[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmUZ82qClZx0b3N01q97VGl_1L-OHKWV-OeWhdezyb_8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2965,"Kapteeni Bloodin vaiheet","Sabatini, Rafael",1875,1950,"2965-sabatini-rafael-kapteeni-bloodin-vaiheet","2965__Sabatini_Rafael__Kapteeni_Bloodin_vaiheet","Seikkailuromaani","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1922,1928,87620,578138,false,72750,[24,25,26,27,28,29,30],"Adventure stories","British -- Caribbean Area -- Fiction","Caribbean Area -- Fiction","Historical fiction","Physicians -- Fiction","Pirates -- Fiction","Sea stories",[32,33],"Adventure","Historical Novels","\"Kapteeni Bloodin vaiheet: Seikkailuromaani\" by Rafael Sabatini is an adventure novel published in 1922. Dr. Peter Blood, an Irish physician, is wrongly convicted of treason after tending to wounded rebels and sentenced to Caribbean slavery. On Barbados, he's bought by a cruel colonel whose niece takes pity on him. When Spanish raiders attack, Blood seizes his chance to escape, capturing their ship and becoming a legendary pirate—feared by the Spanish but sparing English vessels while his former master hunts him relentlessly. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Kesäniemi, Paavo",277,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun lopulle ja seuraa irlantilaista lääkäriä Peter Bloodia. Syyttömänä orjuuteen tuomittu Blood pakenee Barbadokselta ja kohoaa Karibianmeren pelätyksi mutta oikeudenmukaiseksi merirosvokapteeniksi.","Rafael Sabatinin 'Kapteeni Bloodin vaiheet' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2965. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAPTEENI BLOODIN VAIHEET\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nRafael Sabatini\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nJyväskylä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Sanansaattaja\n 2. Kirken rakuunat\n 3. Ylituomari\n 4. Ihmiskauppaa\n 5. Arabella Bishop-pedon 6.\n 6. Pakosuunnitelmia\n 7. Merirosvoja\n 8. Espanjalaisia\n 9. Kapinavangit\n10. Don Diego\n11. Pojan uskollisuutta\n12- Don Fernando Sangre\n13. Tortuga\n14. Levasseurin uroteot\n15. Lunnaat\n16. Ansa\n17. Hölmöt\n18. Milagrosa\n19. Tapaaminen.\n20. Merirosvo ja varas.\n21. Jaakko-kuninkaan palveluksessa.\n22. Vihollisuuksia.\n23. Panttivanki.\n24. Sota.\n25. Ludvig-kuninkaan palveluksessa.\n26. Monsieur de Rivarol\n27. Kartagena.\n28. Monsieur de Rivarolin kunnia.\n29. Vilhelm-kuninkaan palveluksessa.\n30. Arabellan viimeinen taistelu.\n31. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku\n\nSANANSAATTAJA\n\n\nPeter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan\nolevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen\nvarrella Bridgewaterin kaupungissa.\n\nVastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta\nsitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt\nhänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan\nihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä\npäivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen,\naikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon\nenemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa.\n\nJärjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä,\njoilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus\nkäsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja\nmuutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli\nvarustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he\nolivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä\nkuin ne olivat kömpelöitä käsitellä.\n\nTuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista\nrauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa,\nkirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin\nasti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti\nluovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan\nvanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta\nleimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi.\n\nSiitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin\nja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä\npaavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä\nheinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli\nrauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin\nteki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti\nHoratiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti\nkiintynyt.\n\n»Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?]\n\nJa nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta\nSomersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen\nmielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä,\njoka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista\noloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä\nlevollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista\nmiehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun,\njonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen\ntytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä\nhalki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin\narmeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti\nheille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen\najatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka\nmielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti.\n\nHän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä\nnaikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen\nlaillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu,\npettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli\nnaulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu\nTauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän\nkorkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin,\nSkotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine\nalusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle\nprinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle\nToisen, pojalle ja lailliselle perilliselle».\n\nSe oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin,\njossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää\nsanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen\nkruununsa».\n\nHän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä\nherra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä\nsamainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan\narmosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi\nvuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän\njutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka\nsalaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli\nhyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin\nkuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi.\nMitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta\nmuuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa,\nettä Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen,\ntukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin\nyksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman\nwhig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan.\n\n»Qvo, qvo, scelesti ruitis?»\n\nHän nauroi ja huokasi samalla kertaa, mutta nauru oli voiton puolella,\nsillä herra Blood, kuten useimmat itsekylläiset ihmiset, ei ollut\nhempeämielinen. Ja hän oli itsekylläinen. Vastoinkäymiset olivat\ntehneet hänet siksi. Helläsydämisempi mies, jolla olisi ollut hänen\nkokemuksensa ja tietonsa, olisi vuodattanut kyyneliä nähdessään\ntuon innosta palavan nonkonformistisen lammaslauman kulkevan suoraa\npäätä hirteen vaimojensa, tyttäriensä ja morsiamiensa saattamana,\nsiinä varmassa vakaumuksessa, että he olivat menossa taistelemaan\nvapauden, oikeuden ja uskonsa puolesta. Sillä he tiesivät, kuten\nkoko Bridgewaterkin jo muutaman tunnin oli tiennyt, että Monmouth\nsamana iltana aikoi ryhtyä taisteluun. Herttuan tarkoitus oli\nyllättää Fevershamin johtama rojalistien armeija, joka paraikaa oli\nleiriytyneenä Sedgemooren luona. Herra Blood arveli, että lordi\nFeversham tunsi herttuan suunnitelman varsin hyvin, ja jos hän\notaksumassaan pettyi, niin oli se vallan anteeksiannettavaa. Sillä hän\nei pitänyt rojalistien ylipäällikköä niinkään ehdottomasti etevänä\nsillä alalla, jolle hän oli antautunut.\n\nHerra Blood karisti tuhkan piipustaan ja aikoi vetää ikkunan kiinni.\nKatsahtaessaan silloin kadun toiselle puolelle hän huomasi häntä\ntarkkaavat vihamieliset silmät. Oikeastaan niitä oli kaksikin paria ja\nne kuuluivat neidoille Pitt, kahdelle ystävälliselle ja tunteelliselle\nvanhallepiialle, jotka voittivat koko Bridgewaterin sievän Monmouthin\nihailussa.\n\nHerra Blood hymyili ja kumarsi, sillä hän oli varsin ystävällisissä\nväleissä heidän kanssaan ja olipa toinen neideistä ollut jonkin aikaa\nhänen potilaanaankin. Mutta tervehdykseensä hän ei saanut minkäänlaista\nvastausta. Sen sijaan loisti silmäpareista yltyvän kylmä ylenkatse.\nHymy herra Bloodin huulilla leveni, mutta ei varsin miellyttävästi.\nHän käsitti syyn heidän vihamielisyyteensä, joka päivä päivältä viime\nviikon ajan oli yltynyt sen jälkeen kun Monmouth oli saapunut panemaan\nkaikenikäisen naisväen päät pyörälle.\n\nHän päätteli, että neidit Pitt halveksivat häntä sen vuoksi, että hän,\nhuolimatta nuoresta iästään ja reippaudestaan sekä sotilasopinnoistaan,\njotka nyt olisivat olleet asialle suuren arvoiset, pysytteli syrjässä\nja poltteli vain rauhallisena piippuaan ja hoiteli kukkiaan tällaisena\niltojen iltana, jona kaikki kunnon miehet kerääntyivät protestanttien\npuolesta taistelemaan sankarin ympärille, uhraten verensä kohottaakseen\nhänet sille valtaistuimelle, jolle hän kuului.\n\nJos herra Blood olisi alentunut väittelemään asiasta neitien kanssa,\nolisi hän arvatenkin korostanut sitä seikkaa, että hän oli saanut\ntarpeekseen vaeltelemisesta ja seikkailuista ja että hän nyt oli\nasettunut harjoittamaan sitä ammattia, johon hänet alun perin oli\nmäärätty ja johon hänen opintonsa hänet oikeuttivat, että hän oli\nlääkäri eikä sotilas, parantaja eikä tuhooja. Mutta hän tiesi, että\nhe olisivat vastanneet hänelle, että tällaisessa asiassa täytyi joka\nmiehen, joka piti itseään miehenä, tarttua aseisiin. He olisivat\nhuomauttaneet, että heidän oma veljenpoikansa, Jeremias, joka oli\nmerimies, laivan kapteeni — ja joka onnettomuudekseen oli laskenut\nankkurinsa juuri tähän aikaan Bridgewaterin lahdessa — oli jättänyt\nruorinsa ja tarttunut muskettiin puolustaakseen oikeutta. Mutta herra\nBlood ei ollut niitä miehiä, jotka riitelevät. Kuten jo sanoin, hän oli\nitsekylläinen mies.\n\nHän sulki ikkunansa, veti uutimet eteen ja kääntyi hauskaan,\nkynttiläin valaisemaan huoneeseen, jossa rouva Barlow, hänen\ntaloudenhoitajattarensa, parhaillaan kattoi illallispöytää.\n\n»Olen kokonaan menettänyt noiden happamien neitokaisten suosion», hän\npuhui ajatuksiaan taloudenhoitajattarelle.\n\nHänen äänensä värähteli miellyttävästi ja sen metallimaista\nsointia lievensi ja pehmitti soma irlantilainen tuntu, jota hän ei\nharhaillessaankaan ollut menettänyt. Se oli ääni, joka yhtä hyvin\npystyi mitä viekoittelevimmin ja hyväilevimmin suostuttelemaan\ntoista, kuin vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Koko miehen luonne\noli hänen äänessään. Muuten hän oli pitkä ja hoikka, tummaverinen\nkuin mustalainen, ja hänen tummien kulmakarvojensa alla loisti\nhämmästyttävän sininen silmäpari. Niissä oli merkillisen läpitunkeva\nja nasevan ylpeä katse, joka hyvin sopi yhteen hänen tiukkailmeisen\nsuunsa kanssa. Rohkeana kaartui komea nenä, ilmaisten jotenkin\nsamaa kuin silmätkin. Vaikka hän oli puettu mustaan kuten hänen\nammattinsa vaati, näkyi vaatteitten loisteliaasta tekotavasta, että\nhän kaikkien seikkailijat tavoin rakasti komeutta, eikä häntä puvusta\npäättäen olisi vakavaksi lääkäriksi tuntenutkaan. Hänen takkinsa oli\nhienonhienoa kamlottikangasta ja se oli hopealla reunustettu. Siinä oli\nMechlin-pitsiset hihansuut ja hänen rintaansa peitti samaa laatua oleva\nröyhelö. Hänen valtava tekotukkansa oli yhtä huolellisesti käherretty\nkuin konsanaan jonkun Whitehallin asukkaan.\n\nKun näki hänet tuollaisena ja oivalsi hänen todellisen luonteensa,\njoka hänen ulkomuodostaan niin elävästi kuvastui, ei voinut olla\narvailematta, kuinka kauan hänen kaltaisensa mies saattoi tyytyväisenä\njäädä siihen syrjäiseen maankolkkaan, jonne sattuma oli hänet\npaiskannut kuusi kuukautta sitten.\n\nKuinka kauan mahtoikaan hän jaksaa jatkaa sitä ammattia, johon\nhänet oli määrätty jo ennen kuin hän toden teolla oli alkanut\nelää. Vaikka onkin sangen vaikea uskoa sitä tutustuttuamme hänen\nsekä tämän edellisiin että tämän jälkeisiin elämänvaiheisiinsa, on\nkuitenkin mahdollista,» että hän olisi jatkanut rauhallista elämäänsä\nSomersetshiressä ja antautunut kokonaan kutsumukselleen lääkärinä,\nellei kohtalo oikkuineen olisi tullut väliin. Se on mahdollista, mutta\ntuskin luultavaa.\n\nHän oli irlantilaisen lääkärin poika, jonka eräs somersetshireläinen\nnainen, jonka veressä virtasi Frobisherin kulkuriverta, oli hänelle\nlahjoittanut. Frobisherien veriheimolaisuus selittää ainakin jossain\nmäärin pojan luonteessa jo aikaisin ilmenneen viileyden. Isässä,\njoka ollakseen irlantilainen oli harvinaisen rauhaarakastava, oli\npojan viileys herättänyt syvää huolestumista. Hän oli jo aikaisin\npäättänyt, että pojan tuli jatkaa isänsä kunniallista ammattia, ja\nPeter Blood, joka oli hyväpäinen ja erittäin tiedonhaluinen, oli\nomaistensa tyydytykseksi kahdenkymmenen ikäisenä saanut lääketieteen\ntohtorin arvonimen Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa. Hänen\nisänsä ummisti tyytyväisenä silmänsä kolme kuukautta myöhemmin.\nHänen äitinsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten. Niinpä Peter\nBlood joutui perimään muutaman sata puntaa, joiden turvin hän\nlähti katselemaan maailmaa ja joksikin aikaa antamaan levottomalle\nhengelleen täyden riehuntavapauden. Sarja omituisia sattumia saattoi\nhänet alankomaalaisten palvelukseen. He olivat siihen aikaan sodassa\nranskalaisten kanssa, ja koska oli erityisesti mieltynyt merielämään,\nhän valitsi laivaston koekentäkseen. Hänellä oli onni saada suorittaa\nerinäisiä tehtäviä kuuluisan Ruyterin johdon alaisena ja hän taisteli\nmukana siinä taistelussa Välimerellä, jossa tämä mainio alankomaalainen\namiraali menetti henkensä.\n\nNimeguenin rauhanteon jälkeen ovat hänen edesottamisensa hämärän\npeitossa, mutta me tiedämme, että hän vietti kaksi vuotta\nespanjalaisten vankeudessa, vaikkakaan emme tunne syytä hänen sinne\njoutumiseensa. Voi olla mahdollista, että hän juuri tämän vuoksi\nvapaaksi päästyään lähti Ranskaan ja otti osaa ranskalaisten taisteluun\nespanjalaisia vastaan. Täytettyään vihdoin toisenneljättä ikävuotensa\nhän kyllästyi seikkailuelämään, etenkin kun hänen terveytensä\nhuolimattomasti hoidetun haavan vuoksi alkoi heikentyä. Tällöin\nvaltasi hänet vastustamaton koti-ikävä. Hän astui laivaan Nantesissa\nmatkan päämääränä Irlanti, mutta kun laiva rajuilman johdosta ajautui\nBridgewaterin lahteen ja kun hänen terveydellinen tilansa matkan\nrasituksista oli yhä huonontunut, hän päätti jäädä sinne, varsinkin kun\npaikka, oli hänen äitinsä synnyinseutua.\n\nTäten hän oli vuonna 1685 joutunut Bridgewateriin, jotenkin yhtä\nsuuren omaisuuden omistajana kuin lähtiessään yksitoista vuotta sitten\nDublinista.\n\nKoska hän piti paikasta, jossa hänen terveytensä nopeasti palautui,\nja koska hän arveli saaneensa yhdelle miehelle riittävän annoksen\nseikkailuja, hän päätti asettua sinne asumaankin ryhtyäkseen vihdoin\nharjoittamaan lääkärinammattiaan.\n\nSiinä koko hänen elämän juoksunsa tai tarkemmin sanoen siihen päivään\nsaakka kun Sedgemooren tappelu suoritettiin kuusi kuukautta hänen tänne\ntulonsa jälkeen.\n\nArvellen, etteivät tulossa olevat tapahtumat liikuttaneet häntä, ja\npiittaamatta vähääkään siitä touhusta, joka Bridgewateria kiinnosti\nsinä iltana, hän sulki korvansa koko melulta ja meni aikaisin levolle.\nHän nukkui rauhallisesti jo ennen yhtätoista, jolla kellon lyömällä,\nkuten tiedätte, Monmouth kapinoitsijoineen ratsasti Bristol Streetiä\nkaupungista ulos välttääkseen kiertämällä ne suomaat, jotka olivat\nhänen ja kuninkaallisen armeijan välissä. Tiedätte myös, että hän\nerehdyksen ja huonon johdon vuoksi menetti ne edut, jotka suurempi\nmiesluku — jota kuitenkin jossain määrin vastasi säännöllisen sotaväen\ntiukempi kuri vastapuolella — sekä tilaisuus yölliseen hyökkäykseen\nmiltei nukkuvan armeijan kimppuun tarjosivat hänelle.\n\nArmeijat joutuivat taisteluun keskenään kello kahden aikaan aamulla.\nHerra Blood nukkui rauhallisesti antamatta kaukaisen kanuunain jyminän\nhäiritä itseään. Vasta neljän tienoissa, kun nouseva aurinko alkoi\nhajoittaa poljetun taistelukentän yli nousevia sumupilviä, hän heräsi.\n\nHän nousi istualleen vuoteessaan, hieroi unen silmistään ja koetti\nselvitellä ajatuksiaan. Hänen oveltaan kuului yhtämittaista kolkutusta\nja ääntä. Se oli saanut hänet hereille. Arvellen, että häntä tarvittiin\njohonkin synnytykseen, hän puki kiireesti ylleen aamupukunsa ja pani\ntohvelit jalkaansa mennäkseen alakertaan. Portaissa hän oli vähällä\ntörmätä yhteen rouva Barlowin kanssa, joka juuri heränneenä hänkin oli\nliikkeellä puoleksi pukeutuneena ja kauhuni valtaamana. Herra Blood\nkoetti rauhoittaa häntä muutamalla, sanalla ja meni itse avaamaan.\n\nVastanousseen auringon vinojen säteitten kultaisessa loisteessa seisoi\noven edessä hengästynyt ja silmiään muljautteleva mies sekä höyryävä\nratsuhevonen. Nuori mies, joka oli kauttaaltaan tomun ja lian peittämä\nja jonka vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja vasen hiha kokonaan\nriekaleina, yritti puhua, mutta ei vähään aikaan saanut sanaakaan\nsuustaan.\n\nSamassa herra Blood tunsi hänet. Mies oli Jeremias Pitt, merikapteeni,\nvastapäätä asuvien neitien veljenpoika, jonka yleinen innostus oli\nsaanut viekoitelluksi kapinan pyörteisiin. Koko katu alkoi herätä\nnuoren miehen aikaansaamasta melusta, ja siellä täällä aukeni ovi tai\nikkuna, josta hätääntyneen utelias silmäpari tähyili syytä meteliin.\n\n»Malttakaahan mielenne», sanoi herra Blood. »Liika kiireellä ei\ntietääkseni päästä mihinkään.»\n\nMutta silmiään pyörittelevä nuori mies ei huolinut kehotuksista. Hän\nalkoi heti läähättäen ja tukehtumaisillaan puhua.\n\n»Se koskee lordi Gildoyta», hän ähki. »Hän on pahasti haavoittunut...\nOglethorpissa... joen rannalla... olevassa maalaistalossa... kannoin\nhänet sinne... hän lähetti hakemaan teitä... Tulkaa, tulkaa!»\n\nHän aikoi tarttua lääkäriin viedäkseen hänet semmoisenaan,\nkotipukimissa ja tohveleissa, mutta tohtori sai vältetyksi hänen\notteensa.\n\n»Olkaa huoletta, kyllä minä tulen», sanoi hän. Hän oli tullut\nlevottomaksi. Gildoy oli ollut hänen ystävällinen suojelijansa aina\nsiitä asti kun hän oli paikkakunnalle asettunut. Herran Blood oli\nhyvinkin valmis tekemään voitavansa maksaakseen velkansa lordille ja\noli pahoillaan, että siihen tarjoutui tilaisuus tällä tavalla, sillä\nhän tiesi vallan hyvin, että tulinen nuori ylimys oli ollut herttuan\ntoimeliaimpia apureita.\n\n»Tulen varmasti, olkaa huoletta», vakuutteli »tohtori. »Mutta\nantakaa minun toki ensin pukeutua ja ottaa mukaani sellaista, jota\nmahdollisesti tarvitsen perillä.»\n\n»Joka hetki on nyt kallis.»\n\n»Rauhoittukaa toki. Minä en tuhlaa aikaa. Mutta vakuutan teille\nuudelleen, että parhaiten pääsemme perille kiiruhtamalla hitaasti.\nTulkaa sisään — istumaan.» Hän työnsi vastaanottohuoneen oven\nselälleen. Mutta nuori Pitt ei huolinut pyynnöistä. Hän vastasi kutsuun\nkäden heilautuksella.\n\n»Odotan tässä. Kiiruhtakaa Jumalan nimessä.»\n\nHerra Blood meni pukeutumaan ja hakemaan lääkärinkojeensa. Tiedustelut\nlordi Gildoyn haavojen laadusta saivat jäädä matkan varrelle.\nVetäessään saappaita jalkaansa hän jatkoi määräyksiään rouva Barlowille\npäivän varalta, ja niihin sisältyi myös päivällinen, jota hän kohtalon\nmääräyksestä ei joutunut syömään.\n\nKun hän vihdoin pääsi lähtemään rouva Barlowin kaakattaessa hänen\njäljessään kuin hätääntynyt lintu, tapasi hän nuoren Pittin puoleksi\npukeutuneiden ja pelokkaiden kaupunkilaisten — parhaastaan naisten\n— keskeltä, jotka olivat kiiruhtaneet tiedustamaan, miten taistelun\noli käynyt. Hänen antamansa uutiset olivat selvästi luettavissa\nkaupunkilaisten surumielisiltä kasvoilta ja niistä valituksista, jotka\ntäyttivät aamuautereisen ilman.\n\nNähdessään tohtorin pukeutuneena ja kojelaatikko kainalossa sanantuoja\nryntäsi ahdistajiensa käsistä, pudisteli pois väsymyksensä ja molemmat\nkyynelsilmäiset tätinsä, jotka riippuivat hänessä kuin takiaiset,\ntarttui hevostaan ohjaksista ja hyppäsi satulaan.\n\n»Tulkaa, sir», hän huusi. »Nouskaa taakseni satulaan.»\n\nSanoja tuhlaamatta herra Blood noudatti pyyntöä. Pitt painoi\nkannuksensa hevosen kylkiin. Pieni väkijoukko väistyi syrjään\nja niin lähti Peter Blood Odysseuksen retkilleen, istuen kaksin\nverroin kuormatun hevosen lautasilla ja pidellen toveriaan vyöstä.\nSillä samainen Pitt, jota hän piti vain tavallisena haavoittuneen\nherrasmiehen lähettinä, olikin todellisuudessa kohtalon sanansaattaja.\n\n\n\n\nToinen luku\n\nKIRKEN RAKUUNAT\n\n\nOglethorpen maatalo sijaitsi noin kahden mailin päässä etelään\nBridgewaterista, joen oikealla rannalla. Se oli laaja, Tudorin\naikainen talo, joka näytti harmaalta sitä joka taholta peittävän\nmurattiköynnöksen vuoksi. Herra Bloodin nyt lähestyessä sitä tuoksuvan\nhedelmäpuutarhan läpi näytti se aamuauringon säteilyssä idylliseltä\nrauhan tyyssijalta, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että se saattoi\nolla osana siitä maailmasta, jossa sota ja verenvuodatus paraikaa\nriehui.\n\nRatsastaessaan Bridgewaterista he olivat tavanneet sillalla taistelusta\npaenneitten etujoukkojen väsyneitä, murtuneita miehiä, joista moni oli\nhaavoittunut ja kaikki kauhun vallassa, kiiruhtamassa horjuvin askelin\nja viimeiset voimansa ponnistaen luulottelemaansa kaupungin tarjoamaa\nturvaa kohti. Väsymyksestä raukein silmin ja pelko riutuneilla\nkasvoillaan he katselivat herra Bloodia, joka tovereineen tuli heitä\nvastaan, ja kähein äänin huusivat hänelle varoittavan sanan aivan\nkintereillään seuraavista armottomista takaa-ajajista. Häiriintymättä\najoi nuori Pitt kuitenkin tomuista maantietä eteenpäin ja heitä vastaan\ntuli yhä suurempia miesjoukkoja, jotka pakenivat Sedgemooren lyhyestä\ntaistelusta. Pian hän jätti maantien ja kääntyi polulle, joka kulki\nläpi kasteisten niittymaiden. Täälläkin he tapasivat hajanaisina\nryhminä noita onnettomia ihmisparkoja, jotka pelokkain katsein\nsilmäilivät taakseen kulkiessaan pitkässä heinikossa, odottaen joka\nhetki näkevänsä rakuunain punaisia takkeja.\n\nMutta kun Pittin matka kulki etelään vieden heidät yhä lähemmä\nFevershamin leiriä, selvisivät he pian tuosta inhimillisestä\nhylkytavarasta ja ratsastivat rauhallisen, kypsyyttään nuokkuvan\nhedelmätarhan läpi, joka kohta oli antava vuotuisen satonsa viinin\nvalmistusta varten.\n\nVihdoin he laskeutuivat satulasta mukulakiviselle pihamaalle, ja\nBaynes, talon isäntä, lausui vakavana ja kiihtynein elein heidät\ntervetulleiksi.\n\nAvarassa laattakivipermantoisessa hallissa tapasi tohtori lordi\nGildoyn — pitkän, tumman nuorukaisen, jonka kasvoissa nenä ja leuka\nolivat eniten silmiinpistävät — pajunvitsoista tehdyllä lepovuoteella\npitkänään korkean ikkunan kohdalla rouva Baynesin ja hänen komean\ntyttärensä hoivissa.\n\nHerra Blood seisoi hetken äänettömänä katsellen potilastaan. Hän oli\npahoillaan siitä, että niin loistavilla edellytyksillä varustettu nuori\nmies kuin lordi Gildoy oli pannut alttiiksi kaiken, ehkäpä elämänsäkin,\nauttaakseen arvotonta seikkailijaa hänen kunnianhimoisissa aikeissaan.\nKoska tohtori rakasti ja kunnioitti rohkeata nuorukaista, ilmoitti\nhän tunteensa tätä kohtaan syvällä huokauksella. Sitten hän laskeutui\npolvilleen ryhtyäkseen tehtäväänsä. Hän riisui häneltä asetakin ja\nalusvaatteet paljastaakseen lordin haavoitetun kyljen ja pyysi vettä ja\npyyhkeitä sekä muuta mitä hän siinä tarvitsi.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän oli yhä hartaasti työssään, kun rakuunat\nsaapuivat taloon. Hevosten kavioitten kopse ja käheät huudahdukset,\njotka ilmoittivat heidän tulostaan, eivät vähimmässäkään määrässä\nhäirinneet häntä työssään. Sillä ensiksikin oli sangen vaikeaa\nsaada tohtoria tasapainostaan ja toiseksi hän oli kokonaan työhönsä\nkiintynyt. Mutta hänen ylhäisyytensä, joka nyt oli tullut tajuihinsa,\nosoitti suurta levottomuutta, ja Jeremias Pitt piiloutui erään\nvaatekomeron suojaan. Baynes oli levoton ja hänen vaimonsa ja\ntyttärensä vapisivat. Herra Blood koetti rauhoittaa heitä.\n\n»Mitäpä tässä olisi pelättävää?» sanoi hän. »Mehän olemme kristityssä\nmaassa, ja kristityt ihmiset eivät käy sotaa haavoittuneiden eikä\nheidän hoivaajiensa kanssa.» Näette, että hän vielä uskoi jonkin verran\nhyvää kristityistä. Hän piti omien määräystensä mukaisesti valmistettua\nvahvistuslääkettä lordin huulilla. »Rauhoittukaa, mylord, pahin on jo\nkestetty.»\n\nSilloin kuului kilinää ja kalinaa kivipermantoisesta hallista. Siellä\ntuli kokonainen tusina saapasjalkaisia ja punatakkisia ratsumiehiä\neräästä tangerilaisesta rykmentistä ja heitä johti vahvannäköinen,\nmustakulmainen mies, jolla oli sangen paljon kultanauhaa takkinsa\nrintamuksessa.\n\nBaynes pysyi puoleksi uhmaavana paikallaan, mutta hänen emäntänsä ja\ntyttärensä väistyivät pelokkaina taaksepäin. Herra Blood, joka seisoi\nvuoteen pääpuolessa, katseli olkansa yli nähdäkseen, keitä tulijat\nolivat.\n\nUpseeri jyrähdytti komennon ja se sai hänen miehensä odottavina\npysähtymään. Sitten hän astui rehentelevästi eteenpäin, käsi\nhansikkaassa miekankahvalla ja kannukset komeasti kilisevinä hänen\nkäydessään. Hän ilmaisi arvonsa talonpojalle:\n\n»Olen kapteeni Hobart, eversti Kirken rakuunoista. Keitä kapinallisia\non talossanne?»\n\nTalonisäntä: säikähti upseerin raakaa äänensävyä. Se ilmeni hänen\nvapisevassa äänessään, kun hän vastasi.\n\n»Minä... minä en pidä talossani mitään kapinallisia, sir. Tämä\nherrasmies...»\n\n»Voinhan itsekin ottaa siitä selvän.» Kapteeni astui kolisten vuoteen\nluo ja loi karskin katseen kalpeakasvoiseen sairaaseen.\n\n»Ei näy olevan tarpeellista tutkia, miten hän on tähän tilaan joutunut\nja mistä hän on haavansa saanut. Kirottu kapinoitsija. Se on selvä.»\nHän antoi käskyn rakuunoilleen. »Viekää hänet ulos täältä, pojat!»\n\nHerra Blood astui vuoteen ja rakuunain väliin.\n\n»Ihmisyyden nimessä, sir», sanoi hän hieman suuttuneella äänellä.\n»Me olemme Englannissa emmekä Tangerissa. Tämän herrasmiehen tila on\nvakava. Jos häntä käytte liikuttamaan, saattaa olla henki kysymyksessä.»\n\nKapteeni Hobart näytti huvittuneelta.\n\n»Oh, pitäisikö minun olla huolissani kapinoitsijain hengestä! Piru\nvieköön! Luuletteko, että viemme hänet pois hänen tervehtymisensä\nvuoksi? Westonin ja Bridgewaterin välinen tienvarsi on istutettu\ntäyteen hirsipuita ja hän saa paikan yhdessä niistä yhtä hyvin kuin\njoku muukin. Eversti Kirke aikoo opettaa näille nonkonformistisille\nhölmöille sellaisen läksyn, etteivät he sitä unohda miespolviin.»\n\n»Aiotteko hirttää ilman edelläkäypää tuomiota? Siinä tapauksessa olen\nsittenkin erehtynyt. Olemme kuin olemmekin Tangerissa, josta teidän\nrykmenttinnekin on.»\n\nKapteeni katsoi lääkäriä kiiluvin silmin. Hän tarkasti häntä kiireestä\nkantapäähän ja pani merkille hänen hoikan, vilkkaan olemuksensa,\nylpeän pään asennon ja sen arvonantoa vaativan ilmeen, joka oli herra\nBloodille ominainen, ja sotilas tunsi sotilaan. Kapteenin silmät\nkapenivat. Jälleentunteminen tuli täydelliseksi.\n\n»Kuka piru te olette?» puhkesi hän sanomaan.\n\n»Nimeni on Blood, sir — Peter Blood. Suosittelen itseäni.»\n\n»Aivan niin, Jumaliste! Siinäpä se. Tehän olitte ranskalaisten\npalveluksessa kerran, eikö niin?»\n\nJos herra Blood hämmästyi, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut.\n\n»Niin olin.»\n\n»Minäpä muistan teidät — viisi vuotta sitten tai ehkäpä enemmänkin. Te\nolitte silloin Tangerissa.»\n\n»Se pitää paikkansa. Tunsin teidät, kapteeni.»\n\n»Tottavie, nyt joudutte uudistamaan tuttavuutenne kanssani.» Kapteeni\nnauroi epämiellyttävästi. »Mikä teidät on tänne tuonut?»\n\n»Tämä haavoittunut herrasmies. Minut noudettiin hoitamaan häntä. Olen\nlääkäri.»\n\n»Te — lääkäri?» Iva soi hänen kerskuvassa äänessään hänen kuullessaan\nsellaisen valheen, kuten hän luuli.\n\n»Medicinae baccalaureus», sanoi herra Blood.\n\n»Älkää tyrkyttäkökään minulle ranskaanne, mies», säväytti Hobart.\n\n»Puhukaa englantia!»\n\nHerra Bloodin hymy harmitti häntä.\n\n»Olen lääkäri ja harjoitan ammattiani Bridgewaterin kaupungissa.»\n\nKapteeni hymähti pilkallisesti.\n\n»Jonne te jouduitte matkallanne Lyme Registä seuratessanne\näpärä-herttuaanne.»\n\nNyt oli herra Bloodin vuoro hymähtää pilkallisesti.\n\n»Jos teidän järkenne olisi yhtä vahva kuin teidän äänenne, niin te\nvarmaan olisittekin niin suuri herra kuin luulottelette olevanne.»\n\nHetkeksi jäi rakuuna sanattomaksi. Hänen kasvonsa kävivät\ntummanpunaisiksi.\n\n»Saatte vielä nähdä, että olen kyllin suuri hirttääkseni teidät.»\n»Miksipä ei. Tapanne ja ulkonäkönne muistuttavat vahvasti pyöveliä.\nMutta jos aiotte sovittaa ammattianne potilaaseeni nähden, niin voi\nkäydä niin, että saatte hamppuköyden omaan kaulaanne. Hän on sitä\nlajia, jota te ette pysty hirttämään ilman että siitä kysytään. Hänellä\non oikeus vaatia tutkimusta ja vieläpä omien pääriensä puolelta.»\n\n»Pääriensä?»\n\nKapteeni hämmästyi kolmea viimeistä sanaa, joita herra Blood oli\nkorostanut.\n\n»Varmastikin olisi kuka hyvänsä, paitsi hölmö tai raakalainen, ensin\nkysynyt hänen nimeään ennen kuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tämän\nherran nimi on lordi Gildoy.»\n\nSitten puhui lordi itsekin puolestaan heikolla äänellä.\n\n»En tahdo salata yhteistoimintaani Monmouthin herttuan kanssa. Vastaan\nseurauksista. Mutta jos suvaitsette, teen sen vasta laillisen tuomion\nperusteella — jonka päärini langettavat, kuten tohtori sanoi.»\n\nHeikko ääni vaikeni ja seurasi hetken hiljaisuus. Kuten tavallisesti\nkerskailevissa miehissä, oli Hobartissakin syvemmällä hyvä annos\narkuutta. Hänen ylhäisyytensä säädyn kuultuaan se vaikutti häneen\nvoimakkaasti. Orjamaisena nousukkaana hän tunsi pelonsekaista\nkunnioitusta arvonimiä kohtaan. Sitä paitsi hän pelkäsi everstiään,\nsillä Percy Kirke ei ollut hellävarainen erehdyksen tehneitä kohtaan.\n\nViittauksella keskeytti hän miestensä aikomuksen. Hänen täytyi saada\nmiettiä. Huomattuaan sen lisäsi herra Blood hänelle miettimisen aihetta.\n\n»Muistakaa myös, kapteeni, että lordi Gildoylla saattaa olla\ntory-puolueenkin keskuudessa sukulaisia ja ystäviä, joilla ehkä olisi\nyhtä ja toista sanottavaa eversti Kirkelle, jos häntä käsiteltäisiin\nkuten tavallista pahantekijää. Olkaa siis varovainen, kapteeni,\ntaikka punotte, kuten jo sanoin, köyttä oman kaulanne varalle tänä\naamuhetkenä.»\n\nKapteeni kohautti ylimielisesti olkapäitään varoitukselle, mutta toimi\nyhtäkaikki sen mukaisesti.\n\n»Nostakaa vuode hartioillenne ja kantakaa hänet Bridgewateriin», hän\nsanoi miehilleen. »Sijoittakaa hänet vankilaan, kunnes saan ohjeita,\nmiten menetellä hänen kanssaan.»\n\n»Hän ei ehkä kestä hengissä matkan päähän», vastusteli Blood. »Hän on\nkovin heikko.»\n\n»Sen pahempi hänelle. Minun tehtävänäni on ottaa kiinni kapinoitsijat.»\nHän varmensi käskyään viittauksella. Kaksi miestä tarttui vuoteeseen ja\nkääntyi lähtemään. Gildoy teki heikon yrityksen ojentaa kättään herra\nBloodia kohti. »Sir», sanoi hän, »jään teille suureen velkaan. Jos\nelän, niin koetan maksaa sen.»\n\nHerra Blood kumarsi vastaukseksi ja sanoi sitten kantajille:\n\n»Kantakaa häntä varovasti. Hänen eloon jäämisensä riippuu siitä.»\n\nKun lordi oli kannettu pois, kävi kapteeni ripeästi asioihin käsiksi.\nHän kääntyi talonpojan puoleen.\n\n»Mitä muita kirottuja kapinallisia teillä on talossanne?»\n\n»Ei ketään muita, sir. Hänen ylhäisyytensä...»\n\n»Olen selvinnyt lordista toistaiseksi. Selvittelen välini teidän\nkanssanne heti kun olen tarkastanut talonne. Ja jumaliste, jos olette\nvalehdellut minulle...» Hän keskeytti antaakseen vihaisen määräyksen\nsotilailleen. Neljä rakuunaa meni ulos. Heti sen jälkeen kuului heidän\nmeluava liikehtimisensä viereisestä huoneesta. Sillä välin etsiskeli\nkapteeni hallissa koputellen pistoolinsa perällä seinälaudoitusta.\n\nHerra Blood arveli, ettei viivytteleminen häntä enää hyödyttänyt.\n\n»Luvallanne toivotan teille hyvää huomenta», sanoi hän.\n\n»Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni.\n\nHerra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette\nikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole\nhuomannut sitä.»\n\nMutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti\nsiitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä.\nSe oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli\npiiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan\nhuonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin,\njotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka\nistui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman\nnäköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään\nliikkui.\n\nSitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen\novipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin\nkauluksesta ja veti hänet päivänvaloon.\n\n»Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen\notus?»\n\nHerra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut\nja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman\nedelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt\nlivistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko\nsukuluettelon nuorelle kapinalliselle.\n\n»Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin\nserkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman\neverstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison\nhovinaisena.»\n\nSekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta\nkun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein\nnasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen.\n\n»Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä\nolkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa\nminusta.»\n\n»Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä\nteille seuraa.»\n\nRakuunaupseeri tuijotti ensin tohtoriin ja sitten taas vankiin. »Eikö\nmitä!» huudahti hän ja lennätti nuoren miehen sotamiestensä käsiin.\n»Viekää hänet Bridgewateriin ja vangitkaa tuo mies myös», jatkoi hän\nosoittaen Baynesia. »Kyllä me näytämme hänelle, mitä kapinallisten\nmajoittaminen ja hoitaminen tietää.»\n\nSyntyi hetken hämminki. Baynes tappeli sotamiesten käsissä kuin\nvimmattu ja teki ankaraa vastarintaa. Kauhistuneet naiset huusivat,\nmutta vaikenivat pian vielä suuremman kauhun edessä. Kapteeni astui\nhuoneen poikki heidän luokseen. Hän otti tyttöä hartioista. Tyttö,\nsievä kultakutrinen olento, katsoi kapteeniin säälittävän rukoilevasti.\nKapteeni katsoi häneen himokkaasti, silmät kiiluvina, otti häntä\nleuasta ja suuteli häntä raa’asti, niin että tyttö värisi kauhusta.\n\n»Minä tarkoitan totta», sanoi raakimus hymyillen julmasti.\n»Toivottavasti tämä rauhoittaa teitä siksi kunnes olen päässyt selväksi\nnoista roistoista.»\n\nJa hän kääntyi poispäin jättäen tytön puoleksi tainnoksissa ja\nvapisevana hätääntyneen äidin syliin. Hänen miehensä, jotka olivat\nsitoneet molemmat vangit, seisoivat odottaen käskyä ja virnistelivät.\n\n»Viekää heidät pois, kornetti Drake ottakoon heidät huostaansa.» Hänen\nkiiluvat silmänsä etsivät taas piilottelevaa tyttöä. »Jään tänne\nvähäksi aikaa», sanoi hän, »tutkiakseni tarkemmin tämän paikan. Täällä\nsaattaa olla vielä muitakin kapinallisia piiloutuneina.» Ja ikään kuin\njälkimietteenä lisäsi hän: »Viekää tämä mies mukananne.» Hän osoitti\nherra Bloodia. »Mars!»\n\nHerra Blood heräsi mietteistään. Hän oli tuuminut, että hänellä oli\nkojelaatikossaan pitkä leikkaus veitsi, jolla saattaisi suorittaa\nkapteeni Hobartiin nähden erittäin hyväätekevän leikkauksen.\nHyväätekevän nimittäin ihmiskunnalle. Joka tapauksessa sairasti\nrakuuna liikaverevyyttä, joten pieni suoneniskentä olisi ollut hänelle\nsangen sopiva. Vaikeus oli vain tilaisuuden saannissa. Hän oli alkanut\najatella, eikö kapteenia olisi voinut saada viekoitelluksi hieman\nsyrjään vaikkapa jonkin kätketyn aarteen tapaamisen toivossa, kun\ntämä liian aikainen keskeytys teki lopun hänen mieltäkiinnittävästä\nmietiskelystään.\n\nHän koetti voittaa aikaa.\n\n»No, se sopii minulle erinomaisesti», sanoi hän, »sillä Bridgewateriin\nolen lähdössä, ja ellette te olisi minua viivyttänyt, niin olisin\nsinnepäin jo hyvässä matkassa.»\n\n»Teidän määränpäänne siellä on vankila.»\n\n»Eihän toki! Te laskette leikkiä!»\n\n»Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana.\nKysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.»\n\nRaa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi\noli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi\nitsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja\nrivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja\nveivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän\ntaakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen.\n\n»Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan\nmääräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko\ntalo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle\ntänne.»\n\nSotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen\nvartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin\nkynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat\nsilmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän\nHobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa\nhän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan\nmenettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen\ntekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja\nLänsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi\nalistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta.\nTäällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana.\n\nPuutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen\nonnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten\nlähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän\nlähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua\nvoitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta\nkuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen\nhuonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua,\njotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy,\njonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä\nkaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto.\n\nBaynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli,\nettä jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui\navuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja\nkarkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan\ntuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien\nomenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo\nkauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista\nja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka\nmieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä.\n\n\n\n\nKolmas luku\n\nYLITUOMARI\n\n\nVasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta\n— Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä.\nTiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei\ntarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut\nvalmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta\nvankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan\nJaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä\nniissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus\nhänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema\noli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen\nkahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi\noikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä\npäivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä\näärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen\nainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta.\n\nJollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna\nsangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä\nsadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin\ntäpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi.\nTangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin\nmenetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei\ntarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen\nmielivaltaisesta kenttäoikeudestaan.\n\nSittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä\nniin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä\nvoi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he\nolivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät\nvähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia\nheidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi?\nPyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä\nsäästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan\nlopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä\nMonmouthin kapinallisten.\n\nHän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka\nparittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne,\njotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään,\nsullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine\nhaavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood\nvaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän\nvaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos\nhän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt\nMonmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta\nhänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa\njohdonmukaisuutta.\n\nHänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama\nJeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman\ntilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi\nkumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä\nehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa\nvankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua\nlöyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa.\n\nUlkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat\nolivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun\nmuassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä\nonnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun\nhän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta\nsitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava\nmies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth\neli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi\nuuden sodan Babylonia vastaan.\n\nHerra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli\nottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden\nasian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään\nvälinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän\njo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut\nottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut\ntarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala.\nSillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys\nsaadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta.\n\nMyöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen —\nniin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli\nostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen\npunnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon\nmukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain.\n\n»Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin\naikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule,\nettä olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen\nmieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn\nnyt olevan?» kysyi hän.\n\nNuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin.\nHänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan\npunakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat\npyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä.\n\n»Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien,\nja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset\nkapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen\nheidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa,\nitsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat,\njotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa\nheitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain\nnurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.»\n\nHän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten\nTauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi.\nHänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti\ntutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän.\n\nSali, joka parvekkeita myöten oli täynnä uteliaita katsojia —\nenimmäkseen naisia — oli verhottu punaiseen. Se oli yli tuomarin\nmiellyttävä päähänpisto, joka varsin luontevasti ilmaisi, mikä väri\nhänen verenhimoista mieltään parhaiten viihdytti.\n\nSalin toisessa päässä varta vasten tehdyllä korokkeella istuivat\nneuvoskunnan muodostavat viisi tuomaria punaisissa viitoissa ja\nmustissa suurissa tekotukissaan ja ylinnä heidän keskellään ylituomari,\nlordi Jeffreys, Wernin herra.\n\nVangit marssivat sisään vartijainsa saattamina. Oikeudenpalvelija\nvaati hiljaisuutta vankeusrangaistuksen uhalla, ja kun puheensorina\nvähitellen oli vaiennut, katseli herra Blood kiinnostuneena jurya,\njonka muodosti kaksitoista paikkakuntalaista isäntämiestä. Eivät he\njuuri miehiltä näyttäneet. He olivat yhtä säikähtyneitä, levottomia\nja masentuneita kuin varas, joka on tavattu pistämästä kättään\nlähimmäisensä taskuun. Juryn muodosti kaksitoista pelotettua miestä,\njotka äskettäin olivat saaneet vapauttavan tuomion mutta jotka yhä\nolivat täydelleen herra ylituomarin mielivallan armoilla. Heistä vaelsi\nherra Bloodin rauhallinen katse tuomareihin ja varsinkin ylituomarina\nistuvaan lordi Jeffreysiin, jonka hirvittävä maine oli kulkeutunut\nhänen edellään Dorchesteristä.\n\nLordi Jeffreys oli pitkä, hoikka, neljänkymmenen korvissa oleva mies,\njolla oli erinomaisen kauniit soikeahkot kasvot. Hänen pitkäripsisten\nsilmiensä ympärillä oli kärsimysten tai unettomuuden aiheuttamia tummia\ntäpliä, jotka korostivat niiden loistetta ja hiljaista surumielisyyttä.\nHänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, paitsi täyteläisiä huulia, joilla\nväreili eloisa puna, sekä jonkin verran korkeita, joskaan ei varsin\nesiinpistäviä poskipäitä, joilla helotti kuumeinen hehku. Hänen\nhuulissaan oli jotakin, joka häiritsi hänen kasvojensa täydellisyyttä,\njotakin pahaa, tuskin tuntuvaa, mikä kuitenkin oli havaittavissa ja oli\nomituisessa ristiriidassa hänen hienon nenänsä, tummien, kosteitten\nsilmiensä ja kalpean otsansa ylvään rauhallisuuden kanssa.\n\nLääkäri herra Bloodissa katseli miestä erityisen kiinnostuneena, sillä\nhän tunsi sen kalvavan taudin, joka hänen ylhäisyyttään vaivasi, ja\nhän tiesi myös kuinka hämmästyttävän epäsäännöllistä ja juopottelevaa\nelämää tämä vietti siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi.\n\n»Peter Blood, nostakaa kätenne!»\n\nYleisen syyttäjän karkea ääni herätti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän\nnoudatti käskyä koneellisesti ja syyttäjä luki yksitoikkoisella äänellä\nsyytekirjelmän, jossa sanottiin, että Peter Blood oli tehnyt itsensä\nsyypääksi kaikkein armollisimman ja korkeimman ruhtinaan Jaakko Toisen,\nJumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, hänen\nluonnollisen ja ylimmän herransa, kavaltamiseen. Siinä julistettiin\nvielä, että samainen Peter Blood, pelkäämättä Jumalaa, oli antanut\nperkeleen vietellä itsensä unohtamaan sanotulle herralle ja kuninkaalle\ntulevan rakkautensa, uskollisuutensa ja luonnollisen kuuliaisuutensa ja\nettä hän, Peter Blood, oli ryhtynyt häiritsemään kuningaskunnan rauhaa\nja levollisuutta nostattamalla kapinaa ja sotaa anastaakseen sanotun\nherransa ja kuninkaansa arvon, kunnian ja hänen korkean kruununsa\nkuninkaallisen nimen — ja paljon muuta samanlaista, jonka loputtua\nhäntä kehoitettiin sanomaan tunnustiko hän syyllisyytensä vai ei.\n\nHän vastasi useammalla sanalla kuin mitä häntä oli kehoitettu\nkäyttämään.\n\n»Olen täydelleen viaton.»\n\nPieni, terävänaamainen mies, joka istui pöydän ääressä vasemmalla,\nponnahti pystyyn. Hän oli herra Pollexfen, ylisyyttäjä.\n\n»Oletteko syyllinen vaiko syytön?» kivahti ärtyisä herrasmies. »Teidän\ntulee käyttää niitä sanoja.»\n\n»Vai niitä sanoja?» sanoi Peter Blood. »Noo — syytön.» Ja sitten hän\njatkoi kääntyen tuomareitten puoleen. »Jos suvaitsette, arvoisat\nherrat, niin en ole syyllinen ainoaankaan niistä asioista, joista\näsken kuulin itseäni syytettävän. Korkeintaan voidaan viakseni lukea\nkärsimättömyys, jota olen tuntenut ollessani kaksi kuukautta suljettuna\ninhottavaan vankilaan, jossa sekä terveyteni että elämäni olivat\nvaarassa.»\n\nPäästyään alkuun aikoi hän puhua enemmänkin, mutta tällä kohdalla\nkeskeytti hänet herra ylituomari lempeällä, miltei valittavalla äänellä.\n\n»Nähkääs, sir, minun täytyy keskeyttää teidät nyt, koska meidän on\nseurattava yleistä ja yhteistä menettelytapaa oikeudenistunnossa. Te\nette varmaankaan tunne lain muotoja?»\n\n»En tiedä niistä mitään, mutta olen tähän saakka elänyt peräti\nonnellisena tässä tietämättömyydessäni. Varsin mielelläni olisin\njättänyt tämänkin tuttavuuden niiden kanssa tekemättä.»\n\nHeikko hymy välähti ylituomarin tarkkaavaisilla kasvoilla.\n\n»Uskon teitä. Teitä tullaan tarkasti kuulemaan, kunhan teidän\npuolustautumistilaisuutenne tulee. Mutta kaikki, mitä te nyt sanotte,\non tavasta poikkeavaa ja sopimatonta.»\n\nIlmeisen myötämielisyyden ja arvonannon rohkaisemana vastasi herra\nBlood tämän jälkeen sitä mukaa kuin häneltä kysyttiin tahtovansa\ntulla Jumalan ja isänmaansa tutkittavaksi. Kun sitten sihteeri oli\nrukoillut Jumalaa ja jättänyt hänen asiansa Hänen hyvään huomaansa,\nkutsui hän esiin Andrew Baynesin ja kehoitti häntä nostamaan kätensä\nja vastaamaan. Baynesista, joka myös vastasi kieltävästi, hän siirtyi\nPittiin. Tämä myönsi rohkeasti syyllisyytensä. Herra ylituomari\nliikahti paikallaan.\n\n»Kas niin, se kuulostaa paremmalta», hän virkkoi ja hänen neljä\npunaviittaista virkaveljeään nyökkäsivät. »Jos kaikki olisivat yhtä\nitsepäisiä kuin hänen molemmat kapinatoverinsa, niin tästä ei tulisi\nloppua koskaan.»\n\nTämän pahaaennustavan välihuudahduksen jälkeen, joka lausuttiin niin\nepäinhimillisen jäätävästi, että koko oikeussalin läpi kävi puistatus,\nnousi herra Pollexfen seisomaan.\n\nErinomaisella pitkäveteisyydellä hän totesi, mistä noita kolmea miestä\nyleensä syytettiin ja erityisesti herra Bloodia, jonka asian piti\nensimmäisenä tulla esille.\n\nAinoa todistaja, joka kuninkaan puolesta oli haastettu todistamaan,\noli kapteeni Hobart. Hän kertoi reippaasti, missä olosuhteissa hän\noli tavannut syytetyt ja miten hän oli heidät vanginnut yhdessä lordi\nGildoyn kanssa. Everstinsä määräysten mukaan hän olisi hirttänyt Pittin\nheti, mutta vangittu Blood oli valheellaan saattanut hänet siihen\nuskoon, että sanottu Pitt oli valtakunnan päärejä ja siis henkilö,\njohon oli suhtauduttava varovaisesti.\n\nKapteeni Hobartin lopetettua todistuksensa kääntyi lordi Jeffreys Peter\nBloodin puoleen.\n\n»Onko syytetty Bloodilla mitään muistuttamista todistajan lausuntoa\nvastaan?»\n\n»Ei mitään, mylord. Hänen puheensa pitää täsmälleen paikkansa.»\n\n»Olen iloinen siitä, että myönnätte asian ilman verukkeita, jotka\novat niin tavallisia teikäläisille. Ja voin sanoa, että tässä ette\nverukkeilla mihinkään pääsisi. Sillä me olemme aina lopulta oikeassa,\nolkaa varma siitä.»\n\nBaynes ja Pitt myönsivät myös kapteenin todistuksen yhtäpitäväksi\ntotuuden kanssa, minkä jälkeen punaviittainen herra ylituomari huokasi\nsyvään helpotuksesta.\n\n»Koska asia siis on selvä, niin käykäämme eteenpäin Jumalan nimeen.\nSillä meillä on vielä paljon työtä.» Hänen äänessään ei nyt ollut\nrippeitäkään ystävällisyydestä. Se oli tiukka ja särähtelevä ja huulet,\njoiden välistä se soi, olivat pilkallisessa hymyssä.\n\n»Arvelen, herra Pollexfen, että koska heidän syyllisyytensä\nvaltiopetokseen on tullut toteennäytetyksi — hehän ovat sen itsekin\nmyöntäneet — niin ei tässä asiassa ole muuta sanomista.»\n\nSilloin kajahti Peter Bloodin ääni kirkkaana ja siinä soi merkillinen\nnaurun tuntu.\n\n»Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä\nkoko joukon sanomista.»\n\nHänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen\nrohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän\nvihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin,\njulmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi.\n\n»Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista\naikaamme joutaviin jaarituksiin?»\n\n»Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet\nkuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi\ntehdä.»\n\n»Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä\nääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja\nhänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi,\njonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla\nhän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä\nlääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen\ntaudinkohtauksen, joka häntä kalvoi.\n\n»Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä\nenää on puolustelemisesta apua.»\n\n»Saatte päättää sitten, mylord.»\n\n»Sitä varten istun tässä.»\n\n»Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn\npuoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa\nedessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken\nmiehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat\nyhä herra ylituomarin mielivallan alaisia.\n\nPeter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä\nja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se\nolikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty.\n\n»Kapteeni Hobart on todistanut sen, mitä hän tiesi asiassa, että hän\ntapasi minut Oglethorpen talossa Westonin taistelun aamuna. Mutta hän\nei ole kertonut, mitä minä tein siellä.»\n\nTaas keskeytti ylituomari hänet. »Mitäpä te siellä olisitte tehnyt\nkapinallisten parissa, joista jo kaksi — lordi Gildoy ja toverinne\ntuossa — ovat tunnustaneet syyllisyytensä!»\n\n»Senpä minä juuri pyydän saada kertoa teidän ylhäisyydellenne.»\n»Pyydän, tehkää se, ja Jumalan nimessä, tehkää se nopeasti, mies. Sillä\njos minun täytyy vaivautua kuuntelemaan jokaista petturikoiraa, niin\ntäytyy minun istua tässä kevätkäräjiin saakka.»\n\n»Olin siellä, teidän ylhäisyytenne, lääkärin asioissa, sitomassa lordi\nGildoyn haavoja.»\n\n»Mitä tämä merkitsee? Kerrotteko meille, että muka olisitte lääkäri?»\n\n»Oppiarvon suorittanut Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa.»\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti lordi Jeffreys korottaen ääntään ja katsoen\njuryyn. »Mikä häpeämätön roisto! Te kuulitte todistajan äsken sanovan,\nettä hän oli tuntenut hänet Tangerissa vuosikausia sitten ja että hän\nsilloin oli Ranskan palveluksessa oleva upseeri. Te kuulitte syytetyn\nmyöntävän, että todistaja oli puhunut totta.»\n\n»Niin hän olikin. Mutta se mitä minä nyt kerron teille, on myös totinen\ntosi. Muutama vuosi sitten olin sotilas, mutta sitä ennen olin jo\nlääkäri ja olen sitä ollut taas viime tammikuusta saakka asetuttuani\nBridgewateriin, kuten sadat todistajat voivat todistaa, jos tarvitaan.»\n\n»Siihen ei ole tarpeellista tuhlata aikaamme. Tahdon omalla\nroistomaisella suullanne näyttää valheeksi puheenne. Kysyn teiltä vain:\nKuinka jouduitte Monmouthin herttuan armeijaan, vaikka esitätte itsenne\ntässä lääkärinä, joka harjoittaa rauhallista ammattiaan Bridgewaterin\nkaupungissa?»\n\n»En ole koskaan kuulunut siihen armeijaan. Ei kukaan ole todistanut\nsitä eikä tule todistamaankaan, sen vannon. Minulla ei ollut mitään\ntekemistä äskeisen kapinan kanssa. Pidin sitä mielettömänä seikkailuna.\nRohkenen kysyä teidän ylhäisyydeltänne, (hänen irlantilainen murteensa\ntuli entistä tuntuvammaksi) mitä minulla, joka olen syntynyt ja\nkasvatettu paavin uskossa, saattoi olla tekemistä armeijassa, joka\ntaisteli protestanttisuuden puolesta?\n\n»Tekö paavin uskolainen?»\n\nYlituomari tuijotti häneen hetken. »Pikemminkin te muistutatte\nhonottavaa, määkivää presbyteeriläis-Taavettia. Vakuutan, mies, että\nhaistan presbyteeriläisen jo neljänkymmenen mailin päästä.»\n\n»Siinä tapauksessa rohkenen ihmetellä, ettei niin tarkka nenä haista\npaavinuskolaista neljän jalan päästä.»\n\nParvekkeelta kuului naurun hihitystä, mutta tuomarin tuima katse ja\noikeudenpalvelijain ääni vaimensivat sen heti.\n\nLordi Jeffreys nojasi eteenpäin pöytää vasten. Hän kohotti hienon\nkätensä, jossa hän vieläkin piteli pitsiröyhelöistä, hyväntuoksuista\nnenäliinaansa.\n\n»Jätämme uskontokysymyksen sikseen tällä kertaa, ystäväni», sanoi\nhän. »Mutta huomatkaa tarkoin, mitä sanon.» Hän korosti hennolla\netusormellaan jokaista sanaa. »Tietäkää, ystäväni, ettei ole\nmitään uskontoa, joka antaisi luvan valehtelemiseen. Teillä on\nkallis kuolematon sielu, eikä ole mitään koko maailmassa, joka\nolisi arvokkaampaa kuin se. Ajatelkaa, että suuri taivaan ja maan\nJumala, jonka tuomioistuimen edessä te ja me ja kaikki ihmiset\nviimeisenä päivänä seisomme, on kostava teille jokaisen valheen ja\noikeudenmukaisesti heittävä teidät iankaikkiseen tuleen, pudottava\nteidät tulisen pätsin pohjattomaan kuiluun, jos väistytte hivenenkään\ntotuuden tieltä, hivenenkään, sillä minä vakuutan teille, että Jumala\nei anna itseään pilkata. Tämän perusteella vaadin teitä vastaamaan\ntotuuden mukaisesti:\n\nMiten jouduitte vangituksi näiden muiden kapinallisten kanssa?»\nPeter Blood tuijotti hetken hämmästyneenä yli tuomariin. Mieshän oli\nuskomaton, epätodellinen, mielikuvituksellinen painajaistuomari. Sitten\nhän kokosi ajatuksensa ja vastasi:\n\n»Minua pyydettiin tuona aamuna auttamaan lordi Gildoyta ja minä\npidin velvollisuutenani noudattaa pyyntöä, koska olin sen ammatin\nharjoittaja.»\n\n»Vai piditte velvollisuutenanne!»\n\nYlituomari, jonka kasvot olivat pelottavan näköiset — ne olivat\nkalmankalpeat, ja hänen vääntyneet huulensa olivat punaiset kuin veri,\njota hän janosi — katsoi Peter Bloodia häijyn pilkallisesti. Sitten\nhän hillitsi itsensä, kuten näytti, vaivoin. Hän huokasi ja puhui\naikaisempaan, hiljaisen valittavaan tapaansa. »Hyvä Jumala, miten te\ntuhlaatte kallista aikaamme! Mutta minä koetan olla kärsivällinen\nkanssanne. Kuka teitä pyysi sinne?»\n\n»Master Pitt tuossa, kuten hän voi todistaa.»\n\n»Oh! Master Pitt todistaa — hän, joka itse on tunnustanut olevansa\nmaanpetturi. Siinäkö teidän todistajanne ovat?»\n\n»Täällä on myös master Baynes, joka voi todistaa samaa.»\n\n»Master Baynesin on vastattava omista synneistään, ja minä luulen\nettä hänellä tulee olemaan täysi työ koettaessaan vapauttaa kaulansa\nhirttosilmukasta. No, sir, eikö teillä ole muita todistajia?»\n\n»Voisin saada Bridgewaterista muitakin todistajia, jotka näkivät minun\nlähtevän sinä aamuna master Pittin hevosen selässä matkaan.»\n\nHänen ylhäisyytensä hymyili. »Se ei ole tarpeellista. Sillä huomatkaa,\nminä en aio tuhlata enempää aikaa teidän vuoksenne. Vastatkaa minulle\nainoastaan: Tiesittekö, kun master Pitt, kuten väitätte, tuli teitä\nnoutamaan, että hän, kuten kuulitte hänen tunnustavan, oli kuulunut\nMonmouthin kapinallisiin.»\n\n»Tiesin, teidän ylhäisyytenne.»\n\n»Te tiesitte! Vai niin!» Lordi katsoi pelokkaaseen juryyn ja naurahti\nlyhyesti. »Ja siitä huolimatta menitte hänen kanssaan?»\n\n»Auttamaan haavoitettua ihmistä, kuten pyhä velvollisuuteni vaati!»\n\n»Pyhä velvollisuutenne, sanoitte?» Lordi raivostui taas. »Hyvä\nJumala! Missä käärmeitten sukukunnassa elämmekään! Teidän pyhä\nvelvollisuutenne, roisto, kuuluu kuninkaalle ja Jumalalle. Mutta\nolkoon. Kertoiko hän teille, ketä teidät pyydettiin auttamaan?»\n\n»Kyllä — lordi Gildoyta.»\n\n»Ja te tiesitte, että lordi Gildoy oli haavoittunut taistelussa ja\nmillä puolella.»\n\n»Tiesin sen.»\n\n»Ja sittenkin, vaikka koetatte uskotella meille, että olette herramme\nkuninkaan uskollinen alamainen, menitte auttamaan häntä?»\n\nPeter Blood menetti kärsivällisyytensä hetkeksi.\n\n»Minulla oli tekemistä vain hänen haavojensa eikä hänen valtiollisten\nmielipiteittensä kanssa, teidän ylhäisyytenne.»\n\nHyväksymisen mutinaa kuului sekä parvekkeelta että juryn puolelta. Se\noli omiaan vain saamaan ylituomarin täyteen raivoon.\n\n»Jeesus Jumala!» huusi hän. »Onko maailmassa koskaan nähty\nhävyttömämpää vintiötä kuin te?» Hän kääntyi kalmankalpeana juryn\npuoleen. »Minä toivon, herrat juryn jäsenet, että te otatte huomioon\ntämän petturiroiston kauhistuttavan käytöksen, ja siitä te ette voi\nolla havaitsematta, millainen mielenlaatu tämänkaltaisilla ihmisillä\non, kuinka konnamaista ja pirullista heidän menettelytapansa on. Omalla\nsuullaan on hän lausunut hirttotuomionsa moneen kertaan ja vielä siinä\non lisää. Vastatkaa minulle, sir: Kun te saitte petetyksi kapteeni\nHobartin valheillanne tämän toisen petturin, Pittin, yhteiskunnalliseen\nasemaan nähden, missä ominaisuudessa te silloin toimitte?»\n\n»Pelastaakseni hänet joutumasta ilman tutkintoa hirtetyksi, kuten häntä\nuhattiin.»\n\n»Mitä teillä oli sen asian kanssa tekemistä, joutuiko hän hirteen ja\nmiten se tapahtui?»\n\n»Oikeudenmukaisuus on jokaisen uskollisen alamaisen asia, sillä\noikeudenrikos, jonka kuninkaan valtuutettu tekee, tuottaa häpeää hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen.»\n\nSe oli ovelasti ja terävästi sinkautettu huomautus jurylle ja se\nilmaisi, miten valpas ja maltillinen miehemme äly oli ja miten se juuri\näärimmäisen vaaran hetkellä oli terävimmillään. Jokaiseen muuhun juryyn\nse varmaan olisi tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Se olisi saattanut\ntehdä sen tähänkin juryyn, joka oli kokoonpantu aroista lampaista,\nellei ylituomarin pelottava hahmo olisi tehnyt sitä tyhjäksi.\n\nLordi Jeffreys nojautui raskaasti eteenpäin ja haukkoi ilmaa\nhämmästyksestä.\n\n»Herra taivaassa!» myrskysi hän. »Onko koskaan nähty hävyttömämpää\nroistoa? Mutta asia on selvä. Minä näen jo, mikä te olette miehiänne.\nNäen hirttonuoran kaulallanne.»\n\nSanottuaan sanottavansa loppuun silmät häijysti mulkoilevina hän\nrauhoittui ja istuutui takaisin paikalleen. Oli kuin esirippu olisi\npudonnut. Kaikki mielenliikutus hävisi hänen kalpeilta kasvoiltaan.\nNiille palasi taas entinen, hiljainen surumielisyys. Kun hän taas\nhetken perästä puhui, oli hänen äänensä pehmeä, miltei hellä, ja\nkuitenkin kuului joka sana selvästi suuressa oikeussalissa.\n\n»Jos tunnen sydämeni oikean laadun, niin en tahtoisi vahingoittaa\nketään, vielä vähemmän iloita siitä, että joku menee iankaikkiseen\nkadotukseen. Ainoastaan säälistä teitä kohtaan olen tuhlannut näin\npaljon sanoja tähtenne, koska tahtoisin, että panisitte jotakin arvoa\nkuolemattomalle sielullenne, ettekä saattaisi sitä iankaikkiseen\nkadotukseen itsepintaisesti turvautumalla valheeseen ja kiroilemiseen.\nMutta huomaan, että mitkään yritykset siihen suuntaan eivät vaikuta\nteihin nähden mitään, ja sen vuoksi en aio sanoa teille enempää.» Hän\nkäänsi taas kauniit, tarkkaavat kasvonsa juryn puoleen. »Hyvät herrat,\nminun täytyy lain puolesta, jonka tulkitsijoita me olemme ettekä te,\nselittää, että jos joku henkilö on tosiasiallisesti noussut kapinaan\nkuningasta vastaan ja joku toinen henkilö — joka ei todella vielä\nasiallisesti ole tehnyt sitä — tieten ottaa luokseen ja majoittaa,\nhoivaa ja auttaa häntä, niin on hän yhtä suuressa mitassa kapinallinen\nkuin se, joka kantoi asetta. Me olemme valamme ja omantuntomme\nvelvoituksella sidotut osoittamaan teille, mitä laki on, ja te olette\nvalanne ja omantuntonne perusteella velvolliset lausunnossanne\nilmaisemaan ja päättämään, minkä tuomion lain totuus teitä vaatii\nlangettamaan.»\n\nSitten hän jatkoi tulkintaansa selittäen, millä tavalla Baynes ja\nBlood olivat syypäitä valtiopetokseen, ensinmainittu sen vuoksi\nettä hän oli ottanut luokseen maanpettureita, ja jälkimmäinen sen\nnojalla, että hän oli auttanut petturia hoitamalla hänen haavojaan.\nHän sovitteli puheensa lomaan teennäisiä viittauksia luonnolliseen\nherraansa ja lailliseen ruhtinaaseensa, kuninkaaseen, jonka Jumala\noli heidän valtiaakseen asettanut, sekä moitti nonkonformisteja ja\nMonmouthia, josta — omien sanojensa mukaan — uskalsi varmasti sanoa,\nettä alhaisimmallakin alamaisella, joka oli laillisesti avioliitosta\nsyntynyt, oli suurempi oikeus kruunun perimiseen kuin hänellä.\n\n»Jeesus Jumala! Että meidän pitääkin elättää keskuudessamme sellaista\nkyykäärmeitten sukukuntaa», lopetti hän vihdoin retorisin elein\nvimmaisen purkauksensa. Sitten hän vaipui paikalleen väsyneenä\nponnistuksestaan. Hetken hän oli aivan hiljaa pyyhkien vain huuliaan.\nSitten hän liikahti levottomasti. Uudelleen vääntyivät hänen kasvonsa\ntuskaisesti ja muutamin kähein, miltei hajanaisin sanoin hän lähetti\njuryn tekemään päätöstään.\n\nPeter Blood oli kuunnellut hänen hillitöntä, jumalatonta ja miltei\niljettävän herjaavaa sanatulvaansa osoittaen mielenmalttia, mikä\nhäntä perästäpäin ihmetytti. Hän hämmästyi siinä määrin miestä,\nhänen sielullisesti ja ruumiillisesti vaihtelevia tilojaan ja hänen\nuhkailevaa ja verenvuodatukseen pakottavaa menettelyään juryyn nähden,\nettä hän miltei unohti, että hänen oma elämänsä oli kyseessä.\n\nHäikäistyn juryn poissaolo ei kestänyt kauan. Lausunto julisti kaikki\nkolme vankia syyllisiksi. Peter Blood katsoi ympärilleen punaiseen\nverhotussa salissa ja hetken hänestä näytti kuin kalpeitten kasvojen\nmuodostamat rivit olisivat huojuneet. Sitten hän oli taas oma itsensä\nja hän kuuli äänen kysyvän, mitä hänellä oli sanomista siihen ja miksi\nhän ei saisi kuolemantuomiota, kun hän kerran oli todistettavasti ollut\nmukana maanpetoksellisessa toiminnassa.\n\nHän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman\nhiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut\näärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo\npunaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen\nja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus\noli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän\nankaruudelta.\n\n»Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden\nkynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.»\n\nSilloin Peter Blood kosti.\n\n»Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän\nylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni,\nvielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut\n— viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin\narmeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu\nminulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva.\nMinä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä\nteidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt\nvaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka\nte heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne:\nSe kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen\nkuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka\nnimeä te niin kevyesti käyttelette.»\n\nHerra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi\nja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin\nkuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter\nBloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin,\nkäsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat\nrajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti,\nheikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies\nmenetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi\npuhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen\ntapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten\nihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän\njulisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta\nsanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän\nvaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa\nkiiltävänä hiestä.\n\nVangit marssivat ulos.\n\nHerra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä\nsyyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa\nkorvaan:\n\n»Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin\npohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa.\nSillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan\npitkälle.»\n\n\n\n\nNeljäs luku\n\nIHMISKAUPPAA\n\n\nHerra Pollexfen oli yhtaikaa sekä oikeassa että väärässä, seikka joka\nsattuu paljon useammin kuin yleensä luullaankaan.\n\nHän oli oikeassa lausuessaan välinpitämättömästi ajatuksensa, että\nmies, jonka ilmeet ja sanat saattoivat pelästyttää niin pelätyn miehen\nkuin lordi Jeffreys oli, pystyi luomaan luonteensa voimalla huomattavan\ntulevaisuuden. Hän oli väärässä — vaikkakin anteeksiannettavasti —\notaksuessaan, että Peter Blood joutuisi hirteen.\n\nOlen sanonut, että niihin harmeihin, joita hänen armeliaisuuskäyntinsä\nOglethorpessa aiheutti hänelle, sisältyi — vaikkei hän silloin sitä\ntietenkään käsittänyt — kaksikin syytä kiitollisuuteen. Toinen oli\nse, että hän ylimalkaan joutui oikeuden eteen, ja toinen taas,\nettä oikeudenkäynti sattui syyskuun yhdeksänneksitoista päiväksi.\nYhdeksänteentoista päivään saakka oli oikeuden tuomiot pantu täytäntöön\npilkulleen ja siekailematta. Mutta yhdeksännentoista päivän aamuna\nsaapui Tauntoniin lordi Sunderlandin, valtiosihteerin, lähetti,\njoka toi kirjeen lordi Jeffreysille. Kirjeessä oli ilmoitus, että\nhänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut käskeä, että yksi\ntoistasataa kapinallista oli varattava lähetettäviksi joillekin hänen\nmajesteettinsa uutisviljelyksille Jamaikaan, Barbados- tai jollekin\nPienten Antillien saarelle.\n\nEi suinkaan pidä luulla, että tämä käsky johtui jonkinlaisesta\narmollisuuden tunnosta. Lordi Churchill oli vallan oikeassa, kun\nhän sanoi, että kuninkaan sydän oli yhtä tunteeton kuin marmori.\nHavaittiin, että tuollainen summittainen hirttohomma oli mitä\nhäikäilemättömintä arvokkaan aineksen tuhlausta. Uutisviljelyksille\ntarvittiin kipeästi orjia, ja terveen, voimakkaan miehen laskettiin\nolevan ainakin kymmenen- viidentoista punnan arvoinen. Sitä paitsi\noli hovissa monta herrasmiestä, jotka mikä mistäkin syystä odottivat\nkuninkaan puolelta jotakin suosionosoitusta. Tässä tarjoutui helppo\nja vaivaton keino suorittaa nuo pikku velat. Kapinallisten joukosta\nsaattoi erottaa osan, jonka voi lahjoittaa näille herroille heidän\nvapaasti käytettävikseen.\n\nLordi Sunderlandin kirje antaa tarkat yksityistiedot siitä, miten\nanteliaasti kuningas jakeli ihmislahjojaan. Tuhat vankia piti\njaottaman kahdeksan hoviherran ynnä muiden kesken, samalla kun\nkirjeen jälkikirjoituksessa määrättiin sata vankia kuningattaren\ntarpeita varten. Vangit piti heti lähetettämän kuninkaan eteläisille\nviljelyksille ja heidän tuli jäädä sinne kymmeneksi vuodeksi ennen kuin\nhe taas pääsisivät vapauteen, ja oli niihin osiin siirtomaita, joihin\nheidät oli määrätty, hetimmiten ilmoitettava heidän saapumisestaan ja\nmuuten huolehdittava siitä, että lähettämiseen heti ryhdyttiin.\n\nTiedämme ylituomarin sihteerin muistiinpanoista, miten lordi Jeffreys\nsinä iltana raivohumalaisen tavoin moitti sitä epäonnistunutta\nlempeyttä, johon kuningas oli saatu viekoitelluksi. Me tiedämme, miten\nhän kirjeellisesti koetti saada kuningasta peruuttamaan määräyksensä.\nMutta Jaakko pysyi päätöksessään. Se oli — puhumattakaan siitä hyödystä\nmitä se hänelle tuotti — erinomainen osoitus siitä lempeydestä, joka\noli hänelle ominaista. Hän tiesi, että hän säästämällä täten heidän\nhenkensä saattaisi heidät suorastaan elävään kuolemaan. Monen heistä\noli pakko sortua Länsi-Intian kauheassa orjuudessa eloonjäävien\nhartaasti kadehtimana.\n\nJa niin tapahtui, että Peter Blood ja hänen kanssaan Jeremias Pitt ja\nAndrew Baynes, sen sijaan että olisivat joutuneet roikkumaan hirressä\nkuten heidän tuomionsa määräsi, vietiin Bristoliin ja siellä noin\nviidenkymmenen muun vangin kanssa sullottiin _Jamaikan kauppiaaseen_.\n\nLaivan ruumassa vallitseva ahtaus, kehno ravinto ja pilaantunut\njuomavesi aiheuttivat pian heidän joukossaan vaikean taudin, johon\nyksitoista kuoli. Heidän joukossaan oli myös onneton Oglethorpen\nisäntä, joka oli raaisti raahattu rauhallisesta kodistaan, kukoistavan\npuutarhansa keskeltä vain sen vian vuoksi, että oli tehnyt armeliaan\nteon.\n\nEllei Peter Bloodia olisi ollut, olisi kuolleisuus varmaan noussut\npaljon korkeammaksi. Alussa oli _Jamaikan kauppiaan_ kapteeni kiroillen\nja uhkaillen vastannut tohtorin vastalauseisiin sen johdosta, että\nsallittiin ihmisten kuolla sillä tavoin, ja hänen vaatimukseensa saada\nhaltuunsa lääkekirstu ja hoitaa sairaita. Mutta pian havaitsi kapteeni\nGardner, että hän saattoi joutua vastaamaan niin suuresta inhimillisen\nkauppatavaran hukkaamisesta, ja sen vuoksi hän vihdoinkin tajusi, että\nhän ilolla saattoi käyttää Peter Bloodin taitoa hyväkseen. Tohtori kävi\ntyöhön innokkaana ja määrätietoisesti ja menetteli niin taitavasti\nhoitaessaan sairaita ja parantaessaan onnettomuustovereittensa oloa\nlaivalla, että hän sai taudin enemmän levenemisen estetyksi.\n\nJoulukuun keskivaiheilla laski _Jamaikan kauppias_ ankkurinsa\nCarlisle-lahden poukamassa ja päästi maihin neljäkymmentäkaksi\neloonjäänyttä tuomittua kapinallista.\n\nJos nämä onnettomat olivat kuvitelleet — kuten monet näyttivät tehneen\n— että he olivat tulossa johonkin villiin, asumattomaan seutuun, niin\noli varmaan se näky, joka heitä kohtasi jo ennen kuin heidät oli\nlaskettu laivan kupeella odottaviin veneisiin, omiaan karkottamaan\nsen harhaluulon. He näkivät päinvastoin verraten uljaan kaupungin,\njonka talot olivat rakennetut eurooppalaiseen malliin, mutta ei niin\ntiheään sulloutuneina kuin Euroopan kaupungeissa oli tavallista. Kirkon\ntorni kohosi hallitsevana punaisten tiilikattojen yllä. Laajan sataman\nsuuta vartioi linnoitus, jonka tykkien suut pistivät esille muurin\naukoista, ja hallitustalon pitkä julkisivu näkyi kauaksi pieneltä\nmäeltä kaupungin yläpuolella. Tämä mäki oli yhtä eloisan vihreä kuin\nkonsanaan englantilainen huhtikuinen kunnas, ja päiväkin muistutti\nelävästi huhtikuista päivää Englannissa, sillä runsaiden sateiden kausi\noli juuri päättynyt.\n\nLaajalla mukulakivisellä rantaäyräällä he tapasivat punatakkisen\nsotaväenosaston, joka oli heitä vastaanottamassa, sekä väkijoukon\n— jonka heidän tulonsa oli sinne viekoitellut — joka puvuissaan\nja tavoissaan sangen vähän erosi siitä joukosta, jota kotoisissa\nmerisatamissa tavallisesti näki, paitsi siinä, että siinä oli vähemmän\nnaisväkeä ja enemmän neekereitä.\n\nKun heidät oli järjestetty riviin sillalle, tuli heitä tarkastamaan\nkuvernööri Steed, lyhyt, ryhdikäs ja punakka herrasmies,\ntaftikankaisessa puvussa, jossa oli suunnaton määrä kultapunosta,\nontuen hieman ja nojaten raskaasti tukevaan eebenpuiseen keppiin.\nHänen jäljessään astui kookas, lihava mies, pystyssä päin ja hartiat\npaljon korkeammalla kuvernööriä, puettuna Barbados-saaren miliisin\neverstin pukuun, ja häijy ilme mahdottoman suurilla kellahtavilla\nkasvoillaan. Hänen sivullaan ja omituisena vastakohtana hänen\nkorkeudelleen asteli kepeän poikamaisesti hoikka nuori neitonen\nmuodinmukaisessa ratsastuspuvussa. Leveälierinen harmaa hattu, jossa\nhulmusi punertava kamelikurjen sulka, peitti osaksi hänen soikeat\nkasvonsa, joiden hienolle värille ei edes etelän syövyttävä aurinkokaan\nollut mahtanut mitään. Punaruskeat, pitkät kutrit riippuivat hänen\nhartioilleen saakka. Rehellisyys ja suoruus paistoi hänen utuisista\nsilmistään, jotka olivat aivan selkosellaan, ja sääli oli vaimentanut\nveitikkamaisuuden, joka tavallisesti karehti hänen raikkailla, nuorilla\nhuulillaan.\n\nPeter Blood hämmästyi huomatessaan tuijottavansa tytön pirteitä\nkasvoja, jotka näyttivät niin huonosti sopeutuvan tähän ympäristöön, ja\nhuomattuaan, että häneen kohdistui yhtä tarkkaava katse, hän liikahti\nlevottomasti. Hän havaitsi itse, miten surkea nähtävyys hän mahtoi\nolla. Pesemättömänä, tukka takkuisena ja hajallaan, musta, siivoton\nparta leuassa ja hänen kerran niin hieno kamlottikankainen pukunsa,\njossa hänet oli vangittu, niin repaleisena, että se olisi ollut\nhäpeäksi variksenpelätillekin, hän ei suinkaan ollut mitään herkullista\nsilmänruokaa niin suloiselle olennolle. Siitä huolimatta tyttö ei\nkääntänyt hämmästynyttä, miltei lapsellista ja säälin ja ihmetyksen\nsekaista katsettaan hänestä. Hän kosketti kädellään kumppaninsa\npunaista hihaa, ja tämä käänsi pahantuulisesti murahtaen suuren ruhonsa\nniin, että joutui aivan päin tyttöä.\n\nKatsoen miestä suoraan silmiin puhui tyttö hänelle vakavana jotakin,\nmutta eversti ei ilmeisesti kuunnellut puolella korvallakaan. Hänen\npienet helmenkaltaiset silmänsä, joiden välissä oli pitkä ja paksu\nnenä, olivat kääntyneet tytöstä poispäin ja suuntautuivat Bloodin\nvieressä seisovaan vaaleatukkaiseen ja vankkarakenteiseen nuoreen\nPittiin...\n\nKuvernööri oli myös pysähtynyt hetkeksi, ja pieni kolmihenkinen seurue\njäi siihen keskustelemaan. Peter Blood ei voinut kuulla, mitä tyttö\nsanoi, sillä tämä alensi ääntään. Everstin ääni kuului hänen korviinsa\nsekasortoisena rummutuksena, mutta kuvernööri ei sen sijaan ollut\nvarovainen eikä pieniääninen. Hänellä oli kimakka ääni, joka kantoi\nkauaksi, ja luullen itseään sukkelaksi hän tahtoi, että kaikki olisivat\nkuulleet häntä.\n\n»Mutta rakas eversti Bishop, teidän on tietenkin ensin valittava\ntuoreimmat tuosta kukkavihosta ja vielä omaan määräämäänne hintaan.\nSitten vasta lähetämme heidät huutokaupattaviksi.»\n\nEversti nyökäytti päätään myöntymykseksi. Hän korotti äänensä\nvastaukseksi. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä, mutta tottavie, tuo\njoukko näyttää niin kehnolta, ettei siitä juuri paljoakaan ole hyötyä\nviljelyksillä.» Hänen pienet silmänsä tutkivat vankeja uudelleen,\nja halveksunta, jota hän tunsi heitä kohtaan, korosti hänen häijyä\nilmettään. Näytti siltä kuin häntä olisi harmittanut, etteivät he\nolleet sen paremmassa kunnossa. Sitten hän viittasi luokseen kapteeni\nGardnerin ja he keskustelivat jonkin minuutin erään luettelon johdosta,\njonka kapteeni hänen pyynnöstään oli ottanut esille.\n\nSitten hän työnsi luettelon syrjään ja lähti yksin vankeja kohti,\nkatsellen heitä huulet nyrpällään. Nuoren somersetshireläisen\nmerikapteenin eteen hän vihdoin pysähtyi ja seisoi hetken tuumien hänen\narvoaan. Sitten hän koetteli nuoren miehen käsivarsilihaksia ja käski\nhänen avata suunsa, jotta näkisi hänen hampaansa. Hän pisti huulensa\npitkään tönölle ja nyökäytti.\n\nOlkansa takaa hän virkkoi Gardnerille:\n\n»Viisitoista puntaa tästä miehestä.» Kapteeni näytti kauhistuneelta.\n\n»Viisitoista puntaa! Se ei ole puoltakaan siitä, mitä aioin pyytää\nhänestä.»\n\n»Se on puolta enemmän kuin aioin antaa hänestä», murahti eversti.\n\n»Mutta kolmekymmentäkin on helppo hinta, teidän armonne.»\n\n»Sillä hinnalla saan neekerinkin. Nämä valkoiset siat eivät jaksa elää\ntäällä. He eivät kelpaa täkäläiseen työhön.»\n\nGardner alkoi kehua Pittin terveyttä, nuoruutta ja voimia. Hän ei\nkehunut ihmistä hänessä, vaan kuormajuhtaa. Pitt, tunteellisena\nmiehenä, seisoi mykkänä ja liikkumattomana. Ainoastaan värinvaihtelut\nhänen kasvoillaan ilmaisivat sitä sisäistä taistelua, jolla hän sai\nsäilytetyksi mielenmalttinsa.\n\nPeter Bloodia iljetti inhottava tinkiminen.\n\nTaempana vankirivin suuntaa käveli neiti keskustellen kuvernöörin\nkanssa, joka hymyili ja pöyhisteli kävellessään hänen vieressään. Tyttö\nei tiennyt mitään siitä inhottavasta kaupankäynnistä, jossa eversti\nparaikaa askaroi. Oliko hän myös välinpitämätön siitä, ihmetteli Blood\nitsekseen.\n\nEversti Bishop kääntyi kantapäillään jatkaakseen kaupantekoa.\n\n»Nostan kahteenkymmeneen asti. Penniäkään ei enempää ja sekin on jo\npuolta enemmän kuin Grabstonilta saatte heistä.»\n\nKapteeni Gardner huomasi, että tarjous oli lopullinen, joten hän\nhuokasi ja suostui. Bishop oli jo menossa eteenpäin vankiriviä pitkin.\nPeter Bloodiin ja hänen vieressään seisovaan kuihtuneeseen nuorukaiseen\neversti katsahti vain ohimennen halveksivasti. Mutta seuraava mies,\nkeski-ikäinen jättiläinen nimeltä Wolverstone, veti hänen huomionsa\npuoleensa ja tinkiminen alkoi uudelleen.\n\nPeter Blood seisoi loistavassa auringonpaisteessa ja veti keuhkoihinsa\nilmaa niin hyväntuoksuista, ettei hän eläissään ollut sellaista\nhengittänyt. Se oli täynnä outoa tuoksua, kukkivan havumetsän,\nmaustepippurin ja hyvänhajuisten setrien sekoitusta. Hän vaipui\nhyödyttömiin mietteisiin, joihin suloinen tuoksu hänet viekoitteli.\nHänellä ei ollut pienintäkään halua keskusteluun, eikä myöskään\nPittillä, joka seisoi synkkänä hänen vieressään ja jonka mieltä\npääasiassa painoi sillä hetkellä se ajatus, että hänen nyt täytyi\nerota siitä miehestä, jonka vierellä hän oli seissyt viimeiset\nraskaat kuukaudet ja jota hän oli oppinut rakastamaan erinomaisena\nneuvonantajana ja auttajana. Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne,\njonka rinnalla kestetyt vaivat eivät tuntuneet miltään, valtasi hänet.\nPittistä ero tuntui kestettyjen kärsimysten huipulta.\n\nMuitakin ostajia tuli, tarkasteli heitä ja meni taas menojaan.\nSitten syntyi rivin päässä levotonta liikehtimistä. Gardner puhui\nkovalla äänellä ilmoittaen jotakin ostajille, jotka olivat odottaneet\nvuoroaan, kunnes eversti Bishop oli valinnut parhaimmat inhimillisestä\nkauppatavarasta. Kun hän oli lopettanut, huomasi Blood katsoessaan\nsinnepäin, että tyttö puhutteli Bishopia ja viittasi hopeahelaisella\nratsupiiskallaan rivin toiseen päähän. Bishop varjosti kädellään\nsilmiään tytön osoittamaan suuntaan. Sitten hän lähti hitaasti,\nastuen raskasta, vyöryvää käyntiään Gardnerin kanssa takaisin rivin\nalkupäähän, tytön ja kuvernöörin seuratessa perässä. He astelivat\neteenpäin, kunnes eversti oli Bloodin kohdalla. Hän aikoi kävellä\nedelleen, mutta silloin tyttö kosketti ratsupiiskallaan hänen\nkäsivarttaan ja sanoi:\n\n»Tätä miestä minä tarkoitin.»\n\n»Tätä?» kuului halveksiva vastaus. Peter Blood huomasi tuijottavansa\npariin helmentapaisia ruskeita silmiä, jotka olivat painuneet\nkellahtavaan, rasvaiseen naamaan kuin pari korinttia vehnäkohokkaaseen.\nHän tunsi, kuinka halveksivan loukkaava tarkoitus nostatti hänen\nverensä kasvoihin. »Pyh, luukasa, mitä minä sillä tekisin.»\n\nHän oli kääntymässä, kun Gardner tuli väliin.\n\n»Olkoon, että hän on hoikka, mutta hän on sitkeä, sitkeä ja terve. Kun\ntoinen puoli heistä oli sairaana ja toinen puoli sairastumaisillaan,\nniin pysyi tämä roisto jaloillaan ja lääkitsi vielä toisia. Ellei\nhäntä olisi ollut, niin heitä olisi kuollut paljon enemmän. Sanokaamme\nviisitoista puntaa. Se on kohtuullinen hinta. Hän on sitkeä, vakuutan\nteidän armollenne, hän on sitkeä ja voimakas, vaikka onkin laiha. Hän\non juuri niitä miehiä, jotka kestävät kuumuutta kun sen aika tulee.\nIlmanala ei tapa häntä, ikävä kyllä.»\n\nKuvernööri Steed nauraa hykerteli. »Kuulittehan, eversti. Uskokaa vain\nveljentytärtänne. Hänen sukupuolensa tuntee heti miehen nähdessään\nhänet!» Ja hän nauraa hytkytti hyvillään sukkeluudestaan. Mutta hän\nnauroi yksin. Suuttumuksen puna valahti everstin veljentyttären\nkasvoille, kun taas eversti itse oli liian kiintynyt kaupanhierontaansa\nkuunnellakseen kuvernöörin sukkeluuksia. Hän pyyhkäisi kädellään\nleukaansa ja mutristi huuliaan hieman. Jeremias Pitt pidätti\nhengitystään jännityksestä.\n\n»Annan kymmenen puntaa hänestä», sanoi eversti vihdoin.\n\nPeter Blood rukoili sisimmässään, ettei tarjousta hyväksyttäisi.\nSyistä, joita hän ei olisi voinut selittää, hän tunsi tavatonta\nvastenmielisyyttä ajatellessaan joutuvansa tuon raa’an, eläimellisen\nmiehen omaisuudeksi ja sen kautta tavalla tai toisella myös\nsamettisilmäisen tytön omaisuudeksi. Mutta kohtalon määräykseltä\nsäästyäkseen tarvittiin enemmän kuin mitä vastenmielisyys saattoi\naikaansaada. Orja on orja eikä hänellä ole voimaa muuttaa sallimuksen\nsäädöksiä. Peter Blood oli myyty eversti Bishopille — vastenmieliselle\nostajalle — häpeällisestä kymmenen punnan hinnasta.\n\n\n\n\nViides luku\n\nARABELLA BISHOP\n\n\nEräänä tammikuun aurinkoisena sunnuntaiaamuna, noin kuukausi _Jamaikan\nkauppiaan_ saapumisen jälkeen Bridgetowniin ratsasti neiti Arabella\nBishop setänsä kaupungin pohjoisenpuoleisilla mäkimailla sijaitsevasta\nupeasta talosta. Häntä seurasi kaksi neekeripalvelijaa, jotka ravasivat\nhänen jäljessään kunnioittavan välimatkan päässä, ja hänen matkansa\npäämääränä oli kuvernöörin talo, jonne hän oli menossa tervehtimään\nkuvernöörin puolisoa, joka vastikään oli sairastellut. Noustuaan pienen\nheinäisen kukkulan laelle hän näki hoikan, pitkän ja tavalliseen\nherrasmiehen pukuun pukeutuneen miehen tulevan vastaansa. Mies oli\nhänelle outo, ja outo henkilö saarella oli harvinainen ilmiö. Ja\nkuitenkaan hän ei näyttänyt Arabellasta aivan vieraalta.\n\nArabella-neiti pysähdytti hevosensa ollen ihailevinaan näköalaa,\njoka kyllä olikin katsomisen arvoinen. Mutta — salaa hän katseli\nsyrjäsilmällä tarkkaavasti vastaantulevaa miestä. Hän sai hieman\nkorjata äskeistä havaintoaan hänen vaatetukseensa nähden. Se oli\nkylläkin siisti, mutta kaukana gentlemannin puvusta. Takki ja housut\nolivat yksinkertaista kotikutoista, ja jos ne istuivat hyvin, oli\nse pikemminkin hänen siron vartalonsa kuin räätälin ansiota. Hänen\nsukkansa olivat raakaa, karkeaa puuvillaa, kangashattu, jonka hän\nkunnioittavasti nosti päästään tullessaan tytön kohdalle, oli vanha\nja nauhoja tai töyhtöä vailla. Se, mikä tytöstä äsken oli näyttänyt\ntekotukalta, olikin läheltä nähtynä vain miehen oma tuuhea ja\naaltoileva tukka.\n\nHänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajetut ja vakavat, ja hän katsoi\nhämmästyttävän sinisillä silmillään tarkkaavasti tyttöä. Mies oli\nmenossa tytön ohi, mutta tämä esti sen.\n\n»Luulen että tunnen teidät, sir», hän sanoi.\n\nHänen äänensä oli reipas ja poikamainen, ja muutenkin oli hänen\nkäytöksessään jotakin poikamaista, jos nyt niin somasta tytöstä voi\nsellaista sanoa.\n\nSe pohjautui hänessä ehkä eräänlaiseen vapaaseen, suoraan\nluonteenpiirteeseen, joka halveksi hänen sukupuolensa tavallista\nteennäisyyttä ja joka saattoi hänet hyviin väleihin koko maailman\nkanssa. Se saattoi myös olla syynä siihen, että Arabella-neiti oli\njo päässyt viidenkolmatta vuoden ikään joutumatta naimisiin, vieläpä\nvälttänyt kosinnankin. Hän kohteli kaikkia miehiä sisarellisella\nsuoruudella, joka jo sinänsä pitää miehet loitolla ja siten estää heitä\nrakastumasta.\n\nHänen neekerinsä olivat pysähtyneet taemmaksi jonkin matkan päähän ja\nistuivat nyt kyyhkysillään lyhyessä heinikossa odottaen siinä, kunnes\nheidän emäntänsä taas lähtisi liikkeelle.\n\nOuto mies pysähtyi, kun häntä puhuteltiin.\n\n»Tottahan toki emäntä tuntee omaisuutensa», vastasi hän.\n\n»Minun omaisuuttani?»\n\n»Ainakin setänne. Sallinette että esitän itseni. Minua sanotaan Peter\nBloodiksi ja olen tarkalleen kymmenen punnan arvoinen. Tiedän sen,\nsillä sen summan setänne minusta maksoi. Joka miehelle ei olekaan suotu\nonnea niin tarkalleen tuntea oma arvonsa.»\n\nSilloin tyttö tunsi hänet. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen\npäivän, jolloin hän kuukausi sitten oli seisonut kuvernöörin ja setänsä\nkanssa laivasillalla, eikä ollut ihme, vaikkei hän heti tuntenutkaan\nhäntä — huolimatta siitä mielenkiinnosta, jota mies hänessä silloin\nherätti — kun ottaa huomioon sen muutoksen, joka hänen ulkomuodossaan\noli sen jälkeen tapahtunut, sillä hän ei paljonkaan muistuttanut orjaa.\n\n»Hyvä Jumala!» sanoi tyttö. »Ja te osaatte nauraa!»\n\n»Olen saavuttanut sen taidon», myönsi mies. »Minulle ei olekaan käynyt\nniin pahoin kuin olisi voinut.»\n\n»Olen kuullut siitä.»