— Pian se Elinakin minut saa sieltä takaisin, jos tahtoo, eikä tiedä,\nkauanko siellä tarvitseekaan... Saattaa tulla rintamilla kaikki\nselväksi jo siihen kun perille pääsen.\n\nÄidin hellä huoli säälitti, mutta ei voinut sille mitään.\n\nPuolen päivän jälkeen joutui Risto lähtemään. Vanhukset tulivat\nsaattelemaan, isä Särkän veräjälle asti.\n\nSärkän pihaan tultuaan tunsi Risto melkein polvensa horjahtelevan.\nMiten käy? Saisiko hän nytkään tavata tyttöä?\n\nPiharakennuksen ikkunassa näkyivätkin Elinan kasvot, mutta katosivat\npian.\n\nRisto aikoi mennä viivyttelemättä Elinan luokse, mutta pistäytyi\nkumminkin näön vuoksi kysymään, oliko Elina kotona.\n\nKuistilla tuli isäntä vastaan.\n\n— No mihin sitä nyt? Kun vasta joku päivä sitten kotiunnuit, kysyi. —\nJa oikein evään kanssa.\n\nRisto ei tahtonut jäädä matkojaan selittelemään.\n\n— Pitäisi vain vähän ulompana pistäytyä. Onko Elina kotona?\n\n— Kotona on. Eikö liene kamarissaan, kun käyt katsomaan.\n\nRisto jätti reppunsa pihamaalle ja meni.\n\nElinan kamari oli tyhjä, mutta sisään astuessaan näki hän Elinan\nmenevän viereiseen kamariin.\n\nRisto seisahti kynnykselle. Huoneessa oli syyskesän kukkien ja puhtaan\nvaatteen tuoksua.\n\nJuhannusyö välähti tuokioittain ohitse.\n\nRisto laski lakkinsa tuolille ja seisahti keskelle huonetta. Täällä on\ntyttö sitten asustanut juhannusyön jälkeen, ja ennenkin. Valvonut ja\nnukkunut, istunut ja miettinyt.\n\nRisto koputti hiljaa ovelle. Ei ääntä eikä vastausta.\n\n— Oletko siellä, Elina? Minä tiedän, että olet ja olisin tahtonut sanoa\npari sanaa.\n\nHuoneesta ei kuulunut mitään. Risto tunsi miten kylmä hiki kohosi hänen\notsalleen, mutta ulkonaisesti koetti hän pysyä rauhallisena.\n\nElina ei siis tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hän ei siis rakastanut\nenää.\n\nKerran vielä koputti Risto ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut,\npoistui hän hiljaa.\n\nSaatuaan reppunsa kiirehti Risto matkaan kuin takaa-ajettuna. Sydän\ntuntui kuin kokoon puristuvan ja yksi ajatus vain takoi kuin vasaralla:\nElina ei rakasta enää, ei tahtonut antaa anteeksi.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTaistelusta taisteluun on Risto käynyt ja päivä päivältä on tuntenut\nmielenrauhansa lisääntyvän ja samalla saanut tuntea sisäistä\ntyydytystä, jonka syytä ei ole voinut itselleen selittää.\n\nTäällä näki tovereissa sellaista miehuutta, jota ei kotioloissa\nhakemalla löytänyt.\n\nHän oli kyllä saanut tietää, että tännekin oli päässyt pujahtamaan\nhuonoa ainesta, pelkän seikkailun halun ja etujen tavottelijoita. Mutta\nne eivät kestäneetkään tulessa.\n\nVain siveellisesti vahvat luonteet siellä kestivät. Täällä hänkin\ntunsi, miten huonot ajatukset pakenivat pois, jos yrittivätkin\nlähennellä. Täällä sai kuin rautaa jäseniinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyttyviä tähtiä katsellen istui Risto joen rantakivellä ja mietteet\nkulkivat kotona. Taistelu on riehunut koko päivän ja vasta illan\n-hämärtyessä on päästy lepäämään. Joen rannalla oleva talo on miehiä\ntäynnä lepoon asettuneena. Vahtisotilas lähenee ja huomaa hänet.