[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-7SCPGVja-TUqEhWBwplikOShAQ6ODbqpAQW4NYFj1w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2969,"Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863","Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",1830,1903,"2969-yrjo-koskinen-yrjo-sakari-puolan-kapinat-vv-1831-ja-1863","2969__Yrjö-Koskinen_Yrjö_Sakari__Puolan_kapinat_vv._1831_ja_1863",null,"tietokirja",[14],"sota",[],"fi",10239,75972,false,72758,[22,23],"Poland -- History -- Revolution, 1830-1832","Poland -- History -- Revolution, 1863-1864",[25,26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863\" by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen is a historical account written in the early 20th century. The work delves into the political and social upheavals experienced by Poland during the 19th century, particularly focused on the significant uprisings against Russian rule in 1831 and 1863. The text examines Poland's historical context leading to these insurrections, exploring themes of national identity, oppression, and the quest for independence.  The opening of the account sets the stage for understanding Poland's tumultuous past by outlining its geographical and ethnic complexities. It highlights the historical significance of various regimes and the national struggles that ensued from the partitions of Poland, specifically under the domination of neighboring powers. The narrative introduces key events, such as the establishment of governance under foreign powers and the social climate that fueled nationalistic sentiments, foreshadowing the eruptions of rebellion that followed in the subsequent chapters. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Historiallinen esitys Puolan kansan vaiheista ja kapinoista Venäjän keisarikuntaa vastaan vuosina 1831 ja 1863. Teos tarkastelee Puolan maantieteellistä asemaa, historiallista taustaa sekä kansallisen vapauden tavoittelun seurauksia.","Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 'Puolan kapinat vv. 1831 ja 1863' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2970. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PUOLAN KAPINAT VV. 1831 JA 1863\n\nEsittänyt\n\nZ. Yrjö-Koskinen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Esihuomautus.\n    I. Katsaus Puolan entiseen historiaan.\n   II. Perustuslaillinen aika Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n\n       hallitessa. Metelit Varsovassa syksyllä 1830.\n  III. Puolalaisten kapina v. 1831.\n   IV. Paskewitsh'in hallitus vv. 1831—1856.\n    V. Aleksanteri II:n ensimmäiset hallitusvuodet.\n   VI. Markiisi Wielopolski'n uudistuspuuhat.\n  VII. Salamurhan-yritykset. Ilmikapina v. 1863.\n\n\n\n\nESIHUOMAUTUS.\n\n\n_Lähteenä on käytetty, muita mainitsematta, Henry Lisicki'n \"Le\nmarquis Wielopolski, sa vie et son temps\", painettu Wien'issä 1880,\nkahdessa osassa. Suomalaisen yleisön tarvetta myöden meidän on tietysti\ntäytynyt miten mahdollista supistaa esitystämme. Emme kuitenkaan luule\njättäneemme mitään tärkeämpää tosiasiaa huomioon johdattamatta._\n\nRauhaniemellä Kesäkuussa 1903.\n\n_Z. Y.-K._\n\n\n\n\nI.\n\nKATSAUS PUOLAN ENTISEEN HISTORIAAN.\n\n\nYmmärtääksemme Puolan kansan kohtaloita menneellä vuosisadalla, emme\nvoi kokonaan jättää lukuunottamatta sen entisyyttä, joka antaa selvän\nkuvan tämän kansakunnan omituisesta luonteesta.\n\nKuten tiedämme Puolalaiset kuuluvat Slavilaiseen rotuun ja ovat\nsiis likeistä sukua, toiselta puolen Tshekkein kanssa Böhmissä ja\nMoraviassa, toiselta puolen Venäläisten eri heimoille, joista nykyään\nvallitsevat Suur-Venäläiset ovat heistä kaukaisimmat, mutta Ruthenit\neli Russiinit ja Pikku-Venäläiset lähimpinä naapureina kaakon puolelta.\nKoillisessa on rajana ollut Litvan rotu, alkuperänsä puolesta aivan\nvieras, mutta valtiollisten tapausten kautta Puolalaisiin sitten\nliittyneenä. Etelässä taas Magyarien suomensukuinen kansakunta\n9:nnen vuosisadan lopulla perusti valtansa Karpathien eteläpuolella.\nMutta lännessä ja viimein pohjosessakin Saksan kansa, joka jo hyvin\nvarhain valloittajana tunkeutui Elbe-virran yli itään päin, hävittäen\nmatkallansa useita slavilaisia heimoja, on tullut Puolan kansallisuuden\nnaapuriksi. Näiden mainittujen kansojen välissä on siis aina ollut\nPuolan kansan maantieteellinen asema. Se on niinmuodoin umpimäärin\nulottunut kahden puolen Weikseliä, lähemmäs Oder'ia lännessä ja Bug'in\ntienoille idässä. Valtiolliset rajat taas ovat suuresti vaihdelleet\nkansan historiallisten onnenvaiheiden mukaan. Lyhyt katsaus näihin\nvaiheisin on tässä tarpeellinen.\n\n_Vanhin historia_ on ainoastaan pääpiirteissään mainittava: Kansan\npääkaupunkeina oli vanhastaan Gnesen (joka nyt kuuluu Saksan alueesen)\nja Krakova (joka nyt kuuluu Itävaltaan). Vasta 10:nnen vuosisadan\nloppupuolella kristin-usko Roman-katholisessa muodossa tuotiin maahan.\nNeljä vuosisataa sen perästä kuluu vaihteleviin sotiin naapurikansoja\nvastaan ja osittain myöskin sisällisiin järjestyspuuhiin. Länsimainen\nsivistys ja ritarilliset tavat alkavat johonkin määrin kukoistaa;\nmutta yhteiskunnassa jo silloin huomataan puute porvarillisesta\ntoimeliaisuudesta ja alhaisoa suojelevasta hallitusvallasta.\nUlkonaisena merkkitapauksena oli Saksalaisten Ristiritarien asettuminen\nalisen Weikselin varrelle vuodesta 1230 alkaen. Näiden tulijain\npäätehtävänä oli ajaa pakanalliset Preussit kristin-uskoon, ja\nvuosisadan kestäneessä taistelussa tämä onnistui siihen määrin, että\ntuo Litvan-sukuinen kansakunta suurimmalta osalta hävitettiin, jättäen\nainoastaan nimensä Preussin maakuntaan. Mutta samalla oli näistä\nSaksalaisista ritareista ja uutis-asukkaista paisunut Puolan kansalle\nvaarallisia vihollisia, jotka uhkasivat sulkea ulos Puolan valtakunnan\nItämeren rannikosta. Vaan se taistelu, joka tästä sukeutui, perustikin\nPuolan suurvalta-aikakauden, joka on jättänyt syviä jälkiä kansan\nluonteesen ja paljon vaikuttanut sen nykyiseenkin kohtaloon. Siitä siis\ntäytyy lyhyt selitys antaa.\n\n_Puolan suuruuden aika_, jota kesti pari kolme vuosisataa, alkoi v.\n1386, jolloin Litvan suurherttua Jagiello tuli Puolan kuninkaaksi\nja molemmat nämä valtakunnat yhdistettiin. Oli näet Saksalainen\nRitarikunta, saatuansa Preussit kukistetuiksi ja päästyänsä liittoon\nKalparitarien kanssa Liivissä ja Kuurinmaalla, alkanut ahdistella\nLitvalaisia, joiden alue, Samogitia, ulottui mereen asti ja niinmuodoin\neroitti molemmat saksalaiset ritarikunnat toisistaan. Litvan kansa oli\nvielä pakanuudessa, mutta kun läntiset Venäjän osat Rurikin-sukuisten\nruhtinasten eripuraisuuden kautta olivat joutuneet hajoustilaan,\nlevisi Litvan valta kauas itään ja etelään, niin että Polotsk,\nValkoinen Venäjä Dnieperiin asti, Volhynia ja itse mahtava Kiova\nnyt kuuluivat Litvan valtakuntaan. Samassa kun Jagiello tuli Puolan\nkuninkaaksi, koko Litvan kansa kääntyi Katholis-uskoon ja yhteinen\ntaistelu alkoi Saksalaisia Ristiritareita vastaan. Ratkaisevassa\ntappelussa Tannenberg'in luona (nyk. Königsberg'in tienoilla) v. 1410\nmurtui Ritarien voima ja tuon-tuostakin uudistettu taistelu saattoi\nritarikunnan perikatonsa partaalle. Thorn'in rauhanteossa v. 1466 sen\ntäytyi luovuttaa Kasimir kuninkaalle koko Länsi-Preussin maakunnan\npitkin alisen Veikselin länsivartta sekä Kulmerlannin ja Ermelannin\nidempänä, vieläpä jälelle jääneestä Itäpreussista tunnustaa Puolan\nlääniherruutta. Tästä Itäpreussista tuli uskonpuhdistuksen aikana\nprotestanttinen herttuakunta, joka pian perinnön kautta joutua\nBrandenburgin haltuun ja on myöhemmin ollut Preussin kuningaskunnan\nnimikko-alueena, vaikka pääkaupunki (Berliini) sittenkin jäi\nBrandenburg’iin.\n\nAlkuun-pantu yhdistys Puolan ja Litvan välillä lujitettiin aikojen\nkuluessa. V. 1413 sovittiin Horodlossa, että molempain kansain\naatelistot yhdessä sopisivat yhteisen kuninkaan ja suurherttuan\nvaalista, ja vihdoin v. 1569 Lublin'in valtiopäivillä päätettiin\nmolempain valtakuntain täydellinen yhdistys. Oli siitä lähtien aina\nyhteisiä valtiopäiviä pitäminen, nimittäin kahdesti Varsovassa\nPuolanmaalla ja kolmas kerta Grodnossa Litvan puolella. Litvan\nkansallisuudelle tästä kuitenkin oli sula häviö; sillä koko sen\nylimyskunta muuttui puolalaiseksi ja litvan kieli jäi viljelemättömäksi\nalhaison puheenparreksi. Mutta itse Puolassakin talonpoikainen\nkansa vajosi yhä alemmaksi; ainoastaan aatelistolla ja kirkolla oli\nmaanomistus ja valtiollinen vaikutus. Kauppa ja teollisuus taas joutui\nyksinomaan Saksasta tulleiden juutalaisten käsiin.\n\nNäistä sisällisistä haitoista huolimatta Puolan valtakunnan ulkonainen\nmahtavuus näytti yhä kasvavan. Liivi ja Kuurinmaa yhdistettiin Litvaan\nja Puolalaisten maine yhä kasvoi alituisessa taistelussa Venäläisiä,\nKrimin Tataareja ja eteenpäin tunkeuvia Turkkilaisia vastaan. Viimeinen\nniistä loistavista urosteoista, jotka kohottivat Puolan nimen kunniaa,\noli se, kun Puolan kuningas Juhana Sobieski Puolalaistensa kanssa\nv. 1683 riensi pelastamaan Itävallan pääkaupunkia piirittävästä\nTurkkilais-armeijasta. Puolan kansa näytti sillä hetkellä olevan\nläntisen kristikunnan vankkana pylväänä vyöryvää Turkkilais-tulvaa\nvastaan.\n\nVaan valtakunnan sisällisessä järjestyksessä löytyi kalvava mato, joka\nvähitellen turmeli sen elinvoimaa. Katselkaamme erikseen.\n\n_Puolan kansan perikadon oireita_, jotka olivat sekä valtiollista että\nyhteiskunnallista laatua. Puola oli näet vanhastaan vaalivaltakunta,\njossa uuden kuninkaan virkaan-tulo riippui ylimyskunnan ja lukuisan\naateliston suostumuksesta. Jagiellojen suvun hallitessa oli kuninkaan\nvalitseminen johonkin määrin muodon asia. Mutta kun tämä suku oli\nsammunut v. 1572, tulee Puolan kruunu yhä enemmän aatelispuolueiden\nja vierasten vallanpyytäjäin leikkikaluksi ja itse valtakuntaa\nruvettiin nimittämään \"tasavallaksi\", vaikka sen johdossa muka oli\nelinkaudeksi valittu kuningas. Omasta historiastamme muistamme, kuinka\nVaasansukuinen Sigismundo Ruotsista nousi Puolan valta-istuimelle\nja kuinka tämän seikan kautta Ruotsi ja Puola joutuivat keskenänsä\ntaisteluun, joka sitten jatkui Sigismundon molempain poikain\nVladislavin ja Juhana Kasimirin aikoina. Myöhemmin Kaarlo XII:nen\nretkeilyt Puolassa 18:nnen vuosisadan alulla ovat meille samoin\ntuttuja. Jokainen myöskin tietää, että nämä Ruotsin armeijojen urheilut\nPuolan maakunnissa ovat suuressa määrin edistäneet tämän valtakunnan\nhajoustilaa, ei yksistään sen tähden, että joku ennen voitettu\nalue meni hukkaan (Liivinmaa Ruotsille, itäinen osa Valko-Venäjää\nSmolenskin kanssa ja Ukraina Kiovan kanssa Venäjälle sekä Itä-Preussin\nyliherruus Brandenburgille), vaan paljon enemmän aatelispuolueiden\nkarttuvan vallattomuuden ja epä-isänmaallisen käytöksen kautta. Jo\npaljoa ennen kuin lopullinen häviö tuli, oli Puolanmaan alue ikäänkuin\ntuulten valtaan jätetty avoin meri, missä vieraat armeijat laivain\ntavalla kulkivat pitkin ja poikki, tosin jättämättä pysyvää jälkeä,\nmutta kohtaamatta myöskään mitään yhteistä vankkaa vastarintaa\npuolalaisessa kansallistunnossa. Pääsyy oli säännöllisen hallitusvallan\npuutteessa sekä yksipuolisessa ja huonosti järjestetyssä kansakunnan\nedustuksessa. Ainoastaan aatelissääty ja kirkollinen ylimyskunta\nharjoittivat valtiollista valtaa. Kansallista porvaristoa ei ollut\nolemassa ja talonpoikainen kansa oli vajonnut epävapaasen asemaan. Itse\nvaltiopäiväjärjestys oli mitä kummallisinta sekasotkua, nähtävästi\njotakin vanhaa perua slavilaisesta muinaisuudesta. Kun äänioikeutetut\naatelismiehet, joiden lukumäärä toisinaan nousi 100,000 mieheen, ratsun\nselässä kokoontuivat Volan kentälle Varsovan länsipuolelle, oli kunkin\nläsnäolijan perustuslaillinen oikeus estää vastalauseellansa (\"liberum\nveto\") laillisen päätöksen syntymistä. Yksimielisyyttä ei saavutettu\nmuulla keinoin kuin että vastahakoiset väkisin karkoitettiin, jolloin\ntämä vastapuolue sitten kokoontui jossakin muussa kaupungissa,\nmuodostaen erikois-liiton (\"konfederationin\") eli toisin sanoin\nkapinan. Tämä lailliseksi tunnustettu vallattomuus osoittaa, että\nPuolan kansa jo sairasti kuoleman-tautia paljoa ennen, kuin surman-isku\nulkoa päin sitä kohtasi.