\n\nSe mitä hän oli kuullut, oli se seikka, että oli havaittu, että tämä\nrikollinen oli lääkäri. Asia oli tullut kuvernööri Steedin korviin,\njoka oli sairastanut kirotun pahaa leiniä, ja hän oli lainannut\nmiestä tämän omistajalta. Lieneekö sitten ollut onnea vaiko taitoa,\nmutta Peter Blood oli yhtäkaikki hankkinut hänen ylhäisyydelleen\nsen lievikkeen hänen taudissaan, jota ei kumpikaan Bridgetownissa\nammattiaan harjoittava lääkäri ollut ponnistuksistaan huolimatta\nkyennyt aikaansaamaan. Sitten oli kuvernöörin puoliso käyttänyt\nhänen apuaan migreeninsä parantamiseksi. Herra Blood havaitsi, ettei\nrouva sairastanut mitään muuta kuin kiukkuisuutta — seuraus hänen\nluonteensa oikullisuudesta, mihin oli lisättävä yksitoikkoinen elämä\nBarbados-saarella, joka taas ei oikein sopeutunut sanotun naisen\nyhteiskunnallisiin toiveisiin. Mutta hän oli määrännyt rouvalle\nlääkkeitä siitä huolimatta ja tämä oli tuntenut itsensä niistä\npaljon paremmaksi. Sen jälkeen levisi tieto hänen taidostaan rouvan\nvälityksellä koko Bridgetowniin, ja eversti Bishop oli huomannut,\nettä hänen uudesta orjastaan oli hänelle paljon suurempi hyöty hänen\nantaessaan tämän harjoittaa ammattiaan, kuin jos hän olisi pannut hänet\ntyöhön viljelyksilleen, mihin tarkoitukseen hän alun perin oli hänet\nostanut.\n\n»Teille, neitiseni, olen juuri kiitollisuuden velassa verraten\nhelposta ja siististä elämästäni», sanoi herra Blood, »ja olen iloinen\nsaadessani tässä tilaisuuden sanoa sen teille.»\n\nKiitollisuus kuvastui pikemminkin hänen sanoissaan kuin äänessään.\nTyttö ihmetteli, mahtoiko mies mahdollisesti tehdä pilkkaa hänestä ja\nkatsoi häneen niin pyytävän suoraan, että toinen olisi saattanut mennä\nsiitä hämilleen. Peter Blood otti katseen kysymykseksi ja vastasi\nsiihen.\n\n»Jos joku toinen viljelystenomistaja olisi ostanut minut», selitti hän,\n»on hyvinkin luultavaa, että minun loistavat kykyni eivät koskaan olisi\ntulleetkaan päivänvaloon, vaan hikoilisin nyt kuokka tai lapio kädessä\nkuten ne muut raukat, jotka kanssani joutuivat tänne.»\n\n»Ja miksi kiitätte minua siitä? Sehän oli setäni, joka teidät osti.»\n»Mutta hän ei olisi tehnyt sitä, ellette te olisi kehoittanut häntä\nsiihen. Huomasin teidän intonne. Silloin se minua harmitti.»\n\n»Harmitti?» Tytön poikamaisessa äänensävyssä oli hitunen\ntaistelunhaastetta.\n\n»En ole vallan tietämätön ihmiselämästä. Mutta joutua myytäväksi ja\nostettavaksi oli uutta minulle, enkä ollut siinä mielentilassa, että\nolisin tuntenut juuri rakkauttakaan ostajaani kohtaan.»\n\n»Kun koetin saada setäni ostamaan teidät, niin tein sen sen vuoksi että\nsäälin teitä.» Ääni oli hieman ankara, ikään kuin puhuja olisi halunnut\nmoittia sitä pilkan ja sukkeluuden sekoitusta, jota Peter Blood\npuheessaan käytti.\n\nTyttö jatkoi selittelyään. »Setäni saattaa tuntua teistä tylyltä\nmieheltä. Epäilemättä hän sellainen onkin. He ovat kaikki kovia\nihmisiä, nämä viljelysten omistajat. Luulen, että elämä täällä tekee\nheidät sellaisiksi. Mutta täällä on muita, jotka ovat vielä pahempia.\nEsimerkiksi herra Grabston tuolla Speightownissa. Hän oli silloin\nsillalla ostamassa niitä, jotka setäni jätti ostamatta, ja jos olisitte\njoutunut hänen käsiinsä... Pelottava mies. Sen vuoksi, nähkääs.»\n\nHerra Blood oli hieman hämillään.\n\n»Tämä mielenkiinto vierasta kohtaan...», alkoi hän. Sitten hän suuntasi\nkoeputkensa toiseen suuntaan. »Mutta siinähän oli muita, jotka\nansaitsivat sääliänne yhtä suuressa mitassa.»\n\n»Te ette näyttänyt samanlaiselta kuin ne muut.»\n\n»En olekaan samanlainen», sanoi Blood.\n\n»Oh.» Tyttö tuijotti Bloodiin hieman ylpein elein. »Teillä on suuret\nluulot itsestänne.»\n\n»Päinvastoin. Toiset ovat kaikki ansioituneita kapinallisia. Minä en\nole: Siinä on ero. Minä olen niitä, joilla ei ollut älyä huomata,\nettä Englanti oli puhdistuksen tarpeessa. Olin tyytyväinen saadessani\nharjoittaa lääkärinammattiani rauhallisessa Bridgewaterissa sillä aikaa\nkun minua viisaammat vuodattivat verensä koettaessaan karkottaa maasta\nsaastaisen tyrannin ja hänen viheliäiset kätyrinsä.»\n\n»Sir», keskeytti tyttö hänet. »Tehän haastatte maanpetosta.»\n\n»Toivon että puhun kyllin selvästi.»\n\n»Täällä on sellaisia, jotka antaisivat teille raippoja, jos kuulisivat\nmitä puhutte.»\n\n»Kuvernööri ei koskaan sallisi sen tapahtuvan. Hänellä on kihtinsä ja\nhänen puolisollaan migreeninsä.»\n\n»Siihenkö luotatte?» Tyttö oli rehellisesti pilkallinen.\n\n»Teillä ei ole varmaankaan koskaan ollut kihtiä, arvatenkaan ei\nmyöskään migreeniä», vastasi Peter Blood.\n\nTyttö teki kädellään hieman kärsimättömän liikkeen ja katsoi hetken\nmiehen ohi merelle päin. Sitten hän äkkiä kääntyi hänen puoleensa\nuudelleen kulmat hieman rypyssä.\n\n»Mutta ellette ole kapinallinen, niin miten jouduitte tänne?» kysyi hän.\n\nHerra Blood huomasi, mitä tyttö ajatteli, ja hän nauroi. »Se on pitkä\njuttu», hän sanoi.\n\n»Jonka te pidätte parempana olla kertomatta?»\n\nSilloin Peter Blood kertoi hänelle jutun lyhyesti.\n\n»Hyvä Jumala! Kuinka konnamaista», huudahti tyttö kertomuksen loputtua.\n\n»Niin, Englanti on oikein viehättävä maa Jaakko Toisen käsissä. Ei ole\njuuri syytä sääliä minua enää. Kun otan huomioon kaiken tuon, niin\npidän Barbados-saarta parempana. Täällä voi ainakin uskoa Jumalaan.»\n\nPuhuessaan lipui hänen katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle\nkaukana häämöttävästä mahtavasta Hillboy-vuoresta taivaan tuulien\nkuohuttamaan, rajattomaan valtamereen. Sitten ikään kuin ihana näköala\nolisi muistuttanut hänelle hänen omaa pienuuttaan, hänen huoliensa\nvähäpätöisyyttä, hän vaipui mietteisiinsä.\n\n»Onko elämä niin vaikeaa muualla?» kysyi tyttö ja hän oli hyvin vakava.\n\n»Ihmiset tekevät sen sellaiseksi», vastasi Peter Blood.\n\n»Minä ymmärrän.» Tyttö naurahti heikosti ja hieman surunvoittoisesti;\nPeter Bloodista ainakin tuntui siltä.\n\n»En ole koskaan pitänyt Barbadosta minään maallisena taivaana»,\ntunnusti Arabella. »Mutta epäilemättä te tunnette maailmaa enemmän kuin\nminä.» Hän kosketti hevostaan pienellä hopeahelaisella ratsupiiskallaan.\n\n»Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne», hän\njatkoi.\n\nPeter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä\nhypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään.\n\nPitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli\nhänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja\nlaivojen liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten\nkiertelivät.\n\nNäköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja\nsanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain\nlangennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy\nomien onnettomuuksiemme väheksymiseen.\n\nHän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin\nastumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti —\npienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja\nheidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat.\n\nHänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta:\n\n    »Tepsi ei kivet vankilaksi,\n    Tyrmiksi ei rautavanteet.»\n\nMutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin\nrunoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka\nsillä ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut\nkuinka laaja. Ja niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen\ntunteva ajan oloon yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi\ntypistettyjä siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui\nhänelle mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen\nonnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea osansakaan\nantanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi tarjonnut\ntoisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle. Pikemminkin heidän\nkurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä mielenkatkeruutta, joka hänen\nsielussaan versoi.\n\nNiistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet\nmaihin _Jamaikan kauppiaasta_, oli eversti Bishop ostanut\nkokonaista viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille\nviljelystenomistajille, muutamat Speightowniin ja toiset vielä\nkauemmaksi pohjoiseen. Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei\nhän voinut tietää, mutta Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood\ntulla ja mennä aivan vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan,\nja heidän kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja.\nHe uurastivat sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja\njos heidän työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen\nja hänen apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui\nripeästi. He kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina,\nhe elivät liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin\nsuolaista lihaa ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin\neräinä vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä\nennätti kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli\nhänelle jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin\nehdotukseen, että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta\nkuin ennen. Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin\nkuoliaaksi eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen\ntoimittivat neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka\noli erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja\nruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta\nkaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän\neli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin.\n\nSen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen. Pahimmatkin\nuppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin kuvaamattomaan\nkohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella.\n\nVain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi\nulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä\ntapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan,\npäivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa ihminen\nniin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa kaipausta\nmuodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut täällä\nelämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon. Hän pani\nnaurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään hoitaen sairaita\neversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä syvemmälle kahden muun\nlääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa.\n\nVapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä,\njoihin hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään\nitsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli\nmyyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää\nmigreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä\nvieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän häpeämättömästi ja\nkylmästi kehitteli ja mielisteli.\n\nSilloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan päästänyt\nhäntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten osoittaen\nmielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter Blood koskaan\nolisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi hän, aikonut antaa\ntytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean sulonsa ja hänen\nvapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan, reippaan äänensä pettää\nitseään. Koko elämässään — ja se oli ollut sangen vaihteleva — ei Peter\nBlood ollut koskaan tavannut miestä, joka hänen mielestään olisi ollut\nenemmän eläimellinen kuin tytön setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä\nsedästä.\n\nArabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin,\nja jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän\nsäälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös\nveljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein,\nikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki\npuhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti\ntyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias\nvastakkaisessa tapauksessa.\n\nVaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla vallan\nhyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi\nuskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön\nsuonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen\nverensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet\nhänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille\nverelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom Bishop\n— samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen\nja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli\ntäydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja lähtenyt\nhakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut Antilleille\ntuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden vuoden\nikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen hän\noli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka kaikkein\nvähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli ajatelleeksi\nnuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa alkoi olla\nhieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan Barbados-saarelle,\nja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin toisena aikana olisi\nhalveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin hänen hurjuutensa alkoi\nkantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan vaihdos oli varsin suotava.\nWilliam tuli, ja hänen antelias veljensä tarjosi hänelle osuutta\ntuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun\nArabella oli viidentoista ikäinen, hänen isänsä kuoli, jättäen hänet\nsetänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän ainoa virhe. Mutta hänen\nluonteenjaloutensa väritti muidenkin ihmisten luonteet hänen omansa\nmukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse johtanut tyttärensä kasvatusta\nantaen hänen luonteelleen itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin\nluotti. Asiain näin ollen ei sedän ja veljentyttären välillä juuri\nvalinnut rakkaus. Mutta tyttö oli kuuliainen sedälleen ja tämä taas\nvarovainen käytöksessään tytön läsnäollessa. Koko elämänsä ajan,\nhuolimatta hurjuudestaan, hän oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta\nveljeään kohtaan, jonka arvon tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi\njärkeä, ja nyt oli kuin jotakin tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt\nisästä tyttäreen, joka myös tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa,\nvaikkakaan hän ei omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon.\n\nPeter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme liiankin\ntaipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen perusteella.\n\nHän sai sangen pian korjata tuomiotaan.\n\nEräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä\nsietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu\nja runneltu englantilainen laiva, _Devonin ylpeys_, sivut karstalla\nja kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto\npoikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti\nsillä paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut\notteluun Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa,\njotka kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että\nespanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea\nvälttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen\nespanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun _Devonin ylpeys_\nei ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei\nse enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin\nenglantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista omaan\nruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin merirosvouksiin, jotka\nantoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin ja Escorialin hoveissa,\nvalituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin toiselta taholta.\n\nMutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin\nmielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen\nmerikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia,\njotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja\nrehenteleviä espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä\nmuut kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa\nmitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi _Devonin ylpeydelle_\nsuojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista\nkaikin tavoin.\n\nMutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa englantilaisia\nmerimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja kuin heidän\nlaivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa samanlaisessa kunnossa\nolevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet tuon arvolastia kuljettaneen\nespanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli hyökännyt englantilaisen\nlaivan kimppuun ja saattanut itsensä kykenemättömäksi peräytymään.\nHaavoittuneet sijoitettiin pitkään vajaan satamassa, ja Bridgetownin\nkoko lääketieteellinen voima kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood\nkomennettiin ottamaan osaa tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi,\nettä hän puhui kastilian kieltä — hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin\näidinkieltäänkin — ja osaksi hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana\nespanjalaiset annettiin hänen hoitoonsa.\n\nPeter Bloodillahan ei ollut mitään aihetta rakastaa espanjalaisia.\nHän oli kaksivuotisen virumisensa aikana espanjalaisten vankeudessa\nja sitä seuraavan oleskelunsa aikana espanjalaisissa Alankomaissa\nsaanut nähdä sellaisia puolia espanjalaisten luonteessa, jotka hänen\nmielestään olivat kaikkea muuta kuin ihailtavia. Siitä huolimatta\nhän suoritti lääkärintehtävänsä huolella ja tunnontarkasti, joskin\nilman erityistä innostusta, vieläpä osoitti eräänlaista pintapuolista\nystävällisyyttäkin potilaitaan kohtaan. He olivat puolestaan niin\nhämmästyneitä siitä, että heidän haavojaan hoidettiin, sen sijaan että\nheidät summamutikassa olisi hirtetty, että he osoittivat heikäläisille\nvarsin tavatonta alistuvaisuutta. Mutta kaikki ne armeliaat\nBridgetownin asukkaat, jotka joukoittain tungeksivat väliaikaisen\nsairashuoneen luona tuoden haavoittuneille englantilaisille\nmerimiehille hedelmiä, kukkia ja muita herkkuja, eivät vähääkään\nvälittäneet espanjalaisista. Niin, jos eräiden kaupunkilaisten\ntoivomuksia olisi noudatettu, olisivat he saaneet jäädä kuolemaan kuin\nvahingolliset syöpäläiset, ja siitä oli Peter Bloodilla ja heti alussa\nvarma todistus.\n\nErään avustamaan lähetetyn neekerin kanssa hän oli parhaillaan\nasettamassa paikalleen katkennutta jalkaa, kun matala ja raaka ääni,\njota Peter Blood oli oppinut inhoamaan enemmän kuin kenenkään ennen\ntuntemansa ihmisen, äkkiä puhutteli häntä.\n\n»Mitä te siellä teette?»\n\nBlood ei kääntänyt katsettaan työstään. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä,\nsillä hän tunsi äänen.\n\n»Asetan paikoilleen taittunutta jalkaa», hän vastasi pysähtymättä\ntyössään.\n\n»Sen saatan kyllä nähdä, hölmö.» Suuri ruho asettui ikkunan ja Peter\nBloodin väliin. Olkivuoteella makaava puolialaston mies muljautti\nmustia silmiään ja katsoi pelokkaana tulijaan.\n\nEnglannin kielen tuntemattomuus ei estänyt häntä huomaamasta, että\nsiinä seisoi vihollinen. Karkea, uhkaava äänensävy ilmaisi sen asian\nkyllin selvästi. »Näen sen, yhtä hyvin kuin huomaan mikä roisto siinä\nmakaa. Kuka teille on antanut luvan asetella paikoilleen espanjalaisia\nkoipia?»\n\n»Olen lääkäri, eversti Bishop. Mies on loukkaantunut, eikä minun asiani\nole käydä erottelemaan ihmisiä. Minä noudatan kutsumustani.»\n\n»Vai niin, jumaliste. Jos olisitte tehnyt sen aina, niin ette olisi\ntäällä nyt.»\n\n»Päinvastoin, juuri siksi olenkin täällä.»\n\n»Oh, minä tunnen valheellisen juttunne.» Eversti naurahti ivallisesti\nja huomattuaan, että Blood jatkoi työtään mistään piittaamatta, hän\ntuli todella vihaiseksi.\n\n»Lopettakaa heti tuo ja katsokaa minuun, kun puhun teille.» Peter Blood\npysähtyi työssään, mutta vain hetkeksi.\n\n»Miehellä on kovat tuskat», sanoi hän lyhyesti ja jatkoi työtään.\n\n»Vai on hänellä tuskia! Toivonpa, että hänellä olisi niitä enemmänkin,\nsenkin kirottu koira merirosvoksi. Mutta katsokaa minuun, senkin\nkapinallinen kelmi!»\n\nEversti puhui kiljuen, raivostuen siitä, että hän piti Bloodin käytöstä\nuhmana, joka muka ilmeni äärimmäisenä väheksymisenä häntä kohtaan.\nHänen pitkä bambukeppinsä kohosi jo lyöntiin. Peter Bloodin siniset\nsilmät huomasivat liikkeen ja hän puhui nopeasti välttääkseen iskun:\n\n»En ole kapinallinen, sir, olinpa sitten mitä muuta hyvänsä. Toimin\nkuvernööri Steedin nimenomaisesta määräyksestä.»\n\nEversti mykistyi ja hänen suuret kasvonsa punastuivat. Hänen suunsa\nretkahti auki.\n\n»Kuvernööri Steedin!» kertasi hän. Sitten hän laski keppinsä, kääntyi\nympäri ja virkkamatta sanaakaan Bloodille lähti raskaasti astumaan\ntoiseen päähän vajaa, jossa kuvernööri sillä hetkellä seisoi.\n\nPeter Blood nauroi partaansa. Mutta hänen voitonriemunsa ei johtunut\nniinkään paljon ihmisyyssyistä kuin siitä ajatuksesta, että hän oli\nnolannut epäinhimillisen omistajansa.\n\nEspanjalainen, joka oli käsittänyt, että tohtori oli riidassa, koski\nse sitten mitä hyvänsä, uskalsi kuiskaten kysyä, mitä oli tapahtunut.\nBlood pudisti päätään äänettömänä ja jatkoi työtään. Hän koetti\njännittää kuuloaan saadakseen tietää, mitä Steedin ja Bishopin välillä\ntapahtui. Eversti melusi ja raivosi kohautellen suurta ruhoaan pienen\nkuihtuneen ja koreasti puetun kuvernöörin edessä. Mutta pieni,\nsievistelevä hupakko ei antanut perään. Hän tiesi, että hänellä oli\npuolellaan yleinen mielipide. Muutamia tosin oli, mutta heitä ei ollut\nmonta, jotka olivat samalla julmalla kannalla kuin eversti Bishop.\nHänen ylhäisyytensä vetosi asemaansa. Blood oli hänen käskystään\nalkanut hoitaa espanjalaisia, ja hänen käskyjään oli jokaisen\nnoudatettava. Siinä ei ollut sen enempää mukisemista.\n\nMutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon\nsanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja\nrivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi suuttumaan.\n\n»Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja\nse antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli\nharmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se\npani hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta sanomattomassa\nraivossa.\n\nKaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten\nomistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään\narmeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille\nmerimiehille.\n\nTaas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä,\nliikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan\nvälittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui\nyksinomaan _Devonin ylpeyden_ miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood\nvarsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta erästä\nhaavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken syventynyt — hän\nnäki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka oli eronnut muusta\njoukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun meheviä sokeriruo’on\nvarsia erään hänen potilaansa päällysviitalle, joka teki hänelle peiton\nvirkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut valkoiseen silkkiin ja häntä\nseurasi kaksi koria kantavaa neekeriä.\n\nPeter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat\nkyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja\ntuijotti hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili\ntuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet\nArabella Bishopiksi.\n\n»Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata\nväärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka\nhänen sielussaan soi.\n\nHymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan.\nHänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia tuokion\nihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi.\n\n»Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi Arabella.\n\nVastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia.\n\n»Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän\npitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja kuolemaan\nmärkiviin haavoihinsa.»\n\nTyttö huomasi hänen ivansa nyt selvemmin. Hän tuijotti yhä Bloodiin.\n\n»Miksi te kerrotte sitä minulle?»\n\n»Varoittaakseni teitä joutumasta everstin epäsuosioon. Jos hän olisi\nsaanut määrätä, niin en koskaan olisi saanut hoitaa heidän haavojaan.»\n\n»Ja te ajattelitte tietysti, että minun täytyy olla samaa mieltä kuin\nsetänikin?» Hänen äänessään oli purevuutta ja hänen silmissään välähti\npahaenteinen tuli.\n\n»En tahtonut tieten olla epäkohtelias naista kohtaan edes\najatuksissanikaan», sanoi Blood. »Mutta kun annoitte heille lahjoja ja\nteidän setänne ehkä saisi kuulla siitä, niin...» Hän pysähtyi jättäen\nlauseensa kesken. »Niin... sen vuoksi minä...», lopetti hän.\n\nMutta lady ei ollut sillä tyydytetty.\n\n»Ensin te tahdotte tehdä minusta epäinhimillisen ja sitten pelkurin.\nTotisesti! Miehelle, joka ei tahdo olla epäkohtelias naista kohtaan\nedes ajatuksissakaan, ei se ole niinkään vähän.» Hän nauroi\npoikamaisesti, mutta sen sävy kiusasi Bloodin korvia tällä kertaa.\n\nNäytti siltä kuin hän nyt vasta olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja\nPeter Blood huomasi nyt, että hän oli tuominnut tyttöä väärin.\n\n»Mitenkäpä minä olisin arvannut... että eversti Bishopilla olisi ollut\nenkeli veljentyttärenä?» hän sanoi häikäilemättömästi, sillä hän oli\nhäikäilemätön äkillisen katumuksen vallassa, kuten miehet usein ovat.\n\n»Ette tietenkään. Luulenpa ettette juuri usein arvaa oikein.»\nMuserrettuaan siten Peter Bloodin sanoillaan ja katseellaan Arabella\nBishop kääntyi korinsa ja sitä kantavien neekerien puoleen. Hän nosti\nsiitä nyt siihen ladotut hedelmät ja herkut ja asetti ne niin suuriin\nkasoihin kunkin kuuden espanjalaisen vuoteelle, että kun hän oli\nviimeiselle antanut hänelle tulevan osan, oli kori tyhjä eikä siitä\njäänyt mitään hänen omille maanmiehilleen.\n\nNämä eivät todellakaan olleet hänen hyvyytensä tarpeessa — sen hän\nepäilemättä huomasi — sillä he saivat yllin kyllin muilta.\n\nTyhjennettyään täten korinsa hän kutsui neekereitään ja sanomatta\nsanaakaan, edes vilkaisematta Peter Bloodiin hän meni pois, pää\npystyssä ja leuka kenossa.\n\nPeter seurasi häntä silmillään. Sitten hän huokasi syvään.\n\nHäntä hämmästytti huomio, että hän oli huolissaan joutumisestaan\nArabella Bishopin vihoihin. Eilen se ei olisi voinut tapahtua. Se\nsaattoi tapahtua vain sen vuoksi, että hänen oli tänään sallittu nähdä\ntytön oikea luonne. — Ikävä juttu, mutta se oli minulle oikein. Näyttää\nsiltä kuin en tietäisi mitään ihmisluonteesta. Mutta miten hitossa\nsaatoin arvata, että suvusta, josta saattaa syntyä sellainen pahahenki\nkuin eversti Bishop, voi myös syntyä sellainen pyhimys kuin tuo tyttö...\n\n\n\n\nKuudes lukit\n\nPAKOSUUNNITELMIA\n\n\nSen jälkeen kävi Arabella Bishop päivittäin satamassa olevalla\nsairasvajalla tuoden lahjoja ja hedelmiä ja myöhemmin vielä lisäksi\nrahaa ja vaatteita espanjalaisille vangeille. Mutta hän sovitti\nkäyntiaikansa niin, ettei Peter Blood nähnyt häntä siellä enää\nkertaakaan. Bloodinkin käynnit harvenivat sitä mukaa kuin hänen\npotilaansa paranivat. Se seikka, että hänen hoidokkinsa viihtyivät\nhyvin ja tulivat kaikki terveiksi, kun taas kokonainen kolmasosa niistä\nhaavoittuneista, jotka olivat Whackerin ja Bronsonin — molempien\ntoisten lääkärien — hoidossa, kuoli, oli omiaan lisäämään sitä\nmainetta, joka kapinavangilla jo ennestään oli Bridgetownissa. Se\nsaattoi olla vain sotaonnea. Mutta kaupungin asukkaat eivät suvainneet\najatella sillä tavalla. Se johti nyt siihen, että Bloodin kummankin\nvapaan ammattiveljen potilasjoukko pieneni ja hänen oma työnsä ja hänen\nomistajansa tulot lisääntyivät. Whacker ja Bronson panivat molemmat\nviisaat päänsä yhteen keksiäkseen keinon, jolla tämä sietämätön\nasiaintila saataisiin loppumaan. Mutta tämän selostaminen veisi meidät\nkertomuksen edelle.\n\nEräänä päivänä astui Peter Blood, lieneekö sitten ollut sattumalta\nvaiko tahallaan, kokonaista puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti\nsatamaan ja tapasi neiti Bishopin juuri kun tämä oli tulossa vajasta.\nPeter Blood nosti hattuaan ja astui sivuun antaakseen hänelle tietä.\nTyttö meni, leuka pystyssä ja katse suunnattuna siten, ettei hänen\ntarvinnut nähdä Bloodia.\n\n»Arabella-neiti», sanoi Blood pyytävällä äänellä.\n\nTyttö huomasi hänen läsnäolonsa ja katsoi häneen hieman pilkallisen\ntarkasti.\n\n»Kas!» sanoi hän. »Sehän onkin hienotunteinen gentlemannini!» Peter\nhuoahti. »Olenko rikkonut niin anteeksiantamattomasti? Pyydän nöyrästi\nanteeksi.»\n\n»Miten alentuvainen olette!»\n\n»On julmaa pilkata minua sillä tavoin», sanoi Peter ja otti pilkallisen\nnöyrän ilmeen. »Minähän olen yhtäkaikki vain orja. Ja tekin voisitte\nehkä sairastua jonakin päivänä.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Olisi kovin nöyryyttävää kutsua minut sairaskäynnille, kun kohtelette\nminua kuin vihamiestä.»\n\n»Te ette ole ainoa lääkäri Bridgetownissa.»\n\n»Mutta minä olen vaarattomin.»\n\nTyttö tuli äkkiä epäileväksi ja huomasi, että Blood laski hänen\nkanssaan leikkiä, johon hän jo jossakin määrin oli suostunut. Hän\njäykistyi ja katsoi Bloodiin uudelleen.\n\n»Olette ehkä liian vapaa puheissanne, hän huomautti.\n\n»Lääkärin etuoikeuksia.»\n\n»Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja sitten\nhän, kieltämättä vihaisena, lähti.\n\n»Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin\nomaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten vajaan.\n\nAamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois suunnilleen\ntunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi kaupungin lääkäreistä\n— osoittaen odottamatonta alentuvaisuutta, sillä tähän saakka ei\nkumpikaan heistä ollut puhutellut häntä muuten kuin sattumalta ja\nhappamenlaisesti tokaisemalla hyvän päivän.\n\n»Jos olette menossa eversti Bishopin luo, niin tulen kanssanne pienen\nmatkan, tohtori Blood», sanoi hän. Hän oli lyhyt, vanttera mies, noin\nviidenviidettä ikäinen ja hänellä oli riippuvat posket ja siniset\nsilmät.\n\nPeter Blood hämmästyi, mutta ei näyttänyt sitä.\n\n»Olen menossa kuvernöörin taloon», vastasi hän.\n\n»Ah, aivan oikein! Kuvernöörin rouva, niin niin.» Ja Whacker nauroi\ntai ehkäpä ilkamoi. Peter ei ollut oikein varma asiasta. »Hän vaatii\npaljon aikaanne, olen kuullut! Niin, niin, nuoruus ja kauneus, tohtori\nBlood! Ne ovat arvaamattomia etuja meidän ammatissamme, kuten muissakin\n— varsinkin kun on kysymys naisista!»\n\nPeter tuijotti häneen. »Jos tarkoitatte sitä, miltä puheenne kuulostaa,\nniin on parasta sanoa se kuvernööri Steedille. Se saattaisi huvittaa\nhäntä.»\n\n»Käsititte varmasti minut väärin.»\n\n»Toivottavasti.»\n\n»Mutta tehän olette kovin kuumaverinen!» Tohtori pisti käsivartensa\nBloodin käsikoukkuun. »Vakuutan, että haluan olla ystävänne, auttaa\nteitä. »Kuulkaapa.» Vaistomaisesti hän alensi ääntään. »Orjuus, jossa\nelätte, mahtaa olla erinomaisen tuskastuttavaa miehelle, jolla on\nsellaiset lahjat kuin teillä.»\n\n»Mikä erinomainen huomiokyky!» huudahti herra Blood ivallisesti. Mutta\ntohtori käsitti hänet sananmukaisesti.\n\n»Minä en ole mikään hölmö, rakas tohtori. Tunnen ihmisen ensi\nnäkemältäkin ja usein voin sanoa mitä hän ajatteleekin.»\n\n»Jos voitte lukea minun ajatukseni, niin olkaa hyvä ja todistakaa se»,\nsanoi herra Blood.\n\nTohtori Whacker veti hänet vielä lähemmäksi heidän kulkiessaan\nsatamassa. Hän alensi ääntään vieläkin tuttavallisemmaksi. Hänen\nteräksensiniset silmänsä katsoivat toverin tummia, pilkallisia kasvoja,\njotka olivat päätä korkeammalla kuin hänen omansa.\n\n»Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän seisovan tuijottamassa meren\nulapoille, silmät sielunne ilmeisenä peilinä. Ettenkö tietäisi, mitä\nsilloin ajattelette? Jos voisitte vapautua tästä orjuuden helvetistä,\nniin voisitte harjoittaa ammattianne, jonka kaunistus te olette,\nvapaana miehenä iloksenne ja omaksi hyödyksenne. Maailma on avara.\nOn monta maata paitsi Englantia, jotka ottaisivat lämpimästi vastaan\nniin suurilla edellytyksillä varustetun miehen kuin te olette. Sitä\npaitsi on monta muuta siirtomaata kuin nämä englantilaiset.» Yhä aleni\nhänen äänensä, kunnes se muuttui kuiskaukseksi, vaikka puheenkantaman\npäässä ei näkynyt ketään. »Täältä ei ole niinkään pitkä matka Curacaon\nalankomaalaisiin siirtomaihin. Tähän vuodenaikaan saattaa matkan sinne\ntehdä aivan pienessä veneessäkin. Ja Curacaosta ei ole kuin kukonaskel\nsuureen maailmaan, joka olisi teille avoinna, kun vain pääsisitte\nvapaaksi siteistänne.»\n\nTohtori Whacker lopetti. Hän oli kalpea ja hieman hengästynyt, mutta\nhänen kovat silmänsä katsoivat yhä tutkivasti ilmeetöntä toveria.\n\n»No?» kysyi hän hetken perästä. »Mitä sanotte siihen?»\n\nMutta Blood ei vastannut heti. Hänen sielussaan oli noussut myrsky,\njota hän koetti vaimentaa, jotta hän pystyisi tyynesti arvostelemaan\nasiaa, joka sinne niin äkkiä oli sinkautettu ja joka oli, siellä saanut\naikaan niin oudon levottomuuden. Hän alkoi siitä, mihin joku toinen\nehkä olisi lopettanut.\n\n»Minulla ei ole rahaa. Ja sellaiseen yritykseen tarvittaisiin\nhyvänlainen summa.»\n\n»Minähän sanoin, että tahdon olla ystävänne.»\n\n»Mitä?» kysyi Peter Blood äärimmäisen hämmästyneenä.\n\nMutta hän ei kuullut toisen vastausta. Tohtori Whackerin\nvakuuttaessa, että hänen sydämensä vuoti verta nähdessään, miten\nhänen ammattiveljensä kitui orjuudessa ja miten häneltä riistettiin\nmahdollisuus käyttää lahjojaan omaksi hyväkseen, Peter Blood\niski älynsä kynnet ilmeiseen totuuteen asiassa. Whacker ja hänen\nammattiveljensä halusivat päästä miehestä, joka uhkasi saattaa heidät\nturmioon taidollaan. Reippauden puute päätösten teossa ei kuulunut\nPeter Bloodin vikoihin. Ja sen vuoksi pakoajatus, joka ei aikaisemmin\nollut koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, nyt tohtori Whackerin\nistuttamana puhkesi heti täyteen kukkaan.\n\n»Aivan niin, aivan niin», virkkoi hän toverinsa yhä puhuessa ja\nselittäessä, ja välttääkseen tohtori Whackerin silmiä hän teeskenteli.\n»Se on erittäin jalomielistä teidän puoleltanne — sangen veljellistä,\nkuten ainakin lääkäreiden kesken. Niin tahtoisin minäkin samanlaisissa\nolosuhteissa tehdä.»\n\nKovat silmät leimahtivat ja kuiskaava ääni vapisi, kun toinen miltei\nliian innokkaana kysyi:\n\n»Te suostutte siis? Suostutteko?»\n\n»Suostun?» nauroi Blood. »Jos joutuisin kiinni ja minut tuotaisiin\ntänne takaisin, niin he katkaisisivat siipeni ja panisivat otsaani\npolttomerkin ainaiseksi.»\n\n»Mutta asian puolesta kannattaa uskaltaakin jotain!» Viettelijän ääni\nkävi yhä vapise vammaksi.\n\n»Aivan varmasti», myönteli Blood. »Mutta siihen tarvitaan muutakin\nkuin rohkeutta. Se vaatii rahaa. Purjeveneen saisi ehkä ostaa\nkahdellakymmenellä punnalla.»\n\n»Siitä kyllä pidetään huoli. Se jää lainaksi, jonka maksatte meille —\nminulle, kun voitte.»\n\nPetollinen »meille», jonka tohtori Whacker niin äkkiä korjasi, valaisi\nlopunkin jutussa. Toinenkin tohtori oli asiassa mukana.\n\nHe lähestyivät sataman asuttua puolta. Nopeasti, mutta kaunopuheisesti\nBlood ilmaisi kiitollisuutensa, vaikka tiesikin, ettei toinen sitä\nansainnut.\n\n»Puhumme asiasta uudelleen toisen kerran — huomenna», lopetti hän. »Te\nolette avannut minulle toivon veräjän.»\n\nSiinä hän ei ainakaan sanonut muuta kuin yksinkertaisen totuuden ja\nhän esitti sen sangen huonosti. Oli todella kuin pimeän vankilan ovi\nolisi avautunut vapauden auringonpaisteeseen, vankilan, jossa hän luuli\nsaavansa viettää lopun ikänsä.\n\nHänelle tuli nyt kiire päästä yksinäisyyteen, tyynnyttämään levotonta\nmieltään ja suunnittelemaan yhtenäisesti, mitä hänen piti tehdä.\nMyös täytyi hänen neuvotella jonkun toisen kanssa asiasta. Hän\noli jo keksinyt tuon toisen. Sellaista matkaa varten tarvittiin\npurjehdustaitoinen mies, ja sellainen oli hänellä varsin lähellä\nJeremias Pittissä. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli neuvotella\nnuoren merikapteenin kanssa, jonka täytyi olla mukana, jos jutusta\ntulisi tosi. Koko sen päivän hän kulki levottomana vastasyntynyt toive\nsydämessään ja oli miltei sairas kärsimättömyydestä odottaessaan\nillan tuloa ja mahdollisuutta keskusteluun valitsemansa toverin\nkanssa. Seurauksena siitä oli, että Blood aikaisin sinä iltana oli\nsen paaluaitauksen sisäpuolella, joka ympäröi orjien savihökkeleitä\nja päällysmiehen valkoista rakennusta, ja hän sai tilaisuuden muiden\nhuomaamatta kuiskata pari sanaa Pittille.\n\n»Tule tänä yönä minun majaani, kun muut ovat nukkuneet. Minulla on\njotakin sanomista sinulle.»\n\nNuori mies tuijotti häneen. Bloodin merkitsevä äänenpaino herätti hänet\nsiitä sielullisesta välinpitämättömyydestä, johon hän viime aikoina\noli vajonnut raaistuttavan orjuuden väsyttämänä. Sitten hän nyökkäsi\nilmaisten siten ymmärtävänsä ja suostuvansa, ja he erosivat.\n\nKuuden kuukauden olo viljelyksillä Barbados-saarella oli aikaansaanut\nmiltei traagillisen muutoksen nuoressa merimiehessä. Hänen entinen\neloisa vilkkautensa oli kokonaan kadonnut. Hänen kasvonsa alkoivat\nolla ilmeettömät, hänen silmänsä synkät ja loistetta vailla ja hän\nliikkui vältellen ja salakähmäisesti kuin liiaksi piiskattu koira.\nHän oli kestänyt huonon ruoan ajan, äärimmäisen raskaan raadannan\nsokeriviljelyksillä armottomassa auringonpaisteessa, päällysmiehen\nruoskan iskut työn laimetessa ja kuolettavan eläimellisen elämän, johon\nhänet oli tuomittu. Mutta hinta, jonka hän eloonjäämisestään maksoi,\noli tuo tavallinen hinta. Hän oli vaarassa tulla eläimeksi, vajota\nniiden neekerien tasolle, jotka joskus ahersivat hänen rinnallaan.\nIhminen eli hänessä kuitenkin vielä, se ei vielä nukkunut, vaikka\nse oli jo turtunut epätoivon yltäkylläisyydestä, ja ihminen hänessä\npudisti pois turtuneisuutensa heti ja heräsi eloon kuultuaan Bloodin\nensimmäiset sanat, jotka hän sinä yönä hänelle puhui — heräsi ja itki.\n\n»Pako?» läähätti hän. »Hyvä Jumala!» Hän tarttui molemmin käsin\npäähänsä ja alkoi itkeä kuin lapsi.\n\n»Hiljaa! Rauhoitu, rauhoitu toki!» kehoitteli Blood kuiskaten,\nsäikähtäessään nuoren miehen nyyhkytyksiä. Hän meni Pittin viereen ja\nasetti tyynnyttävästi kätensä hänen hartioilleen. »Jumalan tähden,\nhillitse itsesi! Jos joku kuulee puheemme, niin saamme molemmat\nraippoja.»\n\nNiiden etujen joukossa, joita Blood nautti, oli muun muassa se, että\nhänellä oli oma maja käytettävänään. Siinä he nyt olivat kahden.\nMutta sen seinät olivat kokoonpannut ruo’oista, joiden väliin oli\nlaastittu ohuesti savea, ja sen ovi oli bamburuokoa, jonka läpi ääni\nkuului helposti. Vaikka paaluaita oli suljettu yöllä ja kaikki sen\nsisäpuolella nukkuivat, saattoi kuitenkin joku kuljeksiva päällysmies\nmennä läheltä ohi, ja äänien kuuluminen johtaisi ilmitulemiseen. Pitt\nkäsitti sen ja hillitsi mielenliikutuksensa.\n\nHe istuivat sen jälkeen aivan lähekkäin ja puhuivat kuiskaamalla toista\ntuntia, ja koko ajan tuli Pittin uinuva järjenjuoksu yhä terävämmäksi\ntoivon kovasimen hiomana. Heidän täytyi saada mukaansa uhkayritykseen\nainakin puoli tusinaa miehiä, mahdollisesti tusinakin, mutta ei\nenempää. Heidän täytyi valita parhaat niistä eloonjääneistä Monmouthin\nmiehistä, jotka eversti Bishop oli ostanut. Sellaiset miehet, jotka\ntunsivat merielämää, olivat kipeimmin tarpeen.\n\nMutta sellaisia tässä onnettomassa joukossa oli vain kaksi, eikä\nheidänkään taitonsa ollut erittäin suuri. He olivat Hagthorpe, joka oli\npalvellut kuninkaallisessa laivastossa, ja Nikolas Dyke, joka oli ollut\naliupseerina edellisen kuninkaan aikana — sekä eräs kolmas nimeltä\nOgle, joka oli ollut tykkimiehenä.\n\nEnnen kuin he erosivat, he sopivat siitä, että Pitt alkaisi näiden\nkolmen kanssa keskustelut ja jatkaisi sitten värväystään kuuden tai\nkahdeksan muun miehen suhteen. Hänen piti noudattaa äärimmäistä\nvarovaisuutta, tutkia huolellisesti kukin mies ennen kuin ilmaisi\nhänelle mitään ja silloinkin välttyä ilmaisemasta niin paljoa, että\npetos saattaisi tehdä tyhjäksi yrityksen, joka vielä oli järjestettävä\nyksityiskohtaisesti. Työskennellessään viljelyksillä saisi Pitt yllin\nkyllin tilaisuutta levitellä tietoa asiasta orjatovereilleen.\n\n»Varovaisuutta ennen kaikkea», oli Bloodin viimeinen huomautus heidän\nerotessaan. »'Kiiruhda hitaasti’, kuten roomalaiset sanoivat, ja muista\nettä jos erehdyt, niin hävität kaikki mahdollisuudet, sillä sinä olet\nainoa purjehdusta tunteva meidän joukossamme ja ilman sinua ei ole\nmitään pelastusta.»\n\nPitt rauhoitti häntä ja livahti takaisin omaan majaansa, oljille, jotka\nolivat hänen vuoteenaan.\n\nTullessaan seuraavana aamuna satamaan tapasi Blood tohtori Whackerin\nmitä anteliaimmalla tuulella. Nukuttuaan asian päälle tämä oli nyt\nvalmis lainaamaan tuomitulle aina kolmeenkymmeneen puntaan saakka,\njolla summalla hän pystyisi hankkimaan itselleen sellaisen veneen, että\npääsisi sillä pakenemaan Barbados-saarelta.\n\nBlood kiitti asianmukaisesti antamatta tohtorin aavistaakaan, että hän\nselvästi näki todellisen syyn hänen anteliaisuuteensa.\n\n»Minä en halua rahoja, vaan itse veneen», sanoi hän. »Sillä\nkukapa myisi minulle veneen, josta teosta hän joutuisi kärsimään\nkuvernööri Steedin määräämän rangaistuksen. Olette kai lukenut hänen\njulistuksensa?»\n\nTohtori Whackerin kasvot synkistyivät. Miettiväisenä hän raapi\nleukaansa. »Niin, olen lukenut sen. Minä en uskalla hankkia teille\nvenettä. Se tulisi varmasti ilmi. Se täytyy jättää. Ja rangaistus on\nkaksisataa puntaa sakkoa paitsi vankeutta. Se veisi minut turmioon.\nYmmärrättehän sen?»\n\nBloodin hyvät toiveet alkoivat häipyä ja epätoivo kuvastui hänen\nkasvoillaan.\n\n»Mutta sittenhän ei olekaan mitään tehtävissä», änkytti hän.\n\n»Ei, ei, eivät asiat niin hullusti ole.» Tohtori Whacker hymyili hieman\njäykästi. »Olen ajatellut asiaa. Teidän täytyy pitää huolta siitä, että\nse mies, joka myy teille veneen, lähtee kanssanne — niin ettei hän ole\ntäällä vastailemassa kyselyihin perästäpäin.»\n\n»Mutta kuka muu täältä lähtisi kuin sellainen, joka on samanlaisessa\nasemassa kuin minäkin? Mitä minä en voi, sitä eivät hekään voi.»\n\n»Saarella on muitakin pidätettyjä kuin orjia. Täällä on monta\nvelkojensa vuoksi ja he olisivat erinomaisen iloisia saadessaan\nlevittää siipensä ja lentää täältä pois. Täällä on esimerkiksi eräs\nNuttall, joka työskentelee laivaveistämöllä ja joka, mikäli tiedän,\ntervehtisi ilolla sellaista mahdollisuutta, jonka te voitte hänelle\ntarjota.»\n\n»Mutta miten velallinen saisi rahaa ostaakseen veneen? Siitä nousisi\nvarmaan kysymys.»\n\n»Varmaankin. Mutta jos järjestätte asian ovelasti, niin olette kaikki\njo poissa täältä, kun sitä ruvetaan kyselemään.»\n\nBlood nyökkäsi. Tohtori asetti kätensä hänen olkapäälleen ja teki\nselkoa suunnitelmastaan. »Saatte rahat minulta heti. Kun olette saanut\nne, on teidän unohdettava, että minä olen ne antanut. Teillä on ystäviä\nEnglannissa — sanokaamme omaisia — jotka ovat lähettäneet ne teille\njonkun potilaanne välityksellä, jonka nimeä te kunnian miehenä ette\nmillään ehdolla suostu ilmaisemaan, jotta hän ei joutuisi selkkauksiin\nvuoksenne. Niin on teidän vastattava, jos kysymyksiä alkaa sataa.»\n\nHän pysähtyi katsoen tiukasti Bloodiin. Blood nyökkäsi. Tohtori jatkoi\nkeventynein mielin. »Mutta mitään kysymyksiä ei tehdä, jos vain\nmenettelette huolellisesti hommissanne. Teidän täytyy keskustella\nasiasta Nuttallin kanssa. Otatte hänet yhdeksi osanottajaksi yritykseen\n— laivanrakentajan luulisi mielestäni olevan sangen hyödyllinen jäsen\nteidän miehistössänne. Kehoitatte häntä keksimään sopivan veneen, jonka\nomistaja on taipuvainen myymään sen. Pankaa sitten kaikki kuntoon\nlähtöä varten ennen kuin kauppa on tehty, niin että teidän pakonne\ntapahtuu heti sen tehtyänne, ennen kuin välttämättömät kyselyt alkavat.\nKäsitättekö?»\n\nBlood käsitti hänet niin hyvin, että hän tunnin kuluessa sai käsiinsä\nNuttallin ja havaitsi miehen olevan valmis uhkayritykseen niinkuin\ntohtori Whacker oli ennustanut. Kun hän erosi laivanrakentajasta,\nolivat he sopineet siitä, että Nuttall hankkisi käsiinsä sopivan veneen\nja Blood antaisi sitten heti rahat.\n\nVeneen etsintään meni enemmän aikaa kuin Blood oli arvellut ja hän\nodotti tietoa siitä piilottaen rahat vaatteittensa alle. Mutta kolmen\nviikon kuluttua ilmoitti Nuttall, jonka Blood nyt tapasi miltei joka\npäivä, että hän oli löytänyt sopivan aluksen ja että sen omistaja\noli halukas myymään sen kahdestakymmenestä punnasta. Samana iltana,\nkaukana ihmisten näkyviltä meren rannalla antoi Peter Blood rahat\nuudelle liittolaiselleen ja Nuttall lähti, saatuaan määräyksen tehdä\nlopullinen kauppa myöhään seuraavan päivän illalla. Hänen piti tuoda\nvene satamaan, missä Bloodin ja hänen seuralaistensa piti yhtyä häneen\nja lähteä matkaan.\n\nKaikki oli valmista. Vajaan, josta kaikki sairaat olivat jo päässeet\npois ja joka sen jälkeen oli ollut tyhjänä, oli Nuttall piilottanut\ntarvittavat ruokavarat, leipää, juustoa, vesitynnyrin ja muutamia\npulloja kanariviiniä, kompassin, pitkän köyden, tervakankaan,\npuolentunnin aikalasin, vähän kirvesmiehen työaseita, lyhdyn ja\nkynttilöitä. Paaluaitauksessa oli myös kaikki järjestyksessä.\n\nHagthorpe, Dyke ja Ogle olivat suostuneet lähtemään uhkapeliin ja\nkahdeksan muuta oli varovaisesti menetellen saatu mukaan. Pittin\nmajassa, jossa hän asui viiden muun kapinasta tuomitun kanssa, jotka\nkaikki olivat valmiit yrittämään vapauteen, oli valmistettu tikapuut,\njoilla heidän piti päästä aitauksen yli ja sitä tietä satamaan.\n\nIlmitulemisen vaara oli vältettävä siten, että he toimivat äärimmäisen\nääneti. Mihinkään suurempiin varovaisuustoimenpiteisiin ei vankien\nsuhteen ollut ryhdytty paitsi että heidät kaikki lukittiin yöksi\npaaluaitauksen sisään. Mitäpä toiveita saattoikaan olla sillä,\njoka oli kyllin ajattelematon piiloutuakseen saaren metsiin?\nPääasiallinen ilmitulemisen vaara koitui niiden puolelta, jotka jäivät\naitaukseen edelleen. Heidän vuokseen täytyi kulkea äänettömästi ja\nvarovaisesti. Päivä, josta piti tulla kahden toista uskalikon viimeinen\nBarbados-saarella, oli toivon ja levottomuuden päivä sekä heille että\nmyös Nuttallille kaupungissa.\n\nAuringonlaskun aikaan, kun Peter Blood oli pitänyt huolta siitä, että\nNuttall oli maksanut veneen ja tuonut sen satamaan kiinnitettäväksi\nedeltäpäin määrättyyn paikkaan, hän tuli hitaasti kävellen aitausta\nkohti juuri kun orjia tuotiin viljelyksiltä kotiin. Hän väistyi syrjään\nantaakseen heidän kulkea ohitseen ja paitsi silmissä välähtävää toivon\nkipinää ei hän puhunut heille sanaakaan. Hän meni aitauksen sisään\nheidän jäljessään, ja kun he hajaantuivat kukin omille majoilleen, näki\nhän eversti Bishopin keskustelevan Kentin, päällysmiehen kanssa. Pari\nseisoi niiden paalujen luona, jotka olivat pystytetyt keskelle vihreää\nkenttää ja joiden ääressä rangaistiin kurittomia vankeja.\n\nKun hän tuli lähemmäksi, kääntyi Bishop ja katsoi häntä otsa rypyssä.\n\n»Missä te olette ollut niin kauan?» jylisi hän, ja vaikka uhkaava\nsävy oli vallan tavallinen everstin äänessä, sykähti Bloodin sydän\nepäluuloisesti.\n\n»Olen ollut työssä kaupungissa», vastasi hän. »Rouva Patchilla on kuume\nja herra Dekker on nyrjäyttänyt nilkkansa.»\n\n»Lähetin hakemaan teitä Dekkeriltä, mutta ette ollut siellä. Te alatte\nlorvailla, hieno herra. Meidän täytynee ruveta opettamaan teitä\nnopeammaksi jonakin päivänä, ellette heitä laiskottelemista ja käytä\noikein niitä vapauksia, mitä teille on suotu. Oletteko unohtanut, että\nolette rangaistusvanki?»\n\n»Minulle ei ole annettu siihen tilaisuutta», vastasi Blood, joka ei\nkoskaan voinut oppia hillitsemään kieltään.\n\n»Jumalauta! Käyttäydyttekö hävyttömästi minua kohtaan?»\n\nMuistaen äkkiä miten tärkeät asiat olivat kyseessä, ja älyten, että\nympärillä olevissa majoissa moni hätääntynyt korva kuun teli heitä,\nkävi Blood nöyräksi.\n\n»En ole hävytön, sir. Minä... minä... olen pahoillani että minua täytyi\netsiä...»\n\n»Vai niin, tulette kohta olemaan vielä enemmän pahoillanne. Kuvernööri\non saanut vaikean leinikohtauksen ja kiljuu kuin haavoittunut hevonen,\neikä teitä löydy mistään. Heti matkaan, mies, ja kiireesti kuvernöörin\ntalolle! Vakuutan teille, että teitä odotetaan. Parasta lainata hänelle\nhevonen, Kent, muutoin se tolvana viipyy matkalla koko yön.»\n\nHänet ajettiin menemään, tukahtumaisillaan vastahakoisuudesta, jota\nhän ei kuitenkaan tohtinut näyttää. Tämä oli onneton juttu, mutta se\nsaattoi vielä korjaantua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puoliyön\naikaan ja siihen mennessä hän joutuisi helposti takaisin.\n\nHän nousi Kentin tuoman hevosen selkään aikoen lähteä.\n\n»Miten pääsen takaisin aitaukseen palatessani, sir?» hän kysyi\nlähtiessään.\n\n»Te ette tule ensinkään takaisin», vastasi Bishop. »Kun olette\ntoimittanut tehtävänne kuvernöörin talossa, niin siellä kyllä löytävät\njonkin koirankopin, jossa voitte maata huomiseen.»\n\nPeter Bloodin sydän vavahti.\n\n»Mutta...», alkoi hän.\n\n»Mars matkaan, sanon minä», tiuskaisi Bishop. »Vai aiot sinä lörpötellä\nkanssani pimeään saakka. Hänen ylhäisyytensä odottaa.» Ja hän löi\nruokokepillään hevosta lautasille niin raa'asti, että hevonen hypähti\neteenpäin ja oli vähällä paiskata Bloodin selästään.\n\nPeter Blood lähti, mieli aivan epätoivon partaalla. Ja syytä oli\nyllin kyllin. Paon siirtäminen ainakin huomeniltaan saakka kävi\nnyt välttämättömäksi ja sen siirtäminen tiesi sitä, että Nuttallin\nedesottamukset tulisivat ilmi ja että ruvettaisiin tekemään kysymyksiä,\njoihin hänen oli sangen vaikeata vastata. Peter Blood aikoi yön\npimeydessä hiipiä takaisin paaluaitaukselle tehtyään työnsä kuvernöörin\ntalossa ja aitauksen ulkopuolelta ilmaista läsnäolonsa Pittille ja\nmuille tovereilleen ja siten yhdyttyään heidän kanssaan he olisivat\nsaattaneet vielä samana yönä viedä perille tuumansa. Mutta tässä hän\nei ollut ottanut laskelmiinsa kuvernööriä, jonka hän tapasi todella\nvaikeassa kihdissä ja miltei yhtä vaikeassa kiukunpuuskassa, joka\njohtui lääkärin viipymisestä.\n\nTohtori hoiti häntä yhtä mittaa yli puoliyön, kunnes vihdoin sai\nhelpotetuksi hänen vaivojaan pienellä suoneniskennällä. Sitten hän\naikoi lähteä. Mutta kuvernööri ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä.\nBloodin täytyi nukkua hänen omassa huoneessaan ollakseen tarpeen tullen\nsaatavissa.\n\nOli kuin kohtalo olisi leikitellyt hänen kanssaan. Ainakin tänä yönä\ntäytyi pakoyrityksen jäädä tekemättä.\n\nPeter Bloodin onnistui vasta aamutunneilla päästä väliaikaisesti\nlähtemään kuvernöörin talosta ja silloinkin sillä verukkeella,\nettä hänen täytyi itse noutaa apteekista ne lääkkeet, joita hän\nvälttämättömästi tarvitsi.\n\nSillä tekosyyllä hän vaelsi heräävään kaupunkiin ja meni suoraa päätä\nNuttallin luo, jonka hän tapasi äärimmäisen kauhun vallassa. Onneton\nvelkamies, joka oli valvonut koko yön, arveli että kaikki oli tullut\nilmi ja että hän oli perikadon partaalla.\n\nPeter Blood koetti rauhoittaa häntä.\n\n»Huomenillalla yritämme uudelleen», vakuutti hän suuremmalla\nvarmuudella kuin itsekään tunsi, »vaikka minun pitäisi iskeä kuvernööri\nkuiville. Olkaa valmiina huomenillalla.»\n\n»Mutta jos sillä aikaa tullaan tekemään kysymyksiä?» voivotteli\nNuttall. Hän oli laiha, kalpea ja kaitakasvoinen mies, joka räpytteli\nalinomaa heikkoja silmiään.\n\n»Vastatkaa niin hyvin kuin voitte. Käyttäkää järkeänne, mies. En voi\nviipyä kauempaa.»\n\nTunnin kuluttua Bloodin lähdön jälkeen tuli eräs valtion virkamies\nNuttallin kurjaan asuntoon. Veneen myyjä oli — kuten laki vaati\nkapinavankien tulon jälkeen — asianmukaisesti ilmoittanut kaupasta\nministeriöön, jotta se saisi nostaa sen kymmenen punnan vakuuden,\njohon jokaisen veneenomistajan täytyi sitoutua. Ministeriön virkamies\nsiirsi vakuuden nostamisen siksi kun se oli saanut vahvistuksen kaupan\ntapahtumisesta.\n\n»Meille on ilmoitettu, että te olette ostanut veneen herra Robert\nForrellilta», sanoi virkamies.\n\n»Niin on asian laita», vastasi Nuttall, joka arveli, että nyt oli\ntullut hänen loppunsa.\n\n»Teillä ei näy olevan mitään kiirettä ilmoittaa siitä ministeriöön?»\nVirkamiehessä oli asianmukaista virallista koppavuutta. Nuttallin\nheikot silmät räpyttivät kaksinkertaisella voimalla.\n\n»Ilmoittaa?»\n\n»Tiedättehän, mitä laki määrää siinä suhteessa.»\n\n»Minä... minä en tiedä sitä, jos suvaitsette.»\n\n»Mutta sehän on siinä julistuksessa, joka julkaistiin viime\ntammikuussa.»\n\n»Minä — minä en osaa lukea, sir. Minä en tiennyt sitä.»\n\n»Vai niin!» virkamies kerrassaan musersi hänet ylenkatseellaan. »No\nnyt sen tiedätte. Pitäkää huolta siitä, että ennen puoltapäivää olette\nvirastossa ja tuotte sen kymmenen punnan vakuuden, jonka olette\nvelvollinen suorittamaan.»\n\nKopea virkamies lähti jättäen Nuttallin kylpemään kylmässä hiessä,\nhuolimatta ilman kuumuudesta. Hän oli kiitollinen virkamiehelle siitä,\nettä tämä oli jättänyt tekemättä sen kysymyksen, jota hän enimmän oli\npelännyt, nimittäin kysymyksen, mistä velkasakkoaan suorittava mies\nsaattoi saada niin paljon rahaa, että pystyi ostamaan veneen. Mutta hän\ntiesi myös, että se oli tapahtunut vain väliaikaisesti. Sekin kysymys\ntulisi varmasti kohta, ja silloin olisi hänellä helvetti edessään. Hän\nkirosi sen hetken, jolloin oli ollut kyllin hölmö kuunnellakseen, mitä\nPeter Blood lörpötteli pakoretkestä. Hän arveli olevan hyvin luultavaa,\nettä koko juttu tulisi ilmi ja hänet arvatenkin hirtettäisiin tai\nainakin merkittäisiin polttoraudalla ja sitten myytäisiin orjaksi\nkuten muutkin kirotut kapinavangit, joiden kanssa hän hulluudessaan\noli liittoutunut. Jos hänellä vain olisi ollut kymmenen puntaa\ntuota kirottua vakuutta varten, jota hän ei ollut ensinkään ottanut\nlaskelmiinsa, niin olihan mahdollista, että asia olisi voitu suorittaa\näkkiä ja tiedustelut olisivat siirtyneet tuonnemmaksi. Kun ei kerran\näskeinen virkamies ollut huomannut, että hän oli velkasakon suorittaja,\nniin se saattoi ehkä jäädä muiltakin virastossa olevilta huomaamatta\npäiväksi tai pariksi ja siinä ajassa hän ennättäisi toivottavasti jo\nheidän ulottuvillaan. Mutta mitä oli tehtävä siihen mennessä? Sillä\nrahat täytyi hankkia ennen puoltapäivää.\n\nNuttall sieppasi lakkinsa ja lähti hakemaan Peter Bloodia. Mutta\nmistä hän löytäisi hänet? Kulkiessaan umpimähkään sinne tänne\nepäsäännöllisiä, kiveämättömiä katuja hän rohkeni kysyä yhdeltä\nja toiselta, olivatko he ehkä nähneet Peter Bloodia sinä aamuna.\nHän oli olevinaan sairas, ja todellakin hänen ulkomuotonsa vastasi\nhänen valhettaan. Ei kukaan voinut häntä neuvoa, ja koska Blood ei\nollut kertonut hänelle mitään Whackerin osuudesta asiassa, niin hän\nkulki onnettomassa tietämättömyydessään sen ainoan miehen oven ohi\nBridgetownissa, joka innolla olisi auttanut häntä pääsemään pälkähästä.\nVihdoin hän päätti lähteä eversti Bishopin viljelyksille. Arvatenkin\nBlood oli siellä. Ehei, niin hän saattoi ehkä tavata Pittin ja pyytää\nhäntä ilmoittamaan asiasta Bloodille. Hän oli tutustunut Pittiin ja\ntiesi että Pitt oli mukana yrityksessä. Hänen täytyi yhä etsiä Bloodia\nsairasasioiden vuoksi.\n\nSamaan aikaan kun hän lähti kiipeämään kaupungin pohjoispuolella olevia\nmäkiä tuntematta ahdistuksessaan yltyvää kuumuutta, oli Blood lähdössä\nkuvernöörin talosta saatuaan sen verran lievitetyksi kuvernöörin\ntuskia, että sai luvan poistua. Ratsain kun oli, olisi hän, ellei häntä\nodottamatta olisi pidätetty matkalla, ehtinyt paaluaitaukselle ennen\nNuttallia, ja silloin olisi moni onnettomuus jäänyt tapahtumatta.\nOdottamattoman keskeytyksen hänen matkalleen aiheutti neiti Arabella\nBishop. He tapasivat toisensa kuvernöörin talon loisteliaan puutarhan\nportilla ja neiti Bishop, joka hänkin oli ratsain, hämmästyi nähdessään\nPeter Bloodin hevosen selässä. Peter Blood sattui olemaan hyvällä\ntuulella. Se seikka, että kuvernöörin terveydentila oli niin paljon\nparantunut, että se salli Bloodin päästä hetkeksi vapaaksi, oli\nriittänyt poistamaan sen mielenmasennuksen, joka häntä oli painanut\nhänen työskennellessään viimeiset kaksitoista tuntia. Iloissaan hypähti\nhänen mielensä elohopea korkeammalle kuin olosuhteet sillä hetkellä\noikeastaan sallivat. Hänellä oli taipumusta optimismiin. Se mikä ei\nollut onnistunut viime yönä, onnistuisi varmaankin tänä yönä. Mitä\nmerkitsi yhtäkaikki yksi päivä! Ministeristön virasto saattoi olla\nharmillinen, mutta vain muutama tunti vielä, sitten he kyllä olisivat\nkaukana sen ulottuvilta.\n\nHänen iloinen toiveikkuutensa oli hänen ensimmäinen onnettomuutensa.\nToinen oli se, että neiti Bishop sattui olemaan yhtä hyvällä tuulella\nkuin hänkin ja että hän ei enää kantanut kaunaa Bloodia kohtaan. Nämä\nmolemmat asiat aikaansaivat yhdessä sen viivytyksen, jonka seuraukset\nolivat niin valitettavat.\n\n»Hyvää huomenta, sir», huusi neiti Bishop iloisesti. »Siitä on jo kohta\nkuukausi, kun viimeksi näin teidät.»\n\n»Yksikolmatta päivää tunnilleen», vastasi Blood. »Olen pitänyt lukua\nniistä.»\n\n»Vakuutan, että aloin jo uskoa, että olitte kuollut.»\n\n»Kukista olen kiitollisuuden velassa teille.»\n\n»Kukista?»\n\n»Haudalleni», selitti Blood.\n\n»Täytyykö teidän aina olla ivallinen?» ihmetteli tyttö ja katsoi\nhäneen vakavana muistaessaan, että juuri Peter Bloodin iva oli viime\nkerrallakin karkottanut hänet suuttuneena pois.\n\n»Ihmisen täytyy välistä nauraa itselleen tai tulla hulluksi», vastasi\nBlood. »Harvat älyävät sitä. Sen vuoksi on maailmassa niin paljon\nhulluja.»\n\n»Itsellenne voitte nauraa niin paljon kuin haluatte, sir, mutta välistä\nminusta tuntuu kuin nauraisitte minulle, ja se ei ole kauniisti tehty.»\n\n»Siinä olette totisesti väärässä. Nauran ainoastaan koomilliselle, ja\nte ette ole vähääkään koomillinen.»\n\n»Mitä minä sitten olen?» kysyi tyttö nauraen.\n\nBlood katseli häntä hetken. Tyttö näytti niin kauniilta ja\nraikkaalta, niin naiselliselta ja kuitenkin niin rehdin suoralta ja\nujostelemattomalta.\n\n»Te olette», sanoi Blood, »sen miehen veljentytär, jonka orja minä\nolen.» Mutta hän puhui keveästi, niin keveästi, että tyttö rohkeni\nväittää vastaan.\n\n»Ei, sir, se on vain vastauksen kiertelemistä. Teidän täytyy vastata\nminulle totuudenmukaisesti tänä aamuna.»\n\n»Totuudenmukaisesti? Teille vastaaminen on muutenkin vaivalloista. Ja\nvielä totuudenmukaisesti! No niin, minä sanoisin, että se ihminen voi\nsanoa itseään onnelliseksi, joka saa pitää teitä ystävänään.» Hänen\naikomuksensa oli lisätä vielä hieman. Mutta hän jätti sen sanomatta.\n\n»Se oli erinomaisen ystävällistä», sanoi Arabella. »Teillä on hyvä maku\nkohteliaisuuksissanne, herra Blood. Joku toinen teidän sijassanne...»\n\n»No tottavie, ettekö luule minun tietävän, mitä joku toinen sanoisi.\nLuuletteko, etten tunne ihmisiä ensinkään?»\n\n»Välistä luulen, että tunnette ja välistä taas luulen, että ette\ntunne ensinkään. Ainakaan ette tunne naisia. Esimerkiksi tuossa\nespanjalaisasiassa.»\n\n»Ettekö koskaan aio unohtaa sitä?»\n\n»En koskaan.»\n\n»Sääli teidän muistianne. Eikö minussa sitten ole mitään hyvää, koska\naina vain jankutatte tuota samaa?»\n\n»Oh, paljonkin.»\n\n»Esimerkiksi, no?» Hän oli miltei kiihkeä.\n\n»Te puhutte loistavasti espanjan kieltä.»\n\n»Siinäkö kaikki?» Mies, tunsi pettyneensä.\n\n»Missä olette sitä oppinut? Oletteko ollut Espanjassa?»\n\n»Olen. Olin kaksi vuotta espanjalaisessa vankilassa?»\n\n»Vankilassa?» Tytön äänessä oli epäluuloa, ja siihen ei Bloodilla ollut\nhalua jättää häntä.\n\n»Sotavankina», selitti hän. »Jouduin vangiksi taistellessani\nranskalaisten riveissä.»\n\n»Mutta tehän olette lääkäri», huudahti Arabella.\n\n»Vain huvin vuoksi, arvelen. Ammatiltani olen oikeastaan sotilas — sitä\nammattia ainakin harjoitin kymmenisen vuotta. Se ei tuottanut minulle\npaljoa, mutta menestyin siinä paremmin kuin lääkärinä, joka toimi,\nkuten tietänette, teki minusta orjan. Minä luulenkin, että meidän\nHerrallemme on tappaminen otollisempaa kuin parantaminen. Niin on\nvarmastikin asian laita.»\n\n»Mutta miten jouduitte sotilaaksi ja lisäksi Ranskan palvelukseen?»\n\n»Olen irlantilainen, nähkääs, ja opiskelin lääketiedettä. Sen vuoksi\n— mehän olemme niin kummallisia ihmisiä. Mutta se on pitkä juttu, ja\neversti odottaa minua palaavaksi.»\n\nTyttö ei ollut niin petettävissä. Jos Blood tahtoi odottaa hetkisen,\nniin he saattaisivat ratsastaa takaisin yhdessä. Hän oli tullut vain\nsetänsä pyynnöstä kysymään, miten kuvernöörin terveyden laita oli.\n\nNiinpä Blood odotti ja he ratsastivat yhdessä takaisin eversti Bishopin\ntalolle. He ratsastivat hyvin verkalleen käyden, ja muutamat ihmiset,\njotka tulivat heitä vastaan, ihmettelivät nähdessään lääkäriorjan\nniin tuttavallisissa väleissä omistajansa veljentyttären kanssa.\nYksi ja toinen lupasi vihjata siitä everstille. Mutta molemmat\nratsastajat unohtivat kaiken muun koko maailmassa sinä aamuna. Blood\nkertoi elämästään aikaisempina rajuina vuosinaan ja viimeksi hän\nselitti tarkemmin kuin ennen vangiksi joutumisensa ja oikeudenkäynnin\nTauntonissa.\n\nKertomus loppui juuri kun he saapuivat everstin oven eteen.\nHe laskeutuivat satulasta ja Peter Blood jätti hevosensa\nneekeripalvelijalle, joka ilmoitti, että eversti ei ollut kotona.\n\nSitten he vielä viipyivät hetken. Arabella pidätti Bloodia.\n\n»Olen pahoillani, herra Blood», sanoi hän, »kun en aikaisemmin ole\ntiennyt sitä.» Ja hänen kirkkaat silmänsä saivat epäilyttävän kostean\nkiillon. Ystävällisen pakottavasti hän ojensi kätensä Bloodille.\n\n»Mitäpä eroa siinä olisi ollut?» kysyi Blood.\n\n»Aika paljon, luulen. Kohtalo on kolhinut teitä sangen kovasti.»\n\n»Oh, mitäpä...» Blood pysähtyi. Hänen tarkkaavat siniset silmänsä\nkatsoivat hetken aikaa tyttöä suoraan kasvoihin. »Se olisi voinut olla\npahempaakin», sanoi hän niin merkitsevästi, että väri tytön poskilla\ntummeni ja hänen silmäluomensa painuivat alas.\n\nPeter Blood kumartui suutelemaan tytön kättä ennen kuin laski sen irti,\neikä tyttö kieltänyt häntä. Sitten Blood kääntyi ja lähti astelemaan\npuolen mailin päässä olevaa paaluaitausta kohti. Hän vei mukanaan\nmuiston punastuvasta ja oudon ujostelevasta Arabella Bishopista. Hän\nunohti tuona lyhyenä hetkenä, että hän oli kapinavanki. Kymmenen vuoden\norjuus edessään hän unohti, että oli valmistellut pakoyritystä, jonka\npiti tapahtua seuraavana yönä, ja unohti myös sen ilmitulemisen vaaran,\njoka seurauksena kuvernöörin leinistä nyt uhkasi häntä.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku\n\nMERIROSVOJA\n\n\nHerra James Nuttall piti kiirettä välittämättä vähääkään kuumuudesta\njuostessaan Bridgetownista eversti Bishopin viljelyksille, ja\nsoveliaammin rakennettua miestä ei voinut ajatellakaan kuumassa\nilmanalassa juoksijaksi kuin James Nuttall oli laihoine ruumiineen ja\npitkine lihaksettamme säärineen.\n\nHän oli niin kuihtunut, että oli vaikea uskoa, että hänessä oli mitään\nnesteitä jäljellä, vaikka niitähän hänessä täytyi olla, koska hän\nhikoili aivan suunnattomasti saapuessaan aitaukselle.\n\nPortilla hän oli törmätä yhteen päällysmies Kentin kanssa, otuksen,\njoka oli paksu, matalajalkainen raakalainen ja jolla oli herkulesmaiset\nkäsivarret ja leuka kuin verikoiralla.\n\n»Etsin tohtori Bloodia», sanoi hän läähättäen.\n\n»Kylläpä teillä on kiire», murisi Kent. »Mikä piru nyt on hätänä.\nKaksoset, vai?»\n\n»Oh, ei, ei. Minä en ote naimisissa, sir. Se koskee serkkuani.»\n\n»Mikä sillä on?»\n\n»Hän on sairastunut, sir.» Nuttall valehteli sen viittauksen mukaan,\njonka Kent itse oli hänelle antanut.\n\n»Tuolla on hänen majansa», Kent viittasi huolettomasti peukalollaan.\n»Ellei hän ole siellä, niin hän on jossakin muualla.» Ja hän lähti. Hän\noli äreä, vastenmielinen karhu, valmiimpi ruoskan kuin kielen käyttöön.\n\nNuttall oli hyvillään, kun hän meni, ja pani merkille vielä\nsuunnankin, jonne hän katosi. Sitten hän syöksyi aitaukseen, jossa\nhän pettymyksekseen totesi, että Blood ei ollut siellä. Järkevä mies\nolisi istuutunut odottamaan tietäen, että se oli varmin ja nopein\nkeino lopultakin tavata tohtori. Mutta Nuttallilla ei nyt ollut\njärkeä. Hän kiiruhti jälleen ulos aitauksesta, mietti hetken mihin\nsuuntaan lähtisi ja päätti vihdoin lähteä johonkin sellaiseen suuntaan,\njohon ei ainakaan Kent ollut mennyt. Hän pyyhälsi auringon paahtaman\nruohokentän poikki sokeri-istutuksia kohti, jotka muistuttivat\nvankkaa kullankeltaista varustusta kesäkuisen auringon häikäisevässä\nloisteessa. Käytävät erottivat toisistaan valtavat kellankypsät\nsokeriruokoryhmät. Erään sellaisen päässä hän näki muutamia orjia\ntyöskentelemässä. Nuttall astui käytävälle ja juoksi heidän luokseen.\nHe katsahtivat häneen tylsästi, kun hän meni heidän ohitseen. Pitt ei\nollut heidän joukossaan, mutta hän ei tohtinut kysyä häntä. Hän jatkoi\netsiskelyään kokonaisen tunnin juosten toiselta käytävältä toiselle.\nKerran eräs päällysmies huusi hänelle tahtoen tietää, millä asioilla\nhän liikkui. Hän vastasi hakevansa tohtori Bloodia. Hänen serkkunsa oli\nsairastunut. Päällysmies käski hänen mennä helvettiin tai ainakin pois\nistutuksilta, Blood ei ollut siellä. Jos hän yleensä oli jossakin, niin\nhän oli majassaan aitauksen sisällä.\n\nNuttall jatkoi matkaansa aikoen lähteä pois. Mutta hän lähtikin väärään\nsuuntaan. Hän lähti sille puolelle viljelyksiä, joka oli kauimpana\naitauksesta, tiheää metsää kohti, joka reunusti sokeriviljelyksiä.\nPäällysmies oli joko liian ylenkatseellinen tai liian laiska\ntukahduttavassa kuumuudessa viitsiäkseen oikaista Nuttallin erehdystä.\n\nNuttall meni summassa toiseen päähän käytävää ja pyörsi sitten\nnurkkauksen ympäri, ja siinä hän tapasi Pittin, lapio kädessä ja yksin\nhoivaamassa jotakin kastelukanavan tapaista. Pari puuvillaisia, väljiä\nja risaisia housuja peitti hänet vyötäisiltä polviin asti. Niiden\nlisäksi hänellä ei ollut mitään muita verhoja kuin leveälierinen\noljista punottu hattu, joka suojeli tropiikin hehkuvalta auringolta.\nPittin nähdessään Nuttall kiitti ääneen Luojaansa. Pitt tuijotti\nhäneen, ja laivanrakentaja ilmoitti surullisen uutisensa vielä\nsurullisemmalla äänellä. Summa siitä oli, että hänen täytyi saada\nBloodilta kymmenen puntaa vielä samana aamuna, sillä muutoin he\nolisivat kaikki hukassa. Ja kaiken, mitä hän sai palkakseen tuskastaan\nja hikoilemisestaan, oli kirous Jeremias Pittin huulilta.\n\n»Kirottu hullu», sanoi orja. »Jos kerran etsit Bloodia, niin miksi\ntuhlaat aikaasi täällä.»\n\n»En löydä häntä mistään», valitti Nuttall. Hän oli suutuksissaan huonon\nvastaanoton vuoksi, mutta unohti, että toisen hermot olivat kurjassa\nkunnossa tuskassa valvotun yön ja epätoivoisen aamun vuoksi. »Luulin\nettä sinä...»\n\n»Luulit kai, että minä voisin heittää lapioni tähän ja lähteä etsimään\nhäntä sinun puolestasi? Niinkö sinä luulit? Hyvä Jumala, että\nmeidän elämämme täytyy olla riippuvainen tuollaisesta pöllöpäästä.\nTuhlatessasi täällä aikaa kuluvat tunnit! Ja jos joku päällysmies\nnäkisi sinut täällä puhuttelemassa minua, niin miten selittäisit sen?»\n\nHetken seisoi Nuttall ääneti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan\nsellaisen kiittämättömyyden vuoksi. Sitten hän räjähti.\n\n»Kunpa taivas olisi suonut, etten koskaan olisi joutunut tekemisiin\ntämän asian kanssa. Ei koskaan. Minä toivoisin...»\n\nSe mitä hän toivoi, jäi ainaiseksi salaisuudeksi, sillä\nsokeriruokoryhmän takaa tuli suurikokoinen mies keltaisessa\ntaftipuvussa ja hänen kintereillään kaksi puuvillahousuihin\npukeutunutta neekeriä, joilla oli piiskat kädessä.\n\nHän oli vain kymmenen jalan päässä, mutta pehmeässä maassa ei hänen\naskeleitaan kuulunut.\n\nHerra Nuttall vilkaisi hurjana ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja\nsyöksyi sitten päätä pahkaa metsää kohti, tehden siten tyhmimmän ja\nepäilyttävimmän teon, minkä hän niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Pitt\nvoihki ja huokaili seisoessaan yhä lapioonsa nojaten.\n\n»Hei siellä, seis!» karjui eversti Bishop pakenevalle ja lisäsi sitten\nkauheita uhkauksia, joihin hän sirotteli erinäisiä kaunopuheisia\nrivouksia.\n\nMutta pakenija jatkoi matkaansa eikä edes katsahtanutkaan taakseen.\nHänelle jäi ainoaksi toivoksi se, ettei eversti Bishop ollut ehtinyt\nnähdä hänen kasvojaan, sillä eversti Bishopin voima ja vaikutusvalta\nriittivät hyvinkin hirttämään jokaisen, joka hänen mielestään oli\nliikaa maan päällä.\n\nVasta sitten kun karkulainen oli kadonnut pensaikkoon, tointui\nviljelystenomistaja niin paljon vihaisesta hämmästyksestään, että\nmuisti molemmat neekerinsä, jotka seurasivat hänen kintereillään\nkuin pari kahlekoiria. Se oli henkivartio, jota ilman hän ei koskaan\nliikkunut viljelyksillään sen koommin kun eräs orja oli pari vuotta\ntakaperin hyökännyt hänen kimppuunsa ja ollut vähällä kuristaa hänet\nkuoliaaksi.\n\n»Lähtekää hänen jälkeensä, senkin mustat siat», karjui hän. Mutta kun\nhe lähtivät, pysähdytti hän heidät huutaen: »Odottakaa, asettukaa\ntaakseni, piru vie.»\n\nHänelle välähti mieleen, että hänen ei tarvinnut lähettää neekereitään\npakolaisen jälkeen saadakseen hänet käsiinsä ja selvittääkseen asiansa\nhänen kanssaan ja siten hukata ehkä koko päivää etsintään kirotussa\nmetsässä. Siinähän oli Pitt, ja hän saisi kertoa, kuka hänen ujo\nystävänsä oli ja mikä se asia oli, josta he niin salaperäisinä ja\nvarovasti olivat kuiskutelleet, kun hän oli tullut häiritsemään\nheidän neuvotteluaan. Pitt saattoi ehkä kieltäytyä puhumasta. Mutta\nsen pahempi hänelle. Kekseliäs eversti Bishop tiesi tusinan keinoja\n— toiset niistä sangen huvittavia — joilla taivuttaa itsepäisiä\nvankikoiria.\n\nHän käänsi nyt orjaa kohden kasvonsa, joissa ilmeni sekä sisäistä että\nulkonaista kuumuutta, ja hänen pienistä silmistään leimahti julma\nvarmuudentunne. Hän astui askelen eteenpäin heilauttaen bambukeppiään.\n\n»Kuka tuo karkulainen oli?» kysyi hän — pahaenteisen hyväntahtoisella\näänellä.\n\nJeremias Pitt painoi päänsä alas ja muutti levottomasti paljasta\njalkaansa nojaten lapioonsa. Turhaan hän haki mielessään muuta\nvastausta kuin sitä, joka kirosi James Nuttallin mielettömyyttä.\n\nSokerinviljelijän bambukeppi putosi nuoren miehen paljaille hartioille\nkirvelevän raskaasti.\n\n»Vastaa minulle, koira! Mikä hänen nimensä on?»\n\nJeremias katsoi kookasta sokerinviljelijää synkin, miltei uhkaavin\nsilmin.\n\n»En tiedä», sanoi hän ja äänessä oli ainakin pieni tuntu sitä uhkaa,\nminkä lyönti, johon hän ei henkensä uhallakaan uskaltanut vastata, oli\nnostattanut hänessä. Hänen ruumiinsa ei ollut paljon tuntenut lyöntiä,\nmutta hänen sielunsa väänteli nyt tuskassa.\n\n»Vai et tiedä? Kas tässä sitten, tämä varmaankin terästää muistiasi.»\nKeppi heilahti taas. »Joko olet ajatellut hänen nimeään?»\n\n»En.»\n\n»Uppiniskainen, vai?» Hetken eversti odotti. Sitten raivo valtasi hänet\nkokonaan. »Jumaliste. Sinä hävytön koira! Aiotko kujeilla kanssani.\nLuuletko, että minun kanssani sopii leikitellä?»\n\nPitt kohautti hartioitaan, vaihtoi jalkaa uudelleen ja oli itsepäisesti\nvaiti. Harvat eleet ovat enemmän ärsyttäviä, eikä eversti Bishopin\nmielenlaatu ollut niitä, jotka tarvitsevat paljon sitä lajia. Hänessä\nheräsi raivoava peto. Vimmaisesti hän nyt piiskasi noita puolettomia\nhartioita, säestäen joka lyöntiään herjauksilla ja rivouksilla, kunnes\nPitt, jolle se oli enemmän kuin hän saattoi kestää ja jonka uinuva\nihmisyyden tunto leimahti täyteen liekkiin, hyökkäsi rääkkääjänsä\npäälle.\n\nMutta samalla kun hän hyökkäsi, hyökkäsivät myös varuillaan olleet\nmustat. Voimakaslihaksiset ruskeat käsivarret kiertyivät musertavasti\nhänen hennon valkoisen vartalonsa ympäri, ja tuokiossa seisoi onneton\norja voimattomana ranteet selän taakse hihnalla sidottuina.\n\nHengittäen raskaasti ja kasvot kirjavina katseli Bishop häntä hetkisen.\n»Viekää hänet», sanoi hän sitten.\n\nPitkin käytävää, jonka molemmin puolin keltaiset, aina kahdeksankin\njalkaa korkeat sokeriruokoseinämät kohosivat, työnsivät hänen mustat\nvangitsijansa Pitt-parkaa eteenpäin eversti Bishopin perässä, ja\npelokkain katsein seurasivat hänen työssä ahertavat orjatoverinsa hänen\nkulkuaan. Epätoivo kulki hänen rinnallaan. Ne rääkkäykset, jotka häntä\nkohta odottivat, vaikka hän tiesikin, että ne olivat kauhistavat,\neivät häntä niinkään paljon huolestuttaneet. Varsinainen syy hänen\nsieluntuskiinsa oli siinä varmassa vakaumuksessa, että heidän työläästi\nvalmistamansa pakosuunnitelma tästä sanomattomasta helvetistä oli nyt\naivan viimeisellä hetkellä mennyt myttyyn.\n\nHe saapuivat vihreälle kentälle ja kääntyivät paaluaitausta ja\npäällysmiehen valkoista rakennusta kohti. Pittin silmät katsoivat\nCarlisle-lahden ulapalle.\n\nKentältä oli hyvä näköala. Siihen näkyi vasemmalta linnoitus ja\noikealta laivaveistämö pitkine vajoineen. Pitkin laivasillan sivua\noli kiinnitetty muutamia matalia aluksia, ja Pitt tapasi itsensä\nihmettelemästä, mikä niistä mahtoi olla se vene, jolla he nyt olisivat\nolleet kaukana merellä, jos heillä olisi ollut hivenenkään verran\nonnea. Hänen katseensa lipui surullisena tuota ulappaa kohti.\n\nVäylällä, kokka rannikkoa kohti ja niin hiljaisen tuulen tuomana,\nettä sinivihreä Karibian meren pinta tuskin väreili, tuli komea,\npunarunkoinen fregatti, Englannin merkit maston huipussa.\n\nEversti Bishop pysähtyi katsomaan sitä varjostaen silmiään lihavalla\nkädellään. Vaikka tuuli oli niin heikko, ei aluksella ollut muita\npurjeita levällään kuin etupurje. Kaikki muut purjeet oli koottu, ja\nsiten näkyivät selvästi laivan rungon mahtavat ääriviivat korkeasta\nperäkannesta aina kullattuun kokkapuuhun saakka, joka loisti kirkkaana\nhäikäisevässä auringonpaisteessa.\n\nNiin hiljainen eteneminen tiesi kapteenia, joka tunsi huonosti nämä\nvedet, koska hän mateli eteenpäin niin varovasti ja luodaten tietään.\nSellaisella vauhdilla kulkien aluksella oli vielä kokonainen tunti\nedessään, ennen kuin se tulisi ankkuroimispaikalle satamassa. Ja sillä\naikaa kun eversti katseli sitä, arvatenkin ihaillen sen kauniita\nmuotoja, vietiin Pitt kiireesti aitaukseen ja kiinnitettiin käsipuihin,\njotka siellä seisoivat valmiina orjia varten, jotka olivat ojennuksen\ntarpeessa.\n\nEversti Bishop tuli pian perässä hitaasti heiluen käydessään.\n\n»Kapinallisen roiston, joka näyttää hampaitaan isännälleen, täytyy\noppia ihmistapoja vaikka selkänahkansa kustannuksella», oli kaikki mitä\nhän sanoi, ennen kuin alkoi piiskurin työnsä.\n\nSe seikka, että hän itse omin käsin teki sen, minkä useimmat\nhänen asemassaan olevista miehistä olisivat itsekunnioituksenkin\nvuoksi jättäneet orjansa tehtäväksi, ilmaisee miehen suunnattoman\npetomaisuuden. Oli aivan kuin hän nauttien, aivan kuin tyydyttääkseen\njotakin petoeläimen julmaa vaistoa, olisi ryhtynyt piiskaamaan uhrinsa\npäätä ja selkää. Pian oli hänen keppinsä hänen voimakkaista iskuistaan\nmennyt sälöille. Tunnette ehkä, miten kipeästi taipuisa bambu koskee,\nkun se on ehjä. Mutta käsitättekö sen hirvittävää vaikutusta, kun se on\nhaljennut moneksi pitkäksi notkeaksi sälöksi, joilla kullakin on yhtä\nterävät särmät kuin veitsellä?\n\nKun eversti vihdoin väsyi ja heitti kädestään pätkät ja siimat, joiksi\nhänen keppinsä oli muuttunut, oli onnettoman orjan selkä niskasta\nvyötäisille saakka yhtenä pehmeänä lihamassana.\n\nNiin kauan kuin Jeremias Pitt oli täydessä tajussaan, hän ei ollut\npäästänyt ääntäkään. Mutta sitä mukaa kuin kipu sääliväisesti turrutti\nhänen tuntonsa, painui hän eteenpäin tukkia vasten ja riippui nyt siinä\navuttomana käärönä, hiljaa valittaen.\n\nEversti Bishop pani jalkansa poikkipuulle ja kumartui uhrinsa yli julma\nhymy karkeilla kasvoillaan.\n\n»Opettakoon tämä sinulle asianmukaista nöyryyttä», hän sanoi. »Ja mitä\nsinun ujoon ystävääsi tulee, niin saat seistä tässä ilman ruokaa ja\njuomaa — ilman ruokaa ja juomaa, kuuletko? — kunnes suvaitset sanoa\nhänen nimensä ja asiansa.» Hän otti jalkansa poikkipuulta. »Kun olet\nsaanut tarpeeksi tästä, niin lähetä sana minulle ja panemme sitten\npoltinraudat otsallesi.»\n\nSen sanottuaan hän kääntyi kantapäillään ja poistui aitauksesta\nneekerien seuratessa perässä.\n\nPitt oli kuullut hänen sanansa kuin unessa. Sillä hetkellä olivat hänen\nvoimansa niin lopussa kidutuksen johdosta ja hänen epätoivonsa niin\nsuuri, että hän ei enää välittänyt, elikö hän vai kuoli.\n\nMutta pian herätti hänet uusi laji tuskaa siitä osittaisesta\ntiedottomuudesta, johon kipu oli sääliväisesti hänet tuudittanut.\nPylväät olivat avonaisella paikalla alttiina troopillisen auringon\narmottomalle hehkulle ja sen polttavat säteet valuivat nyt suoraan\nhänen silvottuun, vertavuotavaan selkäänsä, kunnes hänestä tuntui\nkuin tulen liekit olisivat sitä nuolleet. Ja pian siihen liittyi\nvielä kauhistuttavampi rääkkäys. Kärpäset, julmat Antillien kärpäset,\nlaskeutuivat pilvenä hänen päälleen veren hajun viekoittelemina.\n\nEi ollut ihme, ettei nerokas eversti Bishop, joka niin hyvin\ntunsi keinot itsepäisten kielten irrottamiseksi, ollut katsonut\ntarpeelliseksi pitää varalta muita kidutuskeinoja. Koko hänen\npirullinen julmuutensa ei olisi voinut keksiä Pittin tilassa olevalle\nihmiselle kauheampaa kidutusta, sietämättömämpää kuin tämä, mistä\nluonto itse huolehti.\n\nOrja väänteli kaakinpuussa, kunnes hän oli vaarassa taittaa jäsenensä,\nhän väänteli ja huusi kuoleman tuskissaan.\n\nTässä tilassa tapasi hänet Peter Blood, joka onnettoman orjan\nhämmentyneissä silmissä äkkiä näytti muuttuvan todelliseksi. Herra\nBloodilla oli kädessään leveä palmunlehvä. Karkotettuaan sillä\nkärpäset, jotka ahmien söivät Pittin selkää, hän kiinnitti sen hienolla\nsiteellä nuoren miehen kaulaan, niin että se suojeli häntä enemmiltä\nhyökkäyksiltä sekä kärpästen että auringon puolelta. Sitten, istuutuen\nmaahan hänen viereensä hän taivutti kärsivän pään omaa olkapäätään\nvasten ja huuhtoi hänen kasvonsa kulhossa olevalla kylmällä vedellä.\nPittiä värisytti ja hän huokasi syvään ja valittaen.\n\n»Vettä!» ähki hän. »Vettä Kristuksen rakkauden tähden, vettä!»\n\nBlood pani kulhon hänen vapisevien huuliensa eteen. Hän joi ahneesti,\näänekkäästi eikä lopettanut ennen kuin oli juonut viimeisenkin pisaran\nkulhosta.\n\nJäähtyneenä ja virkistyneenä kylmästä vedestä hän koetti nousta\nistumaan.\n\n»Selkäni!» huusi hän.\n\nHerra Bloodin silmissä välähti oudosti ja hänen huulensa olivat\ntiukkaan puristetut. Mutta kun hän aukaisi ne, oli hänen äänensä viileä\nja tasainen.\n\n»Rauhoitu. Yksi asia kerrallaan. Sinun selälläsi ei tällä hetkellä ole\nmitään hätää, sillä minä olen peittänyt sen. Mutta minä tahdon tietää,\nmitä sinulle on tapahtunut. Luuletko, että voimme tulla toimeen ilman\npurjehdustaitoista miestä, koska sinä olet ärsyttänyt tuon Bishop-pedon\nkimppuusi, niin että hän oli vähällä piiskata henkesi ulos ruumiistasi.»\n\nPitt nousi istumaan ja valitti taas. Mutta tällä kertaa hänen tuskansa\noli pikemminkin sielullista kuin ruumiillista laatua.\n\n»En luule, että tällä kertaa tarvitaan purjehduskelpoista ensinkään,\nPeter.»\n\n»Mitä tämä merkitsee?» huudahti herra Blood.\n\nPitt selitti niin lyhyesti kuin taisi, millainen tilanne oli, pysähtyen\nja huokaillen välillä.\n\n»Minun täytyy mädäntyä tässä, kunnes sanon sen miehen nimen ja asian,\njoka kävi puheillani.»\n\nHerra Blood nousi pystyyn ja murahti. »Piru periköön saastaisen\norjanomistajan!» sanoi hän. »Mutta sen täytyy sittenkin onnistua.\nHiiteen Nuttall! Maksakoon vakuutensa tai ei ja vastatkoon\ntiedusteluihin tai ei, vene on meillä joka tapauksessa ja me lähdemme,\nja sinä tulet mukaan.»\n\n»Sinä uneksit, Peter», sanoi vanki. »Me emme lähde tällä kertaa.\nViranomaiset ottavat veneen takavarikkoon, kun ei vakuutta ole\nmaksettu, vaikka Nuttall ei ahdistettaessa ilmaisisikaan koko\nsuunnitelmaa ja hankkisi meille polttomerkkiä otsaamme.»\n\nHerra Blood kääntyi poispäin ja katsoi tuskaisesti merelle, jonne hän\nniin palavasti oli toivonut pääsevänsä taas nauttimaan vapaudesta.\n\nSuuri punainen laiva oli tullut koko joukon lähemmäksi rantaa.\nHitaasti, majesteettisesti se oli tulossa satamaan. Pari venettä oli\njo lähtenyt veistämöltä laskeakseen sen kylkeen. Siitä, missä Blood\nseisoi, saattoi nähdä messinkikanuunain välähdykset kokassa ja hän\nsaattoi erottaa merimiehen kokkapuomilla, jossa tämä juuri veti ylös\nluotia.\n\nVihainen ääni herätti hänet surullisista mietteistään.\n\n»Mitä pirua te täällä teette?»\n\nEversti Bishop palasi aitaukseen, neekerit vanavedessään.\n\nHerra Blood kääntyi katsomaan häntä, ja hänen tummille kasvoilleen\n— jotka tosin nyt olivat paahtuneet kullanruskeiksi kuin\npuoli-intiaaneilla — laski naamari.\n\n»Mitäkö teen?» sanoi hän lempeästi. »Täytän velvollisuuksiani tietysti.»\n\nEversti, joka astui pari raivoisaa askelta lähemmäksi, huomasi\nkaksi asiaa: Tyhjän kulhon vangin vieressä ja hänen selkäänsä\nsuojelevan palmunlehvän. »Oletteko rohjennut tehdä tämän?» Suonet\nsokerinviljelijän ohimoilla paisuivat kuin jänteet.\n\n»Tottakai.» Herra Bloodin äänessä oli ikään kuin hämmästyksen sävy.\n\n»Minä sanoin, että hän ei saa ruokaa eikä juomaa, ennen kuin minä\nmäärään.»\n\n\n\n\nKahdeksas luku\n\nESPANJALAISIA\n\n\nUljas laiva, joka niin rauhallisesti oli lipunut Carlisle-lahteen\nväärän lipun alla, oli espanjalainen kaappari, joka oli tulossa\nmaksamaan velkaansa rohkealle Rannikon veljeskunnalle ja kostamaan\nsen tappion, jonka _Devonin ylpeys_ oli aiheuttanut kahdelle kultaa\nCadiziin kuljettavalle laivalle. Sen laivan päällikkönä, jonka onnistui\nenemmän tai vähemmän vahingoittuneena päästä pakoon, sattui olemaan Don\nDiego de Espinosa y Valdez, joka oli espanjalaisen amiraalin Don Miguel\nde Espinosan veli ja sangen kiivas, ylpeä ja tulinen herrasmies.\n\nSuuttuneena häviöstään ja koettaen unohtaa, että hän itse oli sen\nkäytöksellään aiheuttanut, hän oli vannonut antavansa englantilaisille\nopetuksen, jonka he muistaisivat pitkän aikaa. Hän aikoi heikentää\nMorganin ja muiden merirosvojen voimia ja samalla tehdä rankaisuretken\nenglantilaiseen siirtomaahan. Omaksi ja monen muun onnettomuudeksi\nei hänen veljensä amiraali sattunut olemaan paikalla estämässä\nhäntä, kun hän retkeään varten varusteli _Cinco Llagasia_ San Juan\nde Puerto Ricossa. Hän valitsi retkensä määräksi Barbados-saaren,\njonka luonnon tarjoama edullinen asema oli omiaan tuudittamaan sen\npuolustajat huolettomuuteen. Hän valitsi sen myös sen tähden, että hän\ntiedustelijainsa kautta oli saanut selville, että _Devonin ylpeys_ oli\npurjehtinut sinne, ja hän kaipasi jonkinlaista runollista oikeutusta\nmihin verhota kostonsa. Ja hän valitsi lisäksi sellaisen ajankohdan,\njolloin Carlisle-lahdessa ei ollut ainoatakaan sotalaivaa ankkurissa.\n\nHän oli onnistunut aikoessaan niin hyvin, että ei vähintäkään\nepäluuloa ollut herännyt, ennen kuin hän oli tervehtinyt linnaketta\nkahdenkymmenen kanuunan yhteislaukauksella aivan lyhyeltä matkalta.\n\nJa nyt näkivät nuo neljä mäeltä tuijottavaa miestä, miten kookas laiva\nhiipi eteenpäin suuren savupilven sisällä ja miten se nosti suurpurjeen\nlisätäkseen ohjaamiskykyään ja voidakseen kääntää toisen kylkensä\nvalmistautumatonta linnaketta kohti.\n\nToisen yhteislaukauksen kumahtaessa eversti Bishop heräsi\nhämmästyksestään muistamaan, missä hänen velvollisuutensa oli olla.\nAlhaalla kaupungissa pärisivät rummut mielettömästi ja kuului kimakka\ntorven ääni, ikään kuin vaaran uhka ei vielä olisi ollut tarpeeksi\nselvä. Barbados-saaren miliisin komentajana oli eversti Bishopin paikka\npienen joukkonsa johdossa linnakkeessa, jota espanjalaisten tykit juuri\nolivat ampumassa sohjoksi.\n\nMuistaessaan sen hän lähti kaksinkertaisella vauhdilla kuumuudesta\nhuolimatta sinne neekerien ravatessa hänen perässään.\n\nHerra Blood kääntyi Jeremias Pittin puoleen. Hän nauroi julmasti.\n\n»No nyt», sanoi hän, »voi sanoa keskeytyksen tulleen hyvään aikaan.\nVaikka mitä tästä on tuleva», hän lisäsi sitten, »sitä ei tiedä\npirukaan.»\n\nKun kolmas yhteislaukaus jylisi, otti hän maasta palmunlehvän ja asetti\nsen huolellisesti orjatoverinsa selkään.\n\nJa sitten saapui aitaukseen Kent läähättäen ja hikoillen ja hänen\nmukanaan korkeintaan pari tusinaa viljelyksiltä tuotua työmiestä,\njoista muutamat olivat mustia, mutta kaikki kauhun vallassa. Hän vei\nheidät matalaan, valkoiseen rakennukseen ja toi heidät heti, kuten\nnäytti, takaisin aseistettuina musketeilla ja miekoilla, joista\nmuutamat olivat varustetut olkavyölläkin.\n\nTällöin tulivat kapinavangit aitaukseen kaksi- ja kolmimiehisissä\nriveissä. He olivat jättäneet työnsä huomattuaan, ettei heitä\nvartioitu, ja haistettuaan että vallitsi yleinen sekasorto.\n\nKent pysähtyi kiireessä aseistetun joukkonsa marssiessa eteenpäin\nantaakseen sivumennen määräyksen orjille.\n\n»Painukaa metsiin!» käski hän heitä. »Menkää metsiin ja pysykää siellä\npiilossa, kunnes tämä on ohi ja olemme pistäneet nuo espanjalaissiat.»\n\nSitten hän lähti kiireesti miesten jälkeen, joiden piti yhtyä niihin,\njotka olivat kokoontuneet kaupunkiin vastustamaan ja tekemään tyhjäksi\nespanjalaisten maihinnousua.\n\nEllei herra Bloodia olisi ollut paikalla, olisivat orjat noudattaneet\nKentin käskyä.\n\n»Mikäpä kiire metsiin ja vielä tässä kuumuudessa?» sanoi hän. Hän oli\nheidän mielestään hämmästyttävän tyyni. »Ehkäpä ei tarvitse lähteä\nmetsiin ensinkään, ja joka tapauksessa siihen on aikaa sittenkin, kun\nespanjalaiset ovat kaupungin herroja.»\n\nJa niin he jäivät siihen muiden sieltä täältä tulleitten lisäksi,\nyhteensä noin kaksi tusinaa — kaikki kapinavankeja — ja katselivat\nedulliselta paikaltaan kaupungissa raivoavan taistelun vaiheita.\n\nMiliisi ja kaikki asekuntoiset saaren asukkaat vastustivat\nmaihintulijoita raisun päättävästi, sillä he tiesivät, ettei\nmitään armoa annettu sille, joka hävisi. Espanjalaisen sotaväen\nhäikäilemättömyys oli käynyt sananparreksi, ja Morgan ja L’Ollonais\neivät pahimmoillaankaan ollessaan suorittaneet sellaisia hirmutekoja,\nmihin nämä Kastilian gentlemannit pystyivät.\n\nMutta espanjalaisten päällikkö tunsi tehtävänsä, jota ei suinkaan\nvoinut sanoa Barbados-saaren miliisistä.\n\nSaavutettuaan suuren voiton yllättäen tekemällä linnakkeen\ntaistelukyvyttömäksi hän näytti pian, että hän oli tilanteen herra. Hän\nkäänsi nyt kanuunansa sillan takana olevaa avonaista paikkaa kohti,\njonne taitamaton Bishop oli järjestänyt joukkonsa, ampui miliisin\nverisiksi riekaleiksi ja suojasi maihinnousujoukkojaan, jotka soutivat\nkaupunkia kohti omissa veneissään sekä monessa niistä veneistä, jotka\nliian hätäisesti olivat lähteneet suurta laivaa vastaan ennen kuin sen\nkansallisuus oli selvinnyt.\n\nTaistelua kesti koko paahtavan kuuman iltapäivän muskettien rätinän\nja taistelun melskeen tunkeutuessa yhä syvemmälle kaupunkiin, mikä\nosoitti että puolustajien oli koko ajan peräydyttävä. Auringonlaskun\naikaan oli kaksisataaviisikymmentä espanjalaista Bridgetownin herroina,\nsaaren asukkaat oli riisuttu aseista, ja kuvernöörin talossa ilmoitti\nDon Diego kuvernööri Steedille — joka hädissään oli miltei kokonaan\nunohtanut leininsä — ja häntä tukevalle eversti Bishopille sekä\nmuutamille muille alemmille upseereille suurenmoisen kohteliaasti —\nmikä oli pelkkää ivaa — sen summan, jonka hän vaati lunnaiksi.\n\nSadastatuhannesta punnasta ja viidestäkymmenestä naudanpäästä lupasi\nDon Diego olla muuttamatta kaupunkia soraläjäksi. Ja sillä aikaa\nkun rakastettava ja kohtelias päällikkö sopi puoleksi halvaantuneen\nbrittiläisen kuvernöörin kanssa näiden asiain yksityiskohdista,\nraivosivat espanjalaiset ryöstäen, juoden ja juhlien hirvittävään\ntapaansa.\n\nUskalikko kun oli, lähti herra Blood hämärissä kaupunkiin. Sen mitä\nhän siellä näki, on Jeremias Pitt, jolle hän sittemmin näkemänsä\nkertoi, laajassa päiväkirjassaan — josta suurin osa kertomustani on\notettu — totuudenmukaisesti merkinnyt muistiin. En aio tässä kerrata\nmitään siitä. Se on kaikki niin mieltäkääntävää ja iljettävää, että\ntuntuu uskomattomalta, että ihmiset, olkoot kuinka turmeltuneita\ntahansa, saattavat vaipua niin syvälle eläimellisessä julmuudessa ja\nhimokkuudessa.\n\nNäkemänsä ajoi hänet heti nopeasti ja kalpeana tuosta helvetistä\ntakaisin, kun hän äkkiä törmäsi yhteen tytön kanssa, joka silmät\nhurjina ja tukka hajallaan hulmuten juoksi kapeata katua. Hänen\njäljessään juoksi nauraen ja kiroillen espanjalainen, jolla oli raskaat\nsaappaat jalassa. Hän oli jo saavuttamaisillaan tytön, kun herra Blood\narvaamatta joutui hänen tielleen. Tohtori oli anastanut miekan eräältä\nkaatuneelta mieheltä vähän aikaisemmin ja aseistanut itsensä sillä\nkaikkien mahdollisuuksien varalta.\n\nKun espanjalainen pysähtyi hämmästyneenä ja vihoissaan, näki hän\nhämärässä kalpean miekanvälähdyksen, sillä herra Blood oli nopeasti\npaljastanut sen.