\n\n— Tunnussana! vaatii hän terävällä äänellä.\n\nRisto sanoo sen. On tuntenut äänestä Villen, sotatoverinsa, joka lähti\ntänne hänen kanssaan ja hymähtää hyvänsuopeasti.\n\n— Risto! Mitä sinä täällä?\n\n— Tulin vain muuten... saadakseni rauhassa miettiä.\n\n— Niinpä kai... ja kaunis on yö.\n\n— Niin on. Ei siellä nytkään taitanut olla kirjettä? Vai etkö\nnähnytkään postia?\n\n— Kyllä näin, mutta ei ollut. Siltä Elinaltako sinä vain...?\n\nRisto ei vastannut ja Ville lähti kävelemään.\n\nHän oli todellakin odottanut vielä Elinalta kirjettä, vaikka jo\nkuukausi oli kulunut hänen kotoa lähdöstään.\n\nNyt hän jo uskoi, että Elina ei todellakaan välittänyt hänestä. Ainoa,\njoka piti joskus heikkoa toivoa yllä, oli se, että kaivattu kirje olisi\nvoinut jäädä seisomaan välille. Sellaista oli tapahtunut. Allinkaan\nkirjeitä hän ei ollut saanut kuin yhden ainoan, jonka hän oli heti\nkotiin tultuaan kirjoittanut.\n\nMiten voinee kotiväki siellä, miten isä ja äiti? Odottivat kai pian\npalaavaksi kotiin. Olivatko edes hänen kirjeensä menneet perille\ntäältä? Äiti voisi muuten luulla, ettei hän enää olo elävien joukossa.\n\nTähdet kiiluivat korkeudessa. Jostain kuului vahtisotilaan laukauksia\nhiljaisessa yössä. Hänen olisi pitänyt mennä lepäämään, mutta ei\ntuntunut olevan vieläkään levon tarpeessa.\n\nRisto olisi jo tahtonut lähteä kotiin, mutta katkeruus esti lähtemästä.\nElina ei välittänyt hänestä. Oli ehkä sittenkin niin, että uhrautuvaa,\nepäitsekästä rakkautta oli vaikea löytää. Eikö Elina olisi nyt, kun\nasia selvisi, voinut heltyä vähitellen ja antaa anteeksi kaikki, edes\nhänelle, jos ei kotijoukoille.\n\nMutta kenties ei Elina langennutta miestä rakastanutkaan?\n\nTämä rakkauden ikävä ja katkeruus siitä, että Elina näin jätti hänet,\noli pidättänyt häntä vielä täällä. Taistelujen tuoksinassa sitä ei\nmuistanut. Ja oli niinkuin lohduttavaa olla tulilinjoilla, kun sydän\noli ikävästä sairas.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nValkoisten joukosta on osa jäänyt punaisten ja ryssien saarrokseen.\nPäällikkö kävelee synkkänä ja lähetit odottavat määräyksiä. Ilta\npimenee ja tuuli ulvoo kolkosti autioksi jääneen tuvan nurkissa.\n\nRisto pyrkii päällikön puheille.\n\n— Ei hän nyt ota ketään vastaan, on tärkeämpää mietittävää, sanotaan.\n\n— Jospa hän nyt kumminkin ottaisi. Tärkeä olisi minullakin asia,\npyyteli Risto.\n\nRisto pääsee sisään ja päällikkö lyö kättä hänelle, niinkuin hyvälle\ntoverille. On tullut tietämään; että Risto on parhaimpia joukossa.\nEilenkin olivat hänen ja miestensä kuulat tehneet puhdasta. Kuumimpaan\npaikkaan oli Risto jäänyt pienen joukkueensa kanssa ja miehistä oli\npuolet jäänyt, mutta tärkeän paikan he puhdistivatkin. Mutta nyt olivat\npunaryssät päässeet tekemään kiertoliikkeen ja miehiä tulisi kaatumaan\ntulevan yön taisteluissa.