[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAEeygOARSKJnzIMhBouIFt-7Rqfdo4OhWse6YsD-SME":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2964,"Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; Toppakahvia","Jääskeläinen, Pasi",1869,1920,"2964-jaaskelainen-pasi-tirisen-kosinta-miljoona-arpa-toppakahvia","2964__Jääskeläinen_Pasi__Tirisen_kosinta;_Miljoona-arpa;_Toppakahvia","Kolme yksinäytöksistä iveilyä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1924,null,7702,43176,false,72710,[24],"Finnish drama",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; Toppakahvia: Kolme yksinäytöksistä pilaa\" by Pasi Jääskeläinen is a collection of three one-act plays written in the early 20th century. The book showcases the themes of love, relationships, and the humorous complexities of life in rural Finland, through the interactions of its characters. Each play captures a unique scenario, exploring the social dynamics and the interplay between men and women in a light-hearted manner.  In the first play, \"Tirisen kosinta,\" we meet Tirinen, a bachelor who contemplates his solitary life and the absence of a domestic partner, as he interacts with Anna-Mari, a widow who is considering moving away with her beloved cow, Ruuslokka. Comic misunderstandings ensue as Tirinen realizes too late that he may have a chance at love. \"Miljoona-arpa\" follows a struggling couple, Pekka and Maija, who dream of a better life through a lottery ticket, only to find disappointment when it turns out they have misread the winning numbers. Finally, in \"Toppakahvia,\" the dynamics between Antti, a young farmer, and his housemaid Liisa highlight the potential for romance amidst practical concerns about household duties and relationships. The plays intertwine humor with reflections on companionship and the search for personal happiness. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Kolme huumoripitoista yksinäytöksistä näytelmää, jotka kuvaavat kansanomaisia sattumuksia ja ihmissuhdekiemuroita. Avausnäytelmässä poikamies Tirinen puntaroi yksinelon etuja ja avioliiton haittoja, kunnes naapurin leski puuttuu asioiden kulkuun.","Pasi Jääskeläisen 'Tirisen kosinta; Miljoona-arpa; Toppakahvia' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2964. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TIRISEN KOSINTA; MILJOONA-ARPA; TOPPAKAHVIA\n\nKolme yksinäytöksistä pilaa\n\n\nKirj.\n\nPASI JÄÄSKELÄINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1924.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTirisen kosinta\nMiljoona-arpa\nToppakahvia\n\n\n\n\n\n\nTIRISEN KOSINTA\n\n\nHENKILÖT:\n\nTIRINEN, poikamies, 50-vuotias.\nANNA-MARI, leski, 45-vuotias.\n\nNäyttämö torpan tupa. Pöytä, lavitsa ja takka.\nTalouskalut huonossa järjestyksessä.\n\n\n\nTIRINEN\n\nOnpa oikein korea syyspäivä. Tekisipä mieleni laskea lehmätkin ulos,\nkun ei tuo ruoho vain olisi niin pakkasyön puremaa. Mutta jos huomenna\non näin sievä ilma, niin varmaankin lasken elukat jaloittelemaan.\n\n    (Käy tiristämässä pannusta kahvin loppuja kuppiin;\n    juo ilman kermaa ja sokeria.)\n\n... Vähäpä sitä oli... mutta hyvää.\n\n    (Panee penkille maata.)\n\n... Menee se tämä taloudenkin pito, vaikka yksinkin on... mitä tässä\ntekee muijalla riitelemässä ja kahvia särpämässä... Sattuupa se\nniinkin, että kun naimisiin menet ja hommaat kaikki kuten parhaiten,\nosaat, niin yht'äkkiä eivät kaikki asiat olekaan vaimolle mieliksi, ja\nhän lähtee menemään huuten heilaten. Siinä sitten nökötät ja saatpa\nvielä maailmalta kunniasi kuulla. — Toiset taas kyyditsevät ukkonsa\nhelkkariin, — vaikka on vihittykin... Lienevät nuo joskus hyviä\nkapineita nuo miehetkin... ei yksi eikä kaksi eukkoa riitä mihinkään...\nEikö lie paholaisen keksimä koko naimishomma, että saisi ihmisiä\nsillä lailla verkkoihinsa?... Liekö noita muuten paljonkaan oikein\nsopupariskuntia?... Eipä taida. Mutta kun hoitaa talouttansa yksin\nniinkuin minäkin, niin ei ole kellään mitään sanomista, ei vaikka\nsormella voita söisi. Ja liekö nuo niin suuret ne eukkoväen suomat\nhuvituksetkaan, että kannattaisi hyvää elämäänsä pilata? — Eikös vain!\nParasta on kun on omissa lämpimissään...\n\n    (Ulkoa kuuluu lehmän ammumista ja Anna-Marin ääni.\n    Tirinen menee akkunasta katsomaan.)\n\nMikä siellä nyt lehmää kuljettaa? — Eikös se ole Anna-Mari?... Onpa\nsillä komea lehmä...\n\n    (Ammumista.)\n\n... Ja niin vielä teutaroipi... Miksi ei se ymmärrä sitä seinään sitoa,\nvaikka on rengas, kun aitaan köyttelee.\n\n    (Menee ja huutaa ovesta:)\n\nSido seinään, niin pysyy paremmin!\n\nANNA-MARI (Kielevä ja isoääninen; tulee sisälle ja huutaa ovesta\nkartanolle:)\n\nOotko hiljaa — mitä se siinä reutoo...!\n\n    (Sisälle:)\n\nKun aivan hengästyksiin juoksuttaa! — Päivää! Terveisiä!\n\n    (Kättelevät.)\n\nKun tuon lehmän kanssa saa hypätä ja riuhtoa, että on aivan pakahtua.\n— lähdinkin yksin sitä kuljettamaan, mutta siinäkö työ oli! Se kun\non niin ikäväinen ja ollut Sonnilan karjassa koko kesän, niin se\nkaipaa toisia ja niiden perään ammuu. Kun eivät jouduttaneet sitä\nheinäkuormaansa valmiiksi,'niin lähdin kuin lähdinkin yksin lehmää\nperässäni venyttämään, minä hullu. Kun näin tupasi, niin arvelin, että\nmitähäntä raijaa yksin, menen levähtämään ja odotan hevosmiestä.\n\nTIRINEN\n\nNo, mihin sitä ollaan menossa?\n\nANNA-MARI\n\nTuonne Alarannalle asti. Siellä kun veljeltäni kuoli emäntä, niin se\npyytämään minua sinne emännöimään edes talven ajaksi. Ajattelin, että\nlyön tuon mökki-tötteröni kylmille ja menen. Samahan tuo on minullekin,\nmissä häntä leipäänsä syöpi — ja niin sitä sitten lähdettiin.\n\nTIRINEN\n\nJa lehmineen?\n\nANNA-MARI\n\nLehmineenpä tietenkin. Jopahan minä nyt sitä jättäisin, vasikasta asti\nkun olen kasvattanut ja ruokkinut. Siellähän on meijerikin likellä,\njoten käytän maidon meijerissä — ainahan siitäkin joku penni lähtee;\npysyy edes kahvirahassa, ettei aina tarvitse talon kahvin varaan\nlyöttäytyä... Ja pitäisihän sitä säästääkin mukamas.\n\nTIRINEN\n\nSäästääpä tietenkin... Onko se hyvä lypsyinen tuo sinun lehmäsi?\n\nANNA-MARI\n\nKaksi kiulua kerralla poikimisen jälkeen ja jos oikein heruttaa, niin\nvaahto kuohuu.\n\nTIRINEN\n\nVai kaksi kiulua! Onpa hyvä lehmä — anna minulle ruokolle, niin ei\ntarvitse enempi huolehtia. Saat kymmenen markkaa ruokkorahaa, ja\nheinäsi joutavat myötäväksi.\n\nANNA-MARI\n\nHyvänen aika! Enhän minä nyt toki ruokolle antaisi, vaikka mikä olisi,\nkun vasikasta asti olen hoitanut ja kasvattanut. — Jos en itse jaksa\nelättää, niin ennen lopetan. Niin olen päättänyt... ei me elävinä erota\nminä ja Ruuslokka.\n\nTIRINEN\n\nRuuslokkako sen nimi on?\n\nANNA-MARI\n\nRuuslokka. Kun henkikirjurin lehmällä oli sama nimi, niin minäkin\najattelin, että panenpa lehmälleni oikein herrasnimen. Komea nimi se\nonkin.\n\nTIRINEN\n\nKomea se on nimi ja komea on lehmäkin.\n\n    (Katsoo akkunasta.)\n\nMutta aivan se siellä irti pääsee, kun noin aitaa repii! Minäpä käyn\npanemassa sen seinään kiinni.\n\n    (Menee.)\n\nANNA-MARI\n\nKumma on tämäkin torppa, kun on hyvä eläminen ja velaton paikka, eikä\nole emännästä tietoa tuon enempää. Itse se lypsää lehmänsä ja keittää\nkahvinsa sekä rikastuu vain. Ikävältä luulisi tuntuvan yksinään olon.\n\n    (Katsoo ikkunasta.)\n\nNyt se siellä Ruuslokkaa hoitaa ja huusaa, mutta ei vain raski heiniä\neteen panna, visukinttu. Tokko tuo kahviakaan keittänee, jos en\nomistani pane... Eipä taida tulla ei suuhun eikä silmään... Se on tuo\nTirinen niin nokkavisu, että kirpunkin kahtia jakaa ja pitää itse\nisomman puolen.