\n\n»Ah, perro ingles!» huusi espanjalainen ja hyökkäsi surmaansa kohti.\n\n»Minäpä luulen, että olet kypsä tapaamaan Luojasi», vastasi herra Blood\nja survaisi miekkansa miehen läpi. Hän toimitti tekonsa taitavasti,\nlääkärin ja miekkailijan yhteisymmärryksellä. Mies lysähti kokoon\npäästämättä huokaustakaan.\n\nHerra Blood kääntyi tytön puoleen, joka seisoi huohottaen ja\nnyyhkyttäen ja nojasi seinää vasten. Herra Blood otti häntä ranteesta.\n\n»Tulkaa», sanoi hän.\n\nMutta tyttö vastusteli koko painollaan. »Kuka te olette?» kysyi hän\nkauhuissaan.\n\n»Odotatteko, että minun ensin pitäisi näyttää papinkirjani?» säväytti\nherra Blood. Kauempaa kulman takaa kuului askeleita samalta suunnalta,\njosta tyttö juuri oli tullut juostessaan pakoon. »Tulkaa», koetti Blood\npakottaa tyttöä uudelleen. Ja tällä kertaa — huomattuaan ehkä Bloodin\npuhtaan englannin kielen ääntämisen — lähti tyttö enempää kyselemättä\nhänen kanssaan.\n\nHe kiiruhtivat yhtä kujaa alas, toista ylös, tapaamatta onneksi\nketään, sillä he olivat jo kaupungin laitaosissa. Vihdoin he\npääsivät kaupungista ulos, ja herra Blood veti tyttöä, joka oli\nkalmankalpea ja melkein ruumiillisesti sairas, juoksujalkaa mäkeä\nkohti eversti Bishopin asunnolle. Blood kertoi hänelle lyhyesti, kuka\nja mikä hän oli, ja sitten he eivät vaihtaneet sanaakaan ennen kuin\npääsivät valkoisen talon eteen. Se oli kokonaan pimeä, ja se tuntui\nlohdulliselta. Jos espanjalaiset olisivat joutuneet sinne, niin se\nolisi ollut valaistu. Herra Blood kolkutti, kolkutti uudelleen,\nvieläkin kerran hän sai kolkuttaa ennen kuin tuli vastaus. Se kuului\nikkunasta heidän yläpuoleltaan.\n\n»Kuka siellä?» Ääni oli neiti Bishopin, hieman vapiseva tosin, mutta\nhänen se oli.\n\nHerra Blood oli pyörtyä helpotuksesta. Hän oli kuvitellut mahdottomia.\nHän oli luullut, että tyttö oli siinä helvetissä, josta hän itse\njuuri oli tullut. Hän oli arvellut, että Arabella-neiti oli\nseurannut setäänsä Bridgetowniin tai tehnyt jonkin muun tyhmyyden,\nja oli värissyt kiireestä kantapäähän ajatellessaan, mitä tytölle\nmahdollisesti oli tapahtunut.\n\n»Minä — Peter Blood», vastasi hän.\n\n»Mitä te tahdotte?»\n\nOn kyseenalaista olisiko hän ensinkään tullut avaamaan ovea. Sillä\nnäissä oloissa oli enemmän kuin luultavaa, että onnettomat orjat\nolivat nousseet kapinaan ja olivat siis yhtä vaarallisia kuin\nespanjalaisetkin. Mutta kuullessaan Arabella-neidin äänen astui\npimennosta esiin tyttö, jonka herra Blood oli pelastanut.\n\n»Arabella!» huudahti hän. »Täällä olen minä, Mary Traill.»\n\n»Mary!» Ääni vaikeni ja pää katosi ikkunasta. Hetken kuluttua aukeni\novi selkoselälleen. Sisällä seisoi Arabella-neiti suuressa hallissa,\nhoikka neitseellinen vartalo valkoisessa puvussa, kuin salaperäinen\nilmestys kädessään olevan kynttilän valossa.\n\nHerra Blood astui sisään, ja hänen levoton toverinsa hänen perässään.\nTyttö heittäytyi Arabella-neidin rintaa vasten ja antautui kyyneltulvan\nvaltaan. Mutta herra Blood ei hukannut aikaa.\n\n»Keitä täällä on kanssanne? Keitä palvelijoita?» kysyi hän terävästi.\n\nAinoa miehinen mies oli James, vanha neekeripalvelija.\n\n»Hänkö vain?» sanoi Blood. »Käskekää hänet heti hakemaan hevosia. Ja\nsitten lähdette kiireesti Speightowniin, tai vieläkin pohjoisempaan,\njossa olette turvassa. Täällä teitä uhkaa vaara — suuri vaara.»\n\n»Mutta minä luulin että taistelu oli jo loppunut...», alkoi tyttö\nkalpeana ja säikähtäneenä.\n\n»Niin onkin, mutta tihutyöt vasta alkavat. Neiti Traill kertoo teille\nkyllä, kun olette matkalla. Jumalan nimessä, neiti, uskokaa minua ja\ntehkää kuten sanoin.»\n\n»Hän — hän pelasti minut», nyyhkytti neiti Traill.\n\n»Pelasti sinut?» neiti Bishop oli hämmästynyt. »Mistä hän sinut\npelasti?»\n\n»Antakaa sen odottaa», sanoi herra Blood miltei vihaisena. »Teillä on\nkoko yö lörpöttelyä varten, kun vain ensin pääsette täältä, pois heidän\nulottuvillaan. Olkaa hyvä ja kutsukaa James tänne ja tehkää kuten\nsanoin — ja heti.»\n\n»Te olette kovin määräilevä.»\n\n»Oh, hyvä Jumala. Niin olenkin. Puhukaa, neiti Traill, kertokaa\nhänelle, niin hän saa nähdä, onko minulla syytä olla käskevä.»\n\n»Kyllä, kyllä», huudahti tyttö kauhistuen. »Tee kuten hän käskee, ah,\nJumalan tähden, Arabella.»\n\nNeiti Bishop meni jättäen herra Bloodin ja neiti Traillin kahden.\n\n»Minä — minä en koskaan unohda tekoanne, sir», sano; neiti Traill\nkyynelten lomassa. Hän oli vielä nuori, miltei lapsi.\n\n»Olen tehnyt suurempiakin tekoja elämässäni. Sen vuoksi minä täälläkin\nolen», sanoi herra Blood, joka näytti olevan huonolla tuulella.\n\nTyttö ei edes teeskennellyt käsittävänsä häntä, hän ei edes\nyrittänytkään.\n\n»Tapoitteko — hänet?» kysyi hän pelokkaana.\n\nHerra Blood katsoi häntä kynttilän lepattavassa valossa.\n\n»Toivottavasti. Paljon mahdollista, mutta se ei merkitse mitään»,\nsanoi Blood. »Mutta mikä merkitsee jotakin, on se, että James\ntuo pian hevoset.» Ja hän lähti jalkojaan tömistäen kiirehtimään\nmatkavalmistuksia, mutta neiti Traill pidätti hänet.\n\n»Älkää jättäkö minua! Älkää jättäkö minua tänne yksin», huusi hän\nkauhun vallassa.\n\nHerra Blood pysähtyi. Hän kääntyi ja palasi hitaasti takaisin.\nSeistessään lähellä tyttöä hän hymyili hänelle.\n\n»Kas niin, kas niin! Teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Kaikki\non nyt ohi. Te olette pian kaukana — kaukana Speightownissa, jossa\nolette täysin turvassa.»\n\nHevoset tulivat vihdoin — neljä kaikkiaan, sillä paitsi Jamesia, jonka\npiti toimia oppaana, oli neiti Bishopilla vielä naispalvelija, eikä\nhäntä voinut jättää taloon.\n\nHerra Blood nosti kevyen neiti Traillin hevosen selkään ja kääntyi\nsitten sanomaan hyvästit neiti Bishopille, joka jo istui satulassa.\nHerra Blood sanoi hyvästit ja näytti siltä kuin hänellä olisi vielä\nollut jotakin lisättävänä. Mutta mitä se lienee ollutkin, sanomatta se\njäi.\n\nHevoset lähtivät ja hävisivät tummaan tähtikirkkaaseen yöhön jättäen\nherra Bloodin seisomaan eversti Bishopin oven eteen. Viimeinen, mitä\nhän heistä kuuli, oli Mary Traillin lapsekas vapiseva ääni, kun tyttö\nhuusi hänelle: »En koskaan unohda tekoanne, herra Blood. En koskaan.»\nMutta koska se ei ollut se ääni, jota herra Blood kaipasi, soi se\nhänelle sangen vähän tyydytystä. Hän seisoi siinä pimeässä katsellen\ntulikärpästen touhua alppiruusujen keskellä, kunnes hevosten kavioiden\nkapse häipyä kuuluvilta. Sitten hän huokasi ja heräsi toimintaan.\nHänellä oli paljon tekemistä. Hän ei ollut tehnyt matkaansa kaupunkiin\njoutavan uteliaisuuden vuoksi, nähdäkseen miten espanjalaiset\nkäyttäytyisivät voiton hetkellä. Sillä oli ollut aivan toinen\ntarkoitus, ja hän oli matkallaan saanut tietää sen mitä tarvitsi.\nHänellä oli edessä sangen työläs yö ja hänen täytyi lähteä. Hän lähti\nnopeasti astumaan paaluaitausta kohti, missä hänen orjakumppaninsa\nhäntä odottelivat levottomina, toiveikkain mielin.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku\n\nKAPINAVANGIT\n\n\nKun troopillisen yön punahehku laskeutui Karibian meren yli, ei _Cinco\nLlagasilla_ ollut enempää kuin kymmenmiehinen vartiosto, niin varmoja —\nei vallan syyttä — olivat espanjalaiset saaren asukkaiden täydellisestä\nnujertamisesta. Ja kun sanon, että he olivat jätetyt vartioimaan\nlaivaa, niin totean vain tarkoituksen, miksi he siellä olivat, enkä\nsitä, millä tavalla he tehtävänsä suorittivat. Tosiasia kuitenkin\noli, että sillä aikaa kun espanjalaisten pääjoukko juhli ja raivosi\nmaalla, juhlivat espanjalainen tykkimies ja hänen alaisensa — jotka\nniin hienosti olivat täyttäneet tehtävänsä ja siten hankkineet niin\nhelpon voiton sinä päivänä — välikannella nauttien viinejä ja tuoreita\nherkkuja, jotka heille oli maalta käsin tuotu. Yläkannella piti\nvahtia vain kaksi miestä, toinen keulassa ja toinen perässä. Eivätkä\nhekään olleet niin tarkkoja vartioinnissaan kuin heidän olisi tullut\nolla, sillä muuten heidän olisi täytynyt huomata ne kaksi venettä,\njotka pimeyden turvissa tulivat lipuen äänettömästi huolellisesti\nrasvatuin hankaimin veistämöltä päin laskeakseen hiljaa suuren laivan\nperäpuolelle. Sen laidasta riippuivat vielä samat köysitikkaat, joita\nmyöten Don Diego oli laskeutunut siihen veneeseen, joka oli vienyt\nhänet maihin. Peräpuolen vartija, joka juuri oli kääntymässä portaiden\nkohdalla, joutui arvaamatta seisomaan miehen tumman varjon eteen, joka\näkkiä oli sukeltanut esiin laidan takaa.\n\n»Kuka siellä?» kysyi hän, mutta hätääntymättä, otaksuen että mies oli\njoku hänen tovereistaan.\n\n»Minä se olen», vastasi Peter Blood hiljaa sujuvalla kastilian\nmurteella, jonka hän hallitsi täydellisesti.\n\n»Ah, sinäkö se oletkin, Pedro?» Espanjalainen tuli askelen lähemmäksi.\n\n»Pedro minun nimeni kyllä on, mutta en ole se, jota sinä odotat.»\n\n»Miten?» vastasi vartija pysähtyen.\n\n»Täten», sanoi herra Blood.\n\nPuinen laivanlaita oli matala ja espanjalainen tuli täydellisesti\nyllätetyksi. Lukuun ottamatta sitä läiskähdystä, jonka hänen tulonsa\nveden pintaan sai aikaan hänen ollessaan vähällä kolahtaa toiseen perän\nalla odottavista ja täydessä lastissa olevista veneistä, ei mikään ääni\nilmaissut hänen lähtöään. Pukeutuneena haarniskaan ja rintasuojuksiin\nhän painui syvyyteen aiheuttamatta heille sen enempää huolta.\n\n»Hsst!» kuiskasi herra Blood odottaville kapinavangeille. »Tulkaa nyt,\nmutta ääneti.»\n\nViidessä minuutissa he olivat kannella, kaikki kaksikymmentä, täyttäen\nmiltei koko peräkannen. Keulapuolessa näkyi valoja. Keulassa riippuvan\nsuuren lampun alla he näkivät toisen vartijan tumman varjon tämän\nkävellessä etukannella. Alhaalta välikannelta kuului juhlahumu. Komea\nmiehenääni esitti rivoa balladia, jonka kertosäkeeseen toiset aina\nyhtyivät:\n\n»Y estos son los usos de Castilla y de Leon!»\n\n»Siitä, mitä tänä päivänä olen nähnyt, uskon sen mielelläni», sanoi\nPeter Blood ja kuiskasi: »Eteenpäin — minun jäljessäni.»\n\nKyyristyen kuin pantterit he hiipivät äänettömästi kuin varjot\nperäkannen portaille ja laskeutuivat niitä myöten keskilaivaan. Kaksi\nkolmasosaa heistä oli varustettu musketeilla, jotka he osaksi olivat\nottaneet päällysmiehen talosta ja osaksi siitä varastosta, jonka herra\nBlood oli niin työläästi koonnut pakohetken varalta. Loput olivat\nvarustetut veitsillä ja miekoilla.\n\nKeskilaivassa he viipyivät kotvan aikaa, kunnes herra Blood oli\nvarmistunut siitä, ettei kannella näkynyt muita vartijoita kuin tuo\nharmillinen keulavahti. Häneen täytyi heidän ensin kohdistaa huomionsa.\nHerra Blood itse ja kaksi hänen toveriaan hiipivät eteenpäin jättäen\nmuut Nathanael Hagthorpen huostaan, jonka aikaisemmin kuninkaallisessa\nmeriväessä saama kokemus oikeutti siihen tehtävään.\n\nPeter Blood ei viipynyt kauan poissa. Kun hän palasi, ei laivan\nkannella ollut ainoatakaan espanjalaista vartijaa.\n\nSillä välin jatkoivat juhlijat ilonpitoaan kannen alla täysin\nturvallisina. Barbados-saaren miliisi oli voitettu ja riisuttu\naseista ja heidän toverinsa olivat maalla ja pitivät kaupunkia\ntäydellisesti hallussaan nauttien omalla iljettävällä tavallaan voiton\nsuomista hedelmistä. Mitäpä tässä siis oli pelättävää? Niinpä kun\nheidän kekkeripaikkansa oli jo täynnä miehiä ja he huomasivat, että\nheidät oli joka puolelta saartanut parikymmentä hurjaa, karvaista ja\npuolialastonta olentoa, jotka — vaikka he näyttivät joskus olleen\nvalkoihoisia — olivat kuin joukko Lännen villejä, eivät he voineet\nuskoa silmiään.\n\nKuka olisi voinut uneksiakaan, että kourallinen unohdettuja\nsiirtomaaorjia olisi rohjennut ryhtyä sellaiseen tekoon?\n\nPuolihumalaiset espanjalaiset, joiden nauru äkkiä tukahtui ja laulu\nhuulilla kuivui, tuijottivat yllätettyinä ja hämmästyneinä heihin\nsuunnattuja musketteja, jotka tekivät heidät täysin voimattomiksi.\n\nJa sitten astui tästä villien rumilasjoukosta, joka heitä piiritti,\nhoikka, pitkä mies, jonka sinisilmissä loisti häijynilkinen veitikka.\nHän puhutteli heitä puhtaimmalla kastilian murteella.\n\n»Te säästytte tuskalta, jos tunnustatte olevanne minun vankejani ja\nsallitte, että teidät rauhallisesti tehdään vaarattomiksi.»\n\n»Jumalan nimessä», noitui tykkimies, vaikka se ei vähääkään vastannut\nsitä sanomatonta hämmästystä, jonka vallassa he olivat.\n\n»Suvaitkaa siis», sanoi herra Blood, ja sitten pantiin espanjalaiset\ngentlemannit ilman enempiä mutkia yhden tai parin musketin perän\nvoimalla häviämään luukusta yhtä kerrosta alemmaksi.\n\nSen jälkeen kapinavangit virkistivät itseään niillä herkuilla, joiden\nnauttimisen he olivat espanjalaisilta keskeyttäneet. Maukas ruoka\nkuukausimääriä syödyn suolakalan ja maissikakkujen jälkeen oli sinänsä\njo juhla-ateria onnettomille. Mutta minkäänlaiseen kohtuuttomuuteen ei\nmenty. Siitä piti herra Blood huolen, vaikka se vaatikin kaiken sen\nlujuuden, mikä hänellä oli käytettävissään.\n\nSen varalta, mitä oli tulossa, täytyi viipymättä ryhtyä\ntoimenpiteisiin, ennen kuin he saattoivat täydelleen antautua\niloitsemaan voitostaan. Tämähän oli vasta valmistava ottelu, vaikka se\nolikin ikään kuin koko tapahtumasarjan avain.\n\nNyt tuli toimia niin, että siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty.\nToimenpiteisiin meni suurin osa yötä, mutta vihdoin ne olivat valmiit\njuuri ennen kuin aurinko pilkisti Hillboy-vuoren huipun yli antaakseen\nvalonsa päivälle, joka oli oleva sekalaisten yllätysten päivä.\n\nHieman jälkeen päivännousun ilmoitti se kapinavanki, joka astuskeli\nfregatin peräkannella espanjalainen haarniska ja kypärä yllään ja\nmusketti olallaan, että eräs vene oli tulossa. Se oli Don Diego de\nEspinosa y Valdez, joka oli tulossa laivaan tuoden mukanaan neljä\nsuurta rahakirstua, joista kukin sisälsi viisikolmattatuhatta puntaa,\nne lunnaat, jotka kuvernööri Steed aamun koitteessa oli hänelle\njättänyt. Hänen kanssaan tuli myös hänen poikansa, Don Esteban, sekä\nkuusi soutajaa.\n\nFregatilla oli kaikki rauhallista ja järjestyksessä kuten ainakin.\nSe oli ankkurissa, alahanka maallepäin ja pääportaat ylähangan\npuolella. Tänne laski nyt Don Diegon vene aarteineen. Herra Blood\noli toiminut tarmokkaasti. Hän ei ollut turhan vuoksi palvellut\nRuyterin alaisena. Vintturimasto oli käännetty paikalleen ja sen\nääressä seisoivat miehet odottamassa. Alakannella olivat tykkimiehet\npaikoillaan Oglen komennossa, joka — kuten olen maininnut — oli ollut\ntykkimiehenä kuninkaallisessa laivastossa, ennen kuin hän alkoi\nharrastaa politiikkaa ja liittyi Monmouthin herttuaan. Hän oli rohkea\nja päättäväinen mies, joka herätti luottamusta jo sillä luottamuksella,\njoka hänellä oli itseään kohtaan.\n\nDon Diego nousi portaita ja astui kannelle aavistamatta mitään pahaa.\nJa mitäpä miesparka olisi epäillyt?\n\nEnnen kuin hän ennätti katsahtaa ympärilleen ja tarkastaa vartiostoa,\njoka oli komennettu riviin häntä vastaanottamaan, uuvutti pieni napsaus\npäähän, jonka Hagthorpe kätevästi toimitti vintturin hangolla, hänet\nuneen ilman suurempaa melua.\n\nHänet kannettiin omaan hyttiinsä sillä aikaa kun raha-arkut veneeseen\njääneiden miesten avulla nostettiin laivaan. Kun se oli tyydyttävästi\ntoimitettu, astuivat Don Esteban ja soutajat toinen toisensa jälkeen\nportaita laivaan, joutuakseen kukin samanlaisen rauhallisen käsittelyn\nalaiseksi. Peter Bloodilla oli luontaiset lahjat tällaisten asioiden\njärjestelyssä, ja luulenpa, että hän erityisesti rakasti kaikkea\ndraamallista. Ja draamallinen oli totisesti se näytelmä, joka\nrangaistusretkeläisiltä säästyneille nyt tarjoutui nähtäväksi.\n\nEversti Bishop etumaisena ja leininlyömä kuvernööri Steed hänen\nvieressään istuivat särkyneen muurin raunioilla ja katselivat synkkinä,\nkuinka kahdeksan venettä, jotka olivat täynnä ryöstämisestä, murhasta\nja elostelusta väsyneitä espanjalaisia hurjimuksia, poistui kaupungista.\n\nHe olivat toiselta puolen hyvillään siitä, että heidän säälimättömät\nvihollisensa viimein lähtivät, toiselta puolen he olivat epätoivoissaan\nraivoisasta riehunnasta, jolla espanjalaiset olivat hävittäneet ainakin\njoksikin ajaksi pienen siirtokunnan hyvinvoinnin ja onnen.\n\nVeneet lähtivät rannasta nauravine ja pilailevine espanjalaisineen,\njotka vielä veneistäänkin sinkauttelivat herjauksia eloonjääneille\nuhreilleen. He olivat päässeet puoliväliin veistämöltään laivalleen,\nkun tykinlaukaus äkkiä vavahdutti ilmaa.\n\nTykin ammus tuli veteen noin sylen päähän etumaisesta veneestä heittäen\nvaltavan vesiryöpyn siinä olevien päälle. Sanattomina hämmästyksestä\nhe lopettivat soutunsa hetkeksi. Sitten laukesi puheentohina kuin\nräjähdys. Vihaisin ja vuolain sanoin he kirosivat tykkimiehensä\nvaarallista huolimattomuutta. Hänen olisi toki pitänyt tietää, ettei\ntervehdyslaukauksia sopinut ampua täysillä panoksilla. He kiroilivat\nhäntä yhä, kun toinen laukaus, joka oli tähdätty tarkemmin, pamahti\nja räjäytti yhden veneistä sirpaleiksi lennättäen sen miehistön, sekä\nkuolleen että elävän, mereen.\n\nMutta jos se panikin vaikenemaan sen veneen miehistön, niin nostatti\nse sen sijaan toisissa veneissä sitä vihaisemman, ankaramman\nja sekaisemman sanatulvan. Jokaisessa veneessä olivat airot\nliikkumattomina veden yläpuolella ja miehet kiljuivat kirouksia\nlaivaa kohti nousten hämmennyksissään seisomaan ja pyytäen taivasta\nja helvettiä ilmoittamaan heille, kuka mielipuoli oli päässyt heidän\ntykkiensä kimppuun.\n\nAivan heidän keskelleen tuli kolmas laukaus murskaten toisen veneen\nhirvittävällä seurauksella. Tuli taas hetken kaamea hiljaisuus ja\nsitten syntyi hirvittävä sekamelska, huutoa ja kirouksia ja airojen\nläiskettä espanjalaisten merirosvojen koettaessa hajaantua joka\ntaholle. Toiset pyrkivät maihin toisten yrittäessä soutaa suoraan\nlaivalle ottamaan selkoa siitä, missä vika oli. Ei voinut enää olla\npuhettakaan siitä, ettei vikaa ollut, ja että se oli arveluttavan\nsuurikin, varsinkin kun heidän väitellessään, kiroillessaan ja\nraivotessaan tuli, vielä kaksi laukausta kolmannen veneen turmioksi.\n\nPäättäväinen Ogle teki määrätietoista työtä, joka täydelleen osoitti,\nettei hän turhan vuoksi väittänyt tietävänsä jotakin tykin käytöstä.\nHämmennyksissään olivat espanjalaiset suuresti helpottaneet hänen\ntyötään kerääntymällä veneineen aivan yhteen.\n\nNeljännen laukauksen perästä he eivät enää olleet eri mieltä. Kuin\nyhteisestä päätöksestä he hajaantuivat tai ainakin yrittivät tehdä\nniin, sillä ennen kuin he ennättivät sen suorittaa, oli uponnut kaksi\nvenettä lisää.\n\nKolme jäljellejäänyttä venettä lähti, välittämättä vähääkään niistä\nonnettomista tovereistaan, jotka henkensä edestä taistelivat meressä,\nkiireen kaupalla laivaveistämöä kohti.\n\nJos espanjalaiset eivät käsittäneet mitään koko jutusta, niin\nymmärsivät onnettomat saaren asukkaat siitä vielä vähemmän, kunnes\nnäkivät Espanjan lipun, ikään kuin selvittääkseen heidän järkeään,\nlaskeutuvan alas fregatin suunnastasta ja Englannin lipun kohoavan sen\ntilalle. Sittenkin he jäivät vielä epätietoisiksi, ja pelokkain silmin\nhe näkivät vihollistensa palaavan maihin, jolloin nämä ehkä outojen\ntapausten ärsyttäminä hyökkäisivät uudelleen heidän kimppuunsa.\n\nMutta Ogle jatkoikin todisteinaan siitä, että hänen tykistökokemuksensa\nei ollut eilistä laatua. Hänen ammuksensa lensivät yhä pakenevia\nespanjalaisia kohti. Viimeinen vene lensi säpäleiksi juuri kun se pääsi\nsiltaan, ja sen jäännökset peitti sillan särkynyt rappaus.\n\nSe oli kaapparimiehistön loppu, miehistön, joka tuskin kymmentä\nminuuttia aikaisemmin oli laskenut, kuinka monta kolikkoa kukin saisi\nsiitä ryöstösaaliista, jonka he olivat laivaansa lähettäneet.\n\nTuskin parikymmentä eloonjäänyttä pääsi rantaan. Kun ei minulla ole\nkäytettävänäni mitään tietoa heidän kohtalostaan, niin en pysty\nsanomaan, oliko heillä syytä onnitella itseään pelastumisensa johdosta.\nTietojen puute on sinänsä varsin kaunopuheinen. Tiedämme, että heidät\nvangittiin heti maihin tultuaan, ja ottaen huomioon sen pahan,\nmitä he olivat tehneet, heillä oli varmaankin täysi syy pahoitella\npelastumistaan.\n\nSalaperäinen apu, joka yhdennellätoista hetkellä oli tullut kostamaan\nespanjalaisille ja pelastanut saarelle heidän kiristämänsä satatuhatta\nkolikkoa, oli vielä selvittämättä. Niiden merkkien perusteella,\nmitä _Cinco Llagas_ oli antanut, ei ollut epäilystäkään, että alus\noli ystävien käsissä. Mutta keitä, kysyivät Bridgetownin asukkaat\ntoisiltaan, olivat ne miehet, jotka pitivät laivaa hallussaan, ja mistä\nhe olivat tulleet? Ainoa mahdollinen selitys hipoi sangen läheltä\ntotuutta. Päättäväinen joukko saaren asukkaita oli varmaan yön aikana\ntunkeutunut laivaan ja ottanut sen haltuunsa. Nyt oli vain saatava\ntarkka selvyys siitä, keitä nämä salaperäiset pelastajat olivat, jotta\nheille voitaisiin osoittaa sitä kunnioitusta, jonka he niin suuressa\nmitassa ansaitsivat.\n\nTälle asialle lähti — kuvernööri Steediä esti hänen terveydentilansa\nlähtemästä — eversti Bishop kuvernöörin edustajana parin upseerin\nsaattamana.\n\nAstuessaan portailta keskilaivaan hän näki siinä suuluukun vieressä ne\nneljä suurta rahakirstua, joista hän oli täyttänyt yhden miltei yksin\nomilla varoillaan.\n\nSe oli ilahduttava näky, ja hänen silmänsä säkenöivät hänen\nkatsellessaan niitä.\n\nPoikki laivan seisoi parikymmentä miestä kahdessa suorassa rivissä kuin\nkunniavahtina. Heidän rintansa ja selkänsä olivat terästä ja päässään\noli heillä kiilloitettu espanjalainen kypärä, joka varjosti heidän\nkasvojaan, ja musketti oli asennossa kunkin sivulla.\n\nEi voinut odottaa, että eversti Bishop olisi ensi katseella tuntenut\nnoita pystypäisiä, kiiltäviä ja sotilaallisia miehiä samoiksi\nrääsyisiksi, siistimättömiksi variksenpeläteiksi, jotka vielä\ntoissapäivänä olivat raataneet hänen sokeriviljelyksillään. Vielä\nvähemmän saattoi odottaa, että hän heti olisi tuntenut sitä kohteliasta\nherrasmiestä, joka astui häntä tervehtimään. Hoikka, sirokäytöksinen\ngentlemanni oli pukeutunut espanjalaiseen pukuun, kokonaan mustaan,\njossa oli runsaasti hopeareunusta. Kultakahvainen miekka heilahteli\nhänen kupeellaan kullalla koristetussa olkahihnassa, ja leveä\nsulkaniekka hattu somisti hänen pikimustia, huolellisesti käherrettyjä\nkiharoitaan.\n\n»Olkaa tervetullut _Cinco Llagasille_, kallis eversti», puhutteli\nsokerinviljelijää epämääräisen tuttu ääni. »Olemme parhaamme mukaan\nkoettaneet käyttää espanjalaisten vaatevarastoa tätä vierailua varten\nlaivassa, vaikka emme rohjenneet toivoa teitä itseänne tänne tulevaksi.\nTe olette täällä ystävien joukossa — kaikki vanhoja ystäviänne.»\n\nEversti tuijotti tylsänä hämmästyksestä.\n\nHerra Blood komeili täydessä loistossaan — tyydyttäen siinä luontaista\nmakuaan — parta hyvin ajettuna, tukka huolellisesti siistittynä hän\nnäytti muuttuneen nuoreksi mieheksi. Totta puhuen hän oli juuri niin\nvanhan näköinen kuin hänen kolmeneljättä vuottaan edellyttivät.\n\n»Peter Blood!» Se oli hämmästyksen huudahdus. Sitten seurasi\ntyytyväisyys nopeasti. »Tekö se siis olitte, joka...»\n\n»Minä itse — minä ja nämä minun hyvät ystäväni ja teidän myös.»\nHerra Blood heilautti hienon pitsiröyhelön ranteeltaan osoittaakseen\nkädellään asennossa seisovia miehiä.\n\nEversti katsoi heitä tarkemmin. »Jumaliste», huudahti hän narrimaisesti\nriemuiten. »Ja näiden miesten kanssa te vangitsitte espanjalaiset ja\nkäänsitte onnen heille vastaiseksi, saakeli, se oli urhea teko.»\n\n»Urhea! Tottavie, se oli eepillistä! Alatte ehkä jo tajuta nerokkuuteni\nsyvyyden ja laajuuden!»\n\nEversti Bishop istuutui luukun reunukselle, otti päästään leveän\nlakkinsa ja pyyhki otsaansa.\n\n»Te hämmästytätte minua!» sanoi hän. »Sieluni kautta, te hämmästytätte\nminua. Saadapa takaisin rahansa ja lisäksi tämä hieno laiva kaikkineen\nmitä se sisältää! Se on jotakin. Se lieventää jossakin määrin niitä\nvahinkoja, joita olemme kärsineet. Niin totta kuin elän, olette\nansainnut hyvän palkinnon siitä.»\n\n»Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin.»\n\n»Piru vieköön! Sen te olette ansainneet, ja saatte nähdä, että tulen\nolemaan kiitollinen teille.»\n\n»Se on kuten pitääkin», sanoi herra Blood. »Kysymys on vain siitä,\nkuinka suuren palkinnon olemme ansainneet ja kuinka kiitolliseksi te\nosoittaudutte.»\n\nEversti Bishop katsahti häneen ja näytti hieman hämmästyneeltä.\n\n»Mitä — hänen ylhäisyytensä lähettää tietysti ilmoituksen uroteostanne\nkotimaahan ja ehkäpä joku osa teidän rangaistusajastanne annetaan\nteille anteeksi.»\n\n»Jaakko-kuninkaan jalomielisyys on hyvin tunnettua», virnisteli\nNathanael Hagthorpe, joka seisoi lähellä, ja joku rivissä seisovista\nkapinavangeista rohkeni nauraa.\n\nEversti Bishop nousi seisomaan. Hän alkoi tuntea levottomuuden ensi\noireita. Hänen päähänsä pälkähti, ettei kaikki ollutkaan vallan niin\nystävällistä kuin näytti.\n\n»Ja siinä on vielä toinenkin juttu», jatkoi herra Blood. »Tuo\nraipparangaistus, joka minun piti saada. Tehän olette niitä miehiä,\njotka pidätte sananne sellaisissa asioissa — joskaan ette muissa — ja\ntehän sanoitte muistaakseni, että ette jätä neliötuumaakaan nahkaa\nehjäksi selässäni.»\n\nSokerinviljelijä sivuutti asian kädenheilautuksella. Hän oli miltei\nloukkaantunut.\n\n»Joutavia, joutavia. Luuletteko, että näin loistavan teon jälkeen\nsaattaisin ajatellakaan sellaista!»\n\n»Olen iloinen siitä, että ajattelette sillä tapaa. Mutta arvelen, että\nminuun nähden oli erinomaisen onnellista, että espanjalaiset eivät\ntulleet tänne tänään, vaan eilen, sillä vastakkaisessa tapauksessa\nolisin samassa tilassa kuin Jeremias Pitt nyt on. Ja missä silloin\nolisi ollut se nerokkuus, joka käänsi espanjalaisten voiton heille\ntappioksi?»\n\n»Mitäpä puhua siitä nyt?»\n\n»Minun täytyy, rakas eversti. Te olette elämänne aikana harjoittanut\nyhtä ja toista julmuutta ja konnamaisuutta, ja minä tahdon, että tämä\ntulisi teille opetukseksi — opetukseksi, jonka olette muistava — niiden\nhyväksi, jotka mahdollisesti tulevat meidän jälkeemme. Tuolla laivan\nperällä on Jeremias Pitt selässään kaikki sateenkaaren värit, eikä\ntuo onneton poikanen ole entisellään vielä kuukaudenkaan perästä. Ja\nelleivät espanjalaiset olisi tulleet, olisi hän ehkä jo kuollut ja minä\nhänen kanssaan.»\n\nHagthorpe hyökkäsi eteenpäin. Hän oli pitkä, voimakas mies, jolla oli\nkaunispiirteiset, miellyttävät kasvot, jotka selvästi ilmaisivat hänen\nkasvatuksensa.\n\n»Miksi tuhlaat sanoja tuon sian vuoksi?» ihmetteli entinen\nkuninkaallisen laivaston upseeri. »Heitä hänet laidan yli ja sillä\nhyvä.»\n\nEverstin silmät suurenivat. »Mitä pirua te tarkoitatte?» kysyi hän\nylpeästi.\n\n»Te olette oikea onnen poika, eversti, vaikka ette arvaa syytä hyvään\nonneenne.»\n\nJa nyt sekaantui asiaan kolmas — ruskea, toissilmäinen Wolverstone,\njoka oli vähemmän hempeämielinen kuin hänen gentlemannimainen\nvankitoverinsa.\n\n»Vedä hänet raakapuuhun roikkumaan», huusi hän karkealla ja vihaisella\näänellä, ja useimmat hänen asennossa seisovista tovereistaan toistivat\nkaikuna hänen sanansa.\n\nEversti Bishop vapisi. Herra Blood kääntyi. Hän oli aivan tyyni.\n\n»Kuulehan, Wolverstone, minä aion toimittaa asiat oman pääni mukaan.\nNiin on sovittu. Ole hyvä ja muista se.»\n\nHänen katseensa lipui miehestä mieheen, selvästi ilmaisten, että hän\npuhui heille kaikille.\n\n»Minä tahdon, että eversti Bishop saa pitää henkensä. Yksi syy siihen\non se, että tahdon pitää hänet panttivankina. Jos itsepäisesti tahdotte\nhirttää hänet, niin saatte hirttää myös minut tai lähden takaisin\nmaihin.»\n\nHän vaikeni. Vastausta ei kuulunut. Mutta he seisoivat allapäin ja\npuoleksi kapinamielisinä hänen edessään paitsi Hagthorpea, joka\nkohautti hartioitaan ja hymähti väsyneesti. Herra Blood jatkoi: »Teidän\ntäytyy käsittää, että laivalla on yksi ainoa kapteeni. Kas niin.» Hän\nkääntyi taas säikähtyneen everstin puoleen.\n\n»Vaikka lupasinkin säästää henkenne, täytyy minun — kuten olette\nkuullut — pitää teitä laivalla panttivankina siltä varalta, ettei\nkuvernööri Steed ja ne linnoitusväestä, jotka vielä ovat jäljellä,\nkäyttäytyisi sievästi, ennen kuin olemme merellä.»\n\n»Ennen kuin...», Kauhu esti eversti Bishopia kertaamasta uskomattomalta\nkuulostaneita sanoja.\n\n»Juuri niin», sanoi Peter Blood ja kääntyi upseerien puoleen, jotka\nolivat tulleet everstin kanssa. »Vene odottaa, gentlemannit. Olette\nkuulleet, mitä sanoin. Viekää se sekä terveiseni hänen ylhäisyydelleen.»\n\n»Mutta, sir...», alkoi toinen heistä.\n\n»Ei sanaakaan enää, gentlemannit. Nimeni on Blood — kapteeni Blood,\njos suvaitsette, kapteeni tällä laivalla, joka on otettu sotasaaliina\nDon Diego de Espinosa y Valdezilta, joka taas on vankinani samalla\nlaivalla. Teidän täytyy käsittää, että minä olen kääntänyt asiat nurin\npäin muiltakin kuin espanjalaisilta. Tuossa ovat portaat. Luulen, että\nne ovat mukavammat kuin laidan yli heitto, joka odottaa teitä siinä\ntapauksessa, että viivyttelette.»\n\nHe lähtivät ja tavallista kiireemmin sekä välittämättä hitustakaan\nkiukkuisesti mylvivästä eversti Bishopista, jonka oli vallannut\npelonsekainen raivo hänen huomatessaan jäävänsä noiden miesten\narmoille, joiden aiheellisesta vihamielisyydestä hän ei suinkaan voinut\nolla epätietoinen.\n\nPuolisen tusinaa heistä, lukuun ottamatta Jeremias Pittiä, joka\nyksin oli kykenemätön mihinkään, tunsi pintapuolisesti purjehdusta.\nHagthorpe, vaikka olikin ollut taisteluissa mukana, oli harjaantumaton\nmeriasioissa, mutta tiesi niistä kuitenkin niin paljon, että laiva\nhänen johdollaan saattoi lähteä.\n\nAnkkuri nostettiin, isopurje levitettiin ja niin he suuntasivat\nkulkunsa ulapalle heikon tuulen vieminä ja linnakkeen pysyessä\näänettömänä.\n\nHeidän lipuessaan lahden idänpuoleisen niemekkeen ohi kääntyi Peter\nBlood taas everstin puoleen, joka vartioituna ja pelon lamauttamana oli\nuudelleen istuutunut suuluukun reunalle.\n\n»Osaatteko uida, eversti?»\n\nEversti Bishop nosti päätään. Hänen suuret kasvonsa olivat kellahtavat\nja näyttivät sillä hetkellä luonnottoman veltoilta. Hänen helmimäiset\nsilmänsä olivat entistäänkin pienemmät.\n\n»Koska nyt olen teidän lääkärinne, niin määrään teille kylvyn\nmielenlaatunne äärimmäisen kuumuuden lieventämiseksi.» Blood puhui\nystävällisesti, ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta everstiltä,\nhän jatkoi:\n\n»Teille oli onneksi, että en luonnostani ole yhtä verenhimoinen kuin\nmuutamat tovereistani laivalla. Ja minulla on ollut oikein pirullinen\ntyö estäessäni heitä kostonhimoisista aikeistaan. Olen kahden\nvaiheilla, tokko te oikeastaan olette sellaisen vaivannäön arvoinen.»\nHän valehteli. Hän ei ollut ensinkään kahden vaiheilla. Jos hän olisi\ntoiminut oman halunsa ja vaistonsa mukaan, niin hän olisi varmasti\nvetänyt everstin raakapuuhun ja pitänyt tekoaan varsin kiitettävänä.\nMutta hän muisti Arabella Bishopin ja se pakotti hänet armahtavaiseksi\nja sai hänet vastustamaan tovereittensa luonnollista kostonhimoa aina\nsiihen määrään, että oli aiheuttamaisillaan kapinan laivalla. Siitä,\nettä hänelle osoitettiin niin suurta armahtavaisuutta, sai eversti siis\nkokonaan kiittää sitä tosiasiaa, että hän sattui olemaan Arabellan\nsetä, vaikka hän ei sellaista syytä voinut aavistaakaan.\n\n»Te saatte tilaisuuden pelastaa henkenne uimalla», jatkoi Peter Blood.\n»Tuonne niemen nenään ei ole kuin neljännesmaili ja tavallisella\nonnella varustetun miehen pitäisi pystyä suorittamaan se. Te olette\ntotisesti kyllin ihrainen pysyäksenne veden pinnalla. Kas niin,\nlähdetäänpä siis! Älkää nyt vitkastelko, sillä muutoin saatatte joutua\nmukaamme pitkälle matkalle ja silloin ei pirukaan tiedä, mitä teille\ntapahtuu. Teitä ei täällä rakasteta juuri paljonkaan enempää kuin\nansaitsette.»\n\nEversti Bishop hillitsi itsensä ja nousi. Niin armoton hirmuvaltias\nkuin hän oli ollutkin, täytyi hänen joka ei koskaan ollut tuntenut\nitsehillinnän tarvetta, nyt ilkkuvan kohtalon määräyksestä pidättää\ntunteittensa purkautuminen hetkellä, jolloin ne olivat aivan\nkiehumapisteessä.\n\nPeter Blood antoi määräyksen miehilleen. He työnsivät pitkän lankun\nlaidan yli ja kiinnittivät sen siihen.\n\n»Jos suvaitsette, eversti», sanoi Blood viitaten sirosti kädellään.\n\nEversti katsoi häneen ja hänen katseessaan oli koko helvetti. Tehden\nsitten päätöksensä ja koettaen näyttää niin miehuulliselta kuin taisi,\nkoska ei saattanut toivoa mistään apuakaan, hän potkaisi kengät\njaloistaan, riisui hienon kellanruskean takkinsa päältään ja kiipesi\nlankulle.\n\nHän pysähtyi hetkeksi pidellen kädellään lujasti vantista ja katsellen\nkauhuissaan noin viisikolmatta jalkaa alempana virtaavaan vihreään\nveteen.\n\n»Ottakaahan pieni kävely, rakas eversti», puhui tyyni, pilkallinen ääni\nhänen takanaan.\n\nYhä pidellen vantista katseli eversti epätietoisena ympärilleen ja näki\nkoko laivan laidan täynnä mustia kasvoja, jotka vielä toissapäivänä\nolisivat kalvenneet nähdessään hänen rypistävän kulmiaan mutta jotka\nnyt kaikki seisoivat siinä häijynilkisesti irvistellen.\n\nHetkeksi voitti hänessä raivo pelon. Hän kirosi heitä ääneen rumasti\nja runsaasti, irrotti sitten kätensä ja astui lankulle. Kolme askelta\nhän ennätti ottaa ennen kuin menetti tasapainonsa ja putosi läiskähtäen\nallaan oleviin vihreisiin syvyyksiin.\n\nKun hän taas ilmaa haukkoen tuli pinnalle, oli _Cinco Llagas_ jo\nmuutaman kaapelinmitan päässä.\n\nMutta karjuvat, pilkalliset onnentoivotukset, jotka myötäilivät\nlaivalta hänen matkaansa, hän vielä kuuli ja ne syövyttivät hänen\nvoimattoman raivonsa yhä syvemmälle hänen sieluunsa.\n\n\n\n\nKymmenes luku\n\nDON DIEGO\n\n\nDon Diego de Espinosa y Valdez heräsi pää pakottavana ja katseli\nraukein silmin hyttiään, johon aurinko perässä olevasta ikkunasta\nvaloi kirkkaita säteitään. Hän huokasi syvään ja sulki uudelleen\nsilmänsä sietämättömän päänkivun vuoksi. Maatessaan siinä hän\nkoetti päästä selville ajasta ja paikasta. Mutta tuskansa vuoksi ja\npuolipökerryksissä kun vielä oli, hän ei saanut ainoatakaan yhtenäistä\najatusta syntymään.\n\nSelittämätön levottomuuden tunne pakotti hänet taas avaamaan silmänsä\nja uudelleen tutkimaan ympäristöään.\n\nEi voinut olla epäilystäkään, että hän makasi oman laivansa laajassa\nhytissä, joten hänen käsittämätön levottomuutensa oli varmaan kokonaan\nperusteeton. Mutta kun heräävä muisti riensi hänen mietteittensä\navuksi, pakotti se hänet itsepäisesti inttämään, että tässä oli\njotakin, joka ei ollut tolallaan. Auringon alhainen asema, joka salli\nsen vuodattaa kultaista loistettaan hytin täydeltä, sai hänet ensin\npäättelemään, että oli aikainen aamu, siinä tapauksessa että laiva\nkulki länteen päin. Sitten johtui hänen mieleensä toinen mahdollisuus.\nLaiva saattoi olla menossa itään päin, ja siinä tapauksessa oli\nmyöhäinen ilta. Laiva oli kulussa, sen hän arvasi heikosta veden\nkohinasta, joka hänen alapuoleltaan kuului. Mutta miten oli\nmahdollista, että he purjehtivat, vaikka hän, heidän kapteeninsa, ei\ntiennyt olivatko he menossa länteen vaiko itään eikä voinut muistaa,\nminne heidän matkansa piti?\n\nHänen ajatuksensa palasivat eilispäivän seikkailuihin, jos ne nyt\nsitten olivat tapahtuneet eilen. Helposti saavutettu voitto Barbados-\nsaarella muistui selvänä hänen mieleensä. Jokaisen yksityistapauksen\nhän muisti elävästi aina siihen hetkeen asti, kun hän taas astui oman\nlaivansa kannelle. Mutta siinä muisti äkkiä ja selittämättömällä\ntavalla katkesi.\n\nHän oli juuri aikeissa vaivata kipeätä päätään kaikenlaisilla\narvailuilla, kun ovi aukeni ja hän näki sanomattomaksi hämmästyksekseen\nomien parhaiden vaatteittensa astuvan hyttiin. Se oli erityisen komea\nja luonteenomaisesti espanjalainen puku, mustaa taftikangasta runsaine\nhopeareunuksineen, puku jonka hän vuosi sitten oli teettänyt itselleen\nCadizissa, ja hän tunsi sen jokaisen yksityiskohdan niin tarkoin, että\nhänen oli mahdotonta ajatella erehtyvänsä sen suhteen.\n\nPuku pysähtyi sulkeakseen oven ja lähestyi sitten vuodetta, jolla Don\nDiego lepäsi, ja puvun sisältä ilmestyi Don Diegon kokoinen hoikka\nherrasmies. Nähdessään Don Diegon hämmästyneen katseen herrasmies\npidensi askeleitaan.\n\n»Valveilla, vai?» kysyi hän espanjan kielellä.\n\nMakuulla oleva mies tuijotti hänen ruskeisiin, hieman pilkallisiin\nkasvoihinsa ymmällään. Hän oli liiaksi hämmästynyt voidakseen vastata.\n\nVieraan sormet koskettivat Don Diegon takaraivoa, jolloin hän tuskasta\nkiemurrellen parahti pahasti.\n\n»Hellä, vai?» virkkoi vieras. Hän otti Don Diegon ranteen etusormensa\nja peukalonsa väliin ja silloin vasta Don Diego sai puhjetuksi puhumaan.\n\n»Oletteko lääkäri?» kysyi hän.\n\n»Sitäkin muun ohessa.» Tumma herrasmies jatkoi potilaansa valtimon\ntutkimista. »Vankka ja säännöllinen», ilmoitti hän vihdoin ja irrotti\notteensa ranteesta. »Teille ei ole tullut mitään vaurioita.»\n\nDon Diego ponnistautui istumaan punaiselle samettivaatteelle.\n\n»Kuka piru te olette?» kysyi hän. »Ja mitä pirua teillä on tekemistä\nminun puvussani ja minun laivallani?»\n\nVieraan kulmakarvat kohosivat korkealle ja hänen leveä suunsa vetäytyi\nheikkoon ivahymyyn.\n\n»Pelkäänpä että houritte vielä. Tämä ei ole teidän laivanne. Tämä on\nminun laivani ja vaatteet ovat myös minun.»\n\n»Teidän laivanne?» kertasi toinen ihmeissään, ja yhä enemmän ihmeissään\nhän lisäsi: »Ja teidän vaatteenne? Mutta... tottahan...» Hurjina\nvilkuivat hänen silmänsä ympäri kajuutan. Hän tutki sen uudelleen\ntarkaten jokaista tuttua esinettä. »Olenko minä hullu?» kysyi hän\nvihdoin. »Varmastihan tämä laiva on _Cinco Llagas_?»\n\n»Kyllä se on _Cinco Llagas_.»\n\n»Siinä tapauksessa...» Espanjalainen vaikeni. Hänen katseensa kävi\nmurheelliseksi. »Valga me Dios!» huudahti hän kuin tuskissaan-.\n»Aiotteko sanoa minulle myös, että olette Don Diego de Espinosa?»\n\n»Enhän toki, minun nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja laiva, kuten\ntämä kaunis vaatekertakin on sotasaalistani. Ja te, Don Diego, olette\nvankini.»\n\nVaikka vastaus olikin hämmästyttävä, tuntui se kuitenkin Don Diegosta\nlohduttavalta siihen nähden, mitä hän oli alkanut pelätä.\n\n»Mutta... ettekö sitten ole espanjalainen?»\n\n»Te imartelette minua kastilialaisen puhetapani vuoksi. Minulla on\nkunnia olla irlantilainen. Te arvatenkin luulitte, että oli tapahtunut\nihme. Niin onkin asian laita. Ihme, jonka minun kekseliäisyyteni, joka\nei suinkaan ole halveksittava, on aikaansaanut.»\n\nLyhyesti kapteeni sitten paljasti salaisuuden kertomalla, mitä oli\ntapahtunut. Se oli kertomus, joka sai espanjalaisen vuoroin punastumaan\nja vuoroin kalpenemaan. Hän tunnusteli takaraivoaan ja tapasi siellä\nvahvistuksen kertomuksen todenperäisyydelle kananmunan kokoisen kuhmun\nmuodossa. Vihdoin hän katsahti hätääntyneenä pilkallista kapteeni\nBloodia ja huudahti:\n\n»Entä poikani? Missä poikani on? Hän oli samassa veneessä, joka toi\nminut laivalle!»\n\n»Poikanne on turvassa. Hän ja veneen miehistö sekä teidän tykkimiehenne\ntovereineen ovat varsin mukavasti raudoissa kannen alla.» Don\nDiego vaipui takaisin vuoteelle ja hänen kiiltävän mustat silmänsä\ntuijottivat yläpuolella oleviin ruskeisiin kasvoihin. Hän hillitsi\nitsensä. Hänellä oli täysi annos sitä mielentyyneyttä, jota hänen hurja\nammattinsa vaati. Onnen pyörä oli kierähtänyt hänelle vastaiseksi\nviime yrityksessä. Aivan voiton hetki oli kääntynyt hänelle tappioksi.\nHän otti vastaan kohtalonsa stoalaisen tyyneydellä. Äärimmäisen\nvälinpitämättömänä kysyi hän sitten:\n\n»Entä nyt, señor kapteeni?»\n\n»Nyt», sanoi kapteeni Blood — antaaksemme hänelle sen arvonimen, jonka\nhän itselleen oli omaksunut — »koska olen helläsydäminen mies, valitan,\nettette kuollut siitä napsauksesta, jonka annoimme teille. Sillä se\ntietää sitä, että teidän täytyy vaivautua koettamaan kuolla uudelleen.»\n\n»Ah!» Don Diego vetäisi syvään henkeään. »Mutta onko se välttämätöntä?»\nkysyi hän ilman nähtävää levottomuutta.\n\nKapteeni Bloodin katse hyväksyi hänen käyttäytymisensä.\n\n»Kysykää itseltänne», sanoi hän, »sanokaahan minulle, mitä te itse\nkokeneena ja verentahrimana merirosvona tekisitte.»\n\n»Mutta siinä asiassahan on ero.» Don Diego nousi istualleen\nmiettiäkseen asiaa. »Ero on siinä, että te kehutte olevanne\nhelläsydäminen mies.»\n\nKapteeni Blood istahti pitkän tammisen pöydän nurkalle. »Mutta minä\nen ole mikään hölmö», vastasi hän, »enkä salli että luonteenomainen\nirlantilainen hentomielisyyteni estää minua tekemästä sitä, mikä\non välttämätöntä ja viisasta. Te ja teidän kymmenen eloonjäänyttä\nroistoanne olette alituisena uhkana tällä laivalla. Sitä paitsi vettä\nja muonaa ei ole liian paljon laivalla. Tosin on meitä onneksi pieni\njoukko, mutta te ja teidän miehenne lisäävät sitä sangen sopimattomalla\ntavalla. Joten siis huomaatte, että järki kehoittaa meitä joka\nsuhteessa kieltäytymään seuranne tarjoamasta hauskuudesta ja kovettaen\nhellät sydämemme pyytää mitä kohteliaimmin teitä astumaan laidan yli.»\n\n»Ymmärrän», virkkoi espanjalainen miettiväisenä. Hän heilautti säärensä\nvuoteesta ja istui nyt sen reunalla nojaten kyynärpäitään polviin.\nHän oli päässyt selville vastustajastaan ja kohteli häntä nyt yhtä\npilkallisen kohteliaasti ja mairittelevan sydämellisesti kuin tämäkin\nhäntä. »Myönnän, että puheessanne on paljonkin perää.»\n\n»Vapautatte minut suunnattomasta taakasta», vastasi kapteeni Blood. »En\ntahtoisi esiintyä tarpeettoman ankarana, varsinkin kun minä ja toverini\nolemme niin erinomaisen paljosta suuressa kiitollisuuden velassa\nteille. Sillä mitä se lieneekin merkinnyt muille, teidän ryöstöretkenne\nBarbados-saarelle sattui meille erittäin otolliseen aikaan. Olen sen\nvuoksi iloinen havaitessani, että olette yhtä mieltä kanssani siinä,\nettei muuta mahdollisuutta ole olemassa.»\n\n»Mutta, ystäväni, niin paljoa en ole myöntänyt.»\n\n»Jos teillä on jokin muu hyväksyttävä ehdotus, niin olen erittäin\nonnellinen saadessani kuulla sen.»\n\nDon Diego siveli mustaa pujopartaansa.\n\n»Voitteko antaa minulle miettimisaikaa huomiseen? Päätäni särkee niin\nkirotusti, että ajatteleminen on miltei mahdotonta. Ja myöntänette sen,\nettä asia vaatii vakavaa harkintaa.»\n\nKapteeni Blood nousi seisomaan. Takanaan olevalta hyllyltä hän otti\npuolentunnin lasin, käänsi sen niin, että ruskeaa hiekkaa sisältävä\npuolikas oli ylöspäin, ja asetti sen pöydälle.\n\n»Olen pahoillani, että minun täytyy kiirehtiä tässä asiassa, Don Diego,\nmutta tuo on kaikki mitä voin teille myöntää. Ellette sen jälkeen\nkun tuo hiekka on valunut loppuun, voi ehdottaa mitään hyväksyttävää\ntapaa, niin olen, vaikkakin äärimmäisen vastenmielisesti, velvollinen\nkehoittamaan teitä ystävinenne astumaan laidan yli.»\n\nKapteeni Blood kumarsi ja mentyään ulos lukitsi oven jälkeensä.\n\nPolviinsa nojaten ja kädet poskilla istui Don Diego ja katseli, kuinka\nhiekka valui ylemmästä puolikkaasta alempaan. Ja mitä kauemmin hän sitä\nkatseli, sitä syvemmäksi kävivät rypyt hänen ruskeilla kasvoillaan.\n\nTäsmälleen silloin, kun viimeiset hiekkajyvät valahtivat reiästä,\navautui ovi jälleen.\n\nEspanjalainen huokasi syvään ja kohottautui antaakseen vastauksen, jota\nkapteeni Blood oli tullut kuulemaan.\n\n»Olen miettinyt erästä keinoa, herra kapteeni, mutta se riippuu teidän\nihmisystävällisyydestänne. Te jätätte meidät jollekin tämän ruton\nsaastuttaman saariryhmän saarelle oman kohtalomme heiteltäviksi.»\n\nKapteeni Blood mutristi huuliaan.\n\n»Asialla on vaikeutensa», sanoi hän hitaasti.\n\n»Pelkäsin sitä.» Don Diego huokaisi taas ja nousi seisomaan. »Älkäämme\nsitten puhuko siitä sen enempää.»\n\nVaaleansiniset silmät tarkkasivat häntä kuin teräsvasamat.\n\n»Eihän teitä pelottane kuolema, Don Diego?»\n\nEspanjalainen nosti päätään ylpeästi ja hänen kulmansa vetäytyivät\nryppyyn.\n\n»Kysymyksenne on loukkaava, sir.»\n\n»Asetan siinä tapauksessa kysymyksen toisin — ehkäpä hieman\nonnistuneemmassa muodossa. Tahdotte tietenkin mielellänne elää?»\n\n»Ah, siihen voin vastata. Haluan elää ja vielä hartaammin haluan, että\npoikani eläisi. Mutta elämänhaluni ei ole tekevä minua pelkuriksi\nteidän iloksenne, herra mestari-ivaaja.» Se oli ensimmäinen kerta,\njolloin hän osoitti merkkiäkään suuttumuksesta tai kiivastumisesta.\n\nKapteeni Blood ei vastannut heti. Kuten aikaisemminkin istuutui hän\ntaas pöydän kulmalle.\n\n»Olisitteko halukas ansaitsemaan elämän ja vapauden omasta, poikanne ja\ntovereittenne puolesta?»\n\n»Ansaitsemaan?» sanoi Don Diego, eikä vaaleansinisiltä terässilmiltä\njäänyt huomaamatta vavahdus, joka kulki espanjalaisen ruumiin läpi.\n»Ansaitsemaan, sanoitte? Miksipä ei, ellei ehdotus, jonka aiotte tehdä,\nkäy kunnialleni.»\n\n»Sellainen ei puoleltani saata tulla kysymykseenkään», vakuutti\nkapteeni Blood. »Ymmärrän, että merirosvollakin saattaa olla\nkunniantuntoa.» Ja sitten hän esitti ehdotuksensa. »Jos katsotte\nikkunasta, Don Diego, niin näette jotakin, joka muistuttaa pilven\nhattaraa taivaan reunassa. Se on Barbados-saari, joka on suoraan\ntakanamme. Koko päivän olemme purjehtineet itää kohti vain yhdestä\nsyystä — päästäksemme Barbados-saaresta niin kauaksi kuin suinkin.\nMutta nyt kun emme enää näe maata, alkavat vaikeudet. Ainoa mies\njoukossamme, joka on saanut koulutusta merenkulussa, on kuumeessa —\nniin, sen pahoinpitelyn johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut\njuuri ennen kuin toimme hänet mukanamme laivaan. Osaan itse hoitaa\nkulussa olevaa alusta ja laivassa on pari kolme miestä, jotka pystyvät\nminua siinä auttamaan, mutta merimiestaidon korkeampia salaisuuksia\nja taitoa löytää suunta tiettömällä ulapalla emme tunne ensinkään.\nKäsitätte helposti, että maihinmeno tai summittainen purjehtiminen\ntässä — kuten niin sattuvasti sanoitte — rutonsaastuttamassa\nsaaristossa saattaisi käydä meille kohtalokkaaksi. Ja niinpä päädymme\nseuraavaan. Haluamme päästä Curacaoon, hollantilaiseen siirtomaahan\nniin suoraan kuin mahdollista. Annatteko kunniasananne siitä, että\nviette meidät sinne, jos annan teille vapautenne jälleen? Ja jos teette\nsen, olen laskeva teidät ja jäljelläolevan miehistönne vapauteen\nsaavuttuamme sinne.»\n\nDon Diegon pää vaipui rintaa vasten ja hän astui miettiväisenä perässä\nolevan ikkunan luo. Siinä hän seisoi katsellen auringonpaisteista\nulappaa ja suuren aluksen tyyntä vanavettä — hänen oman aluksensa,\njonka nämä englantilaiset koirat olivat häneltä ryöstäneet, hänen oman\nlaivansa, jota häntä nyt vaadittiin kuljettamaan turvalliseen satamaan,\njossa hän sen lopullisesti menettäisi ja josta se ehkä uudistettuna\nlähtisi taistelemaan hänen omia maanmiehiään vastaan.\n\nSe oli vaa’an toisessa kupissa. Toisessa painoi kuudentoista miehen\nelämä. Neljäntoista elämä ei merkinnyt hänelle paljoakaan, mutta\njäljellä olevien kahden kohtalo koski häntä itseään ja hänen poikaansa.\n\nHän kääntyi vihdoin, ja koska hänen selkänsä oli valoon päin, ei\nkapteeni Blood saattanut nähdä kuinka kalpeaksi hän oli käynyt.\n\n»Hyväksyn», sanoi espanjalainen.\n\n\n\n\nYhdestoista luku\n\nPOJAN USKOLLISUUTTA\n\n\nKunniasanansa perusteella sai Don Diego de Espinosa nauttia täydellistä\nvapautta entisellä laivallaan, ja laivan ohjaus, jonka hän oli\nlupautunut suorittamaan, oli kokonaan hänen käsissään. Ja siitä syystä,\nettä laivan miehistö oli kokonaan outo espanjalaisten valta-alueiden\nvesillä ja myös sen vuoksi, että Bridgetownin aikaiset tapahtumat eivät\nvielä olleet kylliksi opettaneet sitä pitämään jokaista espanjalaista\npetollisena, verenhimoisena koirana, joka tavattaessa oli lyötävä\nkuoliaaksi, se kohteli häntä samanlaisella ystävyydellä mitä hänen\noma hieno maailmanmiehen käytöksensä oli omiaan herättämään. Hän\nsöi ateriansa suurhytissä Bloodin ja kolmen hänen avukseen valitun\nupseerin, Hagthorpen, Wolverstonen ja Dyken seurassa.\n\nHe havaitsivat Don Diegon miellyttäväksi, jopa hupaiseksi toveriksi,\nja hänen urhea käytöksensä ja mielenmalttinsa vastoinkäymisen hetkellä\nlisäsivät yhä sitä ystävällistä mielialaa, jota he häntä kohtaan\ntunsivat.\n\nOli mahdotonta epäillä Don Diegoa epärehellisestä pelistä. Sitä paitsi\nei saattanut havaita mitään järjellistä syytä siihen. Hän oli ollut\näärimmäisen suora heitä kohtaan. Hän oli ilmoittanut heille, että he\nolivat tehneet pahan erehdyksen purjehtiessaan suoraan myötätuuleen\nlähtiessään Barbados-saarelta. Heidän olisi tullut purjehtia saaresta\nalahankaan Karibian merelle ja pois saaristosta. Nyt oli heidän\npurjehdittava uudelleen saariston läpi päästäkseen Curacaoon, eikä\nreitti suinkaan ollut heille vaaraton. Missä tahansa saarien välissä\nsaattoivat he tavata joko tasaväkisen tai voimakkaamman aluksen ja\nolipa se espanjalainen tai englantilainen, oli asia heille yhtä paha,\nsillä miehistön ollessa liian pieni ei heidän käynyt antautuminen\ntaisteluun. Vähentääkseen vaaran mahdollisimman pieneksi hän ohjasi sen\nvuoksi laivan ensin etelään ja sitten länteen ja pääsi siten Tobago-\nja Grenada-saarten välistä vaarallisen alueen ulkopuolelle ja tuli\nKaribian meren verraten turvallisille vesille.\n\n»Jos tätä tuulta jatkuu», puhui hän heille sinä iltana illallispöydässä\nselitettyään heille sitä ennen laivan aseman, »niin pääsemme Curacaoon\nkolmessa päivässä.» Tuuli pysyi samana kolme päivää, vieläpä kiihtyikin\ntoisena, mutta sittenkään ei kolmannen päivän ehtoona näkynyt\nmerkkiäkään maasta. _Cinco Llagas_ kynti yhä merta, jota rajoitti vain\ntaivaan sini. Kapteeni Blood huomautti siitä levottomana Don Diegolle.\n\n»Huomisaamuna se tapahtuu», vastasi Don Diego rauhallisen varmasti.\n\n»Taivaan pyhien nimessä, te espanjalaiset puhutte aina huomisaamusta,\nmutta huomisaamu ei koskaan koita, ystäväni.»\n\n»Mutta tällä kerralla se tulee, olkaa huoleti siitä. Vaikka nousisitte\nkuinka aikaiseen hyvänsä katsomaan, niin olette näkevä maata, Don\nPedro.»\n\nKapteeni Blood jatkoi tyytyväisenä matkaansa ja meni katsomaan Jerry\nPittiä, potilastaan, jonka tilaa Don Diego sai kiittää pelastumisensa\nmahdollisuudesta. Hän oli nyt ollut neljäkolmatta tuntia vapaa\nkuumeesta ja Peter Bloodin taitavassa hoidossa alkoi hänen silvottu\nselkänsä vähitellen tyydyttävästi parantua. Hän oli jo siinä määrin\nparantunut, että valitti sitä, kun täytyi pysytellä kuumassa ja\nahtaassa hytissä. Ollakseen hänelle mieliksi salli kapteeni Blood\nhänen hieman hengittää raitista ilmaa laivan kannella, ja niinpä kun\nviimeiset päivän säteet vetäytyivät taivaalta, tuli Jeremias Pitt\nkapteenin tukemana ulkoilmaan.\n\nIstuen luukun reunuksella täytti somersetshireläinen nuori mies\nkiitollisena keuhkonsa raikkaalla yöilmalla ja tunsi virkistyvänsä\nsiitä. Sitten hänen merimiesvaistonsa pakotti häntä katselemaan tummana\nkaartuvaa taivasta, jolla jo kiilui myriadeja kultaloisteisia tähtiä.\nHetken hän katseli sitä ikään kuin sivumennen, välinpitämättömänä,\nmutta sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi yhteen kohtaan. Hän katsahti\nympärilleen ja sitten kapteeni Bloodiin, joka seisoi hänen vieressään.\n\n»Tiedätkö mitään tähtitieteestä, Peter?» kysyi hän.\n\n»Tähtitieteestä? Totisesti en osaisi erottaa Orionia Venuksesta.»\n\n»Ah! Ja luulenpa, että jokainen tästä hölmömäisestä miehistöstä on yhtä\ntietämätön kuin sinäkin.»\n\n»Olisi ystävällisempää sanoa, että he tietävät siitä vielä vähemmän.»\n\nJeremias osoitti erästä valoisaa paikkaa taivaalla ylähangan puolella.\n»Tuo on pohjantähti», sanoi hän.\n\n»Niinkö? Kumma kun osaat löytää sen noiden muiden joukosta.»\n\n»Ja pohjantähti miltei keulan kohdalla ylähangan puolella tietää sitä,\nettä purjehdimme pohjoiseen, luoteeseen tai sillä välillä, sillä en\nusko, että olemme enempää kuin kymmenkunta astetta läntistä pituutta.»\n\n»Kuinka niin?» ihmetteli Peter Blood.\n\n»Sinähän kerroit, eikö niin, että tulimme saariston länsipuolta\nTobago- ja Grenada-saarten lomitse Curacaota kohti. Jos me nytkin\nnoudattaisimme samaa suuntaa, niin pohjantähden pitäisi olla tuolla\ntakanamme.»\n\nSilmänräpäyksessä Bloodista kaikkosi rauhallisuus. Hän oikein jäykistyi\nepäluulosta ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun pimeässä heidän\nyläpuolellaan välähti valojuova, joka oli peräisin parhaillaan\naukenevasta peräkajuutan ovesta. Ovi sulkeutui jälleen ja kohta kuului\naskeleita kajuutan portaista. Don Diego lähestyi. Kapteeni Blood\npuristi sormillaan merkitsevästi Jerryn olkapäätä. Sitten hän huusi Don\nDiegolle puhuen englannin kieltä, jonka hän oli ottanut tavakseen, kun\ntoisia oli läsnä.\n\n»Tahdotteko ratkaista pienen erimielisyyden, joka on syntynyt\nvälillämme, Don Diego?» sanoi hän leikkisästi. »Me emme oikein ole yhtä\nmieltä siitä, mikä on pohjantähti.»\n\n»Vai niin?» espanjalaisen ääni oli rauhallinen. Siinä oli ikään kuin\nrahtunen naurua, ja syy siihen selvisi hänen seuraavasta lauseestaan.\n»Mutta tehän kerroitte minulle, että herra Pitt oli teidän laivurinne?»\n\n»Paremman puutteessa», nauroi kapteeni hyväntahtoisen\nylenkatseellisesti. »Olen valmis lyömään vetoa hänen kanssaan siitä,\nettä tuo on pohjantähti.» Ja hän osoitti kädellään taivasta kohti\nperään päin. Hän kertoi jälkeenpäin, että jos hän olisi saanut\nDon Diegolta myöntävän vastauksen, niin hän olisi heti lävistänyt\nhänet miekallaan. Mutta espanjalainen päinvastoin osoitti selvästi\nhalveksumistaan.\n\n»Te olette yhtä varma asiastanne kuin tietämätönkin, Don Petro, ja te\nhävisitte. Pohjantähti on tuolla.» Ja hän osoitti sitä kohden.\n\n»Oletteko varma asiasta?»\n\n»Mutta rakas Don Pedro!» Espanjalaisen äänessä kaikui iloisen\nvastalauseen tuntu. »Voiko olla mahdollista, että erehdyin? Onhan\ntuolla kompassi. Tulkaa kompassikoppiin, niin näette mihin suuntaan\nolemme menossa.»\n\nHänen äärimmäinen suoruutensa ja rauhallisuutensa, jolla ei ollut\nmitään salattavaa, poisti heti epäilyksen, joka niin äkkiä oli\njuolahtanut kapteeni Bloodin mieleen. Mutta Pitt ei ollut niin vähällä\ntyydytetty.\n\n»Siinä tapauksessa, Don Diego, olisi hauska kuulla, miksi kuljemme\nsiihen suuntaan, jos kerran olemme matkalla Curacaoon», sanoi hän.\n\nTaaskaan ei Don Diego näyttänyt vähintäkään epäröivän.\n\n»Teillä on täysi syy kysyä sitä», vastasi hän ja huokasi. »Olin\ntoivonut, ettei sitä huomattaisi. Olen ollut huolimaton — ah,\nrangaistavan huolimaton. Laiminlöin huomioidenteon. Se on aina ollut\ntapani. Olen itsestäni liian varma. Luotan liian paljon lokikirjan\nmukaan tehtyihin laskelmiin, ja tänä päivänä, kun vihdoin otin\nesille kvadrantin, huomasin että olimmekin tulleet puoli astetta\nliiaksi etelään, jotenka Curacao on nyt suoraan pohjoiseen. Siinä syy\nviivytykseemme. Mutta me olemme siellä huomisaamuna.»\n\nSelitys oli niin täydelleen tyydyttävä ja tuli niin rehellisesti ja\nvalmiisti, että oli mahdotonta uskoa, että Don Diego olisi aikonut\npettää sanansa. Ja kun Don Diego taas oli poistunut, tunnusti\nkapteeni Blood Pittille, että oli tyhmää epäillä häntä. Olkoon hänen\nentisyytensä millainen tahansa, niin hän oli näyttänyt mitä miehiä hän\noli ilmoittaessaan, että hän ennemmin kuolisi kuin ryhtyisi mihinkään,\nmikä saattaisi vahingoittaa hänen kunniaansa tai isänmaataan.\n\nEspanjan valtavedet ja niillä purjehtivien seikkailijain metkut olivat\nkapteeni Blondille outoja, joten hänellä vielä oli harhaluulonsa. Mutta\nseuraava aamunkoitto oli haihduttava ne rajusti ja ainiaksi.\n\nTullessaan kannelle jo ennen auringon nousua hän näki edessään maata,\nkuten Don Diego oli illalla luvannut. Se oli noin kymmenen mailin\npäässä heistä, pitkä idästä länteen kulkeva rannikko, ja siitä pisti\nkallioinen niemeke aivan heitä kohti. Nähdessään sen hän rypisti\notsaansa. Hän ei ollut havainnut, että Curacao olisi niin laaja. Toden\nteolla näytti maa pikemminkin mantereita kuin saarelta.\n\nYlähangan puolella heistä hän huomasi maalta puhaltavan heikon tuulen\ntuomana suuren laivan, joka hänen arvionsa mukaan oli suunnilleen yhtä\nkookas kuin heidän omansakin. Hänen katsoessaan sitä se muutti äkkiä\nsuuntaansa ja tuli nyt suoraan heitä kohti.\n\nTusinan verran hänen miehiään liikuskeli jo etukannella innokkaasti\ntähystäen tulokasta ja heidän äänensä ja naurunsa kuului selvästi\nuljaan _Cinco Llagsin_ perään saakka.\n\n»Tuolla», virkkoi pehmeä ääni sulavalla espanjan kielellä hänen\ntakanaan, »on luvattu maa, Don Pedro.»\n\nÄänessä oli jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, joka sai kapteeni\nBloodin epäluulon uudelleen heräämään eloon. Hän kääntyi äkkiä Don\nDiegoon päin, niin äkkiä, että viekas hymy tämän huulilta ei kerinnyt\nkadota ennen kuin kapteeni Bloodin katse tutkivana osui hänen\nkasvoihinsa.\n\n»Se näkyy tuottavan teille outoa tyydytystä olosuhteista huolimatta»,\nsanoi kapteeni Blood.\n\n»Luonnollisesti.» Espanjalainen hieroi kämmeniään yhteen, ja herra\nBlood huomasi, että liike oli hieman epävarma. »Tyydytystä, jota\nmerimies tuntee.»\n\n»Tai jota petturi tuntee — vai?» kysyi Blood tyynesti. Ja kun\nespanjalainen astui askelen taaksepäin ja hänen hahmonsa äkkiä muuttui,\noli Blood varma siitä, että hänen epäluulonsa oli oikeutettu. Hän\nojensi kätensä maata kohden ja kysyi ankarasti: »Mikä maa tuo on?\nRohkenetteko väittää, että se on Curacaon rantaa?»\n\nHän astui Don Diegoa kohti ja askel askelelta väistyi tämä taaksepäin.\n»Sanonko teille, mikä maa se on? Sanonko?» Hänen varmuutensa näytti\nhäikäisevän ja hämmästyttävän espanjalaista, sillä vastausta ei\nkuulunut. Silloin veti herra Blood uhkarohkean vedon — vaikkei aivan\nuhkarohkeaa kuitenkaan. Hän tiesi, että niin pitkää rantaviivaa ei\nvoinut olla muualla kuin joko mantereita tai sitten Kuballa tai\nHispaniolalla. Mannerta se ei voinut olla, sen hän myös tiesi. Koska\nhän tiesi, että Kuba oli kauempana pohjoisessa ja lännessä kuin\nHispaniola, seurasi siitä, päätteli hän nopeasti itsekseen, että jos\nDon Diego aikoi pettää hänet, niin hän oli ohjannut laivan lähintä\nespanjalaista aluetta kohti. »Tuo maa, senkin petollinen, valapatto\nespanjalainen koira, on Hispaniolan saari.»\n\nSen sanottuaan hän piti tarkasti silmällä kalpenevaa espanjalaista\nnähdäkseen, oliko hän osannut oikeaan. Mutta nyt oli väistelevä Don\nDiego jo tullut keskiväliin peräkantta, jossa peräpurje esti heitä\nnäkymästä sinne missä muut englantilaiset olivat. Hänen huulensa\nvääntyivät rumaan hymyyn.\n\n»Ah, perro inglés! Sinä tiedät liian paljon», sanoi hän matalalla\näänellä ja syöksyi kapteenin kurkkuun kiinni.\n\nKiinteästi toisiinsa kiertyneinä he huojuivat hetken puoleen ja\ntoiseen, kunnes yhdessä kaatuivat kannelle, jolloin Don Diego kapteenin\nkamppaamana jäi alle. Espanjalainen oli luottanut tukeviin voimiinsa.\nMutta ne osoittautuivat riittämättömiksi irlantilaisen teräksisessä\notteessa, joka äskeisessä orjuudessa oli yhä vahvistunut. Espanjalainen\noli luottanut siihen, että hän kuristamalla Bloodin voittaisi sen\npuolituntisen, minkä laivan ehtiminen heidän luokseen mahdollisesti\nvaatisi. Hän oli varma siitä, että alus oli espanjalainen, sillä mikään\nmuu laiva ei olisi niin rohkeasti luovaillut Hispaniolan vesillä.\nMutta kaikki hänen aikaansaannoksensa kääntyivät hänelle pettymykseksi\nja päälle päätteeksi aivan hyödyttömiksi. Sen hän tajusi maatessaan\nselällään ja Bloodin painaessa polvellaan hänen rintaansa, samalla kun\nmiehet kapteeninsa kutsumina riensivät kolistellen paikalle.\n\n»Joko minä nyt tässä luen rukouksen likaisen sielusi puolesta?»\npilkkasi Blood vankiaan raivoissaan.\n\nMutta vaikka espanjalainen olikin menettänyt kaikki pelastumisen\ntoiveensa, pakotti hän huulensa hymyyn ja vastasi pilkalla pilkkaan:\n\n»Onpa hauska nähdä, kuka sinun sielusi puolesta rukoilee, kun tuo\nsotalaiva on kupeellasi.»\n\n»Tuo sotalaiva!» huudahti kapteeni Blood aavistaen, että oli jo liian\nmyöhäistä välttää Don Diegon petoksen seurauksia.\n\n»Tuo laiva», vastasi Don Diego yhä pilkallisemmin. »Tiedättekö, mikä\nse on? Minäpä sanon sen teille. Se on _Encarnacion_, Don Miguel de\nEspinosan, Kastilian pääamiraalin lippulaiva, ja Don Miguel on minun\nveljeni. Tapaamisemme on erinomaisen onnellinen asia. Se osoittaa, että\nkaikkivaltias johtaa katolisen Espanjan kohtaloita.»\n\nKapteeni Bloodissa ei näkynyt jälkeäkään leikinlaskusta eikä\nkohteliaisuudesta. Hänen vaaleat silmänsä leimahtivat ja hänen kasvonsa\njäykistyivät.\n\nHän nousi ja jätti espanjalaisen miestensä haltuun. »Sitokaa hänet»,\nkäski hän. »Sitokaa hänet nilkoista ja ranteista, mutta älkää\nvahingoittako häntä — ei hiuskarvaakaan hänen kallisarvoisesta\npäästään.»\n\nHuomautus oli hyvinkin tarpeellinen. Sillä hurjistuneina siitä\nmahdollisuudesta, että he nyt joutuisivat vaihtamaan orjuutensa, josta\njuuri olivat päässeet, vielä pahempaan, olisivat miehet repineet\nespanjalaisen kappaleiksi siinä paikassa. Ja kun he nyt tottelivat\nkapteeniaan ja pidättäytyivät siitä, niin se tapahtui vain sen vuoksi,\nettä he hänen muuttuneessa äänensävyssään havaitsivat lupauksen\njostakin vielä paremmasta Don Diegolle kuin kuolema.\n\n»Senkin kurjimus, saastainen merirosvo! Kunnian mies!» puhutteli\nkapteeni Blood vankiaan.\n\nMutta Don Diego katsahti häneen ja nauroi.\n\n»Te arvioitte minut liian mitättömäksi.» Hän puhui englantia,\njotta kaikki ymmärtäisivät mitä hän sanoi. »Sanoin teille, että en\npelkää kuolemaa ja olen sen nyt näyttänyt toteen. Ettekö käsitä,\nenglantilainen koira?»\n\n»Irlantilainen, jos suvaitsette», korjasi kapteeni Blood. »Entäs teidän\nkunniasananne, espanjalainen roisto!»\n\n»Luulitteko minun antavan teille kunniasanaani, jotta tämä komea,\nkaunis espanjalainen laiva jäisi teidän roistojen käsiin, ehkäpä vielä\nkäydäkseen sotaa toisia espanjalaisia vastaan. Ha, ha», Don Diego\nnauroi syvää kurkkunauruaan. »Te hölmöt! Voitte tappaa minut. Pyh!\nMitäpä siitä. Kuolen täytettyäni tehtäväni hyvin. Vähemmän kuin tunnin\nkuluttua olette espanjalaisten vankeina ja _Cinco Llagas_ joutuu taas\nEspanjalle.»\n\nKapteeni Bloodin ruskettuneet kasvot kävivät kalpeiksi hänen\nkatsellessaan espanjalaista tarkkaavasti. Vangin ympärillä tungeksivat\nentiset orjat meluten, raivoten ja suorastaan kirjaimellisesti »janoten\nverta».\n\n»Odottakaa», komensi kapteeni Blood käskevästi, kääntyi kantapäillään\nja meni reelingin ääreen. Hänen seisoessaan siellä syvissä mietteissä\nyhtyivät häneen Hagthorpe, Wolverstone ja Ogle, tykkimies. Ääneti he\nkatselivat veden poikki vastaantulevaa laivaa. Se oli kääntynyt yhden\nviivan alatuuleen ja kulki nyt suuntaa, jossa sen lopulta täytyi yhtyä\n_Cinco Llagsiin_.\n\n»Vähemmässä kuin puolessa tunnissa», virkkoi nyt kapteeni Blood, »on se\nkohdallamme ja pyyhkäisee kantemme puhtaaksi tykeillään.»\n\n»Me tappelemme», sanoi toissilmäinen jättiläinen kiroten.\n\n»Tapella!» ivasi Blood. »Meillähän on liian vähän miehistöä, ainoastaan\nparikymmentä, miten me voisimme tapella. Ei, ei ole muuta kuin yksi\nkeino. Meidän täytyy saada tuo laiva vakuuttuneeksi siitä, että meidän\naluksellamme on kaikki järjestyksessä ja että me olemme espanjalaisia,\njoten se antaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.»\n\n»Ja miten se saadaan aikaan?», kysyi Hagthorpe.\n\n»Se on mahdotonta», sanoi Blood. »Jos se olisi...» Sitten hän vaikeni\näkkiä ja seisoi tuumien, silmät luotuina vihreään veteen. Ogle tokaisi\nsilloin pilkallisesti:\n\n»Mehän voimme lähettää Don Diego de Espinosan veneessä omien miestensä\nsoutamana laivalle vakuuttamaan hänen veljelleen, että olemme kaikki\nhänen katolisen majesteettinsa uskollisia alamaisia.»\n\nKapteeni pyörähti ympäri ja katsoi hetken tykkimieheen aivan kuin\nolisi aikonut lyödä häntä. Sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui. Hänen\nkatseessaan välähti innostus.\n\n»Totisesti, sinäpä sen sanoit. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta hänen\npojallaan saattaa ehkä olla toinen ajatus asiasta. Lapsen rakkaus\nvanhempiaan kohtaan on Espanjassa korkeassa kurssissa.» Hän kääntyi\näkkiä ympäri ja meni vangin ympärillä seisovan miesjoukon luo. »Tuokaa\nvanki tänne», sanoi hän. Sitten hän meni edellä vaikeakulkuisia\nportaita alas keskikannen alle, missä ilma oli tympeä ja tervankatkua\ntäynnä. Hän jatkoi matkaansa perään, aukaisi suuren varastosuojan oven\nja meni siitä sisään seuranaan Don Diego ja hänen saattajansa. Joka\nmies laivalla yritti seurata hänen perässään, mutta hän käski heitä\nankarasti menemään kannelle Hagthorpen komennossa.\n\nVarastosuojassa oli kolme tykkiä asemissaan, valmiiksi ladattuina ja\nsuut avonaisista luukuista ulkona sellaisina kuin ne espanjalaisilta\ntykkimiehiltä olivat jääneet.\n\n»Tässä on, Ogle, sinulle työtä», sanoi Blood, ja kun hartiakas\ntykkimies oli puskenut tiensä suu auki seisovien miesten välistä,\nosoitti Blood keskimmäistä tykkiä hänelle.\n\n»Vedätä tämä tykki taemmaksi», käski hän.\n\nKun se oli tehty, kutsui Blood luokseen ne miehet, jotka olivat tuoneet\nDon Diegon sinne.\n\n»Sitokaa hänet poikkipuolin tykin suun eteen», käski hän, ja sillä\naikaa kun he kahden muun avustamana tekivät käskyn mukaan, kääntyi\nBlood toisten puoleen.\n\n»Tuokaa espanjalaiset vangit tänne. Ja sinä, Dyke, mene sanomaan, että\nnostavat Espanjan lipun mastoon.»\n\nDon Diego, joka käsistään ja jaloistaan oli sidottu kaareksi tykin\nsuun eteen, pyöritteli kuin mielipuoli silmiään katsoessaan kapteeni\nBloodia. Mies saattaa kyllä halveksia kuolemaa, mutta häntä odottava\nkuolemantapa voi häntä kuitenkin kammottaa.\n\nVaahtosuin hän syyti kirouksia ja herjauksia kiusaajalleen.\n\n»Hirviö raakalaiseksi! Epäinhimillinen villi! Kirottu kerettiläinen!\nEtkö voi tyytyä tappamaan minua jollakin kristillisellä tavalla?»\n\nKapteeni Blood suvaitsi vastata hänelle hymyilemällä ilkeämielisesti\nennen kuin hän kääntyi ottamaan vastaan kuuttatoista käsiraudoissa\nolevaa vankia, jotka nyt saapuivat vartijainsa saattamina.\n\nTullessaan he olivat jo kuulleet Don Diegon huudahdukset. Nyt he saivat\nkauhukseen nähdä läheltä, missä tilassa hän oli. Kaunis ruskeahipiäinen\nnuorukainen, joka selvästi ryhtinsä ja vaatetuksensa puolesta erosi\nmuista, syöksyi esiin ja huudahti tuskaisesti: »Isä!»\n\nKiemurrellen ja väännellen niiden käsissä, jotka tuota pikaa ottivat\nhänet kiinni, hän kutsui taivaan ja helvetin avukseen estämään tätä\nkauhuntyötä ja kääntyi vihdoin kapteeni Bloodin puoleen pyytäen armoa\nisänsä puolesta. Hänen kiivautensa oli säälittävä näky. Katsellessaan\nhäntä kapteeni Blood arveli, että pojassa ilmeni tarpeellinen määrä\nrakkautta isäänsä.\n\nHän tunnusti myöhemmin, että hän jo hetken oli vaarassa heltyä ja\nettä hän sisimmässään taisteli säälimätöntä aikomustaan vastaan.\nMutta päästäkseen heikkoutensa herraksi hän muistutteli mielessään,\nmitä espanjalaiset olivat tehneet Bridgetownissa. Hän näki taas\nMary Traillin kalvenneet lapsenkasvot, kun tyttö kauhuissaan pakeni\nilkamoivaa roistoa, jonka Blood oli sitten pistänyt kuoliaaksi,\nja hänen sielunsa silmien eteen nousi muita sanoin kuvaamattomia\nkauhunkuvia vahvistamaan hänen päätöksessään horjahtelevaa mieltään.\nEspanjalaiset olivat näyttäytyneet kaikin puolin sydämettömiksi ja\narmottomiksi. Vaikka olivatkin uskonnollisuutta täyteen sullotut, ei\nheissä ollut hitustakaan sitä kristillisyyttä, jonka tunnuskuva oli\nnytkin kohotettu lähestyvän sotalaivan pisimpään mastoon. Hetki sitten\noli julma ja jumalaton Don Diego pilkannut kaikkivaltiasta olettamalla,\nettä Hän piti erityistä huolta katolisen Espanjan kohtaloista. Nyt\nsaisi Don Diego huomata erehdyksensä.\n\nPäästyään taas samaan kyynilliseen mielentilaansa, jossa hän\noli tekoonsa ryhtynyt — mielentila, joka oli välttämätön asian\nloppuunsuorittamiseksi — käski Blood Oglea panemaan sytyttimen kuntoon\nja poistamaan nahkaisen suojuksen sankkireiältä. Kun nuorempi Espinosa\nsilloin puhkesi uusiin esirukouksiin ja uhkauksiin, kääntyi kapteeni\nBlood tuimasti ympäri ja säväytti:\n\n»Ääneti! Hiljaa ja kuunnelkaa! Tarkoitukseni ei ole ensinkään ampua\nisäänne helvettiin, kuten hän ansaitsisi, eikä edes ottaa häntä\nhengiltä.»\n\nHämmästytettyään pojan aivan sanattomaksi lupauksellaan — olosuhteisiin\nnähdenhän se oli sangen hämmästyttävä — hän rupesi selittämään\naikomustaan sulavalla ja virheettömällä kastilian murteella, jota\nhän onneksi täydellisesti hallitsi — onneksi sekä Don Diegolle että\nitselleen.\n\n»Yksinomaan teidän isänne petollisuus on saattanut meidät tähän\nasiaintilaan, hän on tahallaan johtanut meidät vaaraan joutua vangeiksi\nja kuoleman omiksi tuolla espanjalaisella laivalla. Samoin kuin isänne\ntunsi tuon laivan, on hänen veljensä myös tuntenut _Cinco Llagasin_.\nSiinä ei ole mitään outoa. Mutta aivan heti tulee _Encarnacion_ niin\nlähelle meitä, että sen täytyy huomata, että täällä eivät ole asiat\nniinkuin niiden tulisi olla. Ennemmin tai myöhemmin on se havaitseva,\nmissä suhteessa asiat ovat hullusti laivallamme, ja silloin se avaa\ntulen meitä kohti tai astuu laivaamme. Missään tapauksessa emme pysty\ntappelemaan, sen isänne tiesi viedessään meidät tähän ansaan. Mutta me\naiomme tapella siitä huolimatta, jos meidät siihen pakotetaan. Me emme\nsuinkaan vähällä alistu espanjalaisten petomaisuuteen.»\n\nHän asetti kätensä tykille, johon Don Diego oli sidottu.\n\n»Käsittänette siis, mistä on kysymys: ensimmäiseen laukaukseen\n_Encarnacionista_ vastaa tämä tykki heti. Toivon, että ymmärrätte.»\n\nKalpeana ja vavisten tuijotti nuori Espinosa säälimättömiin\nsinisilmiin, jotka katsoivat häneen lujasti.\n\n»Josko ymmärrän!» sammalsi hän keskeyttäen äärimmäisen hiljaisuuden.\n»Mutta Jumalan nimessä, miten minun on ymmärrettävä se? Miten voin\nymmärtää sen? Voitteko välttää taistelun? Jos tiedätte jonkin keinon,\ntai jos minä tai nuo tuossa voivat olla välikappaleina siinä — jos se\non teidän tarkoituksenne — niin sanokaa se taivaan nimessä.»\n\n»Taistelun voisimme välttää, jos Don Diego de Espinosa menisi\nveljensä laivalle ja läsnäolollaan ja vakuutuksillaan ilmoittaisi\namiraalille, että _Cinco Llagasilla_ on kaikki järjestyksessä ja\nettä se yhä on espanjalainen alus, kuten sen lippu nyt näyttää.\nMutta tietenkään ei Don Diego henkilökohtaisesti voi lähteä, koska\nhänellä on... toisenlaisia tehtäviä. Hänellä on... sanokaamme hieman\nkuumetta, joka pidättää häntä vuoteessa. Mutta te, hänen poikansa,\nvoitte toimittaa kaiken tämän ja samalla viedä isänne terveiset\nhänen veljelleen. Te lähdette veneellä, jota kuusi espanjalaistanne\nsoutaa ja minä — ylhäisenä espanjalaisena, jonka te viimeisellä\nryöstöretkellänne vapautitte Barbados-saarelta, tulen mukaan pitämään\nteitä oikealla tolalla. Jos minä palaan elävänä takaisin ja jos sitten\nsaamme häiriintymättä purjehtia pois näiltä vesiltä, saa Don Diego\nsamoin kuin te kaikki muutkin pitää henkensä. Mutta jos petoksen tai\nonnettomuuden vuoksi — samantekevää mistä syystä — sattuu pienintäkään\nhäiriötä, niin, kuten minulla on ollut kunnia selittää, alkaa taistelun\nmeidän puoleltamme tämä tykki, ja teidän isänne on oleva yhteenoton\nensimmäinen uhri.»\n\nHän pysähtyi hetkeksi. Hänen tovereittensa puolelta kuului hyväksymisen\nhyminää, ja espanjalaiset vangit liikahtivat levottomasti. Nuori\nEspinosa seisoi hänen edessään vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten.\nHän odotti jotakin osviittaa isältään, mutta mitään ei tullut. Näytti\nsiltä kuin Don Diegon rohkeus olisi kokonaan lamaantunut näin kovan\nkoetuksen edessä. Hän riippui velttona pelottavissa köytöksissään\nja oli ääneti. Ilmeisesti hän ei uskaltanut kehoittaa poikaansa\nvastarintaan eikä toiselta puolen kehdannut taivutella häntä\nmyöntymäänkään. Täten hän jätti päätösvallan kokonaan nuorukaiselle.\n\n»Kas niin», sanoi Blood. »Arvaan, että olen ollut kyllin selvä\nsanoissani. Mitä arvelette asiasta?»\n\nDon Esteban kostutteli kuivia huuliaan ja pyyhki kämmenensä\nselkäpuolella tuskan hien otsaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat hetken\nhurjina isänsä hartioita ikään kuin sieltä etsien ohjausta. Mutta isä\nvaikeni. Pojalta pääsi ikään kuin nyyhkytys.\n\n»Minä — minä suostun», sai hän vihdoin sanotuksi ja kääntyi\nespanjalaisten puoleen. »Ja te, tehän suostutte myös?» pyysi hän\nintohimoisesti. »Don Diegon ja itsenne vuoksi, meidän kaikkien vuoksi.\nEllette tee sitä, niin tämä mies teurastaa meidät kaikki armotta.»\n\nKoska hän itse myöntyi, eikä heidän johtajansakaan kehoittanut\nvastarintaan, niin miksipä hekään olisivat saattaneet itseään turmioon\nnäyttelemällä turhan päiten sankaruutta? He vastasivat vitkastelematta,\nettä olivat valmiit tekemään sen mitä heiltä vaadittiin.\n\nBlood kääntyi ja meni Don Diegon luo.\n\n»Olen pahoillani siitä, että minun täytyy tällä tavoin tuottaa teille\nepämukavuutta, mutta...» Hän pysähtyi hetkeksi ja rypisti silmäkulmiaan\ntarkastaessaan tutkivasti vankiaan. Sitten hän jatkoi: »Mutta en luule,\nettä teidän tarvitsee olla peloissanne siitä, että sitä jatkuisi, ja\nvoitte luottaa minuun kun sanon, että koetan vointini mukaan tehdä sen\nniin lyhyeksi kuin mahdollista.»\n\nDon Diego ei vastannut. Peter Blood odotti hetkisen tarkaten häntä.\nSitten hän kumarsi ja astui takaisin.\n\n\n\n\nKahdestoista luku\n\nDON PEDRO SANGRE\n\n\nAsianmukaiset merkit vaihdettuaan nousivat _Cinco Llagas_ ja\n_Encarnacion_ tuuleen noin neljännesmailin päässä toisistaan ja niiden\nväliin jäänyttä auringon hopeoimaa ja hiljaa keinuvaa ulappaa kiiti\nedellisestä lähtenyt vene, jota kuusi espanjalaista merimiestä souti\nja jonka perätuhdolla istui Don Esteban de Espinosa ja kapteeni Peter\nBlood.\n\nVeneessä oli myös kaksi raha-arkkua, joissa oli viisikymmentätuhatta\nkultakolikkoa. Kultaa on kautta aikojen pidetty parhaana vilpittömyyden\ntodistajana, ja Blood oli päättänyt, että ainakin ulkonaiset seikat\nkaikissa suhteissa olisivat hänen puolellaan. Hänen seuralaisensa\nolivat olleet sitä mieltä, että se oli turhaa, mutta Blood oli pitänyt\npäänsä. Hänellä oli sitä paitsi mukanaan eräälle espanjalaiselle\nylimykselle osoitettu suurikokoinen lähetys, joka oli raskaasti\nsinetöity Espinosan vaakunalla — toinen todistus, joka äkkiä oli\ntekaistu _Cinco Llagasin_ hytissä, ja hän käytti paraikaa viimeisiä\nhetkiä täydentääkseen ohjeitaan nuorelle seuralaiselleen.\n\nDon Esteban lausui vielä viimeisen epäilyksensä.\n\n»Entä jos paljastaisitte itsenne jollakin tavalla!» huudahti hän.\n\n»Se olisi kohtalokasta — meille kaikille. Kehoitin isäänne rukoilemaan\nmenestyksemme puolesta. Teiltä odotan apua varsinaisessa toiminnassa.»\n\n»Teen parhaani, Jumala tietää, että koetan parhaani», vakuutti poika.\nBlood nyökkäsi miettiväisenä ja enempää ei puhuttu ennen kuin he\ntörmäsivät _Encarnacionin_ korkeaan kylkeen. Don Esteban kiipesi ylös\nja aivan hänen kintereillään seurasi kapteeni Blood.\n\nKeskilaivassa seisoi amiraali itse heitä vastassa. Hän oli kaunis,\nylpeä mies, pitkä ja jäykkä ja hieman harmaampi ja vanhemman näköinen\nkuin Don Diego, jota hän paljon muistutti. Hänen seuranaan oli neljä\nupseeria ja dominikaanikunnan mustavalkoiseen pukuun puettu munkki.\n\nAmiraali levitti käsivartensa syleilläkseen veljenpoikaansa, jonka\njäykistävän pelon hän erehtyi luulemaan mielihyvän aiheuttamaksi\nkiihtymykseksi, ja puserrettuaan häntä rintaansa vasten kääntyi\ntervehtimään Don Estebanin seuralaista.\n\nPeter Blood kumarsi soreasti, täysin levollisena, ainakin ulkonäöstä\npäättäen.\n\n»Olen», ilmoitti hän kääntäen nimensä espanjankieliseksi, »Don Pedro\nSangre, huono-onninen herrasmies Leonista, jonka Don Estebanin\nmainio isä vastikään pelasti sotavankeudesta.» Ja muutamin sanoin\nhän tekaisi jutun niistä olosuhteista, joissa hän oli joutunut\nvangiksi ja joissa hän taas oli pelastunut Barbados-saaren kirottujen\nkerettiläisomistajien kynsistä.\n\n»Benedicamus Dominus», sanoi munkki puheen lomaan.\n\n»Ex hoc nunc et usque in seculum», vastasi Blood, teko-paavinuskoinen,\nja loi silmänsä alas.\n\nAmiraali ja hänen neljä seuralaistaan kuuntelivat häntä osaaottavasti\nja toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Sitten seurasi\npelätty kysymys.\n\n»Mutta missä on veljeni? Miksi hän ei itse tullut tervehtimään minua?»\n\nNyt oli nuoren Espinosan vuoro vastata.\n\n»Isäni on pahoillaan, kun hänen täytyi kieltäytyä siitä kunniasta\nja ilosta. Mutta valitettavasti hän on hieman pahoinvoipa. — Oh, ei\nmitään vakavampaa, mutta kuitenkin sen verran, että hänen täytyi jäädä\nhyttiinsä. Se on vain pientä kuumetta, seuraus mitättömästä haavasta,\njonka hän sai siinä taistelussa Barbados-saarella, joka päättyi tämän\nherran onnelliseen pelastumiseen.»\n\n»Ei, ei veljenpoikani», vastusti Don Miguel teeskennellyn\nvastenmielisesti. »Minun ei tarvitse tietää niistä asioista mitään.\nMinulla on kunnia edustaa merillä hänen katolista majesteettiaan, joka\nelää hyvässä sovussa Englannin kuninkaan kanssa. Olet jo kertonut\nminulle enemmän kuin minun olisi tarpeellista tietääkään. Koetan\nunohtaa sen ja pyydän teitäkin tekemään samoin», hän lisäsi kääntyen\nseuralaisinaan olevien upseerien puoleen. Hän iski hymyilevälle\nkapteeni Bloodille silmää, mutta lisäsi samassa jotakin, joka sai hymyn\nniistä äkkiä katoamaan. »Mutta koska Diego ei voi tulla minun luokseni,\nniin lähden minä hänen luokseen.»\n\nTuokion kuvastui Don Estebanin kasvoilla kauhea pelko. Sitten puuttui\nkapteeni Blood puheeseen matalalla äänellä ikään kuin kohdistaen ovelat\nsanansa yksityisesti Don Miguelille.\n\n»Jos suvaitsette, Don Miguel, niin se on asia, jota ei teidän suinkaan\npidä tehdä — asia, jota ei Don Diego ensinkään toivoisi. Hän tahtoi\nnimenomaan, ettette näkisi häntä, ennen kuin hänen haavansa olisi\nparantunut. Siinä perimmäinen syy siihen, ettei hän nyt ole täällä.\nSillä totuus on se, että hänen haavansa ei ole niin vaarallinen, että\nse estäisi häntä tulemasta, mutta hän ajatteli sitä tukalaa asemaa,\njohon hän itse ja te joutuisitte, jos teidän hänen omasta suustaan\ntäytyisi kuulla, mitä on tapahtunut. Kuten teidän ylhäisyytenne\nmainitsi, vallitsee hänen katolisen majesteettinsa ja Englannin\nkuninkaan välillä rauha ja teidän veljenne Don Diego...»\n\nHän vaikeni tuokion.\n\n»Minun ei tarvinne sanoa enempää. Sen, mitä meiltä kuulette, ei\ntarvitse olla muuta kuin huhua. Teidän ylhäisyytenne kai käsittää?»\n\nHänen ylhäisyytensä rypisti kulmiaan miettiväisenä. »Minä käsitän...\nainakin osaksi», hän sanoi.\n\nKapteeni Bloodilla oli levoton olo. Epäilikö espanjalainen hänen\nsanojaan? Mutta olihan hänen pukunsa moitteettomasti espanjalainen\nja olihan siinä Don Esteban vahvistamassa hänen sanansa tosiksi. Hän\nkiiruhti lisäämään vakuutteluaan, ennen kuin amiraali ennätti sanoa\nsanaakaan.\n\n»Ja meillä on tuolla veneessä arkku, joka sisältää viisikymmentätuhatta\nkultakolikkoa, jotka meidän tuli jättää teidän ylhäisyydellenne.»\n\nHänen ylhäisyytensä hypähti korkealle ja hänen upseerinsa liikehtivät\neloisasti.\n\n»Ne ovat niitä lunnaita, jotka Don Diego otti Barbados-saaren kuver...»\n\n»Taivaan nimessä, ei sanaakaan enää», huudahti amiraali levottomana.\n»Veljeni toivoo, että otan haltuuni rahat viedäkseni ne hänen\npuolestaan Espanjaan? No niin, se on veljeni ja minun välinen\nperheasia, joten voin sen tehdä. Mutta minä en saa tietää...» Hän\nkeskeytti äkkiä. »Hm! Ehkäpä suvaitsette juoda lasin madeiraa\nkajuutassani», pyysi hän, »sillä aikaa kun nostavat arkun laivaan.»\n\nHän antoi määräyksen arkun nostamisesta ja meni edellä kuninkaallisen\nkomeaan kajuuttaansa, jonne hänen erityisestä kutsustaan hänen\nupseerinsa ja munkkikin tulivat.\n\nIstuuduttuaan pöytään, ja kun palvelija, joka oli kaatanut heille\nkullankeltaisen juoman laseihin, oli poistunut, Don Miguel naurahti ja\nsiveli harmahtavaa pujopartaansa.\n\n»Pyhä neitsyt! Veljelläni on järjenjuoksu, joka ottaa kaikki huomioon.\nJos olisin omin päin joutunut toimimaan, niin olisinpa tehnyt aika\ntyhmyyden menemällä näin sopimattomaan aikaan hänen laivalleen. Olisin\nehkä saanut nähdä asioita, joita espanjalaisena amiraalina olisi sangen\nvaikea jättää huomioon ottamatta.»\n\nSekä Estebanille että Bloodille tuli kiire olla yhtä mieltä hänen\nkanssaan, ja sitten Blood kohotti lasinsa ja joi maljan Espanjan\nkunniaksi ja Englannin valtaistuimella kyyköttävän turtuneen Jaakon\npäänmenoksi.\n\nJälkimmäinen osa hänen maljapuheestaan oli ainakin tarkoitettu todeksi.\n\nAmiraali nauroi.\n\n»Sir, sir, veljeni pitäisi olla täällä hillitsemässä epäviisasta\npuhetapaanne. Teidän pitäisi muistaa, että hänen katolinen\nmajesteettinsa ja Englannin kuningas ovat parhaita ystäviä. Sellaisia\nmaljoja ei sovi juoda tässä majassa. Mutta koska se kerran on ehdotettu\njuotavaksi ja lisäksi taholta, jolla on täysi syy vihata noita\nenglantilaisia koiria, niin yhdymme siihen — mutta epävirallisesti.»\n\nHe nauroivat ja joivat Jaakko-kuninkaan päänmenoksi— aivan\nepävirallisesti, mutta sen vuoksi myös sitä hartaammin. Sitten\nmuisti Don Esteban levottomana isäänsä ja sitä tuskaa, minkä\njokainen tarpeettomasti venytetty minuutti hänelle tukalassa\nasemassaan aiheutti. Hän nousi ja ilmoitti, että heidän täytyi lähteä\npaluumatkalle laivalleen.\n\n»Isäni», selitti hän, »pyrkii kiireesti San Domingoon. Hän toivoi,\netten viipyisi täällä kauempaa kuin mitä oli tarpeellista syleilläkseni\nteitä. Jos sallitte, niin lähdemme, setä.»\n\nAsiain näin ollen ei setä vastustanut lähtöä.\n\nKun he tulivat ulos, katseli Blood levottomana merimiehiä, jotka\npitkänä rivinä kurkottelivat laidan yli ja keskustelivat veneen\nmiehistön kanssa, joka odotteli laivan portaiden alapäässä.\nMutta heidän asenteestaan hän saattoi päättää, ettei ollut syytä\nlevottomuuteen. Veneen miehistö oli visusti pitänyt suunsa kiinni.\n\nAmiraali hyvästeli heitä — Estebania sydämellisesti ja Bloodia\njuhlallisesti.\n\n»Valitan, että minun täytyy erota teistä niin pian, Don Pedro.\nOlisin toivonut, että olisitte voinut viipyä kauemmin vierailullanne\n_Encarnacionilla_.»\n\n»Olen todella pahoillani», vastasi kapteeni Blood kohteliaasti.\n\n»Mutta minä toivon, että tapaamme toiste.»\n\n»Se on toki enemmän kuin ansaitsen.»\n\nHe pääsivät veneeseen ja se erkani suuren aluksen kupeesta. Soutaessaan\npois amiraalin huiskuttaessa heille onnellista matkaa reelingiltä he\nkuulivat pursimiehen kimeän pillin kutsuvan miehistöä paikoilleen,\nja ennen kuin he olivat ehtineet _Cinco Llagasiin_, näkivät he\n_Encarnacionin_ ohjaavan ulapalle täysin purjein. Se teki heille\nkunniaa lipullaan ja laivan perätykki ampui tervehdyslaukauksen.\n\n_Cinco Llagasilla_ huomasi joku — jäljestäpäin selvisi, että se oli\nHagthorpe, vastata samalla tavalla. Ilveily oli lopussa. Yhtäkaikki\nodotti heitä jälkinäytös, joka antoi koko jutulle synkän ironisen\ntunnun.\n\nKun he nousivat keskilaivaan, tuli Hagthorpe heitä vastaan. Blood\nhuomasi, että hänellä oli vakava, miltei pelästynyt ilme kasvoillaan.\n\n»Näen, että olet huomannut sen», sanoi Blood rauhallisesti.\n\nHagthorpe katsoi häneen kysyvästi, mutta ei osannut arvata, mitä hän\ntarkoitti.\n\n»Don Diego... aloitti hän, lopetti sitten ja katsoi kummasti. Bloodiin.\n\nHuomatessaan Hagthorpen äkillisen vaikenemisen ja omituisen katseen\nryntäsi Don Esteban edelle kasvot kalpeina.\n\n»Oletteko syöneet sananne, senkin roistot? Onko hänelle tapahtunut\njotakin?» hän huudahti, ja kuusi espanjalaista hänen takanaan kävivät\näänekkäiksi.\n\n»Me emme syö sanaamme», sanoi Hagthorpe varmasti, niin varmasti, että\nhe rauhoittuivat. »Ja tässä tapauksessa se ei olisi ollut tarpeenkaan.\nDon Diego kuoli köysissään jo ennen kuin te ehditte _Encarnacioniin_.»\n\nPeter Blood ei sanonut sanaakaan.\n\n»Kuollut?» huusi Esteban. »Tarkoitatteko, että murhasitte hänet. Miten\nhän kuoli?»\n\nHagthorpe katsoi nuorukaiseen.\n\n»Mikäli ymmärrän», sanoi hän, »niin Don Diego kuoli pelosta.»\n\nSilloin löi Don Esteban Hagthorpea vasten kasvoja, ja Hagthorpe olisi\nlyönyt takaisin, ellei Blood olisi astunut väliin ja hänen miehensä\nolisi käyneet nuorukaiseen käsiksi.\n\n»Anna olla», sanoi Blood. »Sinä aiheutit sen itse loukkaamalla hänen\nisäänsä.»\n\n»Tarkoitukseni ei ollut loukata», vastasi Hagthorpe pidellen poskeaan.\n»Asia on kuten sanoin, tule katsomaan.»\n\n»Olen nähnyt sen», vastasi Blood. »Hän kuoli jo ennen kuin lähdimme\n_Cinco Llagasista_. Hän riippui kuolleena köysissään, kun puhuttelin\nhäntä ennen lähtöämme.»\n\n»Mitä te sanotte?» huudahti Don Esteban.\n\nBlood katsoi häneen vakavana. Vakavuudestaan huolimatta hän näytti\nnauravan, vaikkakin ilottomasti.\n\n»Mitähän, jos olisitte tiennyt sen ennen kuin lähdimme, nuori mies?»\nkysyi hän vihdoin.\n\nDon Esteban tuijotti häneen silmät selällään, voimatta uskoa hänen\npuhettaan.\n\n»En usko teitä», sanoi hän sitten.\n\n»Mutta teidän täytyy. Olen lääkäri ja tunnen kuoleman, kun näen sen\ntulleen.»\n\nSyntyi äänettömyys, ja sen aikana tuli nuorukainen vakuuttuneeksi asian\ntodenperäisyydestä.\n\n»Jos olisin tiennyt sen», sanoi hän vihdoin ääni käheänä, »niin te\nriippuisitte tällä hetkellä _Encarnacionin_ raakapuussa.»\n\n»Minä tiedän sen», sanoi Blood. »Olenkin tässä juuri miettinyt, kuinka\nihmisten tietämättömyyttä on tarpeen tullen soma käyttää hyväkseen.»\n\n»Mutta te roikutte vieläkin raakapuussa», raivosi nuorukainen.\n\nKapteeni Blood kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Silti hän ei\njättänyt uhkausta huomioonottamatta, eikä sitä tehnyt liioin Hagthorpe\neivätkä muutkaan, jotka sen kuulivat. Sen huomasi selvästi siinä\nneuvottelussa, joka samana iltana pidettiin kapteenin hytissä.\n\nNeuvottelu koski sitä, mitä espanjalaisille vangeille tehtäisiin.\nOttaen huomioon, että Curacaoon ei nyt ollut yrittämistäkään, koska\nheidän vesi- ja muonavarastonsa olivat sangen vähissä, ja että Pitt\noli niin heikossa tilassa, ettei hän vielä pystynyt ohjaamaan laivaa,\npäätettiin purjehtia Hispaniolan itäpuolitse sen pohjoista rannikkoa\npitkin Tortugaan, merirosvojen tuttuun, laittomaan satamaan, jossa\nheidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa ahdistettaviksi.\n\nNyt nousi kysymys siitä, viedäkö vangit laivan mukana Tortugaan vaiko\npanna heidät veneeseen ja antaa heidän itsensä yrittää Hispaniolaan,\njoka oli vain kymmenkunnan mailin päässä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa\npuolusti Blood itse.\n\n»Muu ei voi tulla kysymykseen», väitti hän. »Tortugassa he joutuisivat\nelävältä nyljettäviksi.»\n\n»Joka on lievempää kuin mitä he oikeastaan ansaitsisivatkaan», murahti\nWolverstone.\n\n»Ja muistapa pojan tämänpäiväistä uhkausta, Peter», tokaisi Hagthorpe\nväliin. »Jos hän pelastaa henkensä ja vie sanan sedälleen amiraalille,\nniin saattaa hänen uhkauksensa hyvinkin muuttua todellisuudeksi.»\n\nPeter Bloodiin nähden merkitsee sangen paljon se, ettei hän antanut\nmiesten todistelujen vähääkään vaikuttaa päätökseensä. Oikeastaan\nse on pieni asia, mutta kertomuksessa, jossa niin moni seikka\npuhuu häntä vastaan, en voi — koska kertomukseni on luonteeltaan\neräänlainen puolustuskirjoitus — jättää mainitsematta asianhaaraa, joka\nvoimakkaasti puhuu hänen edukseen, asianhaaraa, joka ilmaisee, että se\ntunteettomuus, josta häntä on syytetty, ei kuulunut hänen varsinaiseen\nluonteeseensa, vaan oli vääryyttä kärsineen miehen järkeilemisen\ntuotetta.\n\n»En välitä vähääkään hänen uhkauksistaan.»\n\n»Mutta sinun pitäisi kuitenkin», sanoi Wolverstone. »Viisainta olisi\nhirttää hänet ja koko muu joukko samaten.»\n\n»Viisaus ei aina ole inhimillistä», sanoi Blood. »Paljon enemmän\ninhimillistä on erehtyä, vaikkakin saattaa olla poikkeuksellista\nerehtyä olemaan lempeä. Mutta olkaamme nyt poikkeuksellisia. Äh, minua\nei ensinkään miellytä harkittu murhaaminen. Aamunkoitossa panemme koko\njoukon veneeseen, varustamme siihen hieman vettä ja laivakorppuja ja\nannamme heidän mennä helvettiin.»\n\nSe oli hänen viimeinen sanansa asiassa ja se pysyi, sillä hän piti\nlujin ottein kiinni siitä arvonannosta, jonka hän miestensä keskuudessa\noli hankkinut itselleen. Päivän nousussa lähetettiin Don Esteban\nmiehineen menemään.\n\nKaksi päivää myöhemmin purjehti _Cinco Llagas_ Cayonan kallioiden\nympäröimään lahteen, jonka luonto näytti muodostaneen varmaksi\nturvapaikaksi niille, jotka sen olivat itselleen omaksuneet.\n\n\n\n\nKolmastoista luku\n\nTORTUGA\n\n\nOn jo aika avoimesti ilmoittaa se tosiasia, että kertomus kapteeni\nBloodin seikkailuista kiittää säilymisestään aikakirjoissa kokonaan\nJeremias Pittin, somersetshireläisen laivankapteenin ahkeruutta.\nPaitsi sitä, että tämä miellyttävä nuori mies oli taitava purjehtija,\nhän näkyy olleen myös väsymätön kynäniekka, ja hänen kynänsä sujuvuus\nnäyttää olleen läheisissä tekemisissä sen kiintymyksen kanssa, jota hän\nilmeisesti tunsi kapteeni Bloodia kohtaan.\n\nHän piti _Arabellan_, nelikymmentykkisen fregatin, lokikirjaa ja\nhoiti laivurin tai kuten nykyään sanoisimme, purjehdusupseerin tointa\nlaivalla. Ja lokikirjaansa hän piti tavalla, jota en koskaan ole\nkenenkään nähnyt pitävän. Se käsittää parikymmentä samankokoista\nosaa, joista toisia on kokonaan kadonnut, toisista taas puuttuu niin\npaljon lehtiä, että niistä on sangen vähän hyötyä. Ja jos niitä\ntyöläästi tutkiessani — niitä säilytetään muuten herra James Speken\nkirjastossa Comertonissa — olen usein katkerasti valittanut niiden\nhukkaanjoutumista, niin olen toiselta puolen ollut syvästi tuskastunut\nsäilyneiden osien suunnattomaan monisanaisuuteen ja pitkäveteisyyteen\nja minun on ollut äärimmäisen vaikea saada sekasortoisesta\nkokonaisuudesta seulotuksi todella tärkeimmät asiat.