\n\nMuun hajaannuksen lisäksi oli aikojen kuluessa tullut uskonnollinen\nja osittain kansallinen eripuraisuus. Sekä valkovenäläiset alueet\nettä pikkuvenäläiset maakunnat (Ukraina, Volhynia, Podolia ja itäinen\nGalitsia) olivat vanhastaan kreikan-uskoisia; mutta samassa määrässä\nkuin aatelisto näillä mailla oli omaksunut Puolan kielen ja sillä\ntavoin vieraantunut alustalaisistaan, oli Roman katholinen kirkko,\nPuolan valtakirkko, pyrkinyt Jesuiitta-lähetyksen kautta levittämään\nyliherruuttansa, Jo Sigismundo Vaasan hallitessa saatiin v. 1596\ntoimeen, että senpuolisesta kreikkalaisesta kirkosta muodostettiin\neräs välimuoto, nimeltä \"Yhdistetty (uneerattu) kreikkalainen\"\nkirkko, joka tunnusti paavin hengellistä valtaa ja slavonilaisen\nkirkkokielen sijasta käytti latinaa, mutta sai säilyttää muutamia\nerikoistapoja, niinkuin pappien naimisen, viinin nauttimisen leivän\nohessa pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Vaan tämä muutos oli toimeenpantu\njotenkin väkivaltaisesti ja \"yhdistettyä kirkkoa\" ja sen tunnustajia\noli yhä kohdeltu kovin tylysti ja kohtuuttomasti. Vielä pahemmin\nkohdeltiin niitä seutuja, joissa papit ja asukkaat olivat lujasti\npitäneet kiinni kreikan-uskoisesta jumalanpalveluksesta; vielä\nv. 1765 valitettiin, että satoja kirkkoja oli heiltä ryöstetty,\npappeja rääkätty, seurakuntalaisia ruoskimalla pakoitettu kääntymään\nlatinaiseen uskoon. Samoin myöskin Protestantit, joita löytyi joku\nmäärä maan pohjois-osassa, kärsivät vainoa ja pahaa kohtelua. Tämä\nsuvaitsemattomuus, joka nyt 18:nnella vuosisadalla, valistus-filosofian\naikakaudella, jo oli räikeässä ristiriidassa ajan hengen kanssa, antoi\nlähivaltojen hallitsijoille, Fredrik Suurelle Preussissa ja Katarina\nII:lle Venäjällä, sopivan syyn sekaantumaan puolalaisen tasavallan\nasioihin.\n\n_Puolan valtiollinen häviö_ alkoi oikeastaan silloin, kun Keisarinna\nKatariina II v. 1764 pakoitti Puolalaiset valitsemaan hänen suosikkinsa\nStanislao Poniatovski'n kuninkaaksensa. Tämän tapauksen perästä Venäjän\nlähettiläs Repnin venäläisten sotajoukkojen nojassa melkein yksin piti\nylimmäistä valtaa Puolassa. Tämä vallan-anastus tuntui sillä hetkellä\nmelkein välttämättömältä. V. 1767 Venäjä sotaväkensä avulla pakoitti\nPuolan valtiopäivät myöntämään eriuskolaisille samat valtiolliset ja\nuskonnolliset oikeudet, joita katholiset nautitsivat. Mutta sen ohessa\nVenäjän keisarinna otti ta'ataksensa Puolan onnettoman valtiomuodon,\njoka teki sisällisen sekasorron auttamattomaksi. Seuraukset tulivat\npian näkyviin. Kiihko-katholiset kokoontuivat erikois-liitoksi Bar'iin\nPadoliassa ja sisällinen sota syttyi. Mutta venäläiset armejat tulivat\nlaillisen hallituksen avuksi kapinoitsijoita vastaan ja tuo hajanainen\nyritys vähitellen kukistettiin. Vihdoin v. 1772 Preussi ja Venäjä sekä\nmyöskin Itävalta tekivät keskinäisen sopimuksen Puolan valtakunnan\nsupistamiseksi. Preussi anasti Länsi-Preussin (pitkin alista\nVeikseliä), Venäjä melkoisen osan Valko-Venäjää (Polotsk, Vitebsk,\nMohilev, Gomel) ja Itävalta koko nykyisen Galitsian. Ei vähemmän kuin 5\nmiljoonaa asukasta tässä _Puolan ensimäisessä jaossa_ lohkaistiin siitä\nirti.\n\nTuo hirveä läksytys avasi kaikkien isänmaan ystäväin silmät\nnäkemään sitä perikadon kuilua, jonka partaalle oli jouduttu. Uusia\nsivistyslaitoksia perustettiin, Vilnan ja Krakovan yliopistot\njärjestettiin ja seisova kansallinen armeija, joka tähän saakka oli\nollut varsin mitätön, nostettiin 60,000:een mieheen. Tärkeintä oli,\nettä tahdottiin korjata hallitusmuodon puutteita, perustaa säännöllistä\nedustuslaitosta, vahvistaa kuninkaallista hallitusvaltaa ja tehdä\nalkua talonpoikaisen kansan vapauttamiselle. Näin saatiin toimeen\nuusi hallitusmuoto Toukok. 3 p. 1791. Mutta Venäjän keisarinna päätti\nehkäistä nämä uudesta-syntymisen oireet. Kun vanhan vallattomuuden\nharrastajat tyytymättöminä olivat muodostaneet erikoisliiton\nTargovitsassa Podoliassa ja kutsuivat Venäläiset avukseen, marsitettiin\n100,000 miestä keisarinnan sotaväkeä rajan yli ja Puola pakoitettiin\nasettamaan kuntoon entinen kurja hallitusmuotonsa, jonka takaajana muka\nkeisarinna oli. Mutta tämä ei ollut vielä onnettomuuden loppu: Preussi\nja Venäjä tekivät uuden jakosopimuksen. Tässä _Puolan toisessa jaossa_\nv. 1793 Preussi anasti Posen'in ja Gnesen'in sekä Kalish'in ja koko\nSuur-Puolan (maat lähinnä Preussin maakunnan rajaa). Venäjä tyytyi\nValko-Venäjän ja Pikku-Venäjän loppu-osiin. Ainoastaan vähin osa Puolan\nvaltakunnasta oli enää jälille jäänyt.\n\nViimeinen näytös pian seurasi. Isänmaalliset miehet, joista Thaddeus\nKosciusco, Washington'in entinen asetoveri, oli etevin, nosti\nkansan vastarintaan ulkovaltojen harjoittamaa silpomista vastaan.\nUrhoollisen mutta lyhyen taistelun perästä Puola kuitenkin lopullisesti\nkukistettiin ja _kolmannessa jaossa_ v. 1795 tämä iki vanha valtakunta\npyyhkäistiin valtioiden luvusta. Venäjä otti haltuunsa koko vanhan\nLitvan Niemen-virtaa myöten. Itävallan osalle tuli Krakova, Sendomir,\nLublin ja Chelm. Mutta Preussille myönnettiin Puolanmaan pääosa\nVarsovan kanssa.\n\nUusi aian-vaihe oli kuitenkin jo tulossa. Ne mullistukset, mitkä\nRanskan vallankumous toi mukanaan, lupasivat hetkeksi Puolan kansalle\njotakin uudistusta. Kun Napoleon I v. 1806 oli nöyryyttänyt Preussin\nkuningaskunnan ja seuraavana vuonna tehnyt keisari Aleksanteri I:n\nkanssa sovintonsa Tilsit’issä, hän katsoi tarpeelliseksi luoda\nVeikselin varrelle uuden pikkuvaltion, nimeltä _Varsovan herttuakunta,_\njohon liitettiin ensin Preussin anastamat puolalaiset maat (Bielostok\nkuitenkin heitettiin Venäjälle) ja myöhemmin (v. 1809) Itävallasta\notetut Länsi-Galitsia Krakovan kanssa, Sendomir ja Lublin. Näin oli\nitsenäinen Puola, vaikka toisella nimellä jälleen päässyt alkuun.\nAjan myrskyt pian uhkasivat hukuttaa tämän äsken syntyneen tai\nhaudasta nousseen kansan-yksilön, kun sen luoja, Ranskan keisari oli\nkukistunut. Ainoastaan keisari Aleksanterin jalomielisyys pelasti\nPuolan kansan tulevaisuudelle jonkun jäännöksen sen kansallisesta\nalueesta. Wien'in kongressi v. 1815 järjesti Puolan asiat uudella\ntavalla. Varsovan herttuakunnasta Posen taas annettiin Preussille ja\nGalitsia Itävallalle, jonka ohessa Krakova muodostettiin vapaaksi\nkaupungiksi. Muu Puolan alue (3 miljoonaa asukasta) tehtiin Puolan\nkuningaskunnaksi, jonka kuninkaana tuli olemaan Venäjän keisari,\nkansallisen hallitusmuodon ja edustuslaitoksen rajoittamana.\n\nOli kysymyksenä, osaisiko Puolan kovia kokenut kansakunta tällä\nperustuksella olemassa-olonsa uudesta rakentaa ja vahvistaa. Vastaus\nnähdään seuraavasta esityksestä.\n\n\n\n\nII.\n\nPERUSTUSLAILLINEN AIKA ALEKSANTERI I:n JA NIKOLAI I:n HALLITESSA.\nMETELIT VARSOVASSA SYKSYLLÄ 1830.\n\n\nSen hallitussäännön eli \"kartan\" kautta, minkä Aleksanteri I oli\nPuolan kansalle lahjoittanut, oli uusi kuningaskunta saavuttanut\nvapaamman ja paremmin järjestetyn valtiomuodon kuin mitä tämä kansa\nentisinä vuosisatoina milloinkaan oli nauttinut. Hallitusneuvosto oli\nkokoonpantu vastuun-alaisista ministereistä ja valtakunnan korkeista\nvirankantajista. Eduskunta oli kahtena kamarina: ylihuone eli senaatti,\nkokoonpantuna pispoista, voivodeista ja kastellaneista, joita kuningas\nnimitti elinajaksi rikkaan ylimyskunnan seasta, ja edustajahuone, johon\naateliset maakunnista valitsivat 77 jäsentä ja kaupunkien asukkaat 51.\nMaata-viljelevä kansa ei nauttinut mitään valtiollisia oikeuksia; sillä\nse oli vielä epävapaassa asemassa, aateliston alustalaisina. Siinä-\njuuri tämän yhteiskunnan vanha epäkohta, joka olisi tarvinnut pikaista\nkorjausta.\n\nPahaksi onneksi yhteiskunnalliset parannukset saivat astua syrjään\nvaltiollisten harrastusten tieltä. Itse valtiopäivät sekä v. 1818 että\nv. 1820, niinkuin myöskin v. 1825 saivat varsin vähän hyödyllistä\ntoimeen. Isänmaallinen mieli, jota ei milloinkaan ole Puolalaisilta\npuuttunut, alkoi suuntautua yrityksiin ja toiveisin, joilla ei ollut\nmitään perustusta maailman todellisissa oloissa. Puolan loistava\nmuinaisuus ei jättänyt mielissä tilaa olojen tyveneen punnitsemiseen\neikä sallinut kansallishengen tyytyä siihen ahtaaseen onneen, johon\nnyt vihdoin vaikeiden vaiheiden perästä oli päästy. Eikö Puolan\nkansan sittenkin pitäisi saada takaisin ne laveat maa-alat, jotka\nkavalasti oli siltä ryöstetty? Sekä Preussi että Itävalta oli anastanut\nhaltuunsa suuria kappaleita puhtaasti puolalaista kansakuntaa. Mutta\nse kumma kuitenkin tapahtui, että Puolalaisten kansallinen kiihko\nmelkein yksinomaan kääntyi Venäjää vastaan, vaikka ne maakunnat,\njotka olivat Venäjälle kadotetut, nimittäin Litva, Valko-Venäjä ja\nPikku-Venäjä eivät olleet puolalaista kansallisuutta ensinkään, vaan\nainoastaan puolalaistuneiden aatelisherrojen valtaamina. Juuri nämä\nalueet tuntuivat puolalaisille isänmaan-ystäville erittäin kalliilta\nkansallis-omaisuudelta, josta he eivät kunniansa tähden voineet luopua.\nJa koska vanhastaan olivat tottuneet pitämään Venäjän kansaa kaikin\npuolin ala-arvoisena sivistyksessä ja valtiollisessa kehityksessä,\nhe eivät antaneet mahtavalle keisarikunnalle anteeksi sitä heikompaa\nasemaa, johon itse olivat vajonneet.\n\nTämä kytevä kansallisviha ei estänyt Puolan vapaamielisiä ryhtymästä\nsalajuoniin venäläisen kumouspuolueen kanssa joka Aleksanteri I:n\nloppuvuosina oli miettinyt väkivaltaista valtiomuutosta, keisarin\nmurhaa ja keisarillisen huonekunnan hävittämistä. Aleksanteri I\nkuoli Taganrog'issa Jouluk. 1 p. 1825, ennen kuin tämä salaliitto\ntuli ilmi. Mutta kun vainajan lähin veli Konstantino, joka sotaväen\npäällikkönä asui Varsovassa, oli ilmoittanut luopumuksensa ja nuorin\nveli Nikolai I oli ryhtynyt hallitukseen, luulivat liittolaiset ajan\ntulleen ja nostivat Pietarissa pienen sotaväen-kapinan, joka kuitenkin\nheti kukistettiin, Jouluk. 26 p. Johtajat eversti Pestel ja neljä\nmuuta tuomittiin hirtettäviksi; mutta tutkinnossa tuli ilmi, että\ntuo rikollinen hanke oli Puolassakin voittanut kannatusta. Kun tämän\njohdosta \"isänmaallisen liiton\" jäsenet vedettiin tutkittavaksi Puolan\nsenaatin eteen, asettui yleinen mielipide syytettyjen puolelle ja\ntuomio tuli niin lievä, että se oli melkein saman-arvoinen kuin täysi\nvapautus. Syystä keisari kuuluu huudahtaneen tuomarien menettelystä:\n\"Onnettomat! ovat pelastaneet syylliset, mutta saattaneet maan\nturmioon!\"\n\nTämä oli kyllä huomattavana, kun Nikolai Huhtikuulla 1829 tuli\nVarsovaan kruunattavaksi. Jo Joulukuussa edellisenä vuonna oli\nVarsovan sotilaskoulussa solmittu salaliitto, jonka alkuunpanijana\noli eräs Kaartin alaluutnantti Vysocki. Se pian levisi muihinkin\npiireihin ja etupäähän astui yliopiston professori Lelevel, oppinut\nhistorioitsija, mutta sen ohessa hurja kumousmies. Tuumana oli\nkruunausjuhlien aikana murhata keisari ja hallitsijaperheen jäsenet.