\n\n    (Katsoo ikkunasta.)\n\nJopa sai miesparka sarvesta ja ihan parhaalle paikalle!\n\n    (Nauraa.)\n\nTIRINEN (Tulee takapuoliaan pidellen.)\n\nKylläpä on koko äytäri! Minä kun rupesin utareita koettelemaan, niin\nsilloin säikäytti sarvellaan...\n\nANNA-MARI\n\nJohan minä täällä nauroin, että kun ihan paraalle paikalle töytäsi.\n\nTIRINEN\n\nHyvät sillä on lehmän merkit.\n\nANNA-MARI\n\nHyvät kerrassaan, ja umpeen ei tahdo mennä keinolla millään... Lypsää\naivan läpi vuoden.\n\nTIRINEN\n\nMinun lehmistäni on toinen ummessa kolme kuukautta, toinen viisi.\n\nANNA-MARI\n\nSiunatkoon! Aivan kaiketi minä kuolisin kahvikerman puutteeseen, kun\npitäisi niin kauan ummessa syöttää!\n\n    (Katsoo ikkunasta.)\n\nJokohan pitänee lähteä tuota lehmää kuljettamaan, kun se noin riuhtoo\nja rimpuilee.\n\nTIRINEN\n\nMihin se nyt siitä pääsee. Istu nyt ja keitä kahvit, hevosmiestä\nodottaessasi. Tuossa on pannu takalla.\n\nANNA-MARI (Itsekseen.)\n\nOmista kahvistako? Kyllähän minä tiesin sen visukintun.\n\n    (Ääneen.)\n\nTässä sinä vain yksin nökötät kuin pataässä... tarvitsisit kai akan\nniinkuin muutkin, kun on lehmiä ja kaikkea.\n\nTIRINEN.\n\nEnkä tarvitse. Kun saisin hyvän lehmän, niin se olisi parempikin. On\nliikoja noita heiniäkin... Myö nyt tuo Ruuslokka tai anna edes ruokolle.\n\nANNA-MARI\n\nEi maksa vaivaa puhuakaan — ei me erota, Ruuslokka ja minä, ennenkuin\nkuolemassa.\n\n    (Ulkoa kuuluu ammumista; Anna-Mari katsoo ikkunasta.)\n\nNo sepä nyt siellä riuhtoo ja ammuu.\n\n    (Kiiruhtaa lehmää komentamaan ja puhuttelemaan.)\n\nTIRINEN\n\nEi se näy myövän eikä antavan ruokolle... Mutta... mutta, jos sen\nonnettoman saisi, niin jäisivät molemmat tähän... On oikein sääli\npäästää noin hyvää lehmää käsistään... Mutta tokko sitä vaimoa\nsaattanee sentään kysyä niinkuin Ruuslokkaa? — Siinä kai pitäisi olla\nmonetkin esipuheet ja valmistukset...\n\nANNA-MARI (Tulee.)\n\nEi se tahdo hyvästyä... Mutta eikö tuolta pian tulle hevosmieskin\nheinäkuormineen... Sidon sitte kuorman perään koko pekunan ja ajelen\nmenemään.\n\nTIRINEN\n\nOikeinko sieltä tulee heinäkuorma?\n\nANNA-MARI\n\nNurmia, parhaita pyörtänönurmia! Se kun poikii Sieluinpäivästä kaksi\nviikkoa, niin pitää olla millä taas heruttaa.\n\nTIRINEN (Itsekseen.)\n\nNurmia sillä taitaa olla koko suova —.\n\n    (Päättäväisesti:)\n\nTuota...\n\nANNA-MARI\n\nJaa että mitä?\n\nTIRINEN (Korvallistaan kynsien.)\n\nTuota...\n\nANNA-MARI\n\nNoo?\n\nTIRINEN\n\nTuota... että jää nyt tähän heininesi ja lehminesi, — emäntää kai —\nsitä tarvitaan tässäkin.\n\nANNA-MARI\n\nNo enkä jää. Olihan sinulla tässä se Leuhkalan Loviisakin emännän\nvaalissa monta viikkoa, mutta tiellepä tuo sekin jouti menemään. Ja\nniin oikea ihminen oli kuin saattaneekin.\n\nTIRINEN\n\nEihän sillä ollut lehmääkään... Ja kun se olisi tuota kahvia myötäänsä\nlatkinut... Siitä se parhaasta päästä suuttui, kun ei saanut mielin\nmäärin juoda kahvia, minulla kun oli arkun avain. Mutta en minä sinulta\n— jää nyt koetteeksi.\n\nANNA-MARI\n\nJopahan minä sinun koetettavaksesi jäisin! Antti-vainajankin aikana oli\naivan sama, joinko minä kahvia tai olin juomatta. Aivan sain tehdä oman\nmieleni mukaan, ei se siitä sanonut hyvää eikä pahaa, enkä minä sitä\nenempäänsä rupea särpämäänkään.\n\nTIRINEN\n\nNo enhän minä nyt sinua tahtoisi valtikoida... saat itse pitää arkun\navaimet. Jää pois, ei tässä ole paha olla.\n\nANNA-MARI (Jo epävarmana.)\n\nJottako tuota sitte yrittäisi?...\n\n    (Itkien.)\n\nKyllä se Antti-vainaja oli niin hyvänlaatuinen, että tokko tuota enää\nsemmoista saanee. Oikein rakkaudella se minua aina kohteli ja hyvä oli.\nKerrankin kun meiltä lammas hukkui kaivoon ja kun minä sitä itkin, niin\nse otti kaulasta kiinni ja sanoi, että mitä tuosta yhdestä lampaasta\nitkee. Ja aina se halasi, kun sattui hankala paikka, niin että hyvä\nsen kanssa oli olla. — Eikä me riidelty. Ei tarvinnut minun kapustaa\nkovemmalla aseella sitä lyödä, ennenkuin se jo myöntyi.\n\nTIRINEN (Ihmeissään.)\n\nVai ei kovemmalla?\n\nANNA-MARI (Iloisemmasti, likennellen Tiristä, joka aina väistyy.)\n\nMutta jospa se tämä Tirinenkin hyvänä pitää, halaa ja rakastaa?\n\nTIRINEN (Väistelee.)\n\nEihän tässä mitään hankalata paikkaa eikä halauksen tarvista. Keitähän\nkahvia, keitähän kahvia...\n\nANNA-MARI\n\nJa monta kertaa, kun minä minkä mistäkin olin pahoillani, niin aina se\ntuli Antti-vainaja taputtelemaan.\n\n    (Painaa päänsä Tirisen olkapäälle.)\n\nKun sinäkin...\n\nTIRINEN (Arasti työntäisee Anna-Maria pois.)\n\nElähän nyt siinä! —\n\n    (Katsoo ikkunasta.)\n\nNyt se heinäkuorma tuli. Minäpä käyn sanomassa, että ajaa ladon eteen.\n\n    (Kiireesti ulos.)\n\nANNA-MARI (Katsoo pitkään Tirisen jälkeen.)\n\nKovinpa se on tyly... Eihän se tajua mistään mitään... Eihän\ntuommoisen kanssa miten... Kun naimisliitot tehdään, niin juoksee\npakoon... Sen taitaakin tehdä mieli vain minun lehmääni ja heiniäni...\nElähän nuolaise ennenkuin tipahtaa.\n\n    (Huutaa ovesta.)\n\nAntaa olla sen kuorman siinä, älkää viekö sitä mihinkään.\n\nTIRINEN (Palaa ovelle.)\n\nNo mikä — nyt? Minä vain toimitin ajamaan ladon eteen —\n\nANNA-MARI\n\nAntaa olla ajamatta. En minä noin tylyn miehen kanssa yksiin leipiin\nrupea... Ei edes morsiameensa katso, vielä että hyvänä olisi ja\nrakkaasti puhuisi —\n\nTIRINEN\n\nMinä kun olen niin hiljainen... ehkäpä tässä illemmalla... juodaanhan\nkahvia...\n\nANNA-MARI\n\nSaat odottaa iltaasi ja juoda kahvisi yksin... Hyvästi!\n\n    (Menee.)\n\nTIRINEN\n\nSiitäköön se otti pahaksi, kun en sitä muka halannut?... Sekö sitä\nniin äkkiä ilkeää... eikä tuo niin häävin näköinenkään ole.\n\n    (Katsoo ikkunasta.)\n\nSiellä se sitoo lehmäänsä heinäkuorman perään... jo se on komea lehmä!\nOlisi sitä pitänyt sittenkin vähän kiltisti kohdella.\n\n    (Päättävästi.)\n\nEi, en minä päästä tuommoista lehmää menemään!\n\n    (Huutaa ikkunasta ja viittoo.)\n\nAnna-Mari! Anna-Mari-i-i!... Älä mene... Palaahan vähän takaisin!...\nPalaa vähän takaisin hoi...\n\nANNA-MARI (Tulee tupaan.)\n\nMitä sinä nyt huutelet?\n\nTIRINEN (Muka iloisesti ja reippaasti:)\n\nKyllä kai sitä nyt halata saattaa!\n\n    (Heittäytyy Anna-Marin kaulaan, halaa ja taputtelee.)\n\nKylläkai tätä aina tekee, tekee varmasti!\n\nANNA-MARI (Ponnistelee kaikin voimin vastaan ja pääseekin\nviimein hengästyneenä irti.)\n\nHassu mies! Kaikki ne vielä eukkoakin hommaa!\n\n    (Huutaa ulos mennessään.)\n\nAnna hevosen mennä!\n\n    (Ulkoa vielä kuuluu Anna-Marin puheen tulva Tirisen tyhmyydestä.)\n\nTIRINEN (Pitkän vaitiolon jälkeen.)\n\nSepä nyt oli!... Ensin se näytti kyllästyvän siitä, kun en halannut,\nja sitte se näytti kyllästyvän siitä, kun halasin. Ole sitte niille\nmieliksi, jos osaat... Taitaa paras olla eukotonna!... Enhän minä siitä\nAnna-Marista välitä, menköön menojaan... mutta kaduttaa vähän, tuota,\nkun olisin hänen mukanaan saanut niin tosikomean lehmän, jos olisin\nymmärtänyt oikealla hetkellä sitä Anna-Maria vähän halata.\n\n    _Esirippu_.\n\n\n\n\n\n\nMILJOONA-ARPA\n\nYksinäytöksinen pila\n\n\nKirj.\n\nPASI JÄÄSKELÄINEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\n_Pekka_, työmies.\n_Maija_, hänen vaimonsa.\n_Isäntä Vimperi_, talonomistaja.\n\nTapahtuu maaseutukaupungissa. — Esittämisoikeus vapaa.\n\nKöyhästi kalustettu huone Vimperin talossa, Pekka makaa sängyssä tahi\nrahilla. Maija kutoo sukkaa.