\n\nEnsimmäisessä lokikirjassaan Pitt kertoo miltei yksinomaan niistä\nBloodin vaiheista, jotka sattuivat ennen hänen ensimmäistä\nTortugaan tuloaan. Tätä osaa sekä Tannattin kokoamaa »Valtiollisia\noikeudenkäyntejä» olen pääasiassa — vaikkakaan en ainoina — lähteinäni\nkäyttänyt tähän mennessä.\n\nPitt panee suuren painon sille tosiasialle, että ne olivat juuri\nne seikat, joista minä nimenomaan olen puhunut, ja yksinomaan ne,\njotka saivat Bloodin hakemaan ankkuroimispaikan Tortugasta. Hän\nväittää monisanaisesti ja kiivaasti, joka puolestaan todistaa, että\nvastakkaisiakin mielipiteitä on ilmaantunut eräillä tahoilla, ettei\nBloodilla eikä myöskään hänen onnettomuustovereillaan ollut vähintäkään\naikomusta yhtyä merirosvoihin, jotka Ranskan puolivirallisen\nsuojeluksen alla olivat Tortugasta tehneet itselleen pesäpaikan, josta\nkäsin he saattoivat mielin määrin tehdä säälimättömiä rosvoretkiään\npääasiassa Espanjan kustannuksella.\n\nHänen alkuperäinen tarkoituksensa, kertoo Pitt, oli matkustaa\nRanskaan tai Hollantiin. Mutta odotellessaan pitkät viikot laivaa,\njoka olisi vienyt hänet jompaankumpaan maahan, pienenivät hänen\nmahdollisuutensa pienenemistään, kunnes ne vihdoin kokonaan häipyivät.\nHänen kronikoitsijansa luulee myös huomanneensa ystävässään\njonkinlaista salaista murhetta, ja hän arvelee, että syynä siihen\noli väkevä länsi-intialainen paloviina, jonka väärinkäyttöön Blood\nnyt toimettomuuden päivinään oli tehnyt itsensä syypääksi, vaipuen\nsiten niiden hurjien seikkailijain tasolle, joiden kanssa hän maalla\nollessaan seurusteli.\n\nEn usko, että Pitt tässä asiassa olisi syyllinen siihen, että hän\nerityisestä pyynnöstä koettaisi puolustella sankariaan. Luulen\npuolestani, että Peter Bloodilla näihin aikoihin oli enemmänkin\nmieltämasentavaa mietittävää. Ennen kaikkea Arabella Bishop —\neikä meillä ole oikeutta tehdä epäilyksen alaiseksi sitä, että\ntämä ajatus häntä askarrutti mitä suurimmassa määrin. Hän oli\nsuunniltaan sen kiduttavan tunteen johdosta, jonka saavuttamattoman\nhalajaminen aiheuttaa. Hän kaipasi Arabellaa, mutta tiesi hänen\nolevan saavuttamattomissa, peruuttamattomasti ja ainaisesti. Myöskään\nei hänellä pyrkiessään Ranskaan tai Hollantiin ollut minkäänlaista\nselvää ja toteutettavaa suunnitelmaa päästyään jompaankumpaan maahan.\nHän oli kerta kaikkiaan karannut orja, henkipatto omassa maassaan ja\nkoditon hylkiö muissa maissa. Hänelle jäi vain meri, joka on vapaa\nkaikille ja erityisen viekoitteleva niille, jotka tuntevat olevansa\nsotakannalla ihmiskunnan kanssa. Kun siis otamme huomioon hänen\nseikkailijaverensä, joka jo aikaisemmin oli ajanut hänet harhailuihin\npelkän seikkailunhalun vuoksi, ja kun ajattelemme, että tätä halua\nnyt oli suuressa määrin lisännyt henkipattona elämisestä aiheutuva\nhäikäilemättömyys sekä että hänen harjaantuneisuutensa ja taitavuutensa\nmerisota-asioissa äänekkäästi tehosti viettelystä, saatammeko silloin\nihmetellä tai rohkenemmeko ehkä moittia häntä siitä, että hän vihdoin\nsortui kiusaukseen? Ja muistakaamme, etteivät viettelijöinä esiintyneet\nainoastaan rohkeat merirosvot, joiden tuttavuuteen hän joutui Tortugan\npahamaineisen sataman kapakoissa, vaan myös M. d’Ogeron, saaren\nkuvernööri, joka kantoi satamaveronaan kymmenykset kaikesta saaliista,\nmikä tuli lahteen, ja joka sitä paitsi ansaitsi suunnattomasti\ntoimittamalla pyydettäessä rahansijoituksia Ranskaan. Ammatti, joka\nsaattoi tuntua vastenmieliseltä, kun siihen kehoittivat kaikenkarvaiset\nlikaiset, puolihumalaiset seikkailijat, metsästäjät, metsätyöntekijät\nja helmenpyytäjät — englantilaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia —\nmuuttui kunnioitettavaksi, miltei viralliseksi rosvoustoimeksi, kun\nsitä suositteli kohtelias, keski-ikäinen gentlemanni, joka edustaessaan\nranskalaista Länsi-Intian kauppakomppaniaa näytti edustavan itse\nRanskanmaata.\n\nSitä paitsi olivat kaikki ne miehet — niistä ei tehnyt poikkeusta\nedes Jeremias Pitt, jonka veri taukoamatta ja pakottavasti kutsui\nmerille — jotka Peter Bloodin kanssa olivat pelastuneet Barbados-saaren\norjuudesta ja jotka tietysti eivät kuten hänkään tienneet minne\nkääntyä, päättäneet järjestään liittyä suureen Rannikon veljeskuntaan,\nkuten rosvot itseään nimittivät. Ja he yhtyivät kehoittelemaan Bloodia\ntoisten neuvojien kanssa ja pyysivät häntä jäämään johtajakseen, kuten\ntähänkin saakka, Barbados-saarelta lähdettyä, vannoen seuraavansa häntä\nuskollisesti veipä hän heidät minne tahansa.\n\nJa niin, kootakseni muutamaan sanaan kaiken sen, mitä Jeremias on\nasiasta kertonut, Blood antautui vihdoin sekä ulkonaisen että sisäisen\npakon ahdistamana ja heittäytyi kohtalon tuuditeltavaksi. »Fata viam\ninvenerunt», lausui hän itse siitä.\n\nLuulen, että hänen pitkälliseen vastustelemiseensa oli syynä Arabella\nBishopin muisto. Se seikka, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan,\nei paljoakaan painanut vaa’assa silloin eikä myöhemminkään. Hän tajusi\nelävästi, miten tyttö ylenkatsoisi häntä, kun saisi kuulla, että Blood\noli ruvennut merirosvoksi, ja vaikka se vasta oli kuviteltua, kärsi\nhän siitä jo nyt kuin olisi se ollut tapahtunut tosiasia. Vaikka hän\nkoetti tukahduttaa tuota tunnettaan, ajatteli hän kuitenkin alituisesti\ntyttöä. Hän tinki omantuntonsa kanssa, jota tytön muisto piti niin\narveluttavan toimeliaana. Hän vannoi itselleen, että tytön muisto\naina tulisi pysymään elävänä auttamassa häntä pitämään kätensä niin\npuhtaina kuin suinkin oli mahdollista miehelle, joka ryhtyi niin\nhurjaan ammattiin kuin hän juuri oli antautumassa. Ja niin jäi tuo\nmuisto katkeransuloisena mutta puhdistavana voimana asustamaan hänen\nsielussaan, vaikka hän ei voinutkaan toivoa koskaan saavansa tyttöä\nomakseen, eipä edes nähdäkseenkään häntä. Rakkaus, joka ei koskaan\ntoteudu, pyrkii usein jäämään ihmiselle johtavaksi ihanteeksi.\n\nTehtyään kerran päätöksensä hän ryhtyi toimekkaasti työhön. d’Ogeron,\nkuvernööreistä avuliain, lainasi hänelle rahaa, jotta hän voisi\nvarustaa laivansa asianmukaiseen kuntoon. Sen nimen hän oli vaihtanut\n_Arabellaan_. Se tapahtui kuitenkin joltisenkin arvelun perästä, sillä\nhän pelkäsi, että hän siten paljastaisi sydämensä salaisuuden. Mutta\nhänen barbadoslaiset ystävänsä pitivät sitä vain ilmauksena siitä\naina-valmiista pilkanteosta, jota heidän päällikkönsä niin viljalti\nharrasti.\n\nNiiden neljänkolmatta seuralaisen lisäksi, jotka hänellä jo oli,\nhän lisäsi vielä kolminkertaisen summan miehiä, jotka hän harkiten\nja varoen — hän oli poikkeuksellisen tarkka ihmistuntija — valitsi\nTortugan seikkailijain joukosta. Kaikkien kanssa hän teki Rannikon\nveljeskunnan kesken tavanmukaisen sopimuksen, jonka pykälien mukaan\nkunkin tuli saada osansa saadusta saaliista. Mutta muussa suhteessa se\npoikkesi tuntuvasti veljeskunnan säännöistä.\n\n_Arabellalla_ ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen tottelemattomuus\ntai epäjärjestys, jotka olivat niin tavallisia merirosvojen aluksilla.\nNiiden, jotka hän otti mukaansa, oli sitouduttava tinkimättä\ntottelemaan ja alistumaan hänen sekä vaalin perusteella asetettavien\nupseerien komentoon. Ne, joita ei sanottu pykälä miellyttänyt, saivat\nlähteä jonkun muun komentoon.\n\nJoulukuun lopulla, kun pyörremyrskyt olivat puhaltaneet itsensä\nväsyksiin, hän lähti merille laivallaan, joka oli hyvin varustettu sekä\naseistuksen että miehistön puolesta, ja ennen kuin hän seuraavassa\ntoukokuussa palasi pitkältä ja vaiheikkaalta purjehdukseltaan, oli\nkapteeni Peter Bloodin maine kuin väreet tuulispään edellä levinnyt\nyli Karibian meren. Vähien Antillien luona oli aivan alussa syntynyt\ntaistelu erään espanjalaisen kaljaasin kanssa ja se oli päättynyt\nespanjalaisen ryöstämiseen ja upottamiseen. Rio de la Hachan luona oli\ntarkoituksenmukaisesti sijoittamalla useampia rosvolaivoja suoritettu\nrohkea hyökkäys espanjalaisen helmiä kuljettavan laivaston kimppuun ja\nsiltä oli saatu erinomaisen rikas helmisaalis. Manterelle oli tehty\nretki Sancta Marian kultakentille, mutta kertomus siitä on tuskin joka\nkohdaltaan uskottava, ja sitä paitsi oli tehty joukko pienempiä retkiä,\njoilta kaikilta _Arabellan_ miehistö palasi uljaana ja rikkaana,\njoskaan ei aivan vahingoittumattomana.\n\nJa niin tapahtui, että ennen kuin _Arabella_ ennätti seuraavassa\ntoukokuussa kotiin varustelua ja korjauksia varten — sillä se ei\nymmärrettävästi ollut vailla vaurioita — oli sen ja sen kapteenin,\nPeter Bloodin, maine levinnyt Bahama-saarilta Vähille Antilleille ja\nUudesta Providencesta Trinidadiin.\n\nKaikuja maineesta oli levinnyt Eurooppaankin, ja Jaakko-kuninkaan\nhoviin oli Espanjan lähettiläs kiiruhtanut tuomaan vihaiset moitteensa,\njoihin oli vastattu, että kapteeni Bloodin edesottamuksia ei suinkaan\ntulisi katsoa Englannin kuninkaan käskystä toimitetuiksi vaan että\ntämä Blood oli todellakin tuomittu kapinallinen, karannut orja ja\nettä jokainen toimenpide, johon hänen katolinen majesteettinsa hänen\nkiinnisaamisekseen ryhtyisi, saavuttaisi kuningas Jaakko Toisen\nsydämellisimmän hyväksymisen.\n\nDon Miguel de Espinosalta, Espanjan Länsi-Intian vesien amiraalilta,\nja Don Estebanilta, hänen veljenpojaltaan, joka purjehti amiraalin\nkanssa, ei suinkaan puuttunut hyvää tahtoa saada vedetyksi seikkailija\nraakapuun nenään roikkumaan. Heille oli Bloodin vangitseminen, josta\nnyt oli tullut kansainvälinen asia, myös perheasia.\n\nEspanja ei säästänyt — Don Miguelin suun kautta nimittäin —\nuhkauksiaan. Ne tunkeutuivat Tortugaankin ja niiden mukana vakuutus\nsiitä, että niiden takana ei ollut ainoastaan hänen oman maansa, vaan\nmyös Englannin kuninkaan arvovalta.\n\nMutta nämä uhkaukset eivät pelottaneet kapteeni Bloodia. Eikä ollut\ntodennäköistä, että hän niiden vuoksi aikoisi jäädä Tortugan suojiin\nhappanemaan. Sillä kaikesta siitä, mitä hän ihmisten puolelta oli\nsaanut kärsiä, oli hän valinnut Espanjan syntipukikseen. Siten hän\narveli palvelevansa kahta tarkoitusta: hän sai hyvitystä ja palveli\nsamalla ei tosin stuartilaista kuningasta, jota hän halveksi, vaan\nEnglantia ja sen kautta koko sivistynyttä ihmiskuntaa, jolta julma,\npetollinen, ahnas ja tekopyhä Kastilia koetti estää kaiken yhteyden\nUuden maailman kanssa.\n\nEräänä päivänä, kun hän Hagthorpen ja Wolverstonen kanssa istui\npiipun ja rommipullon ääressä eräässä rantapuolen ummehtuneessa ja\ntervankatkuisessa kapakassa, tervehti häntä upeapukuinen merirosvo,\njolla oli yllään kullalla reunustettu musta satiinitakki ja uumillaan\njalan levyinen punainen vyö.\n\n»Teitäkö sanotaan Le Sangiksi?» hän kysyi ranskaksi.\n\nKapteeni Blood katsahti ylös nähdäkseen kysyjän ennen kuin vastasi.\nMies oli pitkä ja näytti voimakkaalta ja hänellä oli tummat,\nkotkamaiset kasvot, jotka olivat eläimelliset mutta kauniit.\n\nKallisarvoinen timantti välkkyi hänen kädessään, joka ei ollut liian\npuhdas ja jota hän piti pitkän miekkansa kahvalla, ja hänen korvissaan,\njotka kastanjanruskea rasvainen tukka puoleksi peitti, riippuivat\nkultaiset renkaat.\n\nKapteeni Blood otti piipun suustaan.\n\n»Nimeni», sanoi hän, »on Peter Blood. Espanjalaiset tuntevat minut\nDon Pedro Sangren nimellä ja ranskalainen kutsukoon minua vaikka Le\nSangiksi jos haluaa.»\n\n»Hyvä», sanoi koreapukuinen seikkailija englannin kielellä, ja\nodottamatta muuta kehoitusta hän otti tuolin ja istuutui likaisen\npöydän ääreen. »Minun nimeni», ilmoitti hän noille kolmelle miehelle,\njoista ainakin kaksi katsoi häneen hieman karsaasti, »on Levasseur.\nEhkäpä olette kuulleet minusta.»\n\nKyllä he olivat, totisesti. Hän oli erään kaksikymmentä tykkiä\nkäsittävän rosvolaivan päällikkö, joka viikko sitten oli saapunut\nlahteen ja jonka miehistö oli pääasiassa ranskalaisia helmenpyytäjiä\npohjoisesta Hispaniolasta, miehiä, joilla oli syytä vihata\nespanjalaisia hartaammin kuin englantilaisilla. Levasseur oli tuonut\nheidät takaisin Tortugaan vähemmän onnistuneen purjehdusmatkan jälkeen.\nMutta hänen suunnattoman turhamaisuutensa lannistamiseksi tarvittiin\npaljon enemmän kuin huono onni pystyi tekemään. Vaikka hän olikin\nkarjahteleva, riitaisa, ylen juoppo ja hurja uhkapeluri, oli hänen\nmaineensa merirosvona villin Rannikon veljeskunnan keskuudessa erittäin\nhyvä. Hän oli saavuttanut mainetta myös eräällä toisella alalla. Hänen\nhienostelevassa, kehuskelevassa renttumaisuudessaan oli jotakin,\njota naisväki piti erinomaisen houkuttelevana. Se seikka, ettei hän\nkainostellut julkisesti kehuskella voittojaan, ei ihmetyttänyt kapteeni\nBloodia, mutta häntä kummastutti ennen kaikkea se, että miehellä näkyi\njossakin määrin olevan syytä kehuskeluihinsa.\n\nYleisenä juoruna kierteli juttu siitä, että myös mademoiselle d’Ogeron,\nkuvernöörin tytär, oli joutunut hänen villin vetovoimansa pauloihin\nja että Levasseur oli röyhkeydessään mennyt niin pitkälle, että oli\nkuvernööriltä pyytänyt tytön kättä. d’Ogeron oli antanut hänelle\nainoan sopivan vastauksen. Hän oli ajanut hänet ulos. Levasseur oli\npoistunut raivoissaan vannoen tekevänsä mademoisellen vaimokseen koko\nkristikunnan isien uhallakin ja että M. d’Ogeron saisi katkerasti katua\nloukkaustaan.\n\nTällainen oli se mies, joka nyt ehdotti kapteeni Bloodille\nyhteistoimintaa tarjoten hänen käytettäväkseen ei ainoastaan omaa\nmiekkaansa, vaan laivansakin miehistöineen päivineen.\n\nKymmenkunta vuotta sitten oli Levasseur ainoastaan kaksikymmenvuotiaana\nnuorukaisena purjehtinut hirviömäisenä julmurina tunnetun L’Ollonais'n\nkanssa, ja hänen sen jälkeen tekemänsä roistontyöt olivat omiaan\nnäyttämään, että hän oli käynyt koulunsa menestyksellisesti. Epäilen\nvahvasti, tokko noina päivinä oli suurempaa roistoa Rannikon\nveljeskunnan keskuudessa kuin tämä Levasseur.\n\nMutta sittenkään, miehen vastenmielisyydestä huolimatta, ei kapteeni\nBlood voinut kieltää, että hänen suunnitelmansa ilmaisi rohkeutta,\nmielikuvitusvoimaa ja oveluutta, ja hänen täytyi myöntää, että\nhe yhdistynein voimin saattoivat ryhtyä suurempiin yrityksiin\nkuin kumpikaan yksin omalla tahollaan. Huippukohtana Levasseurin\nehdotuksessa oli ryöstöretken teko manterella sijaitsevaan Maracaibon\nkaupunkiin, mutta sitä varten hän myönsi tarvittavan vähintään\nkuusisataa miestä, eikä kuuttasataa miestä voinut sijoittaa niihin\nkahteen alukseen, jotka heillä nyt oli käytettävinään. Sen vuoksi\noli ensin tehtävä muutamia valmistavia retkiä, joiden pääasiallisena\ntarkoituksena oli saada lisää laivoja.\n\nKoska kapteeni Blood ei pitänyt miehestä, ei hän suostunut asiaan heti.\nMutta koska ehdotus häntä miellytti, lupasi hän miettiä sitä. Sitten\nalkoivat sekä Hagthorpe että Wolverstone kehoitella häntä innokkaasti,\nsillä he eivät tunteneet henkilökohtaista vastenmielisyyttä\nranskalaista kohtaan kuten heidän kapteeninsa, ja seurauksena oli, että\nviikon päästä tehtiin Levasseurin ja Bloodin välillä sopimus, jonka he\nitse sekä — kuten tapa vaati — valitut edustajat heidän seuralaisistaan\nallekirjoittivat.\n\nSopimuksessa määrättiin kaiken varalta muun muassa, että jos laivat\njoutuisivat erilleen toisistaan, oli jälkeenpäin tehtävä tarkka\nselvitys siitä saaliista, minkä kukin laiva omalla tahollaan oli\nhankkinut, ja että se laiva, joka sen oli saanut, oli oikeutettu\npitämään kolme viidettäosaa saaliista, kun taas kaksi viidettäosaa oli\nluovutettava toiselle osakkaalle. Nämä osat taas oli jaettava miehistön\nkesken niiden määräysten mukaan, joista kukin päällikkö oli miestensä\nkanssa sopinut. Muuten sisälsi sopimus kaikki tavanmukaiset pykälät,\njoista eräässä määrättiin, että se joka tavattiin salaamasta tai\nvähentämästä pienintäkään osaa saaliista, olkoon se vaikka yhden peson\narvoinen, oli muitta mutkitta hirtettävä raakapuuhun.\n\nSovittuaan kaikesta he valmistautuivat merillelähtöön, ja aivan\nlähtöiltana oli Levasseur vähällä tulla ammutuksi romanttisessa\nyrityksessään kiivetä kuvernöörin puutarha-aidan yli ottaakseen hellät\njäähyväiset rakastetultaan mademoiselle d’Ogeronilta. Hän perääntyi\nvasta kun häntä oli kahdesti ammuttu hyväntuoksuisen pimento-pensaan\ntakaa, jossa vartiosto piilotteli, ja hän lähti luvaten palatessaan\nryhtyä erikoisiin ja lopullisiin toimenpiteisiin asiassa.\n\nSinä yönä hän nukkui laivassaan, jonka hän ylimieliseen tapaansa\noli ristinyt Ukkosen jylinäksi, ja siellä hän seuraavana päivänä\notti vastaan kapteeni Bloodin, jota hän puoleksi piloillaan\ntervehti amiraalinaan. Irlantilainen tuli sopimaan erinäisistä\nyksityisseikoista, joista meidän ei tarvitse tietää muuta kuin se, että\njos laivat joko vahingossa tai tarkoituksella joutuivat toisistaan\neroon, niin niiden oli yhdyttävä Tortugassa niin pian kuin mahdollista.\n\nSen jälkeen tarjosi Levasseur amiraalilleen päivälliset ja yhdessä he\njoivat uuden yrityksen maljan toisensa jälkeen, sillä seurauksella,\nettä Levasseur eron hetkellä oli niin humalassa kuin hänen yleensä\nsaattoi otaksua pystyvän olemaan — menettämättä silti järjenjuoksuaan.\n\nKapteeni Blood lähti vihdoin iltapäivällä pois ja hänet soudettiin\ntakaisin suurelle laivalleen, jonka ylälaidat olivat maalatut\npunaisiksi ja tykinaukkojen suut kullatut, joten ne laskevan auringon\nvalossa loistivat kauniisti välkkyen.\n\nHän oli hieman raskasmielinen. Olen jo sanonut, että hän oli\nerinomainen ihmistuntija, ja hänen johtopäätöksensä Levasseuriin nähden\ntäytti hänen sielunsa pahoilla aavistuksilla, jotka painoivat häntä\nsitä raskaammin mitä lähemmäksi lähtöhetki tuli.\n\nHän puhui siitä Wolverstonelle, joka tuli häntä vastaan hänen\nastuessaan _Arabellaan_.\n\n»Te saitte minut tekemään tuon sopimuksen, mutta minä pelkään pahoin,\nettei koko touhusta lähde paljoakaan hyvää.»\n\nJättiläinen pyöritteli ainoata verenhimoista silmäänsä ja nauroi\npilkallisesti työntäen eteenpäin vankkaa leukaansa. »Me väännämme\nniskat nurin siltä koiralta, jos hän näyttäytyy petolliseksi.»\n\n»Sen teemme — jos vain olemme elossa silloin kun asianhaarat sitä\nvaativat.» Jättäen asian silleen hän sitten jatkoi: »Lähdemme aamulla,\nensi nousuveden aikaan.» Sitten hän meni hyttiinsä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku\n\nLEVASSEURIN UROTEOT\n\n\nKello mahtoi olla siinä kymmenen tienoissa seuraavana aamuna,\nkokonainen tunti ennen sovittua lähtöaikaa, kun pieni kanootti laski\n_Ukkosen jylinän_ kupeeseen ja puoliveri-intiaani lähti astumaan laivan\nportaita kannelle. Hän oli pukeutunut karvaisiin parkitsemattomiin\nnahkahousuihin, ja punainen huopapeitto teki takin virkaa. Hän toi\nkokoonkäärityn paperilapun kapteeni Levasseurille.\n\nKapteeni aukaisi paperin, joka oli pahoin tahriintunut ja rutistunut\njoutuessaan puoliverisen käsiteltäväksi. Sen sisällön saamme\nylimalkaisesti kääntää seuraavasti:\n\n »Rakkaani — olen hollantilaisessa prikissä Jongurouw, joka on juuri\n lähdössä merille. Päätettyään erottaa meidät ainaiseksi lähettää\n julma isäni minut veljeni turvissa Eurooppaan. Rukoilen sinua, tule\n avukseni. Vapauta minut, rakastettu sankarini!\n\n Lohduton Madelainesi, joka rakastaa sinua.»\n\nTulinen pyyntö liikutti rakastettua sankaria sydänjuuria myöten. Hänen\nsynkkä katseensa lipui lahden yli etsien hollantilaista prikiä, jonka\nhän tiesi olevan matkalla Amsterdamiin tupakka- ja vuotalastissa.\n\nSitä ei näkynyt missään kapeassa lahdessa olevien laivojen joukossa.\nHän karjaisi kysymyksen, joka hänen mielessään liikkui.\n\nVastaukseksi osoitti puoliverinen vaahtona hyrskyävää karia, joka\nmuodosti yhden sataman parhaista puolustuskeinoista. Noin mailin päässä\nsiitä näkyi merta vasten purje, joka oli menossa merille päin.\n\n»Tuolla se menee», sanoi hän.\n\n»Siellä!» Ranskalainen tuijotti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Miehen\npaha sisu nousi ja hän kääntyi kirjeen tuojan puoleen. »Ja missä sinä\nolet viivytellyt, kun nyt vasta tulet kirjeinesi? Vastaa minulle!»\n\nPuoliverinen säikähti melkein kuoliaaksi hänen raivoaan. Pelko mykisti\nhänet kokonaan, vaikka hänellä ehkä olisi ollutkin vastaus kysymykseen.\nLevasseur tarttui häntä kurkusta, pudisti häntä pari kertaa muristen\nraivosta ja paiskasi hänet sitten pyykattia vasten. Mies löi\nkaatuessaan päänsä laivanportaaseen ja jäi makaamaan aivan hiljaa veren\nvirratessa suusta ja sieraimista.\n\nLevasseur pyyhkäisi käsiään toisiaan vasten ikään kuin puhdistaakseen\nne pölystä.\n\n»Heittäkää tuo lihakasa laidan yli», käski hän paria miestä,\njotka joutilaina kävelivät keskikannella. »Sitten ankkuri ylös ja\nhollantilaisen perään.»\n\n»Hiljemmin toki, kapteeni! Mitä tämä merkitsee?» Hänen olkapäälleen\nlaskeutui hillitsevänä raskas käsi ja hän näki edessään luutnanttinsa\nleveät kasvot. Cahusac, rehevä ja Tunteeton bretagnelainen roisto,\nkatseli tylsästi häntä suoraan kasvoihin.\n\nLevasseur selitti aikomuksensa sekoittaen siihen tarpeettoman määrän\nsadatuksia.\n\nCahusac pudisti päätään. »Hollantilaista prikiä!» sanoi hän.\n»Mahdotonta! Se ei ole luvallista.»\n\n»Kuka piru meitä siitä kieltää?» kysyi Levasseur hämmästyksen\nsekaisella raivolla.\n\n»Ensiksikään ei oma miehistömme mielellään siihen ryhdy. Toiseksi on\nkapteeni Blood otettava lukuun.»\n\n»Minä en välitä kapteeni Bloodista vähääkään...»\n\n»Mutta häntä ei voi jättää pois laskuista. Hänellä on voima puolellaan,\nsekä metallia että miehiä, ja jos tunnen hänet oikein, niin hän\nennemmin upottaa meidät kuin sallii meidän käydä hollantilaisen\nkimppuun. Hänellä on omat tuumansa merirosvouksesta, tällä kapteeni\nBloodilla, kuten varoitin teitä.»\n\n»Ah», sanoi Levasseur näyttäen hampaitaan. Mutta hänen silmänsä, jotka\nyhä tähyilivät kaukaista purjetta, olivat synkän miettiväiset. Mutta\nei kauan. Mielikuvitusvoima ja keinokkuus, jotka ominaisuudet kapteeni\nBlood oli miehessä huomannut, avasivat hänelle pian pääsyn pälkähästä.\n\nKiroten sielussaan koko sopimuksen yhteistyöstä jo ennen kuin\nankkurikaan oli vielä nostettu hän alkoi miettiä keinoja sen määräysten\nkiertelemiseksi. Cahusac oli puhunut totta. Blood ei tulisi sallimaan,\nettä hänen tietensä aiheutettaisiin vahinkoa hollantilaisille. Mutta se\nkävi ehkä päinsä hänen poissaollessaan. Ja kun teko kerran oli tehty,\ntäytyisi Bloodin väkisinkin hyväksyä se, koska olisi myöhäistä ryhtyä\nvastalauseisiin.\n\nTunnin kuluessa olivat molemmat laivat menossa merelle. Käsittämättä\nsyytä sovitun ajan muutokseen hyväksyi kapteeni Blood sen ja nosti\nankkurinsa ennen määräaikaa nähdessään liittolaisensa tekevän niin.\n\nKoko päivän oli hollantilainen priki näkyvissä, vaikkakin se iltaan\nmennessä oli häipynyt pieneksi pisteeksi pohjoisella taivaanrannalla.\n\nBloodin ja Levasseurin kesken sovittu matkasuunta kulki itään\nHispaniolan pohjoista rantaa pitkin. _Arabella_ jatkoi sitä suuntaa\nkoko yön yhtä mittaa sillä seurauksella, että kun aamu valkeni, oli se\nyksin. _Ukkosen jylinä_ oli yön pimeyden turvin kääntynyt koilliseen ja\njatkoi matkaansa jokainen riepu purjetta levällään.\n\nCahusac oli vielä kerran koettanut panna vastaan.\n\n»Piru sinut vieköön», oli Levasseur vastannut hänelle. »Laiva kun\nlaiva, olkoon se sitten hollantilainen tai espanjalainen, ja laivoja me\ntällä hetkellä tarvitsemme. Se riittäköön miehistölle.»\n\nHänen luutnanttinsa ei sanonut enää mitään. Mutta kirjelapusta\npäättäen, jonka hän oli vilaukselta nähnyt, hän tiesi, että kyseessä\noli joku nainen eikä mikään laiva, ja hän pudisti synkästi päätään\ntaapertaessaan länkisäärillään antamaan tarpeellisia määräyksiään\nmiehistölle. Aamunkoitossa oli hänen laivansa aivan hollantilaisen\nvanavedessä, tuskin mailin päässä siitä, ja sen näkeminen herätti\nselvästi levottomuutta _Jongvrouwilla_. Epäilemättä Madelainen veli\nsai aikaan levottomuuden tuntiessaan Levasseurin laivan. Merirosvot\nnäkivät, kuinka hollantilainen lisäsi purjeita koettaen siten, joskin\nturhaan, päästä edelle, ja silloin he käänsivät alatuuleen purjehtien\nvinhaa vauhtia eteenpäin kunnes tulivat sellaiseen asemaan, että\nsaattoivat ampua ensimmäisen varoittavan laukauksen hollantilaisen\nkeulan editse. _Jongvrouw_ käänsi peränsä heitä kohti ja avasi tulen\nperätykeistään. Pieni ammus lensi vinkuen rosvojen laivan köysien läpi\nja vahingoitti vain aivan vähän sen purjeita. Seurasi sitten lyhyt\ntaistelu täydessä vauhdissa, jonka aikana hollantilainen lähetti koko\nlaidallisensa rosvoja kohti.\n\nViisi minuuttia sen jälkeen olivat laivat kylki kyljessä, _Jongvrouw_\nlujasti kiinnitettynä rosvolaivaan iskuhaoilla. Merirosvot syöksyivät\nkiljuen prikiin.\n\nHollantilaisen kapteeni astui suuttumuksesta punoittaen esiin\nuhmatakseen rosvoja, ja häntä seurasi hieno, kalpeakasvoinen nuori\nherrasmies, jonka Levasseur heti tunsi valitsemakseen lankomieheksi.\n\n»Kapteeni Levasseur, tämä on väkivaltaa, josta te vielä joudutte\nvastaamaan. Mitä tekemistä teillä on minun laivallani?» kysyi\nhollantilainen kapteeni.\n\n»Aluksi minulla oli vain aikomus ottaa se, mikä minulle kuuluu,\njotakin, joka on minulta ryöstetty. Mutta koska te olette halunnut\nsotaa ja avannut tulen laivaani vastaan aiheuttaen sille vahinkoa ja\ntappaen viisi miestäni, niin tämä on sotaa ja niin muodoin on myös\nteidän laivanne minun sotasaalistani.»\n\nPeräkannen partaalla katseli mademoiselle d’Ogeron hehkuvin silmin\nja henkeään pidättäen rakastettua sankariaan. Voitokkaalta uroolta\nhän näyttikin seistessään laivan kannella käskevänä, rohkeana ja\nkauniina. Hän näki tytön ja hypähti iloisesti huudahtaen häntä kohti.\nHollantilaisen kapteeni asettui kättään nostaen hänen tielleen.\nLevasseur ei ruvennut kiistelemään hänen kanssaan, siihen hän oli\nliian malttamaton halussaan päästä naisensa luo. Hän heilautti kerran\nsotakirvestään, jota oli kantanut vyöllään, ja hollantilainen kaatui\nkannelle pää halkaistuna. Kiihkeä rakastaja astui ruumiin yli riemun\nkirkastaessa hänen kasvojaan.\n\nMutta mademoiselle kauhistui. Hän oli ihanan kypsyyden rajalla oleva\ntyttö, ylhäisen ja hienon näköinen, ja hänen kasvojaan, jotka olivat\nvalkoiset kuin vanha norsunluu, ympäröi kiiltävän musta tukka. Hänen\nilmeensä olivat hieman ylpeät ja niitä korostivat vielä hänen tummien\nsilmiensä raskaat luomet.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli hänen rakastettunsa hänen vieressään.\nHeitettyään pois verisen kirveensä hän levitti käsivartensa sulkeakseen\ntytön syliinsä. Mutta tyttö kauhistui häntä yhä syleilyssäkin, jota hän\nei voinut välttää. Pelko oli kokonaan hälventänyt ylpeyden hänen miltei\ntäydellisiltä kasvoiltaan.\n\n»Minun, vihdoinkin minun ja kaiken uhallakin!» huusi Levasseur\nriemuiten ja elehtien kuin konsanaan sankari näyttämöllä.\n\nMutta tyttö koetti työntää häntä luotaan painaen käsillään häntä rintaa\nvasten eikä voinut muuta kuin sammaltaa. »Miksi, miksi tapoit hänet?»\n\nLevasseur nauroi kuin sankari ainakin. Hän vastasi tytölle\nsankarillisesti, alentuvasti kuin jumala puhutellessaan kuolevaista:\n»Hän asettui tiellemme. Olkoon hänen kuolemansa esikuvana ja\nvaroituksena. Huomatkoon sen ja ottakoon onkeensa jokainen, joka aikoo\nasettua tiellemme.»\n\nSe oli niin loistavan hirvittävää, hänen eleensä olivat niin mahtavat\nja hienot ja hänen vetovoimansa niin pakottava, että tyttö hylkäsi\ntyhmän pelkonsa ja antautui itsestään, hurmaantuneena hänen hellään\nsyleilyynsä. Sitten hän nosti tytön olalleen ja kantoi kepeän kuormansa\nkuin riemukulussa miestensä iloisten eläköönhuutojen kaikuessa\noman laivansa kannelle. Tytön ajattelematon veli olisi varmaankin\nkeskeyttänyt romanttisen kohtauksen, ellei varuillaan oleva Cahusac\nolisi yllättämällä kaatanut häntä kannelle ja sitten sitonut kuin\nlinnunpoikasta.\n\nSillä aikaa kun Levasseur sitten nautti kajuutassaan naisensa\nhymyilystä, järjesteli Cahusac sotasaalista. Hollantilainen miehistö\nkomennettiin suurveneeseen ja käskettiin painumaan helvettiin. Onneksi\nheitä oli vähemmän kuin kolmekymmentä, joten suurvene, vaikka olikin\nvaarallisen raskaassa lastissa, pystyi kantamaan heidät. Tutkittuaan\nsitten lastin määräsi Cahusac hollantilaiseen laivaan aliperämiehen\nja parikymmentä merimiestä ja jätti sen seuraamaan _Ukkosen jylinää_,\njonka keula nyt käännettiin etelään Vähiä Antilleja kohti.\n\nCahusac oli huonolla tuulella. Se uhkapeli, johon he olivat ryhtyneet\nanastaessaan hollantilaisen aluksen ja tehdessään väkivaltaa Tortugan\nkuvernöörin perheen jäsenille, ei ollut missään suhteessa siihen arvoon\nnähden, mikä jäi heidän saaliikseen. Hän sanoi sen suoraan ja synkeänä\nLevasseurille.\n\n»Sen mielipiteen voit pitää omanasi», vastasi kapteeni. »Älkää\nluulkokaan, että minä olen niitä miehiä, jotka asettavat kaulansa\nsilmukkaan tietämättä, miten sen siitä saa pois. Minä lähetän Tortugan\nkuvernöörille sovintoehdot, jotka hänen täytyy hyväksyä. Ohjaa laiva\nVirgen Magraan. Menemme maihin ja järjestämme asiat sieltä käsin. Ja\nsano heille, että tuovat Ogeron-maitovellin hyttiini.\n\nLevasseur palasi ihailijattarensa luo.\n\nSinne tuotiin heti myös tytön veli. Kapteeni nousi ottaakseen hänet\nvastaan ja taivutti pitkää vartaloaan välttyäkseen lyömästä päätään\nhytin matalaan kattoon. Mademoiselle nousi myös.\n\n»Miksi näin?» kysyi tyttö Levasseurilta osoittaen veljensä sidottuja\nranteita.\n\n»Valitan», sanoi Levasseur. »Haluan että se loppuu tähän. Antakoon\nherra d’Ogeron minulle kunniasanansa...»\n\n»Minä en anna teille mitään», säväytti kalpea nuorukainen, jolta ei\nsuinkaan puuttunut sisua.\n\n»Siinä nyt näet», sanoi Levasseur ja kohautti olkapäitään syvästi\npahoillaan, ja mademoiselle kääntyi vastustamaan veljeään.\n\n»Henri, sehän on tyhmää. Jos olet minun ystäväni, niin et menettele\ntuolla tavoin. Sinä...»\n\n»Pikku hupakko», vastasi veli, vaikka sana »pikku» ei ollut ensinkään\npaikallaan, sillä tyttö oli pitempi häntä. »Pikku hupakko, luuletko,\nettä toimisin sinun ystävänäsi, jos ryhtyisin sovitteluihin tuon\nroistomaisen merirosvon kanssa?»\n\n»Hiljaa, nuori kukonpoikanen!» Levasseur nauroi. Mutta hänen naurunsa\nei ollut miellyttävää.\n\n»Etkö sinä huomaa, mitä vahinkoa sinun häpeällinen mielettömyytesi\non jo aikaansaanut? Ihmishenkiä on menetetty, jotta tuo hirviö saisi\nsinut käsiinsä. Ja etkö sinä huomaa, missä asemassa nyt olet — tuon\npedon vallassa, tuon roiston, joka on syntynyt koirankopissa ja joka on\nmurhamiesten kasvatti!»\n\nHän olisi ehkä sanonut enemmänkin, ellei Levasseur olisi lyönyt häntä\nsuuta vasten. Levasseur näet ei sietänyt enempää kuin muutkaan kuulla\ntotuutta omasta itsestään.\n\nMademoiselle tukahdutti huutonsa, kun nuorukainen horjahti lyönnin\nvaikutuksesta taaksepäin. Veli lysähti nojalleen sängyn päätä vasten\nja jäi siihen verta vuotavin huulin. Mutta hänen sisunsa ei ollut\nlaimentunut ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli aavemainen hymy, kun hän\nsilmillään etsi sisarensa katsetta.\n\n»Siinä nyt näet», sanoi hän. »Hän lyö miestä, jonka kädet ovat sidotut.»\n\nHänen yksinkertaiset sanansa, ja vielä enemmän se sanomattoman\nhalveksiva äänensävy, jolla ne lausuttiin, herättivät Levasseurin\nraivon, joka ei muutenkaan paljoa tarvinnut.\n\n»Ja mitähän te tekisitte, senkin nukke, jos kätenne olisivat vapaat?»\nHän otti vankiaan takin rintamuksesta ja pudisti häntä. »Vastatkaa\nminulle! Mitä te tekisitte? Pyh, senkin tyhjänpäiväinen suunsoittaja!\nTe sitten...» Ja sitten tuli virtanaan sanoja, joita mademoiselle ei\ntuntenut mutta joiden rumuuden hän vaistomaisesti oivalsi.\n\nKasvot kalpeina seisoi tyttö hytin pöydän ääressä ja pyysi Levasseuria\nlopettamaan. Noudattaakseen hänen mieltään tämä avasi oven ja nakkasi\nhänen veljensä ulos.\n\n»Pankaa tuo rähjä kannen alle, kunnes tarvitsen häntä», karjui hän ja\nsulki oven.\n\nKoettaen sitten hillitä itseään hän kääntyi tytön puoleen hymyillen\nanteeksipyytävästi. Mutta hän ei saanut hymyä vastaukseksi. Tyttö oli\nsaanut nähdä rakastetun sankarinsa luonteen oikeassa karvassaan ja näky\noli sekä vastenmielinen että pelottava. Se muistutti hänen mieleensä\näskeisen murhan, ja äkkiä hän havaitsi, että se, mitä hänen veljensä\noli sanonut, oli totta. Hänen kasvoillaan muuttui pelko kauhuksi hänen\nnojatessaan pöytään ikään kuin turvaa hakien.\n\n»Mitä tämä merkitsee, armaani?» kysyi Levasseur ja tuli häntä kohti.\nMutta kun tyttö väisti häntä, Levasseurin silmissä välähti ja hänen\nkasvoillaan oli hymy, joka sai tytön säikähtämään.\n\nLevasseur otti hänet kiinni, kun tyttö ei enää päässyt kauemmaksi\npienessä hytissä, ja sulki hänet pitkillä käsivarsillaan syliinsä.\n\n»Ei, ei», läähätti tyttö.\n\n»Kyllä, kyllä», pilkkasi mies vastaan ja hänen ivansa oli kaikkein\nkauheinta. Hän likisti tyttöä raa’asti, puristi häntä tahallaan niin\nettä koski, koska hän vastusteli, ja suuteli häntä väkisin tytön\nkiemurrellessa hänen syleilyssään. Intohimonsa sokaisemana joutui hän\nvihan vimmaan ja poisti siten viimeisetkin rippeet sankarinnaamaristaan.\n\n»Pieni hupakko, etkö kuullut, kun veljesi äsken sanoi, että olet\nminun vallassani? Pane se mieleesi ja muista, että tulit omasta\nvapaasta tahdostasi. Minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa naisen\nsopii leikkiä viimeistä paria ulos. Tule siis järkiisi, tyttöseni,\nja pidä hyvänäsi omat aikaansaannoksesi.» Hän suuteli tyttöä taas,\nmiltei halveksuen, ja työnsi hänet sitten luotaan. »Ei mitään otsan\nrypistyksiä enää, muuten saat katua niitä», hän sanoi lopuksi.\n\nJoku koputti ovelle. Kiroten häiritsijää hän meni avaamaan ovea.\nCahusac seisoi hänen edessään. Bretagnelaisen kasvot olivat vakavat.\nHän tuli ilmoittamaan, että laiva oli saanut vesirajassa vuodon, joka\noli aiheutunut hollantilaisen ammuksista. Levasseur lähti hätääntyneenä\nhänen kanssaan ulos. Vuoto ei ollut vaarallinen niin kauan kuin ilma\npysyi kauniina, mutta jos heidät tavoittaisi myrsky, niin se saattoi\nmuuttua siksi. Mies laskettiin laidan yli väliaikaisesti tukkimaan\nvuotavaa paikkaa purjekankaalla, ja pumput pantiin käyntiin.\n\nHeidän edessään taivaanrantaa vasten näkyi pilvenhattaran tapainen, ja\nCahusac arveli sen olevan pohjoisimman Virginia-saarista.\n\n»Meidän täytyy purjehtia sinne suojaan ja korjata laiva siellä», sanoi\nLevasseur. »Minä en oikein luota tähän tukahduttavaan kuumuuteen.\nMyrsky saattaa yllättää meidät jo ennen kuin pääsemme maihin.»\n\n»Myrsky tai jokin muu», virkkoi Cahusac synkeästi. »Oletteko huomannut\ntuota?» Ja hän osoitti ylähankaan päin. Levasseur katsoi ja veti\nhenkeään. Kaksi laivaa, jotka siltäkin välimatkalta näyttivät\nkookkailta, tuli heitä kohti noin viiden mailin päässä.\n\n»Jos ne ajavat meitä takaa, niin mitä silloin tapahtuu?» kysyi Cahusac.\n\n»Me tappelemille, käyköön miten tahansa», vannoi Levasseur.\n\n»Epätoivoisen neuvoja», sanoi Cahusac ylenkatseellisesti. »Sitä se on,\nkun lähtee merille lemmenkipeän miehen kanssa. Hillitkää nyt itsenne,\nkapteeni, sillä jos me saamme harmia tuon hollantilaisjutun vuoksi,\nniin loppuu laulumme lyhyeen.»\n\nLopun päivää ajatteli Levasseur kaikkea muuta kuin rakkautta. Hän jäi\nkannelle ja silmäili vuoroin maata ja vuoroin laivoja, jotka hiljalleen\nlähestyivät heitä. Hänellä ei olisi ollut mitään hyötyä lähtemisestä\navoimelle merelle, ja vuotavana olisi alus vain lisännyt vaaraa. Hänen\ntäytyi tyytyä kohtaloonsa ja tapella. Mutta illan tullen, kun he olivat\nnoin kolmen mailin päässä maalta ja hän juuri oli antamaisillaan\nmääräyksen purjeiden vähentämisestä taistelun alkamista varten, hän\noli vähällä pyörtyä ilosta kuullessaan äänen tähystäjän korista\nilmoittavan, että suurempi laivoista oli _Arabella_. Sen toveri oli\narvatenkin sotasaalista.\n\nMutta Cahusacin alakuloisuus ei siitä vähentynyt.\n\n»Nyt tulee pienempi kahdesta pahasta», murisi hän. »Mitä Blood on\nsanova tuosta hollantilaisesta?»\n\n»Sanokoon mitä haluaa», nauroi Levasseur suunnattomassa helpotuksen\ntunnossaan.\n\n»Entä sitten Tortugan kuvernöörin lapset?»\n\n»Hän ei saa tietää heistä mitään.»\n\n»Mutta hän saa lopulta tietää.»\n\n»Niin mutta vasta sitten, kun asia on järjestetty. Minä sovin siitä\nkuvernöörin kanssa. Vannon, että tiedän keinon, jolla pakotan\nd’Ogeronin sovintoon.»\n\nPian sen jälkeen laivat laskivat La Virgen Magran pohjoiselle rannalle.\nSaari oli pieni ja puuton, noin kaksitoista mailia pitkä ja kolme\nleveä, eikä siinä ollut muita asukkaita kuin lintuja ja kilpikonnia. Se\noli aivan hedelmätön ja sen eteläpäässä näkyi suuria suolalammikoita.\n\nLevasseur astui Cahusacin ja parin upseerin kera veneeseen ja lähti\nvierailulle Bloodin _Arabellalle_.\n\n»Meidän lyhytaikainen eromme on ollut sangen tuottelias», tervehti\nkapteeni Blood häntä. »Meillä on molemmilla ollut touhukas aamu\ntänäpäivänä.» Hän oli erinomaisella tuulella mennessään edellä\nhyttiinsä, jossa saaliinjaon piti tapahtua.\n\n_Arabellaa_ seuraava suuri laiva oli kuusikolmatta tykkiä käsittävä\nespanjalainen laiva Puerto Ricosta, joka kuljetti kahtakymmentätuhatta\nnaulaa kaakaota, neljääkymmentätuhatta kultakolikkoa ja jalokiviä noin\nkymmenentuhannen edestä. Se oli runsas saalis, josta sopimuksen mukaan\nkaksi viidettäosaa meni Levasseurille ja hänen miehilleen. Rahat ja\njalokivet jaettiin heti, mutta kaakaosta sovittiin, että se oli vietävä\nTortugaan myytäväksi.\n\nSitten tuli Levasseurin vuoro, ja Bloodin muoto muuttui mustaksi,\nkun ranskalainen oli lopettanut kertomuksensa. Hollantilaiset olivat\nhyväntahtoista väkeä, jota oli mieletöntä suututtaa, varsinkin\nniin joutavan tavaran kuin nahkojen ja tupakan vuoksi, jonka arvo\nkorkeintaan nousi pariinkymmeneentuhanteen kultakolikkoon.\n\nMutta Levasseur vastasi hänelle samalla tavalla kuin hän oli vastannut\nCahusacille, että laiva kuin laiva ja niitä he etupäässä tarvitsivat\nuhkayritystään varten. Blood jätti asian silleen kohautellen vain\nolkapäitään, ehkäpä sen vuoksi että päivä oli muuten ollut hänelle\nniin onnekas. Sitten ehdotti Levasseur, että _Arabella_ ja saalislaiva\npurjehtisivat Tortugaan purkamaan kaakaolastiaan ja ottamaan sieltä\nlisämiehistöä. Levasseur toimittaisi sillä aikaa tarpeellisia\nkorjauksia omalla laivallaan ja purjehtisi sitten etelään odottamaan\namiraaliaan Saltatudon luona, joka oli noin yhdennellätoista\nleveysasteella ja josta he sitten yhdessä lähtisivät sovitulle\nryöstöretkelleen.\n\nLevasseurin suureksi helpotukseksi ei Blood ainoastaan suostunut\nehdotukseen, vaan sanoi olevansa valmis lähtemään vaikka heti.\n\nNiin pian kuin _Arabella_ oli lähtenyt, vei Levasseur laivansa lahden\npoukamaan ja pani miehensä tekemään väliaikaista asumusta maalle\nitseään, miehistöään ja väkipakolla pidättämiään vieraita varten.\n\nAuringon laskun aikaan alkoi tuuli kiihtyä, se yltyi myrskyksi ja siitä\nsellaiseksi pyörremyrskyksi, että Levasseur kiitti Luojaansa siitä,\nettä oli maalla ja että hänen laivansa olivat suojassa. Hän ihmetteli\nhieman itsekseen, miten Blood mahtoi suoriutua avomerellä niin\nhirvittävässä ilmassa, mutta hän ei antanut sellaisten murheiden painaa\nmieltään turhan paljoa.\n\n\n\n\nViidestoista luku\n\nLUNNAAT\n\n\nKun meri seuraavana päivänä myrskyn jälkeen ihanana kimalteli auringon\nloisteessa ja ilmassa tuntui virvoittavan suolainen henkäys, esitettiin\nVirgen Magran eteläpäässä, vaalenneiden hiekkasärkkien juurella, johon\nLevasseur oli levittänyt suuren purjeen teltaksi, omituinen näytelmä.\n\nRanskalainen merirosvo istui tyhjällä vesitynnyrillä kuin\nvaltaistuimella ja oli tärkeässä puuhassa. Hän järjesteli\nsovinnonhierontaa Tortugan kuvernöörin kanssa.\n\nKunniavartiona oli hänen vierellään puoli tusinaa laivaupseereja,\njoista viisi oli raakoja helmenpyytäjiä yllään likaiset takit ja\nnahkahousut. Kuudes oli Cahusac. Levasseurin edessä seisoi kahden\npuolialastoman neekerin vartioimana nuori d’Ogeron, jolla oli\nröyhelöpaita, silkkiset alusvaatteet ja hienot Cordovan-nahkaiset\npuolikengät.\n\nHäneltä oli riisuttu takki pois ja hänen kätensä olivat sidotut selän\ntaakse. Nuoren miehen kauniit kasvot olivat kalpeat. Aivan lähellä\nja myös vartioituna, mutta sitomattomana istui mademoiselle, hänen\nsisarensa, pienelle hiekkakummulle lyyhistyneenä. Hän oli myös hyvin\nkalpea ja näytti turhaan koettavan peittää pelkoa ylpeillä eleillään.\n\nLevasseur kääntyi M. d’Ogeronin puoleen. Hän puhui pitkään.\n\n»Otaksun, monsieur», hän sanoi pilkallisen kohteliaasti, »että\nolen tehnyt itseni kyllin tajuttavaksi. Mutta jotta ei syntyisi\nväärinkäsityksiä, tahdon vielä kerran sanoa sen. Teidän lunnaanne on\nmäärätty kahdeksikymmeneksituhanneksi kultakolikoksi ja te saatte\nitse kunniasanaanne vastaan lähteä hakemaan ne. Todellakin, huolehdin\nsiitä, että pääsette perille ja annan teille kuukauden ajan menoanne\nja paluutanne varten. Teidän sisarenne jää siksi aikaa tänne pantiksi.\nIsänne ei varmaankaan ole pitävä summaa liian suurena, kun on kysymys\nhänen poikansa vapaudesta ja tyttärensä myötäjäisistä. Minä olen\ntodellakin vaatimaton, pardi! M. d’Ogeronia pidetään yleensä rikkaana\nmiehenä.»\n\nM. d'Ogeron nuorempi nosti päätään ja katsoi rohkeasti kapteenia\nsilmiin.\n\n»Minä kieltäydyn, kerta kaikkiaan ja lopullisesti, käsitättekö. Tehkää\nmitä haluatte ja olkaa ainaiseksi kirottu, senkin likainen merirosvo,\njolla ei ole ihmisyyttä eikä kunniantuntoa vähääkään.»\n\n»Miksi tuollaisia sanoja!» nauroi Levasseur. »Miksi niin tulistua.\nOlkaa toki järkevä. Ette varmaankaan ole ajatellut asian toista puolta.\nKun sen olette tehnyt, ette niskoittele enää. Missään tapauksessa\nette tule sitä jatkamaan. Meillä on keinoja, joilla taltutamme\nniskoittelijat. Ja minä varoitan teitä antamasta kunniasanaanne pakosta\nja sitten jäljestäpäin pettämästä minua. Minä keksin kyllä keinoja,\njoilla rankaisen teitä. Sitä paitsi muistakaa, että sisarenne kunnia\non minulla panttina. Jos te sattuisitte unohtamaan palata takaisin\nmyötäjäisten kanssa, niin saattaisin minäkin unohtaa mennä sisarenne\nkanssa naimisiin.»\n\nLevasseur hymyili häijysti ja hän näki, miten kauhu kuvastui nuoren\nmiehen kasvoilla. M. d’Ogeron katsahti hurjan näköisenä sisareensa\nja huomasi, että toivottomuus oli kokonaan muuttanut hänen kauniin\nmuotonsa.\n\nVastenmielisyys ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan.\n\n»Ei, saastainen koira, tuhat kertaa ei.»\n\n»Te olette mieletön itsepäisyydessänne.» Levasseur puhui kiihtymättä,\nteeskennellen pilkallisesti pahaamieltä. Hän oli ahkerasti tehnyt\npiiskansiimaan solmuja ja näytti nyt sitä. »Tunnetteko tätä? Se\non sellainen rukousnauha, joka on käännyttänyt monta itsepäistä\nkerettiläistä. Se pystyy puristamaan silmät miehen päästä auttaakseen\nhäntä tulemaan järkiinsä. Kuten tahdotte siis.»\n\nHän heitti solmuja täynnä olevan piiskansiiman toiselle neekereistä,\njoka silmänräpäyksessä kiinnitti sen vangin otsan ympäri. Sitten\nsovitti musta mies siiman ja pään väliin metallipuikon, joka oli\nvain piirun varren paksuinen. Sen tehtyään hän muljautti silmiään\nLevasseuriin päin odottaen alkamismerkkiä.\n\nLevasseur katsoi vankiaan. Hän näki kuinka tämän lihakset jännittyivät,\nmiten hänen kalpea ihonsa muuttui harmahtavaksi ja miten hikikarpalot\ntunkeutuivat esille aivan piiskansiiman alapuolelta.\n\nMademoiselle huudahti ja yritti noustua, mutta hänen vartijansa\npidättivät häntä. Hän vaipui uudelleen hiekkakunnaalleen ja valitti\ntuskaisena.\n\n»Pyydän teitä säästämään itseänne ja sisartanne», sanoi kapteeni,\n»tulemalla järkiinne. Mitä merkitseekään lopulta summa, jonka olen\nmaininnut? Sehän on vähäpätöinen juttu rikkaalle isällenne. Toistan\nvieläkin, että olen ollut vaatimaton, mutta koska kerran olen sanonut\nkaksikymmentätuhatta, niin sen pitää olla kaksikymmentätuhatta.»\n\n»Ja mistä kaksikymmentätuhatta, jos saan luvan kysyä?»\n\nKurjalla ranskan kielellä, mutta terävänä ja kohteliaana, aivan kuin se\nolisi ollut kaikua Levasseurin pilkanteosta, toistui kysymys kaikuna\nheidän keskellään.\n\nLevasseur ja hänen upseerinsa katsahtivat hätkähtäen ympärilleen.\n\nHeidän takanaan olevan hiekkasärkän laella, taivaan sini taustanaan,\nseisoi pitkä hoikka mies, huolellisesti pukeutuneena hopeareunaiseen\nmustaan pukuun ja punainen kamelikurjen sulka leveälierisessä\nhatussaan. Hatun alta näkyivät kapteeni Bloodin ahavoituneet kasvot.\n\nLevasseur nousi seisaalleen kiroten hämmästyksestä. Hän oli ollut\nsiinä uskossa, että kapteeni Blood oli matkalla Tortugaan ja siis\nkokonaan kuulomatkan ulkopuolella, olettaen, että hän oli onnellisesti\nsuoriutunut edellisen päivän myrskystä.\n\nAstellen pehmeässä hiekassa, johon hänen hienot espanjannahkaiset\nkenkänsä vajosivat nilkkoja myöten, tuli kapteeni Blood suoraryhtisenä\nrantaa kohti. Hänen kanssaan oli Wolverstone ja tusinan verran muita\nmiehiä.\n\nPysähdyttyään hän nosti kauniissa kaaressa lakkiaan vartioidulle\nneidolle. Sitten hän kääntyi Levasseurin puoleen.\n\n»Hyvää huomenta, paras kapteeni», sanoi hän ja jatkoi selittäen\nläsnäolonsa syitä. »Viimeöinen myrsky pakotti meidät palaamaan\ntakaisin. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin antaa laivojen kootuin\npurjein ajautua myrskyn mukana ja se toi meidät saman matkan takaisin\nminkä olimme kulkeneetkin. Vieläpä, piru vieköön, menetimme Santiagon\nsuunnastankin, joten olin hyvilläni, kun saatoin laskea saaren\nlänsirannalla olevaan lahteen suojaan, ja me lähdimme sitten saaren\npoikki oikoaksemme jäseniämme ja tullaksemme tervehtimään teitä. Mutta\nkeitä nämät ovat?» Hän osoitti miestä ja naista.\n\nCahusac kohautti olkapäitään ja kohotti pitkät käsivartensa taivasta\nkohti.\n\n»Kas niin», sanoi hän merkitsevästi.\n\nLevasseur puri huuliaan ja kalpeni. Mutta hän hillitsi itsensä ja\nvastasi kohteliaasti:\n\n»Vankeja, kuten näette.»\n\n»Varmaankin viimeöinen myrsky paiskasi heidät rantaan, vai?» »Eipä\nniinkään.» Levasseurin oli vaikea hillitä itseään. »He olivat\nhollantilaisessa laivassa.»\n\n»En muista teidän maininneen heistä mitään.»\n\n»En tehnytkään sitä. He ovat minun vankejani... se on oma\nhenkilökohtainen juttuni. He ovat ranskalaisia.»\n\n»Ranskalaisia!» Kapteeni Blood iski silmänsä ensin Levasseuriin, ja\nsitten vankeihin.\n\nM. d'Ogeron seisoi yhä jännittyneenä, mutta hänen kasvoiltaan oli\npaennut kauhun ilme. Keskeytys, joka oli tullut yhtä odottamatta\nhänelle kuin hänen kiduttajalleenkin, oli sytyttänyt toivon kipinän\nhänen sydämessään. Hänen sisarensa, jonka mielessä liikkui samanlaisia\naavistuksia, seisoi kurottautuen eteenpäin, silmät selällään ja suu\npuoleksi avoinna.\n\nKapteeni Blood kostutti alahuultaan ja katseli silmäkulmiaan rypistäen\nLevasseuria.\n\n»Eilen te hämmästytitte minua ryhtymällä sotaan ystävällisten\nhollantilaisten kanssa. Mutta nyt näyttää siltä kuin eivät teidän omat\nmaanmiehennekään saisi teiltä rauhaa.»\n\n»Sanoinhan jo, että nämä... että tämä on henkilökohtainen asiani.»\n\n»Ah! Entä heidän nimensä?»\n\nKapteeni Bloodin tuima, arvovaltainen ja hieman ylenkatseellinen käytös\nsai Levasseurin helposti kuohahtavan vihan nousemaan. Veri virtasi\nhitaasti takaisin hänen kalvenneille kasvoilleen ja hänen katseensa\nkävi julkeaksi, miltei uhkaavaksi. Sillä välin vastasi hänen vankinsa\nhänen puolestaan.\n\n»Olen Henri d’Ogeron ja tässä on sisareni.»\n\n»D’Ogeron?» kapteeni Blood tuijotti puhujaan. »Oletteko mahdollisesti\nsukua hyvälle ystävälleni Tortugan kuvernöörille?»\n\n»Hän on isämme.»\n\nLevasseur kääntyi kiroten toisaalle. Kapteeni Bloodin valtasi hämmästys\nniin perin pohjin, että kaikki muut tunteet saivat väistyä.\n\n»Pyhimysten nimessä! Oletteko järjiltänne, Levasseur? Ensin loukkaatte\nhollantilaisia, jotka ovat meidän ystäviämme. Sitten otatte vangiksi\nkaksi henkilöä, jotka ovat ranskalaisia, omia maanmiehiänne. Ja nyt käy\nilmi, että he eivät ole sen vähempää kuin Tortugan kuvernöörin lapsia,\nTortugan, joka on ainoa turvapaikkamme koko saaristossa...»\n\nLevasseur keskeytti hänet vihaisena:\n\n»Täytyykö minun vielä kerran sanoa teille, että se on minun\nhenkilökohtainen asiani? Minä vastaan siitä yksinäni Tortugan\nkuvernöörille.»\n\n»Entä ne kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa? Onko sekin teidän\nyksityisasianne?»\n\n»Tietysti.»\n\n»Nyt en ole ensinkään yhtä mieltä kanssanne.» Kapteeni Blood istuutui\ntyhjälle tynnyrille, jolla Levasseur äsken oli istunut, ja katsahti\nhäneen ystävällisesti. »Ajan voittamiseksi täytynee minun ilmoittaa\nteille, että kuulin koko ehdotuksenne, jonka teitte tälle naiselle ja\ntälle herrasmiehelle, ja haluan myös sanoa teille, että me purjehdimme\nmääräysten alaisina, jotka eivät siedä minkäänlaista kaksimielisyyttä.\nTe olette määrännyt heidän lunnaikseen kaksikymmentätuhatta. Tämä\nsumma kuuluu siis teidän ja minun miehistölleni siinä suhteessa kuin\nsopimuksemme edellyttää. Ettehän tahtone väittää sitä vastaan? Mutta\nasia tulee yhä vakavammaksi sen vuoksi, että olette salannut minulta\nosan saaliistanne, jonka viime matkallanne saitte, ja sellaisesta\nrikkomuksesta määräävät sääntömme erinäisiä rangaistuksia, jotka eivät\nsuinkaan ole lievintä laatua.»\n\n»Ho, ho», nauroi Levasseur epämiellyttävästi. Sitten hän lisäsi: »Jos\nette pidä menettelystäni, niin voimmehan purkaa sopimuksemme.»\n\n»Se onkin tarkoitukseni. Mutta me puramme sen silloin ja sillä tavalla\nkuin minä haluan, ja se on silloin, kun te olette tyydyttävästi\ntäyttänyt sopimuksemme määräykset.»\n\n»Mitä te tarkoitatte?»\n\n»Koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista», sanoi kapteeni\nBlood. »Tahdon sivuuttaa tällä hetkellä sen mielettömyyden, jonka\nteitte ryhtymällä sotaan hollantilaisten kanssa ja ottamalla\nranskalaisia vangiksenne, siten suututtaen Tortugan kuvernöörin.\nMukaudun asiaan sellaisena kuin se on. Te olette itse määrännyt lunnaat\nkahdeksikymmeneksituhanneksi ja mikäli ymmärsin, tulisi neiti jäämään\nteidän panttivangiksenne. Mutta en käsitä, miksi hän jäisi juuri\nteidän panttivangiksenne, kun hän määräysten mukaan on meidän kaikkien\nsotasaalista.»\n\nSynkäksi kuin ukkospilvi kävi Levasseurin otsa.\n\n»Mutta en tahdo riistää häntä teiltä, jos olette valmis ostamaan hänet\nmeiltä», sanoi kapteeni Blood.\n\n»Ostamaan?»\n\n»Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.»\n\nLevasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin\nkanssa.\n\n»Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee maksaa se\nhänestä.»\n\n»Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt\nsisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen kaksikymmentätuhatta.\nSiitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska niin tahdotte. Mutta\nteidän täytyy maksaa tuo summa heistä, toisesta lunnaina ja toisesta\nmyötäjäisinä, ja se on sitten jaettava miehistöjen kesken. Jos sen\nteette, on otaksuttavaa, että miehet suhtautuvat vähemmän ankarasti\ntekoonne, jolla olette rikkonut keskenämme sovittuja määräyksiä.»\n\nLevasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa leikinlaskua!»\n\n»Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood.\n\nLevasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain\ntusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan, jolla\noli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään. Mutta\nnäytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin,\njonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä\nnauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin,\njoka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti\nkutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin\nsielunominaisuus.\n\nJa Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka täydellisesti\nhe olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä, että\njoka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka heidän\njohtajansa oli aikonut pitää omanaan.\n\nSe antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan sydämessään\nseuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan ahneudelleen, hän\nteki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan — että hänen oli\nmeneteltävä asiassaan varovaisesti.\n\n»Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan.\n»Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen\nperusteella minun.»\n\n»Hyvä», murahti Cahusac, »sitten järjestyy kaikki itsestään.»\n\n»Niinkö luulette?» sanoi kapteeni Blood. »Mutta entä jos M. d’Ogeron\nkieltäytyy maksamasta lunnaita? Mitä sitten?» Hän nauroi ja nousi\nverkalleen seisomaan. »Ei, ei. Jos kerran kapteeni Levasseur saa sillä\naikaa pitää tytön panttina, niin maksakoon hän lunnaat meille ja\nvastatkoon sitten itse siitä, jos ne jäävät hänelle tulematta.»\n\n»Niin on asian laita», huudahti eräs Levasseurin upseereista. Ja\nCahusac lisäsi: »Siinä on järkeä. Kapteeni Blood on oikeassa. Se on\nsääntöjemme mukaista.»\n\n»Mikä on sääntöjemme mukaista, senkin hullut?» Levasseur oli vaarassa\nmenettää mielenmalttinsa. »Sacré Dieu! Mistä luulette minun saavan\nkokoon kaksikymmentätuhatta? Koko osani tältä matkalta ei nouse kuin\npuoleen siitä. Jään sen teille velkaa siksi, kunnes olen ansainnut niin\npaljon. Tyydyttääkö se teitä?»\n\nEi ole epäilystäkään siitä, että se olisi tyydyttänyt heitä, ellei\nkapteeni Bloodilla olisi ollut muuta mielessään.\n\n»Entä jos te sattuisitte kuolemaan ennen kuin olisitte ansainnut sen?\nSe olisi liian uskallettua meidän puoleltamme, paras kapteeni.»\n\n»Piru teidät vieköön!» huudahti Levasseur kääntyen raivosta kalveten\nBloodin puoleen. »Eikö teitä tyydytä mikään?»\n\n»Tottahan toki. Kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa, heti jaettaviksi.»\n\n»Minulla ei ole niitä.»\n\n»Antakaa sitten sen ostaa vangit, jolla on rahaa.»\n\n»Ja kenellä luulette sellaisia summia olevan, jollei kerran minullakaan\nniitä ole?»\n\n»Minulla on», sanoi kapteeni Blood.\n\n»Teillä!» Levasseurilta jäi suu auki. »Te... tekö haluatte tytön?»\n\n»Miksikäs ei? Ja minä menen pitemmälle jalomielisyydessä kuin te, siinä\nettä uhraudun saadakseni hänet ja maksan kunniallisesti siitä, mitä\nhaluan omakseni.»\n\nLevasseur tuijotti häneen tylsästi suu auki. Hänen takanaan tekivät\nhänen upseerinsa samoin. Kapteeni Blood istuutui jälleen tynnyrille\nja veti takkinsa sisätaskusta pienen nahkaisen pussin. »Olen iloinen\nvoidessani ratkaista ongelman, joka hetki sitten näytti vallan\nmahdottomalta», virkkoi hän. Ja Levasseurin ja hänen upseeriensa\nmulkoilevien silmien edessä hän aukaisi pussin suun ja vierähytti\nsieltä neljä tai viisi helmeä, jotka kukin olivat varpusen munan\nkokoisia. Hänellä oli niitä kokonaista kaksikymmentä kappaletta\npussissaan ja ne oli saatu äskeisessä helmenpyyntilaivaston ryöstössä.\n\n»Tehän olette olevinanne helmien tuntija, Cahusac. Minkä arvoisiksi\narvelette näitä?»\n\nBretagnelainen otti tarjotun, kaikissa sateenkaaren väreissä säteilevän\npallon karkean peukalonsa ja etusormensa väliin ja tutki sitä ovelin\nsilmäyksin.\n\n»Tuhat kolikkoa», vastasi hän heti.\n\n»Sillä saa paljon enemmän Tortugassa tai Jamaikassa, ja kaksi kertaa\nenemmän Euroopassa», sanoi kapteeni Blood. »Mutta minä hyväksyn\narviointinne. Ne ovat, kuten näette, jotenkin yhdenkokoisia. Tässä\non kaksitoista kappaletta, jotka vastaavat kahtatoistatuhatta\nkolikkoa. Se on _Ukkosen jylinälle_ kuuluva osa, kolme viidesosaa,\nkuten sopimuksessa määrätään. Kahdeksastatuhannesta, jotka kuuluvat\n_Arabellalle_, vastaan minä miehistölleni. Ja nyt, Wolverstone, ole\nhyvä ja tuo omaisuuteni laivalleni.» Hän nousi taas ja osoitti vankeja.\n\n»Ah ei!» Levasseur laski raivonsa valloilleen. »Se ei saa tapahtua.\nTe ette vie häntä.» Hän olisi hyökännyt kapteeni Bloodin päälle, joka\nseisoi levollisena mutta varuillaan, ellei eräs Levasseurin upseereista\nolisi estänyt häntä.\n\n»Nom de Dieu, kapteeni! Mitä aiotte tehdä? Asiahan on sovittu,\nkunniallisesti sovittu kaikkien tyydytykseksi», sanoi Blood.\n\n»Kaikkienko?» säväytti Levasseur. »Teidän kyllä, ehkä, senkin naudat,\nmutta entä minun?»\n\nCahusac, joka piti helmiä suurella kämmenellään, astui hänen luokseen.\n»Älkää olko mieletön, kapteeni. Tahdotteko saada aikaan levottomuuksia\nmiehistön keskuudessa? Hänellähän on miltei kaksi sen vertaa miehiä\nkuin meillä on. Mitä merkitsee yksi tyttö enemmän tai vähemmän? Taivaan\nnimessä, antakaa hänen mennä. Kapteeni Blood on maksanut runsaasti\ntytöstä ja kohdellut meitä oikeudenmukaisesti.»\n\n»Oikeudenmukaisesti?» karjui raivostunut kapteeni. »Te...» Rumasta\nsanavarastostaan hän ei löytänyt sopivaa nimitystä luutnantilleen. Hän\nlöi miestä niin rajusti, että tämä lensi nelin kontin. Helmet putosivat\nhiekkaan.\n\nCahusac rupesi etsimään niitä ja hänen toverinsa auttoi häntä puuhassa.\nKosto sai odottaa. Muutaman tuokion he ryömivät maassa nelin kontin,\nunohtaen koko muun maailman. Samaan aikaan tapahtui kuitenkin tärkeitä\nasioita.\n\nLevasseur asettui miekka kädessä ja kasvot raivosta kalpeina kapteeni\nBloodin eteen estääkseen hänen poistumistaan.\n\n»Te ette vie häntä niin kauan kuin minä elän», huusi hän.\n\n»Sitten otan hänet teidän kuoltuanne», vastasi kapteeni Blood ja\nhänenkin miekkansa välähti auringossa. »Säännöt määräävät, että jos\njoku, olkoon hän arvoltaan mikä hyvänsä, salaa osan saaliista, vaikka\nyhden pesonkin arvosta, niin hänet on vedettävä raakapuuhun. Se oli\nlopullinen tarkoitukseni, mutta koska kerran tahdotte, että toimitan\nsen tällä tavalla, niin tahdon tehdä mieliksenne, senkin saastainen\nraivohullu.»\n\nHän viittasi miehiä poistumaan, kun nämä aikoivat käydä välittämään, ja\nmiekat kalskahtivat vastakkain.\n\nM. d’Ogeron katseli heitä mietteisiinsä vaipuneena, eikä osannut\narvata, mitä seurauksia jommankumman kaatuminen hänelle toisi. Sillä\nvälin oli kaksi Bloodin miestä tullut neekerien paikalle ja poistanut\npiiskansiiman hänen otsaltaan. Mademoiselle taas oli noussut seisomaan\nja katseli tapausten kulkua kuolonkalpeana, kädet tiukasti painettuina\nhuohottavaa rintaansa vasten ja kauhun ilme silmissään. Asia oli pian\nselvä. Raaka voima, johon Levasseur oli niin varmasti luottanut,\nei pystynyt vastustamaan irlantilaisen koeteltua taitavuutta. Kun\nLevasseur sitten molemmat keuhkot lävistettyinä makasi pitkänään maassa\nyskien viimeisiä henkäyksiään kurjasta ruumiistaan, katsahti kapteeni\nBlood tyynesti ruumiin toisella puolen seisovaan Cahusaciin ja virkkoi:\n\n»Arvelen, että tämä selvittää meidän välimme.»\n\nKylmin, välinpitämättömin silmin katseli Cahusac entisen johtajansa\nvärisevää ruumista. Jos Levasseur olisi ollut toisenluonteinen mies,\nolisi asia ehkä päättynyt kokonaan toisin. Mutta siinä tapauksessa\nolisi kapteeni Blood myös käyttänyt toisia keinoja sovitellessaan\nvälejään hänen kanssaan. Levasseuria kohtaan ei kukaan tuntenut\nrakkautta eikä myöskään uskollisuutta. Miehet, jotka olivat antautuneet\nhänen johdettavikseen, olivat kaikkein kurjinta ainesta merirosvojenkin\njoukossa, joilla kaikessa oli ainoana vaikuttimenaan saaliinhimo\nja ahneus. Heidän saaliinhimoaan oli kapteeni Blood käyttänyt niin\novelasti hyväkseen, että oli saanut heidät pitämään Levasseuria\nsyyllisenä rikkomukseen, jota he pitivät anteeksiantamattomana, hän kun\noli anastanut itselleen sellaista, jonka saattoi vaihtaa kullaksi ja\njakaa heidän kaikkien kesken.\n\nNiinpä tyytyi roskajoukko, joka nyt riensi uhkaavin elein äkkiä\nsuoritetun surullisenlystikkään näytelmän tapahtumapaikalle, niihin\nmuutamiin sanoihin, joilla Cahusac selitti heille asian.\n\nKun he vielä hieman näyttivät epäröivän, lisäsi Blood pari sanaa, jotka\nsaivat heidät nopeammin tekemään päätöksensä.\n\n»Jos tulette meidän ankkuripaikallemme, saatte heti Santiagon aarteista\nosanne, jonka sitten saatte käyttää oman mielenne mukaan.»\n\nHe menivät saaren poikki vieden molemmat vangit mukanaan, ja myöhemmin\nsamana päivänä, kun saaliinjako oli toimitettu, he olisivat tehneet\npesäeron, mutta silloin tarjoutui Cahusac niiden miesten kehoituksesta,\njotka olivat valinneet hänet Levasseurin seuraajaksi, miehistöineen\nuudelleen kapteeni Bloodin palvelukseen.\n\n»Jos tahdotte purjehtia kanssani, niin se käy laatuun ainoastaan sillä\nehdolla, että sovitte rötöksenne hollantilaisten kanssa ja annatte\nheille takaisin sekä heidän laivansa että lastinsa», vastasi kapteeni.\n\nEhtoon suostuttiin, ja kapteeni Blood meni tapaamaan vieraitaan,\nTortugan kuvernöörin lapsia.\n\nMademoiselle d’Ogeron ja hänen veljensä — jälkimmäinen oli nyttemmin\nvapautettu kahleistaan — istuivat _Arabellan_ suuressa hytissä, jonne\nheidät oli viety.\n\nBenjamin, kapteeni Bloodin neekeripalvelija, oli asettanut pöydälle\nviiniä ja syötävää ja ilmoittanut, että se oli heitä varten, mutta\nruoka oli jäänyt koskematta. Sisar ja veli istuivat tuskaisessa\njännityksessä arvellen, että heidän pelastumisensa oli ollut vain\njoutumista ojasta allikkoon. Vihdoin heittäytyi mademoiselle\ntuskaisessa epätoivossaan polvilleen veljensä eteen pyytäen anteeksi\nmielettömyyttään, joka oli saanut aikaan kaiken sen pahan, joka heidän\nnyt oli kärsittävä.\n\nM. d'Ogeron ei ollut erityisen anteeksiantavalla tuulella.\n\n»Olen hyvilläni, että vihdoinkin huomaat, mitä olet tehnyt», sanoi\nhän. »Ja nyt on tuo toinen merirosvo ostanut sinut ja sinä olet hänen\nomaisuuttaan. Toivottavasti käsität senkin.»\n\nHän olisi ehkä sanonut muutakin, mutta lopetti kuullessaan, että ovi\navautui. Kapteeni Blood seisoi ovella. Hän oli juuri sopinut asioista\nLevasseurin seuraajan kanssa. M. d’Ogeron ei ollut huolinut hillitä\nääntään, joten kapteeni oli kuullut hänen kaksi viimeistä lausettaan.\nSen vuoksi hän erinomaisesti käsitti syyn siihen, että mademoiselle\nhänen astuessaan hyttiin hypähti pystyyn ja peräytyi peloissaan niin\nkauas kuin pääsi.\n\nKapteeni otti kohteliaasti lakin päästään ja meni pöydän luo.\n\n»Mademoiselle», sanoi hän sujuvalla ranskan kielellään, »pyydän\nteitä rauhoittumaan. Tällä laivalla teitä kohdellaan kaikella\nkunnioituksella. Niin pian kuin pääsemme taas vesille, käännämme\nkulkumme suoraan Tortugaan viedäksemme teidät kotiin isänne luo. Ja\nminä pyydän, ettette käsitä asiaa niin, että minä olisin ostanut\nteidät, kuten veljenne juuri sanoi. Kaikki mitä olen tehnyt, tapahtui\nvain sen vuoksi, että sain houkutelluksi koko roistojoukon pääroistoa,\nheidän entistä päällikköään vastaan ja siten pelastetuksi teidät hänen\nkäsistään. Pitäkää, jos haluatte, sitä vain pienenä, ystävällisenä\nlainana, jonka voitte maksaa, kun saatte siihen tilaisuuden.»\n\nMademoiselle tuijotti häneen voimatta uskoa korviaan.\n\nM. d’Ogeron nousi pystyyn.\n\n»Monsieur, onko mahdollista, että olette vakavissanne?» kysyi hän.\n\n»Olen. Sellaista ei ehkä tapahdu usein nykyään. Olkoon, että\nolen merirosvo, mutta minun menettelytapani eivät ole samat kuin\nLevasseurin, jonka olisikin pitänyt jäädä Eurooppaan harjoittamaan\ntaskuvarkaan ammattiaan. Minulla on eräänlaista kunniantuntoa —\nsanokaamme vaikka rippeitä kunniantunnosta — jäännös paremmilta\npäiviltä.»\n\nSitten hän jatkoi reippaammalla äänellä: »Syömme päivällistä tunnin\nkuluttua ja toivon, että kunnioitatte läsnäolollanne seuraamme. Sitä\nennen, monsieur, pitää Benjamin huolen sitä, että saatte sopivan puvun\nyllenne.»\n\nHän kumarsi heille ja kääntyi lähteäkseen, mutta mademoiselle pidätti\nhäntä.\n\n»Monsieur!» huudahti tyttö terävästi.\n\nBlood pysähtyi ja kääntyi ympäri ja tyttö lähestyi häntä hitaasti,\nkatsellen ihmetyksen ja pelon sekaisin ilmein.\n\n»Oh, te olette jalomielinen.»\n\n»En sanoisi aivan niin paljoa», vastasi kapteeni Blood.\n\n»Olette, olette! Ja on oikeus ja kohtuus, että saatte tietää kaiken,»\n\n»Madelon!» huudahti hänen veljensä estääkseen tyttöä.\n\nMutta hän ei antanut estellä itseään. Hänen pakahtumaisillaan olevan\nsydämensä täytyi saada purkautua.\n\n»Monsieur, se mitä on tapahtunut, on kokonaan minun syytäni. Tämä\nmies... tämä Levasseur...\n\nBlood tuijotti vuorostaan voimatta uskoa korviaan. »Hyvä Jumala! Onko\nse mahdollista? Tuollainen eläin!»\n\nÄkkiä tyttö laskeutui polvilleen ja ennen kuin Blood ennätti estää\nsitä, oli tyttö tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä.\n\n»Mitä te ajattelette, mademoiselle!»\n\n»Se on anteeksipyyntö. Mielessäni riistin teiltä kaiken kunnian\najatellessani, että olitte samanlainen kuin Levasseur ja että teidän\nkiistanne oli vain kahden sakaalin välinen tappelu riistasta.\nPolvillani, monsieur, pyydän teitä antamaan sen anteeksi.»\n\nKapteeni Blood katsoi tyttöä, ja hymy nousi hänen huulilleen, ja\nhänen sinisiin silmiinsä ja ahavoituneille kasvoille levisi omituinen\nkirkkaus.\n\n»Eihän toki, lapseni», sanoi hän, »vaikeampi olisi antaa anteeksi\ntuhmuuttanne, jos olisitte ajatellut toisin.»\n\nAuttaessaan tyttöä seisaalleen hän ajatteli itsekseen, että hän oli\ntässä jutussa käyttäytynyt sangen hyvin. Sitten häneltä pääsi huokaus.\nHänen epäilyttävä maineensa, joka niin äkkiä oli levinnyt yli koko\nKaribian meren, oli varmaankin jo ennättänyt Arabella Bishopinkin\nkoviin. Hän ei saattanut olla epätietoinen siitä, että tyttö halveksi\nhäntä pitäen häntä samanlaisena roistona kuin kaikkia muitakin\nmerirosvousta ammattinaan harjoittavia. Sen vuoksi hän toivoi, että\njonkinlainen kaiku juuri tästä teosta joutuisi Arabellan kuuluville\nja lievittäisi osaltaan hänen tuntemaansa halveksumista. Sillä koko\ntotuus, jonka hän visusti salasi mademoiselle d'Ogeronilta, oli\nse, että pannessaan henkensä alttiiksi pelastaakseen tytön hänen\nvaikuttimenaan oli ajatus, että teko olisi mieluisa neiti Bishopille,\njos hän vain olisi voinut olla näkemässä sitä.\n\n\n\n\nKuudestoista luku\n\nANSA\n\n\nMademoiselle d’Ogeronin jutun luonnollisena seurauksena oli, että\nkapteeni Bloodin ja Tortugan kuvernöörin välit, jotka jo ennestään\nolivat varsin sydämelliset, yhä paranivat. Hienoon kivitaloon,\njonka M. d’Ogeron oli rakennuttanut itselleen laajaan ja upeaan\npuutarhaan Cayonan itäiseen osaan, tuli kapteeni Bloodista mieluinen\nja tervetullut vieras. M. d'Ogeron oli kapteenille velkaa enemmänkin\nkuin sen kaksikymmentätuhatta, minkä tämä oli maksanut tytön lunnaina,\nja vaikka ranskalainen olikin ovela ja rahanymmärtävä mies, osasi hän\nkuitenkin olla vieraanvarainen ja tajusi mistä olla kiitollinen. Sen\nhän nyt osoittikin kaikin tavoin, ja hänen voimakkaan suojeluksensa\nturvin nousikin kapteeni Bloodin maine merirosvojen keskuudessa pian\nkorkeimmilleen.\n\nNiinpä kun Blood ryhtyi varustamaan laivastoaan Maracaiboon tehtävää\nmatkaa varten, joka alun perin oli Levasseurin suunnitelma, ei hänellä\nollut puutetta laivoista eikä miehistä, jotka olivat halukkaita\nlähtemään hänen kanssaan. Hän otti palvelukseensa kaikkiaan viisisataa\nmiestä, vaikka hän helposti olisi voinut saada yhtä monta tuhatta,\njos vain olisi voinut sijoittaa heidät. Samoin olisi hän vaikeudetta\nvoinut lisätä laivojensa lukua toisella mokomalla, mutta hän piti\nparempana pysyttää sen semmoisenaan. Hänen kolme laivaansa olivat\n_Arabella_, _Ukkosen jylinä_, jota Cahusac nyt noin sadanviidenkymmenen\nranskalaisen päällikkönä kuljetti, sekä _Santiago_, joka oli\npantu uudelleen kuntoon ja kastettu uudestaan _Elisabethiksi_,\nEnglannin kuningattaren kunniaksi, jonka merimiehet aikoinaan\nolivat nöyryyttäneet espanjalaisia samoin kuin kapteeni Blood nyt\ntoivoi tekevänsä. Sitä komensi Hagthorpe, jonka Blood hänen entisen\nmerivoimissa suorittamansa palveluksen nojalla siihen määräsi, ja\nmiehistö hyväksyi määräyksen.\n\nMuutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen jälkeen —\nelokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto, muutamia\npienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen lahteen ja pani\ntoimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa kaupungissa.\n\nAsiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat\njoutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista\n— jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka\nsukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka kapteeni\nBlood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo sanonut,\nettä hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli hänelle\nedullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt toiselta\npuolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa, toiselta.\nHeidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä aukeamalla, jota\nharvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa leyhyttelevät palmut\nympäröivät, tungeksi satakunta villiä, kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa\nmerirosvoa, joiden hälinä aika ajoin vaimeni, jotta he olisivat\nparemmin kuulleet, mitä heidän johtajiensa kesken tapahtui.\n\nCahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an\nriitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa.\nHän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei\nkuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä epäsointuinen\nkuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen ammattinsa\nja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja Pittin\nmiltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima\nsininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli\npääsi jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja\nkannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja\npuukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan riippuvassa\ntupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän naamansa yllä liehui\nturbaanin tapaan kiedottu punainen liina.\n\n»Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän\nliian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole\nmikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä\nnäen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään,\njoka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä\nhaistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät\nja aivot tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme?\nKaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta\nasukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin\nkapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä\neteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes huomaamme,\nettä on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että emme pääse\nensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua. Jokainen teistä\nymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni Blood tahtoo edetä ja\nniin me menemme eteenpäin. Me menemme Gibraltaria kohti. Tosin saimme\nvihdoin, pitkän ajan perästä, käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme\nhänet maksamaan suuret lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet\ntuon lunastussumman ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta\nmitä se todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun\nsanoa se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä.\nJumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat\nmeitä. Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä\nvälin ovat saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla.\nKatsokaa: Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni\nBloodinne itsepäisyydestä.»\n\nWolverstone nauroi. Cahusac raivostui.\n\n»Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle, miten\npääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan amiraalin\nehtoihin?»\n\nPortailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen hyväksymisenmurina.\nWolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja hän puristi valtavan\nkätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen ranskalaista, joka selvästi\nkiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut millänsäkään. Miesten\nmieliala rohkaisi häntä.\n\n»Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse Isä\nJumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on naurettava,\ntietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja...»\n\nHän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä muineen\nPeter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen ranskalainen\nmerikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin nuori, oli\nsaavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen kuin oman\nlaivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin palvelukseen.\nKapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten kepeästi pitkään\neebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen hatun varjostamina.\nHänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään merirosvoa. Hän muistutti\npaljon enemmän Mallilla tai Alamedalla vetelehtijää, varsinkin\nviimeksimainittua, sillä hänen komea violetti silkkipukunsa kultaisine\nreunuksineen ja napinläpineen oli täysin espanjalainen. Mutta pitkä,\nkäyttökelpoinen miekka, jonka kahva hieman pisti käden alta esille,\noikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja hänen teräksiset silmänsä\nilmaisivat hänessä seikkailijan.\n\n»Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?» hän\nsanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo kokonaan\nhaihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän puhui\nrauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että olemme\nvitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät nykyiseen\nvaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää vitkasteluun? Me olemme\nviipyneet kuukauden työssä, joka ilman teidän tyhmyyttänne olisi\nsuoritettu viikossa.»\n\n»Jumaliste, oliko se minun syytäni, että...?»\n\n»Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea\nolevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne\nväylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni\nkolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla saatoimme\nkorjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää riittivät\nantamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja päästämään heidät\nkaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä täytyi meidän lähteä\ntavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta saarilinnoituksestaan,\nja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni, ennen kuin saimme sen\nnujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä, kunnes eräs vartioalus\ntoi La Guayrasta espanjalaisen laivaston. Ellette olisi menettänyt\nlaivaanne ja sen kautta pienentänyt laivastoamme kahteen kolmasosaan,\nniin pystyisimme nyt raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin\nmenestymisen toivein. Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua\ntässä tuomariksi ja moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma\ntaitamattomuutenne on ollut syynä.»\n\nHän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se\noli ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa,\njoka vartioi satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä\ntyynesti luottaen ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön\nvihollisensa Don Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston\namiraali. Paitsi velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla,\nkuten tiedätte, henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa,\njoka johtui _Encarnacionilla_ tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen\nveljensä kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen\nveljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin\namiraalin samanniminen tunne.\n\nJa sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi\nsäilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista,\nmiehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka\nhäntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen\nrosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen mitä\nhänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista\nkovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä\nväärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän.\n\n»Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti Cahusac\npikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone puhkesi nauruun, joka\nmuistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on siitä, mitä nyt teemme»,\nCahusac jatkoi.\n\n»Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood.\n\n»Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali, on\nluvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti, emme\nvahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja palautamme kaiken\nomaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.»\n\nKapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka\npaljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies vastasi\nhänelle ilmeisen halveksivasti.\n\n»Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta asemastamme\nhuolimatta, pelkää meitä.»\n\n»Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän\ntodellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli,\ntäytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta valinnan\nvaraa. Se on minun mielipiteeni.»\n\n»Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen hylännyt\nhänen ehtonsa.»\n\n»Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien miesten\nmurina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo, neuvottelematta\nminun kanssani!»\n\n»Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme äänestäneet\nteidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa mieltä kanssani.\nMutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset seuralaisenne\nhaluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia ehtoja, niin emme\nestä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne amiraalin luo. Don\nMiguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä voitte olla varma.»\n\nCahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten sitten\nitsensä hän kysyi käheällä äänellä:\n\n»Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.»\n\nHymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja.\n\n»Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa\nanna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän\nlähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa\nlunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin kaupungin\ntuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja hävitämme hänen\nlaivastonsa.»\n\nEhtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta\nenglantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina\ntajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen\nrauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun.\nSe laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli\nmerirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset seuralaiset\noivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he mielensä ja\nvihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään yksin. Hän poistui\nnöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin seuraavana päivänä, kun\nhänen kostonhalunsa sai sopivaa viihdykettä. Se tuli espanjalaisen\namiraalin vastauksen muodossa, jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että\nkoska merirosvot hylkäsivät hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän\nsalli heidän kunniallisesti antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän\nnyt odottaa heitä lahden suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään\nmerelle. Hän lisäsi, että jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi\nhän itse lahteen heitä noutamaan heti kun _Santo Niño_, hänen viides\nsotalaivansa, joka juuri oli tulossa La Guayrasta, saapuisi.\n\nTällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa.\n\n»Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka muristen\nlähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette eronnut\nminusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan lähdön.\nOttakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja menkää\nhelvettiin.»\n\nCahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat\nolleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen\nsaaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän\nluopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja\nmuista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni\nBloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä vahingoittumattomana\npälkähästä — ja mikäli he hänen neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut\nvallan mahdottomalta — niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt\njäisi saamatta. Se olisi liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he\nlopulta alistuivat Peter Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He\nolivat lähteneet uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen\nkanssaan suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän\nitse Cahusacin synkästä suusta samana iltana.\n\nKapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja ottamaan\nosaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin toimenpiteisiin asian\njohdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin kuvernöörin suuressa\nhallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut omaksi tyyssijakseen\n— nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli, jonka keskellä\nsuihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen ilakoi. Sen\nmolemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä niistä levisi\nmiltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja, joita\nmaurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset\nvuorostaan uuteen maailmaan.\n\nTäällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen ehdotuksen\npohjalla, jonka kapteeni Blood esitti.\n\nSuuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä paristakymmenestä\njoesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin reunustavilta\nlumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä mailia pitkä\nja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren pullon\nmuotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla.\n\nKaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista\nsaarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne\novat poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä\nkuin saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta,\njoka on noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia\nlähemmäksi kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella\nveneellä. Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on\nluja kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen\nja jonka merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen\nja pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat\nankkurissa. Amiraalin _Encarnacion_, jonka jo entuudestaan tunnemme,\noli mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja\nkahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta _Salvador_,\njolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, _Infanta_ ja _San\nFelipe_, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia\nkaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä käsittävine\nmiehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka välistä\nkapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla _Arabellallaan_, jossa\noli neljäkymmentä tykkiä, _Elisabethilla_, jolla oli kaksikymmentäkuusi\ntykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he olivat Gibraltarista\nanastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella pikkutykillä\nkummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin nelisensataa niistä\nyli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat lähteneet, kun sen sijaan\nespanjalaisilla oli käytettävänään kokonaista tuhat miestä laivoillaan.\n\nSuunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli\nepätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti.\n\n»Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen\nsuorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli piippuaan,\njoka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla, josta Gibraltar\noli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan useampiakin paaleja.\n»Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että olen niistä suoriutunut\nonnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea rokan syöpi. Vanhat\nroomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.»\n\nHän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman\nluottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät\nahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka\nmerirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä\ntoimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika\noli tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de\nEspinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa _Santo Niñon_, joka\noli tulossa La Guayrasta.\n\nPääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista ryöstetyllä\npurrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin suunnitelmassa.\nHe alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät, kunnes purressa\nei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he tekivät niin\npaljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten he tekivät\nkanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen kaiken\ntervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista käsiinsä\nsaivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa oleviin\naukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut.\n\nKun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät\nkaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi.\nMutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan. Silloin\nhe vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa kohti\nainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa heitä\ntroopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa.\n\nHe kulkivat seuraavassa järjestyksessä. Etumaisena kulki Wolverstonen\njohtama polttolaivaksi muutettu pursi, jossa oli miehistönä kuusi\nvapaaehtoista, joista kunkin piti saada sata kultakolikkoa mieheen\nylimääräistä erikoisena palkkiona. Sitten tuli _Arabella_. Sitä seurasi\nvähän matkan päässä _Elisabeth_, jota komensi Hagthorpe ja jolla\nlaivaten Cahusac ja hänen ranskalainen miehistönsä olivat. Jälkijoukon\nmuodosti toinen pursi sekä kahdeksan kanoottia, joihin oli sijoitettu\nvangit, orjat ja suurin osa ryöstettyä saalista. Kaikki vangit olivat\nköysissä ja heitä vartioi kaksi musketeilla varustettua merirosvoa,\nminkä lisäksi kullakin aluksella oli vielä kaksi miestä, jotka hoitivat\npurjehdusta. Jälkijoukon oli pysyteltävä perässä eikä se saanut\nsekaantua tulevaan otteluun.\n\nOpaalinkarvaisten ensi säteiden karkottaessa yön pimeyden erottivat\nmerirosvojen harjaantuneet silmät espanjalaisten laivojen komeat\nääriviivat niiden kelluessa noin neljännesmailin päässä. Osaamatta\nepäillä mitään ja luottaen suuriin voimiinsa eivät espanjalaiset olleet\nhuolimattomaan tapaansa nytkään pitäneet tarkkaa huolta vartioinnista.\nVarmaa on, että he eivät aamuhämärissä huomanneet Bloodin laivastoa\nennen kuin vasta sen jälkeen kun Bloodin laivasto oli nähnyt heidät.\nKun he vihdoin olivat heränneet unestaan, oli Wolverstonen pursi jo\naivan lähellä, kiitäen heitä kohti täysin purjein, jotka oli nostettu\nheti kun espanjalainen laivasto tuli näkyviin.\n\nSuoraan amiraalin laivaa _Encarnacionia_ kohti suuntasi Wolverstone\npurren ja sidottuaan sitten peräsimen kiinni hän sytytti valmiina\nvieressään olleesta tuohuksesta suuren, tiiviisti punotuista\noljista tehdyn soihdun, jonka hän oli kastanut tervassa. Ensin se\nhehkui hieman, mutta kun hän oli muutaman kerran heilauttanut sitä\npäänsä ympäri, syttyi se liekkiin juuri kun pieni alus rysähtäen\nja heilahdellen jysähti lippulaivan kylkeen sotkien köysistönsä ja\nraakapuunsa toisen köysistöön ja katkoen ja kiristäen niitä valtavalla\nrytinällä. Hänen kuusi miestään seisoivat puolialastomina valmiina\npaikoillaan, neljä purren laidalla ja kaksi perässä, ja varustettuina\nkukin kiinnityshaoillaan. Samalla hetkellä kun alukset törmäsivät\nyhteen, iskivät miehet hakansa sotalaivaan, kun taas perässä olevat\ntäydensivät työtä kietomalla lisää köysiä jo ennen sotkeutuneeseen\nrykelmään.\n\nLaivalla sai odottamaton herääminen suunnattoman sekasorron aikaan.\nKilvan juoksivat, huusivat ja toitottivat miehet torviaan. Ensin\nhe kiiruhtivat nostamaan ankkuria, mutta hylkäsivät tuuman liian\nmyöhäisenä. Luullen sitten, että heidän alukselleen aiottiin hyökätä,\nkävivät espanjalaiset käsiksi aseisiinsa ja odottivat ryntäystä.