\n\n— No mitä Majamäki tahtoisi?\n\n— Ajattelin vain, että kun minun joukkoni on varmaa, karaistua väkeä,\nniin ehkä minä saisin lähteä aukomaan tietä toisille.\n\nPäällikkö katseli ihmetellen Ristoa. Olisipa puoletkaan hänen\nmiehistään sellaisia kuin Majamäki tuossa. Silloin tulisi pian selvää.\n\n— Mutta eihän sinulla ole kuin kourallinen miehiä. Puolethan meni\neilen... Teitä on liian pieni joukko ja miten se tänä yönä muutenkaan...\n\n— Mutta jos nyt kumminkin... Voin varmasti luvata, että me teemme tien\nselväksi, jos toiset sitten jälessä tulevat.\n\n— Majamäen on saatava miehiä lisää, sanoi päällikkö.\n\n— Kyllä no riittävät. Jos saan luvan, niin menen valmistamaan miehiä.\n\nPäällikkö löi Ristoa olalle. — Kun minulla on yksikin tuollainen mies,\nniin yritetään. Oletteko valmiina puolen tunnin kuluttua?\n\n— Kyllä, odotan määräyksiänne, herra luutnantti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet häärivät täytellen reppujaan, joihin tuli suurimmalta osalta\nampumatarpeita. Pieni joukko paloi taisteluinnosta. Ville katseli\nRistoa, jonka kasvoilla oli ihmeellinen kajastus.\n\n— Onko varma, ettei teistä yksikään jää jälelle, vaan seuraa minua?\nkysyi Risto miehiltä.\n\n— Viimeiseen mieheen! kuului vastaus kuin yhdestä suusta.\n\nJa jos minä kaadun, niin... tehkää työ täysin valmiiksi, niinkuin\neilenkin!\n\n— Niinkuin eilenkin!\n\n— Jos minä jään, niin Ville Honkamaa astuu minun tilalleni.\n\n— Hyvä on!\n\nSe oli kuin valan tekoa.\n\nMiehet olivat valmiit lähtemään. Päällikkö tuli antamaan määräyksensä.\nToinen ja kolmas miesjoukko tulisi ketjussa heidän jäljessään ja sitten\nmuodostuisi oikea ja vasen siipi ajamaan punaryssiä vastakkain, jolloin\nhe voisivat vastaisella puolella avata tulen omia miehiään vastaan.\n\n— Kiväärit olalle! Eteenpäin mars!\n\nRisto miehineen lähti eellimäisenä, toiset seurasivat jonkun matkaa\npäässä perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnit vierähtelivät. Kalpea kuun sirppi valaisi taistelukenttää, jossa\nhirvittävä tuli raivosi.\n\nRiston joukkueelta alkoivat jo patruunat loppua. Eteneminen oli\ntapahtunut pienin välimatkoin ja punaryssät olivat peräytyneet.\n\nMiesten kasvoilta putoilivat hikihelmet.\n\n— Syöksyyn! — Ylös, mars, mars!\n\nRiston äänessä oli kuin malmin kaikua. Kuulat vinkuivat, mutta yksikään\nei sattunut syvemmälle. Oli niinkuin kuolema olisi pelännyt tätä\nurheata joukkoa, joka mistään välittämättä syöksyi eteenpäin.\n\nRistolta olivat kuulat repineet vaatteet riekaleiksi, niin että paljas\niho paistoi muutamin paikoin. Kyynärpäästä, jossa riippui revennyt\nhiha, kihosi verta ja korvalehdeltä se juoksi pienenä juovana kaulalle.\n\nMiehet makasivat taas ampuen. Punaryssät olivat avanneet sivustoilta\ntulen tuhotakseen tämän pienen joukon, joka pelottavasti harvensi\nheidän rivejään.\n\n— Miksi helvetissä ne eivät tuo meille lisäpatruunia! On tämäkin\njärjestystä, kiroili Ville. Patruunat olivat loppumassa. Mikä sitten\nauttaisi, jos heidän tulensa hetkiseksikin heikkenisi?