\n\n_Maija_. Ja se oli paikkaa, kun tultiin tänne kaupunkiin, tultiin maalta\ntänne muka makeanleivän paloille, porvarien ja rikkaiden töihin,\nmyytiin mökki ja lehmä, kyllästyttiin hyvään elämään! Tuo ukko hyväkäs\nkun ei muka enää talonjussien töihin sujunut, kaupunkiin piti muka\npäästä, kymmenen markan päiväpalkoille lossauksiin, lastauksiin ja jos\nmihin. — Vaan oliko sinusta niihin? Ei saanutkaan täällä tupakoida ja\nistuskella joka viiden minuutin päästä, ei seisoskella lapionvartta\nvasten, eikä maata pensaiden takana isännän poissaollessa.\n\nTäällä olisi pitänytkin laiskansuoni katkaista, mutta eipäs. Työpaikka\ntoisensa jälkeen meni — ja kun sen vielä piti oppia tuota oluenkuraa\nlatkimaan kaiken muun hyvän lisäksi — sillä tavalla on nyt lehmä ja\nmökki mennyt, — aivan oluessa, Herra nähköön. Sitte sitä muka kuletaan\nkokouksissa ja rohveerataan toisten samanlaisten kanssa. (Syrjään.)\nNyt se on saanut päähänsä, että pian tulee sellainen kumous, että\nrikkailta otetaan tavarat ja annetaan köyhille. Sitä se nyt odottaa\nsängyssä selällään kuin hyvääkin työtä tekisi, vaikka kohta ei ole\nruuan kipenettä suuhun pantavana. (Kovemmin.) menisit edes isännältä\njotain työtä kysymään, että saisi vähänkään ansiota. Luulisi tuossa\npaikkainkin puutuvan, kun aina vain makaa.\n\n_Pekka_. Enkä mene.\n\n_Maija_. millä luulet eläväsi? Enkä minäkään jaksa laiskaa ukkoa sänkyyn\nselälleen elättää!\n\n_Pekka_. Ruokkikoon kaupunki niinkauvan.\n\n_Maija_. Miten kauvan?\n\n_Pekka_. Siksi kunnes porvarit romahtavat.\n\n_Maija_. Eikö rämähtävät! Se hullu vielä kaikkia uskoo!\n\n_Pekka_. En minä kaikkia, vaan sen sanoi temokraati.\n\n_Maija_. Eikö temokraato — — ja tokko lie sanonut kukaan... ilman vain\nsanot, että olisi muka hyväkin syy laiskotella.\n\n_Pekka_. Tokko tuo lie sen rikkaampi, vaikka tekisi työtä, että pää olisi\nkolmantena jalkana.\n\n_Maija_. Jos ei rikaskaan, niin söisihän edes omaa leipää.\n\n_Pekka_. Kaikki on yhteistä — ei se ole leipä paremmin toisen kuin\ntoisenkaan.\n\n_Maija_. Taivaassa tuo niin lienee, vaan ei täällä.\n\n_Pekka_. Kuuluu Ranskanmaalla olleen sellaiset komuuti-päivät, että\nkaikki oli yhteistä.\n\n_Maija_. Komuuti-päivät! Ja onko siellä nyt kaikki rikkaita?\n\n_Pekka_. Käy katsomassa.\n\n_Maija_. Sitä minä en usko.\n\n_Pekka_. Ole uskomatta.\n\n_Maija_. Ja sinä et rikkaana pysyisi, vaikka saisitkin rahoja.\n\n_Pekka_. Jaettaisiin taas tavarat vähän ajan perästä, malja. Odota\nsemmoista, vaan älä pitkästy. Pekka. Odotan kyllä.\n\n_Maija_. mutta sen minä sanon, että jos et huomenna ala mennä töihin,\nniin otan kepin ja roitelen niin pakaroillesi, että laiskuus lähtee.\n\n_Pekka_. Et uskalla.\n\n_Maija_. Otan isännän avukseni pitelemään.\n\n_Pekka_. Sekö on sitte aviopuolison rakastamista?\n\n_Maija_. On se laatuaan sekin ja ainakin yhtä hyvää kuin sinun\nmakaamisesikin.\n\n_Pekka_. Ei kukaan ole omaa lihaansa vihannut.\n\n_Maija_. — — — Ja sen minä sanon, että jos minä voitan\nmiljoona-arpajaisista rahaa, niin et näe niistä penniäkään.\n\n_Pekka_. Ja sinä et näe markastasi laitaakaan, sillä koko peli on vain\nrahan narraamista.\n\n_Maija_. Ostettu se nyt kuitenkin on, ja kiitin, että sillä\npääsin, niitä on nykyään arpalippujen kauppiaita niin ettei\nsilmiään tahdo auki saada, ja ne ovat vielä hullumpia kuin\nhenkivakuutusasiamiehet, — —— mikä sen tietää, jos vielä voitankin...\n\n_Isäntä_ (tulee puusepän esiliina edessään). Päivää! — Eikö teidän\nisäntä joutaisi vähän töihin? minulla olisi laudan kantamista ja\nvähän muutakin.\n\n_Maija_. Kyllä se joutaisi, kun vaan lähtisi.\n\n_Isäntä_. No miksi ei?\n\n_Maija_. Se odottaa jonkinlaista kumousta, jolloin rikkailta rahat\njaetaan köyhille.\n\n_Isäntä_. milloin se tulee?\n\n_Maija_. Eikö tuota näiksi ajoiksi nuo nykyiset rohveetat ennustane.\n\n_Pekka_. Pian se tulee.\n\n_Isäntä_. Vai pian? mutta eikö sitä sentään sopisi... odotellessaan\nvähän töitäkin paiskella?\n\n_Pekka_. Tehkööt työnsä.\n\n_Isäntä_. Kyllä minä kumousta odotellessani olen vähän höyläillyt sekä\nliimaillut — — ja saman neuvon annan pojallenikin.\n\n_Pekka_. En minä höylää.\n\n_Maija_. Siinä sen kuulette!\n\n_Isäntä_. Minä arvelin, että olisit vuokrasta vähän työssä ollut, vaan\nkun ei sovi, niin saat muuttaa muualle.\n\n_Malja_. Herra isä!\n\n_Pekka_. Saatanhan minä siinä tapauksessa vähän kantaa niitä lautoja.\n\n    (Nousee vaikeasti.)\n\n_Isäntä_. Tule sitten vähän ajan perästä.\n\n_Maija_. Olisiko isännällä tämän päivän sanomalehteä? Joko niissä on\nmiljoona-arpajaisten voitoista mitään?\n\n_Isäntä_. Eiköhän niissä liene ollut isompien voittojen numeroita.\n\n_Maija_. Vai! Saisinko minä katsoa!\n\n_Isäntä_. Tule noutamaan.\n\n    (Menevät.)\n\n_Pekka_. Lautoja kantamaan. Eihän tuota viitsisi, vaan täytyy. Hohhoi,\ntäytyy... täytyy... höh hooi.\n\n_Maija_ (tulee). Tässä nyt on lehti — — Katsotaanhan... näissä paikoin\npitäisi olla sen kirjoituksen, tulehan katsomaan.\n\n_Pekka_. En viitsi.\n\n_Maija_. Tässä, tässä on, voih, kun vilisee silmissä. (Lukee hitaasti.)\nPäävoitot miljoona-arpajaisissa ovat langenneet seuraaville\nnumeroille... Voi en minä saata, lue sinä.\n\n_Pekka_. Tavaa itse.\n\n_Maija_. Neljänkymmenen tuhannen... yksi kolme nolla... ei se ollut se\nnumero — viisitoistatuhatta... kahdeksan nolla nolla... ei sekään —\nkymmenen tuhannen... kaksi nolla viisi, eikä tämä... viiden tuhannen...\nkaksi sataa nolla nolla... seitsemän sataaviisi kymmentä kuusi.\n(Kiljaisee.) Uijjui-jui-jui! (Painaa päätään.) Aih, oih oi oi.\n\n_Pekka_. No mikä nyt tuli?\n\n_Maija_. Se... se on minun numeroni, armias isä auttakoon, se on minun\nnumeroni!\n\n_Pekka_. Älä hele...\n\n_Maija_. On, on, on.\n\n_Pekka_. Näytäppäs lippusi.\n\n_Maija_ (ottaa laatikosta tai taskustaan arpalipun; vertailevat\nnumeroita levittäen lehden ja lipun pöydälle.)\n\n_Pekka ja Maija_ (yhtaikaa). Kaksi, nolla, nolla... seitsemän, viisi,\nkuusi.\n\n_Pekka_. Kies’auta! Sama numero — viisituhatta markkaa...\n\n_Maija_ (itkien Pekan kaulaan). Viisituhatta markkaa!\n\n_Pekka_. No älä nyt ulvo siinä! Hyvä, että saatiin.\n\n_Maija_. Kun se tuli niin äkkiä! Nyt saadaan hyviä vaatteita, ruokaa ja\nvaikka mitä.\n\n_Pekka_. Niin.\n\n_Maija_. Ja nyt elätän sinut vaikka sänkyyn.\n\n_Pekka_. En minä nyt malta sängyssä pysyä, kun rahoja saatiin.\n\n_Maija_. Vaan jos se temokraato tulee jakamaan?\n\n_Pekka_. Jakamaan? Jos tulee, niin kirveskamaralla otsaan.\n\n_Maija_. Mutta itsehän sinä sanoit, että kohta tavarat jaetaan.\n\n_Pekka_. Niin, kun oltiin köyhiä, mutta en minä nyt anna, vaikka maa\nhalkeisi! Kylläpä käskisi!\n\n_Maija_. Minä kun jo luulin, että ihan sinulla päätä viiraa.\n\n_Pekka_. Ei me rahoja anneta muille.\n\n_Maija_ (lyö reiteensä). No ei vaikka mikä olisi. — Jo piti olla onni!\n\n_Pekka_. No sanos muuta.\n\n_Maija_. Aivan tekisi mieli tanssahtaa.\n\n_Pekka_. No pyöritään vaan. (Ottaa Maijaa vyötäisistä ja alkaa rallattaa\npolskaa, jota pyörivät yhä kiihtyen nopeammiksi.) Rati-riti rati-riti\nrallaa-rati-riti-rati-riti rei j.n.e.\n\n_Isäntä_ (tulee ovelle ja katsoo vähän aikaa kummissaan). No\nhulluiksiko ne ovat tulleet? (Huutaen.) Aivanhan te talon hajotatte!\n\n_Maija_ (näyttäen isännälle lippua). Katsokaas tätä!\n\n_Isäntä_. Tätä?\n\n_Maija_. Ja numeroa tässä. (Näyttää lehteä.)\n\n_Isäntä_ (ottaa molemmat, katsoo ja vertailee). No lempsatti!\n\n_Pekka_. Mitäs sanotte?\n\n_Isäntä_. Sama numero.\n\n_Maija_.. Viisituhatta markkaa!\n\n_Isäntä_. Niin on.\n\n_Pekka_. Tarvitseeko muuttaa talosta?\n\n_Isäntä_. Eikö hiidessä, olkaa vaan niin kauvan kuin haluttaa.\n\n_Pekka_. Ja olisiko isännällä jotain parempaa takkia minulle antaa? Minä\nmaksan heti kun rahat joutuu.\n\n_Isäntä_. Minä tuon juhlatakkini.\n\n    (Menee.)\n\n_Pekka_.(huutaa isännän jälkeen). Sama se on, jos se on parempikin.\nPuhtaalla rahalla minä sen maksan... puhtaalla rahalla!