\nKun sitä ei ruvennut kuulumaan, hämmentyivät he, sillä muutakaan he\neivät olleet tottuneet odottamaan merirosvoilta. Vielä lisäsi heidän\nhämminkiään Wolverstone, joka alastomana viiletti purren kantta\nedestakaisin suuri palava soihtu kädessään. He eivät osanneet arvata\ntotuutta, ennen kuin hän oli jo tekonsa tehnyt ja eräs upseeri komensi\nsilloin hyökkäämään purteen.\n\nMutta käsky tuli liian myöhään. Wolverstone oli nähnyt kuuden\ntoverinsa hyppäävän mereen kiinnitettyään hakansa sotalaivaan ja\nsilloin hän kiiruhti itsekin purren oikealle laidalle. Hän paiskasi\nloimuavan soihtunsa lähimmästä aukosta purren ruumaan ja sukelsi\nsitten vuorostaan mereen, josta hänet pian nostettiin _Arabellan_\nsuurveneeseen. Mutta ennen kuin se tapahtui, oli pursi yhtenä\nahjona, josta räjähdys toisensa perästä sinkosi palavia sytykkeitä\n_Encarnacionin_ kannelle ja josta pitkät liekit ahnaasti nuolivat sen\nsivuja karkottaen kauaksi ne uskalikot espanjalaiset, jotka — vaikkakin\nmyöhään — koettivat henkensäkin uhalla vapauttaa laivansa purresta.\n\nJa sillä aikaa kun espanjalaisen laivaston pelottavin alus täten\ntehtiin toimintakyvyttömäksi aivan alkuunsa, purjehti Blood avaamaan\ntulensa _Salvadoria_ vastaan. Hän laukaisi ensin koko laitatulensa sen\nsivua vasten ja pyyhkäisi hirvittävällä voimalla miltei kaiken sen\nkannelta, kääntyi sitten ympäri ja laukaisi toisen koko laidallisen\nrunkoon aivan läheltä. Jättäen sen siihen puoleksi raajarikkoisena\nainakin väliaikaisesti ja jatkaen matkaansa samaan suuntaan hän\nsai aikaan yleisen hämmingin _Infantalla_ ampumalla sitä parilla\nlaukauksella keulatykeistään ja laski sitten rysähtäen sen kylkeen,\nkiinnitti haat ja ryntäsi kannelle. Hagthorpe teki _San Felipen_ kanssa\nsaman tempun.\n\nKoko tänä aikana eivät espanjalaiset ennättäneet ampua ainoatakaan\nlaukausta, sillä niin täydellisesti oli heidät yllätetty ja niin\nlamaannuttava oli Bloodin hyökkäys ollut.\n\nNähdessään äkkiä edessään merirosvojen kylmän teräksen ei _San Felipen_\neikä _Infantan_ miehistöistä ollut paljoakaan vastusta. Huomatessaan\nsitten amiraalin laivan palavan ja _Salvadorin_ ajelehtivan avuttomana\nhe menettivät kaiken rohkeutensa ja laskivat aseensa luullen olevansa\nvoitetut.\n\nJos _Salvador_ olisi päättäväisellä vastarinnalla rohkaissut toisia\nlaivoja, niin olisivat ehkä espanjalaiset nauttineet sen päivän\nvoiton hedelmät. Mutta sattui, että _Salvador_ onnettomuudekseen\noli aitoespanjalaiseen tapaan varustettu aarrelaivaksi ja sillä oli\nuumenissaan harkkoja viidenkymmenen tuhannen kultakolikon arvosta.\nKoettaessaan ennen kaikkea pelastaa näitä joutumasta merirosvojen\nsaaliiksi ohjasi Don Miguel, joka miehistönsä jäännöksen kanssa oli\nmuuttanut _Salvadoriin_, sen Palomas-saarta ja väylää hallitsevaa\nlinnoitusta kohti. Tämän linnoituksen oli amiraali odotuspäivänä\nsalaisesti miehittänyt ja varustanut aseilla. Sitä varten hän oli\ntuonut kaiken aseistuksen Cojeron linnoituksesta sinne. Cojeron\nlinnoitus oli kauempana reitiltä ja sen aseistukseen oli kuulunut\ntavallista voimakkaampia ja kantavampia tykkejä.\n\nAavistamatta vähääkään tätä lähti kapteeni Blood ajamaan takaa\n_Salvadoria_ seuranaan _Infanta_, jossa nyt oli merirosvoista\nkokoonpantu miehistö Ybervillen komennossa. _Salvadorin_ perätykit\nvastasivat umpimähkään takaa-ajajien murhaavaan tuleen ja sen vauriot\nolivat niin vakavaa laatua, että kun se pääsi linnoituksen tykkien\nkantopiiriin, se alkoi upota ja painui vihdoin matalikolle niin\nsyvään, että ainoastaan osa siitä näkyi veden yläpuolella. Amiraali\nkoetti parhaansa mukaan saada miehensä, minkä uimalla, minkä veneessä,\nkuiville.\n\nJa silloin, juuri kun kapteeni Blood luuli, että voitto oli hänen\nja että hänellä oli tie vapaana merelle, näytti linnoitus äkkiä\nja arvaamatta hirvittävän voimansa. Mylvähtäen ilmaisi patteri\nolemassaolonsa ja _Arabella_ huojui sen iskusta, joka särki sen\nkeskiosan partaan ja kylvi kuolemaa ja sekasortoa siihen kokoontuneiden\nmerirosvojen keskuuteen.\n\nEllei Pitt, laivuri olisi itse käynyt ruoriin ja kääntänyt laivaa\njyrkästi oikealle, olisi se saanut vielä tuntuvampia vaurioita toisesta\nyhteislaukauksesta, joka seurasi miltei heti ensimmäisen perässä.\n\nSillä välin oli heikomman _Infantan_ käynyt vielä pahemmin. Vaikka\nsiihen ei ollut käynyt kuin yksi ainoa ammus, oli se murskannut sen\nvasemmanpuoleisen laidan aivan vesirajasta, aikaansaaden vuodon,\njoka piankin olisi painanut sen veden alle, ellei kokenut Yberville\nolisi heti ryhtynyt vastaaviin toimenpiteisiin ja käskenyt heittämään\nvasemman puolen tykkejä mereen. Siten hän sai laivansa keventymään ja\noikealle kyljelleen kallistuneena pysymään veden pinnalla ja lähti\nseuraamaan peräytyvää _Arabellaa_ linnoitustykkien jatkaessa ammuntaa,\nvaikkakin aikaansaamatta enempiä vaurioita.\n\nPäästyään tykkien kantaman ulkopuolelle laivat yhtyivät ja niihin\nliittyivät vielä _Elisabeth_ ja _San Felipe_ tuumimaan, mitä nyt oli\ntehtävä.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku\n\nHÖLMÖT\n\n\nNolona johti kapteeni Blood neuvotteluja, joita kiireen kaupalla\npidettiin _Arabellan_ peräkannella aamuauringon kirkkaassa loisteessa.\nSe oli, kertoi hän perästäpäin, hänen loistavan uransa katkerin hetki.\nHänen täytyi sulattaa se tosiasia, että vaikka hän oli johtanut\ntehtävänsä taidolla, josta saattoi olla ylpeä, musertaessaan voiman,\njoka mieslukunsa ja aseistuksensa puolesta oli niin suuri, että Don\nMiguel hyvällä syyllä saattoi pitää sitä voittamattomana, oli kolme\nonnistunutta laukausta aavistamattomasta patterista tehnyt kokomaan\ntyhjäksi hänen voittonsa. Ja tyhjäksi se oli jäävä, kunnes hän oli\nhävittänyt sen linnoituksen, joka yhä esti hänen pääsyään merelle.\n\nEnsin tahtoi kapteeni Blood heti panna kuntoon laivansa ja yrittää\nuudelleen. Mutta toiset kehoittivat häntä säilyttämään malttinsa, sillä\nsellainen äkkipikaisuushan oli hänelle vierasta ja yksinomaan harmin\nja nöyryytyksen aiheuttamaa. Tyynnyttyään hän alkoi punnita asemaa.\n_Arabella_ ei pystynyt siinä kunnossa lähtemään merelle, _Infanta_\npysyi ainoastaan keinotekoisesti veden pinnalla ja _San Felipe_ oli\nmelkein yhtä kehnossa kunnossa sen pommituksen johdosta, jonka alaisena\nse oli ollut ennen antautumistaan merirosvoille.\n\nOli siis selvä, että hänen lopulta täytyi myöntää, ettei ollut muuta\nkeinoa kuin palata Maracaiboon ja korjata siellä laivat, ennen kuin\nsaattoi ryhtyä väkivoimin raivaamaan pääsyä merelle.\n\nJa niin tulivat lyhyen ja tuiman tappelun nolatut voittajat takaisin\nMaracaiboon. Ja jotta heidän johtajansa ei säästyisi äärimmäiseltä\nkatkeroitumiselta, täytyi hänen lisäksi kuunnella, mitä Cahusacilla\noli toivottomuudessaan lörpöttelemistä, ja sanoja tämä ei ainakaan\nsäästänyt. Oltuaan ensin mielettömän tyytyväinen pienillä voimilla\nsaavutetun helpon ja nopean voiton johdosta aamuaikaisessa vaipui\nranskalainen nyt entistäkin synkempään pessimismiin. Ja hän tartutti\nmielialansa ainakin suurimpaan osaan maanmiehiään.\n\n»Nyt on kaikki lopussa», sanoi hän kapteeni Bloodille. »Ainakin tällä\nkertaa olemme satimessa.»\n\n»Rohkenen huomauttaa teille, että olette sanonut samat sanat kerran\nennenkin», vastasi kapteeni Blood niin kärsivällisesti kuin taisi. »Kun\nkerran olette nähnyt, mitä olette nähnyt, niin ette voine kieltää, että\npalaamme voimakkaampina sekä laivojen lukuun että aseistukseen nähden\nkuin olimme lähtiessämme. Katsokaa meidän nykyistä laivastoamme.»\n\n»Näen sen hyvinkin», sanoi Cahusac.\n\n»Tuhat tulimmaista! Te olette oikea valkomaksainen raukka, kun kaikki\nkäy ympäri.»\n\n»Sanotteko minua pelkuriksi?»\n\n»Rohkenen sanoa.»\n\nBretagnelainen tuijotti häneen ja hengitti raskaasti. Mutta hänen ei\ntehnyt mieli vaatia hyvitystä loukkauksen johdosta. Hän tiesi liiankin\nhyvin, minkälaatuinen se hyvitys olisi, jonka kapteeni Blood hänelle\nantaisi. Hän muisti Levasseurin kohtalon. Sen vuoksi hän turvautui vain\nsanoihin.\n\n»Se on jo liikaa! Menette liian pitkälle», valitti hän katkerasti.\n\n»Kuulkaahan, Cahusac, minä olen jo sairaaksi asti väsynyt teidän\nalituisiin valitteluihinne ja ruikutuksiinne, kun asiat eivät luista\nyhtä tasaisesti kuin luostarin päivällispöydässä. Jos kerran haluatte,\nettä kaikki luistaisi kepeästi ja vaivattomasti, niin teidän ei\nolisi pitänyt lähteä merille, ei ainakaan minun kanssani, sillä\nminun seurassani eivät asiat koskaan luista rauhallisesti eivätkä\nvaivattomasti. Ja muutapa minulla ei olekaan sanottavana teille tänä\naamuna.»\n\nCahusac kääntyi kiroillen poispäin ja meni tunnustelemaan miestensä\nmieliä.\n\nKapteeni Blood lähti sitomaan ja lääkitsemään haavoittuneita ja siinä\nhommassa hän viipyi myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten hän vihdoin\nmeni maihin ja palasi kepeämmällä mielellä kuvernöörin asuntoon\nkirjoittaakseen puhtaimmalla kastilian murteella uhkaavan mutta\nkohteliaan kirjeen Don Miguelille.\n\n »Olen tänä aamuna näyttänyt teidän ylhäisyydellenne, mihin pystyn.\n Vaikka minulla ei ollut kuin yksi kahta vastaan sekä mies- että\n tykkilukuun nähden, olen upottanut suuren laivastonne laivat, joilla\n teidän piti tulla tuhoamaan minut Maracaibon lahdessa. Täten ette\n enää pysty täyttämään uhkaustanne, vaikka La Guayrasta tuleva _Santo\n Niñokin_ saapuisi avuksenne. Siitä mitä on tapahtunut, voinette\n vetää johtopäätöksenne siihen nähden, mitä tulee tapahtumaan. En\n vaivaisikaan tällä kirjeellä teidän ylhäisyyttänne, ellen olisi\n inhimillinen mies, joka kammoaa verenvuodatusta. Sen vuoksi\n tarjoan teille nyt puhtaasti ihmisystävällisistä syistä viimeiset\n ehtoni ennen kuin käyn käsittelemään voittamattomaksi arvelemaanne\n linnoitusta samalla tavalla kuin laivojannekin, joita te myös piditte\n voittamattomina. Säästän Maracaibon kaupungin hävitykseltä ja vien\n mieheni sieltä heti sekä jätän ne neljäkymmentä vankia, jotka sieltä\n olen ottanut, takaisin sillä ehdolla, että te maksatte minulle\n viisikymmentätuhatta kultarahaa ja sata nautaa lunnaina ja annatte\n minun häiriintymättä mennä salmesta. Vankini, jotka suurimmaksi\n osaksi ovat arvohenkilöitä, pidän panttina lähtööni saakka, jolloin\n lähetän heidät takaisin kanooteissa, joita sitä varten otan mukaani.\n Jos teidän ylhäisyytenne neuvonantajat mahdollisesti saavat teidän\n hylkäämään ehtoni ja siten pakotatte minut hävittämään linnoituksen\n ehkäpä muutamien ihmishenkien kustannuksella, niin varoitan teitä,\n sillä mitään armoa ette siinä tapauksessa voi meidän puoleltamme\n odottaa, ja minä alan työni muuttamalla tuhkaläjäksi sen paikan, jossa\n viehättävä Maracaibon kaupunki nyt seisoo.»\n\nKirjoitettuaan kirjeen hän käski vankien joukosta tuoda luokseen\nMaracaibon varakuvernöörin, joka oli joutunut vangiksi Gibraltarissa.\nSelitettyään hänelle kirjeen sisällön hän lähetti hänet Don Miguelin\nluo.\n\nValitessaan varakuvernöörin lähetikseen kapteeni Blood menetteli\nsangen ovelasti. Jos kukaan, toivoi juuri tämä palavasti kaupunkinsa\npelastumista. Hän oli mies, joka hinnalla millä hyvänsä tulisimmin\nvaatisi kaupungin säästämistä siltä tuholta, jolla kapteeni Blood sitä\nuhkasi.\n\nHänen laskunsa eivät pettäneetkään. Varakuvernööri yhtyi intohimoisesti\nkirjeessä mainittuihin ehtoihin.\n\nMutta Don Miguel oli uljaampaa ainesta.\n\nTotta oli, että hänen laivastonsa oli osaksi hävitetty ja osaksi\nanastettu. Mutta, hän ajatteli, hänet oli yllätetty. Sitä ei tapahtuisi\ntoista kertaa. Linnoitusta ei vain niinkään yllätettäisi. Tehköön\nkapteeni Blood mitä halusi Maracaibossa, mutta häntä odottaisi katkera\njälkilasku, kun hän mahdollisesti — ja ennemmin tai myöhemmin täytyi\nhänen se tehdä — päättäisi lähteä lahdesta.\n\nVarakuvernööri raivostui. Hän menetti mielenmalttinsa ja tuli\nsanoneeksi kovia sanoja amiraalille. Mutta ne eivät olleet niin kovia\nkuin ne sanat, jotka amiraali lausui hänelle.\n\n»Jos te olisitte ollut yhtä uskollinen kuninkaallenne koettamalla estää\nnoita kirottuja merirosvoja tunkeutumasta tänne, kuin minä aion olla\nestäessäni heitä lähtemästä täältä, niin emme nyt ensinkään olisi tässä\nvaikeassa pulmassa. Älkää siis väsyttäkö minua enää raukkamaisilla\nneuvoillanne. Minä en suostu mihinkään sovitteluihin kapteeni Bloodin\nkanssa. Tiedän velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja aion myös tehdä\nsen. Tunnen myös velvollisuuteni itseäni kohtaan. Minulla on eräs\nyksityinen asia suoritettavana tuon roiston kanssa ja aion tehdä sen\nnyt. Viekää ne terveiset hänelle.»\n\nNiin palasi varakuvernööri takaisin Maracaiboon omaan kauniiseen\ntaloonsa, jonka kapteeni Blood oli tehnyt päämajakseen, ja toi mukanaan\namiraalin vastauksen. Ja koska hän luulotteli, että amiraalin uljas\nrohkeus vastoinkäymisenkin hetkellä oli vuodattanut myös häneen\nsamanlaista sisua, saneli hän amiraalin terveiset niin uhkaavassa\nmuodossa kuin tämä suinkin saattoi toivoa.\n\n»Vai niin», sanoi kapteeni Blood tyynesti hymyillen, vaikka hänen\nmielensä olikin perin alakuloinen hänen huomatessaan pöyhkeilynsä\nepäonnistuneen. »No niin, onpa sääli, että amiraali on niin itsepäinen.\nSillä tavalla hän menetti laivastoissakin, mutta sehän olikin hänen\noma asiansa. Mutta niin ei ole kauniin Maracaibon kaupungin laita.\nEhkäpä hän menettääkin sen suuremmitta suruitta. Olen kovin pahoillani.\nKaikenlainen hävittäminen, kuten verenvuodatuskin, on minulle perin\nvastenmielistä. Mutta minkäpä sille taitaa! Huomisaamuna panen toimeen.\nilotulituksen, ja ehkäpä amiraali on illalla havaitseva, että Peter\nBlood on niitä miehiä, jotka pitävät sanansa. Saatte mennä, Don\nFrancisco.»\n\nVarakuvernööri meni ulos laahustavin askelin vartijainsa saattamana ja\nhänestä oli uhkamielisyys tyystin hävinnyt.\n\nMutta tuskin oli varakuvernööri poistunut, kun Cahusac, joka oli ollut\namiraalin vastausta odottelevassa neuvoskunnassa, hypähti pystyyn.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisivat, kun hän\nojenteli niitä vastalauseeksi.\n\n»Jumaliste, mitäs nyt sanotte?» huusi hän käheällä äänellä. Ja\nodottamatta vastausta kysymykseensä hän raivosi edelleen: »Minä\ntiesin, ettette säikäyttäisi amiraalia niin helposti. Hän pitää meitä\nsatimessaan — ja hän tuntee asiansa. Ja sittenkin te luulette, että hän\nsuostuisi teidän häpeämättömiin ehtoihinne. Teidän mieletön kirjeenne\non lopullisesti aiheuttanut sinetin meidän tuomiomme alle.»\n\n»Joko olette lopettanut?» kysyi Blood rauhallisesti, kun ranskalainen\nvaikeni vetääkseen henkeään.\n\n»En, en vielä.»\n\n»Säästäkää minua sitten enemmältä. Se on kuitenkin samaa lajia, piru\nvieköön, eikä se auta meitä ratkaisemaan pulmaamme.»\n\n»Mutta mitä aiotte tehdä. Se teidän on meille sanottava.»\n\nTämä ei enää kuulostanut kysymykseltä, se oli vaatimus.\n\n»Mistä pirusta minä sen tietäisin. Minä toivoin, että teillä olisi\nitsellänne jokin suunnitelma. Mutta koska teille näkyy olevan niin\ntuiki tärkeää pelastaa oma nahkanne, niin saatte sekä te että ne, jotka\novat samaa mieltä kanssanne, erinomaisen kernaasti jättää meidät. En\nvähääkään epäile, että espanjalainen amiraali on hyvillään siitä, kun\nlukumäärämme siten tuntuvasti vaikka hieman myöhäänkin vähenee. Saatte\npurren läksiäislahjaksi meiltä ja voitte liittyä vaikka Don Miguelin\nlinnoitusjoukkoihin, sillä en usko, että te ainakaan meitä voitte\nhyödyttää tässä pälkähässä.»\n\n»Miesteni asia on päättää siitä», vastasi Cahusac niellen raivonsa\nja meni ulos puhuttelemaan heitä jättäen toiset rauhassa tekemään\nsuunnitelmiaan.\n\nAikaisin seuraavana aamuna hän tuli taas kapteeni Bloodin puheille.\nHän tapasi hänet yksin kuistillaan kävelemässä edestakaisin, pää\npainuneena rintaa vasten. Cahusac erehtyi luulemaan mietiskelyä\nmasentuneisuudeksi. Kukin meistä arvostelee naapuriaan oman mittapuunsa\nmukaan.\n\n»Olen ottanut sanoistanne vaarin, kapteeni», ilmoitti hän synkän\nvihaisena. Kapteeni Blood pysähtyi. Hartiat kumarassa ja kädet selän\ntakana hän katseli lempeästi ja äänettömänä merirosvoa.\n\nCahusac selitti sanojaan. »Eilen illalla lähetin erään miehistäni\nviemään espanjalaiselle amiraalille kirjeen. Selitin antautuvani\nehdolla, että meitä kohdeltaisiin kunniallisesti kuten sotavankeja.\nTänä aamuna sain vastauksen. Hän suostuu ehdolla, että en vie mitään\nmukanani. Mieheni ovat menossa purteen. Me lähdemme heti.»\n\n»Onnellista matkaa», sanoi kapteeni Blood, ja nyökäten päätään hän\nkääntyi kantapäillään jatkaen keskeytynyttä mietiskelyään.\n\n»Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?» huudahti Cahusac.\n\n»Olisihan sitä muutakin», sanoi Blood olkansa takaa, »mutta minä\ntiedän, että se ei teitä miellyttäisi.»\n\n»Haa! Siis hyvästi, rakas kapteeni.» Myrkyllisesti hän lisäsi sitten:\n»Minun uskoni on, että emme enää tapaa toisiamme.»\n\n»Toivon, ettette pety uskossanne», vastasi kapteeni Blood.\n\nCahusac riensi tiehensä sadatellen rivosti. Ennen puolta päivää oli hän\nmatkalla tovereineen, joita oli noin kuusikymmentä masentunutta miestä,\njotka hän oli saanut houkutelluksi mukaansa huolimatta Ybervillen\nyrityksistä pidättää heitä. Amiraali piti lupauksensa ja salli heidän\nvapaasti lähteä merelle, seikka jota kapteeni Blood, sikäli kuin hän\ntunsi espanjalaisia, piti vallan odottamattomana.\n\nTuskin olivat luopiot nostaneet ankkurinsa, kun varakuvernööri\npyysi päästä uudelleen kapteeni Bloodin puheille. Saatuaan luvan\nsiihen ilmoitti Don Francisco heti, että yhden yön miettiminen\noli kiihdyttänyt hänen pelkoaan Maracaibon kaupungin puolesta ja\nvahvistanut hänen vakaumustaan amiraalin jääräpäisyydestä.\n\nKapteeni Blood otti hänet ystävällisesti vastaan.\n\n»Hyvää huomenta; Don Francisco. Olen lykännyt ilotulituksen iltaan. Se\ntekee komeamman vaikutuksen pimeässä.»\n\nDon Francisco, heikko, hermostunut ja vanhanpuoleinen mies, joka oli\nylhäistä sukua mutta poti henkevyyden puutetta, kävi suoraan asiaan.\n\n»Tulin luoksenne, Don Pedro, sanomaan, että jos odotatte kolme päivää,\nniin koetan saada kokoon vaatimanne lunnaat, joiden maksamiseen Don\nMiguel de Espinosa ei suostunut.»\n\nKapteeni Blood katsoi miestä ja rypisti tummia kulmakarvojaan.\n\n»Ja mistä aiotte saada sen kokoon?» kysyi hän ilmaisten lievän\nhämmästyksensä.\n\nDon Francisco pudisti päätään.\n\n»Sen täytyy jäädä omaksi salaisuudekseni», vastasi hän. »Tiedän, mistä\nse on saatavissa, ja minun maanmiesteni täytyy maksaa se. Antakaa\nminulle aikaa kolme päivää kunniasanaani vastaan, niin takaan, että\ntulette olemaan tyytyväinen. Poikani jää sillä välin panttivangiksi.»\nJa sitten hän alkoi pyytää ja rukoilla. Mutta se keskeytyi äkkiä.\n\n»Pyhimysten nimessä! Te olette rohkea mies, Don Francisco, kun tulette\npuhumaan minulle sellaisia — kertomaan minulle, että tiedätte, mistä\nlunnaat ovat saatavissa, mutta kuitenkin kieltäydytte ilmaisemasta\npaikkaa. Ettekö luule, että pari puunaulaa kynnen alle saisi teidät\npuheliaammaksi?»\n\nVaikka Don Francisco tulikin hieman kalpeammaksi, pudisti hän kuitenkin\nuudelleen päätään.\n\n»Ne kuuluivat Morganin, L’Ollonais’n ja muiden merirosvojen tapoihin.\nMutta ne eivät ole kapteeni Bloodin tapoja. Ellen olisi tiennyt sitä,\nen olisi puhunut niin paljoa.»\n\nKapteeni nauroi. »Te vanha roisto», sanoi hän. »Te luotatte\nturhamaisuuteeni, niinkö!»\n\n»Kunniantuntoonne, kapteeni.»\n\n»Merirosvon kunniantuntoon? Olette varmaankin menettänyt järkenne?»\n\n»Kapteeni Bloodin kunniantuntoon», väitti Don Francisco itsepäisesti.\n»Maineenne kertoo, että te käytte sotaa kuin gentlemanni.»\n\nKapteeni Blood nauroi taas ja siinä oli katkera sävy, joka sai Don\nFranciscon pelkäämään pahinta. Hän ei osannut arvata, että kapteeni\nivasi itseään.\n\n»Se on vain sen vuoksi, että se lopultakin on hyödyllisintä. Ja sen\nvuoksi saatte tekin pyytämänne kolme päivää. Siis työhön heti. Saatte\nminulta niin monta muulia kuin tarvitsette. Siitä pidän huolen.»\n\nDon Francisco lähti hankinnalleen jättäen kapteeni Bloodin katkeruuden\nja tyydytyksen sekaisin tuntein tuumimaan sitä seikkaa, että\nritarillisuus, sikäli kuin se oli sovitettavissa merirosvon ammattiin,\nsaattoi olla varsin hyödyllistäkin.\n\nTäsmälleen kolmantena päivänä palasi varakuvernööri Maracaiboon tuoden\nmuuleineen raskaat kantamukset kultaa ja rahaa vaaditun summan arvosta\nsekä neekeriorjien kuljettaman satapäisen härkälauman.\n\nEläimet jäivät niiden merirosvojen käsiteltäviksi, jotka tavallisissa\noloissa harjoittivat hirvenmetsästystä ja sen johdosta tiesivät, miten\nnauta oli paloiteltava, ja heiltä meni miltei kaksi viikkoa ruhojen\nsuolaamisessa ja säilöönpanossa lahden rantamalla.\n\nSillä välin pantiin laivoja uudelleen merikuntoon, ja kapteeni Blood\npohti ankarasti arvoitusta, jonka ratkaisusta heidän pelastuksensa\nriippui. Hän hankki itselleen intiaanivakoojia, ja nämä toivat\nhänelle tiedon, että espanjalaiset matalan veden aikana olivat\npelastaneet _Salvadorista_ kolmekymmentä tykkiä ja siten lisänneet\nennestään ylivoimaiseen tykistöönsä vielä yhden patterin. Vihdoin\nteki kapteeni Blood itse tiedusteluretken sinne siinä toivossa, että\nhän itse paikalla keksisi jonkin hedelmällisen juonen. Henkensä\nuhalla, ainoastaan kahden luotettavan intiaanin seurassa, hän souti\npimeän tultua kanootilla saareen. He piilottivat kanoottinsa tiheään\npensaikkoon, jota kasvoi sangen runsaasti koko saarella, ja lymyilivät\nitsekin siinä päivän koittoon saakka. Sitten lähti Blood yksin\näärimmäisen varovasti tarkasteluretkelleen. Hän lähti oikeastaan\nvakuuttautumaan arvelusta, joka oli syntynyt hänen päässään, ja meni\nniin lähelle linnoitusta kuin uskalsi ja hieman lähemmäksi kuin oli\nturvallista.\n\nHän ryömi nelin kontin eräälle mailin päässä olevalle kukkulalle,\njolta hän havaitsi näkevänsä koko linnoituksen sisäisenkin rakenteen.\nMukaansa varustamallaan kaukoputkella hän saattoi todeta, että hänen\narvelunsa ja toivonsa oli perusteltu, eli toisin sanoen, että kaikki\ntykinsuut olivat suunnatut merelle päin.\n\nTyytyväisenä hän palasi Maracaiboon ja esitti sotaneuvostolle, johon\nkuuluivat Pitt, Hagthorpe, Yberville, Wolverstone, Dyke ja Ogle,\nehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli vallata linnoitus maan puolelta.\nMentyään saaren poikki yön pimeyden turvissa tuli heidän yllättää\nespanjalaiset ja nujertaa heidät, ennen kuin he ehtisivät kääntää\ntykkinsä hyökkääjiä kohti.\n\nPaitsi Wolverstonea, jonka luonteenlaatu vaati uhkarohkeita otteita,\nottivat kaikki muut upseerit ehdotuksen sangen kylmästi vastaan.\nHagthorpe vastusti sitä hillittömästi.\n\n»Sehän on jäniksen aivoista lähtenyt suunnitelma, Peter», sanoi hän\npudistaen vakavasti kaunista päätään. »Ajattelehan toki, me emme\nedes varmasti voi luottaa siihenkään, että pääsemme huomaamatta\nniin lähelle linnoitusta, että voimme vallata sen ennen kuin he\nehtivät kääntää tykkinsä meitä kohti. Ja vaikka onnistuisimmekin,\nniin emme voi itse kuljettaa mukanamme ainoatakaan tykkiä. Meidän\ntäytyy kokonaan turvautua pikkuaseisiimme, ja miten voimme me, vain\nkolmisensataa miestä (niin vähiin oli Cahusacin lähtö supistanut heidän\nlukumääränsä), lähteä saaren poikki hyökkäämään vihollisen kimppuun,\njonka lukumäärä on kaksi kertaa niin suuri kuin meidän joukkomme?»\n\nMuut, Dyke, Ogle, Yberville ja vieläpä Pittkin, jonka uskollisuus\nBloodia kohtaan sai hieman epävarmaksi, yhtyivät äänekkäästi\nHagthorpeen. Kun he olivat sanoneet sanottavansa, virkkoi kapteeni\nBlood: »Olen miettinyt kaikki valmiiksi, olen punninnut vaarat ja\ntutkinut kuinka ne ovat vältettävissä. Näin vaikeissa olosuhteissa...»\n\nHän vaikeni äkkiä. Sitten hän rypisti silmäkulmiaan syvissä mietteissä.\nÄkkiä välähti hänen kasvoillaan uusi aate. Hänen päänsä vaipui hitaasti\nalas ja hän istui kauan miettien ja punniten leuka rintaa vasten\npainuneena. Sitten hän nyökkäsi. »Niin.» Ja taas hän virkkoi: »Niin.»\nHän nosti päätään ja katsoi heihin. »Kuunnelkaa», hän huudahti. »Voitte\nolla oikeassa. Ehkäpä tappion vaara saattaa olla liian suuri. Olkoon\nmiten tahansa, mutta olen keksinyt paremman keinon. Me muutammekin\nhyökkäyksemme valehyökkäykseksi. Suoritamme sen näin.»\n\nHän puhui nopeasti ja selvästi ja hänen puhuessaan nousi innostuksen\npuna hänen upseeriensa kasvoille. Kun hän oli lopettanut, huudahtivat\nhe kaikki yhdestä suusta, että hän oli pelastanut heidät.\n\n»Se on nyt teossa osoitettava päteväksi», sanoi Peter Blood.\n\nKoska he olivat jo olleet lähtövalmiina viimeiset neljäkolmatta tuntia,\nei heillä ollut mitään viivyttelemisen syytä, vaan he päättivät ryhtyä\ntoimeen seuraavana aamuna.\n\nKapteeni Blood oli niin varma menestyksestään, että hän heti vapautti\npanttivankeina pitämänsä kaupunkilaiset, vieläpä neekeriorjatkin, jotka\nmuiden mielestä olivat laillista sotasaalista.\n\nAinoa varovaisuustoimenpide, johon hän ryhtyi vapauttamiensa vankien\nsuhteen, oli se, että hän komensi heidät kirkkoon ja lukitsi heidät\nsinne odottamaan vapauttajikseen niitä kaupunkilaisia, jotka piankin\npalaisivat kotiinsa.\n\nVietyään sitten kaiken miehistönsä laivoihin ja sullottuaan aarteet\nniiden uumeniin nostivat merirosvot ankkurinsa ja lähtivät purjehtimaan\nestettään kohti kullakin laivalla perässään kolme intiaanipirogia.\n\nNähdessään heidän komean tulonsa keskipäivän täydessä valossa\nvalkoisten purjeiden loistaessa auringon väikkeessä hykerteli amiraali\npitkiä, kapeita käsiään tyytyväisyydestä ja nauroi hiljaa itsekseen.\n\n»Vihdoinkin!» huudahti hän. »Nyt Jumala antaa heidät minun käsiini!»\nHän kääntyi takanaan seisovan upseeriryhmän puoleen. »Ennemmin tai\nmyöhemmin sen täytyi tapahtua», sanoi hän. »Sanokaa nyt, herrat,\nenkö ollut oikeassa, kun odotin kärsivällisesti. Tässä loppuvat nyt\nhänen katolisen majesteettinsa alamaisten kärsimykset, jotka tuo\njumalaton mies, Don Pedro Sangre, kuten hän kerran itseään nimitti, on\naiheuttanut.»\n\nHän kääntyi antaakseen jonkin määräyksen, ja linnoituksessa kuhisi kuin\nampiaispesässä. Miehistö seisoi jo tykkien ääressä sytyttimet valmiina\nkädessään, kun linnoituksesta huomattiin, että merirosvot kääntyivät\nhieman länteen, yhä kuitenkin Palomassaarta kohti. Espanjalaiset\nkatselivat heidän liikehtimistään hämmästyneinä.\n\nPuolentoista mailin päässä linnoituksesta länteen ja puoli mailia\nsaaren rannasta — juuri matalikon reunaan, josta Palomassaareen eivät\npäässeet muut kuin matalakulkuisimmat alukset — laskivat merirosvojen\nneljä laivaa ankkurinsa aivan espanjalaisten näkyvissä, mutta\ntarkalleen poissa heidän voimakkaimman tykkinsä ulottuvilta.\n\nAmiraali nauroi pilkallisesti.\n\n»Ahaa! He epäröivät, nuo englantilaiset koirat. Por Dios, kyllä heillä\non syytäkin siihen.»\n\n»He odottavat pimeän tuloa», vihjaisi hänen veljenpoikansa, joka seisoi\nhänen vieressään vapisten innosta.\n\nDon Miguel katsahti häneen hymyillen. »Ja mitähän mahtaa pimeys heitä\nauttaa kapeassa salmessa, aivan tykkieni suiden edessä? Ole huoletta,\nEsteban, tänä iltana kostamme isäsi puolesta.»\n\nHän kohotti kaukoputkeaan jatkaakseen merirosvojen tarkastelua.\nHän näki, että intiaaniveneitä, joita he olivat tuoneet mukanaan,\naseteltiin laivojen kupeelle, ja ihmetteli hieman, mitä sellainen\nliikehtiminen saattoi merkitä. Vähän aikaa olivat pirogit\nnäkymättömissä laivojen takana. Sitten alkoi niitä ilmestyä toinen\ntoisensa perästä niiden kiertäessä laivoja ja soutaessa niistä\npoispäin, ja hän huomasi, että joka vene oli täynnä aseistettuja\nmiehiä. Täydessä lastissa ne soluivat rantaa kohti, missä oli sakeaa\npensaikkoa. Ihmettelevän amiraalin katse seurasi niiden kulkua, kunnes\nne hävisivät tiheään rantalehvistöön.\n\nSilloin hän laski kaukoputkensa ja katsahti upseereihinsa.\n\n»Mitä pirua tämä merkitsee?» kysyi hän.\n\nEi kukaan vastannut, sillä he olivat yhtä hämmästyneitä kuin hän\nitsekin.\n\nHetken perästä nykäisi Esteban, joka koko ajan oli tarkastanut merta,\namiraalia hihasta ja huudahti: »Tuolla ne menevät.» Hän osoitti\npirogeja.\n\nJa siellä menivät todellakin pirogit matkalla takaisin laivoille. Mutta\nnyt he huomasivat, ettei niissä ollut jäljellä muita kuin soutajat.\nAseistettu lasti oli jäänyt maihin.\n\nPirogit soutivat takaisin laivoille palatakseen hetken perästä uuden\naseistetun mieslastin kanssa, jonka ne taas jättivät Palomassaareen.\nVihdoin rohkeni eräs espanjalainen upseeri selittää asian.\n\n»He aikovat ahdistaa meitä maalta käsin — yrittävät vallata\nlinnoituksen.»\n\n»Aivan niin», vastasi amiraali hymyillen. »Arvasin sen jo. Jonka Jumala\ntahtoo hävittää, sen hän lyö sokeudella.»\n\n»Teemmekö hyökkäyksen?» kysyi Esteban innoissaan.\n\n»Hyökkäyksen? Tuon vesakon läpi? Se olisi samaa kuin antautua heidän\narmoilleen. Ei, ei, me odotamme heitä ja otamme täällä vastaan heidän\nhyökkäyksensä. Tulkoot koska tahansa, niin on se oleva heidän turmionsa\n— ja täydellinen päällepäätteeksi. Älä epäilekään sitä.»\n\nMutta illan tullen ei amiraalin mielenrauha enää ollut vallan yhtä\ntäydellinen. Siihen mennessä olivat pirogit kulkeneet saaren väliä jo\nkuutisen kertaa ja olivat joka matkallaan vieneet sinne täyden lastin\nmiehiä sekä — kuten Don Miguel kaukoputkellaan huomasi — ainakin\nkaksitoista tykkiä.\n\nHänen naamansa ei enää hymyillyt. Se näytti vihaiselta ja myös hieman\nhuolestuneelta, kun hän kääntyi upseeriensa puoleen.\n\n»Kuka hölmö se uskotteli minulle, että heitä olisi vain kolmisensataa\nmiestä? He ovat jo vieneet maihin ainakin kaksi kertaa niin paljon.»\n\nVaikka hän oli hämmästynyt, niin olisi hän ollut sitä vielä suuremmassa\nmäärin, jos olisi tiennyt totuuden asiassa, nimittäin sen, että\nsaaressa ei ollut ainoatakaan merirosvoa eikä ainoatakaan tykkiä.\nPetos oli onnistunut täydellisesti. Don Miguel ei osannut arvata, että\nmiehet, joita pirogeissa kuljetettiin, olivat joka kerralla samoja,\nettä he matkalla saareen seisoivat tai istuivat näkyvissä, mutta\npaluumatkalla laivoille makasivat näkymättöminä veneiden pohjalla,\njotka siten näyttivät tyhjiltä.\n\nEspanjalaisten sotilaiden pelko, että he mahdollisesti joutuisivat\nyöllisen hyökkäyksen kohteeksi maan puolelta ja että kapteeni Bloodilla\nlisäksi oli kaksi kertaa suurempi miesluku käytettävänään kuin he\nolivat laskeneet, alkoi jo tarttua amiraaliinkin.\n\nHäipyvän päivän viimeisinä tunteina sotilaat tekivät tarkalleen\nsen, mitä kapteeni Blood niin varmasti oli uskonut heidän tekevän —\ntarkalleen sen, mitä heidän täytyi tehdä puolustautuakseen hyökkäystä\nvastaan, jonka valmistus niin perinpohjaisesti oli osattu teeskennellä.\nHe ryhtyivät kuin vimmatut puuhaamaan raskaiden tykkien kanssa, jotka\noli asetettu hallitsemaan kapeata, merelle johtavaa salmea.\n\nÄhkien ja hikoillen, upseeriensa kirousten ja piiskainkin pakottamina\nhe uurastivat kauhunsekaisessa pelossa suurempien ja useampien tykkien\nsiirtämisessä maan puolelle linnoitusta. He sijoittivat ne uusiin\nasemiin vastaanottamaan hyökkäystä, joka nyt saattoi millä hetkellä\nhyvänsä alkaa puolen mailin päässä olevasta metsästä.\n\nKun yö pimeni, olivat nyt ainakin espanjalaiset kutakuinkin\nvarustettuja hyökkäyksen varalta. He olivat tavattomasti peloissaan,\nsillä noiden villien paholaisten häikäilemätön rohkeus oli sananpartena\nniillä vesillä. He seisoivat tykkiensä ääressä odottaen.\n\nJa heidän odottaessaan ja laskuveden alkaessa nosti kapteeni Bloodin\nlaivasto pimeän turvissa rauhallisesti ankkurinsa ja kuten kerran\nennenkin, ainoastaan priipurjeen avulla ja sekin mustaksi maalattuna\nhakivat kaikki neljä laivaa luotaamalla tiensä reitille, joka vei\nmerelle johtavaan kapeaan salmeen.\n\n_Elisabeth_ ja _Infanta_, jotka kulkivat vierekkäin ensimmäisinä,\nolivat miltei linnoituksen kohdalla ennen kuin espanjalaiset huomasivat\nniiden varjomaiset rungot ja keulasta kuuluvan hiljaisen veden solinan.\nHeidän tarkkaavaisuutensa oli siihen saakka ollut suunnattuna toiselle\npuolelle. Ja nyt nousi öiseen ilmaan jotenkin samanlainen nolattujen\nihmisten raivokas mylvinä kuin Baabelin kieltensekoituksessa mahtoi\nsyntyä. Lisätäkseen sekasortoa ja saattaakseen espanjalaisen sotaväen\nepäjärjestykseen tyhjensi Elisabeth vasemman laitansa tykit linnoitusta\nvastaan kulkiessaan nopean virran viemänä sen ohi.\n\nHuomattuaan tulleensa petetyksi, vaikka ei vielä tiennyt millä tavalla,\nja että hänen saaliinsa oli livistämäisillään hänen käsistään, amiraali\nkäski raivoissaan miehiään kuljettamaan raskaat tykit entisille\npaikoilleen ja komensi tykkimiehensä sillä aikaa pienemmille tykeille,\nainoat, jotka hänen mahtavista, vaikka nyt voimattomista aseistaan\nolivat salmeen päin suunnattuina. Niillä hän avasi vihdoin, kalleimmat\nhetket menetettyään, tulen laivoja vastaan.\n\nSiihen vastasi _Arabella_ koko toisen laitansa hirvittävällä\ntulella. Se oli juuri tullut linnoituksen kohdalle ja lisäsi\nparaikaa purjeitaan. Raatavat ja kiljuvat espanjalaiset näkivät\ntulikielekkeiden leimahtaessa vilahdukselta sen punaiset laidat, ja\nsen tykkien jylinään hukkui heidän vetoköysiensä kitinä. Sen jälkeen\nhe eivät sitä enää nähneet. Häipyessään suojaavaan pimeyteen, jonne\nespanjalaiset suuntasivat pienet tykkinsä, eivät pälkähästä pelastuneet\nlaivat ampuneet enää ainoatakaan laukausta, joka olisi auttanut\nheidän pettyneitä ja hämmästyneitä vihollisiaan edes suunnilleenkaan\nmääräämään heidän asemaansa.\n\nBloodin laivasto kärsi aivan mitättömiä vaurioita, ja kun espanjalaiset\nolivat saaneet sekasorrostaan edes sen verran selvyyttä, että\nolisivat saattaneet tulla vaarallisiksi, oli laivasto jo etelätuulen\nkuljettamana kulkenut kapean salmen kautta meren ulapalle.\n\nNiinpä jäi Don Miguel de Espinosa sulattelemaan menettämänsä\ntilaisuuden tuottamaa katkeruutta ja miettimään, millä sanoilla\nhän saisi ilmoitetuksi hänen katolisen majesteettinsa ylimmälle\nneuvostolle, että Peter Blood oli päässyt livahtamaan Maracaibon\nlahdesta vieden mukanaan kaksi kahdenkymmenen tykin sotalaivaa,\njotka vastikään olivat olleet Espanjan omaisuutta, puhumattakaan\nkahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta kultakolikosta ynnä muusta\nryöstösaaliista.\n\nRaskaaksi nousi todellakin Peter Bloodin velka, jonka amiraali vannoi\nhinnalla millä hyvänsä perivänsä viimeistä penniä myöten.\n\nMutta Espanjan kuninkaan tappiot eivät pysähtyneet äsken sattuneisiin.\nSillä seuraavana iltana yhdytti kapteeni Bloodin laivasto vähän matkaa\nOruban rannikolta Venezuelan lahden suulla myöhästyneen _Santo Niñon_,\njoka täysin purjein kiiruhti Don Miguelin avuksi.\n\nEnsin luuli espanjalainen tapaavansa Don Miguelin voittoisan laivaston,\njoka palasi tuhoamasta merirosvoja. Mutta kun _Arabella_ verraten\nlähellä nosti mastonsa huippuun Pyhän Yrjön viirin, havaitsi se\nerehdyksensä ja valiten kahdesta pahasta lievemmän — antautui.\n\nKapteeni Blood komensi miehet veneisiin ja käski heidän soutaa Orubaan\ntai minne vain halusivat. Olipa hän niinkin hienotunteinen, että\nauttaakseen heitä matkaan lahjoitti heille useammankin pirogin, joita\nhän yhä kuljetti perässään.\n\n»Te tapaatte Don Miguelin», sanoi hän, »varmaankin sangen\npahantuulisena. Viekää hänelle terveiseni ja sanokaa hänelle, että\nrohkenen muistuttaa häntä siitä, että hän itse on syypää kaikkeen\nsiihen pahaan, mitä hänelle on tapahtunut. Se paha, minkä hän\npani alkuun lähettäessään veljensä epäviralliselle ryöstöretkelle\nBarbados-saarelle, on sattunut hänen omaan nilkkaansa. Kehoittakaa\nhäntä vastedes ajattelemaan kahdesti ennen kuin laskee paholaisensa\nenglantilaisten siirtomaiden kimppuun.»\n\nNiin sanoen hän jätti _Santo Niñon_ kapteenin astumaan veneeseen ja\nlähti itse tutkimaan uuden saaliinsa arvoa. Kun luukut avattiin,\nhavaittiin että laivan kannen alla oli ihmislasti.\n\n»Orjia», sanoi Wolverstone ja pysyi väitteessään kiroten espanjalaisten\nroistomaisuutta, kunnes laivan mustista uumenista kiipesi esille\nCahusac räpytellen silmiään auringonpaisteessa.\n\nOli siinä muutakin kuin auringonpaiste, joka sai bretagnelaisen\nräpyttelemään silmiään. Ja ne, jotka hänen perässään nousivat ihmisten\nilmoille — jäännös hänen entisestä miehistöstään — kirosivat häntä\npelottavasti hänen raukkamaisuutensa vuoksi, joka oli saattanut heidät\nkiitollisuudenvelkaan pelastumisestaan samoille miehille, jotka he\nvastikään olivat jättäneet kuolemaantuomittuina.\n\n_Santo Niño_ oli tavannut heidän purtensa ja upottanut sen, ja Cahusac\noli hädin tuskin pelastunut joutumasta hirteen tullakseen sitten\npitkäksi aikaa Rannikon veljeskunnan pilkan esineeksi.\n\nMonta kuukautta sai hän sittemmin Tortugassa alituiseen vastata\nkysymykseen:\n\n»Minne sinä tuhlasit kaiken sen kullan, minkä Maracaibosta sait?»\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku\n\nMILAGROSA\n\n\nMaracaibon-tapausta on pidettävä kapteeni Bloodin mestarinäytteenä\nmerirosvousasioissa. Vaikka hänen monien taistelujensa joukossa tuskin\non yhtään, joka ei näyttäisi jotakin puolta hänen nerokkuudestaan\nmerisodassa, ei se yhdessäkään niistä ilmene niin loistavana kuin\nniissä kahdessa liikkeessä, joilla hän vapautui siitä ansasta, jonka\nDon Miguel de Espinosa oli hänelle virittänyt.\n\nMaine, joka hänellä tätä ennen oli ollut, oli aivan mitätön siihen\nverrattuna mitä nyt seurasi. Se oli mainetta, jota ei kukaan merirosvo\nole nauttinut — ei edes Morgan — aikaisemmin eikä myöhempinäkään\naikoina.\n\nTortugassa, jossa hän nyt pani kuntoon niitä laivoja, jotka oli\nanastanut siitä laivastosta, jonka piti tuhota hänet, hän joutui\nRannikon veljeskunnan keskuudessa rajattoman ihailun ja melkeinpä\njumaloimisen esineeksi, ja kaikki pyrkivät osallisuuteen kunniasta\npäästä hänen palvelukseensa. Se tarjosi hänelle harvinaisen tilaisuuden\nvalita suurentunutta laivastoaan varten miehistön tarkalleen oman\nmakunsa mukaan, ja hän valikoi tarkkaan. Kun hän seuraavan kerran lähti\nmerille, oli hänellä viisi komeata laivaa käsittävä laivasto ja yli\ntuhat miestä. Näette siis, että hän ei ollut ainoastaan kuuluisa, vaan\nmyös pelottava. Kolme uutta espanjalaista alustaan risti hän uudelleen\noppineen huumorilla _Clothoksi, Lachesikseksi_ ja _Atropokseksi_,\njulman leikillisesti ilmoittaakseen maailmalle, että hän asetti ne\njokaisen espanjalaisen kohtalon ratkaisijoiksi, joka vain sattui hänen\ntielleen merellä.\n\nEuroopassa aiheutti uutinen hänen laivastostaan ja sen edellä\nkäynyt uutinen espanjalaisen amiraalin häviöstä Maracaibon lahdessa\ntavatonta huomiota. Espanja ja Englanti olivat vuoroin ja sangen\nepämiellyttävällä tavalla välikädessä, ja jos huolitte penkoa näiden\nvaltioiden välistä kirjeenvaihtoa tältä ajalta, niin huomaatte, että se\non sangen laaja eikä aina varsin ystävällistä laatua.\n\nJa sillä välin saattaa espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan\nsanoa tulleen Karibian meren vesillä raivohulluksi. Se alennustila,\njohon hän oli joutunut kapteeni Bloodin käden kautta kärsimänsä tappion\nvuoksi, oli tehnyt hänestä mielettömän. On mahdotonta olla tuntematta\nsääliä häntä kohtaan, jos vain koetamme olla puolueettomia. Viha oli\nnyt tuon onnettoman miehen jokapäiväisenä leipänä ja koston toivo\nhänen ainaisena painajaisenaan. Raivoten kuin mielipuoli hän purjehti\nKaribian merta ristiin rastiin etsien vihollistaan ja hyökkäsi sillä\nvälin, ikään kuin tyydyttääkseen kostonhimoista ruokahaluaan, jokaisen\nenglantilaisen ja ranskalaisen laivan kimppuun, joka vain taivaan\nrannalle ilmaantui.\n\nMinun ei tarvitse sanoa enempää osoittaakseni, että tämä kuulu\namiraali, hieno herrasmies, oli todella menettänyt järkensä ja ruvennut\nvuorostaan merirosvoksi. Kastilian korkein neuvosto saattoi tietenkin\nmoittia hänen toimiaan. Mutta mitäpä se merkitsi miehelle, jonka\ntuomio jo peruuttamattomasti oli langetettu. Päinvastoin, jos hän\nsaisi elää ja nähdä sen päivän, jolloin rohkea ja häpeämätön Blood\nolisi nujerrettu, ei olisi vallan mahdotonta että Espanja katseli\nlempeämmällä silmällä hänen nykyisiä edesottamuksiaan ja aikaisempia\nhäviötään.\n\nJa niin etsi espanjalainen amiraali kapteeni Bloodia meren\njäljettömiltä taipaleilta vähääkään välittänyttä edes siitä, että tällä\noli suunnattomasti ylivoimainen laivasto. Mutta kokonaisen vuoden sai\nhän turhaan etsiä. Olosuhteet, joissa he tapasivat toisensa, olivat\nperäti merkilliset.\n\nInhimillisen elämän tarkka huomioiminen opettaa pintapuolisellekin\nihmiselle, joka mielellään ivaa näytelmien ja kertomusten sepittäjien\napunaan käyttämää sattumaa, että itse elämäkin on miltei yhtenäistä\nsattumien sarjaan. Avatkaa menneisyyden historia miltä sivulta tahansa,\nniin huomaatte, että sattumat siinä luovat tapahtumia, jotka ainoastaan\ntoinen sattuma olisi saattanut kääntää päinvastaiseksi. Sattumaa\nsaattaa todella sanoa Sallimuksen aseeksi sen määrätessä ihmisten ja\nkansojen kohtaloita.\n\nHuomatkaa, kuinka se nytkin toimi kapteeni Bloodin ja eräiden muiden\nasian järjestelemisessä.\n\nViidentenätoista päivänä syyskuuta 1688 — muistettava vuosi Englannin\naikakirjoissa — purjehti Karibian merellä kolme laivaa, joiden\ntapaaminen ratkaisi monen ihmisen kohtalon.\n\nEnsimmäinen niistä oli kapteeni Bloodin lippulaiva _Arabella_, joka\noli pyörremyrskyssä joutunut erilleen muista merirosvoista Vähien\nAntillien luona. Noin 17⁰ pohjoista leveyttä ja 74⁰ itäistä pituutta\nse ponnisteli tukahduttavassa kuumuudessa Tortugaa, merirosvojen\nhajaantuneen laivaston luonnollista yhtymäpaikkaa kohti.\n\nToinen laiva oli suuri espanjalainen sotalaiva _Milagrosa_, joka\nseuranaan pienempi fregatti _Hidalga_, piileskeli vähän matkaa\nCaymitesta, sen pitkän niemen pohjoispuolella, joka pistää Hispaniolan\nlounaisesta kolkasta. _Milagrosella_ purjehtii kostonhimoinen Don\nMiguel. Kolmas ja viimeinen niistä laivoista, joiden kanssa olemme\ntekemisissä, oli englantilainen sotalaiva, joka sanottuna päivänä\noli ankkurissa ranskalaisessa St. Nikolasin satamassa, Hispaniolan\nkoillisella rannalla. Se oli matkalla Plymouthista Jamaikaan ja\nkuljetti erästä sangen ylhäistä matkustajaa lordi Julian Waden\npersoonassa, joka sukulaisensa lordi Sunderlandin lähettämänä liikkui\nsangen tärkeillä ja arkaluontoisilla asioilla, jotka suoranaisesti\naiheutuivat Englannin ja Espanjan välisestä vihaisesta kirjeenvaihdosta.\n\nRanskan hallitus, samoin kuin Englanninkin, oli äärimmäisen harmistunut\nmerirosvojen ryöstöretkistä ja niistä johtuneista yhtämittaisista\njännittyneistä väleistä Espanjan kanssa, ja se oli turhaan koettanut\nlopettaa ne vaatimalla äärimmäistä ankaruutta meren tuolla puolen\nolevilta monilta kuvernööreiltään. Mutta nämä olivat joko — kuten\nTortugan kuvernööri — miltei julkisessa liitossa merirosvojen kanssa,\ntaikka — kuten ranskalaisen Hispaniolan kuvernööri — sitä mieltä,\nettä merirosvoja pikemminkin oli yllytettävä, koska he siten olivat\njonkinlaisena vastapainona espanjalaisten ahneudelle ja vallanhimolle,\njoka muussa tapauksessa olisi saattanut tulla varsin tuhoisaksi muiden\nkansojen siirtomaille. He olivat suorastaan sitä mieltä, että jokainen\nankarampi toimenpide johtaisi siihen, että merirosvot hakisivat\nitselleen uusia toimialoja etelämpänä.\n\nTyynnyttääkseen Jaakko-kuninkaan hätää päästä sovintoon Espanjan\nkanssa ja noudattaakseen Espanjan lähettilään uudistuneita ja vihaisia\nvaatimuksia oli mylord Sunderland, Englannin valtiosihteeri, nimittänyt\nvoimakkaan miehen Jamaikan varakuvernööriksi. Tämä voimakas mies oli\neversti Bishop, joka nyt muutaman vuoden oli ollut Barbados-saaren\nvaikutusvaltaisin viljelystenomistaja.\n\nEversti Bishop oli ottanut viran vastaan ja lähtenyt viljelyksiltään,\nmissä hänen rikkautensa olivat huimasti kasvaneet, täynnä intoa, joka\npohjautui haluun maksaa omalta kohdaltaan velkansa Peter Bloodille.\n\nHeti Jamaikaan tulonsa jälkeen olivat merirosvot tunteneet hänen\nläsnäolonsa. Mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä, niin se\nmerirosvo, jota hän erityisesti halusi käsiinsä — Peter Blood,\njoka kerran oli ollut hänen orjansa — vältti hänet aina ja jatkoi\nhäiriintymättä ja suuressa mittakaavassa espanjalaisten hätyyttämistä\nsekä maalla että merellä ja piti siten Englannin ja Espanjan välejä\njatkuvasti kireinä, mikä oli erittäin vaarallista aikana, jolloin\nEuroopan rauha muutenkin oli vaikeasti ylläpidettävissä.\n\nHarmistuneena sekä omalta osaltaan että niistä moitteista, joita hän\nepäonnistumisensa vuoksi sai Lontoosta, meni eversti Bishop vihdoin\nniin pitkälle, että alkoi miettiä retken tekemistä itse Tortugaan\nsaadakseen vihamiehensä käsiinsä ja yrittääkseen puhdistaa koko\nsaaren merirosvoista. Onnekseen hän kuitenkin luopui mielettömästä\nsuunnitelmastaan osaksi paikan luontaisen lujuuden vuoksi, mutta osaksi\nmyös siitä syystä, että kostoretki Tortugaan, joka ainakin nimellisesti\noli ranskalainen alusmaa, olisi ollut raskas loukkaus Ranskaa kohtaan.\nIlman tuollaista retkeä ei hän kuitenkaan pystynyt merirosvoja\nhillitsemään. Hän tunnustikin sen kirjeessään valtiosihteerille.\n\nTämä kirje sekä siinä selostettu asiantila pani lordi Sunderlandin\nepäilemään, ettei harmillista ongelmaa voitukaan ratkaista tavallisin\nkeinoin. Hän alkoi tuumia tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja\nja muisti, miten Morgan oli Kaarle Toisen aikana otettu kuninkaan\npalvelukseen. Hänen mieleensä johtui, että sama keino ehkä tepsisi\nkapteeni Bloodiinkiin nähden. Hänen ylhäisyydeltään ei jäänyt\nhuomaamatta se mahdollisuus että Blood ei harjoittanut laittomuutta\nomasta taipumuksestaan, vaan että hän välttämättömyyden pakosta teki\nsitä, mihin hänen maanpakolaisuutensa oli hänet vienyt, ja että hän\nmielihyvin luopuisi siitä, kun siihen vain tarjoutuisi tilaisuus.\n\nToimien tässä mielessä lähetti lordi Sunderland sukulaisensa, lordi\nJulian Waden, avonainen valtakirja muassaan järjestämään asiaa\nvaltiosihteerin haluamaan suuntaan. Ovela Sunderland, joka oli mestari\njuonittelussa, neuvoi sukulaistaan siinä tapauksessa, ettei Blood\ntaipuisi taikka hän itse ei syystä tai toisesta katsoisi sopivaksi\npestata häntä kuninkaan palvelukseen, kohdistamaan huomionsa Bloodin\nupseereihin ja yrittämään viekoitella heitä hänen palveluksestaan\nheikontaakseen häntä siinä määrin, että hän sitten helposti joutuisi\neversti Bishopin laivaston saaliiksi.\n\n_Royal Mary_, jolla lordi Sunderlandin terävä, sivistynyt, hieman\nkevytmielinen ja erinomaisen hieno lähetti matkusti, oli onnellisen\nmatkan jälkeen saapunut St. Nikolasiin, joka oli viimeinen satama ennen\nmääräpaikkaa. Oli sovittu, että lordi Julian ilmoittautuisi ensin\nvarakuvernöörille Port Royalissa, josta hän tarpeen vaatiessa saattoi\npurjehtia Tortugaan. Nyt sattui, että varakuvernöörin veljentytär oli\npari kuukautta aikaisemmin tullut St. Nikolasiin omaisiaan tervehtimään\nsekä päästäkseen Jamaikalla sinä aikana vallitsevasta sietämättömästä\nkuumuudesta. Koska hänen näihin aikoihin piti matkustaa takaisin,\npyydettiin hänelle paikka _Royal Maryllä_, ja katsoen hänen setänsä\narvoon ja asemaan myönnyttiin pyyntöön heti.\n\nLordi Julian tervehti hänen laivalle tuloaan tyydytyksen tuntein. Se\nantoi hänen matkalleen, joka oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen,\njuuri sen höysteen, jonka se tarvitsi ollakseen täydellinen. Hänen\nylhäisyytensä oli niitä ritareita, joiden elämä tuntui ehdottomasti\ntyhjältä ja hukkaanmenneeltä, ellei sitä sulostuttamassa ollut nainen.\n\nNeiti Arabella Bishop, suoraluonteinen tytönletukka poikamaisine\näänineen ja miltei poikamaisen kevyine liikkeineen ei ehkä ollut\nsellainen lady, joka Englannissa olisi herättänyt lordien herkuttelevaa\nhuomiota. Miehen sangen turmeltunut, huolellisesti kasvatettu maku\nkallistui niissä asioissa pulleisiin, kaihomielisiin, peräti avuttomiin\nnaisiin. Neiti Bishopin viehättävyyttä ei voinut kieltää. Mutta se oli\nsitä laatua, jota vain hienotunteinen mies pystyi käsittämään. Ja lordi\nJulian, vaikka ei suinkaan ollut raaka, ei ollut hienotunteinen siinä\nmäärässä. Näillä sanoilla älköön käsitettäkö, että tahtoisin sanoa\nlordista mitään pahaa.\n\nNeiti Bishop oli yhtä kaikki nuori nainen ja lady, ja niillä\nleveysasteilla, jonne lordi Julian oli harhautunut, tarpeeksi\nharvinainen ilmiö vetääkseen hänen huomionsa puoleensa. Lordi\npuolestaan, korkeine arvonimineen ja asemineen, tottuneen hovimiehen\nkohteliaisuuksineen ja itsekin henkilökohtaisesti sangen miellyttävänä,\ntuntui tulevan suuresta maailmasta, jota tyttö tuskin tunsi muuta kuin\nnimeltä, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Antilleilla.\nEi ole sen vuoksi ihmeteltävää, että he jo ennen kuin Royal Mary pääsy\nlähtemään St. Nikolasista, olivat kiintyneet toisiinsa. Kumpikin taisi\nkertoa toisilleen asioita, joita toinen halusi tietää. Lordi osasi\nkiihottaa tytön mielikuvitusta kertomalla juttuja Jaakko-kuninkaasta\n— hän esiintyi niissä usein itse pääsankarina tai ainakin varsin\nhuomattavana tekijänä — ja tyttö puolestaan voi rikastuttaa lordin\ntietomäärää uutta maailmaa koskevilla tiedonannoilla.\n\nEnnen kuin St. Nikolas oli häipynyt näköpiiristä, oli heistä\ntullut, hyvät ystävät ja hänen ylhäisyytensä lordi alkoi korjata\nensivaikutelmaansa tytöstä sekä huomata viehätystä siinä\nsuorasukaisessa toverillisuudessa, jolla tyttö kohteli kaikkia miehiä\nveljinään. Kun ajattelemme, että lordin mieltä painoi hänen matkansa\naiheuttanut tehtävä, niin ei ole ihmeellistä, että he joutuivat\npuhumaan kapteeni Bloodistakin.\n\n»Ihmettelenpä», sanoi lordi heidän kävellessään peräkannella, »oletteko\nkoskaan nähnyt tuota Bloodia, joka kerran oli setänne istutuksilla\norjana?»\n\nNeiti Bishop pysähtyi. Hän nojasi laivan parraspuuhun katsellen\nhäipyvää maata, ja kului hetkinen, ennen kuin hän vakavalla,\nlevollisella äänellä vastasi:\n\n»Olen nähnyt hänet useinkin. Tunsin hänet varsin hyvin.»\n\n»Älkäähän toki!» Hänen ylhäisyytensä oli vähällä menettää\nmielentyyneytensä, jota hän niin hartaasti koetti ylläpitää. Hän oli\nnuori mies, ehkäpä kahdeksankolmatta, keskimittaa pitempi ja näytti\nvielä pitemmältä tavattoman hoikkuutensa vuoksi. Hänellä oli pienet,\nkalpeat ja kapeat kasvot, joita varjosti kullankellertävä käherretty\ntekotukka, tunteellinen suu ja vaaleansiniset silmät, jotka antoivat\nhänen ulkomuodolleen uneksivan, miltei surumielisen mietiskelevän\nilmeen. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta valppaat ja\ntarkkaavat, vaikkei hän tässä tapauksessa huomannutkaan sitä lievää\nvärinmuutosta tytön poskilla, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut,\neikä myöskään epäilyttävää vastausta, jonka tyttö antoi.\n\n»Älkäähän toki!» toisti lordi ja tuli tytön viereen. »Ja millaiseksi\nmieheksi hänet havaitsitte?»\n\n»Siihen aikaan kunnioitin häntä onnettomuuden kohtaamana gentlemannina.»\n\n»Tunsitteko hänen tarinansa?»\n\n»Hän kertoi sen minulle. Sen vuoksi kunnioitin häntä —\nvastoinkäymisissä osoittamansa tyynen miehuuden vuoksi. Mutta sittemmin\nolen miltei ollut taipuvainen uskomaan, että hän ei puhunut totta.»\n\n»Jos tarkoitatte sitä vääryyttä, minkä hän joutui kärsimään\nkuninkaallisen kenttäoikeuden puolelta, joka tuomitsi Monmouthin\nkapinallisia, niin voitte olla varma siitä, että se oli totta. Hän ei\nollut Monmouthin yrityksessä mukana. Se on varma. Hänet tuomittiin lain\npykälän mukaan, jota hän ei saattanut tuntea tehdessään teon, joka\nväännettiin maanpetokseksi. Mutta hän on, totta vie, kostanut omalla\ntavallaan.»\n\n»Sepä onkin», sanoi tyttö hiljaa, »anteeksiantamaton teko. Se on vienyt\nhänet turmiolle — ja ansiosta.»\n\n»Turmiolle?» Hänen ylhäisyytensä naurahti hieman. »Älkää olko niinkään\nvarma siitä. Hänestä on tullut rikas mies, olen kuullut. Hän on\nmuuttanut espanjalaisen ryöstösaaliinsa ranskalaiseksi kullaksi, jota\nsäilytetään hänen varaltaan Ranskassa. Hänen tuleva appensa M. d’Ogeron\non pitänyt siitä huolen.»\n\n»Hänen tuleva appensa?» toisti tyttö ja tuijotti silmät pyöreinä ja suu\nauki lordiin. Sitten hän lisäsi: »M. d'Ogeron? Tortugan kuvernöörikö?»\n\n»Sama mies. Huomannette, että miehellä on oiva suojelija. Se on\nuutinen, jonka kuulin St. Nikolasissa. En osaa sanoa, oliko se\noikein tervetullut, sillä en ole varma siitä, että se on helpottava\ntehtävääni, jonka vuoksi sukulaiseni lordi Sunderland minut tänne\nlähetti. Ette kai tiennyt siitä mitään?»\n\nNeiti Bishop pudisti päätään virkkamatta sanaakaan. Hän oli kääntänyt\nkasvonsa poispäin ja katseli hiljaa lainehtivaa merta. Hetken perästä\nhän puhui taas, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja täysin hillitty.\n\n»Mutta jos se on totta, olisi hänen rosvoamisensa jo loppunut. Jos...\njos hän rakastaa ja on kihloissa ja jos hän vielä lisäksi on rikas,\nkuten sanoitte, niin hän varmasti olisi lopettanut uhkarohkean\nammattinsa ja...»\n\n»Niinpä niin. Niin minäkin ajattelin, kunnes sain selityksen asiaan. M.\nd’Ogeron on ahnas sekä omasta että tyttärensä puolesta. Ja mitä tyttöön\ntulee, niin olen kuullut, että hän on oikea villipeura, sopiva Bloodin\ntapaiselle miehelle. Oikeastaan ihmettelen, miksi hän ei nai tyttöä\nheti ja ota häntä mukaansa ryöstöretkilleen. Se olisi tytölle uusi\nelämys. Ihmettelen myös Bloodin kärsivällisyyttä. Hänhän tappoi miehen\nsaadakseen tytön omakseen.»\n\n»Sanoitteko, että hän tappoi miehen tytön vuoksi?» Kauhu kuvastui\nArabella-neidin äänessä.\n\n»Niin on asianlaita. Mies oli eräs ranskalainen merirosvo nimeltä\nLevasseur. Hän oli tytön rakastettu ja Bloodin liittolainen\nuhkayrityksessä. Blood halusi tyttöä itselleen ja tappoi Levasseurin\nsaadakseen hänet. Hyi, se on epämiellyttävä juttu, sen myönnän. Mutta\nihmiset elävät näissä maissa toisenlaisten lakien mukaan...»\n\nTyttö oli kääntynyt häneen päin. Hän oli huuliaan myöten kalpea ja\nhänen utuiset silmänsä välähtivät, kun hän lopetti lordin Bloodia\npuolustavat puheet.\n\n»Varmaankin, jos hänen liittolaisensa sallivat hänen elää sellaisen\nteon jälkeen.»\n\n»Oh, teko tapahtui säännönmukaisessa kaksintaistelussa, olen kuullut.»\n\n»Kuka sen kertoi?»\n\n»Eräs mies, joka on purjehtinut heidän kanssaan, ranskalainen nimeltään\nCahusac, jonka tapasin eräässä rantakapakassa St. Nikolasissa. Hän oli\nollut Levasseurin luutnantti ja oli läsnä sillä saarella, jolla teko\ntapahtui ja Levasseur sai surmansa.»\n\n»Entä tyttö? Sanoiko hän tytönkin olleen läsnä?»\n\n»Sanoi. Hän oli silminnäkijänä tilaisuudessa. Blood vei hänet mukanaan,\nkun hän oli suoriutunut rosvotoveristaan.»\n\n»Ja kuolleen toverit sallivat sen tapahtua!» Lordi huomasi epäilyksen\ntytön äänessä, mutta häneltä jäi kuulematta se helpotuksen sävy, joka\nsiihen samalla oli sekoittunut. »Oh, minä en usko sitä juttua. Minä en\ntahdo uskoa sitä!»\n\n»Kunnioitan teitä siksi, neiti Bishop. Minun oli itsenikin vaikea\nuskoa, että ihmiset saattaisivat olla niin tunteettomia, kunnes Cahusac\nselitti asian tarkemmin.»\n\n»Tyttö?» neiti Bishop perääntyi epäuskostaan, epäuskosta joka oli\nvapauttanut hänet sanoin selittämättömästä mielipahasta. Tarttuen\nkaiteeseen hän käänsi kysyessään kasvonsa lordiin. Myöhemmin lordi\nmuisti, että tytön käytöksessä oli jotakin omituista, joka silloin jäi\nhäneltä huomaamatta.\n\n»Blood osti heidän suostumuksensa ja oikeuden viedä tytön mukanaan. Hän\nmaksoi heille hinnan helmissä, joita oli yli kahdenkymmenentuhannen\nkultakolikon arvosta.» Hänen ylhäisyytensä nauroi taas hieman\nylenkatseellisesti. »Sievä hinta! Vai mitä? He ovat roistoja järjestään\n— varastelevia, pirullisia konnia joka ainoa. Onpa tämä juttu sopivaa\nkuultavaa ladyn korville.»\n\nTyttö käänsi taas katseensa lordista ja havaitsi, että hänen silmiään\nhieman hämärsi. Tuokion kuluttua hän kysyi hieman epävarmalla äänellä:\n\n»Miksi ranskalainen kertoi teille tuon jutun? Vihasiko hän kapteeni\nBloodia?»\n\n»Sitä en saanut tietää», sanoi hänen ylhäisyytensä hitaasti. »Hän\nkertoi sen... oh, kai tavallisena juttuna, esimerkkinä merirosvojen\nmenettelytavoista.»\n\n»Tavallisena!» huudahti tyttö. »Hyvä Jumala! Tavallisena juttuna.»\n\n»Uskallan sanoa, että olemme kaikki raakalaisia sivistyksen suoman\nvaipan turvissa», sanoi lordi. »Mutta tämä Blood, hän on monitaitoinen\nmies, mikäli Cahusacilta kuulin. Hänhän on lääkäri...»\n\n»Se on totta, tiedän sen.»\n\n»Ja hän on palvellut kauan sotaväessä ulkomailla, sekä meri- että\nmaavoimissa. Cahusac sanoi — vaikka tuskin voin uskoa sitä — että hän\nolisi taistellut Ruyterin alaisena.»\n\n»Sekin on totta», sanoi tyttö. Hän huokasi syvään. »Teidän Cahusacinne\ntiedot näkyvät olevan tarkkoja — valitettavasti.»\n\n»Oletteko pahoillanne siitä?»\n\nTyttö katsoi häneen. Lordi huomasi, että hän oli hyvin kalpea.\n\n»Samalla tavalla kuin olemme pahoillamme, kun kuulemme jonkun henkilön,\njota olemme pitäneet arvossa, kuolleen. Kerran kunnioitin häntä\nonnettomana, mutta kunniallisena herrasmiehenä. Mutta nyt...» Hän\nvaikeni ja hymyili omituista hymyä. »Parasta unohtaa sellainen mies.»\n\nYstävyys, jota neiti Bishop aina osoitti kaikkia tapaamiaan ihmisiä\nkohtaan, kasvoi yhä heidän välillään sen lyhyen ajan kuluessa, mikä\nheillä enää oli jäljellä, kun sattui tapaus, joka pilasi lupaavimman\nvaiheen hänen ylhäisyytensä matkalla.\n\nHäiritsijä oli raivohullu espanjalainen amiraali, jonka he\ntapasivat merellä toisena päivänä, kun olivat puoleksi sivuuttaneet\nGoneveslahden. _Royal Maryn_ kapteeni ei säikähtänyt, vaikka Don Miguel\nampui sitä. Huomatessaan, että muhkean espanjalaisen aluksen kyljet\nolivat korkealla veden pinnasta ja siten tarjosivat erinomaisen maalin\nhänelle, englantilainen tunsi houkutusta pilantekoon. Jos kerran tämä\nDon, joka liehutti Kastilian lippua mastonsa huipussa, halusi tappelua,\nniin oli _Royal Mary_ juuri se laiva, joka mielellään tarjosi hänelle\npalvelustaan. Voi olla, että hän oli oikeassa varmassa uskossaan ja\nettä hän sinä päivänä olisi tehnyt lopun Don Miguelin hurjasta menosta,\nellei onnekas sattuma _Milagrosan_ tykistä olisi käynyt keularuumassa\nolevaan ruutivarastoon ja lennättänyt ilmaan miltei toista puolta\nhänen laivastaan. Miten ruuti oli joutunut sinne, ei ole milloinkaan\nselvinnyt, eikä uljas kapteeni itsekään jäänyt eloon tutkiakseen asiaa.\n\nEnnen kuin _Royal Maryn_ miehistö ennätti tointua hämmästyksestään,\nkun heidän kapteeninsa oli kuollut ja kolmasosa miehistöstä samalla\ntuhoutunut, kellui laiva ammottavana ja kallistelevana raajarikkona\nmeren selällä ja espanjalaiset olivat rynnänneet sen kannelle.\n\nKapteenin hytissä peräkannen alla, mihin neiti Bishop oli viety\nturvaan, koetti lordi Julian lohduttaa ja rohkaista häntä vakuuttaen\nettä kaikki päättyisi hyvin — juuri samalla hetkellä, kun Don Miguel\nmiehineen astui laivaan. Lordi Julian ei itse ollut ensinkään varma\ntuloksesta, ja hänen kasvonsa olivat kieltämättä kalpeat. Ei sen vuoksi\nettä hän millään muotoa olisi ollut pelkuri, mutta olo suljettuna\ntuntemattoman aineen päällä uiskentelevaan puiseen häkkiin, joka\ntaistelun aikana koska tahansa saattoi vaipua valtameren syvyyksiin,\noli levottomuutta herättävää sille, joka saattoi maalla olla hyvinkin\nrohkea. Onneksi neiti Bishop ei näyttänyt olevan sen heikon lohdutuksen\ntarpeessa, jota lordi saattoi tarjota. Tosin hän oli kalpea ja tosin\nnäyttivät hänen samettisilmänsä tavallista suuremmilta, mutta hän\nhallitsi itsensä täydellisesti. Puoleksi istuen ja puoleksi nojaten\nkapteenin pöytää vasten hän säilytti mielenmalttinsa niin hyvin, että\nsaattoi tyynnyttää puoliveristä palvelijaansa, joka kauhuissaan ryömi\nhänen jaloissaan.\n\nSilloin aukeni hytin ovi, ja Don Miguel itse pitkänä ja\nauringonpaahtamana astui sisään. Lordi Julian pyörähti ympäri\nnähdäkseen, kuka tulija oli, ja tarttui miekkansa kahvaan.\n\nEspanjalainen oli reipas ja asiallinen.\n\n»Älkää olko hullu», sanoi hän omalla kielellään, »tai muuten saatte\nhullun lopun. Teidän laivanne uppoaa.»\n\nDon Miguelin takana seisoi kolme, neljä kypäräniekkaa sotamiestä, ja\nlordi Julian käsitti asemansa. Hän irrotti kätensä miekankahvasta ja\npari kolme jalkaa terästä solui hiljaa takaisin tuppeen. Mutta Don\nMiguel hymyili niin, että valkea, tasainen hammasrivi välkkyi harmaiden\nviiksien takaa, ja ojensi kätensä.\n\n»Olkaa hyvä», sanoi hän.\n\nLordi Julian epäröi. Hänen katseensa solui neiti Bishopiin.\n\n»Luulen, että se on parasta», sanoi tyyni nuori lady, ja silloin antoi\nhänen ylhäisyytensä miekkansa antautumisen merkiksi.\n\n»Tulkaa — jokainen laivalleni», sanoi Don Miguel ja meni edellä ulos.\n\nHe menivät — tietenkin. Sillä ensiksikin oli espanjalaisella voimaa\npakottaa heidät tulemaan ja toiseksi houkutteli laiva, jonka Don\nMiguel ilmoitti olevan uppoamaisillaan, sangen vähän jäämään. He eivät\nviipyneet kauempaa kuin oli tarpeellista, jotta neiti Bishop ennätti\nkoota vähäiset pikkuesineensä ja lordi siepata päällysviittansa.\n\nMitä tulee muihin eloonjääneisiin teurastuspaikalla, joka ennen oli\nollut _Royal Mary_, niin jättivät espanjalaiset heidät täydelleen oman\nonnensa nojaan. Ottakoot veneensä ja elleivät ne kantaneet heitä, niin\nuikoot ja hukkukoot. Se oli espanjalaista. Se seikka, että neiti Bishop\nja lordi Julian vietiin mukana, johtui vain siitä, että Don Miguel\nhuomasi, että he ilmeisesti olivat arvokasta saalista. Hän otti heidät\nvastaan omassa hytissään erinomaisen kohteliaasti. Kohteliaasti hän\nmyös pyysi saada kunnian tutustua heidän nimiinsä.\n\nLordi Julian, joka oli aivan sairas kauhusta juuri näkemänsä näytelmän\njohdosta, pystyi vaivoin hillitsemään itseään niin paljon, että saattoi\ntäyttää amiraalin pyynnön. Sitten hän ylpeästi vuorostaan vaati saada\ntietää ahdistajansa nimen. Hän oli äärimmäisen pahalla tuulella.\nHän tunsi, että ellei hän ollut tässä odottamattomassa ja vaikeassa\nasemassa, johon kohtalo hänet oli saattanut, tehnyt mitään kunniatonta,\nniin ei hän myöskään ollut tehnyt mitään kunniakasta. Se olisikin\nmerkinnyt sangen vähän, ellei hänen heikon toimintansa todistajana\nolisi ollut nainen. Hän päätti, mikäli mahdollista, parantaa asiaansa.\n\n»Olen Don Miguel de Espinosa», sai hän vastaukseksi. »Katolisen\nkuninkaan laivaston amiraali.»\n\nLordi Julian ällistyi. Jos Espanja pani toimeen sellaisen melun jonkun\nkapteeni Bloodin kaltaisen karkulaisseikkailijan ryöstöretkien vuoksi,\nniin mitä saattoikaan Englanti nyt vastata siihen?\n\n»Ehkäpä sitten kerrotte minulle, miten on mahdollista, että\nkäyttäydytte kuin joku kirottu merirosvo?» kysyi hän. Ja lisäsi\nsitten: »Toivon, että huomaatte, mitä seurauksia siitä saattaa olla\nja mihin edesvastuuseen te tämänpäiväisen tekonne, murhanhimoisesti\nvuodattamanne veren ja tätä ladyä ja minua kohtaan harjoittamanne\nväkivallan johdosta olette joutuva.»\n\n»En ole harjoittanut mitään väkivaltaa teitä kohtaan», sanoi amiraali\nhymyillen kuten hymyilee vain se, jolla on valtit kädessään.\n»Päinvastoin olen pelastanut henkenne.»\n\n»Pelastanut henkemme!» Lordi Julian menetti tuokioksi puhekykynsä niin\nkylmäverisen hävyttömyyden edessä.\n\n»Entä niiden elämä, jotka te turhan päiten olette teurastanut?\nJumaliste, mies, sen saatte vielä kalliisti maksaa!»\n\nDon Miguel hymyili yhä. »Se voi olla mahdollista. Kaikki on\nmahdollista. Mutta sillä välin maksaa teidän molempien elämä paljon.\nEversti Bishop on rikas mies. Ja te, mylord, olette epäilemättä myös\nrikas. Minä olen miettivä asiaa, jotta voin määrätä lunastussumman.»\n\n»Te olette siis juuri sellainen murhanhimoinen merirosvo, jona teitä\npidin», raivosi hänen ylhäisyytensä. »Ja teillä on kyllin hävyttömyyttä\nkutsuaksenne itseänne katolisen kuninkaan laivaston amiraaliksi.\nSaammepa nähdä, mitä teidän katolisella kuninkaallanne on siihen\nsanomista.»\n\nAmiraalin hymyileminen loppui. Hänen ilmeessään näkyi jotakin siitä\nraivosta, joka hänen aivoihinsa oli syöpynyt. »Te ette näy ymmärtävän»,\nsanoi hän. »Minä kohtelen teitä, englantilaiset kerettiläiskoirat,\njuuri samalla tavalla kuin te olette kohdelleet espanjalaisia merellä,\nte helvetin rosvot ja varkaat! Minulla on kunnia tehdä se omissa\nnimissäni, mutta te, uskottomat pedot, te lähetätte kapteeni Bloodinne,\nHagthorpenne ja Morganinne meitä vastaan ja kieltäydytte vastaamasta\nheidän teoistaan. Kuten Pilatus, pesette te kätenne.» Hän nauroi hurjaa\nnaurua. »Näytelköön nyt Espanja Pilatuksen osaa. Kieltäytyköön se\nnyt vastaamasta minun teoistani, kun teidän lähettiläänne Escorialin\nlinnassa vikisee korkeimman neuvoston edessä pyytäen edesvastuuta Don\nMiguel de Espinosalle tämänpäiväisestä merirosvouksesta.»\n\n»Kapteeni Blood ja ne muut eivät ole Englannin amiraaleja», huudahti\nlordi Julian.\n\n»Eivätkö? Kuinka minä sen tietäisin! Miten Espanja sen tietäisi! Tehän\nolette kaikki valehtelijoita, te englantilaiset kerettiläiset.»\n\n»Sir!» Lordi Julianin ääni oli karhea kuin viila ja hänen silmänsä\nsalamoivat. Vaistomaisesti meni hänen kätensä sille kohdalle, jossa\nhänen miekkansa tavallisesti riippui. Sitten hän kohautti hartioitaan\nja sanoi pilkallisesti: »Aivan niin, se käy erinomaisesti yhteen sen\nkanssa, mitä aikaisemmin olen espanjalaisten kunniantunnosta kuullut\nja mitä nyt olen nähnyt samasta avusta teihin nähden, kun loukkaatte\nmiestä, joka on aseeton ja päälle päätteeksi teidän vankinne.»\n\nAmiraalin kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän nosti jo kätensä\nlyödäkseen, mutta hillitsi itsensä, ehkäpä juuri niiden sanojen\njohdosta, joihin loukkaava vastaus oli verhottu. Hän kääntyi äkkiä ja\nmeni sanaakaan vastaamatta ulos.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku\n\nTAPAAMINEN\n\n\nKun ovi paukahti kiinni poistuvan amiraalin takana, lordi Julian\nkääntyi Arabellan puoleen ja suorastaan hymyili. Hän tunsi, että hän\noli nyt toiminut paremmin, ja oli miltei lapsellisen tyytyväinen sen\njohdosta. »Luulenpa, että minulla oli viimeinen sana», sanoi hän ja\nheilautti kultakutrista päätään.\n\nNeiti Bishop, joka istui hytin pöydällä, katsoi häneen kiinteästi\nvastaamatta hänen hymyynsä. »Onko sillä sitten niin väliä, kenelle\nviimeinen sana jää? Minä ajattelen noita onnettomia raukkoja, jotka\njäivät _Royal Maryyn_. Monellakin heistä on varmasti viimeinen sana\nsanottuna. Ja mitä varten? Hieno laiva on upotettu, monta henkeä mennyt\nja kolme kertaa enemmän hengenvaarassa. Ja mitä varten?»\n\n»Oh, te olette hermostunut, neiti, minä...»\n\n»Hermostunut!» Neiti Bishop nauroi pilkallisesti. »Vakuutan teille,\nettä olen tyyni. Minä tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa, lordi\nJulian. Minkä vuoksi espanjalaiset tekivät tämän? Missä tarkoituksessa?»\n\n»Kuulittehan mitä hän sanoi.» Lordi Julian kohautteli vihaisena\nhartioitaan. »Verenhimosta», selitti hän lyhyesti.\n\n»Verenhimosta?» kysyi tyttö. Hän oli hämmästynyt. »Onko sitten todella\nsellaista olemassa? Sehän on mieletöntä, hirviömäistä.»\n\n»Pirullista», myönsi hänen ylhäisyytensä. »Paholaisen töitä.»\n\n»En käsitä sitä. Kolme vuotta sitten tekivät espanjalaiset ryöstöretken\nBridgetowniin ja siellä suoritettiin tekoja, joiden pitäisi olla\nihmiselle mahdottomia, kauhutöitä, uskomattoman vastenmielisiä, jotka\nnyt, kun ajattelen niitä, tuntuvat pahalta unelta. Ovatko ihmiset\nsitten petoja?»\n\n»Ihmiset?» kertasi lordi Julian tuijottaen tyttöön. »Sanokaa\nespanjalaiset, niin myönnän niin olevan.» Hän oli englantilainen,\njoka puhui perivihollisestaan, ja sittenkin hänen sanoissaan oli\npaljon totta. »Sellaisia ovat espanjalaisten menettelytavat uudessa\nmaailmassa. Tottavie, sellaisille miehille kuin Blood saattaa miltei\nantaa anteeksi mitä he tekevät.»\n\nTyttö värisi aivan kuin kylmästä ja nojaten kyynärpäitään pöytää vasten\nhän jäi leuka käsien varassa tuijottamaan suoraan eteensä.\n\nKatsellessaan tyttöä huomasi lordi, miten väsynyt ja kalpea hän\noli. Syytä oli yllin kyllin, enempäänkin. Lordin tuttavapiiristä\nei olisi löytynyt ainoatakaan naista, joka sellaisessa koetuksessa\nolisi säilyttänyt malttinsa. Pelosta neiti Bishop ei ollut näyttänyt\nmerkkiäkään, ei kertaakaan. Epäilemättä hän oli ihailtava tyttö.\n\nEspanjalainen tarjoilija astui sisään kantaen hopeista suklaakalustoa\nja perulaisia sokerileivoksia, jotka hän asetti pöydälle ladyn eteen.\n\n»Amiraali pyytää tervehtiä», sanoi hän, kumarsi ja poistui.\n\nNeiti Bishop ei edes huomannut häntä eikä hänen tarjottaviaan,\nvaan jatkoi yhä tuijottamistaan. Lordi Julian käveli pari kertaa\nedestakaisin pitkässä, kapeassa hytissä, johon valo pääsi kattoaukosta\nja suuresta neliskulmaisesta ikkunasta peränpuolella. Hytti oli\nylellisesti sisustettu. Siinä oli kauniita itämaisia mattoja lattialla,\ntäysinäisiä kirjahyllyjä oli pitkin seiniä ja toisessa päässä\nleikkauksin varustettu pähkinäpuinen tarjoilupöytä, joka oli täynnä\nhopeaesineitä. Pitkällä laivakirstulla, joka oli peräänpäin aukeavan\noven kohdalla, oli kitara, josta riippui heleän värisiä nauhoja.\n\nLordi Julian otti sen käteensä, näpäytti kerran sen kieliä ikään kuin\nhermostuneen kiihtyneenä ja pani sen taas pois.\n\nHän kääntyi katsomaan neiti Bishopia.\n\n»Tulin tänne lopettamaan merirosvoutta», sanoi hän. »Mutta hitto\nvieköön, alan uskoa, että ranskalaiset ovat oikeassa kun toivovat, että\nsitä jatkuisi espanjalaisten roistojen kuritukseksi.»\n\nHän sai vahvistusta uskolleen muutaman tunnin kuluttua. Siihen mennessä\noli kohtelu Don Miguelin puolelta jatkuvasti kohteliasta ja hienoa. Se\nvahvisti sitä neiti Bishopin halveksivasti lausumaa arvelua, että koska\nheitä pidettiin panttivankeina, niin ei heidän tarvinnut pelätä mitään\npahaa espanjalaisten puolelta. Ladyn ja hänen kauhistuneen palvelijansa\nkäytettäväksi luovutettiin erityinen hytti ja samoin tehtiin lordi\nJulianille. He saivat vapaasti liikkua laivalla ja heidät kutsuttiin\npäivälliselle amiraalin pöytään. Mutta he eivät saaneet tietää mitään\nsiitä, mikä heitä odotti, eikä myöskään mikä matkan päämäärä oli.\n\n_Milagrosa_ ja sen perässä purjehtiva _Hidalga_ kääntyivät ensin\nluoteeseen, pyörsivät sitten Tiburonin-niemen ympäri, niin että maa\nhäämötti kuin pilvenä alahangan puolella suoraan etelään, joutuivat\nsiten suoraan kapteeni Bloodin syliin, joka, kuten muistamme, purjehti\nVähiä Antilleja kohti. Tämä tapahtui varhain seuraavana aamuna.\nHaeskeltuaan järjestelmällisesti vihamiestään turhaan kokonaisen\nvuoden yhdytti Don Miguel hänet täten arvaamatta ja kokonaan sattuman\nkaupalla. Mutta sehän kuuluu onnettaren tapoihin. Se oli myös\nonnettaren oikkuja, että hän, Don Miguel, tapasi _Arabellan_ sellaiseen\naikaan, jolloin se sattumalta oli joutunut erilleen muusta laivastosta\nja yksin ollen joutui siten heikommalle puolelle. Don Miguelista näytti\nkuin olisi onni, joka niin kauan oli suosinut Bloodia, vihdoinkin\nkääntynyt hänen puolelleen.\n\nNeiti Bishop ei tietenkään voinut tuntea laivaa _Cinco Llagasiksi_,\njonka hän ennenkin oli nähnyt — eräänä surullisena päivänä\nBarbados-saarella kolme vuotta sitten. Hänelle se oli vain suuri laiva,\njoka päättävästi, majesteettisesti tuli heitä kohti, englantilainen\nsen mastossa olevasta lipusta päättäen. Näky sykähdytti hänen\nsydäntään omituisesti. Se herätti hänessä kohottavan ylpeyden tunteen,\njoka ei vähääkään välittänyt vaarasta, jonka laivojen tapaaminen\nvälttämättömästi toi mukanaan.\n\nHänen vieressään perässä, jonne hän oli kiivennyt nähdäkseen paremmin,\nseisoi lordi Julian yhtä innokkaasti katsellen vastaantulevaa laivaa.\nMutta hän ei tuntenut samaa riemua kuin tyttö. Hän oli vastikään ollut\nelämänsä ensimmäisessä meritaistelussa ja tunsi, että hänelle riitti\nsiitä elämystä moniksi ajoiksi eteenpäin. Tätäkään ei ole selitettävä\nminkäänlaiseksi vihjaukseksi hänen rohkeuteensa nähden.\n\n»Katsokaahan», sanoi neiti Bishop osoittaen laivaa. Ja sanomattomaksi\nhämmästyksekseen huomasi lordi, että tytön silmät säkenöivät. Tajusiko\ntyttö, ajatteli lordi itsekseen, mitä oli tulossa? Neiti Bishopin\nseuraava lause poisti hänen epätietoisuutensa. »Se on englantilainen ja\nse tulee päättävästi kohti. Se aikoo ryhtyä taisteluun.»\n\n»Herra sitä siinä tapauksessa auttakoon», sanoi lordi synkästi. »Sen\nkapteenin täytyy olla hullu. Mitä hän saattaa toivoa voivansa tehdä\nkahdelle näin suurelle alukselle? Kun he kerran osasivat niin helposti\npuhaltaa ilmaan _Royal Maryn_, niin mitä te tekevät tälle. Katsokaahan\ntuota pirua Don Miguelia. Hän on oikein vastenmielinen pirullisessa\nilossaan.»\n\nPeräkannelta, jossa hän liikuskeli kuumeisissa valmistuspuuhissa,\nkatsahti amiraali vankeihinsa päin. Hänen katseensa oli terävä ja hänen\nkasvonsa olivat muuttuneet. Hän kohotti käsivartensa osoittaen laivaa\nja puhui espanjan kielellä jotakin, mitä he eivät häärivien miesten\nmelulta voineet kuulla.\n\nHe nojasivat kaidetta vasten ja katselivat miesten puuhia. Don\nMiguel seisoi kaukoputki kädessä peräkannella ja jakeli käskyjään.\nTykkimiehet sytyttelivät jo sytyttimiään ja merimiehet olivat\nmastoissa vähentämässä purjeita. Toiset levittivät suurta köysiverkkoa\nkeskilaivan yli suojaksi putoavia raakapuita vastaan. Sillä välin\noli Don Miguel antanut merkin _Hidalgalle_ ja sen johdosta oli\nlaiva vähitellen tullut lähemmäksi, kunnes se oli _Milagrosan_\nrinnalla noin puolen kaapelinmitan päässä siitä ylähangan puolella,\nja korkealta paikaltaan saattoivat lordi ja neiti Bishop nähdä\nmerimiesten askartelun sen kannella. Ja nyt he saattoivat jo erottaa\nmerkkejä valmistelupuuhista englantilaisellakin aluksella. Sen pää- ja\nmärssypurjetta laskettiin paraikaa. Sitten se ainoastaan priipurjeen\nja mesaanin avulla lähestyi ratkaisevaa ottelua varten, johon täten\nmolemmin puolin toisiaan haastamatta tai merkkejä vaihtamatta oli\npäätetty ryhtyä.\n\n_Arabellan_ kulku oli tietenkin hitaampaa sen jälkeen kun purjeita oli\nvähennetty, mutta siitä huolimatta yhtä määrätietoista kuin ennenkin.\nSe oli jo varman tykinkantaman päässä ja saattoi jo selvästi nähdä\nmiesten liikehtimisen etukannella ja messinkitykkien loistavan sen\nkeulassa. _Milagrosan_ tykkimiehet kohottivat jo sytyttimiään ja\nkoettivat puhaltelemalla ylläpitää niiden sammumaan pyrkivää tulta. He\nkatsoivat kärsimättöminä amiraalia. Mutta amiraali pudisti juhlallisena\npäätään.\n\n»Kärsivällisyyttä», kehoitteli hän miehiä. »Säästäkää tultanne, kunnes\nhän on varmasti meidän. Hän tulee suorinta tietä tuomiolleen, suoraan\nraakapuuhun ja köyteen, jotka niin kauan ovat odottaneet häntä.»\n\n»Peijakas!» virkkoi hänen ylhäisyytensä. »Tuo englantilainen\nsaattaa olla kylläkin rohkea, kun uskaltaa lähteä taisteluun näin\nepäedullisissa olosuhteissa. Mutta on hetkiä, jolloin viisaus on\nparempi ominaisuus päällikössä kuin rohkeus.»\n\n»Rohkeus voittaa usein ylivoimaisenkin vastuksen», sanoi neiti Bishop.\nLordi katsoi häneen ja näki hänen olemuksessaan vain innostusta.\nPelosta ei vieläkään näkynyt merkkiäkään. Hänen ylhäisyytensä oli\nsuunniltaan hämmästyksestä. Tyttö ei ainakaan kuulunut siihen lajiin\nnaisia, joihin hän ikänsä oli tottunut.\n\n»Sallinette, että vien teidät heti suojaan», sanoi hän.\n\n»Näen parhaiten tästä», vastasi neiti Bishop ja lisäsi sitten\nlevollisesti: »Rukoilen tuon englantilaisen puolesta. Hän mahtaa olla\nhyvin rohkea.»\n\nSisimmässään lordi Julian kirosi miehen rohkeutta.\n\n_Arabella_ lähestyi nyt suunnassa, jonka, jos se pysyi entisellään,\ntäytyi viedä sen aivan molempien espanjalaisten laivojen väliin. Lordi\nhuomautti siitä.\n\n»Hän on kerrassaan mieletön», sanoi hän. »Hänhän ohjaa laivansa suoraan\nkuoleman kitaan. Espanjalaiset ampuvat sen säpäleiksi välissään. Ei ole\nkumma, jos tuo mustanaamainen Don viivyttelee tulen alkamista. Hänen\nsijassaan tekisin minä aivan samoin.»\n\nMutta samassa kohottikin amiraali kätensä. Keskilaivasta hänen\nalapuolellaan törähti torvi ja heti asetti keulan tykkimies\nsytyttimensä sankkirei’ille. Laukausten vyöryessä merelle näki\nhänen ylhäisyytensä kahden ammuksen raskaasti läiskähtävän veteen\nenglantilaisen keulan etupuolelle. Miltei heti syöksyi kaksi\nperäkkäistä tulikieltä _Arabellan_ messinkisistä keulatykeistä ja\ntuskin ennättivät perässä seisovat katselijat nähdä sen ryöpyn, jonka\ntoinen ammuksista sai aikaan aivan heidän lähellään, kun toinen\nrepivällä rytinällä ja voimalla, joka sai _Milagrosan_ vavahtamaan\nperästä keulaan asti, sattui sen keulaan. Kostaakseen vahingon laukaisi\n_Hidalga_ kaksi etumaista tykkiään englantilaista kohti. Mutta\nkumpainenkaan niistä ei sattunut, vaikka välimatkaa ei enää ollut kuin\npari- kolmesataa jalkaa.\n\nSadan jalan päästä ampuivat _Arabellan_ kaksi etumaista tykkiä, jotka\nolivat ladatut uudelleen, _Milagrosaa_ ja särkivät sen keula puomin\npalasiksi, niin että laiva hetken kulki ohjaamatta. Don Miguel kirosi\nrumasti, ja sitten kun laiva oli käännetty entiseen suuntaansa,\nvastasivat sen keulatykit. Mutta tähtäys oli liian korkea, ja toisen\nammuksen lentäessä _Arabellan_ köysistön läpi vahingoittaen hieman sen\nsuurmastoa suhahti toinen taas ohi. Ja kun laukauksen aikaansaama savu\noli hälvennyt, havaittiin englantilaisen olevan miltei espanjalaisten\nvälissä, keula melkein keulan kohdalla ja tulossa, kuten hänen\nylhäisyytensä arveli, suoraan kuoleman kitaan.\n\nLordi Julian pidätti henkeään ja neiti Bishop teki samoin puristaen\nlujasti edessään olevaa kaidetta. Hän näki välähdykseltä häijysti\nirvistelevän Don Miguelin kasvot ja keskilaivan yhtä pirullisesti\nvirnistelevien tykkimiesten naamat. Vihdoin oli Arabella aivan\nespanjalaisten välissä, keula perän ja perä keulan kohdalla. Don Miguel\npuhutteli erästä torvenpuhaltajaa, joka oli noussut peräkannelle ja\nseisoi nyt amiraalin vieressä.\n\nMies nosti hopeista torveaan antaakseen merkin molempien laivojen\nlaitatykeille. Mutta juuri kun hän nosti sen huulilleen, tarttui\namiraali hänen käteensä ja esti merkinannon puhaltamisen. Vasta silloin\nhän huomasi sen, mikä oli päivän selvää — tai ainakin sen olisi pitänyt\nolla kokeneelle merisotilaalle — hän oli nimittäin viivytellyt liian\nkauan, ja kapteeni Blood oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa.\nJos he nyt olisivat ampuneet englantilaista laivaa, olisi heidän\ntäytynyt ampua myös toisiaan. Liian myöhään komensi amiraali perämiestä\nkääntämään laivansa jyrkästi alahankaan valmistuakseen siten\nvähemmän hankalaan hyökkäykseen. Samalla hetkellä näytti _Arabella_\nsuorastaan räjähtävän. Kahdeksantoista tykkiä sen kummallakin laidalla\ntyhjensi itsensä suoraan espanjalaisten kylkiin. Puolipökerryksissä\ntärisyttävästä räjähdyksestä ja menetettyään tasapainonsa laivan\näkillisen kallistumisen johdosta paiskautui neiti Bishop kovasti\nlordi Juliania vasten, joka pysytteli pystyssä kaiteen turvissa.\nVuorenkorkuiset savupilvet ylähangalla estivät kokonaan näköalan,\nja pistävä haju kävi heidän kurkkuihinsa ja pani heidät yskimään ja\npärskimään.\n\nKeskilaivan hirvittävästä sekasorrosta nousi kiukkuinen kuoro\nespanjalaisia sadatuksia ja haavoittuneiden miesten valitushuutoja.\n_Milagrosa_ hoippui hitaasti eteenpäin, kylki ammottavana aukkona. Sen\netumasto oli palasina, ja katkenneita raakapuita riippui laivan yli\npingotetussa köysi verkossa. Sen keula oli säpäleinä ja eräs ammus oli\nlentänyt suurhytin läpi ja hävittänyt sen miltei kokonaan.\n\nDon Miguel komenteli kuin raivohullu ja koetti hädissään peräänpäin\nkulkeutuvan savun läpi nähdä, miten _Hidalgan_ oli käynyt.\n\nÄkkiä ja aavemaisena näkyivätkin kohoavan savun alta laivan ääriviivat,\nja vähitellen sen punainen kylki sai selvemmät muodot, kun se hitaasti\nkulkeutui yhä lähemmäksi. Sen purjeista ei ollut jäljellä muuta kuin\nrätti priipurjeen paikalla.\n\nSen sijaan että _Arabella_ olisi jatkanut kulkemaansa suuntaa, kuten\nDon Miguel oli varmasti odottanut sen tekevän, se oli savun suojassa\nkääntynyt ympäri ja purjehti nyt samaan suuntaan kuin Milagrosakin.\nSe kääntyi sitten äkkiä tuulen poikki _Milagrosaa_ kohti, niin äkkiä,\nettä hurjistunut Don Miguel tuskin oli huomannut millainen tilanne oli,\nkun toinen törmäsi hänen laivansa sivulle sellaisella voimalla, että\nse kallistui arveluttavasti. Kuului metallin kalinaa ja ratinaa, kun\ntusinan verran kiinnityskoukkuja iskeytyi sen laitaan ja kiinnittyi sen\npuuosiin, ja _Milagrosa_ oli lujasti englantilaisen laivan tuntosarvien\notteessa.\n\nSen takana ja hieman perän puolella oli savu vihdoinkin hälvennyt\nja _Hidalga_ ilmestyi näkyviin kurjassa tilassa. Se upposi nopeasti\nkallistuen pahaenteisesti alahangan puolelle, eikä saattanut olla\nkysymys kuin muutamasta hetkestä, kun se painuisi syvyyteen. Sen\nmiehistön huomio oli kokonaan kiinnittynyt veneisiin, joita he\nvimmatusti ponnistellen koettivat ajoissa saada veteen.\n\nKoko menosta ei Don Miguel ennättänyt huomata muuta kuin vilahduksen,\nmikä kyllä riitti, kun hänen oman laivansa kannelle ryntäsi villi ja\nkiljuva lauma merirosvoja. Tuskin koskaan on luja luottamus niin äkkiä\nmuuttunut epätoivoksi ja ahdistajasta tullut avuton ahdistettava. Sillä\nespanjalaiset olivat avuttomia. Nopeasti suoritettu hyökkäysliike\nyllätti heidät hetkellä, jolloin koko laidan aivan läheltä ampuma\nyhteislaukaus oli saanut aikaan sekasorron laivalla. Muutamat Don\nMiguelin upseereista koettivat vähän aikaa rohkaista miehiään\nvastarintaan. Mutta espanjalaiset, jotka eivät muutenkaan pysty\nkäsikähmässä paljoon, menettivät rohkeutensa kokonaan havaitessaan,\nmillaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä. Heidän äkkiä\nkootut rivinsä hajaantuivat jo ennen kuin he edes ennättivät järjestyä.\nPakotettuina perääntymään keskilaivasta sekä perään että keulaan\neivät he päässeet eteenpäin, ja siten muodostui taistelu sarjaksi\nryhmä-otteluja. Ja sillä aikaa kun ne suoritettiin yläkannella, painui\ntoinen joukko merirosvoja pääkäytävästä keskikannelle nujertamaan\nsiellä asemissaan olevan tykkimiehistön.\n\nPeräkannella, jonne ylivoimainen hyökylaine merirosvoja vyöryi\ntoissilmäisen, vyötäisiään myöten alastoman jättiläisen johtamana,\nseisoi Don Miguel raivon ja epätoivon turruttamana. Hänen yläpuolellaan\nja takanaan seisoivat peräkannella lordi Julian ja neiti Bishop\ntapahtumain todistajina, hänen ylhäisyytensä kauhuissaan siitä\nraivosta, jolla taistelu ahtaalla tappotantereita suoritettiin ja lady\nhorjuvana ja sairaana, menetettyään vihdoinkin rohkean tyyneytensä.\n\nMutta taistelun raivo talttui pian. He näkivät Kastilian lipun\nputoavan mastonhuipusta. Eräs merirosvo oli miekallaan katkaissut sen\nnostonuoran. Hyökkääjät olivat jo vallanneet koko yläkannen, ja sen\nmiehistö seisoi aseista riisuttuna ja sullottuna kuin lammaslauma\npaimentensa piirittämättä.\n\nÄkkiä neiti Bishop virkosi heikkoudestaan ja alkoi tuijottaa silmät\nselällään ja posket kuolonkalpeina. Raivaten tietään keskilaivalla\nvallitsevan sekasorron läpi asteli pitkä, auringon tummaksi\npaahtama mies, jolla oli espanjalainen päähine päässään. Hän oli\npukeutunut tummaan teräshaarniskaan, joka oli kirjailtu itämaisilla\nkultakuvioilla. Sen yllä oli leveä punasilkkinen vyö, jonka liehuvissa\npäissä riippui kummassakin hopeahelainen pistooli. Hän astui leveitä,\nperäkannelle johtavia portaita kevyesti ja varmasti, kunnes pysähtyi\nespanjalaisen amiraalin eteen. Sitten hän kumarsi virallisen jäykästi.\nHänen metallimaisen, sointuvan äänensä hänen puhuessaan puhtainta\nkastilian murretta, kuulivat myös taempana seisovat kaksi katselijaa,\nja se lisäsi yhä sitä ihailun sekaista ihmettelyä, jolla lordi Julian\noli seurannut miehen tuloa.\n\n»Me tapasimme vihdoinkin uudelleen, Don Miguel», sanoi ääni. »Toivon,\nettä olette tyytyväinen. Vaikka kohtauksemme ei ehkä muodostunutkaan\naivan sellaiseksi kuin te olitte kuvitellut, niin olette sitä kuitenkin\nhartaasti halunnut ja etsinyt.»\n\nÄänettömänä, kasvot kalmankalpeina ja suu omituisen vääristyneenä sekä\nraskaasti hengittäen otti Don Miguel de Espinosa vastaan ivan mieheltä,\njota hän piti syypäänä sortumiseensa ja muuhunkin. Sitten häneltä pääsi\ntolkuton raivon äännähdys, ja hänen kätensä lennähti miekkaan. Mutta\njuuri kun hänen sormensa puristuivat miekan kahvaan, puristui toisen\nkäsi hänen ranteeseensa.\n\n»Tyynesti, Don Miguel», puhutteli ääni rauhallisesti, mutta varmasti.\n»Älkää häikäilemättömyydellänne turhan vuoksi aiheuttako samanlaisia\nrumia äärimmäisyyksiä, joihin te olisitte ryhtynyt, jos tilanne olisi\nkääntynyt päinvastaiseksi.»\n\nTuokion he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään.\n\n»Mitä aiotte tehdä minulle?» kysyi espanjalainen vihdoin käheällä\näänellä.\n\nKapteeni Blood kohautti hartioitaan. Hänen lujat huulensa hymyilivät\nhieman.\n\n»Se mitä aion teille tehdä, on jo tehty. Ja jotta se vielä lisäisi\nkiukkuanne, niin pyydän saada huomauttaa, että te itse olette sen\nitsellenne aiheuttanut. Te olette itse näin tahtonut.»\n\nHän kääntyi ja osoitti veneitä, joita hänen miehensä parhaillaan\nlaskivat veteen laivan keskiosassa. »Teidän veneitänne lasketaan\nvesille. Saatte mennä niihin miehinenne, ennen kuin upotamme laivanne.\nTuolla häämöttää Hispaniolan ranta. Voitte vaaratta päästä sinne. Ja\njos tahdotte ottaa neuvostani vaarin, sir, niin älkää enää ryhtykö\nminua ahdistelemaan. Luulen, että minä en tuota teille onnea. Lähtekää\nte takaisin Espanjaan, Don Miguel, ja toimiin, joita ymmärrätte\nparemmin kuin tätä merielämää.»\n\nPitkän aikaa tuijotti hävinnyt amiraali äänettömänä vihamiestään,\nkunnes vihdoin sanaakaan virkkamatta meni portaita alas horjuen kuin\njuopunut ja hyödyttömän miekan kolistessa hänen jäljessään. Hänen\nvoittajansa, joka ei ollut välittänyt edes riisua häneltä asetta,\nseurasi katseellaan hänen menoaan, kääntyi sitten ja huomasi molemmat\nkatselijat aivan yläpuolellaan. Ellei lordi Julianilla olisi ollut\nmuuta ajattelemista, olisi hän varmaankin huomannut, että mies näytti\näkkiä jäykistyvän ja että hän ahavoitumisestaan huolimatta kalpeni.\nTuokion hän seisoi tuijottaen. Sitten hän äkkiä astui nopeasti portaita\nylös. Lordi meni häntä vastaan.\n\n»Tarkoitatteko, sir, että annatte tuon espanjalaisen roiston vapaasti\npoistua?» huudahti hän.\n\nMustaan haarniskaan puettu herrasmies näytti nyt vasta huomanneen hänen\nylhäisyytensä läsnäolon.\n\n»Ja mikä mies te sitten olette?» kysyi hän korostaen selvästi\nirlantilaisittain. »Mitä teillä voi olla sen asian kanssa tekemistä?»\n\nHänen ylhäisyytensä havaitsi, että tarpeellisen kunnioituksen puute\nmiehen käytöksessä oli pikaisen korjauksen tarpeessa.\n\n»Minä olen lordi Julian Wade», ilmoitti hän siinä tarkoituksessa.\nIlmeisesti hänen ilmoituksellaan ei ollut pienintäkään vaikutusta.\n»Aivanko todella! Ehkäpä sitten selitätte, mitä pirun tekemistä teillä\non tällä laivalla?»\n\nLordi Julian hillitsi itsensä, jotta hän voisi antaa pyydetyn\nselityksen. Hän teki sen lyhyesti ja kärsimättömästi.\n\n»Vangitsiko hän teidät — yhdessä neiti Bishopin kanssa?» kysyi kapteeni\nBlood.\n\n»Tunnetteko neiti Bishopin?» huudahti hänen ylhäisyytensä joutuen\nyllätyksestä toiseen.\n\nMutta tuo käytöstapoja vailla oleva olio oli astunut hänen ohitseen\nja kumarsi ladylle, joka nyt puolestaan käyttäytyi kylmästi ja miltei\nhalveksivan vastahakoisesti. Huomatessaan sen mies kääntyi vastatakseen\nlordin kysymykseen.\n\n»Minulla oli kerran kunnia tuntea hänet», sanoi hän. »Mutta neiti\nBishopilla näkyy olevan huono muisti.»\n\nHänen huulensa vääntyivät outoon hymyyn ja hänen tummien kulmakarvojen\nalla vilkkaasti loistavissa silmissään välähti tuska — tuska, joka\nsekoittui hänen äänestään kuulostavaan ivaan. Mutta kaikesta siitä ei\nneiti Bishop huomannut muuta kuin ivan. Se suututti häntä.\n\n»Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini, kapteeni\nBlood», sanoi hän, ja silloin parahti hänen ylhäisyytensä ihmeissään:\n\n»Kapteeni Blood!» huusi hän. »Oletteko te kapteeni Blood?»\n\n»Mitä muuta te sitten odotitte?»\n\nBlood lausui kysymyksensä väsyneesti, hajamielisesti. »Minä en lue\nmerirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini.» Julma lause täytti kokonaan\nhänen ajatuksenpa kaikuen kaikumistaan hänen aivoissaan.\n\nMutta lordi Julian ei antanut perään. Hän otti kapteenia hihasta\ntoisella kädellään ja viittasi toisella poistuvaa, masentunutta Don\nMiguelia.\n\n»Onko minun käsitettävä asia niin, ettette aio hirttää tuota\nespanjalaista roistoa?»\n\n»Minkä vuoksi minun pitäisi hirttää hänet?»\n\n»Sen vuoksi, että hän on kirottu merirosvo, kuten voin todistaa ja olen\njo todistanut.»\n\n»Oh», sanoi Blood ja lordi Julian ihmetteli riutunutta ilmettä hänen\nkasvoillaan, jotka muutama hetki sitten olivat olleet niin lujat ja\nhäikäilemättömät. »Minä olen kirottu merirosvo itsekin, joten minun\ntäytyy olla sääliväinen kaltaisiani kohtaan. Don Miguel saa mennä.»\n\nLordi Julian vetäisi henkeään. »Senkin jälkeen kun olen kertonut\nteille, mitä hän on tehnyt. Vaikka hän on upottanut _Royal Maryn_.\nVaikka hän on kohdellut minua — meitä sillä tavalla?» Lordi Julian\nesitti harmistuneen vastalauseensa.\n\n»Minä en ole Englannin enkä minkään muunkaan maan palveluksessa, sir.\nEivätkä minua liikuta ne vääryydet, joiden alaisiksi sen lippu saattaa\njoutua.»