\n\nTätä hän kysyi Ristoltakin.\n\n— Onhan meillä pistimet. Kuulehan Ville, jatkoi hän hetken perästä,\njos minä kaadun ja sinä jäät niin... viethän terveisiä Elinalle... ja\nkotiin... ja tämän tästä...\n\nRisto pisti Villen käteen pienen käärön. Siinä oli rintasolki, joka oli\njäänyt Elinalle antamatta, kun ei ollut tilaisuutta siihen.\n\n— Mutta... jos minä...\n\n— Katso, minä olen pahemmin vaarassa, kun olen etumaisena, sanoi Risto.\n\nVeri punasi jo hänen poskeaan, josta kuula oli vienyt pienen palan.\n\nPatruunat loppuivat ja vastaisella puolella kiihtyi tuli. Uusia ei\nkuulunut. Kukaan ei kai uskaltanut lähteä niitä aukean kentän yli\ntuomaan.\n\nRisto komensi ottamaan pistimet esille. Oli tehtävä viimeinen rynnäkkö.\nJoukko, jonka vaatteet kuulat olivat kyntäneet repaleiksi, oli valmiina.\n\n— Syöksyyn, — ylös pojat!\n\nMatka oli jo puolessa, kun miehistä pari horjahti ja jäi jälkeen.\nNäkyi jo läheltä kiivaasti ampuvat ryssät. Miehet nostivat huudon\nja tuli vaikeni. Ryssät pakenivat, jättäen jälkeensä kiväärinsä ja\nampumavaransa.\n\nRisto tunsi kyljessään kipua. Siihen oli kai sattunut, koskapa paita ja\ntakki olivat veressä.\n\nTuntui niin omituiselta, niinkuin olisi ollut lauantai-ilta ja hän\nsiellä kaukana kotona.\n\nRisto laski kiväärinsä puuta vasten ja laskeutui sammaleisen kiven\nnojaan lepäämään.\n\nJälkijoukkoja saapui ja lisää ampumatarpeita. Niitä ei enää tarvittu.\nJälkijoukot saivat edetä ja kaartua kahdeksi siiveksi sivustoille.\n\nHeikossa kuun valossa sitoivat miehet vähäisiä haavojaan. Äsken\nhaavoittuneetkin olivat itse sitoneet haavansa ja tulleet paikalle.\nRisto oli pahimmin haavoittunut ja nojasi väsyneenä kiveen. Toverit\neivät nähtävästi tietäneet, miten hänen asiansa olivat.\n\nHän ei ehkä näkisikään kotia ja Elinaa. Nyt varmasti Elina antaisi\nhänelle anteeksi.\n\nVille polvistui kiven viereen ja tutki hänen haavaansa.\n\n— Vie terveiset ja sano, että rakastin... että en ollut niin huono kuin\nehkä luuli... sano isälle...\n\nVoimat loppuivat Ristolta. Miehet seisoivat vakavina ja neuvottomina\nhänen ympärillään.\n\nPäällikkö oli jo saanut tiedon Riston haavoittumisesta ja tuli ratsain\npaikalle.\n\n— Miten Majamäki voi? kysyi hän.\n\n— Huonosti.\n\n— Taisi mennä siinä taas yksi...\n\n— Parhain meistä kaikista.\n\nMiesten äänet värähtelivät.\n\nHellin käsin nostettiin mies paareille, jotka oli tuokiossa kokoon\nkyhätty. Hiljainen joukko lähti astumaan kohti lähellä olevaa\nsairasmajaa.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nRisto lepää vuoteella hiljaisessa huoneessa ja koettaa arvailla, missä\non ja kuinka kauan on jo tässä maannut.\n\nÄsken on hän selvinnyt kuin unesta ja muistanut vähitellen kaikki.\n\nOlikohan haava ollut vaarallinenkin?\n\nSairaanhoitaja raotti ovea ja huomatessaan Riston olevan valveilla,\ntuli vuoteen viereen.\n\n— No nythän te pian paranette, sanoi hän hymyillen. Toverinne on usein\nkäynytkin kysymässä vointianne.