\nViime hetkenä toki epäröitiin ja aikomus jäi täyttämättä. Mutta hanke\noli melkein \"julkisena salaisuutena\"; salaliittoon oli kuulunut ainakin\nkolme valtiopäiväin jäsentä, ja tieto oli levinnyt vaikuttavillekin\nhenkilöille. Itse Senaatin puheenjohtaja, ruhtinas Adam Czartoryski,\nkeisari Aleksanteri I:n entinen ystävä, tuskin lienee ollut asiasta\ntietämätön, koska salaisuus oli uskottu Czartoryski'n likeiselle\ntuttavalle, runoilija Niemcevicz'ille. Mutta ei mitään tutkintoa tästä\nhäpeällisestä hankkeesta edes yritettykään. Koko kansan siveellinen\nkanta näytti arveluttavassa määrässä alentuneen, koska täydellä\ntiedolla saatettiin isänmaallisuuden nimellä sallia ja peitellä\nsemmoisia hairauksia.\n\nKeisari Nikolai I ei ollut perustuslaillisten valtiomuotojen\nystävä; päinvastoin hän koko hallitus-aikanaan on ollut rajattoman\nyksivallan ylläpitäjänä ja tukena ei ainoastaan Venäjällä, vaan\nmuuallakin Euroopassa. Mutta samalla tämä luja luonne oli tunnontarkka\nsitoumustensa täyttämisessä, ja Puolalaisilla ei olisi ollut häneltä\nodotettavana oikeuksiensa loukkausta, jos olisivat itse pysyneet\nlaillisuuden rajoissa.\n\nSuuriruhtinas Konstantino, keisarin vanhempi veli, oli sotaväen\nylipäällikkönä Puolassa. Hän oli luonteeltaan oikullinen ja\nmielivaltainen, mutta rakasti tavallansa Puolaa, jonka edestä hän\noli uhrannut etuoikeutensa keisarinkruunuun; sillä naituansa nuoren\npuolattaren, kreivitär Grudzinskan (sittemmin ruhtinatar Lovitz'in\nnimellä) hän jo v. 1822 oli luopunut perintöoikeudestaan. Erittäin\nhellitteli suuriruhtinas puolalaista armeijaansa, mutta omituisella\nrakkaudella, joka ei sallinut tämän väen ottaa osaa Venäläisten\nsotaan Turkkia vastaan vv. 1827—1829. Tarjottu tilaisuus aseveljeyden\nrakentamiseen molempain kansakuntain välillä jäi siis käyttämättä.\nMutta Konstantino sanotaan mielipiteenänsä lausuneen: \"Vihaan sotaa,\nkoska se sotajoukot turmelee\". Muutoin suuriruhtinaan vaikutus itse\nhallitus-asioihin oli jotenkin rajoitettu. Varakuninkaana oli eräs\nPuolalainen, mutta keisarillisena komisariuksena sekä salaisen\npoliisin johtajana oli Venäläinen Novossiltsov. Viimemainittu mies\nmatkaansaattoi paljon rettelöitä ja synnytti paljon tyytymättömyyttä.\nMutta Venäjän ja Puolan väli ei mitenkään ollut rikkunut, kun Nikolai\nToukokuussa v. 1830 tuli Varsovaan ja omassa persoonassaan avasi Puolan\nvaltiopäivät. Keisari osoitti puolalaisille alamaisilleen erinomaista\nkohteliaisuutta ja ystävyyttä, täyttäen tarkasti perustuslaillisen\nhallitsijan velvollisuuksia. Valtiopäivillä sitä vastoin osoitettiin\nkovin vähän malttia; mutta koska valtiopäiväin määräaika ei ollut\npitempi kuin kuukausi, ei ehditty paljon pahaa tehdä, jos ei\nhyödyllistäkään.\n\nValtiopäiväin jälkeen kiihoitus levisi maaseuduille. Heinäkuun\nvallankumous Ranskassa v. 1830 antoi kumoushankkeille uutta virikettä.\nTosin ei ollut mitään selvää suuntaa, johon olisi tahdottu Puolan\ntulevaisuutta johtaa. Hurjimmat, niinkutsutut Jakobiinit, aikoivat\nsaada toimeen tasavallan, mutta kaikki tahtoivat Venäjän ylivallan\nkukistetuksi ja entiset alueet Niemen'in ja Bug'in takaa jälleen\nyhdistetyiksi. Professori Lelevel vaati, että kauniiksi aluksi\nsuuriruhtinas Konstantino oli murhattava. Ainoastaan sula sattumus\nvaikutti, ett'ei tätä hurjaa tekoa pantu keskellä katua toimeen jo\nLokakuussa. Sillä välin hankkeet kypsyivät ja kumoustuuma alkoi tulla\nyleisemmin tunnetuksi. Virallisten henkilöin täytyi ryhtyä asiaan.\nAsetettiin hallituksen puolelta tutkintokomitea, jonka puheenjohtajaksi\ntuli puolalainen kenraali kreivi Stanislao Potocki. Huomattiin pian,\nettä liikkeen pääpesä oli Varsovan sotilaskoulu; tämän komentaja\npantiin heti viralta ja muutamia vangitsemisia tehtiin. Tällä tavoin\npian päästiin salaliiton jäljille. Keisarille tietysti täytyi\nasiasta ilmoittaa; selitettiin vain, että koko hanke oli pelkkää\n\"lapsellisuutta\". Mutta Nikolai heti vastasi, että asiasta oli otettava\ntarkka selko ja syylliset vedettävät sotaoikeuteen. Hallitusneuvostossa\npäätettiin silloin useiden johtomiesten vangitseminen. Mutta erään\nvirkamiehen petoksen kautta vangitsemis-käsky tuli salaliittolaisten\ntiedoksi. Nämä, pelastaaksensa oman nahkansa, jouduttivat toimeenpanon.\nNäin syntyi katumellakka Marrask. 29 p. 1830.\n\nSuuriruhtinaan asunto oli Belvedere-palatsissa kaupungin eteläpäässä.\nSinne ryntäsi iltahämärässä Marrask. 29 p. joukko nuorukaisia,\nhuutaen: \"surma tyrannille\". Konstantino, joka oli laiminlyönyt\ntarpeelliset varokeinot, pelastui kuitenkin ruhtinatar Lovicz’in\nluo ja lähti sieltä, kyrassierijoukon saattamana, sotaväen\nleiriin, joka oli kaupungin länsikyljessä. Eräs kenraali Gendre,\njoka kuului suuriruhtinaan likeisimpiin, sai palatsissa surmansa.\nKun ei sen enempää saatu toimeen, kääntyi joukko takaisin, sai\nsotilaskoulun oppilaat avuksensa ja samosi Arsenaaliin, joka on\nkaupungin pohjois-osassa. Matkalla metelöitsijät murhasivat useita\neteviä henkilöitä: sotaministerin, kenraali Hauke'n, ja hänen\nesikunta-päällikkönsä; vanhan kenraali Novicki'n, joka vaunuissa ajoi\nBelvedere'en; sotilaskoulun komentajan, kenraali Trembicki’n, joka ei\nlakannut kehoittamasta oppilaita palajamaan velvollisuuteen, vieläpä\nkenraali Blumer'in ja vihdoin myöskin kreivi Stanislao Potocki'n,\njoka puolalaisen armeijan päälliköistä oli enimmin rakastettu ja\njoka kulkiessaan läpi kaupungin olikin onnistunut kokoomaan useita\npuolalaisia sotaväen osastoja, mitkä lähetti leiriin suuriruhtinaan\nluoksi. Arsenaalin valloitus oli kapinallisille onnistanut sen kautta,\nettä muutamat puolalaiset komppaniiat menivät heidän puolellensa.\nNäin saatiin joku määrä aseita, jotka roskaväelle jaettiin; sitten\nryöstettiin sotilaskassoja ja kapakoita.\n\nMeteli ei ollut mitenkään järjestynyt ja olisi ollut helppo tukehuttaa,\njos suuriruhtinas olisi osoittanut vähänkään päättäväisyyttä. Hänellä\noli käytettävänään aivan tarpeeksi sotaväkeä, sekä venäläistä että\npuolalaista. Kello 11 yöllä kenraali Potocki, joka silloin vielä\neli, lähetti hänelle sanan että hän panisi ratsuväkensä lakaisemaan\nkaupungin katuja. Vaan suuriruhtinas ei suostunut, vastasi vain: \"Tämä\non Puolalaisten asia; minä en siihen sekaannu; sopikoot Puolalaiset\nkeskenänsä!\" Nuori adjutantti, kreivi Ladislao Zamoiski, jolle\ntämä vastaus annettiin, riensi takaisin kaupunkiin, herättämään\nhallintoneuvoston jäsenet, jotka nukkuivat vanhurskaan unta. Ensiksi\nherätettiin Zamoiski'n eno, ruhtinas Adam Czartoryski, Puolanmaan\nkorkea-arvoisin mies sekä rikkauksiensa että sukuperänsä tähden; sillä\nhän oli Litvan suurherttuain vanhaa heimoa. Päätettiin ko'ota mitä\nvaikuttavia miehiä tässä kiireessä voitaisiin löytää, ja näin yhtyi\nerään yksityisen hallitusjäsenen asunnossa klo 2 aamulla seitsemän,\nkahdeksan arvomiestä, joiden pitäisi muka väliaikaisesti tarttua\nohjaksiin. Päätettiin ensiksi lähettää ruhtinaat Czartoryski ja Lubecki\nsuuriruhtinaan puheille. Tämä otti heidät kovin epä-ystävällisesti\nvastaan. \"Tehkää mitä tahdotte\", hän yhä uudestaan lausui; \"minä\npuolestani en sekaannu mihinkään, enkä vastaa mistään.\" Suuriruhtinaan\nkummallinen käytös teki kaikki pontevat toimet mahdottomiksi. Jos\nKonstantino, kun ei tahtonut \"sekaantua mihinkään\", olisi luopunut\nkomennosta ja jättänyt valtansa jollekkin puolalaisista kenraaleista\nkokoonpannulle sotaneuvostolle, olisi meteli ollut helposti kukistettu;\nsillä puolalainen sotaväki seisoi enimmältä osalta vielä laillisen\njärjestyksen puolella. Mutta kun suuriruhtinas, vaikka epäröiden,\nantoi suostumuksensa siihen, että nuo kokoontuneet arvomiehet saisivat\nkutsua avukseen henkilöitä \"jotka nauttivat asukasten luottamusta\" ja\nsitten \"sovitella liikkeen kanssa\", oli laillinen järjestys kadottanut\npohjansa. Kapina oli jo melkein laillistettu.\n\nKun tämä väliaikainen hallitus jälleen oli kokoontunut, se valmisti\nkansan rauhoittamiseksi kaksi julistusta: toinen, joka keisari Nikolain\nnimessä ilmoitti, kutka miehet olivat väliaikaiseen hallitukseen\nasetetut; toinen, jolla tämä uusi hallitus kääntyi pääkaupungin\npuoleen, ilmoittaen että suuriruhtinaan ja venäläisen sotaväen puolelta\nei ollut mitään pelättävää, ja vakuutti sen lisäksi, \"ett'ei, kukaan\npuolalainen soturi tahtoisi tahrata käsiään veljien verellä.\" Sitten\nseurasi muutamia koreita ja tuntehikkaita kehoituksia välttämään\nepäjärjestyksiä ja saattamaan unohdukseen viime yön teot. Nämä\njulistukset kiireimmiten painettiin ja jaettiin väestölle; mutta\nne vastaan-otettiin jotenkin halveksien: katsottiin niiden vain\ntodistavan, että venäläinen yliherruus nyt oli lopussa. Samaan aikaan\nväliaikaisen hallituksen jäsenet pienen suojelusjoukon ympäröimänä\nsiirtyi Valtiopankkiin, jossa ruvettiin järjestämään hallituskoneistoa.\nEi pitkälle ehditty, ennenkuin muutamat valtiopäivämiehet, jotka\nhätäisesti olivat kokoontuneet, tunkeutuivat istuntosaliin, vaatien\nsemmoisten jäsenten poistamista, jotka eivät muka nauttineet\nkansakunnan luottamusta, ja tilalle asetettaviksi toisia; näiden uusien\nluvussa oli muiden muassa tuo jo ennen mainittu professori Lelevel.\n\nMutta näinkin \"puhdistettuna\" tämä hallitus havaittiin pian aivan\nvoimattomaksi. Kaupungintalossa oli muodostunut eräs \"Jakobiinein\nklupi\", joka anasti hallituksen itse kaupungissa ja syytti\nhallintoneuvostoa vanhuuden raihnaudesta ja \"sovittelusta Nikolain\nkanssa\"; Lelevel, vaikka poissa-olevana kutsuttiin puheenjohtajaksi.\nRoskaväki oli jälleen alkanut ryöstää kauppapuoteja ja vaati suurilla\nhuudoilla, että karattaisiin \"Moskovalaisten\" kimppuun. Väliaikainen\nhallitus puolestaan oli kreivi Zamoiski’n välityksellä yhä jatkanut\nkeskustelua Konstantinon kanssa. Zamoiski omalla uhalla pyysi\nsuuriruhtinasta julistamaan Puolan itsenäisyyden; sen ehdotuksen\nKonstantino kiivaalla paheksumisella hylkäsi. Mutta samalla hän\nmyöskin hylkäsi kaikki tehokkaammat toimet. Hän oli Marrask. 30\np. siirtynyt venäläisen sotaväen kanssa kaupungin eteläpuolelle\nja sai yhä lisävoimia lähiseuduilta. Eräs tykistönkenraali vaati\nsaadakseen pommittaa kaupunkia; mutta siihen ei suuriruhtinas myöskään\nsuostunut. Kun hänelle ilmoitettiin, että hallintoneuvosto tahtoi\npysyä uskollisuuden rajoissa, hän ilmoitti seisovansa ystävän kannalla\nkaupungin suhteen ja odotti kaupungin puolelta samaa kohtelua. Tässä\nepämääräisessä tilassa olot viruivat päiväkausia. Jouluk. 2 p.\niltapäivällä Czartoryski, Lubecki, Lelevel ja Ostrovski matkustivat\nleiriin. Sovittiin, että Konstantino koittaisi keisarilta hankkia\nanteeksi-antamusta siitä mitä oli tapahtunut, perustuslaillisten\noikeuksien vahvistamista sekä Niemen'in ja Bug'in takaisten maakuntain\nluovuttamista. Mutta tuskin oli hallintoneuvosto jälleen kokoontunut,\nniin kokoussaliin tunkeutui joukko aseellisia Jakobiineja, joita johti\neräs sisäasiain ministeriön virkamies, nimeltä Mochnacki, olevinaan\n\"Puolan Robespierre\". Neuvosto oli vähällä hajota; pakoituksen alaisena\nse päätti valtiopäiväin kokoonkutsumisen ja koko maan miehisen väestön\nkutsumista aseisin. Suuriruhtinas taas, tästä tiedon saatuansa, päästi\nne puolalaiset joukot, jotka olivat pysyneet uskollisina, yhtymään\nmaamiehiinsä ja päätti itse lähteä venäläisen väen kanssa tiehensä.\nKaupungissa vallitsi täydellinen sekasorto. Mochnacki koetti saada\nklupinsa uudestaan liikkeelle hajoittaaksensa koko hallintoneuvoston.\nMutta oli jo syntynyt vastapuolue, joka yliopisto-nuorison avulla\npakotti tämän herrasmiehen pötkimään piiloon. Vihdoin neuvosto pyysi\nkenraali Chlopicki'a ottamaan sotaväen ylikomennon. Hän suostui siihen\nainoastaan sillä ehdolla että saisi diktaattori-vallan ja läksi\nMars-kentälle, jossa julisti sotaväelle uuden virkansa.