\n\n_Maija_. Ja minun täytyy heti lähteä ostoksille. — — Mutta entäs rahaa?\n\n_Pekka_. Näytä vain lippuasi ja lehteä, niin kyllä lähtee vaikka mitä.\n\n_Maija_. Niin tosiaankin. Mitä minä tuon?\n\n_Pekka_. Tuo ruokaa ja juomaa.\n\n_Maija_. Ja itselleni korean puvun.\n\n    (Menee.)\n\n_Pekka_. Vaikkapa senkin... ja kuule, kuule! — — — Nyt se meni... Olisin\nkäskenyt tuoda olutta, mutta ehkä hommaan sitä itse kokonaisen korin.\n\n_Isäntä_ (tulee tuoden mustan sortuukin). Tässä nyt olisi juhlatakki\nisännälle.\n\n_Pekka_.(panee päälleen). Ollaanpa häntä nyt vähän herroiksi, kun varat\nkerran kannattaa. Paljonko tämä nyt maksaa?\n\n_Isäntä_. Kaksikymmentäviisi markkaa.\n\n_Pekka_. Olkoon, mitä se meidän varoissa tuntuu. —\n\n_Isäntä_. Mitä sitä nyt on aikomus ryhtyä hommaamaan, kun noin\nrahojakin siunautui, tai ainako sitä vain maataan?\n\n_Pekka_. Eihän toki! Taidanpa ruveta hevoskauppoja tekemään. Siinä\nliikkeessä on aina hupinsakin mukana.\n\n_Isäntä_. Kun ryypätään, ajetaan ja kehutaan, he he.\n\n_Pekka_. Ja aina ne kuuluvat kortitkin läiskähtävän hevosmies-sakissa;\nkun sattuu, niin voittaa viisituhatta lisää.\n\n_Isäntä_. Mistä sen tietää, voipa niinkin käydä.\n\n_Pekka_. Kunhan tässä rahat joutuu, niin ostan oikein silkkimustan,\najelen sillä huvikseni ja myön sitte torniolaiselle.\n\n_Isäntä_. Kyllä meillä talliresukin saadaan laitetuksi, jos vain\nruvetaan sitä tarvitsemaan.\n\n_Pekka_. Tarvitaanpa tietenkin — — ja jos isännällä olisi joku kaapin\ntapainen, jossa saattaisi niinkuin rahoja ja viinoja säilytellä lukon\ntakana, niin ostaisin senkin.\n\n_Isäntä_. Onhan niitä toki nikkarismiehellä semmoisiakin. Kyllä minä\ntoimitan.\n\n_Pekka_. Minä maksan oikean hinnan ja puhtaalla rahalla.\n\n_Isäntä_. Kyllähän niistä sovitaan.\n\n    (Menee.)\n\n_Pekka_.(kävelee kädet taskussa tai selän takana hyvin arvokkaasti\nedestakaisin). Jaa-ah, oli se kumma laaki... tullappa yhtäkkiä\nrikkaaksi! Pahinta on se, ettei oikein ymmärrä mitä niillä rahoilla\nparhaiten tekisi? Ei sitä köyhä osaa yhtäkkiä olla rikkaanakaan\n— — — ei ole rikkaita tuttujakaan, joiden luo menisi tupakoimaan, mutta\ntemokraatit — — — mitäs minä niille sanon?\n\nMiten minun nyt sopii rikkaita? — — — Peijakas sentään, kun olinkin\nniin suurisuinen. — — — Toisekseen, — mitäs minun tarvitsee selitellä!\nSanon vain, että menkää hiiteen; ja kun ajan silkkimustallani, huutelen\nvain että, pois tieltä köyhät ja rumannäköiset, sen minä teen.\n\n_Maija_ (tulee hengästyneenä). Tuoss’ on leipää, tuossa makkaraa, —\nantoivat niin mielellään, kun näytin lippuni. — Se on kai jo tietona\nkoko kaupungilla, että me olemme voittaneet viisituhatta. Sitte minä\nolin vaatekaupassa, ja sieltä tuovat aivan kohta minulle uuden puvun,\nkunhan vähän laittavat ensiksi. — — — Syö nyt, Pekka.\n\n_Pekka_. Entä olutta?\n\n_Maija_. Oluttako?\n\n_Pekka_. Niin.\n\n_Maija_. Sitä tavaraa ei minun rahoillani osteta.\n\n_Pekka_. Sinun rahoillasi? milloin sinulle on omia rahoja tullut?\n\n_Maija_. Silloin kun voitin arpajaisista.\n\n_Pekka_. Minähän rahoja hallitsen, saipa niitä kumpi hyvänsä.\n\n_Maija_. Mene sitte ottamaan postista Maija Möttösen rahoja, kun ne\ntulevat.\n\n_Pekka_. Sinä annat valtakirjan.\n\n_Maija_. Se on sillälailla, Pekka-rukka, että hyvän hoidon sinä saat,\nmutta rahoja et hallitse — muista se.\n\n_Pekka_.(itsekseen). Kyllä minä ne joskus viekkaudella anastan, ollaanhan\nsovussa siihen asti. (Ääneen.) Pidä sitte rahasi ja huvittele mielesi\nmukaan.\n\n_Maija_. Huvittele! Kunhan et itse enemmän huvittelisi, jos vain käsiisi\nsaisit. — — Arvelin vähän äsken, kun puhuit siitä tavaran jakamisesta,\nettä kauvankohan noita riittäisi sulla?\n\n_Pekka_. Älä siinä nyt intoile, vaan tule syömään.\n\n_Maija_. Taitaisi pian olla uudestaan jaettava.\n\n_Pekka_. Tulehan syömään, on hyvää makkaraa.\n\n_Maija_ (tulee syömään). — — Kyllä tuntuu lystiltä, kun ei ole enää\nsyömisestä huolta niinkuin ennen. Ei tuo makkarakaan tunnu enää niin\nerinomaiselle, kun saanti on helpompi. Voi kun nyt jo tulisi se puku!\n\n_Isäntä_ (tulee pahvilaatikkoa kantaen). Tämä tuotiin teille\nannettavaksi.\n\n_Maija_. Voi! Siinä se nyt on se uusi puku.\n\n_Isäntä_. Oikeinko rouvaksi puetaan?\n\n_Maija_. Pitäähän sitä nyt vähän parempaa olla, kun on varoja.\n\n_Isäntä_. Niinpä niin, niinpä niin.\n\n    (Poistuu.)\n\n_Maija_ (ottaa laatikosta värikkään leningin, asettelee sitä eteensä ja\nsilittelee). Voi, voi! Kyllä pitää lähteä sinne kotipuoleen aivan\nnäyttelemään itseään, kun on tämmöinen läninki, punainen vyö ja — —\n\n_Pekka_. Olisit sinä aika näökäs tuossa oorningissa.\n\n_Maija_. Näökäs? Resunenko pitäisi sitte olla, vaikka on varojakin?\n\n_Pekka_. Tiesi hänet, mutta kun tuommoisia panet päällesi, olet kuin\nvariksenpelätin.\n\n_Maija_. Vai variksenpelätin! Entä sinä itse, hyväkin kuvatus!\n\n_Pekka_. On minulla takki. (Panee isännän tuoman takin päälleen.)\n\n_Maija_. No nyt se nasta variksenpelätin nähtiin! (Nauraa.) On kun\nsontiainen. (Asettelee uudestaan leninkiä eteensä.) Kyllä se tuo vaate\nmuuttaa niin ihmisen, ettei uskoisi; kun sieltä meidän puolestakin\ntytöt menevät kaupunkiin ja ovat siellä vähän aikaa, niin eipä\ntahtoisi tuntea samoiksi ihmisiksi, kun ovat niin herrastuneet.\n— — — Niin minäkin laittelen, kunhan rahat joutuu. — — — Menen heti\nkotipuoleen käymään — — — ja siellä kun sitten kysytään, että kukahan\ntuo tutunnäköinen ihminen on, kun niin hienossa hankituksessa kulkee? —\nJa kun saavat kuulla, niin akat lyövät reiteensä ja ihmettelevät, että\nei tässä maailmassa olisi uskonut Möttösen Maijaa tuossa oorningissa\nnäkevänsä.\n\n_Pekka_. Olitpa tuota nyt sinäkin missä oorningissa tahansa.\n\n_Maija_. Mitä?\n\n_Pekka_. Tuota, minä meinasin, näytäthän sinä melko pulskalta muutenkin.\n\n_Maija_. Jaa-ah, mutta kyllä se onkin aivan toista, kun on oikein\nylöslaitettu ja puettu.\n\n_Pekka_. Valtaavat vielä sinut minulta, kun kovin laittelet.\n\n_Maija_. Elä siinä viisastele! makaa sinä vain ja odota vallankumousta.\n\n_Pekka_. Elä nyt leikistä suutu! Hyvissä mielissähän minä tässä puhelen.\n(Menee Maijaa taputtelemaan.) Ollaan ystävät, ollaan ystävät.\n\n_Maija_. No älä rypistä läninkiä, kuvatus.\n\n_Pekka_. Hi, ai, enpä huomannut. Onko se oljanssia?\n\n_Maija_. Ei, se on velvettiä.\n\n_Pekka_. Vai helvettiä, onpa sillä kumma nimi.\n\n_Maija_.. Eli lieneekö se muuta, en minä oikein muista.\n\n_Pekka_. Komiaa on, olipahan mitä oli; ei ole parempaa herroillakaan.\n\n_Maija_. Hyvä jos on semmoistakaan! Niistä ovat monet sellaisia\nvisukinttuja, etteivät raski laittaa, vaikka varojakin olisi.\n\n_Pekka_. Mutta me raskitaan, me, ja maalle ei muuteta, vaikka mikä olisi.\n\n_Maija_. Johan nyt sinne hapanta piimää juomaan!\n\n_Pekka_. Ja silakoita ja kuoriperunoita syömään.\n\n_Maija_. Hyi olkoon! Oikein rintaa korventaa, kun ajattelenkaan.\n\n_Pekka_. No niin minullakin.\n\n_Maija_. Täällä on toista! Täällä saa mitä haluaa, eikö ole lystiä?\n\n_Pekka_. No on! Sattui se kerran oikeaan, arpajaisvoittokin.\n\n_Maija_. No sattui.\n\n_Isäntä_ (tulee sanomalehti kädessä). Tuota... tuota... Tässä on\nHelsingin lehti ja siinä on viidentuhannen voittoarvan viimeinen numero\nyhdeksän eikä kuusi.\n\n_Pekka_. mitä?\n\n_Maija_. Meidänkö numeron?\n\n_Isäntä_. Katsokaahan, tuossa on 200,759 eikä 56, niinkuin teidän\narpalipussanne.\n\n_Pekka_. Se on erehdys!\n\n_Isäntä_. Kunhan ei olisi erehdys tämän kaupungin lehdellä, minäpä\nlainaan vielä Huustasplaatetinkin tuolta Enkelpäriltä.\n\n    (Menee.)\n\n_Maija_. Herra hyvästi siunatkoon!\n\n_Pekka_. Ja varjelkoon!\n\n_Maija_. Eihän tuo toki liene totta.