\n\nBloodin väsyneet silmät välähtivät niin raivokkaasti, että hänen\nylhäisyytensä väisti askelen taaksepäin. Mutta Bloodin viha häipyi yhtä\npian kuin se oli noussutkin. Hänen äänensä oli aivan tyyni kun hän\nlisäsi:\n\n»Jos suvaitsette saattaa neiti Bishopin minun laivaani, olisin teille\nhyvin kiitollinen. Pyydän teitä kiiruhtamaan, sillä aiomme upottaa\ntämän laivan heti.»\n\nHän kääntyi hitaasti lähteäkseen. Mutta taas keskeytti lordi Julian\nhänet. Hän hillitsi harmistuneen hämmästyksensä ja sanoi sanottavansa\nkylmän rauhallisesti. »Kapteeni Blood, olen pettynyt teidän suhteenne.\nOlin toivonut teistä suuria.»\n\n»Menkää helvettiin», sanoi kapteeni Blood, kääntyi kantapäillään ja\nlähti.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku\n\nMERIROSVO JA VARAS\n\n\nKapteeni Blood asteli edestakaisin peräkannella hämärässä viileydessä\nja suuren perälampun kultaisessa loisteessa, jonka eräs merimies\njuuri oli sytyttänyt. Hänen ympärillään vallitsi rauha. Päivän\ntaistelun merkit olivat tyystin poistetut, laivan kannet oli pesty ja\njärjestys palautettu sekä ylhäällä että alhaalla. Ryhmä miehiä istui\nkyykkysillään suurluukun ympärillä ja lauloi unisella äänellä. Yön\ntyyneys ja kauneus oli ehkä pehmittänyt heidän paatuneet mielensä.\nHe kuuluivat alahangan vahtimiehiin ja odottivat kahdeksan lyöntiä,\njolloin vahtivuoron oli määrä muuttua.\n\nKapteeni Blood ei kuullut heitä eikä hän kuullut mitään muutakaan,\npaitsi niiden julmien sanojen kaiun, joilla hänet oli ristitty\nmerirosvoksi ja varkaaksi.\n\nMerirosvo ja varas!\n\nIhmisluonteessa on merkillinen ominaisuus, nimittäin se, että ihminen\nsaattaa vuosikausia olla vakuuttunut siitä, että jokin seikka\non tietyllä tolalla ja siitä huolimatta hämmästyy tavattomasti\nhavaitessaan omilla aistimillaan, että asia on täydellisesti yhtäpitävä\nhänen uskonsa kanssa. Kun kapteeni Bloodia kolme vuotta sitten\nkoetettiin Tortugassa taivuttaa merirosvon ammattiin, jota hän siitä\nsaakka olikin sitten harjoittanut, tiesi hän, mitä Arabella Bishop\nvarmaan hänestä ajattelisi, jos hän suostuisi. Ainoastaan vakaumus\nsiitä, että tyttö oli häneltä ainaiseksi mennyt, sai hänet eräänlaisen\ntoivottoman häikäilemättömyyden avulla, jonka hän sieluunsa omaksui,\ntekemään lopullisen päätöksen ruveta rosvoksi.\n\nHänen laskelmiinsa ei ollut päässyt ajatus, että hän vielä kerran\nsaattaisi tavata Arabella-neidin, hän ei saattanut uneksiakaan\nsiitä. He olivat ainaiseksi ja lopullisesti erotetut toisistaan.\nSiitä huolimatta ja huolimatta vakaumuksesta, että tämä ajatus, joka\nhänelle oli tuskallinen, ei surettanut tyttöä, hän oli säilyttänyt\nhänen kuvansa sydämessään kaikissa villin rosvoelämänsä vaiheissa.\nHän oli käyttänyt sitä jonkinlaisena hillitsijänä ei ainoastaan\nitseensä vaan myös seuralaisiinsa nähden. Merirosvoja ei ollut koskaan\npidetty niin tarmokkaassa kurissa, heitä ei ollut koskaan hillitty\nja pidätetty kohtuuttomuudesta ryöstössä ja saaliinhimossa, joka oli\nniin tavallista heikäläisille, kuin kapteeni Bloodin johtaessa heitä.\nHeidän sopimuksessaan oli määräys, että heidän monessa asiassa oli\nehdottomasti noudatettava johtajansa käskyjä. Ja koska onni hänen\njohtaja-aikanaan oli ollut hänelle erinomaisen myötäinen, oli hän\npystynyt ylläpitämään tuota ankaraa pykälää tavalla, joka siihen saakka\noli vallan tuntematon merirosvojen aikakirjoissa. Miten olisivatkaan\nsamaiset merirosvot nauraneet hänelle nyt, jos hän olisi kertonut\nheille, että hän oli tehnyt sen kaiken vain tyttöletukan vuoksi, johon\nhän oli romanttisesti rakastunut? Miten nauru olisikaan paisunut, jos\nhän olisi vielä lisännyt, että tuo tyttö oli sinä päivänä ilmoittanut\nhänelle, että hän ei lukenut merirosvoja eikä varkaita tuttavapiiriinsä?\n\nMerirosvo ja varas!\n\nMiten itsepäisesti nuo sanat soivatkaan hänen korvissaan, miten ne\nkoskivat ja polttivat hänen aivojaan.\n\nHänen mieleensä ei johtunut — hän ei ollut mikään sielutieteilijä\neikä perehtynyt naisellisen järjen mutkikkaaseen työskentelytapaan —\nettä jo se tosiasia, että tyttö heti ja niin oudoissa olosuhteissa,\njoissa he toisensa tapasivat, antoi hänelle nuo nimitykset, oli perin\nomituinen. Hän ei huomannut, että siinä oli jotakin arvoituksellista,\nja sen vuoksi hän ei voinut ratkaista sitä. Muussa tapauksessa olisi\nhän voinut tehdä sen johtopäätöksen, että jos tyttö kerran hetkellä,\njolloin hän oli vapauttanut hänet vankeudesta ja niin muodoin olisi\nansainnut kiitosta siitä, oli esiintynyt katkerana, täytyi sen tapahtua\nsen vuoksi, että katkeruus oli varempi tunne hänen sielussaan kuin\nkiitollisuus ja lisäksi syvälle juurtunut. Syynä siihen oli se, että\ntyttö oli kuullut mitä ammattia Blood oli ryhtynyt harjoittamaan.\nMutta miksi sitten? Sitä ei Blood tullut kysyneeksi itseltään, sillä\nmuussa tapauksessa olisi pieni valonpilkahdus päässyt lieventämään\nhänen synkkää, äärimmäisen pahanlaatuista alakuloisuuttaan. Varmaankaan\nei neiti Bishop olisi siinä määrin kiihottunut, jos hän olisi ollut\nvälinpitämätön Bloodista. Tyttöhän oli tuntenut, että Bloodin teko\noli henkilökohtainen vääryys häntä kohtaan. Varmastikaan — olisi\nBlood voinut päätellä — ei mikään muu kuin tämä voinut aiheuttaa niin\nvoimakasta katkeruutta ja halveksuntaa kuin tyttö oli osoittanut.\n\nNiin te päättelette. Mutta niin ei päätellyt kapteeni Blood. Oikeastaan\nhän ei sinä yönä päätellyt sitä eikä tätä. Hänen sielussaan taisteli\nmiltei pyhä rakkaus, jota hän näinä vuosina oli tuntenut neiti\nBishopia kohtaan, ja se viha, jonka tyttö nyt oli hänessä herättänyt.\nKun äärimmäisyydet yhtyvät, saattavat ne sekaantua toisiinsa\ntuntemattomiksi. Ja korkein rakkaus ja tulisin viha yhtyivät tänä\niltana kapteeni Bloodin sielussa niin sekavaksi vyyhdeksi, että siitä\nmuodostui hirviömäinen intohimo.\n\nMerirosvo ja varas!\n\nSellaiseksi oli tyttö hänet armotta tuominnut unohtaen kokonaan sen\nvääryyden, mitä Blood oli saanut kärsiä, sen toivottoman aseman, missä\nhän oli ollut karattuaan Barbados-saarelta, ja kaiken muun mikä oli\ntehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli. Ei sekään seikka, että Blood\noli harjoittanut merirosvoutta niin puhtain käsin kuin sellaisessa\nammatissa elävän yleensä oli mahdollista, ollut juolahtanut tytön\npäähän lieventävänä asianhaarana hänen tuomitessaan miestä, jota kerran\noli pitänyt arvossa. Hän ei tuntenut Bloodia kohtaan minkäänlaista\nhellyyttä, ei mitään armoa. Hän oli tutkinut, todistanut hänet\nsyylliseksi ja tuominnut hänet yhdellä ainoalla lauseella. Blood oli\nmerirosvo ja varas hänen silmissään, ei enempää eikä vähempää. Mikä\ntyttö sitten oli? Mitä ovat he, jotka eivät osaa armahtaa? kysyi Blood\ntähdiltä.\n\nHyvä, hän tahtoi pysyä sellaisena, miksi tyttö oli häntä nimittänyt.\nMerirosvoksi ja varkaaksi oli tyttö hänet ristinyt.\n\nNiinpä hän aikoi pysyä merirosvona, ei enempää eikä vähempää, ja\nolla säälimätön, paatunut, kuten kaikki muutkin, jotka sen nimen\nansaitsivat. Hän aikoi heittää kaikki narrimaiset ihanteet, joiden\nvoimalla hän oli koettanut ohjata elämäänsä, hän aikoi tehdä lopun\nmielettömästä yrityksestä palvella kahdenlaista maailmaa. Tyttö oli\nkyllin selvästi näyttänyt hänelle, mihin maailmaan hän kuului. Nyt hän\naikoi näyttää, että tyttö oli oikeassa. Tyttö oli hänen laivassaan,\nhänen vallassaan, ja Blood halusi hänet omakseen.\n\nHän nauroi hiljaa, ilkamoiden nojatessaan laivan kaidetta vasten ja\nkatsellessaan fosforiloistetta laivan vanavedessä, ja hänen oman\nnaurunsa ilkeä kaiku säikähdytti häntä. Hän pysähtyi mietteissään ja\nvärisi. Hänen rivo naurunsa päättyi lopulta nyyhkytykseen. Hän kätki\nkasvot käsiinsä ja tunsi kylmän hien otsallaan.\n\nSillä välin yritteli lordi Julian, joka paljon paremmin kuin kapteeni\nBlood tunsi ihmiskunnan naissukupuolen, ratkaista sitä omituista\nongelmaa, joka Bloodilta oli kokonaan jäänyt huomaamatta. Luulen että\nhäntä kiihotti siihen jonkinlainen epämääräinen mustasukkaisuuteen\nvivahtava tunne. Neiti Bishopin käyttäytyminen niissä vaarallisissa\ntilanteissa, jotka he yhdessä olivat läpäisseet, oli opettanut hänet\nhuomaamaan, että naiselta saattoi puuttua se teennäinen sulo, joka\nkuului sivistyneeseen naisellisuuteen, ja että hän juuri sen vuoksi oli\nsitä enemmän ihailtava. Hän ihmetteli, millainen tytön suhde kapteeni\nBloodiin oli aikaisemmin ollut, ja hän tunsi eräänlaista levottomuutta,\njoka pakotti hänet koettamaan saada asiasta selvän.\n\nKuten olen sanonut, oli hänen ylhäisyytensä vaalean uneksivilla\nsilmillä tapana tehdä huomioita ja hänen älynsä oli kohtalaisen terävä.\n\nHän moitti nyt itseään siitä, ettei ollut huomannut erinäisiä asioita\naikaisemmin, tai ainakin ettei ollut tutkinut niitä tarkemmin, ja hän\nyhdisteli nyt uutterasti niitä tuoreimpiin havaintoihinsa, joita hän\ntänä päivänä oli tehnyt.\n\nHän oli huomannut esimerkiksi, että Bloodin laivan nimi oli _Arabella_,\nja hän tiesi, että neiti Bishopin nimi oli Arabella, ja hän oli\nhuomannut kaikki ne oudot pikkuasiat, jotka kapteeni Bloodin ja neiti\nBishopin tapaaminen oli ikään kuin vetänyt esille. Ja sitten hän\noli huomannut sen merkillisen muutoksen, jonka tämä tapaaminen oli\nmolemmissa aiheuttanut.\n\nLady oli ollut hirvittävän epäystävällinen kapteenia kohtaan. Se oli\nmitä typerin asenne ladylle niissä olosuhteissa ja Bloodin tapaiseen\nmieheen nähden, eikä hänen ylhäisyytensä voinut otaksua, että neiti\nBishop tavallisissa oloissa olisi ollut niin typerä. Ja kuitenkin,\nhuolimatta tytön töykeästä käytöksestä ja välittämättä siitä\ntosiasiasta, että hän oli sen miehen veljentytär, jota kapteeni Bloodin\ntäytyi pitää vihamiehenään, oli sekä lordia että neiti Bishopia kohtaan\nosoitettu mitä suurinta hienotunteisuutta Bloodin laivalla.\n\nHeidän kummankin käytettäväkseen oli luovutettu hytti, joihin heidän\nvähäisten tavarainsa jäännökset ja neiti Bishopin palvelija eli\nasianmukaisesti sijoitettu. He saivat oleskella suurhytissä ja olivat\nistuneet samassa pöydässä laivuri Pittin ja Wolverstonen kanssa, joka\noli Bloodin luutnantti, jotka kumpainenkin olivat käyttäytyneet heitä\nkohtaan erinomaisen kohteliaasti. Vielä oli jäljellä se seikka, että\nBlood itse oli miltei tarkoituksellisesti välttänyt tunkeutumasta\nheidän seuraansa.\n\nHänen ylhäisyytensä mietteet kulkivat nopeasti mutta varovasti\najatusten sokkeloisia teitä tehden huomioita ja yhdistellen niitä.\nKäytettyään ne loppuun hän päätti etsiä lisätietoja neiti Bishopilta\nitseltään.\n\nMutta hänen täytyi odottaa kunnes, Pitt ja Wolverstone olivat\nlähteneet. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa niinkään kauan, sillä\nkun Pitt nousi pöydästä lähteäkseen Wolverstonen perässä, joka oli jo\nmennyt, pidätti neiti Bishop hänet kysyen:\n\n»Herra Pitt, ettekö te ole yksi niistä, jotka pelastuivat\nBarbados-saarelta yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?»\n\n»Olen. Minä olin myös teidän setänne orjia.»\n\n»Ja olette sen jälkeen ollut yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?»\n\n»Koko ajan hänen laivurinaan, neiti.»\n\nNeiti Bishop nyökkäsi. Hän oli hyvin tyyni ja hillitty, mutta hänen\nylhäisyytensä huomasi, että hän oli tavallista kalpeampi, vaikka sitä\nsiihen katsoen, mitä hän viime päivinä oli saanut kokea, ei kannattanut\nihmetellä.\n\n»Oletteko koskaan purjehtinut erään ranskalaisen kanssa, jonka nimi on\nCahusac?»\n\n»Cahusac!» nauroi Pitt. Nimi herätti hänessä nauruhermoja kutittelevan\nmuiston. »Kyllä. Hän oli meidän kanssamme Maracaibossa.»\n\n»Entä toisen ranskalaisen kanssa, jonka nimi oli Levasseur?» Hänen\nylhäisyytensä ihmetteli, että lady muisti nuo nimet.\n\n»Kyllä, Cahusac oli Levasseurin luutnantti, kunnes tämä kuoli.»\n\n»Kunnes kuka kuoli?»\n\n»Levasseur. Hän menetti henkensä eräällä. Virginin-saariston saarella\nkaksi vuotta sitten.»\n\nSyntyi äänettömyys. Sitten neiti Bishop kysyi entistäkin\nrauhallisemmalla äänellä:\n\n»Kuka hänet tappoi?»\n\nPitt vastasi reippaasti. Hänellä ei ollut mitään syytä viivytellä\nvastaustaan, vaikkakin hän alkoi pitää tutkintoa hieman vaivalloisena.\n\n»Kapteeni Blood tappoi hänet.»\n\n»Miksi?»\n\nPitt epäröi. Se ei ollut sellainen juttu, joka sopi neitseellisille\nkorville.\n\n»He riitaantuivat», sanoi hän lyhyesti.\n\n»Koskiko se erästä... erästä naista?» Neiti Bishop ahdisti häntä\nitsepintaisesti.\n\n»Saattaisihan sitä sanoa niinkin.»\n\n»Mikä ladyn nimi oli?»\n\nPitt kohotti silmäkulmiaan. Hän vastasi kuitenkin.\n\n»Neiti d’Ogeron. Hän oli Tortugan kuvernöörin tytär. Hän oli lähtenyt\ntuon Levasseur-veitikan matkaan ja... ja Peter vapautti tytön hänen\nlikaisista käsistään. Mies oli sydämetön roisto ja ansaitsi täydelleen\nsen, mitä Peter hänelle antoi.»\n\n»Aivan niin. Ja... ja kuitenkaan ei kapteeni Blood ole vielä mennyt\nnaimisiin tytön kanssa?»\n\n»Ei vielä», nauroi Pitt, joka tiesi kuinka perätön se Tortugassa\nlevinnyt huhu oli, jonka mukaan mademoiselle d’Ogeron oli kapteeni\nBloodin tuleva vaimo.\n\nNeiti Bishop nyökkäsi äänettömänä, ja Jeremias Pitt kääntyi lähteäkseen\nhyvillään siitä, että tutkimus vihdoin oli päättynyt. Hän pysähtyi\novella lisätäkseen pienen ilmoituksen.\n\n»Ehkäpä teitä lohduttaa tieto, että kapteeni on teidän hyväksenne\nmuuttanut suuntaa. Hänen tarkoituksensa on laskea teidät molemmat\nmaihin Jamaikan rannalla, niin lähellä Port Royalia kuin vain\nuskallamme. Olemme jo kääntyneet, ja jos tätä tuulta jatkuu, olette\nhyvin pian taas kotona, neiti.»\n\n»Erittäin kohteliasta hänen puoleltaan», venytteli hänen ylhäisyytensä\nhuomattuaan, ettei neiti Bishop aikonut vastata. Hän istui tuijottaen\nsilmät synkkinä tyhjyyteen.\n\n»Tepä sen sanoitte», virkkoi Pitt.» Hän panee alttiiksi paljon enemmän\nkuin kukaan muu panisi hänen sijassaan. Mutta sellainen hän on aina\nollut.»\n\nPitt lähti ulos jättäen hänen ylhäisyytensä miettimään ja uneksivilla\nsilmillään tutkimaan neiti Bishopin kasvonilmeitä. Hänen, mielensä tuli\nentistäänkin levottomammaksi. Vihdoin neiti Bishop katsahti häneen ja\npuhui.\n\n»Teidän Cahusacinne näkyy puhuneen enemmänkin kuin totta.»\n\n»Huomasin, että totesitte sen», sanoi hänen ylhäisyytensä. »Ja minä\nihmettelen miksi.»\n\nKun hän ei saanut mitään vastausta, jatkoi hän neiti Bishopin\ntarkastelua äänettömänä ja hypisteli pitkillä kapeilla sormillaan\nkultaisia kiharoitaan, jotka varjostivat hänen kapeita kasvojaan.\n\nNeiti Bishop istui mietteissään otsa rypyssä ja hänen surumieliset\nsilmänsä näyttivät tarkastelevan espanjalaisen pöytäliinan hienoa\nkudosta. Hänen ylhäisyytensä katkaisi vihdoin äänettömyyden.\n\n»Tuo mies hämmästyttää minua», sanoi hän hitaasti rauhallisella\näänellään, joka ei koskaan näyttänyt menettävän tasaisuuttaan. »Jo se\nseikka, että hän meidän vuoksemme muuttaa suuntaansa, on sinänsä ihme,\nmutta että hän panee itsensä meidän vuoksemme vaaralle alttiiksi — että\nhän uskaltaa lähteä Jamaikan vesille... se hämmästyttää minua, kuten jo\nsanoin...»\n\nNeiti Bishop kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän näytti kovin\nmiettivältä. Sitten hänen huulensa värähtivät omituisesti, miltei\npilkallisesti, niin ainakin lordista näytti. Tytön hennot sormet\nrummuttivat pöydän kulmaa.\n\n»Minusta näyttää vieläkin kummallisemmalta, se, ettei hän pidä meitä\npanttivankeina», sanoi hän viimein.\n\n»Sen te kyllä ansaitsisitte.»\n\n»Oh, miksi niin, jos suvaitsette?»\n\n»Siitä syystä, että puhuttelitte häntä sillä tavalla kuin teitte.»\n\n»Minä kutsun tavallisesti asioita omalla nimellään.»\n\n»Niinkö? Peijakas vieköön! Minä en ylpeilisi siitä. Se todistaa joko\näärimmäistä suoruutta tai äärimmäistä typeryyttä.» Hänen ylhäisyytensä\nkuului näet lordi Sunderlandin filosofiseen koulukuntaan. Hetken\nperästä hän sitten lisäsi: »Se on kiittämättömyyttä.»\n\nTytön poskille nousi vieno puna. »Teidän ylhäisyytenne on ilmeisesti\nsuuttunut minuun. Olen kovin pahoillani. Mutta toivon, että teidän\nylhäisyytenne suuttumus on terveempää kuin teidän elämänkatsomuksenne.\nMinulle on aivan uutta se tieto, että kiittämättömyys on vain nuorten\nja typerien vika.»\n\n»Minä en sanonut niin, neiti.»\n\nHänen äänessään oli sama kirpeys kuin äsken neiti Bishopin sanoissa.\n»Jos suvaitsisitte kuunnella mitä sanon, niin ette käsittäisi minua\nväärin. Sillä vaikka minä en teidän tilallanne sanokaan juuri sitä\nmitä ajattelen, niin sanon kuitenkin sen, minkä tahdon saada esille.\nKiittämättömyys saattaa olla inhimillistä, mutta sen osoittaminen on\nlapsellista.»\n\n»En... enpä luule ymmärtäväni teitä.» Tytön otsa oli kovin rypyssä.\n»Millä tavalla olen ollut kiittämätön ja ketä kohtaan?»\n\n»Ketäkö kohtaan? Kapteeni Bloodia tietenkin. Hänhän pelasti meidät.»\n\n»Niinkö?» Tytön käytös oli kylmä. »Minä en aavistanutkaan, että hän\ntiesi meidän olleen _Milagrosalla_.»\n\nHänen ylhäisyytensä suvaitsi näyttää aivan pienen kärsimättömyyden\neleen.\n\n»Kai te kuitenkin olette tietoinen siitä, että hän vapautti meidät»,\nsanoi hän. »Te, joka olette elänyt näillä villeillä leveysasteilla,\nette voine olla tietämätön siitä, mikä on tunnettua Englannissa\nasti, nimittäin että kapteeni Blood rajoittuu tarkasti ahdistamaan\nainoastaan espanjalaisia. Joten siis nimittäessänne häntä merirosvoksi\nja varkaaksi liioittelitte hänen syyllisyyttään, sen sijaan että näissä\nolosuhteissa olisi ollut viisaampaa lieventää sitä.»\n\n»Viisaampaa?» Tytön ääni oli pilkallinen. »Mitä tekemistä minulla on\nviisauden kanssa?»\n\n»Ei mitään, mikäli voin havaita. Mutta koettakaa edes olla\njalomielinen. Sanon teille suoraan, neiti, että Bloodin sijassa\nen koskaan olisi ollut niin hyväsydäminen. Tuhat tulimmaista! Kun\najattelette, mitä hän on omien maamiestensä puolelta saanut kärsiä,\nniin pitäisi teitä ihmetyttää, että hän ensinkään tekee eroa\nespanjalaisen ja englantilaisen välillä. Tuliapa myydyksi orjaksi!\nHyi!» Hänen ylhäisyyttään värisytti. »Ja vielä jollekin kirotulle\nistutustenomistajalle.» Hän vaikeni äkkiä. »Suokaa anteeksi, neiti\nBishop. En tällä hetkellä...»\n\n»Te iskitte harhaan puolustaessanne tätä... merirosvoa», neiti Bishopin\niva oli kärkevää.\n\nHänen ylhäisyytensä tuijotti taas seuralaistaan. Sitten hän puoleksi\nsulki suuret vaaleat silmänsä ja korjasi hieman tekotukkaansa.\n»Kummastelen, miksi te vihaatte häntä niin kovasti», sanoi hän hiljaa.\n\nHän huomasi äkillisen syvän punan tytön poskilla ja näki miten hänen\nkulmansa rypistyivät. Tyttö oli perin pohjin suuttunut, arveli lordi.\nMutta räjähdystä ei kuulunut. Tyttö tointui.\n\n»Vihaisinko häntä? Taivaan Herra, mikä ajatus! Minä en tunne häntä\nkohtaan mitään.»\n\n»Mutta teidän pitäisi, neiti.» Hänen ylhäisyytensä sanoi sanottavansa\nsuoraan. »Hän ansaitsee sen. Hän olisi kyky kuninkaallisessa\nlaivastossa, mies, joka pystyy sellaiseen, mitä hän tänä aamuna teki.\nHän ei ole turhaan palvellut Ruyterin alaisena. Ruyter oli suuri\nmerisankari — ja tottavie, hänen oppilaansa on mestarinsa veroinen,\njos vähänkin ymmärrän niitä asioita. Epäilen, onko kuninkaallisessa\nlaivastossa ainoatakaan sellaista miestä. Uskaltautua noiden kahden\nlaivan väliin aivan läheltä ja sitten ampua ne säpäleiksi! Sellainen\nvaatii rohkeutta, keinokkuutta ja kekseliäisyyttä. Ja me maakravut emme\nolleet ainoat, jotka hän petti liikkeellään. Espanjalainen amiraali ei\naavistanutkaan hänen tarkoitustaan ennen kuin se oli myöhäistä ja Blood\nvoittanut. Hän on suuri mies, neiti Bishop. Mies, jota sietää pitää\narvossa.»\n\nNeiti Bishop kävi pilkalliseksi.\n\n»Teidän pitää käyttää vaikutusvaltaanne lordi Sunderlandiin, jotta hän\nsaisi kuninkaan tarjoamaan Bloodille upseerin paikkaa.»\n\nHänen ylhäisyytensä nauroi hiljaa. »Tottavie, se on jo tehty. Minulla\non valtakirja taskussani.» Ja hän lisäsi neiti Bishopin hämmästystä\nselittämällä lyhyesti asianlaidan. Hän jätti hämmästyneen tytön siihen\nja meni ulos etsimään Bloodia. Mutta tyttö kiusasi yhä hänen mieltään.\nJos hän olisi ollut hiemankin sovinnollisempi Bloodia kohtaan, niin\nlordi olisi tuntenut itsensä onnellisemmaksi.\n\nHän tapasi kapteenin kävelemässä edestakaisin peräkannella\nsielullisesti väsyneenä kamppailustaan pirun kanssa, vaikkei lordilla\ntästä seikasta voinut olla himmeintäkään aavistusta. Miellyttävän\ntuttavallinen kun oli, pujotti hän muitta mutkitta käsivartensa\nkapteenin käsikoukkuun ja lähti käymään yhtä jalkaa kapteenin kanssa.\n\n»Mitä tämä merkitsee», säväytti Blood, jonka mieliala oli vihainen ja\nynseä. Hänen ylhäisyytensä ei hämmästynyt.\n\n»Haluan, sir, että olemme ystäviä», sanoi lordi lempeästi.\n\n»Se on kovin alentuvaista teidän puoleltanne.»\n\nLordi Julian ei ollut huomaavinaan ilmeistä ivaa.\n\n»On ihmeellinen sattuma, että me tällä tavalla joudumme tapaamaan\ntoisemme, varsinkin kun olen lähtenyt Länsi-Intiaan varta vasten\netsimään teitä.»\n\n»Te ette suinkaan ole ensimmäinen siinä työssä», vastasi toinen\npilkallisesti. »Mutta he ovat pääasiassa olleet espanjalaisia ja heillä\non aina ollut huono onni.»\n\n»Käsitätte minut kokonaan väärin», vastasi lordi Julian. Ja sitten hän\nalkoi selittää tulonsa syitä. Kun hän oli lopettanut, vapautti Blood,\njoka oli pysähtynyt ja ollut hämmästyksestä sanattomana, kätensä lordin\nkäsikynkästä ja jäi seisomaan hajareisin hänen edessään.\n\n»Te olette vieraanani laivallani», sanoi hän, »ja minullakin on vielä\nmenneiltä päiviltä rippeitä kunniallisesta käyttäytymisestä, vaikka\nolenkin merirosvo ja varas. Sen vuoksi en tahdo kertoa teille, mitä\najattelen teistä, joka rohkenette esittää minulle tämän tarjouksen,\nenkä myöskään lordi Sunderlandista, koska hän on teidän sukulaisenne,\njoka on kyllin häpeämätön lähettääkseen sellaisen. Mutta minua ei\nihmetytä ensinkään, jos Jaakko Stuartin ministeri luulee, että joka\nmiehen voi lahjomalla saada pettämään ne, jotka luottavat häneen.»\nHän nosti kätensä ja viittasi keskilaivaan, josta kuului joutilaina\nvetelehtivien merirosvojen puoleksi surumielinen laulu.\n\n»Taas te käsitätte minut väärin» huudahti lordi Julian huolissaan ja\nharmistuneena. »Se ei ole tarkoitus. Teidän seuralaisenne sisältyvät\nsamaan sopimukseen.»\n\n»Ja te luulette, että he lähtevät minun kanssani ahdistamaan veljiään\n— Rannikon veljeskuntaa? Sieluni kautta, lordi Julian, väärinkäsitys\non teidän puolellanne. Eikö Englannissa enää ole pienintäkään tietoa\nkunniantunnosta? Oh, ja siinä on vielä muutakin. Luuletteko, että minä\nsaattaisin ottaa valtakirjan Jaakko kuninkaalta? Vakuutan teille,\nettä en saastuttaisi käsiäni sillä, vaikka ne ovatkin merirosvon ja\nvarkaan. Te kuulitte neiti Bishopin tänään sanovan minua merirosvoksi\nja varkaaksi — halveksittavaksi olioksi — hylyksi. Mutta kuka minut on\nsiksi tehnyt? Kuka on tehnyt minusta merirosvon ja varkaan?»\n\n»Jos olitte kapinallinen...», alkoi hänen ylhäisyytensä.\n\n»Teidän täytyy tietää, etten ollut sellainen — en vähääkään\nkapinallinen. Sitä ei koskaan edes otaksuttukaan. Jos niin olisi,\nsaattaisin antaa sen heille anteeksi. Mutta he eivät voi sillä\npeittää häpeäänsä. Ei, ei. Siinä ei tapahtunut mitään erehdystä.\nMinut tuomittiin juuri siitä, mitä olin tehnyt. Tuo verenhimoinen\nvampyyri, lordi Jeffreys, tuomitsi minut kuolemaan, ja hänen arvon\nisäntänsä Jaakko Stuart lähetti minut sittemmin orjuuteen sen vuoksi,\nettä olin tehnyt armeliaisuuden työn, sen vuoksi että säälistä ja\najattelematta uskontoa tai politiikkaa olin koettanut lievittää\nkanssaveljieni kärsimyksiä, sen vuoksi että olin sitonut miehen haavat,\njoka todistettiin maanpetturiksi. Siinä oli koko minun rikkomukseni.\nTe löydätte sen kyllä asiakirjoista. Ja sen vuoksi minut myytiin\norjaksi, sen vuoksi, että Englannin lain mukaan, kuten Jaakko Stuart\nsitä vastoin Jumalan lakia tulkitsee, on se, joka suojaa ja lohduttaa\nkapinallista, itse myös tuomittava kapinallisena. Voitteko uneksiakaan,\nmies, mitä orjana oleminen on?»\n\nHän vaikeni päästyään vihansa huippuun. Hetken hän oli ääneti ja heitti\nsen sitten pois, aivan kuin se olisi ollut päällysviitta. Hänen äänensä\noli taas matala ja häneltä pääsi väsymyksen ja halveksunnan sekainen\nnauru.\n\n»Kas niin. Minä tulistuin joutavasta. Olen selittänyt asioitani ja\nse ei, Jumala sen tietää, kuulu tapoihini. Olen kiitollinen teille,\nlordi Julian, ystävällisistä aikeistanne. Olen sitä todellakin. Mutta\nymmärrättehän ehkä. Te näytätte siltä.»\n\nLordi Julian seisoi liikkumattomana. Häneen koskivat syvästi toisen\nsanat, tulisen kaunopuheinen purkaus, joka muutamalla terävällä,\nselväpiirteisellä vedolla niin vakuuttavasti oli ilmaissut\nmiehen katkeran syytöksen ihmiskuntaa kohtaan, hänen täydellisen\npuolustuksensa ja puhdistuksensa kaikesta, josta häntä saattoi syyttää.\nHänen ylhäisyytensä katseli miehen pelottomia kasvoja, jotka loistivat\nkalpeina suuren perälampun valossa, ja hänen omat silmänsä saivat\nhuolestuneen ilmeen. Hän oli nolo.\n\nHän huokasi syvään. »Sääli», virkkoi hän hitaaseen tapaansa. »Oh, piru\nvie, kirotun sääli!» Hän ojensi kätensä, äkillisen jalomielisyyden\npuuskassa. »Mutta ei mitään loukkauksia meidän välillämme kapteeni\nBlood.»\n\n»Oh, ei mitään. Mutta... minä olen merirosvo ja varas.» Hän nauroi\nilottomasti ja välittämättä ojennetusta kädestä kääntyi kantapäillään\nja lähti.\n\nLordi jäi hetkeksi paikalleen ja katseli peräparrasta kohti poistuvaa\nsolakkaa olentoa. Sitten hän antoi kätensä hervottomana pudota\nsivulleen ja lähti pois.\n\nAivan hyttiin johtavan käytävän suussa hän törmäsi neiti Bishopiin.\nTyttö ei ollut vielä päässyt käytävästä, sillä hänen selkänsä oli\nlordiin päin ja hän käveli samaan suuntaan kuin lordikin. Mies seurasi\nhäntä, mutta hänen ajatuksensa olivat liiaksi kiintyneet kapteeni\nBloodiin, jotta hän olisi huomannut tytön liikehtimistä sillä hetkellä.\n\nTultuaan hyttiin hän heittäytyi nojatuoliin ja räjähti voimalla, joka\noli kokonaan vieras hänen luonteelleen.\n\n»Hitto vieköön, jos koskaan olen tavannut miestä, josta pitäisin\nenemmän, tai edes niinkään paljon. Ja kuitenkaan ei hänen kanssaan\npääse mihinkään.»\n\n»Niin, kuulin kyllä», myönsi neiti Bishop hiljaisella äänellä. Hän oli\nhyvin kalpea ja katsoi ristissä oleviin käsiinsä.\n\nLordi katsahti hämmästyneenä ja jäi tuijottamaan tyttöön\nmiettivän näköisenä. »Kummastelenpa, eikö koko juttu ole teidän\naikaansaannostanne», sanoi hän sitten. »Teidän sananne ovat\nmyrkyttäneet hänen mielensä. Hän heitti ne vasten kasvojani kerran\ntoisensa jälkeen. Hän ei huolinut kuninkaan tarjoamasta toimesta, eikä\nedes tarttunut ojennettuun käteeni. Mitä sellaiselle miehelle mahtaa?\nHän päättää päivänsä raakapuussa huolimatta hyvästä onnestaan. Ja tuo\nromanttinen hölmö kulkee parhaillaan vaaraa kohti meidän vuoksemme.»\n\n»Miten?» kysyi tyttö hätkähtäen.\n\n»Mitenkö? Oletteko unohtanut, että hän paraikaa purjehtii Jamaikaa\nkohti ja että Jamaika on Englannin laivaston pääasema? Tosin teidän\nsetänne on sen päällikkönä...»\n\nNeiti Bishop nojautui pöydän yli keskeyttääkseen hänet ja lordi\nhuomasi, että tyttö hengitti raskaasti, että hänen silmänsä laajenivat\nlevottomuudesta.\n\n»Mutta siinä suhteessa hänellä ei ole mitään toivomisen varaa»,\nhuudahti hän. »Oh, älkää luulkokaan. Hänellä ei ole katkerampaa\nvihollista maailmassa. Setäni on kova, anteeksiantamaton mies. Luulen,\nettei mikään muu kuin toivo saada käsiinsä ja hirttää kapteeni Blood\nsaanut setääni jättämään Barbados-saaren viljelyksiä ja ottamaan\nvastaan varakuvernöörin virkaa Jamaikassa. Kapteeni Blood ei tietenkään\ntiedä siitä mitään...» Hän vaikeni ja teki pienen, avuttoman eleen.\n\n»En luule, että siinä olisi mitään eroa, vaikka hän sen tietäisikin»,\nsanoi lordi vakavana. »Miestä, joka saattaa antaa anteeksi Don Miguelin\ntapaiselle viholliselle ja asettua niin taipumattomalle kannalle\nminun suhteeni, ei voi arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on\nritarillinen aivan idioottimaisuuteen saakka.»\n\n»Ja kuitenkin on hän ollut mitä on ollut ja tehnyt, mitä on tehnyt\nviimeiset kolme vuotta», sanoi neiti Bishop, mutta hän sanoi sen nyt\nsurumielisesti, kokonaan vailla aikaisempaa halveksumista.\n\nLordi Julian oli sattuvasanainen, kuten olemme huomanneet.\n\n»Elämä saattaa joskus olla pirullisen mutkikasta», huokasi hän.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku\n\nJAAKKO-KUNINKAAN PALVELUKSESSA\n\n\nRaikas torventoitotus ja pitkä kellonsoitto laivan kellotapulissa\nherätti neiti Bishopin aikaisin seuraavana aamuna. Maatessaan\nvalveilla ja katsellessaan toimettomana vihreänä pärskähtelevää\nvettä, joka näytti virtaa van hänen paksulasisen ikkunansa ohi,\nalkoi hän vähitellen tajuta kiireellisen touhun aiheuttaman melun —\nkymmenien jalkojen kopinan, äänekkään huudon ja yhtenäisen raskaiden\nesineiden siirtelemisen aivan hänen hyttinsä alla olevassa ruumassa.\nHavaitessaan, että liikehtiminen tiesi tavallisuudesta poikkeavaa\ntoimeliaisuutta, hän nousi vuoteesta, ja koska hän tunsi itsensä\nepämääräisen levottomaksi, hän herätti nukkuvan palvelijattarensa.\n\nLordi Julian oli saman melun häiritsemänä jo jalkeilla ja pukeutunut\nnopeasti. Kun hän pian sen jälkeen ilmestyi peräkannelle, havaitsi hän\ntuijottavansa vuorenkaltaiseen purjejoukkoon. Joka tilkku purjetta,\nminkä _Arabella_ vain kykeni kantamaan, oli levitetty sen raakapuihin\nkokoamaan kaiken voiman mitä aamuaikainen tuuli saattoi antaa.\nEdessäpäin ja molemmin puolin sitä avautui rajaton valtameren ulappa\nhohtaen kullalta, vaikka päivän kehrästä vasta toinen puoli oli noussut\ntaivaanrannan yläpuolelle.\n\nKeskilaivassa, jossa koko yön oli vallinnut suloinen rauha, touhusi nyt\nkiireisessä askartelussa viisi- kuusikymmentä miestä. Laivan partaalla\naivan lordin yläpuolella ja takana seisoi kapteeni Blood väitellen\ntoissilmäisen jättiläisen kanssa, jonka päätä ympäröi punainen\npuuvillaliina ja jonka sininen paita oli auki vyötäröä myöten. Kun\nlordi ilmestyi heidän näkyviinsä, vaikeni keskustelu ja Blood kääntyi\ntervehtiäkseen häntä.\n\n»Hyvää huomenta, lordi», sanoi hän ja lisäsi: »Olen tehnyt aika\ntyhmyyden. Minun olisi pitänyt tietää, ettei Jamaikaa ole hyvä\nlähestyä liikaa yön aikana. Mutta minulla oli kiire saada teidät\nmaihin. Tulkaa tänne ylös, niin näytän teille jotakin.» Lordi Julian\nseurasi ihmetellen kehoitusta. Tultuaan kapteeni Bloodin viereen\nhän suuntasi katseensa peräänpäin kapteenin osoituksen mukaan ja\nhuudahti hämmästyksestä.. Siellä näkyi noin kolmen mailin päässä maa,\nepätasainen seinämä, eloisaa vihreyttä, joka täytti koko läntisen\ntaivaanrannan. Ja parin mailin päässä siitä purjehti heitä kohti kolme\nvalkoista laivaa hyvää vauhtia.\n\n»Niillä ei ole mitään lippua mastossa, mutta ne kuuluvat Jamaikan\nlaivastoon», selitti Blood rauhallisesti, miltei välinpitämättömästi.\n»Päivän koittaessa havaitsimme tulevamme niitä vastaan. Me käännyimme\nheti ja siitä lähtien olemme purjehtineet kilpaa. Mutta _Arabella_ on\nollut vesillä neljä kuukautta yhtä mittaa ja pohja on niin likainen,\nettei se saavuta tarpeellista nopeutta.»\n\nWolverstone pisti molemmat peukalonsa leveän vyönsä vähin ja katsahti\nkorkeuksistaan pilkallisesti lordiin, vaikka hänen ylhäisyytensäkin oli\npitkä mies. »Niin että saatte olla vielä yhdessä meritaistelussa, ennen\nkuin pääsette eroon laivoista, mylord», sanoi hän.\n\n»Siitä asiasta olemme juuri olleet eri mieltä», selitti kapteeni Blood.\n»Sillä minä en lähtisi mielelläni niin epätasaiseen taisteluun.»\n\n»Hiiteen epätasaisuudet», tokaisi Wolverstone ja työnsi suurta\nleukaansa eteenpäin. »Me olemme tottuneet epätasaisiin taisteluihin.\nMaracaibossa olivat voimasuhteet vielä epäedullisemmat, ja sittenkin me\nvoitimme ja anastimme kolme laivaa. Ne olivat epäedullisemmat eilenkin,\nkun tapasimme Don Miguelin.»\n\n»Niin, mutta ne laivat olivat espanjalaisia.»\n\n»Ja missä suhteessa nämä ovat sitten parempia? Pelkäätkö sinä kömpelöä\nbarbadoslaista viljelystenomistajaa? Mikä sinua oikein vaivaa, Peter?\nEn ole vielä koskaan nähnyt sinun pelkäävän.»\n\nTykki paukahti heidän takanaan.\n\n»Se on merkki, joka vaatii pysähtymistä», sanoi Blood entiseen\nvälinpitämättömään tapaansa ja huokaisi syvään.\n\nWolverstone liikahti vihaisesti kapteeninsa edessä.\n\n»Minä lähetän ensin eversti Bishopin helvettiin, ennen kuin antaudun\nhänelle», sanoi hän ja sylkäisi, arvatenkin korostaakseen sanojaan.\n\nHänen ylhäisyytensä rupesi välittämään.\n\n»Oh, mutta — luvallanne — eversti Bishopin puolelta ei varmaankaan ole\nmitään pelättävää. Ottaen huomioon sen suuren palveluksen, minkä olette\ntehnyt hänen veljentyttärelleen ja minulle...»\n\nWolverstonen hevosnauru keskeytti hänet. »Kuulehan gentlemannia!» ivasi\nhän. »Te ette tunne eversti Bishopia, se on selvä. Hän ei luopuisi\nveljentyttärensä, ei tyttärensä eikä edes äitinsäkään tähden siitä\nverestä, jonka hän arvelee kuuluvan itselleen. Hän on oikea verenjuoja.\nSaastainen peto. Me tunnemme hänet, kapteeni ja minä. Me olemme olleet\nhänen orjiaan.»\n\n»Mutta olenhan minä tässä», sanoi lordi Julian mahtipontisesti.\n\nWolverstone nauroi taas, minkä johdosta hänen ylhäisyytensä punastui.\nHänen oli pakko korottaa hidas puhetapansa hyvän joukon pontevammaksi.\n\n»Vakuutan teille, että minun sanani merkitsee jotakin Englannissa.»\n\n»Niin, Englannissa, mutta tämä ei ole Englantia, piru vieköön.»\n\nJymähti laukaus toisesta tykistä, ja ammus roiskautti veden korkealle\nvähemmän kuin puolen kaapelinmitan päässä perästä. Blood nojasi\nkaiteeseen ja sanoi jotakin alapuolellaan olevalle kauniille nuorelle\nmiehelle, joka seisoi ruorimiehen vieressä.\n\n»Käske pienentämään purjeita, me käännymme tuuleen.»\n\nMutta Wolverstone sekaantui asiaan.\n\n»Odotahan vähän, Jeremias!» mylvähti hän. »Odota!» Hän kääntyi taas\nkapteeniin ja pannen kätensä hänen olkapäilleen hymyili hieman\nmiettiväisenä.\n\n»Rauhoitu, vanha Susi! Rauhoitu!» kehoitti kapteeni Blood häntä.\n\n»Rauhoitu itse, Peter. Oletko sinä tullut hulluksi! Aiotko saattaa\nmeidät kaikki helvettiin tuon hellimäsi kylmän tyttöletukan vuoksi?»\n\n»Vaiti!» huusi Blood raivostuen äkkiä.\n\nMutta Wolverstone ei vaiennut. »Se on totuus, sinä mieletön mies. Tuo\nkirottu hienohelma on tekemäisillään sinusta pelkurin. Hänen vuokseen\nsinä pelkäät — eversti Bishopin veljentyttären vuoksi! Jumaliste, mies,\nsinä saat aikaan kapinan laivalla, ja minä ryhdyn ennemmin johtamaan\nsitä kuin lähden Port Royaliin roikkumaan hirressä.»\n\nHeidän katseensa yhtyivät ja siinä kohtasi toisensa synkkä raivo ja\nsyvä viha, hämmästys ja suru.\n\n»Ei ole kysymyskään kenenkään muun antautumisesta koko laivalla kuin\nminun», sanoi Blood. »Jos Bishop voi tiedottaa Englantiin, että minut\non saatu kiinni ja hirtetty, niin hän on tehnyt itsestään kuuluisan\nmiehen ja samalla saanut tyydytetyksi henkilökohtaisen vihansa minua\nkohtaan. Sen pitäisi hänelle riittää. Lähetän hänelle sanan ja\ntarjoudun antautumaan hänen omalla laivallaan tuoden tullessani neiti\nBishopin ja lordi Julianin, mutta vain sillä ehdolla, että _Arabella_\nsaa jatkaa matkaansa estelemättä. Siihen kauppaan hän on varmaan\nsuostuva, jos tunnen häntä vähääkään.»\n\n»Sitä kauppaa ei koskaan tehdä», vastasi Wolverstone ja hänen\ntulisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi. »Sinä olet niin hullu, Peter,\nettet sinä pysty edes ajattelemaankaan.»\n\n»En kuitenkaan niin hullu kuin sinä vaatiessasi taistelua noiden\nkanssa.» Hän viittasi kädellään takaa-ajavia laivoja, jotka hitaasti\nmutta varmasti lähenivät. »Ennen kuin olemme kulkeneet puoltakaan\nmailia, ovat ne meidän vierellämme.»\n\nWolverstone kirosi hartaasti ja vaikeni sitten äkkiä. Ainoalla\nsilmällään hän oli huomannut hoikan olennon, joka harmaaseen silkkiin\npuettuna nousi portaita ylös. He olivat olleet niin kiihtyneitä,\netteivät olleet huomanneet neiti Bishopin tulevan hyttiin johtavan\nkäytävän ovesta. Olipa muutakin, joka oli jäänyt huomaamatta\nperäkannella seisovilta miehiltä, vieläpä heidän alapuolellaan\nseisovalta Pittiltäkin. Muutama tuokio sitten oli Ogle, tykkikannen\nmiehistön suurimman osan seuratessa hänen perässään, sukeltautunut\nesille ja joutunut heidän kanssaan matalalla äänellä käytyyn, mutta\nsitä tuimempaan sanakiistaan siitä, että nämä olivat jättäneet työnsä\ntykkien ääressä.\n\nBlood ei huomannut heitä vieläkään. Hän oli kääntynyt katsomaan neiti\nBishopia ja ihmetteli, että tämä nyt oli uskaltautunut peräkannelle,\nvaikka koko eilisen päivän oli vältellyt kapteenia. Tytön läsnäolo\ntällä hetkellä, ottaen huomioon varsinkin Bloodin ja Wolverstonen\nvälisen väittelyn luonteen, oli harmillista.\n\nErinomaisen suloisena ja sievänä kiiltävän harmaassa silkkipuvussaan\nhän pysähtyi Bloodin eteen. Heikko levottomuuden puna nousi hänen\nsomille poskilleen ja hänen kirkkaat pitkäripsiset silmänsä säteilivät\nsuoruutta ja rehellisyyttä. Hänellä ei ollut hattua päässään ja hänen\nkullanruskean tukkansa vallattomat kiharat liehuivat hurmaavasti\naamutuulessa.\n\nKapteeni Blood paljasti päänsä ja kumarsi ääneti hänelle, ja tyttö\nvastasi siihen rauhallisesti ja muodollisesti.\n\n»Mitä on tekeillä, lordi Julian?» kysyi hän.\n\nAivan kuin vastaukseksi jymähti kolmas laukaus laivasta, jota tyttö\nparaikaa ihmetellen ja tutkivasti katseli. Hänen otsansa rypistyi.\nHän katsoi vuoroon miehiä, jotka seisoivat hänen edessään synkkinä ja\nilmeisesti levottomina.\n\n»Ne ovat Jamaikan laivasto-osaston aluksia», vastasi hänen\nylhäisyytensä. Sen olisi joka tapauksessa pitänyt olla riittävä\nselitys. Mutta ennen kuin kukaan ennätti lisätä mitään, kääntyi heidän\nhuomionsa vihdoinkin Ogleen, joka tuli juosten leveitä portaita ylös,\nsekä miehiin, jotka seurasivat hänen vanavedessään ja joiden kasvoilla\nnäkyi katselijain mielestä ilmeinen uhka.\n\nPortaiden yläpäässä huomasi Ogle tien suljetuksi, sillä Blood astui\nhänen eteensä kasvot ja joka jäsen jäykistyneenä.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» kysyi kapteeni tuikeasti. »Teidän paikkanne on\ntykkien luona. Miksi olette jättäneet ne?»\n\nOglen käytöksestä hävisi selvä uhkamielisyys heti hänen joutuessaan\nnäin kuulusteltavaksi. Sen tukahdutti vanha tottumus totella ja se\nluontainen käskyvaltius, johon kätkeytyi Bloodin salaisuus pystyä\npitämään kurissa villit seuralaisensa. Mutta se ei saanut tykkimiestä\nluopumaan tuumastaan. Se oli pikemminkin omiaan lisäämään hänen\nkiihtymystään.\n\n»Kapteeni», sanoi hän ja viittasi puhuessaan takaa-ajaviin laivoihin.\n»Me olemme eversti Bishopin armoilla. Emme pysty pääsemään pakoon\nemmekä taistelemaan.»\n\nBlood näytti kasvavan pituutta ja hänen jäykkyytensä lisääntyi.\n\n»Ogle», sanoi hän ja hänen äänensä oli kylmä ja kova kuin teräs,\n»teidän paikkanne on tykkikannella. Sinä palaat heti takaisin\npaikallesi ja viet miehesi mennessäsi, tai muuten...»\n\nMutta Ogle keskeytti hänet uhkaavin elein.\n\n»Uhkaukset eivät auta mitään, kapteeni.»\n\n»Vai eivät?»\n\nEnsi kerran hänen merirosvo-aikanaan tapahtui nyt, ettei hänen\nkäskyjään toteltu. Se seikka, että tottelemattomuus tapahtui miehen\npuolelta, johon hän miltei eniten luotti ja joka oli hänen vanhoja\nBarbados-saaren aikaisia liittolaisiaan, teki hänelle äärimmäisen\nvastenmieliseksi ryhtyä keinoon, jonka hänelle vaisto neuvoi\nvälttämättömäksi.\n\nHänen kätensä puristi lujasti pistoolin päätä, jonka hän ojensi Oglea\nkohti.\n\n»Sekään ei auta», varoitti Ogle yhä kiivaammin. »Miehet ovat samaa\nmieltä kuin minäkin ja he aikovat ajaa tahtonsa läpi.»\n\n»Ja mitähän he suvaitsevat tahtoa?»\n\n»He tahtovat sitä, mikä voi pelastaa meidät. He eivät aio antaa\nhukuttaa eikä hirttää itseään.»\n\nAlhaalla olevan neljän- viidenkymmenen miehen suusta kuului\nhyväksymisen mutinaa. Kapteeni Blood katseli hetken tuimakatseisia ja\npäättävän näköisiä miehiä ja kääntyi sitten uudelleen Oglen puoleen.\nKysymyksessä oli ilmeisesti epämääräinen uhka, kapinahenki, jota hän ei\nvoinut käsittää.\n\n»Ja te tulitte antamaan minulle neuvoja, niinkö?» kysyi hän vähääkään\nlieventämättä ankaruuttaan.\n\n»Aivan niin, kapteeni. Neuvoja. Tuo tyttö tuossa», hän ojensi paljaan\nkäsivartensa neiti Bishopia kohti. »Bishopin tyttö, kuvernööri Bishopin\nveljentytär... Me vaadimme hänet turvallisuutemme pantiksi.»\n\n»Niin juuri», mylvähtivät merirosvot kuorossa alempana ja pari kolme\nyritti jo toteuttaa aikeensa.\n\nÄkkiä selvisi Bloodille, mitä heillä oli mielessään. Ja vaikka hänen\nulkonainen tyyni ankaruutensa ei mitenkään sitä osoittanut, valtasi\nhänet pelko.\n\n»Millä tavalla kuvittelette voivanne käyttää neiti Bishopia siihen\ntarkoitukseen?»\n\n»Hänen olonsa laivalla on suorastaan Sallimuksen anti. Nostakaa lippu,\nkapteeni, ja antakaa heille merkki, jotta he lähettäisivät veneen\ntänne, ja vakuuttakaa heille, että tyttö on laivallamme. Antakaa heidän\ntietää, että jos he yrittävätkään estää meitä purjehtimasta täältä,\nniin me hirtämme tuon nuken ensin ja tappelemme sitten. Ehkäpä se\nhieman jäähdyttää eversti Bishopin kiihkoa.»\n\n»Tuskinpa vain.» Vitkaan ja pilkallisena kuului Wolverstonen vastaus\ntoisen kiihtyneeseen puheeseen ja puhuessaan hän astui Bloodin viereen\nodottamattomana liittolaisena. »Muutamat noista haahkakukoista\nsaattavat ehkä uskoa sellaista lörpötystä.» Hän viittasi peukalollaan\nhalveksivasti alhaalla olevia merirosvoja kohti, joiden lukumäärää\netukannelta rientävät miehet yhä lisäsivät. »Vaikka muutamien heistä\npitäisi tietää enemmän, sillä vielähän joukossamme pitäisi olla yksi\nja toinen, joka oli meidän kanssamme Barbados-saarella ja joka siis,\nkuten sinä ja minä, tuntee eversti Bishopin. Jos aiot vedota Bishopin\ntunteisiin, niin olet suurempi hölmö, Ogle, kuin luulinkaan, paitsi\nmitä tykin käsittelyyn tulee. Niihin ei ole perustamista, ellette\ntahdo näin väkisin tulla ammutuksi upoksiin. Vaikka meillä olisi\nlaivanlastillinen Bishopin veljentyttäriä, ei se pidättäisi häntä.\nNiin, kuten juuri sanoin hänen ylhäisyydelleen, joka samoin kuin tekin\nuskoo että neiti Bishopin oleminen laivallamme takaa meille turvan\neverstiä vastaan, ei tuo saastainen orjakauppias edes äitinsä vuoksi\nhellittäisi mistään, minkä hän arvelee omakseen. Ja ellet sinä olisi\nsellainen hölmö, Ogle, niin minun ei tarvitsisi sanoa sinulle tätä.\nMeidän on tapeltava, pojat...»\n\n»Miten me pystymme tappelemaan, mies?» raivosi Ogle hänelle koettaen\nhurjistuneena tehdä tyhjäksi Wolverstonen todistelun, joka jo alkoi\nvaikuttaa hänen kuulijoihinsa. »Voit olla oikeassa, mutta voit\nmyös olla väärässä. Meidän täytyy koettaa sitä. Se on meidän ainoa\nmahdollisuutemme...»\n\nLoput hänen sanoistaan hukkuivat merirosvojen huutoon, jolla he\nitsepintaisesti vaativat tyttöä luovutettavaksi heidän turvallisuutensa\npantiksi. Entistä voimakkaampana kumahti samalla tykinlaukaus alahangan\npuolella ja lähellä keulaa he näkivät korkean vesipatsaan, jonka\nharhaan ammuttu kuula oli nostanut.\n\n»He ovat jo tykinkantaman päässä», huusi Ogle ja nojautuen kaiteen yli\nhän komensi: »Kääntäkää laiva tuuleen.»\n\nPitt, joka seisoi paikallaan perämiehen vieressä, kääntyi pelottomana\nkiihtyneeseen tykkimieheen päin ja vastasi:\n\n»Milloin sinä olet alkanut pitää isännyyttä komentosillalla, Ogle?\nMinun käskijäni on vain kapteeni.»\n\n»Nyt sinä noudatat minun käskyäni, tai jumaliste, sinä...»\n\n»Odota», sanoi Blood ja pani kätensä Oglen käsivarrelle. »Luulenpa,\nettä on parempiakin keinoja.»\n\nHän katsahti lähestyviä laivoja olkansa yli, joista etumaisin oli enää\nainoastaan neljännesmailin päässä. Hänen katseensa osui ohimennen neiti\nBishopiin ja lordi Julianiin, jotka seisoivat rinnatusten muutaman\naskelen päässä hänen takanaan. Hän huomasi, miten kalpea ja jännittynyt\ntyttö oli. Hän seisoi suu hieman auki ja silmissä säikähtynyt ilme ja\ntuijotti kapteeniin odottaen häneltä kohtalonsa ratkaisua.\n\nBlood mietti nopeasti punniten sitä mahdollisuutta, että hän ampumalla\nOglen ehkä aiheuttaisi yleisen kapinan. Hän oli varma siitä, että\nhän saisi puolelleen muutaman miehen. Mutta hän oli yhtä varma\nsiitäkin, että hän saisi suurimman osan vastaansa ja että nämä\npitäisivät puoliaan huolimatta kaikista hänen toimenpiteistään,\npitäen neiti Bishopin panttivankinaan, koska siihen kerran tarjoutui\nnäin hyvä tilaisuus. Ja jos he tämän tekivät, niin oli neiti Bishop\njoka tapauksessa mennyttä. Sillä vaikka eversti suostuisikin\nheidän vaatimukseensa, niin he pitäisivät siitä huolimatta tytön\npanttivankinaan.\n\nSillä välin kävi Ogle kärsimättömäksi. Kapteenin yhä pidellessä häntä\nkäsivarresta hän kääntyi äkkiä tämän puoleen.\n\n»Mikä parempi keino?» kysyi hän. »Sellaista ei ole. Minä en aio antaa\nvetää itseäni nenästä sellaisilla puheilla, mitä Wolverstone pitää.\nHän saattaa olla oikeassa, mutta voi olla väärässäkin. Meidän täytyy\nkoettaa tätä, se on ainoa mahdollisuutemme, ja kuten sanoin, sitä on\nkoetettava.»\n\nKapteeni Bloodin mielessä oleva parempi keino oli sama, jonka hän\noli jo Wolverstonelle ehdottanut. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa,\nolisivatko miehet Oglen aikaansaaman hätääntymisen vuoksi samaa mieltä\nasiasta kuin Wolverstone. Mutta hän näki selvästi, että vaikka he\nsuostuisivatkin, niin he eivät sittenkään luopuisi aikeistaan neiti\nBishopiin nähden. He saisivat vain Bloodin antautumisesta lisävaltin\ntaistelussaan Jamaikan kuvernööriä vastaan.\n\n»Tytön vuoksi me juuri olemme joutuneet tähän satimeen», raivosi Ogle\nyhä. »Hänen ja sinun vuoksesi. Viedäksesi hänet Jamaikaan saatoit\nmeidät kaikki vaaranalaisuuteen, emmekä me aio antaa tappaa itseämme\nniin kauan kuin voimme tytön avulla pelastaa itsemme pälkähästä.»\n\nHän yritti taas kääntyä peränpitäjän puoleen, mutta Blood puristi häntä\nyhä lujemmin käsivarresta. Ogle väänsi itsensä irti kiroten karkeasti.\nMutta nyt oli Blood tehnyt päätöksensä. Hän oli keksinyt ainoan\nmahdollisen keinon, ja vaikka se olikin hänelle tuiki vastenmielinen,\ntäytyi hänen siihen taipua.\n\n»Teidän keinonne on huono ja toivoton», huudahti hän. »Minulla on\nvarmempi ja helpompi. Odottakaahan!» Hän kumartui kaiteen yli. »Käännä\nperäsin, Pitt», sanoi hän. »Käännä tuuleen ja anna heille merkki, että\nhe lähettävät tänne veneen.»\n\nHämmästyksen hiljaisuus valtasi koko laivan — hämmästyksen ja epäluulon\ntunne niin äkillisestä myöntymisestä. Mutta Pitt, vaikka oli saman\nmielialan vallassa kuin muutkin, noudatti heti käskyä. Hänen äänensä\nkajahti kirkkaasti hänen antaessaan tarpeelliset määräykset, ja hetken\nkuluttua juoksi parikymmentä merimiestä täyttämään hänen käskyjään.\nSeurasi vintturien kitinä ja löyhtyvien purjeiden läiskinä laivan\nkääntyessä vastatuuleen, ja kapteeni Blood kääntyi ja viittasi lordi\nJulianin luokseen. Hänen ylhäisyytensä tuli tuokion epäröityään\nhämmästyksen ja epäluulon vallassa — samanlaisen epäluulon, jota lordi\nJulian ja koko laivaväki oli tuntenut, vaikkakin kukin omalla tavallaan\nBloodin äkillisen myöntymisen johdosta heidän vaatimukseensa pysäyttää\nlaiva.\n\nSeisoen kaiteen ääressä lordi Julianin vieressä selitti kapteeni Blood\nnyt aikeensa.\n\nLyhyesti ja selvällä äänellä hän ilmoitti kaikille, mikä lordi Julianin\nmatkan tarkoitus Karibian merelle tullessaan oli ollut ja minkä\ntarjouksen hän eilen oli Bloodille tehnyt.\n\n»Tuon tarjouksen minä hylkäsin, kuten hänen ylhäisyytensä voi teille\nvakuuttaa, sen vuoksi, että katsoin sen loukkaavaksi. Ne teistä,\njotka ovat saaneet kärsiä Jaakko-kuninkaan hallituskomennon vuoksi,\nkäsittävät minut. Mutta nyt kun olemme joutuneet näin toivottomaan\ntilanteeseen — emme pääse purjehtimalla heitä pakoon emmekä myöskään\nvoine voittaa heitä taistelussa, kuten Ogle on sanonut — olen päättänyt\nkäyttää Morganin temppua, otan vastaan kuninkaan valtakirjan ja\nsuojelen meitä kaikkia sen voimalla.»\n\nOli kuin salaman isku olisi lyönyt heidät kaikki hetkeksi tainnoksiin.\nSitten heräsi Baabelin sekasorto uudelleen. Suurin osa miehistöä\ntervehti ilmoitusta kuten sellainen ihminen, joka jo on valmistautunut\nkuolemaan, tervehtii pientä lykkäystä ennen loppua. Mutta moni ei\nosannut päättää puoleen eikä toiseen, ennen kuin he olivat saaneet\ntyydyttävän vastauksen useampaankin kysymykseen ja varsinkin yhteen,\njonka Ogle teki.\n\n»Onko Bishop paneva mitään arvoa valtakirjalle, kun näytät sen hänelle?»\n\nNyt vastasi lordi Julian.\n\n»Hänen käy varsin huonosti, jos hän yrittää väheksyä kuninkaan\narvovaltaa. Ja vaikka hän yrittäisikin sitä, niin olkaa huoleti siitä,\nettä hänen upseerinsa eivät voi tehdä muuta kuin vastustaa häntä\nyrityksessään.»\n\n»Niin», sanoi Ogle, »se on totta.»\n\nMutta muutamat olivat vielä julkisesti ja rehellisesti asian kulkua\nvastaan. Heitä oli Wolverstone, joka heti ilmoitti vastalauseensa.\n\n»Minä mätänen ennemmin helvetissä kuin palvelen sellaista kuningasta»,\nmylvähti hän raivoissaan.\n\nMutta Blood rauhoitti heidät pian.\n\n»Ei kenenkään ole pakko seurata minua kuninkaan palvelukseen, jos\nei häntä haluta. Se ei kuulu kauppaan. Mutta kauppaan kuuluu, että\nminä astun kuninkaan palvelukseen niiden kanssa, jotka haluavat tulla\nmukaan. Älkää luulkokaan, että suostun tähän hyvillä mielin. Omasta\npuolestani olen aivan samaa mieltä kuin Wolverstonekin. Suostun siihen\nainoastaan äärimmäisenä keinona pelastaakseni meidät kaikki varmasta\ntuhosta, jonka omalla toiminnallani olen hankkinut niskaamme. Ja nekin,\njotka eivät halua seurata minua, pysyvät koskemattomina ja saavat\nsittemmin vapaasti lähteä minne haluavat. Niillä ehdoilla myyn itseni\nkuninkaalle. Sanokoon lordi Julian, joka on valtioministerin edustaja,\nsuostuuko hän näihin ehtoihin.»\n\nHeti kajahti hänen ylhäisyytensä suostumus innokkaana ja selvänä.\nJa siihen päättyikin todellisuudessa koko juttu. Lordi Julian, joka\nnyt joutui hyväntahtoisen leikinlaskun ja puoleksi pilkallisten\nhyvä-huutojen kohteeksi, kiiruhti noutamaan hytistään valtakirjaa\nja iloitsi itsekseen asian käänteestä, joka soi hänelle tilaisuuden\nsuorittaa niin loistavalla tavalla tehtävänsä, jota varten hän oli\ntullut.\n\nSillä välin oli merkinpuhaltaja ilmoittanut Jamaikan laivastolle, että\nsieltä lähetettäisiin vene, ja keskilaivassa olevat miehet hajaantuivat\nmeluten laivan kaiteille kurkottelemaan ja katselemaan komeita aluksia,\njotka hyvää vauhtia lähestyivät heitä. Kun Ogle lähti peräkannelta,\nkääntyi Blood ympäri ja joutui silmäkkäin neiti Bishopin kanssa.\n\nTyttö oli katsellut häntä loistavin silmin, mutta nähdessään nyt\nBloodin alakuloiset kasvot ja ne syvät vaot, jotka synkensivät hänen\notsaansa, muuttui hänen ilmeensä. Hän lähestyi Bloodia tavallisuudesta\npoikkeavan arastelevasti ja pani toisen kätensä kevyesti hänen\nkäsivarrelleen.\n\n»Te olette valinnut viisaasti, sir», sanoi hän kiitellen, »vaikka\nteittekin sen vastenmielisesti.»\n\nBlood katseli synkin silmin tyttöä, jonka vuoksi hän oli tehnyt\nuhrauksensa.\n\n»Se oli velvollisuuteni teitä kohtaan — ainakin luulin niin», sanoi hän\nrauhallisesti.\n\nTyttö ei käsittänyt. »Teidän päätöksenne pelasti minut hirvittävästä\nvaarasta», myönteli tyttö ja värisi ajatellessaan sitä. »Mutta minä en\nkäsitä, miksi ensin hylkäsitte tarjouksen, kun se teille esitettiin.\nSehän on kunniakas tehtävä.»\n\n»Jaakko-kuninkaan palvelus?» vastasi Blood pilkallisesti.\n\n»Englannin», korjasi tyttö moittivasti. »Isänmaa on kaikki, sir,\nhallitsija ei mitään. Jaakko-kuningas menee menojaan, toisia tulee\nsijaan ja hekin menevät. Mutta Englanti jää sen poikien kunniakkaasti\npalveltavaksi huolimatta siitä, mitä kaunaa meillä saattaa olla niitä\nmiehiä kohtaan, jotka sitä kulloinkin hallitsevat.»\n\nBlood näytti hieman hämmästyvän, sitten hän hymyili. »Ovelaa\nasianajoa», virkkoi hän hyväksyvästi. »Teidän olisi pitänyt äsken puhua\nmiehistölle.»\n\nSitten hänen ääneensä tuli pilkallinen sävy, kun hän lisäsi:\n\n»Luuletteko, että tuo kunniallinen palvelus pystyy puhdistamaan miehen,\njoka on ollut merirosvo ja varas?»\n\nNeiti Bishop loi silmänsä alas. Hänen äänensä oli hieman epävarma hänen\nvastatessaan.\n\n»Jos hän — jos hän tarvitsee puhdistamista. Ehkäpä — ehkäpä häntä on\ntuomittu liian ankarasti.»\n\nBloodin siniset silmät salamoivat ja hänen lujasti yhteenpuristuneilta\nhuuliltaan hävisi kova piirre.\n\n»Niinkö... jos luulette niin», sanoi hän katsahtaen tyttöön omituisen\nnälkäinen ilme katseessaan, »niin saattaa elämällä ehkä sittenkin olla\ntarkoituksensa, ja ehkäpä Jaakko-kuninkaankin palveleminen saattaa\nkäydä siedettäväksi.»\n\nKatsahtaessaan tytön ohi merelle hän huomasi veneen lähtevän eräältä\nsuurista laivoista, jotka nyt käännyttyään vastatuuleen keinuivat\nhiljalleen noin kolmen sadan jalan päässä _Arabellasta_. Hänen\nkäytöksensä muuttui äkkiä. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja taas\nitse käynyt kohtaloonsa käsiksi. »Jos suvaitsette mennä hyttiinne ja\nnoutaa sieltä tavaranne ja palvelijanne, niin lähetämme teidät jollekin\nJamaikan laivaston suurelle alukselle.» Hän osoitti venettä puhuessaan.\n\nTyttö meni, ja Blood jäi Wolverstonen kanssa katselemaan lähestyvää\nvenettä, jossa oli kaksitoista soutajaa ja jonka perätuhdolla istui\npunaisiin puettu jäykkäryhtinen olento. Hän nosti kaukoputkensa miestä\nkohti.\n\n»Sehän ei olekaan Bishop itse», sanoi Wolverstone puoleksi kysyen,\npuoleksi varmana.\n\n»Ei», Blood työnsi kaukoputkensa kokoon. »Kuka lienee, en tunne.»\n\n»Haa!» Wolverstone purki pilkallisesti iloaan. »Huolimatta innostaan\nei Bishopia itseään ole haluttanut tulla tänne. Hän on ollut tällä\naluksella ennenkin ja sai uida siitä hyvästä. Hän muistaa sen ehkä\nvielä ja on sen vuoksi lähettänyt edustajansa.»\n\nEdustaja osoittautui olevan upseeri nimeltä Calverley, pirteä,\nomahyväinen mies, vasta äskettäin Englannista tullut keltanokka, jonka\neleistä saattoi helposti huomata, että eversti Bishop oli tarkoin\nevästänyt hänet lähettäessään hänet käsittelemään merirosvoja.\n\nHänen käytöksensä oli ylpeä, kova ja ylenkatseellinen, kun hän astui\n_Arabellan_ kannelle.\n\nBlood, kuninkaan valtakirja taskussaan, ja lordi Julian seisoivat\nvierekkäin ottaakseen vastaan tulijan, ja kapteeni Calverley hämmästyi\nhieman nähdessään kaksi miestä, jotka ainakin ulkomuodoltaan olivat\njotakin aivan toista kuin mitä hän oli odottanut saavansa nähdä. Mutta\nhänen ylpeä rauhallisuutensa ei siitä häiriintynyt ja hän tuskin\nsuvaitsi katsahtaa puolialastomiin ja villin näköisiin miehiin, jotka\nvetelehtivät puoliympyrässä taempana.\n\n»Hyvää päivää, sir», huudahti Blood hänelle hilpeästi. »Minulla on\nkunnia toivottaa teidät tervetulleeksi _Arabellalle_. Nimeni on Blood\n— kapteeni Blood, nöyrin palvelijanne. Ehkäpä olette kuullut minusta\naikaisemmin.»\n\nKapteeni Calverley tuijotti hämillään.\n\nPelätyn merirosvon hilpeä käytös oli jotakin, jota hän ei ollut osannut\nodottaa toivottomalta mieheltä, jonka oli pakko häpeällisesti antautua.\n\nHieman hapahko hymy karehti upseerin ylpeillä huulilla.\n\n»Se kunnia kutistuu kyllä hirsipuussa, olkaa varma siitä», sanoi hän\nylenkatseellisesti. »Mutta se kuulunee teidän tapaisillenne. Minä olen\nkuitenkin tullut tänne kuulemaan teidän antautumisestanne enkä teidän\nhävyttömyyksiänne.»\n\nKapteeni Blood näytti hämmästyneeltä, pahastuneelta. Hän kääntyi\nvalittaen lordi Julianiin.\n\n»Siinä nyt kuulitte! Oletteko kuullut mokomaa ennen? Mutta minähän jo\nsanoin teille. Näette, että tämä nuori mies on täydelleen erehtynyt.\nEhkäpä säästymme luiden turhanpäiväisiltä rikkomisilta, jos selitätte\nhänelle kuka ja mikä minä oikeastaan olen.»\n\nLordi Julian astui askelen eteenpäin ja kumarsi välinpitämättömästi,\nmiltei ylenkatseellisesti ylenkatseelliselle, mutta nyt aivan\nhölmistyneelle upseerille. Pitt, joka peräkannelta käsin seurasi\nnäytelmää, kertoo meille, että hänen ylhäisyytensä oli yhtä vakavan\nnäköinen kuin pappi mestaustilaisuudessa. Mutta epäilen hieman, että\nhänen vakavuutensa oli vain naamio, jolla hän koetti peittää salaista\niloaan.\n\n»Minulla on kunnia ilmoittaa teille, sir, että kapteeni Blood on\nkuninkaan palveluksessa valtakirjan nojalla, jonka on allekirjoittanut\nja sinetillään varustanut lordi Sunderland, hänen majesteettinsa\nkuninkaan valtiosihteeri.»\n\nKapteeni Calverleyn kasvot lensivät punaisiksi, ja hänen silmänsä\nsuurenivat. Taempana olevat merirosvot nauroivat, ilkamoivat ja\nkiroilivat komedian aiheuttamasta ilosta. Pitkän aikaa tuijotti\nCalverley ääneti hänen ylhäisyyteensä ja huomasi, miten kalliisti\nja loisteliaasti hän oli puettu, miten ylhäisen tyynesti ja kylmän\nhienosti hän sanoi sanottavansa, mikä kaikki oli omiaan muistuttamaan\nsiitä suuresta maailmasta, johon hän kuului.\n\n»Ja kuka piru te sitten olette?» räjähti hän vihdoin.\n\nYhä kylmemmäksi ja ylhäisemmäksi kävi lordin ääni.\n\n»Te ette ole varsin kohtelias, sir, kuten jo aikaisemmin olen\nhuomannut. Nimeni on Wade — lordi Julian Wade. Olen hänen\nmajesteettinsa lähettämänä tullut näille sivistymättömille perukoille\nja olen mylord Sunderlandin läheinen sukulainen. Eversti Bishopille on\nilmoitettu tulostani.»\n\nÄkillinen muutos Calverleyn käytöksessä lordi Julianin mainitessa\nnimensä ilmaisi selvästi, että ilmoitus oli tullut ja että hän tiesi\nsiitä..\n\n»Minä... minä luulen, että sellainen on saapunut», sanoi Calverley\nepäilyksen ja epäluulon välimailla. »Nimittäin, että eversti Bishopille\non tullut ilmoitus lordi Julian Waden tulosta. Mutta — mutta... tällä\nlaivalla?» Upseeri teki avuttoman eleen ja joutuen kokonaan hämilleen\nvaikeni äkkiä.\n\n»Olin tulossa _Royal Maryllä_...»\n\n»Niin on meille ilmoitettu.»\n\n»Mutta _Royal Mary_ joutui erään espanjalaisen merisissin käsiin, enkä\nehkä olisi koskaan tullut tänne, ellei olisi ollut kapteeni Bloodia,\nsillä hän pelasti minut.»\n\nKapteeni Calverleyn sielussa vaikeni. »Aivan niin, minä ymmärrän.»\n\n»Minä rohkenen epäillä sitä.» Lordin ääni ei ollut hitustakaan\nlempeämpi. »Mutta jääköön se toiseen kertaan. Jos kapteeni Blood\nsuvaitsee näyttää valtakirjansa, niin se ehkä saa kaikki epäilykset\nkaikkoamaan ja voimme jatkaa edelleen. Olen iloinen päästessäni vihdoin\nPort Royaliin.»\n\nKapteeni Blood ojensi pergamentin Calverleyn mulkoilevien silmien\neteen. Upseeri tarkasteli sitä, varsinkin sinettiä ja nimikirjoitusta.\nSitten hän astui askelen taaksepäin, nolona, voimattomana miehenä. Hän\nkumarsi avuttomasti.\n\n»Minun täytyy palata eversti Bishopin luo saamaan määräyksiä», ilmoitti\nhän heille.\n\nSillä välin oli miesjoukko hajaantunut kahden puolen, ja aukosta astui\nesiin neiti Bishop sekarotuisen palvelijansa kanssa. Olkansa takaa\nhuomasi kapteeni Blood hänen tulonsa.\n\n»Koska eversti Bishop on teidän laivallanne, niin ehkäpä viette hänen\nveljentyttärensä hänen luokseen. Neiti Bishop oli myös Royal Maryllä\nja pelastin hänet samalla kun hänen ylhäisyytensäkin... Hän voi kyllä\nselvittää yksityiskohtiaan myöten sekä pelastumisensa että nykyisen\nasiain tilan.»\n\nTäten joutuessaan yllätyksestä toiseen ei kapteeni Calverley pystynyt\nmuuhun kuin kumartamaan uudelleen.\n\n»Mitä minuun tulee», sanoi lordi Julian, joka koetti tehdä neiti\nBishopin lähdön vapaaksi kaikista sekaantumisista merirosvojen\npuolelta, »niin jään _Arabellalle_ kunnes saavumme Port Royaliin.\nViekää terveiseni eversti Bishopille. Sanokaa hänelle, että odotan\nsaavani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan siellä.»\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku\n\nVIHOLLISUUKSIA\n\n\nPort Royalin suuressa satamassa, joka oli niin laaja, että siihen\nolisi mahtunut koko maailman laivastot, oli _Arabella_ ankkurissa.\nNäytti melkein siltä kuin se olisi ollut vankina, sillä sen edessä noin\nneljännesmailin päässä ylähangan puolella kohosi mahtavana korkeuteen\nlinnoituksen ainoa pyöreä torni ja parin kaapelin mitan päässä sen\ntakana alahangan puolella oli kuusi sotalaivaa, jotka muodostivat\nJamaikan laivasto-osaston.\n\nVastapäätä aivan _Arabellan_ kohdalla näkyi mahtavan, veden rajaan\nasti ulottuvan kaupungin tasakattoisia valkoisia taloja. Niiden takana\nkohosivat punaiset katot porrasmaisesti loivasti kohoavan mäen mukaan,\njolle kaupunki oli rakennettu siellä täällä esiinpistävine torneineen\nja huippuineen, ja tämän takana jono vihertäviä vuorenselkämiä,\njoiden äärimmäisenä taustana kohosi sininen taivas kuin kiilloitettu\nteräksinen tuomiokirkko.\n\nRuo’oista punotussa lepotuolissa, joka oli nostettu häntä varten\nperäkannelle ja jota häikäisevältä, polttavalta auringonpaisteelta\nsuojasi väliaikainen, ruskeasta purjekankaasta tehty katos, loikoi\nPeter Blood, nahkakantinen, paljon sormeiltu kappale Horatiuksen Oodeja\nunohdettuna kädessään.\n\nAivan hänen alapuoleltaan kuului pesuharjojen suhina ja veden solina\npyykateissa, sillä oli vielä aikainen aamu ja kannenpesijät olivat\nHaytonin, puosun, johdolla jo täydessä työn touhussa keski- ja\nkeulakannella. Huolimatta kuumuudesta ja tyynestä ilmasta oli yhdellä\ntyöntekijöistä tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan jaksaakseen loilottaa rivoa\nmerirosvolaulua.\n\nBlood huoahti syvään, ja hymyn tapainen levisi hänen tarkkaaville,\nauringon paahtamille kapeille kasvoilleen. Sitten hänen tummat\nkulmakarvansa vetäytyivät yhteen sinisten silmien yllä ja syvät\nmietteet eristivät hänet kokonaan lähimmästä ympäristöstä.\n\nAsiat eivät olleet luistaneet ensinkään hyvin niinä kahtena viikkona,\njotka olivat kuluneet siitä päivästä, jona hän otti vastaan kuninkaan\nvaltakirjan.\n\nHeti maihin noustua oli syntynyt kahnausta eversti Bishopin kanssa. Kun\nBlood ja lordi Julian astuivat maihin yhdessä, oli heitä vastassa mies,\njoka ei edes koettanutkaan salata harmiaan asiain käänteen johdosta\neikä päätöstään muuttaa niitä oman mielensä mukaan. Hän odotti heitä\nlaivasillalla muutamien upseerien ympäröimänä.\n\n»Tehän olette lordi Julian Wade, mikäli ymmärrän», oli hänen\nepäkohtelias tervehdyksensä. Sillä Bloodille ei hänellä sillä hetkellä\nollut tarjottavana muuta kuin vihainen silmäys.\n\nLordi Julian kumarsi. »Otaksun, että minulla on kunnia puhutella\neversti Bishopia, Jamaikan varakuvernööriä.» Oli miltei kuin\nhänen ylhäisyytensä olisi antanut everstille pienen opetuksen\nkäyttäytymisessä. Tämä ottikin sen onkeensa ja teki myöhästyneen\nkumarruksen, nostaen samalla leveälieristä hattuaan. Sitten hän jatkoi\nentiseen tapaansa.\n\n»Minulle on kerrottu, että te olette jättänyt kuninkaan valtakirjan\ntälle miehelle.» Hänen äänensäkin kertoi, kuinka katkera hänen vihansa\noli. »Syyt teidän menettelyynne olivat epäilemättä jalot — kiitollisuus\npelastumisestanne espanjalaisten käsistä. Mutta asia semmoisenaan on\nmahdoton, mylord. Valtakirja täytyy saada peruutetuksi.»\n\n»Enpä luule käsittäväni teitä», sanoi lordi Julian ylhäisesti.\n\n»Varmaankaan ette, sillä jos sen tekisitte, ette koskaan olisi toiminut\ntällä tavoin. Tuo mies on vetänyt teitä nenästä. Hänhän on ensiksikin\nkapinallinen, toiseksi karannut orja ja kolmanneksi ja viimeiseksi\nverinen merirosvo. Olen ajanut häntä takaa koko viime vuoden.»\n\n»Vakuutan teille, sir, että tiesin täydelleen tämän kaiken. Minä en jaa\nkuninkaan valtakirjoja kevytmielisesti.»\n\n»Vai ette, jumaliste! Mitä te muutakaan luulette tämän olevan. Mutta\nhänen majesteettinsa varakuvernöörinä Jamaikassa otan minä vapauden\nkorjata erehdyksenne omalla tavallani.»\n\n»Niinkö! Ja mikähän tapa se on?»\n\n»Port Royalissa on hirsipuu, joka on odottanut tätä roistoa jo kauemman\naikaa.» Blood oli puuttumaisillaan puheeseen, mutta lordi ennätti ennen\nhäntä.\n\n»Huomaan, sir, että ette oikein ole perillä tilanteesta. Jos\nvaltakirjan antaminen kapteeni Bloodille on ollut erehdys, niin ei syy\nole minun. Minä toimin mylord Sunderlandin ohjeiden mukaan, ja täysin\ntietoisena olosuhteista on hänen ylhäisyytensä määrännyt valtakirjan\nnimenomaan kapteeni Bloodille, jos hän vain suostuu ottamaan sen\nvastaan.»\n\nEversti Bishopin suu jäi auki hämmästyksestä ja harmista.\n\n»Määräsikö lordi Sunderland valtakirjan juuri hänelle?»\n\n»Nimenomaan hänelle.»\n\nHänen ylhäisyytensä odotti hetkisen vastausta. Kun ei sitä kuulunut\nsanattomaksi mykistyneeltä varakuvernööriltä, teki hän puolestaan\nkysymyksen.\n\n»Vieläkö nytkin uskallatte sanoa sitä erehdykseksi, sir? Ja\nrohkenetteko käydä korjaamaan sitä?»\n\n»Minä... minä en saattanut uneksiakaan...»\n\n»Ymmärrän. Sallikaa minun esittää teille kapteeni Blood.»\n\nVäkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain\nkykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän\nkoetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa.\n\nTästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet,\npäinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi.\n\nBloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan\nlepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen\nlaivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja\nkun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien\nmerirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla\nRannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku,\nherjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon,\njonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän\noli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä\nniin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla\nsiihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin\nvilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka\nhän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa\nja joka päivä urhoollisesti alistui sietämään eversti Bishopin\nosoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä\nse suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että\ntytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle,\nhienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä\nmahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli\nollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan\nrinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää?\n\nYmmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun\nkoirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina\npakenevaa varjoaan.\n\nHän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen\nsilmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se\nmikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden\navulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä.\n\nVene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien\nja jysähdellen _Arabellan_ punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi\nmerkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä\nkilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli\npitkän valittavan vonkaisun.\n\nÄänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi\nsolakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa,\nkultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa\narvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla\nvarustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille.\n\n»Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi\nBloodille kokoontaitetun paperin.\n\nBlood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja\nhousuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas\nilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan.\n\nBlood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu»,\nsanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen.\n\nNuori laivuri katsahti sitä harmailla silmillään. Miettiväisenä hän\npyyhkäisi kullankeltaista partaansa.\n\n»Ethän mene?» sanoi hän puoleksi kysyen, puoleksi vaatien.\n\n»Miksikä en? Olenhan joka päivä käynyt linnoituksessa...»\n\n»Mutta hän tahtoo tavata sinua Wolverstonen asiassa. Siinä hänellä on\nvihdoinkin mihin käydä käsiksi. Tiedäthän, Peter, että yksinomaan lordi\nJulian on estänyt Bishopia purkamasta vihaansa sinuun. Jos hän nyt\npystyy näyttämään, että...»\n\n»Mitä sitten?» keskeytti hänet Blood välinpitämättömästi. »Olenko minä\nsen suuremmassa vaarassa maalla kuin laivassakaan, kun ei miehistöstä\nole jäljellä kuin viisikymmentä ja nekin sellaisia vetelyksiä, joille\non yhdentekevää ovatko he kuninkaan vai minun palveluksessani?\nJeremias, rakas poikaseni, asian laita on niin, että Arabella on täällä\nvankina, niin, niin, vankina tuon linnoituksen ja laivaston välissä.\nÄlä unohda sitä.\n\nJeremias puristi kätensä nyrkkiin.\n\n»Miksi annoitkaan Wolverstonen ja muiden lähteä», huudahti hän hieman\nkatkerasti. »Sinun olisi pitänyt huomata siitä koituva vaara.»\n\n»Miten olisin kunniallisena miehenä voinut pidättääkään heitä? Se\nkuului kauppaan. Sitä paitsi, mitä apua heidän jäämisestäänkään olisi\nollut minulle?» Ja kun ei Pitt vastannut hänelle mitään, hän jatkoi\nolkapäitään kohautellen: »Ymmärrätkö nyt? Lähden hakemaan lakkini,\nkeppini ja miekkani ja sitten menen maihin. Pidähän huolta siitä, että\nvene on valmiina.»\n\n»Sinä menet ummessa silmin Bishopin käsiin», varoitti Pitt häntä.\n\n»No, no, ehkäpä ei minua oteta niinkään helposti kuin hän luulottelee.\nMinussakin on vielä pari okaa jäljellä.» Ja naurahtaen Blood lähti\nhyttiinsä.\n\nJeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi\nepätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän\nlähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas\nantamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta.\n\n»Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli\nlaskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin\nnämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten\nsanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä,\njos sopimus aiotaan rikkoa.»\n\n»Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen\npäivälliseksi takaisin. Ole huoletta.»\n\nBlood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi\nhän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna maihin hänen\nhenkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään\nlinnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden\ntykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut\nmääräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että\nhänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin.\n\nAstellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni\nsuuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa\nsotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen\nedestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään Bloodin\nhän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa\nvaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli\npirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla.\n\nHänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana\nkohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan\npääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia\nkasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui\näkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin.\n\n»Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten\nhän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan\nsydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.»\n\n»Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään\nhoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja\nhyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on\nkiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan\npysähtymään.»\n\n»Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän»,\nesitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen\nsinisissä silmissään oudon kylmä katse.\n\n»Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä\nhuolimatta ahdistelette minua alituisesti.»\n\nSe pani miekat kalskahtamaan yhteen ja kaksintaistelun välttäminen oli\nBloodin vaistoja vastaan.\n\n»Tottavie, te ainakin sanotte ajatuksenne selvästi», sanoi hän. »Mutta\nkoska otin kantaakseni kuninkaan takin enemmän tai vähemmän teidän\nvuoksenne, niin pitäisi teidän sietää sitä edes sen verran kuin se\npystyy verhoamaan entistä merirosvoa ja varasta.»\n\nTyttö kohautti hartioitaan harmistuneena ja katuen sanojaan. Peläten\nilmaisevänsä jälkimmäisen tunteen hän turvautui edelliseen. »Koetan\nparastani», sanoi hän.\n\n»Voitte siis olla armelias jossakin määrin!» Blood nauroi hiljaa. »Mikä\ntaivaan armo, miten kiitollinen olenkaan. Ehkäpä kuitenkin olen liian\njulkea. Mutta en saata unohtaa sitä, että ollessani vain halpa orja\nsetänne viljelyksillä kohtelitte minua joltisenkin ystävällisesti.»\n\n»Miksikäs en! Siihen aikaan teillä olikin jossain määrin oikeus vaatia\nminulta ystävällisyyttä. Tehän olitte silloin vain onneton herrasmies.»\n\n»Ja miksi te minua nyt sanoisitte?»\n\n»Tuskin ainakaan onnettomaksi. Tännekin on kulkeutunut maine teidän\nhyvästä onnestanne merillä — siitähän on tullut miltei sananparsi.\nJa on tänne kulkeutunut huhuja teidän hyvästä onnestanne muissakin\nasioissa.»\n\nHän puhui nopeasti, ajatellen mielessään mademoiselle d’Ogeronia,\nja hän olisi heti peruuttanut sanansa, jos se vain olisi ollut\nmahdollista. Mutta Peter Blood sivuutti ne kokonaan eikä tulkinnut\nniitä ensinkään sillä tavalla kuin tyttö oli pelännyt.\n\n»Niin — aika joukko valheita, epäilemättä, kuten voisin todistaa\nteille.»\n\n»En käsitä, miksi vaivautuisitte selittämään niitä valheiksi ja\npuolustamaan itseänne», sanoi tyttö vähentääkseen Bloodin rohkeutta.\n\n»Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.»\n\n»Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.»\n\nSe oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui\nhuomautukseen:\n\n»Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut\ntässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin,\nettä voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä\npaljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta\nmielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan\nhuomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.»\n\nTytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan\nBloodin lujan katseen edessä.\n\n»Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi\nhän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi.\n\n»Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se\nteille.»\n\n»Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän\ntäydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi — että\nteitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin\nkiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.»\n\n»Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana,\nniin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se\ntekisi minulle kuinkakin hyvää.»\n\nTytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili\nvalkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin\näänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän\nehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi\nrehellisesti korjata tekonsa.\n\n»Te erehdytte», alkoi hän. »En tarkoittanut sitä.»\n\nMutta kohtalo oli kerta kaikkiaan määrännyt, että he käsittäisivät\ntoisensa väärin. Mustasukkaisuus, tuo järjen pimentäjä, oli ollut\nahkerassa touhussa kummankin aivoissa.\n\n»Mitä sitten», kysyi Blood ja lisäsi sitten: »Lordi Julianiako?»\n\nTyttö tuijotti häneen, uudelleen vihaisena.\n\n»Oh, olkaa suora minua kohtaan», pyysi Blood antamatta perään.\n\n»Se olisi edes pieni ystävällisyyden osoitus minua kohtaan.»\n\n»Te... te olette aivan sietämätön», sanoi tyttö. »Pyydän, antakaa minun\nmennä».\n\nBlood astui syrjään, ja leveällä lakillaan, joka yhä oli hänen\nkädessään, hän viittasi tytölle tietä taloon päin.\n\n»En tahdo pidättää teitä kauempaa, neiti. Mutta kirotun teon, jonka\ntulin tehneeksi tyhjän päiten, voin taas tehdä tekemättömäksikin.\nPerästäpäin voitte sitten muistutella mielessänne, että se oli teidän\nsydämettömyytenne, joka minut siihen ajoi.»\n\nTyttö oli liikahtanut lähteäkseen, mutta pysähtyikin ja katsoi\nBloodiin. Hän oli nyt vuorostaan puolustautumassa ja hänen äänensä\nvapisi vihasta.\n\n»Siinäkö äänilajissa! Ja te rohkenette puhutella minua sillä tavalla!»\nhuudahti hän niin tulisesti, että Bloodkin hämmästyi. »Te olette\nkyllin julkea moittiaksenne minua siitä, etten halua teidän kättänne,\nkun kerran tiedän kuinka saastainen se on ja kun tiedän, että olette\nmurhamies ja vielä muutakin.»\n\nBlood tuijotti tyttöön suu auki.\n\n»Murhaaja — minäkö?» kysyi hän vihdoin.\n\n»Täytyykö minun mainita uhrinne nimikin? Ettekö murhannut Levasseuria?»\n\n»Levasseuria?» Blood hymyili hieman. »Vai on teille kerrottu siitäkin!»\n\n»Voitteko kieltää sen?»\n\n»Tapoin hänet, se on totta. Ja muistan tappaneeni toisenkin miehen\nsamanlaisissa olosuhteissa. Se tapahtui Barbados-saarella sinä yönä,\njolloin espanjalaiset ryöstivät kaupungin. Mary Traill voisi kertoa\nsiitä teille. Hän oli läsnä silloin.»\n\nHän painoi lakin päähänsä tuimalla otteella ja lähti vihaisena pois, ja\ntyttö jäi seisomaan ennättämättä vastata sanaakaan ja pystymättä edes\ntäydelleen käsittämään, mitä hänen sanansa merkitsivät.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku\n\nPANTTIVANKI\n\n\nPeter Blood seisoi hallitustalon pilarien kannattamassa eteisessä ja\nkatseli mitäännäkemättömillä silmillään, joissa kuvastuivat suru ja\nsuuttumus Port Royalin sataman toisella puolen kohoavia vihertäviä\nmäkiä ja Sinivuorten harjannetta, joka niiden takana näytti värisevän\nhelteisessä ilmassa.\n\nHänet herätti unelmistaan neekeripalvelija, joka palasi ilmoittamasta\nhänen tulostaan, ja hän lähti sitten orjan mukana talon läpi sen takana\nolevalle kuistille, jonka varjossa eversti Bishop ja lordi Julian\nparaikaa vilvoittelivat itseään.\n\n»Ahaa, vai jo te tulitte», tervehti varakuvernööri häntä ja sitten\nseurasi sarja epämääräisiä, mutta ilmeisesti pahaa tuulta ilmaisevia\nähkimisiä.\n\nHän ei viitsinyt nousta seisomaan, vaikka lordi Julian, noudattaen\nhienon kasvatuksensa juurruttamia vaistoja, oli hänelle hyvänä\nesimerkkinä. Vihaisten kulmiensa alta katseli Barbados-saaren rikas\nistutustenomistaja entistä orjaansa, joka hattu kädessä ja kevyesti\nnojaten nauhoilla koristettuun keppiinsä seisoi kuin eivät hänen\nkasvonsa vihan ilmettä tuntisikaan, vaikka ritarillinen vastaanotto\nsamaista tunnetta yhtä mittaa kasvatti.\n\nVihdoin puhkesi eversti Bishop puhumaan kulmat vihaisissa rypyissä ja\nääni itsekylläisen kopeana.\n\n»Olen kutsunut teidät tänne, kapteeni Blood, eräiden vastikään\nsaapuneiden uutisten johdosta. Minulle on ilmoitettu, että satamasta\non eilen illalla lähtenyt eräs fregatti, jolla teidän liittolaisenne\nWolverstone ja sataviisikymmentä entistä alaistanne miestä on\npoistunut. Hänen ylhäisyytensä ja minä olisimme iloisia, jos\nselittäisitte, miten tulitte sallineeksi sen.»\n\n»Sallineeksi?» kysyi Blood. »Minä käskin häntä lähtemään.»\n\nVastaus sai Bishopin hetkeksi sanattomaksi. »Käskitte?» sanoi\nhän epäuskoisella äänenpainolla ja hänen ylhäisyytensä kohotteli\nkulmakarvojaan. »Jumaliste! Ehkäpä selitätte hieman tarkemmin asian.\nMinne Wolverstone on lähtenyt?»\n\n»Tortugaan. Hän lähti sinne viemään sanaani niille upseereille, jotka\nneljän laivansa kanssa odottavat minua siellä. Käskin hänen kertoa\nheille, mitä on tapahtunut ja miksi heidän ei enää tarvinnut odottaa\nminua.»\n\nBishopin suuri naama näytti paisuvan yhä suuremmaksi ja sen puna kävi\ntuntuvammaksi. Hän pyörähti lordi Julianiin päin.\n\n»Siinä sen kuulitte, mylord. Hän on aivan tahallisesti laskenut\nWolverstonen merille taas — Wolverstonen, joka on pahin koko\nrosvojoukosta hänen itsensä jälkeen. Toivon, että teidän ylhäisyytenne\nvihdoinkin huomaa, mikä mielettömyys oli antaa kuninkaan valtakirja\ntällaiselle miehelle vastoin kaikkia neuvojani. Tämä tekohan on... on\nsuorastaan kapinaa... maanpetosta! Jumaliste! Se on kenttäoikeudessa\nratkaistava asia.»\n\n»Lopettakaa jo lörpöttelynne kapinoista, maanpetoksista ja\nkenttäoikeuksista!» sanoi Blood, pani hatun päähänsä ja istuutui\npyytämättä. »Olen lähettänyt Wolverstonen ilmoittamaan Hagthorpelle,\nChristianille ja Ybervillelle sekä muille pojille, että heillä on\nkokonainen kuukausi aikaa päättää, tahtovatko he seurata esimerkkiäni,\njättää merirosvouden ja palata hirviensä ja tukkimetsiensä luo, tai\nmuutoin poistua Karibian vesiltä. Siinä kaikki mitä olen tehnyt.»\n\n»Mutta miehistö?» keskeytti hänen ylhäisyytensä tasaisella\nkultivoidulla äänellään. »Nuo sataviisikymmentä miestä, jotka\nWolverstone vei mukanaan?»\n\n»Ne kuuluvat siihen osaan miehistöäni, joille ei Jaakko-kuninkaan\npalvelus maistunut ja jotka sen vuoksi päättivät hankkia toimeentulonsa\nmuulla tavalla. Se sisältyi sopimukseemme, mylord. Heidän piti saada\nesteettä lähteä.»\n\n»En muista sitä», sanoi hänen ylhäisyytensä rehellisesti.\n\nBlood katsahti häneen hämmästyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään.\n\n»Totisesti, minua ei ainakaan voi moittia siitä, että teidän\nylhäisyydellänne on huono muisti. Sanon, että asia oli niin, ja minä\nen valehtele. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Missään\ntapauksessa ette voi olettaa, että olisin muunlaiseen sopimukseen\nsuostunut.»\n\nSilloin varakuvernööri räjähti.\n\n»Te olette antanut noille kirotuille roistoille Tortugassa varoituksen,\njotta he pääsisivät meiltä karkuun. Sen te juuri olette tehnyt. Sillä\ntavalla te väärinkäytätte valtakirjaanne, jolla olette pelastanut oman\nkaulanne!»\n\nPeter Blood katsoi häneen lujasti, kasvot liikkumattomina.\n\n»Tahdon huomauttaa teille», sanoi hän vihdoin hyvin tyynesti, »että\ntarkoitukseni oli — kokonaan jättämällä laskuista teidän halunne, joka\nkuten jokainen tietää on lähinnä sukua pyövelille — puhdistaa Karibian\nmeri merirosvoista. Nyt olen ryhtynyt mahdollisimman tehokkaaseen\nkeinoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Tiedon siitä, että olen\nastunut kuninkaan palvelukseen, pitäisi jo sinänsä olla omiaan\nhajoittamaan sen laivaston, jonka päällikkönä minä vastikään olin.»\n\n»Aivan niin», ilkkui varakuvernööri pahanilkisesti. »Entä jollei se\nsitä tee?»\n\n»Siihen mennessä on aikaa yllin kyllin tuumia, mihin sitten on\nryhdyttävä.»\n\nLordi Julian ehätti ennen Bishopin uutta ryöppyä.\n\n»On mahdollista, että mylord Sunderland on tyytyväinen, jos asia saa\nsen ratkaisun minkä lupaatte.»\n\nSe oli kohteliasta ja sovinnollista puhetta. Bloodia kohtaan\ntuntemansa ystävällisyyden vuoksi ja käsittäen täydelleen sen vaikean\naseman, mihin merirosvo oli joutunut, oli lordi valmis noudattamaan\nsaamaansa määräystä aivan kirjaimellisesti. Sen vuoksi hän tarjosi nyt\nystävällisesti kätensä auttaakseen Bloodia viimeisen ja vaikeimman\nvastuksen yli, jonka tämä itse oli rakentanut sovituksensa tielle\nBishopin käytettäväksi. Pahaksi onneksi oli nuori aatelismies viimeinen\nhenkilö, jolta Blood tällä erää halusi apua, siinä määrin oli katkera\nmustasukkaisuus hämmentänyt hänen mielensä.\n\n»Joka tapauksessa», vastasi hän vihaisesti ja ehkä vielä enemmän\npilkallisesti, »on se kai korkeinta mitä te minulta voitte odottaa ja\nvarmasti se on kaikki, mitä hän on minuun nähden saava.»\n\nHänen ylhäisyytensä rypisti silmäkulmiaan ja kosketti nenäliinalla\nhuuliaan.\n\n»En luule oikein pitäväni teidän puhetavastanne. Todellakin, kun\nlähemmin ajattelen asiaa, niin en ole enempää odottanutkaan teiltä.»\n\n»Olen sangen pahoillani siitä. Tosiaankin», vastasi Blood hävyttömästi.\n»Mutta siinä sitä nyt ollaan. Minä en ainakaan sen vuoksi ole\ntaipuvainen lieventämään puhetapaani.»\n\nHänen ylhäisyytensä vaaleat silmät laajenivat hieman. Hitaasti hän\nnosti silmäkulmiaan.\n\n»Ah», virkkoi hän. »Te olette hirvittävän epäkohtelias mies. Olen\npettynyt teidän suhteenne, sir. Olin siinä uskossa, että olitte\ngentlemanni.»\n\n»Ja se ei suinkaan ole teidän ylhäisyytenne ainoa erehdys», pisti\nBishop väliin. »Suuremman erehdyksen teitte siinä, että annoitte\nhänelle kuninkaan valtakirjan ja siten pelastitte tämän roiston\nhirsipuusta, jonka olin häntä varten varustanut Port Royaliin.»\n\n»Niin, mutta suurin erehdys koko valtakirjajupakassa», sanoi Blood\nhänen ylhäisyydelleen, »oli se seikka, että tästä likaisesta\norjakauppiaasta tehtiin Jamaikan varakuvernööri, vaikka hänestä olisi\npitänyt tehdä sen pyöveli, johon virkaan hän luonteensa perusteella\nolisi sopivin.»\n\n»Kapteeni Blood!» sanoi hänen ylhäisyytensä ankaran moittivasti.\n»Sieluni ja kunniani kautta, sir, te menette kerrassaan liian pitkälle.\nTe olette...»\n\nMutta tässä keskeytti hänet Bishop. Hän oli kompuroinut seisoalleen ja\nvuodatti nyt raivoaan sanoilla, joita on mahdotonta painattaa. Kapteeni\nBlood, joka myös oli noussut, seisoi näennäisesti välinpitämättömänä\nodottaen myrskyn asettumista. Kun se vihdoin oli tapahtunut, kääntyi\nhän rauhallisesti lordi Julianin puoleen ikään kuin tämä olisi viimeksi\npuhunut.\n\n»Mitä teidän ylhäisyytenne pitikään sanoa?» kysyi hän hämäävän tyynesti.\n\nHänen ylhäisyytensä oli jälleen entinen hillitty herrasmies ja hän oli\ntaas taipuvainen sovitteluihin. Hän nauroi ja kohautti olkapäitään.\n\n»Peijakas vieköön, tässä on todellakin tulistuttu turhan vuoksi», sanoi\nhän. »Ja Jumala tietää, että tämä kiusallinen ilmanala on omiaan sitä\nlisäämään. Eversti Bishop, te olette ehkä hieman liian itsepintainen ja\nteissä, sir, on ehkä liian paljon pippuria. Olen jo sanonut, että lordi\nSunderlandin puolesta tyydyn odottamaan kokeenne tuloksia.»\n\nMutta eversti Bishopin raivo oli nyt kiehahtanut sille asteelle, ettei\nse enää ollut hillittävissä.\n\n»Vai tyydytte odottamaan, vai niin?» karjui hän. »Hyvä, mutta minä en\ntyydy. Tämä on asia, jossa teidän ylhäisyytenne saa tyytyä olemaan\nhuonompi asiantuntija. Ja joka tapauksessa rohkenen minä tässä toimia\nomalla vastuullani.»\n\nLordi Julian jätti taistelun sikseen. Hän hymyili väsyneesti, kohautti\nhartioitaan ja heilautti kättään antautumisen merkiksi.\n\nEversti Bishop raivosi edelleen.\n\n»Koska hänen ylhäisyytensä tässä on antanut teille valtakirjan, niin\nminä en niin muodoin suoranaisesti voi ahdistaa teitä merirosvouksesta,\nkuten ansaitsisitte. Mutta te saatte vastata kenttäoikeudessa\nedesottamuksistanne Wolverstoneen nähden ja kärsiä siitä seuraavan\nrangaistuksen.»\n\n»Kas niin», sanoi Blood. »Nyt tulemme siis pääasiaan. Te\nvarakuvernöörinä tulette olemaan ylituomarina tässä kenttäoikeudessa.\nTe voitte siten maksaa minulle vanhan kaunanne hirttämällä minut,\nhuolimatta siitä, tapahtuuko se ansiosta vai ei!» Hän nauroi ja lisäsi\nsitten: »Praemonitus, praemunitus.»\n\n»Mitä se merkitsee?» kysyi lordi Julian terävästi.\n\n»Luulin, että teidän ylhäisyydellänne oli hieman koulusivistystä.»\nHuomaatte, että hänen välttämättömästi täytyi haastaa riitaa. »En kysy,\nmitä se sananmukaisesti merkitsee, sir», sanoi lordi Julian, »vaan\nhaluan tietää, mitä te tahdotte minun ymmärtävän.»\n\n»Sen jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi», sanoi Blood. »Toivotan\nteille kummallekin oikein hyvää päivän jatkoa.» Hän nosti lakkiaan ja\nteki sorean kumarruksen.\n\n»Ennen kuin menette», sanoi Bishop, »ja säästääkseni teitä turhilta\nhätäilyiltä, ilmoitan teille, että sataman ja linnoituksen päälliköt\novat saaneet määräyksensä. Te ette lähde minnekään Port Royalista,\nhieno, silmukkakaulainen pulmuseni. Piru vieköön, minä aion antaa\nteille ainaisen ankkuripaikan tuolla hirsipuun luona.»\n\nPeter Blood jäykistyi ja loi vilkkaat siniset silmänsä tulisesti\nvihamiehensä pöhöttyneisiin kasvoihin. Hän asetti pitkän keppinsä\nvasempaan käteensä, työnsi huolimattomasti oikean kätensä asetakkinsa\nrintamuksen alle ja kääntyi lordi Julianiin, joka miettiväisenä\nrypisteli silmäkulmiaan.\n\n»Muistelen teidän ylhäisyytenne vakuuttaneen koskemattomuuteni.»\n»Teidän oma käytöksenne tekee lupaukseni täyttämisen sangen vaikeaksi.»\nHän nousi. »Teitte minulle, kapteeni Blood, suuren palveluksen ja minä\ntoivoin, että meistä olisi tullut ystävät. Mutta koska kerran haluatte,\nettä asiat menevät päinvastaiseen suuntaan, niin...» Hän kohautti\nhartioitaan ja viittasi kädellään varakuvernööriin päin.\n\nBlood täydensi hänen lauseensa omalla tavallaan:\n\n»Te tarkoitatte, että teillä ei ole kylliksi luonteen lujuutta\nvastustaaksenne mylvivän härän vaatimuksia.» Hän näytti ulkonaisesti\naivan tyyneltä, jopa hymyilikin. »Hyvä — kuten sanoin äsken —\npraemonitus — praemunitus. Pelkään, ettette ole saanut klassillista\nsivistystä, sillä muutoin tietäisitte, että se merkitsee: varoitettu on\nvaruillaan.»\n\n»Varoitettu! Haa!» murahti Bishop. »Varoitus tulee hieman liian\nmyöhään. Te ette lähde tästä talosta.» Hän otti askelen ovea kohti ja\nkorotti äänensä. »Hei siellä...», alkoi hän huutaa.\n\nSitten hän kuuluvasti vetäisi henkeään ja vaikeni. Kapteeni Bloodin\nkäsi oli äkkiä sukeltanut asetakin alta ja vetänyt esille pitkän,\nrunsailla hopeakoristeilla helatun pistoolin, jonka hän jalan päästä\nojensi varakuvernöörin päätä kohti.\n\n»Ja varuillaan», sanoi hän. »Älkää liikahtako paikaltanne, teidän\nylhäisyytenne, muussa tapauksessa saattaa sattua tapaturma.»\n\nJa hänen ylhäisyytensä, joka oli alkanut astua Bishopin avuksi,\npysähtyi silmänräpäyksessä. Varakuvernööri, jonka kasvoilta komea puna\noli äkkiä kadonnut, hätkähti ja alkoi horjahdella tuntiessaan polviensa\nnotkahtelevan. Peter Bloodin tuima katse yhä lisäsi hänen kauhuaan.