\n\nChlopicki'n tarkoituksena ei suinkaan ollut rikkoa välejä keisarin ja\nVenäjän kanssa. Päinvastoin lähetettiin ruhtinas Lubecki Pietariin\nsovittelua varten ja diktaattori itse lähetti Majesteetille alamaisen\nkirjeen, jossa rukoili kansakunnan harrasten pyyteiden täyttämistä ja\nvakuutti, \"ett'ei tahdottu katkaista yhdyssiteitä keisarin ylhäisen\ntahdon kanssa\". Varsovassa ja koko maassa oli kuitenkin hurmaus noussut\nkorkeimmilleen, vaikka ulkonainen järjestys oli saatu palautetuksi\ndiktaattorin pontevien tointen kautta. Oltiin yleisesti siinä luulossa,\nettä sekä Ranska että Englanti olivat valmiina tekemään Puolalaisille\ntehokasta apua. Hallitusmiehet eivät jääneet tämän hurmauksen\nvaikutuksesta vapaiksi, ja niin tapahtui, että pari miestä lähetettiin\nulkomaille valtiollista asemaa tunnustelemaan, toinen Pariisiin, toinen\nLontoosen. He saivat pian kokea, että ulkomaiset vallat olivat kovin\nvähän kärkkäitä rupeamaan Puolan hyväksi sotaisiin seikkailuihin.\n\n\n\n\nIII.\n\nPUOLALAISTEN KAPINA V. 1831.\n\n\nTammik. 19 p. 1831 Puolan valtiopäivät alkoivat ja, niinkuin arvata\nsopi, ei kauan viipynyt, ennenkuin hurjimmat hankkeet pääsivät\nvaltaan. Nostettiin edustajakamarissa kysymys, että Nikolai ja koko\nRomanov'in suku oli hylättävä. Ehdotuksen alkuunpanija kuuluu olleen\n\"Puolan Robespierre\", vaikka eräs kreivi Soltyk toi sen esiin.\nTammik. 25 p. päätös hätäisesti tehtiin ja Niemcewitz'in taitavalla\nkädellä se heti pantiin paperille. Oli tosin järkeviäkin ihmisiä,\njotka käsittivät, että tämä oli hulluuden huippu; mutta yleisen\nmielipiteen pakoituksesta he vaikenivat. Kun valtiopäiväin päätös\ntuotiin ruhtinas Czartoryski'lle, hän huudahti: \"olette Puolanmaan\nsaattaneet perikatoon!\" — Yhtä hyvin hänkin allekirjoitti. Ulkomaisissa\nhallituksissa päätös teki kovin huonon vaikutuksen. Lord Palmerston\nantoi Puolalaisten asiamiehelle Lontoossa suoraan tiedoksi, että he\ntällä tavoin itse olivat rikkoneet sen sopimuksen, jonka suurvallat\nWien'in kongressissa olivat Puolan hyväksi tehneet, ja että jos Venäjän\nkeisari ei ollut tarkasti noudattanut Puolalle antamaansa \"karttaa\", ei\nse ole hänen ja Puolalaisten välinen asia.\n\nSota oli nyt alkanut. Marsalkka Diebitsh, joka äskeisessä Turkin\nsodassa oli saanut kunnianimen \"Sabalkanski\" (Balkan'in poikki menijä),\nmarssi rajan yli, tuoden 130,000 miestä ja 400 tykkiä. Puolalaisten\narmeija, jonka pääkomentaja oli kenraali Chlopicki, ei noussut\npaljon yli 70,000:n, varustettuna 130:llä tykillä; mutta suuri osa\npuolalaista jalkaväkeä oli kehnosti asestettuja ja vaillinaisesti\nharjoitettuja \"viikatemiehiä\"; ratsuväeltä puuttui hevosia ja\ntykistöltä harjaantunutta tykkikuntaa. Tästä heikommuudestaan\nhuolimatta Puolalaiset ensialussa saivat muutamia etuja Venäläisistä,\njoiden päävoima oli lähestynyt Varsovaa. Helmik. 19 — 25 pp. välillä\nkesti verisiä taisteluita Grochov'in tienoilla (noin 5 kilometriä\nkaakkoon Varsovasta). Diebitch oli kadottanut paljon väkeä ja\nvetäytyi takaisin. Mutta kun Chlopicki oli pahasti haavoittunut ja\npoistui Krakovaan, tuli pääkomento ruhtinas Radziwill'ille, joka vei\npuolalaisen armeijan Varsovan varustusten suojaan. Kaupungissa oli\nhämmästys ja sekasorto suuri. Valtiopäivien jäsenistä jäi ainoastaan\nkolme-neljättä osaa paikoilleen. Asetettiin sotaneuvosto ja ruhtinas\nRadzivill'in sijaan pantiin nuori kenraali Skrzynecki pääkomentajaksi.\nTämä, joka aivan hyvin ymmärsi, että jatkettu taistelu ei olisi kuin\nturmioksi, nosti Diebitsh'in kanssa kysymystä sovinnon teosta. Siihen\nvastattiin, että ensimäinen ehto oli sen päätöksen peruuttaminen, jolla\nkeisari Nikolai oli julistettu Puolan valta-istuimelta hylätyksi.\nMutta valtiopäivät, jotka yhä elivät siinä turhassa luulossa, että\nulkovallat, etupäässä Ranska ja kenties Itävaltakin, olivat valmiit\naseelliseen sekaannukseen, eivät ottaneet asiaa kuuleviin korviin\nja päättivät pitkittää taistelua. Muutoin oli jo yleinen hajaannus\nja sekasorto vallalla. Hallituskunnassa Lelevel, jyrkimmän kannan\nedustaja, harjoitti enintä vaikutusta; pari jäsentä kokonaan erosi, ja\nCzartoryski, jolla oli se arvo, että hän olisi voinut kaikkia johtaa,\nei osannut muuta kuin seurata virtaa. Itse armeijassa oli eripuraisuus\nyleinen, ja eduskunta, sekaantumalla sekä hallituksen että kenraalien\ntehtäviin, hämmensi kaiken.\n\nSotatoimet tällä välin saivat uuden vauhdin. Loppupuolella Maaliskuuta\nSkrzynecki onnistui kukistamaan muutamat venäläiset osastot Varsovan\nitäpuolella. Huonommin menestyi kenraali Dvernicki'n retki Volhyniaan\nHuhtikuulla. Joutuen ahtaalle ylivoimaisten vihollisjoukkojen väliin,\nhänen täytyi vetäytyä Galitsian alueelle, jossa Itävaltalaiset\nriisuivat häneltä aseet ja ottivat hänet itsensä talteen. Sillä välin\npuolalaiset ainekset Litvassa kyllä nousivat aseisiin ja Varsovan\nvaltiopäivät katsoivat asiakseen julistaa senpuolisten maakuntain\nyhdistämistä Puolaan; mutta siitä ei muuta tulosta ollut, kuin että\nsitä pikaisempi ja ankarampi loppu tehtiin senpuolisesta kapinasta.\nToukok. 26 p. itse Puolan armeija kärsi kovan tappion Ostralenkan\nluona Narev'in varrella. Tämä onnettomuus olisi saattanut tuottaa\npikaisen turmion, ellei juuri siihen aikaan Venäläisille olisi\nilmaantunut toinen vihollinen, joka heidän joukkoihinsa levitti\ntuhoa ja alakuloisuutta. Se oli tuo Aasiasta tullut uusi ruttotauti,\nkolera, joka Moskovassa ja Pietarissa sekä muuallakin Venäjällä nyt\noli ruvennut ankarasti raivoamaan ja venäläisessä armeijassa näkyy\ntehneen enemmän tuhoa kuin puolalaisessa. Kesäkuulla kuoli siihen\ntautiin sotamarsalkka Diebitsh ja vähäistä myöhemmin sekä suuriruhtinas\nKonstantino että tämän puoliso. Joku pysähdys sotaliikkeissä seurasi ja\nPuolan sotavoima ennätti tointua tappiostaan.\n\nVaan eripuraisuus ja kurin puute Puolalaisten sodanjohdossa oli\npahempi tauti kuin itse kolera. Venäjän armeijalle taas tuli uusi,\nentistä jäntevämpi ylipäällikkö, sotamarsalkka Paskewitsh, joka päätti\nmuuttaa sotasuunnitelman, ahdistaaksensa Varsovaa lännen puolelta,\njossa kaupunki oli heikommin varustettu. Venäjän armeija vietiin,\nmatkan päässä kaupungin alapuolelta, Veikselin yli, ja kun Preussista\nauliisti saatiin sekä ruokavaroja että muita tarpeita, seisoi\nVenäjän voima vihdoin pelättävässä kunnossa kaupungin länsipuolella,\nmissä virta ei ollut suojaamassa. Skrzynecki, joka todellakin liian\nheikosti oli koettanut estää Venäläisten liikkeitä, luovutettiin\nylipäällikkyydestä ja sijaan asetettiin kenraali Dembinski. Tämä\noli kyllä jäntevä mies; mutta pontevien tointen aika oli jo mennyt.\nVarsovassa sillä välin epäjärjestys kasvoi äärimmilleen. Elok. 15 p.\nJakobiinein klubi tunkeutui hallintoneuvostoon, joka hajosi. Ruhtinas\nCzartoryski pakeni erään armeijan-osaston leiriin eikä enää palannut.\nVäkijoukko, joka huusi että isänmaa oli myyty, surmasi ne vangit,\njotka epäluulonalaisina oli ennen talteen otettu. Ulkonainen järjestys\nsaatiin mitenkuten toimeen, kun valtiopäivät, jotka nyt olivat ainoana\nhallituskuntana, asettivat kenraali Krukoviecki’n hallituksen ja\nkomennon esimieheksi.\n\nSyysk. 4 p. Paskevitsh tarjosi seuraavat heittämysehdot: Puolalaiset\ntunnustakoot keisarin esivaltaa, mutta saavat kapinansa anteeksi;\nheille luvataan hallitusmuodon tarkkaa noudattamista; venäläinen\nvarustusväki viedään pois maasta ja puolalaiset soturit saavat\nsäilyttää ne sotilas-arvot, mitkä ovat kapinan aikana ansainneet.\nTarjous oli odottamattoman edullinen ja kenraalit olisivat tahtoneet\nsuostua. Mutta politikoitsijat panivat vastaan. Koko tarjous, niin\narveltiin, on vain moskovalaista viekkautta; Puola on muka tarttunut\naseisin itsenäisyytensä ja ikivanhain rajainsa saavuttamiseksi; \"siinä\nviimeinen sanamme\". Seuraavana päivänä Venäläiset alkoivat pommittaa\nesikaupunkeja, jotka olivat ainoastaan multavallituksilla suojeltuina.\nVihdoin Syysk. 7 p. antautui kaupunki ehdottomasti. \"Herra, Varsova on\njalkainne juuressa\", kirjoitti Paskewitsh keisarille. Europpalainen\ndiplomatiia vain lausui: järjestys vallitsee Varsovassa. Pääosa Puolan\narmeijasta meni Preussin rajan yli ja riisui siellä aseet. Yksi\nosasto saattoi valtiopäivämiehet ja muut hallintotoimissa osalliset\nGalitsiaan, missä sitten tämäkin joukko Itävaltalaisille heitti aseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin onnettoman lopun sai yritys, joka oli, ellei kokonaan\naiheettomasti, ainakin ajattelemattomasti aloitettu, hurjain\nkiihkoilijain yllytyksestä, ja jonka vastustamiseen ja estämiseen\noli järkeviltä isänmaan-ystäviltä puuttunut siveellistä voimaa sekä\nvaltiollista älyä ja itsenäisyyttä. Tunnustaa täytyy, että Puolan\nentisyys, sen kärsimät vääryydet ja sen historiallinen kasvatus, joka\noli itse kansanluonteen melkoisesti turmellut, — tämä kaikki oli\npääsyynä tuohon onnettomaan hairaukseen. Vaan onnettomuuskin saattaa\nolla kasvattavainen, ja elävä kansallisuus, jommoinen Puolalaisten\noli, ei ole surma-iskuilla kuoletettava. Kysymys oli nyt, voisiko\nkansallishenki vast’edes puhdistuneena elpyä uuteen elämään. Sillä\nhetkellä olot eivät suinkaan näyttäneet lupaavilta.\n\nRankaisu, joka kohtasi Puolan maata ja kansaa, oli varsin ankara.\nKapinassa osalliset ylimykset lähtivät maanpakoon vieraille maille,\netupäässä Ranskaan, ja niiden suuret maatilat korjattiin kruunun\nhaltuun. Puolan kuningaskunta tosin ei lakannut olemasta. Mutta\nkoko hallitusmeno tehtiin venäläiseksi ja sen etupäähän tuli\n\"namiestnik'ina\" eli varakuninkaana Paskevitsh venäläisten apumiesten ja\nkuvernöörien avulla. Aleksanteri I:n aikuinen \"kartta\" valtiopäivineen\nperuutettiin, ja sen sijaan keisarillinen julistus Helmik. 23 p.\n1832 sääsi kuningaskunnalle n.k. \"Organiset säännöt\", joiden mukaan\nluvattiin maakunnallisia säätykokouksia sekä aateliskokouksia eri\npalatinaateissa, vieläpä persoonallista ja uskonnollista vapautta.\nVaan, niinkuin sopii edeltäkäsin arvatakkin, ei näitäkään lupauksia\ntositoimessa noudatettu. Oikeastaan Puola ei enää ollut kuin erikseen\nhallittu osa Venäjän keisarikunnasta.\n\nEi sovi kieltää, että keisari Nikolai aseellisena voittajana oli\ntavallansa oikeutettu lakkauttamaan Puolan hallitusmuodon. Puolalaiset\nitse olivat sen ehdot rikkoneet ja vedonneet väkevämmän oikeuteen,\neikä enää edes Wien'in kongressin sopimus vuodelta 1815 voinut antaa\nheille kansainvälistä tukea. Toinen kysymys on, eikö kohtuus ja\ntodellinen valtioviisaus olisi kehoittanut leppeämpään menettelyyn.\nOlihan puolalaisessa ylimyskunnassakin useita, jotka eivät olleet\nkapinaan yhtyneet, ja olipa paljon ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta\nolivat totelleet johtavain henkilöiden käskyjä. Näistä aineksista\nolisi voittaja voinut rakentaa uusia perustuslaillisia oloja\nvanhalla pohjalla. Mutta Nikolain silmämääränä näkyy olleen antaa\neurooppalaiselle kumouspuolueelle yleensä varoittava esimerkki. Tämä\nseikka ja kenties vielä enemmän se kiihkeä yllytys, jota Puolan\npakolaiset yhäti harjoittivat, pahensi kukistetun kansan kovaa\nkohtaloa. Litvassa, Volhyniassa ja Podoliassa olivat toimenpiteet vielä\nratkaisevammat. Vilnan puolalainen yliopisto lakkautettiin ja kaikista\nopetuslaitoksista niillä mailla Puolankieli poistettiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nPASKEWITSH'IN HALLITUS VV. 1831 — 1856.\n\n\nOli niitä, jotka Puolan kukistumisen jälkeen sekä tahtoivat että saivat\npalata takaisin perintötiloillensa, vaikka heidän yhteiskunnallinen\ntoimintansa jäi kireän valvonnan alaiseksi. Mutta oli niitäkin,\njoita, jos maahan olivat jääneet, kohtasi säälimätön vaino, — vankeus\nja Siperiaan kuljetus. Olot pahenivat tuntuvasti, kun Pariisissa\nperustettu \"kansalliskomitea\", jonka esimiehenä oli Lelevel, oli\nalkanut Puolassa perustella salaliittoja, tehdäksensä muka Venäläisten\nhallituksen mahdottomaksi. Keväällä 1833 Lelevel ja hänen ystävänsä\nlähettivät liikkeelle aseellisen retkikunnan, joka 80-miehisenä\ntunkeutui Galitsian puolelta Lublin'in tienoille, nostaaksensa muka\nkansan kapinaan. Yritys sai kurjan lopun ja parikymmentä vangittiin\nja rangaistiin. Mutta samalla koko maa julistettiin piiritystilaan,\nja tämä laki, joka asetti kaikki kansalaiset sotilas-tuomio-istuinten\nalle, jäi kolmatta vuosikymmentä maata ja kansaa rasittamaan.