\n\nPirkka. Eihän toki.\n\n_Maija_. Siinä menisi viisituhatta.\n\n_Pekka_. Turkanen!\n\n_Maija_. Mutta kun se on kerran painettu, niin totta se pitää.\n\n_Pekka_. Tiesi heidän konstinsa, — mutta täytyy mennä käräjiin, jos ei\nmuuten saa oikeutta.\n\n_Maija_. Voi hyvänen aika!\n\n_Pekka_. Olen minä käräjissä ollut ennenkin, niin että kyllä minä tiedän\nmiten siellä ollaan.\n\n_Maija_. Mutta jos ei auttaisi sittenkään, vaan raha menisi muille?\n\n_Pekka_. Älä puhukaan sellaista, minä ainakaan en hyvällä anna.\n\n_Isäntä_ (tulee sanomalehti kädessä). Tässä on samalla tavalla kuin\ntoisessakin Helsingin lehdessä.\n\n_Maija_. (lopsahtaa toivottamana istualleen).\n\n_Pekka_ (kynsii päätään). Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä.\n\n_Maija_. Voi voi sentään!\n\n_Pekka_. Johan minä sanoin.\n\n_Isäntä_. Ainakin tahdon nyt takkini pois, siksi kun asia selvenee.\n\n_Pekka_ (riisuu takin). Siinä on.\n\n_Isäntä_ (menee tukkineen).\n\n_Maija_. Aivan sydän halkeaa! Ensin semmoinen ilo ja nyt tällainen\nsurkeus.\n\n_Pekka_. Johan minä sinulle sanoin, että narripeliä koko arpajaiset.\n\n_Maija_. Olisi kaiketi voinut sattua oikeinkin meidän kohdallemme eikä\ntällä tavalla.\n\n_Isäntä_ (tulee takaisin). Siellä on jo asiapoika hakemassa emännän\nleninkiä pois.\n\n_Maija_. Ei kuuna päivänä! Leninkiä minä en anna, sillä se on minulle\nkuin tehty. En anna, en!\n\n_Isäntä_. Sanoi poliisin tulevan hakemaan, jos ei hyvällä anneta.\n\n_Pekka ja Maija_. Poliisin? (Katsovat toisiinsa.) Voi ja (ottaa\nleningin, nyyhkien). Se on niin sievä ja sopii niin hyvästi — en minä\nraskisi sitä antaa — eikä minulla milloinkaan ole ollut sellaista.\n\n_Pekka_. Työnnä vaan menemään.\n\n_Maija_ (asettaa leningin takaisin laatikkoonsa). Mikäs siinä auttaa.\n(Huokaa.) mikäs siinä auttaa. (Yrittää antaa kotelon pari kertaa\nisännälle, vaan vetää sen aina takaisin. Viimein työntäisee sen\npäättäväisesti isännälle, joka poistuu. Purskahtaa itkuun.) Nyt se meni!\n\n_Pekka_. Menköön, johan minä sen sanoin.\n\n_Maija_. Sanoit! Sinä et ole milloinkaan omasta päästäsi mitään sanonut.\n\n_Pekka_. Minäkö?\n\n_Maija_. Juuri sinä! (Äänettömyys.) Kun ei olisi tultukaan tänne! Ei\ntäällä ole maalaisella kuin alituinen huoli ja rauhattomuus.\n\n_Pekka_. Jos mentäisiin takaisin maalle?\n\n_Maija_. No se oli kuitenkin omasta päästäsi sanottu!\n\n_Pekka_. Lähdetään jo tänä päivänä, niin päästään lauvantaiksi\nPaarmakankaalle kylpemään.\n\n_Maija_. Voi, mennään! Eiköhän tuo isäntä uskoisi vuokran loppua velaksi?\n\n_Pekka_.(huutaa ovesta). Isäntä hoi! Tulisitteko vielä tänne puheelle.\n\n_Isäntä_ (tulee), Mitä nyt sitte?\n\n_Maija_. Me on tässä aijottu lähteä takaisin maalle, että jos isäntä\nuskoisi sen vuokran lopun velaksi, niin kyllä me toimitetaan.\n\n_Isäntä_. Uskoisin mielellänikin, kun vaan tämä Pekka muuttaisi\nsosialisteista sen mielipiteen, että ne vaan makaavat.\n\n_Pekka_. Joko tuo sitte pitäisi muuttaa?\n\n_Isäntä_. Nehän ne vasta hommaavatkin.\n\n_Pekka_. Taitaa niin olla.\n\n_Maija_. Ja kyllä minä muistan, jos unohtuu.\n\n_Isäntä_. No onnea matkalle sitte.\n\n    (Menee).\n\n_Maija_. Vaan sen minä sanon, että arpajaisvoitosta ei puhuta kotipuolessa\nmitään.\n\n_Pekka_. Ei; eikä sinun läningistäsi.\n\n_Maija_. Ei siitäkään.\n\n_Pekka_. Ja minä vielä sanon sulle yhden asian.\n\n_Maija_. Sana.\n\n_Pekka_. Että jos vielä joku arpalippujen kauppias tulee minulle tai\nsinulle kauppaamaan tavaroitaan, väännä siltä niskat nurin.\n\n    _Väliverho_.\n\n\n\n\n\n\nTOPPAKAHVIA\n\nYksinäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nPASI JÄÄSKELÄINEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nANTTI, talon isäntä, 24 v.\nSIMPPA, renki, 50 v.\nLIISA, piika, 22 v.\nKUSTAAVA, n. 50 v.\nPOIKA.\n\n\nNäyttämö.\n\nTavallinen maalaistupa.\n\n\n\n\nLIISA (Askaroipi laulellen).\n\n    Minä se olen pikkuinen tyttö ja iloinen on mieli,\n    laulan aamut, laulan illat, niinkuin satakieli.\n    Tämä tyttö se lauleleepi äänellä hellällä,\n    aamut, illat asteleepi mielellä keviällä.\n\n(Ottaa hyssytellen askeleita.)\n\n    Minä se olen pikkuinen tyttö ja — —\n\nSIMPPA (On tullut viime tahtien aikana halkosylen kanssa ja\nromahduttaa ne äkkiä lattialle.)\n\nLoiskis, sanoi merimies, kun laiva kaatui!\n\nLIISA (Säikähtää.)\n\nUiui jui uijui...! (Pitelee sydäntään.) Sinäkö tuhannen läskimaha\nsiellä ihmisiä säikyttelet? (Lyö rääsyllä Simppaa.) Tuossa, tuossa,\ntuossa!\n\nSIMPPA\n\nÄlä hyvä ihminen, älä, älä! Halkojahan minä tuon hyvän hyvyyttäni ja\nsinä pieksät kuin vierasta sikaa.\n\nLIISA\n\nNo, kun aivan henkihieveriin säikäytät! Sietäisit vielä enemmän\nkorvillesi.\n\nSIMPPA\n\nMinä panen vielä halot nurkkaan sievästi. (Hytkyttää kumarassa, kuten\nLiisa äsken.) Minä se olen pikkuinen tyttö, pikkuinen tyttö, pik — —\n\nLIISA (Pudistelee Simppaa ja pukkaa viimein nurkkaan.)\n\nEtkö sinä vieläkään osaa olla ihmisiksi, häh?\n\nSIMPPA\n\nÄlä puista, housut putoo, housut putoo, älä Liisa rakas!\n\nLIISA\n\nKyllä minä sinusta pahat henget pudistan.\n\nSIMPPA (Istuallaan lattialla.)\n\nKyllä se tuo naisen käsi niin rakkaasti kurittaa, ettei siitä osaa\nsuuttuakaan. Lyöhän vielä kerta!\n\nLIISA\n\nEiköhän tuo jo riitä. — Missä se isäntäkin nuhjustelee, kun ei tule\nsyömään ja ruoka jäähtyy?\n\nSIMPPA\n\nTuolla tunkion laidalla hän näkyi seistä turjottavan, mitä maailman\ntoilauksia miettinee ja vunteeraillee.\n\nLIISA\n\nOn siinä kaksi hyvää talon pitäjää, isäntä semmoinen pitkäpiimäinen\nnahjus ja renki pikilaiska!\n\nSIMPPA\n\nLaiska? En minä laiska ole, olen vain muuten lihava luonnostani,\nja — —\n\nLIISA\n\nKyllä minä sinun luonnon lihavuutesi tiedän! Laiskoittelee ja kun rahaa\nsaapi, niin ostaa nisua ja toppakahvia särpää.\n\nSIMPPA\n\nMutta isäntää et sen parempaa löydä, vaikka hakisit maistraatin\nkaupungista.\n\nLIISA\n\nHyvänlaatuinenhan hän on eikä ole huono työmieskään. Mutta surku tulee,\nkun aika menee arvellessa, mitä milloinkin pitäisi tehdä ja työt jäävät\ntakavetoon. Ottaisi edes itselleen emännän, joka vähän komenteeraisi!\n\nSIMPPA\n\nKuule, Liisa, saanko joka aamu toppakahvit, jos toimitan sinut tähän\ntaloon emännäksi?\n\nLIISA\n\nJoka aamu neljältä ylös ja hapanta piimää kurkkuun, tippavelliä\npäivälliseksi ja hölynpölyä illalliseksi.\n\nSIMPPA\n\nEi sitten, ei sitten, mutta jos toppakahvista puhutaan, niin sitten on\nemännän paikka tiedossa. Minä näet olen semmoinen vanha puhemies.\n\nLIISA\n\nSiinä on minulla emännän toimittaja! Ei ole itselleenkään akkaa saanut,\nvaikka on yritellyt, ja sitten vielä muille intoilee toimittamaan.\n\nSIMPPA\n\nMitä minusta! Sanassa sanotaan, että »sinun pitää pelkäämän ja\nrakastaman», ja minä olen aina vähän enemmän pelännyt. — Mutta kyllä\nminä sentään sinut ottaisin ummessa silmin, sillä sinä olet niin pulska\nja tykövetävä — antaisinpa vaikka viisipenniä, jos oikein rakkaasti\nhalaisit.\n\nLIISA\n\nMenehän nyt halattava siitä hakemaan isäntää syömään ja joutukaa pian\nmolemmat.\n\n    (Simppa menee.)\n\nLIISA (Laulaa.)\n\n    Ilman kuuta ja aurinkoa mailma ois pimeä,\n    ilman neitoin rakkautta poikain tulis ikävä!\n\n(Laittaa ruokaa pöytään.) Eipä silti eikä senvuoksi, kyllä kai tässä\nsievä emännän paikka olisi mökin tytölle, eikä olisi anoppiakaan\nniskassa, ja mies on hyvänluontoinen eikä rumakaan. Onhan hän tosin\nvähän hitaanlainen, mutta jospa hän siitä hiukan vilkastuisi — ja\nsittenhän sitä saa emäntäkin isännöidä. — Niin, jospa minä hänet\nottaisin, jospa hänet hyvinkin ottaisin. (Laulaa veitikkamaisesti.)\n\n    Tähdet tuikkivat taivahalla, kuu on varsin vakava,\n    kohta kapsaa kullan jalka tuolla oven takana.