\n\n— Ville Honkamaa?\n\n— Niin.\n\n— Olenko ollut täällä jo kauankin? kysyi Risto.\n\nSairaanhoitaja mainitsi ajan ja Risto ihmetteli, että oli niinkin pian\nselvinnyt. Muutaman viikon perästä hän kai saisi lähteä jo liikkeeseen\nja vähitellen kotiin. Syvä kiitollisuus valtasi hänet, että oli vielä\npelastunut elämälle. Jos tyttö, jota hän rakasti, oli menetetty, niin\nolihan koti, jonka vuoksi ansaitsi elää.\n\nSeuraavana päivänä sai Ville tulla hänen luokseen.\n\n— No sinusta taitaa tulla jo hiljankin mies, vaikka luulin, että siihen\npaikkaan menisit.\n\n— Pian kai minä tästä selviän.\n\n— Ja täällä taitaa olla nyt se odotettu kirjekin.\n\nVille veti poveltaan kirjeen, jota oli siellä jo useita päiviä\nsäilyttänyt.\n\nSe oli Elinalta.\n\nRisto repi kuoren ja vapisevin käsin käänteli sitä. Se oli lähtenyt\nkohta hänen jälkeensä ja nyt vasta tuli perille.\n\nElina selitti siinä, ettei tietänyt silloin, kun Risto kävi häntä\ntapaamassa, että tämä oli sellaiselle matkalle menossa. Oli aikonut\nvain vielä kiusoitella Ristoa ja katunutkin sitten, kun oli antanut\ntämän näin lähteä.\n\n »— — — Odotin sinua seuraavina päivinä, vaan kun ei kuulunut, tulin\n jo levottomaksi, kirjoitti Elina. Minulle tuli asiaa Majamäkeen, vaan\n ennenkuin kerkesin lähteä, tuli isäsi ja kertoi, mihin olit mennyt.\n\n Voit arvata, mitä silloin tunsin. Olisin lähtenyt jälkeesi, jos olisin\n voinut. Ja kun sain kirjeesi, en voinut sinä päivänä muuta kuin itkeä.\n Että olinkin saattanut tehdä niin, mutta enhän tietänyt aikeistasi. En\n olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin vain voinut sinua pidättää.\n\n Tiedä nyt siis, että rakastan sinua ja olin antanut anteeksi sinulle\n jo moninkerroin ennenkuin kotiin palasitkaan. Nyt en voi sitä\n itselleni anteeksi antaa, etten kirjoittanut sittenkin sinulle, vaikka\n isällesi antamani lupaus oli minua estämässä.\n\n Voi, miksi hän ei tullut ennemmin antamaani lupausta peruuttamaan? Ja\n miksi et sanonut lähdöstäsi mitään silloin kun tulit minua tapaamaan?\n Kun katselin ikkunasta jälkeesi, luulin sinun menevän kylään asialle\n ja olin varma, että seuraavana päivänä tulisit uudelleen. Ja jos\n olisit tullut, olisin koettanut vakuuttaa sinulle perättömäksi sitä,\n joka oli kaiken tämän aiheuttajana. Enhän tietänyt vielä, että se oli\n selvinnyt — kuulin vasta, kun isäsi kävi täällä.\n\n Jos minua rakastat, niin tule heti pois. Nyt en enää mene sinua\n piiloon, enkä kujeile. Tytöstäsi — jos sitä saanen olla — on tullut\n siksi vakava.\n\n Tulethan pian sieltä. Minulla oli jo muutenkin sinua liiaksi ikävä ja\n nyt en jaksa enää, jos kauan viivyt.\n\n Sinulle uskollinen\n\n                                           Elina.»\n\nRisto laski kirjeen vuodepeitteelle. Hänen kasvonsa olivat\nkirkastuneet. Ojentaen kirjeen toverilleen, sanoi:\n\n— Luehan tuo, niin uskot, että on oikeata rakkautta olemassa.\n\n— Täällä on vielä toinenkin... Siinä on sisaresi käsialaa, tunnen sen.