\nPaskewitz, nyt nimitetty \"Varsovan ruhtinaaksi\", oli kelpo soturi,\nmutta kehno hallintomies. Oikeastaan ei jäänyt lopulta muuta hallintoa\nkuin poliisitoimi. Sensuuri tukehutti kaiken keskustelun semmoisistakin\nasioista, jotka tarkoittivat taloudellista, opillista tai siveellistä\nedistystä; sillä kaikessa vainuttiin valtiollisia hankkeita. Varsovan\nyliopisto ja tieteellinen seura hävitettiin ja kirjastot vietiin\nsotasaaliina Pietariin. Koulut laskettiin v. 1839 keisarikunnan\nvalistusministerion alle. V. 1846 tulliraja kuningaskunnan ja\nkeisarikunnan väliltä poistettiin. Lopullisena tarkoituksena oli\nepäilemättä sulattaa Puola kokonaan Venäjän yhteyteen, vaikka\nPaskevitsh'in arkuus omasta arvostaan esti viemästä asiaa viimeisille\nperille.\n\nSotamarsalkan hallituksen laatu ei riippunut yksistään hänen\npersoonallisesta luonteestaan, vaan oli täydessä sopusoinnussa keisari\nNikolain oman tahdon kanssa. Suora ja rehellinen kuten aina, keisari\nselvästi ilmoitti katsantokantansa, kun hän syksyllä 1835, ensi kerran\nkapinan jälkeen Varsovassa käydessään, vastaanotti kaupunginhallituksen\njäsenet. \"Tiedän, hyvät herrat\", kuului hallitsijan sanat, \"mitä\nolette aikoneet minulle puhua, ja säästääkseni teiltä valeen, en\ntahdo että puheenne lausutaan. Samat lauselmat uskollisuudesta\nte viisi vuotta takaperin toitte eteeni vähäistä ennen kapinaa.\nMuutamia päiviä sen jälkeen olette valanne rikkoneet ja harjoittaneet\nhirveitä tekoja. Keisari Aleksanteri, joka oli hyväksenne tehnyt\nenemmän kuin mitä venäläisen keisarin olisi pitänyt tehdä, suosien\nteitä enemmän kuin omia alamaisiaan ja tehden teistä kukoistavimman\nja onnellisimman kansakunnan, — keisari Aleksanteri sai palkakseen\nmustimman kiittämättömyyden. Te ette milloinkaan ole voineet tytyä mitä\nedullisimpaan asemaan ja olette lopulta itse särkeneet onnenne. — —\n— Jos itsepintaisesti pysytte unelmissanne erikois-kansallisuudesta,\nitsenäisestä Puolasta ja muista houreista, ette voi muuta kuin vetää\nylitsenne suuria onnettomuuksia. Olen tänne rakennuttanut linnan,\nja jos vähinkin meteli nousee, annan ampua kaupungin raunioksi, ja\ntotta tosiaan minäpä en aio sitä uudesta rakentaa. — — — Minä tiedän,\nettä ollaan kirjevaihdossa ulkomaiden kanssa ja että tänne lähetetään\nyllyttäviä kirjoituksia, eikä mikään poliisi maailmassa voi estää\nsalaisia suhteita; teidän oma asianne on suorittaa poliisi-valvonta\nja poistaa paha. — — — Jos käyttäydytte hyvin, jos täytätte kaikki\nvelvollisuutenne, on isällinen huolenpitoni tuleva teille kaikille\nosaksi, ja hallitukseni, huolimatta siitä mitä on tapahtunut, on\najatteleva teidän parastanne.\"\n\nNäissä ankaroissa sanoissa oli epäilemättä varsin paljon perää, mutta\nniistä puuttui se ylevämpi käsitys Puolan kärsimästä taudista, joka\nyksin olisi voinut parantaa sen vanhat ja nykyiset vammat, — puuttui se\nkäsitys, ett'ei kidutus te'e ketään sairasta terveeksi. Itse asiassa\nPuolan parasta ajateltiin varsin vähän; päin vastoin sen laitokset yhä\nenemmän joutuivat epäkuntoon, sen oppilaitokset, joihin koetettiin,\nvaikka huonolla menestyksellä, asettaa venäjänkieli vallitsevaksi,\nhuononivat huononemistaan, ja kirkon asiat saatettiin surkeaan\nsekasortoon. Ensiksikin uneerattu kirkko, joka v. 1596 oli väkinäisesti\nyhdistetty Paavin alaisuuteen, temmattiin v. 1839 yhtä väkinäisesti\nirti paavikunnasta. Tämä koski pääasiallisesti noita irroitettuja\nmaakuntia, Volhyniaa ja Podoliaa. Mutta itse kuningaskunnassa\nRomalais-katholista kirkkoa kohdeltiin masentavalla ynseydellä ja se\nkonkordaatti-sopimus, joka v. 1842 saatiin Paavin kanssa toimeen, ei\nmilloinkaan tullut käytäntöön pannuksi. Seurauksena oli, että kirkkokin\nvähitellen vedettiin valtiollisen yllytyksen pyörteesen.\n\nUlkomaan tapaukset sen neljänneksen vuosisadan aikana, jona\nsotamarsalkka Paskewitsh Puolaa hallitsi, eivät maan rauhaa häirinneet,\nmutta ylläpitivät kuitenkin mielten jännitystä. V. 1846 tuo surkea\nKrakovan pieni tasavalta kukistettiin ja liitettiin Itävallan\nalueesen. Samana vuonna nousi itäisessä Galitsiassa itävaltalaisten\nviran-omaisten myötävaikutuksella talonpoikaismeteli puolalaisia\nmaanomistajia vastaan; mutta Paskewitsh piti huolta siitä, ett'ei\ntämä mellakka saanut levitä Puolan kuningaskunnan alueelle. Ranskan\nHelmikuun vallankumous v. 1848 pani suuren osan Eurooppaa kuohuksiin.\nItävallassa, Böhmissä ja vihdoin Unkarissa syntyi aseellinen\ntaistelu, ja viimemainitussa maassa joku määrä Puolalaisiakin\ntaisteli Unkarilaisten riveissä, paeten sitten Turkin puolelle, kun\nPaskewitsh venäläisen armeijan kanssa oli kukistanut Unkarilaisten\nvastarinnan. Mutta Puolassa tällä välin vallitsi kuolon hiljaisuus.\nNapoleon III:n nousu Ranskan keisarilliselle valtaistuimelle tietysti\nviritti Puolalaisissa vanhat napoleonilaiset muistot, vaan kovaan\ntodellisuuteen ei siitä ollut mitään vaikutusta, ei sittenkään vaikka\nRanska, Englanti ja Turkki vv. 1853 — 1856 tekivät yhteisen rynnäkön\nVenäjää vastaan. Sodan aikana ja Pariisissa solmitussa lopullisessa\nrauhanteossa kyllä valtiomiesten kesken joskus mainittiin Puolan nimeä,\nmutta ilman vakavampaa tarkoitusta.\n\nPuolalainen siirtokunta, jonka pesäpaikkana oli Pariisi, oli\njakaantuneena kahteen leiriin, jotka eivät aina noudattaneet samaa\nmenettelytapaa, vaikka molemmat pyrkivät pitämään itsenäisyystoiveet\nvireillä. Tasavaltalaisen osaston päänä oli ollut Lelevel, joka v. 1861\nkuoli Brysselissä. Lelevel ja hänen seuralaisensa asettivat toiveensa\nkaikkien maiden kumouspuolueisin ja valmistelivat, miten jaksoivat,\nuutta retkikuntaa Puolaan kapinan nostoa varten. Toimeliain mies\nsiinä joukossa oli kenraali Mieroslavski, joka v. 1846 oli Posen'issa\ntehnyt onnistumattoman kapinan-yrityksen ja v. 1849 Baden'issa yhtä\nhuonolla menestyksellä johtanut saksalaisen vallankumous-kapinan.\nYlimyspuolueen etupäässä taas seisoi tuo ennen usein mainittu\nruhtinas Adam Czartoryski, vapaan Puolan toivottu kuningas, joka\nasumastaan Hôtel-Lambert’ista Pariisissa ylläpiti diplomaatillista\nväliä sekä paavin että useiden hovien kanssa. Hänen pääministerinänsä\nja diplomaattisten tointen johtajana oli hänen sisarensa poika,\nkreivi Ladislao eli Wladislav Zamoiski, hänkin osallisena edellisissä\ntapauksissa. Kun Adam Czartoryski v. 1861 kuoli 91 vuoden vanhana,\nastui hänen poikansa Wladislav Czartoryski puolalaisen pakolaiskunnan\ntunnustetuksi pääksi. Alituisena silmämääränä tälläkin puolueella oli\nsynnyttää valtiollisia selkkauksia Venäjää vastaan ja sillä tavoin\nvalmistaa Puolan itsenäisyyttä. Mutta, niinkuin pakolaisten aina käypi,\nhekin katselivat oloja ainoastaan omien toiveidensa silmälaseilla ja\npettyivät surkeasti käytettävien keinojen suhteen. Näin tapahtui, että\npuolalaisen Emigrationin vaikutus seuraaviin tapauksiin ja Puolan\nkansan koko kohtaloon tuli olemaan mitä turmiollisin.\n\n\n\n\nV.\n\nALEKSANTERI II:N ENSIMÄISET HALLITUSVUODET.\n\n\nKun Aleksanteri II astui hallitus-istuimelle, heräsi niin Puolassa kuin\nVenäjällä ja Suomessakin toivo paremmista, vapaamielisemmistä aioista.\nKysymys oli vain, millä maltilla osattaisiin odottaa toivottujen\nparannusten kehitystä. Käydessään Varsovassa keväällä 1856, keisari\nlausui varoittavat sanat: \"hyvät herrat, ei mitään unelmia!\" Suotiin\nlaaja anteeksi-antamus, josta kuitenkin puolalaiset siirtokunnat\nulkomailla, etupäässä Czartoryski't ja heidän seuralaisensa, olivat\nulos-suljetut. Varma onkin, että Aleksanteri aikoi täyttää Puolalaisten\nkohtuullisia vaatimuksia, ja se vapaampi tuulahdus, joka Venäjällä\nalkoi päästä valtaan, oli ylipäänsä Puolalaisille suosiollinen.\nMutta juuri tuo ulkomailla vaikuttava pakolaiskunta, jonka ohjelmana\noli: \"kaikki taikka ei mitään\", oli heti alusta sovinnollisille\ntarkoituksille suureksi haitaksi. Pahaksi onneksi pakolaiskunta\nylläpiti salaista yhteyttä kotimaan kanssa ja johti laveissa piireissä,\nvarsinkin Varsovassa, salahankkeiden toimeenpanoa. Tarkoituksena\nei suinkaan ollut heti nostaa ilmikapinaa; tahdottiin vain\nmielen-osoituksilla herättää muun maailman huomiota ja passiivisella\nvastarinnalla vaikeuttaa venäläisen hallituksen toimenpiteitä.\nOli näet ulkomaisessa pakolaiskunnassa muodostunut jonkinlainen\nuskonnollis-runollinen ohjelma, joka levisi emämaahan ja painoi\nleimansa seuraaviin tapauksiin. Puolan kansa oli muka \"kansakuntain\nKristus\", jonka piti kärsimyksillänsä lunastaa ja vapauttaa koko\nihmiskunta; niin lauloi Geneve-järven rannalla runoilija Krasinski, ja\ntämä sairaaloinen huumaus, joka koetti peittää nuo syvyydessä riehuvat\nkostontunteet, tunkeutui lumoavana myrkkynä läpi koko kansakunnan.\nNäin alkoivat jo kesällä 1860 Varsovassa isänmaallis-uskonnolliset\nmielen-osoitukset, jotka yhä kiihtyneinä lopulta veivät surkuteltaviin\nseurauksiin.\n\nSyystä on väitetty, että keisari Aleksanteri II:n hallitus\nteki valtiollisen erehdyksen, kun ei ulotuttanut myönnettyä\nanteeksi-antamusta kaikkiin pakolaisiin, vieläpä itse Czartoryskeihin\nja heidän ystäviinsä. Kotimaahansa palanneina niiden olisi täytynyt\nalistua oleviin oloihin. Jos taas eivät olisi kutsumusta noudattaneet,\nmikä useimpien suhteen kyllä on luultavaa, he nähtävästi kumminkin\nolisivat suuressa määrin kadottaneet vaikutusvaltaansa kotona-oleviin\nmaanmiehiinsä ja sillä tavoin tulleet vaarattomiksi. Nyt sitä vastoin\nhe saattoivat esiintyä marttiiroina ja Puolan tulevaisuuden oikeina\nedusmiehinä. Mutta oikeastaan näiden pakolaisten varsinaiseksi\nisänmaaksi tuli yleis-eurooppalainen vallankumouspuuha, jonka\npyörteesen koettivat vetää rikkirevityn Puolan kansan.\n\nOli kuitenkin vireillä eräs käytännöllisempi suunta, joka tarkoitti\nmaan taloudellisten olojen, varsinkin maanviljelyksen, parantamista\nja talonpoikaisen maalaiskansan kohottamista Puolanmaalla. V. 1857\noli saatu lupa perustaa yleinen Maanviljelysseura. Yrityksen johdossa\nseisoi kreivi Andreas Zamoiski, Pariisissa oleskelevan Wladislav'in\nveli ja siis hänkin Adam Czartoryski’n sisarenpoika. Maanviljelysseura\nsai pian 3000 jäsentä ympäri maan, mutta johto oli tietysti Varsovassa,\njossa yleinen vuosikokous pidettiin Helmikuussa. V. 1859 seura sai\ntärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen pohtiaksensa. Venäjällä par'aikaa\nvalmistettiin tuota suurta talonpoikais-kysymystä, minkä tuloksena\nvihdoin oli keisarillinen julistus Maalisk. 3 p. (Helmik. 19 p.) 1861,\njoka antoi kaikille maaorjille keisarikunnassa vapauden sekä soveliaan\nalan maata lunastettavaksi omaisuudeksi. Puolan kuningaskunnassa\noli tämä kysymys sen vuoksi helpompi ratkaista, että jo Napoleon\nI, perustaessaan Varsovan herttuakunnan, oli julistanut talonpojat\npersoonallisesti vapaiksi; nyt oli vain säädettävä, millä tavoin\nsaisivat viljelemänsä maan omaksensa. Siinä kohden hallitus oli\nmäärännyt, että päivätyöt olivat muutettavat ikuiseksi vuokramaksuksi;\ntarkemmat määräykset jätettiin Maanviljelysseuran harkittaviksi.\nAsia oli luonnoltaan mitä vaikeinta ja hämmentyikin ennen pitkää\nvaltiollisen kiihoituksen kuohuun.