\n\n»Minua oikein ihmetyttää, etten ammu teitä muitta mutkitta, senkin\nrasvainen roisto. Mutta kun jätän sen tekemättä, tapahtuu se samasta\nsyystä kuin kerran ennenkin pelastitte kurjan nahkanne, kun se oli\njo menemäisillään. Te ette tunne sitä syytä, se on varma, mutta\nolkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että sellainen on olemassa.\nSamalla tahdon kuitenkin varoittaa teitä jännittämästä liian kireälle\njalomielisyyttäni, joka tällä hetkellä on kokonaan sen sormen varassa,\njoka painaa pistoolini liipasinta. Te aiotte hirttää minut, ja koska se\non pahinta mitä minulle saattaa tapahtua, niin haluan valaista teitä\nsillä tiedolla, ettei minua vähääkään arveluta lisätä syyllisyyttäni\nvuodattamalla teidän saastaista vertanne.» Hän heitti keppinsä pois\nvapauttaen siten vasemman kätensä. »Olkaa hyvä ja tarjotkaa minulle\nkäsivartenne, eversti Bishop. Pian, pian, mies, käsivarsi tänne!»\n\nTiukan äänen, päättäväisen katseen ja kiiluvan pistoolinsuun\npakottamana totteli Bishop vastaan hangoittelematta. Hänen vastikään\nvuolas ja rumasanainen suulautensa oli kerrassaan tyyntynyt. Hän\nei rohjennut puhua mitään. Kapteeni Blood tunki vasemman kätensä\nvarakuvernöörin oikeaan käsipuoleen. Sitten hän pani oikean kätensä\npistooleineen takaisin asetakkinsa alle.\n\n»Vaikkei sitä näykään, on pistoolini suu teihin päin ja vakuutan\nkunniani kautta, että ammun teidät kuoliaaksi vähimmästäkin häiriöstä,\ntulkoon se sitten puolelta tai toiselta. Pankaa se mieleenne\nlordi Julian. Ja nyt, saastainen pyöveli, alkakaahan liikutella\njalkojanne niin rivakasti ja vilkkaasti kuin suinkin ja käyttäytykää\nniin luonnollisesti kuin vain taidatte, sillä muuten näette pian\nCocytus-joen mustat vedet.»\n\nToistensa käsipuolessa he astuivat talon läpi ja puutarhaan, jonne\nArabella oli jäänyt odottelemaan Peter Bloodin paluuta.\n\nMiettiessään Bloodin lähtiessään lausumia sanoja oli hänen mielensä\nensin vallannut levottomuus. Sitten oli hänelle äkkiä selvinnyt\ntotuus Levasseurin kuolemaan nähden. Hän havaitsi, että nimenomainen\njohtopäätös siitä oli sama kuin Bloodin pelastaessa Mary Traillin. Kun\nmies sillä tavalla uskaltaa henkensä naisen puolesta, on muu asiassa\nhelposti arvattavissa. Sillä sellaisia miehiä on sangen harvassa, jotka\npanevat alttiiksi niin paljon odottamatta siitä mitään henkilökohtaista\netua. Blood kuului noihin harvoihin, siitä hän oli antanut selvän\nnäytteen Mary Traillin tapauksessa.\n\nArabella ei tarvinnut enempiä vakuutteluja Bloodin puolelta\npäästäkseen varmuuteen siitä, että oli tehnyt hänelle hirvittävää\nvääryyttä. Tyttö muisti Bloodin käyttämät sanat laivalla (jonka hän\noli ristinyt _Arabellaksi_)sinä yönä, jolloin Blood oli pelastanut\nhänet espanjalaisen amiraalin käsistä, sanat, jotka hän oli lausunut,\nkun tyttö oli ilmaissut mielihyvänsä siitä, että Blood oli ottanut\nvastaan kuninkaan valtakirjan, ja vihdoin ne sanat, jotka Blood oli\nsanonut hänelle samana päivänä ja jotka olivat herättäneet vain hänen\nsuuttumuksensa. Kaikki tämä sai nyt hänen mielessään uuden merkityksen,\nkun hän pääsi vapautumaan tolkuttomista ennakkoluuloistaan.\n\nSen vuoksi hän oli jäänyt puutarhaan odottamaan Bloodin palaamista\nkorjatakseen rikkomuksensa ja tehdäkseen lopun väärinkäsityksistä.\nKärsimättömästi hän odotti Bloodia. Mutta näytti siltä kuin hänen\nkärsivällisyytensä olisi joutunut kovan koetuksen alaiseksi. Sillä kun\nBlood vihdoin tuli, hän tuli muiden seurassa — vieläpä tavallisuudesta\npoikkeavan läheisessä ja ystävällisessä seurustelussa — hänen setänsä\nkanssa. Harmistuneena Arabella oivalsi, että selvittelyt oli jätettävä\ntuonnemmaksi. Jos hän olisi voinut aavistaa, kuinka pitkäksi aikaa\neteenpäin selvitys siirtyi, olisi hänen harminsa muuttunut epätoivoksi.\n\nBlood asteli tovereineen hänen ohitseen, poistui puutarhasta ja\ntuli linnoituksen pihamaalle. Siellä seisoi linnanpäällikkö, joka\noli saanut määräyksen olla vankan miehistön kanssa valmiina tarpeen\ntullen vangitsemaan kapteeni Bloodin, ja hän hämmästyi perin pohjin\nnähdessään, että Jamaikan varakuvernööri astui näköjään mitä\nystävällisimmissä väleissä sen miehen käsipuolessa, joka hänen oli\nmäärä vangita. Sillä kulkiessaan jutteli ja lasketteli Blood iloisesti\nleikkiä.\n\nHe astuivat portista kenenkään ahdistamatta ja saapuivat\nlaivalaiturille, jonka vierellä Arabellan pikkuvene odotteli. He\nistuutuivat vierekkäin perätuhdolle ja vene lähti liikkeelle heidän yhä\niloisesti jutellessaan ja ohjasi kulkunsa suurta punaista laivaa kohti,\njossa Jeremias Pitt kärsimättömänä odotteli.\n\nArvannette, miten laivuri hämmästyi nähdessään varakuvernöörin astuvan\nlaivanportaita ylös Bloodin seuratessa hänen kintereillään.\n\n»Meninpä todellakin ansaan, kuten pelkäsit, Jeremias», tervehti Blood\nhäntä. »Mutta minäpä riistäydyin siitä irti ja toin ansanasettajan\ntullessani. Tämä roisto rakastaa lujasti elämäänsä, näetsen.»\n\nEversti Bishop seisoi keskilaivassa suuret kasvot kalpeina kuin\nkuolema. Huulet riippuivat velttoina, eikä hän tohtinut katsoa\nsuurluukun kohdalla seisoskelevia uhkaavan näköisiä merirosvoja.\n\nBlood huusi keulakannen kaidetta vasten nojailevalle puosulle käskyn.\n\n»Heitähän silmukalla varustettu köysi tuon raakapuun yli, jos sattuisin\ntarvitsemaan sitä. Älkää nyt toki pelästykö; rakas eversti. Se on\nvain siltä varalta, että sattuisitte olemaan liian itsepäinen, jota\nminä en kuitenkaan usko. Puhumme asiamme selväksi syödessämme, sillä\narvelen, ettette kieltäydy kunnioittamasta arvoisalla läsnäolollanne\nvaatimatonta päivällistäni.»\n\nHän talutti tahdottoman, lyyhistymäisillään olevan öykkärin suureen\nhyttiin. Benjamin, Bloodin valkoisiin housuihin ja puuvillapaitaan\npukeutunut neekeripalvelija kiiruhti hänen käskystään valmistamaan\npäivällistä.\n\nEversti Bishop lyyhistyi alahangan puolella olevalle arkulle ja puhui\nensi kerran.\n\n»Saanko... saanko kysyä, mikä teidän tarkoituksenne on?» hän änkytti\nvapisten.\n\n»No, ei mitään vaarallista, eversti. Vaikka te ette ansaitsekaan\nparempaa kuin köyden raakapuussa, niin vakuutan teille, etten käytä\nsitä muuten kuin äärimmäisessä tapauksessa. Te sanoitte, että hänen\nylhäisyytensä lordi teki suuren erehdyksen antaessaan minulle\nvaltakirjan, jonka valtiosihteeri oli minua varten määrännyt. Olen\nsamaa mieltä kanssanne ja aion lähteä merille uudelleen. Cras ingens\niterabimus aequor. Teistä tulee oikein klassillisesti sivistynyt\nmies, ennen kuin pääsette minusta eroon. Lähden takaisin Tortugaan\nmerirosvojeni luo, jotka ainakin ovat kunniallisia ja siivoja poikia.\nJa sen vuoksi olen tuonut teidät laivalleni panttivangiksi.»\n\n»Hyvä Jumala!» ähki varakuvernööri. »Te... te... ettehän tarkoittane,\nettä viette minut Tortugaan?»\n\nBlood nauroi oikein sydämensä pohjasta. »Ei, ei, enhän minä toki\ntee teille niin huonoa palvelusta. Enhän toki. En vaadi muuta kuin\nettä takaatte minulle vapaan lähdön Port Royalista. Ja jos olette\nsovinnollinen, niin en aio vaivata teitä uimisella tällä kertaa.\nTe olette antanut erinäisiä määräyksiä satamapäälliköllenne sekä\ninhottavan linnoituksenne päällikölle. Te saatte nyt olla hyvä\nja lähettää hakemaan heidät molemmat tänne laivalleni ja minun\nläsnäollessani ilmoittaa heille, että _Arabella_ tänä iltana lähtee\nkuninkaan asioissa merelle ja että sen lähtöä ei millään muotoa estetä.\nJa jotta olisin varma siitä, että he noudattavat käskyänne, on heidän\nseurattava mukana vähän matkaa. Kas tässä tarpeelliset välineet sitä\nvarten. Kirjoittakaa heti — ellette mieluummin roiku raakapuussa.»\n\nEversti Bishop nousi nyrpeänä. »Te pakotatte minut siis\nväkivallalla...», alkoi hän.\n\nBlood keskeytti hänet ystävällisesti.\n\n»Eihän toki. En pakota teitä ensinkään. Annan teidän aivan vapaasti\nvalita joko kynän tai hirttonuoran. Asia jää kokonaan teidän\npäätettäväksenne.»\n\nBishop tuijotti häneen. Nostellen sitten raskaasti hartioitaan hän otti\nkynän käteensä ja istuutui pöydän ääreen. Vapisevin käsin hän kirjoitti\nmääräyksen upseereilleen. Blood lähetti sen maihin ja pyysi sitten\nvastahakoista vierastaan pöytään.\n\n»Toivon, että teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennenkin, eversti.»\n\nOnneton Bishop istuutui komennon mukaan. Syöminen ei kuitenkaan ollut\nvallan helppoa hänen asemassaan olevalle miehelle. Eikä Blood häntä\nsiihen erityisemmin pakottanutkaan. Kapteeni itse kävi ruokaan kiinni\ntarmokkaasti. Mutta ennen kuin he olivat päässeet puoliväliinkään\nateriaa, tuli Hayton ilmoittamaan, että lordi Julian Wade oli juuri\nsaapunut laivalle ja pyysi tavata kapteenia heti.\n\n»Odotin häntä», sanoi Blood. »Tuo hänet sisään.»\n\nLordi Julian tuli. Hän oli jäykkä ja arvokas. Hän huomasi yhdellä\nsilmäyksellä tilanteen kapteeni Bloodin noustessa tervehtimään häntä.\n\n»Olittepa oikein ystävällinen, kun tulitte seuraamme, mylord», sanoi\nBlood.\n\n»Kapteeni Blood», sanoi hänen ylhäisyytensä ankarasti, »mielestäni on\nleikinlaskunne hieman uskallettua. En ymmärrä, mikä tarkoituksenne\nlienee, mutta kai teidän täytynee huomata, että olette liian\nuhkarohkea.»\n\n»Ja minä ihmettelen, käsittääkö teidän ylhäisyytenne, minkä uhkarohkean\nteon te teette tullessanne laivalleni — aivan kuten olin odottanutkin.»\n\n»Mitä sillä tarkoitatte, sir?»\n\nBlood antoi merkin Benjaminille, joka seisoi Bishopin takana.\n\n»Tuo tuoli hänen ylhäisyydelleen, Hayton. Lähetä hänen ylhäisyytensä\nvene maihin. Sano heille, että hän ei palaa vähään aikaan.»\n\n»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Piru vie.\nAiotteko pidättää minut täällä? Oletteko järjiltänne?»\n\n»Ehkäpä on parasta, että jäät tänne, Hayton, jos hänen ylhäisyytensä\nsattuisi tulemaan väkivaltaiseksi, sanoi Blood. »Sinä, Benjamin, kuulit\nkäskyni. Vie se perille.»\n\n»Sanokaa heti, mikä on tarkoituksenne, sir», tiuskaisi hänen\nylhäisyytensä vapisten vihasta.\n\n»Aion vain pelastaa itseni ja mieheni eversti Bishopin hirttonuorasta.\nSanoin jo arvanneeni, ettei teidän ritarillisuutenne sallinut jättää\nhäntä pulaan vaan että seuraisitte häntä tänne, ja olen juuri\nlähettänyt maihin hänen käskynsä, jossa hän kutsuu myös satama- ja\nlinnanpäällikkönsä tänne. Kun he ovat tulleet laivalleni, on minulla\nse pantti, jonka juuri tarvitsen oman ja miesteni turvallisuuden\nvakuudeksi.»\n\n»Te roisto!» kirahti hänen ylhäisyytensä hampaittensa välistä.\n\n»Se riippuu kokonaan siitä, miten asioita katselee», sanoi Blood. »Se\non niitä nimiä, joita minä en tavallisissa oloissa suvaitse joka miehen\nsuusta sovitettavan itseeni. Mutta kun otan huomioon sen, että kerran\nteitte minulle omasta tahdostanne palveluksen ja nyt ilmeisesti teette\nminulle toisen vasten tahtoanne, annan teille epäkohteliaisuutenne\ntällä kerralla anteeksi. Todellakin teen sen.»\n\nHänen ylhäisyytensä nauroi. »Te hölmö», sanoi hän, »luulitteko että\nminä tulisin rosvolaivallenne ryhtymättä vastaaviin varokeinoihin?\nIlmoitin linnanpäällikölle tarkalleen, miten olitte pakottanut eversti\nBishopin tulemaan mukaanne. Koettakaahan arvata, noudattaako hän tai\nsatamapäällikkö käskyä ja sallivatko he teidän lähteä satamasta kuten\nkuvittelette.»\n\nBloodin kasvot kävivät vakaviksi.\n\n»Olen hyvin pahoillani siitä», sanoi hän.\n\n»Niin minäkin luulisin», vastasi hänen ylhäisyytensä.\n\n»Oh, en suinkaan omasta puolestani. Olen pahoillani varakuvernöörin\npuolesta. Tiedättekö, mitä olette tehnyt? Mikäli ymmärrän, olette\nhirttänyt hänet.»\n\n»Hyvä Jumala!» huudahti Bishop äkkiä kauhun vallassa.\n\n»Jos he lähettävät yhdenkään laukauksen laivaani kohti, niin lentää\nvarakuvernööri silmänräpäyksessä raakapuuhun. Teidän ainoa toivonne\non siinä, että lähetän ilmoituksen heille aikomuksestani. Ja jotta\nsaisitte tilaisuuden mahdollisimman täydellisesti korjata sen vahingon,\nminkä olette aikaansaanut, täytyy teidän itsenne lähteä viemään sanaa\nsiitä, mylord.»\n\n»Sittenpä on piru, jos minä sen teen», huohotti hänen ylhäisyytensä.\n\n»Mitä kummia, sehän on järjetöntä ja itsepintaista puhetta. Mutta\nellette te lähde, voi joku toinen toimittaa asian yhtä hyvin. Ja\nkun minulla on yksi panttivanki lisää — kuten alun perin olin\nsuunnitellutkin — olen tietenkin enemmän voiton puolella.»\n\nLordi Julian tuijotti häneen ja huomasi tarkalleen mitä lähtemästä\nkieltäytyminen tiesi.\n\n»Ehkäpä alatte taipua, kun käsitätte asian», virkkoi Blood.\n\n»Niin, Jumalan nimessä, menkää, mylord», ruikutti Bishop. »Ja\npakottakaa heidät noudattamaan käskyä. Minä olen tämän kirotun\nmerirosvon vallassa.»\n\nLordi Julian loi everstiin katseen, joka ei juuri ilmaissut ihastusta.\n»No, jos kerran niin tahdotte...», alkoi hän. Sitten hän kohautti\nolkapäitään ja kääntyi taas Bloodin puoleen.\n\n»Otaksun voivani luottaa siihen, ettei eversti Bishopille tapahdu\nmitään pahaa, jos saatte esteettä purjehtia täältä.»\n\n»Annan kunniasanani siitä», sanoi Blood. Ja myös siitä, että viipymättä\nlähetän hänet taas maihin.»\n\nLordi Julian kumarsi jäykästi pelokkaalle varakuvernöörille.\n»Käsittänette, sir, että teen toivomuksenne mukaan», sanoi hän kylmästi.\n\n»Niin, niin!» kiiruhti Bishop vastaamaan.\n\n»Hyvä», lordi Julian kumarsi taas ja lähti. Blood saattoi hänet\nportaiden päähän, missä yhä kiikkui _Arabellan_ pikkuvene.\n\n»Tämä tietää nyt hyvästiä ainaiseksi, mylord», sanoi Blood. »Ja sitten\non minulla vielä yksi asia.» Hän veti taskustaan pergamentin ja ojensi\nsen lordille. »Se on valtakirja. Bishop oli oikeassa sanoessaan, että\nse oli erehdys.»\n\nLordi Julian katsoi Bloodia ja hänen ilmeensä lauhtui.\n\n»Olen pahoillani», sanoi hän rehellisesti.\n\n»Toisenlaisissa olosuhteissa...», alkoi Blood. »Mutta mitäpä siitä!\nToivon että ymmärrätte. Vene odottaa jo.»\n\nLordin jalka oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta hän viivähti\nvieläkin.\n\n»En vieläkään käsitä... piru vieköön jos käsitänkään!... miksi ette\nlähettänyt jotakuta muuta henkilöä sananviejäksi linnanpäällikölle ja\npidättänyt minua laivallanne lisävakuutena siitä, että teidän tahtonne\ntäytetään.»\n\nBloodin vilkkaat silmät katsahtivat toisen silmiin, jotka olivat\nkirkkaat ja rehelliset, ja hän hymyili hieman miettiväisenä. Hetken hän\nnäytti epäröivän. Sitten hän selitti asian.\n\n»Miksipä en sanoisi sitä teille? Siihen oli sama syy, joka sai minut\nhaastamaan riitaa kanssanne, jotta minulle olisi tarjoutunut tyydytys\npistää pari jalkaa terästä sisuksiinne. Kun otin vastaan valtakirjanne,\najattelin, että siten ehkä puhdistaisin itseni neiti Bishopin silmissä\n— jonka vuoksi, kuten ehkä olette arvannut, tein sen. Mutta minä olen\nhavainnut, että olen havitellut mahdottomuuksia.\n\nMinun olisi pitänyt tietää, että se oli vain sairaan miehen unia. Olen\nmyös havainnut, että jos neiti Bishop valitsee teidät, kuten uskon\nhänen tekevän, niin hän tekee viisaasti, ja sen vuoksi en tahdo panna\nteidän henkeänne alttiiksi pidättämällä teitä laivalla, sillä aikaa\nkun toinen veisi sanan linnanpäällikölle ja ehkä saattaisi hutiloida\nasiassa. Ehkäpä nyt käsitätte minut.»\n\nLordi Julian tuijotti häneen ymmällä. Hänen pitkät, ylhäissäätyiset\nkasvonsa olivat sangen kalpeat.\n\n»Hyvä Jumala», sanoi hän. »Ja te kerrotte tämän minulle!»\n\n»Kerron sen sen vuoksi... Oh, no niin... jotta kertoisitte sen tytölle;\njotta se saisi hänet oivaltamaan, että merirosvossa ja varkaassa on\nvielä jäännös entistä onnetonta herrasmiestä, jona hän minua ennen\npiti, ja että hänen onnensa on minun hartain toiveeni. Kun hän tietää\nsen, niin hän ehkä muistelee minua ystävällisemmin tuntein — vaikkapa\nvain rukouksissaan. Siinä kaikki, mylord.»\n\nLordi Julian tuijotti yhä merirosvoon äänettömänä. Ääneti ojensi hän\nvihdoin kätensä ja äänettömänä tarttui Blood siihen.\n\n»Enpä oikein tiedä, vaikka olisitte väärässä», sanoi hänen\nylhäisyytensä, »ja vaikka olisitte sittenkin parempi mies.»\n\n»Mitä häneen tulee, niin pitäkää huolta siitä, että olen oikeassa.\n\nJääkää hyvästi!»\n\nLordi Julian puristi ääneti hänen kättään, meni portaita alas ja lähti.\nKaukaa hän heilautti kättään Bloodille, joka seisoi laivan kaiteeseen\nnojautuneena ja katseli poistuvaa venettä.\n\n_Arabella_ lähti tunnin kuluttua kulkien hitaasti heikon tuulen\nviemänä. Linnoitus pysyi äänettömänä, eikä laivasto liikahtanutkaan\nestääkseen lähtöä. Lordi Julian oli vienyt sanan tehokkaasti ja hän oli\nlisännyt siihen vielä oman henkilökohtaisen käskynsä.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku\n\nSOTA\n\n\nAvomerellä viiden mailin päässä Port Royalista, missä ei Jamaikan\nrannikosta enää erottanut yksityisseikkoja, kääntyi _Arabella_ tuuleen\nja pursi, jota se oli vetänyt perässään, vedettiin laivan kylkeen.\n\nKapteeni Blood saattoi pakollisen vieraansa portaiden päähän. Eversti\nBishop, joka kahden pitkän tunnin ajan oli ollut kuolettavan pelon\ntuskassa, hengitti taas vapaammin. Ja sitä mukaa kuin hänen pelkonsa\nvuoksi laski, sitä mukaa virtasi hänen syvälle juurtunut vihansa\nrohkeata merirosvoa kohtaan taas tavalliseen uomaansa. Mutta hän\noli varovainen. Vaikka hän sydämessään vannoikin, ettei hän Port\nRoyaliin päästyään säästäisi mitään vaivoja eikä jättäisi käyttämättä\nmitään keinoja saadakseen Peter Bloodin lopulliseen ankkuripaikkaansa\nhirttopylvään juurelle, hän piti kuitenkin valansa tarkasti omana\ntietonaan.\n\nPeter Blood ei ollut mikään haihattelija. Hän ei ollut eikä hänestä\nkoskaan olisi tullutkaan täysiveristä merirosvoa. Koko Karibian\nmerellä ei olisi ollut toista merirosvoa, joka olisi kieltäytynyt\nilosta vetää eversti Bishop raakapuuhun ja siten lopullisesti\ntukahuttamalla kostonhimoisen viljelystenomistajan vihan lisännyt\nomaa turvallisuuttaan. Mutta Blood ei ollut niitä miehiä. Mitä\neversti Bishopiin tulee, oli Blondilla vielä omat erikoissyynsä\npidättäytymiseen. Koska eversti oli Arabella Bishopin setä, täytyi\nkapteeni Bloodin olla kajoamatta hänen henkeensä.\n\nNiinpä kapteeni hymyili vasten everstin velttoja ja tuhkanharmaita\nkasvoja ja hänen pieniä silmiään, jotka tähysivät häntä niin\nhäijynilkeästi, ettei niiden ilmeen suhteen saattanut erehtyä.\n\n»Onnellista matkaa kotiin, rakas eversti», sanoi hän jäähyväisiksi, ja\nhänen kevyen hymyilevästä ulkomuodostaan olisi ollut vaikea arvata,\nmiten raskasta tuskaa hän rinnassaan kantoi. »Olette jo toisen kerran\ntehnyt minulle palveluksen olemalla panttivankinani. Tekisitte\nviisaasti, jos välttäisitte joutumasta kolmatta kertaa siihen asemaan.\nMinä en näy tuottavan onnea teille, eversti, kuten olisi pitänyt\nhuomata.»\n\nJeremias Pitt, joka seisoi joutilaana Bloodin vieressä, katseli\nsynkin silmin varakuvernöörin lähtöä. Heidän takanaan seisoi joukko\ntuimannäköisiä vankkarakenteisia ja auringonpaahtamia merirosvoja, ja\nheidän haluaan murskata Bishop kuin kärpänen pidätti vain alistuminen\njohtajansa rautaiseen tahtoon. He olivat jo Port Royalissa kuulleet\nPittiltä, missä vaarassa heidän kapteeninsa oli ollut, ja vaikka he\nolivat yhtä valmiit kuin hänkin jättämään kuninkaan palveluksen, jota\nheille vastikään oli tyrkytetty, he olivat kuitenkin suutuksissaan\nsiitä tavasta, jolla heidät pakotettiin siitä eroamaan, ja ihmettelivät\nnyt Bloodin pidättyväisyyttä Bishopiin nähden. Varakuvernööri\nkatsahti ympärilleen ja näki heidän uhkaavan vihamieliset katseensa.\nVaistomaisesti hän tunsi, että hänen elämänsä sillä hetkellä oli\nhiuskarvan varassa ja että harkitsematon sana saattaisi aikaansaada\nvihan purkauksen, josta ei mikään inhimillinen voima saattaisi häntä\npelastaa. Sen vuoksi hän ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi ääneti\nkapteenille ja meni nopeasti hapuillen ja kompastellen portaita alas ja\nneekerisoutajien miehittämään veneeseen.\n\nHe vetivät veneen _Arabellan_ punaisesta kyljestä eroon, nostivat\npurjeen ja käänsivät Port Royalia kohti, jonne toivoivat ehtivänsä\nennen pimeän tuloa. Ja Bishop, valtava ruho kyyristyneenä perätuhdolle,\nistui äänettömänä, mustat kulmat rypyssä, paksut huulet lerpullaan,\nja hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli nyt vaihtunut niin valtavaan\nilkeyteen ja kostonhimoon, että hän kokonaan unohti raakapuun ja\nsilmukan, jotka hän juuri oli hädin tuskin välttänyt.\n\nPort Royalin laiturilla, taisteluvalmiina kohoavan linnan muurin alla,\nseisoivat majuri Mallard ja lordi Julian odotellen Bishopia, ja he\ntunsivat tavatonta helpotusta auttaessaan häntä pääsemään purresta\nmaihin.\n\nMajuri Mallard tunsi tarvetta puolustautua.\n\n»Olen oikein iloinen tavatessani teidän terveenä jälleen, sir», hän\nsanoi. »Olisin ampunut Bloodin laivan upoksiin, vaikka olittekin\nsiinä, ellette lordi Julianin kautta olisi lähettänyt minulle sanaa ja\nellei hänen ylhäisyytensä olisi vakuuttanut, että Blood oli antanut\nkunniasanansa siitä, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, ellei häntä\nahdistettaisi. Minun täytyy tunnustaa, että pidän teidän ylhäisyyttänne\nhieman liian herkkäuskoisena, kun luotitte tuollaisen kirotun\nmerirosvon sanaan...»\n\n»Minä olen havainnut, että hänen sanansa on yhtä hyvä kuin jonkun\nmuunkin», katkaisi hänen ylhäisyytensä majurin innokkaan puhetulvan.\nHän puhui harvinaisen jäätävällä arvokkuudella, jota hän tilaisuuden\ntullen osasi käyttää. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä oli\nerinomaisen huonolla tuulella. Kirjoitettuaan kotiin valtiosihteerille,\nettä hän oli tehtävässään onnistunut, hän huomasi nyt, että hänen\noli pakko kirjoittaa uudelleen ja ilmoittaa, että tulos hänen\nonnistumisestaan oli ollut perin lyhytaikainen. Ja koska majuri\nMallardin suippopäiset viikset nostelivat hieman kärkiään hänen\npilkallisesti hymähtäessään sille ilmoitukselle, että merirosvon sanaan\nsaattoi luottaa, lisäsi lordi Julian vielä kirpeämmin: »Se seikka, että\neversti Bishop on onnellisesti palannut retkeltään, osoittaa, että olen\noikeassa. Ja sellaista todistusta vastaan ei teidän mielipiteenne paina\nmitään. Teidän pitäisi käsittää se.»\n\n»Oh, aivan kuten teidän ylhäisyytenne sanoo.» Majuri Mallardin käytös\noli hieman ivansekainen. »Totta on, että eversti Bishop on täällä taas\nterveenä ja vahingoittumattomana, mutta niin on myös kapteeni Blood\ntuolla meren ulapalla terveenä ja vahingoittumattomana ja valmiina\nalkamaan uudelleen konnantyönsä.»\n\n»Minua ei haluta väitellä kanssanne niistä asioista, majuri Mallard.»\n\n»Sitä hän ei tule kauan jatkamaan», murahti eversti Bishop, joka\nvihdoinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. »Ei...» Hän korosti\nvakuutustaan sanoilla, joita ei voi painattaa. »Vaikka minun täytyisi\nuhrata viimeinen shillinki omaisuudestani ja viimeinen alukseni Jamaikan\nlaivastosta, niin kierrän minä hamppuköyden sen roiston kaulaan ennen\nkuin lepään. Enkä minä aio viivytellä pitkiä aikoja.» Hän oli tullut\ntulipunaiseksi vihansa vimmassa ja verisuonet hänen otsallaan olivat\nkorkealla kuin piiskan siima. Sitten hän lopetti.\n\n»Teitte oikein, kun seurasitte lordi Julianin määräyksiä», hän kiitti\nmajuria. Sitten hän kääntyi ja otti lordia käsipuolesta. »Tulkaa,\nmylord. Meidän kahden täytyy ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.»\n\nHe lähtivät yhdessä, kiersivät linnakkeen ja tulivat linnan pihan\nkautta puutarhaan, jossa Arabella levottomana odotti. Nähdessään\nsetänsä hän tunsi suurta helpotusta — ei ainoastaan hänen, vaan myös\nkapteeni Bloodin puolesta.\n\n»Te panitte itsenne suurelle vaaralle alttiiksi, sir», sanoi Arabella\nvakavana lordi Julianille sitten kun tavanmukaiset tervehdykset oli\nvaihdettu.\n\nMutta lordi Julian vastasi hänelle samaan tapaan kuin majuri\nMallardillekin. »Siinä ei ollut mitään vaaraa, neiti.»\n\nTyttö katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Lordin pitkät, ylhäiset\nkasvot olivat tavallista surumielisemmän miettiväiset. Hän vastasi\ntytön kysyvään katseeseen.\n\n»Jos Bloodin laiva estelemättä sai sivuuttaa linnoituksen, ei\neversti Bishopia uhannut mikään vahinko. Siitä antoi Blood minulle\nkunniasanansa.»\n\nHeikko hymy karehti tytön huulilla, joilla tähän saakka oli ollut\nmiettivä ilme, ja hänen poskilleen nousi vieno puna. Hän olisi tahtonut\njatkaa keskustelua, mutta varakuvernöörin mieliala ei sitä sallinut.\nHän mutristi suutaan ja murahteli ajatukselle, että Bloodin sanaan\nsaattoi luottaa, unohtaen kokonaan, että hän sai kiittää sitä siitä,\nettä vielä oli hengissä.\n\nIllallista syötäessä ja pitkän aikaa vielä sen jälkeen ei\nvarakuvernööri puhunut mistään muusta kuin Bloodista, siitä miten hän\npanisi hänet jalkapuuhun ja mitä kauheita kidutuksia hän aikoi hänelle\nvalmistaa. Kun hän illalla pitkään joi runsaasti, kävi hänen puheensa\nyhä raaemmaksi ja hänen uhkauksensa yhä hirvittävämmiksi, kunnes\nArabella vihdoin poistui kalpeana ja miltei itkuun tyrskähtämäisillään.\nBishop ei usein paljastanut itseään siinä määrin veljentyttärelleen.\nOmituista kyllä, tämä raaka ja röyhkeä viljelystenomistaja pelkäsi\nhentoa tyttöä. Oli kuin tyttö olisi perinyt isältään sen kunnioituksen,\njota hänen setänsä aina oli tuntenut veljeään kohtaan.\n\nLordi Julian, josta Bishop alkoi tuntua sietämättömän vastenmieliseltä,\npyysi pian sen jälkeen anteeksi ja lähti etsimään ladyä. Hänellä oli\nvielä Bloodin terveiset toimitettavina perille ja nyt ajatteli hän\nsopivan tilaisuuden tulleen. Mutta neiti Bishop oli jo vetäytynyt yöksi\nhuoneeseensa ja lordi Julianin täytyi hillitä kärsimättömyyttään —\nsiihen saakka oli hän jo tullut — huomiseen asti.\n\nSangen varhain seuraavana aamuna, ennen kuin päivän helle ennätti käydä\nsietämättömäksi lordille, hän koetti vaania tyttöä ikkunastaan ja\nnäkikin hänen liikuskelevan puutarhassa atsaleain parissa. Sovitelma\noli erittäin kaunis miehelle, jolle se uutuudessaan oli yhtä viehättävä\nnaisellisen kauneuden kuvana. Hän kiiruhti tytön luo, ja mietteistään\nheräten tämä sanoi hänelle hyvän huomenensa hymyillen ja rehellisesti.\nLordi selitti tulonsa aiheutuneen siitä, että hänellä oli terveiset\nkapteeni Bloodilta.\n\nHän huomasi, että tyttö hieman hätkähti ja että hänen huulensa heikosti\nvavahtelivat, ja sitten hän vielä havaitsi, että tyttö oli kalpea\nja että hänen silmäinsä ympärykset olivat tummat sekä että hän oli\ntavallista miettivämmän näköinen, seikka, joka häneltä illalla oli\nkokonaan jäänyt huomaamatta.\n\nHe lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden\nmuodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli\nsamalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi\nkatseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli\ntarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman\nsulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt teki, hänet välttämättömän\ntarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi\nminkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet\ntaivaalliseksi riemuksi.\n\nHän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen\nraskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan.\nTyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen\nvastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun\nlordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin\nhän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä\nnähnyt.\n\nÄänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon.\nSitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin.\n\n»Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen\nsiten kärsimättömyyttään.\n\nLordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen\nsiitä, miten aloittaisi selityksensä.\n\n»Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan,\njonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä\nonnettomasta herrasmiehestä, jona... jona te kerran hänet tunsitte.»\n\n»Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana.\n\nLordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä\nvalaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut.\n\n»Minä luulen... minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi\nlordi.\n\nTytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin.\n\n»Jos ilmoitatte, mitkä terveiset hän lähetti, niin voin päättää, teenkö\nhänelle vääryyttä vai enkö.»\n\nLordille sellainen puhe oli käsittämätöntä. Hän ei vastannut heti.\nHän havaitsi, ettei hän ollut tarpeeksi miettinyt, mitä sanoja hän\nkäyttäisi! ja asia oli erinomaisen arkaluontoinen. Nyt täytyi puhua\nharkittuja sanoja. Se ei koskenut niinkään paljon terveisten perille\nsaattamisen muotoa kuin sitä, miten hän parhaiten saattoi käyttää\nsitä oman asiansa ajamiseksi. Lordi Julian, joka oli kuin kotonaan\nnaissukupuolen kanssa käytettävässä kielessä ja joka tavallisesti oli\nvarsin rauhallinen seurustellessaan suuren maailman naisten kanssa,\ntunsi itsensä oudon jännittyneeksi tämän suorasukaisen ja vilpittömän\nviljelystenomistajan veljentyttären edessä.\n\nHe kävelivät edelleen äänettöminä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta\nkirkasta auringonpaistetta kohti, jossa talolle vievä tie kulki\nlehtokujan poikki. Aurinkoisella paikalla tienristeyksessä leijaili\nkirjava perhonen, joka oli kuin mustaa ja punaista samettia ja yhtä\nsuuri kuin miehen kämmen. Hänen ylhäisyytensä mietiskelevät silmät\nseurasivat sen lentoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja hän puhkesi vasta\nsitten puhumaan.\n\n»Se ei ole helppoa. Hitto vie, se ei ole helppoa. Ja me olemme täällä\nolleet enteenä hänelle. Teidän setänne sen kautta, ettei hän ole\nsaattanut »unohtaa vihaansa, ja te siten, että sanoitte hänelle ensin,\nettä hän kuninkaan palveluksessa voisi sovittaa entisyytensä, ettekä\nsitten jäljestäpäin myöntänytkään hänelle, että hän oli sen tehnyt.\nSiitä huolimatta, vaikka teidän pelastamisenne oli päävaikuttimena\nsiihen, että hän ensinkään ryhtyi tuohon palvelukseen.»\n\nTyttö oli kääntynyt sivuttain lordiin, jotta tämä ei näkisi hänen\nkasvojaan.\n\n»Tiedän, minä tiedän nyt», sanoi tyttö hiljaa. Hetken päästä hän sitten\nteki kysymyksen: »Entä te? Mitä osaa teidän ylhäisyytenne on tässä\nnäytellyt... koska luette itsenne meidän muiden rikollisten joukkoon?»\n\n»Minun osani?» Taas mies epäröi. Sitten hän syöksyi päistikkaa asiaan,\nkuten miehet tekevät päättäessään ryhtyä sellaiseen, jota pelkäävät.\n\n»Jos käsitin hänet oikein ja jos hän itse käsitti asian oikein, niin\noli minun osani, vaikka toiminkin passiivisena, yhtä vaikuttava. Pyydän\nhuomauttaa, että toistan vain hänen sanojaan. En puhu itsestäni.»\nHänen ylhäisyytensä tavaton hermostuneisuus yltyi joka hetki. »Hän\najatteli, no niin, hän sanoi minulle, että minun läsnäoloni täällä\noli pienentänyt hänen mahdollisuuksiaan puhdistaa itsensä teidän\nsilmissänne. Ja ellei hän teidän silmissänne voinut puhdistautua, niin\nkoko asialla ei ollut mitään merkitystä.»\n\nTyttö katsoi miestä suoraan silmiin ja hänen huolestumista ilmaisevat\nkasvonsa näyttivät hämmästyneiltä.\n\n»Luuliko hän, että te olisitte tiellä?» kysyi hän. Oli selvää, että hän\npyysi lisää valaistusta asiaan. Lordi kiiruhti antamaan sitä hieman\npelästyneenä ja posket punaisina.\n\n»Niin hän luuli ja hän sanoi sen tavalla, joka kertoi minulle jotakin,\njota ennen kaikkea toivon, vaikka en rohkenekaan uskoa sitä, sillä\nJumala sen tietää, etten ole mikään narri, Arabella. Hän sanoi.. Mutta\nantakaahan kun ensin kerron, missä asemassa olin silloin. Olin mennyt\nhänen laivalleen — vaatimaan, että hän heti vapauttaisi setänne, jota\nhän piti panttivankinaan.\n\nHän nauroi minulle vasten naamaa. Eversti Bishopin täytyi jäädä hänen\npanttivangikseen, jotta Blood tuntisi itsensä turvalliseksi. Mennessäni\npikaistuksissani hänen laivalleen tarjosin omassa persoonassani hänelle\ntoisen panttivangin, joka oli hänelle ainakin yhtä arvokas kuin eversti\nBishop. Kuitenkin pakotti hän minut lähtemään laivasta. Ei sen vuoksi\nettä olisi pelännyt seurauksia, sillä hän ei osaa pelätä, eikä myöskään\nminkään henkilökohtaisen arvonannon vuoksi minua kohtaan, sillä hän\nsanoi, että olin käynyt hän silmiään suorastaan halveksittavaksi —\nja tämä juuri samasta syystä, josta hänen täytyi huolehtia minun\nturvallisuudestani.»\n\n»En käsitä», sanoi tyttö, kun lordi lopetti. »Eikö siinä ole\ntäydellinen ristiriita?»\n\n»Se vain näyttää siltä. Tosiasia on, Arabella, että tuo onneton mies,\nhän... hän rohkenee rakastaa teitä.»\n\nTyttö huudahti ääneen ja puristi käsiään rintaansa vasten, jonka rauha\näkkiä häiriytyi. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän tuijotti lordiin.\n\n»Minä... minä olen pelottanut teidät», sanoi lordi huolestuneena.\n»Pelkäsin, että niin kävisi. Mutta se oli välttämätöntä, jotta\nkäsittäisitte asian.»\n\n»Jatkakaa», pyysi tyttö.\n\n»No niin. Hän näki minussa henkilön, joka teki hänelle mahdottomaksi\nsaada teidät omakseen, sanoi hän. Sen vuoksi hän olisi voinut\nmielihyvin surmata minut. Mutta koska minun kuolemani tuottaisi\nteille surua ja teidän onnenne oli hänelle pyhintä kaikesta, luopui\nhän siitä osasta turvaansa, jonka minun persoonani hänelle tarjosi.\nJos hänet estettäisiin lähtemästä ja minä siinä kahakassa, mikä siitä\nolisi seurauksena, menettäisin henkeni, saattoi siinä olla se vaara\ntarjona, että te... te joutuisitte suremaan minua. Siihen vaaraan hän\nei antautuisi. Te nimititte häntä merirosvoksi ja varkaaksi, sanoi hän\nja lisäsi että — toistan vain yhä hänen sanojaan — jos te valitessanne\ntoisen meistä kahdesta valitsette, kuten hän sanoi uskovansa, minut,\nniin on valintanne hänen mielestään viisaasti tehty. Sen vuoksi hän\nkäski minua poistua laivalta ja lähteä maihin.»\n\nTyttö katsoi häneen silmät kyynelissä. Lordi otti askelen häntä kohti,\nhuokasi syvään ja ojensi hänelle kätensä.\n\n»Oliko hän oikeassa, Arabella? Elämäni onni riippuu teidän\nvastauksestanne.»\n\nMutta tyttö katsoi häneen yhä äänettömänä kyynelten valuessa runsaina,\nja ennen kuin hän puhui, ei lordi uskaltanut jatkaa.\n\nLordin valtasi tuskallinen epäilys. Kun tyttö sitten puhui, havaitsi\nlordi, miten oikeaan osunut hänen vaistonsa oli herättäessään\ntuon epäilyksen, sillä tytön sanat ilmaisivat sen tosiasian, että\nkaikesta, mitä lordi oli puhunut, olivat ainoastaan ne seikat, jotka\nkoskivat Bloodin käyttäytymistä tyttöön nähden, herättäneet hänen\nmielenkiintoaan.\n\n»Sanoiko hän niin!» huudahti tyttö. »Niinkö hän sanoi? Oh!» Tyttö\nkääntyi toisaanne ja hänen katseensa lipui tien varressa olevien\nhoikkien appelsiinipuiden runkojen välistä yli sataman kimaltelevien\nvesien kaukana häämöttäviä vuoria kohti. Hän jäi siihen hetkeksi, ja\nlordi seisoi jäykkänä, pelokkaana odottaen selvempää mielenilmausta\ntytön puolelta. Vihdoin se tuli, hitaasti, varovasti ja äänellä, joka\nsilloin tällöin oli tukahtumaisillaan. »Eilen illalla, kun setäni\nilmaisi vihansa ja kauhean raivonsa, alkoi minussa herätä ajatus, että\nniin voimakas kostonhimo saattoi asua ainoastaan sellaisissa ihmisissä,\njotka itse ovat tehneet väärin. Se on sitä raivohulluutta, johon he\närsyttävät itsensä, jotta voisivat uskoa, että heidän intohimonsa on\noikeutettua. Minun olisi pitänyt tietää, että olin ollut liian herkkä\nuskomaan kaikkia niitä kauheuksia, joita Peter Bloodin tilille pantiin.\nToissapäivänä sain häneltä itseltään selityksen Levasseur-juttuun,\njonka te kuulitte St. Nikolasissa. Ja nyt tämä... tämä yhä vahvistaa\nuskoani hänen arvostaan ja oikeamielisyydestään. Sellaiselle roistolle,\njona minä häntä liian herkästi jouduin pitämään, olisi sellainen teko,\njosta juuri kerroitte, mahdoton.»\n\n»Sitä mieltä olen minäkin», sanoi hänen ylhäisyytensä lempeästi.\n\n»Niin sen täytyy olla. Ja vaikka ei niin olisikaan, ei se merkitsisi\nnyt mitään. Mutta se mikä jotakin merkitsee ja on niin raskasta ja\nkatkeraa, on se seikka, että ellen olisi sanonut toissapäivänä hänelle\nniitä sanoja, joilla ajoin hänet luotani, niin hän olisi voinut\npelastua. Jospa olisin saanut puhua hänen kanssaan ennen kuin hän\nlähti! Odotin häntä, mutta setäni oli hänen kanssaan, enkä osannut\naavistaakaan, että hän oli lähdössä pois. Ja nyt hän on mennyttä miestä\n— uudelleen laittomuutta ja merirosvoutta harjoittamassa, ja siinä hän\nlopultakin joutuu kiinni ja tuhoutuu. Ja se on minun syytäni — minun!»\n\n»Mitä te puhuttekaan! Ainoat tekijät tässä asiassa ovat teidän\nsetänne vihamielisyys ja hänen oma itsepäisyytensä, joka ei suostunut\nsovitteluihini. Teidän ei tarvitse syyttää itseänne mistään.»\n\nTyttö kääntyi kärsimättömästi lordiin ja hänen silmänsä olivat\ntäynnä kyyneliä. »Ja te voitte puhua tuolla tavoin huolimatta hänen\nterveisistään, jotka sellaisinaan ilmaisevat, miten suuressa määrin\nminä olen syyllinen. Sehän oli juuri minun käytökseni häntä kohtaan\nja ne nimitykset, jotka hänelle annoin, jotka saivat hänet lähtemään\nuudelleen. Senhän hän selvästi sanoi teille. Tiedän, että asia on niin.»\n\n»Teillä ei ole mitään aihetta mielipahaan», sanoi lordi. »Ja mitä\nsuruunne tulee, niin voitte yhä luottaa minuun siinä — jos se tuottaa\nteille jotakin lievitystä — että teen voitavani pelastaakseni hänet\nsiitä asemasta, mihin hän nyt on joutunut.»\n\nTyttö vetäisi syvään henkeään.\n\n»Teettekö sen!» huudahti hän äkkiä kiihkeän toiveikkaana. »Lupaatteko\nsen?» Hän ojensi toiselle kätensä sydämellisesti. Lordi tarttui siihen\nmolemmin käsin.\n\n»Minä lupaan», vastasi hän ja jatkoi sitten pidellen yhä tytön\nojentamaa kättä omassaan. »Arabella», sanoi hän hellästi, »te ette\nvielä ole vastannut toiseen asiaan, jota kysyin.»\n\n»Toiseen asiaan?» Oliko lordi mieletön? tuumi tyttö. Saattoiko\ntällaisella hetkellä mikään muu asia olla minkään arvoinen?\n\n»Tämä asia koskee minua itseäni, koko tulevaisuuttani, ah, niin\nläheisesti. Tuo asia, jonka Blood uskoi tapahtuvan, joka pakotti\nhänet... tuo... että te hieman välitätte minusta.»\n\nLordi näki, että väri tytön kasvoilla muuttui ja että hän taas kävi\nhuolestuneen näköiseksi.\n\n»Välitän teistä?» sanoi tyttö. »Tottahan toki. Mehän olemme olleet\nhyviä ystäviä ja toivon, että olemme edelleenkin, mylord.»\n\n»Ystäviä! Hyviä ystäviä!» sanoi lordi pahantuulen ja katkeruuden\nvälimailla. »En pyydä vain ystävyyttänne, Arabella. Kuulittehan mitä\nsanoin teille, mitkä terveiset toin teille. Ettehän sano, että Peter\nBlood oli väärässä?»\n\nTyttö koetti hiljaa irrottaa kättään ja huolestunut ilme hänen\nkasvoillaan yhä lisääntyi. Hetken lordi epäröi. Sitten hän huomasi mitä\ntyttö teki ja laski käden irti.\n\n»Arabella!» huudahti hän tuskan valtaamana.\n\n»Tunnen ystävyyttä teitä kohtaan, mylord. Mutta ainoastaan ystävyyttä.»\n\nLordin toiveiden linna lysähti romahtaen maahan ja hän jäi seisomaan\npuolipökerryksissä. Kuten hän itse oli sanonut, ei hän ollut mikään\nnarri. Mutta siitä huolimatta oli tässä jotakin, mitä hän ei\nkäsittänyt. Tyttö tarjosi hänelle ystävyyttä, vaikka lordi olisi voinut\ntarjota hänelle niin ylhäisen aseman, ettei hän, tavallisen siirtomaan\nviljelystenomistajan tytär, olisi varallisuudestaan huolimatta\nosannut uneksiakaan sellaisesta. Ja tämän hän hylkäsi ja puhui vain\nystävyydestä. Peter Blood oli siis erehtynyt. Mutta kuinka paljon hän\noli erehtynyt? Oliko hän erehtynyt tytön tunteista itseään kohtaan\nyhtä paljon kuin hän ilmeisesti oli erehtynyt tytön tunteissa hänen\nylhäisyyttään kohtaan? Siinä tapauksessa... Hän keskeytti mietteensä\näkkiä.\n\nSen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi\nsaada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin:\n\n»Onko se Peter Blood?»\n\n»Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen\ntarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen\nkasvoilleen.\n\n»En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen.\n\nSe ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä\nhimmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän\nvihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa\nvalossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian\nmyöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella.\n\nLordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää\nolisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi\nnähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä,\nmitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto\nhänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on — kuin\ntotuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin\nomaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen\npahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan\n— jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on\ntäytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on,\nettä senkin jäännöksen arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia\nkohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija.\nHän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi\nmahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy\ntodeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan\nvieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän\nhankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle\nolisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa\ntarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa\nolisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut\nmustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa.\n\nKun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli\nlordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin\nlippulaivassa mukana.\n\nHeidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin\nvaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin,\nja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään\nhyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia\ntakaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat\ntyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen\ntarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton,\njoka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja\nharrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken.\n\nAjometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa\nHispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat\nkestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he\nristeilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin\nPort Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet,\nsuurinta levottomuutta herättävät uutiset.\n\nLudvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin.\nTanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt\nniihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen\nTanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin\nkuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota,\nsillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen.\nHuhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan\nsaarivaltakuntaan.\n\nViikkoja kului, ja jokainen laiva, joka saapui kotimaasta, toi lisää\nuutisia. Vilhelm oli tullut meren yli Englantiin, ja maaliskuussa\nvuonna 1689 saivat jamaikalaiset tietää, että hän oli ottanut vastaan\nkruunun ja että Jaakko-kuningas oli turvautunut ranskalaisiin aseisiin\nsaadakseen valtansa takaisin.\n\nSunderlandin sukulaismiehelle olivat nämä todellakin levottomuutta\nherättäviä uutisia. Niitä seurasi sitten kirje Vilhelm-kuninkaan\nvaltiosihteeriltä, ja siinä ilmoitettiin, että Englannin ja Ranskan\nvälillä oli sota ja että sen johdosta mahdollisesti siirtomaissa\nsattuvien selkkausten varalta oli sinne tulossa kenraalikuvernööri\nlordi Willoughbyn persoonassa ja että hänen kanssaan oli lähetetty\nlaivasto-osasto amiraali van der Kuylenin johdolla vahvistamaan\nJamaikan laivastoa kaikkien mahdollisuuksien varalta.\n\nBishop käsitti heti, että tämä tiesi loppua hänen rajattomalle\nvallalleen siinäkin tapauksessa, että hän yhä jäisi Jamaikan\nvarakuvernööriksi. Lordi Julian taas ei tarkempien suoranaisten\nohjeiden puutteessa tiennyt, mitä se hänelle merkitsi. Mutta hän oli\nArabellaan kohdistuvien toiveittensa vuoksi ollut sangen läheisissä ja\nluottamuksellisissa väleissä eversti Bishopin kanssa ja eversti Bishop\noli nyt hyvin kärkäs saamaan sukulaisekseen niin vaikutusvaltaisen ja\nhuomattavan miehen kuin lordi Julian oli, varsinkin kun valtiolliset\ntapahtumat näyttivät uhkaavan syrjäyttää hänet.\n\nHe pääsivät täydelliseen yhteisymmärrykseen asiassa, ja lordi Julian\nilmoitti hänelle kaikki tietonsa.\n\n»Yksi vastus on tiellämme», sanoi hän. »Kapteeni Blood. Tyttö rakastaa\nhäntä.»\n\n»Te olette varmaankin hullu!» huudahti Bishop saatuaan takaisin\npuhekykynsä.\n\n»Teillä on täysi syy ajatella niin», sanoi hänen ylhäisyytensä\nvalittavalla äänellä. »Mutta minä satun kuitenkin olemaan täydessä\njärjessäni ja puhun sen mukaan kuin tiedän.»\n\n»Kuin tiedätte?»\n\n»Arabella on itse tunnustanut sen minulle.»\n\n»Turkasen kappale tytöksi! Jumaliste, minä saatan hänet vielä\njärkiinsä.» Se oli orjakauppiaan puhetta, miehen, joka hallitsi piiskan\navulla.\n\n»Älkää olko mieletön, Bishop.» Hänen ylhäisyytensä halveksiva äänensävy\nsai everstin rauhoittumaan paljon paremmin kuin mitkään todistelut.\n»Sellaisia keinoja ei sovi sovelluttaa Arabellan tapaiseen tyttöön.\nEllette halua turmella mahdollisuuksiani ainaiseksi, niin on parasta,\nettä pidätte suunne visusti kiinni ettekä yritäkään käydä välittämään.»\n\n»Minäkö en kävisi välittämään? Hyvä Jumala, mitä sitten?»\n\n»Kuulkaahan, mies. Tytöllä on luja luonne. En usko, että oikein\ntunnette veljentytärtänne. Niin kauan kuin Blood elää, odottaa tyttö\nhäntä.»\n\n»Ehkäpä hän sitten tulee järkiinsä, kun Blood on kuollut.»\n\n»Nyt näytte alkavan käsittää», kiitteli hänen ylhäisyytensä. »Se on\nensimmäinen ja tärkein askelemme.»\n\n»Ja nyt on meillä siihen mahdollisuus», Bishop oikein lämpeni\ninnostuksesta. »Sota Ranskan kanssa poistaa kaikki pidättymisemme\nTortugaan nähden. Voimme vapaasti verhota hyökkäyksemme sotatoimilla.\nVoitto siellä, niin olemme uuden hallituksen suosiossa!»\n\n»Ah!» sanoi lordi Julian ja mutristi miettiväisenä huuliaan.\n\n»Huomaan että ymmärrätte», nauroi Bishop raa’asti. »Kaksi kärpästä\nyhdellä lyönnillä, vai. Me kierrämme sen roiston oinaan pesäänsä aivan\nRanskan kuninkaan nenän alla ja tällä kerralla otamme hänet kiinni,\nvaikka meidän täytyisi panna Tortuga soraläjäksi.»\n\nHe lähtivät matkalle jo kahden päivän kuluttua — joka tällä erää oli\nsuunnilleen kolme kuukautta Bloodin lähdöstä — ja ottivat mukaansa\nkaikki laivat sekä avuksi pienempiä aluksia. Arabellalle ja muulle\nyleisölle he ilmoittivat lähtevänsä ranskalaiseen Hispaniolaan,\njoka todellisuudessa oli ainoa paikka, jonne eversti Bishopilla\noli jonkinlainen oikeus lähteä Jamaikasta sellaisena aikana.\nHänen velvollisuudentuntonsa olisi kuitenkin pitänyt pidättää\nhänet Jamaikassa, mutta se oli vihan sokaisema — tuon tunteista\nhedelmättömimmän ja harhaanjohtavimman. Imperatorin, vara-amiraali\nCranfurdin lippulaivan, suuressa hytissä joi varakuvernööri itsensä\nsinä iltana juovuksiin juhliessaan sitä vakaumustaan, että kapteeni\nBloodin tiimalasissa viimeinenkin hieta oli nyt juoksemassa loppuun.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku\n\nLUDVIG-KUNINKAAN PALVELUKSESSA\n\n\nSillä välin oli kapteeni Blood, helvetin tuli povessaan, kolme\nkuukautta ennen eversti Bishopin lähtöä hävittämään Tortuga maan\ntasalle, purjehtinut talvimyrskyjen tuomana sen kallioiden suojaamaan\nsatamaan ja saapunut sinne kahta päivää aikaisemmin kuin se fregatti,\njolla Wolverstone oli päivää aikaisemmin lähtenyt Port Royalista.\n\nTurvallisessa satamassa hän oli tavannut laivastonsa odottamassa. Sen\nmuodostivat ne neljä laivaa, jotka olivat eronneet hänestä myrskyssä\nVähien Antillien luona, ja miehistönä niissä oli seitsemänsataa\nmerirosvoa. He tervehtivät häntä sitäkin innokkaammin, kun he olivat\nolleet sangen levottomia hänen kohtalostaan. Tykit jyskivät ja laivat\nliputtivat hänen tulonsa kunniaksi. Koko kaupunki heräsi satamasta\nkuuluvaan ryskeeseen ja riensi laitureille miehissä ja naisissa\nottamaan vastaan kuuluisaa merirosvopäällikköä hänen tullessaan rantaan.\n\nHän tulikin rantaan — arvatenkin vain siitä syystä, ettei yleisö\npettyisi odotuksessaan. Hän oli vaitelias ja hänen kasvonsa olivat\nsynkät ja hänen huulillaan karehti pilkallinen hymy. Annahan\nWolverstonen saapua, kuten hän aivan kohta tekisi, niin kyllä koko\nsankaripalvonta muuttuisi kiroukseksi.\n\nHänen kapteeninsa. Hagthorpe, Cristian ja Yberville olivat laiturilla\nvastaanottamassa häntä ja heidän kanssaan oli muutama sata hänen\nmerirosvojaan. Hän katkaisi lyhyeen heidän tervetulotoivotuksensa ja\nkun he kiusasivat häntä kysymyksinä siitä, missä hän oli viipynyt\nniin kauan, hän kehoitti heitä odottamaan Wolverstonen tuloa, jolloin\nhe saisivat uteliaisuutensa perin pohjin tyydytetyksi. Siten hän\npääsi heistä irti ja tunki yhtenäisen väkijoukon läpi eteenpäin.\nSiinä oli kaikenkarvaista väkeä, englantilaista, ranskalaista ja\nalankomaalaista kauppiasta, viljelystenomistajaa ja merimiestä mitä\nkirjavinta laatua, merirosvoja, joista toiset olivat laillisia\nhirvenmetsästäjiä Hispaniolasta, toiset taas rehellisesti ja avoimesti\nmerirosvoja, metsätyömiehiä ja intiaaneja, sekarotuisia hedelmänmyyjiä,\nneekeriorjia, muutamia hempukoita ja tunkiokuningattaria\nvanhasta maailmasta ja kaikkia mahdollisia ihmiskunnan yhteisen\nperheen edustajia, jotka tällä hetkellä olivat tehneet Cayonan\nsatamalaitureista Baabelin huonomaineisen jäljennöksen.\n\nPäästyään heistä kaikista vihdoin ja vaikeuksien perästä vapaaksi\nkapteeni Blood ohjasi kulkunsa M. d’Ogeronin upeaan taloon\ntervehtiäkseen ystäviään, kuvernööriä ja tämän perhettä.\n\nAlussa merirosvot joutuivat siihen luuloon, että Wolverstone oli\ntulossa mukanaan harvinaisen arvokas sotasaalis, mutta vähitellen\ntippui Arabellan pienentyneeltä miehistöltä aivan päinvastaisia\ntietoja, jotka olivat omiaan kääntämään heidän tyytyväisyytensä\nhämmästykseksi. Osaksi uskollisuudesta kapteeniaan kohtaan, osaksi\nhavaitessaan sen, että jos hän oli syyllinen, niin olivat he\nitsekin kanssasyyllisiä, ja osaksi vihdoin siitä syystä, että he,\nyksinkertaisina, kädestä suuhun elävinä miehinä olivat itsekin ymmällä\nsiitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, Arabellan miehistö koetti\nolla mahdollisimman vaitelias tortugalaisiin veljiinsä nähden niinä\nkahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä ennen kuin Wolverstone\ntuli. Mutta he eivät olleet tarpeeksi vaiteliaita estääkseen\nerinäisten levottomuutta herättävien juorujen ja merirosvojen kannalta\nomituisten, rumia seikkailuja koskevien juttujen liikkeelle pääsemistä,\nseikkailujen, joihin kapteeni Blood oli tehnyt itsensä syylliseksi.\n\nEllei Wolverstone olisi tullut sinä päivänä jona tuli, on varsin\nmahdollista, että olisi syntynyt räjähdys. Mutta kun Vanha Susi kahden\npäivän päästä laski ankkurinsa lahdella, kääntyivät kaikki uteliain\nkysymyksin hänen puoleensa.\n\nWolverstonellahan oli vain yksi silmä. Mutta hän näki ainoalla\nsilmällään ison joukon enemmän kuin moni mies kahdella. Ja huolimatta\nharmaasta päästään — sitä ympäröi varsin somasti punavihreä turbaani —\nhänellä oli sydän paikallaan kuin poikasella ja sydämeensä hän kätki\npaljon rakkautta Peter Bloodia kohtaan.\n\nNähdessään Arabellan ankkurissa lahdella, kun hän kiersi kallioisen\nniemen linnoituksen edessä, hän hämmästyi ensin. Hän hieroi ainoata\nsilmäänsä saadakseen sen selväksi ja katsoi uudelleen. Sittenkään hän\nei voinut uskoa näkemäänsä. Silloin ilmoitti ääni hänen takanaan —\nse oli Dyken, joka oli halunnut purjehtia hänen kanssaan — ettei hän\nsuinkaan yksin ollut hämmästynyt.\n\n»Taivaan nimessä, onko tuo Arabella vai onko se sen haamu?»\n\nVanha Susi pyöritteli ainoata silmäänsä ja avasi suunsa puhuakseen.\nSitten hän sulki sen taas heti ja sulki sen visusti. Hänellä oli\nvarovaisuuden suuri lahja, varsinkin asioissa, joita hän ei ymmärtänyt.\nAlus oli Arabella, sitä hän ei enää voinut epäillä. Ja koska asia oli\nniin, täytyi hänen ajatella ennen kuin puhui. Mitä pirua teki Arabella\ntäällä sen jälkeen kun hän oli jättänyt Jamaikan? Ja oliko kapteeni\nBlood laivalla ja komensiko hän sitä, vai oliko sen miehistön jäännös\ntuonut sen Tortugaan ja jättänyt kapteenin Port Royaliin?\n\nDyke teki samanlaisia kysymyksiä. Tällä kertaa vastasi Wolverstone\nhänelle.\n\n»Sinulla on kaksi silmää käytettävänäsi ja kysyt kuitenkin minulta,\njolla on vain yksi. Mitä näet?»\n\n»Mutta minähän näen Arabellan.»\n\n»Tietysti, koska se kerran tuolla keinuu. Mitä sinä muutakaan odotit\nnäkeväsi.»\n\n»Odotin?» Dyke tuijotti häneen suu ammollaan. »Odotitko sinä sitten\nnäkeväsi Arabellan täällä?»\n\nWolverstone katsoi häneen halveksivasti, naurahti ja sanoi sitten niin\nkovalla äänellä, että sen kaikki hänen ympärillään olevat kuulivat.\n\n»Tietysti. Mitäpä minä muutakaan olisin odottanut!» Ja hän nauroi taas\nnaurua, joka Dykestä tuntui kuin olisi häntä sanottu hölmöksi. Sitten\nWolverstone kääntyi ja kohdisti huomionsa kokonaan ankkuroimispuuhaan.\n\nKun merirosvot sitten maissa ahdistivat häntä kysymyksillään, huomasi\nhän heidän kysymyksistään, millä kannalla asiat olivat. Hän päätteli,\nettä Blood joko rohkeuden puutteessa tai muista syistä oli kieltäytynyt\nantamasta mitään tietoja edesottamuksistaan sen jälkeen kun Arabella\noli eronnut sisarlaivoistaan. Wolverstone onnitteli itseään siitä, että\noli ollut niin varovainen Dyken suhteen.\n\n»Kapteenihan on aina ollut vaatimaton mies», selitti hän Hagthorpelle\nja muille, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. »Hänen\ntapoihinsa ei ole kuulunut etsiä omaa kiitostaan. Niin on asian laita\nnytkin. Me jouduimme yhteen vanhan Don Miguelin kanssa ja ennen\nkuin meidän piti upottaa hänen laivansa, otimme _Arabelalle_ erään\nlontoolaisen sievistelijän, jonka valtiosihteeri oli lähettänyt tänne\ntarjoamaan kapteenille upseerin valtakirjaa siinä tarkoituksessa, että\nBlood jättäisi merirosvouden ja alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kapteeni\nkirosi sielunsa helvettiin vastaukseksi sellaiseen tarjoukseen. Sitten\nkahahdimme yhteen Jamaikan laivaston kanssa, jonka päällikkönä oli\ntuo vanha piru Bishop ja silloin oli kapteenilla ja meillä jokaisella\nmammanpojalla silmukka kaulassa. Niinpä minä menin hänen luokseen\nja sanoin hänelle: 'Ota vastaan tuo saastainen valtakirja', sanoin\nminä, 'rupea kuninkaan mieheksi ja pelasta siten sekä oma että meidän\nkaulamme. Hän otti sanastani vaarin ja lontoolainen antoi hänelle\nvaltakirjan paikalla. Bishop oli tukehtua raivosta, kun hän sai kuulla\nasian, mutta se oli tapahtunut, ja hän sai niellä sen sellaisenaan.\n\nMe olimme kuninkaan poikia kaikki ja niin lähdimme purjehtimaan\nBishopin kanssa Port Royaliin. Mutta Bishop ei luottanut meihin, hän\ntiesi liian paljon. Ellei tuota lontoolaista olisi ollut, niin hän\nolisi hirttänyt kapteenin valtakirjoineen päivineen. Blood aikoi\nlivahtaa Port Royalista samana iltana, mutta tuo koira Bishop oli\nlähettänyt käskyn, että linnoituksesta tuli pitää tarkasti silmällä\nkapteenin hommia. Vihdoin, vaikka siihen menikin kaksi viikkoa, sai\nBlood hänet petetyksi. Hän lähetti minut ja suurimman osan miehistöään\npois eräällä fregatilla, jonka minä olin ostanut tarkoitusta varten.\nHänen juonensa oli muka lähteä ajamaan minua takaa. Käyttikö hän sitä\njuonta vai jotakin muuta ehkä, sitä en osaa sanoa, mutta tuossa hän nyt\non edessäni, kuten olin odottanutkin.»\n\nWolverstonessa meni hukkaan suuri historioitsija. Hänellä oli aitoa\nmielikuvitusta, joka tietää tarkalleen, kuinka pitkälle sopii\nturvallisesti poiketa totuudesta ja tarkalleen miten paljon väriä on\nkäytettävä, jotta se saisi hänen tarkoituksiaan vastaavan hahmon.\n\nEsitettyään keitoksessaan valhetta ja totuutta ja lisättyään siihen\nvielä toisen Peter Bloodin urotöistä hän kysyi, missä kapteenin\nmahdollisesti saattaisi tavata. Saatuaan tietää, että kapteeni\noleskeli laivallaan, astui Wolverstone veneeseen ja soudatti itsensä\n_Arabellalle_ ilmoittautumaan, kuten hän sanoi.\n\n_Arabellan_ suuressa hytissä hän tapasi Peter Bloodin yksinään ja\nvahvasti humalassa, tila, jossa ei kukaan ennen muistanut nähneensä\nhäntä. Kun Wolverstone astui sisään, kohotti Blood verestävät silmänsä\nkatsoakseen tulijaa. Hetkeksi niiden katse terästyi, tuijotti\nvieraaseen. Sitten hän naurahti tylsää, älytöntä naurua, jossa kaikesta\nhuolimatta kuitenkin oli heikko ivan sävy.\n\n»Ah! Vanha Susi!» sanoi hän. »Vihdoinkin saapunut, vai?» Hän nikotteli\näänekkäästi. »Ja mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, häh?» Hän\nvaipui veltosti tuoliinsa.\n\nVanha Susi tuijotti häneen synkän äänettömänä. Hän oli aikanaan\nhuolettomin silmin nähnyt toimitettavan monta pirullista konnantyötä,\nmutta nähdessään Bloodin tällaisessa tilassa hän tuli äkkiä\nmurheelliseksi. Ilmaistakseen tunteensa hän kirosi hartaasti. Se oli\nhänen ainoa tapansa ilmaista tunteitaan, olivatpa ne sitten mitä laatua\nhyvänsä. Sitten hän astui raskaasti eteenpäin, painui pöydän ääreen\nistumaan ja katseli kapteenia.\n\n»Hyvä Jumala, Peter, mitä tämä tietää?»\n\n»Rommia», sanoi Peter Blood. »Jamaikalaista rommia». Hän työnsi pullon\nja lasin Wolverstonea kohti. Wolverstone ei ollut näkevinään niitä.\n\n»Minä kysyn sinulta, mikä sinua vaivaa?» kiljahti hän.\n\n»Rommi», vastasi kapteeni Blood uudelleen ja hymyili. »Juuri rommi.\nMinä vastaan kaikkiin kysymyksiisi. Miksi sinä et vastaa minun\nkysymykseeni? Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?»\n\n»Se on tehty jo», sanoi Wolverstone. »Kiitä Luojaasi siitä, että osasit\npitää suusi kiinni kunnes minä tulin. Oletko kyllin selvä käsittääksesi\nmitä sanon?»\n\n»Humalassa tai selvänä, yhdentekevä. Minä ymmärrän aina sinua.»\n\n»Kuuntele sitten.» Ja nyt tuli juttu, jonka Wolverstone äsken oli\nkeittänyt kokoon. Kapteeni jännitti itseään käsittääkseen sen.\n\n»Se käy todesta», sanoi hän Wolverstonen lopetettua. »Ja... oh...\nei mitään vahinkoa! Kiitos sinulle, Vanha Susi... uskollinen Vanha\nSusi! Mutta maksoiko se vaivan? Minä en enää ole mikään merirosvo, en\nkoskaan enää... Se on lopussa.... lopussa... sanon minä!» Hän paukautti\nnyrkillään pöytään ja hänen silmissään välähti äkkiä tuli.\n\n»Tulen luoksesi puhumaan uudelleen sitten kun aivoissasi on vähemmän\nrommia», sanoi Wolverstone nousten seisomaan. »Sillä välin on sinun\nmuistettava se juttu, jonka kerroin sinulle, etkä saa sanoa sanaakaan,\njoka saattaisi tehdä minusta valehtelijan. He uskovat kaikki minua,\nnekin, jotka tulivat kanssani Port Royalista. Olen saanut heidät\nuskomaan. Jos he tietäisivät, että sinä vakavissasi olet ottanut\nvastaan valtakirjan ja samassa tarkoituksessa kuin Morgan sen teki,\nniin arvannet mitä siitä seuraisi.»\n\n»Helvetti siitä tulisi, mutta siihen minä olenkin kypsä», vastasi\nkapteeni.\n\n»Sinä tulet hellämieliseksi», sanoi Wolverstone. »Huomenna puhumme\nasiasta uudelleen.»\n\nNiin he tekivätkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä sinä päivänä\neikä liioin seuraavinakaan niin kauan kuin kesti sadekautta, joka\njuuri silloin alkoi. Pian ovela Wolverstone keksi, ettei se ollut\nrommi, joka Bloodia vaivasi. Rommi oli tosin tulos, mutta ei millään\nmuotoa syy hänen täydelliseen välinpitämättömyyteensä. Hänen sydäntään\njäyti haava, ja Vanha Susi tiesi tarpeeksi paljon käsittääkseen sen\nlaadun. Hän kirosi kaiken, mikä hametta kantoi, ja koska hän tunsi\nmaailmaa, hän odotti taudin paranemista. Mutta se ei mennyt ohi. Ellei\nBlood istunut noppaa pelaten ja juopotellen Tortugan rantakapakoissa\n— seurustellen olioiden kanssa, joita hän terveempinä päivinään\nolisi halveksinut, sulkeutui hän hyttiinsä Arabellalla yksin ja\npuhumattomana. Hänen ystävänsä kuvernöörin talossa hämmästyivät hänessä\ntapahtunutta muutosta ja koettivat käännyttää häntä paremmalle tielle.\nMademoiselle d’Ogeron, joka erityisesti oli huolissaan hänestä, lähetti\nmiltei joka päivä hänelle kutsun, mutta sangen harvoihin Peter Blood\nedes vastasi.\n\nMyöhemmin, kun sadekausi läheni loppuaan, tulivat hänen kapteeninsa\nhänen luokseen ja ehdottivat tehtäväksi tuottavia ryöstöretkiä\nespanjalaisiin siirtokuntiin. Mutta kaikkeen hän suhtautui\nvälinpitämättömyydellä, joka, kun viikot kuluivat ja ilmat asettuivat,\nalussa aiheutti kärsimättömyyttä ja lopuksi suuttumusta.\n\nChristian, joka oli päällikkönä Clotholla, tuli eräänä päivänä\nsuutuksissaan hänen luokseen ja moitti häntä toimettomuudesta sekä\nvaati määräystä päästä tekemään jotakin.\n\n»Mene helvettiin!» tiuskaisi Blood kuunneltuaan loppuun haasteen.\n\nChristian poistui raivoissaan ja seuraavana aamuna Clotho nosti\nankkurinsa ja purjehti pois näyttäen siten esimerkkiä, jota seuraamasta\nBloodin uskollisten kapteenien oli ajan pitkään mahdotonta pidättää\nmiehiään.\n\nJoskus Blood kysyi itseltään, miksi hän ensinkään oli tullut\nTortugaan takaisin. Ajatellen Arabellaa ja miten tämä pilkallisesti\noli nimittänyt häntä merirosvoksi ja varkaaksi, oli Blood vannonut\nluopuvansa ainaiseksi merirosvoudesta. Miksi hän siis oli täällä?\nSiihen kysymykseen hän vastasi toisella kysymyksellä: Missä hän\nmuuallakaan voisi olla? Näytti siltä kuin hän ei pääsisi eteen- eikä\ntaaksepäin.\n\nKaikkien nähden hän meni alaspäin päivä päivältä. Hän oli kokonaan\nmenettänyt halunsa miltei turhamaiseen ulkoasustaan huolehtimiseen ja\npuki itsensä huolimattomasti ja epäsiististi. Hän antoi mustan pitkän\nparran kasvaa poskilleen, jotka olivat ennen aina olleet huolellisesti\najellut, ja hänen pitkä, vankka ja tumma tukkansa, joka ennen oli\nniin somasti käherretty, riippui nyt velttona ja takkuisena harjana\nhänen silmillään. Hänen kasvojensa raikas päivetys oli vaihtunut\nsairaalloiseksi kalvakkuudeksi, ja hänen siniset silmänsä, jotka ennen\nolivat olleet niin vilkkaat ja käskevät, olivat nyt synkät ja sammuneet.\n\nWolverstone, joka yksin tunsi syyn hänen alennustilaansa, rohkeni\nkerran — mutta ainoastaan kerran — käydä suoraan hänen kimppuunsa siitä.\n\n»Hyvä Jumala, Peter! Eikö tämä koskaan ala loppua», murisi\njättiläinen. »Aiotko sinä viettää päiväsi tylsästi ja juopottelemalla\nkalpeanaamaisen tyttörievun vuoksi, joka ei sinusta välitä. Piru\nvieköön! Jos kerran haluat hänet, niin miksi et, jumaliste, lähde ja\nota häntä?»\n\nSiniset silmät tuijottivat häneen mustien kulmakarvojen alta ja niissä\nsyttyi äkkiä entinen lieska. Mutta Wolverstone ei välittänyt siitä,\nvaan jatkoi:\n\n»Minä saatan olla hyvä tytölle, niin kauan kuin hyvyys auttaa hänen\nsuosioonsa. Mutta piru vieköön, jos minä viitsin mädättää itseäni\nrommilla minkäänlaisen hametta kantavan otuksen vuoksi. Se ei kuulu\nVanhan Suden tapoihin. Ellei sinua vedä mikään muu retki puoleensa,\nniin miksikä ei Port Royal? Mitä hittoa sillä on väliä, vaikka se\non englantilainen siirtomaa? Sitä hallitsee Bishop, eikä sinun\nkomennossasi ole ainoatakaan roistoa, joka ei mielihyvin seuraisi sinua\nvaikka helvettiin, kun vain Bishopin kaula on kysymyksessä. Vakuutan\nsinulle, että se käy päinsä. Meidän tarvitsee vain vakoilla, milloin\nJamaikan laivasto on poissa. Kaupungissa on tarpeeksi saalistamista\nmiehille, ja sinulle se tyttö. Kysynkö heidän mieltään asiassa?»\n\nBlood nousi seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, ja hänen kalpeat\nkasvonsa olivat vääntyneet.\n\n»Lähde tästä hytistä silmänräpäyksessä, tai on sinun raatosi kannettava\ntäältä, kautta taivaan! Sinä likainen koira. Uskallatko sinä tehdä\nminulle sellaisia ehdotuksia?»\n\nHän alkoi kirota uskollista upseeriaan sellaisella myrkyllisyydellä,\nettei sitä kukaan tähän saakka olisi osannut hänestä aavistaa. Ja\nWolverstone, säikähtäneenä hänen raivoaan, meni ulos sanaakaan\nlisäämättä. Kysymystä ei otettu enää koskaan esille, ja kapteeni Blood\nsai jäädä rauhassa jatkamaan tyhjää mietiskelyään.\n\nVihdoin, kun hänen merirosvonsa jo alkoivat tulla katkeriksi, tapahtui\njotakin, minkä kapteenin ystävä M. d'Ogeron oli aikaansaanut. Eräänä\naurinkoisena aamuna tuli Tortugan kuvernööri _Arabellaan_ ja toi\nmukanaan pienen pyöreän herrasmiehen, joka oli yhtä miellyttävä\nulkonäöltään kuin varma tavoiltaan.\n\n»Hyvä kapteeni», sanoi d'Ogeron, »tuon luoksenne M. de Cussyn,\nranskalaisen Hispaniolan kuvernöörin, joka haluaisi puhua kanssanne\npari sanaa.»\n\nYstävänsä vuoksi otti kapteeni Blood piipun suustaan, pusersi rommin\nhieman vähemmäksi aivoistaan, nousi ja kumarsi M. de Cussylle.\n\n»Palvelijanne», sanoi hän.\n\nM. de Cussy vastasi kumarrukseen ja istuutui peräikkunan alla olevalle\nkirstulle.\n\n»Teillä on hyvänlainen voima käytettävissänne täällä, kapteeni», sanoi\nhän.\n\n»Noin kahdeksansataa miestä.»\n\n»Ja mikäli käsitän, käyvät he niskoitteleviksi joutilaisuudessaan.»\n\n»Menkööt vaikka helvettiin milloin vain haluavat.»\n\nM. de Cussy otti hienotunteisesti hieman nuuskaa.\n\n»Minulla olisi hieman parempaa ehdotettavana heille», virkkoi hän.\n\n»Ehdottakaa sitten», sanoi Blood innostumatta asiaan.\n\nM. de Cussy katsahti M. d’Ogeroniin ja kohotti hieman silmäkulmiaan.\nKapteeni Blood ei tuntunut hänen mielestään oikein lupaavalta. Mutta\nM. d’Ogeron mutristi huuliaan ja nyökkäsi tarmokkaasti, ja Hispaniolan\nkuvernööri esitti ehdotuksensa.\n\n»Uutiset kertovat, että Ranska on joutunut sotaan Espanjan kanssa.»\n\n»Vai kuuluu sellaisia uutisia», murisi Blood.\n\n»Minä puhun virkani puolesta, herra kapteeni. En puhu epävirallisesti\npikku otteluista enkä ryöstöretkistä, jotka olemme antaneet anteeksi\ntähän saakka. Ranskan ja Espanjan välillä on sota — todellinen sota\nEuroopassa. Ranskan tarkoitus on laajentaa sotaliikkeensä uuteen\nmaailmaan saakka. Brestistä on tänne tulossa siinä tarkoituksessa\nlaivasto, jota komentaa herra paroni de Rivarol. Olen saanut häneltä\nkirjeen, jossa hän pyytää minua varustamaan apulaivaston osaston\nja palkkaamaan vähintään tuhat miestä vahvistukseksi hänelle hänen\nsaapuessaan tänne. Lyhyesti sanoen, olen tullut tänne ystävämme M.\nd'Ogeronin kehoituksesta tarkoituksella saada teidät liittämään\nvoimanne M. de Rivarolin lipun alle.»\n\nBlood katsahti häneen heikko mielenkiinnon ilme silmissään.\n\n»Te siis tarkoitatte, että astuisimme Ranskan palvelukseen?» kysyi hän.\n»Millä ehdoilla, monsieur?»\n\n»Kapteenin arvolla teille ja sopivat arvot alaisillenne upseereille.\nTe saatte arvonne mukaisen palkan ja yhdessä miestenne kanssa teidät\noikeutetaan kymmenenteen osaan kaikesta saadusta sotasaaliista.»\n\n»Minun mieheni eivät luultavasti tule pitämään tarjousta kovinkaan\nanteliaana. He sanovat teille ehkä, että he saattavat lähteä\nhuomisaamuna täältä, puhdistaa jonkin espanjalaisen siirtokunnan juurta\njaksain ja pitää koko saaliin omanaan.»\n\n»Niinpä kyllä, mutta sillä uhalla, että heitä syytetään\nmerirosvouksesta. Meidän joukossamme asemanne tulee lailliseksi ja\nviralliseksi ja ottaen huomioon sen voimakkaan laivaston, joka M.\nde Rivarolilla on käytettävänään, tulee toiminta tapahtumaan paljon\nlaajemmalla pohjalla kuin te omin voimin pystyisitte yrittämään. Joten\nsiis kymmenes osa kaikesta saaliista edellisessä tapauksessa lienee\nainakin saman veroinen kuin koko saalis jälkimmäisessä.»\n\nKapteeni Blood mietti. Ehdotus ei ainakaan tiennyt merirosvousta. Se\noli kunniallista työtä Ranskan kuninkaan palveluksessa.\n\n»Minä neuvottelen upseerieni kanssa asiasta», sanoi hän ja lähetti\nhakemaan heitä.\n\nHe tulivat, ja M. de Cussy itse esitti heille asian. Hagthorpe\nilmoitti heti, että ehdotus tuli sopivaan aikaan. Miehet harmittelivat\npitkällistä toimettomuutta ja olivat varmaankin hyvin auliita ryhtymään\ntoimeen, jota M. de Cussy heille Ranskan puolesta tarjosi. Hagthorpe\nkatsoi puhuessaan Bloodiin. Blood nyökkäsi synkkänä hyväksymisen\nmerkiksi. Siitä rohkaistuneina he ryhtyivät keskustelemaan ehdoista.\nYbervillellä, nuorella ranskalaisella merirosvolla, oli kunnia\nhuomauttaa M. de Cussylle, että heille tuleva osa saaliista oli liian\npieni. Jos heille tarjottaisiin viides osa, niin saattaisivat upseerit\nmennä takuuseen miehistön suostumuksesta. Ei vähemmästä.\n\nM. de Cussy oli pahoillaan. Hänellä oli ohjeensa. Oli sangen\nuskallettua ylittää niitä. Merirosvot pysyivät lujina vaatimuksissaan.\nEllei M. de Cussy voinut luvata viidettä osaa, ei asian vuoksi\nkannattanut tuhlata enempiä sanoja. Vihdoin suostui M. de Cussy\nylittämään valtuutensa, pykälät laadittiin ja allekirjoitettiin samana\npäivänä. Merirosvojen tuli olla Petit Goaven luona tammikuun lopulla,\njolloin M. de Rivarol oli ilmoittanut olevansa odotettavissa.\n\nSen jälkeen seurasi touhun päiviä Tortugassa. Laivoja laitettiin\nkuntoon, lihaa suolattiin, varastoja koottiin. Näihin asioihin,\njoihin kapteeni Blood ennen oli kohdistanut koko huomionsa, ei hän\nnyt puuttunut ensinkään. Hän pysyi yhä välinpitämättömänä ja erillään\nkaikesta. Vaikka hän olikin suostunut yritykseen tai paremminkin\nantanut upseeriensa toiveiden taivuttaa itsensä siihen, tapahtui\nse vain siitä syystä, että toimi, joka hänelle oli tarjottu, oli\nkunniallinen ja laillinen eikä millään tavalla ollut tekemisissä\nmerirosvouden kanssa, jonka hän sydämessään oli vannonut jättävänsä\nainaiseksi. Mutta suostumuksestaan huolimatta hän jäi toimettomaksi\nkatselijaksi. Palvelus, johon hän oli astunut, ei herättänyt hänessä\nminkäänlaista innostusta. Hän oli täydelleen välinpitämätön, kuten hän\nsanoi Hagthorpelle, joka kerran rohkeni esittää vastalauseensa. Hänestä\noli aivan yhdentekevää, lähtivätkö he Petit Goaveen vai helvettiin,\nhänelle oli yhdentekevää, oliko hän Ludvig Neljännentoista vai saatanan\npalveluksessa.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku\n\nMONSIEUR DE RIVAROL\n\n\nKapteeni Blood oli yhä samassa synkässä mielentilassa, kun he\npurjehtivat Tortugasta, ja sitä jatkui vielä hänen saapuessaan\nmääräpaikkaansa Petit Goaven lahteen. Samassa mielentilassa hän otti\nvastaan paroni de Rivarolinkin, kun tämä aatelismies viisialuksisine\nlaivastoineen vihdoin puolivälissä helmikuuta laski ankkurinsa\nmerirosvojen laivojen viereen. Ranskalainen oli viipynyt matkalla kuusi\nviikkoa epäsuotuisten ilmojen vuoksi.\n\nKutsuttuna käymään hänen luonaan lähti kapteeni Blood Petit Goaven\nlinnoitukseen, jossa tapaamisen piti tapahtua.\n\nParoni, pitkä, kyömynenäinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies,\njonka käytös oli ylhäisen kylmä ja kalsea, mittasi silmillään kapteeni\nBloodia ilmeisen inhon ja ylenkatseen vallassa. Hagthorpea, Ybervilleä\nja Wolverstonea, jotka seisoivat rivissä kapteeninsa takana, hän ei\nollut huomaavinaankaan. M. de Cussy tarjosi kapteeni Bloodille tuolin.\n\n»Hetkinen, M. de Cussy. Luulenpa, että herra paroni ei ole huomannut,\netten ole yksin. Sallikaa, sir, että esitän teille toverini:\n_Elisabethin_ kapteeni Hagthorpe, _Atrofioksen_ kapteeni Wolverstone ja\n_Lachesiksen_ kapteeni Yberville.»\n\nParoni tuijotti kovana ja ylpeänä kapteeni Bloodiin, nyökkäsi sitten\nylhäisesti ja tuskin huomattavasti kullekin esitetyistä. Hänen\nkäytöksensä ilmaisi selvästi, että hän halveksi heitä kaikkia ja että\nhän halusi, että he sen myös heti ymmärtäisivät. Sillä oli omituinen\nvaikutus kapteeni Bloodiin. Se herätti hänessä pirun ja samalla se\nherätti hänen itsekunnioituksensa, joka viime aikoina oli kokonaan\nuinunut. Äkillinen häpeän tunne huolimattoman ja ruokkoamattoman\nulkonäkönsä vuoksi teki hänet ehkä vieläkin uhmaavammaksi. Tavalla,\njolla hän käänsi vyötään niin, että hänen käyttökelpoinen miekkansa\ntuli paremmin näkyviin, oli ilmeinen merkitys. Hän viittasi\nkapteeneilleen kehoittaen heitä siten istumaan.\n\n»Käykää pöydän ääreen, pojat, me annamme tässä paronin turhan päiten\nodottaa.»\n\nHe noudattivat hänen kehoitustaan ja Wolverstone irvisteli\nymmärtäväisesti. Yhä ylpeämmäksi kävi M. de Rivarolin katse. Hänen\nmielestään tiesi istuminen samassa pöydässä tällaisten roistojen kanssa\nkunnialle käypää samanarvoisuutta. Hänen tarkoituksensa oli ollut,\nettä he seisten — paitsi ehkä kapteeni Blood — olisivat kuunnelleet\nhänen määräyksiään, kuten heidän kaltaistensa tuli hänen asemassaan\nolevan miehen edessä. Hän teki ainoan mahdollisen teon, mikä vielä oli\ntehtävissä, näyttääkseen, että heidän ja hänen välillään toki oli ero.\nHän pani hatun päähänsä.\n\n»Teette viisaasti», sanoi Blood miellyttävästi. »Minäkin tunnen hieman\nvetoa.» Ja hän painoi töyhtöhatun päähänsä.\n\nM. de Rivarolin kasvoilla vaihtui väri. Hän vapisi huomattavasti\nvihasta ja kokosi hetken voimia hillitäkseen itsensä ennen kuin rohkeni\npuhua.\n\n»Sir», sanoi paroni jäätävän kylmästi, »te pakotatte minut\nmuistuttamaan, teille, että teillä on kapteenin arvo ja että nyt olette\nRanskan amerikkalaisten sekä meri- että maavoimien kenraalin seurassa.\nTe pakotatte minut edelleen huomauttamaan, että teidän arvoisellanne on\nkunnioituksen velvollisuus minun arvoani kohtaan.»\n\n»Olen onnellinen voidessani vakuuttaa teille», sanoi Blood, »että\nhuomautus on tarpeeton. Minä alan tässä pitää itseäni gentlemannina,\nvaikka en ehkä tällä kertaa siltä näytä. Mutta minä en pitäisi itseäni\nsinä, ellen pystyisi kunnioittamaan niitä, jotka luonnostaan tai\nonnettaren suosiollisella avulla ovat minun yläpuolellani, sekä myös\nniitä, jotka arvossa ovat minun alapuolellani, mutta eivät kykene\nosoittamaan suuttumustaan silloin kun en esiinny herrasmiehenä.»\n\nSe oli hienosti sommiteltu moite. M. de Rivarol puri huultaan. Kapteeni\nBlood jatkoi antamatta hänelle tilaisuutta vastata. »Kun olemme\nselvillä tästä, niin voinemme käydä pääasiaan.»\n\nM. de Rivarol katseli kalsein silmin häntä hetken. »Ehkäpä se on\nparasta», sanoi hän sitten. Hän otti esille paperin. »Minulla on tässä\njäljennös siitä sopimuksesta, jonka teitte M. de Cussyn kanssa. Ennen\nkuin siirrymme eteenpäin, täytyy minun huomauttaa, että M. de Cussy on\nylittänyt valtuutensa myöntäessään teille viidennen osan sotasaaliista.\nHänellä ei ollut lupa myöntää teille enempää kuin kymmenes osa.»\n\n»Se on teidän ja M. de Cussyn välinen asia, herra kenraali.»\n\n»Ei ensinkään. Se on teidän ja minun väliseni asia.»\n\n»Anteeksi, herra kenraali. Sopimus on allekirjoitettu. Mikäli se siis\nkoskee meitä, on asia lukossa. Myös mitä M. de Cussyyn tulee, niin emme\nhaluaisi olla kuulemassa niitä moitteita, joita te ehkä katsotte hänen\nansainneen.»\n\n»Se, mitä minulla on sanomista M. de Cussylle, ei mahda liikuttaa\nteitä.»\n\n»Sitä minä juuri tarkoitin, herra kenraali.»\n\n»Mutta — jumaliste! — minä otaksun, että teitä liikuttaa hyvinkin\nläheisesti se, että me emme voi luovuttaa teille enempää kuin\nkymmenennen osan.» M. de Rivarol löi nyrkkiään pöytään harmissaan. Tämä\nmerirosvo oli harmittavan taitava väittelijä.\n\n»Oletteko aivan varma siitä, että ette voi, herra paroni?»\n\n»Olen varma siitä, etten tahdo antaa.»\n\nKapteeni Blood kohautti hartioitaan ja katseli pitkin nenänsä\nvartta. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »jää minun tehtäväkseni\nainoastaan esittää teille pieni lasku siitä, mitä olemme kuluttaneet\nvarustuksiimme, sekä sopia siitä summasta, jolla hyvitätte meidän\najanhukkamme sekä sen häiriön, minkä tänne tulonne on meille\naiheuttanut. Kun se on selvä, voimme taas erota ystävinä, herra paroni.\nMitään vahinkoa ei vielä ole tapahtunut.»\n\n»Mitä pirua te tarkoitatte?» Paroni nousi seisomaan nojautuen pöydän\nyli.\n\n»Ehkäpä en sano sanottavaani kyllin selvästi. Minun ranskani ei ole\npuhtainta laatua, mutta...»\n\n»Oh, teidän ranskanne on vallan riittävän sujuvaa, liiankin sujuvaa\nvälistä, jos rohkenen huomauttaa. Kuulkaahan nyt, herra merirosvo,\nminä en ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä leikitellä, kuten\nehkä piankin olette tajuava. Te olette ruvennut Ranskan kuninkaan\npalvelukseen — te ja teidän miehenne. Teillä on kapteenin arvo ja\nnautitte kapteenin palkkaa ja nuo teidän upseerinne ovat luutnantin\narvoisia. Niihin sotilasarvoihin liittyy erinäisiä velvollisuuksia,\njoita teidän olisi hyvä hieman tutkiskella, ja rangaistuksia näiden\nvirkojen laiminlyömisestä, joita teidän sopisi tutkia samalla kertaa.\nNe ovat jotenkin ankaria. Upseerin ensimmäinen velvollisuus on totella.\nSuosittelen sitä huomioonne. Älkää suinkaan pitäkö itseänne, kuten\nnäytte tekevän, liittolaisinani niissä yrityksissä, joihin olen\naikeissa ryhtyä, vaan minun alaisinani. Minussa te näette komentajanne,\njoka johtaa teitä, ettekä suinkaan toveria tai samanarvoista. Toivon,\nettä ymmärrätte minua.»\n\n»Oh, olkaa huoleti siitä. Kyllä minä ymmärrän», nauroi kapteeni Blood.\nHän oli ihmeteltävästi muuttumassa jälleen omaksi itsekseen väittelyn\nkiihottavassa tuoksinassa. Ainoa asia, joka hänen iloaan hämmensi,\noli tietoisuus siitä, ettei hän ollut ajanut partaansa. »Vakuutan\nteille, herra kenraali, etten unohda mitään. Minä en esimerkiksi\nunohda sitä, minkä te näytte kokonaan unohtavan, että sopimus,\njoka on allekirjoitettu, on koko meidän palvelukseen astumisemme\nperusedellytys. Ja sopimus edellyttää, että me saamme viidennen osan\nsaaliista. Jos te kiellätte sen, niin peruutatte sopimuksen, ja jos\nte peruutatte sopimuksen — niin me peräydymme palveluksesta. Siitä\nhetkestä alkaen meillä ei enää ole arvoasteita Ranskan kuninkaan\nlaivastossa.»\n\nHänen kolmen kapteeninsa suusta kuului enemmänkin kuin hyväksymisen\nmutinaa.\n\nRivarol tuijotti heihin voimattomana.\n\n»Todellakin...», aloitti M. de Cussy arasti.\n\n»Niin, todellakin tämä on teidän aikaansaannostanne», säväytti paroni\nhänelle, hyvillään siitä, että sai edes johonkin iskeä harminsa\nterävät hampaat. »Teidät pitäisi nylkeä siitä. Te saatatte kuninkaan\npalveluksen häpeään ja pakotatte minut, hänen majesteettinsa edustajan,\naivan mahdottomaan asemaan.»\n\n»Onko mahdotonta antaa meille viides osa?» kysyi kapteeni Blood\nliukkaasti. »Siinä tapauksessa ei ole tarpeellista tulistua ja tehdä\nvääryyttä. M. de Cussy tietää, ettemme olisi tulleet vähemmästä. Me\nlähdemme taas, koska vakuutatte, ettette voi tarjota meille enempää.\nJa asiat ovat taas samalla kannalla kuin ne olisivat olleet, jos M. de\nCussy olisi jyrkästi pysynyt saamissaan valtuuksissa. Toivottavasti\nolen tyydyttävästi osoittanut teille, herra paroni, että jos te\nhylkäätte sopimuksemme, niin ette voi vaatia meitä palvelukseen, ette\nmyöskään estää meitä lähtemästä — ette ainakaan kunnian miehenä.\n\n»Kunnian miehenä, sir? Menkää helvettiin hävyttömyyksinenne.\nTarkoitatteko, että minä saattaisin tehdä jotakin, mikä ei olisi\nkunniallista?»\n\n»En tarkoita sitä, koska se ei kävisi päinsä», sanoi kapteeni Blood.\n»Me pitäisimme kyllä huolen siitä. Teidän on nyt sanottava, herra\nparoni, hyväksyttekö sopimuksen vai ettekö.»\n\nParoni istuutui. »Mietin asiaa», sanoi hän synkästi, »saatte sitten\nkuulla päätökseni.»\n\nKapteeni Blood nousi ja hänen upseerinsa tekivät samoin. Kapteeni Blood\nkumarsi.\n\n»Herra paroni!» sanoi hän.\n\nSitten hän merirosvoineen poistui kuninkaan amerikkalaisten maa- ja\nmerivoimien kenraalin ylhäisestä ja vihaisesta seurasta.\n\nKäsittänette, että nyt koitti M. de Cussylle äärimmäisen vaikea tunnin\nneljännes. De Cussy kaipaa toden teolla meidän osanottoamme. Ylpeä\nM. de Rivarol puhalsi hänestä itsetunnon kuin syystuuli ohdakkeet.\nKuninkaan maa- ja merivoimien kenraali haukkui hänet — Hispaniolan\nkuvernöörin — pataluhaksi kuin lakeijan.\n\nM. de Cussy puolusteli itseään painostamalla samaa asiaa, jota kapteeni\nBloodkin oli painostanut hänen puolestaan, nimittäin, että ellei hänen\nmerirosvojen kanssa tekemäänsä sopimusta hyväksytty, niin ei siitä\nollut aiheutunut mitään vahinkoa. M. de Rivarol nolasi ja pakotti hänet\näänettömäksi ylimielisyydellään.\n\nHaukuttuaan itsensä väsyksiin alkoi paroni syytää loukkauksia. Koska\nhän katsoi, että M. de Cussy ei ollut kyllin arvokas pitämään sitä\nvirkaa, jossa hän oli, otti M. de Rivarol edesvastuun siitä itselleen\nniin pitkäksi aikaa kuin hän mahdollisesti viipyisi Hispaniolassa, ja\nantaakseen toimenpiteelleen enemmän voimaa hän tuotti laivoiltaan omia\nmiehiään ja asetti ne vahdeiksi M. de Cussyn palatsiin.\n\nTästä aiheutui heti harmia.\n\nTullessaan seuraavana aamuna maihin maalauksellisessa asussaan joutui\nWolverstone erään vasta maihin tulleen ranskalaisen upseerin pilkan\nesineeksi. Tottumattomana siihen, että häntä ivattiin, Wolverstone\nantoi sanan sanasta ja innolla. Upseeri käytti loukkaavaa puhetapaa, ja\nWolverstone antoi hänelle läimäyksen, joka kellisti upseerin puoleksi\ntajuttomana siihen paikkaan. Tunnin kuluessa sai M. de Rivarol tietää\ntapahtumasta. Ennen puoltapäivää oli Wolverstone M. de Rivarolin\nkäskystä arestissa linnoituksessa.\n\nParoni oli juuri istuutunut päivällispöytään M. de Cussyn seurassa, kun\nneekeripalvelija ilmoitti, että kapteeni Blood halusi puhutella häntä.\nÄrtyneenä käski M. de Rivarol saattaa hänet luokseen, ja sisään astui\nkeikarimaisesti ja muodin mukaisesti mustaan ja hopeaan pukeutunut\nherrasmies, tummat, teräväpiirteiset kasvot huolellisesti ajeltuina ja\nmusta pitkä tukka käherrettynä levällään hienon pitsikauluksen yllä.\nOikeassa kädessään piti herrasmies leveälieristä, mustaa hattua, jossa\noli punainen kamelikurjen sulka, ja vasemmassa kädessään hänellä oli\neebenpuinen keppi. Hänen sukkansa olivat silkkiä ja niitä kannatti\ntukku koreita nauhoja, ja mustat ruusukkeet hänen kengissään olivat\nhienosti hopealla reunustetut.\n\nM. de Rivarol ei heti tuntenut häntä, sillä Blood näytti kymmentä\nvuotta nuoremmalta kuin edellisenä päivänä. Mutta tummien kulmakarvojen\nalla välähteleviä sinisiä silmiä oli vaikea unohtaa, ja ne ilmaisivat,\nettä niiden omistaja oli sama mies, jonka neekeripalvelija oli\nilmoittanut. Hänen uudelleen herännyt ylpeytensä vaati, että hän\nesiintyi yhtä arvokkaana kuin paronikin ja että se näkyi myös\nulkoasussa.\n\n»Tulen sopimattomaan aikaan», sanoi hän kohteliaasti. »Pyydän\nanteeksi, mutta asiani ei siedä viivyttelyä. Se koskee, M. de Cussy,\n_Lachesiksen_ päällikköä kapteeni Wolverstonea, jonka olette pannut\narestiin.»\n\n»Minä hänet arestiin panin», sanoi M. de Rivarol.\n\n»Todellakin! Mutta minä luulin, että M. de Cussy oli Hispaniolan\nkuvernööri.»\n\n»Niin kauan kuin olen täällä, sir, olen minä korkein viranomainen\nHispaniolassa. Olisi hyvä, jos osaisitte käsittää sen.»\n\n»Erinomaista. Mutta eihän liene mahdollista, että ette tunne sitä\nerehdystä, joka on tapahtunut.»\n\n»Erehdys, niinkö sanoitte?»\n\n»Sanoin erehdys. Ja yleensä olen sangen kohtelias nimittäessäni sitä\nerehdykseksi. Se on sitä paitsi sopiva nimitys. Se säästää turhan\nsananvaihdon meiltä. Teidän väkenne on vanginnut väärän henkilön, M. de\nRivarol. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet ranskalaisen upseerin,\njoka korskealla käytöksellään aiheutti koko jutun, ovat he vanginneet\nkapteeni Wolverstonen. Se on asia, jonka pyydän heti oikaisemaan.»\n\nM. de Rivarolin kotkankasvot leimahtivat tulipunaisiksi.\n\n»Sir, te... te olette hävytön. Ja kerrassaan sietämättömän hävytön!»\nTavallisissa oloissa hän oli äärimmilleen hillitty, mutta nyt hän oli\nniin järkyttynyt, että hän todella sammalsi.\n\n»Herra paroni, te haaskaatte turhaan sanoja. Me olemme nyt uudessa\nmaailmassa. Ja se ei ole ainoastaan uusi, vaan myös outo sellaisille,\njotka ovat kasvaneet vanhan maailman ennakkoluuloisessa ilmapiirissä.\nTätä outoutta teillä ei ilmeisestikään ole vielä ollut aikaa huomata.\nSen vuoksi annan teille anteeksi loukkaavan sanontanne. Mutta oikeus on\noikeus niin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, ja vääryys on täällä\nyhtä sietämätöntä kuin sielläkin. Tässä tapauksessa vaatii oikeus,\nettä minun upseerini heti lasketaan vapaaksi ja että teidän upseerinne\nvangitaan ja rangaistaan. Kehotan nöyrimmästi teitä toimittamaan tämän\noikeuden järjestelyn.»\n\n»Nöyrimmästi!» toisti paroni raivoisan pilkallisesti.\n\n»Mitä nöyrimmin, monsieur. Mutta samalla tahdon huomauttaa teille,\nherra paroni, että minun merirosvojani on seitsemänsataa kappaletta.\nTeidän joukkojanne on viisisataa, ja M. de Cussy voi ilmoittaa teille\nsen mielenkiintoisen tosiasian, että jokainen merirosvo vastaa\ntoiminnassa kolmea rivimiestä. Olen täysin suora teitä kohtaan,\nmonsieur, säästääkseni kovia sanoja ja aikaa. Joko vapautetaan kapteeni\nWolverstone heti, tai täytyy meidän itse ryhtyä vapauttamaan häntä.\nSeuraukset saattavat olla hieman hämmästyttävät. Mutta niinkuin\nsuvaitsette, herra paroni. Teillähän on korkein käskyvalta täällä.\nTeidän sanastanne riippuu kaikki.»\n\nM. de Rivarol oli kalpea huuliaan myöten. Koko elämässään ei häntä\nollut sillä tavalla nolattu eikä vastustettu. Mutta hän hillitsi\nitsensä.\n\n»Suvaitkaa käydä hetkeksi eteiseen, herra kapteeni. Haluaisin\nkeskustella pari sanaa M. de Cussyn kanssa. Saatte heti kuulla\npäätökseni.»\n\nKun ovi sulkeutui, purki paroni raivonsa M. de Cussyyn.\n\n»Vai tällaisia miehiä te olette ottanut kuninkaan palvelukseen, miehiä,\njoiden pitäisi palvella minun alaisinani, miehiä, jotka eivät palvele,\nvaan määräilevät ja vielä lisäksi aikana, jolloin retken, jota varten\nolen tullut tänne, juuri pitäisi alkaa! Miten selitätte sen asian, M.\nde Cussy? Varoitan teitä, sillä en ole tyytyväinen teihin. Olen, kuten\nehkä huomaatte, todellakin vihainen teille.» Kuvernöörin lyhyt vartalo\nnäytti pitenevän. Hän oikaisi itsensä jäykäksi.\n\n»Teidän arvoasteenne ei oikeuta teitä moittimaan minua, monsieur. Eivät\nmyöskään asiat. Olen ottanut palvelukseen ne miehet, jotka halusitte.\nEi ole minun vikani, ettette osaa käsitellä heitä oikealla tavalla.\nKuten kapteeni Blood sanoi, on tämä uutta maailmaa.»\n\n»Vai niin!» M. de Rivarol hymyili häijysti. »Te ette ainoastaan jätä\nantamatta mitään selityksiä, vaan vielä rohkenette väittää, että minä\nolisin väärässä. Minä ihailen teidän rohkeuttanne. Kas niin!» Hän\njätti asian silleen. Hän oli ylhäisen ivallinen. »Sanoitte, että tämä\non uusi maailma — uusi maailma, uudet tavat, tarkoittanette. Aika on\nnäyttävä, muodostanko minä ajatustapani uuden maailman mukaan, vai\nmuutanko minä uuden maailman itseni mukaan.» Hän oli uhkaavan näköinen.\n»Toistaiseksi täytyy minun tyytyä siihen, mitä voin saada aikaan.\nTeidän velvollisuudeksenne, monsieur, joka tunnette tämän villin\nmaankolkan, jää nyt neuvoa minut ulos pälkähästä.»\n\n»Herra paroni, oli puhtainta hulluutta vangita merirosvokapteeni. Vielä\nsuurempaa hulluutta olisi nyt olla taipumaton. Meillä ei ole voimia\nvastustaa väkivaltaa.»\n\n»Siinä tapauksessa suvainnette sanoa minulle, mitä meidän on tehtävä\ntulevaisuuteen nähden. Onko minun alistuttava joka käänteessä tuon\nBloodin määräyksiin? Onko se retki, joka meillä on edessämme, tehtävä\nhänen päätöstensä mukaan? Olenko minä, lyhyesti sanottuna, minä joka\nolen kuninkaan edustaja Amerikassa, kokonaan tämän roiston armoilla?»\n\n»Oh, ette millään muotoa. Värvään täällä Hispaniolassa vapaaehtoisia\nja muodostan yhden sotilasosaston neekereistä. Arvelen, että kun se\non tehty, niin meillä on tuhatkunta miestä käsittävä voima, lukuun\nottamatta merirosvoja.»\n\n»Mutta miksi emme lähetä heitä siinä tapauksessa menemään?»\n\n»Sen vuoksi, että he tulevat aina olemaan paras taistelujoukko, olipa\nsitten kysymys mistä aselajista hyvänsä. Siinä lajissa sodankäyntiä,\nmikä meillä nyt on edessämme, he ovat niin taitavia, että siinä mitä\nkapteeni Blood äsken heistä sanoi, ei ole vähääkään liioittelua.\nMerirosvo vastaa aina kolmea rivimiestä. Mutta samalla on meillä\ntarpeeksi suuri voima käytettävänä heidän kurissapitämisekseen.\n\nSitä paitsi, monsieur, on heillä myös jommoinenkin kunniantunto.\nHe pitävät kiinni sopimuksestaan, ja jos me kohtelemme heitä\noikeudenmukaisesti, niin he tekevät samoin meihin nähden eivätkä\naiheuta mitään rettelöitä. Minulla on hieman kokemusta heihin nähden ja\nannan kunniasanani siitä, että niin on asianlaita.»\n\nM. de Rivarol suvaitsi lauhtua. Oli välttämätöntä, että hän ainakin\nnäennäisesti pelastui voittajana tilanteesta, ja siihen tarjosi hänelle\nM. de Cussy jossakin määrin keinon, samoin kuin hänen värväämänsä\njoukot antoivat hänelle jonkinlaisen takuun tulevaisuuteen nähden.\n\n»Hyvä on», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja kutsukaa kapteeni Blood sisään.»\n\nKapteeni tuli sisään varmana ja arvokkaana. M. de Rivarolista hän oli\ninhottava, mutta nyt hän salasi vaikutelmansa.\n\n»Herra kapteeni, olen neuvotellut herra kuvernöörin kanssa. Mikäli\nhäneltä kuulin, on mahdollista, että on tapahtunut erehdys. Olkaa\nhuoleti siitä, että oikeus tulee tapahtumaan. Jotta niin kävisi, otan\nitse ollakseni puheenjohtajana neuvoskunnassa, johon tulee kaksi\nvanhinta upseeria minun joukoistani ja te itse sekä yksi upseeri\nteidän miehistöstänne. Tämän neuvoskunnan toimeksi tulee tutkia\npuolueettomasti asia, ja sitä, joka osoittautuu syylliseksi loukkauksen\naiheuttajaksi, rangaistaan.»\n\nKapteeni Blood kumarsi. Hänen aikomuksensa ei ollut viedä asiaa\näärimmäisyyksiin.