\n\nAlli kertoi tulleen häneltä vasta viimeisiä kirjeitä ja vaati tiukasti\ntulemaan kotiin.\n\n »Isä katuu nyt jo, että päästi sinut menemään. — Mikä tässä tulee\n talon turvaksi, jos poika vielä sinne jää, sanoo. Hänen syytään\n kaikki, että sinne menit. Oli sanonut äidille, että nyt häntä\n rangaistaan kovin siitä, että on pitänyt itseään parempana muita ja\n suvun kunniata kannattaakseen meni Elinaltakin sellaista lupausta\n vaatimaan.\n\n Olihan tuossa minunkin syytäni, kun kirjoitin siitä sinulle, ottamatta\n parempaa selkoa asiasta. Ei pidä luottaa kaikkiin näköihin. Kun _sen_\n piti tapahtua, onkin Elina ollut aivan toisessa pitäjässä. Semmoista\n se sitten on. Opiksihan tuo oli minullekin, etten vasta kaikkia\n juoruja kuuntele.\n\n Kai sinä tämän minulle anteeksi annat, koskapa on Elinakin antanut.\n\n Tule heti kotiin. Elinakin odottaa sinua joka päivä ja ihmettelee, kun\n et mitään hänelle kirjoita. Hullu mies olet, jos et heti jätä sitä\n taisteluintoasi ja tule kotiin.»\n\nAlareunaan oli Elina kirjoittanut terveisensä ja lisännyt yhden ainoan\nlauseen: »Et taida enää minusta välittääkään, kun et edes kirjoita.»\n\nRisto yritti nousta istualleen, mutta Ville painoi häntä vuoteeseen.\n\n— Pysyhän nyt vielä siinä, kyllä tässä kerkiää. Ensin on sinun tultava\nterveeksi.\n\n— Kyllä minä jo olenkin melkein terve. Jos pääsisin hevosen selkään ja\nsitten venheeseen, niin enköhän jo voisi lähteä?\n\nVille naurahti ystävänsä yhtäkkiselle matkakiireelle. Tosin täältä\nkaikin puolin joutikin, mutta ensin olisi toverin tuossa oltava vielä\nmuutamia päiviä. Sitten voisi lähteä.\n\nRisto mietti kirjeiden sisältöä. Allin kirje huvitti kaikessa\nsuoruudessaan. Se oli siskon tapaista..\n\nVai piti isä itseään rangaistuna. Hyvää kai se teki joskus hänellekin\nnähdä, että erehtyi.\n\nKatuiko hän tänne tuloaan?\n\nEi vähääkään. Mitä hän sitä kysyikään itseltään. Olihan täällä niin\nmoni mukana heimokansan vapaustaistelussa. Ja hän oli kumminkin saanut\ntäällä takaisin miehuutensa, jonka kaupunki- ja kasarmielämä oli\nyrittänyt viedä kokonaan. Tyytyväinen hän nyt sai olla elämään.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nVanha Majamäki käveli kotinsa pihamaalla, jossa tuuli lennätteli\nkellastuneita lehtiä. Kartanolla ei ollut liikkuvia ketään, kun työväki\noli ulkoviljelyksillä.\n\nTuntuikin niinkuin olisi jäänyt yksin koko taloon, vaikka olihan siellä\npirtin puolella Saara, taisi olla Allikin. Kolkko syysilta lisäsi sitä\nyksinäisyyden tunnetta.\n\nMajamäen hiukset olivat tulleet entistä harmaimmiksi ja rypyt kasvoissa\nolivat syvenneet ja lisääntyneet. Niitä oli jo korkealla otsalla ja\nyksi jo uursi nenän vierustoja. Silmiin oli tullut arka ilme ja ääni ei\nkuulunut yhtä varmalta kuin ennen.\n\nMajamäki käveli kädet selän takana, tarkastellen taivasta ja milloin\nmitäkin. Silmä viivähti silloin tällöin tiellä, josta olisi kaivatun\npojan pitänyt tulla.