\n\nRuhtinas Paskewitsh oli kuollut Helmikuussa 1856, ja hänen\nseuraajakseen tuli Sevastopolin puolustaja, ruhtinas Mikael Gortshakov,\nluonteeltaan lempeämpi mies kuin edellinen, mutta varsin vähän\nluottavainen Puolalaisten suhteen, joiden kanssa hän edellisen\nkapinan kukistamisessa oli tehnyt ensimäisen tuttavuutensa. Pahimpana\nesteenä vapaamielisemmin suunnan voimistumiselle oli kumminkin\nPaavali Muchanov, opetus-asiain johtaja ja koko siviilihallinnon\npäällikkö, venäläinen sekä kansallisuudelta että uskonnolta ja muutoin\nmielipiteiltään aivan Nikolain aikuinen mies. Niinpä hän osasi tyhjäksi\ntehdä Puolalaisten hartaimman toivomuksen saada Varsovan yliopisto\njälleen kuntoon. Samoin keisarin suullisesti antama lupaus, että\nNikolain v. 1832 \"Organisissa säännöissä\" säädetyt maakunta-kokoukset\nnyt vihdoin tulisivat toteutumaan, jäi kuin jäikin täyttämättä. Muutoin\nhallinnon räikeimmät väärinkäytökset kyllä poistettiin ja järkevät\nihmiset kyllä huomasivat, että tällä tiellä vähitellen saatettaisiin\npäästä kansallisten olojen uudistukseen.\n\nMutta tätä rauhallista kehitystä vastusti ja häiritsi eräs\nyltiöpäinen joukkio, joka, ottaen ohjeensa ulkomailla oleskelevalta\npakolaiskunnalta, muodostui salaiseksi kumous-johtokunnaksi ja\nvähitellen levitti vaikutuksensa kaikkiin maakuntiin. Kun sensuuri esti\nkaiken vakaisen keskustelun maan valtiollisesta asemasta, oli salaisten\njulkaisujen vaikutus, varsinkin kokemattomaan nuorisoon, erinomaisen\nsuuri, ja kypsyneempiäkin miehiä peloitti syytös maanpetturiudesta,\nmikä leima painettiin jokaiseen, joka uskalsi olla missään tekemisissä\nvenäläisen hallituksen kanssa. Tarkoituksena oli tehdä Venäläisille\nmuka mahdottomaksi enää maata hallita ja tahdottiin sen ohessa\nkääntää ulkomaiden huomiota Puolan kärsimyksiin. Viimemainittua\ntarkoitusta varten pidettiin julkiset mielen-osoitukset tärkeänä\nkeinona. Jo kesällä 1860 pantiin toimeen kansallinen mielen osoitus,\nkun erään v. 1831 kaatuneen kenraalin leski haudattiin. Marrask. 29 p.\nkoottiin Varsovan väestö Karmeliitta-luostarin edustalla kirkolliseen\njuhlakulkueesen entisen kapinan kolmenkymmenen-vuotiseksi muistoksi;\nveisattiin litaniioja ja jaettiin Kosciusco'n muotokuvia, vaan ei\nmitään sen pahempaa tapahtunut. Mutta seuraavana vuonna Helmik. 25\np. 1861 oli Grochov'in tappelun vuosipäivä; kaatuneiden kunniaksi\njärjestettiin suurenmoinen juhlakulkue litaniioineen. Silläkään\nkertaa, vaikka poliisi vihdoin hajoitti väkijoukon, ei suurempaa\nonnettomuutta tapahtunut, kuin että joitakuita henkilöitä otettiin\nkiini. Kaksi päivää sen jälkeen pantiin toimeen uusi, vielä suurempi\nmielen-osoitus, jonka näkyväisenä tarkoituksena oli vaatia, että\ntoissa-päivänä vangitut päästettäisiin vapaiksi, mutta varsinaisena\nsilmämääränä oli pakoittaa Maanviljelysseuran silloin vuosikokousta\npitävät jäsenet yhtymään kansalliseen liikkeesen. Joku yhteentörmäys\nnäytti välttämättömältä. Sotaväkeä oli asetettu suojelemaan sekä\nMaanviljelysseuran kokous-salia että ruhtinas Gortshakov'in asuntoa\n(entisessä kuninkaallisessa palatsissa). Erästä jalkaväen joukkoa,\njoka kohtasi kulkuetta, tervehdittiin vihellyksillä ja viskatuilla\nkivillä; se vastasi yhdellä kiväärinlaukauksella keskelle tiheätä\nihmisjoukkoa, josta viisi miestä ammuttiin kuoliaaksi. Näin oli\nensimäinen verenpisara vuodatettu. Maanviljelysseura heti lopetti\nkokouksensa ja sen etevimmät jäsenet, kreivi Zamoiski etupäässä,\nlähtivät ruhtinaan luo vaatimaan hyvitystä sotaväen väkivallasta\naseetonta väkijoukkoa vastaan. Samaa asiaa ajoi myöhemmin illalla eräs\nporvariston lähetyskunta. Gortshakov oli varsin hämmästynyt ja jätti\njärjestyksen hoidon eräälle porvariston valitsemalle valiokunnalle.\nMaalisk. 1 p. koko kaupunki vietti suurimmalla hartaudella ja\nmallikelpoisessa järjestyksessä kaatuneiden hautajaiset. Samaan aikaan\nvalmistettiin Maanviljelysseurassa keisarille lähetettävä adressi, joka\nkarkeassa muodossa, mutta aivan ylimalkaisesti, esitti maan ja kansan\nkärsimyksiä. Se oli protesti, eikä mikään anomus.\n\nTällä hetkellä astui näyttämölle eräs Puolan ylimyskuntaan kuuluva\nmies, joka pitkät aiat oli mielessään kypsyttänyt täydellisen\nohjelman isänmaansa uudistamista varten laillisten ja rauhallisten\nkeinojen kautta. Se oli markiisi Aleksanteri Wielopolski, syntynyt\nv. 1803 ja niinmuodoin tähän aikaan 58 vuoden vanha. Valtiollista\nkokemusta häneltä ei kokonaan puuttunut. Loppuvuodella 1830 hän oli\nsilloisen väliaikaisen hallituksen asiamiehenä lähetetty Lontoosen ja\nsiellä saanut muutamien kuukausien kuluessa tarpeeksi kokea, kuinka\nvähän läntiset suurvallat olivat taipuvaisia tekemään minkäänlaisia\nuhrauksia Puolan tähden. Saatuaan sitten kapinan kukistumisen jälkeen\npalata maatiloilleen läntisessä Puolassa, hän oli käyttänyt aikaansa\nalustalaistensa hoitoon ja tieteellisiin harrastuksiin. Valtiollisiin\ntoimiin ei ollut siihen aikaan mitään tilaisuutta. Mutta nuo v.\n1846 Itävallan hallituksen myötävaikutuksella tapahtuneet hirmuteot\npuolalaisia herroja vastaan itäisessä Galitsiassa antoivat aihetta\nankaraan kirjeesen ruhtinas Metternich'ille, joka julkaisu painettiin\nPariisissa samana vuonna. Tässä lausuttiin suoraan, että Puolan kansan\ntulevaisuus oli etsittävä sovinnollisessa yhteis-elämässä Venäjän\nsamansukuisen kansan kanssa. Ajatus ei ollut ihka uusi; jo Adam\nCzartoryski nuoruudessaan oli Aleksanteri I:n ystävänä tätä ohjelmaa,\nainakin käytännössä, tunnustanut. Mutta se suunta, joka par'aikaa pyrki\nyleistä mielipidettä vallitsemaan, ajoi ihan toisia tarkoituksia: ei\nmitään alistumista, vaan Puolan entinen itsenäisyys ja sen entiset\nrajat Dnieperiin asti. Se adressi keisarille, minkä Wielopolski oli\nMaanviljelysseuran vuosikokoukselle ehdottanut, oli hylätty juuri siitä\nsyystä, että se muka oli liian alamainen, liian vähän vaativainen.\n\nKaksi eri ohjelmaa oli niinmuodoin olemassa Puolan olojen uudistusta\nvarten Aleksanteri II:n vapaamielisten taipumusten perusteella:\ntoinen, joka ei luullut voivansa tyytyä vähempään kuin Puolan entiseen\nriippumattomuuteen ja suuruuteen; toinen, joka ei vaatinut muuta kuin\nhallinnollista itsenäisyyttä ja olojen vähittäistä kehitystä. Näiden\nsuuntien välillä alkoi taistelu, josta maan ja kansan koko tulevaisuus\ntuli riippumaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nMARKIISI WIELOPOLSKI'N UUDISTUSPUUHAT.\n\n\nMaalisk. 6 p. oli Wielopolski kutsuttu ruhtinas Gortshakov'in puheille,\nantamaan neuvoja, mitenkä maan oloja pitäisi parantaa. Hänen ensimäinen\nehdotuksensa oli, että 1815 vuoden hallitusmuoto edustuslaitoksineen\nolisi jälleen pantava voimaan: mutta siitä täytyi toistaiseksi luopua,\nkoska huomautettiin mahdottomaksi, että keisari nykyhetkellä myöntäisi\nPuolalaisille, mitä ei keisarikunnalla vielä ollut. Markiisi tämän\njohdosta laski pääpainon kuningaskunnan hallinnolliseen itsenäisyyteen\nja lupasi astua hallituskuntaan, jos muutamat pääehdot täytettäisiin.\nEhdotus, vähän supistettuna, lähetettiin Pietariin ja kärsi siellä\nvielä melkoisia supistuksia. Päätettiin asettaa eräs valtioneuvosto,\nkokoonkutsuttava kerta vuodessa ja kokoonpantuna hallituksen\nnimittämistä etevistä kotimaisista miehistä. Opetus- ja kirkollisten\nasiain järjestämistä varten oli asetettava erinäinen toimituskunta,\njonka päälliköksi määrättiin Wielopolski; koululaitos oli täydellisesti\nuudistettava ja yliopiston verosta, minkä Wielopolski oli ehdottanut,\npiti järjestettämän eri tiedekunnat \"korkeakouluiksi\". Vihdoin piti\nlääneissä ja piirikunnissa järjestettämän neuvostoja paikallisten\nasiain hoitoa varten. Tämä oli tosin ainoastaan pientä alkua suotaviin\nuudistuksiin. Mutta Wielopolski, joka toivoi, että tätä tietä\nvähitellen päästäisiin tarkoittamillensa perille, otti vastaan tarjotun\nluottamustoimen Maalisk. 27 p.\n\nSillä välin oli mielten tila sekä pääkaupungissa että maaseuduilla\nmelkoisesti pahentunut. Uskonnollisvaltiolliset mielen-osoitukset\nkirkoissa ja kaduilla, surupukuineen litaniioineen, yhä jatkuivat.\nKymmentä päivää aikaisemmin Muchanov sisä-asiain päällikkönä\noli uudistanut erään vanhan salaisen kiertokirjeen, joka käski\nkruununpalvelijain kehoittaa talonpoikia pitämään silmällä maalla\nliikkuvia yllyttäjiä. Asia tuli pian yleisesti tunnetuksi ja\nsynnytti paljon mielipahaa; syytettiin hallitusta tarkoituksesta\nyllyttää alustalaiset aatelisia isäntiä vastaan. Ruhtinas Gortshakov\nteki parastaan korjatakseen tämän erehdyksen, ja Muchanov sai\neron virastansa. Mutta asia vielä paheni, kun Maanviljelysseuran\nvaliokunta Maalisk. 20 p. antoi vastajulistuksen, joka seuran\nasiamiesten kautta levitettiin kirkoissa luettavaksi. Siinä\nopetettiin, että Maanviljelysseura jo oli aateliston yhteisellä\nsuostumuksella päättänyt, että alustalaisten päivätyöt olivat\nsuorastaan lakkautettavat ja maiden lunastus tapahtuva jollakin\nfinansi-operatsioonilla, jonka laatua ei ilmoitettu, eikä\nvoitukaan ilmoittaa, kosk'ei sitä vielä keksitty. Itse teossa\noli Maanviljelysseura tällä tavoin anastanut päätösvallan, johon\nvälttämättömästi tarvittiin valtion välitystä.\n\nMarkiisi katsoi asianmukaiseksi, että talonpoikaiskysymyksen ratkaisu\npysyisi hallituksen käsissä ja kutsui seuran jäsenistä erinäisen\nkomissionin asiata pohtimaan. Mutta samassa hän sai ruhtinas\nGortshakov'in suostumuksen siihen, että itse Maanviljelysseura\nHuhtik. 5 p. lakkautettiin. Tämä toimenpide, vaikka itsessään aivan\noikeutettu, koska Seuralta puuttui sekä kyky että valta säätämään\nlakia, oli, mielissä vallitsevaan kiihtymykseen nähden, sillä hetkellä\nkovin varomaton. Tätä tilaisuutta oli kumouspuolue kärkäs käyttämään\nhyväksensä. Jo Huhtik. 7 p. pantiin toimeen suuret mielenosoitukset\nMaanviljelysseuran valiokunnan ja kreivi Zamoiski'n kunniaksi.\nKuninkaallisen linnan edustalla oli sotaväkeä. Ruhtinas Gortshakov\nmeni itse väkijoukon sekaan, kehoittaen ihmisiä lähtemään hajalle,\nett'ei täytyisi ryhtyä ankarimpiin keinoihin. Hänelle vastattiin\nkarkeasti: me olemme täällä kotosalla, teidän on asia lähteä tiehenne.\nKuitenkin väkijoukko hajosi sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä,\nsunnuntaina Huhtik. 8 p., saatiin vielä suuremmat joukot liikkeelle.\nKomppaniia jalkaväkeä, santarmien ja kasakkain avustamana, pantiin\nkatua puhdistamaan. Hajoomiskehoitukseen vastattiin viskatuilla\nkivillä ja haloilla; vihdoin sotaväki sai käskyn ampua: kymmenen\nhenkeä saivat surmansa ja noin satakunta tuli haavoitetuksi. Joukko\nlankesi polvilleen, veisaten litaniioja, ja saatiin ainoastaan vaivalla\nhajoomaan, sitten kun 70 pahimmista yllyttäjistä oli vangittu.\n\nTämmöisten surullisten tapausten estämiseksi julkaistiin heti asetus,\njoka kielsi väenkokoontumisia kaduilla ja toreilla; se oli sen puolesta\nerittäin kiitettävä sääntö, että rikokset sitä vastaan siirrettiin\nsotilasoikeuksien piiristä tavallisten tuomio-istuinten tuomittaviksi.\nMutta vastustus alkoi levitä itse virkamies-piireihin; sisäasiain\npäällikkö luopui virastansa ja Wielopolski'n täytyi ottaa tämäkin ala\nhoitoonsa. Mielenosoitukset kaduilla kyllä lakkasivat; mutta kirkoissa\njatkettiin papiston myötävaikutuksella entistä kiihoittavaa menoa.\nKouluissakin kurittomuus nousi korkeimmilleen ja maaseuduilla salaisen\njohdon valta järjestyi säännölliseksi pakkovallaksi, joka peloituksilla\nja häväistyksillä ajoi maltilliset ainekset joko vaikenemaan tai\nliikkeesen yhtymään. Tuo salainen valta oli järjestetty suurella\ntaidolla; pitkin maakuntia asiamiehet ryhmitettiin satakuntiin ja\nkymmenkuntiin, joiden kunkin jäsenet eivät tunteneet kuin lähimmän\npäällikkönsä.\n\nHallituksen lainlaatimus-toimet edistyivät jotenkin nopeasti\nmyönnettyjen parannuksien perusteella. Jo Toukok. 16 p. 1861 ilmestyi\nlaki päivätöiden muuttamisesta vastaavaksi rahaveroksi, tulevasta\nLokakuusta alkaen. Maanviljelysseura oli, kuten näimme, tahtonut\nlakkauttaa päivätyöt ilman korvauksetta, jonka tähden tämä nyt säädetty\nkohtuullinen menettelytapa ei saavuttanut \"yleisen mielipiteen\"\nhyväksymistä. Kesäk. 