\n\nNo, eipä se kapsakaan! Missä ne nyt viipyvät? (Ovelta.) Syömään, huii,\nsyömään, huiiii!\n\nANTTI\n\nNo, no!\n\nSIMPPA\n\nHuutaa kuin kukko aidalla.\n\nLIISA\n\nEttä viimeinkin tulitte! Siinä on ruoka pöydällä, minä menen\naskareilleni.\n\n    (Menee. Toiset rupeavat syömään.)\n\nSIMPPA\n\nPulska ihminen tuo Liisa ja hommakas, tulisi hänestä reima emäntä,\nvaikka tähän taloon.\n\nANTTI\n\nMikäpä niitä piikojaan.\n\nSIMPPA\n\nNaimaanko?\n\nANTTI\n\nNiin.\n\nSIMPPA\n\nTahtovathan ne sukulaiset siitä turista ja muukin maailma hölistä,\nkun isäntämies ottaa piika-ihmisen, ja muuten minä vain meinasinkin,\nettä jos tämä Liisa olisi niinkuin talon tyttö, niin kelpaisikohan?\n\nANTTI\n\nNo, kelpaisipa tietenkin.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nSIMPPA\n\nAkka se muuten pitäisi isännän ottaa.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nANTTI\n\nNiin, akkako?\n\nSIMPPA\n\nEi se paraskaan palkkalainen ole oman emännän veroinen.\n\nANTTI\n\nEi, ei ole!\n\nSIMPPA\n\nJohan siitä on toista vuotta, kun äitinne kuoli, että johan tuo\nolisi aikakin.\n\nANTTI\n\nTaitaisi olla.\n\n    (Äänettömyys.)\n\nSIMPPA\n\nIsäntä on tainnut jo ajatellakin jotakuta, kun siellä tunkiolla\nniin pitkään mietti.\n\nANTTI\n\nEn minä vielä hoksannut.\n\nSIMPPA\n\nJos minä ryhtyisin hommiin —, lähtisiköhän tuosta toppakahvit niinkuin\nuseampana aamuna, jos tähän emännän toimitan?\n\nANTTI\n\nNo, lähtisi varmaan!\n\nSIMPPA\n\nOlisi se niin huoletonta teillekin, kun olisi emäntä, ei tarvitsisi\nkuin vähän omia töitään ropsia.\n\nANTTI\n\nNiinpä taitaisi — —\n\nSIMPPA\n\nJa entä ne muut huvitukset.\n\nANTTI\n\nMitkä huvitukset?\n\nSIMPPA\n\nNo halaukset, pusut ja —\n\nANTTI\n\nSaakeli.\n\n    (Painaa rintaansa.)\n\nSIMPPA\n\nNo, mikä nyt —?\n\nANTTI\n\nNielaisin kuuman puuron kurkkuuni, huh huh, ääh!\n\n    (Ryyppää piimää.)\n\nSIMPPA\n\nTuolla Mäkitalossa on oikein sievä pyöreämuotoinen ja pystynenäinen\ntytön lepare, — eiköhän sopisi häntä sieltä korjata?\n\nANTTI\n\nSopisihan se —.\n\nSIMPPA\n\nJa hän on semmoinen lirusilmä, että kelpaa sitä taputella.\n\nANTTI\n\nHeh heh! Vai taputella!\n\nSIMPPA\n\nJos saan panna asian alulle, niin hyvä tulee.\n\nANTTI (Ryyppää tuopista.)\n\nPane vain, pane vain! Menetkö sinä sinne heti?\n\nSIMPPA\n\nTaitaisi olla parempi, jos aluksi kirjoittaisi, niinhän ne herratkin\ntekevät. Ja kun hän kirjoittaa takaisin, niin saatatte pistäytyä\npyhäiltana illan hämärtyessä häntä puhuttelemassa.\n\nANTTI\n\nEn minä kehtaa mennä. Eikö hän voisi tulla täällä käymään?\n\nSIMPPA\n\nNo menkää sitten kirjoittamaan!\n\nANTTI\n\nEi minulta taida syntyä.\n\nSIMPPA\n\nNo kyllä minulta! Minähän tuolle räätälillekin toimitin emännän aina\nHelsingistä saakka — ja aivan rakkailla kirjeillä, niin että kyliä minä\nsen tempun osaan. — Menenkö tuonne kamariin kirjoittamaan, ettei Liisa\nsaa tietää?\n\nANTTI\n\nMene vain! Kuule, muista sanoa häntä neiti Mäkitaloksi!\n\nSIMPPA\n\nNo, kyllä minä »neitittelen». Jokiperä niiden oikea sukunimi on.\n(Ovelta,) Pannaanko oikein rakkaasti?\n\nANTTI\n\nHeh, no pannaan vain.\n\nSIMPPA\n\nPannaanko pusustakin?\n\nANTTI\n\nEn minä semmoisia temppuja kuitenkaan osaa.\n\n    (Simppa menee.)\n\nANTTI\n\nNiin se tuo Simppa naima-asioita hommaa kuin muutakin työtä, vaikka\nminusta sellainen tuntuu niin kovin hankalalta. Miksi sitä miesten\nsitten pitää aina aloittaa? Kyllä kai minäkin osaisin jonkun verran\njatkaa, kun akkaväki alkuun panisi. — Lirusilmä — taputella — miksikäs\nei taputella!\n\n    (Silmät kiinni matkii taputtelemista.)\n\nLIISA (Tulee.)\n\nNo, mitä tahtia se isäntä siinä lyöpi?\n\nANTTI (Hätäännyksissään.)\n\nMinä vain taputtelen — taputtelen.\n\n\nLIISA\n\nMitä? Taputtelette?\n\nANTTI\n\nTuota, lasken, kuinka monta lehmää meillä on.\n\n    (Matkii sormilla laskemista.)\n\nLIISA\n\nOnhan niitä kahdeksan, mutta tokkohan ne laskemalla enenevät. — Mihin\nSimppa on joutunut?\n\n\nANTTI\n\nMihin lienee mennyt, en tiedä.\n\nLIISA\n\nSaisitte pitää tuota renkiänne paremmin silmällä, hän on semmoinen\nluihake — tekee työtä milloin viitsii ja puhua höllöttää puita ja\nheiniä, ettei tarvitsisi paksua ruumistakaan rasittaa. Kyllä minä\nsemmoista renkiä kuskaisin, jos kerran palkan maksaisin.\n\nANTTI\n\nEivät ne kuulu tähän aikaan mitkään rengit tekevän työtä.\n\nLIISA\n\nMiksi sitten pitää renkiä —?\n\nANTTI\n\nNo, kun sen äiti-vainaja otti — ja kyllä minä häntä kuskaankin.\n\nLIISA (Nauraa.)\n\nParaskin kuskaaja!\n\nANTTI\n\nEi siitä sinun tarvitse huolehtia! Minähän tässä —\n\nLIISA\n\n— Isäntä olen!\n\nANTTI\n\nNiin juuri!\n\nLIISA (Naurahtaa ja rupeaa laulamaan astioita pestessään.)\n\n    Ei ole tytöllä surua, kun hällä on monta heilaa,\n    hei hei ja heijuvei, kun hällä on monta heilaa.\n    Iitalla aina kamarissaan hän kasvojansa peilaa,\n    hei hei ja heijuvei, hän kasvojansa peilaa.\n\n    Ei ole tytöllä surua, kun työtä tehdä jaksaa,\n    hei hei ja heijuvei, kun työtä tehdä jaksaa!\n    Kekrinä koreat huivit saa, kun isäntä palkan maksaa,\n    hei hei ja heijuvei, kun isäntä palkan maksaa!\n\nANTTI (Katsoo Liisaan suopeasti. Its.)\n\nTaputella!\n\n    (Naurahtaa.)\n\nLIISA (Laulaa.)\n\n    Ei ole tytöllä suremista, pian se vuosi loppuu,\n    hei hei ja heijuvei, pian se vuosi loppuu.\n    Sitten tulee kullan kanssa pappilahan hoppu,\n    hei hei ja heijuvei, pappilahan hoppu!\n\nANTTI\n\nKorea ääni tuolla Liisalla!\n\nLIISA\n\nLaulaa täytyy, että paremmin aika kuluu.\n\nANTTI\n\nMistä sinulla noita uusia lauluja aina riittää?\n\nLIISA\n\nEihän ne laulut laulamalla lopu, virret veisaten vähene!\n\nANTTI\n\nJa kullan lauluja se aina laulaa, vaikka lieneekö tuota Liisalla\nsellaista otusta olemassakaan?\n\nLIISA (Veitikkamaisesti.)\n\nMinäpä pian saan!\n\nANTTI\n\nMistä?\n\nLIISA (Veitikkamaisesti.)\n\nEi ole kaukana, ei ole kaukana!\n\nANTTI\n\nVai ei ole kaukanakaan. (Its.) Nyt ne vievät hänet.\n\nLIISA\n\nEihän tuota ole vielä isännälläkään.\n\nANTTI\n\nJospa minäkin, tuota —\n\nSIMPPA (Tulee paperi kädessä, pistää sen äkkiä selkänsä taakse.\nVeisailee.)\n\n    Ah, mik' onpi elom’ tääll’,\n    tuska vaiva tuskan pääll’,\n    työ ja — —\n\nLIISA\n\nMitä se nyt muka veisaapi?\n\nSIMPPA (Katsoo ulos ikkunasta.)\n\nOnkohan Mäkitalon karja tuolla vainiossa, vai —?\n\nLIISA\n\nJa sotkevat suovat. (Ulos mennessään.) Tulkaa tekin ajamaan!\n\nSIMPPA\n\nEi huolita mennä, minä vain toimitin Liisan pois tästä tieltä. — No,\nmitä tästä nyt sanotaan? (Lukee kirjettä.) »Neiti Kustaava Jokiperä!\nTäten saan lähestyä teitä tämän lumivalkean paperin avulla ja mustalla\nkirjoituksella, ja ilmoitan, että minä olen sydämestäni teitä\npaljon ajatellut ja tulisin ensi lauvantai-iltana teitä katsomaan,\nkun en muuten tule toimeen, ja antakaa vastaus, jos sopii, sillä\nminua kovin vaivataan teidän ylitsenne. Sydämen kunnioituksella Antti\nPorhankangas.» — No, miltä tuntuu?\n\nANTTI\n\nEiköhän se ole hyvä?\n\nSIMPPA\n\nMinä arvelin vielä panna, että: Minun luuni musertuvat jokapäiväisestä\nitkusta, ja — —\n\nANTTI\n\nPannaan se toisella kertaa.\n\nSIMPPA\n\nTässä on sitten kuori ja siinä nimi: Neiti Kustaava Jokiperä.\n\nANTTI\n\nJos pantaisiin siihen kuoreen että: Talon tyttö.\n\nSIMPPA\n\nEi siihen sovi enää, ja totta kai se hänelle menee, kun siinä kerran\nnimi on.\n\nANTTI\n\nKuka tämän viepi?\n\nSIMPPA\n\nMinä käsken tuon Pikkulan pojan juoksuttamaan. Hän siellä pian\nhilpaisee.\n\nANTTI\n\nKuule! Jos annettaisiin vielä vähän aikaa olla viemättä — jos tässä\nmiettisi vielä —\n\nSIMPPA\n\nMitä se hautomalla paranee, sillä aikaa vievät toiset tytön — kyllä\nsemmoisella on miehiä tarjona, jos kuinka monta — minä juoksutan heti.