\n\nTuuli lennätteli puolimätiä lehtiä. — Noin se on minunkin elämäni,\nmietti Majamäki alakuloisuutensa painamana. Irtautua kerran elämästä\nja maatua mullaksi. Joku vain sanoo, että oli siinäkin talossa mies\nsemmoinen, mikäpähän lienee ollut. Sukunsa kunniasta oli arka ja poika\nkuitenkin lankesi. Lähti sitten sotaan, pahojaan pakoon ja sille\ntielleen jäi.\n\nJäiköhän? Eikö poika enää tulisikaan? Sitä ei hän ollut vielä ennen\npelännyt, mutta nyt jo pelotti. Ei kuulunut kirjettä eikä mitään.\n\nEttäköhän sammuisi näin Majamäen suku? Tytär oli, mutta mitäs siitä. Ei\nse suvun nimeä kantaisi. Olisi sekin ollut poika.\n\nMiksei Jumala antanut hänelle edes kahta poikaa? Olisi toinen jäänyt,\njos toinen meni. Antoi sairauden hänelle ja siten kielsi. —\n\nEihän hän ollut Ristoa vaatinut sinne menemään, mutta ei kieltänytkään.\n\nSiinäpä se, ettei kieltänyt. Se ajatus oli tullut mieleen satoja\nkertoja, että olisi pitänyt kieltää.\n\nOlisiko se ollut oikein, kun poika kerran tahtoi mennä?\n\nSittenkin oli hän turhaan vatkannut tätä asiata mielessään. Poika teki\noikein, kun meni. Jos sinne jää, niin se on ollut siten sallittu. Ja\nvoiko tässä joku Majamäki tai muu sallimusta vastaan mitään.\n\nSelväähän tämä olikin, kun pääsi käsittämään. Pitäisipä puhua\nSaarallekin.\n\nMajamäki meni ketterästi sisään niinkuin olisi todellakin löytänyt\nvarman ja oikean ratkaisun asialle. Seuraavana päivänä voisi taas tulla\nkiusaavat ajatukset, mutta ne pitäisi työntää pois luotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRisto on Villen kanssa taivaltanut jo pari päivää ja koti on jo\nlähellä. Asemalla ei ollutkaan nyt omaa hevosta vastassa, kun kotiväet\neivät tietäneet mitään tulosta.\n\nKevein mielin ovat pojat matkanneet kotikamaraa kohti. Villekin oli jo\nunohtanut surunsa. Oli äsken puoliksi leikkiä laskien sanonut Ristolle:\n\n— Mitäs, jos alankin lähennellä Allia, siskoasi?\n\n— Mitäpä se lähentelyistä paranee, otat vain eukoksesi; ei siinä muuta.\nMielelläni minä siskoni annan parhaimmalle ystävälle. Ja Alli on\nainakin kunnon tyttö, tiedän sen.\n\nTiesihän sen Villekin ja oli joskus ajatukset Allissa viivähtäneetkin.\nMiten vain lienee riipaissut siellä kaupungissa siihen hetukkaan. Kun\noli ikävä ja muutenkin kaipasi ystävää. Nyt ei se enää surettanut.\nSyljetti, kun muisti.\n\nAlli oli toista, eikä olisi vesiä välillä. Jos pistäytyisikin heti\nkotiin päästyä tyttöä tervehtimässä? Ei taitaisi Alli siitä pahastua.\nMenisi vain kuin Ristoa saattelemaan.\n\nVille puhui asiasta Ristolle.\n\n— Levähtäisit meillä ja tulisin sitten sinua saattamaan, sanoi.\n\n— Käyhän se niinkin. Tuntuu vähän väsyttävän... haavoissa taitaa olla\nvielä heikot arvet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuoraan oikopolkua taivaltavat miehet Majamäkeen. Syksyistä polkua,\njota varisseet lehdet peittävät, on mukava kulkea ja matka sujuu\nhuomaamatta. Ollaan jo pian Majamäen veräjällä.