5 p. julkaistiin asetus perustettavasta\nvaltioneuvostosta; sekään ei voinut tyydyttää, koska se ei ollut kansan\nvalitsemaa eduskuntaa eikä sen valta ollut muu kuin neuvoa-antavainen.\nMutta unohdettiin taikka ei tahdottu tietää, että tämä oli vain\nalkua parempaan. Myöskin opetus-olojen ja kirkollisten parannusten\njärjestämisessä Wielopolski kohtasi alituista vastahankaa.\n\nNäillä aioin tapahtui sekä hänelle että koko maalle se korvaamaton\nonnettomuus, että Puolan ylimmäinen hallitusmies, tuo sävyisä ja\noloihin jo perehtynyt ruhtinas Mikael Gortshakov Toukokuun lopussa\nkuoli. Pietarissa oltiin Puolan oloista kovin epäilevällä kannalla.\nEnsi aluksi lähetettiin Gortshakov'in seuraajaksi eräs kenraali\nSukhozanet, entinen sotaministeri, joka tahdottiin kunniallisella\ntavalla siitä virasta poistaa. Tämän miehen mielivaltainen luonne\nuhkasi koko aseman pilata; sotaoikeudet ryhtyivät taas täyteen toimeen\nja ihmisiä vietiin muitta mutkitta Siperiaan. Wielopolski, joka ei\nvoinut tähän hallitustapaan suostua, vaati eronsa. Mutta koska eräs\nkreivi Lambert jo oli määrätty maan ylimmäiseksi käskynhaltiaksi,\nkäskettiin markiisin pysyä asemillaan, kunnes tämä olisi saapunut.\n\nKreivi Charles Lambert, sukuperältään ranskalainen, oli kyllä kunnon\nmies, varsin hyvänsävyinen, mutta jotenkin heikko sekä luonteeltaan\nettä terveydeltänsä. Kuunneltuaan ensin vastustus-puolueen kuiskauksia,\nhän lopulta, kun epäjärjestykset joka haaralta karttuivat, julisti koko\nmaan piiritystilaan.\n\nSalaisen hallituksen ohjelmana oli nyt toimeenpanna muistojuhlia,\njoilla kiihko Warsovassa ja maaseuduilla pidettiin vireillä ja\nVenäläisiä pyydettiin ärsyttää. Elokuun keskipalkoilla oli juhlaa\nvietetty Puolan ja Litvan yhdistymisestä v. 1569. Litvassa olevat\nPuolalaiset tietysti yhtyivät tähän liikkeesen ja sekä Vilnassa että\nKovnossa tapahtui yhteentörmäyksiä, joissa verta vuoti. Vähäistä\nmyöhemmin juhlittiin Dubienkan v. 1792 tapahtuneen tappelun muistoksi.\nLokak. 10 p. taas järjestettiin Horodlossa Bug'in varrella lähellä\nLublin'iä suuri valtiollis-kirkollinen juhlallisuus muka Volhynian\nja Podolian yhdistymisen muistoksi v. 1413; ainoastaan venäläisen\nsotapäällikön maltti esti verenvuodatusta. Pahempia seurauksia\naiheutui surujuhlasta Kosiuscon kunniaksi Varsovassa Lokak. 16 p. Itse\ntuomiokirkossa veisattiin kapinallisia lauluja ja kun tätä jatkettiin\nläpi yön aamuun asti, ajettiin viimein väkijoukko poliisivoimalla\nulos. Mutta papisto otti tästä aiheen sulkeakseen kaikki kaupungin\nkirkot, koska muka pyhiä paikkoja oli häväisty. Silloin kreivi Lambert,\njonka ruumiillisetkin voimat olivat lopussa, sai pyynnöstään eron, ja\nkenraali Sukhozanet sai taas väliaikaisesti hallitus-ohjat.\n\nNäissä sekavissa oloissa Wielopolski'n valmistamat uudistukset eivät\nvoineet edistyä niin nopeasti kuin suotavaa olisi ollut. Valtioneuvosto\noli kuitenkin kokoontunut. Laki-ehdotukset opetuslaitoksista ja\nalustalaisten oikeudesta lunastaa tilojaan olivat valmiina. Samoin oli\nsaatu suoritetuksi uusi lain-ehdotus Juutalaisten yhteiskunnallisista\noikeuksista, asia joka Puolassa oli erittäin tärkeä, koska melkein\nkoko kauppasääty oli Mooseksen uskolaisia. Mutta Sukhozanet'in ja\nWielopolski'n välillä virisi erimielisyys korkeimmilleen. Markiisi\ntahtoi erota, mutta kutsuttiin Marraskuun alussa Pietariin ja\nviivytettiin siellä kahdeksatta kuukautta, sill'aikaa kuin hänen\nlaki-ehdotuksiansa keisarin lähisyydessä monipuolisesti tarkasteltiin.\n\nViikko sen jälkeen kuin Wielopolski oli lähtenyt, Sukhozanet\neroitettiin virasta, ja sijaan lähetettiin kenraali Aleksanteri Lüders,\neräs 71 vuoden vanha virkeä ukko, joka oli sota-asioissa kyllä kokenut,\nmutta hallintotoimista kovin vähän huvitettu. Tästä oli seurauksena,\nettä Lüders'in venäläinen kanslia anasti haltuunsa tärkeimmät asiat ja\nkoko siviilihallinto joutui rappiolle. Toiselta puolen piiritystila\nantoi tilaisuutta pahimpaan mielivaltaan ja väärinkäytökseen. Tätä\nkaikkea kumouspuolue käytti eduksensa, eikä kauan viipynyt, ennen kuin\ntuo salainen hallitus, kuleksivain kiihottajainsa ja kiertokirjeidensä\nkautta harjoitti todellisempaa valtaa kuin virallinen hallitus.\n\"Passiivinen vastarinta\", kuten sitä nimitettiin, alkoi jo kehittyä\nväkivaltaiseen muotoon. Kun Tammikuussa 1862 uusi arkkipiispa Felinski\njälleen oli avannut Varsovan kirkot, alkoivat niissä mielen-osoitukset\nuudestaan.\n\nNäin tuo kuumeentapainen tila, joka piti mielet levottomassa\njännityksessä, jatkui talven läpitse ja pitkin kevättä 1862. Syy ei\nollut yksistään noissa kapinaa tarkoittavissa yllytyksissä, vaan\nyhtä paljon Venäjän hallituksen epäröivissä toimenpiteissä, jotka\njärkähyttivät luottamuksen luvattuihin parannuksiin. Alituiset\nvaihdot korkeimmassa käskynhaltiudessa ja kahnaukset siviilihallinnon\nja sotilaskomennon kesken vaikuttivat, ett'ei mitään vakaantunutta\nohjelmaa voitu noudattaa. Itse Pietarissa, keisarin läheisyydessä,\noltiin kauan aikaa erimielisiä siitä, mikä määrä itsehallintoa sopisi\nPuolan kuningaskunnalle myöntää. Ylipäänsä yleinen mielipide Venäjällä\noli Puolalaisille varsin suopea, mutta vanhan järjestelmän miehet,\njoilla vielä oli paljon vaikutusvaltaa, pyrkivät miten mahdollista\nsupistamaan tai ainakin hidastuttamaan luvattuja uudistustoimia ja\nsaattoivat vastahankansa perusteeksi esiintuoda sekä Puolalaisten\nvanhastaan tunnettua epäluotettavuutta että maassa yhä yltyvää\nkiihkotilaa. Samalla kertaa sekä Preussi että Itävalta, joilla\nkumpaisellakin oli kappaleita Puolan kansallisuutta hallussaan,\neivät suinkaan suopein silmin katsoneet uusien olojen syntymistä\nkuningaskunnassa.\n\nVihdoin viimeinkin oli kumminkin markiisi Wielopolskin onnistunut\nmaltillisella ja luottamusta herättävällä käytöksellään päästä\nPietarissa tarkoitustensa perille. Päätettiin korkeimmassa paikassa,\nettä Puolan sisällinen hallinto oli kokonaan eroitettava keisarikunnan\nviranomaisista, että keisarin edusmieheksi Varsovassa oli asetettava\nAleksanteri II:n veli, Suuriruhtinas Konstantino Nikolajevitsh, että\npiiritystila oli vähitellen lakkautettava ja siviili-oikeuslaitos\nsiis pantava voimaansa, ja että siviilihallinnon päälliköksi oli\nasetettava näiden uudistusten alkuunpanija markiisi Wielopolski. Tämä\nuusi hallitusmuoto oli epäilemättä vähemmin loistava kuin se, minkä\nAleksanteri I v. 1815 oli Puolan kuningaskunnalle lahjoittanut; muun\nmuassa puuttui varsinaista kansan-edustusta, koska hallituksen asettama\nValtioneuvosto harjoitti ainoastaan neuvon-antamisen ja anomisen\nvaltaa. Mutta tällä hetkellä ei sopinutkaan laveampaa itsehallintoa\npyytää. Koko hallintokoneisto oli kumminkin uskottava puolalaisten\nkansalaisten omiin käsiin, ja erinäiseksi suosion-osoitukseksi oli\nkatsottava jalon ja hyväntahtoisen Konstantinon nimitys hallitsijan\npaikalliseksi edusmieheksi.\n\nKesäk. 14 p. 1862 Wielopolski saapui Varsovaan, ryhtyäkseen\nuuden virkansa toimiin. Hän heti kääntyi maan etevimpien miesten\npuoleen, saadakseen heidän isänmaallista myötävaikutustaan. Mutta\nhäntä vastaanotettiin ylipäänsä varsin kylmästi. Aateliston\njohtomiehet, etupäässä Andreas Zamoiski, eivät voineet sulattaa,\nettä Maanviljelysseura oli lakkautettu, ja pysyivät itsepintaisesti\nuudistustointen ulkopuolella. Kumouspuolue vielä jyrkemmin vastusti\nkaikkia parannuksia jo senkin vuoksi, että ne olivat Venäläisten\nmyöntämiä. Paitsi sitä asetettiin ehtoja, joista hyvin tiedettiin,\nett'ei keisari paraimmallakaan tahdolla olisi voinut, Venäläisten\nkansallistuntoa loukkaamatta, niihin myöntyä. Wielopolskille luettiin\nviaksi, ett'ei hän saanut toimeen Litvan ja Länsi-Venäjän yhdistämistä\nPuolaan. Tämä järjetön vaatimus rikkoi kaikki sovinnon mahdollisuudet.\nKun salainen valta kumminkin pelkäsi, että Wielopolski'n järjestelmä\npääsisi mielissä voitolle, ryhdyttiin taas väkivaltaisiin toimiin ja\nuusi hämmingin aika alkoi.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSALAMURHAN-YRITYKSET. ILMI-KAPINA v. 1863.\n\n\nKesäk. 27 p., muutamia päiviä ennen kuin Suuriruhtinas oli saapunut,\ntehtiin murhan-yritys kenraali Lüders'iä vastaan. Itse Suuriruhtinasta\naiottiin murhata rautatie-asemalla, hänen saapuessaan puolisonsa\nkanssa, ja Heinäk. 3 p. tehtiinkin häntä vastaan murhanyritys, joka\nei kuitenkaan onnistunut. Kuukautta myöhemmin Wielopolski'a vastaan\nyritettiin samanlaista rikosta. Kolme rikoksen-tekijää tuomittiin\nkuolemaan ja hirtettiin. Mutta salainen keskushallitus julisti heidät\nmarttiiroiksi, käskien pitää julkisia rukouksia heidän edestänsä, ja\npääkaupungin hienottaret kunnioittivat näiden muka isänmaallisten\nmiesten muistoa. Tarkastukset, jotka murhan-yritysten johdosta pantiin\ntoimeen ja joissa 66 salaisen hallituksen jäsenistä otettiin kiinni,\nsaattoi myöskin ilmi salaliiton ohjesäännöt. Tämä asiakirja ei enää\nsallinut epäilystä siitä, että tuo \"Kansallinen keskuskomitea\", kuten\nse itseänsä nimitti, tarkoitti ja valmisti yleistä kapinaa, että se\nsitä varten kokosi aseita ja keräsi rahavaroja, että sen aikomuksena\noli itse Venäjänmaallakin yllyttää tyytymättömät ainekset yhteistä\nvihollista, s.o. Venäjän hallitusta vastaan. Näihin paljastuksiin\n\"Keskuskomitea\" vastasi (Syysk. 1 p.) ilmoittamalla, että se juuri\nkatsoikin itseänsä kansan todelliseksi ja lailliseksi hallitukseksi.\nYleinen mielipide maassa nähtävästi ei ollut pahantekijäin puolella;\npäinvastoin kauhistus ja mielipaha näkyy olleen maaseuduilla varsin\nsuuri, ja suuriruhtinaan julistus Elok. 27 p., joka vetosi Puolalaisten\nisänmaan-rakkauteen ilkitöiden ehkäisemiseksi, kohtasi paljon\nmyötätuntoisuutta. Mutta yleinen mielipide oli yleensä heikko ja\nhelposti eksytetty. Aateliston joukossa oli kyllä maltillista osaa,\njoka oivalsi, mihin tämä hurja meno lopulta veisi. Niinpä Syyskuun\nalussa noin 300 aatelismiestä kokoontuivat Varsovaan. Alkuperäinen\ntarkoitus oli erinäisessä adressissa kääntyä Suuriruhtinaan puoleen,\nlausumalla rehellisten ihmisten inhoa siitä, mitä oli tapahtunut.\nMutta kun ei sovittu sisällyksestä ja kun ei kreivi Zamoiski tahtonut\nyhtyä tähän mielen-osoitukseen, jäi yritys sillensä. Sen sijaan\nallekirjoitettiin Syysk. 11 p. kreivin luona eräs hänelle osoitettu\nkirjelmä, jossa kokoontuneet pyysivät häntä esittämään Hänen\nKeisarilliselle Korkeudelleen kansan tarpeita ja vaatimuksia. Mutta\nnäin muodostuneena kirjelmä pääasiallisesti muuttui valituskirjaksi,\njossa vanhat ja uudet kärsimykset lueteltiin ja sovinnollista mieltä\ntuskin nimeksikään tuli näkyviin. Päinvastoin kirjelmän viimeiset\nlauseet katkaisivat kaikki sovinnon mahdollisuudet. Ne kuuluivat:\n\n\"Puolalaisina emme voi hallitusta kannattaa, ellei tämä hallitus\ntule puolalaiseksi ja ellei _kaikki ne maakunnat, jotka muodostavat\nisänmaamme, tule yhteenliitettäviksi_ ja nauttimaan perustuslaillista\nhallitusmuotoa ja vapaita laitoksia.\"\n\n\"Julistuksessaan Suuriruhtinas itse on käsittänyt ja kunnioituksella\nmaininnut rakkautemme isänmaahan; mutta tätä rakkautta ei\nvoida ositella; jos rakastamme isänmaatamme, sitä rakastamme\n_kokonaisuudessaan niissä rajoissa, mitkä Jumala on sille antanut ja\nhistoria vahvistanut._\"\n\nNämä sointuvat lauselmat selvästi ilmoittivat, ett'ei mitään sovintoa\nvoisi syntyä, ennen kuin kaikki ne alat, joissa Puola muinoin oli\nhallinnut litvalaisen ja pikkuvenäläisen väestön yli, jälleen siihen\nyhdistettäisiin. Sananmukaisesti näytti siinä olevan sekin vaatimus,\nettä vielä Posenin ja Galitsian maat pitäisi Venäjän keisarin\ntoimesta takaisin hankittaman. Näytti todellakin siltä, että Puolan\naatelisherrat eivät olleet historiasta mitään oppineet.