\n\n    (Täyttää ovella Liisaa vastaan, joka tarttuu Simppaa\n    niskasta ja yrittää lyödä.)\n\nLIISA\n\nEihän siellä mitään ollut! Senkin hämärähaukka, kun minulle sellaiset\njalkavaivat laitoit! — Ja mihin hänellä nyt semmoinen kiire oli — ei\nainakaan työhommiin?\n\nANTTI\n\nTaisi tulla —-\n\nLIISA\n\nMikä tulla?\n\nANTTI\n\nMahatauti.\n\nLIISA\n\nTaisi vain minua pelätä, kun juoksutti tyhjää —\n\nANTTI\n\nMiksi se Liisa pitää tuota Simppaa niin pelon alla?\n\nLIISA (Hymyillen.)\n\nNo, pelkääkö isäntäkin minua?\n\nANTTI (Ujosti, mielissään.)\n\nEheen, en minä toki pe-pe-pe pelkää. Entä Liisa minua?\n\nLIISA\n\nKyllä minä pikkuisen pelkään.\n\nANTTI\n\nMiksi? — Enhän minä —\n\nLIISA\n\nKun isäntä on aina niin hiljainen, niin tulee ajatelleeksi, että jos se\non hyvinkin suutuksissaan.\n\nANTTI\n\nEn minä Liisalle milloinkaan — (Katsoo Liisaa silmiin, sitten pois.)\nTäytyykin tästä lähteä töihin.\n\n    (Menee.)\n\nLIISA (Jälkeen.)\n\nTulkaahan sitten kahville! Mitähän ne nyt oikein hommaavat, nuo\nmiehet? Jotakin erikoista niillä on. Kunhan ei vain tuo Simpan\nketkale pyörisi puhemiehen hommissa! Kyllä hän tuon isännän\nsaa houkutelluksi jos minkälaisiin kauppoihin. Olisi se surkeata,\njos noin hyvänluontoinen mies saisi pahan akan. Pitäisiköhän tuolle\nSimpalle sittenkin luvata ne toppakahvit, jos hän toimittaa minut\ntähän emännäksi? Hui, eikö mitä, kyllä tämmöinen tyttö ukon kettaran\nsaa omin nokkinensakin!\n\n(Laulaa.)\n\n    Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, vaikk on toisen orja,\n    hei hei ja heijuvei, vaikk on toisen orja.\n    Kyllä hän aina omansa korjaa, joll on varsi norja,\n    hei hei ja heijuvei, joll on varsi norja.\n\nSIMPPA (Tulee.)\n\nOnpa sillä Liisalla nyt imelä-säkki nenän alla!\n\nLIISA\n\nSattui olemaan, alahan sinäkin mennä töihisi siitä leukailemasta,\nisäntä jo meni.\n\nSIMPPA\n\nKyllä kynnetään, kunhan hevoset ovat haukanneet. (Panee lavitsalle\nmahalleen maata.) Saat muuten koettaa pysytellä hyvissä väleissä\nminun kanssani, ettet joudu pois talosta kesken vuotta.\n\nLIISA\n\nNoo — miten niin?\n\nSIMPPA\n\nJos emäntä laittaa pois — kun ei tarvita.\n\nLIISA\n\nEmäntä? Mistä tähän nyt emäntä kopataan ja kuka sen koppaa?\n\nSIMPPA\n\nKun tämmöinen mies rupeaa hommiin, niin kyllä akka lähtee isännälle,\nettä ropsahtaa.\n\nLIISA\n\nKuka se on sitten vaalissa?\n\nSIMPPA\n\nEnnätät sen vielä kuulla.\n\nLIISA (Uhkaa jollakin kaukalolla Simppaa.)\n\nSano — tai läiskähtää!\n\nSIMPPA (Hyppää ylös.)\n\nÄlä, hyvä tyttöseni!\n\nLIISA (Uhkaa edelleen.)\n\nSanotko?\n\nSIMPPA\n\nMäkitalosta.\n\nLIISA\n\nVai Mäkitalosta! Johan nyt jotakin, kun toisen morsiamen viette.\n\nSIMPPA\n\nMorsiamenko?\n\nLIISA\n\nNiin, niin. Toisesta pitäjästä kuuluu sulhanen olevan. Tytöt tiesivät.\n\nSIMPPA\n\nVoi turkin punainen ja myöskin sininen, kun hänelle jo kirjoitetuinkin!?\n\nLIISA (Nauraa.)\n\nVoi Simppa raukka, kyllä se kirje nyt joutaa pellon ojaan.\n\nSIMPPA (Its.)\n\nOlisikohan sitten ollut parempi koettaa tienata Liisalta ne\ntoppakahvit?\n\nLIISA (Ilkkuen.)\n\nNo, miltä puhemiehestä nyt tuntuu?\n\nSIMPPA\n\nEihän tuosta oikein selvää saa.\n\nPOIKA (Tulee hengästyneenä.) Hän sanoi tulevansa tänne heti! — Antakaa nyt\nse 10 penniä!\n\nSIMPPA\n\nKuka?\n\nPOIKA\n\nSe ihminen.\n\nSIMPPA\n\nSekö tyttö, jolle kirjeen veit?\n\n-POIKA\n\nNiin, niin! Antakaa nyt 10 penniä!\n\nSIMPPA\n\nAhaa, Liisa, eipähän tyttö olekaan toisen oma? Ja vaikka olisikin,\nniin kun tämä poika kirjoittaa, niin kyllä tepsii. Kun minä sille\nräätälillekin, — ei, pitää mennä isännälle sanaa viemään. Pane, Liisa,\npannu tulelle ja heti.\n\n    (Katoaa.)\n\nLIISA\n\nNo, nyt se on valmis.\n\nPOIKA\n\nRaato, kun ei antanutkaan sitä 10 penniä, vaikka lupasi. (Huutaa.)\nKuulkaa, kuulkaa!\n\nLIISA\n\nOle hiljaa, minulta saat sen 10 penniä. Kuka otti vastaan kirjeen?\n\nPOIKA\n\nMäkitalon veräjän pielessä kun on se mökki, ja se Kustaava oli\nulkona ja kysyi, että kenelle minä kirjettä vien; ja kun minä näytin,\nniin se luki siitä päällekirjoituksen, että Kustaava Jokiperä, ja sanoi\nsen olevan hänelle ja kysyi vielä, että kuka sen laittoi, ja minä\nsanoin, että Simppa.\n\nLIISA\n\nEntäs sitten?\n\nPOIKA\n\nSitten se avasi sen kirjeen ja tuli hyvin hyvilleen, ja käski sanoa\ntäällä, että hän tulee ihan paikalla. Antakaa nyt se 10 penniä.\n\nLIISA\n\nTuosta saat 15 ja tuossa vielä nisunkin. — Tökäle! — Kursi nyt tiehesi,\netteivät saa tarkempia tietoja, ennenkuin morsian tulee. (Poika\nmenee.) No, nyt siitä vasta hyvä tuli! Mäkitalon sukulaisihminen, se\nvanha piika, on saanut tuon kirjeen. Totta heillä on sama sukunimi.\n— Nyt minä Simpalle toppakahvit annan, vieläpä kahdenlaisen leivän\nkanssa. (Laulaa.)\n\n    Eikä tältä tytöltä sulhasta viedä, ja — —\n\nMutta jos hän ei sittenkään minua ota. — Hyh, mitä vielä — ottaa kyllä!\nJa kiittääkin, kun saa!\n\n    (Simppa ja Antti tulevat.)\n\nSIMPPA\n\nKyllähän minä jo sanoin, että hyvä tulee, kun minä kerran, — menkää\nnyt, isäntä, vähän vaatteita muuttamaan, kyllä minä sanon, milloin\nalkaa näkyä.\n\n    (Antti menee.)\n\nSIMPPA (Ylpeästi.)\n\nNo, Liisa!\n\nLIISA\n\nNo, Simppa!\n\nSIMPPA\n\nJoko toppakahvit on keitetty?\n\nLIISA\n\nAivan heti ja oikein monenlaisen leivän kanssäs'\nPistetäänkö vähän pippuriakin joukkoon?\n\nSIMPPA\n\nEi pitäisi noin koppavasti puhua, koska emännöimisesikin taitaa olla\nmennyttä kalua.\n\nLIISA\n\nSinäkö sen lopetat?\n\nSIMPPA\n\nTässä on semmoinen poika, joka uusia hommaa ja ajaa vanhat tiehensä!\n\nLIISA\n\nMitä isäntä siihen sanoo?\n\nSIMPPA\n\nSe sanoo: Amen. (Kamariin.) Liisa täällä ei usko, vaikka minä sanon,\nettä hänen emännöimisensä loppuu.\n\nANTTI (Kamarista.)\n\nKyllähän se taitaa — taitaahan se —\n\nSIMPPA\n\nSiinä sen nyt kuulet! Parasta olisi ollut olla hyvissä väleissä Simpan\nkanssa.\n\nLIISA (Taputtaa Simppaa olalle.)\n\nNo, tokko sitä nyt niin huonoissa väleissä on oltukaan, Simppa\nkulta? Minäkin menen vähän vaatteita muuttamaan ja tuon nisua lisää,\nettä puhemies saa »topata».\n\n    (Menee.)\n\nSIMPPA\n\nAina sillä turkasella on viimeinen sana, vaikka minäkin olen jokseenkin\nhyvä suustani. No, kärsitäänhän vähän aikaa. (Kamariin.) Joko isäntä\npian alkaa joutua?\n\nANTTI (Tulee verkatakki kädessä.) Peloittaakin vähän tämä naimishomma\n— jos miellyttääkin. Olisi se tyttö edes yhtä tuttu kuin tuo Liisa,\nettä uskaltaisi jotakin puhua.\n\nSIMPPA\n\nMitä siitä liiasta tiskuteeraamisesta on. Taputtaa vain vähän ja\niskee silmää, niin se on tarpeeksi alussa.\n\nANTTI\n\nEnkä minä osaa suudellakaan.\n\nSIMPPA\n\nEi ne talonpoikaiset sellaisesta välitäkään — ja kyllä luonto\ntikanpojan puuhun vetää!\n\nANTTI (Hyvillään.)\n\nTaitaa tuo vetää.\n\nSIMPPA\n\nNo, vetääpä hyvinkin. Ja sitä vartenhan se puhemies on, että hän kaikki\nkankeat paikat oikoo ja selvittelee. Kun minä hommasin akan sille\nräätälillekin, niin kyllä siinä sai kynää pyörittää ja kieltä laulattaa\njos miten päin, mutta hyvä tuli lopuksi ja niin tulee tästäkin. Pankaa\nvain takki päällenne! Minulla ei ole tämän parempia ketineitä, jollen\npaitaani käännä, että tulisi puhdas puoli päällepäin.\n\nANTTI\n\nTuolla kamarissa on se metsänhoitajan huutokaupasta ostettu halkihäntä\ntakki. Sopisikohan se?\n\nSIMPPA (Menee. Kamarissa.)\n\nTämähän se vasta sopiikin.\n\n    (Tulee, päällään takki, jonka pitää näyttää hyvin hullunkuriselta.)\n\nANTTI\n\nNäyttääpä se sopivan.\n\n    (Liisa tulee.)\n\nSIMPPA\n\nNo, Liisahan on aivan parhaisiinsa pukeutunut, ikäänkuin olisi omat\nkihlajaiset.