\n\n— Eivät osaa odottaa, arvelee Risto. Eivätkö liene jo luulleet minun\nsille tielle jääneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVillen tulosta oli kotiväkensä melkein sanattomaksi ihastunut...\nMyöhemmin oli Villen äiti tullut Riston viereen puhelemaan ja\nkiittelemään, kun muka Villen kotiin toi.\n\n— Hänpä se paremminkin minut toi. Saivat siellä vähän pahoin\npidellyksi, naurahti Risto.\n\nEmäntä huomasi nyt vasta Riston arvet ja päivitteli.\n\n— No kelpaa sinua nyt katsella, kun on arpia joka puolla! Ville ei\ntaitanutkaan saada edes yhtään?\n\n— On niitä minussakin!\n\nVille näytteli kuulan jäljet äidilleen, joka tuli hyvilleen ne nähtyään.\n\n— No olette te miehiä. Saa ylpeillä melkein.\n\n— Emmehän me taida enää tytöille kelvata, naurahti Risto, kun tuli\npintaan näitä rosoja.\n\nVillen äiti hymähti.\n\n— Kyllä niihin kunnon tyttö ensiksi ihastuu ja niinpä kai Elinakin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPihamaalla oli Alli tulijoita vastassa. Oli nähnyt ikkunasta poikien\ntulevan ja kapsahti veljensä kaulaan.\n\n— Äiti ilostui niin, että itkee kamarissa. Ja kuorma se isältäkin\nputosi.\n\n— Mutta ethän taida toveriani huomatakaan, huomautti Risto.\n\n— Tervetuloa!\n\nTytön tervehdys oli välitön ja lämmin.\n\n— Ja nyt ette saa enää mennäkään, vaan pysykääkin kiltisti kotona,\nsanoi tyttö.\n\n— Enkö minäkään? naurahti Ville ja mielihyvin huomasi tytön punastuvan.\nEi sanonut mitään, multa silmissä välähti jotain lämmintä.\n\n— Minä tässä taidankin lähteä Särkkään, sanoi Risto. Käyn vain\nvanhusten luona ensin.\n\nElinahan odotti siellä ja syksyinen ilta hämärtyi.\n\n— Ei sinun tarvitse, Elina on täällä, riemuitsi sisko. Sepä nyt sattui\nhänellekin... Mutta menehän nyt ensin tuonne, sanoi Alli ja työnsi\nveljensä isänsä kamariin. Ja sinä Ville tule minun kanssani ja —\ntervetuloa vieläkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElina seisoi värisevänä Allin kamarissa ja odotti. Nyt kuuluvat ne\nvarmat ja tutut askeleet.\n\nRisto seisoi ovella ja katseli hetkisen kyynelten läpi hymyilevää\ntyttöä.\n\n— Elina!\n\nTyttö nyyhkytti pojan sylissä.\n\n— Minä sain sinut sittenkin takaisin.\n\n— Ja minä sinut. Luulin jo iäksi menettäneeni.\n\nHetkistä myöhemmin katseli tyttö luodin jälkiä Riston kasvoissa ja\nsuuteli niitä.\n\n— Sinä... sankari... tulitpa sittenkin!\n\n— Ja olenko minä nyt sinunkin mielestäsi rikokseni sovittanut? kysyi\nRisto.\n\n— Sitä sinun ei olisi tarvinnut kysyä. En minä sitä koskaan ajattele.\nJa sehän oli minun syyni, että sinulle niin kirjoitin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajamäki käveli tyytyväisenä valaistuissa huoneissa. Meni tupaankin ja\npuheli keventyneenä miehille:\n\n— Tulipas poika, vaikka viipyi. Pääsenkin tästä minä lepäämään. Ja\nkuulehan Jaakko, sanoi hän isäntärengille. Kun nyt poika tuli, niin\nse ottaa komennon talossa ja neuvoo työt tästä lähtien ja sinä saat\nkatsoa, että tulevat tehdyiksi. Poika saa ohjakset, ja kyllä ne nyt sen\nkäsissä pysyvät. On tullut mies siellä Ristosta.\n\n\n\n"]