\n\nTämä surullinen käänne asiassa on epäilemättä luettava kreivi Andreas\nZamoiski'n syyksi. Asemansa ja nauttimansa arvon kautta hän yksin olisi\nvoinut johtaa olot sovinnollisille perille. Mutta hän ei ollut se mies,\njoka olisi pannut kansan-suosiotansa alttiiksi kansan pelastamiseksi,\nja näin hän joutui muiden johdettavaksi. Kohta sen jälkeen hän sai\nkäskyn lähteä Pietariin, tekemään keisarille selkoa kannastansa. Hän\nei noudattanut käskyä, vaan matkusti sen sijaan Pariisiin, jossa niin\nmuodoin yhtyi tuohon Puolan kansalle niin paljon vahinkoa jo tehneesen\npakolaiskuntaan.\n\nYleinen asema oli todellakin kummallinen. Wielopolski'n väsymättömällä\ntoimella uudistuspuuhat edistyivät hyvin. Alustalaismaiden arvaus\nlunastusta varten kulki tasaista menoaan. Koululaitoksen uudistus\nedistyi erittäin nopeasti; kolmenkymmenen-vuotisen lakkautuksen perästä\nVarsovan yliopisto syntyi uudestaan ja sai opettajakunnan, etevämmän\nkuin mitä oli toivottukaan. Uusia lakiehdotuksia oli yhä tekeillä:\nrikoslaki oli uudistettava, samoin kunnallis-asetus, Puolan pankin\nohjesääntö, jonka ohessa uusi maanviljelys-pankki oli perustettava\nalustalaismaiden lunastamista varten, y.m. Toiselta puolen oli\nkumouspuolueen vastahanka jo käynyt aivan julkiseksi. Lokakuussa 1862\n\"Kansallinen keskuskomitea\" vaati aatelistolta kansallisen veron. Sen\nvaltaa melkein tunnustettiin lailliseksi, ja sen kuolemantuomiot, jotka\n\"jumalallisen koston enkelit\" s.o. keskuskomitean hirttäjä-santarmit\npanivat täytäntöön, katsottiin luonnolliseksi vallanharjoitukseksi.\nKaikkialla ja kaikissa kansanluokissa oli se ajatus jo juurtuneena,\nettä ennen tai myöhemmin yleinen kapina oli nostettava. Mutta\nenimmältään, jopa itse keskuskomitean johtomiehissäkin, oli se käsitys\nvallalla, että valmistukset vielä olivat keskentekoisia ja että\ntoimeenpano oli lykättävä soveliaampaan aikaan. Myöskin Pariisilainen\npakolaiskunta kehoitti malttiin ja varovaisuuteen, koska eurooppalaiset\nvaltio-olot eivät tuntuneet lupaavan kapinalle mitään todellista\nkannatusta.\n\nVaan erinäinen seikka ajoi nämä viivytystuumat tyhjiin. Oli jo kesällä\nkeisarikunnan sotaministeri vaatinut, että Puolanmaasta, joka useita\nvuosia oli saanut olla sotaväen-otosta vapaana, piti ensi tilassa\notettaman suhteellinen rekryytti-määrä valtakunnan sotaväkeen.\nUuden asevelvollisuus-lain mukaan olisi palvelukseen ottaminen\nollut määrättävä arvan mukaan. Mutta erinäisistä syistä säädettiin,\nettä tällä kerralla tilanhaltijat ja koko maanviljelys-luokka oli\nvapautettava, ja että irtaimesta väestä ja kaupunkien levottomasta\nnuorisosta piti otettaman keitä vain käsiin saatiin. Tunnustettuna\ntarkoituksena tällä mielivaltaisella toimella oli riistää\nkumouspuolueelta sen varsinaiset liikevoimat. Näin suunniteltuna\nrekryytin-otto tapahtuikin aamu-yöstä Tammik. 15 p. 1863. Keskuskomitea\noli pitänyt huolta siitä, että melkoiset joukot otettavista olivat\nedellisinä päivinä päässeet Varsovasta pakenemaan joko ulkomaille\ntai maaseuduille; mutta aseelliseen vastarintaan ei ollut silloin\nvielä aikomus ryhtyä. Asia kuitenkin päättyi toisin. Keskuskomitean\njohtomiehet eivät enää voineet hillitä niitä intohimoja, joita se\noli virittänyt. Yöllä Tammik. 17 ja 18 p. välillä se pakoitettiin\njulistamaan yleisen noston alkavaksi yöllä 23 päivää vastaan. Jo 18\np. ilmestyi ensimäinen sissiparvi Kampinos-metsässä, pohjoisessa\nVarsovasta. Arpa, koko Puolan kansalle onneton arpa, oli siis langennut.\n\nItse asiassa kapinan-nosto tällä hetkellä oli hurjinta hulluutta;\nsillä, vaikka salaliiton järjestelmä sinänsä oli suurella taidolla\nkehitetty, puuttui liikkeeltä todellisen sodankäynnin ensimäiset ehdot:\njoltinen varasto aseita sekä sotataitoisia päälliköitä, jotka olisivat\nosanneet harjoitella noita tarjoutuvia vapaaehtoisia välttämättömiin\ntemppuihin. Kuinka toisenlaisilla toiveilla oli alkanut 1831 vuoden\nkapina, jonka sydämmenä oli valmis kansallinen armeija kokeneiden\nkenraalien johdon alla. Mitään yhteistä johtoa ei tässä voinut olla,\nja nuo hajanaiset sissijoukot, jos kohta jokuinen niistä nousikin\n3000:een mieheen, olisivat olleet muutamassa viikossa hävitetyt,\nellei venäläinen sotakomento olisi noudattanut mitä takaperoisinta\ntaktiikkaa. Vastoin Suuriruhtinaan mielipidettä ja Wielopolski'n\nneuvoa, ko'ottiin sotaneuvoston käskyn mukaan tuo 83,000:een mieheen\nnouseva venäläinen varusväki muutamiin strateegillisiin pääpaikkoihin,\nikäänkuin olisi oltu tekemisessä vahvan vihollisvoiman kanssa.\nSeurauksena oli, että yleensä maaseutu ja pienemmät kaupungit jäivät\nkapinoitsijain valtaan ja itse väestö, jota ei hallitus osannut\nsuojella, käsitti kapinan tunnustetuksi sodankäynnin muodoksi. Vielä\ntärkeämpi etu kapinoitsijoille oli ulkomaisten rajain paljastaminen,\njoten saattoivat etenkin Galitsiasta täydentää asetarpeitansa ja muita\npuutteita. Sillä tavoin kapina sai jatkua ja voimistuakkin, sill’aikaa\nkuin venäläinen pääkomentaja, Suomesta kotoperäinen parooni Ramsay,\nosoitti varsin vähän pontevuutta sotatointen johdossa.\n\nKevään tullen ulkomaiset vallat alkoivat sekaantua asiaan. Huhtikuun\nalkupuolella Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät Pietariin yhteisen\nkirjelmän, jossa moittivat Venäjän hallitusta Puolassa suunniteltujen\nuudistusten riittämättömyydestä. Samaan aikaan oli keisari erinäisellä\njulistuksella tarjonnut kapinallisille anteeksi-antamusta, jos he\nkuukauden kuluessa heittäisivät aseensa; hän sen ohessa lupasi\nvielä pitää voimassa alkuun-panemansa parannukset maan sisällisessä\nhallinnossa sekä ne \"kehittää aian ja kansan tarpeiden mukaan\". Nämä\nsovinnon alkeet nyt turmeli ulkovaltain esiintyminen. Puolalaiset\neivät voineet muuta uskoa, kuin että aseellinen apu oli odotettavissa,\njos vastarinta jatkuisi ja tulisi yhä yleisemmäksi. Pariisilaisen\npakolaiskunnan kehoituksesta useat valtioneuvoston jäsenistä jo\nluopuivat ja Wielopolski'n johtama siviili-hallitus kohtasi yhä enemmän\nvaikeuksia. Itse Suuriruhtinas Konstantino, jonka seurapiirissä\nVarsovan ylimysnaiset jo kauan aikaa olivat kuiskanneet epäluuloja\nWielopolski'a vastaan, ei enää ollut varmalla kannalla asiain\ntarkoituksen-mukaisen johdon suhteen. Sota-toimissa tosin tuli parempi\njärjestys, kun Ramsay'n sijaan jo Huhtikuun alulla tuli tuo Suomessa\nhyvin tunnettu, entinen kenraalikuvernööri, kreivi Fredrik Wilhelmi\nBerg, iältään lähes 70-vuotias ja ulkomuodolta jo kuihtunut vanhus,\njoka kuitenkin oli säilyttänyt kaikki henkiset voimansa ja sukkelan\nkekseliäisyytensä. Mutta kreivi Berg ei myöskään ollut taipuvainen\nkannattamaan sitä itsenäistä siviilihallintoa, joka tavallaan oli\nesteenä kapinan kukistamiselle. Näin Wielopolski'n asema tuli yhä\nenemmän mahdottomaksi. Kesällä hän vihdoin anoi virkavapautta ja\nmatkusti Berlin'iin, terveyttänsä hoitamaan. Syyskuussa Suurruhtinas\nkutsuttiin pois Varsovasta ja samaan aikaan Wielopolski sai\nlopullisesti eron virastansa. Koko valta, sekä siviilihallinto että\nsotakomento, jäi kreivi Berg'in haltuun.\n\nKapinallisten sotatoimet eivät olleet muuta kuin säännöttömien\npartiojoukkojen hajanaisia yrityksiä, joissa epäilemättä osoitettiin\nsuurta uroutta, mutta kokonaisjohtoa puuttui. Tosin jo Maaliskuussa\neräs Langievitsh oli anastanut diktaattori-vallan, mutta ennen pitkää\nhän tungettiin Galitsian puolelle, jossa Itävaltalaiset ottivat\nhänet talteensa. Useat muut päällikkönimet mainittiin taistelujen\nohessa: Frankovski, Padlevski, Bogdanovitsh, ranskalainen Rochebrune,\nvieläpä eräs nainen neiti Pustovojova, y.m. Mutta näiden hajanaiset\nurostyöt eivät voineet toivottua tulosta tuottaa, kun ei mikään\nvarsinainen armeija niitä kannattanut. Itse \"keskuskomitea\", joka nyt\notti nimen \"kansalliskomitea\" ja sinetissään käytti Puolan, Litvan\nja Ruthenian vaakunat, oli alituisten sisällisten vallankumousten\nalaisena eikä lopulta muuta toiminut kuin salamurhan tuomioita ja\nniiden täytäntöönpanoa kätyriensä kautta. Venäläinen sotaväki taas,\närsytettynä sissijoukkojen päällekarkauksista, harjoitti monessa\npaikoin julmaa kostoa. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys oli\nkerrassaan loppunut.\n\nTällä välin oli yleisessä mielipiteessä itse Venäjänmaalla tapahtunut\nsuuri muutos Puolan suhteen. Niinkuin jo olemme maininneet, Puolan\nhallinnollinen itsenäisyys herätti ensi aluksi Venäjällä paljon\nmyötätuntoisuutta. Mutta Puolalaisten osoittama vihamielisyys ja\nolletikkin ulkovaltain uhkaukset vaikuttivat käänteen yleisessä\nmielipiteessä. Vanhat muistot 1812 vuoden taistelusta Napoleoni I:stä\nvastaan virisivät uudestaan ja kaikista keisarikunnan osista tulvasi\nuskollisuuteen vakuutuksia keisarille. Sanomalehdistö, olletikkin\nMoskovskija Viedomosti, yllytti tämän kansallisen kiihon äärimmälleen.\nEnsi aluksi keisarillinen hallitus ei tahtonut muuttaa suunnitelmaansa\nkuningaskunnan suhteen. Vielä Toukokuun keskipaikoilla oli sisä-asiain\npäälliköksi Varsovassa nimitetty puolalainen ylimys, kreivi Ostrovski;\nmutta samaan aikaan lähetettiin Vilnaan tuo säälimätön kenraali\nMuraviev, jonka tehtävänä oli jos millä keinoin hyvänsä tukehuttaa\nLitvaan levinnyttä kapinaliikettä. Se oli paha enne varsinaiselle\nPuolanmaalle. Kun Wielopolski ja Suuriruhtinas Konstantino olivat\npoistuneet, ryhtyi kreivi Berg asiain johtoon; hyvin käsittäen, että\nVarsova oli kapinaliikkeen sydän, hän päätti \"kansallishallituksen\"\nharjoittamaa hirmuvaltaa vastaan panna yhtäläisen hirmuvallan. Kaupunki\njaettiin pieniin piirikuntiin, jokaisessa oma sotapäällikkönsä;\ntoreille nostettiin hirsipuita ja nuo jokapäiväiset salamurhat,\njoita kaupungissa yhä harjoitettiin, saivat aina vastineeksi\nhirttämistuomion, joka kohtasi milloin syyllistä, milloin syytöntäkin,\nellei syyllistä löydetty. Vaikutus oli pian huomattava. Pääkaupungin\nväestö, joka peloituksen valtaamana oli noudattanut salaisen\nhallituksen käskyjä, asettui pian tuon vielä peloittavamman virallisen\nhirmuvallan puolelle. Jonkun viikon kuluessa kansallishallituksen\njäsenet olivat pötkineet tiehensä rajan yli ja kapinaliekki oli\npääasiallisesti sammunut.\n\nKun maa tällä tavoin oli rauhoitettu, olisi kreivi Berg epäilemättä\nosannut järjestää säännöllistä siviilihallintoa, kenties jossakin\nmäärin jatkaa Wielopolski'n aloittamaa uudistustyötä. Mutta hän ei enää\nhallinnut asemaa. Hänelle tosin jäi varakuninkaan eli namiestnikin\nulkonainen arvo. Mutta sisäasiain johtoon lähetettiin Venäjältä toisia\nmiehiä, Nikolai Miljutin ja ruhtinas Tsherkaski, joiden tehtävänä oli\nhävittää perin juurin, mitä Puolassa vielä oli kansallista. Näiden\ntoimet eivät enää kuulu tämän historian kehään. Ainoastaan sen tahdomme\nmainita, että alustalaismaat ilman korvauksetta annettiin talonpojille,\n— siis vielä jyrkempi ratkaisu kuin mitä Maanviljelysseura aikoinaan\noli päättänyt. Aateliston köyhdyttäminen oli tämän toimenpiteen\nsilmämääränä ja seurauksena.\n\nKesällä Ranska ja Englanti vielä kerran olivat uudistaneet\ndiplomaatilliset huomautuksensa Puolan asiassa. Se kuitenkin jo alkoi\nolla selvää, että suurten sanain takana ei ollut mitään vakavaa\ntarkoitusta. Kun Venäjän valtiokansleri, ruhtinas Gortshakov,\noli Länsivalloille antanut terävän vastauksensa, lakkasi tuo\ndiplomaatillinen meteli itsestään. Länsivallat eivät olleet muuta\nvaikuttaneet kuin selvää turmiota Puolan kansalle.\n\nMarkiisi Aleksanteri Wielopolski, näiden tapausten merkillisin mies,\nhän joka oli suunnitellut uuden tulevaisuuden kansallensa, asettui\nsitten Dresden'iin asumaan ja kuoli siellä Jouluk. 30 p. 1877.\n\n\n\n"]