\n\n»Erinomaista», herra paroni. Ja nyt, sir, on teillä ollut koko yö aikaa\nmiettiä sopimusjuttuamme. Miten on minun käsitettävä se, hyväksytyksi\nvaiko hylätyksi?»\n\nM. de Rivarolin silmät kapenivat. Hänen päänsä oli täynnä M. de\nCussyn esittämiä ajatuksia — että merirosvot muodostaisivat parhaan\ntaistelujoukon missä aselajissa hyvänsä. Hän ei voinut laskea heitä\nmenemään. Hän huomasi, että hän oli erehtynyt koettaessaan vähentää\nheidän saalisosuuttaan. Antautuminen sellaisessa asiassa tiesi varmaan\narvonannon vähenemistä. Mutta sitten oli hänellä kuitenkin M. de Cussyn\nvärväämät vapaaehtoiset, jotka tarjoaisivat voimakkaan otteen kuninkaan\nkenraalin kädessä. Heidän olemassaolonsa tekisi ehkä mahdolliseksi,\nettä kysymys uudelleen otettaisiin esille. Mutta nyt täytyi hänen\nkuitenkin perääntyä niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista.\n\n»Olen miettinyt sitäkin», ilmoitti hän. »Ja vaikka olenkin samaa mieltä\nkuin aikaisemmin, niin minun täytyy tunnustaa, että koska kerran M. de\nCussy on sopinut puolestamme asian, niin on meidän siihen suostuttava.\nSopimus on vahvistettu, sir.»\n\nKapteeni Blood kumarsi taas. Turhaan etsi M. de Rivarol merirosvon\nlujilta huulilta voitonilon hymyä. Kapteeni Bloodin kasvot olivat\nankaran vakavat.\n\nWolverstone pääsi vapaaksi samana iltana ja hänen loukkaajansa sai\nkaksi kuukautta vankeutta. Täten oli sopu taas palautettu. Mutta alku\noli ollut huonoenteinen ja pian seurasi yhtä vaikeita erimielisyyksiä.\n\nViikkoa myöhemmin kutsuttiin Blood ja hänen upseerinsa neuvotteluun,\njossa pohdittiin Espanjaa vastaan aloitettavia sotaliikkeitä. M.\nde Rivarol esitti heille suunnitelman ryöstöretken tekemisestä\nKartagenaan, rikkaaseen espanjalaiseen kaupunkiin. Kapteeni Blood\nnäytti hämmästynyttä naamaa. Kun M. de Rivarol kehoitti häntä\nilmoittamaan syyn siihen, teki hän sen erinomaisen suorasukaisesti.\n\n»Jos minä olisin kuninkaan Amerikassa olevien sotavoimien kenraali»,\nsanoi hän, »niin en hetkeäkään olisi epätietoinen siitä, miten\nparhaiten palvelisin kuninkaallista herraani ja Ranskan kansaa.\nMinusta, samoin kuin M. de Cussysta, näyttää selvältä, että me heti\nhyökkäämme espanjalaiseen Hispaniolaan ja teemme tästä hedelmällisestä\nja ihanasta saaresta Ranskan kuninkaan alusmaan.»\n\n»Se tulee perästäpäin», sanoi M. de Rivarol »Minun tahtoni on, että\nalamme Kartagenalla.»\n\n»Tarkoitatte siis, sir, että purjehdimme uhkarohkealle seikkailulle\nKaribian meren toiselle puolen ja laiminlyömme sen, mikä on aivan\nlähimmässä naapuruudessa. Meidän poissa ollessamme voi tapahtua, että\nespanjalaiset hyökkäävät ranskalaiseen Hispaniolaan. Jos me alamme\nnujertamalla espanjalaiset täällä, niin tuo mahdollisuus välttyy. Me\nolemme samalla liittäneet Ranskan kruunun omaksi halutuimman maan\nkoko Länsi-Intiassa. Yritykseen ei liity sanottavia vaikeuksia, se\nvoitaisiin panna toimeen nopeasti, ja kun se olisi tehty, olisi kyllä\naikaa miettiä, mihin sitten ryhtyisimme. Tämä on minusta luonnollinen\njärjestys, jota tässä sodassa tulisi noudattaa.»\n\nHän lopetti, ja kaikki vaikenivat. M. de Rivarol istuutui uudelleen\nhanhensulkakynä hampaiden välissä.\n\nSitten hän yskäisi kurkkunsa selväksi ja teki kysymyksen.\n\n»Onko täällä ketään muuta, joka on samaa mieltä kuin kapteeni Blood?»\n\nEi kukaan vastannut. Hänen omat upseerinsa pelkäsivät häntä ja Bloodin\nseuralaiset taas tietenkin pitivät Kartagenasta aloittamista parempana\nsen vuoksi, että sieltä oli odotettavissa suurempi sotasaalis.\nUskollisuus kapteeniaan kohtaan esti heitä puhumasta.\n\n»Te näytte olevan yksin mielipiteinenne», sanoi paroni happamesti\nhymyillen. Kapteeni Blood nauroi ääneen. Hän oli äkkiä päässyt\nselvyyteen paronin ajatuksenjuoksusta. Hänen hienot ja sirot tapansa\nja hänen ylpeytensä olivat siinä määrin vaikuttaneet Bloodiin, että\nhän nyt vasta näki niiden läpi, paronin kaupustelijasieluun saakka.\nSen vuoksi hän nauroi, muutakaan hän ei voinut. Mutta hänen naurussaan\noli enemmän vihan kuin halveksunnan sävy. Hän oli pettynyt luullessaan\njättäneensä merirosvouden. Usko, että Ranskan palveluksessa oleminen\nei tietäisi viittaustakaan siihen, oli ainoa syy, jonka vuoksi hän oli\nsiihen astunut. Ja tässä oli nyt tämä ylpeä ja ylimielinen herrasmies,\njoka kutsui itseään Ranskan sotavoimien kenraaliksi, ehdottamassa\nryöstö- ja varasretkeä, joka, kun siltä riisuttiin laillisen\nsodankäynnin peittämä naamio, oli merirosvoutta mitä loistavimmassa\nmuodossa.\n\nM. de Rivarol, jota Bloodin iloisuus ei vähääkään miellyttänyt, katsoi\nhäneen vihamielisesti.\n\n»Miksi te nauratte, monsieur?»\n\n»Sen vuoksi, että näen tässä ironiaa, joka on todella huvittavaa.\nTe, herra paroni, Ranskan Amerikassa olevien meri- ja maavoimien\nkenraali, ehdotatte tehtäväksi retkeä, joka laadultaan on puhtainta\nmerirosvoutta, ja minä — merirosvo — kehoitan retkeen, joka lähinnä\ntähtää Ranskan kunnian ylläpitämiseen. Huomaattehan, miten lystikästä\nse on!»\n\nM. de Rivarol ei huomannut mitään sellaista. M. de Rivarol oli todella\näärimmäisen vihastunut. Hän hypähti pystyyn ja samoin tekivät kaikki\nmuutkin läsnäolijat — paitsi M. de Cussy, joka istui synkkä hymy\nhuulillaan. Hänellekin selvisivät nyt paronin tuumat ja hän halveksi\nhäntä.\n\n»Herra merirosvo», huusi Rivarol käheällä äänellä, »näyttää siltä kuin\nminun uudelleen täytyisi huomauttaa teille, että olen teidän korkein\npäällikkönne.»\n\n»Korkein päällikköni! Te! Taivaan Herra! Tehän olette aivan tavallinen\nmerirosvo. Mutta minäpä sanon teille kerta kaikkiaan totuuden ja\nvieläpä tässä näiden kaikkien herrojen läsnäollessa, joilla on kunnia\npalvella Ranskan kuningasta. Minun, tavallisen merisissin, tehtäväksi\nnäkyy jäävän sanella teille, mikä on Ranskan kunnian ja kruunun\netujen mukaista, koska te, Ranskan kuninkaan määräämä kenraali,\nlaiminlyöden ne kokonaan aiotte tuhlata kuninkaan voimia kaukana ja\nkaikkea merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamiseen, vuodattaen\nranskalaista verta sellaisen paikan valtaamisessa, jota ette voi pitää\nhallussanne, ja kaikki vain siitä syystä, että teille on ilmoitettu,\nettä Kartagenassa on paljon kultaa ja että sen ryöstäminen saattaa\nrikastuttaa teitä. Se sopii kaupustelijasielulle, joka koetti tinkiä\nmeidän osuuttamme sotasaaliiseen ja joka koetti kieroilla itsensä irti\nsopimuksesta, joka oli jo hyväksytty. Kysykää M. de Cussylta, olenko\nväärässä. Ja jos olen väärässä, niin todistakaa se ja minä pyydän\nanteeksi sanojani. Mutta sillä välin poistun minä neuvottelusta,\nmonsieur. En halua olla missään tekemisissä neuvottelujenne kanssa.\nAstuin Ranskan kuninkaan palvelukseen tuottaakseni hänelle kunniaa.\nEn voi tuottaa hänelle kunniaa myöntymällä hengen ja varojen\ntuhlaukseen merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamisessa —\nainoana tarkoituksena ryöstäminen. Vastuu sellaisesta päätöksestä jää\nteille, yksinomaan teille. Pyydän, että M. de Cussy ilmoittaa Ranskan\nministerille, mitä olen sanonut. Teille, monsieur, jää vain antaa\nminulle määräykset. Odotan niitä laivallani — sekä mahdollisesti muuta,\nhenkilökohtaista laatua olevaa, jota ehkä tunnette tarpeelliseksi\nvaatia minulta niiden sanojen johdosta, joita minun on ollut pakko\nkäyttää tässä neuvottelutilaisuudessa. Herra paroni, minulla on kunnia\nsanoa teille hyvästi.»\n\nHän astui ulos, ja hänen kolme kapteeniaan — vaikka pitivätkin häntä\nhulluna, seurasivat hänen perässään uskollisina ja ääneti.\n\nM. de Rivarol haukkoi ilmaa kuin vedestä nostettu kala. Väkevä totuus\noli vienyt häneltä puhekyvyn. Toinnuttuaan hän kiitti taivasta siitä,\nettä kapteeni Blood oli omalla teollaan vapauttanut neuvoston hänen\nenemmästä osanotostaan asiain käsittelyyn. Mutta sisimmässään hän\noli sekä raivoissaan että häpeissään. Naamio oli riisuttu ja hän oli\njoutunut pilkan esineeksi — hän, kuninkaan amerikkalaisten maa- ja\nmerivoimien kenraali.\n\nKaikesta huolimatta he purjehtivat maaliskuun keskivaiheilla\nKartagenaan. Vapaaehtoisia ja neekereitä oli saatu kokoon noin\ntuhat kaksisataa miestä ja he olivat M. de Rivarolin suoranaisen\nkomennon alla. Niiden avulla hän arveli voivansa pitää merirosvot\nkuuliaisuudessa ja kurissa.\n\nHeidän laivastonsa oli mahtava. Sitä johti M. de Rivarolin voimakas\nlippulaiva _Victorieuse_, joka käsitti noin kahdeksankymmentä tykkiä.\nKukin muista ranskalaisista laivoista oli ainakin yhtä vahva kuin\nBloodin Arabella, jossa oli neljäkymmentä tykkiä. Sitten seurasivat\npienemmät merirosvojen laivat _Elisabeth, Lachesis_ ja _Atropos_\nsekä tusinan verran muona- ja ammusvaroilla lastattuja fregatteja ja\npikkupursia sekä niiden vetämiä kanootteja.\n\nHe olivat aivan vähällä tavata eversti Bishopin komentaman Jamaikan\nlaivaston, joka purjehti Tortugaan kahta päivää myöhemmin kuin Rivarol\noli lähtenyt etelään.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta, luku\n\nKARTAGENA\n\n\nPurjehdittuaan Karibian meren poikki vastatuuleen saapui ranskalainen\nlaivasto Kartagenan näkyviin vasta huhtikuun alkupäivinä, ja M. de\nRivarol kutsui upseerinsa lippulaivalleen päättämään hyökkäystavasta.\n\n»On hyvin tärkeää, hyvät herrat», puhui hän heille, »että otamme\nkaupungin yllättämällä, ei ainoastaan sen vuoksi, että se siten ei\nennätä ryhtyä puolustautumaan, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että sen\nasukkaat siten estyvät kuljettamasta aarteitaan sisämaahan. Ehdotan\nettä viemme maihin jo tänä iltana pimeän turvin siihen tarkoitukseen\nkyllin vahvan osaston.» Ja hän selitti yksityiskohtaisemmin aivoissaan\nkypsyttämänsä suunnitelman.\n\nHänen omat upseerinsa kuuntelivat häntä kunnioittavasti ja\nhyväksyen, kapteeni Blood teki sen pilkan hymy huulillaan ja hänen\nmerirosvokapteeninsa välinpitämättöminä. Meidän tulee ymmärtää, että\nBloodin kieltäytyminen neuvotteluista tarkoitti ainoastaan sitä äsken\nselitettyä tilaisuutta, joka koski yritystä millä sotatoimet piti\naloittaa.\n\nKapteeni Blood oli ainoa koko upseeri joukosta, joka täsmälleen tiesi\nmitä heillä oli edessään. Kaksi vuotta sitten hän oli suunnitellut\nryöstöretkeä samaan paikkaan, oli todella tehnyt vakoiluretken sinne\nolosuhteissa, jotka hän kohta aikoi selittää.\n\nParonin ehdotus oli juuri sellainen, mitä saattoi odottaa komentajalta,\njoka tunsi paikan olosuhteet ainoastaan karttojen mukaan.\n\nMaantieteellisesti ja strategisesti katsoen tämä on varsin omituinen\npaikka. Se on neliömäinen, idän ja pohjoisen puolelta vuorten suojaama,\nja sen eteläpuolella oli toinen kahdesta satamasta, joiden kautta\nsinne on tultava. Reitti ulompaan satamaan, joka oikeastaan on vain\nkolme mailia leveä sisäjärvi, käy kapean salmen kautta, jota sanotaan\nBoca Chicaksi eli Pieneksi suuksi, ja sen turvana on linnoitus. Pitkä\nkaistale tiheämetsäistä maata on sen edessä länteenpäin luonnollisena\naallonmurtajana, ja tultaessa sisempään satamaan pistää toinen niemeke\nsuorassa kulmassa itään manteretta kohti. Se päättyy jyrkkänä syvään\nja kapeaan, kujannetta muistuttavaan kanavaan, joka vie suojattuun ja\nturvalliseen sisäsatamaan. Itään ja pohjoiseen Kartagenasta on mantere,\njonka voimme jättää huomioon ottamatta. Mutta lännessä ja luoteessa\non tämä kaupunki, joka muilta ilmansuunnilta on niin hyvin turvattu,\nsuoraan mereltä päin suojaton. Se on noin puolen mailin päässä rannasta\nja näyttää siltä kuin ei sillä siltä puolelta olisi muuta turvaa\nkuin tukeva muuri. Mutta näkö pettää tässä ja se oli pettänyt M. de\nRivarolin perin pohjin, kun hän laati suunnitelmansa.\n\nKapteeni Bloodin asiaksi jäi selittää vaikeudet, kun M. de Rivarol\nilmoitti hänelle, että merirosvoille oli annettu kunniakas terävä\naloittaa hyökkäystoimet sillä tavalla kuin hän oli suunnitellut.\nKapteeni Blood hymyili myrkyllisen kiitollisena hänen miehilleen\nosoitetusta kunniasta. Sitä hän juuri oli odottanutkin. Merirosvoille\nvaarat, M. de Rivarolille kunnia, maine ja tulokset yrityksestä.\n\n»Minun täytyy kieltäytyä siitä kunniasta», sanoi hän kylmän tyynesti.\n\nWolverstone murahti hyväksyvästi ja Hagthorpe nyökäytti päätään.\nYberville, jota yhtä suuressa määrin kuin muitakin suututti\njalosukuisen maanmiehen ylimielisyys, ei koskaan horjahtanut\nuskollisuudessaan kapteeni Bloodia kohtaan. Ranskalaiset upseerit —\nheitä oli kuusi kappaletta läsnä — tuijottivat ylpeän hämmästyneinä\nmerirosvopäällikköön, ja paroni sinkautti hänelle ankaran kysymyksen.\n\n»Mitä? Te kieltäydytte, sir? Kieltäydytte noudattamasta käskyäni,\nniinkö sanoitte?»\n\n»Käsitin, herra paroni, että olitte kutsunut meidät neuvottelemaan\nmenettelytavoista.»\n\n»Siinä tapauksessa olette käsittänyt asian väärin, herra kapteeni. Te\nolette täällä ottamassa vastaan käskyni. Minä olen jo neuvotellut ja\nminä olen myös päättänyt. Toivon, että ymmärrätte.»\n\n»Oh, erinomaisesti», nauroi Blood. »Mutta minun täytyy kysyä,\nymmärrättekö te?» Ja antamatta paronille aikaa lausua vihaista\nkysymystään, joka oli jo valmiina tämän huulilla, hän jatkoi: »Te\nolette neuvotellut ja päättänyt, sanoitte. Mutta ellei teidän\npäätöksenne pohjaudu haluun jouduttaa minun miehiäni surman suuhun,\nniin te muutatte sen, kun olen kertonut teille jotakin, mistä\nminulla on tarkat tiedot. Tämä Kartagenan kaupunki näyttää sangen\nhelposti valloitettavalta pohjoisesta käsin, koska se näyttää niin\nsuojattomalta meren puolelta. Ajatelkaahan, herra paroni, miksi\nolisivat espanjalaiset, kun he kaupungin rakensivat tähän, missä se nyt\non, nähneet niin paljon vaivaa turvatakseen sen etelänpuolelta, jos se\nkerran pohjoisesta oli niin altis hyökkäyksille?»\n\nTämä pani M. de Rivarolin miettimään.\n\n»Espanjalaiset eivät», jatkoi Blood, »ole niin hölmöjä kuin te\nluulette. Sallikaa minun kertoa teille, herra, että minä kaksi vuotta\nsitten tein tiedusteluretken Kartagenaan valmistuakseni hyökkäämään\nsen kimppuun. Tulin tänne muutamien ystävällisten, kaupittelevien\nintiaanien kanssa pukeutuneena intiaaniksi minäkin ja siinä valepuvussa\noleskelin kokonaisen viikon kaupungissa ja tutkin tarkoin kaikki\nmahdollisuudet tunkeutua siihen. Meren puolella, joka näyttää niin\nviekoittelevalta hyökkääjälle, on matalikkoa ainakin puoli mailia —\nvakuutan teille, että siinä on matkaa yllin kyllin, jotta ei mikään\nlaiva voi tulla niin lähelle, että sen tykit kantaisivat kaupunkiin, ja\nkolmeneljännes mailia lähemmäksi ei ole hyvä minkään laivan tulla.»\n\n»Mutta me viemme joukot maihin kanooteilla ja avoveneissä», huudahti\neräs upseeri kärsimättömänä.\n\n»Tyynempänäkin vuodenaikana ehkäisevät rantatyrskyt sellaisen\nyrityksen. Ja teidän tulee myös muistaa, että vaikka maihinnousu\nkävisikin päinsä, kuten te väitätte, niin sitä ei voisi suojata\nlaivastotykeillä. Tosiasiallisesti joutuisivat maihinnousujoukot vaaran\nalaisiksi juuri omien tykkien puolelta.»\n\n»Jos hyökkäys tehdään öiseen aikaan, kuten ehdotan, on tykistö suoja\ntarpeen. Te olisitte maissa jo ennen kuin espanjalaiset tietäisivät\nmitään aikeesta.»\n\n»Te näytte otaksuvan, että Kartagena on sokeiden kaupunki, että he\ntällä hetkellä eivät muka näkisi meidän purjeitamme ja ihmettelisi,\nkeitä me olemme ja mitä meillä on mielessämme.»\n\n»Mutta jos he otaksuvat olevansa turvassa pohjoisen puolelta,\nniin juuri tuo tieto tekee heidät huolettomiksi», sanoi paroni\nkärsimättömänä.\n\n»Ehkä. Mutta hehän ovatkin turvassa. Luonto pitää huolen siitä, että\njokainen yritys lähestyä kaupunkia siltä puolelta on etukäteen tuomittu\nepäonnistumaan.»\n\n»Siitä huolimatta me yritämme», sanoi itsepäinen paroni, jonka ylpeys\nei sallinut, että hän myöntyisi upseerinsa neuvoihin.\n\n»Jos sittenkin teette sen kuultuanne mitä olen sanonut, niin on se oma\nasianne. Mutta minä en ota johtaakseni miehiäni vaaraan, josta ei lähde\nmitään hyötyä.»\n\n»Mutta jos minä käsken...», alkoi paroni. Mutta Blood keskeytti hänet\nmuitta mutkitta.\n\n»Herra paroni, kun M. de Cussy palkkasi meidät teidän lukuunne, teki\nhän sen yhtä paljon tietojemme ja kokemuksemme vuoksi tämäntapaisessa\nsodankäynnissä kuin sen voiman vuoksi, jota me edustamme. Olen\nasettanut tietoni ja kokemukseni tässä asiassa teidän käytettäväksenne.\nTahdon lisätä, että hylkäsin oman aikeeni ryöstää Kartagena sen vuoksi,\nettä minulla ei ollut silloin tarpeeksi voimia tunkeutua sinne sataman\nkautta, joka on ainoa tie kaupunkiin. Se voima, joka teillä nyt on\nkäytettävänänne, on paras siihen tarkoitukseen.»\n\n»Mutta sillä aikaa kun me raivaamme tiemme kaupunkiin, on\nespanjalaisilla kyllin aikaa viedä suuri osa aarteistaan pois. Meidän\ntäytyy yllättää heidät.»\n\nKapteeni Blood kohautteli hartioitaan.\n\n»Jos tämä on vain rosvoretki, niin on se seikka tietysti ennen kaikkea\notettava huomioon. Niin oli minun laitani. Mutta jos te haluatte\nmurskata Espanjan ylpeyden ja istuttaa Ranskan liljat tämän siirtomaan\nlinnantorniin, niin ei vähäisten aarteiden menetyksen pitäisi painaa\npaljoakaan.»\n\nM. de Rivarol puraisi huultaan harmissaan. Hänen synkät silmänsä\nkipinöivät hänen katsellessaan varmaa merirosvoa.\n\n»Mutta jos minä käsken teitä — yrittämään....», sanoi hän. »Vastatkaa\nminulle, monsieur, antakaa meidän kerta kaikkiaan tietää, miten asia on\nja kuka tätä retkeä komentaa.»\n\n»Totisesti, te olette väsyttävä», sanoi kapteeni Blood ja kääntyi M. de\nCussyn puoleen, joka istui huultaan purren, äärimmäisen kiusaantuneena.\n»Pyydän teitä todistamaan kenraalille, että olen oikeassa.»\n\nM. de Cussy heräsi synkistä mietteistään. Hän yskäisi kurkkunsa y\nselväksi. Hän oli äärimmäisen hermostunut.\n\n»Siihen katsoen, mitä kapteeni Blood on esittänyt...»\n\n»Oh, hiiteen sellaiset asiat!» kivahti Rivarol. »Minusta näyttää\nkuin olisi minulla vain pelkureita mukanani. Kuulkaahan nyt, herra\nkapteeni, koska teitä kerran pelottaa lähteä ryntäämään, niin teen sen\nitse. Ilma on tyyni, ja arvelen onnistuvani hyvin maihinnousussa. Jos\nonnistun, niin olen näyttänyt, että te olette väärässä, ja minulla on\nehkä huomenna sanottavana teille pari sanaa, joista ette ole pitävä.\nMinä alan olla liian suvaitsevainen teitä kohtaan, sir.» Hän heilautti\nkättään kuninkaallisen armollisesti. »Saatte mennä.»\n\nHäntä johti yksinomaan ylpeys ja itsepäisyys, ja hän sai sen mukaisen\nopetuksen kuin ansaitsi. Laivasto pysähtyi illalla noin mailin päähän\nrannasta ja pimeän turvin lähti kolmesataa miestä, joista kaksisataa\noli neekereitä — koko neekerijoukko oli komennettu yritykseen —\nkanooteissa ja laivaveneissä rantaa kohti. Rivarolin ylpeys pakotti\nhänet, vaikka hän ei ensinkään pitänyt siitä, johtamaan retkeä itse.\n\nEnsimmäiset kuusi venettä nielaisivat tyrskyt ja pirstoivat ne\npalasiksi ennen kuin niissä ohjat ennättivät selvitä niistä irti.\nTyrskyjen mylvintä ja haaksirikkoisten huudot varoittivat jäljessä\ntulijoita, jotka siten pelastuivat samanlaiselta kohtalolta. Paronin\ntiukasta käskystä he soutivat pois vaaralliselta paikalta ja\npysähtyivät vain ottamaan ylös niitä, joiden oli onnistunut uimalla\nponnistella heidän luokseen. Noin viisikymmentä miestä menehtyi\nyrityksessä, ja kuusi ammuksilla ja keveillä tykeillä lastattua venettä\njoutui meren saaliiksi.\n\nParoni palasi lippulaivalleen raivoissaan, mutta ei millään muotoa\nviisaampana miehenä. Viisaus — edes kokemuksen kautta saatu katkera\nviisaus — ei ollut sellaista miestä varten kuin M. de Rivarol oli.\nHänen vihansa esineeksi joutuivat kaikki, mutta pääasiassa se\nkohdistui kapteeni Bloodiin. Aivan ihmeellisiä sokkeloita kulkien tuli\nhänen järjen juoksunsa siihen tulokseen, että Blood oli kokonaan ja\netupäässä syynä hänen epäonnistumiseensa. Hän meni nukkumaan miettien\nraivoissaan, mitä huomenna sanoisi kapteeni Bloodille.\n\nHän heräsi aamunkoitossa tykkien kumeaan jyskeeseen. Noustuaan\nperäkannelle yöpuvussaan ja tohveleissaan hän näki näyn, joka yhä\nlisäsi hänen järjetöntä raivoaan. Neljä merirosvolaivaa liikehti\ntäysissä purjeissa merkillisissä mutkissa puolen mailin päässä Boca\nChicasta ja hieman kauempana muusta laivastosta, ja niiden sivuista\nsyöksyi tulta ja savua joka kerran kun ne käänsivät kylkensä suurta\npyöreää linnaketta vastaan, joka vartioi kaltaista sataman suuta.\nLinnake vastasi tuleen vilkkaasti ja vihaisesti. Mutta merirosvot\nsovittelivat laivojensa kylkiä erinomaisena arvostelukyvyllä ottaessaan\nhuomioon sen hetken, jona puolustajat panostivat uudelleen tykkejään.\nKun espanjalaiset ampuivat uudelleen, kääntyivät he taas, huolehtien\nei ainoastaan siitä, että heidän laivansa koko ajan olivat liikkeessä,\nvaan myös siitä, ettei linnakkeella ollut maalitauluna muuta laivoista\nkuin joko keula tai perä ja että mastot olivat suorassa linjassa\nsilloin kun oli odotettavissa järeämpi tuli.\n\nKiroillen ja noituen seisoi M. de Rivarol peräkannella ja katseli\ntoimitusta, jonka Blood niin häpeämättömästi oli alkanut omalla\nvastuullaan. _Victorieusen_ upseerit olivat kokoontuneet hänen\nympärilleen, mutta paroni ei avannut raivonsa sulkuja ennen kuin de\nCussy yhtyi joukkoon. Ja M. de Cussy aiheutti itse niiden aukeamisen.\nHän oli tullut ylös käsiään hykertäen ja nauttien asianmukaisesta\ntyydytyksestä, kun hän näki, miten tarmokkaasti hänen valitsemansa\nmiehet toimivat.\n\n»Ahaa, M. de Rivarol», nauroi hän. »Hän tuntee ammattinsa, tuo Blood,\nvai mitä? Hän kohottaa Ranskan lipun linnakkeen lipputankoon ennen\naamiaista.»\n\nParoni kääntyi muristen häneen päin. »Vai tuntee hän ammattinsa, vai\nniin! Hänen ammattiinsa kuuluu, sallikaa minun sanoa se teille, M. de\nCussy, että hän noudattaa minun määräyksiäni, ja minä en ole käskenyt\nhäntä tekemään tätä. Jumaliste! Kun tämä on päättynyt, niin minä annan\nhänelle kirotusta tottelemattomuudestaan.»\n\n»Herra paroni, jos hän voittaa, niin hän on ollut oikeassa.»\n\n»Oikeassa! Piru vieköön! Voiko sotilas olla oikeassa silloin kun\nhän toimii ilman määräystä?» Paroni raivosi kuin vimmattu ja hänen\nupseerinsa yhä vain yllyttivät hänen vihaansa Bloodia kohtaan.\n\nSillä välin jatkui taistelu iloisesti. Linnake kärsi pahoin.\nMerirosvotkaan eivät taitavasta liikehtimisestään huolimatta päässeet\nvaurioitta. _Atropoksen_ ylähangan parras oli ammuttu säpäleiksi\nja yksi ammus oli sattunut sen peräpuolen runkoon. _Elisabethin_\nkeulakansi oli pahoin murskautunut ja _Arabellan_ suurmaston huippu\nammuttu poikki. Loppupuolella taistelua huojui _Lachesis_ tulilinjalta\npois saatuaan peräsimensä ruhjotuksi, ja sitä ohjattiin laahaimella.\n\nMielettömän paronin tuimat silmät miltei paloivat tyydytyksestä.\n\n»Rukoilen taivasta, että se upottaisi hänen pirulliset laivansa», huusi\nhän raivoissaan.\n\nMutta taivas ei kuullut häntä. Tuskin hän oli lausunut toivomuksensa,\nkun kuului hirvittävä räjähdys ja puolet linnakkeesta lensi ilmaan.\nOnnellinen laukaus merirosvojen tykistä oli sattunut ruutivarastoon.\n\nSaattoi ehkä kulua pari tuntia siihen, kun kapteeni Blood koreana ja\ntyynenä kuin olisi tullut vastaanotosta hovissa, astui _Victoriensen_\nperäkannelle M. de Rivarolin eteen, joka yhä oli yöpuvussaan ja\n-myssyssään.\n\n»Saan ilmoittaa, että pidämme hallussamme Boca Chican linnaketta.\nRanskan lippu liehuu sen tornin jäännöksillä. Ja tie sisäsatamaan on\navoinna laivastollemme.»\n\nM. de Rivarolin oli pakko niellä raivonsa, vaikkakin se oli tukehduttaa\nhänet. Hänen upseeriensa ilo oli ollut niin suuri, että hän ei voinut\njatkaa aloittamallaan tavalla. Mutta hänen silmänsä olivat siitä\nhuolimatta pahansuovat ja hänen kasvonsa kalpeat vihasta.\n\n»Olipa onni teille, että menestyitte yrityksessänne. Jos olisitte\nepäonnistunut, olisi teille käynyt huonosti. Olkaa hyvä ja odottakaa\nseuraavalla kerralla määräyksiäni, jotta ette sattuisi olemaan\nväärässä, jos ei onni potkaisisikaan teitä kuten tällä kerralla.»\n\nKapteeni Blood hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät, ja\nkumarsi.\n\n»Ilomielin odotan määräystänne, herra kenraali, jotta voimme käyttää\nhyväksemme voittoamme. Huomannette, että nyt on toimittava kiireesti.»\n\nRivarol jäi hetkeksi suu auki. Naurettavan vihansa vimmoissa hän ei\nollut huomannut mitään.\n\n»Käykää hyttiini, jos suvaitsette», sanoi hän käskevästi ja oli\nkääntymäisillään edellä, kun Blood pysähdytti hänet.\n\n»Nöyrimmästi, herra kenraali, täällä on parempi. Tästä näette tulevan\ntoimintamme näyttämön. Se leviää eteenne kuin paras kartta.» Hän\nviittasi kädellään sisäjärvelle, sitä rajoittavalle alueelle ja itse\nkaupunkiin päin. »Ellei sitä katsota hävyttömyydeksi, jos minä rohkenen\nviitata...» Hän vaikeni. M. de Rivarol katsoi häneen tiukasti epäillen,\nettä hän teki pilkkaa. Mutta Bloodin tummat kasvot olivat hymyilevät ja\nhänen silmänsä olivat vakavat.\n\n»Antakaa kuulua», myöntyi paroni.\n\nBlood osoitti sisemmän sataman suulla olevaa linnoitusta, jota hieman\nnäkyi välissä olevalla kielekkeellä kasvavien palmujen latvojen yli.\nHän ilmoitti, että sen aseistus ei ollut niin pelottava kuin ulomman\nsataman linnoituksen, jonka he juuri olivat ampuneet rikki. Mutta\ntoiselta puolen oli reitti siinä paljon kapeampi kuin Boca Chican\nluona, ja ennen kuin he siis saattoivat yrittää sitä tietä kaupunkiin,\ntäytyi heidän saada haltuunsa linnoitus. Hän ehdotti, että ranskalainen\nlaivasto lähtisi ulompaan satamaan ja alkaisi heti pommituksen. Sillä\nvälin veisi hän maihin kolmesataa merisissiä ja hieman tykistöä\nsisäjärven itäiselle rannalle tuolla puolen kaunista puutarhamaista\nsaarta, joka oli täynnä runsaasti hedelmiä kantavia puita, ja lähtisi\nsieltä samanaikaisesti ryntäämään takaapäin linnoitusta vastaan. Kun\nespanjalaiset täten joutuisivat kahden tulen väliin sekä olisivat jo\näskeisen vahvemman linnoituksensa sortumisesta alakuloisia, ei Blood\nluullut, että heidän vastustuksensa kestäisi kovinkaan kauan. Sitten\npitäisi M. de Rivarolin miehittää linnoitus, ja kapteeni Blood jatkaisi\nmiehineen matkaansa ja ottaisi haltuunsa Nuestra Señora de la Poupan\nkirkon, joka näkyi selvästi kukkulalla aivan kaupungin itälaidassa.\nSen tärkeä asema tekisi siitä strategisesti selvän ja arvokkaan\ntukikohdan ja samalla se hallitsisi myös sitä ainoata maantietä,\njoka vei Kartagenan kaupungista sisämaahan, ja kun se kerran olisi\nheidän hallussaan, niin ei tarvinnut enää pelätä, että espanjalaiset\nyrittäisivät viedä kalleuksiaan kaupungista.\n\nSe oli, kuten kapteeni Blood oli arvannut, M. de Rivarolille kaiken\ntodistelun kruunu. Siihen saakka hän oli esiintynyt ylimielisenä ja\nolisi mielellään oman ylpeytensä vuoksi tahtonut arvostella Bloodin\nehdotusta ylhäisen ankarasti, mutta nyt hänen käytöksensä äkkiä\nmuuttui. Hän tuli tarkkaavaksi ja eloisaksi ja meni niinkin pitkälle\nalentuvaisuudessa, että kiitti kapteeni Bloodin suunnitelmaa hyväksi ja\nantoi määräyksen toimien aloittamiseksi heti.\n\nEi ole tarpeellista seurata noita toimia askel askelelta. Ranskalaisten\npuolelta tapahtuneet erehdykset estivät niiden tasaista kulkua, ja\nheidän laivojensa huolimaton ohjaus sai aikaan sen, että linnoituksen\ntykit illan kuluessa upottivat kaksi alusta. Mutta illan suussa,\nsuurimmaksi osaksi sen raivon ansiosta, jolla merisissit hyökkäsivät\nmaan puolelta linnoituksen kimppuun, oli linnoitus antautunut, ja ennen\npimeää vallitsi Blood miehineen muutamien muuleilla sinne kuljetettujen\ntykkien avulla Señora de la Poupan kukkulalta koko kaupunkia.\n\nPuolen päivän aikaan seuraavana päivänä Kartagena antautui\npuolustusvälineiden puutteessa ja Rivarolin uhatessa ampua sen\nraunioiksi.\n\nVoiton ylpistyttämänä, jonka hän laski kokonaan omaksi ansiokseen,\nparoni määräili antautumisehdot. Hän vaati luovutettavaksi kaiken\nkaupungin omaisuuden. Kauppiaiden tuli luovuttaa kaikki rahansa ja\nomaisuutensa, asukkaat saivat joko jäädä kaupunkiin tai lähteä sieltä,\nmutta niiden, jotka lähtivät, täytyi luovuttaa koko omaisuutensa, kun\ntaas ne, jotka jäivät, pääsivät puolella ja tulivat samalla Ranskan\nalamaisiksi. Uskonnolliset kokoushuoneet ja kirkot säästettäisiin,\nmutta niiden rahavarat ja kalleudet täytyi ilmoittaa.\n\nKartagena myöntyi, kun sillä ei ollut muutakaan neuvoa, ja seuraavana\npäivänä, joka oli viides huhtikuuta, marssi M. de Rivarol kaupunkiin\nja julisti sen nyt ranskalaiseksi alusmaaksi määräten M. de Cussyn sen\nkuvernööriksi. Sitten hän lähti tuomiokirkkoon, jossa voiton kunniaksi\npidettiin asianmukainen messu. Tämä vain hurskauden osoitukseksi. Mutta\nsitten lähti M. de Rivarol kaupungin katsastukseen. Ainoa seikka, jossa\nranskalaisten voitto Kartagenassa erosi tavallisesta rosvoretkestä,\noli se, että sotilaita oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty\ntunkeutumasta yksityisten asuntoihin. Mutta tämä näennäinen kunnioitus\nhenkeä ja omaisuutta kohtaan pohjautui todellisuudessa vain M. de\nRivarolin pelkoon, että pieninkin kolikko saattoi jäädä pois siitä\nvaltavasta aarrearkusta, jonka paroni oli avannut Ranskan kuninkaan\nnimessä. Kun sitten kullan virta oli tyrehtynyt, hän peruutti kaikki\nmääräyksensä ja jätti kaupungin miestensä mielin määrin ryöstettäväksi,\nja nämä veivät asukkailta sen omaisuuden, joka heille uusina Ranskan\nkansalaisina oli luvattu jättää koskemattomaksi. Saalis oli suunnaton.\nNeljän päivän ajan kuljetti sata muulia kultakuormia kaupungista\nrannalla odottaviin veneisiin, joilla ne sitten vietiin laivoihin.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku\n\nMONSIEUR DE RIVAROLIN KUNNIA\n\n\nKaupungin antautumisen ajan ja hieman sen jälkeenkin oli kapteeni Blood\noleksinut miehistönsä suurimman osan kanssa asemassaan Nuesta Señora de\nla Poupan kukkulalla eikä niin muodoin tiennyt asiain kulusta mitään.\nBloodille, jonka ansiosta todelliseksi aarreaitaksi osoittautuneen\nkaupungin pikainen valloitus pääasiallisesti johtui, ei ollut osoitettu\nedes sitä kunniaa, että hänet olisi kutsuttu siihen upseerien\nneuvotteluun, jossa antautumisehdoista päätettiin.\n\nSe oli loukkaus, jota Blood ei toisenlaisissa olosuhteissa olisi\nsuvainnut. Mutta nykyisessä oudossa mielentilassaan ja haluten olla\nkokonaan erossa rosvoudesta hän tyytyikin hymyilemään äärimmäisen\nhalveksivasti tuolle ranskalaiselle kenraalille. Mutta niin eivät\ntehneet hänen kapteeninsa eivätkä miehensä. Suuttumus kyti jonkin aikaa\nheidän mielessään, kunnes se viikon lopulla leimahti ilmiliekkiin.\nAinoastaan lupaamalla ilmoittaa heidän mielialansa paronille onnistui\nheidän kapteeninsa rauhoittaa heidät hetkeksi. Hän lähti sitten heti\netsimään M. de Rivarolia käsiinsä.\n\nHän tapasi paronin eräässä virastossa, jonka tämä oli perustanut\nkaupunkiin, kirjurijoukon kanssa luetteloimassa aarteita, joita\nsinne oli tuotu, ja tarkastamassa niitä tilikirjoja, jotka hän oli\nvaatinut nähdäkseen, jotta hän pennilleen tietäisi miten paljon\nhänellä vielä oli saatavaa. Paroni istui tutkimassa tilikirjaa kuten\nainakin kaupungin kauppias, tehden siihen merkintöjä ollakseen varma\nsiitä, että kaikki oli pesolleen oikein. Kuninkaan maa- ja merivoimien\nkenraalin mielityötä! Hän katsahti ärtyneenä työstään, jonka Bloodin\ntulo keskeytti.\n\n»Herra paroni», tervehti Blood. »Minun täytyy saada puhua teille asiani\nsuoraan ja teidän täytyy se sietää. Mieheni ovat nousemassa kapinaan.»\n\nM. de Rivarol katsoi häneen ja kohotti hieman kulmiaan.\n\n»Kapteeni Blood, minä tahdon myös puhua suoraan ja teidän täytyy se\nmyös sietää. Jos miehenne nousevat kapinaan, niin saatte te ja teidän\nkapteeninne vastata siitä henkilökohtaisesti. Te erehdytte siinä,\nettä puhutte minun kanssani kuin olisin teidän liittolaisenne, vaikka\nminä selvästi olen alusta pitäen antanut teidän ymmärtää, että olette\nastunut palvelukseen minun alaisenani. Kun asianmukaisesti käsitätte\ntämän tosiasian, niin säästyy paljon turhaa suukopua.»\n\nBlood hillitsi itsensä vaikeasti. Hän tunsi, että hänen jonakin\nkauniina päivänä täytyisi inhimillisyyden vuoksi katkaista heltta\ntuolta ylimieliseltä, ylpeältä kukonpojalta.\n\n»Määritelkää asemanne miten tahdotte», sanoi hän. »Mutta tahdon\nhuomauttaa teille, että asian luonne ei muutu siitä, että te annatte\nsille toisen nimen. Minä käsittelen tosiasioita ja pääasiassa sitä\ntosiasiaa, että olemme sopineet kanssanne tarkoista määräyksistä. Nämä\nmääräykset lupaavat meille erinäisen osuuden voittosaaliista. Minun\nmieheni vaativat sen nyt. He eivät ole tyytyväisiä.»\n\n»Mihin he eivät ole tyytyväisiä?» kysyi paroni.\n\n»Teidän kunniantuntoonne.»\n\nLyönti vasten kasvoja olisi tuskin hämmästyttänyt ranskalaista enemmän.\nHän jäykistyi ja oikaisihe, hänen silmänsä leimusivat ja hänen kasvonsa\nkävivät kuolonkalpeiksi. Kirjurit pöydän ääressä panivat kynänsä pois\nja odottivat peloissaan räjähdystä.\n\nPitkän aikaa oli aivan hiljaista. Sitten mahtava paroni korotti\näänensä, joka sähisi vihasta. »Uskallatteko todella niin paljon, te ja\nteidän saastaiset varasseuralaisenne? Jumaliste! Saatte vastata vielä\nnoista sanoistanne, vaikka teidän kanssanne taisteleminen tuottaakin\nvielä suuremman häpeän niskoilleni. Hyi!»\n\n»Tahdon huomauttaa teille», sanoi Blood, »että minä en puhu omasta,\nvaan miesteni puolesta. He ovat tyytymättömiä, he uhkaavat ottaa itse\nsen, mikä heille on luvattu, ellei sitä heti heille luovuteta.»\n\n»Ottaa?» toisti Rivarol vapisten raivosta. »Antaapa heidän koettaa,\nniin...»\n\n»Älkää olko liian hätäinen. Minun mieheni ovat oikeassa, kuten hyvin\ntiedätte. He tahtovat saada tietää, milloin saaliin jako tapahtuu ja\nmilloin he saavat viidennen osan siitä, kuten sopimuksessa luvataan.»\n\n»Herra antakoon minulle kärsivällisyyttä! Miten voin toimittaa jaon,\nkun kaikki aarteet eivät vielä ole edes koossa?»\n\n»Miehilläni on syytä uskoa, että ne ovat jo kaikki koossa. Ja he eivät\nmielellään näe, että ne kootaan kaikki teidän laivoillenne ja jäävät\nteidän hoteisiinne. He sanovat, että sen jälkeen ei enää saada mitään\nvarmuutta siitä, kuinka suuri saalis todellisuudessa on ollut.»\n\n»Mutta — Herran nimessä! — minähän pidän kirjaa niistä. Ne ovat\nkaikkien nähtävissä.»\n\n»He eivät halua nähdä tilikirjoja. Harvat heistä osaavat edes\nlukeakaan. He tahtovat nähdä itse saaliin. He tietävät — te pakotatte\nminut suorastaan töykeäksi — että tilikirjat ovat väärennetyt. Teidän\nkirjojenne mukaan nousee Kartagenasta saatu sotasaalis noin kymmeneen\nmiljoonaan livreen. Miehet tietävät kuitenkin — he ovat sangen taitavia\narvostelussaan — että se nousee suunnattoman paljon korkeammaksi — noin\nneljäänkymmeneen miljoonaan. He tahtovat, että itse aarteet tuodaan\nnähtäviksi ja että ne punnitaan heidän läsnäollessaan, kuten tapa\nvaatii Rannikon veljeskunnan keskuudessa.»\n\n»Minä en tunne merirosvojen tapoja.»\n\nKenraali oli ylenkatseellinen.\n\n»Mutta te opitte tuntemaan ne pian.»\n\n»Mitä tarkoitatte, roisto? Minä olen sotavoimien päällikkö, enkä\nryöstäjien ja varkaiden.»\n\n»Oh, tietenkin!» Bloodin pilkka irvisteli hänen silmissään. »Mutta\nolkaa mitä haluatte, minä varoitan teitä vielä siitä, että ellette\nsuostu vaatimukseen, joka on oikeutettu ja jota minäkin sen vuoksi\nkannatan, niin saatte harmia, ja minua ei totisesti ihmetyttäisi,\nvaikka ette enää pääsisikään Kartagenasta tai ette veisi ainoatakaan\nkolikkoa Ranskaan.»\n\n»Piru vieköön? Onko minun käsitettävä asia niin, että te uhkaatte\nminua?»\n\n»Tyyntykäähän toki, herra paroni. Kehoitan teitä vain käyttämään\nhieman viisautta, jotta voisitte välttää ikävyyksiä. Te ette tiedä,\nmillaisella tulivuorella seisotte. Te ette tunne merirosvojen keinoja.\nJos olette itsepäinen, saattaa Kartagena tukehtua verivirtoihin ja\nolkoon lopputulos siitä mikä hyvänsä, niin ei ainakaan Ranskan kuningas\nsiitä paljon hyödy.»\n\nSe muutti väittelyn kokonaan vähemmän vihamieliselle pohjalle. Hetken\nsitä vielä kesti loppuakseen vihdoin siihen, että M. de Rivarol\nvastenmielisesti päätti suostua merirosvojen vaatimukseen. Hän ilmoitti\nsen mahdollisimman epäkohteliaasti ja vasta sitten kun Blood oli saanut\nhänet uskomaan, että kieltäytyminen saattoi käydä sangen vaaralliseksi.\nYhteenotossa hän saattoi mahdollisesti voittaa Bloodin miehet,\nmutta yhtä mahdollista oli, että hän saattoi hävitäkin. Ja vaikka\nvoittaisikin, tulisi yritys hänelle niin kalliiksi mieshukkaan nähden,\nettei hän sen jälkeen ehkä pystyisi vähäisillä voimillaan pitämään\nhallussaan sitä mitä oli saanut.\n\nLoppujen lopuksi hän lupasi heti ryhtyä tarpeellisiin valmisteluihin,\nja jos kapteeni Blood ja hänen upseerinsa tulisivat huomenaamuna\nhänen laivalleen, tuotaisiin aarteet nähtäviksi, punnittaisiin heidän\nläsnäollessaan ja viides osa niistä luovutettaisiin siinä paikassa\nheidän haltuunsa.\n\nSinä iltana vallitsi merirosvojen keskuudessa sanomaton ilo sen\njohdosta, että M. de Rivarolin suunnaton ylpeys vihdoinkin oli\nlannistettu. Mutta kun seuraava päivä vaikeni, saivat he selityksen\nsiihen. Ainoat laivat, mitä satamassa näkyi, olivat _Arabella_ ja\n_Elisabeth_, jotka keinuivat ankkurissa, sekä _Alropos_ ja _Lachesis_,\njotka olivat vedetyt matalikolle pommituksessa saamiensa vaurioiden\nkorjaamista varten. Ranskalaiset alukset olivat lähteneet. Ne olivat\nrauhallisesti ja salaa liukuneet yön pimeydessä satamasta, ja kolme\npientä ja häipyvää purjetta läntisellä taivaanrannalla oli kaikki,\nmitä niistä enää oli näkyvissä. Velkojiaan pakoileva M. de Rivarol\noli mennyt aarteineen ottaen mukaansa Ranskasta tuomansa sotilaat ja\nmerimiehet. Hän oli jättänyt jälkeensä Kartagenaan sekä tyhjin käsin\ntuijottavat merirosvot, jotka hän oli pettänyt, että M. de Cussyn ja\nHispaniolasta tulleet vapaaehtoiset ja neekerit, jotka hän oli pettänyt\nyhtä taitavasti.\n\nMolemmat puolueet sulivat yhteisessä raivon tunnossa yhdeksi, ja sen\nedesottamuksia pelkäsivät onnettoman kaupungin asukkaat enemmän kuin\nolivat pelänneet mitään ennen tätä retkeä.\n\nKapteeni Blood yksin pysyi tyynenä hilliten syvän suuttumuksensa.\nHän oli luvannut itselleen, että hän vielä ennen eroamistaan M.\nde Rivarolista maksaisi tälle takaisin kaikki ne loukkaukset ja\nhävyttömyydet, joihin tuo käsittämätön mies — joka nyt näyttäytyi\nroistoksi — oli alistanut hänet.\n\n»Meidän täytyy ajaa heitä takaa», selitti hän. »Ajaa takaa ja\nrangaista.»\n\nEnsin nousi yleinen hyväksymishuuto. Mutta sitten seurasi ajatus,\nettä ainoastaan kaksi merirosvojen laivaa oli siinä kunnossa, että\nne pystyivät lähtemään merille — eikä niihin mahtunut koko miehistö,\nvarsinkin kun muonavaroja oli liian vähän niin pitkää matkaa varten.\n_Lachesiksen_ ja _Atropoksen_ miehistöt ja heidän kapteeninsa\nWolverstone ja Yberville vastustivat aietta, Kartagenassa saattoi vielä\nolla kyllin paljon aarteita. He aikoivat jäädä sinne ja kiristää loput\nniistä samalla kun korjasivat laivojaan. Menkööt Blood ja ne, jotka\ntulivat hänen kanssaan, jos halusivat.\n\nSilloin Blood huomasi, että hän oli hätiköinyt päätöksensä teossa,\nja yrittäessään peräytyä siitä hän oli vähällä aikaansaada tappelun\nniiden kahden puolueen välillä, joihin hänen päätöksensä nyt oli\njakanut merirosvot. Ja sillä aikaa pienenivät ranskalaisten purjeet\npienenemistään taivaanrannalla. Blood oli vaipua epätoivoon. Jos hän\nnyt lähtisi, niin taivas tiesi mitä kaupungille tapahtuisi, sillä\njäljelle jäävien mieliala oli vaarallinen. Jos hän taas jäisi, niin\nhänen ja Hagthorpen miehistöt yhtyisivät samaan hurjisteluun muiden\nkanssa lisäten vain siten niitä hirmutöitä, joita ei enää voitu\nvälttää. Hänen epäröidessään puoleen ja toiseen ottivat hänen omansa\nja Hagthorpen miehet ohjat käsiinsä, sillä heidän piti päästä ajamaan\nRivarolia takaa. Heidän kostettavanaan ei ollut ainoastaan roistomaista\npetosta, vaan samalla oli anastettavissa suunnaton aarre käsittelemällä\nvihollisena tätä ranskalaista kenraalia, joka niin kurjasti oli\npettänyt liittolaisensa.\n\nKun Blood ristiriitaisten mietteittensä kiusaamana yhä epäröi, veivät\nhänen miehensä hänet miltei väkipakolla laivaan. Tunnin kuluttua,\nkun vesitynnyrit vihdoin oli täytetty ja viety laivalle, lähtivät\n_Arabella_ ja _Elisabeth_ tuimalle takaa-ajolleen.\n\nKun oltiin selvällä merellä ja Arabellan suunta oli määrätty, meni\nPitt etsimään kapteenia, koska tiesi, että hänen mielensä äskeisten\ntapahtumain johdosta oli kovin levoton. Hän tapasi hänet istumasta\nyksin hytissään, pää käsiin vaipuneena ja huolekas ilme silmissään,\njotka tuijottivat suoraan eteenpäin näkemättä mitään.\n\n»Mitä nyt, Peter», huudahti nuori somersetlainen merimies. »Hyvä\nJumala, mies, mikä sinua vaivaa? Varmaankaan eivät Rivarolia koskevat\najatukset!»\n\n»Ei», sanoi Blood käheällä äänellä.\n\nJa kerrankin Blood oli puhelias. Voi olla, että hänen täytyi saada\npuhutuksi, sillä muuten hän olisi tullut hulluksi. Ja Pitt oli\nyhtäkaikki hänen ystävänsä, joka rakasti häntä ja oli niin muodoin\nluotettavin mies. »Mutta jos hän saa tietää sen. Jos hän saa tietää\nsen! Hyvä Jumala. Luulin päässeeni ainaiseksi merirosvoudesta. Ja\ntäällä olen nyt tuon roiston kanssa ottanut osaa pahimpaan rosvouteen,\nmitä ikänäni olen tehnyt. Ajattele Kartagenaa! Ajattele, miksikä\nhelvetiksi nuo pirut sen nyt muuttavat! Ja minun, täytyy kantaa syy\nsiitä.»\n\n»Ei, Peter — se ei ole sinun syytäsi, vaan Rivarolin. Tuo saastainen\nvaras on kaiken saanut aikaan. Mitäpä olisit voinut tehdä estääksesi\nsitä?»\n\n»Minä olisin jäänyt sinne, jos se olisi auttanut jotakin.»\n\n»Se ei olisi muuttanut asiaa, sen sinä tiedät. Miksi siis pahoitella\nsitä?»\n\n»Siinä on muutakin lisäksi», huokaili Blood. »Mitä nyt tehdä? Mitä\non jäljellä? Minulle tehtiin mahdottomaksi palvella uskollisesti\nEnglantia. Uskollinen palvelus Ranskan hyväksi vei tähän ja se on yhtä\nmahdotonta tästedeskin. Mitä jää? Merirosvous? Olen luopunut siitä.\nTotisesti, jos tahdon elää puhdasta elämää, niin luulen, ettei minulla\nole muuta mahdollisuutta jäljellä kuin mennä tarjoamaan miekkaani\nEspanjan kuninkaan palvelukseen.»\n\nMutta jotain oli sittenkin jäljellä — jotakin, jota kohti he tropiikin\nauringon paahteessa nopeasti purjehtivat. Kaikki se, mitä hän nyt\nniin katkerasti soimasi, oli vain välttämätön aste hänen merkillisen\nkohtalonsa muodostumisessa.\n\nMäärättyään laivojensa suunnan Hispaniolaa kohti — koska he\npäättelivät, että Rivarolin täytyi mennä sinne korjaamaan laivansa\nennen kuin lähti pyrkimään meren yli Ranskaan — kyntivät _Arabella_\nja _Elisabeth_ reippaasti merta kaksi päivää ja yötä ilman että\nvilahdustakaan heidän riitaveljistään näkyi. Kolmas päivä koitti ja\ntoi mukanaan sumun, joka rajoitti heidän näköpiirinsä pariin kolmeen\nmailiin ja lisäsi heidän yhä kasvavaa harmiaan ja pelkoaan, että M. de\nRivarol oli päässyt kokonaan livahtamaan heidän käsistään.\n\nHe olivat silloin — Pittin lokikirjan mukaan — noin 75° 30’ läntistä\npituutta ja 77⁰ 45’ pohjoista leveyttä, niin että Jamaika oli alahangan\npuolella noin kolmenkymmenen mailin päässä länteen, ja luoteessa näkyi\ntodellakin heikosti kuin pilven hattara Sinivuorten suuri harjanne,\njonka huiput pistivät taivasta kohti korkealle alempana olevan\nsumuverhon yläpuolelle. He kulkivat suoraan sivutuulessa ja se toi\nlännestä päin heidän korviinsa jyskeen, joka tottumattomalle olisi\nkäynyt rantahyrskyjen pauhinasta.\n\n»Tykkejä», sanoi Pitt, joka seisoi Bloodin kanssa peräkannella. Blood\nkuunteli ja nyökkäsi.\n\n»Kymmenen mailin päässä, ehkäpä viidentoista, jossakin Port Royalin\ntienoilla, mikäli arvaan», lisäsi Pitt. Sitten hän katsahti\nkapteeniinsa. »Koskeeko se meitä?» kysyi hän.\n\n»Tykin pauketta Port Royalin tienoilla... se tietäisi sitä, että\neversti Bishop on siellä työssä. Ja ketäpä vastaan hän toimisi, ellei\nmeidän ystäviämme? Luulenpa, että se koskee meitäkin. Joka tapauksessa\nlähdemme kuulostamaan. Käske kääntää.»\n\nHe kääntyivät tiukasti ylätuuleen ja purjehtivat taistelun ääntä\nkohti, joka heidän lähestyessään kasvoi voimassa ja laajuudessa. Siten\nkului tunti. Sitten, kun Blood kiikari silmiensä edessä koetti katsoa\nsumun läpi odottaen joka hetki näkevänsä taistelevat laivat, taukosi\ntykkituli äkkiä.\n\nHe purjehtivat siitä huolimatta samaan suuntaan. Kaikki miehet\nseisoivat kannella innokkaasti tähyillen edessään olevaa merta. Äkkiä\nilmestyi heidän eteensä esine, joka pian näyttäytyi palavaksi laivaksi.\nKun _Arabella Elisabethin_ seuraamana purjehti lähemmäksi lounaaseen\nkääntyen, näkyivät loimuavan aluksen ääriviivat selvemmin. Äkkiä sen\nmastot pistivät mustina ja selvinä esille savusta, ja liekeistä erotti\nBlood kiikarillaan selvästi Pyhän Yrjön lipun kehuvan sen suunnastassa.\n\n»Englantilainen laiva!» huudahti hän.\n\nHän etsi silmillään sen taistelun voittajaa, josta tämä synkkä näky\noli todistajana, ja kun he tullessaan lähemmäksi turmioon tuomittua\nlaivaa näkivät kolmen suuren aluksen hämärät ääriviivat noin kolmen\nneljän mailin päässä Port Royaliin päin, oli heidän ensimmäinen ja\nluonnollinen päätelmänsä se, että laivojen täytyi kuulua Jamaikan\nlaivastoon ja että palava laiva oli jokin raajarikoksi ammuttu\nmerirosvolaiva, ja sen vuoksi he kiiruhtivat ottamaan laivaansa sen\nkolmen veneen täyteisen miehistön, joka pysytteli jonkin matkan\npäässä palavasta hylystä. Mutta Pitt, joka kaukoputken avulla seurasi\npoistuvaa laivastoa, huomasi seikkoja, joita vain harjaantunut merimies\nsaattoi erottaa, ja ilmoitti sen uskomattoman tiedon, että suurin\nnäistä aluksista oli Rivarolin _Victorieuse_.\n\nHe vähensivät purjeita ja saapuivat ajelehtivien veneiden luo, jotka\nolivat viimeistä sijaa myöten täynnä henkiinjääneitä. Meressä ajelehti\nsitä paitsi muitakin mikä minkin laivan kappaleen turvin ja ne täytyi\nmyös pelastaa.\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta luku\n\nVILHELM-KUNINKAAN PALVELUKSESSA\n\n\nYksi veneistä jysähti _Arabellan_ kylkeen ja laivanportaita\nastui ensimmäisenä ylös pieni keikarimaisesti silkkisatiiniin ja\nkultareunuksiin pukeutunut herrasmies, jonka kuihtuneita, kellahtavia\nja hieman ärtyisen näköisiä kasvoja ympäröi tuuhea musta tekotukka.\nHänen muodinmukainen ja kallis pukunsa ei vähääkään ollut kärsinyt\nsiinä seikkailussa, jonka hän juuri oli läpäissyt, ja hän käyttäytyi\nvapaan varmasti kuin ainakin ylhäinen henkilö. Hän ei selvästikään\nollut mikään merirosvo. Aivan hänen jäljessään seurasi mies, joka\nkaikessa muussa paitsi iässä oli edellisen täydellinen vastakohta. Hän\noli kookas ja jäntevälihaksinen, hänen kasvonsa olivat pulleat, pyöreät\nja ahavoituneet, suupielessä oli ilmeinen veitikka, ja hänen siniset\nsilmänsä räpyttelivät vilkkaasti. Hän oli hyvin, mutta koruttomasti\npuettu ja teki voimakkaan, käskevän vaikutuksen.\n\nKun pieni mies astui portailta keskilaivaan, jonne Blood oli mennyt\nottamaan häntä vastaan, katseli hän pikimustilla silmillään Arabellan\neriskummallista miehistöä, joka oli kokoontunut tarkastamaan tulijoita.\n\n»Missä pirussa minä nyt olen?» kysyi hän ärtyisästi. »Oletteko\nenglantilainen vai mikä juupeli te olette?»\n\n»Omasta puolestani minulla on kunnia olla irlantilainen, sir. Nimeni on\nBlood, kapteeni Blood, ja tämä on minun laivani Arabella, kaikki teidän\npalveluksessanne.»\n\n»Blood», kiljahti pieni mies. »Oh, perhana! Merirosvo!» Hän kääntyi\njättiläisen puoleen, joka tuli hänen takanaan. »Kirottu merirosvo,\nvan der Kuylen. Tuhat tulimmaista, me olemme joutuneet Skyllasta\nKharybdikseen.»\n\n»Soo!» sanoi toinen syvällä kurkussaan. »Soo!» Sitten tilanteen\nhullunkurisuus valtasi hänet ja hän nauroi.\n\n»Piru vieköön! Mitä tässä on naurettavaa, senkin pyöriäinen»,\ntiuskaisi silkkisatiininen mies. »Siitä tulee hieno juttu kotimaahan.\nAmiraali van der Kuylen eksyy ensin laivastostaan yöllä, sitten ampuu\nranskalainen laivasto-osasto hänen lippulaivansa tuleen hänen allaan\nja vihdoin hän joutuu merirosvojen vangiksi. Olen oikein iloinen, kun\nosaatte nauraa sille. Mutta vaikka syntieni vuoksi satunkin olemaan\nteidän mukananne, niin piru vieköön, minä en naura.»\n\n»Tässä on pieni väärinkäsitys, jos rohkenen huomauttaa siitä», tokaisi\nBlood rauhallisesti väliin. »Teitä ei ole vangittu, hyvät herrat.\nTeidät on pelastettu. Kun tiedätte sen, ehkäpä suvaitsette ottaa\nvastaan sen kestiystävyyden, minkä voin tarjota teille. Se ei tosin ole\npaljon, mutta se on parasta, mitä käytettävissä on.»\n\nTuima pikku mies tuijotti häneen.\n\n»Piru vie! Rohkenetteko olla pilkallinen?» hän sanoi moittivasti, ja\nehkäpä estääkseen sellaiset aikeet hän ryhtyi esittelemään itseään.\n»Minä olen lordi Willoughby, Vilhelm-kuninkaan kenraalikuvernööri\nLänsi-Intiassa, ja tässä on amiraali van der Kuylen, hänen\nmajesteettinsa Länsi-Intian laivaston komentaja, jonka laivasto tällä\nerää on joutunut harhaan jossakin tällä kirotulla Karibian merellä.»\n\n»Kuningas Vilhelm?» kysyi Blood ja hän huomasi, että Pitt ja Dyke,\njotka seisoivat hänen takanaan, olivat tulleet lähemmäksi ja olivat\nyhtä ihmeissään kuin hän itsekin. »Kuka on kuningas Vilhelm ja minkä\nmaan kuningas hän on?»\n\n»Mitä tämä merkitsee?» Lordi Willoughby tuijotti häneen vielä\nenemmän ihmeissään kuin Blood. Vihdoin hän sanoi: »Tarkoitan hänen\nmajesteettiaan, kuningas Wilhelm Kolmatta — Wilhelm Oranialaista — joka\nyhdessä kuningatar Marian kanssa on hallinnut Englantia enemmän kuin\nkaksi kuukautta.»\n\nHetken vallitsi hiljaisuus, kunnes Blood tajusi, mitä hänelle\nkerrottiin.\n\n»Tarkoitatteko, sir, että kotona ovat nousseet kapinaan ja potkineet\nmaasta tuon roiston, Jaakon, ja hänen samanlaiset apurinsa?»\n\nAmiraali van der Kuylen tuuppasi hänen ylhäisyyttään kylkeen ja hänen\nsinisissä silmissään välähti huumori.\n\n»Hänen poliittiset mielipiteensä ovat sangen terveet», sanoi hän.\n\nHänen ylhäisyytensä hymy veti hänen ahavoituneet kasvonsa leveisiin\nvakoihin. »Saakeli, ettekö ole kuullut sitä? Missä pirussa olette ollut\nkoko sen ajan?»\n\n»Kolme kuukautta kaukana ihmisten ilmoilta», vastasi Blood.\n\n»Tottavie, varmaankin. Noina kolmena kuukautena on maailma muuttunut\nmelkoisesti.» Hän kertoi lyhyesti; Jaakko-kuningas oli paennut\nRanskaan ja oli siellä Ludvig-kuninkaan suojeluksessa. Sen vuoksi ja\nmuistakin syistä oli Englanti yhtynyt liittoon sitä vastaan ja oli nyt\nsodassa Ranskan kanssa. Siitä johtui, että M. de Rivarol oli hyökännyt\nhollantilaisen amiraalin lippulaivan kimppuun, ja siitä taas saattoi\ntehdä sen johtopäätöksen, että ranskalainen matkallaan Kartagenasta.\noli tavannut jonkin laivan, jolta oli kuullut uutisen.\n\nSitten vei kapteeni Blood kenraalikuvernöörin ja amiraalin hyttiinsä\nuudistettuaan vielä kerran vakuutuksensa, että heitä kohdeltaisiin\nkunniallisesti, ja sillä välin jatkui muiden haaksirikkoisten\npelastaminen. Uutiset, jotka hän oli kuullut, panivat Bloodin pään\npyörälle. Jos kerran Jaakko-kuningas oli syösty valtaistuimeltaan\nja karkotettu maasta, niin se tiesi loppua hänen omalle\nlainsuojattomuudelleen, johon hänet oli tuomittu muka osanotosta\nsamaisen tyrannin aikaisempaan maastakarkottamisyritykseen. Hän saattoi\ntaas palata kotiin ja jatkaa entistä elämäänsä, joka niin onnettomasti\nkeskeytyi neljä vuotta sitten. Häntä häikäisi mahdollisuus, joka niin\näkkiä oli hänelle auennut. Se täytti hänen mielensä ja liikutti häntä\nniin syvästi, että hänen täytyi saada se sanotuksi. Tehdessään sen hän\nilmaisi ovelalle pienelle miehelle, joka tarkasti häntä kiinnostuneena,\nenemmän kuin oli aikonutkaan.\n\n»Menkää vain kotiin, jos haluatte», sanoi hänen ylhäisyytensä, kun\nBlood vaikeni. »Voitte olla varma siitä, ettei teitä kukaan häiritse\nmerirosvoutenne vuoksi, sillä he ottavat huomioon sen, mikä teidät\nsiihen pakotti. Mutta miksi hätäillä? Me olemme kuulleet teistä, olkaa\nvarma siitä, ja tiedämme mihin te merellä pystytte. Nyt tarjoutuu\nteille suuria mahdollisuuksia, koska kerran sanoitte kyllästyneenne\nmerirosvouteen. Jos te astuisitte Vilhelm-kuninkaan palvelukseen täällä\nsodan ajaksi, niin teidän Länsi-Intian tuntemuksenne saattaisi olla\nerinomaisena apuna hänen majesteettinsa hallitukselle, joka ei suinkaan\ntulisi olemaan kiittämätön. Tuumikaapa sitä asiaa. Piru vie, sir, sanon\nsen vielä kerran, teille tarjoutuu suuret mahdollisuudet.»\n\n»Jotka teidän ylhäisyytenne antaa minulle», korjasi Blood. »Olen hyvin\nkiitollinen, mutta tällä hetkellä, minun täytyy tunnustaa, en voi\najatella muuta kuin tuota suurta uutista. Se muuttaa kokonaan maailman.\nMinun täytyy ensin totuttaa itseni ajattelemaan sitä sellaisena kuin se\nnyt on, ennen kuin voin määrätä oman asemani siinä.»\n\nPitt tuli ilmoittamaan, että pelastustyö oli suoritettu loppuun ja\nmiehet nostettu laivaan — neljäkymmentäviisi kappaletta. Hän kysyi\nmääräystä. Blood nousi.\n\n»Olen laiminlyönyt teidän ylhäisyytenne toivomukset omien asioitteni\nvuoksi. Te kai haluatte, että vien teidät maihin Port Royalissa?»\n\n»Port Royalissa?» Pieni mies väänteli istuimellaan vihoissaan.\nVihaisena ja pitkään hän selitti Bloodille, että he edellisenä\niltana olivat poikenneet Port Royaliin havaitakseen, että sen\nvarakuvernööri oli poissa sieltä. »Hän oli lähtenyt jollekin\nvillihanhienmetsästykselle etsimään Tortugasta merirosvoja ja ottanut\nkoko laivaston mukaansa.»\n\nBlood katsoi häneen hetkisen hämmästyneenä ja alkoi sitten nauraa.\n\n»Arvaan hänen lähteneen ennen kuin oli saanut kuulla, että kotona oli\ntapahtunut hallituksen vaihdos ja että oli julistettu sota Ranskaa\nvastaan.»\n\n»Ei ensinkään», kivahti Willoughby. »Hänelle oli ilmoitettu kummastakin\nja hän tiesi myös minun tulostani.»\n\n»Oh, sehän on mahdotonta.»\n\n»Niin minäkin olisin luullut. Mutta kuulin sen majuri Mallardilta,\njonka tapasin Port Royalissa ja joka ilmeisestikin hoiti hallitusta\ntuon hölmön poissa ollessa.»\n\n»Mutta onko hän hullu, kun jättää virkapaikkansa tällaisena aikana?»\nBlood oli hämmästynyt.\n\n»Ja huomatkaa, että hän lisäksi otti koko laivaston mukaansa ja jätti\npaikan alttiiksi ranskalaisten hyökkäykselle. Hän näkyy olevan niitä\nvarakuvernöörejä, joita äsken kukistettu hallitus katsoi sopivaksi\nnimittää. Sopiva muistokivi sen kurjalle hallinnolle, piru vieköön! Hän\njättää Port Royalin suojattomaksi, paitsi kurjaa linnoitusrähjää, jonka\nampuu mäsäksi yhdessä tunnissa. Saakeli! Se on uskomatonta.»\n\nHymy katosi Bloodin kasvoilta. »Tietääkö Rivarol sen?» huudahti hän\näkkiä.\n\nHollantilainen amiraali vastasi tällä kertaa.\n\n»Purjehtisiko hän sinne, ellei tietäisi sitä? M. de Rivarol otti\nmuutamia meidän miehiämme vangiksi. Voihan olla, että he kertovat\nhänelle sen. Tai ehkä hän panee heidät kertomaan. Hänellä on siihen\nhyvä tilaisuus.»\n\nHänen ylhäisyytensä murisi kuin vuoristokissa. »Tuo Bishop roisto\nsaa päällään vastata siitä, jos hänen poissaolonsa aikana tapahtuu\njotakin vahinkoa. Entä jos hän on tahallaan lähtenyt? Jos hän onkin\nenemmän pelkuri kuin hölmö. Jospa hän tällä tavalla koettaa palvella\nJaakko-kuningasta, jolta hän on virkansakin saanut?»\n\nKapteeni Blood oli jalomielinen.\n\n»Tuskin sentään niin paljoa! Se oli vain hänen kostonhimonsa, joka\nsai hänet lähtemään. Hän lähti ahdistamaan minua Tortugaan, mylord.\nMutta minä luulen, että sillä aikaa kun hän on niissä hommissa, meidän\non parasta pitää huolta siitä, että Jamaika pysyy Vilhelm-kuninkaan\nhallussa.\n\nKäännä Port Royalia kohti, Jeremias, ja koeta kiirehtiä. Me olemme\nvielä jotenkin tasoissa M. de Rivarolin kanssa ja samalla voimme sopia\nmuistakin vanhoista veloista hänen kanssaan.»\n\nSekä lordi Willoughby että amiraali hypähtivät seisomaan.\n\n»Mutta ettehän te ole yhtä voimakas kuin hän, piru vieköön!» huudahti\nhänen ylhäisyytensä. »Jokainen noista ranskalaisista laivoista on yhtä\nvahva kuin teidän molemmat laivanne yhteensä, mies.»\n\n»Tykkien puolesta kyllä», sanoi Blood ja hymyili. »Mutta tässä hommassa\ntarvitaan muutakin kuin tykkejä. Jos teidän ylhäisyytenne haluaa nähdä\ntapeltavan merellä, kuten merellä tulee tapella, niin on teillä nyt\ntilaisuus siihen.»\n\nMolemmat herrat tuijottivat häneen.\n\n»Mutta voimien erilaisuus!» väitti hänen ylhäisyytensä.\n\n»Se on mahdotonta», sanoi van der Kuylen pudistaen suurta päätään.\n»Merimiestaito on tärkeä, mutta tykit ovat tykkejä.»\n\n»Ellen minä pysty heitä voittamaan, niin voin upottaa omat\nlaivani salmeen ja sulkea hänet lahteen, kunnes Bishop palaa\nvillihanhienmetsästykseltään laivoineen, tai kunnes teidän laivastonne\nsaapuu.»\n\n»Ja mitä hyvää siitä lähtee, jos suvaitsette?» kysyi Willoughby.\n\n»Minäpä kerron teille. M. de Rivarol on täysi hölmö lähtiessään sinne,\nkun ottaa huomioon, mitä hänellä on lastinaan. Hänellä on mukanaan\nkoko Kartagenasta ryöstetty saalis, joka nousee noin neljäänkymmeneen\nmiljoonaan livreen.» He hypähtivät kuullessaan mainittavan niin\nsuunnattoman summan. »Hän on mennyt Port Royaliin saaliinsa kanssa.\nVaikka hän voittaisikin minut, ei hän enää tule takaisin sen kanssa\nPort Royalista, ja ennemmin tai myöhemmin aarteet löytävät tiensä\nVilhelm-kuninkaan kirstuihin, kun — sanokaamme — kymmenes osa niistä on\nannettu minun merisisseilleni. Sellainen on sopimus, lordi Willoughby.»\n\nHänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan ja heilauttaen syrjään\nhihansuissa pilvenä hulmuavan röyhelöjoukon hän ojensi Bloodille hienon\nvalkean kätensä.\n\n»Kapteeni Blood, minä huomaan, että te olette suurenmoinen», sanoi hän.\n\n»Teidän ylhäisyydellänne on perin tarkka silmä, kun huomaatte sen»,\nnauroi kapteeni.\n\n»Aivan niin! Mutta miten aiotte suorittaa tehtävän?» huudahti van der\nKuylen.\n\n»Tulkaa kannelle, niin minä näytän sen teille ennen kuin päivä on\nnykyistään paljoakaan vanhempi.»\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku\n\nARABELLAN VIIMEINEN TAISTELU\n\n\n»Miksi te odotatte?» kysyi van der Kuylen.\n\n»Niin — Herran nimessä!» tiukkasi Willoughby.\n\nOli saman päivän iltapäivä ja molemmat merirosvolaivat keinuivat\nkevyesti ja lepattavin purjein pitkän niemen suojassa, joka\nvarsinaisesti muodosti Port Royalin suuren, luonnollisen sataman.\nOli kulunut jo kolmatta tuntia siitä, kun he olivat tulleet siihen\nhiipimällä, ilman että heitä oli huomattu kaupungista tai Rivarolin\nlaivoista, ja koko ajan oli ilmaa vapisuttanut maalta ja mereltä tuleva\ntykkien jyske ilmoittaen, että taistelu oli käynnissä ranskalaisten ja\nPort Royalin puolustajien välillä. Pitkä, toimeton odotus jännitti ylen\nmäärin sekä lordi Willoughbyn että van der Kuylenin hermoja.\n\n»Tehän sanoitte, että näyttäisitte meille jotakin hienoa. Missä tämä\nhienous nyt on?» kysyi van der Kuylen.\n\nBlood katsahti heihin hymyillen luottavasti. Hän oli pukeutunut\ntaistelua varten mustaan teräksiseen rintahaarniskaan. »Minä en\nkoettele kärsivällisyyttänne enää kauan. Huomaan todellakin, että\nampuminen hiljenee. Mutta asia on nyt sellainen, että tässä ei\nkiireellä voiteta mitään, mutta viivyttelemällä voi saada aikaan yhtä\nja toista, kuten toivon kohta voivani näyttää teille.»\n\nLordi Willoughby katsoi häneen epäilevin silmin.\n\n»Ajattelette, että Bishopin tai amiraali van der Kuylenin laivasto\nsaattaa sillä aikaa saapua?»\n\n»Sellaista en ajattele ensinkään. Mutta minä ajattelen, että M. de\nRivarol, jonka olen havainnut hölmöksi, saattaa saada linnoituksen\nkanssa otellessaan niin suuria vaurioita, että me siten tulemme hieman\ntasaväkisemmiksi. Kun linnoitus on ampunut ammuksensa loppuun, on\nmeillä vielä kyllin aikaa lähteä eteenpäin.»\n\n»Aivan niin, aivan niin.» Hyväksyminen tuli kuin yskänkohtaus pieneltä\nkenraalikuvernööriltä. »Käsitän tarkoituksenne ja uskon, että olette\naivan oikeassa. Teillä on suuren päällikön ominaisuuksia, kapteeni\nBlood. Pyydän anteeksi, että käsitin teidät väärin.»\n\n»Se on kovin kaunista teidän ylhäisyytenne puolelta. Nähkääs, minulla\non hieman kokemusta tämänkaltaisissa asioissa, ja samalla kun panen\nalttiiksi kaiken mikä on välttämätöntä, en pane alttiiksi mitään\nmikä ei ole tarpeellista. Mutta...» Hän vaikeni kuunnellakseen. »Kas\nniin, olin oikeassa. Tuli heikkenee. Se tietää sitä, että Mallardin\nvastarinta linnoituksessa on murrettu. Hei siellä, Jeremias!»\n\nHän nojasi leikkauksin koristettua kaidetta vasten ja antoi\nmääräyksiään tiukalla äänellä. Puosun pilli soi, ja silmänräpäyksessä\nalkoi laiva, joka näytti nukkuvan, elää, kuului askelten kopinaa\nkannella, väkipyörien natinaa ja purjeiden läiskinää. Peräsin kääntyi\njyrkästi ja samassa he olivat liikkeellä perässään _Elisabeth_, joka\naina noudatti merkinantoja Arabellasta, ja Ogle, jonka Blood oli\nkutsunut luokseen, sai häneltä viimeiset ohjeet ennen kuin sukelsi\nasemalleen tykkikannen alle.\n\nNeljännestunnissa he olivat kiertäneet niemen ja ilmestyivät nyt äkkiä\nRivarolin laivojen näkyville ja niiden tykkien ulottuville.\n\nSiinä missä ennen oli ollut linnoitus, näkivät he nyt ainoastaan\nsavuavan soraläjän, ja voitokas ranskalainen laivue liukui liljalippu\nliehuen mastojen huipussa eteenpäin anastaakseen kaupungin rikkaudet,\njoiden turvan se juuri oli ampunut maan tasalle.\n\nBlood katseli ranskalaisia laivoja ja nauroi hiljaa itsekseen.\n_Victorieuse_ ja _Medusa_ eivät näyttäneet saaneen mainittavampia\nvaurioita, mutta kolmas laivan Baleine, joka kallisteli pahasti\nalahankaan pitääkseen ylähangan puolella ammottavaa aukkoa veden\nyläpuolella, oli niin vahingoittunut, että sen saattoi jättää laskuista\npois.\n\n»Siinä näette», huudahti hän van der Kuylenille, ja odottamatta\nhollantilaisen hyväksyvää vastausta hän huusi: »Kääntäkää vasempaan!»\n\nKultakeulaisen, suuren punakylkisen laivan näkeminen, kun se käänsi\nsivunsa avonaisine tykinluukkuineen häntä kohti, mahtoi hieman\ntaltuttaa Rivarolin voitonriemua. Sillä ennen kuin hän ennätti\nliikahtaa antaakseen käskyjä ja ennen kuin hän edes ennätti päättää,\nminkä määräyksen hän antaisi, syöksyi kuin tulivuoresta tulta ja\nmetallia hänen laivoihinsa ja hänen kantensa yli kulki kuin kuolon\nviikate levittäen surmaa ja vauriota. Arabella jatkoi kulkemaansa\nsuuntaa antaen tilaa _Elisabethille_, joka tuli aivan perässä ja teki\nsaman tempun kuin edeltäjänsä. Ja kun ranskalaiset yhä olivat ymmällä\nja kauhuissaan hyökkäyksestä, joka oli tullut aivan aavistamatta, oli\nArabella kääntynyt ympäri ja palasi jälkiään takaisin, näytti alahangan\ntykkejään ja tyhjensi ne samaa tietä kuin ylähangankin. Sitten\nseurasi Elisabethin toisen laidan yhteislaukaus, ja silloin Arabellan\nmerkinantaja puhalsi merkin, jonka Hagthorpe hyvin ymmärsi.\n\n»Nyt eteenpäin, Jeremias», huusi Blood. »Suoraan heihin käsiksi,\nennen kuin he ennättävät tointua. Seisokaa siellä! Valmistautukaa\nkiinnittämään laiva! Haat esille! Ja viekää sana tykkimiehille perässä,\nettä ampuvat niin nopeasti kuin vain voivat ladata.»\n\nHän heitti pois sulkatöyhtöisen hattunsa ja pani päähänsä teräskypärän,\njonka eräs neekeri oli tuonut hänelle. Hän aikoi itse johtaa\niskujoukkoaan. Reippaasti hän selitti tuumansa molemmille vierailleen.\n»Hyökkäys laivaan on meidän ainoa mahdollisuutemme tässä tapauksessa.\nMeillä on liian vähän tykkejä muunlaiseen taisteluun.»\n\nSiitä he saivat kohta mitä selvimmän todistuksen. Ranskalaiset, jotka\nvihdoinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, käänsivät molempien\nlaivojensa sivut _Arabellaa_ kohti ja koska se oli lähinnä ja suurempi\nja niin muodoin sen puolelta vaara uhkaavin, laukaisivat he molempien\nlaivojensa sivutykit sitä kohti ja miltei samalla hetkellä.\n\nPäinvastoin kuin merirosvot, jotka olivat suunnanneet tulensa\nvihollistensa kannelle, ampuivat ranskalaiset alemmaksi särkeäkseen\nahdistajiensa aluksien rungot. Arabella keinui ja huojui pelottavan\njysähdyksen alla, vaikka Pitt ohjasi sitä niin, että se tarjosi\nranskalaisille mahdollisimman pienen maalitaulun. Hetkeksi se näytti\npysähtyvän, mutta riensi taas eteenpäin kokka säpäleinä, keulakansi\nruhjottuna ja ammottava aukko veden rajassa keulapuolella. Estääkseen\nveden tulon laivaan käski Blood heti heittää mereen keulatykit,\nankkurit, vesitynnyrit ja mitä vain irti saatiin.\n\nSillä välin olivat ranskalaiset kääntyneet ympäri ja antaneet\nElisabethille samanlaisen vastaanoton. Arabella, jota tuuli huonosti\nauttoi, koetti eteenpäin päästäkseen kiristää kiinni ranskalaiseen.\nMutta ennen kuin se pääsi aikomuksensa perille, oli _Victoriense_\nladannut uudelleen ylähangan tykkinsä ja laukaissut ne aivan läheltä\nlähestyvää vihollistaan kohti. Tykkien jyskeessä, puuosien rusahtaessa\nsäpäleiksi ja haavoitettujen miesten huutaessa horjui ja heilui\nArabella puoleksi hylkynä savun keskellä, joten se kadotti vihollisensa\nnäkyvistä. Silloin kuului Haytonin varoittava huuto, että laiva oli\nkeula edellä uppoamassa.\n\nBloodin sydän oli pysähtyä. Silloin, aivan epätoivon hetkellä pilkisti\n_Victorieusen_ sinikeltainen kylki savun seasta. Mutta huomatessaan\nrohkaisevan pilkahduksen siitä hän havaitsi myös, miten hitaaksi heidän\noma kulkunsa oli käynyt ja miten se joka hetki kävi yhä hitaammaksi.\nHeidän täytyi upota ennen kuin ennättäisivät ranskalaisen kimppuun.\n\nNiin arveli hollantilainen amiraalikin ja kirosi, ja lordi Willoughbyn\nsuusta kuului moitteen sana Bloodin merimiestaidosta, kun hän oli\npannut kaikki yhden kortin varaan.\n\n»Muuta mahdollisuutta ei ollut!» huusi Blood raivoissaan ja sydän\nmurtumaisillaan. »Jos sanotte, että se oli uhkarohkeaa ja typerää,\nniin olkoon, mutta tässä tapauksessa ja niillä aseilla, mitä meillä\noli käytettävinämme, ei voinut tehdä muuta. Minä häviän aivan voiton\npartaalla.»\n\nMutta he eivät olleet vielä kokonaan hävinneet. Hayton itse ja\nparikymmentä muuta rotevaa miestä, jotka hän pillillään oli kutsunut\nluokseen, lymyilivät keulahytin jäännösten suojassa kiinnityshaat\nvalmiina kädessään. Kun heidän kulkunsa jo näytti pysähtyvän ja he\nvielä olivat noin seitsemän jalan päässä _Victorieusestä_, jonka\nmiehistö irvistellen ja pilkaten osoitti Arabellan veden alle\nvaipuvaa keulakantta, hypähtivät miehet pystyyn, juoksivat eteenpäin\nja heittivät kiinnityskoukkunsa laivaa kohti. Neljästä heidän\nheittämästään koukusta lensi kaksi ranskalaiseen laivaan ja takertui\nsiihen kiinni. Sitten seurasi tottuneiden merirosvojen toiminta nopeana\nkuin salama. Häikäilemättä he kävivät kaikki toisen koukun ketjuihin\nkäsiksi ja kiskoivat siitä kaikin voimin vetääkseen laivat yhteen.\nBlood, joka peräkannella seurasi heidän työtään, korotti äänensä ja\nhuusi kuin sotatorvi.\n\n»Muskettimiehet keulaan!»\n\nMuskettimiehet, jotka seisoivat asemillaan keskilaivassa, noudattivat\nkäskyä nopeudella, johon pystyvät vain miehet, jotka tietävät, että\ntotteleminen on heidän ainoa toivonsa eloon jäämisestä. Viisikymmentä\nheistä juoksi heti eteenpäin ja keulahytin raunioiden takaa he\nniittivät Haytonin miesten päiden yli maahan ne ranskalaiset sotilaat,\njotka koetettuaan turhaan irrottaa laivansa puuosiin pureutuneita\nkiinnityskoukkuja valmistautuivat ampumaan Haytonin miehiä.\n\nYlähanka ylähankaa vasten törmäsivät molemmat alukset rusahtaen\ntoisiinsa. Silloin oli Blood jo keskilaivassa ja päätti toimia\nmyrskytuulen nopeudella tilanteen vaatimusten mukaan. Purjeet oli\npudotettu katkaisemalla ne köydet, jotka kannattivat raakapuita.\nHyökkääjien iskujoukko, noin sata miestä, oli komennettu perään.\nKiinnityskoukkumiehistö oli paikoillaan valmiina heti kun laivat\njoutuisivat laidakkain. Seurauksena oli, että uppoava Arabella pysyi\nsananmukaisesti veden pinnalla niiden puolen tusinan kiinnityskoukun\navulla, jotka silmänräpäyksessä kiinnittivät sen lujasti\n_Victorieuseen_.\n\nWilloughby ja van der Kuylen olivat peräkannella seisten seuranneet\nja henkeään pidättäen ihmetelleet sitä nopeutta ja täsmällisyyttä,\njolla Blood ja hänen miehensä olivat käyneet työhönsä. Ja nyt tuli\nBlood rientäen ylös hänen torvensa puhaltaessa hyökkäysmerkkiä ja\nmerirosvojen pääjoukon seuratessa hänen kintereillään. Jälkijoukko,\njota johti Ogle, tykkimies, ja jonka tykkikannelle syöksyvä vesi oli\nkarkottanut asemistaan, juoksi karjuen _Victorieusen_ keulaan, jonka\ntasalle veden täyttämä Arabellan korkea perä oli vaipunut. Bloodin\njohtamina syöksyivät he nyt ranskalaisten kimppuun kuin koirat\nhaavoitetun metsäkarjun päälle. Heidän perässään tuli muita, kunnes\njoka mies oli mennyt, jättäen vain Willoughbyn ja hollantilaisen\nseuraamaan taistelun kulkua hylätyn Arabellan peräkannelta.\n\nKokonaista puoli tuntia raivosi taistelu ranskalaisella laivalla.\nAlettuaan keulassa se siirtyi keulakannen yli keskilaivaan, jossa\nse nousi raivokkuudessa huippuunsa. Ranskalaiset tekivät itsepäistä\nvastarintaa ja heitä rohkaisi lisäksi suurempi mieslukunsa. Mutta\nhuolimatta urheasta vastarinnastaan heidät tungettiin yhä eteenpäin\nlaivan kantta pitkin, joka vedentäyteisen Arabellan painosta oli\narveluttavasti kallistunut ylähangan puolelle. Merirosvot taistelivat\nraivokkaasti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään alusta,\nmihin peräytyä ja että tässä heidän täytyi kestää ja tehdä\n_Victorieuse_ omakseen tai sitten kuolla.\n\nJa omakseen he sen vihdoin saivatkin, mutta olivat myös menettäneet\nlähes toisen puolen miehistöstään. Työnnettyinä peräkannelle pitivät\nranskalaiset siellä mielipuolena raivoavan Rivarolin kiihottamina vähän\naikaa puoliaan. Mutta vihdoin Rivarol kaatui saatuaan musketinkuulan\npäähänsä, ja silloin loput ranskalaiset, tuskin pari tusinaa,\nilmoittivat antautuvansa.\n\nMutta Bloodin miesten työ ei vielä silloin loppunut. _Elisabeth_ ja\n_Medusa_ olivat tiukasti kiinni toisissaan ja Hagthorpe ja hänen\nmiehensä olivat jo toistamiseen karkotetut omalle laivalleen takaisin.\nKiireelliset toimenpiteet olivat nyt tarpeen. Pittin ja hänen\nmerimiestensä suorittaessa työosuutensa purjeiden nostamisessa Ogle\nmeni tykkimiehineen tykkikannelle ja Blood käski irrottaa kiinnityshaat\nheti. Lordi Willoughby ja amiraali olivat jo _Victorieusellä_. Kun\nhe kääntyivät mennäkseen Hagthorpen avuksi, katseli Blood voitetun\nlaivan peräkannelta viimeistä kertaa sitä laivaa, joka oli palvellut\nhäntä niin erinomaisesti, laivaa, joka oli tullut miltei osaksi\nhäntä itseään. Päästyään irti toisesta se huojui hetken aikaa ja\npainui sitten hitaasti ja vähitellen veden alle, kunnes meri nousi\nja laski sen maston huippujen ääressä, ainoan näkyvän osan, joka\nosoitti paikkaa, missä se oli turmansa tavannut. Hänen seisoessaan\n_Victorieusen_ peräkannella, sen aavemaisten jäännösten yläpuolella,\npuhutteli häntä joku hänen takanaan. »Luulenpa, kapteeni Blood, että\non tarpeen pyytää anteeksi teiltä toistamiseen. En koskaan aikaisemmin\nole nähnyt mahdotonta tehtävän mahdolliseksi vain neuvokkuudella ja\nurhoollisuudella enkä häviötä muutettavan voitoksi.»\n\nHän kääntyi ja tarjosi lordi Willoughbylle hirvittävän nähtävyyden.\nHänen päähineensä oli mennyt menojaan, hänen rintahaarniskansa oli\nkuhmuja täynnä ja hänen oikea hihansa riippui riekaleina paljaan\nkäsivarren yllä. Hän oli päästä kantapäihin veressä, ja hänen päässään\nolevasta haavasta vuotanut veri oli tehnyt hänen tukkansa takkuiseksi\nja sekoittunut hänen ihojauheensa kanssa velliksi, joka teki hänen\nkasvonsa tuntemattomiksi.\n\nMutta tuon hirvittävän naamion alta tuikki kaksi vilkasta silmää\nluonnottoman kirkkaina ja kaksi suurta kyyneltä oli uurtanut vakonsa\nhänen poskillaan olevan lian läpi.\n\n\n\n\nYhdesneljättä luku\n\nHÄNEN YLHÄISYYTENSÄ KUVERNÖÖRI\n\n\nKun voiton aiheuttamia kustannuksia tarkistettiin, niin havaittiin,\nettä kolmestasadastakahdestakymmenestä merirosvosta, jotka olivat\nlähteneet Kartagenasta kapteeni Bloodin kanssa, oli jäljellä vain\nsata tervettä miestä. _Elisabeth_ oli saanut niin vaikeita vaurioita,\nettä oli epätietoista, voitaisiinko siitä enää saada korjaamalla\nmerikuntoista alusta, ja Hagthorpe, joka oli sitä viimeisessä\ntaistelussa niin uljaasti komentanut, oli kaatunut. Tätä vastaan,\ntilin tulopuolella, oli se tosiasia, että Bloodin merisissit paljon\npienemmillä voimilla ja pelkällä taitavuudella ja urhoollisuudella\nolivat pelastaneet Jamaikan pommitukselta ja ryöstöltä ja että he\nolivat anastaneet M. de Rivarolin laivaston ja tuoneet sen kuljettamat\nloistavat aarteet Vilhelm-kuninkaan kassakirstuihin.\n\nVasta seuraavan päivän iltana asettui van der Kuylenin hidas, yhdeksän\nalusta käsittävä laivasto ankkuriin Port Royalin satamaan, ja sen\nupseerit — sekä hollantilaiset että englantilaiset — saivat kuulla,\nmitä heidän amiraalinsa heistä todellisuudessa ajatteli.\n\nKuusi laivaa varustettiin heti merikuntoisiksi. Länsi-Intian muutkin\nsaaret kaipasivat kenraalikuvernöörin pikaista tarkastusta, ja lordi\nWilloughbylla oli kiire Antilleille.\n\n»Ja sillä aikaa», valitti hän amiraalille, »täytyy minun viipyä täällä\ntuon hölmömäisen varakuvernöörin poissaolon vuoksi.»\n\n»Soo!» sanoi van der Kuylen. »Mutta miksi se pidättäisi teitä?»\n\n»Jotta minä saisin kurittaa sitä koiraa ansionsa mukaan ja\nnimittää hänen tilalleen sellaisen miehen, joka tietää, mitä hänen\nvelvollisuutensa vaatii ja jolla myös on taitoa tehdä se.»\n\n»Ahaa! Mutta sen vuoksi teidän ei tarvitse viipyä. Ja sillä aikaa\nsaattavat ranskalaiset kääntää huomionsa Barbados-saareen, joka on\nsangen heikosti varustettu. Teillähän on täällä juuri se mies jota\ntarvitsette. Hän ainakaan ei kaipaa mitään osviittoja. Hän tietää kyllä\nparemmin kuin te ja minä, miten Port Royal on varustettava.»\n\n»Tarkoitatteko Bloodia?»\n\n»Tietenkin. Kuka olisi sen sopivampi? Tehän olette nähnyt, mihin hän\npystyy.»\n\n»Tekin siis olette sitä mieltä. Peijakas! Olen ajatellut samaa. Ja piru\nvieköön, miksipäs ei. Hän on parempi mies kuin Morgan, ja hänestäkin\ntuli kuvernööri.»\n\nBlood haettiin paikalle.\n\nHän tuli hienona ja hiljaisena kuten aikaisemminkin, tyhjennettyään\nkaikki Port Royalin keinovarat. Hän hämmästyi hieman siitä kunniasta,\njota lordi Willoughby hänelle tarjosi. Hän ei ollut sellaista edes\nuneksinutkaan ja epäili, tokko hän pystyisi niin vastuunalaisen toimen\nhaltijaksi.\n\n»Piru vieköön!» tiuskahti Willoughby. »Luuletteko, että tarjoaisin sitä\nteille, ellen olisi tyytyväinen teidän 'kykyihinne'. Jos se on ainoa\nseikka, joka estää...»\n\n»Ei olekaan, mylord. Olin ajatellut lähteä kotiin. Kaipaan Englannin\nvihreitä kenttiä», hän huokasi syvään. »Somersetin puutarhoissa\nkukkivat kohta omenapuut.»\n\n»Omenapuut!» Hänen ylhäisyytensä ääni rätisi kuin raketti. »Mitä\npirua...? Omenapuut!» Hän katsahti van der Kuyleniin.\n\nAmiraali kohotti kulmakarvojaan ja mutristi huuliaan. Hänen silmänsä\nvilkuttivat leikkisästi.\n\n»Soo!» virkkoi hän. »Sangen runollista!»\n\nLordi kääntyi vihaisesti kapteeni Bloodiin. »Teillä on sovitettavana\nvanhoja juttuja, mies!» muistutti hän. »Te olette jo tehnyt yhtä ja\ntoista siihen suuntaan, sen myönnän, ja sitä tehdessänne olette myös\nosoittanut mihin pystytte. Ja sen vuoksi tarjoan minä kuninkaan nimessä\nteille Jamaikan kuvernöörin toimen — koska pidän teitä siihen toimeen\nsopivimpana miehenä, mitä ikänäni olen nähnyt.»\n\nBlood kumarsi syvään. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä.\n\nMutta...»\n\n»Jaa! Siinä ei ole mitään 'muttaa' tällä kertaa. Jos tahdotte, että\nteidän menneisyytenne unohtuu ja että teidän tulevaisuutenne on taattu,\nniin on teillä nyt siihen mahdollisuus. Ja te ette saa ottaa asiaa\nkevytmielisesti joidenkin omenapuiden tai muun kirotun tyhjänpäiväisen\nhellämielisyyden vuoksi. Teidän velvollisuutenne on jäädä tänne,\nainakin niin kauaksi aikaa kuin sotaa kestää. Kun sota on ohi, saatte\nlähteä Somersetiin viinintekoon tai syntymäsijoillenne Irlantiin\nperunoita syömään. Mutta siihen mennessä sopii teille parhaiten Jamaika\nja rommi.»\n\nVan der Kuylen räjähti nauramaan. Mutta Bloodia ei hänen iloisuutensa\nsaanut hymyilemään. Hän pysyi miltei synkän vakavana. Hänen ajatuksensa\npyörivät neiti Bishopissa, joka oli jossakin tässä samassa talossa,\njossa he nyt olivat, mutta jota hän ei ollut nähnyt tultuaan Port\nRoyaliin. Jos tyttö olisi edes osoittanut jonkinlaista sääliä häntä\nkohtaan...\n\nSitten Willoughbyn rätisevä ääni keskeytti hänen ajatuksensa taas.\nHän moitti Bloodia hänen epäröinnistään ja osoitti hänelle, kuinka\nuskomattoman tyhmä hän oli epäröidessään sellaisen kultaisen\ntilaisuuden tarjoutuessa. Blood jäykistyi ja kumarsi.\n\n»Mylord, te olette oikeassa. Minä olen hölmö. Mutta älkää luulko, että\nolen silti kiittämätön. Jos olen epäröinyt, niin on se tapahtunut\nasianhaarojen vuoksi, joilla en tahdo vaivata teidän ylhäisyyttänne.»\n\n»Kukkivat omenapuut, vai?» ivasi hänen ylhäisyytensä.\n\nTällä kertaa Blood nauroi, mutta hänen silmissään oli yhä vakava ilme.\n\n»Teen kuten toivotte — olen hyvin kiitollinen, sallikaa minun\nvakuuttaa, teidän ylhäisyytenne. Olen tietävä, miten ansaitsen hänen\nmajesteettinsa hyväksymisen. Voitte luottaa siihen, että tulen\npalvelemaan uskollisesti.»\n\n»Ellen tekisi sitä, niin en tarjoaisikaan teille kuvernöörin virkaa.»\n\nAsia oli siis päätetty. Bloodin valtakirja kirjoitettiin ja sinetöitiin\nMallardin, linnanpäällikön ja muiden linnoituksen upseerien\nläsnäollessa. He katselivat menoa silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta\npitivät ajatuksensa visusti takanaan.\n\n»Nyt voimme lähteä asioillemme», sanoi van der Kuylen.\n\n»Lähdemme huomisaamuna», ilmoitti hänen ylhäisyytensä.\n\nBlood hätkähti.\n\n»Entä eversti Bishop?» kysyi hän.\n\n»Hänen asiansa jää teille. Te olette nyt kuvernööri. Te saatte\nmenetellä häneen nähden niinkuin parhaaksi näette. Hirttäkää hänet\nhänen omaan raakapuuhunsa. Hän ansaitsee sen.»\n\n»Eiköhän tehtävä ole hieman vastenmielinen?» tiedusteli Blood.\n\n»No hyvä. Minä jätän hänelle kirjeen. Toivon, että hän pitää siitä.»\n\nKapteeni Blood kävi heti töihinsä käsiksi. Oli paljon touhua ennen kuin\nPort Royal oli asianmukaisessa puolustuskunnossa kaiken sen jälkeen,\nmitä oli tapahtunut. Hän tarkasti linnoituksen rauniot ja antoi ohjeita\nsen uudelleen kuntoonlaittamiseksi, johon oli viipymättä ryhdyttävä.\nSitten hän määräsi kallistettaviksi kolme ranskalaista alusta, jotta\nne taas saataisiin merikuntoisiksi. Ja vihdoin, Lordi Willoughbyn\nsuostumuksella, hän järjesti merisissiensä asiat ja antoi heille\nkymmenennen osan saadusta sotasaaliista sekä jätti heidän valintansa\nvaraan joko lähteä omille teilleen tai astua Vilhelm-kuninkaan\npalvelukseen.\n\nParikymmentä heitä jäi ja heidän joukossaan olivat Jeremias Pitt, Ogle\nja Dyke, joiden lainsuojattomuus, kuten Bloodinkin, oli päättynyt\nJaakko-kuninkaan suistuessa valtaistuimelta. He olivatkin — paitsi\nvanhaa Wolverstonea, joka oli jäänyt Kartagenaan — ainoat elossaolevat\nsiitä valtiopetoksesta tuomittujen joukosta, joka oli lähtenyt\nBarbados-saarelta kolme vuotta sitten _Cinco Llagasilla_.\n\nSeuraavana aamuna, kun van der Kuylen laivasto oli varustautumassa\nlopullista lähtöä varten, istui Blood suuressa valkoiseksi maalatussa\nhuoneessa, joka oli kuvernöörin virkahuone. Silloin toi majuri Mallard\nhänelle sanan, että Bishopin kotiin palaava laivasto näkyi.\n\n»Se on hyvä», sanoi Blood. »Olen hyvilläni siitä, että hän tulee\nennen kuin lordi Willoughby ennättää lähteä. Käsky on, majuri, että\nhänet heti vangitaan, kun hän tulee maihin. Tuokaa hänet sitten minun\nluokseni. Hetkinen vielä.» Hän kirjoitti nopeasti pienen kirjelapun.\n»Tämä lordi Willoughbylle amiraali van der Kuylenin lippulaivalla.»\n\nMajuri Mallard teki kunniaa ja lähti. Peter Blood painui takaisin\ntuoliinsa ja tuijotti kattoon kulmiaan rypistäen. Aika kului.\nKuului koputus ovelta, ja vanhanpuoleinen neekeriorja astui sisään.\n»Suvaitseeko hänen ylhäisyytensä ottaa vastaan neiti Bishopin?»\n\nHänen ylhäisyytensä kasvojen väri muuttui. Hän istui aivan hiljaa\ntuijottaen hetken neekeriin tietoisena siitä, että hänen valtimonsa\nlöivät niille vallan tavattomaan tapaan. Sitten hän vastasi\nrauhallisesti myöntävästi.\n\nHän nousi, kun tyttö astui sisään, ja ellei hän ollut yhtä kalpea kuin\ntyttökin, niin johtui se vain siitä, että hänen ruskettuneisuutensa\nesti sen näkymästä. Hetken vallitsi äänettömyys, kun he seisoivat ja\nkatsoivat toisiinsa. Sitten tyttö astui eteenpäin ja alkoi vihdoin\npuhua epäröiden, epävarmalla äänellä, joka oli niin tavatonta hänen\ntyynelle ja vapaalle esiintymiselleen.\n\n»Minä... minä... majuri Mallard kertoi minulle juuri...»\n\n»Majuri Mallard on ylittänyt valtuutensa», sanoi Blood ja hänen\nkoettaessaan puhua tyynesti kuulosti hänen äänensä karkealta ja\ntarpeettoman kovalta.\n\nHän näki tytön säikähtävän ja pysähtyvän ja koetti heti pyytää anteeksi.\n\n»Te pelkäätte turhan vuoksi, neiti Bishop. Mitä minun ja setänne\nvälillä lienee ollutkin, voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en\naio seurata hänen antamaansa esimerkkiä. En aio väärinkäyttää asemaani\nkostaakseni yksityisasioita. Päinvastoin aion väärinkäyttää sitä\nsuojellakseni häntä. Lordi Willoughby käski minun käsitellä häntä\nilman armoa. Oma aikomukseni on lähettää hänet takaisin istutuksilleen\nBarbados-saarelle.»\n\nTyttö tuli nyt hitaasti lähemmäksi.\n\n»Minä... minä olen iloinen siitä, että teette sen. Ennen kaikkea\niloinen teidän vuoksenne», tyttö ojensi kätensä hänelle.\n\nBlood katseli sitä tarkkaavasti. Sitten hän kumartui sitä, kohti.\n\n»En rohkene koskea siihen varkaan ja merirosvon kädellä», sanoi hän\nkatkerasti.\n\n»Ettehän te enää ole sellainen», sanoi tyttö ja koetti hymyillä.\n\n»Siitä en ainakaan ole kiitollisuuden velassa teille», vastasi Blood.\n»Luulen ettei tässä olekaan sitten muuta sanomista kuin että voin\nlisätä sen vakuutuksen, ettei lordi Julian Wadellakaan ole minun\npuoleltani mitään pelkäämistä. Se on ehkä vakuutus, joka parhaiten\nkeventää mieltänne.»\n\n»Teidän vuoksenne kylläkin. Mutta vain teidän vuoksenne. En tahtoisi,\nettä tekisitte mitään, mikä on alhaista tai kunniatonta.»\n\n»Vaikka olenkin merirosvo ja varas?»\n\nTyttö puristi kätensä nyrkkiin ja teki pienen kärsimättömyyttä ja\ntoivottomuutta ilmaisevan eleen.\n\n»Ettekö koskaan aio antaa minulle anteeksi noita sanoja?»\n\n»Minun täytyy myöntää, että se on vaikeaa. Mutta mitäpä sillä enää on\nväliä, kun kaikki on jo tullut sanotuksi.»\n\nTytön kirkkaat, pitkäripsiset silmät katsoivat häneen miettivinä.\nSitten hän ojensi kätensä uudelleen.\n\n»Minun täytyy lähteä, kapteeni Blood. Koska te olette niin jalomielinen\nsetääni kohtaan, niin palaan hänen kanssaan Barbados-saarelle takaisin.\nEmme arvatenkaan tapaa toisiamme enää — koskaan. Emmekö voisi erota\nystävinä? Kerran tein teille vääryyttä, tiedän sen... Ja minä olen\nsanonut, että olen pahoillani siitä... Ettekö... ettekö sano minulle\nhyvästiäkään?»\n\nBlood näytti kokoavan tarmoaan yrittäen samalla heittää yltään\ntahallisen kovuutensa naamarin. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen.\nPitäen sitä omissaan hän puhui ja hänen silmänsä katsoivat tytön\nsilmiin tutkivasti ja synkkinä.\n\n»Te palaatte takaisin Barbados-saarelle», sanoi hän hitaasti. »Lähteekö\nlordi Julian teidän kanssanne?»\n\n»Miksi sitä kysytte minulta?» vastasi tyttö rohkeasti.\n\n»Eikö hän sitten tuonutkaan perille terveisiäni, laiminlöikö hän ne?»\n\n»Ei. Ei hän niitä laiminlyönyt. Hän kertoi ne minulle teidän omilla\nsanoillanne. Se koski minuun kovasti. Se sai minut selvästi näkemään\nerehdykseni ja vääryyteni. Myönnän, että sanon sen teille pyytääkseni\nteiltä anteeksi. Tuomitsin teitä liian ankarasti, vaikka oli väärin\ntuomita teitä ensinkään.»\n\nBlood piti yhä hänen kättään omissaan.\n\n»Entä lordi Julian?» kysyi hän tarkaten tyttöä silmät kirkkaina kuin\nsafiirit.\n\n»Lordi Julian lähtee kai kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole enää\nmitään tekemistä täällä.»\n\n»Mutta eikö hän pyytänyt teitä lähtemään kanssaan?»\n\n»Pyysi kyllä. Annan anteeksi julkeutenne.»\n\nHurja toivo heräsi eloon Bloodissa.\n\n»Entä te? Hyvä Jumala, ettehän sano, että kieltäydyitte tulemasta\nladyksi, kun...»\n\n»Oh, te olette sietämätön!» Hän vetäisi kätensä irti ja astui askelen\nkauemmaksi Bloodista. »En olisi tullut ensinkään tänne... Hyvästi!»\n\nTyttö kiiruhti ovea kohti. Blood juoksi hänen perässään ja otti hänet\nkiinni. Tytön kasvot punoittivat ja hänen silmänsä iskivät tulta.\n\n»Nuo ovat merirosvon tapoja. Laskekaa minut irti!»\n\n»Arabella!» huudahti Blood rukoilevalla äänellä. »Tarkoitatteko\ntodellakin sitä? Täytyykö minun laskea teidät menemään, jotta en sitten\nenää koskaan saisi nähdä teitä? Ettekö tahdo jäädä tänne tekemään\nmaanpakoani siedettäväksi, kunnes yhdessä pääsemme lähtemään kotiin\njälleen? Oh, nyt te itkette. Mitä minä olen sanonut, joka saa teidät\nitkemään, rakkaani?»\n\n»Minä... minä pelkäsin, että sinä et koskaan sanoisi sitä», laski tyttö\nleikkiä kyyneltensä läpi.\n\n»Niin, mutta siinähän oli tuo hieno lordi Julian, joka...»\n\n»Siinä ei ole koskaan, koskaan ollut ketään muuta kuin sinä, Peter.»\n\nHeillä oli tietysti paljonkin sanomista toisilleen, niin paljon, että\nheidän oli sitä varten istuuduttava. Sillä välin kului aika eteenpäin\nja kuvernööri Blood unohti virkavelvollisuutensa kokonaan. Hän oli\nvihdoin päässyt kotiin. Hänen odysseiansa oli päättynyt.\n\nSillä välin oli eversti Bishopin laivasto laskenut ankkurinsa ja\neversti astunut maihin sillalle. Hän oli nolo, mutta oli tuleva vielä\nnolommaksi. Hänen seurassaan astui maihin myös lordi Julian Wade.\n\nKorpraalin komentama vartio oli häntä vastaanottamassa, ja sen edessä\nseisoi majuri Mallard ja kaksi muuta, joita varakuvernööri ei tuntenut,\ntoinen hintelä ja hieno, toinen suurikokoinen ja ruskettunut.\n\nMajuri Mallard astui esiin. »Eversti Bishop, minulla on käsky vangita\nteidät. Miekkanne, sir!»\n\nBishop tuijotti häneen ja kävi tulipunaiseksi. »Mitä pirua!... Vangita\nminut, niinkö sanoitte? Vangita minut!»\n\n»Jamaikan kuvernöörin käskystä», sanoi pieni, hieno mies majuri\nMallardin takana. Bishop kääntyi häneen.\n\n»Kuvernöörin? Te olette hullu!» Hän katsoi miehestä mieheen. »Minä olen\nkuvernööri.»\n\n»Te olitte», sanoi pieni mies kuivasti. »Mutta me olemme vaihtaneet\nkuvernööriä teidän poissaollessanne. Teitä syytetään siitä, että\nilman pätevää aihetta olette poistunut paikaltanne ja siten saattanut\nvaaranalaiseksi siirtokunnan, joka oli teidän hoidossanne. Se on vakava\nasia, eversti Bishop, kuten huomannette. Huomioon ottaen sen seikan,\nettä olette saanut virkanne Jaakko-kuninkaan hallitukselta, on myös\nmahdollista, että teitä tullaan syyttämään maanpetoksesta. Riippuu\nkokonaan teidän seuraajastanne, hirttääkö hän teidät vai ei.»\n\nEversti vetäisi henkeään, kirosi karkeasti ja säikähti sitten äkkiä.\n»Kuka piru te sitten olette?» kysyi hän.\n\n»Olen lordi Willoughby, hänen majesteettinsa kuninkaan Länsi-Intiassa\nolevien siirtomaiden kenraalikuvernööri. Teille oli kai ilmoitettu\ntulostani?»\n\nBishopin viha suli siihen paikkaan. Hän alkoi hikoilla pelosta. Hänen\ntakanaan seisovan lordi Julianin kasvot kävivät äkkiä kalpeiksi ja\nsynkiksi.\n\n»Mutta, mylord...», alkoi eversti.\n\n»Sir, en halua kuulla teidän syitänne», keskeytti hänen ylhäisyytensä\ntiukasti. »Olen juuri lähdössä, eikä minulla ole aikaa.» Hän viittasi\nmajuri Mallardille, ja Bishop, murtuneena ja kumaraan painuneena, antoi\nviedä itsensä pois.\n\nKoska kukaan ei pidättänyt lordi Juliania, lähti hän Bishopin kanssa.\nToinnuttuaan tarpeeksi sanoi Bishop hänelle:\n\n»Tästä tulee Bloodin syntiluetteloon yksi lasku lisää. Hyvä Jumala,\nmikä selvitys siitä tuleekaan, kun saan hänet kerran käsiini!»\n\nMajuri Mallard käänsi päätään syrjään, jotta hänen hymyään ei\nhuomattaisi, ja sanaakaan sanomatta hän vei vankinsa kuvernöörin\ntaloon, joka niin kauan oli ollut Bishopin asuntona. Eversti sai\nsotilasosaston vartioimana odottaa eteisessä sillä aikaa kun majuri\nMallard meni ilmoittamaan hänen tulostaan.\n\nNeiti Bishop oli vielä Peter Bloodin luona, kun majuri Mallard astui\nsisään. Hänen ilmoituksensa herätti heidät taas todellisuuden maailmaan.\n\n»Olethan armelias häntä kohtaan. Säästöthän häntä niin paljon kuin\nvoit, minun vuokseni, Peter?» pyysi tyttö.\n\n»Siitä saat olla varma», sanoi Blood. »Mutta minä pelkään, että\nolosuhteet eivät voi.»\n\nNeiti Bishop poistui ja meni puutarhaan. Majuri Mallard toi everstin\nsisään.\n\n»Hänen ylhäisyytensä kuvernööri ottaa teidät puheilleen», sanoi hän ja\nveti oven selkoselälleen.\n\nEversti Bishop horjui sisään ja jäi odottamaan.\n\nPöydän ääressä istui mies, josta ei näkynyt muuta kuin huolellisesti\nkäherretyn mustan pään laki. Sitten hänen päänsä kohosi ja pari sinistä\nsilmää katsoi vakavasti vankia. Eversti Bishopin kurkusta kuului\nomituinen ääni, ja hämmästyksestä lamautuneena hän tuijotti Jamaikan\nkuvernöörin kasvoihin, jotka olivat saman miehen kasvot, jota hän\nomaksi turmiokseen oli etsinyt Tortugasta.\n\nTilannetta kuvasivat parhaiten van der Kuylenin sanat, jotka hän\nvirkkoi lordi Willoughbylle astuessaan lippulaivansa kannelle.\n\n»Sangen runollista!» sanoi hän ja hänen siniset silmänsä vilkuttivat\nleikkisästi. »Kapteeni Blood rakastaa runollisuutta — muistattehan nuo\nkukkivat omenapuut. Soo! Ha, ha!»\n\n\n\n"]