\n\nLIISA\n\nKa, Simppahan se on, ja kun minä luulin Singerin asiamieheksi. Niinhän\nse puhemies on komea kuin ensimmäinen sunnuntai Loppiaisesta. Niin, ei\nse ihminen tiedä, milloin kihlajaiset tulee — eikö niin, isäntä?\n\nANTTI\n\nEi näy tietävän.\n\n    (Kustaava tulee.)\n\nKUSTAAVA (Noin 50-vuotias ja puhelias. Antti ja Simppa istuvat,\nLiisa puuhaa hellan luona.)\n\nPäivää!\n\nLIISA ja SIMPPA\n\nPäivää!\n\nLIISA\n\nVieras on hyvä ja istuutuu!\n\nKUSTAAVA (Käypi ensin isäntää, sitten Simppaa kättelemässä, istuutuu.\nÄänettömyys.)\n\nSIMPPA\n\nNo, mihin se Kustaava on menossa, vai tännekö oli asiaa?\n\nKUSTAAVA (Hymyilee.)\n\nVielä siinä muka kyselee!\n\n    (Simppa katsoo kummissaan Kustaavaan. Äänettömyys.)\n\nKUSTAAVA\n\nPitäneekö tässä sitten minun puhe aloittaa. Hiljainenhan se on tämä\nisäntä ollut aina — mutta kun minä sain äsken kirjeen isännältä,\n'missä hän ilmoitti tahtovansa minua emännäksi, niin tulin heti\npuheille. Mitä se venyttelemisestä paranee, ja kun tämäkin talo on\nollut jo vuoden päivät emännättä, niin minä arvelin, että kyllä\nsiinä saa olla joku, joka pitää silmällä, ja kyllä minä saatan\njäädä vaikka paikalla tänne emännöimään. Otin jo vähän kapineitakin\nmukaani ja keretäänhän sitä sittenkin pappilassa käydä ja muut\nasiat suorittaa, kun kerran isäntä kirjoitti, että —\n\n    (Antti ja Simppa ovat suu auki kuunnelleet.)\n\nSIMPPA (Keskeyttää.)\n\nMikä isäntä?\n\nKUSTAAVA\n\nTuo tuossa.\n\n    (Osoittaa isäntää.)\n\nSIMPPA\n\nSe nyt on vale, se!\n\nKUSTAAVA\n\nVai vale! Mikä tämä on? (Näyttää kirjettä.) Rustaava Jokiperä, aivan\nselvästi. Neiti Rustaava Jokiperä.\n\nSIMPPA\n\nVai sinä sen tuhannen nuottakota menet valtaamaan toisten kirjeet! Onko\nsinun nimesi Jokiperä?\n\nKUSTAAVA\n\nOn, minähän olen Mäkitalon isännän serkku ja sama on nimikin.\n\nSIMPPA (Keskeyttää.)\n\nNo pitihän sinun arvata, että se oli talon tyttärelle. Kuka hullu\nsinulle kirjoittaisi!\n\nANTTI\n\nOlisi sittenkin pitänyt panna että: Talon tyttö.\n\nKUSTAAVA\n\nHerra jee — hänhän on ollut kihloissa jo monet viikot Kumpumäen\nrikkaan pojan kanssa. En kai minä osannut arvellakaan, että häntä\ntarkoitetaan, kun ei ollut osoitteessa, että talon tyttö. Ja minua\nkai se on isäntä tarkoittanutkin, vaikka se tuo Simppa vääristelee,\neikö niin?\n\nANTTI\n\nTaputellako, e-ei!\n\nSIMPPA\n\nKuulehan nyt, Rustaava, näethän itsekin, että tässä on erehdys\ntapahtunut. Parasta on, ettet ajattele koko asiaa. Ollaan kaikki\nhiljaa, etteivät ihmiset saa vettä myllyynsä ja rupea pilkkaamaan sinua.\n\nKUSTAAVA\n\nMinuako? Että vielä puhut! Tukit nokkasi joka asiaan kuin hyväkin\nmestari ja saat paljasta sotkua aikaan, mokomakin väkäleuka! Onko tämä\nminun syyni? (Nyyhkyttää:.) Olisi tuosta nyt saanut tulla tosikin. Tämä\noli jo seitsemästoista yritys — hoh hoo!\n\nSIMPPA\n\nKuule, Rustaava, sovitaan pois! — Sinulla on mökki ja minä olen vielä\nreipas mies, lyödään ryysyt yhteen ja tästä tulee kihlajaiset niinkuin\noli tarkoitettukin.\n\nKUSTAAVA\n\nEn minä nyt sentään niin tarpeessa ole, että tuommoisen\nvariksenpelättimen ottaisin! (Pui nyrkkiä.) Ja vielä minä tästä sinua\ntanssitan, senkin sihteeri, muista se! Hyvästi!\n\n    (Pois. Äänettömyys.)\n\nSIMPPA\n\nMeni kuin ukonilma.\n\nANTTI\n\nJos se vielä pistää tulen nurkkaan.\n\n    (Ulos. Äänettömyys.)\n\nLIISA\n\nNo, tule nyt, Simppa, toppakahville!\n\nSIMPPA\n\nSinuahan minä hänelle aivan ensiksi toimittakin — mutta hän muka\nihmisten vuoksi talon tyttöjä — —\n\nLIISA\n\nKunpa saisit nyt ensin itsellesikin, mutta et saanut nytkään, vaikka\nyritit.\n\nSIMPPA\n\nMuuten minä vain hätäpäissäni. Ei ollut toki sallittu tällä kertaa.\n\nLIISA\n\nMinäkin lähden tästä tavaroitani keräilemään, koska te isännän kanssa\narvelitte minun joutuvan pois.\n\nSIMPPA\n\nÄlä hemmetissä, mikä tässä sitten neuvoksi tulee!\n\nLIISA\n\nEn kehtaa toistakaan käskyä odottaa, pitää lähteä ensimmäisellä.\n\n    (Menee kamariin naureskellen.)\n\nSIMPPA\n\nNo nyt se myrkyn lykkäsi! — Isäntä panee pian minun syykseni Liisan\npoismenon ja hyvässä lykyssä suuttuu! Hyvästi nyt sitten toppakahvit\nja muut! Millä tuon Liisan pidättäisi? Minusta hän ei huoli ukokseen,\nkoska en Kustaavallekaan kelvannut. Isännän hän kyllä ottaisi, kun vain\nisännän pään saisi kääntymään. Minusta on vähän tuntunut, että hänellä\non hyvä silmä Liisaan. Jos minä uhkaan mennä Liisan kanssa naimisiin,\nniin hän piankin tulee vähän mustasukkaiseksi ja saa ehkä suunsa auki\nsen verran, että kosii. Liisa ei kuitenkaan minun puheellani rupea\nmillekään. — Nyt täytyy olla viisas.\n\nANTTI (Tulee,)\n\nSiellä se jo mennä viuhtoo.\n\nSIMPPA\n\nNyt se Liisakin tekee poislähtöä.\n\nANTTI\n\nNo, miksi?\n\nSIMPPA\n\nKun minä vähän häntä moitin ja kun tekin sanoitte, että hän joutaa pois.\n\nANTTI\n\nOliko sinun pakko häntä moittia ja enhän minä sitä tarkoittanut. Voi\nhyvänen aika, miten tässä nyt naisväettä tullaan aikaan?\n\nSIMPPA\n\nJos minä menisin naimisiin hänen kanssaan, ja me jäätäisiin tähän?\n\nANTTI\n\nLiisako sinut ottaisi? Älä houraa!\n\nSIMPPA\n\nKuka sen tietää!\n\nANTTI\n\nJa sitten on hän niin iloinenkin, että ikäväkin häntä taitaisi tulla.\n\nSIMPPA (Pukkaa Anttia kylkeen.)\n\nHäntä sopisi taputella.\n\nANTTI\n\nSanopas muuta! Liisaa minä olen katsellutkin, mutta kun aina sanotaan,\nettä talon tyttöjä, — talon tyttöjä —\n\nSIMPPA.\n\nNo, talollinen hänestä kai sitten tulee, jos hän kerran taloon\nemännäksi joutuu.\n\nANTTI\n\nNiin totta vie tuleekin! Rupeapas hänelle puhemieheksi, tai minulle\nhäntä tai, tuota, hänelle minua!\n\nSIMPPA\n\nEn minä enää uskalla, kovin on ollut onneton tämä päivä!\n\nANTTI\n\nEhkä minä itsekin Liisaa uskaltaisin!\n\nSIMPPA\n\nMainiosti! Minä menen pois.\n\n    (Menee.)\n\nANTTI (Kynsii korvallistaan. Liisa rykäisee takana. Isäntä hätkähtää.)\n\nLIISA (Nyytti kädessä.)\n\nHyvästi nyt vain, isäntä, ja kiitoksia paljon!\n\nANTTI\n\nMihin se Liisa nyt?\n\nLIISA\n\nEnpä minä kehtaa enää täällä olla, kun kerran pois toimitettiin ja\nisäntäkin tuntui myöntävän.\n\nANTTI\n\nEnhän minä oikein siinä hoksannut, mitä se Simppa toimitti, myönsin\nvain.\n\nLIISA\n\nHyvästi!\n\n    (Yrittää mennä.)\n\nANTTI (Surkeasti.)\n\nLiisa, älähän mene!\n\n    (Liisa palaa.)\n\nLIISA\n\nNo?\n\nANTTI\n\nEikö sinun sopisi jäädä oikeaksi emännäksi tähän, oikein minun omaksi\nemännäkseni?\n\nLIISA\n\nMutta enhän minä ole talon tyttö!\n\nANTTI\n\nSinä olet satakertaa parempi. (Surkeasti.) En minä huoli talon tytöstä,\nenkä kuvernöörinkään tytöstä. Anna anteeksi, rakas Liisa, minun\ntyhmyyteni ja jää tähän, jos vain minä sinulle kelpaan!\n\nLIISA (Hiljaa.)\n\nKelpaat kyllä.\n\n    (Antaa kättä.)\n\nANTTI (Katsoo Liisaa.)\n\nJoko minä saan sinua taputella?\n\nLIISA (Syliksi.)\n\nSaat.\n\n    (Antti taputtelee.)\n\nSIMPPA (Tulee.)\n\nJopahan luonto on vetänyt tikanpojan puuhun!\n\n    (Rykäisee.)\n\nANTTI\n\nLiisa ei lähdekään täältä pois, hän jää tähän oikein emännäksi.\n\nSIMPPA\n\nNo, se on lystiä! Enkö minä kaikkein ensimmäiseksi huomauttanutkin\nLiisasta isännälle?\n\nANTTI\n\nSiitä saatkin monet toppakahvit.\n\nSIMPPA\n\nTaitaa ollakin kihlapannu vielä lämpimänä?\n\nANTTI\n\nEi sitten muuta kuin ruvetaan juomaan!\n\nLIISA\n\nMinä noudan nisua lisää.\n\n    (Kamariin.)\n\nANTTI\n\nMinä tulen mukaan.\n\nSIMPPA\n\nKylläpä se isännän kielikin nyt laulaa! (Tirkistelee ovenraosta\nkamariin.) Ja näyttää se osaavan hm — hm —\n\n    (Antti ja Liisa tulevat.)\n\nANTTI\n\nNo, nyt juodaan kihlakahvit, ilokahvit ja toppakahvit senvuoksi, ettei\nLiisa mennytkään pois, vaan jäi taloon —\n\nLIISA\n\nEnhän minä oikein aikonutkaan, hi hi hi hi!\n\n    (Kaikki nauravat.)\n\n_Väliverho_.\n\n\n\n"]